Takamailta tekniikan kehityksen kärkeen by Insinööriliitto

Takamailta tekniikan kehityksen kärkeen

9 7 8 - 9 5 1 - 9 0 5 5 - 9 9 - 2

INSINÖÖRILIITTO YHTEISKUNNALLISENA VAIKUTTAJANA 1919–2019

I S B N

puhtaasta järjestöhistoriasta poiketen teoksessa paneudutaan myös teknologia-Suomen vaiheisiin sekä insinöörien ammattikunnan aseman muutokseen. Kytkemällä Insinööriliiton historia osaksi suomalaisen yhteis kunnan kehityskertomusta sekä tekniikan ammattilaisten arkea teos avaa runsaasti uusia näkökulmia kotimaiseen tekniikan historiaan 1900-luvun alusta nykypäivään.

9 2

tässä kirjassa tekniikan merkityksen kasvua tarkastellaan insinöörien ammattijärjestön Insinööriliitto IL ry:n historian näkökulmasta. Teoksessa kuvataan pienen tekniikan pariin kouluttautuneiden yhdistyksen vähittäinen laajentuminen suureksi suomalaiseksi ammattijärjestöksi. Tutkimuksen lähtökohtana on kysymys: miten Insinööriliitto on toteuttanut tehtäväänsä ammattillis-aatteellisena yhdistyksenä ja insinöörien ammattijärjestönä? Entä miten yleinen teknistymiskehitys ja tilanne suomalaisessa yhteiskunnassa ovat vaikuttaneet Insinööriliiton toimintaan?

K L

Tekniikan merkityksen lisääntyminen ihmisten arjessa ja valtioiden hyvinvoinnin osatekijänä on yksi merkittävimpiä murroksia, joita maailmassa on tapahtunut viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana. Yleinen teknistymiskehitys heijastui voimakkaasti myös Suomeen ja suomalaisiin, jotka ovat muiden lailla tulleet riippuvaisiksi tekniikan tekijöistä ja näiden työn tuloksista.

Sampsa Kaataja

Takamailta tekniikan kehityksen kärkeen INSINÖÖRILIITTO YHTEISKUNNALLISENA VAIKUTTAJANA 1919–2019

Sampsa Kaataja

Takamailta tekniikan kehityksen kärkeen INSINÖÖRILIITTO YHTEISKUNNALLISENA VAIKUTTAJANA 1919–2019

Sampsa Kaataja

Teksti © Sampsa Kaataja Graafinen suunnittelu: Jenni Kiviniemi Painopaikka: Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2019 isbn 978-951-9055-99-2

Sisällysluettelo 8

Esipuhe

12 Johdanto 18 Insinööriliitto suomalaisen insinöörikunnan edustajana 1919–2019 22 23 30 36 41 52 63 66 71 83 91 94 100 101 103 108 109 113 117 119

Insinöörien yhdistyksen ensivuosikymmenet Vähitellen teknistyvä Suomi Tekniikan ja teollisuuden taustajoukoissa Tekniikan koulutusuudistus ja insinöörikunnan synty 1912 Tampereen Teknilliset perustetaan Toiminta jäsenistön yhdyssiteenä Avustetaan teollisuuden ja tekniikan kehityksen seuraamisessa Valvotaan jäsenten etuja Ammatillis-aatteellinen yhdistys mukaan valtion komiteoihin Varhainen yhteistyö toisten insinöörijärjestöjen kanssa Vuoden 1946 sääntöuudistus Insinööriliitto syntyy alati teknistyvään Suomeen

Kasvun aikaa Teknologia-Suomi alkaa muotoutua Tekniikan tutkimus- ja kehitystyö saa uuden merkityksen Tekniikka ja sen uhkakuvat nousevat vahvemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun Insinööriliiton yleiset toimintalinjat Yhteistyö muiden insinöörijärjestöjen kanssa Arkkitehdit, insinööriupseerit ja opiskelijat Suhteet tekniikan opiskelijoihin

123 128 131 135 144

146

147 149 153 161 170 171 176 183 187 190 190 195

200 201 204 208 214 220 228 230 241

Koulutuskysymykset nousevat Insinööriliiton toiminnan keskiöön Työmarkkinaedunvalvonta käynnistyy Insinööriliitossa Aatteellinen insinöörijärjestö vai työmarkkinajärjestö? Päätös edunvalvontatoiminnasta kypsyy Tilinpäätös: Insinööriliiton ensimmäiset 50 vuotta

Insinöörikunnan asemaa lähdetään puolustamaan työmarkkinoilla Suomalainen työmarkkinakenttä 1970-luvulle tultaessa Työtaisteluiden vuosikymmen ”Liitto voimakkaaksi” Insinöörikunta saa aatteellisen edunvalvontajärjestön Suunta työmarkkina-asiassa valitaan YTN-sopimus ja varhainen työmarkkinatoiminta Keskusjärjestön valinta: Akava vai STTK? Työ koulutuskysymysten parissa jatkuu Insinöörin oppiarvoa lähdetään puolustamaan Suhteet rakennusinsinööreihin ja insinöörioppilaisiin Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit jättävät Insinööriliiton Insinöörioppilaat palaavat Insinööriliittoon

Insinöörien liitto astuu työmarkkinakentälle Suomi noussut hyvinvointivaltioiden joukkoon Muutokset teknologiaosaamisessa alkavat näkyä Insinööriliiton toiminta laajenee ja ammattimaistuu Insinööriliitto saa kokopäivätoimisen puheenjohtajan Insinöörien työmarkkinajärjestö Työtaistelujen mahdollisuus tunnustetaan Sitovia sopimuksia suositusten sijaan Tekniikka osaksi suomalaista korkeakoulujärjestelmää

248 Vahva ammattijärjestö 249 Lama-ajasta siirtymä korkean teknologian kultakaudelle 254 Tutkimus- ja kehitystoimintaan nojaavan innovaatioyhteiskunnan

globaali esikuva

257 263 279 284 297 306

Insinööriliitto aktivoituu työttömien jäsenten tukijana

316 317 325 335 338 341 345 361 371

Union of Professional Engineers in Finland Ammattikorkeakoulut ja liikakoulutus Insinööriliiton asialistalla Ylikoulutusta vastaan kamppaillaan Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestö YTN ry Muutokset sopimisen kulttuurissa synnyttävät uusia tavoitteita

Uusi vuosituhat ja erilaiset haasteet Vuosituhannen alun notkahdus Muutokset ja haasteet suomalaisella työmarkkinakentällä Insinööriliitto uusien haasteiden edessä Jäsenpito nousee toiminnan keskiöön Työ jatkuu koulutuspolitiikan ja työmarkkinatoiminnan parissa Työmarkkinatoiminta Järjestöskismat värittävät vuosituhannen alkua Uusi keskusjärjestö -hanke huipentuu puheenjohtajan erottamiseen

378

Insinööriliiton 100-vuotta

386

Lähteet ja kirjallisuus

394

Lähdeviitteet

Esipuhe ï»¿ E s ip uhe

Tämä kirja on tutkimus suomalaisista insinööreistä, heidän järjestös-

tään sekä suomalaisen yhteiskunnan teknistymiskehityksestä 1900-luvun alkupuolelta 2010-luvun lopulle. Teos juhlistaa insinöörien ammattiliiton, Insinööriliitto IL ry:n, juhlavuotta 2019, jolloin IL täyttää sata vuotta. Tutkimushanke sai alkunsa vuonna 2014, jolloin tekijä hahmotteli Insinööriliitolle ensimmäisen suunnitelman siitä, millainen liiton satavuotishistoria voisi olla ja millaisiin kysymyksiin siinä tulisi keskittyä. Varsinainen tutkimustyö alkoi joulukuussa 2016 sen jälkeen, kun Insinööriliitossa oli päätetty, missä muodossa 100-vuotiskirjahanketta lähdetään toteuttamaan. Insinööriliitto teki hienon ratkaisun, kun se päätti juhlistaa satavuotista historiaansa tutkimuksen muodossa. Kun vaihtoehtoina oli perinteinen, puhtaasti Insinööriliiton sisäisiin tapahtumiin keskittyvä järjestöhistoriikki tai suurempi tutkimus, jossa IL:n tarina sidotaan osaksi laajempia yhteiskunnallisia kehityskulkuja, liitto valitsi jälkimmäisen. Päätös näkyy käsillä olevan kirjan sisällössä. Sen lisäksi, että teoksessa käsitellään Insinööriliiton järjestöhistoriaa, siinä paneudutaan insinöörien ammattikunnan historiaan ja suomalaisen yhteiskunnan teknistymiskehitykseen kuluneiden sadan vuoden ajalla. Teoksen näkökulma on siis laajempi kuin tyypillisissä järjestöjen historiikeissa. Kahden ja puolen vuoden mittainen tutkimusprojekti on mahdollistanut huolellisen arkistotyöskentelyn, haastattelujen tekemisen ja muun aineiston keräämisen. Tutkimuksen tekijällä on ollut aikaa lukea, ajatella, analysoida ja kirjoittaa. Rehellisyyden nimissä on tosin todettava, että kulunut kevät jää kirjoittajan omiin muistoihin poikkeuksellisen työn-

10 täyteisenä. Kaikkien tutkimuksellisten ideoiden toteuttaminen ja tarinan lankojen yhteen vetäminen vei lopulta enemmän aikaa ja energiaa kuin etukäteen kuvittelin. Nyt on oikea hetki kehua Insinööriliiton toimintaa oman historiansa ylös kirjaamisessa. Se on ollut esimerkillistä, ja eri järjestöjen ja yritysten kannattaa ottaa siitä oppia. Jos omaa historiaa halutaan selvittää, niin siihen kannattaa panostaa aikaa ja resursseja. Satsaus kannattaa, jos tavoite on todella ymmärtää oman toiminnan merkitystä, toiminnassa ajan kuluessa tapahtuneita muutoksia ja noihin muutoksiin vaikuttaneita tekijöitä. Lukijan tehtäväksi toki jää arvioida sitä, kuinka hyvin noiden asioiden hahmottamisessa on tässä teoksessa onnistuttu. Käsillä olevan tutkimuksen syntyä ovat edesauttaneet useat ihmiset, arkistot ja kirjastot. Kiitos kaikille. Tietyt tahot ansaitsevat tulla vielä erikseen mainituiksi. Kiitos Insinööriliitto ja sen puheenjohtaja Samu Salo, jotka antoivat mahdollisuuden toteuttaa tämä tutkimus. Tutkimuksen edistymistä on valvonut historiatoimikunta, jonka kokoonpano on jossain määrin vaihdellut projektin aikana. Toimikunnan kokouksissa käydyt keskustelut ja pohdinnat sekä käsikirjoitukseen eri vaiheissa saadut kommentit ovat vieneet työtä eteenpäin. Insinöörikunnan kokeneempaa polvea edustavilta toimikuntalaisilta Esa Kokalta ja Stig Landénilta on tullut arvokkaita huomioita eri aikakausien ajankohtaisiin asioihin. Taho, jota olen toistuvasti vaivannut kysymyksilläni, on Insinööriliiton tutkimusyksikkö. Siellä ensin Aila Tähtitanner ja sittemmin Jenni Larjomaa, Vappu Multisilta ja Paula Pesonen ovat aina auttaneet aineistopyyntöjeni kanssa. Akateemisesta tutkijakunnasta olen tähänkin hankkeeseen saanut arvokasta apua ja hyviä kommentteja Panu Nykäseltä. Kiitokset vastauksista kysymyksiini sekä kommenteista ideoihini. Tutkimuksen edistymistä on esimerkillisellä toiminnallaan edesauttanut myös lähiesimieheni Tommi Grönholm sekä Grete Ahtola ja Marja Riihimäki IL 100 -työryhmästä. Tommille kiitos suoraviivaisesta ja jämäkän avuliaasta otteesta historiahanketta kohtaan. Grete ansaitsee erityismaininnan piristävistä lounaskeskusteluista, ja Marja avustaan tutkimusmateriaalien etsinnässä.

E s ip uhe

11 Käsikirjoituksen saattamisessa kirjan muotoon tekivät Sointu Högström ja Aste Helsingin Jenni Kiviniemi suuren työn. Soinnulle kiitos oikoluvusta ja kielentarkastuksesta. Jennille kiitos kirjan taitosta. Lopuksi vielä isot kiitokset insinööriliittolaisten yhteisölle, jonka osa sain Pasilan toimistolla olla yli kahden vuoden ajan. Liiton pääkallopaikka oli useammalla tapaa hieno ympäristö toteuttaa tämä tutkimus. Kirja on omistettu kaikille tekniikan tekijöille sekä Naakkatytölle ja Oilimannille. Raaseporissa 20.6.2019 Sampsa Kaataja

Johdanto

Yksi suurimmista globaaleista ilmiöistä viimeksi kuluneiden rei-

lun sadan vuoden aikana liittyy tekniikan merkityksen kasvuun pitkälti kaikilla elämän osa-alueilla. 1900-luku muodosti kaikkialla maailmassa ennennäkemättömän tekniikan harppausten kauden. Se heijastui voimakkaasti elämän eri osa-alueille – energian käyttöön, liikenteeseen, teollisuuteen, terveydenhuoltoon, tiedonvälitykseen ja niiden kautta suoraan ihmisten arkeen. Uuden teknologian asema alettiin yhä voimakkaammin myös tiedostaa yritysten ja valtioiden taloudellisen hyvinvoinnin moottorina. Tämän seurauksena tiede- ja teknologiapolitiikka nousi kansallisen päätöksenteon keskiöön 1900-luvun jälkipuolella. Samalla kun tekniikan kehitys antoi lupauksen paremmasta elämästä, myös sen negatiiviset puolet nousivat esiin. Ensimmäinen ja toinen maailmansota sekä kylmänsodan ajan asevarustelukierre osoittivat, kuinka sotateknologian avulla voidaan aiheuttaa uskomatonta tuhoa ihmisten keskuudessa tai pahimmillaan tehdä koko maapallo elinkelvottomaksi. Vuosisadan lopulla taas alettiin yhä voimakkaammin herätä siihen, kuinka tuhlaileva kulutus ja hallitsematon teollinen tuotanto vahingoittavat globaalia ekosysteemiä. Tällä hetkellä 2010-luvun lopulla ilmastonmuutos muodostaakin ihmiskunnan suurimman huolenaiheen. Teknologinen muutos ja tekniikan merkityksen kasvu määrittävät vahvasti myös itsenäisen Suomen historiaa 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Sadassa vuodessa Suomi muuttui maatalousmaasta vahvasti uuteen teknologiaan nojaavaksi tietoyhteiskunnaksi. Tuon kehityskaaren tärkeitä osatekijöitä ovat muun muassa kotimaisen teknologiaosaamisen parantuminen, teollisuuden innovaatiokyvyn kehittyminen ja vientiteollisuuden sektoreiden lisääntyminen.

14 Edellä kuvatut asiat ovat osa ilmiötä, jota voidaan nimittää yleiseksi teknistymiskehitykseksi. Se muodostaa yhden tärkeimmistä yhteis kunnallisista kehityskuluista viimeisen sadan vuoden aikana. Suomen osalta yleisen teknistymiskehityksen käynnistyminen voidaan ajoittaa jonnekin 1800-luvun toiselle puoliskolle, se kiihtyi ennennäkemättömään vauhtiin 1900-luvun kuluessa ja on jatkunut huomattavana aina tähän päivään saakka. Keskeisiä osatekijöitä tuossa ilmiössä ovat teollistuminen, teknologiariippuvuuden lisääntyminen sekä tekniikan yhteiskunnallisen aseman korostuminen. Nuo tekijät ovat taustalla siinä tapahtumien kulussa, jonka myötä tekniikka on mullistanut ihmiskunnan olemassaolon ja muokannut huomattavasti ympäristöä, jossa elämme. Teollistumisessa ja teollisessa muutoksessa kyse oli varhaisessa vaiheessa siitä, että yhteiskunnassa alkoi vähitellen siirtyminen pois maatalouden parista samalla, kun teollisuus kasvatti osuuttaan muun muassa työnantajana ja talouden veturina. Teollistuneessa maailmassa teknistymiskehitys jatkui myöhemmin teollisen muutoksen ja murroksen muodossa. Suomen tapauksessa sitä ilmentää 1900-luvulla esimerkiksi metsäja paperiteollisuuden esiinmarssi, meriteollisuuden nousu maailman kärkeen ja aivan vuosisadan lopussa tapahtunut elektroniikkateollisuuden läpimurto. 1900-luvun alkupuolelta lähtien lisääntynyt riippuvuus tekniikasta tulee hyvin esiin siinä, kuinka ihmisten arki tuli vähitellen kyllästetyksi erilaisilla teknologisilla järjestelmillä, koneilla, laitteilla ja tekniikan menetelmillä. Tämä kehityskulku koskettaa ihmisten koko elinpiiriä työelämästä harrastuksiin, urbaaneista ympäristöistä maalaiskodin seinien sisäpuolelle. Jokapäiväisen elämän teknistyminen onkin yksi suurimpia ja itsestään selvimpiä muutoksia, joita ihmisten elämässä on muutamassa sukupolvessa tapahtunut. Muutos konkretisoituu hienolla tavalla erilaisissa kuvallisissa lähteissä 1900-luvun eri vaiheista. Kun Signe Branderin vuonna 1909 ottamassa valokuvassa Helsingin kauppatorilta päällimmäisinä tekniikan sovelluksina erottuu hevoskärryt, sähkölinja ja raitiotievaunu, niin 50 vuotta tuoreemmassa kuvassa teknologinen kirjo on jo huomattavasti laajempi. Silloin huomio kiinnittyy autoihin ja moottoripyöriin, puhelinlinjoihin, ehkä myös puhelinkoppiin ja liikennevaloihin. Toinen havainnollistava tekijä on muutos, joka tapahtui kodintekniikassa. Kun 1940-

I J o hda n to

15 luvun kodin keittiössä näkyy kaasuhella ja vesipiste, niin 1990-luvulla siellä on jääkaappi, liesituuletin, mikroaaltouuni ja pöydälle unohdettu sähkövatkain. Niistä kaikista oli tullut tarpeellisia ihmisten jalostaessa ravintoa ruoakseen. Erilaisia esimerkkejä arjen teknistymisestä voisi luetella loputtomiin. Yleisen teknistymiskehityksen kolmas osatekijä koskee sitä, millainen merkitys tekniikalle on alettu antaa yhteiskunnassa ylipäätään. Historian kulussa on nähtävissä selvä muutos siinä, miten tekniikkaa käsitellään julkisessa keskustelussa, poliittisessa päätöksenteossa, yritysmaailman puheenvuoroissa tai vaikka insinöörikunnan sisällä. 1900-luvun alussa myös Suomessa keskusteltiin siitä, millaista muutosta teknistyminen tarkoittaa ”perinteiselle elämäntavalle”. 1960-luvulla vahvemmin näkyviin tulleet ympäristöuhat puolestaan synnyttivät kritiikkiä teknistä kehitystä ja insinöörien ammattikuntaa kohtaan. Samalla vuosikymmenellä alkoi myös lisääntyä keskustelu tutkimuksen ja tekniikan merkityksestä kansalliselle hyvinvoinnille. 1990-luvulla ”innovaatiopuhe” löi lopullisesti läpi kotimaisessa tiede- ja teknologiapolitiikassa sekä teollisuudessa. Tuolloin korkeateknologia ja kyky sen kehittämiseen oli nostettu jalustalle, kun pohdittiin kansantalouden hyvinvointia.

”Meidän aikakauttamme voidaan kutsua tekniikan aikakaudeksi sen tähden, että tekniikka on saanut meidän kulttuurissamme tavattoman suuren jalansijan. Meidän aikamme uskonto, filosofia, taide ja moraali eivät ole olennaisesti uutta, vaan ne ovat periytyneet pääpiirteissään muuttumattomina aikaisemmilta vuosisadoilta, jopa vuosituhansilta. Mutta teknillisellä alalla olemme luoneet olennaisesti uutta, ja se on lyönyt leimansa koko kulttuurimme niin, että kulttuurimme ytimenä monet pitävät juuri sen teknillisyyttä.”1 Filosofi ja kasvatustieteilijä Urpo Harva vuonna 1953.

16 Yleinen teknistymiskehitys tulee hyvin näkyviin myös siinä, kuinka tekniikan merkityksen kasvaessa yhteiskunnan eri tasoilla, myös sen parissa työskennelleiden suunnittelijoiden, kehittäjien, toteuttajien ja ylläpitäjien asema muuttui oleellisesti. Sadassa vuodessa tekniikan tekijät – teknikot, tutkijat, insinöörit ja diplomi-insinöörit – nousivat pimennosta näkyväksi ja monella tapaa korvaamattomaksi osaksi yhteiskuntaa. Tarve heidän ammatilliselle osaamiselleen kasvoi ajan kuluessa huomattavasti, mikä puolestaan heijastui koulutusmääriin sekä työmarkkinoilla toimivien tekniikan ammattilaisten lukumäärään. Kun Suomessa työikäisten insinöörien määrä vuonna 1920 oli noin 120 henkeä, niin 2010-luvun lopussa heitä on jo lähes 120 000. Sadassa vuodessa insinöörien luku on näin ollen kasvanut lähes 1000 kertaiseksi, kun samaan aikaan esimerkiksi Suomen väkiluku kasvoi 1,8 kertaiseksi. Kuvio 1.1. Työikäisten insinöörien lukumäärä Suomessa 1919–20172 120 000

100 000

80 000

60 000

40 000

2015

2007

2011

1999

2003

1991

1995

1987

1979

1983

1975

1967

1971

1959

1963

1955

1947

1951

1939

1943

1935

1927

1931

1923

1919

20 000

Lähde: Insinööriliitto, tutkimusosasto; OPH; Tilastokeskus.

I J o hda n to

17 Kuvio 1.1. osoittaa työelämäpainotteisen soveltavan tekniikan koulutuksen saaneiden insinöörien määrän kehityksen Suomessa kuluneiden sadan vuoden ajalta. Nämä opisto- tai ammattikorkeakouluinsinöörin koulutuksen saaneiden ammattiryhmä on 1960-luvulta luvulta lähtien muodostanut suomalaisen tekniikan parissa työskennelleiden pääjoukon. Insinööreistä – ei diplomi-insinööreistä tai aikaisemmin koulutetuista teknikoista – on muodostunut suurin tekniikan ammattilaisten ryhmä, joka vastaa tekniikan Suomen toiminnasta. Miksi näin? Kyse on siitä, että alati teknistyvässä yhteiskunnassa juuri insinöörien käytäntöpainotteiselle osaamiselleen on ollut vuosikymmenien ajan suuri kysyntä. Tai kuten asia osuvasti Helsingin Sanomissa jo vuonna 1958 perusteltiin:

”Suurin osa teollisuuden ja elinkeinoelämän teknillisistä tehtävistä on teknillisten tieteiden soveltamista, siis käytännöllisluonteisia tehtäviä, joiden menestykselliseen hoitamiseen ei välttämättä tarvita tieteellisteknillistä koulutusta, jota korkeakoulut tarjoavat. Sen sijaan näiden tehtävien hoitajilta vaaditaan kohtuullisten teoreettisten opintojen lisäksi perusteellista käytännön tekniikan tuntemusta ja hallitsemista. Teknillisten opistojen tehtävänä on kasvattaa insinöörejä juuri näihin käytännöllis-teknillisiin tehtäviin.”3 Helsingin Sanomat maaliskuussa 1958

Insinöörien ammattikunta – insinööriprofessio – muodostaa historiantutkimukselle mielenkiintoisen ja yhteiskunnallisesti tärkeän tutkimuskohteen. Yleisen teknistymiskehityksen mukana insinöörit nousivat sadassa vuodessa yhdeksi keskeisimmistä ammattiryhmistä, jonka työstä olemme jo pidempään olleet useammalla tapaa riippuvaisia. Tekniikkaan koulutettu insinöörikunta on ollut teknologisen muutoksen keskeinen rakentaja sekä Suomessa että muualla. Samaan aikaan insinöörit ovat monilta osin vastanneet sen laajan teknologisen järjestelmän toiminnasta ja ylläpidosta, johon koko yhteiskunnan toiminta nojautuu.

18 Paradoksaalisesti insinöörit ovat kuitenkin myös pitkälti näkymätön ammattikunta. Tämä johtuu siitä, että heidän työnsä tapahtuu taustalla. Se tehdään suunnittelupöydän ääressä, toimistossa tietokoneella tehtaan uumenissa tai kentällä työmaalla, jossa siltainsinööri Heloaro käy läpi rakennusprojektin yksityiskohtia. Käytännössä insinöörien työn merkitys on oikeastaan helpompi tiedostaa ajatuksen tasolla, kuin saada siitä konkreettisia havaintoja arkielämässä. Ja silloin, kun tekniikan tekijöiden työ tulee näkyväksi, se tapahtuu usein siinä vaiheessa, kun jossain monisyisen teknologiarakenteen osa-alueista – tietoliikenneverkko, hissi, asuinrakennus, sillan kantokyky tai tehtaan päästöarvot – ilmenee ongelmia.

Insinööriliitto suomalaisen insinöörikunnan edustajana 1919–2019 Käsillä oleva tutkimus paneutuu suomalaisen insinöörikunnan

historiaan ennen kaikkea heidän oman järjestönsä Insinööriliitto IL ry:n kautta. Insinööriliitto (IL) perustettiin vuonna 1919 jäsenistön ammatillis-aatteelliseksi yhdistykseksi, ja vuosikymmeniä myöhemmin siitä muotoutui insinöörien ammattijärjestö. Tänä päivänä Insinööriliitto edustaa noin 70 000:tta insinööriä ja muuta tekniikan ammattilaista, ja liiton ensisijainen tehtävä on edistää tekniikan tekijöiden asiaa työmarkkinakysymyksissä ja koulutuspolitiikassa. Tutkimuksessa käsitellään Insinööriliiton 100-vuotista historiaa osana insinöörien ammattikunnan ja suomalaisen yhteiskunnan tarinaa. Kyse ei siis ole puhtaasta järjestöhistoriasta, joka keskittyy yksinomaan IL:n sisäisiin asioihin ja järjestötyön avainhenkilöihin. Tässä kirjassa Insinööriliiton historia sidotaan osaksi laajempia asiayhteyksiä, minkä vuoksi kirjan sivuilla nostetaan esiin myös insinöörien ammattikuntahistoriaa, suomalaista tekniikan historiaa ja Suomen ammattiyhdistysliikkeen historiaa. Tutkimuksen tavoite on hahmottaa sitä, miten Insinööriliitto on toiminnallaan vaikuttanut insinöörien työhön ja asemaan kotimaan työmarkkinoilla osana niitä kehityskulkuja, jotka kulloinkin vaikuttivat suomalaisessa yhteiskunnassa, teollisuudessa ja tekniikassa kuluneiden sadan vuoden aikana. Työn ensisijaiset tutkimuskysymykset ovat:

I J o hda n to

19 ×× Mitkä ovat olleet Insinööriliiton tärkeimmät tehtävät ja miten liiton

toiminta on muuttunut olemassaolonsa aikana? ×× Miten Insinööriliitto on toteuttanut tehtäväänsä ammattillis-aatteellisena yhdistyksenä ja insinöörien ammattijärjestönä yksin ja yhteistyössä muiden tahojen kanssa? ×× Miten yleinen teknistymiskehitys ja suomalaisen yhteiskunnan tilanne ovat eri vaiheissa vaikuttaneet Insinööriliiton toimintaan? Vastaamalla näihin pääkysymyksiin tutkimus rakentaa kuvan siitä, kuinka insinöörien oma järjestö kasvoi ja kehittyi sadassa vuodessa pienestä ammatillis-aatteellisesta yhdistyksestä merkittäväksi suomalaiseksi ammattijärjestöksi. Samalla työ antaa vastauksia useisiin insinöörien ammattikunnan ja tekniikan alan koulutuksen historiaa sekä insinöörien ammattijärjestötoiminnan historiaa koskeviin kysymyksiin. Tavoite on myös tarjota yleiskuva teknistymiskehityksen kulminaatiopisteistä, jotka muokkasivat Suomea ja jotka vähitellen ohjasivat maata tekniikkaan ja tutkimus- ja kehittämistoimintaan nojaavaksi kansakunnaksi. Insinööriliiton toimintaa kuvaavat arkistolähteet, haastattelut, tekniikan aikakauslehdet ja muu lehdistöaineisto sekä tilastomateriaalit muodostavat tutkimuksen pääasiallisen lähdeaineiston. Insinööriliiton järjestötoimintaa koskevaan pöytäkirja-aineistoon on perehdytty Toimihenkilöarkistossa ja Insinööriliiton omassa arkistossa Pasilassa. Kansallisarkistoa on hyödynnetty erityisesti yhdistysasiakirjojen osalta. Haastatteluja on tehty kaikkiaan neljätoista kappaletta Insinööriliiton toiminnassa keskeisesti mukana olleille henkilöille.4 Tutkimuksessa on pyritty hyödyntämään tilastoaineistoa laajasti ja monipuolisesti. Insinööriliiton oman tutkimusosaston pitkänjänteinen työ näkyy tässä tutkimuksessa siinä, että työssä on ollut mahdollista käyttää poikkeuksellisen hyviä liittoa ja esimerkiksi insinöörikunnan koulutusta ja työllisuutta koskevia tilastoaineistoja. IL:n omien tilastojen lisäksi tutkimuksessa käytetään myös Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n, opetushallituksen, Tilastokeskuksen, Tullin sekä työ- ja elinkeinoministeriön kokoamaa tilastoaineistoa. 1920-luvulta lähtien julkaistut Insinööriliiton järjestölehdet ovat tarjonneet väylän sen katsomiseen, miten liitto on esimerkiksi viestinyt tavoitteistaan jäsenkunnalle eri vuosikymmeninä. Lehdet, kuten myös liittoon

I ns i nöör il ii t to s uomal aise n in sin öörik u nna n e dusta ja na 1 91 9– 20 1 9

20 lähetetyt kirjeet, ovat myös olleet kanava sen tarkkailuun, miten jäsenistö on reagoinut IL:n toimiin eri asioissa. Omalla tavallaan jäsenlehden kehitys on myös ollut kuvaavaa siinä, miten Insinööriliiton toiminta on laajentunut ja ammattimaistunut ajan saatossa. Muista tekniikan lehdistä erityisesti Teknillinen Aikakauslehti on ollut käyttökelpoinen sen hahmottamisessa, miten suomalainen ”tekniikan maailma” on laajemmin suhtautunut tiettyjen asioiden käsittelyyn.

”Insinöörikunta ja Insinööriliitto ovat osa yhteiskuntaa. Siinä tapahtuvat muutokset ja kehitys heijastuvat Insinööriliitossa, sen toiminnassa ja tavoitteiden asettelussa. Yhä voimakkaammin vaaditaan, että tekniikan, siis myös insinöörien ja insinöörikoulutuksen, tulee olla enemmän yhteiskuntaystävällistä.”5 Insinööriliitto vuonna 1971.

I J o hda n to

Insinöörien yhdistyksen ensivuosi kymmenet Insinööriliitto vuodesta yhdeksäntoista 1950-luvulle

Vähitellen teknistyvä Suomi Vuonna 1900 Suomi oli maatalousyhteiskunta, jonka 2,7 miljoonaisesta

väestöstä 87,5 prosenttia asui maaseudulla. Maan suurimpiin kaupunkeihin – Helsinkiin, Turkuun, Tampereelle ja Viipuriin – keskittyi yhteensä 200 000 asukasta, eli noin 7 prosenttia kansasta.6 Vaikka teollisuus oli ottanut Suomessa ensi askeliaan 1860-luvulta lähtien, niin maan talous rakentui käytännössä maa- ja metsätalouden varaan. Myös teollistumisaste oli kaukana suurista Euroopan maista ja muista Pohjoismaista. Kun vuonna 1910 vielä 70 prosenttia suomalaisista työskenteli maatalouden, metsänhoidon ja kalastuksen aloilla, niin Ruotsissa osuus oli 49 %, Norjassa 39 % ja Tanskassa 36 %. Samaan aikaan vain 10 prosenttia Suomen työikäisistä työllistyi teollisuuden, käsityön ja rakentamisen pariin, kun muissa Pohjoismaissa työvoima painottui noille aloille selvästi vahvemmin: Ruotsissa 32 %, Norjassa 25 % ja Tanskassa 28 %.7 1900-luvun alun tilannetta kuvaavat talouden tilastot auttavat hahmottamaan, kuinka Suomi eli tuolloin lähes suoraan luonnosta ja kuinka maassa oli vain vähän valmiuksia synnyttää pidemmälle jalostettuja tuotteita, tekniikan sovelluksia tai maailman markkinoilla menestyviä innovaatioita. Vuonna 1900 alkutuotanto muodosti 49 % Suomen bruttoarvonlisäyksestä jalostuksen osuuden ollessa 23 % ja palveluiden 28 %.8 Puolet maan BKT:stä muodostui näin ollen pitkälti jalostamattomista luonnon raaka-aineista. Kotimainen teollisuus puolestaan painottui varhaisessa vaiheessa vahvasti metsään ja tekstiileihin: 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla melkein puolet suurimmista suomalaisyrityksistä toimi metsäteollisuuden piirissä, ja noin neljännes tekstiiliteollisuuden alalla.9 Ei siis ollut ihme,

Vä hi t e l l e n t e knistyvä Su omi

24 että puuaineet sekä puumassa ja paperi dominoivat Suomen ulkomaankauppaa. Niiden osuudet esimerkiksi vuoden 1907 viennistä olivat 53,9 % ja 16,3 %. Viennin kolmanneksi suurin lohko tuli elintarvikesektorilta: karjatuotteiden, voin, lihan ja riistan osuus kotimaan viennistä oli 13,8 %. Suomalaislähtöisen tekniikan asema kansantaloudessa oli vuosisadan alussa käytännössä merkityksetön. Suomen 1907 vientitilastossa esimerkiksi ”koneiden ja koneen osien, moottoreiden, apparaattien ja työkalujen” osuudeksi kokonaisviennistä merkittiin 0,53 prosenttia, kun taas samaan aikaan maan rajojen ulkopuolelle kaupattujen vuotien, nahkojen ja turkisten osuus oli 2,76 prosenttia. Vuosisadan alussa vientiin päätyneet harvat koneet, moottorit ja työkalut painottuivat vahvasti yksittäiselle markkina-alueelle. Painopiste oli silloisessa isäntämaassa, teollisuuden ja teknologian tasoltaan vaatimattomalla Venäjällä, jonne vuonna 1910 päätyi 99,7 prosenttia edellä mainittujen teknologiatuotteiden viennistä.10 Vaikka Suomessa elettiin vielä vahvasti maaseudun puitteissa ja perinteisen elämäntavan piirissä, niin 1900-luvun ensivuosikymmeniin ajoittuu useita teknologisia murroksia, jotka vaikuttivat voimakkaasti muun muassa tiedonvälityksen ja liikkumisen tapoihin sekä ihmisten elinympäristöön. Sähkön ja sen hyväksikäyttöön perustuneiden tekniikoiden vähittäinen käyttöönotto, puhelimen ja radion yleistyminen sekä moottoroitujen ajoneuvojen ilmestyminen teille olivat tuolloin keskeisiä osia suomalaisen yhteiskunnan teknologisoitumiskehitystä. Kaikki ne ovat myös hyviä esimerkkejä siitä, kuinka tekniikan tekijät ja heidän työnsä tulokset alkoivat tulla yhä vahvemmin osaksi ihmisten elämää, ja kuinka koko yhteiskunta lähti ottamaan suuntaa kohti modernisoituvaa Suomea. Sähkövaloa tuotettiin Suomessa ensimmäisen kerran koeluonteisesti Valtionrautateiden konepajan ratapihalla joulukuussa 1877. Varsinaiseen käyttöön sähkövalo otettiin Suomessa maaliskuussa 1882, kun Tampereella Finlaysonin suuren kutomosalin lamput sytytettiin vain vuosi sen jälkeen, kun hehkulampun keksijänä tyypillisesti mainittu Thomas Alva Edison (1847–1931) oli esitellyt lamppuaan Pariisin maailmannäyttelyssä. Paikalliset, kuten Finlaysonin kaltaisen teollisuuslaitoksen kattaneet, sähköverkot laajenivat pian alueellisiksi, ja vuonna 1914 jo 38 suomalais kaupungista löytyi oma sähkölaitos. 1930-luvun loppuun mennessä kaupungit oli käytännössä sähköistetty kokonaisuudessaan, kuten myös jo noin puolet maaseudun taloista. Koko maan sähköistäminen oli kuitenkin

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

Tampereen sähkölaitoksen valvomo toukokuussa 1933. Lähde: Vapriikin kuva-arkisto.

mittava projekti, joka jatkui vuosikymmenien ajan. Vuonna 1964 maaseudun talouksien sähköistämisaste oli jo 83 % prosenttia, ja 1980-luvun alkuun tultaessa koko maassa enää 4 500 taloutta oli sähköverkon ulkopuolella.11

”Liikkuessani viimeisinä vuosina maamme eri osissa, olen usein huomannut sen valtavan innostuksen, jota maamme sähköistymistä kohtaan osoitetaan. Vuosituhansia vapaina kohisseet koskemme teollisuuden, maatalouden ja kodin palvelukseen, kuka ei tästä innostuisi.”12 Teknillinen Aikakauslehti N:o 3. 1921.

Vä hi t e l l e n t e knistyvä Su omi

26 Sähkön käytön nopeasta lisääntymisestä kertoo, että 1920-luvun lopulle tultaessa Suomi oli noussut sähkönkulutuksessa maailman kärkikymmenikköön, kun kulutus suhteutettiin väkilukuun.13 Kansan keskuudessa muutos ei kuitenkaan ollut niin huomattava, sillä suuri osa kulutuksesta meni toistaiseksi teollisuuden tarpeisiin. Suomalaisille kotitalouksille sähköistyminen merkitsi ensivaiheessa pitkälti uudenlaista valaistusta sähkövalon muodossa, sekä pian myös radion ja puhelimen ilmestymistä osaan kodeista. Muilta osin muutos kodin piirissä käytössä olleiden sähköllä toimineiden koneiden ja laitteiden kohdalla oli hitaampaa. Erilaiset sähköllä toimivat kodinkoneet alkoivat yleistyä kodeiss a vasta 1900luvun puolivälin jälkeen. Tiedonvälitykseen ja yhteydenpitoon liittyneillä 1900-luvun alun teknologiamurroksilla oli huomattava yhteiskunnallinen merkitys. Suomessa oli ollut sähköisiä lennätinyhteyksiä 1850-luvulta lähtien, ja pian Ruotsiin ja Venäjälle kytketyt lennätinlinjat liittivät Suomen lähes reaaliaikaisesti osaksi kansainvälisiä tapahtumia. Ensimmäinen puhelinlinja maahan rakennettiin vuoden 1877 lopulla – vain puolitoista vuotta sen jälkeen, kun puhelin oli patentoitu Yhdysvalloissa – ja ensimmäinen puhelinlaitos perustettiin Helsinkiin 1882. Taulukko 2.1. Puhelinmäärien kehitys Suomessa 1910–1978 Puhelimia Helsingissä

Puhelimia Suomessa

1910

5,2

1,2

1938

14,1

1950

19,7

8,1

1960

30,7

13,5

1970

48,2

25,2

1978

68,8

44,7

Puhelimia 100 asukasta kohden Lähde: Oiva Turpeinen, Helsingin seudun puhelinlaitos 1882–1982. Helsingin Puhelinyhdistys. Helsinki 1981, 549.

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

27 1900-luvun alussa lennätin oli vakiintunut käytetyimmäksi kaukoviestien välitystekniikaksi, joka mahdollisti yhteydet pitkälti kaikkialle maailmaan. Suomen itsenäistymisen jälkeen maassa oli kaikkiaan vajaat 400 lennätintoimistoa, ja Lennätinhallituksen toimistoista lähetettiin vuosittain jo lähes 750 000 sähkösanomaa kotimaahan ja ulkomaille.14 Myös puhelimen käyttö alkoi vähitellen yleistyä, vaikka niitä toistaiseksi olikin vain harvoilla. Vuonna 1910 sataa suomalaista kohden käytössä oli yksi puhelin, tosin kaupungeissa puhelintiheys oli jo korkeampi. 1917 Helsingin puhelinverkossa soitettiin jo noin 41 miljoonaa puhelua, mikä asetti omat haasteensa puhelinkeskuksissa työskennelleille henkilöille, jotka ohjasivat puhelinliikennettä käsivälitteisesti. Ensimmäiset automaattikeskukset saatiin Suomessa käyttöön vuonna 1922 Helsingissä, mutta kesti aina 1970-luvulle saakka, ennen kuin kotimaan puhelinliikenne saatiin kokonaisuudessaan automatisoitua.15

”1950-luvun alussa oli kaukopuhelinyhteys Lahden ja Helsingin välillä sellainen, että puhelu Helsinkiin piti tilata aamulla ja pysytellä sen jälkeen puhelimen ääressä. Puhelu saattoi tulla tunnin kuluessa, iltapäivällä tai ei ensinkään.”16 Insinööri Eino Tolvanen vuonna 1984.

Puhelimeen verrattuna radio yleistyi Suomessa huomattavasti nopeammin. Ensimmäisiä radiokokeiluja Suomessa tehtiin 1910-luvun kuluessa, ja vuonna 1919 säädettiin radiolaki, jonka perusteella valtio sai yksinoikeuden rakentaa ja käyttää radiolaitteita. Vuodesta 1923 lähtien eri kaupungeissa toimineet radioyhdistykset, Puolustusvoimien Radiopataljoona ja suojeluskuntajärjestö alkoivat lähettää paikallisia radiolähetyksiä eri puolilla Suomea, ja 1924 Suomen Radioyhdistys lähetti ohjelmaa jo joka ilta kahdesta kolmeen tuntia. Valtakunnalliseksi radiotoiminta alkoi kehittyä 1926 Yleisradion perustamisen myötä, ja 1928 Ylen lähetykset kuuluivat jo kaikkialla Suomessa. Radiomäärien kehitys kuvaa, kuinka uusi sähköinen viestintäkanava löi muutamassa vuodessa läpi suomalaisessa yhteiskunnassa. Kun vuonna 1936 Suomessa oli myönnetty 4 300

Vä hi t e l l e n t e knistyvä Su omi

28 radion kuuntelulupaa, niin 1927 niiden määrä oli noussut 37 000:een, 1930 jo 100 000:een ja vuosikymmenen lopulla 300 000:een. Tuolloin ohjelmilla oli enimmillään jo miljoonaa kuulijaa, ja radio muodostikin ensimmäisen koko kansan yhdistävän joukkotiedotusvälineen.17 Viimeinen esimerkki suomalaisten elämää 1900-luvun alkupuolella muokanneista teknologiamurroksista koskee moottoroituja ajoneuvoja. Ensimmäiset autot ilmestyivät kotimaan teille aivan 1800-luvun viimeisinä vuosina, ja ensimmäinen autoliike, jonka yhteydessä toimi myös korjaamo, perustettiin 1905. Bussiliikenne eri kaupunkien välillä ei vielä onnistunut teiden huonon kunnon vuoksi, ja vuonna 1906 Turussa tehty yritys kaupungin sisäisen linja-autoliikenteen käynnistämiseksi kaatui nopeasti asiakkaiden puutteeseen. Pian kotimainen autokanta alkoi kuitenkin lisääntyä rivakasti, ja vuonna 1922 Suomen teillä liikkui jo yli 1100 henkilöautoa ja 600 pakettiautoa.18 Taulukko 2.2. Rekisteröityjen moottoriajoneuvojen määrän kehitys Suomessa 1922–2000 Henkilöautot

Kuorma-autot

Moottoripyörät

1922

1 131

623

837

1930

22 888

10 724

5 234

1940

8 824

14 464

890

1950

26 814

26 512

9 759

1960

183 409

45 839

103 463

1970

711 968

46 195

44 139

1980

1 225 931

52 527

43 377

1990

1 938 856

54 599

60 170

2000

2 134 728

65 223

90 877

Lähde: Tilastokeskus. Moottoriajoneuvokanta. Rekisterissä olleiden ajoneuvojen lukumäärä 1922–2016. http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__lii__mkan/ statfin_mkan_pxt_001.px

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

29 1900-luvun alkupuolella Suomessa tapahtuneille teknologiamurroksille oli useammassa kohtaa tyypillistä, että tekniikan käyttöönotto tapahtui vain vähän aikaa sen jälkeen, kun ne oli omaksuttu tekniikan edelläkävijämaissa. Sähkövalo, puhelin ja radio ilmestyivät Suomeen nopeasti kansainvälisten esikuvien vanavedessä, ja Helsinki oli muun muassa ensimmäinen kaupunki maailmassa, jossa puhelinliikenne saatiin kokonaisuudessaan automatisoitua. Sähkön tuloa Suomeen käsitelleessä tutkimuksessaan Timo Myllyntaus on todennut, että maan sähköistämisen katsottiin olevan tärkeä osa nuoren kansakunnan rakennusprojektia.19 Kansallisuusaate, jonka pohjalta itsenäistä Suomea lähdettiin rakentamaan, suhtautui positiivisesti maan teknis-teolliseen modernisointiin. Tältä osin Suomen 1920- ja 1930-lukujen asenneilmasto ei ollut poikkeuksellinen. Teollistuvassa maailmassa vallitsi kansainvälisestikin vankka

Elokuvan Kaikki rakastavat rakastavaiset insinöörioppilas Lähde (Tauno Palo) ja neiti Mares (Ansa Ikonen). Lähde: Valentin Vaala: Kaikki rakastavat 1935 © KAVI / Suomi-Filmi Oy.

Vä hi t e l l e n t e knistyvä Su omi

30 teknologiaoptimismin kausi. Osana tätä kehityskulkua tekniikan sovellukset kuten autot ja koneet sekä niitä kehittävät insinöörit nousivat elokuvien, kuvataiteiden ja kirjallisuuden kuvastoon. Suomalaisia esimerkkejä tuosta ilmiöstä ovat muun muassa Olavi Paavolaisen ja tulenkantajien koneromantiikkaa huokuvat kirjalliset tuotokset sekä Valentin Vaalan elokuva Kaikki rakastavat vuodelta 1935. Tuossa Tauno Palon ja Ansa Ikosen ensimmäisessä yhteisessä elokuvassa miespääosahahmoina seikkailevat insinööri Karma sekä insinööriopiskelija Lähde.

”Näetkö: rautasillat syöksyvät koskien yli; Saharan hiekkamerta autot kulkevat; junat kiitävät Alppien halki; korpikyliin syttyvät sähköt; merien syvyyksissä kiertyvät levät raskaiden kaapeliköysien päälle.”20 Olavi Laurin runo Terässinfonia kokoelmassa Valtatiet vuonna 1928.

Tekniikan ja teollisuuden taustajoukoissa Suomen teollistuminen ja maan tekninen kehitys olivat vielä 1900-

luvun ensimmäisellä puoliskolla vahvasti riippuvaisia ulkomaisesta teollisuudesta, teknologiasta ja tekniikan tekijöistä. Esimerkiksi maata sähköistettäessä 1900-luvun alussa tarvittavat teknologiat hankittiin ulkomailta, koska oma teknologiaosaaminen ei vielä riittänyt niiden tuottamiseen.21 Kun Lahden Salpausselän radiomastojen rakentaminen aloitettiin vuonna 1927, jotta vastaperustettu Yleisradio saisi parannettua kuuluvuuttaan, niin rakentamisesta vastasi saksalainen yritys, joka lähetti tarvittavat mastojen rakennusosat Suomeen. Rakentamista valvoi kaksi yrityksen insinööriä, mutta itse kokoamistyöstä vastasivat kotimaiset rakennusmiehet ja maatyöläiset.22 Myös suomalaisen vientiteollisuuden jalostetuimpaan kärkeen vuosisadan alkupuolella kuulunut paperiteollisuus perusti tuotantonsa toistaiseksi ulkomaisen teknologian varaan. Esimerkiksi 1936 Voikkaan paperitehtaalle hankittu uusi ”jättiläissanomalehtipaperikone” tuli perinteikkäältä Charles Walmsleyn paperikonetehtaalta Englannista.23

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

31 Koneiden ja laitteiden lisäksi myös ulkomaiset tekniikan asiantuntijat nousivat merkittävään asemaan suomalaisessa teollisuudessa. Yrityksissä oli 1800-luvulta lähtien tapana palkata teknillisiksi johtajiksi ulkomaisia insinöörejä, jotka monesti edustivat samaa valmistajaa, jolta tehtaan koneet oli tilattu.24 Yhden aikalaisarvion mukaan vuosisadan taitteen paperiteollisuudessa puolet tekniikan asiantuntijoista – työnjohtajista ja mestareista – oli ulkomaalaisia, lähinnä saksalaisia ja ruotsalaisia. Villateollisuudessa tilanne oli vastaava vielä 1920-luvulla.25 Myöskään suomalaisessa rakennusteollisuudessa ulkomaiset toimijat eivät olleet harvinaisia. Alalla huomattavan uran tehnyt professori Magnus Malmberg on jälkikäteen kuvannut, kuinka ruotsalaiset ja tanskalaiset rakennusyritykset saapuivat 1910- ja 1920-luvuilla Suomeen ”vuolemaan kultaa alikehittyneeseen maahan.”26 Muualta tulleiden insinöörien asemasta Suomen teollisuudessa ja kansallisissa teknologiahankkeissa keskusteltiin kotimaisten teknikkojen keskuudessa säännöllisesti 1910- ja 1920-luvuilla. Oma ammatillisen identiteetin vahvistuminen näkyi keskusteluissa siinä, että oman asiantuntemuksen katsottiin jo pitkälti riittävän maan teollisuuden pyörittämiseen.

”Mutta meillä valtio…tilaa suurimmat suunnitelmat joltain ulkomaiselta ”kuuluisuudelta”, koskivatpa ne sitten rautatieasemia, vesirakennuslaitoksia, lämmityslaitoksia taikka muita suunnitelmia. Näin on taas menetelty, kun valtion asettama komitea Imatran vesivoiman käyttämisestä on tilannut alustavan suunnitelman eräältä tukholmalaiselta liikkeeltä, vaikkakin kotimaassa löytyi parikin tällaista liikettä ja lukuisa joukko teknikoita, jotka kaikki ovat täten syrjäytetyt.”27 Nimimerkki Eräs joukosta Teknillisessä Aikakauslehdessä maaliskuussa 1913.

Te k n ii ka n ja t eol l isu u de n tau stajou kois s a

32 ”Teknikkojen taholta saanee pitää luvallisena ja luonnollisena vaatimusta: kotimaiset teknikot valmistamaan kotimaisia teollisuustuotteita ja johtamaan tehtaitamme!”28 Jalo Aaltonen v. 1916.

”Meidän täytyy itse oppia vangitsemaan kuohuvat koskemme. Omien miesten täytyy osata järjestää luonnolliset rikkautemme tuottamaan hyötyä koko kansalle. Iäti emme saa kulkea vieraiden talutus nuorassa.”29 Teknillinen Aikakauslehti N:o 3. 1921.

Vielä 1930-luvun alussa Suomessa pohdittiin, tulisiko ulkomaalaisten tekniikan osaajien pääsy maahan estää. Muutos oli kuitenkin jo tapahtumassa, mitä Juhana Aunesluoma kuvaa osuvasti: ”1930-luvun mittaan olivat monet suomenkielisten insinöörien työmarkkinoilla aiemmin kokemat epäkohdat ratkeamassa taloudellisen kasvun, kotimaisen ammattikunnan määrän ja ammattitaidon lisääntymisen, kauppapoliittisen protektionismin sekä uusien teollisuudenalojen ja teollisen rakennemuutoksen yhteisvaikutuksena.”30 Toiseen maailmansotaan mennessä ulkomaisten tekniikan tekijöiden aika Suomessa olikin jo päättynyt. Riippuvuus muualla kehitetystä tekniikasta sekä ulkomaisesta asiantuntemuksesta on keskeinen osa suomalaista 1900-luvun alkupuolen tekniikan historiaa. Se myös osaltaan määritteli kotimaisten tekniikan ammattilaisten tehtävänkuvan vuosikymmeniksi eteenpäin: suomalaiset insinöörit ja diplomi-insinöörit olivat pitkälti käyttöinsinöörejä eivät t&k-insinöörejä. Toisin sanoen insinöörien työ oli suurelta osin teknologian siirtoa ja muokkausta kotimaisiin olosuhteisiin sopivaksi sekä sen ylläpitoa ja huoltoa. Uusien tuotteiden, koneiden, laitteiden ja menetelmien kehittämiseen tähdännyt tutkimus- ja kehitystoiminta (t&k) ei kuulunut vuosikymmeniin ammattikunnan päätehtäviin.31 Vasta 1960-luvulla insinöörien omissa ja poliitikkojen puheenvuoroissa sekä yritysmaailman toiminnassa alkoi näkyä laajemmin painotuksia, jotka korostivat itsenäisen tutkimus- ja kehitystyön merkitystä.

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

33 Heikko kansallisen t&k-toiminnan kulttuuri ja sen mukanaan tuoma riippuvaisuus ulkomaisen teknologian siirrosta heijastui myös siihen, miten kotimaisia tekniikan osaajia arvostettiin. Karl-Erik Michelsen on tuonut esiin, kuinka polyteknillisestä opistosta vastavalmistuneiden insinöörien oli 1900-luvun alussa vaikea työllistyä, koska teollisuuden työpaikkoja oli alhaisen teollistumisasteen vuoksi vain vähän. Tämän lisäksi heitä myös voitiin syrjiä paikkoja täytettäessä ulkomaisten insinöörien ja Suomen rajojen ulkopuolella uraa jo luoneiden kotimaisten teknikkojen kustannuksella.32 Myös valtiovallan toiminnassa näkyi epäluuloa kotimaista teknistä osaamista kohtaan. Tästä esimerkki on vastaitsenäistyneelle maalle laadittu ensimmäinen perustuslaki. Vuoden 1919 hallitusmuotona tunnettuun lakikokoelmaan säädettiin, ettei valtion virkoihin tullut nimittää muita kuin Suomen kansalaisia. Säädökseen oli kuitenkin määritelty muutamia poikkeuksia, joista ensimmäisenä esiin nostettiin teknilliset toimet.33 Tekniikkaa koskeviin valtion virkoihin voitiin näin ollen nimittää ulkomaisiakin asiantuntijoita, mikä herätti närkästystä teknikkokunnan keskuudessa. Kesällä 1918 Teknillisessä Aikakauslehdessä kysyttiinkin, ”Eivätkö suomalaiset teknikot aina kelpaa tulevan hallituksen palvelukseen?” Yhden tulkinnan mukaan 1919 hallitusmuodon muotoiluun vaikutti erityisesti syvässä ollut näkemys siitä, että Suomi oli teollisuuden ja teknologian takamaa, joka oli riippuvainen ulkomaisesta osaamisesta.34 Miten siis tulisi luonnehtia tekniikan Suomea 1900-luvun alkupuoliskolla, eli ajanjaksolla, jolloin Insinööriliitto syntyi ja otti ensiaskeliaan insinöörien omana yhdistyksenä? Yhtäältä Suomi oli tekniikan takamaa, jossa ihmiset asuivat maaseudulla ja työskentelivät tyypillisesti alkutuotannon parissa. Teknillistymiskehityksessä oltiin kaukana varhain teollistuneista Euroopan suurmaista ja esimerkiksi Ruotsista, kun katsotaan esimerkiksi teollistumisastetta ja sitä, millaisia valmiuksia maassa oli kehittää uutta tekniikkaa. Suomi oli monilta osin riippuvainen ulkomaisen teknologian tuonnista, eikä maahan ollut vielä kehittynyt omaleimaista teknisen osaamisen, tekniikan kehittämisen tai teollisen tuotannon kulttuuria. Edellä mainitusta huolimatta Suomesta löytyi kuitenkin yksittäisiä tekniikan kehittäjiä, joiden työ ansaitsee tulla nostetuksi esiin kotimaisen tekniikan varhaisina merkkipaaluina. Tapauksesta riippuen nämä

Te k n ii ka n ja t eol l isu u de n tau stajou kois s a

34 henkilöt ovat taustaltaan itseoppineita keksijöitä, tekniikkaan koulutettuja insinöörejä tai tieteelliseen asiantuntemukseen nojaavia tutkijoita. Yhteistä heille kuitenkin on, että he kykenivät omilla tiedoillaan ja taidoillaan synnyttämään kansainvälisestikin merkittävää tekniikkaa. Osa näistä keksinnöistä myös menestyi kaupallisilla markkinoilla ja osan pohjalta tehdään menestyvää liiketoimintaa edelleen 2010-luvun lopulla. Ab Låsfabriken-Lukkotehdas Oy:n alkuperäinen huipputuote Abloylukko lähti kehittymään hienomekaanikko Emil Henrikssonin (1886–1959) ideasta vuonna 1907. Tänä päivänä (2019) yritys on osa ruotsalaista Assa Abloyta, joka on erilaisten ovenavausjärjestelmien tarjoajien globaali markkinajohtaja. Vuosikymmeniä Teknillisessä korkeakoulussa ja Tekniska läroverket i Helsingforsissa opettanut professori Axel Ahlfors (1874– 1961) kehitti ja patentoi joukon vesiturbiineja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, jotka olivat tekniseltä tasoltaan lupaavia, mutta eivät koskaan yleistyneet käyttöön. Suomalaisen tiede-nobelistin A. I. Virtasen (1895– 1973) voisuolaa ja säilörehua taas käytettiin laajasti, ja ne tuottivat huomattavia tuloja Voinvienti-osuusliike Valiolle. Ensimmäisestä todellisesta Suomessa syntyneestä kansainvälisestä menestysinnovaatiosta vastasivat Petri Bryk (1913–1977) ja Outokumpu Oy 1940-luvun lopulla. Kuparin, lyijyn ja nikkelin valmistuksen mullistanut energiatehokas ja luontoystävällinen liekkisulatusmenetelmä on tullut käyttöön yli 50 maassa, ja 2010-luvulla yli puolet maailman kuparista on tuotettu menetelmää hyväksikäyttäen.35 Kun seuraavaksi paneudutaan Insinööriliiton toiminnan ensimmäisiin vuosikymmeniin, tulee muistaa, että yhteiskunta, johon järjestö syntyi, ei ollut erityisen suotuisa kotimaisille tekniikan osaajille. Vaikka suhtautuminen Suomea eteenpäin vieviin uusiin teknologioihin oli tyypillisesti positiivinen, niin kotimaiset insinöörit joutuivat vielä puolustelemaan olemassaoloaan. Tämä tulee esiin myös teknillisen opiston suorittaneiden kannanotoissa vielä 1930-luvulla.

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

35 Taulukko 2.3. Suomalaisen tekniikan virstanpylväitä 1900-luvun alkupuolella Keksintö

Aika

Tekniikan kehittäjä

Abloy-lukko

1907

Emil Henriksson (1886–1959)

Vesiturbiinit

1900–1930-luvut

Axel Ahlfors (1874–1961)

Elokuvan ääni signaalin vahvistanut elektroniputki

1914

Eric Tigerstedt (1887–1925)

Savonius-roottori

1924

Sigurd Savonius (1884–1931)

Suomi-konepistooli

1922

Aimo J. Lahti (1896–1970)

AIV-voisuola

1925

A. I. Virtanen (1895–1973) ja Valio

AIV-rehu

1928

A. I. Virtanen (1895–1973) ja Valio

Radiosondi

1931

Vilho Väisälä (1889–1969)

Liekkisulatus

1945–49

Petri Bryk (1913–1977) ja Outokumpu

”Teollisuus on siis jo meillä eräissä suhteissa voimakkaampi taloudellinen tekijä kuin maatalous, mutta maamme lakiasäätävässä hallintokoneistossa ei tälle seikalle ole annettu suurtakaan arvoa, ei lähimainkaan sitä arvoa kuin esim. maatalouden eduille. Sen tähden tinkimättömänä vaatimuksena on pidettävä, että eduskuntaamme saadaan enemmän teollisuuden etujen ajajia ja ennen kaikkea tämän elinkeinoalan ymmärtäjiä, miehiä, jotka ovat vapaita nurkkakuntapolitiikasta ja jotka osaavat kylmillä numeroilla osoittaa, mitä tietä maamme yleinen kehitys ja kansan elämäntaso kulkevat jatkuvaa nousua kohti.”36 Tampereen Teknillisten puheenjohtaja Eino Paloheimo vuonna 1936.

Te k n ii ka n ja t eol l isu u de n tau stajou kois s a

36 Muutos – vaikkakin hidas sellainen – oli kuitenkin jo käynnissä, ja vähitellen kotimainen tekniikka ja sen tekijät alkoivat saada enemmän vastuuta, ja insinöörien järjestö näkyvämmän aseman suomalaisessa yhteiskunnassa.

Tekniikan koulutusuudistus ja insinöörikunnan synty 1912 Insinööriliiton juuret kytkeytyvät suoraan tekniikan alan kou-

lutuksen uudistustoimiin, joita Suomessa toteutettiin 1900-luvun alussa. Uudistusten taustalla oli vähitellen teollistuvassa ja teknistyvässä maassa lisääntynyt tarve tekniikkaan koulutetulle työvoimalle. Vuosisadan alkaessa tekniikan alalle oli mahdollista kouluttautua kuudessa teollisuuskoulussa sekä Polyteknillisessä opistossa. Kansakoulun suorittaneille tarkoitetut teollisuuskoulut valmistivat oppilaitaan käytännön teollisuusammatteihin, kuten mestareiksi ja työnjohtajiksi teollisuuden eri aloille. Ylioppilaille suunnattu Polyteknillinen opisto – vuoden 1908 nimenvaihdoksen myötä Teknillinen korkeakoulu – taas koulutti korkeinta tekniikan asiantuntijajoukkoa valtion virkamiehiksi sekä teollisuuden johtotehtäviin.37 Vaikka tekniikan koulutuksen laajentamisesta oli keskusteltu jo 1800luvun lopulla, niin idean, jonka mukaan Suomeen tulisi saada kolmas tekniikan koulutuksen taso, isäksi on nimetty Tampereen reaalilyseon rehtori Hugo Magnus Johannes Relander (1865–1947).38 Maaliskuun alussa 1902 Tampereen Teknillisen Seuran (TTS) tilaisuudessa pitämässään esitelmässä Relander esitti ajatuksen teknillisen keskikoulun perustamisesta, jossa viisi vuotta oppikoulua, eli keskikoulun käyneet voisivat kouluttautua käytäntöpainotteisiin teollisuuden ammatteihin. Esikuva uudelle koululle tuli Keski-Euroopasta, jossa tällaiset Technikumit olivat yleistyneet esimerkiksi Itävallassa, Saksassa ja Sveitsissä. Nyt sellaiselle katsottiin olevan tarve myös Suomessa. Tampereen Teknillisessä Seurassa, jonka jäsenistö edusti Suomen ensimmäisen teollisuuskaupungin tekniikan ammattilaisten eliittiä, tartuttiin pian Relanderin ehdotukseen. Lokakuussa 1903 TTS lähestyi maan teollisuutta ja tekniikan alan koulutusta valvonutta teollisuushallitusta aloitteella. Siinä ehdotettiin komitean perustamista, jossa pohdittaisiin

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

37 tekniikan opiskelun uudistamista Suomessa. Asian valmistelutyö vei teollisuushallituksessa lopulta kaksi ja puoli vuotta, kunnes huhtikuussa 1906 senaatti perusti komitean pohtimaan, tarvitaanko suomalaiseen tekniikan alan opetukseen uudistuksia ja jos tarvitaan, niin miten uudistukset tulisi toteuttaa. Seitsenhenkisen komitean puheenjohtajaksi nimettiin vapaaherra K. E. Palmén (1857–1940) ja jäseniksi insinööri Karl Appelberg (1853–1921), tohtori H. M. J. Relander, Polyteknillisen opiston opettaja Uno Albrecht (1866–1939), teollisuuskoulun lehtorit Josef Stebäck (1854–1929) ja August Huikarinen sekä insinööri Bernhard Wuolle (1876–1962).39

”Teknillinen keskikoulu tulisi todennäköisesti… kasvattamaan laadultaan keskinkertaisen teknillisen köyhälistön, josta olisi vahinkoa sekä teknikoille että maamme teollisuudelle.”40 Tekniska Föreningen i Finlandin kommentti teollisuus hallituksen kyselyyn, jossa vuonna 1903 tiedusteltiin, olisiko Suomeen tarpeellista perustaa uusi teknillinen keskikoulu.

Vaikka Polyteknillisestä opistosta valmistuneiden, korkeakoulutettujen insinöörien järjestöt Tekniska Föreningen i Finland ja Suomalaisten Teknikkojen Seura eivät alussa kannattaneet uuden koulutustason perustamista, niin kesäkuussa 1907 jätetty Palménin komitean loppuraportti päätyi suosittelemaan teknillisen keskikoulun perustamista. Keskeisinä perusteina päätöksessä oli, että Teknilliset keskikoulut olivat menestyneet Keski-Euroopassa, ja niistä uskottiin olevan hyötyä myös Suomessa. Samaten jos koulu perustettaisiin, nuorten ei tarvitsisi enää lähteä ulkomaisiin Technikumeihin, joissa heitä 1900-luvun alkuvuosina opiskeli yli sata henkeä. Uudistuksen katsottiin myös helpottavan kotimaisissa teollisuuskouluissa havaittuja ongelmia. Niissä keskikoulua käyneiden oppilaiden osuus oli kasvanut, mikä vaikeutti opetuksen järjestämistä, koska oppilaiden tiedollinen lähtötaso vaihteli liiaksi. Korkeamman koulusivistyksen omaavat olisi tarkoituksenmukaista kouluttaa tekniikkaan teknillisessä keskikoulussa, jonka vaatimustaso olisi teollisuuskoulujen ja Polyteknillisen opiston välimaastossa.41

Te k n ii ka n koulu t u su u dist u s ja in sin öörikunna n syn t y 1 91 2

38 ”[J]otain on tehtävä niitten nuorukaisten hyväksi, jotka, lyseosta lähteneinä, eivät pyri korkeakouluihin, vaan haluavat kääntyä käytännöllisille aloille. Teknillisen keskikoulun perustaminen maahamme näyttää niin muodoin olevan täysin perusteltu ja ajanmukainen toimenpide. Jos meillä olisi sellainen koulu, pyrkisi epäilemättä suuri osa entisiä lyseon oppilaita sinne, missä heillä olisi suurempaa hyötyä alkutiedoistaan kuin teollisuuskouluissa, ja sen käytyänsä voivat he toivoa saavuttavansa sitä vastaavan aseman elämässä.”42 Palménin komitea vuonna 1907.

Kolme ja puoli vuotta Palménin komitean mietinnön valmistumisen jälkeen sinetöitiin päätös suomalaisen tekniikan opetuksen uudistamisesta. Helmikuussa 1911 annetun asetuksen mukaisesti teollisuuskoulujen ja Teknillisen korkeakoulun rinnalle perustettaisiin kokonaan uusi tekniikan oppilaitos, teknillinen opisto. Tällä päätöksellä Suomeen luotiin uusi tekniikan alan osaajien ammattiryhmä, jolle ei kuitenkaan toistaiseksi määritelty virallista nimikettä tai asemaa työmarkkinoille. Samalla maahan syntyi kolmitasoinen tekniikan koulutuksen malli sekä jako teknikoihin, insinööreihin ja diplomi-insinööreihin, joka säilyi aina 2000-luvun taitteeseen asti, jolloin teknikkojen koulutuksesta luovuttiin. Palménin komitean ehdotuksen mukaisesti perustettavan teknillisen opiston sijoituspaikaksi tuli Tampere. Sijoituspäätöstä perusteltiin sillä, että Tampere oli Suomen suurin teollisuuskaupunki, jossa oppilailla oli hyvät mahdollisuudet tutustua oman alansa yrityksiin ja myöhemmin myös työllistyä niihin. Kaupungin maantieteellinen sijainti oli suotuisa, sinne oli hyvät kulkuyhteydet ja hintataso edullinen. Ehdoiksi Tampereen teknilliseen opistoon (TTO) pääsemiseksi määriteltiin, että hakija on 16 vuotta täyttänyt ja hyvämaineinen, hänellä on keskikoulun suorittamiseen vaaditut tiedot sekä vähintään 12 kuukauden harjoittelukokemus opiskelemaltaan tekniikan alalta. Hakijoiden tuli myös läpäistä erillinen matemaattisia taitoja mitannut pääsykoe ennen opintojen aloittamista.43

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

Tampereen teknillinen opisto Pyynikillä 1920-luvun jälkipuolella. Lähde: Vapriikin kuva-arkisto.

Ensivaiheessa tulevien insinöörien opetus järjestettiin kuudella eri opintolinjalla: konerakennuksen, sähkötekniikan, huonerakennuksen ja tehdasteollisuuden ammattiosastoissa, joista viimeinen oli jaettu vielä kolmeksi – paperiteollisuus, kutomateollisuus sekä värjäys, valkaisu ja viimeistely – alaosastoksi. Kuviossa 2.1. näkyy näiden suomalaisen insinöörikunnan ensimmäisten opintolinjojen opiskelijamäärien kehitys 1910-luvulta 1920-luvulle.

Te k n ii ka n koulu t u su u dist u s ja in sin öörikunna n syn t y 1 91 2

40 Kuvio 2.1. Tampereen teknillisen opiston oppilasmäärät osastoittain 1912–1922 50

Huonerakennus Konerakennus Sähköteknillinen

1922

1921

1920

1919

1918

1916

1915

1914

1913

1912

1917

Paperiteollisuus Kutomateollisuus Värjäys, valkaisu ja viimeistely

Tekniikan kehityksen ja uusien teknologia-alojen synnyn myötä tekniikan alan koulutustarjonta on sadassa vuodessa laajentunut moninkertaiseksi. Kun ensimmäisellä suomalaiselle insinööripolvella oli 1910-luvulla mahdollisuus opiskella kuudella eri opintolinjalla, niin vuonna 2019 insinööreille on tarjolla kymmenittäin erilaisia koulutusohjelmia. Lähde: Arvi Talvitie, Tampereen Teknillinen Oppilaitos 1886–1961. Hämeen Kirjapaino Oy. Tampere 1962, 72.

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

41 Tampereen teknillisen opiston ensimmäinen lukukausi käynnistyi syksyllä 1912, jolloin opiston aloitti 29 oppilasta. Muutamassa vuodessa TTO:n vuosittainen oppilasmäärä vakiintui noin sataan, ja 1910-luvun loppuun mennessä oppilaitoksesta päästötodistuksen oli saanut kaikkiaan 66 tekniikan osaajaa.44

Tampereen Teknilliset perustetaan Ensimmäiset oppilaat valmistuivat Tampereen teknillisestä opis-

tosta keväällä 1915, jolloin 13 henkilöä sai päättötodistuksen. Poikkeuksellisen tilanteesta teki se, että valmistumisestaan huolimatta heillä ei ollut määriteltyä virallista titteliä eikä paikkaa työmarkkinoilla. Vuosina 1906–1907 Palménin komitea oli perustellut, miksi uusi tekniikan koulutustaso olisi tarpeellinen, ja hahmotellut yksityiskohtaisesti, miten koulutus teknillisessä opistossa järjestettäisiin. Suunnittelutyö jäi kuitenkin sikäli kesken, ettei siinä otettu huomioon, mitä oppilaille tapahtuisi valmistumisen jälkeen. Käytännössä Tampereen teknillisessä opistossa suoritettu tutkinto ei johtanut mihinkään määrättyyn oppiarvoon eikä antanut pätevyyttä valtion virkoihin, toisin kuin teollisuuskoulujen ja Teknillisen korkeakoulun tutkinnot. Toisin sanoen, toistaiseksi oli epäselvää, keitä teknillisestä oppilaitoksesta valmistui ja mihin tehtäviin näiden keskitason tekniikan osaajien oli mahdollista hakeutua. Nuo kaksi epäkohtaa sekä toiveet yhteisen vapaa-ajantoiminnan järjestämisestä olivat keskeisessä asemassa, kun Tampereen teknillisestä opistosta valmistuneille alettiin suunnitella omaa yhdistystä vuoden 1917 alussa. Helmikuun 1. päivänä pidettyyn Tampereen teknillisen opiston oppilasyhdistyksen kokoukseen oli kutsuttu paikalle joukko opiston vanhoja oppilaita, joiden kanssa asiaa pohdittiin. Tämän jälkeen kokouksessa valittu nelihenkinen toimikunta alkoi valmistella yhdistyksen perustamiskokousta sekä laatia sääntöehdotusta, joka myös valmistui vuoden aikana. Tämän jälkeen tavoitteena oli järjestää uuden yhdistyksen perustamiskokous viimeistään kevääseen 1918 mennessä, mutta suomalaisen yhteiskunnan ajautuessa vähitellen sekasortoiseen tilaan syksyn 1917 aikana kaikki suunnitelmat lykkääntyivät.

Ta mp e r ee n Te knil l iset pe ru st etaan

Insinöörioppilaita opintojen parissa Tampereen teknillisessä opistossa vuonna 1936. Lähde: Vapriikin kuva-arkisto.

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

Insinöörit, insinöörioppilaat ja Tampereen teknillinen opisto vuoden 1918 sodassa Tammikuun 27. päivä 1918 Suomessa

alkoi sisällissota, jonka taisteluihin myös Saksan ja Venäjän armeijat sekaantuivat. Valkoisiin joukkoihin ja punaiseen kaartiin jakautuneiden sotilaiden taistelut jatkuivat noin kolme ja puoli kuukautta, kunnes sota päättyi 15. toukokuuta. Sotatoimet ja niitä seuranneet raakuudet vaativat kaikkiaan 38 000 ihmisen hengen, ja tapahtumat aiheuttivat pitkäkestoisen kahtiajaon suomalaiseen yhteiskuntaan.

Vuoden 1918 tapahtumat kosket-

tivat voimakkaasti nuorta ja vielä toistaiseksi pienilukuista insinöörikuntaa, joka lähes kokonaisuudessaan taisteli valkoisten puolella. Kaikkiaan viisitoista teknillisen opiston oppilasta sekä kuusi sieltä aikaisemmin jo valmistunutta kuoli sotatoimissa haavoittuneiden lukumäärän noustessa huomattavasti suuremmaksi. Vuoden 1918 tapahtumat elivät pitkään insinöörien keskuudessa, ja niitä kerrattiin säännöllisesti myös Tampereen Teknillisten tiedotusjulkaisussa

Ta mp e r ee n Te knil l iset pe ru st etaan

aina 1940-luvulle saakka. 1930-luvun alussa Tampereen teknilliset järjestivät yhdessä Tampereen teknillisen oppilaitoksen oppilasyhdistyksen kanssa keräyksen, jolla kerättiin varoja Suinulan muistomerkkiä varten. Patsas paljastettiin Suinulan 15. muistopäivän juhlallisuuksissa 31.1.1933. Insinööriliiton jäsenyhdistyksistä erityisesti Tampereen Insinööreille vuoden 1918 tapahtumat ovat muodostaneet pitkäaikaisen insinööriperinteen. Tammikuun 30. päivänä järjestettävän Suinulan muistopäivän tapahtumaa on järjestetty edelleen 2010-luvun lopulla, vielä 100 vuotta veristen tapahtumien jälkeen.

Hyvä aikalaiskuvaus siitä, mitä

insinööreille, insinöörioppilaille ja Tampereen teknilliselle opistolle tarkemmin ottaen tapahtui suomalaisen yhteiskunnan levottomina vuosina 1917 ja 1918, löytyy teknillisen opiston vuosikertomuksesta vuodelta 1918: ”[L]evoton valtiollinen tilanne ja puhjennut kapina [on] suuresti haitannut Teknillisenkin opiston toimintaa ja kun

44 kapina niin kovin läheisesti on kosket tanut opistoa ja etenkin sen oppilaita, on syytä lyhyesti kosketella kapinan vaikutuksia opistoon. Jo syksyllä 1917 vallinneiden levottomien olojen vuoksi liittyivät melkein kaikki opiston oppilaat silloin muodostettuun Tampereen suojeluskuntaan muodostaen siinä erityisen osaston. Kun tämä osasto erittäin ahkerasti piti harjoituksia, muodostui siitä vähitellen paikkakunnan suojeluskunnan kantajoukko. Tämä herätti luonnollisesti n.s. punakaartin vihan opistoa kohti, joka ensimmäisen kerran tuli näkyviin marraskuun suurlakon aikana, jolloin punakaartilaiset marraskuun 17 p:nä ryntäsivät opistoon ja pakottivat opettajat keskeyttämään opiston toiminnan.

Kun olot tammikuussa yhä kär-

jistyivät, keskeytti neljä opiston oppilasta opintonsa ja lähtivät Vöyrin sotakouluun, ja kun kapina tammikuun viimeisinä päivinä alkoi, keskeytyi opiston toiminta tammikuun 30 p:nä. Silloin lähti nimittäin noin 80 opiston oppilasta Tampereen suojeluskunnan kanssa kaupungista pyrkien pohjoiseen liittyäkseen siellä hallituksen muodostamiin joukkoihin. Mutta jo seuraavana päivänä tammikuun 31 p:nä sattui tunnettu surullinen tapaus Kangasalan Suinulan Markkulassa, jossa punakaartilaiset murhasivat muitten muassa…yhdeksän opiston oppilasta…Samassa tilaisuudessa haavoittui kaksitoista opiston oppilasta ja sitä paitsi joutui vangiksi noin neljäkymmentä. Muut pääsivät

pakenemaan osaksi pohjoiseen, osaksi takaisin Tampereelle. Sekä haavoittuneet että vangit tuotiin Tampereelle. Haavoittuneita hoidettiin Hatanpään sairaalassa, josta he vähää ennen Tampereen valloitusta pääsivät yhtymään hallituksen joukkoihin. Vangituita kuletettiin paikasta toiseen ja säilytettiin heitä Työväentalolla, Kaupungin hotellissa, Teknillisellä opistolla, ja Suomalaisella yhteiskoululla, josta he Tampereen valloituksen jälkeen pääsivät vapaaksi…

Vielä mainittakoon, että miltei

kaikki opiston oppilaat ottivat osaa vapaustaisteluumme aina sen päättymiseen asti ja että ainoastaan yksi oppilas yhtyi kapinallisiin. Niistä opiston 22 oppilaasta, jotka keväällä 1916 lähtivät Saksaan, palasivat melkein kaikki heti kapinan alussa kotimaahan ja oli heidän osanottonsa vapaustaisteluumme sangen suuriarvoinen. Teknillisen opiston opettajista otti ainoastaan kamreeri J. K. Laurila osaa varsinaisiin taisteluihin ja haavoittui vaarallisesti Tampereen valloituksessa. Muut opettajat toimivat kaikki niissä virastoissa, jotka syntyivät Tampereen valloituksen jälkeen, ja ottivat siten välillisesti osaa kapinan kukistamiseen.

Ennen Tampereen valloitusta

koettivat punaset räjäyttää koko Teknillisen opiston rakennuksen, mutta olivat onneksi tässä kuten monessa muussakin suhteessa niin taitamattomia, että saivat ainoastaan kellarikerroksen, johon

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

45 Vuoden 1918 muistelu muodosti keskeisen osan Tampereen Teknillisten varhaista toimintaa. Suinulan tapahtumien muistojuhlia järjestettiin vuosittain, ja esimerkiksi vuonna 1932 yhdistyksen työ kohdistui ”pää asiallisesti Suinulan muistomerkin aikaansaamiseksi.” Kuvassa Tampereen Teknillisten tiedotus julkaisun numero 20 vuodelta 1933, joka oli omistettu Suinulan 15 vuoden takaisille tapahtumille. Lähde: Tampereen Teknilliset tiedoitusjulkaisu N:o 20, 1933.

olivat asettaneet miinoja joka huoneeseen, ja vinttikerroksen palamaan. Fysikaalinen ja sähköteknillinen laboratorio hävitettiin kokonaan ja välikatto kellari- ja ensimmäisen kerroksen välillä osaksi, mutta toinen ja kolmas kerros sitä vastoin säilyivät miltei täydelleen.

Ta mp e r ee n Te knil l iset pe ru st etaan

Kuitenkin päättyy kustannusarvio rakennuksen saattamisesta alkuperäiseen kuntoon keväällisten hintojen mukaan noin 720,000 markkaan, vaikka rakennus ei ole maksanut täyttä 700,000 markkaa.”45

Jääkärikenraali Väinö Valve (1895–1995)

”Kaikki alkoi tekniikan opiskelusta” 1910-luvun levottomuudet vaikuttivat monen ensimmäiseen suo-

malaiseen insinöörisukupolveen kuuluneen henkilön opintoihin, uraan ja elämään ylipäätään. Maailmansota, jääkäriliike ja vuoden 1918 tapahtumat olivat monin tavoin läsnä varhaisten tekniikan tekijöiden ja alalle kouluttautuvien arjessa. Osalle ne merkitsivät katkosta opintoihin tai työuraan, osalle haavoittumista taistelussa tai jopa kuolemaa. Joillekin yhteiskunnallisesti levottomat ajat toivat muutoksen suunnitelmiin, joita oli tehty tekniikan alalla työskentelyä silmällä pitäen.

Seppämestari Matti Vähätuvan

ja Matilda Lehtisen poika Väinö syntyi Lappeenrannassa vuonna 1895. Koulutukseen myönteisesti suhtautuneet vanhemmat kannustivat lapsiaan koulutielle, ja myöhemmin myös Väinöä suuntaamaan oppikouluun. Keskikoulun oppimäärän suoritettuaan tekniikasta kiinnostunutta poikaa ei lukioluokat kiinnostaneet, vaan sähköala. Tavoitteena oli Tampereen teknillinen oppilaitos, mutta opinnot siellä edellyttivät ennakkoharjoittelua. Mahdollisuus sähkö

töiden opetteluun avautui Helsingissä asuneen sukulaisen kautta. Syksyllä 1913 Valve siirtyi harjoittelijaksi Helsingin kaupungin sähkölaitokselle, ja pian hän oli mukana Kulosaaren sillan kupeessa rakentamassa Helsingin ensimmäistä sähkölaitosta. Tuleva työura mielessään Valve osallistui töiden ohessa myös Ateneumin piirustuskoulun teknisen piirustuksen kurssille, jonka tuotoksena syntyi kuvia ainakin vetureista ja erilaisista sähkökomponenteista. Kun työt sähkölaitoksella vähenivät, Valve siirtyi seuraavana keväänä jatkamaan harjoitteluaan Katajanokalla sijainneen Venäjän valtion konepajan sähköosastolle. Siellä työt päättyivät pian, mutta Valve onnistui nopeasti saamaan uuden paikan viilaajaoppilaana Suomen Valtion Rautateiden konepajalta. Siellä hän hankki kokemusta korjaamalla muun muassa vetureita. Merkittävämpää kuitenkin oli, että tuona aikana Valve tuli hyväksytyksi oppilaaksi Tampereen teknillisen opiston sähköosastolle.

