SODAN JA YHTEISVASTUUN LAPSET
Kannen kuva: Kokoamassa lehdeskimppuja eli kerppuja karjan talviravinnoksi heinäkuussa 1941. SA-kuva.
Sodan varjo ja yhteisen vastuun valo Vuoden 2021 Yhteisvastuukeräys auttaa ikäihmisiä Suomessa ja maailman kriisialueilla katastrofien, konfliktien ja luonnonmullistusten keskellä. Suomessa keräystuotolla tuetaan ikäihmisiä taloudellisesti ja kohennetaan heidän elämänlaatuaan. Taloudellisiin vaikeuksiin liittyy usein terveydellisiä ongelmia ja sosiaalista eristäytymistä. Aina ei tule ajatelleeksi, että nykyisten ikäihmisten lapsuudessa Suomikin kuului maailman kriisialueisiin tai sodasta toipuviin valtioihin. Tavallisen lapsen lähtökohdat elämään olivat aivan toisenlaiset kuin viime vuosikymmeninä. Poikkeusoloista ja aineellisesta niukkuudesta huolimatta monet sota- ja jälleenrakennusajan kasvatit elivät kokemuksellisesti rikkaan lapsuuden ja nuoruuden. Toisia sodan varjo on seurannut voimakkaana läpi elämän. Varhaisvuosien koettelemukset voivat heijastua arkeen yhä tänään. Seuraavassa kolme sota-ajan lasta, Seinäjoella kasvanut Rauno, jalasjärveläinen Sirkka ja Vimpelissä varttunut Aulis, kertoo lapsuusvuosistaan. Suuri kiitos jokaiselle! Kaikilla heistä on muistoissaan mukana paljon lämpöä, ja jokainen on saanut elämäänsä hyvät eväät lapsuuden poikkeusoloista huolimatta. Sodan ja jälleenrakennuksen vuosiin mahtui heilläkin tavallisia lasten puuhia, mutta erityisen paljon niihin kuului yhteisen vastuun kantamista. Sota on varjostanut tämän hetken ikäihmisten lapsuutta ja nuoruutta, mutta toisaalta yhteisvastuu on valaissut noita kasvuvuosia. Raunon, Sirkan ja Auliksen muistot 1
kertovat ajasta, jolloin yhteinen työ ja omastaan antaminen toisten hyväksi oli välttämätöntä. Kertomukset muistuttavat, että elämä nyky-Suomessa ei ole itsestäänselvyys. Tämän päivän ikäihmiset ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan kantaneet monenlaisia taakkoja. Jotkut kantavat niitä edelleen. Osallistumalla vuoden 2021 Yhteisvastuukeräykseen on mahdollisuus auttaa niitäkin, joita vaikeudet ovat varjostaneet elämän varhaisvaiheista asti.
2
Pommeja ja polttopuita Rauno (s. 1930) oli yhdeksänvuotias, kun 30. marraskuuta 1939 neuvostojoukot hyökkäsivät Suomeen ja talvisota alkoi. Hän kertoo: Talvisodan syttyessä kotirintama jäi ikäihmisten, naisten ja nuorten vastuulle. Taloihin piti laittaa pimennysverhot. Rakennettiin väestönsuojia, ja kaikkia elintarvikkeita alettiin säännöstellä. Monet lähettivät lapsensa sotaa pakoon maaseudulle ja myöhemmin myös Ruotsin puolelle. Meitä oli kahdeksan lasta, jotka asuimme äitimme kanssa pienessä kotitalossa Seinäjoella. Meistäkin osa lähetettiin turvaan Honkakylään, jonne oli 17 kilometrin matka. Se kuljettiin kävellen. Tammi-helmikuun vaihteessa 1940 kävelimme takaisin Seinäjoelle, ja pian paluumme jälkeen 3. helmikuuta Seinäjokea pommitettiin. Myös kotitalomme lähelle putosi pommi. Äiti kiiruhti pommisuojaan mutta jäi sen alkupäähän, jotta pääsisi nopeasti palaamaan takaisin töihin. Pommisuojan toiseen päähän tuli täysosuma. Moni suojassa olleista kuoli, mutta äiti selvisi. Yksi pommeista putosi torille lottatuvan viereen. Sisko oli siellä pikkulottana. Hän lähti muiden mukana juoksemaan maamiesseuran alakertaan suojaan. Tuon matkan aikana sirpale osui yhteen lotista. Seuraavana päivänä me lapset kävimme katsomassa kaikki pommikuopat ja tutkimassa pommituksen tuhoja. Talvisodan aikana kuljin myös avustamassa Marttilan kouluun perustetussa sotasairaalassa. Kuljetin esimerkiksi 3
polttopuita. Muistan, miten ikkunoista nostettiin haavoittuneita paareilla.
