Page 1


Marilynin hiuspinni Romaani ilmestyy elokuussa 2009. Lukun채yte, sivut 56-69.


IDENTITEETTI

hiipuu huomaamatta. Ihmiset alkavat käyttäytyä toistensa tavoin: ostavat iltalehden, tuijottavat samoja ohjelmia televisiosta. Ehkä joku kokee vaikuttavansa johonkin näppäillessään tekstiviestin, jolla joku tipautetaan pihalle television ohjelmaformaatista – tai kokee täyttymyksen tunteen antaessaan äänensä esiintyjälle, joka voittaa viisukarsinnat. Onko mitättömyyden aktiviteeteilla lopulta mitään eroa siihen tyyneyteen, jolla televisioruudulta seurataan kokonaista kansanmurhaa? Tai sitten asia on niin, että kaikki maailmassa ei olekaan menossa huonompaan suuntaan. Sotia saattaisi olla enemmänkin. Samoin yhdentekeviä ja tylsistyttäviä televisio-ohjelmia. Mutta yhtä kaikki, arvaamatta voi tulla päivä, joka on erilainen kuin kaikki edeltävät. Sillä ei ole merkitystä, että se koskee vain yhden ihmisen todellisuutta. Lopulta kaikki koskee ainoastaan yhtä ihmistä. Kokemukset voivat joskus olla yhteneväisiä. Eivät koskaan samanlaisia. Tapahtumat saattavat alkaa alakerran aulasta, johon jalaton nainen rullaa ulkoa pyörätuolillaan. Mies tietää ennestään, ettei naista saa auttaa. Jos sille avaa hissin oven, se kivahtaa pääsevänsä kyllä Aivan Itse. Nyt nainen kiilaa sisään kapeasta raosta ja ulko-ovi kolahtaa sulkeutuessaan pyörätuolin selkämykseen. Aulaan leviää häivähdys hajuveden tuoksua, myskiä. Naisella on valkoinen paita ja vaaleansininen neulepusero. Alaruumiin torso on piilossa hapsukkaan kukkahuivin alla. Klonks, sanoo hissi heidän takanaan ja lähtee kiipeämään takaisin ylös. Nainen pysähtyy heidän eteensä, kä56


det puristavat yhä tiukasti pyörien kromattua kehää. Mies katsoo ylhäältä alas ja sanoo Moi! – tuijottaa hetken vihreitä silmiä, joita kirjovat ruosteenruskeat pilkut kuin pikkulinnun munaa. Nainen kääntää katseensa hitaasti alas, nostaa sitten kasvonsa Vaimoa kohti ja kuiskaa: ”Sinulla on kauniit varpaat.” Ulkona Mies vilkaisee Vaimon kenkiä, joihin ei ollut lähtiessä kiinnittänyt mitään huomiota: kapeat kiilakorot, päällys hopeatikkauksin koristettua mustaa mokkanahkaa, joka kiertyy jalkapöydän yli ja jättää näkyviin varpaankynsien punaisen helmiäisrivin. He kiertävät talon sivua, Vaimo edellä ja Mies roskapussin kanssa kaksi askelta jäljessä. Kevään kirpeä vastavalo välähtelee puiden oksien läpi. Aurinko on jo alhaalla, kun he kävelevät pihan poikki. Ja vaikka Mies siristelee silmiään, sitä ei voi olla näkemättä jo kaukaa, aikuista miestä pikkulapsen vaatteissa. Etukeno asento, ja päätä se roikottaa vinossa kuin kaula olisi vetelä vieteri. Päällä pieneksi kitistynyt college, johon on painettu teksti (AINA AURINKOISTA) ja virttyneet liian lyhyet vakosamettihousut, urheilusukat ja sandaalit, eikä siitä tiedä hölkötteleekö se vai kävelee, meno on huojuvan kulmikasta ja välillä vieteri lumpsauttaa päätä puolelta toiselle. Jo kaukaa se ojentaa jotain ja mölisee, eikä siitä saa selvää ennen kuin kohdalla, kun se näyttää epätoivoisena kahdensadan gramman muovimökkyrää, josta erottuu lauantaimakkaran siivuja, pakettia, jota se jolkottaessaan on koettanut kynsiä auki. Kuolan seasta putoilee semmoisia kirjaimia joista muodostuu sanoja joista saattaa tulkita, että sillä on hätä, kun paket57