Väinö Valve aloitti opinnot Tam-

pereen teknillisessä opistossa syksyllä 1914. Yhdessä viidentoista muun oppi-

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

laan kanssa hän muodosti teknillisen opiston sähköosaston kolmannen vuosikurssin. Valven elämäkerran mukaan ensimmäinen opiskeluvuosi oli työntäyteinen. Sähköalan opinnot veivät pitkälti kaiken ajan, eikä huvituksille jäänyt juuri sijaa. Lukuvuoden päätyttyä Valve palasi kesäksi Helsinkiin ja jälleen asentajaksi Venäjän valtion konepajan palvelukseen. Vanhemman monttöörin tehtäviin kuului sähkölinjojen vetämistä sekä venäläisten miina- ja torpedoalusten korjaamista. Töitä oli paljon, koska käynnissä ollut sota kiihdytti Venäjän Itämeren-laivaston toimintaa. Töiden päättyessä loppukesällä 1915 edessä oli paluu Tampereelle toisen vuoden opintojen pariin. Suomalaisen jääkäriliikkeen synty itsenäisyysmielisten ylioppilaiden keskuudessa ajoittuu loppuvuoteen 1914, eli Väinö Valven tekniikan opintojen alkuun. Liikkeen taustalla oli ajatus sotilaskoulutuksen hankkimisesta sen varalta, että Suomi irrottautuisi aseellisesti Venäjän vallan alta ja tällä tavoin hankkisi itsenäisyyden. Alkuvuodesta 1915 Saksa ilmoitti olevansa valmis antamaan sotilaskoulutusta suomalaisille, ja jo samana

Ta mp e r ee n Te knil l iset pe ru st etaan

vuonna satoja miehiä matkusti Lock stedtin leirille koulutettaviksi. Myös Tampereen teknillisessä opistossa oltiin tietoisia suomalaisista, jotka saivat sotilaskoulutusta Saksassa. Valve itse on kuvannut teknillisen opiston tunnelmia vuosina 1915–1916 seuraavasti: ”Eri teitä oli Teknillisen opiston op pilaiden keskuuteen tullut huhu jääkäri liikkeestä. Jotain sellaista suorastaan odotettiin ja toivottiin – se oli ikään kuin ilmassa. Oppilaita alkoi salaperäisesti kadota. Ilmiantajien ja santarmien kä tyrien suorittamaa oppilaskunnan luku määrän valvontaa haittasi silloin kui tenkin onneksi samaan aikaan raivonnut lavantautiepidemia. Poissa luennoilta oli yli 50 prosenttia oppilaista.” Myös Valve kiinnostui mahdollisuudesta osallistua jääkärikoulutukseen, mutta päätös lähteä Saksaan ei ollut helppo. Sotilasura ei ollut hänelle kutsumusammatti, ja lähtö tarkoittaisi tekniikan opintojen keskeyttämistä. Opinnot olivat kuitenkin jo pitkällä ja niihin oli uhrattu paljon varoja, aikaa ja energiaa. Pelkona oli koko tulevan työuran menettäminen. Yhteiskunnallinen tilanne

Toisen maailmansodan aikana Väinö Valve oli mukana Suomen armeijan keskeisellä vaikuttajapaikalla. Kuvassa kenraaliluutnantit Väinö Valve (oik.) ja Viljo Tuompo osallistuvat marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäiville, jossa myös Adolf Hitler oli mukana. Lähde: SA-kuva.

ratkaisi kuitenkin sen, että Valve lopetti opintonsa ja liittyi siihen noin 1 900 suomalaisen vapaaehtoisen joukkoon, joka vuosina 1915–1918 aloitti jääkärikoulutuksen Saksassa. Eikä hän ollut yksin Tampereella tekniikkaa opiskelleiden joukossa. Koko Tampereen teknillinen opisto kytkeytyy kiinteästi suomalaisen jääkäriliikkeen historiaan. Koulun rehtorin Uno Jans-

sonin tiedetään kuuluneen jääkäreiden kannattajiin. Hänen kanssaan keskusteltiin luottamuksellisesti Saksan mahdollisuudesta, ja jossain tapauksissa Jansson jopa kannusti oppilaitaan jääkäreiksi. Insinöörioppilaiden keskuudessa kiinnostus jääkäriliikettä kohtaan kasvoi huomattavaksi, ja lopulta kaiken kaikkiaan noin kolmekymmentä prosenttia opiston oppilaskunnassa päätyi jääkäreiksi.

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

49 Viimeisellä oppitunnilla ennen lähtöään Valve opiskeli insinööri Valkolan johdolla vielä rautatievaunujen kytkentälaitteiden suunnittelua. Sen jälkeen alkoi vaikea matka Saksaan. Tampereen kupeesta Epilästä matkattiin ensin junalla Alavudelle ja sieltä Kiitolan kartanoon Jepualle, joka oli viimeinen pysähdyspaikka ennen maasta lähtöä. Pääsiäisenä 1916 Valve lähti kahden muun kanssa ylittämään Merenkurkkua kohti Uumajaa. Vetisten kevätjäiden peittämän meren ylitys muodostui lopulta neljäkymmentä tuntia kestäneeksi koettelemukseksi, jossa lähtijöiden voimat olivat loppua. Lopulta he kuitenkin pääsivät Ruotsiin, josta matka jatkui Saksaan. Lockstedtin harjoitusleirille Valve saapui vapunpäivänä 1916.

Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 – Königlich

Preussisches Jägerbataillon Nr. 27 – muodostettiin suurelta osin suomalaisista vapaaehtoisista. Sen osana sotilaskoulutuksen sai myös Väinö Valve, joka pian määrättiin tykistöön, jonne pääsyn yhtenä kriteerinä oli tekninen koulutus. Valven kohdalla koulutusjakso kesti noin puoli vuotta. Marraskuussa hänet lähetettiin täydennykseksi Riianlahden rintamalle, jossa Valve tykkimiehenä ensi kerran osallistui taistelutoimiin. Maaliskuussa 1917 rintamapalvelus vaihtui varuskuntapalvelukseen, jota jatkui seuraavat kuukaudet. Jakso muodostui sikäli merkittäväksi, että tuolloin

Ta mp e r ee n Te knil l iset pe ru st etaan

jääkäreiden keskuudessa alettiin laatia ohjesääntöä tulevan Suomen armeijan tarpeisiin. Tehtävään osallistui myös Valve, joka oli mukana kokoamassa suomenkielistä tykistöohjesääntöä. Väinö Valven ensimmäinen ylennys sotilas uralla Hilfsgruppenführeriksi tapahtui kesän kynnyksellä 1917 – samaan aikaan, jolloin hän olisi alkuperäisten suunnitelmien mukaan valmistunut Tampereen teknillisestä opistosta.

Väinö Valven jääkärikausi Sak-

sassa kesti lopulta vuoden ja kymmenen kuukautta. Hän palasi sisällissotaa käyvään Suomeen jääkäreiden pääjoukon mukana 25. helmikuuta 1918, jonka jälkeen edessä oli taistelu punaisia vastaan. Kevään 1918 taisteluihin luutnantiksi ylennetty Valve otti osaa jääkäritykistön tulenjohtoupseerina ja patterinjohtajana ollen mukana ratkaisevissa taisteluissa Tampereella ja Viipurissa.

Sisällissodan päättymisen jälkeen Valveella oli mahdollisuus jatkaa

sähköalan opintoja, mutta paluu tekniikan alalle ei ollut enää vaihtoehto. Hän jatkoi työtään puolustuslaitoksen palveluksessa. Siellä ura eteni nopeasti. Vuonna 1924 everstiluutnantiksi ylennetty 29-vuotias Valve nimitettiin rannikkotykistön komentajaksi ja 1927 rannikkopuolustuksen päälliköksi. Vuonna 1928 tuli nimitys Suomen meripuolustuksen päälliköksi ja 1933 merivoimien komentajaksi, jolloin hänet myös ylennettiin kenraalimajuriksi.

Toiseen maailmansotaan mennessä Valve oli ollut kahden vuosi-

kymmenen ajan mukana rakentamassa ja kehittämässä nuoren itsenäisen Suomen armeijaa. Tehtävät vaihtelivat Suomen Tykistökoulun kouluttajan ja tykistörykmentin komentajan roolista rannikkotykistön kehittämiseen ja koko meripuolustuksen organisointiin. Talvija jatkosodan vaikeina aikoina Valve vastasi merivoimien komentajana Itämerta ja rannikkoa koskevista asioista.

Urastaan Suomen asevoimissa

Valve saa kiitosta erityisesti merialueiden puolustukseen liittyvästä työstä. Erityistä tunnustusta hän ansaitsi peräänantamattomuudesta heinäkuun 1944 taisteluissa, joissa Neuvostoliittoa estettiin valtaamasta Suomen rannikon pikkusaaria. Valve itse puolestaan on useammassa yhteydessä antanut kiitosta koulutuksestaan ja kokemuksestaan tekniikan parissa. ”Ilman teknillisen opiston oppeja en olisi lainkaan joutunut tehtäviin, joihin sitten jouduin.” Kun toinen maailmansota loppui, päättyi pian myös Väinö Valven sotilasura. Toimittuaan vuonna 1945 lyhyen aikaa puolustusministerinä Paasikiven ensimmäisessä hallituksessa ja palattuaan hetkeksi vielä merivoimien komentajaksi

Valve erosi 50-vuotiaana puolustuslaitoksen palveluksesta. Yksi tekijä eron taustalla oli valvontakomissiossa syntynyt epäluottamus Valvetta kohtaan. Sotilasvuosien jälkeen Valve ehti tehdä vielä toisen työuran pankkimaailmassa ennen eläkkeelle jäämistään.

Väinö Valve palkittiin työstään

Suomen hyväksi useilla tunnustuksilla ja kunniamerkeillä, arvokkaimpana niistä Vapaudenristin suurristi miekkojen kera. Vuonna 1992 presidentti Mauno Koivisto ylensi 96-vuotiaan Valven vielä jääkärikenraaliksi. Henkilökohtaisen tunnustuksen lisäksi teon katsotaan olleen yhdenlainen kunnianpalautus koko jääkäriliikkeelle. Myös Insinööriliitto on toistuvasti muistanut sotilasta, josta alun perin piti tulla insinööri. Liitto palkitsi Väinö Valven vuonna 1969 valitsemalla hänet liiton kunniajäseneksi. Vuonna 1985 IL myönsi hänelle liiton kultaisen plaketin, jonka liiton johtajiston edustajat kävivät luovuttamassa Valveelle tämän 90-vuotissyntymäpäivien kunniaksi.

Väinö Valve menehtyi viimeisenä elossa olleena jääkärinä 11. maaliskuuta 1995. Hänet haudattiin Kaartin hautausmaalle muiden jääkärien rinnalle.46

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

51 Reilut kuusi kuukautta vuoden 1918 sotatoimien päättymisen jälkeen Tampereen teknillisestä opistosta valmistuneille tarkoitetun yhdistyksen perustaminen tuli jälleen ajankohtaiseksi. Helmikuun ensimmäinen päivä 1919 kokoontui toimikunta jatkamaan sota-ajan keskeyttämän asian kehittelyä ja valmistelemaan uuden yhdistyksen perustamiskokousta. Perustamiskokous päätettiin pidettäväksi 5. huhtikuuta, jolloin Tampereen talouskoululle saapui neljäkymmentä Tampereen teknillisessä opistossa opiskellutta henkilöä. Tämä joukko päätti yksimielisesti perustaa yhdistyksen, jonka nimeksi tuli Tampereen Teknilliset. Jäseneksi siihen pääsivät yhdistyksen johtokunnan suostumuksella ne henkilöt, jotka olivat ammattiaineissa suorittaneet Tampereen teknillisen opiston täydellisen kurssin.47 Tampereen Teknillisten ensimmäiseen johtokuntaan valittiin puheenjohtajaksi Niilo Rauvala ja varapuheenjohtajaksi Valfrid Lehmus, muiden jäsenten ollessa F. Alarik Lundberg (sihteeri), Lauri Tiitola (rahastonhoitaja) ja Sisko Ania sekä Paavo Rauvala (varajäsen) ja Aaro Hyvärinen (varajäsen). Uuden yhdistyksen vahvaa kytköstä Tampereen teknilliseen opistoon kuvaa, että ensimmäisen johtokunnan jäsenet olivat aikaisempia TTO:n oppilasyhdistyksen aktiiveja. Puheenjohtaja Niilo Rauvala oli myös ollut TTO:n oppilasyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja ja sen perustajajäsenen, kuten myös Sisko Ania, joka oli kuulunut oppilasyhdistyksen ensimmäiseen johtokuntaan. Tässä valossa ei olekaan yllättävää, että Tampereen Teknillisten ensimmäisten vuosien toimintaan kuului kiinteästi yhteydenpito TTO:n oppilaskuntaan sekä sen opettajiin.48 Mutta miten sata vuotta sitten perustettu yhdistys alun perin määritteli tehtävänsä ja tarkoituksensa? Perustamiskokouksessa hyväksyttyjen sääntöjen mukaan Tampereen Teknillisten tehtävä oli ”toimia Tampereen Teknillisen Opiston käyneiden yhdyssiteenä sekä avustaa heitä teollisuutemme ja tekniikkamme kehityksen seuraamisessa ja sen ohella valvoa jäsentensä etua.” Näin ollen Tampereen Teknilliset syntyi ensisijaisesti TTO:sta valmistuneiden keskuudessa yhteistoimintaa järjestäväksi ja henkilösuhteita ylläpitäväksi yhdistykseksi, joka tiedottamisen ja koulutuksen avulla huolehti jäsenten teknillisestä sivistyksestä. Huomionarvoista on, että jo Tampereen Teknillisten perustamissäännöissä myös jäsenistön etujen valvominen nostettiin yhdeksi pääkohdista. Vaikka yhdistys muut-

Ta mp e r ee n Te knil l iset pe ru st etaan

52 tui varsinaiseksi edunvalvontajärjestöksi vasta puoli vuosisataa myöhemmin, niin alusta pitäen Tampereen Teknillisten tavoite oli edesauttaa jäsenistön asiaa työelämässä. Seuraavaksi huomio kiinnitetään siihen, miten Tampereen Teknil lisissä ensimmäisten vuosikymmenien aikana toteutettiin yhdistykselle määriteltyjä tehtäviä. Miten yhdistys toimi Tampereen teknillisen opiston suorittaneiden välisenä yhdyssiteenä, kuinka yhdistys avusti jäseniään teollisuuden ja tekniikan kehityksen seuraamisessa sekä miten TT toimi valvoessaan jäsenistönsä etuja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla? Toiminta jäsenistön yhdyssiteenä Koko satavuotisen historiansa ajan Insinööriliitto ja sen edeltäjät ovat toiminnassaan noudattaneet samaa järjestörakennetta. Pääyhdistys on muodostanut toimintaa johtavan ja siitä vastaavan tahon, jonka alapuolella toimivat pääyhdistykselle alisteiset alaosastot, eli paikalliset insinööriyhdistykset. Sääntöjen mukaisesti jokaisen alaosaston jäsenen on tullut kuulua pääyhdistykseen, mistä jäsenistöä toistuvasti muistuteltiin vielä 1920- ja 1930-luvuilla.49 Vallankäyttäjinä paikalliset insinööriyhdistykset ovat toimineet pääyhdistyksen asioista päätettäessä, kuten henkilövalinnoista ja toimintalinjoista äänestettäessä.

”Alaosastoja pyydetään siis huolehtimaan siitä, että jokainen alaosaston uusi jäsen ilmoitetaan myös pää yhdistyksen jäseneksi.” 50 Tampereen Teknilliset tiedoistusjulkaisu 1938.

Tampereen Teknillisten ensimmäiset alaosastot syntyivät pian yhdistyksen perustamisen jälkeen, kun syksyllä 1919 sellaiset perustettiin Helsinkiin ja Tampereelle. Vaikka TT oli aluksi leimallisesti tamperelainen yhdistys, sillä oli käytännössä alusta pitäen edustus myös Helsingissä. Helsingin alaosasto saikin pian jäsenistön asioiden hoitoon liittyneitä erikoistehtäviä, jotka edellyttivät vaikuttamistoimintaa valtionhallinnon tai esimerkiksi STS:n suuntaan.51 Helsingin Insinöörit ja Tampereen Insinöörit

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

53 muodostavat Suomen vanhimmat insinöörien paikallisyhdistykset, ja Insinööriliiton historiassa ne ovat olleet keskeisiä järjestöpolitiikan vallankäyttäjiä sekä tärkeitä yhteistyötahoja, mutta myös järjestötoiminnan kiistakumppaneita. Tampereen Teknillisten toiminnan alkuvaiheessa alaosastojen määrä pysyi pienenä. Helsingin ja Tampereen jälkeen seuraavat paikallisyhdistykset perustettiin 1920-luvulla Viipuriin (1924) ja Turkuun (1928) sekä 1930-luvulla Kotkaan (1936) ja Lahteen (1938). Kansallisen tason toimijaksi TT alkoi kehittyä 1940-luvun kuluessa, jolloin uusia paikallisyhdistyksiä perustettiin kymmenelle eri paikkakunnalle. 1950-luvun lopulle tultaessa yhdistys oli levittäytynyt 24 kaupunkiin, ja siitä oli tullut käytännössä koko Suomen kattava järjestö.

”Tampereen Teknilliset r.y. on yhdistys, joka on tarkoitettu ensi sijassa eri puolilla maata asuvien Tekn. opiston käyneitten yhdyssiteeksi… Sen toiminta on vuosien kuluessa kehittynyt muodollisesti selväpiirteiseksi, samoin on yhdistys alkanut myös vähitellen löytää omia vakiintuneita työtapojaan.”52 Tampereen Teknilliset 1939.

Tampereen Teknillisten ensimmäisissä säännöissä asetettu tavoite toimia yhdyssiteenä Tampereen Teknillisen Opiston suorittaneiden välillä toteutui alusta pitäen pitkälti siinä toiminnassa, jota järjestettiin yhdistyksen alaosastoissa. Ne tarjosivat jäsenistölle säännöllisen kokoontumispaikan, jossa keskusteltiin tekniikasta ja ajankohtaisista aiheista, kuultiin esitelmiä ja alustuksia, tehtiin vierailuja teollisuuslaitoksiin sekä harrastettiin urheilua ja muuta sosiaalista toimintaa yhdessä oman ammattikunnan edustajien kanssa. Vuonna 1932 Viipurin alaosastossa kokouksia järjestettiin kerran kuukaudessa, tyypillisesti Viipurin Seurahuoneella kuukauden ensimmäisenä torstaina. Osaston esitelmärengas vastasi siitä, että jokaisessa kokouksessa oli ohjelmaa. Vuoden aikana kuultiinkin esitelmiä, jotka käsittelivät muun muassa lentokoneiden aseistusta, taloussähkötariffeja ja

Ta mp e r ee n Te knil l iset pe ru st etaan

54 Taulukko 2.4. Insinööriliiton alaosastojen perustaminen vuosina 1919–1982

Rovaniemen Insinöörit ry, 1954

ROVANIEMI

Länsi-Pohjan Insinöörit ry, 1947 Kemi

Oulun Insinöörit ry, 1945 Raahen Alueen Insinöörit ry, 1952

OULU

Keski-Pohjanmaan Insinöörit ry, 1975

Raahe

Pietarsaaren Seudun Insinöörit ry, 1977 Merenkurkun Insinöörit ry, 1982 Etelä-Pohjanmaan Insinöörit ry, 1956 Keski-Suomen Insinöörit ry, 1946 Tampereen insinöörit ry, 1919 Satakunnan Insinöörit ry, 1940 Valkeakosken Insinöörit ry, 1941/45 Hämeenlinnan Insinöörit ry, 1946 Forssan Seudun Insinöörit ry, 1974 Turun Alueen Insinöörit ry, 1928

Ylivieska

Kajaani

Pietarsaari

VAASA

Kainuun Insinöörit ry, 1956 Kuopion Insinöörit ry, 1944 Pohjois-Karjalan Insinöörit ry, 1956

Varkauden Insinöörit ry, 1940 JOENSUU Pieksamäen Seudun Insinöörit ry, 1975 JYVÄSKYLÄ Varkaus Savonlinnan Pieksämäki Insinöörit ry, 1955 Savonlinna Mikkelin MIKKELI Insinöörit ry, 1955 Tampere Pori Imatran Imatra Valkeakoski Insinöörit ry, 1953 Lappeenranta HÄMEENLINNA Lappeenrannan KOUVOLA Lahti Insinöörit ry, 1949 Forssa Hyvinkää Pohjois-Kymen Kotka Insinöörit ry, 1947 TURKU Lahden Seudun HELSINKI Insinöörit ry, 1936 Ala-Kymen insinöörit ry, 1936 Helsingin Hyvinkään-Riihimäen insinöörit ry, 1919 Insinöörit ry, 1951 Seinäjoki

KUOPIO

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

55 radioamatööritoimintaa. Samana vuonna Turun kokouksissa keskusteltiin tekniikan aiheista ja ajankohtaisista asioista, vierailtiin Kärsämäen Kutomolla ja Liittoisten Verkatehtaalla sekä harrastettiin ”keilaurheilua” ympäri vuoden. Tampereella alaosasto kutsui Tampereen Teknillisen Opiston III vuosikurssin oppilaat kokouksiin tutustumaan Tampereen Teknillisten toimintaan. Helsingin alaosasto taas järjesti naamiaiset Suomalaisten Teknikkojen Seuran kerhohuoneistossa kartuttaakseen osaston rahavaroja. Tuolla kertaa juhlien tuotto jäi kuitenkin pieneksi ”johtuen jäsenten vähäisestä harrastuksesta”.53 Tampereen Teknilliset tunnusti nopeasti paikallisyhdistysten merkittävän roolin yhdistyksen työssä ja antoi niille kiitosta toiminnan ylläpitämisestä.

”[A]laosastot ovat juuri ne elimet, jotka tehokkaimmin liittävät yhdistyksemme jäsenet toisiinsa ja samalla pääyhdistykseen. Tavanmukaiset kaksi pääyhdistyksemme vuosikokousta eivät pysty mitenkään tätä tärkeätä tehtävää suorittamaan.”54 Tampereen Teknilliset r.y:n vuosikokous 1933.

Alkuvaiheessa myös Tampereen Teknillisten kokouskäytännöt muistuttivat paikallisten insinööriyhdistysten kokouksia. Vuonna 1927 TT:n kokouksissa pidettiin yhteensä viisi esitelmää, joista vuosikokouksessa pidettiin ins. P. Rauvalan esitys ”Teknillisestä lämpötaloudesta” ja syyskokouksessa ins. Boris Kirilon luento ”Suullisen esityksen tekniikka”. Syyskokous huipentui vierailuun Sarvis O.Y:n tiloihin Tampereella.55 1950-luvulla yhdistyksen vuosikokoukset järjestettiin useampaan otteeseen erityisten esitelmäpäivien yhteydessä. Liiton vähitellen vahvistunutta yhteiskunnallista asemaa kuvaa, että esitelmäpäivien puhujat tulivat jo usein valtakunnan huippupaikoilta. Vuonna 1957 tällainen oli kauppa- ja teollisuusministeriön ylijohtaja Erkki Kinnunen, joka puheenvuorossaan esitteli valtion teollistamissuunnitelmia.56 Pääyhdistyksen puitteissa järjestetyn ja jäsenistöä yhteen saattaneen tapahtuman, joka muistettiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin,

Ta mp e r ee n Te knil l iset pe ru st etaan

Tampereen Teknillisten vuoden 1934 syyskokous järjestettiin Helsingissä. Kokouksen lisäksi ohjelmaan oli otettu retki Pasilan Konepajalle sekä juhlaesitelmiä että jäsenistön esityksiä.

muodostivat Tampereen Teknillisten kesäkokoukset, joita alettiin järjestää 1940-luvulla. Yhdistyksen asioiden hoidon ja yhdistyspoliittisen päätöksenteon lisäksi kesäkokoukset olivat sosiaalisia tapahtumia, joihin saavuttiin usein puolison kanssa. Kesäkokousten ohjelmakin oli laadittu molemmat osapuolet huomioiden. Vuoden 1948 kesäkokousta vietettiin Jyväskylässä 1.–2. elokuuta, ja kaupunkiin saapui kaikkiaan 86 yhdistyksen jäsentä, joista useat yhdessä puolisoidensa kanssa. Tervetuliaiskahvien jälkeen yhdistyksen jäsenistö siirtyi avauskokoukseen, jonka ajaksi puolisot vietiin bussikyydillä uimarannalle. Lounaan jälkeen kaikki paikallaolijat kokoontuivat Säynät

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

Heinäkuussa 1949 Yleinen Insinööriyhdistys kokoontui kesäkokoukseensa Varkauteen. Kuvassa kokouksen osallistujat ovat kerääntyneet kuvattaviksi A. Ahlström Oy:n virkailijaklubin portaille. Lähde: Toimihenkilöarkisto.

saloon suuntautuneelle laivaretkelle. Lyhyen lepohetken jälkeen vuorossa oli lähtö iltajuhlaan, jota vietettiin Päijänteen Kalasaaressa ruokaillen ja saunoen aamukahteen saakka. Toinen kokouspäivä aloitettiin jäsenistön vierailulla paikallisiin teollisuuslaitoksiin sekä puolisoiden tutustumiskäynnillä Keski-Suomen Kotitalousopettajaopistoon. Lounaan ja lyhyen vapaa-ajanhetken jälkeen kaikki nousivat jälleen yhdessä bussikyytiin, joka vei tutustumiskäynnille SOK:n Naulatehtaalle sekä Puutyö-, harjaja tulitikkutehtaalle. Lopettajaispäivälliset Jyväshovissa kello 18:30 alkaen päättivät kesäkokouksen virallisen ohjelman.57

Ta mp e r ee n Te knil l iset pe ru st etaan

58 Erilaisten tapahtumien lisäksi tärkeäksi Tampereen Teknillisten ja jäsenistön välisen yhteydenpidon välineeksi muodostui 1920-luvulta lähtien yhdistyksen jäsenlehti. Julkaisutoiminnan kehittäminen muodostui myös yhdeksi tärkeimmistä asioista, jonka parissa yhdistyksen piirissä 1930-luvulla toimittiin. Lehden vaiheet sekä yhdistyksen julkaisutoiminnan kehittyminen kuvaavat muutenkin hyvin insinöörien yhdistyksen toiminnan vähittäistä laajentumista ja ammattimaistumista. Tampereen Teknillisten julkaisutoiminta käynnistyi vuonna 1921, kun jäsenille suunnattu yhdistyksen toiminnasta kertova tiedotusmoniste alkoi ilmestyä. Painettuun lehtiseen siirryttiin 1928, jolloin tiedotuslehden otsikko oli virallisesti Tampereen Teknilliset r.y. Johtokunnan tiedoitus. Siitä löytyi otsikkonsa mukaisesti vain yhdistyksen kokouspöytäkirjoja, vuosikertomuksia ynnä muuta yhdistyksen toiminnasta kertovaa aineistoa. Muutaman sivun laajuisen lehden avulla jäsenistölle välitettiin tietoa siitä, milloin ja missä toimintaa oli ollut ja mitä asioita yhdistyksen piirissä oli käsitelty. Koska omalla julkaisulla katsottiin olevan tärkeä rooli yhdistyksen toiminnassa, sitä lähdettiin nopeasti laajentamaan. Tampereen Teknillisten 1932 vuosikokouksessa keskusteltiin yhdistyksen toiminnan aktivoimisesta, ja tämän seurauksena tiedotuslehteä päätettiin lähteä julkaisemaan laajennetussa muodossa. Päätöksen taustalla oli ajatus, että tällä tavoin myös ne jäsenet, joilla ei ole mahdollisuutta osallistua pääyhdistyksen tai alaosastojen kokouksiin, pysyisivät entistä paremmin perillä yhdistyksen toiminnasta. Uudistunutta lehteä julkaistiin vuodesta 1932 lähtien otsikolla Tampereen Teknilliset r.y., ja nyt lehdestä löytyi yhdistystapahtumien lisäksi muun muassa esitelmiä, ”käytännön kokemuksia käsitteleviä kirjoituksia” sekä kirja-arvosteluja. Ensimmäinen laajennetussa lehdessä julkaistu artikkeli oli yhdistyksen tulevan puheenjohtajan Eino Paloheimon kirjoitus, joka käsitteli alati ajankohtaista kysymystä, miksi toinen ansaitsee enemmän kuin toinen? Seuraavina vuosina julkaisuun alkoi ilmestyä myös tutkimuksellisia artikkeleita, jotka käsittelivät tekniikan kysymyksiä, kuten huoneveto teknillisenä ilmiönä.58 Käytännössä koko 1930-luvun ajan Tampereen Teknillisten piirissä iti ajatus oman lehden laajentamisesta tekniikan alan aikakauslehdeksi, joka samalla toimisi myös yhdistyksen jäsenlehtenä.59 Yksi esikuva tälle oli STS:n julkaisema Teknillinen Aikakauslehti, joka 1930-luvun alussa

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

59 ilmestyi 12 kertaa vuodessa noin kuusikymmentäsivuisena. Teknillisen Aikakauslehden rinnalle haluttiin saada oma julkaisu, jossa tekniikan ilmiöitä voitaisiin käsitellä laajemmin ja jossa jäsenistö kautta maan voisi ottaa osaa ”ajatusten vaihtoon ja yhteisten kysymysten käsittelyyn”.60

”Toisin sanoen, meiltä ovat tähän asti puuttuneet menestykselliselle yhdistystoiminnalle niin tuiki välttämättömät työvälineet kuin on esimerkiksi oma julkaisu, puhumattakaan sellaisista tehokkaan toiminnan edellytyksistä kuin omat huoneistot, palkatut virkailijat y.m. sellaiset. On ilolla todettava, että alote oman julkaisun aikaansaamiseksi on jo tehty ja meidän olisi otettava kunnia-asiaksemme yrityksen edelleen kehittäminen täysipainoiseksi, teknilliseksi julkaisuksi.”61 Tampereen Teknilliset vuonna 1933.

Konkreettisia askeleita oman tekniikan aikakauslehden aikaansaamiseksi otettiin 1930-luvun kuluessa useampia. Vuonna 1933 käynnistyneen ilmoitusmyynnin myötä lehteen alkoi ilmestyä maksettuja mainoksia, joiden avulla saatiin kerättyä tuottoja lehden tekoa varten. Artikkelien kirjoittamisesta alettiin pian myös maksaa palkkio, mikä osaltaan kertoo julkaisutoiminnan vähittäisestä ammattimaistumisesta, kuten myös se, että 1935 lehdelle valittiin ensimmäinen päätoimittaja. Pitkään suuri este lehden laajentamiselle oli kuitenkin yksinkertaisesti se, että julkaistavasta materiaalista oli pulaa. Yhtenä ratkaisuna esiin nostettiin ajatus, että lehdessä ilmestyisi myös ulkomaisten tekniikan aikakauslehtien artikkeleita. Myös yhdistyksen alaosastoja kehotettiin lähettämään niiden tapahtumissa pidettyjä esitelmiä yhdistyksen lehdessä julkaistavaksi. Samalla alaosastot saivat oikeuden palkata tilaisuuksiinsa pikakirjoittajan ”esitelmien muistiinmerkitsemistä varten.” Myös lehden nimen muuttamista pohdittiin, koska sitä pidettiin harhaanjohtavana. Vuonna 1937 käynnistetty nimikilpailu ei kuitenkaan johtanut vielä nimenvaihdokseen.62

Ta mp e r ee n Te knil l iset pe ru st etaan

Insinööriliiton varhaiset jäsenlehdet Tampereen Teknilliset ry. Johtokunnan tiedoitus

1928–1931

Tampereen Teknilliset r.y.

1932–1936

Tampereen Teknilliset r.y. Tiedoitusjulkaisu

1936–1946

Yleinen Insinööriyhdistys r.y:n tiedoitusjulkaisu

1947–1951

Insinöörilehti

1952–1971

Alkuvuosien tiedotusmonisteet pois lukien Insinööriliitolla on ollut jäsenistölle kohdistettua julkaisutoimintaa vuodesta 1928 lähtien. Reilussa kahdessa vuosikymmenessä yhdistyksen toimintaa kuvanneesta vaatimattomasta tiedotuslehdestä kehittyi oikea julkaisu, joka oli samaan aikaan sekä Insinööriliiton tiedotuskanava ja yhteydenpitoväline jäsenistön suuntaan että tekniikan yleislehti. Alkuperäisen Insinööri lehden tarina päättyi vuonna 1971, kun se yhdistettiin Teknillisen Aikakauslehden kanssa Tekniikka nimiseksi tekniikan yleislehdeksi.

Sadassa vuodessa Insinööriliiton jäsenistölleen suuntaama tiedotuslehti on kehittynyt useiden vaiheiden kautta monistetusta nipusta nykyaikaiseksi järjestölehdeksi. Pitkään Insinööriliiton julkaisuilla oli tärkeä tehtävä tekniikasta ja alan uutuuksista tiedottamisessa. Nykypäivää kohden tultaessa viestinnän painopiste siirtyi liiton toiminnasta viestimiseen sekä tekniikan tekijöiden kuvauksiin.

62 Vaikka sotavuodet olivat hiljaista aikaa Tampereen Teknillisten toiminnassa, niin 1943 vuosikokouksessa johtokunta sai jälleen tehtäväkseen tehostaa julkaisutoimintaa sekä suorittaa laskelmia siitä, voitaisiinko tiedotusjulkaisu muuttaa säännöllisesti ilmestyväksi ja kaikkien tilattavaksi tekniikan yleislehdeksi. Sodan päättymisen jälkeen julkaisun kehittäminen jatkui nopeasti, ja lehden tekoon palkattiin toimitussihteeri, joka aloitti toimessa syksyllä 1947. Useista kehittämispyrkimyksistä huolimatta Tampereen Teknillisten tiedotusjulkaisu ei laajentunut sisällöltään, ja 1930- ja 1940-luvuilla lehden sivumäärä pysytteli keskimäärin 13–15 välillä. Seuraavan vuosikymmenen alussa pitkään kytenyt ajatus insinöörien omasta tekniikan aikakauslehdestä alkoi kuitenkin saavuttaa konkreettisia muotoja. Vuonna 1952 julkaisun nimi muutettiin muotoon Insinöörilehti, ja näin jo otsikkotasolla tehtiin pesäeroa sitä julkaisevaan yhdistykseen. Samalla työ lehden parissa ammattimaistui, kun sille palkattiin vakituisia avustajia. Sisällöllisesti Insinöörilehti alkoi muuttua laajemmaksi ammattilehdeksi, jossa kuitenkin huomioitiin edelleen yhdistyksen toiminnasta tiedottaminen. Tässä tapahtui muutos vuoden 1957 alussa, kun pääkirjoituksessa todettiin, ettei lehti toimi enää Insinööriliiton asioiden tiedottajana, vaan tuota tehtävää varten perustetaan uusi jäsenistölle suunnattu tiedotuslehti.63 1960-luvulle tultaessa Insinöörilehti oli kehittynyt ammattimaiseksi erikoisjulkaisuksi. Lehden artikkeleissa käsiteltiin monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti tekniikan eri aihealueita, julkaistiin tutkimusraportteja, uutisoitiin uusia tekniikan menetelmiä, kerrottiin koti- ja ulkomaisten tehtaiden toiminnasta sekä tiedotettiin talouden ja maailman tapahtumista. Samaan aikaan lehdessä nostettiin esiin myös koko insinöörikuntaa koskettavia yleisiä kysymyksiä. Erityisesti lehden pääkirjoitukset muodostivat tärkeän viestintäkanavan, jonka kautta Insinööriliiton toiminnalle ajankohtaisista aiheista tiedotettiin laajemmalle lukijakunnalle. Hyvä esimerkki tästä on insinöörien koulutukseen liittyvät kysymykset. Insinöörien koulutus nousi toistuvasti esiin lehden pääkirjoituksissa 1950-luvun toiselta jälkipuolelta lähtien, ja siitä muodostui tärkein yksittäinen aihealue, joka herätti keskustelua IL:n piirissä ja johon liitto pyrki toiminnallaan vaikuttamaan.64

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

63 Avustetaan teollisuuden ja tekniikan kehityksen seuraamisessa Tampereen Teknillisten perustamissäännöissä teollisuuden ja tekniikan seuraaminen nostettiin yhdistyksen toiseksi päätehtäväksi. Tehtävää lähdettiin 1920-luvulla toteuttamaan yhdistyksen julkaisua hyväksi käyttäen, jäsenistölle suunnatun koulutuksen avulla sekä paikanvälitystoiminnan kautta, jossa jäsenistöä autettiin työpaikkojen hankinnassa. Yhdistyksen tiedotuslehdessä ja myöhemmin Insinöörilehdessä julkaistut tutkimukselliset artikkelit sekä kotimaista teollisuutta esittelevät tekstit olivat keskeisin osa oman lehden kautta tapahtunutta ja jäsenistölle suunnattua tekniikkaa koskevaa tiedonvälitystä. Yhdistyksen lehden laajuus oli ensimmäisten vuosikymmenien ajan verrattain pieni, minkä vuoksi siinä julkaistun tiedon määrä oli vaatimaton. Tästä huolimatta Tampereen Teknillisten tiedotuslehdessä alkoi melko pian ilmestyä artikkeleita, jotka olivat todellista tekniikan tutkimusta ja josta vastasivat eturivin suomalaiset tutkijat. Hyvä esimerkki tästä on kotimaisen lentokoneenrakennuksen pioneereihin kuuluneen, toisen maailmansodan aikana Valtion lentokonetehtaalla työskennelleen ja myöhemmin Valmetin paperikoneiden kehitystyössä mukana olleen Olavi Miekk´ojan artikkelit. Tampereen Teknillisestä opistosta 1926 valmistunut Miekk´oja julkaisi vuosina 1937 ja 1938 useampia lentotekniikan teoreettisiin kysymyksiin keskittyneitä artikkeleita.65 Koska Tampereen Teknillisten tiedotuslehden kautta tapahtunut viestiminen tekniikan ajankohtaisuuksista ei ollut tehokasta, yhdistyksen sisälle syntyi myös muita keinoja välittää tietoa. Yksi tällainen oli helmikuussa 1929 perustettu aikakauslehtirengas, jonka kautta jäsenistö sai mahdollisuuden seurata tärkeimpiä tekniikan aikakauslehtiä. Yhdistys tilasi joukon alan julkaisuja, joihin aikakauslehtirenkaan jäsenet saivat ensikädessä tutustua ja jotka olivat myöhemmin lainattavissa yhdistyksen arkistosta.66 Nykynäkökulmasta kyseinen toiminta näyttäytyy helposti merkityksettömältä kuriositeetilta, mutta kun otetaan huomioon tiedonsaannin mahdollisuudet 1920-luvulla, niin aikakauslehtien välittäminen saattoi tarjota tuon aikaiselle teknikolle ainoan keinon päästä käsiksi esimerkiksi kansainväliseen tekniikkaa koskevaan keskusteluun. Julkaisutoimintaan verrattuna laajemman joukon tavoittaneen viestinnän välineen, jolla oli myös koulutuksellisen funktio, muodosti jäse-

Ta mp e r ee n Te knil l iset pe ru st etaan

64 nistölle suunnatut esitelmätilaisuudet. Tampereen Teknillisten kokouspöytäkirjoista ja vuosikertomuksista ilmenee, kuinka yhdistystoiminnan alkuvaiheesta lähtien sekä pääyhdistyksen että alaosastojen kokouksissa pidettiin lähes poikkeuksetta yksi tai useampia esitelmiä. Tämä tarkoittaa, että 1940-luvulle tultaessa yhdistyksen piirissä pidettiin jo kymmeniä esitelmiä vuosittain. Esitelmien aiheet vaihtelivat yksityiskohtaisista tekniikan alan kysymysten kuvauksista kotimaisten sillanrakennusprojektien ja ulkomaisten tekniikan oppilaitosten esittelyihin.67 Kokousesitelmien rinnalla vahvempi koulutuksellinen ulottuvuus oli luentosarjoilla, joita Tampereen Teknilliset organisoivat 1920- ja 1930-luvuilla. Usein Tampereen Säästöpankin myöntämillä lahjoitusvaroilla järjestettyihin luentoihin osallistumalla jo työelämässä toimivat insinöörit saattoivat syventää tietämystään yksittäisistä tekniikan osaalueista. Tampereen Teknillisen Opiston tiloissa tyypillisesti pidetyille kursseille saapui parhaimmillaan 200 kuulijaa, ja aivan kuten esitelmäaiheetkin, myös luentojen teemat vaihtelivat huomattavasti. Joulukuussa 1928 insinööri J. Airola piti kolmen luennon sarjan otsakkeella Konepajatöiden järjestely. Kahta vuotta myöhemmin pankinjohtaja O. Toikka luennoi viidesti raha- ja pankkiliikenteestä ja insinööri Georg F. Janson kaksi kertaa teollisuuslaitosten sähkövirtatariffeista.68 Luentosarjoja ei ollut osoitettu ainoastaan yhdistyksen jäsenille, vaan koulutustapahtumiin toivottiin osallistujia muualtakin. Muun muassa keväällä 1925 Tampereen Teknilliset lähestyi Tampereen Teknillistä Seuraa kirjeitse ja kutsui sen jäseniä osallistumaan fil. tri. K. A. Poukan viiden kerran luentosarjalle. Luennot käsittelivät ”lujuusopillisia kysymyksiä, kuten kannattajien ja akseleitten taipumaviivojen…ja tukivoimien laskemista, nurjahduslaskuja jne.”69 Historiansa alusta pitäen Tampereen Teknillisten toiminnan yhtenä tavoitteena oli jäsenistön työllistymismahdollisuuksien ylläpitäminen ja niiden parantaminen. Alkuvaiheessa tämä tuli konkreettisimmin esiin yhdistyksen harjoittamassa paikanvälitystyössä, joka vakiintui nopeasti osaksi sen toimintaa. Vapaiden tekniikan alan työpaikkojen ja niitä hakevien henkilöiden määrien ollessa vielä pieniä insinööriyhdistyksen työnvälitys oli yksinkertaista. Tampereen Teknilliset keräsi teollisuusyrityksiltä tietoja vapaana olevista työpaikoista ja tiedotti niistä jäsenilleen, joita myös rohkaistiin ilmoittamaan työntarpeestaan yhdistykselle. Vapaista

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

65 työpaikoista kerrottiin yhdistyksen lehdessä sekä kokouksissa, kuten 1928 syyskokouksessa, jossa tiedotettiin Valtion patruunatehtaalla Lapualla auki olevasta hylsyosaston mestarin paikasta.70 Volyymiltaan Tampereen Teknillisten työnvälitystoiminta ei alkuvuosi kymmeninä muodostunut suureksi, mutta se säilyi osana yhdistyksen työtä. Tilanteessa, jossa Tampereen Teknillisestä Opistosta valmistuneiden henkilöiden virkakelpoisuutta ei ollut vielä määritelty virallisesti, töiden välittäminen oli yhdistykselle keskeinen keino tukea jäsenten työuria. Paikanvälitystoiminnan pienimuotoisuus johtui myös osaltaan siitä, että insinöörien työllisyystilanne pysyi pitkään hyvänä. Yksittäisiä lamajaksoja, kuten 1930-luvun alkua, lukuun ottamatta töitä oli hyvin saatavilla, mikä luonnollisesti heijastui työnvälityspalveluiden kysyntään.

”Teknillisen Opiston kurssin suorittaneita ei maassamme ole vielä riittävästi. Tähän viittaa sekin tosiasia, että Opistosta kysytään miehiä enemmän kuin siltä saadaan valmiiksi. Esimerkiksi viime keväänä Opistosta päässeet saivat kaikki heti paikan. Samoin on Opistoa käyneitten yhdistyksen paikanvälitystoimistosta kysytty miehiä enemmän kuin työvoimaa on tarjolla.” 71 Tampereen Teknilliset vuonna 1935.

Keväällä 1939 Oy Yleisradio Ab etsi työntekijää lyhytaaltoaseman hoitajaksi Poriin. Lähde: Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 43. 1939, 18.

Ta mp e r ee n Te knil l iset pe ru st etaan

66 Valvotaan jäsenten etuja Sen lisäksi, että Tampereen Teknilliset muodosti yhdyssiteen TTO:sta valmistuneiden välille sekä auttoi näitä teollisuuden ja tekniikan kehityksen seuraamisessa, yhdistys pyrki alkuperäisten tavoitteidensa mukaisesti valvomaan myös jäsentensä etuja. Se, miten tuota tehtävää alun perin toteutettiin, poikkeaa oleellisesti insinöörijärjestön 1900-luvun loppupuolen edunvalvontatoiminnasta. Jäsenistön asioiden ajamisessa Insinööriliiton historian ensimmäiset viisi vuosikymmentä olivat vaikuttamistoiminnan aikaa. Vaikuttamistoiminta oli käytännössä kirjallisten aloitteiden laatimista, tekniikkaan liittyvien suunnitelmien kommentointia, asioiden ajamista suoria henkilösuhteita hyväksikäyttäen ja vähän myöhemmin myös osallistumista valtiollisiin suunnittelukomiteoiden työhön, jossa hahmoteltiin esimerkiksi tekniikan alan koulutuksen suuntaviivoja. Työvoimapoliittiset voimakeinot eivät pitkään aikaan kuuluneet järjestötoiminnan repertoaariin. Yhdistykselle, jonka jäsenmäärä oli ensimmäisten vuosikymmenten ajan alhainen ja jolla ei vielä ollut resursseja tai erityistä vaikutusvaltaa suomalaisessa yhteiskunnassa, tämä oli käytännössä ainut tie asioidensa ajamiseksi. Tärkeimmät kysymykset, joita Tampereen Teknillisissä lähdetiin 1920-luvulla ajamaan, olivat TTO:sta valmistuneiden arvonimikysymys sekä valtion ja kuntien teknisten virkojen pääsyvaatimusten uudelleen määrittely. Ammattikuntaa ei ollut virallisesti olemassa, ennen kuin nuo kaksi asiaa olisi saatu ratkaistua. Niiden lisäksi myös jäsenistön jatko- ja täydennyskoulutuksen sekä teknillisten opistojen kehittäminen kuuluivat jo varhain yhdistyksen toimintapyrkimyksiin. Jäsenistön palkkakysymykset eivät kuuluneet vaikuttamistoiminnan asialistalle, vaikka niihinkin yhdistys joutui piakkoin ottamaan kantaa. Tampereen Teknillisten harjoittaman vaikuttamistyön keskiössä oli yhdistykseen perustettu valtion virka- ja insinööriupseerikomitea. Nimensä mukaisesti komitea keskittyi toiminnassaan valtion virkojen avaamiseen Tampereen Teknillisten jäsenistölle sekä näiden työmahdollisuuksien parantamiseen Puolustusvoimissa. Komitea toimi yhdistyksen Helsingin alaosaston puitteissa, joka perustamisestaan lähtien oli saanut erityistehtäväkseen ylläpitää yhteyksiä viranomaisten suuntaan. Myös pääyhdistys otti osaa jäsenistön asioiden ajamiseen muun muassa koulutuskysymyksissä.72

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

67 1920- ja 1930-luvuilla Tampereen Teknillisten tekemissä aloitteissa insinöörien työllistymismahdollisuudet nousi tärkeimmäksi yksittäiseksi aihealueeksi, johon yhdistys pyrki toiminnallaan vaikuttamaan. Tyypillisesti aloitteissa oli kyse erilaisten kaupunkien ja valtionhallinnon virkojen avaamisesta Tampereen Teknillisestä Oppilaitoksesta valmistuneille. Muun muassa puolustusvoimiin oltiin ensivuosikymmeninä toistuvasti yhteydessä, kun armeijan teknisiä virkoja tahdottiin saada entisten opistolaisten saataville.73 1920-luvun lopulla heille haluttiin tehtäviä Helsingin kaupungin sähkölaitokselta, ja 1929 sähkölaitos ilmoittikin, että TTO:n sähköteknillinen kurssi vastasi sähkölaitoksen I ryhmän urakoitsijan tietopuolisia vaatimuksia.74 Vuonna 1930 Valtioneuvostolta anottiin, että opiston käyneillä olisi mahdollisuus hakea Valtion Rautateiden insinöörinvirkoihin. Tuolla kertaa pyyntö hylättiin, kun Rautatiehallitus ei lausuntoa puoltanut.75 Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriötä lähestyttiin kirjeellä tammikuussa 1935, jossa käsiteltiin Posti- ja lennätinhallituksen alaisten virkojen pätevyysvaatimuksia. Pian tämän jälkeen kaikki avoinna olleet virat täytettiin Tampereen Teknillisestä Opistosta ja Tekniska Läroverketista valmistuneilla.76 Vastaavia esimerkkejä aloitteista, joilla tavoiteltiin yksittäisten työpaikkojen avaamista yhdistyksen jäsenistölle, löytyy Tampereen Teknillisten alkuvuosikymmeniltä runsaasti. Nuo aloitteet olivatkin merkittävin tapa, jolla teknillisen keskikoulun käyneiden asemaa työmarkkinoilla pyrittiin parantamaan. Mitään virallista kokonaisratkaisua, jossa TTO:n suorittaneiden paikat valtion tai kuntien tehtävissä olisi hahmoteltu laajemmin, ei virka-asiaan syntynyt. Sellaisen toteuttaminen oli valtion virka- ja insinööriupseerikomitealle tai Tampereen Teknillisille toistaiseksi liian suuri urakka. Toinen pitkään jatkunut ja virantäyttökysymykseen läheisesti kytkeytynyt keskustelu, jota käytiin Insinööriliiton historian ensimmäisten toimintavuosikymmenien kuluessa, koski Tampereen Teknillisestä Opistosta valmistuneiden arvonimeä. Jo 1919 TTO:n opettajakunta teki aloitteen insinöörin nimikkeen hyväksymisestä oppilaitoksesta valmistuville.77 Aloite ei johtanut tulokseen, ja asia pysyi Tampereen Teknillisten asialistalla lähes neljännesvuosisadan ajan.

Ta mp e r ee n Te knil l iset pe ru st etaan

68 ”Vielä Tampellasta eroamiseni aikoihin [1934] ei oikein tiedetty, mitä otuksia Teknillinen opisto oikein kasvatti. Työmaalla meitä kutsuttiin insinööreiksi, mutta opiston lopputodistuksissa olimme kauniisti herroja.”78 Paavo Saarikivi vuonna 1984.

Aina 1940-luvulle saakka nimikkeistö, jolla tekniikan parissa työskenteleviä kuvattiin, oli kirjavaa ja vakiintumatonta. Termiä teknikko käytettiin vuosisadan alkupuolella usein yleisnimikkeenä kuvattaessa tekniikan parissa työskenteleviä riippumatta siitä, olivatko nämä opiskelleet teollisuuskoulussa, teknillisessä opistossa vai teknillisessä korkeakoulussa. Myös pitkälti kotimaisten korkeakouluinsinöörien järjestö tunnettiin Suomalaisten Teknikkojen Seurana aina vuoteen 1956, jolloin sen nimi muutettiin muotoon Suomen Teknillinen Seura. Vastaavasti nimike insinööri vakiintui käytäntöön kuvaamaan sekä teknillisen korkeakoulun että teknillisen opiston suorittaneita henkilöitä, vaikkei opistolaisten päästötodistuksessa tuota titteliä mainittukaan. Teknillisestä korkeakoulusta valmistuneet olivat todistuksensa mukaisesti insinöörejä, mutta niin olivat myös esimerkiksi teknillisen keskikoulun Saksassa suorittaneet, joille arvonimi päättötodistuksessa myönnettiin. Toisin sanoen tekniikan ammattilaisten nimityskäytännöt olivat varsin sekavia, ja siihen haluttiin saada ratkaisu. Se, että arvonimikysymystä ei saatu ratkaistua ennen toista maailmansotaa, ei kuitenkaan estänyt TTO:sta valmistuneiden työllistymistä, ja näiden työllisyystilanne oli suurelta osin hyvä koko 1900-luvun alkupuolen ajan. Toisin sanoen TTO:laisten tittelittömyys ja kelpoisuusvaatimusten määrittelemättömyys ei estänyt oman ammatillisen paikan löytymistä teollistuvassa Suomessa. Tampereen Teknillisissä jäsenistön arvonimen määrittelemättömyys nousi kuitenkin säännöllisesti keskusteluun, ja esimerkiksi jäsenlehden 1930-luvun kirjoituksissa tulee useassa kohdin esiin se, kuinka TTO:sta valmistuneiden epäselvä asema koettiin epäkohdaksi: ”nykyinen olotila on usealle keskikouluinsinöörille suorastaan kurja ja arvoa alentava.”79 Jo 1930-luvun alkuun tultaessa Tampereen Teknillisillä oli selvä näkemys siitä, mikä olisi sopivin nimitys teknisen keskikoulun suorittaneille.

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

69 Heidän tulisi käyttää itsestään insinöörin nimitystä, kun taas diplomiinsinööri varattaisiin Teknillisestä korkeakoulusta valmistuneille. Vuonna 1930 yhdistyksen johtokunta erityisesti painotti jäsenistöä ottamaan insinöörin tittelin käyttöön, koska koettiin, että nimitystä pyrittiin nyt varaamaan korkeakouluinsinöörien erioikeudeksi.

”Yhdistyksen mielipide on se, että kaikki Tampereen Teknillisen Opiston täydellisen kurssin suorittaneet ovat oikeutetut käyttämään insinööri nimitystä ammattinimityksenään ja toivoo yhdistys jäsentensä vaikuttavan siihen, että muutkin käyttävät heistä tätä nimitystä. Milloin erikoisesti on painotettava, minkälaisen teknillisen koulutuksen asianomainen on saanut, käytetään nimitystä keskikouluinsinööri eroitukseksi korkeakoulueli diplomi-insinööristä.”80 Tampereen Teknillisten johtokunta 1930.

Merkittävää vahvistusta ajamalleen näkökannalle Tampereen Teknilliset sai siitä, että vastaava käytäntö vallitsi tekniikan suurmaassa Saksassa, jossa jaottelu insinööreihin ja diplomi-insinööreihin oli käytössä jo vuosisadan alusta lähtien. Tätä seikkaa yhdistys myös käytti hyväkseen propagoidessaan insinööritittelin virallistamisen puolesta: ”…koska tekniikan edelläkävijämaassa Saksassa on nuo nimitykset sovellettu edellä mainitulla tavalla, ei pienen Suomen ole syytä ruveta vastaan rimpuilemaan.”81 Keskeisin ongelma insinöörin arvonimen saamiseksi teknillisen opiston käyneille oli kuitenkin siinä, että insinöörin titteli oli virallisesti varattu TKK:n suorittaneiden arvoksi, joka merkittiin heidän todistuksiinsa. Molemmista kouluista ei voinut valmistua saman arvonimen omaavia, koska ”määrätty arvojärjestys oli pidettävä korkeakoulun ja teknillisen opiston suorittaneiden välillä.”82 Arvonimikysymyksen ympärillä käydyn keskustelun merkittävä sivuvaikutus oli, että se ajoi Tampereen Teknilliset dialogiin ja yhteistyöhön muiden kotimaisten insinöörijärjestöjen kanssa. Järjestön syyskokouk-

Ta mp e r ee n Te knil l iset pe ru st etaan

70 sessa Helsingissä marraskuussa 1936 esitettiin, että johtokunta lähtisi neuvottelemaan Suomalaisten Teknikkojen Seuran kanssa arvonimi kysymyksestä. Pian jäsenlehdessä uutisoitiinkin, että STS tulee tekemään yhteistyötä TT:n ja Tekniska Läroverketin kanssa ”arvonimikysymyksen ratkaisemiseksi kaikkia tyydyttävällä tavalla.”83 Keskusteluja eri järjestöjen välillä käytiin toistuvasti 1930-luvun jälkipuolella. Muun muassa joulukuussa 1938 TT:n puheenjohtaja Eino Paloheimo lähestyi Suomalaisten Teknikkojen Seuraa kysymyksellä, mikä oli seuran kanta arvonimikysymyksen ratkaisemiseksi. Vastauksessaan STS:n pääsihteeri totesi, että ”ratkaisuun on varsin läheisessä tulevaisuudessa päästävä.” STS:n tuli kuitenkin keskustella ensin sekä Tekniska Föreningen i Finlandin että Norjan Insinööriyhdistyksen kanssa ennen kuin voitiin ”määritellä suunta, jota lähdetään seuraamaan kysymystä kehitettäessä.”84 Insinöörien nimitysasiakaan ei ollutkaan puhtaasti kansallinen kysymys, vaan ratkaisu kytkeytyi läheisesti kansainvälisiin, erityisesti pohjoismaisiin kehityskulkuihin, joita Suomessa seurattiin tarkasti. Käynnistyneistä keskusteluista huolimatta tekniikkaan koulutettujen nimitysasiaa ei saatu ratkaistua 1930-luvun loppuun mennessä. Ratkaiseva käänne asiassa tapahtui, kun kotimaisista tekniikan keskikouluista valmistuneita edustaneet järjestöt lähtivät yhdessä ajamaan asiaa vuoden 1941 lopulla. Driftingenjörförbundet i Finlandin (DIFF) aloitteesta käynnistyneissä neuvotteluissa Tampereen Teknilliset ja DIFF sopivat yhteisen aloitteen laatimisesta kauppa- ja teollisuusministeriölle asian ratkaisemiseksi. Asia eteni nopeasti, ja jo vuoden vaihteessa yhdistysten edustajat kävivät viemässä esityksen kauppa- ja teollisuusministeri Väinö Tannerille. Aloitteen viesti oli yksiselitteinen: toimenpiteet tulisi aloittaa, että ”teknilliset opistot saisivat oikeuden antamissaan päästötodistuksissa käyttää insinöörinimitystä.”85 Kauppa- ja teollisuusministeriö vastasi aloitteeseen pyytämällä siihen lausunnot teknillisiltä opistoilta, Suomalaisten Teknikkojen Seuralta, Tekniska Föreningen i Finlandilta, Teknilliseltä korkeakoululta ja Åbo Akademilta. Sitä, kuinka arvonimikysymys oli muuttunut teknillisen opiston käyneille suotuisaan suuntaan, kuvaa, että lausunnoissa aloitetta tuettiin laajalti. Nyt kaikki muut puolsivat sitä, paitsi Teknillinen korkeakoulu, jonka professorikunta päätyi äänestyksen jälkeen niukasti vastustamaan aloitetta.86

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

71 Vuonna 1943 yli kaksi vuosikymmentä jatkunut keskustelu tekniikan ammattilaisten nimikkeistä saatiin päätökseen. Toukokuun 6. päivä annettu Valtioneuvoston päätös diplomi-insinöörin ja diplomiarkkitehdin tutkintonimekkeestä virallisti diplomi-insinöörin arvon Teknillisestä korkeakoulusta valmistuville.87 Joulukuun 17. päivä presidentti Risto Ryti allekirjoitti asetuksen, jolla kauppa- ja teollisuusministeriön esityksen pohjalta vahvistettiin valtion teknillisistä oppilaitoksista valmistuneiden nimikkeet. Asetuksen mukaisesti teknillisissä kouluissa suoritettiin teknikon ja teknillisissä opistoissa insinöörin tutkinto.88 Vaikka teknillisistä opistoista valmistuneet olivat jo yli kaksi vuosikymmentä käyttäneet ammattinimikkeenään insinööriä, niin nyt he saivat sen myös viralliseksi oppiarvokseen.89

”Asia on nyt vahvistettu paperille. Meistä itsestämme lopulta riippuu, mikä merkitys tällä asetuksella tulee käytännössä olemaan. On toivottavaa, että jokainen kohdaltaan toimii niin, että tämä nyt saatu arvonimi tuottaa meille kunniaa ja että me olemme todella sen arvoisia.”90 Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 53, 1944.

Vuoden 1943 asetuksella poistui yksi Tampereen Teknillisten syntyyn keskeisesti vaikuttaneista epäkohdista. Samalla Suomeen virallistettiin käytäntö, joka jo vallitsi muun muassa Saksassa ja Ruotsissa ja joka sinetöi suomalaisten tekniikan ammattilaisten luokittelun teknikoihin, insinööreihin ja diplomi-insinööreihin.

Ammatillis-aatteellinen yhdistys mukaan valtion komiteoihin Insinööriliiton varhaista historiaa kuvaavista aineistoista löytyy

huomattava joukko tapauksia, joissa Tampereen Teknilliset pyrki vaikuttamistoiminnallaan edistämään insinöörien työllisyyteen ja koulutukseen liittyneitä kysymyksiä. Vaikka yhdistys olikin alkuvuosikymmeninä pieni

A mm at i l l i s -a at t ee l l in e n yhdistys mu k aan va lt io n ko mi t e o ihin

72 ja sen piirissä tehtiin töitä lähinnä sivutoimisesti, niin insinöörijärjestön varhainen vaikuttamistoiminta oli varsin aktiivista. Muutamista, erityisesti virkojen avautumiseen liittyneistä, onnistumisista huolimatta Tampereen Teknillisten saavutuksia jäsenistön etujen ajamisessa pidettiin kuitenkin aina insinöörin arvonimen hyväksymiseen asti vähäisinä.

”Yhdistys on toistaiseksi verrattain nuori, sen jäsenet suureksi osaksi kansalaiselämässä tuntemattomia, samalla kuin myöskin virallinen ja määrättyjen piirien mielipide on ollut monia pyrkimyksiämme vastaan. Kaikki yhdistystoiminta on ollut pääasiassa jäsenten vapaan harrastuksen varassa. Yhdistyksen työ näissä asioissa on tähän asti harvemmin johtanut suoranaisiin positiivisiin tuloksiin, mutta ei ole epäilystä etteivätkö monet esitykset ja aloitteet olisi osaltaan kiinnittäneet asianomaisten huomiota Tekn. opiston käyneisiin ja siten valmistaneet maaperää myöhemmille uudistuksille niitten periaatteiden mukaan, joita yhdistys on esittänyt.”91 Tampereen Teknilliset 1941.

Kuvaava esimerkki Tampereen Teknillisten vaikuttamistyön alkuvaiheiden vaikeuksista tulee vuodelta 1937, jolloin vuosikokous antoi johtokunnalle tehtävän laatia ehdotus valtion virkojen jakoperusteista. Kyse oli laajemmasta suunnitelmasta, jossa hahmoteltaisiin teknillisen keskikoulun käyneille sopivat valtion virat ja toimet. Työ ei kuitenkaan käynnistynyt, koska aikaa vievälle kirjoitusurakalle ei löytynyt tekijää. Tuossa tilanteessa johtokunta kääntyi jäsenistön puoleen tiedustellen, voisiko joku valtion virassa työskennellyt ottaa tehtävän suorittaakseen. Sopivaa kirjoittaa ei kuitenkaan löytynyt, ja seuranneessa syyskokouksessakin tehtävään ehdotetut henkilöt kieltäytyivät työstä.92 Yllä oleva kuvaa tilannetta, jossa nuorella insinöörijärjestöllä ei vielä 1930-luvulla ollut työvoimaa, resursseja eikä välttämättä myöskään asiantuntemusta suurempien aloitteiden toteuttamiseen. Toiminnassa oltiin

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

73 Kuvio 2.2. Tampereen Teknilliset jäsenmäärän kehitys 1919–1947

1000

800

600

400

1947

1943

1939

1935

1931

1927

1923

1919

200

Tampereen Teknillisten jäsenmäärä kasvoi tasaisesti 1920-luvulta toiseen maailmansotaan saakka. 1940-luvun alkuvuosina tapahtuneen notkahduksen jälkeen jäsenmäärä lähti jälleen nousuun, ja juuri ennen Tampereen Teknillisten nimen vaihtumista Yleiseksi Insinööriyhdistykseksi vuonna 1947 se ylitti ensi kerran 1 000 jäsenen rajan. Lähde: Lähde: Insinööriliitto, tutkimusosasto.

yksittäisten yhdistyksen jäsenten osaamisen ja toimintahalukkuuden varassa. Puhtaasti vapaaehtoisuuteen perustunut järjestötoiminta alkoi vähitellen kohdata vaikeuksia, kun työmäärät yhdistyksen jäsenmäärän kasvaessa ja toiminnan kehittyessä sekä laajentuessa kasvoivat.

A mm at i l l i s -a at t ee l l in e n yhdistys mu k aan va lt io n ko mi t e o ihin

74 Järjestötoiminnan haasteista huolimatta Tampereen Teknillisissä tehty työ alkoi saada 1920-luvulta lähtien huomiota, ja yhdistys otettiin mukaan vaikuttamaan tekniikan alaa koskevaan lainsäädäntöön. Vuodesta 1926 TT oli mukana laatimassa ”teollisuusvirkailijain työoloja” käsittelevää lakiehdotusta, joka valmistui kesällä 1927.93 1930-luvun lopulla valtioneuvosto perusti tohtori Yrjö Ruudun (1887–1956) johdolla toimineen koulukomitean pohtimaan teknillisen- ja ammattikouluopetuksen uudelleen järjestelyä. Tähän liittyen Ruutu lähestyi Tampereen Teknillisiä pyynnöllä, että yhdistys antaisi oman lausuntonsa teknillisten opistojen lisäämis- ja laajentamistarpeesta. Insinööriyhdistyksen yksimielinen kanta määriteltiin syyskokouksessa lokakuussa 1938 Helsingissä. Uutta teknillistä opistoa ei tarvita, vaan Tampereen teknillistä opistoa tulisi laajentaa ja kehittää.94 Kolmas esimerkki varhaisten vuosikymmenten komiteatyöskentelystä tulee vuodelta 1948, jolloin insinöörien virkakysymys alkoi vähitellen edistyä. Tie- ja vesirakennushallituksen pääjohtaja August Kuusiston johtama komitea asetettiin määrittelemään valtion teknisten virkojen ja toimien pätevyysvaatimukset. Samalla komitean tehtävänä oli kiinnittää erityisesti huomiota teknillisistä oppilaitoksista valmistuneiden insinöörien mahdollisuuteen toimia noissa tehtävissä. insinöörijärjestön edustajana ja myös komitean loppuraportin laatijana toimi ins. Sakari Maaniemi. Komitean 1956 valmistuneessa mietinnössä esitettiin kaikkiaan 475 valtion virkaa ja tointa, joihin teknillisen opiston tutkinto pätevöitti. Aikaisempaan verrattuna tuo tarkoitti kaikkiaan 125 uutta valtionhallinnon tehtävää, johon insinööreillä oli mahdollista hakeutua.95 Suositusten toimeenpanoa kuitenkin lykättiin, eikä insinöörien paikkaa valtion viroissa saatu vieläkään vahvistettua. Tampereen Teknillisten ensimmäiset vuosikymmenet olivat monessa mielessä järjestötoiminnan harjoittelun aikaa, mutta edellä esitetyt tapaukset kuvaavat hyvin, kuinka jo 1920-luvulta lähtien yhdistys oli vuoropuhelussa valtionhallinnon kanssa tekniikkaa koskevissa kysymyksissä. Insinöörijärjestö ei vain kirjelmöinyt ajamiensa asioiden puolesta, vaan yhdistyksen kantaa tiedusteltiin myös virkamiesten taholta ja se sai edustajiaan mukaan valtion suunnittelukomiteoihin, joiden kautta päästiin vaikuttamaan insinööreille tärkeisiin kysymyksiin. Vaikka insinöörien järjestö pyrki jo varhain vaikuttamistyöllään parantamaan jäsenten asemaa työmarkkinoilla, niin palkkakysymysten suhteen

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

75 yhdistyksen kanta oli selkeä ensimmäiset 50 toimintavuotta. Jäsenistön palkka-asioita ei haluttu aktiivisesti edistää, ja ne jätettiin insinöörien itsensä hoidettaviksi. Ammatillis-aatteellinen painotus tulee hyvin esiin muun muassa siinä, miten Tampereen Teknilliset määritteli tehtäväänsä 1930-luvun lopulla:

”Katson yhdistyksen päätarkoituksen edelleenkin olevan Tekn. opiston käyneitten kiinnittäminen toistensa ja yhteisten harrastusten piiriin, heidän sosiaalisten ja kirjallisten harrastustensa sekä heidän julkisen esiintymisen kehittäminen…Tämän ohessa on luonnollista, että yhdistys seuraa tarkoin kaikkea, mikä koskee sen jäsenten yhteiskunnallista asemaa, taloudellisia etuja ym. ja milloin aihetta on, suorittaa tarpeellisia aloitteita ja esityksiä. Mutta tuo ulospäin suuntautuva toiminta ei saisi tulla siksi, joka yksin merkitsee jotain, sillä se saattaa helposti kuolettaa kaiken muun, joka kuitenkin merkitsee yhdistyksen jäsenenemmistölle tärkeämpiä arvoja.”96 Tampereen Teknilliset 1939.

Ammatillis-aatteellinen insinöörijärjestö joutui kuitenkin jo varhain ottamaan kantaa palkkausta koskeviin kysymyksiin. Vuonna 1932 yhdistyksen lehdessä julkaistiin uutinen rakennusinsinöörien aloitteesta, jonka tavoite oli perustaa rakennusteknillinen yhdistys ajamaan jäsenten palkka-asioita.97 1940-luvun puolivälissä jäsenistöstä taas nousi kyselyjä, miksei yhdistys tee mitään jäsenten palkkojen hyväksi, vaikka palkat olivat yleisesti nousussa. Yhdistyksessä 1930- ja 1940-luvuilla vallinneen näkemyksen mukaisesti Tampereen Teknillisten kanta oli molemmilla kerroilla kielteinen. Samalla kuitenkin todettiin, ettei yhdistys kiellä jäseniään liittymästä ammatillisiin yhteenliittymiin, jotka ajavat näiden palkka-asioita. Perusteltuna pidettiin myös vaihtoehtoa, että Suomeen perustettaisiin kaikki tekniikan alan yhdistykset – TT, STS, DiFF ja TFiF – yhdistävä ”teknikkojen ammattijärjestö” valvomaan jäsenten taloudellisia etuja.

A mm at i l l i s -a at t ee l l in e n yhdistys mu k aan va lt io n ko mi t e o ihin

Ensimmäisen työelämässä toimineille insinööreille suunnatun palkkakyselyn tulokset julkaistiin Yleisen Insinööriyhdistyksen lehdessä vuonna 1947. Lähde: Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu N:o 65. 1947, 5.

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

77 Vuonna 1945 tällaisen ammattijärjestön perustamisen suhteen oltiin jopa toiveikkaita: ”Ehkäpä tallainenkin yhtyminen saadaan lähiaikoina aikaan, sillä nykyinen kehityshän edellyttää kaikkien kansalaisten liittymistä erilaisiin etupiireihin ja yhdistyksiin…”98 Tässä tiivistyykin hyvin Tampereen Teknillisten kanta edunvalvontakysymyksiin 1940-luvun puolivälissä. Järjestö itse ei toimintaa halunnut hoitaa, mutta jäsenistöä rohkaistiin valvomaan etujaan, ja siinä yhtenä vaihtoehtona pidettiin tekniikan ammattilaisten yhteisen organisaation perustamista. Insinööriliiton edunvalvontatyön esihistoriaa tarkasteltaessa on mielenkiintoista huomata, kuinka jäsenistön ura- ja palkkaseuranta aloitettiin järjestön piirissä paljon ennen kuin se lähti mukaan palkkaneuvotteluihin. Vuoden 1930 syyskokouksessa yhdistyksessä päätettiin aloittaa tilastointi siitä, millaisissa toimissa Tampereen Teknillisen Opiston suorittaneet olivat työelämässä. Jäsenistön palkkatietoja ei toistaiseksi kyselty, kuten ei myöskään vielä vuonna 1936, jolloin vuosikokouksessa ehdotettiin, että jäseniltä tilastoitaisiin ”henkilötiedot ja palkkaussuhteet”. Tuossa kohden palkkaussuhteilla viitattiin edelleen henkilöiden ammattiasemaan, ei ansiotasoon.99 1940-luvun puolivälin jälkeen kyselyihin tuli mukaan myös työelämässä toimivien insinöörien palkat, ja näiden varhaisten jäsentutkimusten avulla luotiin ensimmäiset taulukot, jotka antoivat suuntaa insinöörikunnan ansiotasosta ja sen kehityksestä. Vuonna 1947 julkaistiin ensimmäinen insinöörien palkkatilasto. Tilastossa huomioitiin työuran pituus ja eri tekniikan sektorit, ja niiden mukaisesti oli laskettu eri insinööriryhmien keskipalkat. Tämän ensimmäisen ansiotilaston julkistamisen jälkeen insinöörijärjestö alkoi osallistua välillisesti myös insinöörien palkka-asioiden hoitoon. Sen keräämien ja julkaisemien tietojen avulla työelämässä toimivat saattoivat itse vaikuttaa palkkaukseensa, mihin järjestön puolelta myös rohkaistiin.100 Toinen osoitus Insinöörijärjestön epäsuorasta vaikuttamisesta oman alan palkkauskysymyksiin ovat puheenvuorot, joita esitettiin alipalkkausta vastaan. Muun muassa vuonna 1947 järjestö painotti kannanotossaan, ettei sellaisia työsopimuksia tulisi solmia, jotka alittivat palkka- ja hintaneuvoston määrittelemän palkkatason.

A mm at i l l i s -a at t ee l l in e n yhdistys mu k aan va lt io n ko mi t e o ihin

78 ”Yhdistyksemme ei ylipäänsä puutu jäsentensä palkkaukseen, mutta edellämainitunlainen menettely vaikuttaa siksi paljon teknillisten toimihenkilöiden palkkojen kehitykseen sekä yhdistyksemme arvoon, että tällaisia tapauksia ei vastaisuudessa saisi esiintyä.”101 Yleinen Insinööriyhdistys vuonna 1947.

1940- ja 1950-lukujen taitteeseen tultaessa insinöörien palkkaukseen liittyvä keskustelu oli arkipäiväistynyt yhdistyksen sisällä. Palkkakyselyjä oli ehditty järjestää jo toistuvasti, ja niihin liittynyt kritiikki koski lähinnä enää sitä, että kyselyjen vastausprosentti tulisi saada korkeammaksi. Yhdistyksen sisällä myös todettiin, että jäsentutkimusten avulla muodostetuilla tilastoilla oli voitu tukea jäsenistön henkilökohtaisia palkkaneuvotteluja. Vaikka jäsenistön palkkoja koskeva vaikuttamistyö haluttiin edelleen pitää poissa ammatillis-aatteellisen insinööriyhdistyksen työnkuvasta, niin järjestö oli nyt aloittanut työt edesauttaakseen insinöörien ansiotasoa kehittymään positiiviseen suuntaan.102

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

Insinööri Sisko Ania (1891–1980)

Ensimmäinen vertaistensa joukossa Insinööriliiton ja insinöörien

ammattikunnan historia on tähän päivään saakka ollut vahvasti miesvaltainen. Edelleen 2010-luvulla ainoastaan kaksitoista prosenttia insinööreiksi valmistuneista on ollut naisia. IL:n jäsenkunnassa naisten osuus on noin 15 prosenttia. Kun Tampereen teknillisen opiston ensimmäinen vuosikurssi käynnistyi syksyllä 1912, naisoppilaiden osuus oli kolme prosenttia. Tuolloin opinnot aloitti 28 miesopiskelijaa ja Sisko Ania.

Sisko Ania on Suomen ensimmäinen

naisinsinööri, kun tarkasteluun otetaan kotimaassa tekniikan ”keskikoulutuksen” saaneet. Hän on myös ensimmäinen naispuolinen insinööriliittolainen sekä ensimmäinen liiton keskeiselle vaikuttajapaikalle noussut nainen. Ensimmäisenä olemisesta muodostui muutenkin leimallinen piirre Sisko Anian elämässä. Aniasta ei ole tehty laajempaa henkilöhistoriallista tutkimusta, ja hänen elämänsä ja uransa yksityiskohdista tiedetään vain vähän. Harvojen toistaiseksi löytyneiden lähteiden avulla peruslinjat on kuitenkin mahdollista hahmottaa. Hämeenkyrössä vuonna 1891 syn-

tynyt Sisko Ania sai päästötodistuksen Tampereen suomalaisesta tyttökoulusta vuonna 1908. Tuon jälkeen hän siirtyi harjoittelijaksi eri tehtaisiin hankkimaan työkokemusta ennen pääsyään opiskelemaan uuden Tampereen teknillisen opiston kutomateollisuusosastolle. Ensimmäisenä opiskeluvuonnaan Ania opiskeli Insinööri Emil J. Simolan johdolla muun muassa laskuoppia, mittausoppia ja trigonometriaa, kuvioivaa mittausoppia, fysiikkaa, kemiaa, piirustusta ja tekstausta sekä suomea ja ruotsia.

Kutoma-alasta kiinnostunut Ania teki jo opistoaikana opintomatkan Boråsin Kutomo Osakeyhtiöön Ruotsiin. Ajalle tyypilliseen tapaan hän täydensi ammatillista osaamistaan vielä myöhemminkin Saksassa. Opintojen jatkuessa Tampereella ensimmäisen polven TTO:laiset alkoivat pian perustaa omaa oppilaskuntaa tekniikan keskikouluun. Perustajajäsenten ryhmästä Niilo Rauvala valikoitui TTO:n oppilasyhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, ja Sisko Ania puolestaan yhdeksi oppilasyhdistyksen ensimmäisen johtokunnan jäsenistä.

A mm at i l l i s -a at t ee l l in e n yhdistys mu k aan va lt io n ko mi t e o ihin

Neiti Sisko Ania valmistui Tampe-

reen teknillisestä opistosta ensimmäisten joukossa vuonna 1915. Tämän jälkeen hän siirtyi mestarin apulaiseksi Tampereen keskustassa toimineeseen H. Liljeroosin Villakehruu- ja Värjäystehdas Osakeyhtiöön. Varhainen työura katkesi kuitenkin pian yhteiskunnan ajautuessa ongelmiin ja vuoden 1918 sotaan. Sota-aikana Ania toimi sairaanhoitajana Tampereella Punaisen Ristin Johanneksen koululle perustamassa sotasairaa-

lassa. Ania selvisi sodan koettelemuksista, ja pian sen päättymisen jälkeen hän oli mukana kokomassa Tampereen teknillisen opiston muistokokoelmaa, jolla kunnioitettiin sodassa kaatuneita opistolaisia.

Sodan päättymisen jälkeen Sisko

Ania palasi nopeasti takaisin työelämään. Työt kutomoteollisuudessa vaihtuivat kuitenkin muihin tehtäviin. Loka kuussa 1918 Naisten ääni -lehdessä

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

esiteltiin uudet kunnalliset työntarkastajat, jotka olivat juuri aloittaneet työssään. Heidän joukossa oli myös Sisko Ania, joka oli valittu Vaasan ja Oulun piirien naisammattien tarkastajaksi. Lehden kuvauksen mukaan kaikkia uusia tarkastajia yhdisti eteenpäinpyrkivä ja toimelias luonne, ja he olivat ”kokeilleet elämää monella eri alalla hankkien itselleen siten paljon kokemusta.”

Sisko Anian aiemmista kokemuk-

sista yhdistystoiminnasta oli hyötyä, kun hän opiskelutovereidensa kanssa kokoontui viides huhtikuuta 1919 perustamaan uutta yhdistystä Tampereen teknillisestä opistosta valmistuneille. Tampereen Teknillisten ensimmäinen johtokunta muodostui TTO:n vanhoista oppilasaktiiveista, ja siihen valittiin myös Ania. Johtokunnan toisessa kokouksessa tehtiin ensimmäiset päätökset siitä, keitä yhdistyksen jäseniksi hyväksytään. Ensimmäisten hyväksyttyjen joukossa oli kaksi naista. Sisko Ania ja rouva Katri Lundberg. Anian työura Pohjanmaalla ja pohjoisessa kesti vain vuoden, ja 1919 hän siirtyi Tampereen ja Lahden piirien naisammattien tarkastajaksi. Tuossa tehtävässä hän jatkoi vuoteen 1927 saakka, jolloin edessä oli siirtyminen G. A. Serlachius Osakeyhtiön palvelukseen Mänttään teollisuuslaitoksen ensimmäiseksi

huoltotarkastajaksi. Huoltotarkastajan työhön kuului tehdasolosuhteista ja työntekijöiden oloista huolehtiminen, ja tällaisessa toimessa Ania oli ensimmäinen koko Suomessa. G. A. Serlachius Oy:ssä hänestä tuli myös ensimmäinen nainen yhtiön ylemmässä johdossa.

Mäntässä viettämiensä kolmen

vuoden aikana Sisko Ania keskittyi tehtaiden työturvallisuuden parantamiseen ja työntekijöiden asuinolojen kehittämiseen. Omaa ammatillista osaamistaan sosiaalisiin kysymyksiin liittyen Ania täydensi Ruotsissa Socialarbetare inom insdustri- och affärsvärld -yhdistyksen kurssilla, joka oli suunnattu työnjohdolle. Yhteisöllisestä aktiivisuudesta puolestaan kertoo, että työn ulkopuolella Sisko Ania oli mukana perustamassa Mänttään paikallista Martta-yhdistystä ja uimakoulua. Ajanjakso Mäntässä päättyi vuonna 1930, jolloin Sisko Anian elämä muuttui muutenkin. Hän avioitui diplomi-insinööri Kuno Lautson (1896–1959 ) kanssa, minkä jälkeen Ania otti käyttöön aviomiehensä sukunimen. Kahta vuotta myöhemmin Sisko ja Kuno Lautso saivat tyttären.

Tämän jälkeen tiedot Sisko

Lautson myöhemmistä vaiheista rajoittuvat yksittäisiin mainintoihin. 1930-luvun alussa hän toimi luennoitsi-

A mm at i l l i s -a at t ee l l in e n yhdistys mu k aan va lt io n ko mi t e o ihin

jana Ammattienedistämislaitoksen järjestämillä kursseilla. Maaliskuun lopussa 1938 Helsingin kaupunginvaltuusto valitsi yksimielisesti Lautson avoinna olleeseen kunnallisen ammattientarkastajan virkaan. Tuossa tehtävässä hän toimi noin vuoden ajan. Marraskuussa 1950 Sisko Lautso oli mukana Tampellan mallipiirustuskilpailun tuomaristossa Taideteollisuusyhdistys Ornamon edustajana yhdessä tekstiilitaiteilijoiden Dora Jungin ja Laila Karttusen kanssa. Aktiivinen toiminta Martta-liikkeen parissa vaikuttaa jatkuneen vuosikymmenien ajan. Vuonna 1955 hänet valittiin Tampereen Marttayhdistyksen johtokunnan jäseneksi.

Insinööriliiton toiminnassa Sisko Ania ei vaikuta tehneen pitkää

uraa. Hän ei kuitenkaan unohtanut opiskelutovereidensa kanssa perustamaa yhdistystä. Hän oli ensimmäisten lahjoittajien joukossa antamassa tukensa Tampereen Teknillisten vuonna 1928 perustamaan kannatusrahastoon. Myöskään insinöörien yhdistys ei unohtanut perustajajäsentään. Kun Insinööriliitto vuonna 1969 juhlisti puolivuosisataista taivaltaan, niin liitto palkitsi Sisko Lautson kunniakirjalla yhdessä muiden Tampereen Teknillisten perustajien kanssa.

