Page 1


Marilynin hiuspinni Romaani ilmestyy elokuussa 2009. Lukun채yte, sivut 18-27.


HALLITSEMATON

tilanne tulee vastaan yllättäen, kun siihen vähiten osaa varautua. Aluksi tapahtuma saattaa tuntua mitättömältä, sitten se jää vaivaamaan, nousee mieleen tai uniin yhä useammin kunnes siitä kasvaa jotain väistämätöntä. Héviz on Unkarissa, lähellä Balatonin pohjukkaa, pitkän ja kapean järven eteläisimmässä päässä, jossa ranta kiertyy kohti luodetta. Mies ja Vaimo olivat halunneet lähteä juuri sinne vain yhden kuvan vuoksi. Siinä näkyi vadelman värinen taivas ja vehreän laakson sylissä lepäävä pienen järven kokoinen kuuma lähde. Ei auringossa lojuvien turistien tungosta niin kuin etelän rannoilla. Lasiseinäiset uimahuoneet pitkine laitureineen oli rakennettu peilityynen veden ylle ja etualalla kukki vaaleanpunaisia lumpeita. Kun he yhtenä loppukesän iltana olivat selanneet esitettä, valinta oli ollut helppo, sateella tai syksyn viileydellä ei olisi väliä, he voisivat uida ja levätä kuumissa lähteissä. Jos ilma olisi sellainen kuin kuvassa, sen parempi. ”Meressä on aina liian isoja aaltoja”, Vaimo oli sanonut. Päätös kävi helposti ja harkitsematta. Kylmyyden keskellä siihen saattoi vaikuttaa myös mielikuva Tokaijin viinistä: kullankeltaisesta, paksusta, lämmittävästä juomasta, johon on käytetty maksimimäärä ylikypsiä ja jalohomeen aateloimia rypäleitä. On lokakuun loppu, Unkarissa puhjenneen ja väkivaltaisesti tukahdutetun kansannousun viideskymmenes vuosipäivä. Mies ja Vaimo lentävät aamukoneella Budapestiin, 18


jättävät laukut hotelli Baross Panzion pieneen huoneeseen ja pyytävät palvelutiskin tyttöä tilaamaan seuraavaksi aamuksi Mistral-taksin heitä odottamaan. Ja koska aikaa on vähän, vain yksi iltapäivä ja ilta Budapestissä, ei kannata kiirehtiä minnekään. Mies on aina karttanut pakollisten nähtävyyksien luetteloita ja valmiita suunnitelmia, joten he poimivat tiskiltä esitteen ja päättävät kävellä kaupunginpuiston laidalle Kaunotaiteiden museoon, jonka kokoelmissa on turhaa tavaraa 1300-luvulta barokin aikaan asti. Sattuman oikusta he eivät koskaan ehdi museoon saakka. Olisi ollut varmasti parempi pitää kiinni hetkessä tehdystä suunnitelmasta – ja välttyä lopulta näkemästä sellaista, jonka vuoksi Mies alkaa nähdä toistuvasti samaa unta. ”Täälläkin on Pizza Hut”, Vaimo sanoo, kun he astuvat hotellin ulkopuolelle. ”Missäpä ei olisi”, Mies vastaa. He suunnistavat kohti Keletin rautatieasemaa, ylittävät aukion ja pysähtyvät Café Eklektikaan nauttimaan sienija parsakaalipiirasta maitokahvin kera ja juomaan lopuksi lasilliset Unicumia. Kun he astuvat ulos kahvilan ovesta, kadun toiselle puolelle pysähtyy raitiovaunu, joka on maalattu Unkarin väreihin: punainen katto, vihreä alaosa, keskustan valkoiselle pohjalle on teipattu iskulauseita ja kansannousun päivämäärä: 1956 október 23. Viisikymmenluvun asuihin ja univormuihin pukeutuneet nuoret ojentelevat ikkunasta lehtiä ja esitteitä, viskovat punaisia ruusuja. Vaunusta kuuluu rämisevää musiikkia, ihmiset kurottavat mainoksia ja alkavat selata niitä. Mies katsoo näytelmää vain hetken, mutta päätös syntyy 19