ti ei aukea. Äkkiä Miestä vituttaa (mistä sekin sana hänen mieleensä tipahti) lapsiaikuisen irvokkaat vaatteet ja se, että joku on kyninyt olion tukan aivan kananperseeksi (saatana, lammaskin keritään siistimmin) ja hetken Mies seisoo siinä ja roikottaa tuskastuneena roskapussia, kunnes sanoo: ”Se avataan siitä kulmasta.” K-kaupan muovikassissa lukee Kauppias hoitaa homman, ja vaikka Mies kulkee kiirehtimättä käydessään viskaamassa pussin pihan perälle jätemolokin kitaan, otus seisoo yhä jalkakäytävällä ja näpertää pakettia. ”Anna tänne”, Mies sanoo ja nappaa makkarat. Muovisauma on hitsautunut niin tiukkaan, että Mieheltä livahtaa ääneen helvetti! ja perään toinen vielä painokkaammin. Olio työntää naamaansa aivan pakettiin kiinni ja pyöräyttää kurkustaan pari aivan selvää sanaa, joita se jää toistamaan: kumma juttu kumma juttu kumma juttu... Ja Mies toistaa kaikuna: on on on! Paras olisi puraista paketin kulma auki, mutta joku roti sentään, kynnellä pitää käpsyttää niin kauan, että kahden muovin väliin syntyy millin rako ja vielä kärsivällistä nutaamista kunnes peukalon ja etusormen väliin jää sen verran niljakasta muovikalvoa, että ote pitää. Mies avaa paketin alkuun, tuuppaa sen malttamattomana odottavaan käteen ja sanoo: ”Tosta kun vedät.” Kiitos on hätäinen, urahtava ja sihahtava äänne ja samalla otus raapaisee jalkaa, tai ikään kuin pokkaa, tai jotain sinnepäin, sillä samalla jalat jo vievät sitä. Mies katsoo vaappuvaa jolkotusta, näkee vauhdissa suuhun työnnetyt lauantaimakkaran siivut, kääntyy jatkamaan matkaa, sanoo puoliääneen voi vitunvitunvittu, eikä oikein itsekään ymmärrä mitä sillä tarkoittaa. Ehkä se ilmaisee jonkinlaista osanottoa. 58


Hän tavoittaa Vaimon puistokäytävällä: ”Pitääkö ne vittu pukeakin huutomerkin näköiseksi. Vai pitäisikö sanoa, että jättää pukematta.” ”Ota huomioon”, Vaimo kuiskaa. ”Saattaa olla, että se haluaa päättää itse mitä päälleen pukee. Viisivuotiaan psyyke satakiloisessa kropassa ei ole helppo yhtälö. Jos se kiukuttelee, voi olla paras antaa periksi.” ”Tiedä noista.” ”Olisit heti auttanut.” ”Olisit itse, perkele.” ”En tunne sinua.” ”Mitä?” ”Kun kiroilet.” ”No voi helvetin kuustoista, et tunne, katso nyt, se on Napoleon, joka tässä kävelee! Sillä on käsikin tällälailla takin nappien välissä.’’ ”Väärä käsi”, Vaimo vastaa päätään kääntämättä. Mies nauraa ja kysyy: ”Oletko ihan varma?” He kävelevät kirkkopuiston läpi, ohi piirissä tanssivien poikien suihkulähteen, kirjasto jää vasemmalle, koulun piha oikealle. He astuvat suojatielle ja siitä pääkadun alkuun. Liikenteen virta alkaa soljua tiheämmin, autot humahtavat ohi ja koska kevät on loikannut kesän kynnykselle parissa päivässä, katukiveykseltä kuuluu vielä nastarenkaiden teräksinen rapina. Pääkatu on itsevarman ehdoton ja suora, se viettää loivasti torille ja jatkaa sillan yli rautatieaseman ovelle saakka. Mies on unohtanut makkarapaketin kanssa käydyn taistelun aiheuttaman ärtymyksen. Hän kokee jonkinlaista 59