Sisko Lautso kuoli 89-vuotiaana vuonna 1980.103

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

83 Varhainen yhteistyö toisten insinöörijärjestöjen kanssa Juuret Insinööriliiton yhteistyölle muiden suomalaisten

insinöörijärjestöjen kanssa ulottuvat 1920-luvulle. Varhaisimmat yhteydet vasta perustettu Tampereen Teknilliset muodosti Tampereen Teknilliseen Seuraan ja Suomalaisten Teknikkojen Seuraan, joiden toiminta oli varhainen esikuva teknillisen opiston suorittaneiden yhdistykselle. Suomalaisten Teknikkojen Seuraan, eli nykyiseen Tekniikan Akateemisten Liitto TEK:iin, Tampereen Teknilliset muodostivat kiinteän yhteyden 1920-luvun alkupuolelta lähtien. Varsinaisesta yhteistyöstä niiden välillä ei tuona aikana voida kuitenkaan puhua johtuen epätasapainosta, joka vallitsi järjestöjen toiminnassa. Yli kahdenkymmenen toimintavuotensa aikana STS oli jo kehittynyt yhteiskunnalliseksi asiantuntijajärjestöksi, kun taas TT vasta aloitteli yhdistystoimintaa. Järjestöjen tuon aikaista suhdetta kuvaa, että vuonna 1923 Tampereen Teknilliset liittyi STS:aan alaosastoksi, ja siinä roolissa se pysytteli vuoteen 1929 saakka. Tuona aikana keskikouluinsinöörit saivat osallistua STS:n kokouksiin ja retkille, mutta äänivaltaa heillä ei ollut asioista päätettäessä.104 Tampereen Teknillisten irtautuminen Suomalaisten Teknikkojen Seurasta oli tärkeä linjanveto keskikouluinsinöörien yhdistyksen itsenäisyyden kannalta, mutta STS:n hallitseva asema edelleen käytännössä esti tiiviimpien yhteistyösuhteiden synnyn. Vaikka teknikkokuntaa jakanut arvonimikysymys ajoi keskikoulu- ja korkeakouluinsinöörejä samaan aikaan erilleen, niin TT:n jäsenistön kautta yhteys STS:aan säilyi. Aina 1930-luvun puoliväliin saakka STS toteutti roolia tekniikan parissa työskentelevien yleisseurana, mikä tarkoitti, että myös Tampereen Teknillisten keskikouluinsinöörejä kuului sen jäsenistöön.105 Keväällä 1936 STS otti askeleen pois teknikkojen yleisseuran suunnasta, kun maaliskuussa tehdyn sääntömuutoksen myötä teknillisistä opistoista valmistuneita ei otettu enää jäseniksi muuta kuin poikkeustapauksissa.106 Asiasta keskusteltiin Tampereen Teknillisten kevätkokouksessa toukokuussa ja todettiin, että STS on muuttumassa Teknillisestä korkeakoulusta valmistuneiden yhdistykseksi, minkä katsottiin velvoittavan keskikouluinsinöörejä ryhmittymään yhä kiinteämmin oman seuransa ympärille.107 Vaikka virallista yhteistyötä keskikoulu- ja korkeakouluinsinöörien järjestöjen välillä ei varsinaisesti alkanut vielä 1940- ja 1950-luvuillakaan,

Va r haine n y h t e i styö toist e n in sin öörijär je stö je n ka ns s a

84 niin toiminnassaan ne olivat jatkuvasti kosketuksissa toisiinsa. Järjestöjen edustajia oli mukana samoissa valtion komiteoissa, joissa käsiteltiin tekniikkaan liittyviä kysymyksiä. Vuodesta 1946 lähtien Tampereen Teknil liset alkoi järjestää säännöllisesti kokouksiaan STS:n tiloissa, koska heillä ei vielä ollut omaa toimistoa. Ja kun yhdistys sai käyttöönsä ensimmäisen varsinaisen toimisto- ja kerhohuoneistonsa vuonna 1951, niin toimitilat sijaitsivat STS:n rakennuttamassa Insinööritalossa. Myös julkaisutoiminnassa otettiin yhteisiä askelia, kun molemmat järjestöt liittyivät huhtikuussa 1948 osakkaiksi Kustannusosakeyhtiö Tekniikan Kirja nimiseen yritykseen, jonka tehtävänä oli julkaista Teollisuus ja Tekniikka lehteä sekä ”käytännöllisessä elämässä tarpeellisia teknillisiä julkaisuja”, joista Suomessa oli 1940-luvun lopulla pulaa.108 Lukuisat esimerkit osoittavat, että insinöörijärjestöjen toiminnalliset välit olivat hyvät, mutta virallinen yhteistyö niiden välillä alkoi vasta 1960-luvun alussa, kun Suomen insinöörijärjestöjen kansallinen komitea KANSKO perustetiin kaikkien insinöörijärjestöjen yhteisorganisaatioksi. Vaikka Tampereen Teknillisten ja Suomalaisten Teknikkojen Seuran välille ei kehittynyt todellista yhteistyötä vuosikymmeniin, niin jo varhain syntyi ajatus kaikkien tekniikan ammattilaisten yhteisen järjestön perustamisesta. Tampereen Teknillisten 1933 syyskokouksessa Niilo Rauvala ehdotti, että Suomen teknikkokunnan tulisi entistä kiinteämmin liittyä yhteen ajamaan yhteisiä etuja. Kommentissaan Rauvalan puheenvuoroon Teknillisen korkeakoulun professori Viljo Ylöstalo nosti esiin, että Suomalaisten Teknikkojen Seurassakin oli käsitelty kysymystä yhteisen liiton perustamisesta.109 Myös seuraavan vuoden syyskokouksessa asia nousi esiin, kun teollisuusneuvos Paavo Pero huomautti, että Suomeen oli jo useamman kerran yritetty perustaa ”yleistä insinööriliittoa”, mutta ilman tulosta.110 Yleisestä ja kaikille yhteisestä insinöörien järjestöstä olikin 1930luvun puoliväliin tultaessa keskusteltu jo toistuvasti, mikä osoittaa, että ajatuksella kaikkien tekniikan ammattilaisten yhteenliittymästä on pitkät historialliset juuret. Suunnitelmia pidemmälle asia ei kuitenkaan edennyt, ja tilanteessa, jossa Tampereen Teknillisen Opiston käyneiden virka- ja arvonimikysymys olivat ajankohtaisia, Tampereen Teknilliset päätyi tiivistämään yhteistyötä muiden keskikouluinsinööriryhmien kanssa.

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

Suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria korostaneen aitosuomalaisuus liikkeen toiminta heijastui myös insinöörien keskuuteen. 1930-luvun kielikysymysdebatin keskellä myös osa insinööreistä vaihtoi nimeään, ja vuonna 1935 Tampereen Teknillisten tiedotusjulkaisussa julkaistiin lista jäsenistä, jotka olivat suomenkielistäneet sukunimensä. Lähde: Tampereen Teknilliset tiedoitusjulkaisu N:o 26. 1935, 13.

Tampereen Teknillisten 1934 syyskokouksessa keskusteluun nousi yhteistyön lisääminen Tekniska läroverketin käyneiden kanssa. Pohdinnassa oli muun muassa vaihtoehto, jossa Tampereen Teknilliset yhdessä suunnitteilla olevan ruotsinkielisten insinöörien yhdistyksen kanssa muodostaisivat liiton, joka keskittyisi vaikuttamistoimintaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa 1930-luvulla vallinnut tilanne ei kuitenkaan edesauttanut suunnitelman toteutumista. Vielä vuosikymmenen puolivälissä vallalla ollut kielikiista, jossa aitosuomalainen liike ajoi suomen kielen ja

Va r haine n y h t e i styö toist e n in sin öörijär je stö je n ka ns s a

86 suomenkielisten aseman vahvistamista, oli kuumimmillaan, ja se heijastui myös keskikouluinsinöörien yhdistykseen. Osa jäsenistöstä vastusti yhteistyön tiivistämistä Tekniska läroverketin suuntaan juuri kielikysymykseen vedoten.111 Vaikka Suomessa käyty kielitaistelu nosti päätään myös Tampereen Teknillisten piirissä, sen vaikutukset jäivät kuitenkin vähäisiksi. Yhdistyksen varsinaiselle toiminnalle tärkeät kysymykset asetettiin tietoisesti kieliriitojen yläpuolelle. Vuoden 1935 vuosikokouksessa yhdistykseen perustettiin kolmihenkinen valiokunta valmistelemaan yhteistoimintaa, ja jo samana vuonna Tampereen Teknilliset sopi yhteistyön aloittamisesta Tekniska läroverketistä sekä Keski-Euroopan technikumeista valmistuneiden kanssa.112 Edellytykset yhteisen toiminnan käynnistämiseksi parantuivat, kun Tekniska läroverketistä valmistuneet saivat oman yhdistyksen vuonna 1936, jolloin Driftingenjörs Förbundet i Finland perustettiin ruotsinkielisten keskikouluinsinöörien omaksi järjestöksi. Pyrkimyksistä huolimatta kesti kuitenkin 1930-luvun lopulle, ennen kuin suomenkielisen ja ruotsinkielisen insinöörijärjestön välinen yhteistyö todella käynnistyi. Syksyllä 1939 vuorostaan DIFF ehdotti TT:lle järjestöjen välisen yhteistyön lisäämistä sekä samalla yhteyksien tiivistämistä myös pohjoismaisten sisarjärjestöjen kanssa.113 Talvisodan syttyminen marraskuussa lykkäsi kaikkien järjestötoimintaan liittyneiden suunnitelmien toimeenpanoa, mutta jo välirauhan aikana, tammikuussa 1941 kotimaisten järjestöjen edustajat matkustivat Tukholmaan ensimmäiseen pohjoismaiseen insinöörikokoukseen, jossa pohdittiin yhteistyömahdollisuuksia eri maiden yhdistysten välillä. Kesäkuussa pohjoismaisten teknillisten oppilaitosten insinööriyhdistysten edustajat kokoontuivat uudelleen Tukholmaan, jossa vahvistettiin säännöt pohjoismaista insinööriseuraa, Nordiska Ingenjörssamfundetia (NIS) varten. Samalla ensimmäinen NIS:in insinöörikongressi suunniteltiin pidettäväksi vuonna 1943, mutta toinen maailmansota vaikeutti asiaa. Vasta 1945 Kööpenhaminan edustajakokouksessa kaikki pohjoismaiset jäsenet olivat paikalla.114 1940-luvun puolivälistä lähtien pohjoismaisten insinöörien tapaamisia järjestettiin säännöllisesti eri puolilla Pohjolaa. Helsinki oli vuorossa jo vuonna 1947. Insinöörijärjestölle pohjoismainen yhteistyö ja Nordiska Ingenjörssamfundetin tapaamiset merkitsivät yhdistyksen kansainvälisen

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

87 toiminnan alkua. Vaikka jo ennen NIS:in perustamista yhdistyksessä oli seurattu tiiviisti, mitä omalla alalla tapahtuu Suomen rajojen ulkopuolella, niin nyt insinöörijärjestön kansainvälinen yhteistyö sai järjestäytyneemmät ja säännölliset toimintamuodot. Myös korkeakouluinsinöörien kanssa 1940-luvun puolivälin jälkeen toteutetut varhaiset yhteishankkeet liittyivät kansainvälisiin kysymyksiin. Syyskuussa 1947 Zürichissä järjestettiin Insinöörien Maailmanjärjestön perustamiskokous. Kokoukseen lähetettiin kaikkien suomalaisten insinöörien yhteisenä edustajana professori Edward Wegelius.115 Vaikka liittymisestä Insinöörien Maailmanjärjestöön toistaiseksi luovuttiinkin, niin käytänteet jäivät elämään. Kun eurooppalaisiin ja maailmanlaajuisiin insinöörijärjestöihin liittyminen tuli ajankohtaiseksi 1960-luvulla, niin kaikki kotimaiset insinöörijärjestöt toimivat asiassa yhdessä insinöörijärjestöjen kansallisen komitean nimen alla. Kansainvälisen yhteistoiminnan lisäksi insinöörijärjestöjen välinen yhteistyö myös kotimaassa otti konkreettisia askelia sotavuosina. Helmikuussa 1941 TT ja DIFF päättivät yhteistyövaliokunnan perustamisesta, jossa järjestöjen edustajat käsittelisivät yhdessä molempien toimialaan kuuluneita kysymyksiä.116 Menettelyllä pyrittiin tehostamaan järjestöjen vaikuttamistoimintaa, kun yhdistykset yhdessä ajoivat molemmille tärkeitä asioita. Ensivaiheessa keskeisimmät kysymykset koskivat jäsenten virkapaikkoja ja teknillisistä opistoista valmistuneiden nimityskysymystä. Erityisesti jälkimmäistä TT ja DIFF lähtivät ajamaan aktiivisesti yhdessä, ja asia ratkesikin niille suotuisasti jo kahta vuotta myöhemmin. Virkapaikkoihin ratkaisua saatiin toistaiseksi vielä odottaa.

Va r haine n y h t e i styö toist e n in sin öörijär je stö je n ka ns s a

Insinöörien järjestö toisen maailmansodan aikana Vaikka Tampereen Teknillisille

tärkeät teemat, kuten insinöörien arvonimiasia sekä pohjoismaisen insinööriyhteistyön käynnistyminen, ratkesivat sotavuosina, niin sota-aika merkitsi hiljaiseloa järjestön toiminnassa. Vuonna 1939 syyskokous jäi pitämättä talvisodan syttymisen takia, eivätkä yhdistyksen loppuvuoden julkaisut ilmestyneet. Vuosien 1939 ja 1940 yhteinen toimintakertomus tiivistää tilanteen: ”Poikkeuksellisista oloista johtuen on yhdistyksen toiminta ollut hyvin vähäistä rajoittuen etupäässä juoksevien asioiden hoitamiseen.”117

Yhdistyksen lehteen käynnissä

ollut sota heijastui nopeasti. Siinä ilmestyi artikkeleita, joissa käsiteltiin sota-ajan vaikutuksia Suomen teollisuuteen sekä korvikeainekysymyksiä, kuten polttoturvetuotannon käynnistämistä polttoainekäyttöä silmällä pitäen. Myös uutiset kaatuneista insinööreistä tekivät sodan näkyväksi lukijoille.118 Lehden sisältöjen ohella konkreettinen osoitus sodan vaikutuksista Tampereen Teknillisten toimintaan saatiin vuoden 1940

syys- ja vuosikokouksessa, jossa Viipurin alaosaston puheenjohtaja ilmoitti osaston lopettaneensa toimintansa, koska kaupunki oli menetetty Neuvostoliitolle. Jatkosodan alkupuolella rintamalinjan siirtyessä nopeasti itään alaosasto perustettiin vielä uudelleen loppuvuodesta 1941, mutta sodan päättymisen ja alueluovutusten sinetöitymisen jälkeen suomalaisilla insinööreillä ei ollut enää omaa osastoa Viipurissa.119

1940-luvun alussa käynnistynyt insinöörien pohjoismainen yhteis-

työ ei aluksi toteutunut niinkään tekniikan ympärillä, vaan se oli luonteeltaan humanitaarista avustustyötä, kun sotaa käyvän Suomen ammattiveljiä tuettiin kriisivuosina. Svenska Teknologföreningen yhdessä muiden ruotsalaisten teknillisten yhdistysten kanssa tekivät 1941 aloitteen suomalaisten insinöörien ja arkkitehtien lasten kutsumisesta Ruotsiin pois sodan jaloista. Tampereen Teknillisten puolelta erityisesti kaatuneiden jäsenten omaisia kannustettiin tarttumaan tähän tilaisuuteen.120

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

89 ”Kehoitamme yhdistyksemme jäseniä, samoin kuin muitakin kysymykseen tulevia, käyttämään hyväkseen tätä erikoista tilaisuutta, sekä nykyisen elintarviketilanteen takia, että myöskin siksi ettei ruotsalaisten teknikkotoveriemme aulis aloite jäisi kannatuksen puutteessa toteuttamatta.”121 Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu 1941.

Jatkosodan pitkittyessä läntisen naapurimaan ammattitoverit

alkoivat lähettää Suomeen myös taloudellista apua. Vuonna 1943 ruotsalaisten keskikouluinsinöörien järjestö Tekniska Läroverkens Ingenjörsförbund lahjoitti Tampereen Teknillisille ja Driftingenjörsförbundet i Finlandille yhteisesti 20 000 mk sotavammaisten ja sodassa kaatuneiden perheiden hyväksi käytettäväksi. Pian Tukholmasta saatiin toinenkin, tällä kertaa 13 000 mk:n suuruinen lahjoitus.122

Jatkosodan alkuvaiheessa Tampereen Teknilliset lähti myös itse tuke-

maan sodan koettelemaa jäsenistöään. Vuoden 1941 vuosikokouksessa tehtiin päätös sotakummilapsen ottamisesta yhdistykselle. Sotavuosista lähtien Tampereen Teknilliset tuki kahden sotaorvon elämää, ja lapsille maksettiin kuukausittaista avustusta, joka rahoitettiin ylimääräisen jäsenkeräyksen tuotoilla.123 Tampereen Teknillisestä Opistosta 1937 valmistuneen ja talvisodan lopulla kaatuneen Veikko Tirkkolan poika Heikki Tirkkola oli toinen kummi-

”Heikki-poika lähettää tässä kauttani valokuvansa ja terveisensä arv. kummeillensa.” Toukokuun 18. 1941 Hilkka Tirkkola lähetti Tampereen Teknillisille kuvan yhdistyksen sota kummilapsesta Heikki Tirkkolasta.

Va r haine n y h t e i styö toist e n in sin öörijär je stö je n ka ns s a

lapsista. Yksivuotiaana viimeisen kerran isänsä tavanneen Tirkkolan myöhemmistä vaiheista kerrottiin jäsenistölle vuonna 1948 insinöörijärjestön lehdessä julkaistussa artikkelissa. Artikkeli koski

yhdistyksen kummilasten elämää sodan päättymisen jälkeen, ja Heikki-pojan osalta todettiin, että tällä on ”kaikki mahdollisuudet kehittyä terveeksi ja kunnolliseksi kansalaiseksi.”124

”Mannerheim-liiton sotakummivaliokunnalta sain suureksi ilokseni vastaanottaa rahalähetyksen Smk 700:- ja kirjeen, jossa Te olette lupautuneet Heikki poikani sotakummeiksi. Sen taloudellisen helpotuksen lisäksi, minkä näin saamme, on mieltä lämmittävää saada osakseen tällaista ystävällisyyttä tänä raskaana aikana. Varsinkin se on minusta niin mieluista, että Heikin kummit ovat juuri Tamp. tekn. opistolaisia, joihin hänen isänsäkin kuului.”125 Hilkka Tirkkola 11.3.1941.

Yhdenlainen loppuluku Tampereen Teknillisten sotakummilap-

siasiaan kirjoitettiin loppuvuodesta 2017, kun toimittaja Janne Luotola teki Insinööriliiton lehteen henkilöhaastattelun tuolloin 79-vuotiaasta Heikki Tirk-

kolasta. Tieto siitä, että hän oli ollut Tampereen Teknillisten sotakummilapsi, tuli Tirkkolalle yllätyksenä. Siitä, kuten muistakaan sotaan liittyneistä asioista, perheen äiti Hilkka Tirkkola ei ollut koskaan puhunut.126

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

91 Vuoden 1946 sääntöuudistus Vaikka Tampereen Teknillisten toiminta oli pitkälti pysähdyksissä

toisen maailmansodan aikana, niin sotavuosina luotiin pohjaa useammalle suurelle muutokselle, jotka heijastuivat pian yhdistyksen työhön ja sen toiminnan perusteisiin. Merkittävin näistä oli 1946 voimaan tullut sääntömuutos, jonka seurauksena insinöörien yhdistyksen nimi ja kotipaikka muuttuivat. Jo 1930-luvun alussa Tampereen Teknillisten piirissä käytiin keskustelua siitä, missä kaupungissa olisi parhaat edellytykset yhdistyksen toiminnalle. Vuonna 1930 tamperelaisia kritisoitiin passiivisuudesta yhdistystyössä sekä siitä, että yhteys johtokunnan ja Helsingissä toimineen Valtion virka- ja insinööriupseerikomitean välillä oli huono. Tuossa tilanteessa Turun alaosasto ehdotti, että TT:n johtokunta valittaisiin helsinkiläisistä, koska siellä toiminta oli vireää. Ehdotus tyrmättiin siihen vedoten, että yhdistyksen kotipaikka oli Tampere, minkä vuoksi helsinkiläisten valinta ei olisi mahdollista.127 Vastaavanlainen ehdotus toistui vuosina 1935 ja 1939, jolloin Viipurin alaosasto ehdotti vuosikokouksessa TT:n kotipaikaksi Helsinkiä. Sieltä tulisi myös valita yhdistyksen johtokunta, koska ”helsinkiläiset ovat lähempänä niitä virastoja ja laitoksia, joissa yhdistyksen asioita on ajettava.”128 Tälläkään kertaa aloite ei johtanut muutokseen, mutta nyt TT:n johtokunta alkoi jo selvittää, millaisia mahdollisuuksia yhdistyksen kotipaikan vaihtamiseksi oli, ja pohtia siitä saatavia hyötyjä. 1940-luvun alussa keskustelu yhdistyksen nimestä ja kotipaikasta sai konkreettisempia muotoja. Vuoden 1941 vuosikokouksessa TT:n johtokunta nosti esiin kysymyksen, tulisiko yhdistyksen nimi muuttaa, mihin useat osallistujat vastasivat myöntävästi. Perusteluna esitettiin, että yhdistyksen nimenä Tampereen Teknilliset ei ollut enää ajanmukainen.129 Alaosastojensa kautta jo useita Suomen kaupunkeja kattaneelle yhdistykselle vahva leimautuminen Tampereeseen ei ollut enää tarkoituksenmukaista. Erityisesti sen jälkeen, kun päätökset Turun ja Helsingin teknillisten opistojen perustamisesta sinetöitiin alkuvuodesta 1943, Tampereen Teknilliset yhdistyksen nimenä oli auttamattomasti vanhentunut. Maaliskuussa TT:n vuosikokous tekikin periaatepäätöksen yhdistyksen nimen muuttamisesta.130 Vuodet 1944–1946 muodostivat Tampereen Teknillisille sääntöuudistuksen suunnittelun ajanjakson. Tuo työ kulminoitui kysymykseen siitä,

Vu o d e n 194 6 s ää n töu u dist u s

92 mikä olisi yhdistyksen uusi nimi ja kotipaikka. Sopivasti vuonna 1944 vahvistettu päätös insinöörin arvonimestä tarkoitti, että sanaa voitiin nyt käyttää myös yhdistyksen nimessä, ja se nousikin nimiehdotuksiin, joihin lukeutuivat Insinööriyhdistys ja Insinööriliitto.131 Pitkällisten keskustelujen jälkeen Tampereen Teknillisten korvaajaksi valikoitui lopulta Yleinen Insinööriyhdistys (YIY). Keskeinen peruste nimivalinnan taustalla oli, että sen avulla yhdistykseen voitiin houkutella myös muita kuin teknillisen opiston suorittaneita, ja sitä kautta laajentaa yhdistyksen jäsenpohjaa.

”Tämä nimi [Yleinen Insinööriyhdistys] valittiin sitä silmällä pitäen, että yhdistykseemme ovat myös tervetulleita Korkeakoulussa tai muualla tutkintonsa suorittaneet, mikäli heillä ei ole omaa yhdistystään jollain paikkakunnalla.”132

Sääntöuudistusta hahmoteltaessa yhdistyksen kotipaikan ajateltiin toistaiseksi pysyvän ennallaan, vaikkakin sen muuttoa Helsinkiin pidettiin tulevaisuudessa todennäköisenä. Ensimmäisissä sääntöluonnoksissa yhdistys määriteltiin vielä tamperelaiseksi, mutta suunnitelmat muuttuivat vuoden 1944 kuluessa, ja kotipaikan kohdalle alettiin merkitä Helsinki.133 Tämä jäi lopulliseksi ratkaisuksi, ja sen myötä insinööriyhdistyksen neljännesvuosisadan mittainen aika Tampereelle tuli pian päätökseen. Poismuuton taustalla vaikutti erityisesti syy, jota oli toisteltu yli vuosikymmenen ajan; pääkaupungista käsin yhdistyksellä oli paremmat edellytykset ylläpitää toimintaa ja ajaa jäsenistön asiaa. Konkreettinen osoitus Yleisen Insinööriyhdistyksen toiminnan painopisteen nopeasta siirtymisestä Helsinkiin on, että vuoden 1947 alusta lähtien kaikki yhdistyksen keskeisimmät toimijat tulivat pääkaupungista. Jo keväällä 1946 tamperelaisen Eino Paloheimon oli korvannut yhdistyksen puheenjohtajana helsinkiläinen Kalle Karppinen. Tuoreen puheenjohtajan suulla insinöörien uudelleen nimetylle yhdistykselle asetettiin yhä kunnianhimoisempia tavoitteita nousta mukaan kansalliseen keskusteluun käsittelemään tekniikan ympärillä käytäviä asioita:

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

93 ”Kohta miespolven kestäneen voimiemme arvioinnin tuloksena on meidän nyt ei vain oikeus, mutta myöskin velvollisuus osallistua täysveroisena osapuolena kaikkialla siellä, missä maamme teknillisen alan kysymyksiä käsitellään. Voimme hyvällä syyllä sanoa, että perustusrakennustyömme ovat valmiit, näkyvään rakennustyöhön voimme ryhtyä.”134 Yleisen Insinööriyhdistyksen puheenjohtaja K. A. Karppinen vuonna 1947.

YIY:n nousulle vahvemmin mukaan tekniikan ympärillä käytävään keskusteluun alkoi 1940-luvun puolivälin jälkeen olla enemmän perusteita. Vuoden 1947 lopulla valmistuivat ensimmäiset oppilaat Helsingin ja Turun teknillisistä opistoista, ja uusien insinöörien määrä nousi lähes viiteen sataan, mikä oli lähes viisinkertainen määrä sotaa edeltäneeseen tasoon verrattuna. Tämä tarkoitti, että myös YIY:n jäsenmäärään oli lähitulevaisuudessa tulossa huomattavaa kasvua, minkä odotettiin kasvattavan YIY:n arvovaltaa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

”Sikäli kun jäsenmäärämme lisääntyy, oikeuttaa se yhdistyksemme entistä näkyvämmin esiintymään maamme muiden teknillisten järjestöjen rinnalla. Samalla kun me annamme oman panoksemme maamme jälleenrakentamiseen, sen teknilliseen ja taloudelliseen elämään, katsomme me kuuluvan myöskin meille oikeuden tasavertaisena toisten järjestöjen kanssa toimia elinetujemme puolesta sekä taata asemamme yhteiskunnassa.”135 YIY:n puheenjohtaja K. A. Karppinen vuonna 1947.

Tässä 1947 julkaistussa puheenvuorossa näkyy, kuinka Yleisen Insinööriyhdistyksen katsottiin kasvaneen lopullisesti pois tamperelaisesta paikallisyhdistyksestä koko Suomen kattavaksi järjestöksi. YIY ei tosin vielä ollut

Vu o d e n 194 6 s ää n töu u dist u s

94 kansallisella tasolla erityisen vaikutusvaltainen järjestö, mutta puheenjohtajansa suulla se asetti jo tavoitteekseen päästä tasavertaiseksi kumppaniksi muiden insinöörijärjestöjen – erityisesti Suomalaisten Teknikkojen Seuran – rinnalle.

Insinööriliitto syntyy alati teknistyvään Suomeen 1950-luvun alkaessa Suomi oli edelleen sodasta toipuva jälleenra-

kennuksen maa. Sodan päättymisen jälkeen maksettavaksi langenneiden sotakorvausten suorittaminen jatkui seuraavan vuosikymmenen alussa, ja viimeinen sotakorvauskuljetus toimitettiin Neuvostoliittoon syyskuussa 1952. Suomen historiassa lähes myyttiseen asemaan nostettu sotakorvausteollisuus onnistui lopulta tehtävässään. Suomi suoriutui sille maksettavaksi määrätyistä sanktioista kokonaisuudessaan. Ainoana maana maailmassa. Sotakorvausvuodet ovat hyvä esimerkki kriisiaikojen usein kiihdyttävästä vaikutuksesta teollisuuden toiminnalle ja tekniikan kehitystyölle. Viisitoista vuotta sotakorvausten päättymisen jälkeen Oy Tampella Ab:n johtoon kuulunut Nils Björklund tiivisti osuvasti sotakorvausten merkityksen suomalaiselle metalliteollisuudelle: ”Se nosti metalliteollisuutemme laajuuden ja teknillisen osaamisen pakkosyötteisesti tasolle, johon se olisi normaalikehityksen tietä päässyt aikaisintaan vasta noin viisi tai kuusi vuotta myöhemmin. Se avasi meille Neuvostoliiton markkinat, joita ilman emme niinkään nopeasti, jos ollenkaan, olisi saavuttaneet nykyistä tasoamme.”136 Kyse oli siitä, että pakon edessä kotimainen teollinen sektori, erityisesti metalliteollisuus laajeni muutamassa vuodessa huomattavasti sotaa edeltäneestä tasosta. Sen lisäksi, että sotakorvaukset pakottivat laajentamaan metalliteollisuuden tuotantoa, kotimainen teknologiatuotanto haastettiin myös toisella tapaa. Useat Neuvostoliiton määrittelemistä sotakorvaustuotteista olivat sellaisia, joiden valmistamisesta Suomessa oli vain vähän tai ei lainkaan kokemusta. Ainutkertaista ei ollut, että lähtökohta jonkin yksittäisen sotakorvaustuotteen tuotannolle oli vain piirustukset, jotka neuvostoliittolainen osapuoli oli toimittanut. Tällaiset tapaukset haastoivat insinöörit ja muut asianosaiset nopeasti kehittämään tuotesuunnitelmat sekä ratkaisut niidet tuottamiseksi teollisessa mittakaavassa.

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

95 Tällä tavoin sotakorvaukset pakottivat suomalaiset myös kehittämään uutta tekniikkaa, mikä osaltaan kehitti kotimaisen teollisuuden valmiuksia paikallisesti itsenäiseen innovaatiotoimintaan. Samaan aikaan maailmassa ylipäätään elettiin nopeiden teknologiaharppausten aikaa. Tämä tulee hyvin esiin esimerkiksi Insinöörilehden sivuilla, jossa vuosikymmenen aikana uutisoitiin sellaisista tekniikan uutuuksista kuin tietokone, muovit, ydinvoimalla tuotettu sähkö, transistorit, transatlanttinen lentoliikenne ja avaruusraketit. Ne edustivat aikakauden huipputekniikkaa globaalilla tasolla, mutta toiminta niiden parissa oli Suomessa vielä vähäistä.137 Sotakorvausaika kiistatta pakotti kehittämään suomalaista teollisuussektoria. Tämä ei kuitenkaan vielä 1950-luvulla juuri heijastunut Suomen vientikauppaan. Maa oli pitkälti yhden kortin varassa. Kun Insinöörilehdessä vuonna 1953 käsiteltiin Suomen ja Saksan demokraattisen tasavallan (DDR) välisiä kauppasuhteita, niin DDR:n erilaiset koneet, autot ja optiset laitteet nostettiin esiin potentiaalisina tuontitavaroina. Viennissään Suomi voisi puolestaan keskittyä puuhun, paperiin, selluloosaan ja elintarvikkeisiin.138 Tämä kuvaa hyvin suomalaisen 1950-luvun viennin yksipuolisuutta ja vähäistä jalostusastetta, eikä tilanne suuremmin muuttunut vuosikymmenen kuluessa. 1950-luvun puolivälin jälkeen arvio oli, että vientikaupasta 85 prosenttia oli puunjalostustuotteiden varassa. Samoihin aikoihin selvään vähemmistöön kuulunut metalliteollisuuden vienti koostui puolestaan pääasiassa metallien perusteollisuuden tuotteista, puunjalostusteollisuuden koneista ja laivoista. Tämä tarkoitti raaka-aineita, paperikoneita ja jäänsärkijöitä.139 Jo 1950-luvulla tunnustettiin yleisemmin, että suomalaista vientisektoria tulisi laajentaa. Toistaiseksi ajatus oman tutkimus- ja kehitystyön merkityksen ja määrän kasvattamisesta ei kuitenkaan noussut vielä laajemmin esiin. Vuosikymmenen kuluessa Insinöörilehdessä esitettiin toistuvasti puheenvuoroja, joissa painotettiin vientituotteiden laadun ja kilpailukyvyn kehittämisen merkitystä sekä työntekijöiden ammattitaidon lisäämistä. Myös laadunvalvonnan tehostamisen katsottiin olevan keskeinen tekijä siinä, että Suomessa voitaisiin valmistaa tuotteita, jotka pärjäisivät kansainvälisessä kilpailussa.140 Nykykatsannosta silmiinpistävää on, että noissa kannanotoissa itsenäinen t&k-toiminta ja uusien vientituotteiden kehittäminen eivät vielä nouse esiin. Tuota ajatusta alettiin painottaa vahvemmin vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

I ns i nöör il ii t to syn tyy al at i t e k n istyvään S uo mee n

96 Se, mikä kuitenkin nousi esiin ja tunnustettiin jo 1900-luvun puolivälissä, oli suomalaisen yhteiskunnan ja elämänpiirin teknistyminen. Se oli alkanut näkyä yhä enemmän ihmisten arjessa ja työelämässä. Maanviljelyksessä teknistyminen tarkoitti ennen kaikkea koneellistumista. Aikalaisarvion mukaan Suomen maataloudessa oli ennen sotaa käytössä noin 6 000 traktoria. Vuonna 1950 traktoreita oli 18 000, ja 1956 lopulla niiden lukumäärä oli kasvanut jo 40 000:een. Samaan aikaan halu koneellistaa työtä on maanviljelijöiden keskuudessa niin suuri, ettei traktoreiden tuonti ja kotimainen valmistus pystyneet vastaamaan viljelijöiden ostohaluihin.141 Arkinen kodinpiiri oli toinen, joka koneellistui 1950-luvulta lähtien vauhdilla. Kun Työtehoseuran osastopäällikkö – ja historiaan kuivauskaapin keksijänä jäänyt – Maiju Gebhard (1896–1986) vuonna 1956 käsitteli kotitalouksien viimeaikaista koneellistumista, hän nosti tärkeinä uutuuksina esiin pesukoneen, ”siksak sähköompelukoneen”, sähkösilitysraudan, jääkaapin, pölynimurin ja keittiön yleiskoneen. Kodin ylläpidon kannalta pitkälti hyödyttömän uutuuden, television, Gebhard jätti mainitsematta. Suomen ensimmäinen televisiolähetys tapahtui 24. toukokuuta 1955, ja vähitellen kuvallinen tiedonvälitys ja viihdetarjonta mullistivat olohuoneessa vietetyn ajan. Kesällä 1958 Insinöörilehdessä jo kysyttiinkin, joko televisiovastaanottimen hankkiminen on ajankohtaista?142 Romantiikan aikakaudelta oltiin siirtymässä tekniikan aikakaudelle, kuten nopeasti käynnissä ollutta muutosta 1950-luvulla kuvattiin.

”[O]lemme tietoisia siitä, että meillä insinöörikunnalla on entistä tärkeämpi tehtävä yhteiskunnassa. Olemme siirtyneet romantiikan aikakaudesta tekniikan aikakauteen. Tämä on tapahtunut…suhteellisen lyhyessä ajassa. Toisen maailmansodan jälkeinen aika on kaikissa Pohjoismaissa, varsinkin Suomessa, kulkenut nopean teknillisen kehityksen tietä. Tämä ei koske enää vain teollisuuden piiriä, vaan myös maaseudun hiljaiseloon on koneellistuminen ja sähköistyminen lyönyt leimansa. Valtavat sähkövoimansiirtolinjat halkovat ennen koskemattomia korpia ja vievät sähkön ja sen mukana valon, koneet ja kojeet pieneenkin korpitorppaan.”143 Insinöörilehti keväällä 1956.

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

97 Kun Suomi vähitellen 1950-luvulla siirtyi tekniikan aikakaudelle, myös Yleinen Insinööriyhdistys oli merkittävien muutosten edessä. Kyse oli yhdistyksen organisoimisesta uuden rakenteen mukaisesti. Jo 1940-luvulla YIL:ssä oli käyty keskustelua yhdistyksen toiminnan muuttamisesta liittopohjaiseksi. Tuolloin hahmotellussa mallissa varsinainen yhdistystyö olisi keskittynyt alajaostoihin ja pääyhdistys olisi muodostanut keskusjärjestön. Ajatus tuon mallin käyttöönottamisesta kariutui toistaiseksi vielä siihen, että alajaostoja katsottiin olevan liian vähän, jotta muutos olisi ollut mahdollinen. Tähtäimeksi kuitenkin asetettiin, että uusia alajaostoja perustettaisiin aktiivisesti, jotta liittomalliin voitaisiin siirtyä. 1950-luvun alussa YIY:n jäsenmäärä oli kasvanut, ja yhdistyksen toiminta laajentunut, mikä asetti paineita järjestötyön kehittämiselle. Vuonna 1952 yhdistykseen perustettiin työvaliokunta tehostamaan järjestötoimintaa, mitä valiokunta alkoi toteuttaa aloitteita laatimalla, valmistelemalla hallituksen kokouksia sekä hoitamalla kiireellisiä asioita. Muutokset YIY:ssä näkyivät nyt myös siinä, että yhdistykseen alettiin perustaa perinteisten alaosastojen rinnalle myös toimialakohtaisia osastoja. Näitä olivat vuonna 1951 perustettu Rakennusinsinöörit ry sekä Valtion insinöörit ry (1953) ja Posti- ja lennätinlaitoksen insinöörikunta (1956). Toimialakohtainen järjestäytyminen aktivoi jäsenten rekrytointia Yleiseen Insinööriyhdistykseen, ja vuoteen 1954 mennessä YIY kattoi jo kaikkiaan 22 erillistä paikallisosastoa.144 Ennen kuin YIY:n siirtyminen liittomalliin tuli uudelleen ajankohtaiseksi, nousi esiin ajatus kokonaan uudenlaisen tekniikan alan toimijoiden järjestön perustamisesta. Yleisen Insinööriyhdistyksen aloitteesta 1950luvun alkuvuosina käytiin keskusteluja tekniikan kentän laajemmin kattavan yhteisjärjestön perustamisesta. Vuonna 1951 YIY teki ehdotuksen Suomen Teknilliselle Seuralle laajemmalla pohjalla toimivan ”insinööriliiton” luomisesta. Tuon liiton avulla koko insinöörikunnan oikeuksia teknillisten ja muiden yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisemiseksi lisättäisiin. YIY:n pyrkimykset laajempaan yhteistyöhön muiden kotimaisten insinöörijärjestöjen kanssa toistuivat seuraavina vuosina, jolloin neuvotteluja jatkettiin yhteisen keskusjärjestön aikaan saamiseksi.145 Vuosina 1951–1953 käydyt keskustelut tekniikan ammattilaisten yhteisen järjestön perustamisesta eivät kuitenkaan johtaneet tuloksiin, ja Yleisessä Insinööriyhdistyksessä palattiin 1940-luvulla syntyneeseen liitto-

I ns i nöör il ii t to syn tyy al at i t e k n istyvään S uo mee n

98 Insinöörien järjestön toiminta Insinööriliitto nimen alla alkoi virallisesti vuoden 1955 alusta. Kuitenkin jo järjestön 1954 syyskokous järjestettiin Insinööriliitto nimen alla. Lähde: Insinöörilehti 9/1954, 234.

ajatukseen. Yhdistyksen toimintasuunnitelmassa vuodelle 1954 tuotiin esiin, että ajatus liittomalliin siirtymisestä on ajankohtainen, koska YIY:n toiminta oli viime aikoina laajentunut huomattavasti. Pian suunnitelma alkoi materialisoitua, kun YIY:n vuoden 1953 syyskokous antoi johtokunnalle esityksen yhdistyksen sääntöjen muuttamisesta siten, että yhdistys muutettaisiin liittoperusteiseksi, jotta järjestötoiminta tulisi ”tarkoituksenmukaisemmaksi”.146 Alkuvuonna 1954 pidetyssä Yleisen Insinööriyhdistyksen 35-vuotisjuhlakokouksessa hyväksyttiin yksimielisesti yhdistyksen sääntöjen muuttaminen liittopohjaiseksi. Lopullisesti asia päätettiin YIY:n kesäkokouksessa, jossa tehtiin päätös Yleisen Insinööriyhdistyksen nimen muuttamisesta Insinööriliitoksi. Järjestön uuden nimen ja uuden organisaation päätettiin astuvan voimaan vuoden 1955 alusta.147 Liittomallin käyttöönotto ja Insinööriliitto-nimeen siirtyminen merkitsivät käytännössä sitä, että jäsenistön suhde yhdistykseen muuttui.

II In sin öörie n yhdist yks e n e ns ivuo s ik ymme ne t

99 Insinööriliitossa ei ollut enää henkilöjäseniä, vaan jäsenistön muodostivat jäsenyhdistykset, jotka saivat samalla itsenäisemmän aseman. Tämä näkyi ennen kaikkea siinä, miten päätösvalta jatkossa jakautui liiton asioissa. Vielä Yleisessä Insinööriyhdistyksen liittokokouksissa äänestysvaltaisia olivat kaikki paikalle tulleet tai valtakirjalla äänestäneet yhdistyksen jäsenet. Insinööriliiton kokouksissa äänivaltaa käyttivät vain rekisteröidyt jäsenyhdistykset, joiden äänimäärä oli sidottu suoraan niiden jäsenmäärään. Mitä suurempi jäsenyhdistys, sitä enemmän sillä oli sanavaltaa IL:n asioihin. Tämä käytäntö on edelleen käytössä Insinööriliitossa. Liittomalliin siirtymisen jälkeen Insinööriliiton toiminnassa tulee näkyviin pyrkimys Insinööriliiton profiilin nostamiseen yhteiskunnassa. Yksi osa tuon tavoitteen toteuttamista oli, että insinöörien asioiden ajaminen otettiin yhä kiinteämmin mukaan osaksi Insinööriliiton toimintaa.

”Järjestön on pystyttävä tehokkaasti valvomaan jäsenistönsä yhteiskunnallisia ja taloudellisia etuja. Pelkkä kerhoilu ei enää tyydytä suurinta osaa insinöörikuntaa.”148 Pääkirjoitus Insinöörilehdessä alkuvuonna 1958.

Vaikka insinöörikunnan yhteiskunnallisten ja taloudellisten etujen ajaminen nostettiin esiin IL:n puheenvuoroissa, niin varsinaisesta työmarkkinajärjestötoiminnasta pysyteltiin tietoisesti erossa. Jäsenten taloudellisia ja ammatillisia etuja ajamisessa ei otettu mallia aktiivisesta SAK:laisesta liikkeestä, vaan edelleen insinöörien asiaa edistettiin ”pyrkimällä enemmän pysyviin saavutuksiin kuin puuttumalla hetken palkkapolitiikkaan.”149 Lisääntyneistä päättäväisistä äänenpainoista huolimatta Insinööriliiton järjestötoiminnassa oli 1950-luvun päättyessä havaittavissa selviä puutteita. Liittokokouksella ei usein ollut riittävää kokemusta ja osaamista asioiden hoitoon, minkä seurauksena ”päätökset jouduttiin usein tekemään talonpoikaisjärjen, ei asiantuntemuksen pohjalta”.150 Insinööriliiton kasvu ja tehtäväkentän laajentuminen kasvattivat kuitenkin painetta liiton toiminnan kehittämiselle. Sitä jatkettiin 1960-luvulla muun muassa tehtävää varten perustetussa organisaatiotoimikunnassa.

I ns i nöör il ii t to syn tyy al at i t e k n istyvään S uo mee n

Kasvun aikaa

1960-luvun Insinööriliitto

101

Teknologia-Suomi alkaa muotoutua 1900-luvun puolivälin jälkeen Suomi etääntyi vauhdilla perin-

teisestä maatalousyhteiskunnasta. 1960-luku muodosti muutoksen kauden, jolloin monin tavoin luotiin perustaa nykyaikaisen Suomen synnylle. Yhteiskunnan rakennemuutos, massamuutto maaseudulta kaupunkeihin ja Ruotsiin, kaupan ja teollisuuden kansainvälistyminen, peruskoulu-uudistus, vuosikymmenen lopun opiskelijaliikehdintä, vasemmistojohtoinen poliittinen elämä sekä ammattiyhdistysliikkeen vaikutusvallan kasvu ovat kaikki esimerkkejä suomalaisen yhteiskunnan keskeisistä kehityskuluista 1960-luvulla. Nuo tapahtumat vaikuttivat vahvasti siihen, millaiseksi Suomi muotoutui vuosisadan loppupuolella, ja ne heijastuivat myös Insinööriliiton toimintaan. Myös suomalaiselle tekniikalle 1960-luku muodosti tärkeän käännekohdan, jolla oli huomattavat vaikutukset teollisuuteen ja insinööreihin, tekniikan alan koulutukseen sekä siihen, millainen rooli tekniikalla nähtiin yhteiskunnassa olevan. Kansainvälinen talouskehitys oli 1960-luvulla suotuisaa, mikä heijastui myös Suomeen. Maan teollinen sektori sekä teollinen tuotanto jatkoivat tasaista, nopeaa kasvuaan vuosikymmenen ajan. Esimerkiksi teollisuustuotannon kokonaisvolyymi kasvoi vuosina 1960–1969 44 %. Samaan aikaan kotimaisen vientiteollisuuden kivijalan, paperiteollisuuden viennin arvo kasvoi 1,5 miljardista markasta 3 miljardiin markkaan, ja metalliteollisuuden vienti 0,4 miljardista markasta 1,6 miljardiin markkaan.151 Kotimaisen teollisen kentän laajentuminen ja yhteiskunnan teknistyminen heijastuivat suoraan insinöörien koulutukseen. Vuosina 1960– 1963 Suomeen perustettiin kaikkiaan yhdeksän uutta teknillistä opistoa, minkä seurauksena vuosittain valmistuvien ja työmarkkinoilla toimivien insinöörien lukumäärä lähti nopeaan nousuun (kuviot 3.1. ja 3.2.).

Te k n o logi a-Suomi al k aa mu otou t ua

102 Kuvio 3.1. Teknillisistä opistoista valmistuneet insinöörit 1955–1975 2000 1800 1600 1400 1200 1000 800 600 400 200

1975

1974

1973

1972

1971

1970

1969

1968

1967

1966

1965

1964

1963

1962

1961

1960

1959

1958

1957

1956

1955

Lähde: Insinööriliitto, tutkimusosasto.

Kun vuonna 1960 teknillisistä opistoista valmistui kaikkiaan 319 insinööriä, niin 1970 heitä oli jo 1594. Käytännössä valmistuvien insinöörien määrä viisinkertaistui kymmenessä vuodessa. Millään muulla vuosikymmenellä insinöörikoulutuksen kasvu ei olekaan ollut yhtä nopeaa. Samaan aikaan työmarkkinoilla toimivien insinöörien lukumäärä lähes kolminkertaistui: vuonna 1960 työelämässä toimineen 4600 tekniikan ammattilaisen joukko oli kasvanut 1970 tultaessa jo 12500:aan. Se, kuinka tekniikan alan osaamiselle syntyi huomattavasti enemmän kysyntää suomalaisen yhteiskunnan perusteiden muuttuessa 1960-luvulla, näkyy siinäkin, että myös diplomi-insinöörien määrä nousi huomattavasti. Vuonna 1960 työmarkkinoilla toimivia diplomi-insinöörejä oli Suomessa vajaa 6000, 1965 runsas 7000 ja 1970 jo yli 9000 henkeä.152

III K a sv un a ika a

103 Kuvio 3.1. Työelämässä toimivat insinöörit 1955–1975 20 000 18 000 16 000 14 000 12 000 10 000 8 000 6 000 4 000 2 000

1975

1974

1973

1972

1971

1970

1969

1968

1967

1966

1965

1964

1963

1962

1961

1960

1959

1958

1957

1956

1955

Lähde: Insinööriliitto, tutkimusosasto.

Teknillisistä opistoista valmistuneiden insinöörien määrä nousi kuitenkin nopeammin; vielä vuoden 1963 jälkeen Suomessa oli lukumääräisesti yhtä paljon insinöörejä ja diplomi-insinöörejä, mutta tuon jälkeen insinöörit ovat muodostaneet tekniikan ammattilaisten enemmistön. Tekniikan tutkimus- ja kehitystyö saa uuden merkityksen Samalla kun 1960-luvun teollisen ja teknologisen kehityksen myötä tekniikan ammattilaisille syntyi aikaisempaa enemmän kysyntää suomalaisilla työmarkkinoilla, myös insinöörien työn sisältöön alkoi tulla uusia vaatimuksia. Nuo vaatimukset kumpusivat sen näkemyksen vahvistumisesta, että myös Suomessa tulisi kyetä kehittämään uutta tekniikkaa sekä omiin tarpeisiin että myyntiin kansainvälisille markkinoille.

Te k n o logi a-Suomi al k aa mu otou t ua

104 1900-luvun alkupuolen Suomesta löytyy oman tutkimus- ja kehitystoiminnan (t&k) merkitystä korostavia puheenvuoroja sekä esimerkkejä tekniikan kehittäjistä ja yrityksistä, jotka onnistuivat tuottamaan kotimaisia menestysinnovaatioita. A.I. Virtasen laboratoriossa 1920-luvulla syntyneet voisuola sekä AIV-rehu edistivät Valion tuotteiden vientiä muun muassa Englantiin. Vilho Väisälän 1930-luvulla kehittämä radiosondi muodosti perustan mittalaitteita ja -järjestelmiä valmistavalle Vaisala Oy:lle, jonka toiminta kasvoi jo varhain maailmanlaajuiseksi. Erkki Laurilan sodan aikainen työ kotimaisen mittalaitetekniikan parissa Valtion lentokone tehtaalla oli edellytys Valmetin instrumenttituotannolle 1950-luvulta lähtien. Petri Brykin ja Outokumpu Oy:n 1940-luvun toisella puoliskolla kehittämä energiatehokas ja ympäristöystävällinen liekkisulatusmenetelmä taas yleistyi seuraavina vuosikymmeninä käyttöön ympäri maailmaa. Näistä esimerkeistä huolimatta suomalaisten insinöörien työ oli perinteisesti keskittynyt ulkomaisen tekniikan käyttöönottoon ja ylläpitoon. Vasta 1960-luvulla uuden tekniikan tutkimus ja kehittäminen alkoi nousta yhä voimakkaammin esiin sekä tekniikan ammattilaisten että poliittisten päätöksentekijöiden puheissa. Nyt insinöörikunnalta alettiin odottaa enemmän myös itsenäistä uuden tekniikan kehitystyötä, varsinaista t&k-toimintaa, jonka tavoitteena oli kaupallisilla markkinoilla menestyvien innovaatioiden synnyttäminen.

”Olemme myös teollisuudessa ja sen tuotteissa kulkeneet ja kulkemassa kohden itsenäistymistä. Vielä ei teollisuutemme ja teollinen kulttuurimme kuitenkaan huomattavista edistysaskelista huolimatta ole saavuttanut sellaista itsenäisyyttä ja omaleimaisuutta, johon meillä ilmeisesti olisi edellytyksiä. Kansana ihailemme liiaksi ulkoa tullutta, emme riittävästi ole luottaneet omiin kykyihimme ja voimiimme. Olemme usein lainanneet suunnitelmat ja tuoteideat ulkoa ja yrittäneet käyttää niitä sellaisinaan.”153 Insinööri ja itsenäinen maa. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 10/1967.

III K a sv un a ika a

105 Sen lisäksi, että muun muassa Insinöörilehden sivuilla peräänkuulutettiin kotimaisen tuotekehityksen lisäämistä, myös valtiovalta alkoi 1960-luvulla ottaa ensiaskeleita teknis-tieteellisen tutkimuksen tukijana.154 Vuonna 1966 yritysten t&k-menoille myönnettiin verovähennysoikeus ja valtion budjettiin sisällytettiin ensi kerran määräraha teollisuuden t&k-toiminnan tukemiseksi. Määräraha oli pieni, vain 1 000 000 markkaa (n. 1 750 000 €), ja esimerkiksi poliittisia puolueita valtio tuki samaan aikaan kymmenkertaisella summalla.155 Sen symbolinen arvo on kuitenkin huomattava, sillä nyt valtio katsoi t&k-toiminnan tukemisen kuuluvan sen toimialaan. Myös samoihin aikoihin ajoittuva Sitran (alun perin Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 1967 rahasto) perustaminen on esimerkki valtion uudesta, aktiivisemmasta roolista tekniikan tukijana. Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi perustettu Sitra oli tarkoitettu edistämään maan kilpailukykyä ja talouden kasvua. Kansainväliset esimerkit ja muutokset kauppapoliittisessa järjestelmässä olivat keskeisiä tekijöitä siinä, että valtiovalta alkoi 1960-luvulla sitoutua vahvemmin tutkimuksen, tekniikan kehitystyön ja innovaatiotoiminnan tukemiseen. Toisen maailmansodan jälkeen suurissa teollisuusmaissa alettiin korostaa tieteellisen tutkimuksen ja innovaatiotoiminnan merkitystä valtioiden taloudellisen hyvinvoinnin taustalla. 1960-luvun alussa alkoi myös ilmestyä kansainvälistä vertailutietoja siitä, minkä verran eri maissa osoitettiin resursseja t&k-toimintaan. Tilastot osoittivat, kuinka Suomessa oltiin huomattavasti jäljessä suuria teollisuusmaita sekä muita pohjoismaita: vuonna 1964 Suomessa arvioitiin käytetyn teknis-luonnontieteellisen tutkimukseen 0,4 % bruttokansantuotteesta (BKT). Samoihin aikoihin vastaava luku oli USA:ssa 1,9 %, Englannissa 1,3 %, Ruotsissa 1,4 % ja Norjassa 0,8 %, eikä noissa luvuissa ollut edes huomioitu sotilaallista t&k-toimintaa.156 Suomessa tapahtui 1960-luvulla kuitenkin merkittävä asennemuutos, jonka seurauksena alettiin kasata niitä keskeisiä rakennuspalikoita, jotka 2000-luvun taitteessa johtivat Nokia-johtoisen innovaatio-Suomen syntyyn. Asennemuutosta vauhditti osaltaan Suomen sitoutuminen vahvemmin kansainväliseen, läntiseen kauppajärjestelmään. Euroopan vapaakauppajärjestö EFTA:n kanssa 1961 solmitun FINEFTA sopimuksen jälkeen suomalaisyritykset joutuivat uudenlaiseen kilpailuasemaan. Ne eivät voineet enää toimia tuontirajoitusten turvaamilla kotimarkkinoilla ja

Te k n o logi a-Suomi al k aa mu otou t ua

106 Kuvio 3.3. Yritysten ja yksityishenkilöiden patentointi Suomessa 1900–2000 2 400 2 200 2 000

Yritykset Yksityishenkilöt Suomalaiset yritykset Suomalaiset yksityishenkilöt

1 800 1 600 1 400 1 200 1 000 800 600 400 200

2000

1995

1990

1985

1980

1975

1970

1965

1960

1955

1950

1945

1940

1935

1930

1925

1920

1915

1910

1905

1900

Suomalaisen teollisuuden kasvanut panos omaan tutkimus- ja kehitystoimintaan ilmenee myös patenttitilastoissa. Kotimaisten yritysten harjoittama patentointi lisääntyi 1960-luvulla, ja vuosikymmenen puolivälissä niille myönnettyjen yrityspatenttien lukumäärä ylitti ensi kerran suomalaisille yksityishenkilöille myönnettyjen patenttien määrän. Tuosta lähtien yritykset ovat dominoineet kotimaista patentointia, ja 2010-luvulla yritykset ovat vastanneet jo 90 %:sta suomalaisille Suomessa myönnetyistä patenteista. Lähde: Sampsa Kaataja, Tieteen rinnalla tekniikkaa. Suomalaiset korkeakoulututkijat kaupallisten sovellusten kehittäjinä 1900-luvulla. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 185. Suomen Tiedeseura. Helsinki. 2010, 39.

III K a sv un a ika a

107 tyytyä keskinkertaisten ja vanhentuneiden tuotteiden myyntiin. Ulkomaisen tarjonnan tullessa saataville niiden oli kehitettävä omaa toimintaansa. Vaikka suomalaisen teollisuuden teknologiaosaaminen kasvoi 1960-luvulla ja yritykset lisäsivät omaa innovaatiotoimintaansa, niin käytännössä kotimainen vientisektori toimi varsin kapealla pohjalla. Suomen talouden perinteinen kivijalka, metsäteollisuus ja puunjalostustuotteet, muodostivat edelleen selvän enemmistön viennistä: 1960-luvun puoliväliin tultaessa niiden osuus oli 70–80 % ulkomaankaupasta. Muutos oli kuitenkin jo käynnissä. Metalliteollisuus kasvatti 1960-luvulle tultaessa osuuttaan Suomen viennistä. Vuonna 1963 sen osuus oli jo 17 %, kun ennen sotia osuus oli ollut vielä vain 4 %. Metalliteollisuuden vienti jakautui metallien perusteollisuuden tuotteisiin (erityisesti rauta, teräs ja kupari) sekä koneisin ja laitteisiin, joista tärkeimmiksi olivat muodostuneet laivanrakennus sekä paperikoneet. Niiden lisäksi vientiin päätyi myös erilaisia nosto- ja kuljetuslaitteita, maatalouskoneita, selluloosakeittimiä ja sähkövoimakoneita.157 Huomionarvoista on, että elektroniikka- ja sähköteollisuuden tuotteet loistivat toistaiseksi vielä poissaolollaan kotimaisissa vientitilastoissa. Niiden vuoro tuli vasta vuosisadan loppupuolella.

”[S]uomella on edelleen suhteellisen vähän vientituotteita ja niistäkin on pääosa massatavaraa. Pitkälle jalostettujen tuotteiden osuus viennistä on yhä melko vähäinen.”158 Insinöörilehden pääkirjoitus syksyllä 1968.

Viennin yksipuolisuus ja matala jalostusaste muodostuivat 1960-luvulla huolenaiheeksi, kun keskusteltiin suomalaisen tekniikan ja teollisuuden tulevaisuudesta. Usein toistettu kysymys oli, kuinka Suomen vientiteollisuus saadaan nousuun, jotta kauppatase muodostuisi positiivisemmaksi. ”Tuotantorakenteen ja viennin monipuolistaminen intensiivisen tuotekehittelyn ja markkinointiponnistelujen avulla on Suomelle nyt suorastaan kohtalonkysymys. Tämä on jokaisen valistuneen ihmisen ymmärrettävä, eikä vähiten insinöörin.”159

Te k n o logi a-Suomi al k aa mu otou t ua

108 Tekniikka ja sen uhkakuvat nousevat vahvemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun Suomen teollistumiskehityksen kiihtyessä ja ihmisten arkielämän teknistyessä 1960-luvulla kävi yhä selvemmin esiin, että tekniikan merkitys yhteiskunnassa kasvaa. Tuo näkemys toistuu usein aikalaispuheenvuoroissa. Uuden tekniikan kehittäminen ja tuotekehityksen tukeminen eivät myöskään tulleet vain suomalaisten insinöörien, teollisuuden ja politiikan asialistalle, vaan tekniikka ja sen vaikutusten pohtiminen nousivat 1960-luvulla vahvemmin ylipäätään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vuosikymmenen alussa kansainvälisissä insinöörikonferensseissa pohdittiin ensi kerran insinöörityön eettisiä kysymyksiä, ja joitain vuosia myöhemmin Suomessakin järjestettiin pohjoismainen insinöörikongressi otsikolla ”Insinöörin vastuu teknillistyvässä yhteiskunnassa”. Keskustelu näistä teemoista ei kuitenkaan ollut enää vain tekniikan maailman edustajien keskinäistä vuoropuhelua, vaan insinöörit ajautuivat dialogiin muun yhteiskunnan kanssa. Hyvä esimerkki tästä on vuoden 1967 Jyväskylän kesä kulttuuritapahtuma, jossa tekniikka ja ihminen otsakkeen alla pohdittiin tekniikan ja kulttuurin välistä suhdetta ja pyrittiin ”lähentämään teknistä ja humanistista maailmankuvaa ja kartoittamaan ihmisen asemaa ja tulevaisuutta.”160 Tapahtuma, jossa sekä Insinööriliiton että Suomen Teknillisen Seuran edustajat olivat mukana keskustelemassa, toimikin ”päänavauksena tietoisuuden lisäämiseksi yhteiskunnan eri alueiden välisestä keskinäisriippuvuudesta.”161

”Insinöörejä ja heidän työtään kohtaan on viime aikoina esitetty syytöksiä, että insinööri on ainoastaan teknologi, joka ei näe elämää ammattinsa ulkopuolella. Hän likaa vedet, saastuttaa ilman, tärvelee luonnon ja paljon muuta. Hän on se välttämätön paha, jonka toimesta teollisuuden pyörät pyörivät.”162 Jaakko Liede Insinööriliiton valtuuston 50-vuotisjuhlakokouksessa 1969.

Jyväskylän kesä 1967 kertoo osaltaan siitä, kuinka insinöörien työn eettiset kysymykset nousivat keskusteluun 1960-luvulla. Keskeinen tekijä tämän

III K a sv un a ika a

109 taustalla oli alati vahvistuva tietoisuus niistä uhkakuvista ja haittavaikutuksista, joita tekniikkaan liittyi. Toinen maailmansota ja sen jälkeinen suurvaltojen kilpavarustelu olivat osoittaneet, kuinka sotateknologia voi pahimmillaan tuhota koko maapallon. Samaan aikaan ympäri teollistunutta maailmaa näkyi yhä enemmän merkkejä siitä, kuinka hallitsematon teollinen tuotanto vahingoittaa globaalia ekosysteemiä. Toisin sanoen, ydinsodan pelko ja ympäristöongelmat olivat 1960-luvulla vahvasti läsnä, mikä vaikutti insinöörien ammattiryhmän julkisuuskuvaan myös Suomessa. Insinöörit eivät enää olleet sellaisia edistyksen moottoreita ja modernin hyvinvoinnin rakentajia, jollaisena ammattikunta usein nähtiin vuosisadan alkupuolella. Insinöörien työtä, sen merkitystä ja vaikutuksia oli alettu kyseenalaistaa ja kommentoida julkisuudessa kriittisin äänenpainoin. Tämä ei myöskään jäänyt huomaamatta kotimaisissa insinöörijärjestöissä. Sekä IL:ssa että STS:ssa ympäristönsuojelu nousi asialistalle 1960-luvun kuluessa, ja vuoden 1970 alussa Insinööriliittoon perustettiin erityinen Ympäristönsuojeluvaliokunta ”tehostamaan toimintaa ympäristönsuojelualueella”.163

Insinööriliiton yleiset toimintalinjat Teollistuminen, teknistyminen, kaupungistuminen ja kan-

sainvälistyminen olivat suomalaiselle yhteiskunnalle ominaisia piirteitä 1960-luvulla. Insinööriliiton laajentuminen, järjestötyön ammattimaistuminen, uusien toiminta-alojen mukaan tulo liiton toimintaan sekä yhteistyö muiden insinöörijärjestöjen kanssa taas määrittivät pitkälti IL:n toimintaa kyseisenä aikana. Vuosikymmenen alussa oli tiedossa, että Insinööriliiton jäsenmäärä kasvaa lähiaikoina huomattavasti samalla, kun teknillisistä oppilaitoksista valmistuvien sekä työmarkkinoilla toimivien insinöörien lukumäärät nousivat. Kun valmistuvien insinöörien määrä vuonna 1960 oli 319, niin 1965 heitä oli 918 ja 1970 jo 1594 henkeä. Vastaavanlainen selvä kasvu näkyy myös Insinööriliiton jäsenmäärän kehityksessä: vuonna 1960 jäseniä oli 2304, 1965 määrä oli noussut 3424:ään ja 1970 jo 8085:een (kuvio 3.4.). Jäsenistön tasainen kasvu jatkui aina vuoteen 1973 saakka, jolloin rakennusalan järjestö RIA erosi Insinööriliitosta, mikä aiheutti hetkellisen notkahduksen jäsenmäärän kehityksessä.

I ns i nöör il ii ton yl e iset toimin tal in jat

110 10 000 Kuvio 3.4. Insinööriliiton jäsenmäärän kehitys 1955–1975 9 000 8 000 7 000 6 000 5 000 4 000 3 000 2 000 1 000

1975

1974

1973

1972

1971

1970

1969

1968

1967

1966

1965

1964

1963

1962

1961

1960

1959

1958

1957

1956

1955

Lähde: Insinööriliitto, tutkimusosasto.

Insinöörimäärien kasvun myötä Insinööriliitto muuttui 1960-luvun kuluessa lopullisesti perinteisestä insinöörien yhdistyksestä kansalliseksi suurjärjestöksi. Vielä toisen maailmasodan jälkeen liiton kesäkokouksiin kokoonnuttiin usein perhekunnittain, hakemaan ”sitä virkistystä, jota antoi kesäisen kevyt ohjelma ja…tilaisuutta mielipiteiden vaihtoon ammattiveljien kanssa.” Kahta vuosikymmentä myöhemmin tällainen vapaa-ajanvietto oman ammattikunnan edustajien kanssa ei enää samalla tavoin kiinnostanut jäsenistöä.164 Insinööriliiton näkökulmasta huolestuttavaa oli, että liiton laajentuessa sen piirissä toimivien henkilöiden yhteishenki heikkeni, toiminta muuttui persoonattomaksi ja yksityisten jäsenten toimintavapaus pieneni. Miten siis ”luoda toimintajärjestelmä, joka takaisi voimakkaan yhteistunnon ja kiinteyden edel-

III K a sv un a ika a

111 lytykset ja jonka avulla asetetut tavoitteet saavutettaisiin tehokkaasti ja taloudellisesti?”165 Tällaiset kysymykset olivat mielessä, kun Insinööriliitossa alettiin valmistella organisaatiouudistusta vuonna 1962. Liiton toiminta kaipasi muutenkin kehittämistä, sillä siitä oli puuttunut ”johdonmukainen, suunniteltu eteneminen. Miltei aina toimenpiteet jouduttiin liiaksi improvisoimaan ja voimat jännittämään äärimmilleen.”166 Vuoden 1965 alussa voimaan tulleen uudistuksen mukaisesti Insinööriliiton hallinnon muodosti joka kolmas vuosi kokoontunut liittokokous, jossa päätäntävalta oli jäsenyhdistysten valtuuttamilla edustajilla. Korkein jatkuvaa hallintoa hoitava elin oli valtuusto, johon kuului 33 valtuutettua. Toimeenpanovaltaa liitossa käytti hallitus, jonka alaisina toimivat eri toiminta-alojen valio- ja toimikunnat. Tärkeissä asioissa hallituksen tuli tiedustella jäsenistön mielipidettä erillisten neuvoa-antavien jäsenäänestysten avulla. Organisaatiouudistuksessa tavoitteena ollut liiton kenttäorganisaation uudistaminen jäi toistaiseksi toteutumatta, ja organisaatiotoimikunnan työ jatkuikin sen parissa aina 1970-luvulle saakka.167 Suomalaisen yhteiskunnan teollistuminen ja teknistyminen sekä näihin liittynyt insinöörimäärien voimakas kasvu vaikuttivat siihen, että Insinööriliiton organisaation uudistustyö jatkui koko 1960-luvun ajan. Vuosikymmenen lopulla kyse ei ollut enää vain järjestöorganisaation muutoksista, vaan pohdittavaksi tuli myös liiton tehtäväkentän uudelleen määrittely. Tämä liittyi insinöörien keskuudessa ajankohtaiseksi muodostuneeseen kysymykseen siitä, tulisiko Insinööriliiton lähteä mukaan työmarkkinoiden edunvalvontatoimintaan ja myös sitä kautta edistää jäsenistönsä asiaa. Liiton hallitus perusti vuoden 1969 lopulla uuden, laajoilla valtuuksilla toimineen puheenjohtajan työryhmän suunnittelemaan, millainen Insinööriliitto olisi 1970-luvulla. Työssä hyödynnettiin aktiivisesti myös jäsenkyselyitä, joiden avulla hankittiin tietoa jäsenistön asemasta työmarkkinoilla sekä näiden odotuksista Insinööriliiton toimintaan liittyen.168 Insinööriliiton uudelleen organisoinnin yhteydessä otettiin käsittelyyn myös kysymys liiton talouden kehittämisestä.169 Talous muodosti yhden suurimmista Insinööriliiton toimintaa 1960-luvulla vaikeuttaneista tekijöistä. Koko vuosikymmenen ajan IL:n piirissä käydyissä keskusteluissa nousi säännöllisesti esiin huoli liiton talouden heikosta tilasta. Suunnitel-

I ns i nöör il ii ton yl e iset toimin tal in jat

112 mia tehtiin tilanteen parantamiseksi ja asian korjaaminen nostettiin liiton toiminnan tavoitteisiin.170 Edelleen Insinööriliitto joutui kuitenkin turvautumaan jäsenistölle ja joskus myös kotimaisille yrityksille osoitettuihin avustuskeräyksiin. Keväällä 1966 suunniteltiin muun muassa 120 000 markan (210 000 €) suuruista keräystä, koska liiton huoneiston korjauksesta ja sinne muutosta aiheutuneiden kustannusten takia tarvittiin ”kiireellisiä toimenpiteitä maksuvalmiuden parantamiseksi”.171 Insinööriliiton pitkäaikaisen järjestösihteerin Juha-Veikko Kurjen mukaan liiton talouden hoitoon alettiin kiinnittää tarkemmin huomiota vasta 1970-luvun puolella. Vielä 1960-luvun lopulla oli tyypillistä, että budjetit laadittiin optimistisiksi, eikä esimerkiksi jäsenmaksusuorituksia kontrolloitu riittävästi. Talouden puutteellisen kontrolloinnin seurauksena Insinööriliiton edustajat joutuivat säännöllisesti käymään keskusteluja pankkien kanssa, jotta näiltä saataisiin lainattua varoja liiton toiminnan turvaamiseksi.172 Vasta jäsenmäärien kasvaessa ja liiton talouden hoidon ammattimaistuessa Insinööriliiton talous alkoi vähitellen kohentua 1970luvun kuluessa.

”Insinööri on henkilö, joka on saanut yleisen ja tieteellisen sivistyksen lisäksi erikoisalaltaan niin perusteellisen luonnontieteellisen ja teknillisen koulutuksen, että kykenee käyttämään hyväkseen tieteen saavutuksia tekniikan kehittämiseksi. Oppiarvon ”insinööri” on Suomen Tasavallan Presidentti vahvistanut asetuksella N:o 1019/17.12.1943.” Keväällä 1967 Insinööriliiton johtajisto päätti laatia määritelmän siitä, mikä on insinööri. Mielenkiintoista ja 1960-luvun tilannetta kuvaavaa kyseisessä insinöörin määritelmässä oli luonnontieteen ja tieteen saavutusten korostaminen. Vaikka insinöörien koulutuksessa ei painotettu teknis-tieteellisiä tietoja ja osaamista samalla tavoin kuin Teknillisessä korkeakoulussa opiskelevilla diplomi-insinööreillä, niin IL:n johto nosti tieteellisen asiantuntemuksen keskeiseksi työkaluksi, johon insinööri työssään nojasi. Lähde: IL, Johtajisto pk 6/67. 29.3.1967; IL, johtajisto pk 8/66, 18.5.1967.

III K a sv un a ika a

113 Yhteistyö muiden insinöörijärjestöjen kanssa 1960-luku merkitsi muutosta suomalaisten insinöörijärjestöjen

suhteissa. Insinööriliiton ja kolmen muun kotimaisen insinöörijärjestön yhteistyö syveni ja sai uusia toimintamuotoja. Insinööriliitto, Suomen Teknillinen Seura, Driftingenjörsförbundet i Finland sekä Tekniska Föreningen i Finland neuvottelivat säännöllisesti yhdessä koko insinöörikuntaa koskevista teemoista, ja vaikka järjestöt – Insinööriliitto ja STS etunenässä – ajoivat tahoillaan oman jäsenistönsä etuja, niin ristiriitoja, jotka olisivat todella estäneet yhteistyön, ei päässyt syntymään. Tyypillisesti ratkaisuja insinöörikenttää koskeviin kysymyksiin haettiin yhdessä. Esimerkiksi 1965 IL:n ja STS:n johtajat neuvottelivat insinöörivirkojen pätevyysvaatimuksista valtion ja kuntien viroissa. Keskustelussa ”[p]idettiin toivottavana, että kaikki toimenpiteet suoritetaan yhteisesti…”173 Erityisesti insinöörien kansainvälinen toiminta, jatkokoulutuksen parissa tehty työ sekä yhteinen julkaisutoiminta yhdistivät kotimaisia insinöörijärjestöjä 1960-luvun alusta lähtien. IL, STS, DIFF ja TFiF perustivat Suomen insinöörijärjestöjen kansallisen komitean KANSKO:n maaliskuussa 1960. KANSKO syntyi järjestöjen yhteiseksi epäviralliseksi katto-organisaatioksi, jonka kautta suomalaiset pystyivät liittymään European Federation of National Engineering Associationsiin (FEANI). FEANI oli 1951 perustettu Euroopan insinöörijärjestöt yhteen kokoava järjestö, jonka keskeisiä tehtäviä oli tukea insinöörien ammatillista kehitystä sekä edistää työperäistä liikkumista. Suomalaisten insinöörien yhteistoiminta kansainvälisellä kentällä laajeni entisestään 1960-luvun lopulla. KANSKO liittyi 1968 jäseneksi samana vuonna perustettuun maailmanlaajuiseen World Federation of Engineering Organisationiin (WFEO). Tämä UNESCO:n alla toimiva maailmanlaajuinen insinöörijärjestön tavoitteena oli kehittää kansainvälistä yhteistyötä tekniikan alalla, ja muun muassa edistää eri maiden insinöörijärjestöjä solmimaan suhteita keskenään. 1960-luvun lopulta lähtien Insinööriliitto oli muiden kotimaisten järjestöjen rinnalla mukana tärkeimpien kansainvälisten insinöörijärjestöjen toiminnassa. FEANI ja WFEO tarjosivat suomalaisille erinomaisen näköalapaikan insinöörien globaalille kentälle, uusia yhteistyömahdollisuuksia sekä mahdollisuuden tiedonvaihtoon ulkomaisten kollegoiden kanssa. Suomalaiset insinöörit myös lähtivät aktiivisesti mukaan kansainväliseen yhteistoimintaan, ja jo 1963 FEANI:n yleiskokous järjestettiin Helsingissä.174

Y h t e ist yö m uide n in sin öörijärje stöje n k a ns s a

114 Insinöörien pohjoismaisen yhteistyön näkyvimmäksi tapahtumaksi 1960-luvulla muodostui Helsingissä 1966 järjestetty Nordiska Ingenjörssamfundetin kongressi, jonka teemaksi valittiin Insinöörin vastuu teknillistyvässä yhteiskunnassa. Otsikko kuvastaa hyvin 1960-luvun asenneilmastoa, jossa insinöörien työtä alettiin ensi kerran voimakkaammin kyseenalaistamaan, kun erityisesti ilmansaasteiden ja uhkaavien aseteknologioiden myötä pelko tekniikan haittavaikutuksia kohtaan oli kasvanut. Kun FEANI:n kongressissa Münchenissä 1963 oli käsitelty insinöörien yhteiskuntavastuuseen liittyviä kysymyksiä, niin joitain vuosia myöhemmin vastaava pohdinta oli siirtynyt myös pohjoismaiseen ja kotimaiseen kontekstiin. Sen lisäksi, että Insinööriliitto pyrki toiminnassaan vaikuttamaan insinöörejä koskevaan koulutuspoliittiseen päätöksentekoon, liitto oli myös tarjonnut jäsenistölleen suoria koulutuspalveluita 1950-luvun lopulta lähtien. Pian nämä koulutuspalvelut muuttuivat kuitenkin eri insinöörijärjestöjen yhteiseksi toiminnaksi, mikä tuli muodostamaan merkittävän osan järjestöjen lisääntyneestä yhteistyöstä. Asiaa pohjustettiin muun muassa STS:n ja IL:n yhteistyövaliokunnan kokouksessa syyskuussa 1962, jossa keskusteltiin ”insinöörijärjestöjen täydennyskoulutuskeskuksen perustamisesta.”175 Toukokuun lopussa 1963 IL, STS, TFiF ja DIFF allekirjoittivat yhteistyösopimuksen insinöörien koulutuskeskuksen (INSKO) perustamisesta.176

”On käsittääkseni erinomainen asia, että meillä tämä valtakunnallisesti toimiva vapaamuotoisesta koulutuksesta huolehtiva keskus on saatu syntymään juuri insinöörijärjestöjen yhteistoiminnalla.” Akateemikko Erkki Laurila vuonna 1963.

Vuoden 1964 alusta lähtien INSKO vastasi insinöörien ja diplomi-insinöörien jatko- ja uudelleenkoulutuksesta. Tarve tälle koulutusmuodolle kasvoi 1950-luvulta lähtien alati kiihtyvän tekniikan kehityksen myötä, mikä lisäsi painetta insinöörien täydennyskoulutukseen. 1960-luvun alkupuolella alkoi myös ilmestyä ensimmäisiä merkkejä laajemmasta työttömyy-

III K a sv un a ika a

115 destä insinöörien keskuudessa, mikä nosti tarvetta myös uudelleenkouluttautumisen järjestämiseksi. INSKO:n toiminnalle oli tarve tekniikan ammattilaisten keskuudessa, ja sen perustaminen on malliesimerkki suomalaisten insinöörijärjestöjen onnistuneesta yhteistyöstä 1960-luvulla. Jo vuoden 1964 lopulla Insinööriliitossa voitiin todeta, että INSKO on ”sekä opetuksellisesti että taloudellisesti kehittynyt paremmin kuin mitä alkuvaikeudet huomioon ottaen voitiin odottaa.”177 Muutamaa vuotta myöhemmin insinöörien täydennyskoulutus oli Suomessa saatettu INSKO:n avulla ”kansainvälisestikin tarkastellen tekniikan nykyistä kehitystä vastaavalle tasolle”.178 Koulutuskeskuksen pitkäaikainen koulutuspäällikkö Esa Kokka korostaa, ettei INSKO:n merkitys kuitenkaan ollut puhtaasti koulutuksellinen. Koulutustarjonnan lisäksi keskeistä INSKO:n työssä oli, että se toi joukoittain eri yrityksissä ja eri puolilla Suomea työskenteleviä insinöörejä yhteen. Näin ollen koulutuskeskus muodosti myös aktiivisen ja tehokkaan verkostoitumiskanavan tekniikan ammattilaisille.179 1960-luvulla tapahtunut insinöörijärjestöjen toimintojen yhdistäminen kosketti myös julkaisutoimintaa. Vuonna 1960 IL, STS, DIFF ja TFiF perustivat Insinöörijärjestöjen Kustannusosakeyhtiön, jonka tarkoitus oli julkaista tekniikan lehtiä sekä muuta teknillistä kirjallisuutta. Vuoden 1961 alusta yhtiö alkoi julkaista Insinööriuutisia, josta muodostui insinöörijärjestöjen yhteinen tiedotuslehti. Myös insinöörijärjestöjen omien aikakauslehtien – Insinöörilehti (IL), Teknillinen Aikakauslehti (STS) sekä Teknisk Forum (TFiF) – yhdistämisestä keskusteltiin. Asiaa ajoi erityisesti STS. Kesällä 1963 STS ehdotti Insinööriliitolle Insinöörilehden ja Teknillisen Aikakauslehden yhdistämistä, ja seuraavana vuonna ehdotukseen oli sisällytetty myös Tekniskt Forum.180 STS:n ehdotukset kotimaisten tekniikan aikakauslehtien ja niihin liittyvän ilmoitusmyynnin yhdistämisestä olivat perusteltuja. Järjestelyllä päästäisiin pois tilanteesta, jossa kolme saman alan julkaisua kilpailivat lukijoista ja mainostuloista. Insinööriliitossa asiaa pohdittiin, mutta liiton näkökulmasta aika ei ollut kypsä yhteiselle aikakauslehdelle, sillä se olisi tarkoittanut liiton oman julkaisun, Insinöörilehden, loppumista. 1960-luvulle tultaessa Insinöörilehti oli kehittynyt ammattimaiseksi erikoisjulkaisuksi. Lehden artikkeleissa käsiteltiin monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti tekniikan eri aihealueita; julkaistiin tutkimusraportteja,

Y h t e ist yö m uide n in sin öörijärje stöje n k a ns s a

116 uutisoitiin uusista tekniikan menetelmistä, kerrottiin koti- ja ulkomaisten tehtaiden toiminnasta sekä tiedotettiin talouden ja maailman tapahtumista. Samaan aikaan lehdessä nostettiin esiin myös koko insinöörikuntaa koskettavia yleisiä kysymyksiä. Lehden pääkirjoitukset muodostivat oman erityisen viestintäkanavan, jonka kautta Insinööriliiton toiminnalle ajankohtaisista aiheista tiedotettiin jäsenistölle. Toisin sanoen Insinöörilehdestä oli muodostunut Insinööriliiton keskeisin viestintäkanava, liiton äänenkannattaja, jolla oli suuri merkitys IL:n toiminnassa. Tätä ei toistaiseksi haluttu vaarantaa. Kotimaisten insinöörijärjestöjen yhteistoiminnan lisääntyessä 1960-luvulla keskusteluun nousi myös mahdollisuus perustaa kaikki järjestöt ja siten eri koulutustaustaiset tekniikan ammattilaiset yhdistävä uusi järjestö. Aivan kuten julkaisutoiminnan kohdalla, taustalla oli ajatus siitä, että yksi yhteinen organisaatio voisi toimia tehokkaammin insinöörejä koskevissa asioissa kuin usea pienempi järjestö erikseen. Kesällä 1964 IL ja STS suorittivat epävirallisia tunnusteluja ”valtakunnallisten insinöörijärjestöjen välisen yhteistyön järjestämiseksi vakinaisemmalle pohjalle.”181 Neuvotteluissa yhtenä vaihtoehtona esitettiin KANSKO:n toiminnan kasvattamista ja toimivallan lisäämistä siten, että se voisi ottaa kantaa insinöörejä koskeviin asioihin kaikkia tekniikan ammattilaisia edustavana virallisena tahona.

”Insinöörit kokoavat uutta keskusjärjestöä” Uusi Suomi 31. heinäkuuta 1968.

Insinöörien yhteisestä kattojärjestöstä neuvoteltiin useampaan otteeseen 1960-luvun kuluessa. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen keskusteluihin nousi teemaksi työmarkkinaedunvalvonnan järjestäminen. IL:n ja STS:n välisissä neuvotteluissa huhtikuussa 1967 pohdittiin katto-organisaation perustamista, joka hoitaisi yhteisesti kaikkien insinöörien työmarkkinaedunvalvontaa. Kokouksessa kuitenkin todettiin, ettei asia STS:n puolella ole vielä kypsynyt sille asteelle, että sellaisen perustaminen olisi mahdollista.182 Kuitenkin heinäkuun lopussa 1968 Uusi Suomi uutisoi, että insinöörijärjestöt suunnittelevat insinöörien oman

III K a sv un a ika a

117 keskusjärjestön perustamista ja että neuvotteluissa ”[p]yrkimyksenä on ollut saada aikaan yhtenäinen järjestö, joka olisi neuvottelukelpoinen esim. virkamiesten palkkauskysymyksistä päätettäessä.”183 Insinöörien yhteistä keskusjärjestöä ei koskaan syntynyt, ja 1970-luvun alussa IL ja STS päätyivät erilaisiin ratkaisuihin jäsenistön edunvalvontakysymysten hoidossa.