Polttopuiden kuljettaminen oli yleistä pienten lasten puuhaa. SAkuva.
Nuoret joutuivat tekemään kaikenlaista. Tärkeintä oli mennä töihin. Ilolla mentiin aina mukaan talkoisiin. Mottitalkoot ja risusavotat tulivat nuorille tutuiksi. Myös maataloustyöt olivat tärkeä osa talkoita. Minullakin oli talkoista ansaitut kirves- ja lapiomerkit kultaisina. Talkoilla kerättiin myös monenlaisia tavaroita ja luonnontuotteita, kuten rautaromua, lumppuja, jätepaperia, marjoja, voikukan juuria, lasia, pulloja ja kumiromua. Kerran kokosimme kotimme pihaojaan keräystä varten rautaromua. Siitä täyttyi kokonainen kuorma-auton lava.
4
Poikia lähdössä mottitalkoisiin sahojen ja kirveiden kanssa. Kuva: Paavo Soini.
Sotilaspojat toimivat lähetteinä sotasairaaloissa ja esikunnissa, lottien apuna, vartiotehtävissä, palvelumääräyksien viejinä ja ruoan kuljettajina ilmavalvonnassa oleville lotille. Monet pojat maakunnassa osallistuivat evakkokeskusten toimintaan. Kotinsa menettäneitä autettiin junilta evakkokeskuksiin ja osallistuttiin eläinten kuljettamiseen uudelle asuinpaikalle. Pikkulotat puolestaan olivat lottakahviloissa apulaisina ja kutoivat sukkia, lapasia ja lämpimiä vaatteita, joita annettiin evakkoperheille, sotaorvoille ja muille tarvitseville. Työilloissa he rullasivat sideharsoa ja käärivät steriilisidepakkauksia sairaaloiden käyttöön. Olin mukana Sotilaspojissa ja pääsin Etelä-Pohjanmaan itäisen suojeluskuntapiirin lähetiksi. Oli harvinaista, kun sai armeijalta käyttöön polkupyörän. Lähettinä tiesi, mitä rintamalla tapahtui. Kaksosveljeni Matti toimi hevostoimistolla. Sotilaspoikien kunniatehtävänä oli toimia seppeleenlaskijoina sankarihautajaisissa. Haudalla oli silloin torvisoittokunta. Se musiikki soi vieläkin selkäpiissä. Soiton jälkeen 5
tulivat kunnialaukaukset, ja sitten kaatuneet laskettiin hautaan. Erityisesti Mannerheim-ristin ritari Auvo Maunulan isot sankarihautajaiset painuivat mieleen. Kaikesta oli puutetta, mutta tuo elämänvaihe oli monin tavoin hyvää aikaa. Kun joutui mukaan erilaisiin työtehtäviin, oppi arvostamaan kaikkia töitä. Koska meillä oli kahdeksan lasta ja kaikille oli kahvikortti, saimme kotiimme kunnon kahviannoksen. Me lapset emme kuitenkaan juoneet kahvia, joten sitä riitti tarjottavaksi. Vieraita kävi paljon. He tiesivät saavansa meillä kahvia.