silti liian hitaasti, hän myöhästyy ratkaisevat viisi sekuntia ja raitiovaunu ehtii lähteä, Mies pinkaisee kadun yli – on kompastua pysäkin korokkeeseen, mutta harmaaseen takkiin ja mustaan hartiahuiviin pukeutunut tyttö huomaa hänet, ojentaa lehtiään ja Mies juoksee perässä vaikka raitiovaunu kolistelee tiehensä yhä nopeammin. Tyttö nauraa, huutaa ja huitoo käsiään ja viskaa lehdet jälkeensä. Mies heittää kävelyksi, poimii hengästyneenä paperit kiskojen välistä, kääntyy heiluttamaan niitä Vaimolle ja hymyilee onnellisena kuin olisi juuri katkaissut maalinauhan olympialaisten sadan metrin voittajana. ”Meinasit kompastua”, Vaimo sanoo ja hipaisee Miehen poskea. ”Sitä ei lasketa loppuaikaan”, Mies vastaa ja avaa sivut. Tekstit ovat unkariksi, mutta kuvista ja kartasta he ymmärtävät, että Kaupunginpuiston länsipäässä esitetään jonkinlaisia kuvaelmia: Tableau vivant -tyylisiä, ihmisistä rakennettuja kansannousun historiallisia pysäytyskuvia. ”Sinne”, Vaimo sanoo, ”Ei mitään museossa pölyyntynyttä barokkirojua, mieluummin eläviä ihmisiä.” Musta ruumisarkku lepää avoimena keskellä puistokäytävää. Sen ympärille on kerätty kuiviksi käpertyneitä syksyn lehtiä, askelten alla rapisevia. ”Taivas, mikä päivä”, Vaimo huokaa ja kiskoo neulepuseron yltään. Aurinko lämmittää, säteet siivilöityvät oksien lomasta ja valavat puiston ylle kullankeltaista hohdetta. Ihmiset kyykistyvät ruumisarkun ääreen, poimivat sieltä postikortteja, hamuavat ja hämmentävät kasaa löytääkseen kaikki erilaiset: yhdessä näkyy palanut panssarivaunu raunioituneella kadulla, toisessa seisoo nuori poika yksin kiväärin kanssa, kolman20


nessa surusaatto, äidit ja lapset kukkia kantaen. Korttien taakse on painettu runoja. Mies ei ymmärrä unkarinkielistä tekstiä, vain pari nimeä tuntuu etäisesti tutulta kuin kaksi heikosti kuuluvaa kaikua, jotka peilaavat toisiaan: Sándor Petöfi ja Sándor Márai. Hän näyttää kortteja Vaimolle, joka tunnistaa oitis kansallisrunoilijan ja kirjailijan, jonka vanhoista teoksista on alettu jälleen ottaa uusia painoksia. He kulkevat leveää puistokäytävää eteenpäin, pysähtyvät katsomaan pöytää, jonka ääreen perhe on jähmettynyt aterialle: äiti pitkässä gabardiinitakissa ja huivissaan – ehkä silloin on ollut kylmempi – isällä ja pojalla villamyssyt päässä, kaikilla lusikat kädessä syömisen liikkeeseen pysäytettynä, lautasella veteen keitettyä perunaa ja sipulia. Viereisessä kohtauksessa miehittäjien sotilaat istuvat tupakalla, likaisenvihreät sotilaspuvut, punatähtiset panssarimiesten topatut lakit päässä ja kiväärit rennosti polvella. Muutaman askelen päähän on ajettu valkoinen Volga, kuljettajalla on ruskea, leveälierinen huopahattu ja kalanruotokuvioinen ulsteri, ehkä hän on Unkarin salaisen poliisin virkamies valkoisessa paidassa ja silkkisolmiossa. Vieressä istuu nainen univormussa, hiukset nutturalla ja ruskeanharmaa suikka tiukasti päähän painettuna. Mies katsoo sivuprofiilia tarkkaan, hän ei tunne neuvostoarmeijan arvomerkkejä, huomaa kultaisen tähden kauluslaatassa ja haluaa ajatella, että kaunispiirteinen ja kylmän kovalta näyttävä nainen on majuri. Niin täydellisen kivettyneinä mies ja nainen istuvat tuulilasin takana, ettei voisi uskoa heidän edes hengittävän. ”Miten nämä kaikki jaksavat pysyä koko ajan liikkumat21