Arkkitehdit, insinööriupseerit ja opiskelijat Vaikka yhteistyö kotimaisten insinöörijärjestöjen välillä sujui

1960-luvulla hyvin, vastaan tuli myös tilanteita, joissa intressit eivät kohdanneet. Yksi näistä liittyi arkkitehtien nimityskysymykseen, jonka ympärille syntynyttä skismaa käsiteltiin lopulta useissa oikeusasteissa. 1950- ja 1960-lukujen taitteessa teknillisten opistojen rakennussuunnittelun opintolinjoilta valmistuneet työskentelivät usein arkkitehtitoimistoissa, tekivät käytännössä arkkitehdin töitä ja heitä myös yleisesti nimitettiin arkkitehdeiksi. Tutkintotodistuksen mukaan he olivat kuitenkin insinöörejä. Arkkitehdin tutkinnon saattoi saavuttaa vain valmistumalla teknillisestä korkeakoulusta. Tilanne aiheutti tyytymättömyyttä rakennussuunnittelusta valmistuneiden keskuudessa, koska heidän näkökulmastaan insinööri-nimitys kuvasi huonosti heidän työtehtäviään. Vaihtoehtona esitettiin, että arkkitehti tulisi teknillisestä opistosta valmistuneiden nimikkeeksi, ja teknillisestä korkeakoulusta valmistuneille varattaisiin diplomi-arkkitehdin nimike, joka oli ollut aikaisemminkin käytössä aina vuoteen 1953 asti.184 Teknillisestä korkeakoulusta valmistuneita arkkitehtejä edustanut Suomen Arkkitehtiliitto (SAFA) ei innostunut ehdotuksesta, ja asia jäi toistaiseksi ratkaisematta. Alkuvuodesta 1963 Insinööriliitto kehotti jäseniään käyttämään arkkitehdin ammattinimikettä, kunnes asiaan saataisiin virallinen ratkaisu.185 Sitä ei kuitenkaan löytynyt nopeasti, ja toukokuussa 1965 Insinöörilehden pääkirjoituksessa toivottiin muutosta arkkitehtien koulutukseen. Samalla kirjoituksessa kritisoitiin SAFA:n edustamaa arkkitehtikuntaa melko suorin sanakääntein: ”Arkkitehdin asemaa [on] ryhdytty pönkittämään keinotekoisesti. Linnoittaudutaan omaksi suljetuksi piiriksi, joka avautuu vain harvoille. Yleisen edun nimessä järjestövoimalla estetään julkinen arvostelu ja kilpailutoiminta saatetaan tarkasti valvottuna

A r k k i t e h di t, ins in ööriu psee ri t ja opisk e l ijat

118 suppean piirin yksinomaisuudeksi.”186 Insinöörilehden kirjoitus käynnisti polemiikin, jota käytiin pian useamman eri lehden sivuilla ja joka vaikutti osaltaan siihen, että Insinööriliiton ja Suomen Arkkitehtiliiton välit viilenivät. Pian tämän jälkeen IL:n jäsenkuntaan kuulunut rakennusinsinöörien yhdistys jätti yhdistysrekisteriin esityksen, jossa se haki nimenmuutosta Rakennusinsinöörit ja arkkitehdit (RIA) ry:ksi. Muutosehdotus hyväksyttiin yhdistysrekisteriin syksyllä 1965, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin SAFA haastoi RIA:n oikeuteen arkkitehti-nimityksen väärinkäytön takia. Tuosta alkoi useita vuosia kestänyt oikeustaistelu, johon Insinööriliittokin joutui osalliseksi.187 Käräjäsalin ulkopuolella IL pyrki edelleen vaikuttamaan arkkitehtien nimitysasiaan. Lokakuussa 1967 liitto kävi Jaakko Lieteen johdolla eduskunnassa keskustelemassa kansanedustaja Sakari Knuuttilan kanssa, ja vähän myöhemmin Knuuttila jättikin eduskunnalle aloitteen, joka koski teknillisessä opistossa talonrakennuksen opintosuunnan suunnitteluja arkkitehtilinjoilla suoritettavaa arkkitehdin tutkintoa.188 Esitykset eivät kuitenkaan johtaneet IL:n ja rakennusinsinöörien toivomaan lopputulokseen, ja oikeudessa Suomen Arkkitehtiliitto sai tahtonsa läpi kaikissa oikeusasteissa. Korkeimman oikeuden päätöksellä RIA:n nimi palautettiin 1969 muotoon Insinööriliitto-Rakennusinsinöörit ry. Arkkitehtikysymyksen ympärille kehkeytynyt kiista ratkesi lopullisesti 1972, jolloin rakennusarkkitehdin nimike vahvistettiin kuuluvaksi teknillisen oppilaitoksen suorittaneille. Toinen, vähemmän julkisuudessa käsitelty nimitysasia, joka työllisti Insinööriliittoa 1960-luvulla, koski armeijan palveluksessa olevia insinöörejä. Puolustusvoimat asetti 1961 toimikunnan pohtimaan armeijassa työskentelevien erikoisupseerien – mukaan lukien lääkintä-, talous- ja tekniikan alan upseerien – asemaa ja palkkausta. Työn suorittanut Gustafssonin toimikunta ehdotti, että insinööriupseerien virat muutettaisiin sotilasinsinöörien toimiksi, ja että insinööriupseerien arvot poistettaisiin kokonaan. Insinööriliittoon kuuluneiden insinööriupseerien näkökulmasta ehdotus tarkoitti heidän asemansa heikentämistä Puolustusvoimissa. Uudistuksen myötä sotilasinsinööreistä olisi tullut ”ilman näkyvää asemaa ja vastuullista tehtävää komentajien ja päälliköiden teknillisiä asiantuntijoita.”189

III K a sv un a ika a

119 Pääesikunta hyväksyi Gustafssonin toimikunnan ehdotukset vuonna 1962, minkä seurauksena Insinööriliitto ja Suomen Teknillinen Seura yhdessä insinööriupseerien kanssa jättivät vastalauseen asiasta. Uudistus katsottiin toteutetun hätiköidysti, varsinkin kun valtioneuvoston itse asettaman Puolustusvoimien teknillisen ja sotateknillisen henkilökunnan selvittelykomitean (PUTEKO) työ oli vielä kesken. Insinöörijärjestöjen yhdessä esittämistä vastalauseista ei kuitenkaan ollut hyötyä, ja 1963 insinööriupseerikysymys ratkaistiin eduskunnassa järjestöjen toiveiden vastaisesti. Pettymyksen tuottaneesta lopputuloksesta huolimatta osallistuessaan Insinööriupseerikysymyksen käsittelyyn IL otti ensi kerran historiassaan aktiivisesti osaa eduskuntatyöskentelyyn, ja tuolloin ”saatiin erittäin arvokasta kokemusta vastaisuutta varten.”190 Suhteet tekniikan opiskelijoihin Insinööriopiskelijamäärien kasvaessa 1960-luvun alusta lähtien Insinööriliiton työ opiskelijoiden keskuudessa sai uusia muotoja, ja opiskelun tukeminen otettiin yhä vahvemmin mukaan liiton toimintaan. IL:n tavoitteisiin kirjattiin pyrkimys parantaa tekniikkaa opiskelevien asunto-oloja, ja myös opiskelijoiden taloudellinen tukeminen otettiin liiton ohjelmaan, kun havaittiin, että heillä oli vaikeuksia rahoittaa opintojaan. Koska kansallinen opintotukijärjestelmä ei ollut vielä syntynyt eikä yleinen opintolainojen valtiontakaus ollut vielä Suomessa käytössä, muun muassa lääkäreiden Duodecim sekä diplomi-insinöörien STS olivat jo aikaisemmin perustaneet erityisiä opintolainojen takausrenkaita omille opiskelijoilleen. Insinööriliitto seurasi tuota kehitystä. IL:n takausrengas perustettiin vuonna 1964, ja sen kautta liitto lähti takaajaksi nuorten jäsentensä opintolainoihin. Tuolla tavoin teknillisissä opistoissa opiskelevien taloudellisia olosuhteita pyrittiin parantamaan ”pitäen päämääränä valtion lainatakuiden ja halpakorkoisten lainojen saamista yleisesti heidän saatavillaan.”191 Insinööriopiskelijoiden keskuudessa lainatakauksille oli kysyntää, ja 1968 loppuun mennessä Insinööriliitto oli myöntänyt jo 2 500 takausta. Kun opintolainojen valtiontakaus käynnistyi 1960-luvun lopulla, IL:n oma takaustoiminta muuttui vähitellen tarpeettomaksi, ja se päättyi lopulta kokonaan vuonna 1976.

A r k k i t e h di t, ins in ööriu psee ri t ja opisk e l ijat

120 ”Halu ottaa itsenäisesti kantaa asioihin ja halu osallistua yhteisten asioiden hoitamiseen on lisääntynyt kaikkialla maailmassa – etenkin nuorison keskuudessa. Näin on tapahtunut myös Insinööriliiton piirissä.” Insinööriliiton toimintakertomus vuonna 1968.

Samoihin aikoihin, kun Insinööriliitto aktivoitui toiminnassaan insinööriopiskelijoiden suuntaan, liitto ajautui konfliktiin nuorjäsentensä kanssa 1960-luvun lopulla. Taustalla vaikuttavana tekijänä oli yleismaailmallinen kehityskulku, jossa opiskeleva nuoriso alkoi vaatia suurempia vaikutusmahdollisuuksia heitä koskevaan päätöksentekoon. Insinööriliiton tapauksessa keskeiseksi muodostui teknillisten oppilaitosten opiskelijoiden vaatimus saada vaikuttaa vahvemmin liiton toimintaan. Samoihin aikoihin insinööriopiskelijat alkoivat myös vaatia Insinööriliiton toiminnan ohjaamista uusille urille, erityisesti työmarkkinaedunvalvonnan suuntaan. Tekniikan alan koulutusmäärien kasvu heijastui nopeasti Insinööriliiton jäsenrakenteeseen: vuodesta 1964 lähtien liiton jäsenistössä oli lukumääräisesti enemmän opiskelijajäseniä kuin työelämässä toimivia insinöörejä. Opiskelijayhdistyksillä ei kuitenkaan ollut samaa äänivaltaa Insinööriliiton asioista päätettäessä kuin muilla jäsenyhdistyksillä. Insinööriopiskelijoiden näkökulmasta tähän epäkohtaan tuli puuttua, ja 1960-luvun loppuvuosina he alkoivat vaatia ”jäsendemokratian” lisäämistä IL:ssa. Kuopion teknillisen opiston oppilasyhdistys esitti 1968 liittokokoukselle, että jokaisen insinööriopiskelijoiden jäsenyhdistyksen tulisi saada lähettää edustajia liittokokoukseen sen mukaan, minkä verran heillä on jäseniä.192 Vastaavia vaateita alkoi tulla Insinööriliitolle pian myös Insinöörioppilasliitolta (IOL), joka 1960-luvun lopulla aktivoitui insinööriopiskelijoiden asioiden ajajana. Insinööriliitossa nuorjäsenten ehdotukset eivät saaneet kannatusta, koska se olisi merkinnyt opiskelijoiden vallan huomattavaa kasvua liiton toiminnassa, mikä taas olisi mahdollisesti uhannut vallalla olleita käytänteitä. Insinööriliiton näkökannan mukaisesti IL oli aina ollut ennen kaikkea jo ammattiin valmistuneiden insinöörien järjestö, minkä vuoksi perusteita opiskelijalähtöisemmälle toiminnalle ei ollut. Tilanteen ratkai-

III K a sv un a ika a

121

Loppuvuodesta 1968 Insinööriliiton ja Insinöörioppilasliiton edustajat kokoontuivat keskustelemaan insinöörioppilaiden asemasta IL:ssa ja tulevan yhteistyön mahdollisuuksista. Lähde: Insinöörilehti 11/1968, 55.

semiseksi IL ja IOL järjestivät yhteisiä keskusteluja neuvottelutilaisuuksia, joissa selviteltiin ”molempien liittojen tavoitteita ja toimintaperiaatteita” sekä pyrittiin kartoittamaan tekijöitä, joilla yhteistyötä voitaisiin hoitaa.193 Syksyllä 1969 Insinöörioppilasliiton kritiikki Insinööriliittoa kohtaan oli jo varsin kovaa: ”[emme] katso voivamme osallistua enää tähän [valtuuston] kokoukseen, kun IL:n nuorjäsenten vaikuttaminen IL:ssa on edelleenkin… täysin järjestämättä…Tästä kokouksesta ja IL:n toimiston toiminnasta saamiemme kokemusten perusteella emme voi enää suositella ins.- ja arkkitehtioppilaille jäsenyyttä Insinööriliitossa.”194 Vuotta myöhemmin äänenpainot olivat entisestään tiukentuneet. Marraskuussa 1970 Insinööriliiton johtajistossa keskusteltiin IOL:n liittokokouksesta, jossa insinöörioppilasyhdistyksille oli suositeltu eroa IL:sta, mikäli nuorjäsenten asemaan liittyviä kysymyksiä ei ollut ratkaistu vuodenvaihteeseen mennessä.195 Vain kaksi päivää sen jälkeen, kun Insinööriliiton johtajisto oli käsitellyt IOL:n erouhkausta, liiton valtuusto asetti työryhmän, jossa myös opiskelijoilla oli edustus, käsittelemään nuorjäsenten asemaa IL:ssa.196

A r k k i t e h di t, ins in ööriu psee ri t ja opisk e l ijat

122 Taulukko 3.1. Vuonna 1966 Suomessa valmistuneet insinöörit Oppiaine: Koneenrakennus Konstruktiotekniikka

Teknilliset opistot: 44 149

Tampere

229

Helsinki

202

Valmistustekniikka

Turku

105

Lämmitys- ja saniteetti tekniikka

Lahti

Autotekniikka

Oulu

Laivanrakennus

Lappeenranta

Valimotekniikka

Kuopio

Sähkölaitos

Pori

Sähköteollisuus

Joensuu

Teletekniikka

Vaasa

Tele - radio

Kotka

Tele - puhelin

Tekniska Läroverket

Talonrakennus

162

Talon suunnittelu (arkkiteht.)

Tie- ja vesirakennus

Puuteollisuus

Kemia

Paperi

Kutomateollisuus

Yht.

958

Vuonna 1966 Suomen teknillisistä opistoista valmistui jo lähes tuhat insinööriä. Suurimmat valmistuneiden alat olivat konstruktiotekniikka sekä rakennus teollisuuden tarpeisiin insinöörejä tuottanut talonrakennus. Valmistuneista 65 % tuli suurten kaupunkien, Tampereen, Helsingin ja Turun teknillisistä opistoista sekä Tekniska Läroverketistä. Lähde: IL, Vuosikertomus 1966.

III K a sv un a ika a

123 Tästä seuraavana päivänä allekirjoitetussa valtuuston julkilausumassa todettiin, että viimeisen vuoden opiskelijat tulee ottaa omien insinööriyhdistystensä täysvaltaisiksi jäseniksi. ”Tällä tavalla heidän äänensä tulee täysin mies-ääni-periaatteen mukaan kuulluksi Insinööriliitossa.”197 Tämä käytäntö, jossa insinööriopiskelijoiden vanhin polvi on Insinööriliiton täysjäseniä, on edelleen 2010-luvulla käytössä. Vaikka opiskelijoille tehty myönnytys toi helpotusta Insinööriliiton ja Insinöörioppilasliiton välisiin suhteisiin, jännitteet niiden välillä eivät kuitenkaan kadonneet, ja 1970luvun alkupuolella epäluottamus IL:n ja IOL:n välillä jatkui.

Koulutuskysymykset nousevat Insinööriliiton toiminnan keskiöön Suomalaisen yhteiskunnan teollistumisen ja teknistymisen seu-

rauksena insinöörikoulutuksessa 1960-luvun alussa tapahtunut murros heijastui suoraan Insinööriliiton toimintaan, ja koulutuskysymykset nousivat liiton tärkeimmäksi toiminta-alueeksi. IL:n ensisijaiseksi tavoitteeksi nousi insinöörien ja arkkitehtien koulutuksen tason turvaaminen sekä koulutusmäärien valvominen.198 Koulutukseen liittyvään päätöksentekoon pyrittiin myös vaikuttamaan, ja Insinööriliitto alkoi saada edustajiaan mukaan valtion koulutuspoliittisiin valmistelukomiteoihin. Keskeiseksi toimijaksi liiton koulutukseen liittyvien näkökantojen määrittäjänä nousi IL:n koulutusvaliokunta. Valiokunnassa paneuduttiin kotimaiseen koulutuspoliittiseen keskusteluun sekä valmisteltiin esityksiä liiton hallitukselle.

”Vaikka laaditut suunnitelmat merkitsevätkin huomattavaa tunnustusta teknillisistä opistoista valmistuneiden insinöörien soveltuvuudelle talouselämän palvelukseen, tulee pakostakin mieleen, että tulevatko teknillisen kehityksen laajuus ja luonne olemaan sellaiset, että koko valmistuva insinööri ja teknikkomäärä voidaan sijoittaa koulutustaan vastaaviin tehtäviin. Kysymystä sietää yhä uudelleen harkita.” Tarjonta ja tarve. Insinöörilehti 7/1960, 209.

Ko u lu t us ky sy m y k set n ou sevat In sin ööril ii to n to iminna n ke s kiö ö n

124 1960-luvun alusta lähtien Insinööriliitto viestitti jäsenistölleen, että se haluaa olla aktiivisesti mukana vaikuttamassa tekniikan alan koulutuskysymyksiin.199 Ajankohtaisia koulutusteemoja oli tuolloin useita: IL:n kannan mukaisesti insinöörien koulutusmäärien kasvattaminen tulisi tehdä harkitusti ja hallitusti. Liitto pyrki ylläpitämään insinöörien koulutustasoa tilanteessa, jossa koulutusaikojen lyhentämistä ehdotettiin keinoksi helpottaa yhteiskunnassa vallitsevaa insinööripulaa.200 Samaten Insinööriliitto painotti, että tekniikan koulutuksen painopistealojen suunnittelun tulisi tapahtua yhteistyössä koulutustahojen, insinöörien sekä työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen kesken.201 Myöskään tekniikan koulutuksen eri tasojen roolitusta ei unohdettu, ja Insinööriliiton 1960-luvun kannantoissa oman jäsenkunnan merkitystä puolustettiin välillä myös diplomi-insinöörien kustannuksella: ”Maamme on pienteollisuusvaltaista. 95 % teollisuuslaitosten lukumäärästä on sellaisia, joiden työntekijämäärä on alle 50. Hyvin harva pienteollisuuslaitos tarvinnee pelkästään tieteellisen ja teoreettisen koulutuksen saaneen väliasteen korkeakouluinsinöörin. Onko selvitetty, kuinka paljon valtio ja suurteollisuus heitä voi sijoittaa koulutusta vastaaviin tehtäviin?”202 Työmarkkinoille valmistuvien insinöörien määrän kehitys ja suomalaisen koululaitoksen muutossuunnitelmat olivat keskeiset taustatekijät siinä, että koulutusasiat pysyivät Insinööriliiton toiminnan keskiössä koko 1960-luvun. Vuosikymmenen alussa Suomessa vallinnut insinööripula taittui vähitellen, ja vuosikymmenen puolivälin jälkeen ilmaantui jo ensimmäisiä merkkejä insinöörityöttömyydestä, mikä piti Insinööriliitossa yllä keskustelua jäsenistön koulutuksesta. Tämä tulee hyvin esiin myös Insinöörilehdessä, jossa julkaistiin lukuisia koulutusta käsitteleviä artikkeleita.203 Koululaitoksen muutos taas liittyi laajempaan kotimaisen koulutuskentän murrokseen. Kyse oli peruskoulu-uudistuksesta, jota alettiin suunnitella 1950-luvun lopulla ja joka toteutui vähitellen 1970-luvulla. Yhtenäiskouluajatuksen pohjalle rakentuneella peruskoululla tavoiteltiin sitä, että kaikki nuoret saisivat yhtenäisen pohjakoulutuksen ilman, että varallisuuserot vaikuttaisivat asiaan, kuten aikaisemmin. Insinööriliiton kannalta keskeinen kysymys peruskoulu-uudistuksessa oli se, miten insinöörien koulutus järjestettäisiin uudistuksen jälkeen. Kysymystä käsiteltiin Insinööriliitossa runsaasti 1960-luvun toisella puoliskolla. Pohdinta laa-

III K a sv un a ika a

125 jeni liiton sisällä myös siihen, mikä on teknillisten opistojen opetuksen yleinen linja Suomessa, ja mikä ylipäätään on insinöörikunnan asema ja tehtävä yhteiskunnassa.204 1960-luvun puolivälissä Insinööriliitossa ryhdyttiin hahmottelemaan liiton omaa kantaa siihen, miten insinöörikoulutus tulisi Suomessa järjestää. Tehtävä osoitettiin IL:n koulutusvaliokunnalle, joka alkoi 1966 laatia suunnitelmaa insinöörikoulutuksen kehittämiseksi ja uudistamiseksi.205 Valmistelutyössä konsultoitiin muun muassa valtion asettamien koulutuskomiteoiden asiantuntijoita, perehdyttiin valtakunnallisiin koulutusuudistusmietintöihin sekä tutustuttiin insinöörikoulutukseen Skandinaviassa ja Keski-Euroopassa. Koulutuskysymyksiin keskittyneitä yhteiskokouksia järjestettiin myös STS:n Koulutusvaliokunnan kanssa.206

”Skandinavian ja Länsi-Saksan vastaaviin oppilaitoksiin verrattuna näyttää suomalainen teknillinen opisto olevan teoreettisissa aineissa kärkipäässä, kun taas Tanskan ”Teknika” johtanee käytännöllisissä aineissa. Kielissä ja yleisissä aineissa suomalainen opisto ylittää volyymiltään Norjan ja Länsi-Saksan koulut, mutta jää edellä käsitellyistä Ruotsin laitoksista jälkeen.”207 Insinööriliitto kotimaisesta insinöörikoulutuksesta vuonna 1965.

Yksi tärkeistä tavoitteista, joita IL:ssa asetettiin 1960-luvun lopulla tekniikan alan koulutuksen kehittämiseksi, liittyi insinöörikoulutuksen lähtötasoon. Perinteisesti opinnot teknillisessä oppilaitoksessa oli aloitettu keskikoulun jälkeen, mutta peruskoulu-uudistuksen toteuduttua ylioppilastutkinnon haluttiin olevan opintojen lähtökohta. Toisin sanoen, tavoite oli nostaa insinööriopintoihin hakeutuvien koulutustasoa. Tuolloin tekniikasta kiinnostuneilla ylioppilailla oli mahdollisuus hakeutua teoreettisempaa koulutusta tarjoavaan teknilliseen korkeakouluun tai käytännöllisempään ja nopeammin ammattiin valmistavaan teknilliseen opistoon. Toinen Insinööriliitolle keskeinen koulutusteema oli, että insinöörien ammatillisen erikoistumisen tulisi tapahtua vasta opintojen loppu-

Ko u lu t us ky sy m y k set n ou sevat In sin ööril ii to n to iminna n ke s kiö ö n

126 vaiheessa. Ensin olisi hankittava laajat perustiedot tekniikasta – joita oli mahdollista soveltaa useammalla eri alalla – ja vasta sen jälkeen erikoistutaan jollekin erityisosaamisalueelle. Samaten uudelleen kouluttautumisen tulisi olla helppoa, samoin kuin jatkokouluttautumisen esimerkiksi Teknillisessä korkeakoulussa. Koulutusjärjestelmän tulisi myös olla rakennettu siten, että se mukautuu nopeasti talouselämän ja tekniikan muutoksiin.208 Näiden Insinööriliiton määrittelemien koulutustavoitteiden taustalla näkyy, että niitä laadittaessa insinöörityöttömyydestä alkoi olla Suomessa merkkejä. Liitto pyrki kehittämään insinöörien koulutusta suuntaan, jossa painotetaan laaja-alaista osaamista sekä sujuvaa uudelleen kouluttautumista ja jossa koko koulutusjärjestelmä kykenee reagoimaan ketterästi yhteiskunnallisiin muutoksiin, jotka vaikuttavat tekniikan osaajien työmarkkinoihin. Koulutuskysymysten parissa tehty työ kuvaa hyvin Insinööriliiton toimintatapoja 1960-luvulla sekä sitä, kuinka liiton toiminta vähitellen ammattimaistui. Insinööriliitto oli perinteisesti pyrkinyt yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen erilaisten lausuntojen ja suorien yhteydenottojen avulla. Samat keinot olivat edelleen käytössä: toukokuussa 1963 IL jätti yhdessä muiden insinöörijärjestöjen kanssa lausunnon teknillisten oppilaitosten lakiehdotuksista kauppa- ja teollisuusministeri Toivo Wiherheimolle (1898–1970). Välillä liitto oli itsenäisesti yhteydessä eduskuntaan, kuten alkuvuodesta 1969, jolloin IL:n johtajisto kävi esittelemässä opetusministerille liiton suunnitelmia insinöörikoulutuksen uudistamiseksi. Suunnitelmia pyrittiin edistämään myös luomalla aktiivisia yhteyksiä teknillisiin oppilaitoksiin. Muun muassa 1965 IL:n hallitusta kehotettiin aloittamaan toimenpiteet, joilla liiton jäseniä saataisiin teknillisten opistojen ja ammattikoulujen johtokuntiin.209 Koulutusasiat nostivat Insinööriliiton yhä vahvemmin merkittävien yhteiskunnallisten vaikuttajajärjestöjen joukkoon. Huhtikuussa 1968 valtioneuvosto asetti komitean pohtimaan, miten tekniikan alan koulutus tullaan järjestämään Suomessa peruskoulu-uudistuksen jälkeen. Kyseiseen teknillisen opetuksen komiteaan kutsuttiin jäseniä muun muassa teknillisistä kouluista ja -opistoista, ammattikasvatushallituksesta, kouluhallituksesta, Rakennusmestariliitosta, Suomen Teknillisestä Seurasta, Suomen Työnantajain Keskusliitosta, Teknisten liitosta ja Insinööriliitosta.

III K a sv un a ika a

127

Lappeenrannan teknillisen opiston toisen vuosikurssin (kone 111) oppilaiden ryhmäkuva vuodelta 1962. Lappeenrannan vesitorni toimi useampia vuosia teknillisen opiston opetustilana. Kuva on otettu vesitornin katolla, josta avautui näkymä yli kaupungin Saimaalle ja itärajan taakse Ensoon. Lähde: Sakari Juvosen kotialbumi.

1960-luvun loppuun tultaessa Insinööriliitto oli luonut yhteydet ”kaikkiin teknillisen koulutuksen kehitystyössä mukana oleviin instansseihin” ja oli mukana suoraan vaikuttamassa suomalaisen koulutuspolitiikan suunnittelutyöhön yhdessä virkamiesten ja muiden kansallisesti keskeisten toimijoiden rinnalla.210 Insinööriliitossa tekniikan alan koulutuskysymysten parissa 1960- luvulla tehty työ huipentui vuonna 1969, jolloin liitto täytti 50 vuotta. Juhla vuotta päätettiin viettää Insinöörikoulutuksen uudistaminen -teeman

Ko u lu t us ky sy m y k set n ou sevat In sin ööril ii to n to iminna n ke s kiö ö n

128 alla.211 Teeman mukaisesti Insinööriliitto jätti maaliskuun alussa opetusministeriölle esityksen insinöörikoulutuksen uudistamisesta, jossa ehdotettiin teknillisten opistojen muuttamista kolmevuotisiksi ammattikorkeakouluiksi, joissa opiskelu pohjautuu ylioppilastutkintoon.212 Koulutuksen uudistamissuunnitelmassa korostettiin ylemmän tekniikan opetuksen jakamista kahtia tieteellis-teoreettiseen ja käytännönläheiseen osaan. Tässä duaalimallissa insinööritieteen akatemiat olivat ylintä teknillis-tieteellistä opetusta antavia ja tutkimustyötä suorittavia tekniikan yliopistoja. Niiden rinnalla toimivat insinööritaidon akatemiat taas olivat ylintä teknillistä ammattiopetusta antavia ammattikorkeakouluja. Ammattikorkeakoulut poikkeaisivat olemassa olevista teknillisistä opistoista muun muassa siinä, että niissä insinöörien koulutusta oli viety teoreettisempaan suuntaan. Insinööritieteiden kehityksen ja tekniikan yleisen tason kohoamisen takia katsottiin, että insinööreillä tuli tulevaisuudessa olla paremmat tieteelliset ja teoreettiset valmiudet voidakseen vastata tekniikan haasteisiin.213 Liiton työ koulutuskysymysten parissa jatkui samansuuntaisena 1970-luvulla. Tuolloin koulutuksen rinnalle oli kuitenkin noussut toinen toiminnan ala, joka sai pian suuremman huomion Insinööriliitossa. Kyse oli työmarkkinaedunvalvonnan käynnistymisestä. Edunvalvontatyö tuli muuttamaan liiton perusteita sekä sitä, mikä oli Insinööriliiton kaltaisen insinöörijärjestön tehtävä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Työmarkkinaedunvalvonta käynnistyy Insinööriliitossa Insinööriliiton toiminnassa 1960-luvulla tapahtuneista muutok-

sista, jolla tuli olemaan kauaskantoisin vaikutus liiton työhön, liittyi työmarkkinaedunvalvonnan käynnistymiseen. Insinöörien koulutuskysymykset hallitsivat liiton agendaa vuosikymmenen alkupuolella, mutta pian keskeiseksi teemaksi nousi jäsenistön edunvalvonnan järjestäminen kotimaisilla työmarkkinoilla. Painetta työmarkkinatoiminnan mukaan ottamiseksi IL:n toimintaan tuli erityisesti liiton nuoremman insinööripolven puolelta, joka vuosikymmenen lopulla kritisoi liittoa välillä hyvinkin suorasanaisesti. Suomalainen teollisuussektori kasvoi kiihtyvää vauhtia 1950-luvulta lähtien. Neuvostoliitolle suoritettujen sotakorvausten päättymisen jälkeen vuonna 1952 kotimainen teollinen tuotanto oli jo selvästi kasvanut ja

III K a sv un a ika a

129 monipuolistunut sotaa edeltäneestä ajasta, ja vähitellen yritykset alkoivat suunnata tuotteitaan enemmän myös kansainvälisille markkinoille. Tekniikkaan koulutetulle insinöörikunnalle tämä tarkoitti hyviä työllistymismahdollisuuksia. Vuoden 1959 lopulla Suomen Metalliteollisuusyhdistyksen ja Sähköliiton yhdessä toteuttama kartoitus osoitti, että teknikoista, insinööreistä ja diplomi-insinööreistä oli vajausta useamman sadan työntekijän verran siihen nähden, mitä olisi voitu työllistää. Yhtenä ratkaisuehdotuksena akuuttiin työntekijäpulaan ehdotettiin insinöörien koulutusohjelman lyhentämistä väliaikaisesti yhdellä vuodella, jotta opiskelijat saataisiin nopeammin työelämään. Tällaista hätäratkaisua Insinööriliitto ei kuitenkaan kannattanut.214 Insinööripula ja sen ympärillä käyty keskustelu olivat leimallisia 1960luvun alkupuolelle. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen alkoi kuitenkin näkyä merkkejä siitä, että kaikille koulutetuille insinööreille ei enää löydy automaattisesti töitä. Insinööriliiton johdossa insinöörien työttömyyttä käsiteltiin virallisesti ensi kerran syksyllä 1967. Elokuun lopulla pidetyssä johtajiston kokouksessa todettiin jo yksikantaan, että ”insinöörien keskuudessa esiintyy työttömyyttä.”215 Insinöörien työmarkkinoiden kiristyminen nostettiin samaan aikaan esiin myös Insinöörilehdessä: ”Aivan viime aikoihin saakka on julkisuuteen saatetuissa ennusteissa ja virallisen tahon lausunnoissa puhuttu vallitsevasta insinööripulasta…Kuinka on sitten selitettävissä, että tällä hetkellä useat insinöörit ovat vailla työpaikkaa ja vielä useammat ovat joutuneet ottamaan työpaikan, jota on pidettävä hätäratkaisuna?”216 Tuohon kysymykseen ei Insinööriliitossa tai muualla osattu antaa vielä vastausta, sillä insinöörien työttömyyttä ei ollut toistaiseksi tutkittu. Tarkempaa tietoa asiasta saatiin kaksi vuotta myöhemmin, kun IL:n 1969 suorittaman jäsenkyselyn tulokset valmistuivat.217 1960-luvun insinöörityöttömyydelle oli ominaista, että se kosketti pitkälti vain muutamia aloja ja tiettyä insinööriryhmää. Suurimpia työllistymisvaikeuksia oli tie-, vesirakennus- ja rakennusinsinööreillä, kun taas nopeasti laajenevassa metalliteollisuudessa vallitsi jatkuva pula koulutetuista työntekijöistä.218 Se, mikä työllistymisongelmia kohdanneita tyypillisesti yhdisti, oli ikä ja työkokemus. Työurallaan kokeneille ja ammatissaan erikoistuneille insinööreille löytyi edelleen teollisuudessa kysyntää, mutta erityisesti vastavalmistuneiden oli hankalampaa löytää töitä.219

T y ö ma r kki na e dunvalv on ta k äyn n istyy In sinö ö ril ii to s s a

130 ”…[A]mmattityövoiman ja teknillisten toimihenkilöiden puute oli nimenomaan metalliteollisuudessa noussut tärkeimmäksi tuotantokapeikoksi…Toisaalta lienee esimerkiksi osalla viime aikoina valmistuneista insinööreistä edelleen vaikeuksia saada koulutustaan vastaavaa työtä, kun taas toisilta opintosuunnilta valmistuneista insinööreistä on puutetta. Kysyntä ei kohdistu läheskään tasaisesti kaikkiin.”220 Insinöörilehti keväällä 1969.

Tätä taustaa vasten tulee ymmärrettäväksi se, että ammatillisen edunvalvonnan puolustamisesta ja sen vastustamisesta muodostui Insinööriliitossa pitkälti sukupolvikysymys. Työmarkkinaedunvalvonnan mukaan ottamista Insinööriliiton toimintaan vaativat ennen kaikkea liiton nuoret jäsenet ja vielä alalle kouluttautumassa olevat insinööriopiskelijat. Vanhempi insinööripolvi, joka oli jo vakiinnuttanut asemansa työelämässä, tyypillisesti vastusti edunvalvonnan sisällyttämistä liiton toimintaan. IL:n nuorille insinööreille ammattijärjestötoiminta oli keskeinen osa modernien työmarkkinoiden toimintaa, kun taas vanhemmat insinöörit usein yhdistivät ammatilliset edunvalvontatoimet työväestöön ja vasemmistolaiseen politiikkaan, joista insinöörikunta oli perinteisesti halunnut erottautua. Vaikka insinöörityöttömyys nousi 1960-luvulla toistuvasti esiin Insinööriliiton kokouksissa ja Insinöörilehden palstoilla, oli se toistaiseksi ilmiö, joka kosketti vain vähäistä osaa insinöörikunnasta. Insinööriliiton jäsenistöltä tiedusteltiin ensi kerran 1969 jäsenkyselyn yhteydessä näiden työllisyystilanteesta. Tuolloin vain 2 % vastaajista ilmoitti olevan työttömiä.221 Kun Insinöörityöttömyyttä alettiin tutkia laajemmin työ- ja elinkeinoministeriön toimesta vuonna 1972, niin vuoden aikana työttömänä oli keskimäärin 150 henkeä. Samaan aikaan insinöörien lukumäärä kotimaisilla työmarkkinoilla oli jo 15 300. Suuremmaksi ongelmaksi insinöörityöttömyys muodostui vasta 1970-luvun lopulla sekä erityisesti 1990-alun lamavuosina.

III K a sv un a ika a

131 Aatteellinen insinöörijärjestö vai työmarkkinajärjestö? Työmarkkinaedunvalvonnan järjestämisen ympärillä käyty keskustelu aktivoitui Insinööriliitossa ja sen jäsenistön keskuudessa 1960-luvun puolivälin jälkeen. Viimekädessä debatissa oli kysymys siitä, millainen tehtävä Insinööriliiton kaltaisella insinöörijärjestöllä tuli olla suomalaisessa yhteiskunnassa. Olisiko IL aatteellinen insinöörijärjestö, joka ajoi jäsentensä asiaa epäsuorasti muun muassa koulutuskysymyksiin vaikuttamalla ja pyrkimyksillä nostaa insinöörityön arvostusta? Vai pitäisikö IL:n järjestäytyä uudelleen ja aloittaa toiminta insinöörien ammattijärjestönä, joka aktiivisesti ajaa jäsentensä etua työmarkkinaneuvotteluissa? Insinööriliitto ei ollut yksin näiden pohdintojen kanssa, vaan samat kysymykset yhdistivät suomalaisten tekniikan ammattilaisten kenttää kokonaisuudessaan. 1960-luvun puolivälin jälkeen kaikissa kotimaisissa insinöörijärjestöissä keskusteltiin siitä, pitäisikö varsinainen edunvalvontatyö käynnistää ja miten se tulisi organisoida. Insinöörijärjestöt käsittelivät asiaa myös yhdessä, ja suunnitelmia tehtiin muun muassa insinöörijärjestöjen yhteisen työmarkkinakysymyksiä hoitavan katto-organisaation perustamisesta. Esimerkiksi IL:n ja STS:n välisissä neuvotteluissa huhtikuussa 1967 todettiin, että yhteistoiminnalla etukysymysten hoitamisessa saavutettaisiin etuja, mutta kaikille insinööreille yhteisen työmarkkinaorganisaation perustaminen ei kuitenkaan olisi toistaiseksi mahdollista.222 Sekä Insinööriliitossa että Suomen Teknillisessä Seurassa työmarkkinaedunvalvonnan järjestämisestä muodostui 1960-luvun jälkipuolen suurin kiistakysymys, joka jakoi järjestöjä ja niiden jäsenistöä kahtia. STS:ssa asian ympärille puhkesi avoin valtataistelu, ja seura jakautuikin ”aatteenmiehiin” ja ”intressimiehiin” sen mukaan, kannattivatko nämä edunvalvontatoimintaa työmarkkinoilla vai ei.223 Insinööriliitosta edunvalvontakysymys ei johtanut vastaavaan valtataisteluun, mutta se heilutti liiton rivejä voimakkaammin kuin todennäköisesti mikään yksittäinen asia ennen tätä. Insinööriliitossa edunvalvontakeskustelun tärkeäksi rajavuodeksi muodostui 1966, jolloin liiton jäsenistöltä alkoi tulla vaatimuksia työ markkinatoiminnan mukaan ottamisesta liiton toimintaan. Maaliskuussa IL:n johtajisto sai käsiteltäväkseen kirjeen, jonka Turun Teknillisen Opiston 4. vuosikurssin koneosaston konstruktiotekniikan opintosuunnan

T y ö ma r kki na e dunvalv on ta k äyn n istyy In sinö ö ril ii to s s a

132 opiskelijat olivat lähettäneet keväällä insinööreiksi valmistuville. Siinä ehdotettiin perustettavaksi ”…uusi insinöörijärjestö, joka ei toimisi vain aatteellisena vaan ensisijassa työmarkkinajärjestönä.”224 Syyskuussa samansuuntainen kirje saatiin Tampereelta. Tampereen insinöörien välittämässä aloitteessa Insinööriliittoa patistettiin osallistumaan voimakkaammin työmarkkinatoimintaan. Aloitteen varsinaisina alkuunpanijoina toimivat neljä ”suurten tamperelaisten tuotantolaitosten edustajaa”, joiden henkilöllisyyttä ei kerrottu. Kyseiset henkilöt olivat työpaikoillaan suorittaneet insinöörien keskuudessa kyselyn, jossa arvioitiin ammatillisen liittoutumisen merkitystä ja IL:n roolia siinä. Kyselyn tulosten perusteella Insinööriliitolle esitettiin, että ”ammatillinen liittoutuminen on välttämätöntä ja Insinööriliiton toiminta ei vastaa insinöörikunnan vaatimuksia, sillä työmarkkinapoliittinen puoli on lähes kokonaan hoitamatta.”225 Mielenkiintoista tapauksessa on, että tällä kertaa kritiikkiä ei tullut vain nuorten insinöörien taholta, vaan myös teollisuuslaitosten vanhempi polvi oli siinä mukana. Aloitteen mukaan merkittävälle osalle kokeneempaa insinöörikuntaa Insinööriliiton jäsenyyden myötä ”ei saa muuta kuin Insinöörilehden kerran kuussa”. Samaan hengenvetoon todettiin, että mikäli työmarkkinapolitiikka tulisi osaksi IL:n ohjelmaa, ”tulisi valtaosa nyt liittoon kuulumattomista liittymään välittömästi sen jäsenyyteen.” Insinööriliiton tuli esittää vastineensa asiaan vuoden loppuun mennessä, tai muuten tamperelaisten insinöörien oli ”etsittävä muita keinoja ammatillisen liittouman aikaansaamiseksi.”226 Jäsenistön puolelta tulleista vaateista huolimatta Insinööriliitto noudatti toistaiseksi varovaista linjaa edunvalvontakysymyksen käsittelyssä. Vuoden 1966 alussa IL vielä irtisanoutui julkisesti edunvalvontatoiminnasta: ”Aatteellisena yhdistyksenä [IL] ei aja välittömästi palkka-asioita…”227 Seuraavana vuonna edunvalvontakysymykset nostettiin ensikerran näkyvämmin esille Insinöörilehden ensimmäisessä numerossa. ”Etukysymyksiä on harkittava” -otsikoidussa pääkirjoituksessa todettiin, että Insinööriliiton ruotsalainen veljesjärjestö on liittynyt työmarkkinajärjestöön ja että asia on ajankohtainen myös Suomessa. Vieläkään lehdessä ei kuitenkaan otettu kantaa sen puolesta pitäisikö työmarkkinatoimintaan ryhtyä vai ei. Toistaiseksi tyydyttiin toteamaan, että asian ”selvittäminen on ensiarvoisen tärkeätä” ja että kysymyksen ”kaikinpuoliseksi selvittämiseksi olisi suoritettava laajapohjainen tutkimus.”228

III K a sv un a ika a

133 Huhtikuussa Insinööriliiton toiminnanjohtaja Jaakko Liede kommentoi IL:n valtuuston kokouksessa liiton mahdollisuuksia hoitaa työmarkkinapolitiikkaa: ”Ainoana mahdollisuutena Insinööriliiton puitteissa tapahtuvan työmarkkinapolitiikan hoitamiseksi on tehdä se palvelu- ja suoritusluonteisena.” 229 Kommentillaan Liede viittasi siihen, ettei IL lähtisi varsinaiseen etujärjestötoimintaan mukaan, vaan ajaisi insinöörien asiaa liiton perinteisten vaikutusmuotojen kautta, joihin lukeutuivat palkkatiedustelut, palkkausta koskevat ja muut työsuhteisiin kuuluvat suositukset ja ohjeet sekä lainsäädäntöön vaikuttaminen. Lieteen tavoin myös Insinööriliiton puheenjohtaja Ahti Suomalainen toppuutteli vielä vuoden 1967 lopulla mahdollisuuksia etujärjestötoiminnan käynnistämiseen: ”Tällä hetkellä näyttää varsinkin nuorempien insinöörien keskuudessa vallitsevan käsitys, että palkkapuolen ajaminen on tähdellisintä. Minun näkemykseni on kuitenkin se, että tärkeämpää on avata vakansseja ja päästä näin käsiksi yhä vaativampiin tehtäviin. Uskoisin, että tätä tietä ratkeaa myös palkkakysymys parhaiten.”230 Pian Insinööriliiton johtajiston varovaiset näkökannat eivät kuitenkaan enää riittäneet jäsenistölle. 1968 liittokokouksen alla Tampereen Insinöörit tekivät aloitteen liittokokouksessa käsiteltäväksi, jossa toivottiin, että IL:n 1969 jäsenkyselyssä jäsenistöltä kysyttäisiin mielipidettä työmarkkinajärjestön perustamisesta osaksi liiton toimintaa. Liittokokous hyväksyi esityksen ja päätyi esittämään valtuustolle sen selvittämistä, miten ”IL:n yhteyteen voidaan perustaa työmarkkinajärjestö.”231 Insinööriliiton piirissä 1960-luvun lopussa vallinneet erilaiset näkemykset ja odotukset liittyen insinöörien työmarkkinaedunvalvonnan järjestämiseen tiivistyivät hyvin vuoden 1969 ensimmäisessä Insinöörilehdessä. Lehden pääkirjoitus – ”Insinöörien asema työmarkkinoilla on selvitettävä” – nosti esiin IL:n virallisen ja edelleen varovaisen näkemyksen siitä, miten insinöörien työmarkkinaedunvalvontakysymysten kanssa tulisi edetä. Otsikkonsa mukaisesti pääkirjoituksessa painotetaan, että ”[t]yösuhdetta säätelevän järjestelmän rakentaminen edellyttää suurisuuntaista ja laaja-alaista tutkimusta…Olisi saatava aikaan tutkimuksiin perustuva selvitys sekä avoin keskustelu insinöörien työmarkkinapolitiikan luonteesta, tavoitteista ja menettelytavoista.”232 Tässäkään kirjoituksessa ei otettu lainkaan kantaa siihen, pitäisikö työmarkkinatoimintaan ylipäätään osallistua vai ei.

T y ö ma r kki na e dunvalv on ta k äyn n istyy In sinö ö ril ii to s s a

134 Saman lehden lukijapalstalla julkaistuissa Insinööriliiton jäsenten kirjoittamissa lukijakirjeissä sävy oli hyvin erilainen. Niissä liiton ajasta jälkeen jääneenä koettua linjaa kritisoitiin suorasanaisesti. Myös sitä, että insinöörityöttömyys oli tosiasia 1960-luvun lopussa, painotettiin melko suoraviivaisin sanakääntein:

”Insinööriliiton ”kulttuuripitoinen” kiinnostus tällä hetkellä tuntuu suorastaan pakoilemiselta tilanteessa, johon on jouduttu.”233 ”Mielestäni on jotain mätää siinä, että aina silloin tällöin joku (työpaikan omaava) valopää väittää vastoin kiistämättömiä tosiasioita, että insinöörityöttömyys on pelkkää valitusta.”234 ”Monelle tuntuu olevan käsittämätöntä, että valmistuva insinööri ei kuulukaan enää pienellä teollisuuspaikkakunnalla ilman muuta tittelinsä varjolla pankinjohtajan, kunnanlääkärin ja apteekkarin kanssa samaan nk. kermaan kuten oli ehkä vielä vuosikymmen takaperin. Otan osaa…”235

Vielä loppuvuodestakin Insinöörilehden lukijakirjeiden sävy jatkui samanlaisena:

”Vanha kaarti vaalii arvostustaan, koska on ”työläismäistä” jos insinöörit rupeavat esim. työtaisteluun.” ”Tosiasia on kuitenkin, että yhä useampi insinööri joutuu palkkatyöläisen asemaan. Ylitarjonnan vallitessa ei järjestäytymättömällä insinöörikunnalla ole

III K a sv un a ika a

135 minkäänlaista mahdollisuutta valvoa etujaan työnantajien valtaa ja mielivaltaa vastaan. Asetan nykyisen Insinööriliiton olemassaolon erittäin kyseenalaiseksi…” ”Insinööriliitto on nykyisellään paperitiikeri, joka ei tingi arvokkuudestaan edes tehokkuuden kustannuksella.”236

Päätös edunvalvontatoiminnasta kypsyy Saadakseen edunvalvontakysymyksen ratkaistua ja sitä kautta järjestössä syntyneet jännitteet purettua Insinööriliiton hallitus perusti helmikuussa 1969 työryhmän selvittämään, miten liiton työmarkkinapoliittisia tehtäviä tulisi tulevaisuudessa hoitaa. Rakennusinsinööri Antti Salosen johdolla toiminut työmarkkinatyöryhmä valmisteli esitystään puolen vuoden ajan. Syyskuussa IL:n hallitukselle esitellyt toimenpide-ehdotukset myötäilivät uudistuksia vaatineiden insinöörien kantoja: ”[T]yömarkkinatoiminta on leviämässä hyvin voimakkaasti korkeamman koulutuksen saaneiden ja myös johtavassa asemassa olevien henkilöiden keskuuteen…[M]yös Insinööriliiton jäsenkunnan taholta on esitetty voimakkaita vaatimuksia työmarkkinapolitiikan ja siihen liittyvien toimenpiteiden hoitamiseksi Insinööriliiton toimesta…Koko insinöörikunnan edun vastaisen hajaannuksen välttämiseksi toimikunta katsoo, että insinöörien työmarkkinatoiminta tulisi hoitaa keskitetysti Insinööriliiton organisoimana.”237 Työmarkkinatyöryhmä kannatti insinöörien edunvalvontatoiminnan käynnistämistä, ja samalla se teki tärkeän linjavedon sen suhteen, miten asia hoidettaisiin käytännössä. Mitään erillistä edunvalvontaorganisaatiota ei suositeltu perustettavaksi Insinööriliiton rinnalle, vaan asia hoidettaisiin liiton sisältä käsin. Tässä suhteessa IL:n toimintamalli edunvalvontakysymyksissä tuli poikkeamaan Suomen Teknillisestä Seurasta, jossa STS:n rinnalle perustettiin vuonna 1972 Korkeakouluinsinöörien ja Arkkitehtien Keskusliitto (KAL) hoitamaan diplomi-insinöörien ammatillista edunvalvontaa. Insinööriliitossa konkreettinen askel jäsenistön edunvalvontaan otettiin, kun Salosen työryhmän ehdotuksen mukaisesti liittoon perustettiin työsuhdeasiainosasto loppuvuodesta 1969. Osaston tehtävänä oli alku-

T y ö ma r kki na e dunvalv on ta k äyn n istyy In sinö ö ril ii to s s a

136 vaiheessa auttaa jäseniä työsuhdeasioissa, seurata ammattiyhdistystoiminnan kehittymistä sekä laatia esitys insinöörien työmarkkinajärjestön perustamiseksi.238 Samaan aikaan myös liiton johdon puheenvuoroissa alkoi tulla esiin se, että IL:n kurssi edunvalvonta-asioissa on muuttunut. Insinööriliiton puheenjohtaja, sähköinsinööri Erkki Leivo tiedotti jäsenkunnalle lokakuussa, että työsuhdeasiat ja edunvalvontatoiminnan kehittäminen otetaan liiton vuoden 1970 toiminnan pääteemaksi. Toiminnanjohtaja Jaakko Liede taas toi esiin, että IL:n tulevan toiminnan painopiste tulee olemaan insinöörien työpolitiikan kehittämisessä, jotta heille voidaan taata oikeudenmukainen elintaso ja turvallisuus.239 Vuoden 1969 lopulla Insinööriliitonkaan näkökulmasta katsottuna kyse ei enää ollut siitä, pitäisikö edunvalvontaan lähteä mukaan vai ei. Nyt keskustelu fokusoitui siihen, miten asia tullaan liitossa organisoimaan.

”Olemme ilmeisesti tulleet ajankohtaan, jolloin…myös Insinööriliiton on harkittava tavoitteensa sekä niiden saavuttamiseksi harjoittamansa yhdistyspolitiikka täysin…uudelta pohjalta.” Insinööriliiton toiminnanjohtaja Jaakko Liede lokakuussa 1969.

1960-luvun lopulla suomalaisella työmarkkinakentällä oltiin tultu tilanteeseen, jossa työmarkkinajärjestöt olivat avainasemassa, kun päätettiin työaikoihin ja -oloihin, palkkaukseen sekä työlainsäädäntöön liittyvistä kysymyksistä.240 Oman ammattiryhmän etuja oli käytännössä hyvin hankalaa, ellei mahdotonta, edistää tehokkaasti ilman suoraa osallistumista työmarkkinajärjestöjen toimintaan. Tässä tilanteessa Insinööriliitolla – ja muilla kotimaisilla insinöörijärjestöillä – ei ollut oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin aloittaa edunvalvontatyö muiden työmarkkinatoimijoiden rinnalla. Osana suomalaisen yhteiskunnan muutosta Insinööriliiton piti sopeuttaa oma toimintansa uusien olosuhteiden mukaiseksi, jotta liitto kykenisi ajamaan insinöörien asiaa tehokkaasti erityisesti jäsenten työllistymistä ja palkkausta koskevissa kysymyksissä. Mutta mistä johtui, että Insinööriliitto viivytti päätöstään työmarkkinaedunvalvonnan aloittamisesta usean vuoden ajan? Miksi asiasta muodos-

III K a sv un a ika a

137 tui kotimaisissa insinöörijärjestöissä niin suuri kiistanaihe, että skisman kaikuja on kuultavissa suomalaisen insinöörikunnan keskuudessa vielä 2010-luvun lopullakin? Syyt löytyvät Insinööriliiton aatteellisesta järjestötaustasta ja useammasta käytännön seikasta, jotka vaikeuttivat ammattijärjestötoiminnan käynnistämistä. 1960-luvulle saakka Insinööriliitto profiloitui aatteellisena järjestönä, joka toiminnassaan pyrki pehmeitä vaikutustapoja hyväksikäyttäen edesauttamaan insinöörien työtä, ohjaamaan koulutusta sekä lisäämään insinöörien arvostusta yhteiskunnassa. Vuosikymmenien ajan Insinööriliiton aatteellinen kulmakivi oli suomalaisen yhteiskunnan kehittäminen tekniikan avulla. Tätä perintöä tuotiin vielä 1960-luvun alkupuolella esiin myös Insinöörilehdessä: ”Meidän [insinöörien] kunniakkaana tehtävänämme on asettaa tekniikka palvelemaan ihmisyyden korkeampia päämääriä.”241 Huolimatta siitä, että Insinööriliitto oli 1920-luvulta lähtien tehnyt töitä insinöörien työmahdollisuuksien parantamiseksi, niin 1960-luvun ”moderni” työmarkkinatoiminta – jossa oman ammattikunnan etua voitiin edistää tarvittaessa myös voimakeinoin – oli monien mielestä ristiriidassa liiton perinteisten toiminta-arvojen kanssa. Erityisesti vanhemman polven insinööreille aktiivinen edunvalvonta näyttäytyi ”joko poliittisena vasemmistolaisuutena tai omien etujen itsekkäänä edistämisenä”, kuten KAL:in toiminnanjohtaja Alari Kujala asian ilmaisi.242 Tässä tilanteessa työmarkkinatoiminnan mukaanotto Insinööriliiton toimintaan edellytti järjestön toiminta-ajatuksen uudelleen määrittelyä sekä sen sisäistämistä, mitkä olivat tekniikan alan järjestön muuttuneet tehtävät suomalaisessa yhteiskunnassa. Varsinaisia muutoksia Insinööriliiton toimintasääntöihin ei tarvittu, jotta työmarkkinatoiminta voitaisiin aloittaa. Riitti, että voimassa olevia, vuonna 1965 hyväksyttyjä sääntöjä alettaisiin tulkita laajemmin:

”Liiton tarkoituksena on toimia jäsentensä valtakunnallisena keskuselimenä, edistää jäsentensä sekä koko maan teknillistä kehitystä, valvoa ja edistää jäsenistönsä ammatillisia, taloudellisia ym. yleisiä yhteisiä etuja sekä työskennellä sen henkisen kehityksen edistämiseksi.” Insinööriliitto, säännöt 1965.

T y ö ma r kki na e dunvalv on ta k äyn n istyy In sinö ö ril ii to s s a

138 Viimekädessä kyse oli siis siitä, halusiko Insinööriliitto puolustaa jäsenistönsä ammatillisia ja taloudellisia etuja niillä keinoilla, joita olemassa olevilla ammattijärjestöillä oli käytössään. Vaikeudet työmarkkinatoiminnan käynnistämisessä eivät kuitenkaan johtuneet vain aatteellisista seikoista. Kysymys, jota Insinööriliitossa pohdittiin paljon, oli, millaisia vaikutuksia työmarkkinatoimintaan osallistumisella olisi liiton toimintaan. Varoittava esimerkki löytyi naapurimaasta Ruotsista, jonka tapahtumia seurattiin tarkkaan. Kun Insinööriliiton ruotsalainen sisarjärjestö Tekniska Läroverkens Ingenjörsförbund (TLI) päätti käynnistää edunvalvontatyön 1967, se johti kokonaan uuden insinöörijärjestön perustamiseen Ruotsissa, ja TLI menetti nopeasti merkittävän osan jäsenistöstään.243 Insinööriliitossa haluttiin varmistaa, ettei sama tilanne toistuisi myös Suomessa. Toinen ongelmakohta oli, miten työmarkkinatoiminta järjestettäisiin käytännössä. Jaakko Liede korosti, että Insinööriliiton ajamien asioiden tulee olla yhteisiä koko jäsenkunnalle.244 Edunvalvonta oli kuitenkin hankalaa liitossa, johon kuului niin julkisella puolella kuin yksityisellä sektorilla toimivia sekä johtavassa asemassa olevia että toimihenkilöitä. Entä perustettaisiinko Insinööriliittoon oma työmarkkinayksikkö, tulisiko IL:n rinnalle perustaa organisatorisesti erillinen edunvalvontajärjestö vai ajettaisiinko Insinööriliiton jäsenistön etua kaikille insinöörijärjestöille yhteisessä ammattijärjestössä? Vaihtoehtoja pohdittiin useamman vuoden ajan sekä Insinööriliiton sisällä että neuvotteluissa eri insinöörijärjestöjen välillä ennen kuin päädyttiin liitolle sopivaan malliin. Yllä mainitut seikat selittävät osaltaan niitä tekijöitä, jotka vaikeuttivat 1960-luvulla Insinööriliiton päätöstä siitä, lähdetäänkö työmarkkinatoimintaan mukaan vai ei. Hankaluuksista huolimatta 1970-luvun alkuun mennessä oli selvää, että muutokset suomalaisessa yhteiskunnassa ja insinöörien asemassa työmarkkinoilla pakottavat liiton määrittelemään toimintansa uudelleen.

III K a sv un a ika a

139

Insinööri, kanslianeuvos Jaakko Liede (1910–1994)

Insinööriliiton selkäranka ja insinööriaatteen puolestapuhuja Jos Insinööriliiton historiasta

tulee nostaa esiin yksi henkilö, joka on työllään vaikuttanut poikkeuksellisen paljon liiton historiaan, niin valinta on perustellusti Jaakko Liede. Liede tuli ensikerran mukaan IL:n toimintaan 1930-luvun puolivälissä, ja neljä vuosikymmentä myöhemmin hän eläköityi liiton toimitusjohtajan paikalta. Tuona aikana Liede ehti olla mukana useissa Insinööriliiton historian keskeisissä käänteissä, kun liitto kasvoi muutaman sadan insinöörin aatteellisesta yhdistyksestä lähes 9 000 tekniikan ammattilaisen järjestöksi, jossa oli tehty päätös edunvalvontatyön aloittamisesta.

Pihlajavedellä 1910 syntynyt

Jaakko Liede valmistui insinööriksi Tampereen teknillisen opiston rakennusosastolta vuonna 1932. Valmistuminen osui yhteen 1930-luvun alun lamakauden kanssa, minkä seurauksena myös Lieteen oli vaikea löytää töitä heti valmistuttuaan. Hän aloittikin työuransa laastinkantajana rakennustyömaalla, kunnes 1933 pääsi Tampereen Sement-

tivalimo- ja Rakennus Oy:n palvelukseen. Siellä nuoren rakennusinsinöörin työhön kuului muun muassa Nokian sellutehtaiden ja Tampellan tehdasrakennusten suunnittelua, mutta myös assistentin tehtäviä Lieteen vanhalle opettajalle Aksel Stenille, joka toimi rakennusliikkeen teknisenä johtajana.

Talvisodan

lähestyessä

Jaakko Liede siirtyi Petsamon Nikkeli Oy:n palvelukseen, missä hän työskenteli vuodesta 1937 aina syksyyn 1944 saakka, jolloin Petsamo jouduttiin toisen maailmasodan päättyessä luovuttamaan Neuvostoliitolle. Tuo ajanjakso, erityisesti sota-aika Petsamossa, Suomen ja Neuvostoliiton välisellä rajaseudulla eristyksissä toimineessa kaivosyhdyskunnassa, muodosti poikkeuksellisen vaiheen Lieteen työuralla. Insinööri Liede oli aluksi mukana laatimassa Petsamoon suunniteltujen rakennusten rakennepiirustuksia ja myöhemmin rakentamassa esimerkiksi teollisuuslaitoksen vesi järjestelmää sekä voima-asemaa kallion sisälle. Insinöörityöt

140

vaihtuivat kuitenkin pian sotilastehtäviin. Suojeluskunnan paikallispäällikkö Liede toimi talvisodan syttymisen jälkeen joukkueenjohtajana Petsamoon perustetussa vapaaehtoiskomppaniassa, jonka tehtävä oli suojata tehdasaluetta. Jatkosodan aikana kapteeni Liede toimi Kolosjoen A-komppanian päällikkönä.

Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Jaakko Liede ehti vielä yli vuosikymmenen ajan harjoittaa insi-

nöörin tointa Ruukki Oy:n ja Insinööri toimisto Magnus Malmbergin palveluksessa ennen omistautumistaan Insinööriliitolle. Aloittaessaan työt IL:n toiminnanjohtajana vuonna 1957 Lieteellä oli jo vankka kokemus insinöörien järjestötoiminnasta.245 Tampereella työskentelyaikanaan hän kuului Tampereen Teknillisten hallitukseen 1935–37, toimi Helsingin Insinöörien puheenjohtajana 1952–54 sekä ILrakennusinsinöörien (myöh. Rakennus

III K a sv un a ika a

141 Vasemmalla nuori Jaakko Liede Jyväskylän lyseon Petsamo-orkesterin pianistina. Oikealla Liede Insinööriliitosta eläköitymisen aikoihin 1970-luvun puolivälissä. Lähde: Jaakko Liede kotiarkisto.

insinöörit ja -arkkitehdit RIA) puheenjohtajana 1954–56. Insinööriliiton varapuheenjohtajana Liede oli 1955–56. Näin ollen hänellä oli entuudestaan hyvä kuva IL:n toiminnanjohtajan tehtävistä, ja Liede pääsi aloittamaan uuden työn liiton sisäpiiriläisenä.

Toiminnanjohtajana Jaakko Liede työllistyi laajalti insinöörien jär-

jestökentän eri tehtäviin. Insinöörilehden päätoimittajana (1957–70) hän vas-

tasi insinöörikunnan pääjulkaisusta ja kirjoitti siihen myös itse ahkerasti. Insinöörijärjestöjen Koulutuskeskuksen (INSKO) hallituksen jäsenyys ajoi Lieteen insinöörien täydennyskoulutuskysymysten pariin. Insinöörijärjestöjen Kustannusosakeyhtiön (INSLE) hallituksen varapuheenjohtajana Liede osallistui tekniikan alan kirjallisuuden ja lehtien julkaisemiseen. Insinöörijärjestöjen Kansallinen Komitean hallituksen jäsenyys taas perehdytti insinöörijärjestöjen

142

kansainväliseen yhteistyöhön. Näiden järjestökentän edustustehtävien päälle tulivat vielä lukuisat Insinööriliiton omat valiokunnat, toimikunnat ja komiteat.

Vuosikymmenien ajan Jaakko

Liede oli mukana rakentamassa ammatillis-aatteellista insinöörijärjestöä, mutta uransa lopulla hän joutui vielä keskeiseen rooliin siinä tapahtumasarjassa, jossa Insinööriliitto muuttui insinöörien ammattijärjestöksi. Liede edusti Insinööriliiton vanhempaa sukupolvea, joka suhtautui edunvalvontaan varovaisesti. Pitkäaikaisen työtoverin Juha-Veikko Kurjen mukaan Liede piti edunvalvontatyötä sinänsä ymmärrettävänä toimintana, mutta aluksi hän ei katsonut sen kuuluvan Insinööriliiton tehtäviin. Mielipide kuitenkin muuttui vähitellen. Suomalaisen yhteiskunnan kehityksen sekä Insinööriliiton jäsenistön vaatimusten myötä Lieteen suulla Insinööriliitto myönsi 1960-luvun lopulla, että IL:n työn painopistettä on lähdettävä viemään ammattijärjestötoiminnan suuntaan.

Jaakko Liede oli vahvasti sitou-

tunut Insinööriliittoon, sen toimintaan sekä insinöörien aseman parantamiseen Suomessa. Tämä näkyi hänen

työssään, mutta myös kotioloissa, jossa puhe kääntyi usein IL:n asioihin sekä insinöörikuntaa koskeviin kysymyksiin. Aikaansa ja vaivaansa säästämättä Liede paneutui niihin lukuisiin tehtäviin, joita toiminnanjohtajana joutui hoitamaan. 1950-luvun lopulta lähtien hän toimi usein Insinööriliiton äänenä insinöörikuntaan ja yhteiskuntaan päin. Täysipäiväisenä palkattuna työntekijänä Liede myös edusti pysyvyyttä liitossa, jossa puheenjohtajuutta hoidettiin vielä toistaiseksi sivutoimisesti. Ja koska Insinööriliiton toiminnan langat olivat pitkälti juuri toiminnanjohtajan käsissä, Lieteellä oli myös merkittävästi järjestöpoliittista valtaa liiton asioista päätettäessä. Tuota valtaa Liede näyttää osanneen käyttää vastuullisesti. Vaikka hän sai voimakastakin kritiikkiä osakseen 1960- ja 1970-luvuilla IL:n edunvalvontatoiminnan suunnitteluvaiheessa, niin liiton sisällä hänen työnsä ja persoonansa eivät näytä synnyttäneen huomattavampaa vastustusta.

Insinööriaatteen edistäminen ja insinöörien aseman parantaminen

olivat merkittävä osa Jaakko Lieteen elämäntyötä. Aseman parantamisessa oleellista oli hänen mukaansa koulutus, johon tulisi liittää myös humanistisia

III K a sv un a ika a

143

aineita, etiikkaa ja ympäristönsuojelua. Tuossa painotuksessa tulee esiin Lieteen henkilökohtainen kiinnostus historiaan ja filosofiaan. Kiinnostus näkyy myös Lieteen aktiivisessa roolissa tekniikan museotoiminnan kehittäjänä. Liede oli Suomen Teknillisen Museo yhdistyksen jäsen sekä kuului Tekniikan museon säätiöön, ja hän oli keskeinen tekijä siinä, että IL sitoutui Tekniikan museon perustajajäsenten joukkoon.

Pitkä ura järjestökentällä,

vahva sitoutuminen insinöörien asioihin ja neljän kotimaisen insinöörijärjestön yhteistyön edistäminen toivat mukanaan arvostusta yli järjestörajojen. Vuoden 1975 alussa Insinööriliitto, Insinöörilehdet Oy sekä Insinöörijärjestöjen koulutuskeskus anoivat yhdessä tasavallan presidentti Urho Kekkoselta arvonimeä Jaakko Lieteelle. Omassa suosituskirjeessään Teknillisen korkeakoulun professori Tauno Pyökäri totesi, että Liede on ”vaivojaan säästämättä huolellisesti ja harrastuksella syventynyt uskottuihin, usein yhteiskunnallisestikin merkitseviin tehtäviinsä sekä suorittanut ne taidolla.” Valtiovallan tunnustuksena insinöörikunnan hyväksi tehdystä työstä presidentti Kekkonen myönsi kesäkuussa 1975 Jaakko Lieteelle kanslia-

neuvoksen arvonimen. Heinäkuun alussa Jaakko Liede jäi eläkkeelle Insinööriliiton toimitusjohtajan työstä.

Eläkkeelle siirtymisensä jälkeen Liede vetäytyi pian Insinööriliiton

toiminnasta. Kiinnostus insinöörikunnan asioihin säilyi, mutta huomio alkoi kiinnittyä enemmän hänelle tärkeisiin harrastuksiin, pioneerien kiltatoimintaan, kirjallisuuteen ja musiikkiin. Jaakko Liede menehtyi 11. toukokuuta 1994.246

144 Tilinpäätös: Insinööriliiton ensimmäiset 50 vuotta Insinööriliiton puolivuosisataista taivalta juhlistettiin Helsin-

gissä 24. ja 25. lokakuuta 1969. Ensimmäisen päivän juhlakokouksia – joita väritti insinööriopiskelijoiden ulosmarssi tilaisuudesta – ja liiton lipun naulaamista seurasi päiväjuhla Helsingin yliopiston juhlasalissa, jossa muun muassa suomalaiset ja pohjoismaiset insinöörijärjestöt sekä kotimaisen teollisuuden edustajat onnittelivat Insinööriliittoa. Juhlat huipentuivat illalla Kalastajatorpalle, jossa ”[t]arinoiden ja menneitä muistellen sekä välillä tanssien juhlittiin aina aamutunneille saakka.”247 Pian 50-vuotisjuhlien jälkeen Insinööriliiton pitkäaikainen toiminnanjohtaja Jaakko Liede kuvasi osuvasti sitä, millaiseksi Insinööriliiton ja insinöörien tilanne oli muodostunut suomalaisessa yhteiskunnassa liiton puolivuosisataisen taipaleen aikana. 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen tultaessa: ”Insinöörikunta oli löytänyt itsensä ja luonut itselleen aseman, joskin vielä horjuvan.”248 Tähän pisteeseen pääseminen oli edellyttänyt, että insinööreille oli saatu määriteltyä paikka kotimaisessa koulutuskentässä ja heidän asemansa oli vakiinnutettu työmarkkinoilla. Insinööriliiton näkökulmasta keskeistä oli myös, että 50 vuodessa liitto oli luonut tiiviit yhteydet koti- ja ulkomaisiin insinöörijärjestöihin sekä Suomen koulutuspolitiikan toimijoihin. Niiden ansiosta IL oli jo tiiviisti mukana vaikuttamassa jäsenistönsä asioihin. Monille Insinööriliiton 50-vuotisjuhlia juhlineille oli selvää, että lähitulevaisuudessa liiton toiminta kohtaisi kuitenkin suuren murroksen. Insinööriliitto ei tulisi enää olemaan puhtaasti ammatillis-aatteellinen yhdistys, joka kokoaa jäsenkunnan perheineen yhteisille kesäretkille, kuten joskus aikaisemmin. IL:n toiminta tulisi yhä vahvemmin suuntautumaan ammattijärjestötoimintaan, jossa liitto aktiivisesti ajaa jäsentensä etua työmarkkinoilla.

III K a sv un a ika a

145

Insinööriliiton delegaatio, Esa Kokka (vas.), Jaakko Liede, Pauli Aitokallio, Kai Hoffman ja Juha-Veikko Kurki, luovuttaa liiton 50-vuotishistorian presidentti Urho Kekkoselle Tamminiemessä 31.10.1974. Lähde: Esa Kokan kotiarkisto.

T i l i n päätös : Ins i nööril ii ton e n simmäiset 50 v uot ta

Insinöörikunnan asemaa lähdetään puolustamaan työmarkkinoilla Insinööriliitto 1970-luvulla

147

Suomalainen työmarkkinakenttä 1970-luvulle tultaessa Ammattijärjestöjen perinteinen, ja edelleen perimmäinen,

tavoite on oman jäsenkunnan ammatilliseen toimintaan liittyvien taloudellisten, oikeudellisten ja työsuhteen ehtoihin ylipäätään liittyvien asioiden turvaaminen. Tähän ammattiyhdistysliike pyrkii muun muassa työnantajapuolen kanssa yhdessä neuvottelemillaan sopimuksilla sekä muuten vaikuttamalla esimerkiksi koulutuskysymyksiin ja työelämän kehittämiseen. Yksi 1900-luvun jälkipuolen keskeisimpiä suomalaisen yhteiskunnan kehityskulkuja on yhteistyön tiivistyminen ja keskinäisen sopimisjärjestelmän muotoutuminen työnantajien ja työntekijöiden välille. Noita osapuolia edustaneiden järjestöjen yhteistyön juuret ulottuvat toista maailmansotaa edeltäneeseen aikaan. Vahvempaan dialogiin ja laajempaan sopimistoimintaan päästiin 1940-luvulla. Keskeinen rajapyykki tässä oli tammikuu 1940, jolloin Suomen Työnantajain Keskusliitto (STK) ja Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto (SAK) tunnustivat toisensa neuvottelukumppaneiksi. Tämä tammikuun kihlauksena tunnettu tapahtuma takasi työntekijäpuolelle uudenlaisen mahdollisuuden vaikuttaa työelämään liittyviin asioihin. Varsinaiseen työn ehtoja koskevan sopimustoiminnan vuoro tuli toisen maailmansodan lopulla. Huhtikuussa 1944 STK ja SAK sopivat työehtoja koskevista neuvotteluja työtaistelusäännöistä. Valtakunnallisia palkka- ja työehtosopimuksia alkoi syntyä saman vuoden syksyllä. Vuodet 1945–1947 merkitsivät työehtosopimustoiminnan todellista läpimurtoa ja niiden vakiintumista Suomalaisessa yhteiskunnassa.249

S u o m a l aine n t yömark k in ak e n ttä 1970 -lu v ul l e t ulta e s s a

148 Työmarkkinaosapuolten yhteistyön tiivistyminen on yksi esimerkki siitä, kuinka sota-aika ja sitä seuranneet vuodet tiivistivät eri yhteiskunnan osa-alueiden yhteistoimintaa.250 Yhteys työmarkkinavaikuttajien välillä säilyi kriisivuosien jälkeenkin, ja suomalaisille työmarkkinoille vakiintui tapa neuvotella ja sopia asioista yhteisesti. Tämä toteutui 1950-luvulla – välillä paremmin ja välillä huonommin – maan hallituksen, SAK:n, STK:n ja Maataloustuottajain Keskusliiton (MTK) muodostamassa nelikannassa. Varhaisen yhteistyön yhdenlainen huipentuma oli, kun osapuolet seuraavalla vuosikymmenellä tekivät historiaa ensimmäisen tulopoliittisen kokonaisratkaisun muodossa. Vuonna 1968 solmitussa Liinamaa I:ssä työntekijä- ja työnantajaosapuolet sekä valtio sopivat laajasti työmarkkinoiden ratkaisuista. Sopimus sitoi ”palkat, hinnat, korot, työttömyysturvan, eläkeratkaisut, maataloustuet ja monet muut sosiaalipoliittiset ratkaisut tiiviiksi paketiksi.”251 1970-luvusta muodostui ensimmäinen varsinainen tupo-vuosikymmen. Tuolloin tulopoliittisia kokonaisratkaisuja solmittiin säännöllisesti perusajatuksen ollessa, että kohtuullinen kompromissi eri osapuolten kesken edisti tehokkaimmin koko maan etua. Työntekijä- ja työnantajajärjestöjen näkökulmasta tupot myös pitkällä tähtäimellä turvasivat parhaiten oman jäsenkunnan asioita työmarkkinoilla.252 Kotimaisen työmarkkinakentän kehitys alkoi muutenkin tulla vahvemmin esiin 1970-luvun kuluessa. SAK:n ja STK:n oheen syntyneet uudemmat järjestöt kulkivat vaikutusvallan ja jäsenmäärien osalta vielä kaukana takana päin. Esimerkiksi vuonna 1946 perustettu Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliitto (STTK) sekä 1950 perustettu Akateemisten valtuuskunta (Akava) pyrkivät kuitenkin jo aktiivisesti kasvattamaan merkitystään suomalaisella työmarkkinakentällä. Suomen työmarkkinamallia onkin 1970- ja 1980-lukujen osalta luonnehdittu kolmikantaiseksi, mutta moninapaiseksi. Maataloussektorin merkityksen kavennuttua SAK:n, STK:n ja valtiovallan muodostama kolmio vei neuvotteluja pitkälti eteenpäin. Muut toimijat – Akava, STTK, liiketyönantajien LTK, Toimihenkilöiden ja Virkamiesten Keskusliitto (TVK), Kunnallinen sopimusvaltuuskunta ja valtion työmarkkinalaitos – olivat kuitenkin yhä vahvemmin mukana asioista sovittaessa.253 Kaiken kaikkiaan ammattijärjestöt olivat 1970-luvulle tultaessa vakiinnuttaneet asemansa Suomessa, ja ne olivat keskeisessä asemassa yhteiskunnalli-

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

149 sessa päätöksenteossa. Tilannetta kuvaa hyvin Juhana Aunesluoman luonnehdinta, jonka mukaan tuolloin ”mitään työelämään liittyvää sääntelyä, palkkoja tai lakeja, ei voitu määritellä tai säätää ilman työmarkkinajärjestöjen myötävaikutusta.”254 Sen lisäksi, että ammattiliitot aktivoituivat toiminnassaan, myös työntekijöiden keskuudessa alkoi näkyä muutos suhtautumisessa ammattiliittoihin. Niiden jäsenmäärät kasvoivat nopeasti, ja 1970-luvulla työntekijöiden kuulumisesta ammattiliittoon oli tullut pitkälti itsestäänselvyys. Tai kuten SAK:n historiassa on osuvasti tiivistetty: ”Ammattiyhdistysjäsenyys oli…osa uudenaikaista elämää samalla tavalla kuin juokseva vesi, televisio tai yksityisauto.”255 Edellä kerrottu kuvaa sitä yhteiskunnallista ympäristöä, jossa Insinööriliitto lopulta teki päätökset aktivoitumisesta ammatillisena edunvalvontajärjestönä. Jälkikäteen on helppo todeta, että mikäli IL todella halusi edistää insinöörikunnan työuria ja ammatillista asemaa, liitto ei voinut jatkaa toimintaansa ammatillis-aatteellisena insinöörijärjestönä. Yhteiskunnassa 1970-luvulla lisääntynyt keskitetty tulopolitiikka heikensi insinöörien mahdollisuuksia hoitaa yksilökeskeistä palkkapolitiikkaa. Insinöörit olivat käytännössä pakotettuja lähtemään mukaan työmarkkinatoimintaan. Työtaisteluiden vuosikymmen 1970-luku oli keskitetyn tulopolitiikan, työmarkkinayhteistyön ja konsensushengen leimaama vuosikymmenen. Samaan aikaan se oli ensi näkemältä paradoksaalisesti myös työtaisteluiden vuosikymmen. Vuoden 1956 yleislakon jälkeen kotimaisilla työmarkkinoilla elettiin rauhallisia aikoja aina 1970-luvun alkuun saakka. Tuolloin työntekijäjärjestöjen toiminta politisoitui, ja ajanhengen mukaisesti työläisten ja kapitalistien välinen vastakkainasettelu kärjistyi. Nykyperspektiivistä katsottuna työntekijäpuoli hyödynsi 1970-luvulla hyvin aktiivisesti painostuskeinoja pyrkiessään saamaan tavoitteitaan läpi. Työehtosopimusvaatimusten vauhdittamiseksi järjestettyjen lakkojen ja paikallisten työnseisausten määrä kasvoi niin, että 1970-luvulla Suomi nousi kansainvälisissä työtaistelutilastoissa maailman kärkimaihin.256 Työtaistelutilastot viimeksi kuluneiden viiden vuosikymmen ajalta osoittavat, kuinka 1970- ja 1980-luvut muodostavat poikkeuksen jakson myö-

S u o m a l aine n t yömark k in ak e n ttä 1970 -lu v ul l e t ulta e s s a

150 Kuvio 4.1. Työtaisteluiden lukumäärä Suomessa vuosina 1970–2018 3500 3000 2500 2000 1500 1000 500

2016

2018

2012

2014

2010

2006

2008

2002

2004

2000

1996

1998

1992

1994

1990

1986

1988

1982

1984

1980

1976

1978

1972

1974

1970

Lähde: Suomen virallinen tilasto (SVT): Työtaistelutilasto.

hemmästä linjasta. Kun katsotaan Suomessa järjestettyjen työtaisteluiden lukumäärää ja niihin osallistuneiden henkilöiden määriä (kuviot 4.1. ja 4.2.), nähdään, että lakot todella leimasivat Suomea tuolloin. Vuosisadan lopussa tilanne muuttui oleellisesti. Siitä pitäen työmarkkinaosapuolten yhteistyö on pohjautunut yhä vahvemmin neuvotteluille, ja työtaistelutoimiin on turvauduttu huomattavasti harvemmin. Muutosta, joka vuosikymmenien kuluessa on tapahtunut, kuvaa, että kun työtaisteluiden lukumäärän vuosikeskiarvo 1970-luvulla oli 1 420, niin 2010-luvulla tuo luku on ollut 130. Toinen, ja työtaisteluiden merkitystä kansantaloudelle paremmin kuvaava tilasto, kertoo lakkoilussa menetettyjen työpäivien määrästä.

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

151 Kuvio 4.2. Työtaisteluihin Suomessa osallistuneiden henkilöiden määrä 1970–2018 800 000 700 000 600 000 500 000 400 000 300 000 200 000 100 000

2016

2018

2014

2012

2010

2006

2008

2002

2004

2000

1996

1998

1992

1994

1990

1986

1988

1982

1984

1980

1976

1978

1972

1974

1970

Lähde: Suomen virallinen tilasto (SVT): Työtaistelutilasto.

Kuviosta 4.3. näkyy, kuinka työtaistelut ovat vaikuttaneet työntekijäpuolen työpanokseen, eli missä määrin työaikaa on menetetty lakkojen seurauksena. Tulos vastaa hyvin jo edellä todettua: 1970-luvulla menetettyjen työtuntien määrä oli vuosittain 1 071 000 tuntia, 1980-luvulla se oli 820 000 tuntia ja 2010-luvulla 98 000 tuntia. Insinööriliiton historiassa keskeistä on, että liiton omien edunvalvontatavoitteiden ja niitä koskevien toimintatapojen määritteleminen tapahtui aikana, jolloin suomalaisten työntekijäjärjestöjen toiminta oli poikkeuksellisen aggressiivista. Tämä vaikutti siihen, että suunnitelmissaan liiton edunvalvontatyön muodoista IL halusi erottautua ammattiyhdistys-

S u o m a l aine n t yömark k in ak e n ttä 1970 -lu v ul l e t ulta e s s a

152 Kuvio 4.3. Työtaisteluissa menetettyjen työpäivien lukumäärä Suomessa vuosina 1970–2018 3 000 000

2 500 000

200 000

1 500 000

1 00 000

500 000

2016

2018

2014

2012

2010

2006

2008

2002

2004

2000

1996

1998

1994

1992

1990

1986

1988

1982

1984

1980

1976

1978

1974

1972

1970

Lähde: Suomen virallinen tilasto (SVT): Työtaistelutilasto.

kentällä vallinneesta linjasta. Levottomista työmarkkinoista huolimatta Insinööriliitto tai insinöörikunnan pääosa eivät vielä 1970-luvulla joutuneet itse suoraan osallisiksi lakkotoimia. Myös insinöörien laajemmalle protestille olisi voinut olla perusteita, kun heillä vuosikymmenen jälkipuolella oli hetkellisesti selvempiä vaikeuksia työnsaannissa. Vielä vuonna 1972 suomalaisen insinöörin asema oli oikein hyvä. Insinöörien ja Arkkitehtien Työttömyyskassassa (IAET) todettiin, ettei insinöörien kohdalla ollut työttömyysongelmia. Vaikka insinöörien koulutusmääriä oli kasvatettu voimakkaasti 1960-luvulla, niin työllisyys pysyi lähes optimaalisena. Tämä johtui koko ajan kasvaneesta insinööritarpeesta. Pian kansainvälinen öljykriisi heijasteli kuitenkin Suomeen, ja historiallisen voimakkaasti kotimaiseen insinöörikuntaan. Vuonna 1976

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

153 IAET-kassa joutui maksuvaikeuksiin lisääntyneiden työttömyyskorvausmäärien takia, ja ennenkokematon tuhannen työttömän insinöörin raja saavutettiin 1977 puolivälissä.257 Tuolla tasolla pysyttiin aina vuoden 1979 alkuun, jolloin reilut kuusi prosenttia insinöörikunnasta oli työttöminä. Tämän jälkeen insinöörityöttömyys lähti laskuun. Vaikka hetkelliset työllistymisongelmat eivät vielä aiheuttaneet lakkotoimia insinöörien keskuudessa, he joutuivat kuitenkin välillisesti osallisiksi työtaistelutoimia. Tästä esimerkki on vuoden 1977 voimalakko, joka oli STTK:n ja sen tuoreen puheenjohtajan Jorma Reinin masinoima teknisten työtaistelu, jolla pyrittiin vaikuttamaan jumittuneisiin neuvotteluihin. Kaikkiaan seitsemän viikkoa jatkunut STTK:n voimannäyte lukeutuu pisimpien Suomessa järjestettyjen lakkojen joukkoon. Voimalakko kesti kaikkiaan seitsemän viikkoa (24.3.–12.5.), ja parhaimmillaan lakossa oli kaikkiaan 60 000 teknistä toimihenkilöä. Tämä aiheutti ongelmia maan sähkönjakelussa. Ylempiin toimihenkilöihin lukeutuneet insinöörit eivät osallistuneet lakkoon, mutta heillä oli oma roolinsa siinä, että sähkönjakelu saatiin Suomessa ylläpidettyä. Tästä insinöörikunta sai osakseen moitteita Jorma Reinin suunnalta, joka huhtikuun alussa syytti heitä rikkuritoiminnasta.258

”Liitto voimakkaaksi” Insinööriliitolle 1970-luku muodosti ajanjakson, jolloin liiton

toimintaa pyrittiin aktiivisesti kehittämään. IL:ssä keskityttiin ”sisäisten voimien kokoamiseen ja valmiuksien parantamiseen” otsakkeen ”Liitto voimakkaaksi” ympärillä.259 Insinööriliiton sisällä määriteltiin joukko kehityskohteita, joihin paneutumalla toivottiin vahvistettavan liiton asemaa. Näitä olivat organisaation kehittäminen, jäsenmäärän kasvattaminen, jäsenhankinnan välineiden ja tiedotustoiminnan kehittäminen, liiton talouden parantaminen sekä työmarkkinoilla järjestäytyminen.260 Insinööriliiton toimintaorganisaation kehitystyö oli jatkunut keskeytyksettä 1960-luvulta lähtien. Toistaiseksi ratkaisua vailla ollut edunvalvontakysymys aiheutti osaltaan sen, että tuo työ jatkui edelleen. Vuonna 1969 asetettu puheenjohtajan työryhmä sai organisaatiouudistuksen perussuunnitelman valmiiksi kahta vuotta myöhemmin, ja se loi vahvan pohjan sille, millaiseksi IL lähti 1970-luvulla muotoutumaan.