epämääräistä nautintoa, kun he kulkevat ohi vaatekaupan, kultasepän ja itämaisen ravintolan. Se johtuu varmasti lämmöstä ja lumettomista kaduista, valosta jota riittää aamuviidestä iltayhdeksään. Hän pysähtyy hetkeksi katsomaan kenkiä kaupan ikkunassa. Ne näyttävät kävelykenkien ja lenkkareiden risteytykseltä, varmasti mukavat, tikattua pehmeää nahkaa. Olisi aika vaihtaa paksupohjaiset talvikengät kevyempiin. Ehkä pitäisi käydä kokeilemassa silmälasiostoksilta palatessa. Hän käännähtää ja törmää käsi ojossa lähestyvään mieheen. Sen silmänurkkia kirjoo terävänä piirtyvien verisuonten verkko, likaisten vaatteiden alta luikertaa pistävä virtsan haju ja harmaan villapipon alta sojottaa karkeaa tukkaa. Kasvoissa viikon sänki ja suu josta puuttuu etuhammas. Se kysyy alistuneella äänellä yhtä euroa, sen verran puuttuu viinipullon hinnasta. Mies sivuuttaa pyytäjän sanaa sanomatta, kuin hänen edessään olisi tyhjää ilmaa, pieni tuulenpuuska vain. Hän toimii automaattisesti ja ajattelematta. Hämmentyneenä ja kuin jostain yllätettynä, ei ehdi harkita pyyntöä, kun tilanne on jo ohi, muutama askel ja mies jää hänen taakseen. Olisiko häneltä löytynyt kolikkoa? Ehkä. Kyllä varmaan. Ehdittyään Vaimon rinnalle hän kuulee vielä takaansa: Kiitos herra. Hän ei erota onko äänessä enemmän ivaa kuin katkeruutta, mutta sanat väläyttävät hänen mieleensä tapahtuman vuosia sitten. Hän oli käyttäytynyt samalla tavoin ja katunut sitä heti. Tai vielä enemmän, häpeän tunne oli valahtanut hänen sisälleen kuin sangollinen kuumaa vettä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, hän ajatteli, mutta sil60


loin hän oli ainakin yrittänyt, juossut hotellista takaisin kadulle, joka johti Taivaallisen Rauhan aukiolle, tähyillyt kumpaankin suuntaan ja toivonut, että tavoittaisi vielä vanhan kiinalaismiehen, jonka kanssa hän oli riidellyt hotellin ovella niin, että valkopukuisen ovimiehen oli pitänyt tulla sitä sovittelemaan. Silloinkin hänen jälkeensä oli singottu samat sanat, mutta vieläkin purevammin, koska pieni sävyero antoi siihen mahdollisuuden. Ei kiitos herra, thank you mister, vaan thank you Master. Lopulta niin lakonisesti ja eleettömästi, että se ei pitänyt enää sisällään heidän mitätöntä riitaansa, vaan kaiken sen mikä on aina erottanut maailman köyhät ja hyväosaiset öykkärit toisistaan. Hän ei halua ajatella koko asiaa, siitä on liian kauan. Katsoessaan kadun toisen puolen terassille, jossa ihmiset istuvat aurinkolasit silmillä oluttuoppiensa äärellä, hän ehtii ihmetellä miten juuri tänään on mahdollista törmätä kaikkiin kummajaisiin toinen toisensa perään. Mielessä häivähtää selittämätön tyytyväisyyden tunne. Siihen ei liity ajatusta paremmuudesta sen paremmin kuin halveksunnasta, siitä on vaikea löytää sanaa MINÄ, ehkä se on paremminkin sokeaa itsestäänselvyyttä, jonkinlaista tottumuksen lujittamaa turvallisuutta. Vaimolle uudet silmälasit, hänelle uudet kengät. Ja jos he palaisivat omia askeliaan takaisin, he voisivat mennä syömään itämaiseen ravintolaan, thaimaalaista, ei liian tulista, mutta mausteita kuitenkin niin, että kirpaisee. Yksi kylmä olut. Antamaton euron kolikko tipahtaa kuitenkin hänen mieleensä kuin taivaalle heitetty raha, joka läiskäistään kämmenselälle – kruuna vai klaava. Hän vilkaisee taak61


