Page 1

2013

Miksi is채 ei j채채 kotiin? s.20

Keltanokat s.6 autokaupoilla

V채kivalta vaihtui

viisaudeksi s.13


Sisällys

3Vieraskynä 4 Ei ohi ihan vielä 5 Mitä armeija antoi sinulle? 6 Auto ja kuinka se ostetaan 9 Superiskä ja kotiäiti 12 Tyylillä töihin 13Kolumni 14 Taakkaan tuomittu 16 Ainoa mies käsityökurssilla 20 Urhon mittaiset 21 Kilvanajo kiehtoo 25 Kahden maailman mies 27Jälkiviisaus

Raviohjastaja Santtu Raitala elää ammattinsa ehdoilla.

21

Urhon toimitus

2

Urho

Miika Manninen Eeva Pentikäinen Riina Haapala Eleonora Tainio Juho Paaso-Rantala Jenni Alasimi Lauri Leinonen Antti Karvonen

Päätoimittaja Toimittaja Toimittaja Toimittaja Taittaja Kuvitukset Avustaja Avustaja

Marko Taivalkoski

Vastaava päätoimittaja

25

Kalevi Jäntin palkinnon saanut kirjailija Antti Heikkinen kertoo, miten lapsuus vaikuttaa ihmiseen.


Vieraskynä

Vieraskynä

Muuttuuko mies – ja mihin suuntaan?

M Ilmari Leppihalme Filosofian lisensiaatti Kirjallisuuden tutkija Tekee väitöskirjaa Oulun yliopistossa

iehen kriisistä on puhuttu Suomessa etenkin 1990-luvulta alkaen. Tuolloin miestutkimus nosti päätään akateemisessa maailmassa ja kirjallisuuteen ilmaantui miehen

kriisin kuvauksia. Taustalla vaikutti 90-luvun alun lama irtisanomisineen, ylivelkaantumisineen ja konkursseineen. Tappioviestit veivät pohjaa perinteiseltä, suorittamiseen ja pärjäämiseen perustuvalta miehen mallilta. Tässä tilanteessa Suomen jääkiekkomaajoukkueen saavuttama maailmanmestaruus vuosikymmenen puolivälissä sai suunnattoman merkityksen. MM-kullasta tuli koko kansakuntaa yhdistävä voimaannuttava elämys, joka vertautui talvisodan henkeen ja symbolisoi lamavuosien tappiokierteen taittumista. Ennen kaikkea MM-kulta tarjosi revanssin laman traumatisoimalle suomalaiselle maskuliinisuudelle. Samalla päästiin maksamaan historiallisia kalavelkoja niin ruotsalaisille kuin venäläisille ‒ ja kaikille niille, joiden edessä suomalainen mies oli potenut alemmuutta. Riittämättömyyden häpeä ja epäonnistumisen pelko hellittivät. Hetken aikaa me oltiin sankareita kaikki ‒ ihan jokainen. Tuo miehisen vapautumisen tunne löysi sittemmin ilmauksensa huudahduksessa ”ihanaa Leijonat, ihanaa!”. Jääkiekon MM-kisalähetyksen aikana käynnistyy myös varastomies Matti Virtasen tragedia Kari Hotakaisen Finlandia-palkitussa romaanissa Juoksuhaudantie (2002). Virtanen on Suomen yleisimpiä sukunimiä. Moniko meistä on itseasiassa kuin Matti Virtanen ‒ kun oikein silmiin katsotaan? Matti Virtanen yrittää pelastaa avioliittonsa muuntamalla perinteisen, työkeskeisen maskuliinisuuden huolehtivaksi ja helläksi, aina valmiudessa olevaksi ”kotirintamamieheydeksi”, mutta sortuu yliyrittämiseen. Kesken MM-kisalähetyksen vaimo erehtyy herjaamaan Mattia ”nössöksi kokkaajaksi”, ja stressaantuneen kotirintamamiehen harkitsematon nyrkinisku käynnistää avioeroprosessin. Kirjallisuuden professori Risto Turusen mukaan ”Matti Virtasen tragedia syntyy siinä tilanteessa, johon hän perinteisen miehisen roolimallin ja uuden pehmomiehen mallin välissä joutuu”. Näin epäilemättä on, mutta merkille pantavaa on myös vaimon reaktio Matin uuteen kotirintamamieheyteen. Ovatko naiset valmiita miehen muutokseen?

Urho

3


Ei ohi ihan vielä

Ei ohi ihan vielä

Yleinen asevelvollisuus on ainoa tapa, jolla puolustusvoimat voi suorittaa sille määrätyt tehtävät, sanoo kenraalimajuri Jukka Haaksiala. Teksti Antti Karvonen

O

hi on -kansalaisaloite asevelvollisuuden lakkauttamiseksi on kerännyt tähän mennessä kymmenesosan vaaditusta 50 000 nimestä. Näyttää siltä, että tarvittavaa määrää ei saada hankittua puolen vuoden sisällä. Entistä epätodennäköisempää on, että mahdollinen lakialoite menisi läpi eduskunnassa. Suomalaisten kannatus yleiselle asevelvollisuudelle on edelleen vankka. Suomen Kuvalehden Taloustutkimuksella teettämästä kyselystä käy ilmi, että 81 prosenttia kansasta haluaa säilyttää asevelvollisuuden. Nykyisistä kansanedustajista järjestelmää kannattaa yli kolme neljäsosaa. Kansalaisaloitteen takana on kirjava joukko yhteiskunnallisia järjestöjä ja yksityishenkilöitä. Mukana on muun muassa Liberaali Edistyspuolue ja vasemmistolaisia poliitikkoja, kuten Kimmo Kiljunen (sd.) ja Kari Uotila (vas.). Akateemikoista aloitteen takana ovat esimerkiksi Kari Enqvist ja Panu Poutvaara, sekä muutamia kirjailijoita ja toimittajia. Aloitteen kannattajilla ei ole yhtenevää näkemystä siitä, mitä asevelvollisuudelle tulisi tehdä. Yhdessä ääripäässä on Aseistakieltäytyjäliiton näkemys, jonka mukaan koko armeijalaitos tulisi lakkauttaa. Suurin osa aloitteen tukijoista on kuitenkin sitä mieltä, että Suomella tulee olla jonkinlainen armeija. Osa toivoo ammattiarmeijaa ja liittoutumista Natoon. Sadankomitea ja Vihreä miesliike ovat laatineet omat mallinsa, joiden pohjalta ne haluaisivat järjestää maanpuolustuksen.

”Jokaisen maan puolustus suunnitellaan sen omista lähtökohdista.”

Asevelvollisuus koetaan epätasa-arvoisena Aloitteen kannattajat pitävät asevelvollisuutta epätasa-arvoisena, kalliina ja huonosti nykyaikaan soveltuvana. Moderni yhteiskunta on haavoittuva erityisesti sähköverkkojen ja tietoliikenteen osalta. Terrorismin ja kyberuhkien aikakaudella ei tarvita valtavia heikosti koulutettuja miesmääriä, sanotaan. Sodankäynnin teknistyminen aiheuttaa entistä suurempia paineita kaluston ja miehistön koulutuksen suhteen. Tämän vuoksi olisi syytä panostaa mieluummin pieneen, hyvin koulutettuun ja hyvin varustettuun vapaaehtoisiin ja ammattilaisiin perustuvaan armeijaan. Nykyajan yhteiskunnassa pelkästään mieheen kohdistuva kansalaisvelvollisuus koetaan monien mielessä 4

Urho

ihmisoikeusrikkomuksena. Myös EU-tuomioistuin on usein kritisoinut suomalaisen siviilipalveluksen kestoa ja totaalikieltäytymisestä seuraavan rangaistuksen kovuutta.

Tehtäväkenttänä koko maa Pohjois-Suomen sotilasläänin entisen komentajan, kenraalimajuri Jukka Haaksialan mukaan aloitteen kannattajat eivät ymmärrä puolustusvoimien sille laissa määriteltyjä tehtäviä. – Ammattilaisen näkökulmasta keskustelun seuraaminen on ollut surullista. Puolustusvoimien tehtävänä on puolustaa koko maata, ei pelkästään Kehä III:een sisältyvää aluetta. Pienen ammattiarmeijan voimin alueellisen puolustuksen periaatetta ei olisi mitenkään mahdollista toteuttaa. Kukaan ei väitä, että Suomen armeija olisi millään muotoa tasavertainen esimerkiksi Venäjän asevoimiin verrattuna. Suomen puolustuksen uskottavuus on Haaksialan mukaan sitä, että hinta Suomen miehittämiselle tehdään mahdollisen hyökkääjän silmissä niin korkeaksi, ettei se hyötyihin nähden kannata. – Suomen puolustus varautuu niin strategisiin iskuihin kuin koko maanlaajuiseen hyökkäykseen. En usko, että Suomea voitaisiin lamauttaa esimerkiksi ohjusiskuilla kuin korkeintaan väliaikaisesti. Suomen laajat reservijoukot takaavat, että maan miehittäminen tehdään mahdollisimman vaikeaksi. Jokaisen maan puolustus suunnitellaan sen omista lähtökohdista. Tästä syystä Suomen vertaaminen muihin Euroopan maihin, joissa asevelvollisuudesta on luovuttu, on Haaksialan mukaan turhaa.

Kansa vierastaa Natoa Suomen ulkopolitiikassa liittoumattomuus on ollut hallitseva ajatus 70 vuotta. Kansan enemmistö vierastaa Natoa. – Mahdollinen liittoutuminen on poliittinen päätös, ja siihen en ota kantaa. Sen kuitenkin sanon, että yleinen asevelvollisuus on ainoa tapa suorittaa asevoimille sille laissa määritellyt tehtävät. Tätä Ohi on -aloitteen kannattajat eivät ymmärrä. Asevoimien tehtävä on Haaksialan mukaan estää sotilaallinen, poliittinen ja taloudellinen painostus sekä puolustaa maata strategisilta iskuilta ja miehittämiseltä. Mikäli poliittinen tahto veisi Suomen Naton jäseneksi, tilannetta pitäisi Haaksialan mukaan arvioida uudelleen asevelvollisuuden kannalta. Lähteet: Suomen Kuvalehti, Ohi on -kansalaisaloitteen nettisivut


Mitä armeija antoi sinulle?

Gallup

Mitä armeija antoi sinulle?

Johtamiskokemusta, erätaitoja, kavereita. Mitä armeija ja siviilipalvelus antavat miehelle, ja pitäisikö asevelvollisuus poistaa?