6
Sotaorpona koulutielle Sirkka (s. 1935) oli juuri täyttänyt kuusi vuotta, kun hänen isänsä kaatui sodassa. Sirkka kertoo: Isäni Aarne Linnusmaa kaatui heinäkuussa 1941 Laatokan pohjoispuolella Kaalamossa 31-vuotiaana. Meitä jäi kolme alle kouluikäistä lasta, joista minä olin vanhin. Nuorempi veljeni kuoli kolmivuotiaana isän kuoleman jälkeen. Kotonani oli niin sanottu suljettu pihapiiri. Tupaa vastapäätä olivat kaksiosainen hirsinen luhtipuori ja lautarakenteinen liiveri. Lautaverhoilu peitti myös luhtiosuuden. Sinne jäi mukava katettu ”käytävä”, jossa pidin kesäisin aina leikkitupaa. Olin taas kerran siellä leikkimässä, kun näin, että pihaan ajoi polkupyörällä iso mies. Hänellä oli yllään karkeasta kankaasta harmaa puku ja iso musta lierihattu päässä. Mies oli poliisi Luopajärveltä. Hän meni tupaan, ja minä seurasin perässä. Äiti ei ollut kotona. Minua paljon vanhempi serkkutyttö naapurista oli meillä aina, kun äiti tarvitsi apua, niin nytkin. Sen verran sain keskustelusta selvää, että jotain pahaa oli tapahtunut aikuiselle Aarno-serkulleni naapurista. Todellisuudessa poliisi ja serkkutyttöni keskustelivat isästäni. Kuulin Aarne-nimen väärin. Loppupäivästä en muista mitään.
7
Postipaketit olivat odotettuja. Ulkomailta tulleet sotakummipaketit saattoivat sisältää aivan uudenlaisia herkkuja. SA-kuva.
Muistan, kun kerran me lapset saimme sotakummipaketin Ruotsista. Avasimme sen ja tutkimme sitä tuvassa. Pitelin käsissäni jotakin pyöreää ja keltaista. Se tuoksui hyvältä. Mietimme, onkohan tämä syötävää. Meillä oli kotona omenoita, jotka syötiin kuorineen. Niinpä haukkasin kuorineen myös tätä uutta hedelmää. Myöhemmin selvisi, että sitä kutsuttiin appelsiiniksi. Voi olla, että jotakin näin opittiin. Kansakouluun oli matkaa viisi–kuusi kilometriä. Matka vielä piteni keväisin ja syksyisin, kun tulva katkaisi tien. Mummula, äidin koti, oli koulun naapurissa. Olin siellä paljon yötä. Lisäksi oli kaksi tätipaikkaa, joihin menin joskus yöksi. 8
Kansakoululainen lukemassa vuonna 1942. SA-kuva.
Sitten tuli kesä, ja äiti rupesi puhumaan minulle keskikouluun menosta. Se oli iso asia. En tiennyt ketään keskikouluun menevää tai sen käynyttä. Äiti ei koskaan kertonut, että hän oli itse hankkiutunut Seinäjoelle kouluun. Hän ei ollut saanut mitään kannustusta kotoa, joten oli ollut pakko jättää koulu. Äitini oli syntynyt vuonna 1913. Koko kesän sukulaiset sanoivat, että kyllä kadut, ellet mene. Äiti ei painostanut. Pyrkiminen oli edessä syksyllä. Edellisiltana, kun olin jo mennyt nukkumaan alasänkyyn, sanoin verhonraosta äidille, että lähtisin pyrkimään. Satuin myös pääsemään yhteiskouluun. Kortteeri piti löytää nopeasti, muuttaa kirkolle ja ostaa polkupyörä. Polkupyörällä ajoin viikonloppuisin kotiin yli 20 kilometriä. Talvella se ei onnistunut. Asuin sukulaisten luona ja pääsin heidän kanssaan vieraskäynneille hevoskyydillä. 9
Keskikoulun viimeisellä luokalla olimme luokkaretkellä Helsingissä. Siellä tuli junassa luokanvalvoja sanomaan, että minulle olisi paikka Kansallispankissa. Sanoin: ”En tiedä, pääsenkö. Mun pitää olla kesällä töissä kotona.” Kerroin äidille. Hän sanoi: ”Totta kai sinä meet. Mä oon nähny sun jo siellä.” Äiti näki tällaisia ”etiäisiä”. Olin pankissa ja opettajan sijaisena, kunnes sain vakinaisen paikan pankista. Muitakin töitä olen elämäni aikana tehnyt.
