Itselleni kirjoittaminen oli toiminut mitä parhaimpana terapiana ja toivoin, että kirjoittamisen kautta lapset voisivat käsitellä ikäviä ja surullisia kokemuksiaan toisella tavalla. Nopeasti huomasin, että kirjoittaminen oli ajoitettava päiväaikaan, sillä illalla kirjoittaminen heijastui meillä kaikilla helposti uniin. Itkien luin lasten pohdintoja isän menetyksestä, mutta samalla olin tyytyväinen lasten tapaan käsitellä suruaan. Samuel kirjoitti seuraavasti: Yksi kivoin muisto isästä on, kun me pelasim¬me jalista ulkona ja katsottiin formulakisoja. Kipeimmät muistot: no se ainakin kun me tulimme naapurista, niin äiti kertoi ettei isä enää selviä hengissä. Ja se ainakin liikutti kun isä antoi mulle synt¬tärilahjan. Se oli vielä itse paketoinut sen. Se oli sellainen taskukello. Siinä on punainen kellotaulu ja punainen kangaspidike. Vielä kaiken lisäksi iskä kuoli kuusi päivää mun synttäreiden jälkeen. Mitä tunnen tällä hetkellä? No, onhan koko ajan sellanen tunne, että oliko sen pakko osua just meidän kohdalle. Eikä sitä vieläkään älyä, että iskä on nyt kuollut. Ja kyllä se tuntuu pahalta, varsinkin iltaisin kun joskus saattaa ruveta itkettää ihan muuten vaan. Mut sitten kyllä koittaa ajatella jotain muuta, niin kyllä se sitten helpottaa. Mitä toivon tällä hetkellä eniten maailmassa? Mä toivon eniten, että isä olisi elossa, eikä sillä olisi mitään tautia kuten syöpää. Muistoja viime kesästä: No, olihan se vähän koko ajan jännittämistä, että selviääkö isä vai ei? Mutta siinä kävi nyt niin kun kävi. Ainakin silloin kun isä oli sairaana, niin kun me olimme syömässä, niin se saattoi nousta pöydästä ja sanoa, että sillä oli kylmä vaikka sisällä oli +24. Silloin sitä varmaan eniten pelkäsi kun isä hytisi ja piti outoa ääntä. Olihan sitä surua koulussakin ja ei aina ollut täysillä mukana kaikessa. Ja koulukaverit ei joko huomanneet sitä tai ne ei vaan viittineet sanoa mitään.
117