Jukka Vesikko

Henri Tuomivaara

Teksti Eeva Pentikäinen | Kuvat Riina Haapala

– Olin armeijassa. Siellä oppii tärkeitä taitoja, esimerkiksi erätaitoja, kuria ja ryhmätyöskentelyä.

– En käynyt terveydellisistä syistä armeijaa enkä siviilipalvelusta.

– Nykyinen käytäntö on hyvä. Armeijassa annetaan elämänohjeita, sivarista voi puolestaan saada valmiuksia työelämään.

– Minulla ei ole tästä mitään vahvaa mielipidettä. Nykyinen systeemi toimii.

Jukka Pöykiö – Olin armeijassa. Mitenkähän sitä vastais nätisti.. siellä sai tehdä juttuja, joita ei muuten tule kokeiltua. Sai esimerkiksi touhuta pyssyn kanssa ja olla metsässä yötä. – Mitäpä sitä muuttamaan. En kokenut armeijaa huonona. Sen käyminen on miehen itsenäistymisen kannalta hyvä asia.

Timo Pieti – Kävin armeijan. Sain sieltä kokemusta johtamisesta. Armeijassa joutuu myös totuttelemaan siihen, että kaikki ei mene niin kuin odottaa. Siellä saa testata omia rajojaan. – Näen asevelvollisuuden enemmänkin mahdollisuutena kuin pakkona. Siitä voisi tehdä kaikille mahdollisen kansalaisvelvollisuuden. Urho

5


Auto ja kuinka se ostetaan

Auto ja kuinka se ostetaan Autokaupoilla menee helposti sormi suuhun jos ei tiedä autoista mitään. Stereotyyppisesti lipevät autokauppiaat myyvät tietämättömälle asiakkaalle mitä tahansa. Ainakaan Oulussa näin ei kuitenkaan ole. Teksti Riina Haapala Kuvitus Jenni Alasimi

6

Urho

A

utokaupan oven auetessa vastaan syöksyy lämmintä ilmaa, kumin, kiiltävän metallin ja puhtaan auton tuoksua. Vaikka Pörhön vaihtoautokeskuksen kaikki autot ovat käytettyjä, ne on pesty, puunattu ja desinfioitu niin hyvin, ettei tuoksusta voisi päätellä autojen ikää. Leveää oulun murretta puhuva automyyjä Timo Määttä kävelee reippaasti vastaan. - Päivää, mitäs saisi olla? - Tuota… Oululainen Timo Similä ei ole ennen autokaupoilla ollut. Kortti hänellä on ollut 18-vuotiaasta asti, mutta ei omaa

autoa. Tällä hetkellä hän ajaa tyttöystävänsä autolla. - Itselleni ei ole sillä niin väliä, millä ajan ja asummehan me samassa taloudessa. Olen joskus harkinnut auton ostoa, mutta se on kaatunut siihen kun kaikki on niin kallista: vakuutukset, bensat ja itse auto. Olen sitten mennyt pyörällä tai bussilla. Autoista Timo ei omien sanojensa mukaan tiedä kovin paljon, mutta uskoo kuitenkin tietävänsä enemmän kuin tyttöystävänsä. Tyttöystävä on toista mieltä. - Osaan kyllä renkaat vaihtaa, mutta auton korjauksesta en suoriutuisi,


silloin pitää soittaa korjaamolle tai isälle, Timo naurahtaa. Olemme lähdössä Timon kanssa autokaupoille. Esitän Timon tyttöystävää ja tiedän autoista kenties vielä vähemmän kuin Timo. Haluan tietää, yritetäänkö meille myydä mitä tahansa sen takia, ettemme tiedä mitään autoista. Pohjatietoa ei kummallakaan juuri ole. - En yhtään tiedä, mistä pitäisi lähteä liikkeelle, Timo myöntää.

Osta hyvä Golf Pörhön vaihtoautokeskuksen myyjä Timo Määttä lähtee nopeasti selvittämään, millaiselle autolle olisi tarvetta. En osaa sanoa mitään, tarkkailen lähinnä vieressä. Timo hallitsee tämän paremmin. Hän kertoo sujuvasti, ettei ole antaa autoa vaihdossa ja takakonttiin pitäisi saada pari isoa koiraakin mahtumaan. Määttä vie meidät keskellä liikettä olevaan pieneen toimistoon, jossa hän näyttää tietokoneen ruudulta erilaisia vaihtoehtoja. Kuin huomaamatta, hän on jo lähtenyt hakemaan 2000-luvun alkupuolelta olevaa farmariautoa. Jännittää. Kuinka pitkälle huijauksen voi viedä? Tutkimme autoa. Odotamme jännityksellä, milloin Määttä avaa konepellin ja alkaa kertoa moottorista ja muista värkeistä, joiden toiminnasta en ymmärrä mitään. Timo nyökyttelee kuskinpenkillä istuessaan. - Kyllä tällä ajaa maailman tappiin asti, Määttä kehaisee. Tekninen hehkutus jää väliin eikä auto vaikuta ruosteläjältä tai mahdottoman kalliilta. Koeajollekin pääsisi. Kieltäydymme kiireeseen vedoten ja Määttä ojentaa mukaan vielä käyntikortin. Lupaamme tulla iltapäivällä. Hävettää, koska emme ole menossa. Ulkona odottaa Timon tyttöystävän auto. Aivan täysin samanlainen farmarigolf kuin mitä Määttä meille esitteli, vain vähän vanhempi ja vähemmillä ajokilometreillä. Naurattaa. - Ei kyllä ollut yhtään lipevä myyjä. Stereotyyppisestihän autokauppiaat ovat lipeviä ja mulkkuja, Timo toteaa.

Vaikeaa kuitenkin oli kun ei tiennyt, mitä sanoa. - Hyvin se myyjä kuitenkin sopeutui siihen, etten aiheesta mitään tiennyt, löysi hyvän vaihtoehdon. Tämä auto on hyvä ajaa, monet ovat kehuneet, Timo naurahtaa. - Aika hyvä maku jäi, ei kohdellut kuin halpaa makkaraa tai katsonut nenän vartta pitkin. Automyyjä Timo Määtän mukaan usein asiakas tietää, mitä haluaa. - Asiakkaalla on monesti budjetti ja siihen sopiva auto koitetaan sitten löytää. Yleensä kuitenkin tiedetään aika paljon siitä, mitä halutaan. Jos asiakas ei tiedä yhtään mitä haluaa niin kyselemällähän se pitää koittaa selvittää, mitä asiakas tarvitsee. Sieltä se sitten löytyy.

Entisiä leasing-autoja ALD-vaihtoautojen myymälä näyttää lupaavalta. Päätämme mennä sinne, koska pohdimme näyttävämme vaihtoautoa hakevilta ihmisiltä. Saamme hetken kierrellä kunnes jostain ilmestyy myyjä. Yllätykseksemme myyjä on nainen. Hiljaisen oloinen myyjä esittelee erilaisia vaihtoehtoja ja puhuu koko ajan Timolle. Tutkiessamme lähemmin autoa, myyjä lähinnä katsoo vieressä ja vastaa kysyttäessä. Autot ovat vanhoja leasing-autoja, joten ne ovat hyvässä kunnossa ja myös sen hintaisia. - Myyjä oli vähän sellainen, että tässä on auto, Timo miettii. Melko nopeasti myyjä tuli kysymään, mitä haluamme. Hän osasi ohjata oikeanlaisten, tarpeisiin vastaavien autojen luo. - Myyjä ei kuitenkaan pyrkinyt kilpailuttamaan autoja keskenään. Ei briiffannut, että mikä oli paras, Timo toteaa.

Toisaalla ei haluta palvella Stereotyyppinen kuva lipevistä autokauppiaista istuu sitkeänä suomalaisissa. Valitut Palat on tutkinut ammattien luotettavuutta eivätkä autokauppiaat ole kovien korkealla. Vuonna 2010 vajaa 20 prosenttia vastanneista luotti

”Uuteen Volvoon nojailee viisi pukuun sonnustautunutta automyyjää. Yksi vilkaisee, kukaan ei tervehdi.” autokauppiaisiin. Vähemmän luotettiin vain poliitikkoihin. Sama trendi jatkui 2012. Vaikka luotto automyyjiin oli hieman kasvanut, se oli silti toiseksi aliarvostetuin heti poliitikkojen jälkeen. Tänä vuonna autokauppiaat nostivat sijoitustaan. He jättivät taakseen poliitikot, sijoitusneuvojat ja toimittajat. Lentäjät ja palomiehet olivat joka vuosi luotettavimpien ammattien kärkikaartia. Ei ole ihme, ettei autokauppiaisiin luoteta. Wetterin autoliikkeen oven avatessa kiiltäviä, uusia autoja on joka puolella. Hintalaput pyörivät summissa, joihin opiskelijalla ei olisi varaa. Uuteen Volvoon nojailee viisi pukuun sonnustautunutta automyyjää. Yksi vilkaisee, kukaan ei tervehdi. Autojen keskellä saa pyöriä rauhassa. Vaihtoautopuolella myyjiä ei edes näy. Kiertelemme Timon kanssa ja mietimme, mistä näihin autoihin edes rahat repisi. Pois lähtiessämme vastaan tulee yksi myyjä. Hänellä ei ole pukua. Mies tervehtii, mutta ei kysy, tarvitsisimmeko apua. Yritin jälkikäteen tavoittaa Wetteriltä jotakuta kommentoimaan, mikseivät myyjät edes tervehdi liikkeeseen tulevia asiakkaita. Vaihteesta ei vastattu eikä myyntipäällikkö, jota yritin tavoitella, vastannut useisiin soittoihin eikä soittopyyntöön. Ulkona naurattaa. - Näytimme kai liian köyhiltä, Timo nauraa. Autot jäivät tällä kertaa kauppaan, mutta Timolle jäi kiertelystä positiivinen tunne. - Olisin odottanut nuivempaa suhtautumista. Myyjät eivät kuitenkaan nähneet tietämätöntä ostajaa helppona saaliina. Ei jäänyt kusetuksen makua.

Urho

7


” Hankintoja on tuplasti, mutta se ei näy tuen määrässä.”

8

Urho


Superiskä ja kotiäiti

Superiskä ja kotiäiti Teksti Eeva Pentikäinen Kuvat Riina Haapala

Suomalaisten mielestä useampien isien pitäisi jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Miksi sitten vain muutama prosentti isistä tekee niin?