10
Työtä ja leikkiä Aulis (s. 1940) kasvoi monien aikuisten ympäröimänä. Hänellä ei ollut sisaruksia, mutta hänen isänsä tuli kymmenlapsisesta ja äitinsä 13-lapsisesta perheestä. Tätejä, enoja ja setiä oli paljon. Aulis kertoo: Talvisota oli päättynyt 13. maaliskuuta 1940. Isäni ja kaksi setääni olivat rintamalla, kaksi tätiä puolestaan lottina. Synnyin 20. toukokuuta 1940 Vimpelin Uusipaikan ovikammarissa paikallisen kätilön, Valtolan Suoman, avustamana. Muutimme pian äidin kanssa isäni kotitaloon Harjulle. Miniänä äiti hoiti navettatyöt ja kaiken sen, mikä suurehkossa perhepiirissä oli tarpeen. Aamuisin juoksin navettaan paistamaan uunin tuhkassa perunoita. Äiti lauloi usein virttä ”Sun sanas’ Herra kutsuu luokses’ meitä - - ja teemme työtä raskasta”. Isä siirtyi Lapin sodan jälkeen korjaamaan sodan tuhoja Ylitorniolle. Olin isän 11
luona käpykaristamolla ja puutyömaalla. Olin Pajuniemessä ”paimenessa” ja sain ”tärpällä” pisteltyä rieskaa – nam, nam! Vanha autonromu oli mieluisa leikkikalu. Isä sairastui ja kuoli Oulun Sotilassairaalassa lokakuussa 1945. Palasimme Vimpeliin, jossa kasvoin aikuisten kanssa. Meillä oli evakkona suojärveläisiä, ja yksi sotavanki Mikko asui jonkin aikaa talossa. Enimmillään meitä eli samassa talossa 13 asukasta.
Onkiminen oli kesäaikaan suosittua myös sotien aikana ja niiden jälkeen. SA-kuva.
Kesät olivat poikavuosina täynnä ohjelmaa. Toukokuussa särjet ja salakat ottivat hyvin mato-onkeen. Yhtenä keväänä uitin veneestä jalkojani Lappajärvessä, kun vain rannat olivat sulana. Yöllä sitten oli edessä matka sairaalaan. Kesällä matala hiekkaranta oli suosittu. Yhden kesän aikana kilpailimme poikakaveriemme kanssa siitä, kuinka monta kertaa olimme uimassa. Säännöt oli tarkasti määritelty, mutta oma ennätykseni oli yhteensä 385 kertaa. 12
Rannalla oli mieluista heitellä kivillä ”voileipiä”. Litteän kiven sai kulkemaan jopa niin, että se lopulta liukui veteen. Kesät olivat kyllä lapsillekin työläitä. Lehmien paimentaminen joko aikuisen tai naapurin poikien kanssa oli kokopäiväistä. Itse teimme kaaripyssyjä, jousipyssyjä ja ritsoja. Pyöränkumien oli pakko kelvata, kun autonkumeja ei saanut. Syksyllä heitettiin perunamaalle jääneitä pikku perunoita tai ”nuppeja” hyvän pajunvitsan päästä myös kymmeniä metrejä. Juurikasmaiden harvennus tai perkaaminen ei ollut aina mieluista. Sovin äidin ja enon kanssa ajasta: perkaan aamukahdeksasta neljään iltapäivällä ja pääsen sitten ongelle. Se tehosi minuun, ja tuloksia syntyi aikuisillekin hyväksyttävästi. Kesän ohjelmaan kuului pellavan kylväminen, harvennus, maasta nostaminen, savikuoppaan likoon laittaminen ja kuivattaminen. Syksymmällä loukutettiin, häkilöitiin ja lihdattiin. Sitten ”pellavasormaukset” olivat valmiita kehrättäviksi. Yhden kesän jouduin pitämään pellavasta tehtyjä ”piikkoisia”, pikkuisia housuja, ja lyhythihaista paitaa. Oli vähän turhan karhea puku. Heinäkuun puolella ohjelmaan tuli ensin mesimarjojen poiminta ja sitten mustikka ja puolukka. Ojanpientareiden mesimarjat syötiin pian, mutta mustikat ja puolukat säilöttiin. Ämpäri oli silloin pienin astia metsässä.