ta”, Vaimo sanoo. Ja mies vastaa, että ehkä ne eivät jaksakaan: ”Kai ne vuoroja vaihtavat välillä, joka esityksessä on varmaan useampi miehitys.” Puisto on tungokseen asti täynnä katselijoita, ihmiset liikkuvat verkkaisesti, pysähtyvät tuijottamaan kuvaelmia ja ottavat valokuvia. Jotkut haluavat kuvaan mukaan ja asettuvat poseeraamaan asetelmien viereen tai näyttelijöiden taakse. Nuoria lojuu nurmikolla, he heiluttelevat muistopäivän pienoislippuja, joiden keskellä on pyöreä reikä. Kansannousun alkaessa lipuista leikattiin neuvostotunnukset pois. Mies ja Vaimo ohittavat väsyneen paloauton, sotilaiden Gaz-kuormurin ja ränsistyneen ambulanssin. Vastaan juoksee polvihousuinen poika, joka pyörittää kepillä rautavannetta. Kun Mies ja Vaimo ehtivät puistokäytävän päähän, he jäävät vielä hetkeksi katsomaan asetelmaa, jonka keskellä makaa ammuttu mies. Otsaan on maskeerattu sinipunainen luodinreikä, josta verivana kiertyy korvan taakse. Nuori nainen on polvistunut hänen viereensä ja sirotellut kukkia kuolleen päälle. Taustalla seisoo pappi mustissaan ja puristaa raamattua rukoukseen ristityin käsin. Vaikka he tuijottavat surusta ja kuolemasta kertovia asetelmia, Miehen lävitse valahtaa outo tyytyväisyyden aalto. Olkoonkin, että se on ennenaikainen. Onnen tunne täyttää hänet kokonaan, siihen sekoittuu irrallisuuden ja sivullisuuden kokemus: nämä uhrit ja vuosikymmenten takaiset kuvaelmat eivät koske heitä enää. Ja television uutisvälähdykset Irakin sodasta, itsemurhapommittajien silpoutuneet uhrit ja itkevät omaiset eivät merkitse tänään mitään. He ovat täällä Vaimon kanssa kahden ja jatka22


vat aamulla matkaa päästäkseen lojumaan Hévizin kuumien lähteiden raukeaan tapahtumattomuuteen. Kun he kääntyvät puistosta jatkaakseen syömään ja viinilasilliselle, Miehen mieleen ei mahdu muuta kuin erityinen läheisyyden tunne, jollaista hän ei muista kokeneensa vuosiin. He ylittävät kadun ja Vaimo huomaa tungoksen vastapäisen talon edessä. ”Minne nuo mahtavat jonottaa”, hän kysyy. Ja kuin sanattomasta sopimuksesta Vaimo lähtee hivuttautumaan jonon jatkoksi ja mies menee katsomaan mitä ulko-oven kyltissä lukee. ”Miehityksen museo, tai oikeastaan terrorismin”, hän sanoo. ”Ja tänään tarjotaan ilmainen sisäänpääsy kaikille vierasmaalaisille.” Kassatiski on toisen kerroksen aulassa. Jonotus kestää, nostaa hikeä pintaan, he ovat vähällä luovuttaa, näyttävät viimein passinsa tiskillä ja saavat rintapieleensä paikallisten vihreästä erottuvan punaisen tarran. Näyttelytilan lävistää neljän kerroksen korkuinen kuilu, jonka seiniltä tuijottaa metallilaatoille syövytettyjä miehittäjien uhrien kasvokuvia. Kuilun pohjalle mahtuu neuvostopanssari. Kun Mies tuijottaa sitä kosketusetäisyydeltä, hän ajattelee uhkan tunnetta, sitä miten laimennetuilta näyttävät uutisfilmit ja lehtien kuvat. Varoittamatta kaiuttimista alkaa kuulua moottorin kumeaa jyrinää ja telaketjujen raastavia kirskahduksia. Kun äänet kasvavat sietämättömän koviksi ja alkavat resonoida koko kehossa, ne leikkautuvat äkisti täydelliseen hiljaisuuteen. Kestää hetken ennen kuin ihmiset heidän ympärillään alkavat taas puhua. Mies kulkee edellä, he astuvat pimennettyyn huonee23


seen, jossa monitori toisensa jälkeen näyttää rakeisina välähteleviä filmejä miehityksen päivistä. He katsovat kuvia poliitikoista, uhreista ja alistajista. Ja kaupungista, jonka taistelujen tukahduttamiseen tarvittiin sataviisikymmentätuhatta neuvostosotilasta ja kuusituhatta panssaria. Lopulta näkemisen paljous alkaa ahdistaa – niin kuin museoissa aina – ja valuu hartioista jalkoihin kuin jähmeä metalli. Vaimo haluaa lähteä, he etsivät uloskäyntiä ja joutuvat hämärään, mustaksi maalattuun käytävään. He juuttuvat jonoon. Eteen ei näy ja takaa tunkee lisää ihmisiä. Sivussa on huomaamaton ovi josta klaustrofobiaa potevat voidaan ohjata ulos. Mies ja Vaimo odottavat, kunnes heidät sullotaan parinkymmenen muun kanssa hissin metallikoriin, joka lähtee laskeutumaan kellariin. Samalla kun hissi tekee muutaman kerroksen matkaa piinaavan hitaasti, jostain alkaa erottua puhetta: tiukkoja sanoja ja lauseenkappaleita. Kun ovi avautuu, he joutuvat kulkemaan kellarikäytävää, jonka varrella on eristyssellejä ja kuulusteluhuoneita. Mustat bakeliittipuhelimet odottavat mykkinä ja kömpelöt valaisimet valuttavat yhä raskaita valokehiä kuulustelupöydille. He kulkevat ohi pysähtymättä, silmäilevät likaisenvihreiltä seiniltä kuulusteluissa kidutettujen kuvia, saapuvat portaikkoon, jonka yläpäässä kajastaa päivänvaloa. Kun he astuvat ulos, Vaimo sanoo: ”Nälkä.” Aivan kuin hän haluaisi kaiken kokemansa jälkeen välttää puhumista ja kuitata asiansa yhdellä sanalla. Niin kuin elokuvista poistuttaessa kuljetaan puhumatta kummankin vielä ajatellessa näkemäänsä, mutta haluttomana aloittamaan 24