O

vikellon vieressä riippuu iloisen värinen, kotikutoinen kyltti, jossa lukee Huhta. Kerrostaloasunnon sisältä alkaa kuulua vaimeaa, tuhisevaa räksytystä, ja Ilkka Huhdan avatessa oven tulijoiden huomio keskittyy ensimmäiseksi koiriin. Kaksi kämmenelle mahtuvaa vahtikoiraa tervehtii vieraita innokkaasti, mikä kirvoittaa saman tien hämmästyneen, ihastuneen reaktion. Koirien hyörintää lukuun ottamatta asunto on yllättävän hiljainen lapsiperheen kodiksi. – Kaksoset nukkuvat parvekkeella, Ilkka selittää ja alkaa nostella muumimukeja pöytään. Kattaukseen kuuluu myös edellisenä päivänä pidettyjen nimiäisten rääppiäisiä. Kaksi kuukautta vanhat kaksoset saivat nimet Inari ja Isla.

Ilkka kertoo, että kaksoset ovat hyväunisempia kuin heidän isosiskonsa Hilla vauvana. Siinä mielessä vanhemmilla on nyt helpompaa: Inari ja Isla eivät esimerkiksi herää parvekkeen oven ääneen. Nyt melkein kolmevuotias Hilla kapuaa pöydän päässä olevalle omalle tuolilleen ja pyytää mehua.

Yksin on vaikeaa Isät pitävät edelleen häviävän pienen osan vanhemmille tarkoitetuista vapaista. Viime vuonna Kela korvasi 91 prosenttia vanhempainrahapäivistä äideille. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan vain kahdesta kolmeen prosenttia isistä pitää isäkuukautta pidemmän vanhempainvapaan. Ilkka jäi isyysvapaan jälkeen parin kuukauden vanhempainvapaalle auttaakseen vaimoaan Maikkia lasten hoidossa. Kaksosten vanhemmat saavat 60 ylimääräistä vanhempainrahapäivää, jotka voi käyttää joko niin, että vanhempainrahaa maksetaan pidempään tai niin, että molemmat vanhemmat ovat yhtä aikaa kotona. Ilkka ja Maikki valitsivat jälkimmäisen vaihtoehdon. – Ei siitä olisi tullut mitään, jos olisin pitänyt vain kolmen viikon isyysvapaan. Nytkin huolettaa, miten Maikki jaksaa, kun menen takaisin töihin. Pitää vain koettaa olla mahdollisimman paljon apuna. Käyttää koirat ulkona aamulla ja laittaa Hillalle aamupalaa ennen töihin lähtöä, Ilkka sanoo.

Urho

9


Kahden vauvan ja kolmivuotiaan taaperon hoitaminen kysyy voimia jopa kahdelta vanhemmalta. He nukkuvat yönsä parin-kolmen tunnin pätkissä kaksosten syöttöjen välillä. Aamulla Hilla ponkaisee ylös kuuden maissa ja patistaa isän kaveriksi katsomaan lastenohjelmia – mikä usein tarkoittaa Ilkalle torkkumista sohvalla. Ilkka on kokeillut lasten kanssa olemista yksinkin ja tietää, mitä Maikilla on edessä. – Kahden vauvan kanssa on improvisoitava, tarkkailtava, kumpi tarvitsee milläkin hetkellä enemmän huomiota. Toinen voi olla vaikka kantoliinassa ja toinen sitterissä. Siinä ei kyllä onnistu ruoan laitto, siivous tai pyykin pesu. Onneksi Huhdan perheellä on paljon apujoukkoja. Arjessa suuri apu on ollut esimerkiksi lasten isoäidistä, joka käy kylässä lähes päivittäin.

Tutkimusten mukaan suurin osa suomalaisista ajattelee, että isien pitäisi olla enemmän kotona ja ettei isä ole perheen elättäjä. Lasten kanssa kotiin jäävän vanhemman tuet ovat kuitenkin vain 70 prosenttia palkasta. On selvää, että parempituloinen vanhempi, eli yleensä isä menee töihin. Myös äidin työttömyys ohjaa vanhempien työnjakoa. Maikki valmistui viime keväänä Oulun yliopiston viestinnän maisteriohjelmasta eikä ole saanut töitä. Ilkka taas työskentelee erityisopettajana oululaisessa koulussa. Ilkka voisi jäädä koti-isäksi, jos tilanne olisi niin päin, että Maikilla olisi töitä ja hänellä ei. – Olisi loistavaa olla ansiosidonnaisella kotona, kun Maikin vanhempainvapaa loppuu. – Minunkin pitää varmaan hakeutua työttömäksi työnhakijaksi, kotihoidon tuki on laiha leipä, Maikki tuumii.

Parempituloinen lähtee tienaamaan

Lastenteko on kallista

Ilkka ja Maikki arvelevat, että heidän kaveriporukkansa on arvoiltaan sellainen, että tuoreet isät käyttävät isille suunnatut vapaat. – Naapurissa on jopa kunnon koti-isä -meininkiä. Nykyään tasa-arvoa on enemmän ja perhekeskeisyyttä arvostetaan. Toisaalta kasvatusalalla se ehkä ymmärretään paremmin kuin vaikkapa it-alalla, jossa on oltava tuottelias. On kyllä myös isiä, joita lapsenhoito ei kiinnosta. Tunnen yhdenkin, joka teki isyyslomalla remppaa kotona, Ilkka kertoo.

Jos haluaa lapsia, pitäisi olla rahaa säästössä. Tätä mieltä ovat ainakin Ilkka ja Maikki. – Erityisesti jos tulee kaksoset, hankintoja on enemmän. Meidän piti vaihtaa autoa, että lapset mahtuvat autoon turvaistuinten kanssa. Emme voi myöskään käyttää kaksosilla kestovaippoja, kuten Hillan kanssa, koska pyykkiä tulee jo muutenkin aivan tuhottomasti, Ilkka kuvailee. – Hankintoja on tuplasti, mutta se ei näy tuen määrässä. On hassua, että Kela tarjoaa kaksosten vanhemmille

- Minulle on tullut lastenhoidossa expoo ja leveleitä, Inaria sylissään pitelevä Ilkka sanoo. Kokemusta on siis karttunut.

10

Urho


Isän vapaat Isyysvapaa on enintään 54 arkipäivää eli noin yhdeksän viikkoa. Siitä voi pitää enintään 18 päivää eli noin kolme viikkoa lapsen syntymän jälkeen samalla, kun äiti on kotona. Loput isyysvapaapäivät voi pitää vanhempainrahakauden jälkeen. Äitiysvapaan loputtua jommankumman vanhemman on mahdollisuus pitää vanhempainvapaa. Se kestää reilut puoli vuotta ja sen voi myös jakaa vanhempien kesken. Vanhempainvapaan jälkeen voi hakea kotihoidon tukea. Hoitovapaalla voi olla, kunnes lapsi täyttää kolme vuotta.

60 lisäpäivää, eikä esimerkiksi nosta tuen määrää. Eihän se kannusta kotiäitejä töihin, Maikki pohtii. Ilkka ei uskalla jäädä pidemmälle vapaalle, koska pelkää työn menevän alta. – Minut palkataan aina vuodeksi kerrallaan töihin. Jos jäisin pidemmälle vapaalle, työni voisi viedä joku muu. Hillankin syntyessä pidin vapaata vain pari viikkoa. Nyt se tuntuu pöljältä, olisin hyvin voinut olla vielä yhden viikon poissa töistä. Mutta työpaikka oli silloin uusi, jotenkin sitä ei silloin uskaltanut olla vapaalla. Ilkan jäädessä vanhempainvapaalle rehtori ihmetteli sen pituutta. Hän kuitenkin ymmärsi Ilkan tilanteen, sillä hänellä on itselläänkin kaksoset. – Ehkä kasvatusala on muutenkin sellainen, että ymmärretään halu olla kotona, Ilkka tuumii.

– Esimerkiksi pinkin värin ei pitäisi olla tytöillä itsetarkoitus. Toivottavasti Hillalla on erilaista kuin meidän lapsuudessa. Silloin koulussa naurettiin, jos jollakin pojalla oli päällä punaista. Se oli tyttöjen väri. Ilkka sanoo, että Hillan kanssa suhteen luominen kesti pidempään kuin kaksosten kanssa. Hän arvelee sen johtuvan siitä, että vauvoja on kaksi, molemmille vanhemmille ”oma”. Jompikumpi kaksosista on sylissä lähes koko ajan, ja Ilkkaa huolettaa, että Hilla jää liian vähälle huomiolle. Kaksosten nukkuessa päiväuniaan on Hillan vuoro kiivetä isän syliin. He alkavat tutkia Hevisaurus-kirjaa. Ilkalla ja Hillalla on paljon yhteisiä juttuja. He käyvät yhdessä esimerkiksi leikkipuistossa, uimakoulussa ja muskarissa. – Hilla on kova tyttö tekemään kaikenlaista. Hän siivoilee ja leipoo meidän mukana. Joskus hän ottaa ihan omatoimisesti rätin käteen ja alkaa siivoamaan. Jos kaksosista tulee yhtä touhukkaita niin meillähän on täällä taloudenhoitajat omasta takaa, ei tarvitse kuin maksaa viikkorahat, Maikki ja Ilkka nauravat. Hilla on antanut isälleen arvokasta kokemusta lastenhoidosta. Ilkka kertoo, että kaksosten kanssa on ollut tietyllä tavalla helpompaa, koska hommat sujuvat rutiinilla. Maikin mukaan Ilkalla on myös lehmän hermot, hän esimerkiksi jaksaa kuunnella vauvojen itkua. – Sä olet tollainen superiskä, Maikki hymyilee.

”Toivottavasti Hillalla on erilaista kuin meidän lapsuudessa.”

Yhdessä muskariin ja uimaan Hillan huoneen lattialla on puinen junarata ja erivärisiä palikoita. – Tehdään portti! hän ehdottaa Ilkalle. Pian punaisista palikoista muodostuu kaari junaradan yli ja pikkuinen juna puksuttaa sen alitse. Ilkka kertoo äitinsä kysyneen, eikö Hillalla pitäisi olla enemmän barbeja. Ilkkaa sukupuolierot ärsyttävät.

Urho

11


Tyylillä töihin

Tyylillä töihin Työpukeutuminen aiheuttaa yhä useammin harmaita hiuksia koulusta työelämään siirtyneille. Monilla aloilla muodollisuus on unohdettu, mikä kuulostaa kivalta, mutta on oikeasti aika hankalaa. Miten pukeutua asiallisesti, mutta rennosti?