seen ja ihmettelee miten mies on voinut kadota olemattomiin yhdessä hetkessä. ”Raha olisi mennyt kuitenkin viinaan”, hän sanoo. ”Tottakai. Tärkeimmän mukaan”, Vaimo vastaa. Vakuutusyhtiön ikkunassa roikkuu juliste. Siinä on kirkkaanpunainen pohja ja valkoisia kirjaimia: 1 Tupa 3 Harmaakarhua 3 Puurolautasta 3 Sänkyä Alareunan riviltä löytyy kotivakuutuksen nimi. Kuka on syönyt puuroni, kuka on nukkunut sängyssäni, Mies muistaa. Hän pitää julisteen oivallusta hyvänä, parempana kuin teennäiset mainokset, joissa kotona sattuu katastrofi toisensa perään: lopulta talon vesijohtoputket räjähtävät ja perheen isää näyttelevä sliipattu solmiomies tuskailee keittiössä jalat polvia myöten vedessä ja kännykkä korvalla. Mutta vanha satu, tupa ja harmaakarhut, koti johon palatessa on sattunut jotain todella kummallista ja yllättävää, siinä on ideaa. Olettaen tietysti, että ihmiset tuntevat sadun. Ehkä Vaimo on oikeassa, kaikkien pitäisi lukea enemmän. Hän on juuri kysymäisillään, onko Vaimo lukenut satutunneilla lapsille karhuista, puurolautasista ja sängyistä, kun lasiovi heidän edestään hurahtaa auki. Kaarevat puoliskot halkeavat keskeltä ja he astuvat sisään. He nousevat pari porrasta optikkoliikkeen valkoiselle 62


marmorilattialle – se huojahtaa hieman ja miehestä tuntuu kuin hän olisi astunut nesteellä täytetyn lasikuvun sisään, sellaisen, joka otetaan käteen ja käännellään, jotta voisi katsella hetken miten lumihiutaleita sataa miniatyyrimaiseman yllä. Kevyt huimaus tasaantuu ja epätodellisuuden tunne katoaa. Lattia rauhoittuu, saa takaisin kiven järkkymättömän olotilan. Peremmällä näkyy kaarevia palvelutiskejä, silmälasien kehykset on aseteltu korkeisiin telineisiin, joiden alla on pyörät ja päädyssä peili. Yhdellä vilkaisulla näkee mikä maailmassa on vuosien vaihtuessa muuttunut. Televisioruudun malliset lasit ovat pienentyneet, pyöristyneet ja vetäytyneet viimein kapean suorakaiteen muotoon. Niiden sangat ovat levinneet niin paljon, että saranan viereen mahtuu muutama kirjain: ARMANI, ALAIN MIKLI, BVLGARI, CUCCI, DIOR, LA PERLA, KENZO, VERSACE, pieni merkki jonka tarkoituksena on kolminkertais-

taa koko hoidon hinta. Jostain on aloitettava. He seisovat kahden hyllyn välissä, vasemmalla on lattiasta kattoon yltävä ikkuna, josta näkyy vastapäinen tavaratalo. Vaimo sovittaa sankoja – ja yllätys kyllä – löytää heti monta mieleistä mallia, jotka hän asettaa sivuun odottamaan lopullista valintaa. Jossakin hyllyn sadoista akryylilokeroista saattaa vielä piileksiä kehysmalli, joka täydentää parhaiten hänen peilikuvaansa. Kapeat, mantelin muotoiset kasvot, joiden piirteet korostuvat, kun hiukset on nostettu ylös ja kasattu ryöpsähtäväksi nutturaksi, jota helmiäiskoristeinen kampa yrittää pitää kurissa. Silmät ovat siniharmaat, läheltä katsottuna 63