” L i i t to v oim akka ak si”

154

Insinööriliiton järjestörakenne vuoden 1971 organisaatiouudistuksen jälkeen. Lähde: Insinööriliitto, valtuuston syyskokous 1971 pk 2/71.

Insinööriliiton varapuheenjohtaja Sakari Salmisen johdolla toimineen työryhmän esitys IL:n uudeksi toimintamalliksi hyväksyttiin liiton valtuuston kevätkokouksessa 1971 ja pian tämän jälkeen IL:n liittokokouksessa. Siinä Insinööriliitolle oli määritelty neljä erillistä päätoimintalinjaa, joiden pohjalle liiton työ tuli rakentumaan: koulutus-, etuasia-, kansainvälinen- ja kulttuuritoiminta.261 Huomion arvoista tässä päätoimintojen määrittelyssä on, ettei virallista päätöstä edunvalvontatyön käynnistämisestä Insinööriliitossa oltu vielä tehty. Käytännössä oli kuitenkin jo selvää, että se tulee tapahtumaan.

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

155 Taulukko 4.1. Insinööriliiton jäsenjärjestöt vuonna 1973 Paikallisyhdistykset Helsingin Insinöörit

Länsi-Pohjan Insinöörit

Tampereen Insinöörit

Lappeenrannan Insinöörit

Turun Alueen Insinöörit

Riihimäen Insinöörit

Ala-Kymen Insinöörit

Raahen Alueen Insinöörit

Lahden Seudun Insinöörit

Imatran Insinöörit

Varkauden Insinöörit

Rovaniemen Insinöörit

Porin Insinöörit

Mikkelin Insinöörit

Valkeakosken Insinöörit

Savonlinnan Insinöörit

Kuopion Insinöörit

Itä-Suomen Insinöörit

Oulun Insinöörit

Etelä-Pohjanmaan Insinöörit

Keski-Suomen Insinöörit

Kainuun Insinöörit

Hämeenlinnan Insinöörit

Heinolan Insinöörit

Pohjois-Kymen Insinöörit

Tyomarkkinayhdistykset Valtion Insinöörien Liitto

Yksityistoimialojen Insinöörit

Kuntien Insinöörit

Ammattikoulujen Insinöörit

Hallinnollisesti Insinööriliitto rakentui puheenjohtajan työryhmän esityksessä siten, että ylintä päätäntävaltaa IL:ssä käytti joka kolmas vuosi kokoontunut liittokokous (kuva 17). Kahdesti vuodessa kokoontuneen valtuuston tehtävä oli päättää hallituksen esityksen pohjalta liiton toimintasuunnitelmasta ja budjetista, valita jäsenet liiton hallitukseen, päättää jäsenmaksun suuruudesta sekä vahvistaa tilinpäätös. Insinööriliiton hallituksen muodosti puheenjohtaja, varapuheenjohtaja, kuusi muuta jäsentä sekä liiton toimitus- ja varatoimitusjohtaja. Hallituksen työjaoksen, joka valmisteli hallituksen kokoukset ja valvoi hallituksen päätösten toimeen

” L i i t to v oim akka ak si”

156 panoa, kuuluivat liiton puheenjohtaja sekä toimitus- ja varatoimitusjohtaja.262 Sääntömääräisinä valiokuntina Insinööriliiton hallinnossa toimivat yleisvaliokunta (talous-, järjestö-, hallinto-, tiedotus ja PR-asiat), ulkoasiainvaliokunta (kansainväliset kysymykset), työsuhdevaliokunta (työmarkkina-asiat) sekä koulutusvaliokunta (koulutuskysymykset). Näiden vakinaisesti toimineiden valiokuntien rinnalle voitiin myös perustaa väliaikaisia projekti- ja asiantuntijaryhmiä selvittämään ajankohtaisia erilliskysymyksiä. Yksi keskeinen 1971 organisaatiouudistuksen mukana tullut muutos koski Insinööriliiton jäsenyhdistyksiä. Perinteisesti IL oli rakentunut pääyhdistyksestä ja sen alapuolella toimineista paikallisyhdistyksistä, eikä liittomalliinkaan siirtyminen vuonna 1954 tuonut tähän vielä muutosta. Nyt niiden rinnalle oli kaavailtu myös ammatillisia insinööriyhdistyksiä sekä etuasia- eli työmarkkinayhdistyksiä. Ammatillisia insinööriyhdistyksiä – yksittäisen ammattikunnan omaa järjestöä – edusti tässä vaiheessa IL – Rakennusinsinöörit (1973 lähtien Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit RIA). RIA kuitenkin luopui pian Insinööriliiton jäsenyydestä, jonka jälkeen ammatilliset insinööriyhdistykset katosivat IL:n organisaatiosta.263 Työmarkkinayhdistyksiin lukeutuivat ensivaiheessa jo aikaisemmin perustetut, julkista sektoria edustaneet Valtion Insinöörien Liitto sekä Kuntien Insinöörit. Kokonaan uutena työmarkkinayhdistyksenä syntyi vuonna 1972 Yksityistoimialojen Insinöörit ry, ja sen piiriin kuuluneita jäsenyhdistyksiä alettiin nopeasti perustaa kotimaisiin teollisuusyrityksiin. Liiton organisaatiomuutosten ohella jäsenmäärän kasvattaminen sekä jäsenhankinnan välineiden ja tiedotustoiminnan kehittäminen olivat tärkeitä kehityskohteita, joilla Insinööriliittoa lähdettiin vahvistamaan. Jo vuosikymmenien ajan IL oli eri keinoin kannustanut insinöörikuntaa liittymään järjestöön. Varhaisessa vaiheessa se tapahtui Tampereen Teknillisten jokakeväisessä tilaisuudessa, joka järjestettiin Tampereen teknillisestä opistosta valmistuville. 1970-luvun kuluessa jäsenrekrytointi alkoi kuitenkin saada ammattimaisempia muotoja. Näistä osa on edelleen käytössä 2010-luvun lopulla. Liiton markkinoinnissa jäsenistölle liikkeelle lähdettiin perusteista. Jäsenhankintaa pohdittaessa keskusteluun nousi muun muassa, kuinka

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

157 Osana Insinööriliiton toiminnan laajentumista ja ammattimaistumista 1970-luvulla jäsenistön palveluihin ja erilaisiin jäsenetuihin alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Vuonna 1976 Insinööriliiton jäsenille oli tarjolla muun muassa ryhmähenkivakuutus, joka oli toteutettu yhdessä vakuutusyhtiö Kalevan kanssa. Lähde: IL, Tästä on kysymys No 4, lokakuu 1976, 11.

jäsenhankintamateriaaleihin tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Samaan aikaan liitossa lähdettiin aktiivisemmin hahmottelemaan sellaisia toimintamuotoja, jotka tarjoaisivat jäsenistölle välittömästi hyötyä. Näitä olivat erilaiset jäsenpalvelut ja -edut. IL vakuutti koko jäsenistönsä työttömyyden varalle vuodesta 1975 alkaen, ja samoihin aikoihin tarjolle tuli jäsenille osoitettu ryhmähenkivakuutus. Näiden vakuutusetujen rinnalle tuli pian myös erilaisia työsuhdepalveluita ja alennusetuja.264

” L i i t to v oim akka ak si”

158 Sen lisäksi, että jäsenhankintaan alettiin kiinnittää enemmän huomiota, olosuhteet jatkuivat 1970-luvun alusta pitäen muutenkin otollisina Insinööriliiton kasvulle. 1960-luvun koulutusuudistusten tuloksena laajentunut teknillisten opistojen verkko tuotti vuosikymmenen alussa työmarkkinoille jo noin 1 600 uutta insinööriä vuosittain. Myös suomalaisessa työelämässä tuolloin vallinnut vahva ammattijärjestöön kuulumisen kulttuuri sekä insinöörien tapauksessa 1960-luvulta olemassa ollut vahva orientoituminen omaa ammattikuntaa edustavaan järjestöön heijastuivat myös Insinööriliiton jäsenmäärän kehitykseen.265 Toisin sanoen, mitään poikkeuksellisia jäsenrekrytointitoimia ei toistaiseksi tarvittu, jotta IL:n jäsenkasvu saatiin pidettyä hyvällä tasolla.

Kuvio 4.4. Insinööriliiton jäsenmäärän kehitys 1965–1985 266 25 000

20 000

15 000

10 000

1985

1984

1982

1983

1981

1980

1979

1978

1977

1976

1975

1974

1973

1971

1972

1970

1969

1968

1966

1965

1967

5000

Lähde: Insinööriliitto, tutkimusosasto.

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

159 Insinööriliiton jäsenmäärän kasvu jatkui tasaisena 1970-luvulla, nousten vuosikymmenen kuluessa 8 100 jäsenestä 14 800 jäseneen (kuvio 4.4.). Kun liiton jäsenkehitystä verrataan työmarkkinoilla samaan aikaan toimineiden insinöörien lukumäärän kehitykseen (kuvio 4.5.), huomataan, että insinöörien järjestön kehitys tapahtui linjassa alati laajenevan kotimaisen insinöörikunnan kanssa. Jo pidempään jatkunut Insinööriliiton jäsenmäärän tasaisesti kasvava kehityslinja rikkoutui ainoastaan Rakennusinsinöörien ja -arkkitehtien järjestön irtauduttua Insinööriliitosta vuonna 1972. Tämän seurauksena liiton jäsenmäärä putosi noin 2 000 jäsenellä, minkä jälleen jäsenistön kasvu jatkui tasaisena seuraavalle vuosikymmenelle.266 Insinööriliiton pyrkimyksissä vahvistaa liittoa suurimman haasteen muodosti talous. Järjestötoiminnan rahoittamisessa oli toistuvasti vaikeuksia, ja muun muassa IL:n vuoden 1970 tilintarkastuskertomuksessa jouduttiin toteamaan, että olemassa oleva nettopääoma on ”liiton toiminnan laajuuteen nähden..liian vähäinen.”267 Tilanne ei ollut poikkeuksellinen liiton historiassa. Pitkälti koko Insinööriliiton toiminnan ajan heikohkot taloudelliset valmiudet olivat asettaneet tiukat raamit järjestön toiminalle. Perinteisesti jäsenmaksuihin nojautuneeseen IL:n talouteen oli kuitenkin alkanut jo syntyä täydentäviä rahoituslähteitä. Muun muassa Insinöörilehdet Oy:n julkaisutoiminnasta liitto sai välillä merkittäviäkin osinkoja. Samoin 1975 perustetun Insinööritieto Oy:n julkaiseman tekniikan alan koulutusmateriaalien ja kirjallisuuden myynnistä tuli liitolle tuloja. Vuosikymmenen kuluessa IL:n omistukseen päätyi myös useampia vuokrahuoneistoja, joiden tuotot osaltaan paikkasivat taloutta.268 Uudet tulonlähteet ja kasvaneet jäsenmaksutuotot eivät kuitenkaan riittäneet kääntämään Insinööriliiton talouden kurssia. Käytössä olleet varat eivät tahtoneet riittää toiminnan pyörittämiseen, ja samaan aikaan IL:n työkenttää olisi pitänyt vielä laajentaa uusille alueille, jotta jäsenistöä voitaisiin palvella tehokkaammin.269 ”[S]yksyn varsinainen toiminta voidaan rahoittaa odotettavissa olevien tulojen puitteissa, kun sen sijaan jäsenyhdistysten jäsenmaksupalautusrästit sekä lainojen lyhennysten hoitaminen vaativat erikoisjärjestelyjä.”270 Insinööriliiton hallitus syyskuussa 1975.

” L i i t to v oim akka ak si”

160 Kuvio 4.5. Työelämässä toimivien insinöörien lukumäärä Suomessa 1965–1985 40 000 35 000 30 000 25 000 20 000 15 000 10 000

1985

1984

1983

1981

1982

1980

1979

1978

1977

1976

1975

1974

1973

1971

1972

1970

1969

1967

1966

1965

1968

5000

Lähde: Insinööriliitto, tutkimusosasto.

Yhtenä osoituksena insinöörien järjestötoiminnan kehittymisestä on, että 1970-luvulla lähdettiin aikaisempaan verrattuna tarkemmin miettimään ja kehittämään keinoja, joilla liiton taloustilanne saataisiin käännettyä positiiviseen suuntaan. Kesäkuussa 1972 Lahdessa järjestettyyn IL:n talousseminaariin oli kutsuttu paikalle jäsenyhdistysten puheenjohtajat ja liiton hallituksen jäsenet pohtimaan liiton taloutta ja sen kehitystä tulevaisuudessa. Tilaisuudessa esiin nousi muun muassa paineet Insinööriliiton jäsenmaksun kasvattamisesta. Keskusteluissa painoteltiin, että tuloja kyllä tarvittiin, mutta samaan aikaan tiedostettiin jäsenmaksun merkittävän korotuksen mahdollisesti aiheuttavan merkittävääkin jäsenkatoa.271 Seuraavana vuonna Insinööriliittoa kohdannut jäsenmäärän leikkautuminen ei kuitenkaan liittynyt jäsenmaksujen korotuksiin. Rakennus

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

161 insinöörien ja -arkkitehtien järjestön ero Insinööriliitosta hankaloitti IL:n taloustilannetta entisestään. RIA:n poislähtö pienensi vuodelle 1973 budjetoituja jäsenmaksutuloa oleellisesti, minkä seurauksena liiton toiminta jouduttiin keskittämään vain välttämättömään.272 Insinööriliiton 1970-luvun alun organisaatiouudistus ei vielä tuonut ratkaisuja, joilla liiton talous olisi saatu tervehdytettyä. Kesti vielä vuosia ennen kuin se saatiin todella tasapainoon. Organisaatiouudistus kuitenkin loi hyvät lähtökohdat muutokselle, joka merkitsi IL:n järjestötoiminnan ohjaamista kokonaan uusille urille. Kyse oli työmarkkinatoiminnan mukaan tulosta viralliseksi osaksi Insinööriliiton toimintaa.

Insinöörikunta saa aatteellisen edunvalvontajärjestön Kesäkuussa 1970 Insinööriliitto suoritti jäsenistönsä keskuu-

dessa kyselyn, jolla selvitettiin jäsenten näkemystä siitä, miten Insinööriliiton tulisi toiminnassaan järjestäytyä. ”Mitä odotat Insinööriliitolta 1970-luvulla?” otsikoidun selvityksen vastaukset osoittivat, kuinka toive liiton toiminnan uudelleen suuntaamisesta eli vahvana ammattikunnan keskuudessa. Vastaajista 11,8 % kannatti, että liitto pysyttelee perinteisessä ammatillis-aatteellisessa toimintamallissa, jossa pääpaino oli ”jäsenkunnan henkisen tason kohottamisessa ja yhdessäolotoiminnassa” ja jossa insinöörikunnan asiaa ajetaan järjestön aikaisempia toimintalinjoja noudatellen epäsuorasti vaikuttamistoiminnan avulla. Toista ääripäätä, liiton toiminnan painopisteen suuntaamista vahvasti työmarkkinajärjestötoimintaan ja ammatillis-aatteellisen työn jättämistä selvästi pienemmälle huomiolle, kannatti 18,4 %. Selvä enemmistö ajatteli kuitenkin, että Insinööriliiton tulee hoitaa järjestötoiminnan molemmat osa-alueet: 68,3 % vastaajista kannatti vaihtoehtoa, jossa liitto oman organisaationsa puitteissa vastasi sekä työmarkkinatoiminnasta että aatteellisesta työstä. Tällöin Insinööriliitolle määriteltyihin tehtäviin kuuluisivat muun muassa lainsäädäntöön vaikuttaminen, insinöörien koulutusmäärien ja sisällön valvominen, palkkapolitiikan hoitaminen yhdessä työnantajajärjestöjen kanssa sekä aktiivisen sosiaalipolitiikan (esim. työttömyyskassa ja vakuutustoiminta) harjoittaminen.273

I ns i nöör ikun ta s aa aatt ee l l ise n e du n valv o n ta jä rje stö n

162 1970-luvun käynnistyessä oli selvää, ettei Insinööriliiton lähteminen mukaan työmarkkinatoimintaan ollut enää vain nuorten insinöörien toive, kuten se vielä edellisellä vuosikymmenellä pitkälti oli. Nyt edunvalvontatyön painottaminen IL:n toiminnassa oli liiton jäsenkunnan enemmistön näkemys siitä, miten järjestön tulisi tulevaisuudessa toimia. Muuttunut asiaintila heijastui nopeasti Insinööriliiton toimintaan. Marraskuussa 1970 etujärjestötoiminta määriteltiin IL:n valtuustossa jo liiton tärkeimmäksi toiminta-alueeksi insinöörien koulutuksen ohella. Vuotta myöhemmin, marraskuun 27. päivä 1971, Insinööriliiton valtuusto teki lopulta historiallisen päätöksen laajentaa järjestön toiminta-aluetta aatteellisen työn lisäksi koskemaan jäsenkunnan etuasioita.274 Peruste tälle merkittävälle suunnan muutokselle järjestön toiminnassa, jota oli pohjustettu 1960-luvulta lähtien, löytyy osaltaan siitä tilanteesta, joka vallitsi kotimaisilla työmarkkinoilla ja josta myös insinöörikunta oli tietoinen. Työmarkkinajärjestöt olivat 1970-luvulle tultaessa nousseet keskeisiksi vallankäyttäjiksi, kun Suomessa päätettiin työn ehdoista eri aloilla.

”[Y]hteiskunnan kehitys on aiheuttanut sen, että etujärjestöt ovat päässeet hallitsemaan yhteiskuntaa ja näyttää siltä, että niiden merkitys jatkossakin…tulee voimistumaan. Paine etujärjestötoiminnan aikaansaamiseksi myös insinöörikunnan keskuudessa onkin nähtävä tätä kautta syntyneeksi.”275 Insinööriliiton hallitus syyskuussa 1970.

Insinöörien haluun käynnistää oma edunvalvontatyö vaikutti edellä mainitun lisäksi ammattikunnan aseman muuttuminen työelämässä, mistä kesän 1970 jäsenkyselyn tulokset myös antavat viitteitä (taulukko 4.2.). Vaikka kolmannes liiton jäsenistä työskenteli edelleen erilaisissa johtotehtävissä, niin 84 % kyselyyn vastanneista insinööreistä koki olevansa työntekijöitä. 1970-luvulle tultaessa Insinööriliitosta oli tullut tekniikan parissa työskentelevien ja itsensä työntekijöiksi määritelleiden toimihenkilöiden järjestö, jonka jäsenistö halusi parantaa työehtojaan nykyaikaisia työmarkkinapoliittisia keinoja käyttäen muiden työntekijäjärjestöjen rinnalla.

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

163 Taulukko 4.2. Suomalainen insinööri työmarkkinoilla vuonna 1970 Työnantaja

Toimiasema

valtio

18 %

kunta

12,7 %

yksityinen

67,3 %

ei ilm.

johtaja

Kokee olevansa työnantaja

10,4 %

johtava asema 22,7 %

työntekijä

83,8 %

toimihenkilö

ei ilm.

10 %

65,8 %

5,8 %

1,5 %

Lähde: Insinööriliiton tulevaa toimintaa koskeva mielipidetiedustelu 1970.

Mutta millä tavoin suomalaisessa yhteiskunnassa pitäisi järjestäytyä, jotta oman ammattiryhmän tavoitteita voitaisiin ajaa tuloksellisesti? Tätä pohdittiin Insinööriliiton valtuuston suunnittelukokouksessa marraskuussa 1970, ja siitä muodostui liittoa 1970-luvun alkupuolella eniten askarruttanut kysymys.276 IL:n johtajistossa ja hallituksessa työmarkkina-asia nousi jatkuvasti käsittelyyn vuosikymmenen alusta lähtien, ja järjestön toiminnan uusi painotus heijastui nopeasti myös liiton organisaatioon. Jo vuoden 1969 puolella Insinööriliitossa aloitti toiminnan työsuhdeasiainosasto, ja alkuvuodesta 1971 perustettiin etuasiaintyöryhmä tutkimaan liiton edunvalvontatoiminnan edellytyksiä.277 Etuasiaintyöryhmän ensimmäinen muistio valmistui nopeasti, ja se esiteltiin huhtikuussa 1971. Muistion keskeinen viesti oli, että todellisen työmarkkinapoliittisen toiminnan pikainen aloittaminen oli elintärkeää Insinööriliiton lähitulevaisuutta ajatellen.

”[J]äsenkunta on ollut siinä määrin tyytymätöntä Insinööriliiton toimintaan, että se on aiheuttanut huomattavaa jäsenkatoa, joka tulee lisääntymään, ellei toiminnan suuntalinjoihin voimakkaasti puututa.”278 Insinööriliiton etuasiaintyöryhmä huhtikuussa 1971.

I ns i nöör ikun ta s aa aatt ee l l ise n e du n valv o n ta jä rje stö n

164 Marraskuussa 1971 etuasiaintyöryhmä sai valmiiksi toimintaohjelman, jossa oli hahmoteltu toimia, jotka Insinööriliiton tuli suorittaa työmarkkinatoiminnan parissa lähitulevaisuudessa. Ensimmäisenä kohtana raportissa nostettiin esiin, että IL:n tulisi korjata liiton sisällä vallitsevat väärinymmärrykset työmarkkinatoimintaan liittyen. Samalla todettiin työmarkkinatoiminnan perusteiden olevan insinöörikunnalle melko tuntemattomia, minkä vuoksi tulisi laatia jäsenistölle jaettava seloste kyseisen toiminnan perusteista. Tällainen työmarkkinaopas myös laadittiin, ja se sisälsi muun muassa listauksen keskeisestä työmarkkinaterminologiasta.279 Insinööriliiton 1970-luvun alun toiminnassa näkyykin selvästi pyrkimys harjoittaa aktiivista tiedottamista siitä, mistä edunvalvonta-asiassa tarkemmin ottaen oli kysymys. Ensi vaiheessa tiedotustoiminnan kohteena oli oma jäsenistö, jolle selvitettiin, miten ”nykyaikainen” edunvalvonta Insinööriliitossa ymmärrettiin. Keväällä 1971 Tekniikka-lehdessä julkaistiin laaja Jaakko Lieteen artikkeli, jossa edunvalvonta oli sidottu osaksi yleistä ”insinööripolitiikkaa”. Insinööripolitiikassa yhdistyivät sekä työmarkkinatoiminta että aatteellinen yhdistystoiminta. Toisin sanoen, Insinööriliiton toiminnan suuntaaminen vahvemmin jäsenistön etujen ajamiseen ei tarkoittanut perinteiden unohtamista, vaan molempia toiminnan osa-alueita katsottiin olevan mahdollista hoitaa yhtäaikaisesti liiton sisällä. Samassa yhteydessä Liede myös painotti, ettei insinööripolitiikan – tai tarkemmin ottaen työmarkkinatoiminnan – hoitaminen käytännössä tarkoittanut niinkään painostustoimintaa, jossa omaa etua ajetaan kärkkäästi esimerkiksi lakkouhkauksia jakelemalla. Kyse oli enemmän yhteistyöstä, jossa insinöörikunta yhdessä yhteiskunnan eri toimijaryhmien (poliitikot, virkamiehet, työnantajajärjestöt, jne.) kanssa suunnittelevat ja päättävät asioista. Insinöörien tapauksessa yhteistyö oli erityisen tärkeää, koska ammattikunnalta puuttui perinteisen ammattiyhdistysliikkeen, kuten vaikka Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön (SAK) toiminnalle ominainen suurten joukkojen mukanaan tuoma vaikutusvalta. Näin ollen insinöörikunnan työmarkkina-arvoa jouduttaisiin edistämään pitkälti muita kuin voimakeinoja hyväksikäyttämällä.280

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

165 ”Tänä päivänä työmarkkinajärjestöt osallistuvat yhteiskunnan tulonjakopoliittisiin keskusteluihin huippu tasolla, ovat mukana erilaisissa valtion komiteoissa, taittavat peistä valtakunnallisesta koulutuspolitiikasta ja seisovat koko poliittisen koneistomme takana eräänlaisena ”isona veljenä”…[T]yömarkkinapolitiikan piiriin on sulkeutunut koko valtakunnan suunnittelupolitiikka – kyse on siis totaalisesta vaikuttamisesta.”281 Korkeakouluinsinöörien ja Arkkitehtien Keskusliiton Alari Kujala 1971.

Aivan kuten Insinööriliitossa, myös Suomen Teknillisessä Seurassa oltiin vastaavan tehtävän edessä. STS:ssa samaan aikaan suunnitteilla olevaa edunvalvontatyötä täytyi perustella sille osalle jäsenkuntaa, joka suhtautui epäilevästi työmarkkinatoimintaan, sekä tehdä tiettäväksi, mihin suuntaan järjestö oli tuossa asiassa matkalla. Insinööriliittoa ja Suomen Teknillistä Seuraa myös yhdisti, että molemmissa järjestöissä haluttiin aktiivisesti erottautua perinteisestä ammattiyhdistysliikkeestä, jonka edustama työmarkkinatoiminta koettiin usein ”joko poliittisena vasemmistolaisuutena tai omien etujen itsekkäänä edistämisenä”, kuten Alari Kujala Korkeakouluinsinöörien ja Arkkitehtien Keskusliitosta (KAL) asian keväällä 1971 ilmaisi.282 Insinööriliiton kohdalla pesäeron tekeminen ammattiyhdistysliikkeeseen näkyi niin liiton sisäisessä keskustelussa kuin julkisuuteen annetuissa kannanotoissa. Molemmilla areenoilla tuotiin säännöllisesti esiin, ettei IL harrasta edunvalvonnassaan ”aggressiivista palkkapolitiikkaa.” Käytännössä edunvalvonta tulisi olemaan neuvotteluihin pohjautuvaa sovittelevaa toimintaa, joka tapahtuu muun muassa ”insinöörikunnan elintasoa ja työsuhteita kehittämällä, kohottamalla insinöörikunnan yhteiskunnallista asemaa ja lisäämällä yhteiskunnallisia vaikutusmahdollisuuksia.”283 Tiedottamista niistä suunnitelmista, joita Insinööriliitossa tehtiin edunvalvontaa koskien, alettiin kohdentaa myös työnantajapuolen suuntaan. Eteläranta 10:ssä sijainnutta Suomen Työnantajain Keskusliittoa (STK)284 lähestyttiin tammikuussa 1972 tiedotteella, jonka avulla IL:n organisaatio-

I ns i nöör ikun ta s aa aatt ee l l ise n e du n valv o n ta jä rje stö n

166 uudistusta ja erityisesti sen työmarkkinapoliittista puolta haluttiin esitellä STK:lle. IL:n johdon allekirjoittamassa kolmisivuisessa kirjeessä kuvattiin Insinööriliiton toimintaa ja sovinnollisin sanakääntein perusteltiin muutosta, jonka myötä liitto kehitti toimintaansa oman jäsenistön ammatillisten etujen valvojana. Kirjeen lopussa esitettiin vielä toive, että viesti välitettäisiin tiedoksi koko STK:n jäsenistölle.285 Kun Insinööriliiton edunvalvontatoimintaa lähdettiin järjestämään 1970-luvun alussa, vain muutamiin asiaan liittyviin kysymyksiin oli vastaus tiedossa. Edellä kerrottu osoittaa, kuinka liitossa esimerkiksi tiedettiin, miten edunvalvonta-asiassa ei haluta edetä – perinteisestä ay-liikkeestä ei haluttu ottaa mallia. Toinen varhain selvillä ollut linjaus koski sitä, ettei Insinööriliitto lähde ajamaan etuasioita yksin, vaan se tapahtuu yhteistyössä jonkun toisen tahon kanssa. Koska Insinööriliiton edustamalla insinöörikunnalla ei ollut tarvittavaa joukkovoimaa, rinnalle tarvittiin myös muita järjestöjä. Marraskuussa 1970 Insinööriliiton hallituksessa linjattiin, että liitto edistää insinöörien etukysymyksiä ensisijaisesti muun insinöörikunnan kanssa.286

”Insinöörien lukumäärä on toistaiseksi niin vähäinen, että insinöörikunnalla sellaisenaan…ei ole työ markkina-arvoa kovin paljon.”287 Oiva Koistinen puheenvuorossaan Insinööriliiton valtuustossa toukokuussa 1971.

Tähän olemassa olleet vastaukset käytännössä loppuivat. Siitä, miten Insinööriliiton tulisi edunvalvontatyössään järjestäytyä, ei ollut tietoa. Vuosikymmenen alkupuoli muodostuikin jatkuvien neuvottelujen, pohdinnan ja päätöksenteon kaudeksi koskien sitä, miten ja kenen kanssa työmarkkinatoimintaa lähdetään hoitamaan. Alkuvaiheessa merkittäväksi kysymykseksi, joka insinöörien lisäksi kosketti yhtä lailla diplomi-insinööri- ja teknikkokuntaa, muodostui, pitäisikö tekniikan ammattilaisten ryhmittäytyä työmarkkinapolitiikassa horisontaalisesti vai vertikaalisesti. Vertikaalisessa mallissa järjestäytyminen tapahtuisi työnantajaperusteisesti, jolloin eri koulutustaustaiset toimisivat yhdessä työpaikan (valtio,

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

167 kunnat, yksityistoimialat) ollen järjestäytymisen määrittävä tekijä. Horisontaalisessa vaihtoehdossa eri koulutuksen omaavat insinöörit, diplomi-insinöörit ja teknikot taas ryhmittäytyisivät omissa järjestöissään, jotka sitten muodostaisivat yhdessä kaikki ryhmät sisältävän valtakunnallisen keskusjärjestön.288 Tekniikan sektorin järjestäytymiskysymys oli kokonaisuutena hyvin sekava. Tämä todettiin myös Insinööriliiton hallituksessa marraskuussa 1971.289 Koska useat järjestöt suunnittelivat edunvalvontatoiminnan järjestämistä samanaikaisesti, niin neuvotteluja jouduttiin käymään useaan suuntaan. Insinööriliiton kohdalla tilanteen monitahoisuus ilmenee hyvin siinä, että se päätyi pohtimaan yhteistyön mahdollisuuksia ja muotoja huomattavan suuren järjestöjoukon kanssa. Keskustelukumppaneihin lukeutuivat muun muassa Suomen Teknillinen Seura (STS) ja Korkeakouluinsinöörien ja Arkkitehtien Keskusliitto (KAL), Kuntien Insinöörit (KI), Yksityistoimialojen Insinöörit (YIL), Kuntien Teknillisten Keskusliitto (KTK), Akateemisten Keskusjärjestö (Akava), Suomen Työnantajain Keskusliitto (STK), Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliitto (STTK), Valtion Insinöörien Liitto (VIL), Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit (RIA), Insinöörioppilasliitto (IOL) ja Suomen Tekniikan Opiskelijoiden Liitto (STOL). Kaikkien niiden kanssa käytiin neuvotteluja enemmän tai vähemmän aktiivisesti 1970-luvun alkupuolen ajan. Luontainen yhteistyötaho Insinööriliitolle työmarkkinakysymyksen edistämisessä oli Suomen Teknillinen Seura sekä sen rinnalle diplomi-insinöörien ja arkkitehtien edunvalvontaa hoitamaan 1972 perustettu Korkeakouluinsinöörien ja -arkkitehtien Keskusliitto (KAL). Niiden kanssa oltiin alusta pitäen tiiviissä yhteydessä, kun työmarkkinatoimintaa suunniteltiin IL:ssa, ja lopulta ratkaisuista myös päätettiin pitkälti yhteisiä linjoja noudatellen. 1970-luvun alussa yhteistyö insinöörien ja diplomi-insinöörien järjestöjen välillä tiivistyi aikaisempaan verrattuna.290 Vaikka IL ja STS/KAL olivat jo pidempään harjoittaneet yhteistä julkaisutoimintaa ja toimineet rinnakkain Insinöörijärjestöjen Kansallisessa Komiteassa, niin ajankohta oli tärkeä vedenjakaja järjestöjen välisissä suhteissa. Suhteiden tiivistyminen tapahtui järjestöjen ollessa samojen haasteiden edessä organisoidessaan edunvalvontaa osaksi omaa toimintaansa. STS/KAL:n näkökulmasta IL oli merkittävä yhteistyökumppani, koska molemmissa järjestöissä

I ns i nöör ikun ta s aa aatt ee l l ise n e du n valv o n ta jä rje stö n

168 ”[v]aikeudet muistuttivat toisiaan ja prosessit olivat mielenkiintoisella tavalla samanaikaisia, rinnakkaisia ja riippuivat toisistaan sitä enemmän, mitä pidemmälle asiassa edettiin.”291 Insinööriliitto ja STS/KAL kokoontuivat säännöllisesti yhteisneuvotteluihin, joissa keskusteltiin järjestöjen suunnitelmista työmarkkina-asiassa ja pohdittiin yhteisiä toimintamahdollisuuksia.292 Järjestöt kävivät myös yhdessä neuvotteluja muiden työmarkkinatoimijatahojen kanssa, kuten Teknillisten Etujärjestöjen Keskittämisen Neuvottelukunnan (TEKNE) kanssa toukokuussa 1971. TEKNE oli usean pienemmän, lähinnä julkista sektoria edustaneen tekniikan järjestön maaliskuussa 1971 perustama organisaatio, jonka tavoite oli uuden, koulutusrajat ylittävän tekniikan alan keskusjärjestön perustaminen.293 Kevään ja syksyn 1971 aikana IL ja STS/KAL kävivät toistuvasti neuvotteluja TEKNE:n kanssa pääsemättä sopimukseen.294 Molemmissa insinöörijärjestöissä tavoitteeksi oli muodostunut oman koulutustason ympärille pohjautunut horisontaalinen järjestäytyminen, eikä TEKNE:n piirissä hahmoteltu Teknillisten Yhteistyöjärjestö (TYJ), joka olisi tuonut yhteen eri koulutustaustaiset teknikot, insinöörit ja diplomi-insinöörit, koskaan toteutunut. Taulukko 4.3. Insinöörikunnan mielipide Insinööriliiton järjestäytymisestä työmarkkinoilla vuonna 1970 Insinöörikunta on yksin

Insinöörit ja diplomiinsinöörit yhdessä

Insinöörit, teknikot ja diplomiinsinöörit yhdessä

Kaikki tekniikan toimihenkilöt yhdessä

29,6 %

22 %

28,2 %

16 %

Vuoden 1970 jäsenkyselyssä Insinööriliitto tiedusteli jäsenistön kantaa siitä, miten järjestäytyminen työmarkkinoilla tulisi toteuttaa. Enemmistö vastaajista kannatti insinöörien itsenäistä järjestäytymistä, mutta lähes vastaava joukko suosi oppirajat ylittävää insinöörien, teknikoiden ja diplomi-insinöörien yhteistä edunvalvontaa. Se ettei IL saanut jäseniltään selkeää mandaattia lähteä ajamaan työmarkkina-asiaa johonkin tiettyyn suuntaan, hidasti osaltaan asian ratkaisemista 1970-luvun alussa. Lähde: Insinööriliitto, puheenjohtajan työryhmä, Insinööriliiton tulevaa toimitnaa koskeva mielipidetiedustelu 7.8.1970.

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

169 Työnantajapuolta edustava Suomen Työnantajain Keskusliitto oli toinen taho, jonka kanssa IL ja STS/KAL kävivät sekä yhdessä että erikseen neuvotteluja. Insinööriliitolle työmarkkinatoiminnan käynnistäminen tarkoitti aikaisempaa tiiviimpien suhteiden luomista myös STK:hon. Helmikuussa 1971 IL, STS, DIFF ja TFiF oli kutsuttu keskustelutilaisuuteen Etelärantaan, jossa ensikerran kaikki valtakunnalliset insinöörijärjestöt keskustelivat työmarkkinapoliittisista asioista yhdessä STK:n johdon kanssa.295 Tämän jälkeen Insinööriliiton johto alkoi käydä säännöllistä dialogia STK:n kanssa edunvalvonta-asiasta ja ajankohtaisista työmarkkinakysymyksistä. Muun muassa vuoden 1972 alussa yksityistoimialoilla toimivien insinöörien järjestäytymissuunnitelmista keskusteltiin järjestöjen välillä toistuvasti.296 Suhteet järjestöjen välillä muodostuivat alkuvaiheessa varsin suotuisiksi, eikä insinöörien ja STK:n välille muodostunut voimakasta työntekijä-työnantaja jakolinjoihin perustunutta vastakkainasettelua.

”Neuvottelujen päätteeksi STK:n edustajat totesivat, että IL:n edustajat ovat aina tervetulleita keskustelemaan asioiden niin vaatiessa.”297 Insinööriliiton hallitus tammikuussa 1972.

1970-luvun ensimmäisinä vuosina Insinööriliiton toiminnassa silmiinpistävää on nopeus, jolla liiton perinteinen ammatillis-aatteellinen painotus siirrettiin yhteiskunnallisen vaikuttamisen suuntaan. Kun päätös toiminnan uudelleen suuntaamisesta oli tehty, taakse ei katsottu. Pohdinta siitä, voidaanko edunvalvontatyö käynnistää, loppui. Tilalle tuli aktiivinen keskustelu siitä, miten, missä muodoin ja kenen kanssa työmarkkinatoiminnassa järjestäydytään. Muutos tuli näkyviin myös IL:n säännöissä, joissa vuonna 1972 liiton toiminta määriteltiin jo ensisijaisesti edunvalvonnan kautta. Nyt Insinööriliitto oli ”jäsenyhdistystensä valtakunnallinen keskusjärjestö, jonka tarkoituksena on valvoa ja edistää jäsenyhdistystensä jäsenten ammatillisia, taloudellisia ynnä muita yleisiä etuja.”298 Ajatukseen insinöörien keskusjärjestöstä liittyi myös pohdintaa IL:n nimen muuttamiseksi Insinöörien Keskusliitoksi. Tuosta suunnitelmasta luovuttiin,

I ns i nöör ikun ta s aa aatt ee l l ise n e du n valv o n ta jä rje stö n

170 mutta nimi varattiin yhdistysrekisteristä liitolle mahdollista myöhempää käyttöä varten.299 Muutos työmarkkinatoimintaan vahvemmin osallistuvaksi järjestöksi toi Insinööriliitolle mukanaan myös haasteita. Liitossa tiedostettiin, että omat resurssit korkeatasoisen työmarkkinatoiminnan harjoittamiseksi olivat toistaiseksi vain vähäiset.300 Uudessa toimintaympäristössä ammatillis-aatteellisessa työssä kertynyt osaaminen ei enää riittänyt, minkä vuoksi edunvalvontaan liittyvää koulutusta tehostettiin liiton sisällä. Ensiaskel tässä oli työmarkkinaseminaarit, joita Insinööriliitto alkoi järjestää vuoden 1973 kuluessa eri puolilla Suomea. Niissä tietoa liiton uudesta toiminnasta välitettiin paikallistasolle, ja samalla jäsenistöä voitiin perehdyttää työmarkkinatoimintaan.301 Toinen asioiden muuttunutta tilaa kuvaava piirre on, että Insinööriliiton keskeisille paikoille alkoi nousta henkilöitä, joilla oli aikaisempaa kokemusta työmarkkinatoiminnasta. Tuossa kehityskulussa yksi käännekohta oli Oiva Koistisen nousemiseen insinööriliiton puheenjohtajaksi vuonna 1976 Pauli Aitokallion jälkeen. Toimitusjohtaja ja rakennusneuvos Aitokalliosta poiketen Koistinen oli perehtynyt työmarkkinatoimintaan toimiessaan aikaisemmin Posti- ja lennätinlaitoksen insinööriyhdistyksessä, joka kuului Valtion Teknillisten Virkamiesten Keskusliiton (VTK) jäsenistöön.

Suunta työmarkkina-asiassa valitaan Vuonna 1973 Insinööriliitossa oltiin työmarkkinakysymyksen osalta

ratkaisujen edessä. Tuolloiseen sekavaan ja kärjistyneeseenkin työmarkkinatilanteeseen toi oman värinsä valtion ja kuntien palveluksessa olleiden teknikoiden, insinöörien ja diplomi-insinöörien lakko keväällä. Toukokuun yhdeksäs alkaneen teknisten lakon taustalla oli STTK:n tavoite saavuttaa tasaveroinen neuvottelijaosapuolen asema pääsopijajärjestöjen, kuten Akavan ja SAK:n, rinnalla julkisen sektorin teknillisen henkilökunnan työehdoista sovittaessa. Pääsopijajärjestöt vastustivat esitettyjä vaateita, eikä STTK ensimmäinen päivä kesäkuuta päättyneellä lakolla saavuttanutkaan neuvotteluja sopimusoikeuksia.302 Vaikka Insinööriliitto ei kuulunut teknisten lakon varsinaisiin osapuoliin, niin lakko kosketti välillisesti myös liittoa, koska sen jäsenyhdistyk-

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

171 siä oli lakon piirissä. Yhtenä lakon tukitoimena Insinööriliitto ilmoitti, että insinöörikunnan tulee pitäytyä omissa töissään, eikä hoitaa lakossa olevien tehtäviä. Liitto myös tuki taloudellisesti Tutkimusalojen Insinöörit ry:tä lakosta koituneiden kulujen kattamisessa.303 Teknisten lakko on konkreettinen osoitus siitä, kuinka työmarkkinatoiminta oli tullut nyt osaksi Insinööriliton arkea ja työtaistelutoimet koskettivat suoraan myös liittoa ja sen jäsenistöä. Vuoden 1973 alkupuolella jo pidempään käynnissä olleet neuvottelut Insinööriliiton liittymisestä Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliittoon (STTK)304 jatkuivat. Tilanne oli STTK:lle otollinen, koska keskusjärjestö oli edellisvuonna vahvistunut osittain Insinööriliiton kustannuksella, kun Valtion Teknillisten Virkamiesten Keskusliitto (VTK), Kuntien Teknillisten Keskusliitto (KTK) ja Yksityistoimialojen Insinöörit (YIL) liittyivät sen jäseniksi.305 Sekä VTK:n että KTK:n jäsenistöön kuului myös Insinööriliiton jäseniä, kun taas YIL hyväksyttiin IL:n jäseneksi keväällä 1973. Sitoutumisella STTK:hon YIL tavoitteli vahvempaa asemaa työmarkkinaneuvotteluissa, mikä Insinööriliiton näkökulmasta oli ”erittäin epäviisasta politiikkaa insinöörikunnan yhtenäisyyden kannalta.”306 Insinööriliiton ja STTK:n välisissä neuvotteluissa kynnyskysymykseksi muodostui keskusjärjestön vaatimus siitä, että IL:n tulisi liittyä sen jäseneksi. Insinööriliitossa jäsenyyteen suhtauduttiin kielteisesti. Käytännössä se olisi merkinnyt, että STTK:n jäsenjärjestönä IL menettäisi mahdollisuuksiaan vaikuttaa insinöörien asioihin työmarkkinaneuvotteluissa.307 Järjestäytymiskysymyksessä Insinööriliiton katse kääntyi näin ollen muualle, eikä IL:sta tullut osa STTK:ta. Insinööriliiton jäsenistön keskuudesta tuokin vaihtoehto sai kannatusta, kun lokakuussa 1973 liitto järjesti jäsenistön keskuudessa kyselyn, jossa tiedusteltiin kantaa siihen, tulisiko IL:n työmarkkinatoiminnassa liittyä olemassa oleviin järjestöihin, suoritettava asia itsenäisesti tai yhteistyössä jonkin toisen tahon kanssa.308 YTN-sopimus ja varhainen työmarkkinatoiminta Kun Insinööriliitossa syksyllä 1973 lopulta päätettiin työmarkkinatoiminnan organisoinnista, ratkaisussa toteutui kaksi liitolle tärkeää näkökohtaa. Päätäntävalta insinöörien työmarkkinasioissa säilyi Insinööriliitolla, mutta samaan aikaan edunvalvonta rakentui pelkkää insinöörikuntaa

S u u n ta t y öm ar kk in a-asiassa val i taan

172 laajemmalle pohjalle, minkä katsottiin parantavan IL:n asemaa neuvotteluissa. STK:n ohella Insinööriliitto oli käynyt yli vuoden ajan rinnakkaisia neuvotteluja sekä diplomi-insinöörien KAL:n että keskusjärjestö Akavan kanssa yhteistyön järjestämisestä työmarkkina-asiassa. Akava oli ollut mukana IL:n edunvalvontasuunnitelmissa 1970-luvun alusta pitäen, mutta järjestöön liittyminen ei toistaiseksi ollut vaihtoehto kummallekaan insinöörijärjestölle. Epäilyksenä oli, etteivät insinöörien asiat saisi riittävästi huomiota Akavan sisällä.309 Tiivis yhteistyö keskusjärjestön rinnalla olisi kuitenkin mahdollista. Kesän ja syksyn 1973 aikana neuvottelut IL:n, KAL:n ja Akavan välillä sekä niihin liittynyt selvitystyö alkoivat materialisoitua konkreettiseksi suunnitelmaksi, jonka mukaisesti järjestöt osallistuisivat yhteisesti yksityissektorin työmarkkinoiden neuvotteluja sopimustoimintaan. Neuvottelut ja sopiminen tapahtuisivat keskitetysti järjestöjen perustaman neuvotteluorganisaation toimesta, jonka tehtävä oli lopulta solmia työmarkkinasopimukset yksityisen sektorin työnantajajärjestöjen kanssa.310 Neuvotteluorganisaatio ei edustaisi vain insinöörejä, vaan kaikkia STK:n alaisissa teollisuusyrityksissä työskenteleviä ylempiä toimihenkilöitä. Toisin sanoen henkilöitä, jotka työssään toimivat asiantuntija-, esimies-, päällikkö- tai johtotason tehtävissä. Vuonna 1973 heitä oli kaikkiaan 16 000 henkeä, josta insinöörien ja diplomi-insinöörien osuus oli noin 8 500.311 Uutta yksityisen sektorin neuvottelutahoa rakentaneet IL, KAL ja Akava pitivät STK:n tietoisena neuvottelujen etenemisestä. Syyskuussa STK ilmoittikin osapuolille, että se voi lähteä neuvottelemaan yksityistoimialojen teollisuuden ylempää toimihenkilökuntaa koskevista työsuhdekysymyksistä. Edellytyksenä kuitenkin oli, että järjestöt pääsevät keskenään riittävän kiinteään yhteistyöhön. Nopeasti järjestöt ilmoittivat olevansa valmiit laatimaan yhteistyösopimuksen ja sopimaan menettelytavoista.312 Lokakuun 15. päivä, vain kolme viikkoa sen jälkeen, kun STK oli ilmoittanut hyväksyvänsä uuden neuvottelijaosapuolen, Insinööriliitto, Korkeakouluinsinöörien ja Arkkitehtien Keskusliitto sekä Akava kokoontuivat hotelli Marskiin Helsinkiin allekirjoittamaan sopimusta Ylempien

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

173 Toimihenkilöiden Neuvottelukunnan (YTN) perustamisesta. Sopimuksella virallistettiin YTN:n asema ylempiä toimihenkilöitä edustavana työmarkkinaosapuolena sekä luotiin ylemmille toimihenkilöille neuvottelusuhteet STK:hon.313 Tupo-pöydässä esitetyt kannanotot valmisteltiin IL:n, KAL:in ja Akavan yhteistyönä, ja neuvotellut sopimusehdotukset kukin järjestö käsitteli itsenäisesti omassa piirissään. YTN-sopimuksen uutisoinnissa nostettiin esiin, kuinka yksityisen sektorin ylemmät toimihenkilöt olivat perinteisesti olleet työmarkkinasopimusten ulkopuolella, mihin nyt perustetulla neuvottelukunnalla haettiin muutosta. Perinteisestä linjasta poiketen YTN-järjestöt halusivat kuitenkin hylätä kollektiiviset sopimukset, ja ne tavoittelivat joustavia yksilökohtaisia työehtoja. Samalla korostettiin osapuolien jatkavan itsenäisinä järjestöinä, eikä sopimus ”alistanut” niitä Akavan jäsenyyteen. Sekä IL:n että KAL:in puheenjohtajat toivat esiin, ettei Akavan jäsenyydelle toistaiseksi ollut edellytyksiä, koska julkisella puolella työskentelevät jäsenet olivat järjestäytyneet STTK:hon.314 YTN-sopimus virallisti vihdoin sen, miten Insinööriliitto lähti harjoittamaan työmarkkinatoimintaa. Sopimus turvasi yhden keskeisistä Insinööriliiton – ja myös KAL:in – tavoitteista; työmarkkinatoimintaa koskevassa päätöksenteossa järjestöt säilyttivät vallan monin osin itsellään, ilman keskusjärjestöjen mahdollista väliintuloa. Keskeistä sopimuksessa myös oli, että edunvalvonta toteutettiin tiiviissä yhteistyössä diplomi-insinöörien kanssa. Koko insinöörikunnan edunvalvonta onkin Suomessa alusta pitäen järjestetty insinöörijärjestöjen yhteistyönä, mikä on osaltaan ylläpitänyt tiiviitä suhteita Insinööriliiton ja STS/KAL:in sekä myöhemmin Tekniikan Akateemisten välillä. Sopimuksen solmimisen jälkeen Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelukunnan toiminta käynnistyi nopeasti. YTN:n järjestäytymiskokous pidettiin marraskuun 2. päivä, jossa neuvottelukunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Oiva Koistinen Insinööriliitosta. YTN:n harjoittaman edunvalvontatoiminnan ”pehmeitä” lähtökohtia kuvaa, että kokouspöytäkirjaan merkittiin erikseen sovituksi, että osallistujat pyrkivät ”kunnioittamaan yhteistyötä ja välttämään järjestö- ja muiden piirien tarpeetonta ärsyttämistä.”315

S u u n ta t y öm ar kk in a-asiassa val i taan

174 ”Onko Insinööriliitto työmarkkinajärjestö? IL on insinöörien etuasioita ajava järjestö. Etuasioihin kuuluu koulutus-, insinöörikulttuuri-, tutkimus-, yhdessäolo-, yms. toimintojen lisäksi myös työ poliittinen toiminta. Varsinaisen työmarkkinatoiminnan eli työpolitiikan soveltamisen käytäntöön hoitavat liiton jäseninä toimivat työmarkkinajärjestöt. IL säilyttää siten ns. aatteellisen yhdistyksen luonteensa ja hoitaa myös tämän toiminnan piiriin kuuluvat asiat.”316 Insinööriliitto lokakuussa 1973.

Myös Insinööriliiton omassa viestinnässä on havaittavissa pehmeä lähestyminen työmarkkinatoimintaan YTN-sopimuksen solmimisen jälkeen. Syksyllä 1973 Insinööriliitosta oli muodostunut insinöörikunnan etujärjestö, joka YTN:n kautta ajoi jäsenistönsä asiaa työmarkkinoilla. Vaikka YTN-sopimuksen solmimisessa oli käytännössä kyse työmarkkinatoiminnan käynnistämisestä, niin Insinööriliitolle oli edelleen tärkeää erottautua perinteisistä etujärjestöistä ja painottaa liiton aatteellista toimintaa. Tähän YTN-järjestely antoi mahdollisuuden, ja Insinööriliitto myös hyödynsi sitä viestittäessään yhteistyösopimuksen synnystä insinöörikunnalle. Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelukunnan synty tarkoitti käytännössä, että yhtenä sen osana Insinööriliitto oli nyt tunnustettu neuvottelukelpoiseksi järjestöksi työmarkkinakentällä. Tämä aukaisi liitolle pääsyn neuvottelupöytiin, ja vain kaksi viikkoa YTN:n perustamisen jälkeen IL oli jo mukana keskusteluissa. Lokakuun 30. päivä 1973 Insinööriliitto osallistui Akavan ja KAL:in rinnalla valtakunnalliseen tulopoliittiseen neuvottelukierrokseen.317 Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Insinööriliitto osallistui tupo-neuvotteluihin, ja tuosta kierroksesta lähtien insinöörit ovat olleet mukana sopimassa työmarkkina-asioista. YTN:n ja sen alaisten järjestöjen hyvät suhteet Suomen Työnantajain Keskusliittoon tulevat esiin sopimustoiminnan ensivaiheessa. Järjestöjen väliset neuvottelut käynnistyivät ja etenivät nopeasti tavoitteenaan sopimuksen luominen, jolla määriteltäisiin teollisuuden ylempien toimi

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

175 henkilöiden työehtoja. Seitsemässä kuukaudessa YTN ja STK pääsivät yhteisymmärrykseen, ja toukokuussa 1974 järjestöt olivat valmiit solmimaan sopimuksen. Toukokuun 15. allekirjoitetulla perussopimuksella luotiin ylemmille toimihenkilöille neuvottelusuhteet STK:hon sekä tunnustettiin YTN:n asema ylempiä toimihenkilöitä edustavana työmarkkinaosapuolena. Perussopimus määritteli neuvottelumenettelyt eri työmarkkinatasoille, ja sen ansiosta teollisuuden ylemmät toimihenkilöt pääsivät nyt myös mukaan yritysdemokratian hengessä yrityksiin perustettuihin neuvotteluja toimikuntiin, joissa neuvoteltiin työn ehdoista.318 Perussopimus ei ollut varsinainen työehtosopimus. Se oli pikemminkin YTN:n ja STK:n yhteinen kannanotto tai suositus siitä, miten ylempien toimihenkilöiden työehdot hoidettaisiin asianmukaisesti.319 Sellaisenaankin perussopimus oli kuitenkin merkittävä, koska sillä sovittiin ensikerran pelisäännöistä, joilla insinöörien työsuhdeasioita hoidettiin. Säännöt eivät tosin vielä koskettaneet koko insinöörikuntaan. Ne ulottuivat ensivaiheessa vain STK:n teollisuudessa toimivien jäsenyritysten insinöörien etuasioihin. Loppuvuodesta 1974 YTN:n ja STK:n välisissä neuvotteluissa saavutettiin lisää tuloksia. Joulukuussa otettiin käyttöön järjestöjen yhteistyössä laatima työsopimusmalli, jota kannustettiin käytettäväksi insinöörien ja yritysten välisissä työsopimuksissa.320 Samaan aikaan YTN ja STK alkoivat myös selvittää, voitaisiinko YTN-järjestöjen jäsenmaksut periä työnantajien toimesta. Tuota käytäntöä alettiin toteuttaa jo seuraavana vuonna.321 Pohdintaan nousi myös työntekijöiden oikeus käyttää työaikaa YTN-järjestöjen luottamustoimien hoitamiseksi. Sopimuksen puitteissa työskennelleiden insinöörien määrä kasvoi vuoden 1975 alussa. Tuolloin YTN solmi perussopimusta vastanneen yleissopimuksen Liiketyönantajain Keskusliiton (LTK) kanssa.322 Noiden kahden sopimuksen myötä sekä teollisuuden että kaupan ja liike-elämän aloilla toimivien insinöörien ensimmäiset sopimukset oli saatu tehtyä. Sopimusten välittömät vaikutukset insinöörien työehtoihin näyttävät kuitenkin olleen melko vaatimattomia. Jo keväällä 1975 Insinööriliiton ja YTN:n puolelta esitettiin kritiikkiä STK:n suuntaan siitä, ettei perussopimus ollut muuttanut insinöörien asemaan siinä määrin kuin oli toivottu.323

S u u n ta t y öm ar kk in a-asiassa val i taan

176 ”Vaikuttaa siltä, ettei perussopimusta ole otettu teollisuuden piirissä vastaan siten kuin YTN on odottanut, vaan sopimus on lähes täysin jäänyt vain kuolleeksi paperiksi.”324 Oiva Koistinen STK:n toimitusjohtajalle Timo Laatuselle huhtikuussa 1975.

Insinööriliiton järjestökehitykseen sopimustoiminnan käynnistymisellä oli välittömästi suotuisa vaikutus. Kiinnostus liittoa kohtaan kasvoi vahvemman edunvalvontatoiminnan perässä aikaisemmin STTK:hon liittyneissä insinööriyhdistyksissä, kuten Valtion Insinöörien Liitossa (VIL) sekä Yksityistoimialojen Insinööreissä (YIL). Ensimmäisenä asiassa toimi YIL, joka jo 1973 luopui jäsenyydestään STTK:ssa ja liittyi Insinööriliittoon. Valtion palveluksessa työskennelleitä insinöörejä edustanut VIL seurasi pian perässä, ja loppuvuodesta 1976 sekin jätti jäsenhakemuksen IL:lle. Samana vuonna myös ammattioppilaitoksissa työskennelleet insinöörit järjestäytyivät omaksi ammattijärjestöksi, ja Ammattioppilaitosten Insinöörit (AOI) liittyi Insinööriliittoon. Insinööriliittoon hakeutuvien julkisen sektorin insinöörejä edustaneiden järjestöjen linjasta poikkesi ainoastaan Kuntien Insinöörit (KI). Se päätti pysytellä STTK:n jäsenenä, ja loppuvuodesta 1976 yhdistys erosi kokonaan Insinööriliitosta.325 Keskusjärjestön valinta: Akava vai STTK? Insinööriliiton työmarkkinatoiminnan käynnistymisvaihe 1970-luvulla huipentui päätökseen siitä, mihin keskusjärjestöön insinöörikunta sitoutuu työmarkkinapolitiikassa. Vuosikymmen alusta pitäen Insinööriliitto oli käynyt keskusjärjestöasiassa aktiivisesti neuvotteluja sekä Akavan että STTK:n kanssa. Vaikka jo tuolloin spekuloitiin mahdollisella Akavan jäsenyydellä, niin Insinööriliitossa vallitsi vuosien ajan ajatus, etteivät olemassa olleet keskusjärjestöt huomioineet insinöörien ammattikuntaa riittävästi.326 Akateemiseksi herrakerhoksi leimautuneessa Akavassa tai työmarkkinapolitiikassa turhan aggressiiviseksi koetussa STTK:ssa ei ollut vielä tilaa insinööreille. Molemmille keskusjärjestöille insinöörit ja diplomi-insinöörit olivat kuitenkin houkutteleva jäsenryhmä. Akavan historiaa tutkinut Jukka

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

177 Kesän 1976 liitto kokouksessa Valtion Insinöörien Liitto VIL ry päätti hakea jäsenyyttä Insinööriliitosta. Marraskuussa toimitetun jäsenhakemuksen ensimmäisenä alle kirjoittajana oli VIL:n puheenjohtaja Harri Savolainen, joka vuosina 1985–1989 toimi myös Insinööri liiton puheenjohtajana. Valtion Insinöörien Liiton liittyminen Insinööriliittoon ja sen kautta Akavaan ei sujunut ongelmitta. Osa VIL:n jäsenjärjestöistä päätti jatkaa STTK:n alaisuudesta, mikä hajotti valtion palveluksessa toimineiden insinöörien yhteisrintamaa.

Muiluvuori on kuvannut tilannetta, että insinöörikunta tarjosi ”kroonisesta voimanpuutteesta kärsiville toimihenkilökeskusjärjestöille huimat tulevaisuudennäkymät.”327 Keskusjärjestöihin toistaiseksi kuulumattomat IL ja KAL edustivat suuria jäsenjoukkoja. Jäsenistön palkkataso oli kansallisessa vertailussa hyvä ja ammattikunnan yhteiskunnallinen arvostus korkealla. Noista lähtökohdista insinööreillä ja diplomi-insinööreillä

S u u n ta t y öm ar kk in a-asiassa val i taan

178 tulikin olemaan hyvät mahdollisuudet vaikuttaa omalla toiminnallaan keskusjärjestöihin. Tuota valtaa he myös käyttivät. Akavan toiminnassa oli 1960-luvun lopulta lähtien selvä pyrkimys lisätä järjestön valtaa kotimaisessa työmarkkinapolitiikassa. Suorimman reitin siihen tarjosi keskusjärjestön kasvattaminen uusien jäsenjärjestöjen avulla. Vuonna 1969 Akavassa toteutettiin sääntömuutos, jolla järjestön jäsenkelpoisuuden ehtoja laajennettiin. Perinteisesti akateemisesti koulutettujen järjestöön alettiin nyt ottaa mukaan myös muita ”erityiskoulutettujen” ryhmiä. Vuonna 1971 Akavan järjestösihteeriksi valittiin Jouko Heinonen, jonka tärkein tehtävä uudessa työssään oli uusien jäsenryhmien houkutteleminen. Näitä olivat esimerkiksi insinöörit, ekonomit, humanistit ja laivapäällystö.328 Tavoitteeksi oli muodostunut Suur-Akavan luominen. Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelukunnan perustaminen lokakuussa 1973 yhdessä IL:n ja KAL:n kanssa oli ensi askel insinöörien sitoutumisessa Akava-yhteisöön. Tuossa vaiheessa insinöörijärjestöjen johtajat kuitenkin vielä painottivat, ettei jäsenyys Akavassa ole mahdollista. Kahden vuoden kuluttua tilanne oli toinen. Lokakuussa 1975 Insinööriliiton johtajistossa todettiin, että YTN-järjestöt ovat perustaneet työryhmän, jonka tavoitteena oli luoda ”Uusi-Akava”.329 Työryhmä lähti hahmottelemaan sopimusta, jonka pohjalta insinöörit ja diplomi-insinöörit voisivat liittyä Akavaan varsinaisina jäsenjärjestöinä. Lähtökohtaisesti Akava oli monilta osin luonteva vaihtoehto Insinööriliiton keskusjärjestöksi. Taustaltaan, toimintavoiltaan ja poliittiselta ilmapiiriltään se oli helpommin hyväksyttävissä kuin työmakkinatoiminnassaan aggressiivisempi ja poliittisesti punasävyisenä koettu STTK. Akavan järjestörakenne ei kuitenkaan suosinut insinöörejä. Rakenne oli hajanainen, ja se koostui ”insinöörijärjestöjen kannalta täysin merkityksettömistä pikkujärjestöistä.”330 IL:n ja KAL:n yhteiseksi tavoitteeksi muodostuikin Akavan organisaation ja toimintamallin uudistaminen, ja uudistus sidottiin suoraan insinöörijärjestöjen liittymisehtoihin. Mikäli Akavan toiminta saataisiin organisoitua insinööreille ja diplomi-insinööreille edullisella tavalla, niiden liittyminen keskusjärjestöön voisi olla mahdollista. Syksyllä 1975 keskusteluyhteys keskusjärjestöihin ei ollut kuitenkaan auki vain Akavaan. Samaan aikaan, kun YTN-osapuolet neuvottelivat mahdollisesta Akavan jäsenyydestä, niin vastaavat keskustelut olivat

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

179 käynnissä myös STTK:n kanssa. Elokuussa Insinööriliiton puheenjohtaja Oiva Koistinen kävi kahdenkeskisiä neuvotteluja STTK:n Jorma Reinin kanssa yhteistoimintamahdollisuuksista, ja lokakuussa sekä IL että KAL kutsuttiin yhdessä vastaaviin neuvotteluihin. Tuolloista insinöörijärjestöjen välistä tiivistä yhteistyötä työmarkkina-kentällä kuvaa, että IL päätti suostua yhteisneuvotteluihin STTK:n kanssa, kunhan asiasta oli keskusteltu ensin VIL:n, RIA:n ja DIFF:n kanssa, sekä neuvoteltu strategiasta KAL:n kanssa.331 Toistuvien neuvottelujen jälkeenkään Insinööriliitto ja KAL eivät saavuttaneet yhteisymmärrystä STTK:n kanssa. Keskeiset ongelmakohdat järjestöjen välillä, jotka Insinööriliiton näkökulmasta estivät yhteistyön tiivistymisen, liittyivät muun muassa STTK:n ehdotukseen Ammattikasvatushallitukselle teknikko-nimityksen muuttamisesta vara- tai kouluinsinööriksi, STTK:n kantaan keskiasteen koulutusuudistuksen suhteen sekä ylempiä toimihenkilöitä koskeneen perussopimuksen sopimusaluerajojen tunnustamiseen.332 Joulukuun alkupuolella STTK:n ehdottama yhteistyösopimusluonnos hylättiin, eikä yhteistyön tiivistämistä pidetty mahdollisena ”ennen kuin STTK on osoittanut käytännössä insinööreille myönteistä asennoitumista.”333 Samaan aikaan neuvottelut Akavan uudistamisesta oli taas saatu päätökseen, ja IL:n ja KAL:n näkökulmasta hyväksyttävissä olevat sääntömuutokset olivat tulossa Akavassa käsittelyyn 30.12.1975.

”Insinööriliitto liittyy yksimielisesti Akavaan sillä edellytyksellä, että Akavan säännöt muuttuvat pää piirteissään IL:n esittämällä tavalla.”334 Insinööriliiton hallitus 31. joulukuuta 1975.

Vuoden 1976 päättyessä Akavassa hyväksyttiin IL:n ja KAL:n jäsenyys keskusjärjestössä. Tämän jälkeen asiat etenivät nopeasti. Insinööriliitto jätti virallisen jäsenhakemuksen Akavan hallitukselle 15.1.1976, ja jo samana päivä IL hyväksyttiin keskusjärjestöön.335 Vaikka jälkikäteen Insinööriliiton liittyminen Akavaan näyttää tapahtuneen melko suoraviivaisesti, niin päätös asiasta ei syntynyt IL:ssa hel-

S u u n ta t y öm ar kk in a-asiassa val i taan

180 posti. Keskusjärjestöpohdinnan loppumetreille saakka Insinööriliiton sisältä löytyi kannatusta myös STTK:hon liittymiselle, ja loppuvuodesta 1975 STTK:n kanssa käytiin toistuvia neuvotteluja, joissa IL:n suuntaa pyrittiin kääntämään.336 Vain kaksi päivää ennen kuin Insinööriliitto jätti jäsenhakemuksensa Akavaan, Jorma Reini kutsui IL:n ja KAL:n neuvottelemaan Majvikiin Kirkkonummelle. Neuvotteluissa mukana olleen JuhaVeikko Kurjen mukaan siellä Reini vielä kertaalleen ”ruokki, juotti ja saunotti” insinöörijärjestöjen edustajat ja yritti viimeisen kerran houkutella insinöörejä puolelleen. Kun Reini aamuyöhön kestäneiden neuvottelujen jälkeen hyvästeli Insinööriliiton delegaation, hän totesi ”tervetuloa STTK:hon, tämä asiahan on nyt selvä.”337 Toisin kuitenkin kävi. Akavan historiassa on todettu, että insinöörijärjestöt onnistuivat hyvin 1970-luvun neuvotteluissaan keskusjärjestön kanssa. YTN-neuvottelujen alkupuolella Akavassa kuviteltiin vielä, että insinöörijärjestöt saadaan liittymään keskusjärjestöön ilman, että se edellyttäisi suuria muutoksia. Näin ei tullut käymään. IL ja KAL saapuivat YTN-neuvotteluihin yhteisten, insinöörijärjestöjen keskenään neuvottelemien tavoitteiden kanssa, mikä tuli keskusjärjestölle yllätyksenä.338 Tiivis yhteisrintama insinöörien ja diplomi-insinöörien järjestöjen sekä erityisesti niiden toiminnasta vastanneiden Juha-Veikko Kurjen ja Alari Kujalan välillä siis säilyi, kun insinöörijärjestöt halusivat turvata itsenäistä päätäntävaltaansa ja varmistaa toimintamahdollisuuksiaan Akavassa keskusjärjestöön liittymisen jälkeen. Akava oli käytännössä pakkotilanteessa. Mikäli keskusjärjestö haluaisi kasvaa, lisätä valtaansa työmarkkinakentällä ja saada enemmän yhteiskuntapoliittista painoarvoa, sen tulisi taipua IL:n ja KAL:n tahtoon. Näin myös tapahtui. IL ja KAL saivat oikeuden, että kaikkien tekniikan alan järjestöjen liittyminen Akavaan tapahtuisi niiden kautta. Toisin sanoen IL ja KAL saavuttivat yksinoikeuden insinöörien ja diplomi-insinöörien edunvalvontaan keskusjärjestössä. Akava myös sitoutui uudistamaan järjestörakenteensa ja toimintaorganisaationsa kokonaisuudessaan. Organisaatiouudistuksen seurauksena oli ”pikkujärjestöjen vaikutusvallan lähes täydellinen romahtaminen ja vallan siirtyminen OAJ:n ja muiden uusien suurten jäsenliittojen käsiin.”339 Muutos hyödytti Insinööriliittoa, sillä se muodosti Akavan toiseksi suurimman jäsenjärjestön heti Opettajien Ammattijärjestön (OAJ) jälkeen

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

181 Taulukko 4.4. Akavan suurimmat jäsenyhdistykset vuonna 1977 Opettajien ammattijärjestö

38514

Insinööriliitto

18728

Ekonomiliitto

9330

Lakimiesliitto

8870

Korkeakouluinsinöörien ja Arkkitehtien Keskusliitto

8012

Lääkäriliitto

7838

Farmasialiitto

5580

Upseeriliitto

4537

Lastentarhaopettajaliitto

4188

Hammaslääkäriliitto

3228

Lähde: Jukka Muiluvuori, Akava 1950-2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 217.

(taulukko 4.4.).340 Näin ollen IL pääsi alusta pitäen mukaan toimintaan Akavan keskeisiltä paikoilta vaikuttaen. Tästä hyvä esimerkki on Insinööriliiton puheenjohtajan Oiva Koistisen valinta yhdeksi Akavan varapuheenjohtajista pian keskusjärjestöön liittymisen jälkeen. Akavalle sen järjestörakenteessa ja toimintatavoissa toteutetut muutokset takasivat, että keskusjärjestö alkoi saavuttaa 1960-luvun lopulla asetettuja tavoitteita. Vuosina 1974–1977 Akavan jäsenmäärä kaksinkertaistui 71 700 jäsenestä 146 300 jäseneen, ja keskusjärjestö edusti nyt lähes kaikkia akateemisia ryhmiä sekä huomattavaa joukkoa muita erityiskoulutettuja ryhmiä, joihin myös insinöörit lukeutuivat. 1970-luvun kuluessa Akavasta oli kehittymässä ”kokonaisvaltainen, pohjoismaista hyvinvointi- ja oikeusvaltiota rakentava yleinen palvelu- ja painostusjärjestö, jonka toimiala kattoi periaatteessa kaiken, mitä maassa tapahtui tai haluttiin tapahtuvan.”341 Keskusjärjestö pääsi vahvemmin osaksi työmarkkinapoliittista toimintaa, ja jäsenmäärän noustessa lähelle 150 000 Akavan ääni alkoi myös tulla yhä paremmin kuulluksi neuvottelupöydissä.

S u u n ta t y öm ar kk in a-asiassa val i taan

182 Insinööriliitolle tammikuussa 1976 sinetöitynyt Akavan jäsenyys tarkoitti, että liitossa 1960-luvulta lähtien jatkunut pohdinta siitä, millainen rooli ja tehtävä IL:lla on insinöörien edunvalvojana, oli saatu päätökseen. Insinööriliiton paikka suomalaisella työmarkkinakentällä oli määritelty, ja IL oli noussut mukaan kotimaisia työmarkkinoita ohjaavien vaikuttajajärjestöjen toimintaan. Työssään IL joutui nyt uusien kysymysten eteen ja ajautui myös uudenlaisten järjestöpoliittisten valtakahnausten piiriin. Esimakua jälkimmäisestä saatiin jo ennen kuin sopimus Insinööriliiton jäsenyydestä Akavassa oli ehditty allekirjoittaa. Akavan puheenjohtaja Aulis Eskola (1928–1999) oli Insinööriliiton ja Korkeakouluinsinöörien ja Arkkitehtien Keskusliiton tietämättä käynyt neuvotteluja ruotsinkielisen insinöörien sekä rakennusinsinöörien ja -arkkitehtien kanssa, joiden seurauksena DIFF ja RIA hakivat Akavan jäsenyyttä tammikuussa 1976.342 Tämä herätti vastustusta molemmissa insinöörijärjestöissä, koska Akavan kanssa yhteistyössä juuri hahmotellussa liittymissopimuksessa nimenomaan sovittiin, että IL ja KAL hoitavat kaikkien insinöörien ja diplomi-insinöörien edustuksen Akavassa. Tammikuun lopun kokouksessaan Insinööriliiton johto päättikin yksimielisesti, ettei RIA:a ja DIFF:iä tule hyväksyä Akavaan itsenäisinä järjestöinä. Liittyminen olisi mahdollista, mikäli nämä hoitaisivat sen IL:n kautta.343 Näin ei kuitenkaan tapahtunut. DIFF sai itsenäisen aseman keskusjärjestössä, kun taas RIA lopulta jättäytyi Akavan ulkopuolelle. Jännitteet insinöörijärjestöjen ja Akavan korkeimman johdon välillä olivat kuitenkin syntyneet jo aikaisemmin. Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelukunnan perustamisvaiheen neuvotteluissa Aulis Eskola oli IL:n ja KAL:n edustajien näkökulmasta ollut ”mahtaileva ja öykkärimäinen”, eikä keskinäinen luottamus muutenkaan ollut korkeimmillaan.344 Pidempään kytenyt skisma Eskolan ja insinöörijärjestöjen välillä ratkesi Akavan puheenjohtajavaalissa joulukuussa 1976. Tuolloin Akavan liittokokouksessa keskusjärjestölle haettiin ensimmäistä päätoimista puheenjohtajaa. Puheenjohtajan paikalle valittiin Samuli Apajalahti OAJ:sta ennen Eskolaa, jonka valintaa IL ja KAL asettuivat vastustamaan.345 Vaikka diplomi-insinööritaustainen ja Helsingin teknillisen oppilaitoksen rehtori Eskola oli koulutuksensa ja ammattinsa puolesta osa insinöörikuntaa, niin insinöörijärjestöille hän ei enää kelvannut Akavan johtoon.

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

183 Työ koulutuskysymysten parissa jatkuu Työmarkkinatoiminnassa järjestäytyminen on jälkikäteen

helppo nostaa merkittävimmäksi yksittäiseksi asiakokonaisuudeksi, jonka parissa Insinööriliitossa työskenneltiin 1970-luvulla. Se käänsi liiton toiminnan kurssin edunvalvonnan suuntaan, mikä on vahvasti luonut perusteet sille, millaisena Insinööriliitto tunnetaan 2020-luvulle tultaessa. Mitä muuta 1970-luku merkitsi insinöörien järjestölle? Jo pidempään liitossa tehty työ insinöörien koulutuskysymysten parissa jatkui tuolloin keskeytyksettä. Liiton edustajia oli mukana koulutusasioita pohtineissa komiteoissa, ja IL otti säännöllisesti kantaa erilaisiin – esimerkiksi uusien teknillisten opistojen perustamista koskeviin – kysymyksiin.346 Työ koulutuskysymysten parissa oli myös edelleen vahvasti sidoksissa kansallisen tason koulutuspoliittiseen keskusteluun. Kun suunnitteilla ollut peruskoulu-uudistus heijastui vahvasti Insinööriliiton toimintaan 1960-luvulla, niin seuraavalla vuosikymmenellä uuden haasteen muodosti valtakunnallinen keskiasteen koulu-uudistus. 1970-luvun alkuvuosina kaksi valtioneuvoston asettamaa koulutuspoliittista komiteaa sai valmiiksi mietinnöt, joissa esitetyt linjaukset koskettivat voimakkaasti Insinööriliittoa.347 Teknillisen opetuksen komitean suunnitelmat olisivat toteutuessaan nostaneet insinöörikoulutuksen tasoa ja sitä kautta parantaneet insinöörien asemaa Suomessa. Vuoden 1971 koulutuskomitean suunnitelmien taas pelättiin romauttavan insinöörien koulutuksen sekä näiden ammatilliset valmiudet. Vuonna 1968 asetetun teknillisen opetuksen komitean tehtävänä oli suunnitella, miten tekniikan opetus järjestetään teknillisissä oppilaitoksissa – teknillisissä opistoissa ja teknillisissä kouluissa – peruskoulu-uudistuksen jälkeen. Komitean 1971 valmistuneessa ehdotuksessa esitettiin, että teknilliset oppilaitokset korvattaisiin insinöörikorkeakoululla, jossa voitiin suorittaa ylempi tai alempi insinöörin tutkinto. Ylempi tutkinto oli tarkoitettu ensisijaisesti lukion suorittaneille, ja se vastasi yliopistollista kandidaatin tutkintoa. Alempi tutkinto oli taas suunnattu ammattikoulusta valmistuneille. Keskeistä suunnitelmassa myös oli, että tulevaisuudessa molemmista tutkinnoista oli helppoa siirtyä opiskelemaan seuraavalle tasolle. Tämä helpottaisi tulevaisuudessa muun muassa insinöörien jatko-opintoja Teknillisessä korkeakoulussa.348

T y ö koulu t us kysymyst e n parissa jat k u u

184 Opetusministeri Jaakko Itälän johtama vuoden 1971 koulutuskomitea asetettiin hahmottelemaan toisen asteen koulu-uudistusta Suomeen. Käytännössä komitean tuli ottaa kantaa siihen, miten ammattikoulujen ja lukioiden opetus järjestettäisiin tulevaisuudessa. Vuonna 1973 valmistuneessa mietinnössään Itälän komitea päätyi ehdottamaan, että lukiot ja ammattikoulut yhdistetään, ja niiden tilalle muodostetaan uusi yleiskoulu. Yleiskoulussa opinnot alkaisivat kaikille yhteisestä yleisestä jaksosta, jonka jälkeen eri alojen opinnot eriytyisivät.349 Aivan kuten peruskoulu-uudistuksessa aikaisemmin, myös yleiskouluehdotuksen taustalla keskeinen pyrkimys oli tasa-arvon lisääminen. Koulutusmahdollisuuksien yhdenvertaisuuden takaaminen haluttiin ulottaa nyt myös ammattikouluihin ja lukioihin.350 Insinööriliiton oli helppo asettua kannattamaan teknillisen opetuksen komitean suunnitelmaa. Komitean 1972 jättämä esitys noudatteli niitä linjoja, joita Insinööriliitto oli omassa aloitteessaan esitellyt opetusministeriölle jo vuonna 1969. Tämä ei ollut sattumaa, sillä IL oli mukana teknillisen opetuksen komitean työssä. Komiteassa, jonka kokoonpanoon kuului edustajia insinöörijärjestöistä, teknillisistä kouluista ja -opistoista, Ammattikasvatushallituksesta, Suomen Työnantajain Keskusliitosta sekä Kouluhallituksesta, Insinööriliittoa edusti Aulis Lumme.351 Vuonna 1970 IL oli myös tehnyt teknillisen opetuksen komitealle oman esityksen tekniikan koulutuksen tulevista suuntaviivoista, jonka pohjalta komitea vielä päivitti mietintöehdotustaan.352 Näin Insinööriliiton tavoitteet ja toimenpide-ehdotukset tulivat otetuiksi huomioon teknillisen opetuksen komitean lopullisessa mietinnössä. Edellä mainittu tapaus kuvaa hyvin sitä, kuinka Insinööriliitto on työllään ollut muokkaamassa kotimaista koulutuspolitiikkaa. Tällaisia onnistumisia, kuten myös toteutumatta jääneitä pyrkimyksiä vaikuttaa insinöörikoulutukseen, löytyy liiton historiasta useita. Jälkimmäiseen ryhmään kuului Lahden insinöörikorkeakouluhanke, jota IL lähti ajamaan yhdessä jäsenjärjestönsä, Lahden Seudun Insinöörien kanssa vuonna 1970. He jättivät tuolloin ehdotuksen Lahden kaupungille insinöörikorkeakoulun perustamisesta Lahteen. Toteutuessaan se olisi toiminut pilottihankkeena teknillisen opetuksen komitean hahmottamalle insinöörikorkeakoululle.353 Lahden insinöörikorkeakouluesityksen perimmäinen tavoite oli nostaa insinöörien koulutustasoa sekä paikata puutteita, joita teknillisissä

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

185 opistoissa ja kouluissa koettiin olevan. Suunnitelmassa teknillisiä opistoja kritisoitiin siitä, etteivät ne ”kehittäneet tarpeeksi oppilaiden luovaa asennetta eikä kykyä ongelmien omaperäiseen ratkaisemiseen.”354 Tuossa painotuksessa on nähtävissä Suomessa 1960-luvulla vahvistunut käsitys siitä, että myös uuden teknologian kehittämiseen tulisi olla paremmat valmiudet. Tämä kosketti erityisesti insinöörikuntaa, ja Lahden uuden ”suunnittelijakoulutusta antavan ammattikorkeakoulun” ajateltiinkin tarjoavan parempia valmiuksia myös t&k-toimintaan. Insinöörikorkeakoulussa, jossa toiminta muodostuisi tietoa tuottavasta (tutkimus) sekä tietoa jakavasta (opetus) osasta, tutkimustyö oli nyt ensi kerran määritelty osaksi insinöörien koulutusta. Sen ansiosta esimerkiksi yhteistyötä teollisuuden kanssa katsottiin jatkossa olevan mahdollista harjoittaa entistä paremmin.355

”Insinööri tarvitsee yhä laajempia matemaattis- luonnontieteellisiä ja teknillisiä perustietoja, kykyä itsenäiseen tiedonhankintaan, teoreettisten asioiden käsittelyyn, ja laajempien tehtävä kokonaisuuksien hallintaan sekä yhä enemmän tietoa myös ympäröivästä yhteiskunnasta.”356 Insinööriliitto Lahden insinöörikorkeakoulumietinnössä syyskuussa 1971.