Vähemmän on enemmän pukeutumisessakin. Ei kannata yrittää liikaa, vaan pitäytyä tutussa ja turvallisessa. Siistit housut ja kengät ovat työpukeutumisen perusta. Yläosaksi siisti, yksivärinen neule ja alle kauluspaita, joka voi olla hieman värikkäämpi. Ruudullisuus ja vaakaraidat toimivat, mutta muut kuviot kannattaa jättää suosiolla kotiin. Yleinen virhe on käyttää liian isoja vaatteita. Löysät ja säkittävät vaatteet eivät kuitenkaan peitä pientäkään vatsakumpua, vaan päinvastoin saavat kantajansa näyttämään entistäkin isommalta. Hyvin istuva vaate on mukava päällä ja saa pahimmankin toimistorotan näyttämään ryhdikkäältä.

Teksti Eleonora Tainio Kuvat Riina Haapala Malli Joonas Töissä kannattaa pitäytyä tutuissa ja turvallisissa perusväreissä. Tummat sävyt toimivat aina, murrettuja ja vaaleita sävyjä kannattaa käyttää varoen. Kirkkaampia värejä asuun voi lisätä pienten yksityiskohtien avulla. Räikeät värit kannattaa jättää vapaa-ajalle. Yhdistä klassista ja trendikästä. Laatumerkin neuleen alle voi laittaa ketjuliikkeen kauluspaidan tai päinvastoin. Siistit farkut käyvät nykyään lähes työssä kuin työssä, mutta kaikkein muodollisimman yläosan kanssa niitä ei kannata yhdistää. Myös ruumiinrakenne tulee ottaa huomioon, sillä kaikki vaatteet eivät sovi kaikille. Kokovartalopeili on pukeutujan paras ystävä.

12

Urho


Kolumni

Kolumni

Miehen

Mount

Everest I

Teksti Miika Manninen Kuvitus Jenni Alasimi

kean verkkokaupasta tilattu kaappi jököttää kasattuna keskellä olohuonetta. Vaikka se nyt valmiina näyttää etäisesti huonekalulta, se on syväluonteeltaan jotain aivan muuta. Tehtaalta satoja kilometrejä kulkenut kaappi on muuttunut matkalla vuoreksi. Siitä on tullut Mount Everest. Se on korkea vuori, jonka laelle pääsee ainoastaan löytämällä uuden reitin läpi vaikeiden olosuhteiden. Se on koetinkivi. Lähes ylivoimainen haaste, jonka selvittää vain neuvokkain mies. Sellainen mies, joka kukkulan huipulla tietää valloittaneensa korkean huipun, mutta ei silti lankea ylpeyteen. Täyttymyksen hetkelläkin hän tyytyy vain nöyränä toteamaan: tämän tein minä itse. Eikä hän sitä tehdessään ole kertaakaan katsonut kaapin kokoamisohjetta. Ohje kuvineen lepää lattialla kaapin kasaamisen jälkeen jäljelle jääneiden muttereiden ja sekalaisten hyllynosasten keskellä. Siinä voi mies nauttia urakkaolutta sohvalla, kun vuoronperään sekä vaimo että lapset käyvät tökkimässä kaappia, joka keinuu kosketuksesta, koska sen jalat eivät ole tasapainossa. Mitä sitten jos takaseinä on väärinpäin, kumpikaan ovi ei

mene loppuun asti kiinni ja kaappi ei pysy pystyssä ilman jalkojen alle huolellisesti kalibroituja tulitikkuaskeja? On totta, että kaappi ei tule koskaan kestämään kovaa käyttöä ja se näyttää joltain ihan muulta kuin ohjeessa. Mutta siinä on virheettömyyden sijasta luonnetta. Karismaa, joka tihkuu huonekalun puun tuoksun läpi. Mies tekee, kokeilee ja yrittää mieluummin itse kuin katsoo ohjetta tai kysyy neuvoa. Tämä siksi, että yrittämisessä ja kokeilemisessa on sitä kuuluisaa pioneerihenkeä ja riippumattomuutta normeista. Vuoren valloittajan henkeä. Joku on joskus erehdyksessä tulkinnut sen laiskuudeksi. Mutta se ei voisi olla yhtään kauempana totuudesta. Laiska ei nimittäin käytä kahdeksaa tuntia aikaa tehtävään, jonka tekeminen ohjeiden kanssa kestää 45 minuuttia. Kyse on todellisuudessa ennemminkin ahkeruudesta. Eikä kyse ole edes turhasta ylpeydestä tai asennevammasta. Miten edes voisi? Asennevammainen ei käy yhtä innokkaasti haasteeseen kiinni tai pura jo melkein valmiiksi kasaamaansa kaappia huomatessaan pohjan puuttuvan. Maailmassa on oikeastaan ainoastaan yksi asia, johon mies tarvitsee sekä käyttöohjeen että suomennoksen. Se on nainen.

Mies tekee, kokeilee ja yrittää mieluummin itse kuin katsoo ohjetta tai kysyy neuvoa.

Urho

13


Taakkaan tuomittu

Kun viha patoutuu, se rikkoo kaiken tieltään. Timo Tuhkasen rankka tarina kertoo, miten muutos voi tapahtua, jos sille antaa tilaa.

Teksti ja kuvat Lauri Leinonen

T

imo Tuhkasen vanhemmat ostivat maatilan ja perhe muutti Oulusta Ruukkiin, kun poika oli ala-asteikäinen. Koulussa Timo ei viihtynyt. Jokapäiväistä väkivaltaa, syrjimistä ja alistamista. Motivaatio opiskeluun katosi ja kiusaaminen paheni. Koulun sijasta aika kului mieluummin metsässä luontoa ja eläimiä tutkien. Vuosia jatkunut väkivalta oli patoutunut sellaiseksi vihaksi ja katkeruudeksi, että oli opeteltava lyömään takaisin. Kolmetoistakesäisenä poika alkoi treenata. Pari vuotta myöhemmin Tuhkanen löi ensimmäisen kerran takaisin. Voiman hankkiminen, kung-fun treenaaminen ja liikunta ylipäätänsä olivat miehen intohimoja, jotka täyttivät hänen elämänsä. Jossain vaiheessa kehonrakennuspiirien kautta mukaan tulivat hormonit, jolloin Tuhkasen persoona alkoi muuttua todella väkivaltaiseksi ja aggressiiviseksi. Nuorelle herkälle ja ujolle kitaran kanssa Elvistä fiilistelleelle pojalle oli muodostunut toinenkin puoli: piti näyttää

Timo Tuhkanen haluaa mahdollistaa omien asiakkaidensa muutoksen. Omasta kokemuksesta hän tietää, että muutos on mahdollista.

14

Urho

että on kova jätkä. Tuhkanen teki iltaisin portsarin ja vartijan hommia ja hankki mainetta nyrkeillä. Kaveriporukka kuitenkin muodostui kehonrakennus- ja kamppailulajiharrastuksien kautta. Siellä olivat ne kovat jätkät. -Piti olla kova maine. Ja niin meillä olikin. Sitten mukaan tulivat aseet ja muuta epämääräistä porukkaa. Alamaailma alkoi tulla tutuksi. Ei siihen porukkaan mahtunut pehmiksiä... Piti olla meriittejä ja ei saanut pelätä. Loppujen lopuksi siellä taustalla me kaikki pelättiin. Meillä oli vain se rooli päällä.

Romahdus Miehen ollessa vasta 17-vuotias Tuhkanen vietti onnellisesti häitä uutena vuotena tyttöystävän ollessa raskaana. Kaksi vuotta myöhemmin yhteiselo päättyi avioeroon ja siitä alkoi miehen jyrkkä alamäki. Väkivalta riistäytyi lopullisesti käsistä. Kaikki elämässä menetti merkityksen ja mies antoi periksi. -20-vuotiaana olin jo siinä vaiheessa, että jos joku haastoi riitaa niin mikäpä siinä... En aloittanut tappelua, mutta lopetin sen tappelun. Kyllä ne lapsuuden traumat tuli aina mukaan. Kun muisti ne lapsuuden kiusaajat... Sitä tuli aika lailla väärin kohdeltua ihmisiä, kyllä ne sai kyytiä. Tuhkanen muistelee nuoruuden vaikeita aikoja ja kertoo, ettei hän saanut kouluikäisenä apua ongelmiinsa; väkivaltaan ei puututtu eikä hän uskaltanut kertoa ongelmistaan. Hänen mukaansa asioista puhutaan nykyään avoimemmin ja paremmin sekä kiusaamiseen osataan puuttua huomattavasti tehokkaammin. Väkivallasta oli tullut miehelle ongelmanratkaisukeino, joka tuli lopulta maksamaan Tuhkaselle elinkautisen vankeustuomion. Mies palasi juuri Kreikasta, kun hän sai selville, että silloinen tyttöystävä oli ostanut huumeita. Hän raivostui tytölle varsinkin ekstaasin johdosta ja tilanne kärjistyi siihen, että


Tuhkanen provosoi silloisen tyttöystävänsä tappamaan itsensä. Silloin mies ei osannut ottaa teosta vastuuta, vaan syyllinen piti nähdä jossain muualla. -Lähdin metsästämään sitä kaveria, joka oli myynyt sitä ekstaasia. Kauan meni ennen kuin sain jonkinlaisen vinkin, että se ehkä oli tämä. Ehkä. Tänä päivänä olen melkein täysin varma, ettei se ollut tämä tyyppi. Sillä hetkellä halusin uskoa, että se oli se. Sitten kun löysin, niin ammuin sitä päähän. Enkä mä voi sanoa, että sillä hetkellä se olisi ollut hankala asia. Tuhkasen ollessa 28-vuotias vuonna 1993 hänelle tuomittiin elinkautinen vankeusrangaistus kahdesta murhasta, ampuma-aserikoksista ja pahoinpitelyistä. Elinkautinen tuomio Suomessa kestää keskimäärin 17 vuotta. Tuhkanen istui neljätoista ja puoli vuotta.

Vankila-aika

KRIS-Oulu ry pyrkii parantamaan rikollistaustaisten ihmisten elämänhallintaa ja yhteiskuntaan osallistumista. Tavoitteena on katkaista rikoskierteen syntyminen.