iirikset ovat täynnä hentoa vihreää, kuin äärimmäisen tarkalla siveltimellä maalattua kuviota, joka antaa katseeseen erikoisen sävyn. Ilta tuntuu olevan kiireinen, myyjät eivät ehdi palvelemaan heitä juuri nyt, jokaisella palvelutiskillä seisoo asiakas ja heidän takanaan valkotakkinen nainen ojentaa Marilynin oloiselle blondille kehyksen toisensa perään. Jäljellä on enää kolme mieleistä mallia ja Vaimo on aivan varma, että niistä löytyy juuri se oikea. ”Hassu juttu”, hän kuiskaa. ”Kävin eilen ruokatunnilla parissa liikkeessä, eikä niistä tuntunut löytyvän yhtäkään sopivaa.” Mies sanoo pitävänsä eniten ruosteenruskeista, kiiltävistä metallikehyksistä, joiden sangassa on neliön muotoinen kappale mustaa kumia ja hillityt kohokirjaimet: C H A N E L. ”Niin minäkin ajattelin”, Vaimo sanoo. ”Ihmeellistä, nämä ovat juuri ne, joita sovitin aivan ensimmäiseksi.” Lattia huojahtaa taas – henkäisee. Mutta vain kerran. Hyllyn päätyyn ilmestyy myyjä. Aivan kuin se olisi siihen ajateltu. Myyjällä on silmälasit, tottakai, optikkoliikkeen myyjällä pitää olla silmälasit, vaikka ne sitten olisivat ikkunalasia. Strassikoristeisissa sangoissa ei näy merkkiä, ja kun Mies kysyy, nainen nauraa ja ottaa lasit päästään, näyttää sangan sisäpuolta: Roberto Cavalli. Vaimo kysyy josko se toinen linssi on ilmainen, vai miten? Myyjä sanoo, että jonkun muun tarjous varmaan. Heillä maksetaan siitä mitä ostetaan, mutta millaiset lasit milläkin summalla saa, siitä päästään aivan varmasti yksi64


mielisyyteen. ”Hetkinen niin katson kumpi meidän optikoista on vapaa, tarkistetaan näkö kuitenkin ensin”, hän sanoo pyörähtäessään ympäri kuin tanssiaskeleella – ja heläyttää vielä mennessään olkansa yli: ”Pieni punainen minuutti vain.” Lasikupua ravistetaan. Se pyöräytetään kerran ympäri. Ja sitten uudelleen. Lunta sataa. Myymälän katosta leijuu kuumia pisteitä. Valkoista, säkenöivää hehkua, joka syttyy ja sammuu silmien verkkokalvolla. Ja ääni – se on ohut kirkas kuin valoa vain. Marmorilattia on epävarma, pitää ottaa tukea hyllyn päädystä, käsi osuu peiliin, peilissä on käsi ja sormien takaa erottuvat omat kasvot, hänen takanaan on valoa, kirkasta myötävaloa niin paljon, että kasvot pitää ajatella peiliin: ensin puhtaat ääriviivat kuin värityskirjassa, sitten omat piirteet niiden sisään. On vaikea hahmottaa näkemäänsä, näkyy peili ja heijastuksia, välähdys! Käsi siirtyy kasvoille ja tyhjät silmälasin kehykset putoavat. Hän kumartuu nostamaan niitä ja on kaatua. Kehyksille löytyy tyhjä lokero ja ne solahtavat paikalleen aivan itsestään, hän kääntyy, tässä he juuri seisoivat Vaimon kanssa: kahden hyllyn välissä, vasemmalla on lattiasta kattoon yltävä ikkuna, josta näkyy vastapäinen tavaratalo. Hän on myöhässä. Mutta mistä? Pitäisi lähteä ja ehtiä, mutta se on unen oikukasta logiikkaa, jossa tunne on tapahtumista tärkeämpää. Myöhästyminen. Ehtimisen 65