Insinööriliitto sai insinöörikorkeakouluhankkeelle merkittävän tukijan Lahden kaupungista ja kaupunginjohtaja Teemu Hiltusesta. Hiltunen toimi puheenjohtajana Lahden kaupunginhallituksen syksyllä 1970 asettamassa ammattikorkeakoulutoimikunnassa, jossa myös Insinööriliitolla oli edustaja mukana. Toimikunnan tehtävänä oli laatia ehdotus Lahden teknillisen opiston muuttamiseksi teknilliseksi ammattikorkeakouluksi. Ehdotus, jota varten tutustuttiin kansainvälisiin tekniikan alan koulutusuudistushankkeisiin eri puolilla Eurooppaa, laadittiin Insinööriliitossa. Helmikuussa 1972 työ oli niin pitkällä, että suunnitelma voitiin julkaista ja esitellä tiedotusvälineille, huhtikuussa se jätettiin opetusministeriölle.357

T y ö koulu t us kysymyst e n parissa jat k u u

186 Opetusministeriössä insinöörikorkeakouluesityksen vastaanotto oli kuitenkin varovainen. Keväällä 1973 Insinööriliitto lähestyi ministeriötä kehottaen kiirehtimään insinöörikorkeakoulun suunnittelutyötä. Koska asia ei tämän jälkeenkään edistynyt, IL:n vuoden 1974 koulutuspoliittisen toiminnan tavoitteeksi asetettiin, että insinöörikorkeakoulua koskeva julkishallinnollinen suunnittelutyö tulisi käynnistää.358 Nuo tavoitteet eivät kuitenkaan toteutuneet, koska kotimaisessa koulutuspolitiikassa huomio oli tuossa vaiheessa jo kiinnittynyt keskiasteen koulutusuudistukseen. Näin ollen, Insinööriliiton tavoite Lahden insinöörikorkeakoulun perustamiseksi ei toteutunut. Toteutuessaan insinöörikorkeakoulut olisivat olleet uudenlainen tekniikan oppilaitos, jotka olisivat muokanneet rajusti suomalaista koulutuksen kenttää ja insinööriopintojen sisältöä. Insinöörit eivät kuitenkaan saaneet omaa korkeakoulua, vaan teknillisten opistojen tulevaisuus linkittyi nyt keskiasteen koulutusuudistukseen. Siinä missä teknillisen opetuksen komitean ehdotukset ja Lahden insinöörikorkeakouluhanke olivat Insinööriliiton näkökulmasta positiivisia aloitteita, niin vuoden 1971 koulutuskomitean ehdotus yleiskoulusta loi uhkakuvan ja tarjosi koulutuspoliittisen haasteen, johon lähdettiin päättäväisesti vastaamaan. Pelkona oli, että Itälän komitean suunnitelman mukana teknillinen koulu ja teknillinen opisto yhdistettäisiin lukion rinnalla toimivaksi nuorisoasteen opistoksi.359 Tämä olisi merkinnyt insinöörien koulutustason ja koko ammattikunnan osaamistason alasajoa, kun taas IL pyrki juuri päinvastaiseen, insinöörikoulutuksen nostamiseen korkeakoulutasoiseksi. Tämän vuoksi Itälän komitean raportin mukana piirtynyt uhkakuva otettiin Insinööriliitossa vakavasti. Vuoden 1971 koulutuskomitean ehdotus yleiskoulun perustamisesta Suomeen oli lopulta liian radikaali, eikä sitä lähdetty toteuttamaan.360 Perinteinen rinnakkaiskoulujärjestelmä, jossa ammattikouluilla ja lukioilla oli omat erilliset tehtävänsä, jäi voimaan. Näin ollen myöskään pelot insinööriopintojen tason laskemisesta eivät toteutuneet. Suomalaisen keskiasteen koulutuksen uudistustyö jatkui kuitenkin Itälän komitean työn pohjalta. Tuosta projektista muodostui kansallisen koulutuspoliittisen suunnittelutyön suurhanke, joka työllisti ”tuhatpäisen asiantuntijajoukon” ja tuotti kymmeniätuhansia sivuja tekstiä erilaisten raporttien ja mietintöjen muodossa.361

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

187 Myös Insinööriliitto osallistui keskiasteen uudistuksen suunnittelutyöhön olemalla mukana opetusministeriön asettamassa teknillisen alan opetussuunnitelmatoimikunnassa. Tämä vaikutti osaltaan siihen, että koulutuspolitiikka nousi 1970-luvun puolivälissä jälleen IL:n toiminnan keskiöön edunvalvontatoiminnan rinnalle. Insinööriliiton vuoden 1975 toimintasuunnitelmassa koulutuspolitiikka olikin nostettu Insinööriliiton tehtävien päätoimintalinjaksi.362 Liiton koulutuspoliittinen työ keskittyi nyt siihen, että keskiasteen koulutusuudistuksessa insinööriopinnot tulisivat huomioiduksi mahdollisimman hyvin.

”Insinööriliitto jatkaa toimenpiteitä keskiasteen koulu-uudistuksen suuntaamiseksi siten, että se erityisesti insinöörikoulutuksen osalta vastaa mahdollisimman hyvin insinöörikunnan, teollisuuden ja yhteiskunnan asettamia vaatimuksia.”363 Insinööriliiton toimintasuunnitelman vuodelle 1978.

Vuonna 1977 Insinööriliitossa voitiin todeta, että keskiasteen koulutusuudistuksen suunnittelussa oli teknillisen alan osalta onnistuttu pääosin tyydyttävästi. Liiton työ uudistuksen parissa jatkui tämän jälkeenkin, sillä kesti vielä vuosikymmenen, ennen kuin keskiasteen koulutusuudistus oli saatu 1980-luvun lopulla pääpiirteittäin toteutetuksi.364 Teknillisiä opistoja tuo uudistus ei lopulta koskettanut sillä tavoin, kuin Itälän komitean ajatukset antoivat alun perin ymmärtää.

Insinöörin oppiarvoa lähdetään puolustamaan 1900-luvun ensipuoliskolla Insinööriliitto kamppaili sen puo-

lesta, että jäsenkunnalle saataisiin virallinen ammattinimike. Asia ratkesi vuonna 1943, kun insinöörin nimike varattiin teknillisen opiston suorittaneille. 1970-luvulla, kun insinöörit olivat jo vakiinnuttanut paikkansa suomalaisten ammattiryhmien joukossa, oltiin uudessa tilanteessa, kun keskustelu insinöörin nimikkeen käytön laajentamisesta alkoi. Nyt omaa koulutustasoa ja sen mukana ansaittua ammattinimikettä jouduttiin puo-

I ns i nöör in op p i arv oa l ähdetään pu olu stama a n

188 lustamaan tahoja vastaan, jotka halusivat ottaa insinöörin tittelin käyttöön aloilla, joille sitä ei oltu perinteisesti määritelty. Vuodelle 1974 ajoittui kaksi tällaista yritystä. Lahden kotiteollisuusopettajaopisto teki aloitteen Ammattikasvatushallitukselle, jossa ehdotettiin työinsinööri-nimityksen myöntämistä opistosta valmistuville. Loppuvuodesta Metsäteknikkojen Liiton liittokokouksessa päätettiin, että metsäteknikot alkavat käyttää metsäinsinöörin nimitystä. Perusteluna nimikemuutokselle käytettiin sitä, että metsäteknikkojen työtehtävien vaatimustaso oli kasvanut ajan kuluessa. Samalla haluttiin nostaa metsäalan työntekijöiden arvostusta työmarkkinoilla.365 Insinööriliitto ja muut insinöörijärjestöt vastustivat alusta pitäen insinöörin nimikkeen käytön laajentamiseen tähdänneitä aloitteita. Pelkona oli, että teknikkokunta lähtee yleisesti vaatimaan nimikettä itselleen. Huolta herätti myös se, että kotimaisen keskiasteen koulutusuudistusta pohtineissa toimikunnissa oli esitetty useampia uusia insinöörinimikkeitä sellaisille aloille, joilla niitä ei ollut aikaisemmin käytetty.366 Tämän seurauksena käynnistyi useita vuosia kestänyt debatti siitä, millaisen koulutuksen pohjalta henkilö voi valmistua insinööriksi.

”Insinööriliiton on pyrittävä tekemään kaikki voitavansa säilyttääkseen arvostettu insinööri-nimike nykyisissä puitteissaan.”367 Insinööriliiton johtajisto marraskuussa 1974.

Kesällä 1974 Insinööriliitossa tehtiin päätös tehostaa toimintaa insinööri-nimikkeen käytön laajentamisen ehkäisemiseksi.368 Yhtenä keinona tässä oli lisätä omaa tiedotustoimintaa, ja liitto alkoikin ottaa sanomalehdistössä kantaa sen puolesta, ettei metsäinsinöörin nimityksen käytölle ollut oikeutusta.369 Koska insinöörioppiarvon suojaaminen kosketti suoraan kaikkia kotimaisia insinöörijärjestöjä, ne lähtivät yhteistyössä toimimaan asian puolesta. Vuosien 1974 ja 1975 taitteessa Insinööriliitto, Korkeakouluinsinöörien ja Arkkitehtien Keskusliitto, Driftingenjörförbundet i Finland ja Tekniska Föreningen i Finland lähestyivät yhteisellä

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

189 kirjeellä eduskunnan oikeusasiamiestä ja opetusministeriötä protestoiden metsäinsinöörin nimityksen käyttöönottoa.370 Samoihin aikoihin metsäinsinööri-termin käyttö alkoi myös yleistyä erilaisissa julkisissa yhteyksissä, kuten lehtien palstoilla ja työpaikkahakemuksissa. Tuota kehityskulkua estääkseen IL ja KAL lähestyivät keväällä 1976 tiedotusvälineitä, poliittisia puolueita ja palvelulaitoksia pyynnöllä, että ne välttäisivät käyttämästä nimikettä metsäinsinööri. Käytännössä Insinööriliiton tavoite oli, että metsäinsinöörin nimike saataisiin poistettua virallisista julkaisuista.371

”Me täällä pykälää alempana rupeamme hiljalleen tuntemaan itsemme huutolaispojiksi. Parikymmentä vuotta sitten, kiertokoulun jälkeen kaksi vuotta pilipalioppilaitoksessa istuneista, päästötodistuksen hiihtäneistä heittäneistä tukiopettavista tulee noin vain insinöörejä. Ellette te pojat pidä varaanne, niin liittoonne on kohta tunkemassa kaikennäköiset karjatalousneuvojat ja keinosiementäjät.”372 Jäsen kirjeessään Insinööriliitolle tammikuussa 1975.

Insinöörin oppiarvon laajentamispyrkimykset eivät olleet keskusteluissa vain liittotasolla, vaan asiasta oltiin kiinnostuneita myös ammattikunnan sisällä. Jäsenistöltä tuli Insinööriliittoon yhteydenottoja, joissa liittoa kehotettiin toimimaan sen puolesta, ettei ammattikunnan oppiarvo laajenisi käyttöön uusille aloille. Näissä tapauksissa jäsenet kokivat insinööriyden olevan jotain sellaista, johon esimerkiksi teknikon opinnot eivät antaneet valmiuksia. Kun metsäinsinöörikysymykseen ei löytynyt ratkaisua neuvotteluteitse, niin IL, KAL ja RIA päätyivät yhdessä haastamaan Metsäalan Teknisten Liiton oikeuteen. Ensimmäinen päätös asiasta saatiin marraskuussa 1977. Tuolloin Helsingin raastuvanoikeus totesi, että metsäinsinöörin nimitys oli laiton, harhaanjohtava ja insinöörikunnan oikeuksia loukkaava. Näin ollen päätös metsäteknikkonimityksen muuttamisesta metsäinsinööriksi mitätöitiin. Tapaus siirtyi kuitenkin korkeampiin oikeusasteisiin käsiteltä-

I ns i nöör in op p i arv oa l ähdetään pu olu stama a n

190 väksi, ja kesti vielä vuosia ennen kuin asia ratkesi lopullisesti. Vasta 1983 Metsäalan Teknisten Liiton toiminta metsäinsinööriasiassa todettiin korkeimman oikeuden päätöksellä laittomaksi.373 Oikeussalissa Insinööriliitto ja muut mukana olleet insinöörijärjestöt voittivat kiistan insinöörin oppiarvon käytön laajentamisesta. Koulutuspolitiikan kentällä ne joutuivat kuitenkin pian tunnustamaan tappionsa asiassa. Vuonna 1983 valtioneuvosto vahvisti asetuksen, jonka mukaan metsä- ja puutalousopistoista valmistuneet saisivat tulevaisuudessa metsätalousinsinöörin tai puutalousinsinöörin oppiarvon. Nimikeasian valmistellut opetusministeriön työryhmä perusteli muutosta sillä, että keskiasteen koulutusuudistuksen myötä muuttuvan koulutuksen tulisi erota riittävästi vanhasta myös nimikkeiden tasolla. Insinööriliitossa päätöksen taas tulkittiin olleen ennen kaikkea puoluepoliittinen, ja liitossa todettiinkin lakonisesti, ettei siihen oltu voitu ”järkisyillä ja perusteluilla vaikuttaa.”374 Kaikesta huolimatta insinöörien ammattikuntaa oli nyt laajennettu perinteisesti olemassa olleiden rajojen ulkopuolelle.

Suhteet rakennusinsinööreihin ja insinöörioppilaisiin Insinööriliiton historiassa 1970-luku merkitsi käännettä myös

siinä, että erilaiset järjestöpoliittiset skismat ja valtataistelut alkoivat näkyä liiton toiminnassa entistä selvemmin. Välillä niihin ajauduttiin liiton ulkopuolisten toimijoiden kanssa, kuten edellä kuvatussa STTK:n tapauksessa, jossa kyse oli työmarkkinakentän järjestäytymiseen liittyneistä kysymyksistä. Toisen, Insinööriliiton järjestöperustaa enemmän heiluttaneen osan konflikteista muodostivat liiton sisäiset kamppailut. Niiden taustalla oli kilpailua järjestöpoliittisesta vallasta ja taloudellisista resursseista. Insinööriliiton sisäiset valtakamppailut ilmenivät 1970-luvulla näkyvimmin suhteissa rakennusinsinööreihin ja -arkkitehteihin sekä insinöörioppilaisiin. Rakentajien kanssa järjestösopuun ei varsinaisesti päästy, kun taas oppilaat palasivat pitkällisten neuvottelujen jälkeen Insinööriliiton lipun alle. Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit jättävät Insinööriliiton Rakennusinsinöörit perustivat oman insinööriyhdistyksen toukokuussa 1951. Neljä vuotta myöhemmin yhdistyksen nimeksi virallistettiin Insinööri

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

191 liiton nimenmuutoksen yhteydessä Insinööriliito – Rakennusinsinöörit (IRI). IRI:n jäsenpohja lähti laajenemaan sen jälkeen, kun rakennusarkkitehtien koulutus aloitettiin Tampereella (1957), ja myös he alkoivat liittyä yhdistyksen jäseniksi.375 Insinööriliiton jäsenjärjestöjen joukossa rakennusinsinöörien ja -arkkitehtien järjestö oli alusta pitäen poikkeus. IRI:n kohdalla insinöörien järjestäytyminen tapahtui ammattikuntapohjalta, kun vallitseva käytäntö IL:ssa oli alueellinen ja työnantajaperusteinen järjestäytyminen. Tämä oli yksi tekijä, mikä vaikeutti IL:n ja IRI:n tavoitteiden yhteensovittamista, kun Insinööriliitossa suunniteltiin toiminnan uudelleen organisointia 1960- ja 1970-luvun lukujen taitteessa. 1970-luvun alkuun tultaessa IRI lukeutui jäsenmäärältään Insinööriliiton suurimpiin ja toiminnassaan varsin laaja-alaisiin jäsenjärjestöihin. IRI julkaisi omaa 1960-luvulla perustettua Rakennusteollisuus-lehteä. Se järjesti täydennyskoulutusta ja toimi yhteistyössä rakennusalan muiden kansallisten järjestöjen kanssa. Vuodesta 1972 lähtien IRI, Suomen Arkkitehtiliitto SAFA, Suomen Rakennusinsinöörien Liitto ja Rakennusmestarien Keskusliitto toimivat yhdessä Rakennustietoneuvottelukunnassa. Siellä järjestöt toteuttivat koulutusrajat ylittävää yhteistyötä. Ne suorittivat rakennusalan kehitystehtäviä, antoivat asiantuntijalausuntoja sekä harjoittivat kansainvälistä toimintaa.376 Insinööriliitossa IRI:n aktiivisuuteen ja itsenäiseen työhön rakennusalaa koskevissa kysymyksissä ei suhtauduttu aina suopeasti. Näkemys vahvistui, että IRI tavoittelee erityistä asemaa IL:n rinnakkaisena järjestönä, joka haluaa erottautua insinöörien yhteisestä liitosta. IRI:n katsottiin myös ajavan rakennusinsinöörien ja -arkkitehtien asiaa tavalla, joka ei ollut sopusoinnussa Insinööriliiton omien linjausten kanssa.377 Molempia osapuolia tyydyttävän yhteistyömallin löytämistä ei myöskään helpottanut, että henkilösuhteet järjestöjen johdon välillä olivat jännittyneet. Erityisesti IRI:n tuoreeseen toiminnanjohtajaan Pentti Kauppilaan suhtauduttiin Insinööriliitossa varauksella. Hänen voimakas persoonansa sekä aktiiviset pyrkimykset oman järjestön vaikutusvallan kasvattamiseksi herättivät vastustusta.378 Erilaisista tavoitteista ja järjestöjen välisestä luottamuspulasta huolimatta rakennusinsinöörien ja -arkkitehtien irtautuminen Insinööriliitosta tuli lopulta yllätyksenä. Päätös asiasta syntyi IRI:n syyskokouksessa 24. marraskuuta 1972. Eropäätöksen mielenkiintoisia syntyolosuhteita

S u h t ee t r a ke nnusin sin ööre ihin ja in sin öö rio p p il a is iin

192 kuvaa, ettei asiaa ollut kokouskutsun mukaan edes tarkoitus käsitellä syyskokouksessa. Se syntyi, kun kokouksessa äänestettiin IRI:n jäsenmaksuista. Äänestyksessä kanta voitti, jonka mukaan IRI:n jäsenmaksuosuutta Insinööriliitolle ei enää jatkossa tilitetä, vaan tuotot pidetään kokonaisuudessaan omassa käytössä. Juha-Veikko Kurjen kertomuksen mukaan tähän ratkaisuun päädyttiin yhden äänen enemmistöllä, ja muun muassa kokoukseen osallistunut Insinööriliiton toimitusjohtaja, rakennusinsinööri Jaakko Liede pidättäytyi äänestämästä.379

”Koska RIA:n yleinen kokous oli hyväksynyt hallituksen tekemän päätöksen ja ilmoituksen RIA:n erosta IL:sta sekä hyväksynyt tätä koskevat sääntömuutokset, todettiin RIA eronneeksi IL:sta.”380 Insinööriliiton johtajisto helmikuussa 1973.

Virallinen ilmoitus rakennusinsinöörien ja -arkkitehtien erosta toimitettiin Insinööriliittoon 27.11.1972 päivätyllä kirjeellä, jonka olivat allekirjoittaneet IRI:n puheenjohtaja Antti Salonen ja Pentti Kauppila.381 Lopullisesti asia varmistui IRI:n ylimääräisessä yleiskokouksessa tammikuussa 1973, jossa järjestön säännöistä poistettiin kohdat, joissa oli aikaisemmin määritelty sidokset Insinööriliittoon.382 Toinen välitön muutos koski järjestön nimeä, joka muutettiin muotoon Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit RIA ry. Järjestösuhteen rikkoutumisesta huolimatta neuvottelut IL:n ja RIA:n välillä jatkuivat välittömästi. Varta vasten perustettu IL:n ja RIA:n yhteistyöryhmä kävi vuoden 1973 kuluessa neuvotteluja toistuvasti, joissa hahmoteltiin järjestöjen välisen yhteistyön järjestämistä tulevaisuudessa. Keskiössä olivat insinöörien koulutuspoliittinen toiminta, jäsenmaksut, RIA:laisten osallistuminen IL:n päätöksentekoon, toimistojen yhdistämiskysymys sekä yhteistyösopimuksen aikaansaaminen. Marraskuussa keskustelut olivat niin pitkällä, että yhteistyöryhmä allekirjoitti yhteistyösopimusluonnoksen. Pian tämän jälkeen Insinööriliiton hallitus hyväksyi yhteistyösopimuksen. RIA:n sisällä sopimus kuitenkin hylättiin, mikä tarkoitti, ettei järjestöjen yhteistyösuhdetta saatu virallistettua.383

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

193 Vuosien 1972 ja 1973 tapahtumat IL:n ja RIA:n välillä kuvaavat hyvin Insinööriliiton järjestöpoliittista toimintaa. Järjestöjen välisestä kriisiytyneestä tilanteesta huolimatta neuvottelut niiden välillä sekä pyrkimys yhteistoimintaan jatkuivat välittömästi. Vastaava toimintatapa oli nähtävissä 1970-luvulla työmarkkinoiden järjestäytymisneuvotteluissa, ja se on ollut tyypillistä tuon jälkeenkin. Vaikeista neuvottelutilanteista, huonoista henkilösuhteista tai järjestöpoliittisista valtataisteluista huolimatta yhteistyötä eri osapuolien kanssa on pyritty ylläpitämään myös vaikeina aikoina. Rakennusinsinöörien ja -arkkitehtien eroamisella Insinööriliitosta oli ensivaiheessa huomattavat vaikutukset. IL:n jäsenmäärä laski 1 800 hengellä, mikä merkitsi liiton jäsenistön leikkautumista noin viidenneksellä. Samaan aikaan jäsenmaksutuotot laskivat yli 20 %, mikä pakotti muutenkin taloudellisesti haasteellisessa tilanteessa olleen Insinööriliiton erityisjärjestelyihin, jotta toimintaa voitiin jatkaa normaalissa laajuudessa.384 Kiitos tekniikan sektorin ripeän kasvuvauhdin, RIA:n ero ei kuitenkaan aiheuttanut Insinööriliitolle pidempikestoisia haittavaikutuksia. Kuten Insinööriliiton jäsenmäärän kehitystä kuvaava taulukko 4.4. osoittaa, ensinotkahduksen jälkeen liiton kasvu jatkui tasaisena yli 1970-luvun. Sama koski IL:n taloutta ja toimintaa ylipäätään. Järjestötyö jatkui ilman suurta murrosta, nyt RIA ei vaan ollut enää siinä osallisena. Mutta miksi rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit todella päätyivät eroamaan Insinööriliitosta? RIA oli kasvanut rakennusalan keskeiseksi toimijaksi, minkä seurauksena se ei enää samalla tavoin asemoitunut Insinööriliiton alaiseksi järjestöksi, kuten vaikka liiton paikallisyhdistykset. Rakennusalalle oli muodostunut aktiivista, koulutusrajat ylittävää yhteistyötä, mistä oli tullut yhä voimakkaammin RIA:n järjestötoiminnan viitekehys. Insinööriliiton toiminnassa painopiste taas oli alueellisessa järjestäytymisessä, mikä aiheutti erimielisyyttä järjestöjen välille. Myös jännitteet IL:n ja IRI:n johtajiston henkilösuhteissa ajoivat järjestöjä erilleen. Toisin kuin työmarkkina-asioissa, joissa IL ja KAL – ja erityisesti Juha-Veikko Kurki ja Alari Kujala – olivat löytäneet yhteisen sävelen, niin IL:n ja RIA:n välille yhteyttä ei syntynyt, mikä vaikutti oleellisesti välirikkoon. Lopulta järjestöhajaannuksessa kyse oli myös rahasta. RIA:n näkökulmasta enää ei ollut tarkoituksenmukaista tilittää sen jäsenmaksuosuutta Insinööriliitolle.

S u h t ee t r a ke nnusin sin ööre ihin ja in sin öö rio p p il a is iin

194 Insinööriliitto ei jäänyt seuraamaan rakennusinsinöörien ja -arkkitehtien poislähtöä toimettomana. Liitossa aloitettiin työt heti sen eteen, että myös tuota insinöörikuntaa saataisiin pidettyä jäsenistössä. Heti vuoden 1973 alussa IL lähti kartoittamaan, ketkä liiton hallintoelimissä toimineet RIA:laiset haluavat jatkaa tehtävissään. Osa halusi, kaikki eivät. Keväällä RIA:n jäsenistön keskuudessa toteutettiin laajempi tiedotuskampanja, jossa kerrottiin mahdollisuudesta pysyä jatkossakin Insinööriliitossa joko paikallis- tai työmarkkinayhdistysten kautta. Käytännössä RIA:n poislähtö Insinööriliitosta ei tarkoittanutkaan, etteikö liiton jäsenistöön olisi enää lukeutunut rakennusinsinöörejä ja -arkkitehteja. Vuonna 1981 työelämässä olleista 7000:sta rakennusinsinööristä ja -arkkitehdista 3200 oli järjestäytynyt RIA:aan ja 2300 Insinööriliittoon.”385 Tammikuussa 1973 Insinööriliitto lähestyi liiton hallintoelimissä toimineita RIA:n jäseniä kyselyllä, jossa tiedusteltiin näiden halukkuutta jatkaa IL:n luottamustehtävissä. Lähde: Insinööriliiton kirje niille luottamis miehille, jotka ovat myös IRI-RIAn jäseniä 3.1.1973.

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

195 Neuvottelut Insinööriliiton ja RIA:n välillä jatkuivat 1970-luvun puolivälissä. Johtopäätökseksi muodostui, ettei RIA:n paluu Insinööriliittoon ollut tarkoituksenmukaista, mutta yhteistyötä järjestöjen välillä tulisi kuitenkin kehittää. Yhden särön järjestöjen suhteisiin aiheutti vielä jo edellä kuvattu tapahtumasarja, jossa Akavan puheenjohtaja tarjosi RIA:lle mahdollisuutta liittyä keskusjärjestöön. Vaikka RIA keväällä 1976 päättikin olla lähtemättä Akavaan, niin asia heijastui välittömästi järjestösuhteisiin. Insinööriliiton johtajiston kokouspöytäkirjasta löytyy tuolta ajalta kirjaus, jonka mukaan ”RIA:n ja IL:n suhteet ovat nyt poikki ja pysyvät.”386 Voimakkaistakin äänenpainoista huolimatta IL:n ja RIA:n väliset jännitteet tasaantuivat vähitellen, ja järjestöjen ammatillinen yhteistyö jatkui esimerkiksi IAET-työttömyyskassan ympärillä, jonka jäseninä rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit säilyivät. Yhteistoiminnan muodot olivat 1980-luvulla jo vakiintuneet, eikä todellisia jälleenliittymisneuvotteluja enää tuolloin käyty järjestöjen välillä.387 Seuraavina vuosikymmeninä Insinööriliiton ja Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit RIA:n välisissä keskusteluissa on aina välillä noussut esiin mahdollisuus tiivistää yhteistyötä. Toistaiseksi rakennuspuolen insinöörijärjestö ei ole kuitenkaan liittynyt takaisin Insinööriliittoon. Insinöörioppilaat palaavat Insinööriliittoon Insinööriliiton ja Insinöörioppilasliiton (IOL) välille 1960-luvulla syntyneet, pitkälti järjestödemokratiavaatimuksen ja edunvalvontatyön käynnistämisen ympärille syntyneet jännitteet eivät olleet kadonneet seuraavalle vuosikymmenelle siirryttäessä. Kysymys siitä, millainen asema insinööreiksi kouluttautuvilla tulisi Insinööriliitossa olla, oli edelleen ratkaisematta tavalla, joka tyydyttäisi molempia osapuolia. Käytännössä kyse oli siitä, että IOL halusi insinööreiksi opiskeleville lisää valtaa Insinööriliitossa, kun taas liiton näkökulmasta sille oli vain vähän perusteita, koska IL oli ennen kaikkea insinöörien, ei alalle vasta oppivien järjestö. Aivan vuosikymmenen alussa IL ja IOL kävivät toistuvasti neuvotteluja insinöörioppilaiden asemasta Insinööriliitossa. Insinööriliiton ja oppilaiden edustajat laativat myös yhteisen esityksen IL/IOL-yhteistyön järjestämisestä.388 Yhteisymmärrystä ei kuitenkaan syntynyt, ja kesällä 1970 IOL kehotti oppilasyhdistyksiä pidättäytymään maksuistaan IL:lle, kunnes oppilaiden asema liitossa on selvitetty. Marraskuussa IOL:n liittokokous

S u h t ee t r a ke nnusin sin ööre ihin ja in sin öö rio p p il a is iin

196 päätyi puolestaan jo suosittamaan oppilasyhdistyksille eroa Insinööriliitosta, mikäli oppilaiden asemaa liitossa ei saada määriteltyä IOL:n hallitusta tyydyttävällä tavalla.389 Omana ratkaisunaan IL:n valtuusto puolestaan asetti syyskokouksessaan työryhmän, jossa myös oppilailla oli edustus, käsittelemään nuorjäsenten tilannetta liitossa. Samassa yhteydessä annetussa julkilausumassa todettiin, että viimeisen vuoden opiskelijat tulisi ottaa omien insinööriyhdistysten täysvaltaisiksi jäseniksi. ”Tällä tavalla heidän äänensä tulee täysin mies-ääni-periaatteen mukaan kuulluksi Insinööriliitossa.”390 Tilanne ei kuitenkaan vieläkään ratkennut, ja Insinööriliitossa jouduttiin tekemään 1970-luvun alkupuoli töitä oppilaskysymyksen selvittämiseksi. Uusia tapaamisia järjestettiin, komiteoita perustettiin ja ratkaisuehdotuksia annettiin, mutta ilman tuloksia. Insinöörioppilaiden puolelta nostettiin esiin myös vaihtoehto, että IOL:n toiminta voidaan myös ajaa alas ja oppilasjärjestö kokonaan lopettaa.391 Insinööriliitolle tämä ei ollut toivottava vaihtoehto. Opiskelijayhteistyön keskeinen ohjenuora oli perinteisesti ollut, että insinöörioppilas on tuleva insinööri ja siten potentiaalinen IL:n jäsen. Tämän vuoksi yhteistoiminnan onnistuminen oli liiton näkökulmasta tärkeää.

”Viime aikoina on järjestösektorilla tapahtunut monia mullistuksia. Joukot siirtyvät leiristä toiseen laskelmoiden omia mahdollisuuksiaan ja toisten lupauksia saavuttaa valtakunnallisesti jaettavana olevasta tulokakusta entistä suurempi osa. Käydään taistelua sieluista. Monesti näyttää järjestöiltä pääasia – jäsenistön etujen ajaminen – unohtuvan tavoiteltaessa vain valtaa. Ilmiö ei ole uusi insinöörienkään keskuudessa. Ennestäänkin pientä ammattikuntaamme pyritään repimään pieniksi palasiksi. Näin ei voi jatkua.”392 Insinööriliiton Juha-Veikko Kurki kesällä 1975.

Yksi keskeinen vaikuttava tekijä IL:n ja IOL:n ongelmien taustalla oli yleisesti ottaen sekava tilanne, joka vallitsi 1970-luvun puolivälissä koti-

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

197 Keväällä 1976 STTK lähestyi puheenjohtajansa Jorma Reinin toimesta vastavalmistuneita insinöörejä. Kirje on hyvä esimerkki STTK:n 1970-luvun pyrkimyksistä vahvistaa asemaansa kotimaisen insinöörikunnan keskuudessa. Onnittelujen jälkeen viestissä nostettiin esiin insinöörien vastuu suomalaisen teollisuuden kehittämisessä sekä mahdolliset hankaluudet, joita työelämässä saattoi tulla vastaan. Noihin vaikeuksiin sekä insinöörien palkkaukseen ja työehtoihin perusteilla ollut Insinöörien Yhteistyöjärjestö lupasi tarjota apuaan.

maisten tekniikan ammattijärjestöjen ja alan opiskelijajärjestöjen keskuudessa. Tähän viittaa myös IL:n toimitusjohtajan Turun teknillisen oppilaitoksen opiskelijoille suunnattu viesti heinäkuussa 1975. Insinööriliitolle suurin haaste tuli STTK:n vaikutuspiiriin kuuluneilta järjestöiltä. Jo aikaisemmin STTK oli houkutellut insinöörejä ja insinööreiksi opiskelevia riveihinsä, ja jatkoa tähän saatiin keväällä 1976, jolloin STTK lähestyi puheenjohtajansa Jorma Reinin nimissä vastavalmistuneita insinöörejä. Nuori insinööri -otsikoidussa värväyskirjeessä heitä houkuteltiin liittymään STTK:n alaiseen Insinöörien Yhteistyöjärjestöön lupauksella työehto- ja palkkasopimuksiin tähtäävän työmarkkinatoiminnan käynnistämisellä.393 Vastaava yritys toistettiin kahta vuotta myöhemmin, kun heikko taloustilanne oli vaikeuttanut myös insinöörien työllistymistä. Vuonna

S u h t ee t r a ke nnusin sin ööre ihin ja in sin öö rio p p il a is iin

198 1978 STTK:n toimesta perustettiin Insinöörien Ammattiliitto IAL, joka keskittyi erityisesti vastavalmistuneisiin insinööreihin ja rakennusarkkitehteihin. Insinööriliiton näkökulmasta kyse oli jälleen pyrkimyksestä hajottaa insinöörikuntaa. Sekä Insinöörien Yhteistyöjärjestön että IAL:n saavutukset nuorten insinöörien keskuudessa jäivät kuitenkin vähäisiksi.394 Toinen järjestö, joka alkoi 1970-luvun alkuvuosina vaikuttaa yhä voimakkaammin Insinöörioppilaiden suuntaan, oli Suomen Tekniikan Opiskelijoiden Liitto (STOL). Vuonna 1968 perustettu STOL oli valtakunnallinen tekniikan alan opiskelijoiden etujärjestö, joka tavoitteli jäsenikseen insinöörioppilaita, diplomi-insinööreiksi opiskelevia teekkareita sekä teknikko-oppilaita. Koulutusrajat ylittävän STOL:n pyrkimyksenä oli muodostaa kaikki tekniikkaa opiskelevat tahot yhteen kokoava järjestö ajamaan alan opiskelijoiden asiaa. Vertikaalisesti organisoitunut STOL muodosti haasteen Insinööriliitolle, jolle oli tärkeää säilyttää myös insinööriopiskelijat koulutusrajoja noudattelevan järjestäytymismallin piirissä. Järjestöjen välisestä kilpailutilanteesta huolimatta Insinööriliitto solmi yhteistyö- ja informaatiosopimuksen STOL:n kanssa 1975, jonka jälkeen ne alkoivat toteuttaa erilaisia koulutuspoliittisia aloitteita yhdessä muiden tekniikan kentän järjestöjen kanssa.395 Yhteistyökuvioista huolimatta IL:n suhde opiskelijajärjestön kanssa oli ongelmallinen. Osasyy tähän oli, että STOL:n ja STTK:n yhteistoiminta alkoi saada muotoja, jotka koettiin Insinööriliitossa uhkaavina. Liitossa muun muassa pelättiin STOL:n luovuttavan insinöörioppilaiden osoitetietoja STTK:lle, joka puolestaan voisi hyödyntää niitä jäsenrekrytoinnissaan.396 IOL:n toiminnan lähentyminen STOL:n linjauksia sekä esimerkiksi insinöörioppilaiden ja teknikko-oppilaiden yhdistysten mahdollinen yhdistyminen teknillisissä oppilaitoksissa herättivät huolta Insinööriliitossa. Tammikuussa 1975 IL:n johtajistossa keskusteltiin jo mahdollisuudesta, että liitto ottaisi IOL:n toiminnan hoitoonsa. Samalla pohdittiin myös mahdollisuutta liittää Insinöörioppilasliitto Insinööriliiton jäsenjärjestöksi.397 Insinöörioppilasliitto ei kuitenkaan lopulta liittynyt Insinööriliittoon, vaan IOL:n toiminta lakkautettiin kokonaisuudessaan vuonna 1976. Insinööriliitto puolestaan perusti välittömästi korvaavan oppilasjärjestön Insinöörioppilasyhdistyksen (IOY) hoitamaan liiton nuor

IV Ins inöör ik u n n an ase maa l ähdetään p uo lusta ma a n t yö ma rkkino il l a

199 jäsentoimintaa.398 Jo samana vuonna IOY myös hyväksyttiin Insinööriliiton valtuuston syyskokouksessa liiton jäseneksi, ja jäsenyyden myötä insinöörioppilaat saivat edustuksen IL:n valtuustoon, valiokuntiin, työmarkkinavaltuuskuntaa sekä piiritoimikuntiin. Insinööriliiton ja insinöörioppilaiden suhteiden kannalta muutos oli merkittävä, koska nyt oppilaat oli sidottu mukaan liiton toimintaan ja heille tarjoutui mahdollisuus vaikuttaa järjestöasioihin. Ei tosin mies ja ääni -periaatteen mukaisesti, kuten vaatimus oli alun perin kuulunut, mutta yhtenä äänenä muiden IL:n puheoikeudellisten joukossa. Insinöörioppilasyhdistyksen perustamisen jälkeen Insinööriliiton palkkaama opiskelija-asiamies lähti kiertämään Suomen teknillisiä oppilaitoksia. Hänen tehtävään oli luoda yhteyshenkilöverkosto, jonka varaan uusi oppilasjärjestö voitaisiin rakentaa ja sitä kautta kasvattaa insinööreiksi opiskelevien järjestäytymisastetta Insinööriliitossa.399 IL:ssa oli nyt myös mietitty tarkemmin toimintastrategiaa, jotta asiassa onnistuttaisiin. Siihen kuului muun muassa aktiivinen yhteydenpito eri oppilaskuntiin ja oppilaisiin. Pelkästään vuonna 1978 IL järjestikin lähes viisikymmentä tiedotustilaisuutta insinööriksi opiskeleville, sekä vielä erilliset tilaisuudet opintonsa aloittaneille ja valmistuville. Osaksi jäsenrekrytointia mukaan oli otettu vielä jäsenedut, joita alettiin tarjota myös insinöörioppilaille. He olivat 1980-luvun alussa jo oikeutettuja kaikkiin Insinööriliiton jäsenpalveluihin ja -etuihin.400 Aktiivinen viestintä ja tarjotut jäsenedut kertovat siitä, kuinka Insinööri liiton opiskelijajäsenhankinta oli kehittynyt huomattavasti aikaisempiin vuosikymmeniin verrattuna. Tämä puolestaan vaikutti siihen, että Insinöörioppilaiden rekrytoinnissa saavutettiin nopeasti tuloksia. Insinööriliiton omien tilastojen mukaan vuonna 1979, eli alle neljä vuotta IOY:n perustamisen jälkeen, jo 92 prosenttia teknillisistä opistoista valmistuneista oli liiton nuorjäseniä.401 Vuosikymmenen päättyessä opiskelijaliikehdintä oli asettunut insinöörien keskuudessa, aivan kuten yhteiskunnassa ylipäätään, ja 1980-luvun alussa oppilaat seisoivat tukevasti Insinööriliiton tavoitteiden takana. Hyvä esimerkki tästä oli tuolloin ajankohtainen metsäteknikkokysymys. Tammikuussa 1983 IOY anoi IL:lta rahoitusta luentolakon valmistelua varten.402 Liitto antoi tukensa lakolle, joka järjestettiin insinöörin arvonimen puolustamiseksi.

S u h t ee t r a ke nnusin sin ööre ihin ja in sin öö rio p p il a is iin

Insinöörien liitto astuu työmarkkina kentälle Insinööriliitto 1980-luvulla

201

Suomi noussut hyvinvointivaltioiden joukkoon Yhteiskuntatieteilijä J.P. Roos on eräässä yhteydessä luonneh-

tinut suomalaisen yhteiskunnan kehityskaarta siten, että 1970-luvulla hyvinvointivaltio saatiin rakennettua vesikattovaiheeseen, mutta vasta 1980-luvulla projekti oli sikäli valmis, että tuolloin voidaan puhua varsinaisesta hyvinvointivaltiosta. Sellaisesta valtiosta, joka pyrki takaamaan kansalaisilleen kohtuullisen muuttumattoman elintason kaikissa kriisitilanteissa.403 Tuo luonnehdinta on pienin muutoksin osuva myös Insinööriliiton kohdalla. IL saatiin insinöörien ammattijärjestönä vesikattovaiheeseen 1970-luvulla, mutta vasta seuraavalla vuosikymmenellä liitto toimi suomalaisilla työmarkkinoilla todellisena insinöörien ammattijärjestönä. Sellaisena, joka todella jo oli vakiinnuttanut paikkansa työmarkkinakentällä. Suomen historiassa 1980-luku merkitsee hyvinvoinnin jaksoa, jonka kuluessa politiikan perinteet murtuivat useammalla tavalla. Yksi merkittävä kausi päättyi loppuvuodesta 1981, kun vuodesta 1956 maata johtanut presidentti Urho Kekkonen vetäytyi tehtävästään terveydellisten syiden takia. Kekkosen tilalle noussut Mauno Koivisto alkoi pian muuttaa presidentin roolia suomalaisessa yhteiskunnassa. Tähän liittyi presidentin valtaoikeuksien kaventaminen ja pääministerin aseman vahvistaminen sekä presidentin toimikausien rajaaminen kahteen. Nämä muutokset johtivat siihen, että Kekkosen aikaisen valtion johtajan ja kansakunnan isän asema alkoi muuttua sellaiseksi presidentti-instituutioksi, joka on edelleen tunnusomainen Suomelle. Vielä presidenttikautensa alkupuolella Mauno Koivisto joutui johtamaan maataan kylmän sodan maailmassa. Siinä Suomen osalta tärkeintä oli ylläpitää hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliittoon. Mihail Gorbatšovin

S u o m i nous s u t h yvin v oin t ivalt ioide n jou kko o n

202 Taulukko 5.1. Suomen suurimmat vientimaat vuonna 1988 (osuus koko viennistä) Neuvostoliitto 15 %

Ruotsi 14 %

Iso-Britannia 13 %

Saksan liittotasavalta 11 %

Yhdysvallat 6 %

Lähde: SVT, Suomen tilastollinen vuosikirja 1990, 179.

valtaantulo vuonna 1985 muutti tilannetta. Glasnost ja perestroika toivat mukanaan Neuvostoliiton politiikan avautumisen ja liennytyksen. Konkreettisesti ne näkyivät muun muassa siinä, että vuosikymmen lopulla itäblokin johtaja salli demokraattiset uudistukset entisissä Itä-Euroopan maissa, kuten Puolassa, Saksassa, Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa. Neuvostoliiton ja koko itäblokin aseman muutos asetti myös Suomen uuteen tilanteeseen. Vähitellen maa pystyi toimimaan ulkopolitiikassaan itsenäisemmin, eikä Venäjän suuntaa tarvinnut enää kuunnella yhtä tarkalla korvalla kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Vuosikymmenen aikana tapahtuikin jo Suomen lähentymistä Eurooppaan muun muassa Euroopan vapaakauppajärjestön täysjäsenyyden (1986) ja Euroopan neuvoston jäsenyyden (1989) muodossa.

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

203 Taulukko 5.2. Suomen vienti toimialojen mukaan vuonna 1989 Tekstiili- ja vaate teollisuus

3,6 %

Puutavarateollisuus

7,4 %

Paperiteollisuus

32,9 %

Kemian teollisuus

8,9 %

Metallien perusteollisuus

9,2 %

Metallituote- ja koneteollisuus

32,8 %

Muut toimialat

5,6 %

Lähde: SVT, Suomen tilastollinen vuosikirja 1990, 167.

Suomen kauppapolitiikassa Neuvostoliitto säilyi kuitenkin tärkeänä kumppani koko 1980-luvun (taulukko 5.1.). Suomen suurimpana vientimaana sillä oli suuri merkitys Suomen taloudelle, ja esimerkiksi kotimainen vaateteollisuus nojautui vahvasti itävientiin. Neuvostoliiton ja muiden tärkeiden kauppakumppanien – Ruotsin, Iso-Britannian ja Saksan liittotasavallan – myötävaikutuksella 1980-luvusta muodostui hyvä jakso Suomen taloudelle ja teollisuudelle. Maa kuului nyt maailman vauraimpien valtioiden joukkoon, ja vuosikymmenen loppuun asti kotimainen teollisuus pärjäsi kaupassa selvästi eurooppalaista keskitasoa paremmin.404 Tämä heijastui myös työmarkkinoille, jossa esimerkiksi teollisuustyöväen ja insinöörikunnan reaaliansiot kehittyivät tasaisen suotuisasti koko vuosikymmenen.

S u o m i nous s u t h yvin v oin t ivalt ioide n jou kko o n

204 Suomen vientitilastoista näkyy hyvin, kuinka teollinen menestys ja maan hyvinvointi olivat vahvasti riippuvaisia metallista ja metsästä (taulukko 5.2.). Metallituote- ja koneteollisuuden ja metallien perusteollisuuden yhteenlaskettu osuus kokonaisviennistä oli vuosikymmenen lopussa 42 prosenttia. Paperiteollisuuden ja puutavarateollisuuden osuus oli puolestaan 40 prosenttia. Suurin yksittäinen viennin toimiala, metallituoteja koneteollisuus, vastasi kolmanneksesta Suomen ulkomaankaupasta. Lähes samalla tasolla oli paperiteollisuus. Yksittäisistä vientituotteista paperi eri muodoissaan olikin 1980-luvun suomalaisen vientiteollisuuden kulmakivi yhdessä erilaisten koneiden ja laivojen kanssa. Muutokset teknologiaosaamisessa alkavat näkyä Suomalaisen viennin kärki edusti 1980-luvulla jalostusasteeltaan melko heikkoja tuotteita ja tekniseltä tasoltaan kohtuullisen yksinkertaista tekniikkaa. Myös tutkimukseen ja kehitystoimintaan (t&k) nojaavia korkean teknologian sovelluksia syntyi, mutta ne olivat edelleen yksittäisiä valonpilkahduksia. Pinnan alla oli muutos kuitenkin jo käynnissä, mikä tarkoitti huomattavaa kehitystä suomalaiselle t&k-sektorille. 1960-luvulta lähtien aktivoituneet pyrkimykset suomalaisen tutkimus- ja kehitystoiminnan tason nostamiseksi alkoivatkin kahta vuosikymmentä myöhemmin tuottaa yhä selvempiä tuloksia. Suomessa 1980-luvulla käynnissä ollut muutos kohti vahvemmin koulutukseen, tutkimukseen ja tuotekehitykseen nojaavaa kansakuntaa tulee näkyviin useissa esimerkeissä. Yksi niistä liittyy valtion aktiiviseen rooliin kotimaisen tutkimus- ja teknologiajärjestelmän tukijana. Vuosien 1970 ja 1987 välisenä aikana valtion tutkimusmenot kolminkertaistuivat, ja teollisuutta palvelevan tutkimuksen määrärahat kasvoivat noin kahdeksankertaisesti. Nyt kyse ei ollut enää muodollisesta tuesta, kuten vielä 1960-luvulla, jolloin valtio alkoi ensikerran tukea yritysten t&k-toimintaa. Maahan perustettiin myös kokonaan uusi organisaatio vauhdittamaan Suomen kehittymistä teknologian saralla. Vuonna 1983 toimintansa aloittaneen valtionhallinnon alaisen Tekesin tehtävä oli edistää korkeakoulujen, yliopistojen ja yritysten tutkimus- ja kehitysprojekteja ja auttaa muuttamaan niitä liiketoiminnaksi. 1980-luvulta lähtien Tekesistä muodostuikin yksi suomalaisen innovaatiojärjestelmän keskeisiä osatekijöitä.405

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

205 Siinä missä valtio omalla toiminnallaan loi edellytyksiä uuden tekniikan kehittämiselle, myös yritysten t&k-orientoitumisessa tapahtui muutos. Tutkimusta suorittavien yritysten lukumäärä kasvoi selvästi 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla, minkä seurauksena yrityssektorin t&k-toiminta lisääntyi. Kun tutkimus- ja kehittämistoiminnan menot kasvoivat Suomessa 1980-luvulla nopeasti, niin tuon kasvun taustalla oli ennen kaikkea yritysten lisääntynyt aktiivisuus. Vuodelle 1987 arvioidut tutkimusmenot olivat 6,4 miljardia markkaa, mikä merkitsi noin 70 prosentin kasvua vuoden 1981 tasosta.406 Samaan aikaan tutkimus- ja kehittämistoiminnan osuus bruttokansantuotteesta nousi 1,2 prosentista 1,7 prosenttiin. Tuossa vaiheessa Suomen kasvuvauhti tutkimuksen ja tekniikan saralla oli nopeinta Pohjolassa ja toiseksi nopeinta OECD-maiden keskuudessa.407 Yksi tekijä, joka myös loi 1980-luvulla edellytyksiä suomalaisten paremmille valmiuksille osallistua innovaatiotoimintaan, oli koulutustason parantuminen yhteiskunnassa. 1970-luvun alusta 1980-luvun puoliväliin tultaessa yliopistotutkinnon tai insinöörintutkinnon suorittaneiden osuus oli kaksinkertaistunut suomalaisten keskuudessa. Siirtyessään työelämään tuo joukko, päätyi yhä useammin toimimaan tutkimus- ja kehitystyön parissa. Tuolla alalla työskentelevien lukumäärä lisääntyi 1970-luvulta 1980-luvulle tultaessa noin 70 prosenttia, minkä jälkeen t&k:n pariin Suomessa työllistyi jo noin 30 000 ihmistä.408 Tämä heijastui suoraan vuosittain tutkimukseen käytettyjen työvuosien määrään, joka kaksinkertaistui noin vuosikymmenessä.409

”Tiede- ja teknologiaindikaattorit osoittavat Suomen kehityksen olleen myönteinen. Suomi on saavuttamassa kehittyneimpien OECD-maiden teknologista etumatkaa.”410 Tiede ja teknologia 1987 -raportti.

Muuttuneesta tutkimus- ja kehitystoiminnan kulttuurista alkoi pian näkyä konkreettisia osoituksia. Suomen huipputekniikan tuotteiden vienti kasvoi 1980-luvulla nopeammin kuin niiden tuonti. Samalla myös korkean

S u o m i nous s u t h yvin v oin t ivalt ioide n jou kko o n

206 teknologian osuus koko ulkomaankaupasta oli kasvussa. Merkkejä oli siis ilmassa, että Suomesta voidaan viedä maailmalle myös t&k-perustaista ja paperikonetta pienempää tekniikkaa. Kotimaisen tekniikan levittäytymisestä maailmaan kertoo myös se, että suomalaisten patentointi lisääntyi ulkomailla. Suomalaiset patentoijat kasvattivat 1970- ja 1980-lukujen taitteessa osuuttaan erityisesti Yhdysvalloissa, mutta myös Länsi-Euroopassa.411 Myös kotimaisessa patentoinnissa tapahtui kehitystä, joka osaltaan kertoo 1980-luvulla tapahtuneesta muutoksesta. Tiedeperustaisilla ja t&k- intensiivillä tekniikan aloilla tekniikan kehitystyö aktivoitui ensimmäisenä kemian ja metallurgian parissa 1970-luvulta lähtien. 1970-luvun puolivälin jälkeen suomalaisten patentoijien osuudet alkoivat kasvaa myös sähkön ja fysiikan patenttilohkoilla (kuvio 5.1.). Fysiikan lohkolla erityisesti instrumenttitekniikan kasvu oli huomattavaa 1980-luvulla. Televiestintäteknologia oli puolestaan keskeinen sähkötuotteiden joukossa. Sen vienti lähti kiihtyvälle kasvu-uralle vuosikymmenen toisella puoliskolla ja sitten huimaan nousuun 1990-luvulla. Suomen suunta tutkimuksen, kehitystoiminnan ja korkean teknologian maana muuttui oleellisesti 1980-luvulla. Samaan aikaan realiteetti oli kuitenkin myös, että se kulki edelleen kaukana kehittyneempien maiden takana. Esimerkiksi kotimaisen korkean teknologian kaupan taso oli vain puolet Ruotsin tasosta. Suomi oli kuitenkin jo saavuttamassa perinteisesti kehittyneempien OECD-maiden etumatkaa teknologian alalla. Valtion ja teollisuuden aktiivisuuden ansiosta tutkimus- ja kehitystoiminnan osuus bruttokansantuotteesta kehittyi suotuisasti, ja korkean teknologian kaupassa vienti kasvoi jo tuontia nopeammin. Tällaiset merkit kertoivat, että Teknologia-Suomen suunta oli oikea ja että kotimaisten insinöörien osaamiselle olisi jatkossa yhä enemmän kysyntää. ”Voiko täydellisyyttä olla olemassa missään muodossa Totta toki muun muassa Olkiluodossa Ei mikään oo niin viisas kuin insinööri On täydellisiä Joka nippeli ja rööri.” Eppu Normaali, Suomi-ilmiö 1980.

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

207 Kuvio 5.1. Suomalaisten patentinhakijoiden patentointi fysiikan, sähkön sekä kemian ja metallurgian patenttilohkoilla Suomessa 1940–2000 350 300 Fysiikka Sähkö Kemia ja metallurgia

250 200 150 100 50

2000

1995

1990

1985

1980

1975

1970

1965

1960

1955

1950

1945

1940

Lähde: Sampsa Kaataja, Tieteen rinnalla tekniikkaa. Suomalaiset korkeakoulututkijat kaupallisten sovellusten kehittäjinä 1900-luvulla. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 185. Suomen Tiedeseura. Helsinki. 2010, 40.

Taulukko 5.3. Suurimmat korkean teknologian alat Suomessa vuonna 1985 (tuotannon arvo) 1. Kemikaalit

2 600 milj. mk.

2. Sähköiset koneet

2 400 milj. mk.

3. Telekommunikaatiolaitteet

1 700 milj. mk.

4. Tietokoneet ja oheislaitteet

1 600 milj. mk.

Lähde: SVT, Tiede ja teknologia 1987. Tilastokeskus 1987, 35.

S u o m i nous s u t h yvin v oin t ivalt ioide n jou kko o n

208 Insinööriliiton toiminta laajenee ja ammattimaistuu Insinööriliiton historiassa 1970-luku muodostaa tärkeän käännekohdan. Se oli insinöörijärjestön toiminnan uudelleen määrittelyn aikaa, jolloin ratkaistiin, mikä linja insinöörikunnan asioiden ajamisessa valitaan, miten se käytännössä toteutetaan ja kenen kanssa yhteistyöhön sitoudutaan. 1970-luku oli myös ajanjakso, jolloin erilaiset järjestöpoliittiset kahnaukset alkoivat koskettaa yhä enemmän liiton toimintaa. Niihin lukeutuivat Insinööriliiton sisäiset järjestöskismat, mutta ne tulivat esiin myös suhteissa muihin työmarkkinoilla toimiviin liittoihin, jotka pyrkivät laajentamaan toimintaansa insinöörikunnan keskuuteen. Muun muassa STTK:n ja sen vaikutuspiirissä toimineen STOL:n houkutteluista huolimatta Insinööriliitto onnistui säilyttämään asemansa selvästi suurimpana tekniikan parissa työskentelevien järjestönä. 1980-luvun alussa 90 % Suomessa järjestäytyneistä insinööreistä ja rakennusarkkitehdeistä kuului Insinööriliittoon.412 Uuden vuosikymmenen alkaessa Insinööriliitolla olikin vahva mandaatti hoitaa insinöörikunnan asioita. 1980-luku muodostaa Insinööriliiton historiassa vakaamman järjestöllisen vahvistumisen kauden, jolloin liiton järjestötoiminta laajentui entisestään ja sen tarjoamat palvelut kehittyivät. Vuosikymmenen kuluessa IL myös vakiinnutti lopullisesti paikkansa kotimaisen työmarkkinakentän toimijoiden joukossa. Monin osin edellä mainitut kehityskulut jatkoivat jo 1970-luvulla havaittavissa olleita linjoja. Toisin sanoen, tuloksia saavutettiin pitkäjänteisen järjestötyön ansiosta. Keskeinen tekijä Insinööriliiton toiminnan laajentumisen taustalla oli liiton jäsenmäärän kehitys. Se jatkoi tasaista kasvuaan aina 1990-luvulle saakka (kuvio 5.2.), mikä aiheutti osaltaan painetta vahvistaa järjestötyön pohjaa. IL:n kasvu asetti myös haasteita esimerkiksi jäsenpalveluiden järjestämiselle, jotta jo varsin suuri ja ammatillisessa kehyksessä melko heterogeeninen jäsenistö saatiin pidettyä tyytyväisenä. Eri työmarkkinasektoreilla – teollisuudessa, valtion ja kuntien palveluksessa sekä tekniikan opetustehtävissä – työskennelleet IL:n jäsenet olivat esimerkiksi edunvalvonnan osalta varsin erilaisissa tilanteissa. Vuosikymmenen lopulla jo 25 000 jäsenen suuruiseksi kasvaneen Insinööriliiton tuli kyetä tarjoamaan palveluita sekä edistämään kaikkien noiden jäsenryhmien asiaa.

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

209 Kuvio 5.2. Insinööriliiton jäsenmäärän kehitys 1975–1995413 30 000

25 000

20 000

15 000

10 000

1995

1994

1992

1993

1991

1990

1989

1988

1987

1986

1985

1984

1983

1981

1982

1980

1979

1978

1976

1975

1977

5000

Lähde: Insinööriliitto, tutkimusosasto.

Insinööriliiton järjestötoiminnan laajentumisen ja ammattimaistumisen mahdollisti osaltaan liiton parantunut taloustilanne. Ongelmat järjestötyön rahoittamisessa oli vuosikymmenien ajan ollut yksi suurimmista Insinööriliiton työtä rajoittaneista tekijöistä. 1970-luvulla aloitetut liiton talouden tasapainottamistoimet eivät olleet tuottaneet tulosta vielä 1980luvun alkuun tultaessa. Tuolloin IL:ssa jouduttiin toteamaan, että liiton maksuvalmius on heikko ja että sitä tulee parantaa. Insinööriliiton hallitus reagoi asiaan ryhtymällä ”nopeutettuihin parannustoimiin liiton talouden kohentamiseksi.”414 Käytännössä tämä tarkoitti jäsenmaksujen korottamista.

I ns i nöör il ii ton toimin ta l aaje n ee ja ammat t ima ist uu

210 Lisääntyneiden jäsenmaksutuottojen ja ylipäätään huolellisemman taloudenhoidon ansiosta Insinööriliiton taloustilanne alkoi parantua. Tämä tulee esiin kokouspöytäkirjoissa ja hallituksen vuosikertomuksissa, joissa tilinpäätöstietoja aletaan ensi kerran säännöllisesti kommentoida positiiviseen sävyyn. Vuoden 1984 osalta voitiin jo todeta, että vuotuinen tilinpäätös muodostuu ennakoitua paremmaksi. Vastaavat tilinpäätös tietoja koskevat kommentit toistuivat lähitulevaisuudessa säännöllisesti, kun IL:n taloudellinen toimintavarmuus ja vakavaraisuus lisääntyivät koko vuosikymmenen loppupuolen ajan.415 Pitkään odotettu käänne Insinööriliiton talouden tilassa oli vihdoin tapahtunut.

”Maksuvalmius oli koko toimintavuoden hyvä.”416 Insinööriliiton hallitus vuoden 1989 taloustilanteesta.

Insinööriliiton toiminnan laajentuminen 1980-luvulla ja kehittyminen ammattimaisempaan suuntaan tulee esiin erilaisten pienempien ja suurempien järjestötyön esimerkkien avulla. Kun vielä 1970-luvun alussa Insinööriliiton toimistolla työskenteli täysipäiväisesti kahdeksan henkilöä, niin 1980-luvulle tultaessa määrä oli noussut seitsemääntoista, joiden lisäksi liiton palkkalistoilla oli kuusi piiriasiamiestä. Vuosikymmenen lopussa liiton toimiston laajuus oli jo 30 henkeä, ja kentällä työskenteli viisi piiriasiamiestä.417 Sen lisäksi, että kasvava järjestö tarvitsi enemmän työvoimaa, liittoon palkattiin henkilöitä hoitamaan myös kokonaan uusia tehtäviä. Alkuvuodesta 1981 Insinööriliitossa aloitti ensimmäinen kokopäivätoiminen järjestökouluttaja, jonka pääasiallinen tehtävä oli IL:n omien toimijoiden osaamisen kehittäminen. Näille ryhdyttiin järjestämään tiedotus-, neuvotteluja kokoustaitokoulutusta, ja esimerkiksi jäsenyhdistysten puheenjohtajat saivat mahdollisuuden osallistua puheenjohtajakoulutukseen.418 Liiton ensimmäinen oma lakimies aloitti toimessaan 1987, mikä lisäsi lainsäädännöllistä asiantuntemusta esimerkiksi työsuhdeneuvontaan liittyneissä kysymyksissä.419 Myös liiton tiedotustoimintaan alettiin nyt kiinnittää enemmän huomiota. Syksyllä 1982 hyväksytty IL:n tiedotuspoliittinen ohje oli keskeinen,

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

211 kun Insinööriliitolle hahmoteltiin toimintastrategiaa myös tiedottamisen osalta. Ongelmana liiton viestinnässä koettiin olleen suunnitelmallisuuden ja selkeiden tavoitteiden puute. Tähän haluttiin saada muutos. Tiedotuspoliittisen ohjeen keskeinen viesti oli, että alati lisääntyvän informaation keskellä insinöörikunnan ääni tuli saada paremmin kuuluviin. Se edellytti Insinööriliiton harjoittaman viestinnän terävöittämistä, jolloin jäsenkuntaa saataisiin informoitua paremmin. Tämän lisäksi myös ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin voitaisiin vaikuttaa tehokkaammin tarkemmin suunniteltujen julkisten kannanottojen avulla.420 Näiden pohdintojen tuloksena oli Insinööriliitolle uudenlainen tiedotusstrategia, joka perustui oman viestin aktiiviseen esiin tuontiin.

”Esille on päästävä vaikka väkisin.”421 Insinööriliiton tiedotuspäällikkö Olavi Jukarainen tammikuussa 1983.

Osa uutta viestintästrategiaa oli myös, että Insinööriliittoa lähellä olevien asioiden uutisointia alettiin seurata tarkemmin, ja niitä myös tilastoitiin. Esimerkiksi 1986 liittoa tai sen ajamia asioita koskevia uutisia, artikkeleita ja puheenvuoroja oli lehdistössä noin 4000 kappaletta. Kaupallisten radiokanavien ja Suomen Tietotoimiston lisäksi myös Yleisradio teki ohjelmia IL:a koskettaneista aiheista. Niistä seitsemän julkaistiin televisiossa.422 Insinööriliiton toiminnan kehittyminen tulee konkreettisesti esiin liiton jäsenpalveluissa. 1980-luvun kuluessa alkaa näkyä entistä selvemmin, kuinka jäsenille tarjotut palvelut jakautuivat insinöörien työelämään liittymättömiin etuihin sekä varsinaisiin urapalveluihin. Jo 1970-luvulla jäsenistön ulottuville tulleiden jäsenetujen rinnalle syntyi uusia, kuten bensiini- ja polttoöljyalennuksia sekä tarjouksia edullisempaan lomailuun Suomessa. Insinöörien ammatillisen toiminnan kannalta oleellisempia olivat kuitenkin urapalvelut, jotka koskettivat suoraan jäsenistön työelämää. Niiden kautta Insinööriliiton rooli jäsenkunnan työelämän sujuvuuden edistäjänä vahvistui.

I ns i nöör il ii ton toimin ta l aaje n ee ja ammat t ima ist uu

212 Yksi osa Insinööriliiton tiedotuslinjan muutosta oli Insinöörikunta-lehden julkaisemisen aloittaminen vuoden 1980 alussa. Insinöörikunta korvasi 1970-luvulla julkaistun Tästä on kysymys – Aktuelt -lehden, joka oli suunnattu ensisijaisesti Insinööriliiton jäsenistön tiedotuskanavaksi sen jälkeen, kun IL:n oman Insinöörilehden julkaiseminen lopetettiin vuonna 1970. Myös Insinöörikunta oli ennen kaikkea jäsenistön tiedotuslehti, jossa huomio keskitettiin Insinööriliiton ajankohtaisiin asioihin, liiton jäsenjärjestöjen tapahtumiin sekä insinöörien ammattikuntaa yleisemmin koskettaviin asioihin. 1980-luvun puolivälissä Insinöörikunnan sisältöprofiilia lähdettiin muokkaamaan vahvemmin työmarkkinahenkiseksi, minkä seurauksena lehdessä käsiteltiin laajasti ajankohtaisia edunvalvontakysymyksiä, käynnissä olleita työmarkkinaneuvotteluja sekä esimerkiksi insinöörien palkkausta koskevia asioita.

Insinööriliiton 1970-luvulta lähtien lisääntyneessä edunvalvontatyössä oli kyse epäsuorasta jäsenpalvelusta. Työmarkkinatoiminnan avulla pyrittiin insinöörien yleisten työehtojen parantamiseen suomalaisessa yhteiskunnassa. Insinöörikunnan työelämään liittyvät suorat jäsenpalvelut olivat taas sellaisia, joihin jäsenet pääsivät itse suoraan käsiksi ja jotka auttoivat heitä välittömissä ongelmissa. IL:n tarjoama uraneuvonta oli tällainen palvelu. Insinööriliiton jäsenkunnalla oli 1980-luvun alussa jo mahdollista saada päivittäistä työsuhdeneuvontaa joko suoraan keskustoimistosta tai eri puolilla Suomea toimineilta piiriasiamiehiltä. Vuosikymmenen puolivälissä IL:n työsuhdeneuvontaan tuli vuoden aikana jo yli 2000 yhteydenottoa. Toimistossa liiton henkilökunta hoiti päivittäin kymmenittäin neuvontapyyntöjä, jotka tyypillisesti koskivat irtisanomisia, ylityökorvauksia ja kilpailukieltokysymyksiä.423

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

213 Neuvontapalveluiden lisäksi Insinööriliitolla oli nyt myös aktiivinen rooli erilaisten työsuhde-erimielisyyksien ratkaisemisessa. Niistä huomattava osa liittyi laittomiin irtisanomisiin sekä työsuhteen päättymisen jälkeisiin korvauksiin. Toiminnan laajuutta kuvaa, että vuonna 1986 IL oli mukana ratkaisemassa useampaa sataa tällaista riitatapausta. Ratkaisua jäsenten työpaikoilla syntyneisiin erimielisyyksiin haettiin tyypillisesti neuvotteluissa työnantajan kanssa. Tapauksissa, joissa neuvottelut eivät tuottaneet tulosta, erimielisyydet päätyivät oikeuslaitoksen ratkaistavaksi.424 Työnvälitys oli ollut yksi varhaisimmista palveluista, joita Tampereen Teknilliset tarjosi jäsenilleen 1900-luvun alkupuolella. Toiminta päättyi, kun työnvälitys keskitettiin Suomessa valtion hoidettavaksi 1960-luvun alussa. Kahta vuosikymmentä myöhemmin insinöörien työpaikkojen välittäminen teki kuitenkin paluun Insinööriliiton palveluihin. Toiminnan aloittamista perusteltiin turhautumisella julkisen vallan tehottomuuteen erityiskoulutettujen työnvälityksessä. Insinööriliiton näkemyksen mukaan työnvälitystä tulisi keskittää paikkoihin, joissa oli erityisalojen – tässä tapauksessa tekniikan sektorin – asiantuntemusta.425 Työnvälityksen uudelleen aloittaminen edellytti luvan saamista työvoimaministeriöltä. Asiaa ei helpottanut, että Insinööriliiton tavoitetta vastustettiin laajasti eri palkansaajajärjestöissä sekä STK:ssa. Tästä huolimatta IL onnistui saamaan työvoimaministeri Urpo Leppäsen hankkeen taakse. Leppänen katsoi, että insinöörijärjestöllä oli hyvät valmiudet valtakunnallisen työnvälityksen hoitamiseen. Joulukuussa 1986 työvoimaministeriö myönsi työnvälitysluvan Insinööriliitolle, ja työ aloitettiin heti seuraavan vuoden alussa.426 IL:n työnvälitystoimintaa vuonna 1987 käynnistämässä ollut Hannu Saarikangas kuvaa työn perustuneen alkuvaiheessa varsin yksinkertaisiin menetelmiin. Aivan kuten 1900-luvun alkupuolella, työnvälitys toteutettiin aluksi kortiston avulla, jolla työpaikkatarjouksista ja työtä etsineistä insinööreistä pyrittiin muodostamaan sopivia pareja. Tämän jälkeen töitä hakeneille insinööreille tiedotettiin potentiaalisista hakupaikoista. Heti alusta pitäen Insinööriliiton työnvälityksen volyymit muodostuivat kuitenkin merkittäviksi. Jo toiminnan aloittamisvuonna 1987 IL:n työnvälityksen kautta voitiin tarjota noin 200 työpaikkaa työnhakijoiden määrän noustessa 400:aan.427

I ns i nöör il ii ton toimin ta l aaje n ee ja ammat t ima ist uu

214 Insinööriliiton toimitus ohtaja Juha-Veikko Kurki ja työvoimaministeri Urpo Leppänen keskustelevat työllistämiskysymyksistä Helsingin Insinöörien toimintakeskus Tallmossa toukokuussa 1986. Lähde: Insinöörikunta 6/1986, 4; Helsingin insinöörien kuva-arkisto.

Insinööriliitto saa kokopäivätoimisen puheenjohtajan Merkittävä askel Insinööriliiton järjestökehityksessä otettiin, kun liiton johtoon päätettiin palkata kokopäivätoiminen puheenjohtaja, joka ensisijaisesti vastaisi liiton toiminnasta. Aina Tampereen Teknillisten perustamisesta saakka 1919 insinöörijärjestön puheenjohtajuus oli ollut luottamustehtävä, jota hoidettiin sivutoimisesti oman insinöörityön ohessa. Tehtävien lisääntyessä ja vastuiden kasvaessa samalla, kun Insinööriliitto vuosisadan loppupuolella liittyi kotimaisten työmarkkinajärjestöjen joukkoon, tuo toiminnan tapa osoittautui kuitenkin mahdottomaksi.

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

215 Aloite täysipäiväiseen puheenjohtajuuteen siirtymisestä tehtiin Insinööriliiton valtuuston syyskokouksessa 1981. Aloite myös hyväksyttiin ja tavoitteeksi asetettiin, että siirtymä toteutetaan kolmen vuoden kuluessa. Seuraavana vuonna liiton johtajistossa ja hallituksessa luotiin suunnitelmat, miten muutos voidaan käytännössä toteuttaa.428 Tästä huolimatta asiaa ei saatu vielä lopullisesti ratkaistua, ja vuonna 1984 Insinööriliitolle valittiin jälleen sivutoiminen puheenjohtaja. Vuodesta 1976 Insinööriliittoa johtaneen Oiva Koistisen (1921–1986) astuessa sivuun IL:n puheenjohtajaksi valittiin Harri Savolainen, joka tuli tehtävään jäsenjärjestö Valtion Insinöörien Liiton puheenjohtajan paikalta. Insinööriliiton puheenjohtajavalintojen taustalla on ollut historian saatossa toistuvasti nähtävissä järjestöpoliittista valtakamppailua, jossa liiton eri ryhmittymät ovat pyrkineet ajamaan omaa ehdokastaan IL:n kärkipaikalle. Kyse on voinut olla järjestökamppailusta julkisen ja yksityisen sektorin insinööriryhmien välillä tai sitten suurimpien paikallisyhdistysten välisestä kilpailusta omien ehdokkaiden valtaan saamiseksi. Myös vuoden 1984 puheenjohtajakisan yhteydessä näkyi kamppailua vallasta. Jo edellisvuonna Insinöörikunta-lehden yleisönosastolla kritisoitiin liiton toiminnassa ilmenevää ”omien etujen kahmimis- ja kyynärpäämentaliteettia” sekä sitä, kuinka paikallisyhdistysten tulisi päästä eroon jo vuosia jatkuneesta tarpeettomasta valtataistelusta ja kyräilystä.429 Syksyllä 1984 sama viesti toistui hivenen eri muodossa. ”[P]uheenjohtajakysymyksessä näyttävät aikuiset miehet taas kerran sotkeutuneen lillukan varsiin, kun ehdokkaan taustaryhmittymä näyttää vaikuttavan ratkaisevana tekijänä valintaan. Näin sorrumme samaan, mistä usein itse syytämme poliitikkoja, valitsemme puheenjohtajaksemme sopivimman, emme pätevintä!”430 Nimimerkki J.H./ HI Insinöörikunta-lehdessä syksyllä 1984.

Vain vuosi Hannu Savolaisen puheenjohtajavalinnan jälkeen Insinööri liiton valtuustossa toistettiin aloite täysipäiväiseen puheenjohtajuuteen

I ns i nöör il ii ton toimin ta l aaje n ee ja ammat t ima ist uu

216 siirtymisestä.431 Liiton hallitus totesi, että tähän on olemassa periaatteelliset valmiudet, mutta asia jäi jälleen hautumaan useammaksi vuodeksi. Vasta vuosikymmenen päättyessä aika oli kypsä puheenjohtaja-asian ratkaisemiseksi. Toukokuussa 1989 IL:n hallitus päätyi suosittelemaan kokopäivätoimiseen puheenjohtajajärjestelmään siirtymistä.432 Vuosikymmenen alussa tehty ehdotus oli vihdoin valmis otettavaksi käytäntöön. Insinööriliiton ensimmäinen täysipäiväinen puheenjohtaja valittiin valtuuston syyskokouksessa marraskuussa 1989. Uusi tehtävä houkutteli kisaan poikkeuksellisen suuren joukon puheenjohtajaehdokkaita. Kandidaateista Juha-Veikko Kurki, Pekka Laakso, Esko Mälkönen sekä Pentti Strand olivat toimineet jo pidempään keskeisillä paikoilla Insinööriliitossa. Kahdelle muulla ehdokkaalla, Juhani Oksmanilla ja Matti Viljasella oli vähemmän kokemusta liiton sisäpiiristä. Useista äänestyskierroksista, joissa vähiten ääniä kulloinkin saanut ehdokas joutui kisasta sivuun, muodostuneen vaalin jälkeen Insinööriliiton ensimmäiseksi kokopäiväiseksi puheenjohtajaksi valittiin Matti Viljanen.433 Hänen tehtäväkseen tuli luotsata Insinööriliitto 1990-luvulle. Insinööriliitossa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa toteutettu hallinto uudistus, jonka näkyvin osa oli uusi täysipäiväinen puheenjohtaja, heijastui muutenkin liiton organisaatioon. Aikaisemmin kahdesti vuodessa kokoontunut IL:n valtuusto muutettiin edustajakokoukseksi, joka kokoontui ensi kerran keväällä 1990. Tuolloin hyväksyttiin sääntömuutos, jolla liiton toimitusjohtajan ja varatoimitusjohtajan tehtävät lakkautettiin.434 Insinööriliiton järjestötyössä muutos oli merkittävä. Aikaisemmat toimitusjohtajat – erityisesti Jaakko Liede ja Juha-Veikko Kurki – olivat olleet keskeisiä vallankäyttäjiä Insinööriliiton sisällä, ja liiton toiminta oli vahvasti personoitunut heihin. Päätoimiseen puheenjohtajaan siirtymisen myötä tuo vaikutusvalta siirtyi pitkälti Insinööriliiton puheenjohtajalle.

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

217

Insinöörien puheenjohtajat Insinööriliiton satavuotisen historian aikana kaikkiaan kaksi-

kymmentäyksi puheenjohtajaa on ollut vuorollaan vastuussa liiton toiminnasta. Puheenjohtajat ovat edustaneet useita eri tekniikan eri aloja, mutta heistä suurimman osan tausta löytyy Tampereen teknillisestä oppilaitoksesta. Tämä kertoo siitä asemasta, mikä TTO:lla pitkään oli suomalaisessa insinööri koulutuksessa, ja mikä vähitellen katosi teknillisten opistojen määrän kasvun myötä. 1970-luvun puolivälistä lähtien IL:n puheenjohtajat ovatkin olleet jo muiden tekniikan oppilaitosten kasvatteja.

Liiton toiminnan alkuvaiheessa

puheenjohtajakaudet olivat lyhyitä. Puheenjohtajuus vaikuttaa vuosikymmenien ajan olleen enemmänkin ammattikunnan sisäinen kunniatehtävä, josta nopeasti siirryttiin oman työuran pariin.

Insinööriliiton ensimmäinen pidempi aikainen puheenjohtaja Eino Paloheimo luotsasi liittoa läpi sotavuosien. Hänen jälkeensä Kaarlo Urho, Väinö Uramo, Oiva Koistinen ja Harri Savolainen johtivat liittoa yli viisivuotisen kauden ajan. Kun Insinööriliitto laajentui ja toiminnot lisääntyivät, niin kokopäivätoimisesta puheenjohtajasta tuli välttämättömyys 1980-luvulla. Kuvaavaa on, että IL:n viimeinen sivutoiminen puheenjohtaja Harri Savolainen kertoo oman päivätyönsä ohessa osallistuneensa vuosittain noin 400 liiton toimintaan liittyneeseen kokoukseen.

Vuodesta 1989 lähtien Insinööri

liiton johdossa on ollut kokopäivätoiminen puheenjohtaja. Matti Viljanen ja häntä seuranneet puheenjohtajat ovat voineet ammattijärjestötyön ammattilaisina keskittyä vain insinöörien asioiden hoitamiseen.

I ns i nöör il ii ton toimin ta l aaje n ee ja ammat t ima ist uu

218

Nimi, valmistumispaikka ja -aika sekä puheenjohtajakausi: 1. Niilo Rauvala 2. Feliks Lundberg 3. Valfrid Lehmus 4. Boris Kirilo 5. Martti Paavola 6. Boris Kirilo 7. Aarne Tuomola 8. Niilo Jokinen 9. Paavo Suramo 10. Eino Paloheimo 11. Kalle Karppinen 12. Kaarlo Urho 13. Väinö Uramo 14. Ahti Suomalainen 15. Erkki Leiwo, 16. Pauli Aitokallio 17. Oiva Koistinen 18. Harri Savolainen 19. Matti Viljanen 20. Pertti Porokari 21. Samu Salo

TTO koneosasto 1915 TTO koneosasto 1915 TTO sähköosasto 1915 TTO koneosasto 1920 TTO sähköosasto 1919 TTO koneosasto 1920 TTO koneenrakennusosasto 1921 TTO koneenrakennusosasto 1925 TTO sähköosasto 1923 TTO paperitekniikan osasto 1923 TTO rakennusosasto 1919 TTO sähköosasto 1927 TTO sähköosasto 1921 TTO rakennusosasto 1950 TTO sähköosasto 1936 TTO rakennusosasto 1954 HTO teletekniikka 1950 HTO teletekniikka 1962 PTO talonrakennuskonstruktio- tekniikka 1976 HTO sähköautomaatiotekniikka 1991 SeAMK tuotantotalous 2000

1919–1920 1921 1922 1923–1924 1925–1927 1928–1929 1930–1934 1935–1936 1937 1938–1945 1946–1947 1948–1953 1954–1964 1965–1967 1968–1971 1972–1976 1976–1984 1984–1989 1989–2007 2007–2016 2016–

Lyhenteiden selvennykset: TTO: Tampereen teknillinen opisto. HTO: Helsingin teknillinen opisto. PTO: Porin teknillinen opisto. SeAMK: Seinäjoen ammattikorkeakoulu.

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

219

Insinööriliiton 2000-luvun puheenjohtajat ovat olleet Matti Viljanen (alh.), Pertti Porokari (oik.) ja Samu Salo.

I ns i nöör il ii ton toimin ta l aaje n ee ja ammat t ima ist uu

220 Insinöörien työmarkkinajärjestö Insinööriliiton järjestötyölle 1980-luku merkitsi toiminnan

painottumista edunvalvontaan sekä mukautumista työmarkkinapolitiikan rytmiin. Tuleviin työmarkkinaneuvotteluihin valmistautumisen ja tavoitteiden asettamisen jälkeen koittaneet neuvottelut ja niitä seurannut ”rauhanaika” tulevat selvästi esiin esimerkiksi IL:n kokouspöytäkirjoissa ja vuosikertomuksissa. Niissä raportoitiin nyt yksityiskohtaisesti kotimaisten työmarkkinoiden tapahtumista, käynnissä olleista neuvotteluista sekä neuvottelujen tuloksista. Myös Insinööriliiton jäsenistön omassa Insinöörikunta-lehdessä työmarkkina-asiat huomioitiin laajasti, ja esimerkiksi insinöörien palkkausta ja työttömyyttä koskevia artikkeleita ilmestyi lähes joka julkaisussa. Muutos kahden vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen, jossa jäsenkunnan palkka-asiat oli käytännössä rajattu IL:n toimipiirin ulkopuolelle, on silmiinpistävä. 1970-luvun kuluessa kotimaisella työmarkkinakentällä asemoidun paikan mukaisesti Insinööriliiton edunvalvontatyö tapahtui nyt pitkälti kolmella eri foorumilla. Liiton sisällä, Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelukunnassa sekä keskusjärjestö Akavassa. Insinööriliiton omat työmarkkinalinjaukset suunniteltiin ensin omissa toimielimissä, jonka jälkeen niitä pyrittiin nostamaan sekä YTN:n että Akavan asialistoille. YTN:ssä insinöörien IL, diplomi-insinöörien KAL ja ekonomien SEFE työskentelivät yhdessä ylempien toimihenkilöiden etujen puolesta, mutta vuosikymmenen loppua kohden erilaiset näkemykset edunvalvonnan hoidosta alkoivat synnyttää jännitteitä järjestöjen välille. Akavassa YTN-järjestöt hoitivat 1980-luvun alkupuolella yksityisen sektorin neuvottelutoiminnan varsin itsenäisesti. Tuossa vaiheessa insinöörien ja ekonomien järjestöjen edustajien Juha-Veikko Kurjen, Alari Kujalan ja Markku von Hertzenin ”muodostama triumviraatti käytti suvereenisti valtaa yksityisellä sektorilla.” Keskusjärjestön hallituksen tehtäväksi ”jäi vain muodollisen siunauksen antaminen”, kuten Jukka Muiluvuori on Akava-historiassaan todennut.435 YTN ei kuitenkaan vastannut kokonaisuudessaan Insinööriliiton jäsenkunnan edunvalvonnasta. Se hoiti yksityisen sektorin, eli lähinnä kotimaisen teollisuuden palveluksessa työskennelleiden insinöörien sopimusasioita. Liiton toisen jäsenosan, julkisen sektorin insinöörien kysymyksiä hoidettiin 1980-luvulla pitkälti niiden omissa järjestöissä,

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

221 Valtion Insinöörien Liitto VIL:ssä, Kuntien Insinöörit ja Rakennusarkkitehdit KIRA:ssa436 sekä Ammattioppilaitosten Insinöörit AOI:ssä. Kun julkisen puolen insinööreille neuvoteltiin uusia virkaehtosopimuksia, nuo kolme IL:n jäsenjärjestöä olivat pitkälti vastuussa omista neuvotteluistaan. Valtion virastoissa ja laitoksissa toimineet VIL:n jäsenjärjestöihin kuuluneet insinööriyhdistykset, kuten Maanpuolustuksen Insinöörit, Postija telelaitoksen Insinöörikunta sekä Rautateiden Insinöörit, neuvottelivat sopimuksista suoraan työnantajaorganisaatioidensa kanssa. VIL:n tehtävä oli koordinoida neuvotteluja ja tukea jäsenyhdistyksiään. Kuntapuolella ja opettajien osalta virkaehtosopimusneuvottelut taas hoidettiin Akavan toimesta. KIRA:n ja AOI:n vaikuttamistyö sopimustoimintaan tapahtuikin lähinnä Akavan sisällä. Siellä insinöörien vaikutusmahdollisuudet olivat kuitenkin käytännössä vähäiset, mikä johtui kuntasektorilla ja opetustehtävissä työskennelleiden insinöörien pienestä lukumäärästä. Noissa neuvotteluissa isot järjestöt, OAJ ja Suomen Lääkäriliitto, vetivät junaa.437 Työn ehtojen osalta yksityisellä puolella ja julkisella sektorilla työskennelleet insinöörit olivat erilaisessa asemassa työmarkkinoilla. Valtiolla ja kuntien palveluksessa sekä opetustehtävissä toimineilla insinööreillä oli sitovat virkaehtosopimukset, jotka määrittelivät työehdot tarkemmin ja sitovammin kuin yksityisen puolen insinöörien suosituspohjaiset sopimukset. Erilaisista lähtökohdista ja tarpeista huolimatta edunvalvontatyötä tehtiin Insinööriliitossa tiiviissä yhteistyössä eri tahojen välillä. Yksityisen sektorin, valtio- ja kuntasektorin sekä opetusalan tavoitteista neuvoteltiin yhteisesti. Samoin itse neuvottelut suoritettiin koordinoidusti, ettei yllätyksiä päässyt syntymään.438 Insinööriliiton jäsenistön kahdelle eri työnantajasektorille jakautumisesta huolimatta liitto oli kuitenkin ennen kaikkea yksityisellä puolella työskennelleiden insinöörien järjestö. Valtion ja kuntien palveluksessa työskennelleet muodostivat jäsenistön keskuudessa selvän vähemmistön: vuonna 1985 tehdyn jäsentutkimuksen mukaan liiton yli 20 000 jäsenestä vain noin 13 prosenttia kuului valtion, kuntien tai ammattioppilaitosten insinöörejä edustaneisiin jäsenjärjestöihin.439

I ns i nöör ie n t yömark k in ajärje stö

222 ”[Etujärjestön] tehtävät ovat sellaisia, jotka ovat pitkävaikutteisia ja hitaasti näkyviä tuloksia tuottavia. Vain harvoin pystyy osoittamaan, mikä osuus syntyneistä uudistuksista tai ratkaisuista on juuri ja ainoastaan IL:n aikaansaamia, sillä perustavaa laatua oleviin ratkaisuihin ovat yleensä vaikuttamassa monet muutkin tahot.”440 Insinööriliiton toimitusjohtaja Juha-Veikko Kurki keväällä 1982.