Tuhkanen kävi vankila-ajan alussa ensimmäiset viisi vuotta terapiassa. Parantumisprosessissa hänen apunaan oli myös valtava määrä filosofian ja psykologian kirjallisuutta. Mies kertoo ensimmäistä kertaa ymmärtäneen, että tekemisistä täytyy ottaa vastuuta ja hän alkoi tutustua itseensä. -Mun elämässä olin ihannoinut käden taitoa, vain sitä fyysistä puolta. Se henkinen puoli jäi ymmärtämättä. En ymmärtänyt sisältöä ja tarkoitusta. Sitten kun musta tuli fyysisesti hyvä, niin unohdin että siitä on pitkä matka kehittyä mestariksi. Mestari on sellainen, joka ei joudukaan sellaiseen tilanteeseen, jossa taitoja joutuu käyttämään. Ja sitten kun sellaiseen joutuu, niin tajuaa kääntää selän ja ymmärtää, että mikä näyttää ulkoisesti tappiolta, onkin oikeasti voitto. Tuhkanen lopetti kroppansa rääkkäämisen ja alkoi harjoittaa psyykeänsä. Hän luki todella paljon, sivisti itseään ja oppi tulemaan toimeen paremmin muiden kanssa omaa mieltä ymmärtämällä. Vankilassa Timo ei enää tapellut vastaan. Hän ei sietänyt enää väkivaltaa. Mies kertoo itsetunnon palautuneen vankilassa, kun hän huomasi ettei lapsuuden oppimattomuus johtunut tyhmyydestä, vaan siitä ettei hänellä ollut mahdollisuutta oppia. Vankilassa Tuhkannen suoritti neljä tutkintoa. Tietämättömyys, laitostuminen ja alistava vankilailmapiiri olivat lähellä saada tuona aikana Timon päättämään haaveilun vapaudesta. Kerran itsetuhoiset ajatukset menivät niin pitkälle, että hän valmisteli jo itsemurhaa. Jostain syystä halu selviytymisestä, luontoon takaisin pääsemisestä ja haaste keskeneräisten asioiden selvittämisestä selättivät synkät ajatukset ja mies päätti katsoa loppuun asti.

Muutos Mies muistelee noin kolmen vuosikymmenen takaista elämäntarinaansa tottuneen oloisesti samalla, kun nojailee toimistonsa pöytään. Asioista puhuminen ei ole miehelle vierasta; istumme Oulun keskustassa KRIS-Oulu ry:n tiloissa, jonka toiminnanjohtajana Tuhkanen pitää itsensä kiireisenä.

Työ vie viisi vuotta sitten vapautuneelta Tuhkaselta niin paljon aikaa, ettei perheen ja tietysti kirjojen lisäksi muille harrastuksille sitä jää. Järjestö auttaa vankilasta vapautuvia ihmisiä yhteiskuntaan osallistumisessa ja elämänhallinnassa laajemminkin sekä kouluttaa heistä kokemusasiantuntijoita. Aikaa kuluu myös asiakkaiden kanssa, joita on noin 150. Niistä noin kolmanneksen kanssa Timo on tekemisissä koko ajan. Tuhkanen kertoo, ettei yksikään Suomen vankila ole päihteetön ja se on hänen mukaan isoin ongelma. Päihteet ovat vankilaturvallisuuden kannalta suuri riskitekijä. Vankiloiden hierarkkisuus johtaa ikään kuin anarkiaan, jossa osa alistetaan ja alistuu nurkkaan. Tällöin mahdollisuudet motivoitua muutoksen tekemiseen rapistuvat vain lyijynä tukkimiehenkirjanpidossa sellin seinällä. Tuhkasen mukaan vankiloissa on liian helppo jatkaa rikollista elämää ja päihteiden käyttöä. Mikään ei muutu. Joillekin se on ainut paikka, jossa he osaavat olla. Tuhkanen muistuttaakin, että ihmiset ovat eläimiä, jotka oppivat ehdollistamisen kautta, ymmärtämällä. Vankiloihin pitäisi saada selkeämpi syy-seuraus-suhde, jotta useammilla olisi mahdollisuus muutokseen. Mies painottaa, ettei se tarkoita että kuria pitäisi kiristää tai vankiloita pitäisi laitosmaistaa enemmän, vaan päinvastoin. Niistä pitäisi kehittää turvallisempia, avoimempia ja vapaampia paikkoja, jossa jokaisella olisi mahdollisuus toimia ja olla ihminen. Lain mukaan Tuhkanen on tekonsa kärsinyt, mutta hän sanoo, ettei tule ikinä unohtamaan tai antamaan anteeksi niitä itselleen. -Se on ihan sama mitä teet eilen, jos tänään päätät tehdä muutoksen, niin totta kai, kaikki on mahdollista. Ei ole sellaista miestä tai naista, joka ei pysty muutokseen jos itse haluaa.

Urho

15


Ainoa mies käsityökurssilla

Ainoa mies käsityökurssilla Omien sanojensa mukaan viimeksi napin armeijassa ommellut Pekka tekee itselleen telttaa. Kansalaisopiston kurssilla hän on ainoa mies. Ompelemisen haastavuus yllätti. Teksti Riina Haapala | Kuvat Eeva Pentikäinen

16

Urho

O

mpelukone surisee tasaisesti kun neula tikkaa vihreää lankaa mustaan kankaaseen. Välillä neulan matka pysähtyy. Nuppineula pitää ottaa pois, maakiilan lenkki kiinnittää. Pohjankartanon käsityöluokassa on yhdeksän naista ja yksi mies. Tämä mies on Pekka. Hän ompelee itselleen telttaa. Ohjeet Pekka on löytänyt internetistä. Vaatimattoman oloinen mies esittelee luonnoksia ja itse piirtämiään ohjeita insinöörimäisellä otteella. - Itse pitää laskeskella ja miettiä, että tästä ylipäänsä tulee jotain, Pekka naurahtaa. Idea teltan tekoon lähti tarpeesta. Luonnossa viihtyvä Pekka pitää vaeltamisesta ja yksin vaeltaessa ultrakevyt teltta on kätevä. - Kaupassa ei oikein ole hyviä, joten päätin tehdä itse. Netistä kun luin niin löysin muutamia teltantekijöitä, joista lähes kaikki olivat miehiä. Tästä tulee noin kilon painoinen.


Langan asettelu koneeseen ei ole mikään helppo tehtävä, koska lanka täytyy pujottaa monesta pienestä välistä.

Harjateltassa on vain yksi keppi molemmissa päissä, sääskiltä suojaava verkko sekä vettä pitävä päälikangas. Ouluopiston tekstiilityön opettaja Marita Pääskysen mielestä on hyvä, että Pekka on itse löytänyt ohjeet. - Yhdessä on sitten pohdittu, mitä kannattaa tehdä. On myös hyvä, että Pekka on tullut tänne kurssille, miehiä kun täällä ei ole näkynyt.

Napinlävestä kokonaiseen telttaan Pekka on tänä syksynä ensimmäistä kertaa Oulu-opiston ompelukurssilla. - Tämä on ensimmäinen työ. Armeijassa olen napin ommellut ja sen jälkeen yhden ehkä kymmenen sentin pituisen vetoketjun korjannut, hän kertoo. Pääskynen kuitenkin huomauttaa, että Pekka aloitti kurssin tekemällä erätoverin. Erätoveri on retkeilymajoite, joka kiinnitetään naruilla esimerkiksi puihin. - Kun en ollut ikinä tehnyt mitään, niin siitä oli helppo aloittaa, Pekka kertoo. Yllätyksenä kuitenkin tuli työn haastavuus. - Ajattelin ensin, että olisin vaimon ompelukoneella itse onnistunut, mutta eihän siitä mitään tullut. Luulin, että erätoveri olisi ollut valmis yhdessä illassa, mutta menikin monta kertaa. Yllätys oli, kuinka hidasta tekeminen oli, Pekka sanoo. Vaikka internetistä löytyikin seikkaperäiset ohjeet, Pekka löysi ne vasta kun hän oli jo alkanut työstää telttaa kurssilla. Omat piirustukset olivat jo valmiit. - En tosin tiedä, olisiko niidenkään kanssa silti tullut mitään. Varmaan aika hirveän näköinen olisi tullut, eihän tämä

Urho

17


kaunis nytkään ole, hän naurahtaa ja jatkaa, että jokaiseen työvaiheeseen on pitänyt kysyä apua opettajalta. Virheitä työssä ei kuitenkaan ole. Jos niitä on tullut, Pekka on ne purkanut. Virheet jäävät häiritsemään. Tällä hetkellä Pekalla on meneillään omien sanojensa mukaan työn kriittisin vaihe. Verkkokangas pitää ommella kiinni pohjaan. Keväälle jää vielä sateelta suojaavan päälikankaan ompelu. Ensimmäiselle reissulle teltta pääsee Saariselälle ensi vuonna. - Tai ihan ensin tämä menee kyllä sadetestiin takapihalle, Pekka nauraa.

Omasta huvista vaikka ammattiin asti Tietoliikennetekniikan alalla työskentelevä Pekka ei ole kertonut ompeluprojektistaan kovinkaan monelle. - Sitten kun tämä on valmis, niin voin kertoa, että olen itse tehnyt. Ei kai siinä välttämättä mitään noloa ole, että mies ompelee, en töissä kehtaa selittää, Pekka sanoo.

18

Urho

Teltan teko onkin Pekan mukaan täysin erilaista kuin se, mitä hän töissä tekee. - Tässä näkee heti, mitä tulee. Kankaat Pekka on ostanut oululaisesta erikoisliikkeestä. Hän kävi liikkeessä ensimmäisen kerran viime keväänä kaverinsa kanssa ja ihmetteli, kuka kankaita oikein ostaa. - Nyt sitten sijoitin itse sinne parisataa euroa. Ompeluteknisesti Pekka arvelee teltan olevan helpoimmasta päästä, siinä kun on vain suoraa saumaa. Talon rakentanut mies pitääkin ompelua erilaisena. Talon materiaalit ovat kalliimpia ja jos vikoja jää, niitä joutuu katselemaan pitkään. Jos teltasta ei tulekaan hyvä, voi tehdä uuden. Mies on innoissaan siitä, millainen teltasta on tulossa. Hän epäilee kuitenkin, että saattaa joutua tekemään toisen teltan kun ei vielä tiedä, millainen teltta on käytössä. Niin hyvä pitää tehdä kuin pystyy. - Sitten jos firma sanoo, ettei enää minun palveluksiani tarvitse niin voin perustaa firman, joka tekee tällaisia, Pekka hymyilee.

Pekka edustaa nykyään harvinaista miestyyppiä. Ennen vanhaan käsityöammatit, kuten räätäli olivat arvostettuja miesten ammatteja.