pakko ja hillitön halu pinkaista juoksuun vaikka jalat eivät tottele. Hän saa käveltyä liikkeen perälle, optikon huoneen verho on vedettynä syrjään ja hän kurkistaa hämärään ja tyhjään tilaan, kääntyy ja törmää vaaleaan naiseen, joka on väsyneen Marilynin oloinen – anteeksi, hän sanoo ja koettaa muistaa oliko tullut viimein hankkimaan itselleen kunnon lukulaseja, kaksitehoisia. Hän pysähtyy hyllyn päätyyn lähelle ulko-ovea, ottaa sangat hyllystä ja katsoo kasvojaan peilistä, hän muistaa kuvan, se pulpahtaa mieleen pelästyttävän tarkkana, eikä hän saata muistaa missä olisi voinut nähdä vanhan otoksen aiemmin: Marilyn Monroe tanssii yökerhossa miehen kanssa, jonka ilme on hätääntynyt, Marilyn katsoo olkansa yli taakseen, tavoittaa katsellaan jotakin toista henkilöä, joka ei näy kuvassa, hymyilee tavalla josta näkee, että hän ja toinen jakavat salaisuuden, jota muut eivät tiedä. Tanssikavaljeerin pyöreät silmälasit – liki pyöreät, muovisankaiset lasit saavat hänet näyttämään koulupojalta, hän on Truman Capote, jonka epätoivoinen ilme kertoo, että hän on vaikeuksissa, että tilanne on riistäytymässä hallinnasta eikä hän ole Marilynille muuta kuin kiusallista rekvisiittaa. Mies tuijottaa peilikuvaansa, samaa hölmistynyttä ja kontrolloimatonta ilmettä kuin mustavalkoisen kuvan kirjailijalla, joka on juuri käsittänyt, että hänen olisi parempi olla jossakin aivan muualla. Lasiovet aukeavat, Mies astuu ulos, ottaa muutaman askeleen, täysi bussi rymistää ohitse ja saa jalkakäytävän vavahtelemaan, hän jää seisomaan kadun kulmaan, kääntyy ympäri, lähtee vastakkaiseen suuntaan, ylittää suojatien, 66


kulkee tavaratalon sisäänkäynnin ohitse ja ajattelee kauppahallin kohdalla: Mitä tänä iltana syötäisiin? Ihmisiä tulee vastaan, pyöräilijä jarruttaa, hän katsoo taakseen, mutta Vaimoa ei näy, pitikö heidän mennä ruokaostoksille vai optikkoliikkeeseen? Joku läimäyttää häntä olalle yllättäen, tuntee, haluaa sanoa jotain, mutta se on satunnainen ohikulkija, joka jatkaa matkaa törmättyään hänen olkapäähänsä. Pitäisi alkaa jostain mutta mistä. Juuri nyt pitäisi saada yhteys johonkin, vai tarkoittaako se, että itseensä. Ehkä se on sama asia. Yksi lause, sitten seuraava, mutta hän ei tavoita alkua koska on ajautunut kertomuksen kuolleeseen kulmaan, on vain preesens, sekunteja ja sitäkin pienempiä murusia. Torin kulmalla maisema aukeaa ja avartuu, mutta siinä on yhä liikaa kaikkea: äänet läheltä ja kaukaa erottuvat yhtä selkeinä ja sekoittuvat toisiinsa, autot ja ihmiset liikkuvat samaan aikaan eri suuntiin, linnun hahmo piirtyy taivaalle, mutta se on niin korkealla ja kaukana, ettei voi sanoa lähestyykö vai loittoneeko se. Hän kääntyy hampurilaisravintolan kulmalta kävelykadulle, ajattelee että joku oikotie pitäisi löytää, tuttu reitti. Torin laidalle kaartaa taksi, josta nousee punatakkinen nainen. Hän saa otettua muutaman juoksuaskeleen – auto on liikkeessä jo, vilkuttaa mutta pysähtyy, kun hän viittoo. Kuskin kysyessä minne ajetaan, hän vastaa, että käännytään vaikka oikealle. ”Ei käy, kielletty ajosuunta”, sanoo kuski. Se kysyy osoitetta ja hän pyytää ajamaan vasemmalle, raatihuoneen ohi ja eteenpäin: kadut, kulmat, kaupat, kahvilat, koulu, kirjasto, kaikki tuttuja, hän on menossa kotiin, mutta se vaatisi jonkin täsmällisen pisteen, kadun nimen ja numeron, jotka juuri 67