Insinööriliiton edunvalvontatyössä alkaa 1980-luvulla tulla näkyviin se pitkäjännitteinen työ, jota toiminta työmarkkinakentällä tyypillisesti edellyttää, kun halutaan saavuttaa omaa ammattikuntaa hyödyttäviä tuloksia. Pikavoittoja on ollut vain harvoin tarjolla. Hyvä esimerkki tästä on työ, jota tehtiin insinöörikunnan palkkakehityksen suunnan muuttamiseksi ja josta muodostui 1980-luvun alussa yksi tärkeimmistä Insinööriliiton työmarkkinateemoista. 1960-luvulta lähtien suomalaisessa yhteiskunnassa korostunut solidaarinen palkkapolitiikka, joka tähtäsi tuloerojen tasaamiseen alimpia palkkoja runsaammin korottamalla, ei ollut suosinut insinöörien ansiokehitystä. Tämä yhteiskunnallinen kehityskulku oli keskeinen taustatekijänä siinä, että Insinööriliiton edunvalvontatyö ja osallistuminen työmarkkina poliittiseen keskusteluun oli aktiivista 1980-luvun alusta pitäen. Vuosikymmenen alkaessa Suomen talouden taantuma oli helpottanut, ja insinöörien työtilanne oli useamman heikomman vuoden jälkeen jälleen parempi. Tämä ilmeni muun muassa keväällä 1980 valmistuneiden insinöörien nopeana sijoittumisena työelämään.441 Samaan aikaan Insinöörikunta-lehdessä otettiin vahvasti kantaa insinöörien palkkatason nostamisen puolesta. Viesti oli, että vaikka korotuksia oli tehty myös insinöörien palkkoihin, niin ammattikunnan reaaliansioiden suhteellinen kehitys oli ollut laskeva 1960-luvun lopusta lähtien. Samaan aikaan esimerkiksi SAK:n piirissä palkoissa oli taas ollut selvää kasvua. Insinöörikunnan näkökulmasta laahaava ja epäoikeudenmukainen palkkakehitys heijastui jo sekä työmotivaatioon että halukkuuteen hakeutua opiskelemaan tekniikkaa.442

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

223 Perustelut insinöörien huonoon palkkatilanteeseen olivat moninaiset. Liian nopeasti kasvatettujen koulutusmäärien takia tekniikan ammattilaisten kysyntä ja tarjonta olivat epätasapainossa, mikä heijastui palkkaukseen. Perussopimuksen pohjalta toteutettu yksilöllinen palkkapolitiikka ei ollut tuottanut käytännössä hyviä tuloksia, koska se ei pakottanut työnantajia korottamaan insinöörikunnan palkkatasoa. Myös insinöörien omaan edunvalvontatyöhön kohdistettiin kritiikkiä. Sovittelevalla neuvottelutoiminnalla ei oltu saatu riittävästi tuloksia aikaan.443

”Voi h….tti, millä ilveellä saisi kaikkien insinöörien kalloon iskettyä ajatuksen, että meillä menee – lähes jokaisella – palkkakehitys päin peetä, on mennyt muuten jo pitkään.”444 Nimimerkki Rivijäsen Insinöörikunta-lehdessä keväällä 1982.

Palkkaus on yksi työmarkkinatoiminnan kestoteemoista, jonka parissa Insinööriliitossakin työskenneltiin jatkuvasti. Tuloksia asiassa alettiin saavuttaa 1980-luvun toisella puoliskolla. Samalta ajalta löytyy esimerkkejä myös lakimuutoksista, joiden syntyyn IL oli osaltaan vaikuttamassa ja jotka voimaan tullessaan edistivät insinöörikunnan työelämän ehtoja. Yksi voimakkaasti suomalaisten insinöörien arkea koskettanut lakimuutos liittyi työaikalainsäädäntöön. Toisin kuin useat muut työntekijäryhmät, teollisuuden palveluksessa työskennelleet ylemmät toimihenkilöt olivat vielä 1980-luvun alussa pitkälti työaikalainsäädännön ulkopuolella. Ylempien kohdalla ei sovellettu yleistä työaikalakia, koska se määritteli tuotannollista työtä johtaneet henkilöt työajan sääntelyn ulkopuolelle. Käytännössä insinöörikunta lukeutui suurelta osin juuri tuohon joukkoon, minkä seurauksena heitä ei erikseen hyvitetty tekemästään ylityöstä. Syksyllä 1980 Insinööriliiton hallitus asettikin tavoitteeksi, että insinöörien tekemä ylityö olisi saatava korvausten piiriin.445 Työaikakysymyksestä keskusteltiin YTN:n ja STK:n välillä toistuvasti työmarkkinaneuvottelujen yhteydessä. Työnantajapuoli oli kuitenkin lopulta aina haluton sopimaan ylityökorvausten maksamisesta myös

I ns i nöör ie n t yömark k in ajärje stö

224

1980-luvun puolivälin jälkeen Insinöörikunta-lehdessä kirjoitettiin toistuvasti insinöörien työaikaa ja ylityökorvauksia koskeneista kysymyksistä. Kyse oli ylempien toimihenkilöiden epätasa-arvoisesta asemasta useisiin muihin työntekijäryhmiin verrattuna. Tilannetta käsiteltiin myös pila piirroksissa. Insinöörikunnassa vuoden 1987 alussa julkaistussa Timo Mikaman piirroksessa on kuvattu insinööri, joka ei saa ei saa korvausta ylitöistään eikä työmatkojen ajalta. Lähde: Insinöörikunta 1/1987, 11.

ylemmille toimihenkilöille. 1980-luvun puolivälin jälkeen työaikakysymys alkoi nousta yhä useammin esiin myös Insinöörikunta-lehden sivuilla.446 Samaan aikaan äänenpainot koventuivat, ja vähitellen ehdotus insinöörikunnan ylitöiden korvaamisesta muuttui vaatimukseksi STK:n suuntaan. Tukena omille vaateilleen Insinööriliitto esitti jäsentutkimustensa tuloksia, joiden mukaan insinöörien ylityötuntien määrä oli noussut koko 1980-luvun ajan. Kun insinöörit vuonna 1983 tekivät ylitöitä keskimäärin 6,4 tuntia viikossa, niin 1986 niiden osuus oli noussut jo 7,5 tuntiin.447 Koska työaika-asia ei näyttänyt ratkeavan neuvotteluteitse, niin Insinööriliitto kääntyi jälleen poliittisten vaikuttajien puoleen. Vuoden 1988 alussa liitto lähestyi valtiovarainministeri Erkki Liikasta kirjeellä, jossa tuotiin esiin ongelmia, joita voimassa olevassa työaikalainsäädännössä oli insinöörikunnan näkökulmasta.448 Toinen hallitustaho, jolle

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

225 asiasta viestitettiin, oli työvoimaministeri Matti Puhakka. Puhakka suhtautui ylempien toimihenkilöiden työaikavaateisiin suopeasti, ja lähti edistämään Insinööriliiton asiaa.449 Vuoden 1989 alkupuolella työaikalain muuttamista käsiteltiin Insinööriliitossa toistuvasti.450 Samaan aikaan liitto harjoitti aktiivista viestintää lain muutostarpeesta, joka kohdistettiin päätöksentekijöille, puolueiden johtajille sekä lehdistölle. Maaliskuussa julkaistussa tiedotteessaan IL kritisoi suorasanaisesti sekä STK:ta että Kokoomusta asiasta. Viestinä oli, että jo yli vuosikymmenen ajan STK oli neuvotteluissa systemaattisesti torjunut pyrkimykset ylempien toimihenkilöiden työaikakysymysten ratkaisemiseksi. Kokoomuksen ministerit taas olivat puolestaan ”vetkutelleet lakimuutoksen käsittelyssä”. Tämän vuoksi oli jouduttu turvautumaan parlamentaarisiin toimenpiteisiin, jotta myös ylemmät toimihenkilöt saatiin työaikasäännösten piiriin.451 Työ insinöörikunnan saattamiseksi oikeudenmukaisempien työaikalakien piiriin kesti IL:ssa lähes koko vuosikymmenen. Asiaa ei lopulta ratkaistua neuvotteluteitse, vaan lainsäädännön muutoksen kautta. Elokuussa 1989 työaikalain soveltamisalan muutos hyväksyttiin eduskunnassa, ja se toi insinöörit lähes kokonaisuudessaan työaikasuojan piiriin. Nyt työsopimukset, joissa ylityökorvaukset ilmoitettiin sisältyvän peruspalkkaan, eivät olleet enää lainvoimaisia. Pian tämän jälkeen IL:n aloitteen pohjalta Akavan tavoitteeksi tuli työaikalain sovelluspiirin laajentaminen myös julkiselle sektorille. Asia eteni nopeasti, ja loppuvuodesta 1990 saavutettu uusi työaikasopimus paransi myös johtavien virkamiesten työaikasuojaa ja -korvauksia.452

”Työaikalain muutoksen myötä toteutui yksi liiton pitkäaikaisista tavoitteista.”453 Insinööriliiton hallitus vuonna 1989.

Insinööriliiton 1980-luvulla vahvistunut asema työmarkkinapolitiikan kentällä liittyi osaltaan myös toimihenkilöjärjestöjen aseman vähittäiseen voimistumiseen Suomessa. 1900-luvun jälkipuolella työmarkkina

I ns i nöör ie n t yömark k in ajärje stö

226

Insinöörien työaikakysymyksen kohdalla tulee hyvin esiin Insinööriliiton 1980luvulla politiikan kentälle ja valtiovallan suuntaan harjoittama vaikuttamis toiminta eli lobbaaminen. Kuvassa Insinööriliiton toinen varapuheenjohtaja Heikki Yli-Kovero (vas.) ja puheenjohtaja Harri Savolainen keskustelevat alkuvuodesta 1987 SAK:n lakimiehen ja SDP:n kansanedustajan Tarja Halosen kanssa työaika laista ja kilpailukieltosäädöksistä. Lähde: Insinöörikunta 3/1987, 14.

neuvotteluja oli perinteisesti käyty SAK:n ja STK:n johdolla. Selvästi suurimpana palkansaajajärjestönä SAK:lla oli erityisasema, jonka ansiosta se toimi pitkälti työntekijäpuolen veturina neuvotteluissa. Muut tahot – toimihenkilöjärjestöt mukaan lukien – tyypillisesti seurasivat SAK:n ja STK:n neuvottelupöydässä viitoittamaa tietä. 1980-luvun puolivälin jälkeen vakiintuneeseen marssijärjestykseen tuli kuitenkin muutos. Vuoden 1986 alkupuolella SAK ja STK ajautuivat työmarkkinaneuvotteluissa umpikujaan. Samaan aikaan myös palkansaajajärjestöjen kesken oli erimielisyyttä siitä, miten suunnitteilla ollut marginaaliverouudistus sekä palkankorotukset tulisi toteuttaa. Akava ja STTK kannattivat marginaaliverotuksen alentamista kaikkien osalta sekä prosenttimääräisiä korotuksia palkkoihin. SAK ja TVK taas halusivat solidaarisen tulopolitiikan hengessä kohdistaa veronalennukset pieni- ja keskituloisille.454

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

227 STK:n ja SAK:n välisten neuvotteluiden lukkiutuessa toimihenkilö järjestöt Akava ja STTK sekä vähitellen myös TVK alkoivat löytää yhteisen linjan työnantajajärjestöjen kanssa. Tapio Bergholm on tuoreessa SAK-historiassaan kuvannut, kuinka työmarkkinaneuvottelujen hankaloituessa helmikuussa 1986 toimihenkilökeskusjärjestöt alkoivat pohtia tahoillaan erillisen sopimuksen solmimista, jossa SAK ei olisi mukana. Aktiivista roolia asiassa veti STTK:n puheenjohtaja Jorma Reini, joka lopulta sai taivuteltua myös TVK:n vain toimihenkilöitä koskeneen sopimuksen taakse.455 Kahden vuorokauden tiiviiden neuvottelujen jälkeen Akava, STTK ja TVK allekirjoittivat 3. maaliskuuta 1986 työnantajakeskusjärjestöjen kanssa sopimuksen, jota alettiin pian kutsua toimihenkilötupoksi. Sopimus oli merkittävä, koska ensimmäistä kertaa suomalaisessa työmarkkinahistoriassa toimihenkilöjärjestöt saivat sopimuksen, josta SAK oli kokonaan ulkona. Maan suurimmassa päivälehdessä toimihenkilöiden oman sopimuksen syntyä kuvattiin lennokkaalla otsikolla: ”Pyhäinkuvat kaatuvat työmarkkinoilla”456. Tämä piti sikäli paikkansa, että SAK:n valtaa työntekijäpuolella oli onnistuttu hetkellisesti horjuttamaan.

”Toimihenkilöjärjestöt ovat vuosi vuodelta vahvistuneet. Niiden poliittinen merkitys on kasvanut. Ne ovat lakkoilleet ja hankkineet itsetuntoa, mutta tähän kevääseen asti ne ovat yleensä juosseet SAK:n auraamalla tiellä.”457 Helsingin Sanomat 3. maaliskuuta 1986.

Mutta mitä toimihenkilötupo käytännössä tarkoitti toimihenkilöjärjestöille tai insinöörikunnalle? Se oli osa yhteiskunnan rakennemuutosta, jossa toimihenkilöt olivat nousseet keskeisempään asemaan suomalaisilla työmarkkinoilla, minkä ansiosta toimihenkilöjärjestöillä oli nyt enemmän vaikutusvaltaa työvoimapolitiikassa. Toimihenkilötupo myös tiivisti hetkellisesti toimihenkilöjärjestöjen yhteistyötä sekä niiden yhteistoimintaa STK:n kanssa. Osaltaan toimihenkilötupo myös tiivisti toimihenkilöjärjestöjen ja SAK:n välistä yhteistyötä, koska sopimus osoitti, etteivät ylemmät enää automaattisesti seuraa SAK:n viitoittamaa tietä.

I ns i nöör ie n t yömark k in ajärje stö

228 Insinööreille toimihenkilötupo ei tuonut mukanaan suurta muutosta. Edellisellä vuosikymmenellä solmitun perussopimuksen linjausten mukaisesti se oli edelleen suosituspohjainen sopimus, ei sitova sopimus, joka olisi taannut sovitut palkankorotukset kaikille yksityisen sektorin insinööreille. Muutenkaan toimihenkilötupo ei lopulta täyttänyt Insinööriliiton odotuksia. Loppuvuodesta liiton työmarkkinavaltuuskunnassa jouduttiin toteamaan, ettei maan hallitus ollut lopulta seissyt valtiovarainministeri Esko Ollilalta saatujen marginaaliverouudistusta koskeneiden lupausten takana. Tästä Insinööriliitossa olisi otettava opiksi, että ”tulevaisuudessa ei enää olla niin sinisilmäisiä valtiovallan lupausten suhteen ja valtiovallalta on vaadittava kirjallisia takeita lupauksista.”458 Merkkejä Insinööriliiton ”sinisilmäisyyden” vähentymisestä työmarkkinatoiminnassa oli muutenkin havaittavissa 1980-luvun alkupuolelta lähtien. Tuolloin liitossa alettiin ensi kerran laajemmin pohtia työtaistelutoimien mahdollisuutta insinöörien etuasioiden hoitamisen välineenä. Työtaistelujen mahdollisuus tunnustetaan Kun Insinööriliitossa 1970-luvun alkupuolella hahmoteltiin, miten liitto alkaa hoitaa työmarkkinatoimintaa, lähtökohtana oli, ettei IL osallistu aggressiiviseen edunvalvontaan. Tarkoitus oli ajaa jäsenkunnan etuja sovittelevan neuvottelutoiminnan avulla. Kokemuksen karttuessa työmarkkinakentällä 1970-luvun loppuvuosina liitossa herättiin siihen, ettei tuo lähestymistapa ollut riittävä. Työmarkkinajärjestöllä tulisi olla myös painostusvalmiuksia, jotta se kykenee toimimaan tehokkaasti jäsenistön etujen ajajana. Samaten tiedossa oli, että esimerkiksi YTN:n ja Akavan jäsenyyden mukanaan tuomien järjestösidoksien kautta Insinööriliitto saattoi ajautua työtaistelutoimiin muiden ryhmien vanavedessä. ”Ahtaalle jouduttaessa on voitava tukea asetettujen tavoitteiden saavuttamista kaikilla laillisilla painostustoimenpiteillä. Työmarkkinakäytännön mukaisesti liitto voi joutua myös muiden ryhmien painostuksesta mukaan työmarkkinaselkkauksiin, joten valmiudet on ennakkoon punnittava.”459 Insinöörien painostustoiminta -raportti elokuussa 1981.

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

229 Insinööriliiton valmiudet painostustoimien hyväksikäyttöön työmarkkinapolitiikassa olivat 1980-luvun alussa pienet. Tämä koski erityisesti yksityisellä sektorilla työskenteleviä insinöörejä, eli liiton jäsenistön pääosaa. Heidän kohdallaan ei ollut olemassa minkäänlaista ohjeistusta tai määriteltyjä toimintamalleja työtaistelutilanteiden varalle. Julkisen sektorin insinööreillä tilanne oli toinen. Esimerkiksi Valtion Insinöörien Liitossa toimintastrategiat työtaisteluiden varalle oli luotu jo 1970-luvulla ennen VIL:n liittymistä Insinööriliittoon, ja muun muassa 1973 neuvotteluoikeuslakon yhteydessä sen jäseniä osallistui lakkotoimiin. Myös eri valtion laitoksissa, kuten Posti ja telelaitoksessa toimineet insinööriyhdistykset olivat tehneet suunnitelmia mahdollisten lakkojen varalle. Nämä tahot toimivatkin 1980-luvulla esimerkkeinä Insinööriliitolle siinä, miten painostustoimet voitaisiin liittää mukaan insinöörijärjestön toimintaan.460

”Insinööriliiton valmius painostustoimenpiteisiin on julkista sektoria lukuun ottamatta hyvin vähäinen.”461 Painostustoiminnasta Insinööriliitossa -raportti elokuussa 1981.

Nämä olivat lähtökohdat, kun työ Insinööriliiton työtaisteluvalmiuksien parantamiseksi alkoi 1980-luvun alussa. Vuonna 1980 IL:n työmarkkinavaltuuskunta valmisteli ohjesäännön työtaisteluiden varalle, jonka jälkeen myös liiton säännöt tuli päivittää sen osalta, mikä on IL:n toimintatapa ja -järjestys työmarkkinoiden konfliktitilanteissa. Jäsenkunnan suuntaan taas tarvittiin asennekoulutusta sekä avointa keskustelua painostustoimiin liittyen. Myös liiton päättävillä elimillä tuli olla selvät näkemykset insinöörikunnan mahdollisista toimenpiteistä työtaistelutilanteissa sekä niitä koskevista päätöksentekomenettelyistä.462 Insinööriliiton johtajistossa ja hallituksessa valmisteltu sääntömuutosehdotus, joka sinetöi työtaistelutoimet osaksi liiton toimintaa, hyväksyttiin valtuuston syyskokouksessa 1981. Neljää vuotta myöhemmin valtuusto puolestaan hyväksyi IL:n työmarkkinavaltuuskunnan valmistelemat toimintaohjeet, jotka liittyivät painostustoimenpiteiden rahoittamiseen ja organisointiin.463

I ns i nöör ie n t yömark k in ajärje stö

230 1980-luvun alkupuolelta lähtien työmarkkinapolitiikan voimakeinot alkoivat koskettaa Insinööriliittoa jo säännöllisesti. Koko vuosikymmenen ajan kyse oli kuitenkin pitkälti vielä varautumisesta mahdollisia työtaistelutoimia silmällä pitäen. Asia myös kosketti ennen kaikkea julkisella sektorilla työskennelleitä insinöörejä, yksityisen puolen insinööreillä painostusasiat tulivat ajankohtaisiksi vasta 1990-luvulla. Keväällä 1983 IL:n hallituksessa nousi keskusteluun kunta- ja valtiosektorin mahdollinen yleisakavalainen työtaistelu, jossa YTN-osapuolet eivät kuitenkaan olisi mukana. Tuossa vaiheessa IL:n jäsenkunnalta päätettiin tiedustella, kuinka halukkaita nämä olisivat osallistumaan yhden tai kahden päivän mittaiseen työnseisaukseen. Jäsenistön puolelta asialle saatiin valtuutus, jota ei kuitenkaan käytetty, koska ennen tilanteen kärjistymistä neuvotteluissa saavutettiin osapuolia tyydyttänyt lopputulos.464 Vastaavassa tilanteessa oltiin jälleen keväällä 1984. Tuolloin VIL ja AOI saivat Insinööriliitolta työtaisteluluvat, mutta tälläkin kertaa työtaisteluvaroitukset vedettiin takaisin, kun neuvotteluissa päästiin yksimielisyyteen.465 Vuonna 1986 mahdollisiin lakkotoimiin varauduttiin Insinööriliitossa lupaamalla sen julkista sektoria edustaneille jäsenjärjestöille – VIL:lle, AOI:lle sekä KIRA:lle – resursseja tiedottamiseen sekä tiloja, jossa keskuslakkotoimikunnat voisivat toimia. Lakon taloudellisena tukijana IL sitoutui myös huolehtimaan tarvittavien lainojen järjestelyistä ja laina takauksista. Jälleen asia ratkesi kuitenkin neuvotteluteitse.466 Insinööriliiton työtaisteluvalmiuksien kehittäminen oli pitkällinen hanke, jota vietiin eteenpäin koko vuosikymmenen ajan, ja työ jatkui vielä 1990-luvullakin. Historiallisessa katsannossa merkittävää asiassa on, että 1980-luvun kuluessa työtaistelut ja painostustoimet, niiden suunnittelu sekä niihin varautuminen vakiintuivat osaksi insinöörijärjestön toimintaohjelmaa. Tämä kertoo siitä, kuinka IL oli jälleen ottanut askeleen eteenpäin insinöörien työmarkkinajärjestönä. Lopullista tavoitetta, eli uskottavia painostusvalmiuksia kaikilla työnantajasektoreilla sekä taloudellisia edellytyksiä painostustoimien läpiviemiseen, ei tosin oltu vielä saavutettu. Sitovia sopimuksia suositusten sijaan Kun Insinööriliitto, Korkeakouluinsinöörien ja Arkkitehtien Keskusliitto ja Akava olivat perustaneet Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelukunnan (YTN) lokakuussa 1973, neuvottelut YTN:n ja Suomen Työnantajain

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

231 Keskusliiton (STK) välillä käynnistyvät nopeasti. Tulokseen päästiin toukokuussa 1974 hyväksytyllä perussopimuksella, jolla järjestöt sopivat kerran pelisäännöistä, joilla yksityisen sektorin insinöörien ja muiden ylempien toimihenkilöiden työsuhdeasioita hoidettiin. Kuten edellä jo todettiin, perussopimus ei ollut sitova työehtosopimus (tes), vaan YTN:n ja STK:n yhteinen suositus siitä, miten ylempien toimihenkilöiden työehdot hoidetaan asianmukaisesti. Sama suosituslinja jatkui YTN:n ja STK:n välisissä sopimuksissa tämän jälkeenkin. STK ei ollut halukas sitovaan sopimiseen ylempien toimihenkilöiden työsuhdeasioissa, vaikka YTN:n puolelta sitä toistuvasti tavoiteltiinkin. Vuoteen 1985 tultaessa osapuolten välillä oli suosituspohjalta sovittu jo kaikkiaan seitsemästätoista ylempien toimihenkilöiden työehtoja koskevasta asiasta.467 Insinööriliitolle merkittävimmäksi yksittäiseksi työmarkkinatavoitteeksi 1980-luvulla muodostui sitovien työehtosopimusten aikaansaaminen yksityisen sektorin insinööreille. IL:n näkökulmasta asia oli tärkeä, koska YTN:n ja STK:n yhdessä neuvottelemat parannukset työehdoissa eivät tulleet automaattisesti liiton jäsenille. Niiden saaminen riippui insinöörin työllistäneen yrityksen halukkuudesta noudattaa suositusta. Tämän ei katsottu riittävän huonosti työehtopolitiikkaa hoitavia yrityksiä silmällä pitäen. Työnantajapuolen kanssa laadittu sitova tes olisi poistanut ongelman. Tavoitetta ei kuitenkaan ollut helppo saavuttaa, ja ponnistelut sitovan sopimuksen aikaansaamiseksi noudattivat koko 1980-luvun yhdenmukaista linjaa. Insinööriliiton – tyypillisesti myös YTN:n ja Akavan – puolelta sopimuksen sitovuus nostettiin lähtökohtaiseksi tavoitteeksi, kun tuleville työmarkkinaneuvotteluille asetettiin päämääriä. Neuvottelujen päättymisen ja sopimusten syntymisen jälkeen jouduttiin kuitenkin toistuvasti toteamaan, ettei tuota tavoitetta saavutettu.

”Yksityisellä sektorilla jouduttiin edelleen turvautumaan perussopimuksen suosituslinjaan…”468 Insinööriliiton hallitus 1983.

I ns i nöör ie n t yömark k in ajärje stö

232 ”Yrityksistä huolimatta ei STK:n eikä LTK:n alueella saavutettu sitovaa sopimusta, kun STK:n hallitus yksimielisesti teki päätöksen, että ylempiä toimihenkilöitä koskevia työehtosopimuksia ei nyt tehdä.”469 Insinööriliiton hallitus 1986.

”Pitkän neuvottelukierroksen jälkeen kävi selväksi, ettei STK ole valmis sopimaan valtakunnallisesti mistään ylempiä toimihenkilöitä koskevista työ ehdoista…”470 Insinööriliiton hallitus 1988.

Vaikeudet sitovien sopimusten aikaan saamisessa vaikuttivat siihen, että vuosikymmenen puolivälissä Insinööriliitossa lähdettiin pohtimaan keinoja edunvalvontatyön terävöittämiseksi. Alkuvuodesta 1985 liiton työmarkkinavaltuuskunta sai tehtäväkseen hahmotella IL:n edunvalvonnan ongelmakohtia sekä laatia parannusehdotuksia tulevaisuutta silmällä pitäen. Työnantajapuolen pidättyväinen asenne, haluttomuus sopimiseen, vallitsevan suosituslinjan sekavuus sekä STK:n ”yltiöpäistä yksilöllisyyttä” korostava asenne nousivat nyt esiin keskeisinä neuvottelutoiminnan ongelmina. Myös Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelukunnan sisällä vallinneet erilaiset tavoitteet, näkemyserot sopimistarpeesta sekä ”YTN-järjestöjen välinen keskinäinen epäluottamus” olivat asioita, joihin työmarkkinavaltuuskunta kiinnitti huomiota.471 Vuoden 1988 alkupuolella Insinööriliitossa laadittiin vielä toimenpideohjelma, jonka ensimmäisenä tavoitteena oli nostaa valmiuksia sitovien työehtosopimusten aikaansaamiseksi.472 Elokuussa liiton hallituksessa hyväksyttiin laaja ja yksityiskohtainen luettelo toimenpiteistä, joilla tavoitetta voitaisiin edistää. Niihin lukeutuivat muun muassa neuvottelut eri järjestöjen ja organisaatioiden kanssa, kenttäkierrokset eri puolella Suomea, viestintä ja koulutus IL:n tavoitteisiin liittyen sekä toimenpiteet yksityisen sektorin työpaikoilla.473 Käytännössä toimenpideohjelma oli monipuolinen listaus erilaisista vaikuttamisen keinoista, joilla IL pystyisi viemään tes-tavoitettaan eteenpäin.

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

233 ”Kun insinööri ei enää elämänsä aikana ehdi tienata sitä mitä sorvari, on aika vaihtaa suosituksista sopimuksiin.”474 Insinöörikunta-lehti tammikuussa 1986.

Samaan aikaan kun Insinööriliitto pyrki terävöittämään työmarkkinatoimintaansa, liiton jäsenkunnan suunnalta saatiin viestiä, että siellä on valmiuksia myös painostustoimien käyttöön sitovan sopimuksen aikaansaamiseksi. IL:n työmarkkinatutkimuksissa oli vuodesta 1981 asti tiedusteltu jäsenkunnan halukkuutta osallistua työmarkkinoiden painostustoimiin. Vuosikymmenen kuluessa tehdyissä tutkimuksissa jäsenistö osoitti alati kasvavaa hyväksyntää asialle. Vuoden 1988 työmarkkinatutkimuksessa 90 prosenttia vastaajista oli jo sitä mieltä, että painostustoimet ovat hyväksyttäviä, mikäli työnantaja ei noudata työelämää koskevia lakeja ja sopimuksia. Kun insinöörikunnalta kysyttiin, millaisiin painostustoimiin he ovat valmiita osallistumaan, niin eniten kannatusta saivat toimet, jotka tähtäsivät sitovan sopimuksen aikaansaamiseen.475 Insinööriliiton valmistautuessa muiden työmarkkinajärjestöjen rinnalla 1980-luvun viimeisiin työmarkkinaneuvotteluihin oli tilanne oman jäsenistön keskuudessa erilainen kuin vielä vuosikymmenen alussa. Insinöörien työllisyystilanne oli hyvä, mutta myös ammattikunnan palkkakehitys oli ollut usean vuoden ajan poikkeuksellisen suotuisa suosituspohjaisista sopimuksista huolimatta. Vuosina 1988 ja 1989 insinöörien työttömyysaste oli selvästi pienempi kuin yleinen työttömyysaste Suomessa. Keväällä 1990, vähän ennen lamakauden alkua, insinöörityöttömyys oli laskenut jo 1,4 prosentin tasolle. Palkkarintamalla ammattikunnan ansiotaso oli taas lähtenyt vuosikymmenen alun jälkeen pian selvään nousuun. Yksityisten yritysten ylemmille toimihenkilöilleen maksamat palkat nousivat vuosikymmenen kuluessa sellaisella tahdilla, ettei palkkatietoja olisi Akavassa aina haluttu edes julkaista.476 Kevään 1988 työmarkkinaneuvottelujen jälkeen YTN:ssä voitiin todeta, että työnantajan tarjoama palkankorotussuosituksen taso oli ”lähellä oikeaa”. IL:n työmarkkinavaltuuskunnassa nousi esiin, että myös valtion, kunnan ja opetusalan insinöörit olivat menestyneet neuvotteluissa hyvin.477 Vuoden 1989 työmarkkinatutkimus taas osoitti, että ”insinöörien

I ns i nöör ie n t yömark k in ajärje stö

234 Insinöörikunta-lehdessä julkaistiin vuosittain tietoja insinöörikunnan palkkakehityksestä. Tämä oli osa Insinööriliiton jäsenistölleen suuntaamaa tiedonvälitys toimintaa 1980-luvulta lähtien. Koska yksityisen sektorin insinööreillä ei ollut sitovia sopimuksia, palkkatilastojen avulla jäsenille välitettiin tietoa siitä, millainen palkkataso insinöörien ammattikunnan eri tasoilla vallitsee. Lähde: Insinöörikunta 10/1990, 15.

ansiokehitys ylitti selvästi muiden ylempien toimihenkilöiden ansiokehityksen ja oli myös selvästi parempi kuin muilla toimihenkilöryhmillä.”478 Vaatimus sitovista työehtosopimuksista ei näin ollen 1980-luvun lopulla perustunut insinöörikunnan laahaavaan palkkakehityksen. Jäsenkunnan monella tapaa hyvästä työmarkkinatilanteesta huolimatta Insinööriliiton toiminnassa alkoi näkyä turhautumista tuloksettomiin neuvotteluihin STK:n kanssa. Tämä tulee esiin kiristyneissä äänen painoissa, joita insinöörijärjestön puolelta alkoi vuosikymmenen lopulla kuulua tes-neuvotteluihin liittyen. Vuosien 1989 ja 1990 työmarkkinaneuvotteluissa sitovien sopimusten aikaansaamista insinöörikunnalle alet-

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

235 tiin kuvata jo ”ihmisoikeuskysymyksenä”, joka tulisi mitä pikimmin ratkaista.479 Vuosikymmenen vaihteen neuvotteluista YTN:n ja STK:n välillä tulikin käänteentekevät. Sitovan työehtosopimuksen saavuttaminen oli tuolloin lähempänä kuin koskaan aikaisemmin, mutta samaan aikaan suhteet YTN-järjestöjen välillä kärjistyivät.

”Me peräsimme oikeudenmukaisuutta ihmisoikeussopimuksella.”480 Insinööriliiton puheenjohtaja Matti Viljanen marraskuussa 1990.

Syksyllä 1989 Insinöörikunta-lehdessä esiteltiin Insinööriliiton tavoitteita tulevia neuvotteluja silmällä pitäen. Tulopoliittista kokonaisratkaisua pidettiin mahdollisena, mutta kynnyskysymys IL:n näkökulmasta oli ylempien toimihenkilöiden sitovan tesin solmiminen. Samaan aikaan liiton puolelta korostettiin, että myös Akavalle tämän tuli olla tulevien neuvottelujen päätavoite.481 Näin myös tapahtui, ja Insinööriliitto, YTN sekä Akava lähtivätkin neuvotteluihin yhteisten, sitovia sopimuksia korostaneiden tavoitteiden kanssa. Työnantajapuolelle ylempien toimihenkilöiden sopimukseton tila ei näyttäytynyt ihmisoikeuskysymyksenä. Suomen Työnantajain Keskusliiton sopimustoiminnasta vastannut Tapani Kahri on kuvannut jälkikäteen, että ylempien toimihenkilöiden asiat hoituivat työpaikoilla kohtuullisesti ilman erityisjärjestelyjä. Hänen tulkintansa mukaan paineet sitovien kollektiivisopimusten aikaan saamiseksi olivatkin ”enemmän palkansaajajärjestöissä kuin käytännön tarpeissa.”482 Ylempien keskuudessa lisääntynyt tyytymättömyys suositussopimuksiin kyllä tiedostettiin STK:ssa, ja asiaa käsiteltiin muun muassa keskusliiton johtokunnassa syyskuussa 1989. Tuolloin ylempien toimihenkilöiden huomioiminen oli muutenkin STK:n intresseissä, sillä työnantajat halusivat pitää YTN:n vastaperustetun Toimihenkilöiden Neuvottelukartellin (TNK) ulkopuolella.483 TNK:n taustalla olivat STTK:lainen Teknisten Liitto sekä TVK:sta irtautunut Suomen Teollisuustoimihenkilöiden Liitto, jotka olivat yhdessä masinoineet jälleen uuden toimihenkilöjär-

I ns i nöör ie n t yömark k in ajärje stö

236 Insinööriliiton pyrkimystä sitoviin työehtosopimuksiin käsiteltiin Insinöörikuntalehdessä useaan otteeseen 1980-luvun jälkipuolella. Syyskuussa 1989 tavoitetta painotettiin Insinöörikunnan lukijoille lehden kannessa. Lähde: Insinöörikunta 9/1989.

jestöjen yhdistymishankkeen. Neuvottelukartellin, johon myös YTN:lle tarjottiin mahdollisuutta liittyä, pyrkimyksenä oli heikentää SAK:laisten teollisuusliittojen ylivoimaa neuvotteluissa.484 Insinööriliitossa ensisijaisen toimintafoorumin katsottiin kuitenkin olevan YTN, mutta ovi mahdolliselle TNK-jäsenyydelle pidettiin kuitenkin auki.485 Työnantajapuolella neuvotteluja johtanut Kahri kertoo YTN:n ja STK:n välisten neuvottelujen olleen yksi vuosien 1989 ja 1990 itsepintaisimmista työmarkkinakiistoista, jossa huomattava aika meni Insinööriliiton tuoreen puheenjohtajan Matti Viljasen taivutteluun.486 Aivan 1989 lopulla YTN:n ja STK:n väliset neuvottelut näyttivät jo ratkeavan, ja vielä insinöörikunnan kannalta suotuisasti. Joulukuun 27. päivä osapuolet allekirjoittivat ylempiä toimihenkilöitä koskevan työehtosopimuspöytäkirjan, jota myös juhlittiin ensimmäisenä insinöörien ja muiden ylempien sitovana työ ehtosopimuksena.

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

237 YTN:n puheenjohtaja Alari Kujala kuvasi tilannetta tuoreeltaan Helsingin Sanomille, että ”sopimus takaa teollisuuden ylemmille toimihenkilöille samanlaisen perusturvan, joka muilla henkilöstöryhmillä on ollut jo pitkään.”487 Insinöörikunta-lehdessä Matti Viljanen puolestaan riemuitsi IL:n jäsenistön enemmistön tulleen liitetyksi työehtosopimuskäytännön piiriin, eivätkä työnantajat enää voineet mielensä mukaan ”järjestellä” insinöörien työasioita.488 Yli vuosikymmenen tavoiteltu sitova työehtosopimus yksityisen sektorin insinööreille näytti vihdoin olevan olemassa. Palkkojen osalta työehtosopimuspöytäkirja noudatti tarkasti valtakunnansovittelija Teuvo Kallion esittämän tulopoliittisen kokonaisratkaisun linjauksia. Pöytäkirjan voimaantulo oli myös sidottu tupo-ehdotukseen. Jos se ei toteutuisi, myös työehtosopimuspöytäkirja raukeaisi. Pöytäkirja takasi ylemmille Kallion sopimuksen mukaiset palkankorotukset, mutta siihen ei ollut kuitenkaan kirjattu laajemmin muita työehtoja. Se ei siis ollut sellainen ”oikea työehtosopimus”, joihin suomalaisilla työmarkkinoilla oli entuudestaan totuttu. YTN ja STK kuitenkin sitoutuivat jatkamaan neuvotteluja sopimusjärjestelmän uudistamiseksi kokonaisuudessaan, jonka jälkeen työehtosopimuspöytäkirja olisi voitu muuttaa varsinaiseksi työehtosopimukseksi 20. kesäkuuta 1990 mennessä. Insinöörikunnan keskuudessa tämä nähtiin lupauksena sitovasta työehtosopimuksesta, mutta käytännössä sellaista ei vielä ollut olemassa. Insinööriliiton osalta työehtosopimuspöytäkirja hyväksyttiin 22. tammikuuta 1990.489 Pian tämän jälkeen seurasi ikävä jälkinäytös, joka kiristi suhteita YTN-järjestöjen välillä. Pöytäkirjaan oli alun perin määritelty takaraja (10.1.1990), johon mennessä jäsenliitoilla oli mahdollisuus irtautua neuvotellusta sopimuksesta. Tuota päivämäärää oli kuitenkin jälkikäteen muutettu (31.1.1990) ilman, että asiasta oli yhteisesti sovittu YTN:n sisällä. Vuoden aluksi Insinööriliiton puheenjohtaja Matti Viljanen lähestyikin STS/KAL:in puheenjohtajaa Pekka Kainulaista kirjeellä, jossa kritisoitiin irtautumisajankohdan omavaltaista siirtämistä. Vastineessaan Insinööriliitolle STS/KAL puolusti oman henkilöstönsä toimia ja vetosi Insinööriliiton hallitukseen, että tämä varoisi linjavedoissaan kärjistämästä järjestöjen välejä.490 Tiivistyneiden tes-neuvottelujen lisäksi Insinööriliittoa työllisti vuosikymmenen vaihtuessa myös YTN:n sisäiset jännitteet, jotka kumpusivat

I ns i nöör ie n t yömark k in ajärje stö

238 toimintatapoja koskevista erimielisyyksistä. Tuossa tilanteessa IL:oon asetettiin työryhmä pohtimaan YTN-yhteistyössä ilmenneitä ongelmia.491 Työryhmän pohdintojen pohjalta liitto lähestyi STS/KAL:n hallitusta kertoen oman kantansa käynnissä olleen järjestöskisman keskeisistä kohdista. Kolmikohtaisessa ongelmalistauksessa Insinööriliitto nosti esiin, että näkemyserot YTN-osapuolten välillä koskien neuvottelukunnan toimintaa vaikeuttivat jo järjestöyhteistyötä. Toinen kiista-asia koski Akavan varapuheenjohtajuuden ja YTN:n puheenjohtajuuden vaihtovuoroisuusperiaatetta. Insinööriliiton näkökulmasta vastavuoroisuutta tulisi noudattaa paremmin, kuin mitä oli käytännössä tapahtunut.492 Kolmas kriittinen kohta oli menettelytaparikkomukset, joista IL nosti esiin työaikalain käsittelyssä ilmenneet epäselvyydet, käydyistä neuvotteluista annetun informaation puutteellisuudet sekä pöytäkirjakirjauksissa esiintyneet ongelmat.493 Vaikka Insinööriliiton kritiikkikirje käsitteli YTN-yhteistyön ongelmakohtia varsin yleisellä tasolla, niin keväällä 1990 tilanne personoitui vahvasti yhteen henkilöön. IL:n puolelta painotettiin, että järjestösuhteet KAL:n ja SEFE:n kanssa olivat kunnossa. Sen sijaan sekä IL:n sisällä että viestissä STS/KAL:lle luottamuspula kohdistettiin YTN:n puheenjohtajaan Alari Kujalaan. Toisin sanoen jälleen oltiin tilanteessa, jossa heikentyneet henkilösuhteet vaikeuttivat järjestöpoliittista yhteistyötä. YTN:n sisäiset ongelmat johtivat neuvottelukunnan sääntöjen uudistamiseen keväällä 1990. Toimintaa ajettiin nyt suuntaan, jossa yksittäiset henkilöt eivät voineet enää päättää asioista yhtä itsenäisesti kuin aikaisemmin. Jatkossa kolme YTN:n edustajaa allekirjoittaisi sopimukset, ja myös Akavan puheenjohtajalle varattiin mahdollisuus osallistua allekirjoittamiseen.494 Näin pyrittiin varmistamaan, että kaikki osapuolet olivat paremmin tietoisia asioiden kulusta YTN:n sisällä. Insinööriliiton Alari Kujalaa kohtaan osoittamasta kritiikistä huolimatta Kujala valittiin huhtikuussa 1990 uudelleen YTN:n puheenjohtajaksi. Hän ja Matti Viljanen toimivat myös pääneuvottelijoina STK:n kanssa käytävissä neuvotteluissa. Kesän koittaessa tilanne YTN:ssä oli saatu rauhoitettua. Uudet jännitteet olivat kuitenkin jo ovella, kun neuvottelut STK:n kanssa jatkuivat työehtosopimuspöytäkirjaan liittyen. YTN ja STK neuvottelivat toistuvasti vuoden 1990 alkupuolella, mutta ilman mainittavia tuloksia. Kevään kuluessa Insinööriliitossa, YTN:ssa ja

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

239 Akavassa kävi selväksi, ettei STK ollut edelleenkään halukas sellaisen sitovan työehtosopimuksen solmimiseen, joka useilla muilla työntekijäsektoreilla oli jo arkipäivää. Alun perin kesäkuulle asetettua neuvottelujen takarajaa jouduttiin siirtämään syyskuulle, mutta pian alkoi olla selvää, ettei tuloksiin päästäisi vielä tuolloinkaan.

”STK:n TES-ehdotus oli sellainen, ettei sitä Akava/ YTN:ssä voitu pitää edes neuvottelupohjana…STK haluaa sopimuksen, joka ei sido ketään ja josta voi lipsutella.”495 Insinööriliiton työmarkkinavaltuuskunta toukokuussa 1990.

Insinööriliiton johtajiston syyskuun kokouksessa nostettiin esiin keskeiset ongelmakohdat, jotka olivat ajaneet YTN:n ja STK:n väliset neuvottelut pattitilanteeseen. Ne koskivat työaikaa, työrauhaa, sopimuksesta irtautumista sekä toisin sopimista. Niiden osalta STK:n vaatimus oli: ×× Työaika: työaika oli voitava sopia vapaasti ylemmän toimihenkilön

ja esimiehen välillä. ×× Työrauha: kaikkiin työsuhdeasioihin ja työnantajan työjohto-oikeuteen kohdistuvaa työrauhaa. ×× Sopimuksesta irtautuminen: sopimuksesta on voitava irtautua esimiehen ja alaisen sopimuksella. Toisin sopiminen: kaikista työsuhteen ehdoista on voitava sopia toisin esimiehen ja alaisen välillä.496 Tällaisiin sopimusehtoihin oli YTN-osapuolista erityisesti Insinööriliiton käytännössä mahdoton suostua. Liiton tavoitteena oli ollut sitovan työehtosopimuksen aikaan saaminen, mutta pelkästään mahdollisuus toisin sopimisesta olisi vesittänyt välittömästi tuon ajatuksen. Työnantajapuolen ehdotus olisi tehnyt sopimuksesta käytännössä suosituksen, aivan kuten perussopimuksen pohjalta oli jo 1970-luvulta lähtien toimittu. Insinööriliiton johtajisto kokoontui uudelleen jo seuraavana päivänä. STK:n Tapani Kahri oli pyytänyt YTN:n edustajia täsmentämään, missä

I ns i nöör ie n t yömark k in ajärje stö

240 määrin he ovat valmiita taipumaan työnantajapuolen ehdotuksiin. IL:n osalta johtajistossa päätettiin, että ”STK:n vaatimukset ovat sellaisia, joihin liitto ei voi suostua. Liikkumavara neuvotteluissa on jo viety äärimmilleen.”497 Samassa kokouksessa myös sovittiin, että IL:n edustajat ottavat välittömästi YTN:ssä keskusteluun mahdollisuuden painostustoimen piteiden käynnistämiseksi. Pohdinnat työtaistelutoimista päättyivät kuitenkin nopeasti, koska muilta YTN-osapuolilta ei saatu asiaan tukea ja koska IL:n omat painostusvalmiudet eivät olleet riittävät. Näin ollen, Insinööriliiton omat työtaistelutoimet olivat poissa laskuista. Liitto tosin oli taustalla vaikuttamassa lokakuussa 1990 järjestettyyn ylempien toimi henkilöiden ulosmarssiin, joka järjestettiin viidessätoista suomalais yrityksessä kahdellakymmenellä eri paikkakunnalla. YTN:n ja STK:n välisten tes-neuvottelujen takaraja tuli vastaan 20. syyskuuta. Koska sopimusta ei oltu saatu aikaan, Insinööriliiton hallitus päätti 22. päivä siirtää asian valtakunnansovittelijan ratkaistavaksi.498 Neuvotteluja päästiinkin jatkamaan 10. marraskuuta valtakunnansovittelija Jorma Reinin johdolla.499 Neuvotteluissa Reini painotti, että kysymykset toisin sopimisesta, sopimuksesta irtautumisesta sekä työrauhasta olisi ratkaistava osapuolten välillä, ennen kuin asiassa voitaisiin edetä. Tässä vaiheessa YTN:n sisäiset jakolinjat tulivat selvästi esiin. STK:n ohella sekä

Akava/YTN:n ja STK:n välisten neuvottelujen ollessa vaikeuksissa syksyllä 1990 arviosta riippuen 1000–5 000 akavalaista ylempää toimihenkilöä osallistui pitkälti työpaikkojen aloitteesta 24. lokakuuta järjestettyihin spontaaneihin ulosmarsseihin. Työnantajapuoli vastusti mielenilmaisua, ja STK uhkasi Insinööriliittoa rikosilmoituksella pistelakon järjestämisestä. Lähde: Ilona Sundell, Ulosmarsseja työpaikoilla. Insinöörikunta 8/1990, 8; Helsingin Sanomat 25.10.1990.

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

241 KAL että SEFE olivat jo valmiit hyväksymään Reinin ehdotuksen ja etenemään neuvotteluissa. Insinööriliiton edustajat kuitenkin ilmoittivat, etteivät voi hyväksyä esitystä. Tuossa tilanteessa neuvotteluja sovittiin jatkettavan 13. marraskuuta, kun IL oli ehtinyt käsitellä ehdotusta omissa taustaryhmissään.500 Painetta asian ratkaisemiselle loi nyt aikaraja, joka oli asetettu tulopoliittiselle kokonaisratkaisulle. Kansliapäällikkö Teuvo Kallion mukaan nimetyn tupon, Kallio II sopimusehtojen hyväksymisen takaraja oli 15. marraskuuta, johon mennessä keskusjärjestöjen oli joko hyväksyttävä tai hylättävä tupo-esitys. Marraskuun puolivälissä YTN:n ja STK:n väliset neuvottelut saatettiin lopulta päätökseen. Koska järjestöt eivät löytäneet ulospääsyä tes:in sisältöä koskevista erimielisyyksistä, neuvottelut päätettiin 13. päivä tuloksettomina. Seuraavana päivänä YTN ja STK pääsivät kuitenkin yhteis ymmärrykseen ylempien toimihenkilöiden palkankorotuksista, ja 15. päivä Akavan hallitus hyväksyi lopulta Kallion esityksen. Myös Insinööriliiton edustajat Akavan hallituksessa olivat hyväksymisen kannalla. Olemassa olevat realiteetit huomioon ottaen IL katsoi kohtuuttomaksi painostaa edelleen Akavaa sitoutumaan alkuperäisiin vaatimuksiin.501 Vuonna 1990 yksityisellä sektorilla työskentelevien insinöörien sitova työehtosopimus jäi näin ollen edelleen haaveeksi. Syksyn tapahtumat asettivat Insinööriliiton YTN:ssä myös eri puolelle huonetta diplomi-insinöörien ja ekonomien kanssa. Tämä aiheutti IL:n sisällä vakavaa pohdintaa siitä, onko YTN:stä todella hyötyä insinöörien asioiden ajamisessa vai toimiiko se pikemmin esteenä jäsenkunnan asioiden tehokkaalle hoitamiselle.

Tekniikka osaksi suomalaista korkeakoulujärjestelmää Vaikka Insinööriliitto orientoitui 1980-luvulla vahvasti työmark-

kinatoimintaan, niin samaan aikaan myös työ koulutuspolitiikan parissa jatkui. Muun muassa vuosikymmenen alussa vahvistetussa liiton kolmivuotistavoiteohjelmassa IL:n painopistealueiksi oli määritelty koulutuspolitiikka, työmarkkinapolitiikka ja insinöörikunnan aseman parantaminen suomalaisessa yhteiskunnassa.502 Liiton koulutuspoliittisten tavoitteiden joukosta nousee 1980-luvulla esiin kaksi keskeistä teemaa,

Te k n ii kka os aks i su omal aista kork e akou lujä rje st e l mä ä

242 Kuvio 5.3. Suomessa valmistuneiden insinöörien määrä 1950–2000 4000 3500 3000 2500 2000 1500 1000 500

1950 1952 1954 1956 1958 1960 1962 1964 1966 1968 1970 1972 1974 1976 1978 1980 1982 1984 1986 1988 1990 1992 1994 1996 1998 2000

Lähde: Insinööriliitto, tutkimusosasto.

jotka molemmat tähtäsivät oman ammattikunnan aseman turvaamiseen tulevaisuutta silmällä pitäen. Toinen niistä liittyi insinöörien koulutusmäärien kurissa pitämiseen ja toinen insinöörikoulutuksen tason nostamiseen suomalaisessa koulutusjärjestelmässä. 1900-luvun jälkipuolen koulutustilastoissa 1980-luku muodostaa näkyvän poikkeuksen. Insinöörioppilasmäärien 1960-luvulta alkanut kasvu jatkui nopeana aina 1980-luvun alkuun saakka. Tämän jälkeen valmistuneiden insinöörien määrä tasaantui selvästi, kunnes alkoi jälleen nousta 1990-luvun alusta lähtien (kuvio 5.3.). 1980-luku muodostaakin ensim mäisen ja ainoan pidemmän ajanjakson viime vuosisadan toisella puoliskolla, jolloin Suomen teknillisistä opistoista valmistuneiden insinöörien määrä ei kasvanut, vaan oli pikemminkin laskeva.

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

243 Kuviossa 5.3. näkyvä valmistuneiden insinöörien määrän notkahdus noudattaa pitkälti linjaa, jota Insinööriliitossa 1980-luvulla toivottiin ja jonka puolesta työskenneltiin. Vaikka IL:n puolelta oli aikaisempinakin vuosikymmeninä kiinnitetty huomiota insinöörien ylikouluttamisen vaaroihin, niin nyt äänenpainot asian suhteet voimistuivat. Vuosikymmenen kuluessa liitto otti toistuvasti kantaa sen puolesta, ettei insinöörien koulutusmääriä tulisi kasvattaa, eikä Suomeen tulisi perustaa uusia teknillisiä oppilaitoksia. Yksi esimerkki Insinööriliiton vaikuttamistoiminnasta uusien teknillisten opistojen perustamisen hillitsemiseksi löytyy alkuvuodesta 1981. Tuolloin liitto lähestyi Espoon kaupunginhallitusta kritisoiden suunnitelmia, joiden pohjalta Espooseen ja Vantaalle oli tarkoitus perustaa uusi teknillinen oppilaitos.503 Syksyllä 1987 IL:n koulutusvaliokunnassa puolestaan käsiteltiin Ammattikasvatushallituksessa esitettyjä suunnitelmia perustaa kaikkiaan 11 uutta teknillistä opistoa eri puolille Suomea. Insinööriliitto vastusti kaavailuja, mikäli jo olemassa oleville opistoille ei samalla taattaisi riittäviä resursseja. Samaan aikaan olisi pidettävä huoli siitä, että kaikille uusille opistoille löytyisi tarpeeksi pätevää opettajakuntaa.504

”Muoti-ilmiöksi on muodostumassa uusien insinööri koulutusta antavien oppilaitosten perustaminen lähes joka kylään. Insinööriliiton valtuuston mielestä nyt on ehdottomasti pidättäydyttävä uusien oppi laitosten perustamisesta ja keskitettävä rajalliset taloudelliset resurssit olemassa olevien oppilaitosten kehittämiseen.”505 Insinööriliiton valtuusto marraskuussa 1986.

Edellä Insinööriliiton edunvalvonnan vaiheita käsiteltäessä nousi jo esiin, kuinka liiton työ on tapahtunut usein pitkäkestoisten ja hitaasti näkyviä tuloksia tuottavien kysymysten ympärillä. Sama piirre on ollut leimallista myös IL:n koulutuspoliittiselle toiminnalle. Insinöörien koulutusta koskevissa kysymyksissäkin tuloksia on useammassa tapauksessa saavutettu pikemminkin vuosikymmenien kuin vuosien kuluessa.

Te k n ii kka os aks i su omal aista kork e akou lujä rje st e l mä ä

244 Insinöörikoulutuksen tason turvaaminen nousi 1970-luvulla yhdeksi tärkeimmistä Insinööriliiton koulutuspuolen asioista. Tämä oli seurausta koko maata koskeneen keskiasteen koulutusuudistuksen yhteydessä esitetyistä suunnitelmista, jotka uhkasivat heikentää insinöörikoulutuksen tasoa. Insinööriliitossa lähdettiin työskentelemään tuon kehityskulun katkaisemiseksi, ja työ jatkui liitossa vielä 1980-luvullakin. Tavoitteiden painopiste oli tuolloin jonkin verran kuitenkin muuttunut. Vuosikymmenen alussa Insinööriliiton koulutuspolitiikan keskeisen pyrkimys oli insinöörikoulutuksen tason nostaminen keskiasteen koulutusaloihin verrattuna. Tätä silmällä pitäen liitossa käynnistettiin vuonna 1980 Insinöörikoulutus irti keskiasteesta -projekti, jonka puitteissa IL teki yhteistyötä Teknillisten oppilaitosten opettajaliiton, Teknisten Liiton sekä STK:n kanssa.506 Kyse ei ollutkaan enää puhtaasti Insinööriliiton omista pyrkimyksistä teknillisten opistojen aseman parantamiseksi, vaan laajemmasta halusta turvata ja kehittää kotimaista tekniikan opetusta. Aivan kuten aikaisemmin insinöörikorkeakoulun ympärillä käydyssä keskustelussa, myös 1980-luvun alun koulutuspolitiikassa ilmeni Insinööri liiton halu viedä teknillisiä opistoja lähemmäksi korkeakoulumaailmaa ja kehittää niitä ”tieteellisempään” suuntaan. Tähän liittyi esimerkiksi IL:n puolelta esitetty näkemys, että tutkimus- ja tuotekehitystoiminta tulisi ottaa osaksi insinöörien opintoja. Muun muassa tällaisella viestillä liitto pyrki vaikuttamaan avainministereihin ja poliittisiin puolueisiin. Loppukeväästä 1984 vuorossa olivat opetusministeri Kaarina Suonio sekä Keskustapuolue, joille Insinööriliiton delegaatio kävi kertomassa insinöörikoulutuksen kehittämistarpeista.507 Vuosikymmenen puolivälissä suunnitelmat ammattikoulutuslaiksi ajoivat työntekijä- ja työnantajajärjestöt jälleen yhteistyöhön, kun opetusministeriön hahmotelmassa insinöörikoulutusta olisi jatkossa kehitetty keskiasteen, ei korkea-asteen tutkintona. Tuolloin IL ja STK kokosivat vaikuttajajoukon, joka vastavetona OPM:n suunnitelmille valmisteli oman tavoiteohjelmansa teknillisen koulutuksen kehittämiselle ja sitä koskevalle lainsäädännölle.508 Insinööriliiton pyrkimykset insinöörikoulutuksen kehittämiseksi saivat 1980-luvun puolivälissä sopivasti tukea myös kansainväliseltä insinöörijärjestöltä. European Federation of National Engineering Associations (FEANI) oli jo vuonna 1981 asettanut toimikunnan selvittämään, voitaisiinko

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

245 Vuonna 1987 Eurooppalaisten Insinöörijärjestöjen Liitto FEANI otti käyttöön euro-insinöörin nimikkeen (Eur Ing). Eurooppalaisille insinööreille yhteisen nimikkeen tarkoitus oli toimia ammatillisen osaamisen osoittimena sekä helpottaa insinöörien kansainvälistä liikkumista. Ensimmäisinä suomalaisina euro-insinöörin tittelin saivat syksyllä 1987 Nokia Oy:n pääjohtaja DI Kari Kairamo sekä Stala Oy:n toimitusjohtaja insinööri Reino Rajamäki. Vuoteen 1992 mennessä yli 200 suomalaista insinööriä ja diplomi-insinööriä oli hankkinut euroinsinööri-nimikkeen. Lähde: Insinöörikunta 9/1987

suomalainen insinööritutkinto sijoittaa kansainvälisen insinöörirekisterin korkeimmalle luokitustasolle.509 Tämä olisi tarkoittanut, että eurooppalaisessa luokittelussa kotimainen insinööri- ja diplomi-insinöörikoulutus asettuisivat samaan kategoriaan. Asian valmistelutyö kesti useampia vuosia, ja 1985 FEANI:n luokitustyöryhmä saapui vielä Suomeen tutustumaan paikalliseen koulutukseen ja insinöörin työhön. Ryhmän ehdotus oli, että suomalaisten insinöörien ja rakennusarkkitehtien tutkinnot tulisi nostaa eurooppalaisen insinöörirekisterin korkeimpaan luokkaan. Näin myös tapahtui, ja seuraavana vuonna asia virallistettiin FEANI:ssa.510 Muuttunut FEANI-luokittelu merkitsi huomattavaa tunnustusta suomalaiselle insinöörikoulutukselle ja kotimaiselle insinöörikunnalle. Kansainvälisesti ne nostettiin nyt samalle tasolle DI-koulutuksen ja diplomi-insinöörien kanssa. Insinööriliiton näkökulmasta tämä oli luonnollisesti vahva lisäperuste sille, että kotimainen insinöörikoulutus tulisi nostaa korkean asteen tutkintojen joukkoon.

Te k n ii kka os aks i su omal aista kork e akou lujä rje st e l mä ä

246 Kansainvälistä tunnustusta seurasi pian myös kotimainen kädenojennus insinöörien suuntaan, kun heidän paikkansa suomalaisessa koulutuskentässä lopulta määriteltiin vuonna 1987. Jo edellisvuonna eduskunnan sivistysvaliokunta oli puoltanut insinöörikoulutuksen uudistamista siten, että se erotetaan kokonaisuudessaan keskiasteesta. Tammikuussa 1987 eduskunnassa hyväksyttiin laki ammatillisista oppilaitoksista, jonka myötä insinöörikoulutus määriteltiin ammatilliseksi korkea-asteen koulutukseksi. Keskiasteesta irtautuminen oli nyt tosiasia, ja samalla insinöörien erityisasema kotimaisella koulutuskentällä tunnustettiin valtion taholta. Vain insinöörit suorittivat tuolloin Suomessa ammatillisen korkea-asteen opintoja.511 Insinöörikoulutuksen muuttuessa ammatillisen korkea-asteen opinnoiksi Insinööriliitto saavutti yhden pitkäaikaisista koulutuspoliittisista päämääristään. Aivan vuosikymmenen lopulla myös liiton toisen vanhan tavoitteen toteutuminen näytti mahdolliselta. Tuolloin jo Insinööriliiton 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi vuonna 1969 esitetty ajatus insinöörikorkeakoulujen perustamisesta Suomeen oli tullut jälleen ajankohtaiseksi. Osana ammatillisen koulutuksen uudistustyötä opetusministeriössä valmisteltiin 1988 esitys ammattikorkeakoulujärjestelmän kehittämisestä Suomeen. Ammattikorkeakoulujen (AMK) avulla oli tarkoitus nostaa ammatillisen opetuksen tasoa Suomessa. AMK:t olisivat olleet ammatillisia korkeakouluja, jotka perustettaisiin tieteellisten korkeakoulujen – yliopistojen ja teknillisten korkeakoulujen – rinnalle. Insinööriliitossa OPM:n suunnitelmat otettiin toiveikkaana vastaan, ja liiton kanta AMK-uudistukseen oli lähtökohtaisesti myönteinen. Mikäli suunnitelma toteutuisi, toteutuisi mahdollisesti myös liiton tavoite insinöörikorkeakouluista ja insinööriopintojen muuttumisesta korkeakoulutasoiseksi. 1980-luvun loppuvuosina AMK-uudistus nousikin Insinööriliiton koulutuspoliittisen asialistan kärkeen, ja liitto harjoitti aktiivista viestintää ja vaikuttamistoimintaa asiaan liittyen.512 Suunnitteluvaiheen alusta pitäen Insinööriliitto lähti puhumaan yksialaisten ammattikorkeakoulujen perustamisen puolesta. Niissä tekniikan opetus olisi keskitetty varsinaisiin insinöörikorkeakouluihin, joissa ei olisi voinut opiskella muita ammattikorkeakoulujen piiriin kuuluneita opinto aloja. IL halusi insinöörit myös alusta pitäen mukaan AMK-kokeiluun. Liiton viesti oli, että mikäli uudistusta lähdettäisiin toteuttamaan, niin

V In sin öörie n l ii t to a st uu t yö ma rkkina k e n tä l l e

247 Insinööriliiton vuonna 1980 vahvistetussa kolmivuotistavoiteohjelmassa liiton toiminnan painopistealueiksi määriteltiin koulutuspolitiikka, työmarkkinapolitiikka ja insinöörikunnan aseman parantaminen. Noiden kolmen aiheen parissa liitossa työskenneltiin koko vuosikymmenen ajan. Yksi osa IL:n 1980-luvulla ammattikunnan puolesta tekemään työtä oli insinööreistä ja insinöörien ammatista kertominen sekä tekniikan yhteiskunnallisen merkityksen esiintuominen. Vuonna 1987 julkaistu Insinööriperinnekirja oli Insinööriliiton ja muiden kotimaisten insinöörijärjestöjen yhteishanke. Suomalaisten tekniikan ammattilaisten henkilökuvista koostunut teos kertoi tekniikan parissa tehdystä työstä yksittäisten insinöörien näkökulmasta. Vuonna 1988 taas juhlistettiin ensikerran pohjoismaista tekniikan vuotta. Juhlavuoden kuluessa toteutettiin laaja tapahtumien sarja, jonka avulla tekniikkaa ja sen tekijöitä tehtiin tutuiksi kansalaisille. Samana vuonna järjestettiin myös Insinöörit – inhimillistä energiaa -kampanja, jolla pyrittiin edistämään Insinööriliiton ja insinöörikunnan julkikuvaa sekä tekniikan ammattilaisten keskuudessa että julkisuudessa.

teknillisten oppilaitosten tulisi olla ensimmäinen kokeiluryhmä ammattikorkeakouluiksi.513 Ajatukselle löytyi vastakaikua myös koulutuspuolelta, ja vuosikymmenen taitteessa muun muassa Tampereen ja Turun teknillisissä oppilaitoksissa valmistauduttiin jo muutokseen tekniikan ammattikorkeakouluiksi.514 Päätös ammattikorkeakoulujärjestelmän toteuttamisesta Suomeen tehtiin vuonna 1989, ja jo seuraavan vuoden valtion budjettiin oli varattu rahaa ammattikorkeakoulukokeilua varten. Lopullinen päätös siitä, miten eri alojen opetus organisoidaan ammattikorkeakouluissa, siirtyi kuitenkin seuraavalle vuodelle. Vuosikymmenen päättyessä Insinööriliitossa oltiinkin edelleen vielä toiveikkaita, että tulevat insinööripolvet opiskelevat omissa, tekniikalle omistetuissa insinöörikorkeakouluissa.

Te k n ii kka os aks i su omal aista kork e akou lujä rje st e l mä ä

Vahva ammatti järjestö Insinööriliitto 1990-luvulla

249

Lama-ajasta siirtymä korkean teknologian kultakaudelle Viime vuosituhannen viimeinen vuosikymmen oli varsin kaksija-

koinen sekä suomalaiselle yhteiskunnalle että kotimaiselle insinöörikunnalle. 1990-luvun alussa kohdattiin kriisikausi, joka aiheutti pohjakosketuksen maan taloudessa ja insinöörien työllisyydessä. Vuosikymmenen puolivälissä tilanne alkoi vähitellen tasaantua, ja 1990-luvun loppupuoli toi mukanaan talouden nousukauden ja suomalaisen teknologian ennennäkemättömän huippujakson. Suomessa 1980-luvulla käynnistynyt suotuisa talouskehitys jatkui vielä vuosikymmenen taitteen yli. Vuoden 1990 alkupuolella maan työllisyystilanne oli historiallisen hyvä. Työttömyysaste liikkui kolmen prosentin tuntumassa, mikä tarkoitti, että vain noin 80 000 suomalaista oli vailla töitä. Insinöörikunnan kohdalla asiat olivat tätäkin paremmin. Heidän osaltaan työttömien osuudeksi tilastoitiin keväällä 1,4 prosenttia.515 Tällaisista lähtökohdista kotimaiset työmarkkinat lähtivät vuoden 1990 jälkipuoliskolla luisuun, jota kesti useamman vuoden ajan.

”Elinkeinoelämän ja teollisuuden nousukausi on tasaantunut, ja kääntynyt laskuun. Investointi halukkuus on pysähtynyt, yritykset tervehdyttävät toimintaansa vähentämällä henkilökuntaa sekä myymällä ja lakkauttamalla eri toimintojaan.”516 Insinöörikunta-lehti joulukuussa 1990.

L a ma-a jasta s i i r tymä kork e an t e k n ologia n kulta kaude l l e

250 Suomen työmarkkinoiden ja talouden tilaa 1990-luvun alkuvuosina kuvaavat tunnusluvut ovat pysäyttäviä. Vuodesta 1991 lähtien kotimaan teollisuudesta hävisi muutamassa vuodessa 25 % kaikista työpaikoista. Rakennussektorilla kato oli tuotakin kovempi. Alan työpaikoista katosi noin 40 %. Vuosikymmenen alkupuolella Suomen taloudesta hävisi ylipäätään 450 000 työpaikkaa. Työttömien lukumäärä saavutti huippunsa vuosien 1993 ja 1994 taitteessa, jolloin vailla työtä oli lähes 537 000 työikäistä. Tilastokeskuksen työvoimatilastojen mukaan maan työllisyysaste oli puolestaan heikoimmillaan toukokuussa 1994, jolloin 19,9 % suomalaisista oli työttömänä.517 Myös talouden tapahtumat kertovat karulla tavalla Suomen historiassa ennenkokemattomasta kriisistä. Vahvan markan politiikkaan nojannut Suomen Pankki oli pakotettu devalvoimaan markka 14. marraskuuta 1991. Toimenpiteellä rahayksikön arvoa heikennettiin ulkomaisiin valuuttoihin nähden maan kilpailukyvyn parantamiseksi. Devalvaatiosta huolimatta talous ei lähtenyt kehittymään suotuisasti. Korot pysyivät korkeina, tuotanto supistui ja työllisyystilanne huonontui edelleen. Vuoden 1992 puolella Euroopan heikoimpien valuuttojen joukkoon lukeutunut Suomen markka kaatui. Pian Suomen Pankki oli menettänyt valuuttavarantonsa lähes kokonaisuudessaan ja markka piti päästää kellumaan. Devalvaation ja kelluttamisen seurauksena markan arvo laski 40 % suhteessa Saksan markkaan ja USA:n dollariin. Näiden tapahtumien keskellä Suomi myös velkaantui nopeasti. Kun valtion velkaosuus bruttokansantuotteesta vuonna 1990 oli 11 %, niin 1994 sen osuus oli jo 63 %. Myös 1980-luvun lopun kasinotalouden ylikuumentamilla arvopaperi- ja asuntomarkkinoilla tapahtui merkittävää laskua. Vuosien 1989– 1992 aikana pörssiosakkeiden arvo laski noin 70 % ja asunnot menettivät arvostaan noin 50 %.518

”Yleinen talouden taantuma, joka tuli Suomeen varsin voimakkaana loppuvuodesta, aiheutti myös selvän työttömyys- ja lomautusaallon ammattikunnalle.”519 Insinööriliitto, hallituksen kertomus 1990.

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

251 Kuvio 6.1. Insinöörityöttömyys vuosina 1972–2019 8000 7000 6000 5000 4000 3000 2000

2017

2014

2011

2008

2005

2002

1999

1996

1993

1990

1987

1984

1981

1978

1975

1972

2019

1000

Lähde: Insinööriliitto, tutkimusosasto; Työ- ja elinkeinoministeriön työnvälitystilasto.

Lamavuodet koskettivat myös insinöörien ammattikuntaa poikkeuksellisen kovasti. Ennen 1990-luvun alkua suomalainen insinööri oli ollut pitkälti turvatussa asemassa työnsaannin ja erityisesti töiden säilyttämisen osalta. Hetkellisiä häiriöitä töiden saamisessa oli toki ollut aikaisemminkin, kuten esimerkiksi 1920-luvun pula-aikana ja 1970-luvulla öljykriisin jälkimainingeissa. Vuosituhannen lopussa tekniikan ammattilaiset joutuivat kuitenkin ensi kertaa selvästi suurempaa kokoluokkaa olevien ongelmien eteen. Kuvio 6.1. havainnollistaa sitä suurta murrosta, jonka 1990-luvun alku muodosti insinöörikunnan työllisyydelle. Kolmen lamavuoden aikana

L a ma-a jasta s i i r tymä kork e an t e k n ologia n kulta kaude l l e

252 työttömien insinöörien lukumäärä kasvoi neljätoistakertaiseksi. Kun insinöörityöttömyys lähti nousuun huhtikuussa 1990, noin 500 tekniikan ammattilaista oli työttömänä. Siitä lähtien vailla töitä olevien lukumäärä kasvoi nopeasti aina heinäkuulle 1993 saakka, jolloin työttömänä oli jo 7 100 insinööriä. Lama-ajan tilastohuippu saavutettiin vuotta myöhemmin, kun heinäkuussa 1994 kirjattiin 7 138 insinööriä vailla töitä olevaksi. Insinöörien työllisyysaste oli puolestaan heikoimmillaan heinä- ja elokuussa 1993, jolloin työttömyysprosentti oli ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran yli 14 %.520 Vaikka luku oli insinöörien ammattikunnan keskuudessa historiallisen korkea, jäi se vielä melko kauas 20 % tuntumassa liikkuneesta 1990-luvun kansallisesta työttömyyshuipusta. Kesän 1994 jälkeen insinöörien työttömyysluvut lähtivät kohtuullisen nopeaan laskuun, joka jatkui vuosituhannen taitteen yli. Huomattava ero lamaa edeltäneeseen tilanteeseen verrattuna kuitenkin oli, että vailla työtä olevia insinöörejä oli nyt kolminkertainen määrä aikaisempaan verrattuna. Kun 1980-luvun loppupuolella työttömien insinöörien määrä pysytteli vielä alle tuhannessa, niin vuosituhannen taitteessa luvut liikkuivat 3000 ja 4000 työttömän insinöörin tuntumassa. Selitys työttömien insinöörien lukumäärän vakiintumiselle selvästi korkeammalle tasolle 1990-luvun lopulta lähtien löytyy pitkälti koulutusmäärien kasvusta. 1980-luvun lopulla insinöörikoulutuksen aloituspaikkamääriä lähdettiin kasvattamaan voimakkaasti (kuvio 6.1.), minkä seurauksena myös työttömien tekniikan tekijöiden määrä nousi huomattavasti. Kotimaiset työmarkkinat eivät kuitenkaan kyenneet enää työllistämään kasvanutta insinöörijoukkoa samalla tavalla kuin aikaisemmin. Tämän seurauksena 1990-luvun lopulla ei enää päästy samoihin työllisyyslukuihin kuin ennen lamaa. Kun vuoden 1990 alussa työttömien osuus oli reilun prosentin luokkaa, niin vuosikymmenen lopussa, jolloin kotimaisella teollisuudella meni jo varsin hyvin, insinöörityöttömyys oli vakiintunut neljä ja viiden prosentin tienoille.521 Sen määritteleminen, milloin lama-aika loppui Suomessa, riippuu näkökulmasta, josta asiaa tarkastellaan. Tietyissä ammattiryhmissä, esimerkiksi pienyrittäjien keskuudessa tai kotitalouksissa, jotka olivat joutuneet kohtaamaan työttömyyttä ja tulojen menetystä, kriisiaika saattoi jatkua vuosituhannen taitteeseen tai sen ylikin. Jos laman päättymistä katsotaan kuitenkin puhtaasti maan talouden näkökulmasta, niin tilanne

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

253 Suomen mahdollista EU-jäsenyyttä koskevan kansanäänestyksen alla myös Insinöörikunta-lehdessä kehotettiin äänestämään siitä, tulisiko Suomen liittyä Eurooppaan vai ei. Puheenjohtajan suulla lehdessä esitetty Insinööriliiton kanta asiaan oli, että vuodesta 1995 lähtien Suomen tulisi olla osa EU:a, eikä jäädä eurooppalaisen kehityksen sivustakatsojaksi. Lähde: Insinöörikunta 7/1994, 1.

oli helpottanut oleellisesti jo 1990-luvun puolivälissä. Vuonna 1994 Suomen talous alkoi jo kasvaa ja 1996 kokonaistuotanto ohitti lamaa edeltäneen tason.522 Teollisuudessa kriisiaika päättyi useassa tapauksessa jo ennen tätä. Vientiteollisuudelle lama-ajan talouspoliittiset toimet olivat monessa kohtaa edullisia, ja esimerkiksi vuoden 1991 devalvaatio vahvisti viennin kilpailukykyä. Markan voimakas heikkeneminen edesauttoi vientiteollisuuden kasvu-uralle 1992 lähtien, joka jatkui vuosikymmenen loppuun saakka. Yksi osa tuota kehityskulkua oli myös Suomen talouden kansainvälistyminen. Kun vuonna 1991 viennin osuus kokonaistuotannosta oli 20 %, niin vuonna 2000 se oli jo 40 %. Vientiteollisuuden kasvu olikin yksi keskeinen osatekijä siinä, että Suomeen onnistuttiin 1990-luvun toisella puoliskolla luomaan noin 300 000 työpaikkaa. Se tarkoitti, että 2/3 lamavuosina menetetyistä työpaikoista oli saatu takaisin.523

L a ma-a jasta s i i r tymä kork e an t e k n ologia n kulta kaude l l e

254 Tutkimus- ja kehitystoimintaan nojaavan innovaatioyhteiskunnan globaali esikuva Laman ohella toinen ilmiö, joka määrittää vahvasti 1990-lukua, on kansainvälistyminen. Se kosketti voimakkaasti suomalaista yhteiskuntaa, maan taloutta ja teollisuutta, poliittista elämää, mutta myös insinöörien ammattikuntaa sekä sitä edustanutta Insinööriliittoa. Jo toisen maailmansodan jälkeen Suomessa ilmeni halu sitoutua länteen, mutta ulkopoliittiset realiteetit rajoittivat pyrkimyksiä kansainväliseen yhteistyöhön. Neuvostoliiton vaikutuksen takia Suomen sitoutuminen kansainvälisiin järjestöihin ja järjestelmiin oli kylmän sodan vuosikymmeninä usein hankalaa. Esimerkiksi FINEFTA-sopimus vuodelta 1961, vapaakauppasopimus Euroopan talousyhteisön (ETY) kanssa 1973 sekä vielä EFTA:n täysjäsenyys 1986 jouduttiin toteuttamaan kuunnellen herkällä korvalla sosialistisen naapurimaan suuntaan. Vuosikymmeniä jatkuneeseen tilanteeseen tuli muutos 1990-luvulla. Viimeistään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Suomella ei ollut enää samanlaisia ulkopoliittisia rajoitteita, ja yhteistyötä länteen, erityisesti Eurooppaan, lähdettiin tiivistämään. Jäsenyysneuvottelut Euroopan yhteisöjen (EY) kanssa aloitettiin 1993 kuluessa, ja lokakuussa 1994 Suomessa pidettiin neuvoa-antava kansanäänestys siitä, tulisiko Suomen liittyä eurooppalaiseen valtioiden liittoon. Kaikkiaan 56,9 prosentin äänienemmistö kannatti liittymistä, ja 18. marraskuuta 1994 eduskunta tekikin päätöksen liittymisen puolesta. Vuoden 1995 alusta Suomi kuului Euroopan unionin jäsenvaltioiden joukkoon, mikä tarkoitti sitoutumista eurooppalaiseen talous- ja ulkopolitiikkaan. Suomen poliittisen kentän eurooppalaistumisen ohella 1990-luvulla alkoi näkyä merkkejä myös kotimaisen teollisuuden aikaisempaa voimakkaammasta suuntautumisesta kansainvälisille markkinoille. Edellä jo mainittiin, kuinka viennin osuus Suomen kokonaistuotannosta kaksinkertaistui vuosikymmenen aikana. Tuohon kehityskulkuun liittyi kiinteästi se, että 1990-luvun jälkipuolella Suomi alkoi nopeasti kasvattaa asemaansa korkean teknologian vientimaana. Suomi oli 1980-luvulla onnistunut vähitellen kuromaan kiinni etumatkaa, joka kehittyneemmillä OECD-mailla oli t&k-toiminnassa ja korkeanteknologian kaupan alalla. Vaikka suomalaiset jäänmurtajat ja paperikoneet olivat tuolloin jo kansainvälisestikin tunnettuja, niin varsinainen korkean tekno

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

255 Kuvio 6.2. Korkean teknologian tuotteiden tuonti ja vienti Suomessa vuosina 1995–2017 12 000

Tuonti Vienti

10 000

6000

4000

2017

2016

2015

2014

2012

2013

2011

2009

2010

2007

2008

2006

2005

2004

2003

2001

2002

2000

1999

1998

1996

1997

2000

1995

Mrd. euroa

8000

Lähde: Tulli, Korkean teknologian ulkomaankauppa vuonna 2017. Kauppa 2018, 4.

logian osaaminen ilmeni vielä toistaiseksi vain yksittäisinä valonpilkahduksina. Niihin lukeutuivat esimerkiksi tieteelliset instrumentit ja ”telekommunikaatiolaitteet”, joiden viennissä tapahtui jo 1980-luvun puolivälissä nousua. Vuoden 1987 Tiede ja teknologia -raportissa jouduttiin kuitenkin vielä toteamaan, että korkean teknologian kauppatase oli selvästi alijäämäinen ja että sen osuus Suomen ulkomaankaupasta oli pienempi kuin muissa OECD-maissa. Muun muassa Ruotsissa osuus oli kaksinkertainen.524 1990-luvun puoliväliin tultaessa tilanne oli muuttunut oleellisesti. Ensimmäistä kertaa Suomen historiassa korkean teknologian kauppatase alkoi olla vuositasolla positiivinen, eli alan tuotteita vietiin maailmalle enem-

L a ma-a jasta s i i r tymä kork e an t e k n ologia n kulta kaude l l e

256 män kuin mitä maahan tuotiin. Kuviosta 6.2. erottuvalla, vuosien 1997– 2008 suomalaisen korkean teknologian kaupan kultakaudella kauppatase oli silmiinpistävän ylijäämäinen.

”Huippu-teknologian viennin kasvu Suomessa Euroopan nopeinta.”525 Tietoaika-lehti alkuvuodesta 1996.