Puutöistä pitsiin

P

ohjankartanon kemianluokassa pulpetit ovat peittyneet nypläystyynyjen alle. Sinisen, pyörivän nypläystyynyn ääressä ahertaa Kari Riihiaho. Nypläyskurssin ainoa mies on Oulu-opiston kursseilla jo konkari. - Aloitin puutyöpuolella ja tein ensin kanteleita ja sitten viuluja. Näin nypläyskurssin mainoksen ja ajattelin, että hyvänen aika, siellähän on naisia. Soitin sitten Oulu-opistolle ja kurssille oli joku toinenkin mies tulossa. Hän ei koskaan tullut, mutta minä tulin kokeilemaan ja päätin sitten jättää puupuolen, Riihiaho kertoo. Nypläys vei miehen mennessään. Riihiaho on nyt nyplännyt puolisentoista metriä valkoista pöytäliinan reunapitsiä. - Tämä on tällaista ihan yksinkertaista, ainakin minun mielestä. Maalta kotoisin oleva mies on tehnyt käsillä pienestä pitäen. Mallia hän on katsonut vanhemmiltaan. - Isä ei niinkään tekstiilitöitä tehnyt, puutöitä sitten enemmän. Naisten ja miesten töitä Riihiaho ei halua lähteä erittelemään, vaikka myöntää, että jaottelun edelleen näkee. Rankametsällä piti olla lämmintä, joten sukkia ja lapasia hän on nuorempana neulonut. - En osaa välittää. Kerron ja näytän töitäni, mitä olen tehnyt. Lapsesta asti minulle on opetettu, että työ kuin työ eikä sitä tarvitse ujostella.

Kari Riihiaho on nyplännyt pitsireunaan kulman, koska pitsi tulee pöytäliinan reunaan. Urho

19


Urhon mittaiset

Mitä työkalupakkisi kertoo sinusta? Lähes jokaisella meistä on edes joitain työkaluja. Monella on jopa oma työkalupakki. Mitä työkalusi kertovat sinusta? Teksti ja kuvat Riina Haapala

Vasara Osaat naputella taulut seinälle ja korjata sojottavat naulat. Vasara on hankittu pakosta, koska jokaisessa taloudessa pitää olla vasara. Onhan se miehekäs.

Ruuvimeisseli Yksi tai kaksi ruuvimeisseliä löytyy jokaisen työkalupakista. Kotoa pois muuttavalle ostetaan usein ruuvimeisseli, koska kyllähän sitä tarvitsee. Niin mihin? Boolijäiden rikkomiseen? Sian tappamiseen? Kunnon ruuvimeisselilajitelma kertoo siitä, että kuvittelet laittavasi kodissasi asioita kuntoon useamminkin. Montaako niistä olet oikeasti käyttänyt?

Jakoavain Jakoavain on miehekäs. Sopii akuankkamaiseen tee se itse -putkimiestoimintaan. Mitä isompi, sen parempi. Machomiehen pakollinen varuste.

Moottorisaha Olet metsuri. Tai asut maalla. Kerrostalossa sopii lähinnä öljytyn ylävartalon kanssa poseeraamiseen. Ei kuitenkaan yhtä miehekäs kuin esimerkiksi kirves.

Supertyökalupakki Isot työkalupakit kuuluvat joka insinöörin ¬¬pakolliseen varustukseen. Työkalupakista löytyy vasaran lisäksi kymmenen ruuvimeisseliä, liuta kuusiokoloavaimia sekä mitä erilaisimpia välineitä. Puoliakaan ei ikinä tarvitse ja kun jotain oikeasti tarvitsisi korjata, oikeanlaista työkalua ei kuitenkaan löydy.

Kuusiokoloavain Myydään yleensä hillittömän kokoisissa nipuissa. Puolia ei tule ikinä käytettyä ja kun sitten pitäisi kiristää pyörän liikkuvat osat, ei sopivan kokoista taatusti ole. Ikinä.

20

Urho

Urhon mittaiset

Mitä olet aina halunnut kysyä naiselta? Miksi ei voi vastata suoraan kysymykseen ”onko jokin huonosi” vaan olettaa, että toinen osapuoli lukee ajatuksesi. – Jokainen nainen fantasioi salaa meedioista ja toivoo puolisonsa olevan juuri se. Mistä lähtien vastaus ”Kaikki on ihan ok” ei enää tarkoitakaan juuri sitä, vaan se pitää sisällään kaikki vastaukset väliltä ”kaikki on ihan päin helvettiä - Kaikki on ihan ok” ? – Ainahan se on ollut niin. Miksi naiset on toisilleen niin häijyjä ja ilkeitä? – Naiset ovat niin epävarmoja itsestään. Ja paskanpuhuminen on kivaa. Onko viikset seksikkäät? – Ei, josset ole Zorro tai Ryan Gosling Miksi kaikki se vaiva kauneuden suhteen? On kivaa olla nätti.

Kylän suurin kypärä ja letku letkeä Urhon toimitus selvitti, mikä on kaikkein miehekkäin ammatti. Kyselyn 28 vastaajan joukosta peräti seitsemän vastaajaa piti palomiestä urhokkaimpana. Seuraaville sijoille tulivat rekkakuski, rakennusmies ja tanssija. Huomioitavaa on, että kaikki palomiestä äänestäneet vastaajat olivat naisia. Urhon toimitus jäikin pohtimaan ovatko arvon daamit katselleet liikaa palomieskalentereita vai kiehtovatko heitä isot autot ja pitkät letkut? Urhon toimitus ei halua vähätellä palomiehen ammattia. Monet miesten antamat vastaukset olivat kuitenkin ammatteja, joissa vaaditaan todella miehekkäitä ominaisuuksia. Esimerkiksi yläasteen opettajan pesti kysyy luonnetta. Kyseinen ammatti ei vain satu olemaan kansikuva-ainesta.


Kilvanajo kiehtoo

Kilvanajo kiehtoo Santtu Raitala elää unelmaansa. Hän tekee sitä, mistä tykkää ja vielä menestyy siinä. Vasta 22-vuotias pihtiputaalainen on noussut yhdeksi Suomen lupaavimmista nuorista raviohjastajista. Teksti Eleonora Tainio | Kuvat Juho Paaso-Rantala, Eetu Kupulisoja

Urho

21


T

ienpientareella seisoo hevosen kuvalla varustettu varoituskyltti, eteisen seinältä löytyy kuvakollaasi kiharatukkaisesta pojasta ja pienestä ponista. Tuvan nurkassa on palkintopöytä, talon katolla hevosen muotoinen tuuliviiri ja pihassa pieni talli. Heti huomaa tulleensa oikeaan paikkaan. Santtu Raitala istuu tuvan penkillä kahvia siemaillen. Eilisiltana on mennyt myöhään raveissa ja päivä on lähtenyt käyntiin verkkaisesti. Pöydällä on tarjolla mummon paistamia uunituoreita sämpylöitä ja muutakin tarjottavaa löytyi, vaikka keittiön kaappien sisältö oli äitinsä kanssa asuvalle Raitalalle uutta. Itse hän ei kovin usein ehdi kaupassa käymään. Tänä vuonna Raitala nimittäin ajaa parasta kauttaan. Joulukuun alussa hän on ajanut reilut 55 voittoa sekä lähes 100 000 euroa kahisevaa hevosenomistajille. Vuoteen on mahtunut muun muassa useampia kolmen voiton päiviä. Menestys on kuitenkin vaatinut niin kovaa työtä, omistautunutta asennetta kuin hyppysellisen tuuriakin.

Pikkupoikana hevoset eivät kiinnostaneet Raitalan kotijoukoilla on ollut hevosia aina. Nuorempana hevoset eivät kuitenkaan kiinnostaneet pätkääkään ja talliin meno tuntui vastenmieliseltä. Jalkapalloa ja jääkiekkoa harrastanut pojanviikari olisi ennemmin vain lähtenyt kavereiden kanssa pelaamaan. Pikkuhiljaa iän karttuessa Raitala alkoi seurata perheen hevosten pärjäämistä ja jotenkin se ravikipinä vain iski. Naapurissa asuvien serkkutyttöjen kanssa heille ostettiin yhteinen poni ja raviura oli valmis käynnistymään. Jo poniaikoina Raitala ajoi myös vieraita poneja, mikä helpotti hevosiin siirtymistä. Ensimmäinen hevosella ajettu startti meni pieleen hevosen laukattua heti lähtöön, mutta polte ajaa kilpaa vain kasvoi. – Heti samana iltana pettymyksestä toivottuani kävin ostamassa tuosta 10 kilometrin päästä itselleni ensimmäisen oman hevosen, porukoilta lupaa kysymättä, naurahtaa Raitala. Kyseinen hevonen, Big Sensation, ei ollut ihan nimensä veroinen, mutta pärjäsi ihan mukavasti. Omilla hevosilla menestyttyään Raitala alkoi saada vieraitakin hevosia ajettavakseen. – Kävi vain hyvä tuuri ja sain paljon hyviä hevosia ajettavakseni. Paljon kiitosta täytyy antaa oman kylän miehille jotka luottivat ja antoivat ajaa, sanoo Raitala kiitollisena. Hyvät ajettavat ovat aloittelevalle raviohjastajalle elintärkeitä. Maailman paraskaan ohjastaja ei huonoilla hevosilla menesty ja hyviä ajettavia saadakseen taas täytyy menestyä. Ilman omia hyviä hevosia nuoren ohjastajan on siis hyvin vaikea päästä pinnalle. Kaikki muut parikymppiset menestyneet ohjastajat ovatkin ravivalmentajien lapsia, joiden

22

Urho

lähtökohdat ovat alusta alkaen olleet paljon otollisemmat raviammattilaisen uraa ajatellen. Raitalan uralla suurena apuna on ollut ammattivalmentaja Antti Ojanperä, jonka tallilla mies käy vieläkin silloin tällöin auttelemassa. – Syksyllä 2010 Antilla oli sellainen kovinkin hankalaluontoinen hevonen kuin First Master, joka starttasi Ruotsin Bodenissa isossa lähdössä suurena suosikkina. Edellispäivänä Antti kuitenkin soitti, että hänen pitää lähteä Jutta-vaimon kanssa synnyttämään ja voisinko minä käydä päästelemässä. Siellä sitten käytiin ja voitettiin. Hienolta tuntui, kun luotettiin ja annettiin vastuuta, etenkin kun sitten pärjättiin, muistelee Raitala hymyssä suin.