13
Normaalioloissakin heinätyöt vaativat kaikkien perheenjäsenten työpanoksen, mutta sota-aikana heinänteko oli lähes kokonaan naisten, nuorten ja lasten vastuulla. SA-kuvat heinäkuulta 1941. 14
Heinänteko – haravoiminen, seivästäminen ja latoon ajo joko hevosella tai lopulta traktorilla – ei ollut ollenkaan kevyttä puuhaa. Kouluaikana jouduin jo leikkaamaan sirpillä ruista ja ohraa. Hevosen taluttaminen alkukesästä perunamaalla penkkien multaamisessa oli mieluisaa, mutta tuntikausia kestävänä väsyttävää. Syksyllä ”vuorottiin” talo talolta perunannostossa. Hevosen vetämä kone heitti perunapenkin leveälle, ja sitten poimittiin. Homma oli meille ihan mukavaa leikkiä, kun mukana oli monia samanikäisiä. Viljan puinti oli myös ”kökkähommaa”. Kylässä oli yksi tappuri eli puimakone! Olympia-moottori jyrisi pari–kolmekin päivää samassa talossa. Vapaata ei juuri ollut. Keinuja rakennettiin puiden oksiin, ja olihan toki vanhemmille sopivia katollisia keinuja. Naapurissa oli seinustaan kiinni rakennettu kiikku, jolla voi pyöriä vauhdilla akselin ympärikin. Tavallisimpia yhteisiä kesän leikkejä olivat erilaiset piilosilla olot. Hippasilla leikkiminen ja ”pilpun” peluu sopivat pienempiin ryhmiin. Kouluikäisenä iltaisin kokoonnuttiin urheilukentälle pelaamaan pesäpalloa. Tikanheitto oli enemmän poikien alaa. Kesällä yövyimme välillä saaressa, jossa onkimisen ohella laitoimme kastemadoilla ”pitkänsiiman”. Talvella kirkkaalla syysjäällä tuulastettiin puisella moukarilla jään alle mateita. Luistelu tapahtui alkuvaiheessa sahanterillä. Puupalikoihin oli sahattu ura, johon kiinnitettiin sahanterä. Palikka sidottiin remmeillä kenkään. Myöhemmin saatiin ”kippurakärkiset”, joissa terässä oli jo pari milliä leveyttä. ”Villikelekka” pyöri meillä kylässä useissa taloissa. ***
15
Voit lahjoittaa Yhteisvastuukeräykseen täällä: https://www.yhteisvastuu.fi/lahjoita/
Lämmin kiitos muistoista Rauno Koivuselle, Sirkka Lumiaholle ja Aulis Harjulle! Muistoja kokosi Jaakko Antila. Yhteistyössä Lapuan hiippakunta ja Sotien 1939–1945 Etelä-Pohjanmaan perinneyhdistys.
Sortavalan rautatieasemalla lähdössä evakkoon maaliskuussa 1940. SA-kuva. 16