keskustelua. He kävelevät korttelin päähän puhumatta, kääntyvät kapeammalle kadulle ja Mies ajattelee museon huonetta, joka oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin kaikki muu, joka oli pyritty esittämään mahdollisimman todentuntuisesti ja piinaavasti. ”Minne”, hän sanoo viimein, ja Vaimo vastaa, että se on aivan sama kunhan on ruokaa ja jotain muuta kuin pizzaa. Sopivaa paikkaa ei tunnu löytyvän, kahviloita kyllä. He pysähtyvät yhteen ja juovat lasilliset Tokaijia, mutta se ei maistukaan niin hyvältä kuin he olivat kuvitelleet, vaan liian siirappiselta. He jatkavat kadulle, jonka varrella entisöidyt ja rapistuneet talot vuorottelevat, ovat jo kääntymässä kulmasta, kun Vaimo huomaa ravintolan kyltin: Marvanymenyasszony Vendelo. ”Noin outoa nimeä ei voi ohittaa”, hän sanoo. Paikallinen ruoka on raskasta ja rasvaista, joten Vaimo valitsee kalkkunaa appelsiinikastikkeessa, Mies syö grillattua lohta pinaatin ja perunakrokettien kanssa. Jälkiruoaksi Vaimo haluaa saksanpähkinöillä täytetyn pannukakun viipaleen, Mies vain mustan kahvin. Sitä juodessaan hän miettii huomasiko Vaimo mitä hänelle tapahtui museossa. Hän putosi hetkeksi mustaan aukkoon, menetti tajun todellisuudesta, ajasta ja paikasta, ei nähnyt, ei kuullut – ja havahduttuaan joutui pelästyneenä hetken hakemaan omaa nimeään, ei tiennyt kuka oli ja missä. Hän seisoi hämärässä sivuhuoneessa jossa muut liikkuivat kuin siluetit, varjot vailla kasvoja. Hän erotti vain huoneen keskellä lattiasta kattoon yltävän mustan harson. Tarkemmin kat25


soessa sen takaa alkoivat piirtyä auton ääriviivat, ehkä se oli venäläinen Tsaika, raskas musta auto mustan harson ympäröimänä. Kasvottoman vallan vertauskuva, joka toi mieleen ruumisauton. Tapahtuma jää vaivaamaan häntä. Ei mieleen piirtynyt uhkaava kuva vaan tunne, ettei hän hallitse tilannetta. Muistikatko. Ja havahtuminen tunteeseen, että häntä tarkkaillaan. Niin kuin mustat autot tummennetuin lasein olivat liikkuneet Budapestin kaduilla ja pitäneet yllä epävarmuuden ja pelon ilmapiiriä. Mies ei saa painajaisen tunnetta mielestään. Hän miettii voiko todellisuudentajunsa kadottaa, oliko hänellä ollut muistikatkoja jo aiemmin – vai oliko hän vain vaipunut liian syvälle ajatuksissaan. Hän toivoo, että se olisi ainakin ulkopuolisista näyttänyt siltä. Jos Vaimo olisi huomannut jotain, hän olisi varmasti kysynyt onko kaikki hyvin, mutta Mies ei voi muistaa oliko Vaimo edes ollut samassa huoneessa. Mutta nyt. Juuri nyt kaikki on hyvin. Hän nostaa sormensa ja kutsuu tarjoilijaa ja he juovat ennen lähtöään vielä lasilliset viileää valkoviiniä.

26

Juha Siro: Marilynin hiuspinni  

Lukunäyte Juha Siron elokuussa 2009 ilmestyvästä romaanista Marilynin hiuspinni (Like)

Advertisement