Valmennettavat voitokkaita Raitala on osoittanut taitonsa myös ravivalmentajana. Tällä hetkellä kotitallista löytyy kaksi hevosta, omassa pihassa syntynyt kolmevuotias suomenhevostamma Ukaasi sekä Pirkko-mummon puoliksi omistama Anton von Bentz, joka voittanut tänä vuonna kymmenen 14 lähdöstään. Menestykseen ei ole mitään salaista reseptiä, ainoastaan kova valmennus ja hyvä hoito. Hyvä menestys johtunee jossain määrin myös Raitalan kilpailuttamisfilosofiasta, jonka mukaan hevosia ei viedä raveihin, jos ne eivät ole tarpeeksi hyvässä kunnossa pärjätäkseen. Tästä kertoo myös valmennettavien komea voittoprosentti 30. Häntäpään sijoitukset ovat puolestaan laskettavissa yhden käden sormin. Raitala kuvailee itseään hyvin taloudellisesti ajattelevaksi ihmiseksi. Vanha sanonta ”ravimiehellä uskonto on kymppi ja laskento nelonen” ei hänen kohdallaan voisi vähempää pitää paikkaansa. Ravimaailmassa vallitsevat siinä mielessä viidakon lait, ettei huonoja hevosia kannata pitää. Hevosenpitokustannukset ovat tunnetusti suuret, ja huono hevonen kuluttaa siinä missä hyväkin. Hyvä hevonen toki saattaa vielä tienatakin jotain radalta takaisin. Suhdettaan hevosiin eläiminä Raitala miettii hetken. – Tykkään suurimmasta osasta hevosia, mutta joistakin en. Jos hevonen on rehellinen miestä kohtaan, yrittää parhaansa ja osoittaa että sen eteen kannattaa tehdä töitä, niin se on tykkäämisen arvoinen. Esimerkkinä vaikka tuo omassa tallissa asuva Anton.

Muuta elämää ei ole Hevoset eivät ole vain ammatti tai harrastus, vaan elämäntapa. Jos alalla aikoo menestyä, on hyväksyttävä, että muuta elämää ei oikeastaan ole ja sekin vähä mennään lajin ehdoilla. – Monesti tulee mieleen, että sellainen normaali elämäkin olisi ihan kiva. Normaaliaikaan tehtävä työ, josta saisi lomat ja ylityökorvaukset, niin kuin muutkin ihmiset, hymähtää Raitala. Ravit ovat iltaisin ja vapaa-aikaa on lähinnä päivisin, jolloin kaverit ovat töissä tai koulussa. Onneksi Raitalan lähimmät ystävät työskentelevät myös kilpaurheilun piirissä, jolloin


aikataulut menevät vähän enemmän yksiin ja myös ymmärrystä löytyy. Parhaat kaverit eivät ole ollenkaan kiinnostuneita raveista, jolloin heidän seurassaan saa ajatukset muualle. Vapaaaikana käydään yhdessä urheilemassa ja puhutaan ihan muusta kuin hevosista. Viikonloput menevät myös öitä myöten ravimatkoilla, joten baareissa ei pääse juoksemaan. Tällä hetkellä Raitala elääkin sinkkuna, mutta ei kuitenkaan näe tulevaisuudessa perheen perustamista ongelmana. Tulevan puolison täytyisi kuitenkin ymmärrettävistä syistä olla sellainen, joka vähän ymmärtäisi raveja tai ei ainakaan vihaisi hevosia. Alalla hänen ei kuitenkaan tarvitsisi olla, vaan lähes päinvastoin. Lukion käynyt Raitala ei ole lopullisesti vielä lyönyt lukkoon lisäopiskeluitakaan. – Kovasti siitä aikoinaan käytiin kotona keskustelua ja vaikkei lukio mihinkään valmistanutkaan, niin sellainen pieni takaportti on olemassa, jos tämä homma ei joskus jostain syystä enää onnistu. Joku talouteen liittyvä, esimerkiksi kauppatieteellinen ala voisi kiinnostaa. Hakeminen ei ollut kaukana ja ehtiihän sitä vielä. Elämäjärven kylästä on Pihtiputaan keskustaan vajaat parikymmentä kilometriä, mutta sijainti nelostien varrella on reissutyöläiselle otollinen. – Kyllähän se oma kämppä välillä olisi ihan mukava, mutta toisaalta kotona tulee oltua sen verran vähän, että olen ajatellut että se on sama missä sitä käy nukkumassa. Ja auton ratissa saa sitä omaa aikaa ihan riittävästi.

Vaatimaton Raitala ei oikein osaa kertoa syitä menestykselleen.

tietää tulonsa suunnilleen vain viikon eteenpäin. Lomia on hankala pitää, sillä viikonkin poissaolo näkyy vähentyneinä työtehtävinä loman jälkeen. Hyviä puolia Raitalan ei kauaa tarvitse miettiä. – Kyllähän se pärjääminen tässä parasta on. Siinä ei ole mitään hyvää jos ei pärjää, etenkään jos on luulotellut pärjäävänsä. Jotenkin se viehättää, että on niin monta muuttujaa ja pitää osata lukea hevosta, sillä ravit ovat tiimityöskentelyä. Lisähaastetta tuo se, että kaveri ei puhu mitään. Tämä on mukava maailma, jossa tutustuu monenlaisiin ihmisiin eri aloilta. Kyllähän se kaikki kiehtoo.

Santtu Raitala 22-vuotias raviohjastaja.

Epävarma ammatti

Asuu Pihtiputaalla.

Raveissa pyörii isot rahat ja ohjastajat saavatkin usein osansa pettyneiden pelaajien ja omistajien mielipahasta. Inhimillisiä virheitä kun sattuu jokaiselle, myös raviohjastajille. Raitala on kuitenkin tottunut ammattinsa julkisuuteen, eikä ota liikaa itseensä ihmisten kommenteista taikka nettipalstojen anonyymeistä. Hän jopa osallistuu itse keskusteluun ja kertoo omia näkemyksiään sosiaalisessa mediassa. Raitala on myös tv:stä tuttu. Hän on toinen lauantai-iltaisin lähetettävän Ravisuoran vakiokommentaattoreista. Ainakin toistaiseksi kilvanajo on vielä etusijalla, sillä se on kuitenkin se pääasiallinen tulonlähde. Ammatin ehdoton huono puoli on sen epävarmuus. Raviohjastaja on eräänlainen raviratojen freelancer, joka

Lemmikkinä kissa. Poniohjastajaura: 121 starttia, joista 23 voittoa, 20 kakkostilaa ja 20 kolmatta sijaa. Ohjastajaura hevosilla (3.12.2013) 1977 starttia sijoin 161-172-175. Voittosumma 303 496 euroa. Palkittu Ravigaalassa Vuoden komeettana vuonna 2010.

Urho

23


Jopa 50 palkanmaksajaa kuukaudessa

R

aviohjastaja aloittaa työnsä hyvissä ajoin ennen raveja. Hän ilmoittaa Suomen Hippoksen nettisivuilla toimivan Heppajärjestelmän kautta missä raveissa on käytettävissä. Valmentajat ilmoittavat hevoset raveihin ja valitsevat niille sopivan kuskin. Viimeinen ilmoittautumispäivä on yleensä viikkoa ennen raveja. Tietokone arpoo lähtöradat ja lähtölistat tulevat nettiin. Ravipaikalla tulee olla hyvissä ajoin. Ohjastajat liikkuvat yleensä autolla ja kilometrejä auton mittariin kertyy vuodessa saman verran kuin taksikuskeilla. Kimppakyytejä käytetään mahdollisuuksien mukaan. Saavuttuaan ravipaikalle kuski käy pukuhuoneessa vaihtamassa sään mukaisen ajoasun päälle ja sopii hevosten taustajoukkojen kanssa lämmityksistä eli alkuverryttelyistä. Jokainen hevonen käydään lämmittelemässä ennen itse starttia, mutta käytäntöjä on erilaisia. Yleisin tapa on lämmittää hevonen radalla kolme lähtöä eli noin 45 minuuttia ennen sen omaa starttia. Lähdön koittaessa hevonen tuodaan kuskille valmiiksi radanvarteen, jossa hän hyppää kyytiin ja suuntaa radalle. Ennen lähtöä ajetaan esittely numerojärjestyksessä sekä kilpailuvauhtinen pätkä. Sen jälkeen on vielä viitisen minuuttia peliaikaa, jonka kuski saa käyttää parhaaksi näkemällään tavalla. Hermostunutta hevosta yritetään rauhoitella kävelemällä, laiskempaa taas yritetään herätellä.

Hevosen ja kuski muodostavat urheilusuoritukseen tarvittavan valjakon yhteistyöllä.

24

Urho

Lähdössä käytettävästä taktiikasta on aina tehty suunnitelma. Tilanteet kuitenkin elävät ja suunnitelmaa pitää pystyä muuttamaan silmänräpäyksessä. Siksi nopea reagointikyky ja tietynlainen rohkeus ovat raviohjastajalle tärkeitä ominaisuuksia. Ravisääntöjen mukaan jokaisen on pyrittävä voittoon. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ajetaan täysillä alusta loppuun, vaan jokainen pyrkii maksimaaliseen suoritukseen hevosen ominaisuuksien mukaan. Vahvojen hevosten rattailla yritetään ylläpitää reipasta matkavauhtia, pätkänopeiden kärryillä taas yritetään säästellä hevosta ja iskeä viimeisellä 300 metrillä kiriin. Kilvanajamisen ja hevosen käsittelyn lisäksi raviohjastajan pitää taitaa asiakaspalvelu. Asiakkaat saattavat soitella aamuvarhaisesta iltamyöhään ja huononakin päivänä pitää jaksaa olla mukava ja kohtelias. Palkka koostuu pienistä palasista. Ajopalkkiot tulevat hevosenomistajilta. Yleisen käytännön mukaan “penkkiraha” eli aina maksettava könttäpalkka on 20 euroa per startti. Lisäksi mahdollisista palkintorahoista ohjastaja saa 10-15 prosenttia. Yhdessä illassa ohjastajalla olisi siis hyvä olla ainakin viisi ajettavaa, jottei hän jää tappiolle. Lisätuloja ohjastajat saavat ajopuvuissa olevista mainoksista. Monet käyvät myös lisäksi kengittämässä tai tuurausapuna talleilla muutamana päivänä viikossa.