nyt ovat hukassa. Käänny oikealle, hän sanoo kuskille, joka vilkaisee takapenkille ja kohauttaa olkapäitään. Tuntuu että kylmenee, haalenee, lämpiää, polttaa, polttaa... niin kuin lapsena hoettiin, kun haettiin kätkettyä avainta piilostaan. Ajetaan puistokadun yli. ”Eikun tosta”, hän sanoo ja viittoo. Kuski vilkaisee taas olkansa yli ja Mies huokaa, että seuraavasta oikeaan. Ajetaan puiston sivua kunnes polttaa polttaa ja hän huomaa kaadetun puun kannon, vaaleana hohtavan kiekon keskellä talven jäljiltä takkuuntunutta nurmikkoa. Hän nousee autosta ja kävelee kohti ovea. Vihreää nousee jo kulottuneen ruohon ja kuivan mullan seasta, katkaistun puun ympärillä leviää sahajauhon valkeita pilkkuja kuin lasikuvun lumihiutaleita joiden seassa kiemurtaa kirjavana käärmeenä jonkun lapsen hylkäämä hyppynaru. Helpotus leviää kaikkialle, se alkaa kihelmöidä iholla kuin helteisen päivän lämpö, kun kahlataan järveen pitkin hitaasti syvenevää hiekkarantaa ja heittäydytään viileän veden syliin. Hätäännys on ohi, eikä se palaa ennen kuin illalla vuoteessa, juuri ennen nukahtamista, kun hän muistaa mitä oli nähnyt peilikuvansa takana.

68


MUISTI

kehittyy, kasvaa, laajenee, kerrostuu ja säilöö yhtä hyvin kuin hukkaa, hävittää ja kutistuu. Neurologi voisi puhua impulsseista, oksitosiinista, kemoreseptoreista, korteksista, hemisfääreistä, tuhannestaviidestäsadastabiljoonasta neuronien välisestä kytkennästä, aivojen sähkökemiasta vain yleisemmällä tasolla, tai yksinkertaisesti siitä, miten hiussuoniston ja hermoverkkojen hiljainen haurastuminen johtaa kognitiivisten toimintojen heikentymiseen kunnes sanojen ja niitä vastaavien tunteiden ja merkitysten yhteys katoaa. Tai käy niin, että mieli alkaa rapistua, tulee hetkiä, jolloin ihminen kadottaa käsityksen omasta itsestään. Yhtä kaikki, kymmenillä mahdollisuuksilla tai diagnooseilla ei ole merkitystä jos ei kysy. Eikä millään ole vaikka kysyisikin, jos kuvittelee aina ymmärtävänsä kaiken paremmin kuin muut. Kun hakee syyt itse, tilanteen vakavuutta pystyy säätämään. Oman arvion taakse on helppo kätkeytyä vaikka ei ajattelisikaan lakaisseensa pulmia piiloon. Kaikille sattuu joskus jotain. Ohimenevää. Jotain, minkä ei tarvitse välttämättä toistua. Jos tilanne on todella paha, sille ei voi mitään. Jos se ei ole, kaikki on hyvin. Olohuoneen jokainen esine on täsmällisesti omalla paikallaan. Kirjat hyllyssä selkämykset tasattuna. Keittiö järjestyksessä, vain yksi käytetty juomalasi odottaa orpona 69


Juha Siro: Marilynin hiuspinni, lukunäyte  

Katkelma Juha Siron romaanista Marilynin hiuspinni (Like 2009) ISBN 978-952-01-0349-1

Advertisement
Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you