Kahden maailman mies

Kahden maailman mies Teksti ja kuvat Eeva Pentikäinen

A

Miten lapsuus vaikuttaa ihmiseen? Siihen vastaa Antti Heikkinen, jonka hiljattain ilmestynyt esikoiskirja kertoo nuoren miehen kasvutarinan.

ntti istahtaa nilsiäläisen ravintola Syvärin upottavalle sohvalle ja venyttelee lauhkeasti hymyillen, vastaheränneen näköisenä. Tavallisesti hän istuisi tähän aikaan ravintolan naapurissa, paikallislehden toimituksessa. Nyt hän on kuitenkin laittanut toimittajan työnsä pariksi kuukaudeksi hyllylle ehtiäkseen kirjoittaa toista kirjaansa. Vapaan ansiosta hän voi aloittaa päivänsä mieleisellään tavalla: kahvikupin ja päivän lehtien ääressä tuttuja vilisevässä kapakassa. Täällä hän on omassa elementissään, kylän ukkoja jututtamassa. Moni Antin kirjoittama juttu on epäilemättä saanut alkunsa ravintolan pöydässä. Antti kertoo viihtyneensä itseään monin verroin vanhempien ihmisten kanssa jo lapsuudessaan. Oli

viihdyttävä, sillä muita leikkikavereita ei ollut. Isosisko ja -veli olivat jo muuttaneet kotoa Antin tullessa leikki-ikään, ja kotona pohjoissavolaisella lypsykarjatilalla pienen pojan seurana olivat vanhemmat ja mummo. – Lapsuuteni oli turvattu, mutta myös aika suljettu, pienipiirinen. Isän ja äidin maailma loppui viimeistään tuossa Nilsiän St1:n kohdalla. Jo kirkonkylälle pääseminen oli minulle juhlahetki, saatikka sitten se, kun matkustin Kouvolaan siskon luokse käymään. Nilsiän torilla keväisin ja syksyisin pidetyt markkinat olivatkin iso juttu pienelle pojalle. Niin olivat myös joulut ja mikä tahansa muukin, joka katkaisi arjen. Elämää maalla kun leimasi rutiininomaisuus. Vuodenajat määräsivät

töiden kulun, ja vuodenajat olivat samat joka vuosi. – Vanhakantainen maaseutuelämä on minulle hyvin tuttua. Olen kuullut siitä paljon ja tietyllä tavalla nähnyt sitä itsekin. Se helpottaa paikallislehdessä työskentelyä, minun on esimerkiksi helppo samaistua 90-vuotiaan mummon elämään. Kaikkea ei tarvitse kaivella mielikuvituksesta, Antti pohtii.

Pikkuvanha pelle Antti oli lapsena pikkuvanha tapaus. Esimerkiksi opittuaan lukemaan hän hyppäsi suoraan satuvaiheen yli ja uppoutui sen sijaan Veikko Huovisen, Heikki Turusen ja Väinö Linnan teoksiin. Mutta ennen kirjoja Antin elämään tulivat elokuvat. Urho

25


Antti Heikkinen Pohjoissavolainen toimittaja ja kirjailija. Syntynyt 1985. Esikoiskirja Pihkatappi ilmestyi kesällä ja voitti syksyllä Kalevi Jäntin palkinnon. Kirjoittamisen lisäksi näyttelee, laulaa ja esittää stand-upia.

– Meille hankittiin videonauhuri silloin, kun Paavo Väyrynen ensimmäisen kerran pyrki presidentiksi. Videot ostettiin, että voitaisiin nauhoittaa vaalivalvojaiset, Antti muistelee.Ei tullut Paavosta presidenttiä, mutta videot jäivät. Isä nauhoitti vaalivalvojaisten päälle vanhoja elokuvia, joita televisiossa näytettiin. Niin Antille tulivat tutuksi Puupää-elokuvat ja Orpopojan

”Isän ja äidin maailma loppui viimeistään tuossa Nilsiän St1:n kohdalla.” valssi, jonka kappaleita hän lauleli ulkoa jo 4-vuotiaana. Leikit olivat elokuvien kohtausten matkimista, ja sekös aikuisia huvitti. Koulussa Antti omaksui pellen roolin, jonka taakse oli helppo piiloutua. Toisten lasten kanssa oleminen ei ollut aina helppoa, ja Anttia kiusattiinkin. – Ei se mitään haavoja jättänyt, mitä nyt sen, että oppi häpeämään itseään. Pidin vielä pitkään oudossa porukassa itseäni muita huonompana ja koetin peitellä sitä mölyämällä kovaan ääneen. Nyttemmin en enää esitä mitään siviilissä. En ala näytellä Antti Heikkistä. No ei ala niin. Sen näkee jo silmistä, jotka katsovat sohvannurkasta totisina. Arkielämän sijaan Antti päästää näyttelijänlahjansa valloilleen 26

Urho

harrastajateatterissa. Hänet tunnetaan itsevarmana esiintyjänä, joka on kotonaan lavalla ja heittäytyy rooliinsa. On vaikeaa uskoa, että kameran edessä sama mies muuttuu ujoksi ja hermostuneeksi. Niin siinä kuitenkin käy.

Menneen maailman kaikuja Halssin vanhan tanssilavan ympärillä on korkea aita. Pujahdamme rakennuksen pihalle lipunmyyntikojun ovesta ja lähdemme kiertämään ränsistynyttä taloa. On sellainen olo, ettei täällä saisi olla, mutta Antti painelee pihan poikki sellaista vauhtia, että epäröinnille ei jää aikaa. – Kävin täällä tansseissa ensimmäisen kerran joskus alakouluikäisenä kaverini kanssa. Oltaisiinko tultu sen vanhempien kyydillä. Silloin ei vielä rällätty, syötiin vaan makkaraa, kuunneltiin musiikkia ja katseltiin salaa vähän antavampia kaula-aukkoja, hän kertoo. Löydämme viimein oven, joka suostuu aukeamaan, ja Antti lähtee nousemaan portaita kohti tanssisalia. Kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla täällä pyörähteli hyvänä iltana useampi tuhat tanssijaa. Antti kuvailee tavallista illan kulkua: – Tuli tyttöporukoita, poikaporukoita, pareja. Tanssittiin ja juotiin kahvia. Osa kävi huussin takana ryypyllä, jotkut tappeli, pusikossa lemmiskeltiin. Nyt valju päivänvalo paljastaa joukon roskia, spreijauksia ja rikottuja pintoja. – Surullinen näky, Antti sanoo. Antti ei kavahda kameraa, mutta tapittaa linssiin jotenkin sen oloisesti, että ota nyt jo se kuva. Hän harppoo levottomasti huoneesta toiseen ja pysähtyy vain pyynnöstä. On selvää, että hän viihtyisi paljon paremmin kameran toisella puolella.

ja omat kipukohdat käyty läpi esikoiskirjaa kirjoittaessa. Kun Antilta kysyy, tunteeko hän itsensä ehjäksi, hän miettii hetken. – Olen ollut rikkonaisempikin. Pyrin elämään niin, etten kusettaisi itseäni enkä muita. Kun tuntee itsensä, pystyy harkitsemaan tekojaan jo ennen niiden tapahtumista, hän sanoo. Kipinä kirjan kirjoittamiseen ja menneen muisteluun lähti sen tajuamisesta, että lapsuuden maailmaa ei pian enää ole. – Muistelen menneitä hellästi hymyten. Kaipaan joitakin ihmisiä, joita ei enää ole, ja paaliheinäntekoa on ikävä. Mutta en minä haikaile takaisin menneeseen. Minulla on mielikuva kahdesta eri maailmasta ja myös tieto, että niissä molemmissa voi elää tyytyväisenä. Mikä merkitys menneen muistelulla sitten on? – Kun ymmärtää menneen, pystyy ymmärtämään paremmin myös nykyhetkeä. Ja koko maailmaa.

Ehjäksi kirjoittamalla Antti kertoo, että hänen elämässään on viimeisen puolentoista vuoden aikana tapahtunut paljon asioita, jotka ovat pakottaneet hänet kohtaamaan itsensä. Itsetuntemusta on karttunut

Tältä taksitolpalta ei enää lähdetä saatille.


Jälkiviisaus

Jälkiviisaus

Teksti Miika Manninen ”Katsokaa kun mies murtuu”, laulaa Herra Ylppö ja kertoo totuuden modernista miehestä. Mies on enemmän kuin ennen. Uusi mies on päivitetty versio edellisestä mallista, joka eli kodin ulkopuolella ja kantoi rahat kotiin. Hän käy töissä ja sen päälle laittaa ruokaa, siivoaa, vaihtaa vaippaa ja ryömii illat lattialla lapsen kanssa leikkien. Entistä useammin hän pitää täysimääräisenä kaikki tarjolla olevat isyysvapaat. Hän jää perheen kasvaessa vielä vuorotteluvapaalle ja päästää kumppaninsa työelämään. Kun amerikkalainen valkoinen keskiluokkainen mies jauhaa edelleen mantraa: ”mies on perheen pää, elättäjä ja suojelija”, suomalainen mies on murtautunut ulos tästä yksipuolisesta roolista ja on hoivaaja ja kasvattaja naisen rinnalla. Suomalainen mies palaa omaan menneisyyteensä ja tutkii syitä nykyisyyteensä. Tekee korjausliikkeitä ja haluaa tulla ehjäksi. Tahtoo ottaa opiksi omien vanhempiensa virheistä ja tahtoo olla parempi mies. Kaiken pitäisi olla kunnossa. Jokin ei kuitenkaan täsmää tässä yhtälössä. Kun mies menee neuvolaan lapsensa ja kumppaninsa kanssa, neuvolan hoitaja puhuu edelleen pääasiallisesti naiselle.

Hakiessaan lapsensa kerhosta mies saa usein ylimalkaiset olankohautukset kerhotädiltä. Seuraavana päivänä lapsen äiti saa täydellisen raportin myös edellisen päivän tapahtumista. Ja vaikka mies sanoisi kaksi kertaa kerhotädille, että ”soittakaa minulle, jos tulee ongelmia”, puhelu menee silti lähes poikkeuksetta lapsen äidille. Miksi? Miksi edelleen huoltajuuskiistoissa mies on pääsääntöisesti se, joka jää toiseksi? Miksi lapsen oikeutta kahden vanhemman tasapuoliseen kasvatusvelvollisuuteen ei nähdä tärkeänä? Käräjätuomarin nuijan napsahtaessa itkut eivät kuitenkaan auta. Mieskin kuitenkin itkee. Hän itkee yksiössään ikävää lapsensa kuvan äärellä tai saunassa toisten miesten kesken omaa riittämättömyyttään. Purkaa pahaa oloaan odotusten ristiriidoissa, kun muu maailma ei näe. Miehen kuva on murtunut ja murros on avannut oven paljon laajemmalle miehuudelle. Nyt kun vielä yhteiskunta ja siihen pula- ja sotavuosien uurtamat perinteet murtuisivat mukana, miehen rooli yhteiskunnassa ja perheissä muuttuisi ehjemmäksi. Ristiriitaisten odotuksien keskellä on kuitenkin riski, että mies murtuu ennemmin.

Urho

27


– Täyttä asiaa –

Urho  

Asiaa miehille

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you