Korkean teknologian viennin kasvu oli suoraan sidottu kotimaisen elektroniikkateollisuuden, erityisesti matkapuhelinteknologian nousuun. Suurin ansio tästä kuului Nokia Oyj:lle, joka oli ennen vuosituhannen vaihdetta kasvanut maailman suurimmaksi matkapuhelimien valmistajaksi. Suomalaisessa tekniikan historiassa Nokian ylösnousu on edelleen vertaansa vailla oleva tarina.526 Kotimaiset insinöörit ja muut tekniikan tekijät onnistuivat nyt ensikertaa tekemään globaalin tason läpimurron ja uskomattoman kaupallisen menestystarinan tiedeperustaisella ja tutkimusintensiivisellä tekniikan alalla. Yrityksen menestys loi myös uskoa kotimaiseen teknologiaosaamiseen ja insinöörien ammattikuntaan kokonaisuudessaan. Nyt nähtiin, että suomalaisista lähtökohdista oli mahdollista kilpailla tasapäisesti kansainvälisten suuryritysten kanssa. Yhteiskunnallisessa katsannossa 1990-luvulla kulminoitui työ, joka Suomessa oli aloitettu kolmea vuosikymmentä aikaisemmin tieteen, tutkimuksen ja tekniikan tason kehittämiseksi. Tiede- ja teknologiapolitiikan linjaukset, jotka tehtiin 1960-luvulla ja joiden hengessä jatkettiin seuraavilla vuosikymmenillä, tuottivat tulosta. Vuonna 1998 t&k-työn osuus Suomen bruttokansantuotteesta nousi jo kolmeen prosenttiin, mikä oli maailmanlaajuisesti poikkeuksellisen suuri osuus. Tiede- ja teknologiaindikaattoreiden valossa Suomesta oli vuosisadan päättyessä kehittynyt tieteeseen, tutkimukseen ja uuteen teknologiaan nojaava kansakunta. Tällä oli selvästi positiivinen vaikutus sille, millaiseksi Suomen maakuva muodostui kansainvälisesti. Kotimaiset koulutusja tutkimusjärjestelmät sekä ”innovaatioympäristöt” nähtiin esikuvina, joihin tultiin tutustumaan eri puolilta maailmaa. Maa, joka 1900-luvun alussa oli tekniikan takapajula, oli vuosisadan kuluessa muuttunut alan edelläkävijäksi.

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

257 Insinööriliitto aktivoituu työttömien jäsenten tukijana Lama-ajan heikentämät työmarkkinat sekä koulutuspoliittisista

linjavedoista johtunut insinöörien liikakoulutus olivat 1990-luvun alussa todellisia uhkia, jotka asettivat insinöörien ammattikunnan ennen kokemattomien haasteiden eteen. Ne olivat myös näkyvimmät teemat, jotka tuolloin haastoivat Insinööriliiton toimimaan jäsenistönsä hyväksi. Lamavuodet eivät aiheuttaneet todellista uhkaa Insinööriliiton toiminnalle. Liiton talous oli jo pidempään kehittynyt suotuisasti, minkä ansiosta perusta huonompien aikojen varalle oli olemassa. Juuri ennen talouskriisin käynnistymistä muun muassa liiton velkapääoma saatiin puolitettua.527 IL:n selviytymistä taloudellisesti yli laman edesauttoi myös, ettei liitto ollut kasinotalouden vuosina lähtenyt mukaan uhkarohkeaan sijoitustoimintaan, kuten esimerkiksi Toimihenkilö- ja virkamiesjärjestöjen keskusliitto (TVK). TVK joutui pahoihin talousvaikeuksiin vuosikymmenen alussa, ja keskusjärjestö ajautui konkurssiin syyskuussa 1992. Tiukan taloudenpidon ansiosta lamavuodet eivät muodostuneet kriittisiksi Insinööriliiton liittotoiminnan kannalta. Ajanjakso vaikutti kuitenkin voimakkaasti IL:n työhön. Insinöörien, arkkitehtien ja ekonomien työttömyyskassan vaiheet 1990-luvun alkuvuosina on hyvä esimerkki siitä, miten Insinööriliitto joutui välillisesti osalliseksi talouskriisin vaikutuksista. 1960-luvun lopussa perustetun IAET-kassan toiminta oli perinteisesti rahoitettu jäsenmaksutuottojen avulla. Kansantalouden lähtiessä luisuun vakiintuneet toimintamuodot eivät enää riittäneet kassan ylläpitoon. Vielä keväällä 1991 IAET-kassa kykeni hoitamaan lisääntyneet työttömyystukihakemukset, mutta muutamassa kuukaudessa tilanne oli kääntynyt päälaelleen.528 Vuoden 1991 toisella puoliskolla IAET-kassan työvoimareservi ja taloudelliset resurssit eivät enää riittäneet palvelemaan työttömiksi jääneiden tarpeita riittävän tehokkaasti. Kassaan tulleiden tukihakemusten määrän suuresta kasvusta johtuen käsittelyajat alkoivat venyä, ja tammikuussa 1992 kassaan työttömäksi ilmoittautunut joutui odottamaan jo kolme ja puoli kuukautta hakemuksensa käsittelypäätöstä. Työttömille tilanne oli tietysti vaikea, koska korvausten saaminen vei usein kuukausia.529

I ns i nöör il ii t to a k t iv oi t u u työttömie n jäse n t e n t ukija na

258 ”Työttömyyskassa ei vastaa puheluihin.”530 Nimimerkki DI – lomautettu vaan ei lannistettu Ilta-Sanomissa tammikuussa 1992.

”Työttömyyskassa tukossa.”531 Insinöörikunta-lehti maaliskuussa 1992.

IAET-kassan ongelmien lisääntyessä tilannetta käsiteltiin toistuvasti myös Insinööriliiton toimielimissä. Vuosien 1991 ja 1992 taitteessa, kun korvausajat olivat päässeet venymään kohtuuttomiksi, tilannetta kuvattiin IL:n johtajistossa ja hallituksessa ”erittäin huolestuttavana” ja ”murheellisena”.532 Inhimillisen murheen lisäksi kassan huonon palvelutason katsottiin myös mustaavan Insinööriliiton mainetta. Tuossa tilanteessa liiton hallituksessa päätettiin ryhtyä toimiin IAET-kassan toiminnan auttamiseksi. Ensi vaiheessa tämä tarkoitti, että IL:n toimistohenkilökunta alkoi osallistua työttömyyskassan aputöihin. Jo aikaisemmin IL oli auttanut kassaa myös taloudellisesti: syksyllä 1991 liiton kehittämiseen budjetoituja varoja käytettiin työttömyyskassan tukemiseen.533 IAET-kassan pitkäaikaisen johtajan Juha-Veikko Kurjen534 kuvaus kassan tilanteessa 1990-luvun alkuvuosina kertoo hyvin, kuinka työmarkkinoiden romahtaessa kesti jonkin aikaa ennen kuin kassa kykeni vastaamaan hakemustulvaan. Ennen suurta työttömyysaaltoa IAET-kassan toiminta oli mitoitettu noin tuhannelle tuensaajalle, mutta helmikuussa 1992 sieltä maksettiin työttömyyskorvauksia kuitenkin jo 10 000 henkilölle. Alkushokin jälkeen kassan töihin koulutettiin ja palkattiin kiireesti lisää henkilökuntaa hoitamaan alati kasvavaa hakemustulvaa. Töitä jouduttiin tekemään kahdessa vuorossa sekä viikonloppuisin, jotta hakemussuma saataisiin purettua. Huhtikuussa 1992 päivärahahakemusten käsittelyaika oli saatu lyhennettyä kahteen kuukauteen. Vuosien 1992 ja 1993 kuluessa IAET-kassaan palkattiin toistuvasti vielä lisää henkilökuntaa, ja vähitellen kassan toiminta onnistuttiin tasapainottamaan.535 Insinöörien koulutuskeskus INSKO on toinen esimerkki Insinööriliiton vaikutuspiiriin kuuluneista tahoista, joita liitto joutui lamavuosina tukemaan. Vuonna 1963 perustettu INSKO nousi nopeasti Suomen merkittävimmäksi tekniikan alalla työskennelleiden täydennyskoulutus

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

259 Insinööriliitossa reagoitiin nopeasti talouden lamaantumisen jäsenkunnalle aiheuttamiin ongelmiin. Vuonna 1991 IL:n julkaisemalla Lama-ajan oppaalla tiedotettiin lomautuksiin, irti sanomisiin, työttömyysturvaan ja koulutusmahdollisuuksiin liittyneistä asioista.

laitokseksi. Koulutuskeskuksen ympärille alkoi kuitenkin kasaantua talousvaikeuksia 1980-luvun kuluessa, ja seuraavan vuosikymmenen alussa laitos tuotti vuositasolla tappiota jo useita miljoonia markkoja.536 Tuossa tilanteessa koulutustoiminnan ylläpitäminen edellytti lisärahoituksen saamista INSKO:n tukijoilta, mukaan lukien Insinööriliitolta. Insinöörien koulutuskeskuksen heikko taloustilanne nousi säännöllisesti keskusteluun Insinööriliitossa. Vuoden 1992 alussa IL:n hallituksessa todettiin jo, että nyt oli tehtävä päätös joko INSKO:n lisärahoittamisesta tai koulutustoiminnan lopettamisesta, mistä myös koituisi Insinööriliitolle kustannuksia. Tuolla kertaa INSKO:a päätettiin vielä auttaa. Kesän kynnyksellä raja tuli kuitenkin vastaan. Toukokuussa IL:n johtajisto päätti esittää hallitukselle, ettei liitto enää jatkaisi INSKO:n tukemista taloudellisesti.537

I ns i nöör il ii t to a k t iv oi t u u työttömie n jäse n t e n t ukija na

260 Vuonna 1993 Insinööriliiton ja muiden kotimaisten insinöörijärjestöjen yhteinen täydennyskoulutuslaitos päädyttiin myymään talousvaikeuksien takia. INSKO:n ostajaksi tuli koulutuspalveluihin erikoistunut Ammattienedistämislaitos (AEL), joka suojissa täydennyskoulutuksia jatkettiin uuden nimen alla. Pidempään tappiollisena toimineesta INSKO:sta eroon pääseminen oli helpottavaa Insinööriliitolle. Liiton maksettavaksi tosin jäi lopulla muun muassa lainatakauksia, joita oli tehty koulutuskeskuksen tukemiseksi.538 Sekä IAET-kassan että INSKO:n vaikeudet 1990-luvun alussa rasittivat Insinööriliiton taloutta. Liitto oli kuitenkin kasvanut jo siihen pisteeseen, etteivät koituneet tappiot ajaneet IL:a todellisiin ongelmiin. Työttömyyskassan ja koulutuskeskuksen tukemisen rinnalla toinen – ja työmarkkinoilla olevan insinöörikunnan kannalta merkittävämpi – osa Insinööriliiton lamavuosien toimintaa, oli työ, jota tehtiin tekniikan ammattilaisten työttömyyden helpottamiseksi. Se tapahtui jäsenpalveluiden ja koulutuspoliittisen vaikuttamistyön kautta, mutta myös erilaisten konkreettisten toimien avulla, jotka käynnistettiin insinöörien auttamiseksi. Insinöörityöttömyyden kasvu heijastui välittömästi IL:n neuvonta- ja lakipalveluihin. Vuoden 1990 jälkipuolelta lähtien jäsenistöltä liittoon tulleiden yhteydenottojen määrä alkoi kasvaa, ja seuraavina vuosina IL:n työsuhdeneuvonta otti vuosittain vastaan noin 10 000 puhelua, jotka koskivat tyypillisesti irtisanomisia ja lomautuksia. Kun työnantajat heikentyneessä taloustilanteessa turvautuivat insinöörien erottamisiin, myös työsuhteisiin liittyneet riita-asiat lisääntyivät. Tämä puolestaan näkyi oikeudenkäyntien määrän kasvuna, ja Insinööriliitto oli vuosittain oikeudessa edustamassa jäseniään noin 50 tapauksessa.539 Insinööriliiton työnvälitys on ensisilmäyksellä liiton jäsenpalveluiden osa-alue, joka ei lamavuosina juurikaan kyennyt tarjoamaan apua jäsenistölle. Työpaikkoja ei yksinkertaisesti ollut tarjolla. Vuosina 1992 ja 1993 Insinööriliiton työnvälitykseen ilmoittautuneiden, työtä hakevien insinöörien määrä vaihteli kuukausittain noin 400 ja 800 välillä. Tuolle joukolle tarjolla oli työpaikkoja kuukaudesta riippuen yhdestä seitsemääntoista kappaletta.540 Insinööriliiton työnvälitys sai 1990-luvun alussa kuitenkin uuden muodon, joka osaltaan kertoo liiton fokuksen suuntautumisesta yhä enemmän

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

261

Insinöörikunta-lehdessä insinöörejä opastettiin myös täyttämään työttömyyspäivärahahakemus oikein. Lähde: Insinöörikunta 1/1993, 22.

I ns i nöör il ii t to a k t iv oi t u u työttömie n jäse n t e n t ukija na

262 Suomen rajojen ulkopuolelle. Kotimaisen työpaikkatarjonnan ollessa hyvin alhainen IL rupesi ensimmäistä kertaa historiassaan nostamaan laajemmin esiin mahdollisuutta työskennellä ulkomailla. Vuodesta 1993 lähtien Insinöörikunta-lehdessä kerrottiin tekniikan alan työllistymismahdollisuuksista Euroopassa ja julkaistiin henkilökuvia insinööreistä, jotka olivat päätyneet ulkomaille töihin.541 Yhdessä YTN-järjestöjen kanssa toteutettiin myös Ulkomaan työsuhdeopas sekä Akavan jäsenjärjestöjen kanssa ulkomaille töihin -valmentautumisohjelma.542 Nämä toimet liittyivät kiinteästi Insinööriliiton Ulkomaille töihin -projektiin, jota jatkettiin useamman vuoden ajan. Siinä kyse ei ollut niinkään työnvälityksestä, vaan ulkomaisista työllistymismahdollisuuksista tiedottamisesta sekä insinöörien kannustamisesta hakemaan töitä Suomen rajojen ulkopuolelta. Ulkomaille töihin -projekti oli vain yksi Insinööriliiton aloitteista lamaajan huonon työllisyystilanteen helpottamiseksi. Sama tavoite oli useammalla muullakin 1990-luvun alkuvuosina liitossa käynnistetyllä hankkeella. Syksyllä 1992 perustetun Miten työllistän nuoren insinöörin -kriisiryhmän tavoite oli nimensä mukainen, ja siihen kutsuttiin jäseneksi elinkeinoelämässä vaikuttavia liiton jäseniä. He olivat muun muassa Telenokialla, Valmetilla, Stalassa, ABB:llä ja Strömbergillä johtotehtävissä toimineita insinöörejä.543 Insinöörien yrittäjyyden kehittäminen oli taas vuoden 1993 alussa IL:ssa toimintansa aloittaneen ammatinharjoittajien työryhmän tavoitteena. Pian otettiin kantaa sen puolesta, että insinöörien oman yrittäjätoiminnan mahdollistavia julkisia toimenpiteitä tulisi tehostaa.544 Loppuvuodesta 1995 liittoon perustettiin puolestaan työllisyystyöryhmä, jonka tehtävä oli antaa esityksiä IL:n hallitukselle keinoista insinöörien työllisyystilanteen parantamiseksi, sekä jatkaa liiton oman työllisyysohjelman laatimista.545 Erilaisten työllisyyshankkeiden lisäksi Insinööriliitossa pohdittiin myös ruohonjuuritason menetelmiä, joilla jäsenkuntaa voitaisiin tukea taloudellisesti vaikeana aikana. Yhtenä keinona käyttöön otettiin vapaaehtoinen ylimääräinen jäsenmaksu. Vuosikymmeniä aikaisemmin vastaava käytäntö oli ollut tarpeen Insinööriliiton oman talouden tukemisessa. Nyt sen avulla tuettiin liiton työttömiä ja nuoria jäseniä.546 Yksittäisiä insinöörejä hyödytti erityisesti liiton tarjoamat alennukset, jotka kohdistettiin pitkäaikaistyöttömien jäsenmaksuihin. Liiton johtajiston 1996 päätöksellä myönnettiin 50 % jäsenalennus niille jäsenille, jotka olivat olleet yhtäjaksoisesti työttömänä 500 päivää.547

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

263 Kansallinen talouskriisi alkoi hellittää 1990-luvun puolivälissä, ja Insinööriliiton vuoden 1996 toimintakertomuksen alkajaisiksi voitiinkin jo todeta, että lama-aika oli ohitettu.548 Insinöörikunnan kohdalla tämä näkyi työllisyyslukujen nopeana kohentumisena, ja muutamassa vuodessa insinöörityöttömyys oli laskenut kolmannekseen pahimpien lamakuukausien tasosta. Työmarkkinoiden kääntyessä nousuun myös Insinööriliiton fokus alkoi siirtyä pois työllisyyskysymyksistä. Nyt se suuntautui yhä vahvemmin kansainväliselle järjestökentälle.

Union of Professional Engineers in Finland Insinööriliiton kansainvälisen toiminnan juuret ulottuvat

1940-luvulla käynnistyneeseen pohjoismaiseen yhteistyöhön, jota varten perustettiin Pohjolan insinöörijärjestöjen yhteinen organisaatio Nordiska Ingenjörssamfundet (NIS). Aktiivisen alkuvaiheen jälkeen NIS:n toiminta hiipui kahdessa vuosikymmenessä, ja helmikuussa 1971 pohjoismaisen yhteisjärjestön toiminta päätettiin lakkauttaa. Yhteydet eri maiden välillä haluttiin kuitenkin säilyttää, ja jatkossa niitä pidettiin yllä epävirallisluonteisesti toimihenkilö- ja puheenjohtajatasolla. Vielä 1980-luvun alussa pohjoismaiset yhteydet hoidettiin pitkälti kahdenvälisesti insinöörijärjestöjen kesken, tosin laajempaakin yhteistyötä harjoitettiin esimerkiksi kaikille yhteisten koulutusseminaarien muodossa.549 Insinöörijärjestöjen pohjoismaisia yhteyksiä lähdettiin tiivistämään uudelleen vuonna 1986, jolloin sovittiin yhteistyön lisäämisestä työmarkkina-asioissa sekä vierasjäsenyydestä, mikä mahdollisti insinöörien osallistumisten jonkun toisen Pohjoismaan järjestön toimintaan. Suunnitelmiin otettiin myös pohjoismaisen tekniikan vuoden järjestäminen, joka toteutettiin vuonna 1988 laajana tapahtumien sarjana, jolla tekniikkaa ja sen tekijöitä tehtiin tutuiksi eri puolilla Pohjolaa.550 Insinööriliitto ja muut kotimaiset insinöörijärjestöt ylittivät pohjoismaiset rajat 1960-luvulla, kun ne lähtivät yhteisesti Suomen insinöörijärjestöjen kansallisen komitean (KANSKO) puitteissa mukaan eurooppalaisten insinöörijärjestöjen European Federation of National Engineering Associationin (FEANI) toimintaan. Maailmanlaajuisen insinööriyhteistyön vuoro oli vuosikymmenen lopulla, kun KANSKO liittyi 1968 UNESCO:n alaisuudessa toimineen World Federation of Engineering Organisationiin (WFEO).

U n i o n of Pr of es sion al E n gin ee rs in Fin l and

264 Pohjoismaat, FEANI ja WFEO määrittivät pitkälti Insinööriliiton kansainvälisen toiminnan kentän aina 1990-luvulle saakka. Suomalaisessa yhteiskunnassa tuolloin tapahtunut kansainvälistymiskehitys heijastui myös Insinööriliittoon. Siinä missä suomalainen politiikka, talouselämä ja yhteiskunta ylipäätään alkoivat suuntautua yhä vahvemmin maan rajojen ulkopuolelle, niin sama kehitys näkyi myös Insinöörien ammattijärjestön kohdalla. Insinööriliiton kansainvälinen järjestötyö laajentui uusiin mittasuhteisiin, ja osana tuota kehityskulkua Insinööriliiton englanninkielinen nimitys virallistettiin loppuvuodesta 1993. Siitä lähtien kotimaista insinöörikuntaa edusti maan rajojen ulkopuolella Union of Professional Engineers in Finland.551 Insinööriliiton kansainvälisen toimintakentän laajentumisen taustalla oli Insinööriliiton oma aktiivinen pyrkimys päästä mukaan osaksi kansainvälisten organisaatioiden toimintaa.552 Tuo tavoite materialisoitui 1990-luvun kuluessa jäsenyytenä useissa järjestöissä: European Metallworker´s Federation in the Community (EMF), European Mine, Chemical and Energy Workers Federation (EMCEF), European Federation of Chemical General Workers´ Unions (EFCGU), International Federation of Chemical, Energy and General Workers´ Unions (ICEF), International Metalworker´s Federation (IMF) sekä International Federation of Chemical, Energy, Mine, and General Worker´s Unions (ICEM). Pohjoismaisella kentällä Insinööriliitto puolestaan hakeutui metallialan Nordiska Metallin sekä kemian alan Nordiska Industriarbetare Federationenin jäseniksi.553 Kansainvälisten järjestösidonnaisuuksien lisääntymisen myötä Insinööriliitto sitoutui vahvemmin kansainväliseen edunvalvontatyöhön. Hyvä esimerkki tästä oli Euroopan Metalli, eli European Metallworker´s Federation in the Community (EMF). EMF muodosti International Metalworkers’ Federationin (IMF) Euroopan alueen ammattisihteeristön, joka keskittyi metallialan työntekijöiden etujen ajamiseen Euroopan unionin suuntaan. Tuohon työhön Insinööriliitto antoi panoksensa vuodesta 1993 lähtien, jolloin se hyväksyttiin EMF:n jäseneksi. Kun Insinööriliitossa syksyllä 1993 pohdittiin liittymistä Euroopan Metalliin, vallitseva kanta oli, ettei pelkkä jäsenyys antaisi liitolle paljoakaan. Jos päätös liittymisestä tehtäisiin, samalla olisi myös päätettävä siitä, että IL osallistuu aktiivisesti EMF:n työhön.554 Kansainvälisellä kentällä Insinööriliiton tavoitteeksi muodostuikin 1990-luvulla aktiivinen osal-

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

265 listuminen järjestöjen toimintaan. Vähitellen tässä myös onnistuttiin. Vuosikymmenen jälkipuolella voitiin jo todeta, että Insinööriliiton asema kansainvälisissä järjestöissä oli vahvistunut ja liitto oli vakiinnuttanut paikkansa esimerkiksi Euroopan Metallin ja Euroopan Kaivos, Kemia ja Energian (EMCEF) organisaatioissa. Myös pohjoismaisessa kontekstissa sekä FEANI-yhteistyössä liitto oli onnistunut vahvistamaan asemiaan. Käytännössä tämä näkyi siinä, että insinööriliittolaisia alkoi nousta järjestöjen vaikuttajapaikoille. Päänavaaja tässä oli Insinööriliiton puheenjohtajan Matti Viljasen valinta Euroopan Metallin hallituksen varajäseneksi ja Pohjoismaiden Metallin hallitusjäseneksi vuonna 1997.555 Insinööriliitolle toiminnan laajentuminen Suomen rajojen ulkopuolella merkitsi uusien kanavien ja vaikutusmahdollisuuksien avautumista. Kansainvälinen järjestötoiminta edesauttoi verkostoitumista ja kontaktien syntymistä ulkomaisten insinöörijärjestöjen kanssa. Konkreettisemmalla tasolla kansainvälinen yhteistyö helpotti tiedonsaantia ja tiedonvaihtoa. Esimerkiksi tiedot muiden maiden työsuhteiden ehdoista tarjosivat vertailuaineistoa oman edunvalvontatoiminnan pohjaksi, kun taas koulutustietoja voitiin kotimaassa hyödyntää IL:n koulutuspolitiikassa. Kolmas keskeinen asia, jonka lisääntynyt toiminta ulkomailla toi mukanaan, oli, että se avasi Insinööriliitolle uusia mahdollisuuksia päästä vaikuttamaan kansainväliseen edunvalvontatyöhön. Esimerkiksi jäsenyys Euroopan Metallissa tarjosi väylän konkreettisten alakohtaisten kysymysten hoitamiseen Eurooppa-tason edunvalvonnassa ja esimerkiksi IL:n yhteyshenkilöiden pääsyn säännöllisesti mukaan metallialan konsernitapaamisiin.556 Kansainvälisellä järjestökentällä vaikuttamistoiminnan haasteet olivat merkittäviä, mutta osallistumisen kautta oli kuitenkin olemassa edes mahdollisuus edistää Insinööriliitolle tärkeitä asioita. Samaan aikaan lisääntyneiden kansainvälisten järjestösidonnaisuuksien kanssa myös Insinööriliiton kotimainen järjestöyhteistyö laajeni 1990-luvulla. Kun yhteistoiminta muiden työmarkkinakentän toimijoiden kanssa oli aikaisemmin keskittynyt vahvasti YTN:n ja Akavan piiriin, niin nyt näiden rinnalle tuli uusia kumppaneita. Vuosikymmenen jälkipuolella Insinööriliitto alkoi aikaisemmasta poiketen ottaa myös itse aktiivisen roolin yhteistoiminnan rakentajana suomalaisella työmarkkinakentällä. Elokuussa 1998 pitkäaikainen työmarkkinavaikuttaja ja Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitosta557 juuri eläköitynyt Tapani Kahri kuvaili

U n i o n of Pr of es sion al E n gin ee rs in Fin l and

266 Satakunnan Kansassa suomalaisen työmarkkinapolitiikan tilaa. Kahrin mukaan työmarkkinakentällä kyse ei ollut enää ”ideologioista” kuten vielä 1960-luvun järjestökilpailuissa, vaan puhtaasti liittojen välisestä kilpailusta jäsenistä ja vaikutusvallasta. Palkansaajapuolella tämä näkyi muun muassa liittojen uudelleenjärjestelyinä, joilla pyrittiin luomaan yksittäisiä liittoja suurempia liittoumia.558 Yksi Kahrin kuvauksen taustalla olleista uusista ryhmittymistä oli 26. lokakuuta 1993 perustettu Teollisuuden Palkansaajat (TP). TP oli kuuden SAK:hon ja STTK:hon kuuluneen liiton perustama neuvottelukunta, jonka tavoite oli lisätä teollisuusalojen järjestöjen yhteistyötä ja edunvalvontaa yli keskusjärjestörajojen. Neuvottelukuntaa ei perustettu työmarkkinoiden viralliseksi sopijaosapuoleksi, eikä TP:n piirissä tehty jäsenliittoja sitovia päätöksiä. Toiminnalla tähdättiin jäsenjärjestöjen neuvottelutavoitteiden yhteensovittamiseen sekä ylipäätään työntekijäjärjestöjen välisen yhteistyön tiivistämiseen.559 Teollisuuden Palkansaajien perustajiin ei kuulunut akavalaisia liittoja, mutta alusta pitäen TP:n piirissä eli toive, että ainakin Insinööriliitto saataisiin mukaan neuvottelukunnan jäseneksi. TP:n perustamista käsiteltiin tuoreeltaan Insinööriliiton hallituksessa, ja loppuvuodesta suunnitelmat liiton jäsenyyden puolesta etenivät nopeasti. Helmikuussa 1994 johtajisto esitti hallitukselle jäsenyyden hakemista Teollisuuden Palkansaajista, 4. maaliskuuta hallitus päätti hakea neuvottelukunnan jäsenyyttä ja 20. huhtikuuta Insinööriliitto hyväksyttiin neuvottelukunnan kokouksessa sen jäseneksi.560

”Teollisuuden ammattiliittojen yhteistyö on tiivistymässä sellaista vauhtia, että niitä itseäänkin ihmetyttää.”561 Helsingin Sanomat huhtikuussa 1994.

Vain puolessa vuodessa Teollisuuden Palkansaajat kasvoi merkittäväksi työntekijäliittojen yhteenliittymäksi. Keväällä 1994 TP:n jäsenistöön kuului jo 14 liittoa, joiden yhteenlaskettu jäsenmäärä oli lähes 650 000. Huomattava jäsenmäärä sekä keskeisten teollisuusliittojen jäsenyys neuvottelukunnassa takasivat hyvät lähtökohdat TP:n toiminnalle

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

267 työmarkkinakysymyksissä. Lehdistössä alkoikin pian spekulointi koskien mahdollisuutta, että neuvottelukunta olisi kehittymässä uudeksi, teollisuutta edustavaksi keskusjärjestöksi.562 Insinööriliitossa Teollisuuden Palkansaajien jäsenyyspäätöksen yhteydessä painotettiin, ettei TP-neuvottelukunnasta saa muodostua keskusjärjestöluonteista hanketta.563 Keskusjärjestön osalta Insinööriliitto oli vuoden 1994 alussa sitoutunut Akavaan. Teollisuuden Palkansaajien kohdalla liitto omaksuikin toimintatavan, joka oli edellisiltä vuosikymmeniltä tuttu YTN:n piiristä. Neuvottelukuntina sekä YTN:n että TP:n toiminta perustui neuvotteluihin ja yhteisten suuntaviivojen hahmottelemiseen, ei sitovaan sopimustoimintaan. Insinööriliitolle kyse oli lähtökohtaisesti keskusjärjestörajat ylittävästä teollisuusliittojen välisestä yhteydenpidosta, edunvalvontatyön yhteisten suuntaviivojen suunnittelun tiivistämisestä sekä jäsenliittojen sopimustavoitteiden yhteensovittamisesta. Teollisuuden Palkansaajien synty ja Insinööriliiton liittyminen neuvottelukuntaan ovat esimerkkejä keskusjärjestörajat ylittävän ammattijärjestöyhteistyön kasvusta 1990-luvulla. Yhteistyön lisääntymisen taustalla vaikutti vahvasti lama-aika sekä työnantajapuolen kiristyneet vaatimukset työntekijäsektorin suuntaan. Yksi merkittävä käänne oli Suomen Työnantajain Keskusliiton syksyllä 1991 esittelemä ja myöhemmin ”saatanalliset säkeet” nimityksen saanut tavoitesuunnitelma, jossa esitettiin laajoja heikennyksiä työehtoihin. Mukana olivat palkkojen alennukset ja työajan pidennykset sekä työehtosopimusten yleissitovuuden poistaminen ja paikallisen sopimisen lisääminen. Tuo uhka osaltaan lähensi työntekijäjärjestöjä ja motivoi niiden yhteenliittymistä. Myös käynnissä ollut talouskriisi kohteli työntekijäkenttää raskaasti pitkälti koulutustaustasta, ammattiasemasta tai palkkatasosta riippumatta. Insinööriliitto ja sen edustama insinöörikunta ei ollut tässä suhteessa poikkeus. Lama-ajan myötä insinöörien erottautuminen teollisuustyöväestä ei enää ollut niin selkeä kuin vaikka kahta vuosikymmentä aikaisemmin. Insinöörien asema työmarkkinoilla oli muuttunut. Ylipäätään ylempien toimihenkilöiden ja työntekijöiden välinen raja oli jo oleellisesti hämärtynyt esimerkiksi 1970-lukuun verrattuna. Tuossa tilanteessa Insinööriliiton edunvalvontatyön painospiste liukui pois ylempiä toimihenkilöitä korostaneista lähtökohdista laajemmin yleiseen ja yhteiseen työntekijäsektorin edunvalvonnan suuntaan.

U n i o n of Pr of es sion al E n gin ee rs in Fin l and

268 ”Työntekijöiden ja toimihenkilöiden raja hämärtyy, ja laman myötä myös insinöörit ovat huomanneet, etteivät heidänkään työpaikkansa ole ikuisia.”564 Helsingin Sanomat huhtikuussa 1994.

Kansainvälisen kentän ja kotimaisten työntekijäjärjestöjen yhteistyön ohella Insinööriliiton itsenäiset pyrkimykset tekniikan alan järjestöjen yhteen saattamiseksi on kolmas seikka, joka kuvaa Insinööriliiton toiminnan suuntautumista ulospäin 1990-luvulla. Jo aikaisempina vuosikymmeninä työmarkkinakentällä oli toistuvasti noussut esiin ajatus kaikkien toimihenkilöiden yhteisestä keskusjärjestöstä, joka edustaisi kootusti kaikkia toimihenkilöitä. Näiden ehdotusten taustalla oli 1970-luvulta lähtien ollut tyypillisesti STTK ja sen pitkäaikainen puheenjohtaja Jorma Reini. Vuoden 1993 alussa Insinööriliitto joutui jälleen ottaman kantaa uuteen Reinin johdolla toteutettuun keskusjärjestösuunnitelmaan. Helmikuun puolivälissä julkistetun suunnitelman tavoite oli perustaa toimihenkilöiden oma keskusjärjestö TOKE, jossa STTK:n, Akavan ja hiljattain konkurssiin ajautuneen TVK:n toimihenkilöliitot järjestäytyisivät yhteisen lipun alla kahdeksaan alakohtaiseen kartelliin, joiden tehtävänä oli neuvotella toimihenkilökentän työ- ja virkaehtosopimukset.565 Insinööriliiton johtajisto käsitteli Reinin ehdotusta jo samana päivänä, kun se julkistettiin. Lähtökohtaisesti kanta oli, että Akavassa pysyttäytyminen on IL:n ensisijainen vaihtoehto. Suunnitelman mukaisia neuvottelukartelleja voitaisiin kuitenkin jatkossa muodostaa yli keskusjärjestörajojen.566 Maaliskuun alussa julkaistussa lehdistötiedotteessa Insinööriliitto otti jo etäisyyttä keskusjärjestöideaan. Siinä todettiin, että jatkossakin Insinööriliitto osallistuu aktiivisesti Akavan järjestö- ja neuvottelurakenteen kehittämiseen. Ja koska tulevaisuudessa neuvottelut ja edunvalvonta tullaan yhä enemmän hoitamaan sektorikohtaisten neuvottelujärjestöjen toimesta, IL ei ole kiinnostunut uudesta keskusjärjestöstä. Insinööriliiton lopullinen vastaus Reinille oli yksiselitteinen: ”Jättäydymme tässä vaiheessa uuden perustettavan järjestön ulkopuolelle.”567 Seuraavina vuosina Insinööriliitossa jalostui kuitenkin oma suunnitelma uuden järjestön perustamiseksi. Vuoden 1996 lopulla julkisuuteen tuotiin puheenjohtaja Matti Viljasen suulla idea teknisten alojen suur

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

269 liitosta, joka kokoaisi eri koulutustaustan omaavat tekniikan parissa työskentelevät sekä heidän järjestönsä yhteen. Turun Sanomissa 28. marraskuuta julkaistussa haastattelussa Viljanen esitteli idean teknisten alojen yhteisestä järjestöstä, jonka toimiala ulottuisi työmarkkina-asioista elinkeino- ja teollisuuspolitiikkaan. Mukaan järjestöön pyrittäisiin saamaan ensisijaisesti Insinööriliitto, Tekniikan Akateemiset ja Teknisten liitto sekä joukko pienempiä tekniikan alan järjestöjä.568

”Insinööriliiton puheenjohtajan Matti Viljasen…ehdotus teknisten alojen suurliitosta aiheuttaisi päänsärkyä ammatillisista keskusjärjestöistä etenkin Akavalle ja… STTK:lle.”569 Turun Sanomat 28.11.1993.

Viljasen kuvaaman suunnitelman toteutuessa uusi liitto olisi Suomen toiseksi suurin ammattijärjestö lähes 200 000 jäsenellään. Järjestöidean toteutuminen tarkoittaisi myös, että Suomeen syntyisi kokonaan uudenlainen liitto. Tekniikan sektorin yleisjärjestönä se ei olisi edustanut pelkästään insinöörejä, vaan laajempaa ammattikuntaa – tekniikan parissa työskenteleviä. Tämä takaisi sille vahvan yhteiskunnallinen vaikuttajan aseman erityisesti tekniikkaa ja teollisuutta koskevissa kysymyksissä. Verrokkina liitolle oli opettajien OAJ, joka hoiti kaikkien opettajien, myös tekniikan alan oppilaitosten opettajien asioita.570 Kotimaisella työmarkkinakentällä tekniikan yleisliitto olisi saattanut aiheuttaa merkittäviä heilahduksia. Lehdistössä alkoikin pian spekulointi siitä, millaisen haasteen tekniikan tekijöiden liitto asettaisi kahdelle keskusjärjestölle, Akavalle ja STTK:lle, joiden jäseniä uuden järjestön jäsenliitot olivat. Näitä pohdintoja Insinööriliitosta toppuuteltiin toteamalla, että keskusjärjestökysymys oli vielä kokonaan pohtimatta.571 Insinööriliiton historiassa suunnitelma tekniikan alan toimihenkilöiden suurjärjestöstä on merkittävä. Se on osoitus siitä, kuinka IL oli vuosisadan lopulle tultaessa kasvanut keskeiseksi toimijaksi kotimaisella ammattiyhdistyskentällä. Liitolla oli nyt halua ja kykyä sekä riittävästi järjestöllistä vaikutusvaltaa, että se saattoi ottaa aktiivisen roolin

U n i o n of Pr of es sion al E n gin ee rs in Fin l and

270

Arkhimedeen vala Insinööri on mukana luomassa tekniikkaa, joka koituu luonnon ja ihmisen hyväksi. Insinööri on kaikissa toiminnoissaan suojelemassa kasvien, eläinten ja ihmisten elämää. Insinööri välttää epärehellisyyttä ja epäsopua ja pyrkii kehittymään yhä taitavammaksi teknisten ongelmien ratkaisijaksi. Insinööri miettii teknisen kehityksen suuntalinjoja ja välttää vahingollisten tavoitteiden toteutumista. Arkhimedeen vala syntyi vuonna 1990, kun Lausannen teknillisen yli-

opiston opiskelijat laativat insinöörien ammattikunnan eettisen säännöstön. Syksyllä 1995 Insinööriliiton laajennettu edustajakokous hyväksyi Arkhimedeen valan otettavaksi käyttöön myös Suomessa. Valan tarkoitus oli toimia ohjenuorana insinöörille, joka ottaa vastuun ammatistaan ja ympäristöstään. Arkhimedeen valan esikuvana oli lääkäreiden eettinen ohjeisto Hippokrateen vala. Suomessa Arkhimedeen vala jaettiin ensi kerran kaikille valmistuville insinööreille keväällä 1996 päätösjuhlien yhteydessä. Vielä 2010-luvun lopullakin nuoret insinöörit tutustutetaan valaan ammattikorkeakoulusta valmistumisen yhteydessä.

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

271 työmarkkinajärjestöjen perinteisen tasapainon muuttamiseksi. Insinööriliiton edellisten vuosikymmenien tiukan YTN-keskeisyyden rinnalle oli nyt syntynyt omia pyrkimyksiä tekniikan alan järjestöyhteistyön kehittämiseksi. Vuosien 1996 ja 1997 taitteessa ajatus teknisten keskusjärjestöstä nousi vahvasti esiin Insinööriliitossa. Tammikuussa liiton hallituksessa annettiin vihreää valoa tekniikan alojen järjestöjen yhteistyön kehittämiselle ja asetettiin työryhmä pohtimaan, mitkä mahdollisuudet olisi perustaa maahan ”Suomen tekniikan alan liitto”.572

”Teknisten liitto valmis ajamaan yhdistymistä Insinööriliiton kanssa.”573 Helsingin Sanomat 28. helmikuuta 1997.

Keskeinen edellytys uuden liiton synnylle oli IL:n pitkäaikaisimman yhteistyökumppanin mukaan saaminen hakkeeseen. Tekniikan Akateemiset suhtautui suurjärjestöideaan kuitenkin skeptisesti. Joulukuussa 1996 TEK:in toiminnanjohtaja Heikki Kauppi totesi tuoreeltaan, ettei tekniikan sektorin suurliitto ollut lähiaikoina näköpiirissä.574 Liittohankkeen toisen pääkumppanin, Teknisten liiton (TL) vastaus IL:n ehdotukseen oli päinvastainen. Jo helmikuussa Helsingin Sanomissa uutisoitiin, että TL:n puheenjohtaja Tenho Olin oli saanut valtuudet jatkaa välittömästi fuusioneuvotteluja Insinööriliiton kanssa. Tavoitteena TL:n puolelta oli saada nopeasti aikaan aiesopimus, jonka pohjalta suurliittosuunnitelmaa voitaisiin lähteä viemään eteenpäin.575 Insinööriliitolle teknikkokunnan asioiden ajajana perinteisesti toiminut TL ei ollut yhtä haluttu kumppani kuin diplomi-insinöörien TEK. Tämä tulee esiin muun muassa hallituksessa ja johtajistossa käydyissä keskusteluissa IL:n ja TL:n tapaamisen alla helmikuussa 1997. Insinööriliiton osalta haluttiin tuossa vaiheessa välttää yhdistymispuheita, mutta ajatusta yhteistyön syventämisestä voitaisiin esittää julkisesti. Kokouksiin osallistuttaisiin ”aktiivisina, uteliaina ja yhteistyötahtoisina”, mutta tietoisina siitä, että ”Insinööriliiton puolelta ei…ole olemassa päätöstä liittojen yhdistymisestä.”576 Maaliskuussa tehty linjaus oli jo varsin yksiselitteinen:

U n i o n of Pr of es sion al E n gin ee rs in Fin l and

272 YTN-yhteistyön kehittäminen on etusijalla Insinööriliiton toiminnassa. Toisella sijalla on IL-TL-yhteistyön syventäminen, muttei kuitenkaan liittojen yhdistäminen.577 Insinööriliiton ja Teknisten liiton välillä järjestettiin toistuvasti neuvotteluja vuosien 1997 ja 1998 kuluessa. Vaikka nopeasti päästiin sopuun muun muassa erillisen IL-TL-työryhmän perustamisesta, niin erilaisten tavoitteiden yhteensovittaminen ei tapahtunut ongelmitta. Yksi järjestöjen välillä kitkaa aiheuttaneista asioista oli perinteisten jäsenrajojen hämärtyminen koulutuspoliittisten muutosten mukana. Tämä liittyi 1990-luvun alkupuolella toteutettuun ammattikorkeakoulu-uudistukseen, jonka myötä teknikkokoulutus ajettiin alas Suomessa. Teknikkojen koulutuksen päättyessä oltiin tilanteessa, jossa osa heidän vanhoista koulutusohjelmistaan muutettiin insinöörikoulutukseksi. Insinööriliitossa asiasta oltiin huolestuneita. Pelättiin, että muuttuneessa tilanteessa TL alkaa tulla IL:n reviirille saadakseen opiskelijajäseniä insinööreiksi kouluttautuvista. Asiaa Insinööriliiton hallituksessa käsiteltäessä todettiin yksikantaan, ettei Teknisten liiton toimintaa ammattikorkeakouluissa voida estää, muttei sitä hyväksytäkään.578 Ongelmista huolimatta Insinööriliiton ja Teknisten liiton välille saatiin loppukesästä 1998 neuvoteltua yhteistyöasiakirja, joka myös hyväksyttiin IL:n puolelta.579 Alkuperäiset ajatukset tekniikan alan suurliitosta jouduttiin kuitenkin toistaiseksi hautaamaan.

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

273

Aila Tähtitanner

Insinööriliiton tutkimustoiminnan nykyaikaistaja Insinööriliiton suorittamalla jäsenistöä ja koko insinöörikuntaa

koskevalla tutkimus- ja selvitystyöllä on pitkä historia. Jo 1930-luvulla alettiin kerätä tietoja ja tilastojen avulla selvittää, millaisissa tehtävissä ja missä ammattiasemassa Tampereen Teknillisen Opiston suorittaneet olivat työelämässä. Vuonna 1947 jäsenkunnan keskuudessa suoritettiin ensimmäinen palkkakysely. Tuolloinen kysely oli nykyiseen verrattuna vielä suppea, mutta tulokset kertoivat jo siitä, miten palkkaus vaihteli erilaisissa insinööritehtävissä. Palkkataulukoista eri aloilla ja erilaisissa asemissa työskennelleet insinöörit pystyivät näkemään omaa tilannettaan, tehtävää ja kokemustaan vastaavan palkkatason. 1960-luvulla Insinööriliiton toteuttama jäsentutkimus alkoi olla säännöllistä ja insinööriliittolaisilta tiedusteltujen asioiden kirjo oli jo varsin laaja. Vuoden 1967 jäsenkyselyssä, johon vastasi kaikkiaan 3 500 insinööriä, tiedusteltiin muun muassa henkilöiden koulutustaustaa, opintosuuntaa, työn-

antajaa, toimiasemaa ja tehtävän laatua, palkkausta, työaikaa, oikeutta ylityökorvauksiin ja kielitaitoa. Näiden perustietojen rinnalle jäsenkyselyihin alettiin 1980-luvulla nostaa mukaan erilaisia teemakysymyksiä, joiden avulla voitiin selvittää insinöörikunnan näkemyksiä ajankohtaisista aiheista. Työmarkkinatoimintaan liittyneiden kysymysten osuus kasvoi tuolloin, ja myös vastaajien valmius painostustoimiin nostettiin ensi kerran tiedusteltujen asioiden listalle. Tämä kertoo osaltaan Insinööriliiton toiminnan painopisteen muutoksesta edunvalvonnan suuntaan. Jäsenkyselyjen ansiosta Insinööriliitolla oli viime vuosisadan lopulle tultaessa jo varsin kattavat tiedot jäsenistön rakenteesta ja insinöörien tilanteesta työmarkkinoilla.

Insinööriliiton nykyinen tutkimustoiminta henkilöityy vahvasti

yhteen ihmiseen. Liiton palvelukseen vuonna 1978 tullut Aila Tähtitanner aloitti keväällä 1984 työt liiton ensimmäisenä päätoimisesti tutkimukseen

U n i o n of Pr of es sion al E n gin ee rs in Fin l and

274

keskittyvänä työntekijänä. Seuraavan kolmen vuosikymmenen kuluessa Tähti tanner pitkälti loi liiton nykyaikaisen tutkimusosaston, ja tutkimuspäällikkönä hän vastasi sen toiminnasta. Tuona aikana IL:n tutkimusosasto muuttui moni puoliseksi ja monialaiseksi tiedon lähteeksi, jonka tuloksia voitiin hyödyntää IL:n edunvalvontatyössä, koulutus poliittisten asioiden ajamisessa, järjestötoiminnassa, liiton jäsenpalveluissa, kuten työsuhde neuvonnassa, sekä myös laajemmin työmarkkinakentän toiminnassa.

Tähtitanner itse antaa tunnus-

tusta Insinööriliiton silloiselle johdolle siitä, että hänen kautensa alkupuolella tutkimusta ja sen merkitystä liiton toiminnassa alettiin arvostaa entistä enemmän. 1900-luvun viimeisinä

vuosikymmeninä liiton sisällä vahvistui ajatus siitä, että IL:n toiminnan tulee pohjautua tutkittuun tietoon. Tämän seurauksena liiton omaa tutkimusyksikköä ja -osaamista sekä tiedontuotantoa päädyttiin vahvistamaan, ja 1990-luvun puolivälin jälkeen tutkimusosaston työ sai jo erikseen kiitosta muun muassa vuosikertomuksissa.

Insinööriliiton tutkimusosaston rakentaminen tarkoitti alkuvaiheessa tietojen keräämistä, järjestelmien rakentamista ja verkostojen luomista liiton ulkopuolelle. Tietojenkäsittelytekniikan kehitys mahdollisti osaltaan tutkimusyksiön tuottamien analyysien laadun parantumisen. Varhaisempien aikojen jäsentiedusteluihin verrattuna järjestötutkimusta alettiin IL:ssä toteuttaa aiempaa laajemmin,

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

275

säännöllisemmin ja systemaattisemmin. Linjauksena pidettiin, ettei tieteellistä tutkimusta lähdetä itse tekemään, vaan tarvittaessa se toteutetaan ulkopuolisten kumppanien – yliopistojen, tutkimuslaitosten ja ammattikorkeakoulujen – kanssa.

Osoituksena tutkimusosaston työstä Tähtitanner nostaa mielellään

esiin Insinööriliiton työmarkkinatutkimuksen. ”Se on toiminut esikuvana monelle yksityissektorin akavalaiselle liitolle.” Merkittävä työ tehtiin myös Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelujärjestön jäsenistöä koskevan tutkimustiedon, YTN-datan, kokoamisessa. Aila Tähtitanner oli keskeisenä toimijana rakentamassa 1990-luvulla tuota kokonaisuutta yhdessä Tekniikan akateemiset TEK:n ja Suomen Ekonomien kanssa.

Uuden vuosituhannen alkupuolelle Insinööriliiton tutkimusyksikkö

on ollut koko ajan tiiviisti mukana eri järjestöjen välisessä tutkimus- ja tilasto yhteistyössä. Tässä asiassa liiton tärkeisiin kumppaneihin lukeutuu tänä päivänä YTN, TEK, Suomen Ekonomit ja Elinkeinoelämän keskusliitto. IL:n oma tutkimustoiminta noudattelee edelleen pitkälti 1990-luvulla muotoiltuja linjoja. Liiton tärkeimpiin säännöllisesti toteutettaviin tutkimuksiin ja selvityksiin kuuluvat:

Työmarkkinatutkimus Vuosittainen kartoitus, joka selvittää insinöörikunnan rakennetta, palkkatasoa, ansiokehitystä ja ajankohtaisia kysymyksiä. Viime vuosina tärkeitä teemoja ovat olleet työaika, ylityöt, matka-aika, tulospalkkaus sekä työsuhteen varmuus.

U n i o n of Pr of es sion al E n gin ee rs in Fin l and

276 Insinööriliiton tutkimustoiminta henkilöityi melkein neljän vuosikymmenen ajan Aila Tähtitanneriin ja hänen työhönsä.

Kyselyaineisto jatkojalostetaan yhdessä muiden YTN-järjestöjen kanssa kaikki yksityisen sektorin ylemmät toimihenkilöt kattavaksi tietokokonaisuudeksi (YTN-data). Työmarkkinatutkimuksen ensisijainen tarkoitus on toimia apuna neuvottelutoiminnassa ja jäsenten palkkaneuvonnassa.

Opiskelijoiden työssä käyntitutkimus Insinöörioppilaille kohdistetulla vuosittaisella kyselyllä kartoitetaan opiskelijoiden kesätöitä ja opintojen ohessa tapahtuvaa työskentelyä. Tutkimuksella selvitetään töiden saatavuutta, työn sisältöä ja työsuhteen ehtoja. Tulokset tarjoavat tietoa opiskelijoiden tekemän työn sisällöstä ja kehityksestä opintojen

edetessä sekä antaa perustiedot opiskelijoiden kesätöiden palkkasuosituksille.

Vastavalmistuneiden sijoittumistutkimus Äskettäin valmistuneiden insinöörien keskuudessa toteuttavalla tutkimuksella selvitetään opintojen jälkeistä työllistymistä, työn laatua, palkkausta ja työsuhteen ehtoja. Kysely sisältää myös kysymyksiä opintojen päättötyöstä, insinöörityöstä ja opintojen antamista valmiuksista siirtyä työelämään. Tutkimus suoritetaan joka kevät, ja sen tehtävä on antaa tietoja muun muassa juuri valmistuneiden insinöörien työelämään sijoittumisesta sekä antaa impulsseja insinöörikoulutuksen kehittämistä silmällä pitäen.

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

277

Insinööriliiton jäsentutkimus Jäsentutkimuksella kartoitetaan Insinööriliiton jäsenkunnan näkemyksiä liiton toiminnasta, sen tasosta ja IL:n tarjoamien palveluiden käytöstä. Tutkimus toteutetaan joka toinen vuosi, ja sen tavoite on tuottaa tietoa Insinööriliiton pitkän aikavälin toiminnan suunnittelua varten.

Työllisyystilanne Insinöörikunnan työllisyyden kehitystä on jo 1970-luvulta lähtien seurattu kuukausittain työ- ja elinkeinoministeriön tilastojen pohjalta. Insinööriliiton jäsenistön työllisuustilannetta selvitetään Korkeasti koulutettujen työttömyyskassa KOKO:n tilastojen perusteella.

Liiton toimintaa palvelevat erillisselvitykset Liiton toimintaa palvelevia selvityksiä tehdään tarpeen mukaan. Säännöllisesti seurattavia asioita ovat muun muassa insinöörikoulutuksen hakijamäärät, opiskelijamäärät ja valmistuneiden määrä sekä Suomen kansan talouden kehitys. Säännöllisesti julkaistavien järjestötutkimusten lisäksi Insinööriliiton tutkimusosaston myötävaikutuksella on viimeisten vuosikymmenien aikana syntynyt suuri joukko erillistutkimuksia, joiden tehtävä on ollut vastata erilaisiin

ajankohtaisiin kysymyksiin. Näistä tutkimuksista voidaan nostaa esiin 1990-luvun lamavuosina työttömien insinöörien keskuudessa suoritettu kyselytutkimus ”Yhteiskunta vain kouluttaa ja kouluttaa ja sitten unohtaa”. Sen avulla Insinööriliitto onnistui tehokkaasti viestimään voimakkaasti kasvaneesta insinöörityöttömyydestä yhteiskunnan eri osaalueille. Vuosituhannen taitteen jälkeen erillistutkimuksia on toteutettu muun muassa teemoista, jotka liittyvät jäsenhankinnan tehostamisen ja Insinööriliiton julkisuuskuvan kehittämiseen.

2000-luvulla Insinööriliitto on tutkimusosastonsa välityksellä ollut

toistuvasti osallisena erilaisissa yliopistojen ja tutkimuslaitosten hankkeissa. Liiton omien linjausten mukaisesti ei kuitenkaan tutkimuksen suorittajana, vaan rooli on ollut tarjota omia tietoja ja omaa asiantuntemusta akateemiselle tutkimukselle. Näiden projektien kokoluokka on vaihdellut opiskelijoiden opinnäytetöistä suuriin kansallisen tason tutkimushankkeisiin. Jälkimmäiseen lukeutuu Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama Taidot työhön -konsortiohanke. Projektin sisällöstä ja tuloksista vastaavat Työterveyslaitoksen ja Haaga-Helia ammattikorkeakoulun tutkijat.

U n i o n of Pr of es sion al E n gin ee rs in Fin l and

278

Taidot työhön -projekti on yksi

esimerkki siitä, kuinka Insinööriliiton omalla tutkimusosaamisella on nykypäivänä myös laajempaa yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Välillisellä osallisuudella tieteellisiin hankkeisiin IL luo edellytyksiä omaa ammattikuntaa koskevan ja insinöörejä hyödyttävän tutkimustiedon syntymiselle.

Läksiäishaastattelussaan Insinööri-lehdessä Aila Tähtitan-

ner nosti esiin, kuinka julkisuudessa edelleen usein vallitsee vääristynyt kuva ammattiyhdistysliikkeen työstä

”SAK:laisena sopimuksen valvontana.” Insinööriliittoa esimerkkinä käyttäen Tähtitanner painottaa, ettei kyse ole siitä, vaan jäsenten tukemisesta laajemmin edunvalvonnan, työsuhdeneuvonnan ja urapalveluiden avulla. Noille kaikille osa-alueilla Insinööriliiton tutkimusyksikkö antaa koko ajan merkittävän panoksen tutkitun tiedon muodossa. Aila Tähtitanner jäi eläkkeelle Insinööriliitosta vuonna 2017 lähes neljä vuosikymmentä kestäneen liittouran päätteeksi. Tällä hetkellä Insinööriliiton tutkimusyksikkö työllistää kolme työntekijää.580

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

279 Ammattikorkeakoulut ja liikakoulutus Insinööriliiton asialistalla Suomessa 1990-luvulla toteutettu ammattikorkeakoulu-uudis-

tus muodosti suurimman koulutuspoliittisen reformin sitten 1970-luvulla alkaneen peruskoulujärjestelmän käyttöönoton. Vaikuttavina tekijöinä ammattikorkeakoulujen (AMK) synnyn taustalla on nostettu esiin muun muassa kotimaisen ammatillisen koulutuksen tason nostaminen sekä sen vetovoimaisuuden lisääminen. Samaten taustalla vaikuttivat koulutuksen ulkomaiset esikuvat ja kansainvälistymisen luomat paineet, osaamisen merkitystä 1990-luvulla painottanut aluepolitiikka sekä pyrkimys nostaa Suomi kansainvälisesti vertailukelpoiseksi tietotaloudeksi.581 Helmikuussa 1991 eduskunta hyväksyi suunnitelmat ammattikorkeakoulukokeilusta, ja jo samana vuonna ensimmäiset AMK:t aloittivat toimintansa. Ammattikorkeakoulujen kokeiluvaihe kesti viiden vuoden ajan, kunnes ensimmäiset vakinaistetut korkeakoulut aloittivat toimintansa 1996. Samana vuonna myös insinöörikoulutus siirtyi kokonaisuudessaan AMK-järjestelmän piiriin. Vuonna 1997 ammattikorkeakoulujen vakinaistaminen sekä niiden hallintomallin ja -rakenteiden järjestelyt saatiin päätökseen.582 Ammattikorkeakoulu-uudistuksella oli suuri vaikutus sekä suomalaiseen insinöörikoulutukseen että Insinööriliiton koulutuspoliittiseen toimintaan. Ammattikorkeakoulujen myötä kahdeksankymmentä vuotta perusteiltaan pitkälti muuttumattomana säilynyt insinöörien koulutus määriteltiin monin osin uudelleen. Yksi tärkeimmistä insinöörejä koskettaneista muutoksista liittyi koulutustasoon, kun perinteiset ammatillisen opistoasteen oppilaitokset – mukaan lukien teknilliset opistot – muuttuivat korkea-asteen ei-yliopistollisiksi oppilaitoksiksi. AMK-reformin myötä Suomeen syntyi 1990-luvulla korkea-asteen koulutuksen duaalijärjestelmä, jonka perusteista on vielä 2000-luvuullakin keskusteltu useampaan otteeseen. Korkeakoulutuksessa oli jatkossa kaksi väylää, joilla molemmilla oli oma profiilinsa. Yliopistot ja teknilliset korkeakoulut vastasivat korkeimmasta tieteellisestä opetuksesta ja tutkimuksesta. Ammattikorkeakouluissa puolestaan opetus oli tiedepohjaista, mutta opintojen sisältö käytäntöön suuntautunutta. Kun ammattikorkeakoulujärjestelmää rakennettiin Suomeen 1990luvun alkuvuosina, yksi Insinööriliiton pitkäaikaisista tavoitteista tuli

A mm at t ikor ke akou lu t ja l iik akou lu t u s Ins inö ö ril ii to n a s ia l ista l l a

280 jälleen ajankohtaiseksi. Vuodesta 1969 lähtien IL:n pyrkimyksenä oli ollut teknillisten opistojen muuttaminen insinöörikorkeakouluiksi ja samalla insinööriopintojen nostaminen korkeakoulutasoiseksi. Toive insinöörikorkeakouluista eli Insinööriliitossa vahvana jälleen 1990-luvun alussa. Koulutusuudistuksessa liiton ensisijainen tavoite oli yksialaiset ammattikorkeakoulut, jolloin insinöörejä koulutettaisiin omissa tekniikalle omistetuissa korkeakouluissaan. Ammattikorkeakokeilua lähdettiin ensi vaiheessa toteuttamaan Insinööriliiton toiveiden vastaisesti sekakoulujärjestelmänä, jossa eri ammattialojen opinnot oli keskitetty saman koulun suojiin. Tuota monialaisuutta, josta pidettiin kiinni myös eduskunnassa käsittelyssä olleessa AMK-lakiesityksessä, Insinööriliitto kritisoi siitä, ettei siinä otettu huomioon teknillisten oppilaitosten erityisluonnetta. Vuoden 1991 kuluessa IL laatikin oman kannanoton AMK-kokeilua koskien, jota esiteltiin muun muassa eduskunnan sivistysvaliokunnalle. Samaan aikaan liitto osallistui myös oppilaitoskohtaisten AMK-suunnitelmien laatimiseen. Lehdistössä puheenjohtaja Viljanen puolestaan välitti viestiä, että Insinööriliitto suhtautuu nuivasti monialaiseen ammattikorkeakoulutukseen.583 Muutaman vuoden ajan näytti siltä, että Insinööriliiton lanseeraama ajatus insinöörikorkeakoulusta voisi lopulta toteutua. AMK-kokeiluun saatiin mukaan puhtaasti tekniikan ammattikorkeakouluja, joita toimi muun muassa Espoossa ja Vantaalla, Tampereella sekä Turussa.584 Näiden koulujen osalta Insinööriliitto joutui kuitenkin lopulta pettymään. Ammattikorkeakoululain lopullisessa muodossa painopisteeksi valittiin monialaiset AMK:t, mikä tarkoitti, että insinöörikoulutus tulisi jatkossa tapahtumaan kouluissa, joissa tekniikan rinnalla opetettiin myös muita aineita.585 Vaikka insinöörikorkeakouluja ei Suomessa lopulta toteutettu, niin yhdeltä osin AMK-uudistus oli menestys sekä insinöörikunnalle että sitä edustaneelle Insinööriliitolle. Koulutusreformin myötä insinöörikoulutus tunnustettiin lopulta korkea-asteen opinnoiksi. Kansainvälisessä FEANI:n koulutusluokituksessa insinöörikunta oli ollut samalla viivalla diplomi-insinöörien kanssa vuodesta 1986 lähtien. Nyt myös kotimaisessa koulutusjärjestelmässä insinöörit oli nostettu korkeasti koulutettujen kategoriaan ja korkeakoulututkinnon arvoisiksi. Ammattikorkeakoulujärjestelmän synty heijastui Insinööriliiton koulutuspoliittiseen toimintaan. Muuttuneessa ympäristössä koulutukseen liit-

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

281 tyneen vaikuttamistyön muotoja jouduttiin suunnittelemaan uudelleen, ja liitto lähti myös nopeasti mukaan AMK-järjestelmän kehittämiseen. 1990-luvun alkuun tultaessa IL oli vakiinnuttanut asemansa tekniikan sektorin koulutusjärjestelmän vaikuttajatahona, ja sillä oli esimerkiksi omat edustajat pitkälti kaikkien teknillisten oppilaitosten johto- ja neuvottelukunnissa.586 Heidän avullaan insinöörien koulutusasioihin oli pystytty vaikuttamaan opistotasolta lähtien. AMK-uudistus muutti muun muassa tämän toimintakentän. Ammattikorkeakoululaissa AMK:t oli hallinnollisesti osoitettu kuuluviksi kuntien ja kuntayhtiöiden vastuulle. Ne eivät siis olleet enää valtiollisia oppilaitoksia, kuten teknilliset opistot aikaisemmin. Käytännössä Insinööriliitto joutuikin luomaan suhteet uudelleen insinöörejä kouluttaneiden ammattikorkeakoulujen suuntaan. Uuden yhteistyöverkoston luomiseksi liitto aloitti 1990-luvun puolivälin jälkeen kaikki AMK:t kattavan kenttäkierroksen. Samaten panostettiin yhteistyöhön Ammattikorkeakoulujen Rehtorineuvoston (ARENE) kanssa. Vuoden 1997 osalta voitiin jo todeta, että IL:lla oli olemassa toimivat yhteistyökanavat ammatti korkeakoulujen suuntaan. Vaikuttaminen insinööriopintojen sisältöihin oli kuitenkin vaikeampaa kuin aikaisemmin. Tämän katsottiin johtuvan ennen kaikkea ammattikorkeakoulujen uudesta autonomisemmasta asemasta sekä koulujen kirjavista hallintokäytänteistä.587 Insinööriliiton 1990-luvun toiselle puoliskolle asettamissa toiminnan tavoitteissa tulee esiin pyrkimykset, joita liitolla oli varhaisessa vaiheessa AMK-järjestelmän kehittämiseksi. Vuonna 1995 IL:n koulutuspolitiikan lähiajan tavoitteiksi määriteltiin aiemmin suoritettujen insinööritutkintojen päivittäminen AMK-tutkinnoiksi, pakollisen ennakkoharjoittelun takaisin ottaminen insinööriopintoihin sekä insinöörejä kouluttavan oppilaitosverkoston rationalisoiminen.588 Insinööritutkinnon päivittämisen taustalla oli huoli ammattikunnan jakautumisesta kahden kerroksen väkeen – opistoinsinööreihin ja AMK-insinööreihin – mikä voisi heikentää edellisten mahdollisuuksia työmarkkinoilla. Tämän estämiseksi Insinööriliitossa lähdettiin suunnittelemaan täydennyskoulutuspakettia, jonka suoritettuaan aiemman insinööritutkinnon sai päivitettyä AMK-tutkinnoksi. Vuonna 1984 poistuneen ennakkoharjoittelun takaisin ottamisella pyrittiin parantamaan opiskelijoiden lähtötasoa sekä varmistamaan opiskelun aloittaneiden motivaatio

A mm at t ikor ke akou lu t ja l iik akou lu t u s Ins inö ö ril ii to n a s ia l ista l l a

282 insinööriopintoihin. AMK-verkoston rationalisoinnilla viitattiin taas insinöörikoulutusta antavien oppilaitosten määrän supistamiseen. Vuosi kymmenen loppupuolelle noista tavoitteista ensimmäinen toteutui, kun insinööritutkinnon päivittäminen tuli mahdolliseksi. Kahden muun tavoitteen osalta tulokset jäivät lopulta laihoiksi.589 Kotimaisen AMK-kentän ensivuosina Insinööriliitto nousi keskeiseen rooliin keskustelussa, jota alettiin käydä ammattikorkeakoulujen tutkintorakenteen kehittämiseksi. Kun ensimmäiset vakinaistetut AMK:t aloittivat toimintansa vuonna 1996, niin Insinööriliiton tavoitteisiin oli jo nostettu jatkotutkintojärjestelmän luominen ammattikorkeakouluihin.590 Siitä pitäen IL:lla oli aktiivinen rooli asian eteenpäin viejänä. Syksyllä 1997 liitossa suunniteltiin seminaarin järjestämistä, johon kutsuttaisiin koulutus poliittisia vaikuttajia keskustelemaan ammattikorkeakoulujen tilanteesta ja AMK-jatkotutkintojärjestelmän kehittämisestä. Joulukuussa kutsut oli jo lähetetty 300 henkilölle, joiden joukossa oli koulutuspolitiikan ammattilaisia, kansanedustajia, eri ammatti- ja keskusjärjestöjen edustajia, ammattikorkeakoulujen rehtoreita ja niin edelleen.591 Kolmastoista helmikuuta 1998 Helsingissä järjestettiin Jatkotutkinnot ammattikorkeakouluissa – tekniikka tienraivaajana -seminaari. IL:n yhdessä OAJ:n kanssa järjestämä tilaisuus herätti jo etukäteen mielenkiintoa, koska opetusministeriön tiedettiin siellä ensi kerran ottavan julkisesti kantaa AMK:n jatkokoulutusjärjestelmän kehittämiseen. Omassa puheenvuorossaan opetusministeri Olli-Pekka Heinonen päätyi lausumaan tukensa AMK-jatkotutkintoja suunnittelevalle hankkeelle, jota varten perustettiin pian oma työryhmä.592 Insinööriliitto julkaisi omat tavoitteensa jatkotutkintojen suhteen syksyllä 1998. Liiton kanta oli, että mahdollisuus jatko-opintoihin on keskeinen osa kaikkien korkeakoulujen toimintaa. Tämän vuoksi myös AMK-sektorilla tulisi tiedeyliopistojen tavoin olla oma jatkokoulutusjärjestelmä. Ammattikorkeakouluissa jatkotutkinto olisi työelämän tarpeista lähtevä tutkinto, joka ennen kaikkea syventäisi ammatillista osaamista. Se hankittaisiin työn ohessa opiskellen, ja opiskeluoikeus voitaisiin myöntää henkilöille, joilla oli entuudestaan työkokemusta omalta alaltaan. Insinööriliiton vaatimuksena oli, että jatkotutkintokokeilu tulisi aloittaa nopeasti muutamassa ammattikorkeakoulussa ja tekniikan alan tulisi olla lähtökohtaisesti mukana kokeilussa.593

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

283 Taulukko 6.1.Insinööritutkintojen opintoalajakauma Suomessa 1925–2015 100 90 80 70 60 50 40 30 20 10 0

1925 Koneosasto

1945 Sähköosasto

1965

1985

Tietotekniikka

2005 Rakennusosasto

2015 Muut

Kuluneiden sadan vuoden aikana insinööritutkintojen painopistealueissa on tapahtunut selviä muutoksia. Vuosisadan alussa sähkötekniikka oli selvästi suurin insinöörien opintoala. Sen osuus valmistuneiden insinöörien keskuudessa laski kuitenkin nopeasti. Vastaava kehitys näkyy konetekniikan kohdalla, kun 2000-luvulla koneosastolta valmistuneiden insinöörien osuus on selvästi pienentynyt. Vuosituhannen taitteen näkyvin insinööriopinnoista valmistuneita koskeva muutos liittyy tietotekniikkaan. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana tietotekniikan alalta suoritetut tutkinnot ovat nousseet suurimpien insinöörialojen joukkoon. Rakennustekniikka puolestaan on säilyttänyt asemansa insinööritutkintojen joukossa melko tasaisena koko tarkastelujakson ajan. Lähde: Insinööriliitto, tutkimusosasto; Ammattikasvatushallituksen tilastot; Tilastokeskus.

A mm at t ikor ke akou lu t ja l iik akou lu t u s Ins inö ö ril ii to n a s ia l ista l l a

284 Vuosituhannen tullessa päätökseen ammattikorkeakoulujen jatkotutkinnot olivat nousseet vahvasti kotimaisen koulutuspolitiikan suunnittelutyöhön. Hankkeen etenemisessä keskeinen rooli oli opetusministeri Heinosella, joka lähti viemään asiaa eteenpäin. Vuonna 2000 koulutus poliittinen ministerityöryhmä esitti jo AMK-jatkotutkintojen käynnistämistä, ja kokeiluvaiheeseen asiassa päästiin 2002 alusta pitäen. 594 Tuon jälkeen AMK-jatkotutkinnot ovat vakiintuneet osaksi ammattikorkeakoulujen toimintaa, ja monin osin niiden mallien pohjalta, joita Insinööri liitto toi julkisuuteen loppuvuodesta 1998. Ylikoulutusta vastaan kamppaillaan Insinööriliiton koulutuspoliittinen edunvalvonta oli 1990-luvulla ennen kaikkea ammattikorkeakoulu-uudistuksen parissa työskentelyä sekä insinöörien koulutusmääriin ja koulutussisältöihin vaikuttamista. Suurin ja julkisuudessa eniten esiintynyt koulutuspoliittinen kamppailu koski tuolloin linjauksia, joita tehtiin insinöörien koulutusmääriin liittyen. Pelko liikakoulutuksesta muodostui muutamassa vuodessa todelliseksi ongelmaksi, kun insinöörien työttömyysluvut nousivat ennen näkemättömän suuriksi 1990-luvun alun laman seurauksena. Liiton koulutusta koskevan viestin ytimeksi muodostukin tuolloin, että insinöörien koulutusmäärät tuli suhteuttaa työelämän kysyntää vastaaviksi. 1990-luvun alussa Suomessa toimi kaikkiaan 27 insinöörejä kouluttavaa teknillistä opistoa, joissa oli aloituspaikkoja 3 100:lle päätoimiselle opiskelijalle.595 Insinöörien koulutuspaikkamääriä oli kuitenkin kasvatettu 1980-luvun lopulta lähtien, ja tuo kehitys jatkui nopeana aina 1990-luvun puoliväliin saakka. Taulukko 6.2. osoittaa, kuinka insinöörikoulutuksen aloituspaikkojen määrä kasvoi yli kaksinkertaiseksi kymmenen vuoden aikakana. Kun vuonna 1985 oli aloituspaikkoja tuleville tekniikan tekijöille 2543, niin kymmenen vuoden kuluttua niitä oli jo 5724. Insinööriliiton kanta insinöörien koulutuspaikkamäärien kasvattamiseen oli 1980-luvun lopulta lähtien yksiselitteinen. Insinöörejä oltiin kouluttamassa liikaa yhteiskunnan tarpeisiin nähden. Liitossa huolena oli, että ylikoulutuksen seurauksena insinöörityöttömyydestä muodostuu pysyvä ilmiö. Tuon kehityskulun estämiseksi IL:ssa alettiin ottaa voimakkaasti kantaa koulutusmäärien supistamisen puolesta.

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

285 Taulukko 6.2. Insinöörikoulutuksen aloituspaikat Suomessa 1985–1995 6000

5000

4000

3000

2000

1000

1995

1994

1993

1992

1991

1990

1989

1988

1987

1986

1985

Lähde: Insinööriliitto, tutkimusosasto; Tilastokeskuksen koulutustilastot.

”Insinöörejä liian paljon.” Kauppalehti lokakuussa 1991.

”Insinööriliitto vaatii alan koulutuksen saamista aisoihin.” Kaleva lokakuussa 1991.

”Insinöörejä koulutetaan kortistoon.”596 Kansan Uutiset lokakuussa 1991.

A mm at t ikor ke akou lu t ja l iik akou lu t u s Ins inö ö ril ii to n a s ia l ista l l a

286

Lähde: Aamulehti 24.10.1991.

Syksyllä 1991 keskellä alati pahenevaa kansallista talouskriisiä Insinööriliitto sai tuotua viestiään julkisuuteen, kun useissa kotimaisissa sanomalehdissä julkaistiin insinöörityöttömyyttä ja liikakoulutusta käsitteleviä artikkeleita. Lehdistössä nostettiin esiin muun muassa jokseenkin provokatiivinen avaus, jonka mukaan Insinööriliitossa pohdittiin kampanjaa, jossa insinööriopintoihin hakeutuvia kehotetaan vielä pohtimaan alan valintaa. Viestiinsä liikakoulutuksen vaaroista Insinööriliitto sai tukea myös yksittäisiltä insinööreiltä ja insinööreiksi opiskelevilta. Useissa samoihin aikoihin julkaistuissa yleisönosastokirjoituksissa insinöörikunnan jäsenet toivat esiin huolensa asemastaan työmarkkinoilla.597 Yhtenä ratkaisuna alati paisuvaan insinöörityöttömyyteen esitettiin muun muassa, että yksi insinöörien vuosikurssi jätettäisiin kokonaan aloittamatta. Sama ajatus esitettiin pian julkisesti myös Insinööriliiton toimesta.598 Lama-ajan heikot työllisyysluvut sekä kansainväliset vertailututkimukset antoivat tukea Insinööriliiton ja insinöörikunnan esittämille vaateille koulutusmäärien leikkaamisesta. Insinöörityöttömyyden ollessa nopeassa kasvussa vuonna 1991 oli ristiriitaista, että koulutusmääriä nostettiin entisestään. Sen seurauksena valmiiksi ongelmissa oleville työmarkkinoille oltiin pian tuomassa aikaisempaa suurempi joukko työtä hakevia insinöö-

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

287 rejä. Samaan aikaan valmistuneiden insinöörien työllistymismahdollisuudet olivat jokseenkin lohduttomat. Valmistuneista uusista insinööreistä alle 20 % sai koulutustaan vastaavan työpaikan ja jopa 40 % päätyi suoraan työttömyyskortistoon.599 Kansainvälisissä koulutustilastoissa Suomi nousi 1990-luvun alussa maailman aktiivisimpien insinöörien kouluttajien joukkoon. OECD-maiden joukossa Suomi oli vuonna 1991 kolmantena, kun mitattiin tekniikan alan tutkintojen osuutta kaikista korkea-asteen tutkinnoista. Suomen edellä tilastossa olivat vain Tšekin ja Slovakian liittotasavalta, Unkari ja Japani.600 Myös tilastot eri maiden insinöörikoulutusta tarjoavien oppilaitosten lukumääristä osoittivat Suomen olevan poikkeus useimpiin eurooppalaisiin maihin nähden. Kun insinöörikoulutusta antavien oppilaitosten lukumäärä suhteutettiin väkilukuun, niin Suomi erottui selvästi muista. Taulukko 6.3. Korkeinta insinöörikoulutusta vuonna 1991 antaneiden oppilaitosten lukumäärä maiden väkilukuun suhteutettuna (oppilaitosta / miljoonaa asukas) Oppilaitoksia miljoonaa asu kasta kohden

Oppilaitoksia

Asukkaita

Italia

0,6

56,5

Ruotsi

0,8

8,3

Espanja

0,9

37,7

Saksa

1,3

77,7

Englanti

2,2

125

55,6

Tanska

2,4

5,1

Ranska

3,1

169

54,3

Belgia

3,5

9,8

Norja

5,3

Suomi

7,8

4,9

Lähde: Insinööriliitto, tutkimusosasto.

A mm at t ikor ke akou lu t ja l iik akou lu t u s Ins inö ö ril ii to n a s ia l ista l l a

288 Kansainvälisen insinööriluokituksen korkeinta, FEANI 1 -ryhmän tasoista insinöörikoulutusta antavia oppilaitoksia oli Suomessa vuonna 1991 lähemmäs kahdeksan kappaletta miljoonaa asukasta kohden. Kaikissa muissa eurooppalaisissa verrokkimaissa koulujen määrä oli selvästi pienempi. Esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa, joiden koulutuslinjauksia oli Suomessa perinteisesti seurattu tarkasti, vastaava luku oli yhden paikkeilla. Sen lisäksi, että ammattikorkeakoulu-uudistuksella tavoiteltiin suomalaisen ammatillisen koulutuksen tason nostamista, myös aluepoliittiset painotukset olivat vahvasti läsnä uudistusta suunniteltaessa. Taustalla tässä oli ajatus, että korkeakoulutasoista opetusta tuli olla laajasti saatavilla eri puolella Suomea. Insinöörikoulutuksen osalta tämä merkitsi kouluverkon kasvattamista entisestään, ja vuonna 1992 Suomessa toimi jo kaikkiaan kolmekymmentä insinöörejä kouluttavaa oppilaitosta. Se, että insinöörien opetus tapahtui lukuisissa ja usein koulutusvolyymiltään pienissä yksiköissä, oli Insinööriliitolle toinen selkeä epäkohta suomalaisessa tekniikan alan koulutuksessa. Aloituspaikkojen leikkaamisen ohella liiton koulutuspoliittisen vaikuttamistyön tavoitteeksi muodostuikin myös insinöörikoulutusta tarjoavien oppilaitosten määrän supistaminen.

”Vain insinöörikoulutuksen hankkimisessa omalle paikkakunnalleen ovat paikallispoliitikot onnistuneet. Oppilaitosten tasollisen kilpailukyvyn säilyttämiseen ei kunnallispolitiikkojen kiinnostus sitten riitäkään.”601 Insinööriliiton lehdistötiedote marraskuussa 1993.

Insinööriliiton kannanotoissa toistui 1990-luvun alkuvuosina kritiikki AMK-uudistuksen aluepoliittista ulottuvuutta kohtaan. Insinöörikoulutuksen hajauttamisen pieniin oppilaitoksiin eri puolille Suomea katsottiin heikentäneen sekä opetuksen tasoa että nostaneen tekniikan sektorin koulutuksen kustannuksia.602 Insinööriliitossa 30 insinöörien koulutuslaitosta nähtiin resurssien hukkaamisena, ja koska lama-Suomessa etsittiin jatkuvasti sopivia leikkauskohteita taloustilanteen tasapainottamiseksi, niin IL päätyi ehdottamaan yhdeksi kohteeksi insinöörikoulutusta.

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

289 Koululeikkauksien kohdentamiseen otettiin kantaa alkuvuodesta 1992. Helmikuisilla Insinööriopiskelijapäivillä puheenjohtaja Viljanen esitti, että Pohjois-Suomen insinöörikoulutus tulisi keskittää Raaheen ja Ouluun, ja muiden pohjoisten oppilaitosten resurssit siirtää niiden käyttöön.603 Marraskuussa 1993 puolestaan julkistettiin Insinööriliiton edustajakokouksen julkilausuma, jonka mukaan insinöörikoulutusyksiköiden määrä Suomessa tulisi vähentää kymmeneen. Samoihin aikoihin julkaistiin myös IL:n koulutusvähennystavoitteet. Niiden mukaan insinööriopintojen 5000 aloituspaikkaa tulisi pikaisesti laskea 3000:een. Näillä toimilla saataisiin säästöjä yhteiskunnalle sekä autettaisiin kehittämään jäljelle jääneiden oppilaitosten opetuksen tasoa.604 Sen lisäksi, että Insinööriliitto esitti julkisuudessa säännöllisesti koulutuspoliittisia näkökantojaan, liitto teki taustalla myös aktiivista vaikuttamistyötä koulutusmäärien leikkaamisen puolesta ja koulutuskentän pirstaloitumista vastaan. Alkuvuodesta 1992 käytiin neuvotteluja opetushallituksen ja opetusministeriön kanssa, joita patistettiin perustamaan työryhmä kartoittamaan, millainen koulutustarve insinööreille Suomessa todella oli. Samalla asialla lähestyttiin suoraan myös opetusministeri Riitta Uosukaista.605 Pian opetusministeriö asettikin selvitysmiehen laatimaan ehdotusta teknikko- ja insinöörikoulutuksen sekä diplomi-insinöörikoulutuksen mitoittamisesta Suomessa. Tehtävään valittiin Insinööriliittotaustainen Esa Kokka, jonka raportissa myös Insinööriliiton viesti tuli kuuluviin. Kokan marraskuussa opetusministerille luovuttamassa ehdotuksessa päädyttiin suosittelemaan teknisen alan koulutusyksikköjen määrän karsimista korkeintaan kymmeneksi teknilliseksi ammattikorkeakouluksi. Samalla myös opiskelijoiden sisäänottomääriin ehdotettiin pienennyksiä.606 Koulutuspoliittisessa vaikuttamistyössään Insinööriliitto lähestyi suoraan myös poliitikkoja tarkoituksenaan nostaa insinöörien asiaa laajemmin näiden tietoisuuteen. Esimerkki tästä on kansanedustajien keskuudessa toukokuussa 1993 toteutettu mielipidekysely. Kyselyssä tiedusteltiin edustajien näkemyksiä muun muassa insinöörikoulutuksen laajuudesta sekä työaikalain soveltamisesta ylempiin toimihenkilöihin. Kyselyn tulokset julkaistiin Insinöörikunta-lehdessä, jossa todettiin, että kansanedustajat tukevat Insinööriliiton tavoitteita.607

A mm at t ikor ke akou lu t ja l iik akou lu t u s Ins inö ö ril ii to n a s ia l ista l l a

290 Aktiivisin vaihe Insinööriliiton 1990-luvun työssä liikakoulutuksen ja oppilaitosverkoston supistamisen parissa päättyi ammattikorkeakoulu-järjestelmän vakinaistamisen myötä vuosikymmenen puolivälin jälkeen. Koulutuspoliittiset päälinjaukset oli tuon jälkeen monelta osin sementoitu kansallisella tasolla, mikä tarkoitti, että Insinööriliiton oli omalla toiminnallaan vaikea enää saavuttaa suurta muutosta liitolle keskeisissä asioissa. Tämä tunnustettiin myös liiton sisällä. Kesäkuussa 1995 IL:n koulutusvaliokunnassa todettiin, että koulutuspoliittisen vaikuttamistoiminnan painopistettä oli aika siirtää sisällöllisiin kysymyksiin. Tämä tarkoitti keskittymistä vahvemmin ammattikorkeakoulujen opetussisältöihin, ja koulutusmääräkeskustelun jättämistä pienemmälle huomiolle.608 1990-luvun puolivälissä koulutus oli jälleen noussut Insinööriliiton järjestötyön asialistan kärkipaikalle. Liiton viesti kuului nyt, että insinöörikoulutuksen taso oli turvattava. Tuon tavoitteen edistämiseksi IL:ssa toteutettiin vuoden 1995 lopulla Insinöörikoulutuksen laadulliset periaatteet -käsikirja, jossa määriteltiin liiton näkemyksiä koulutussisältöjen linjauksiin.609 Vuonna 1996 Insinööriliiton tutkimusosasto suoritti laajan kyselytutkimuksen yli 1000:n työttömän insinöörin keskuudessa. Kyselyn ydinviesti tiivistyi lauseeseen ”yhteiskunta vain kouluttaa ja kouluttaa ja sitten unohtaa”. Tämä ilmeni vuosikymmenen puolivälissä muun muassa kokeneempien, yli 40-vuotiaiden insinöörien työllistymisvaikeuksina sekä työllistämiskurssien heikkoina tuloksina. Yhtenä lääkkeenä noihin ongelmiin IL esitti insinöörien muuntokoulutuksen kehittämistä massakoulutuksesta enemmän yksilöllisen kehittämisen suuntaan.610 Kuten aikaisemminkin liiton historiassa, myös vuosisadan lopun koulutuspoliittiset kysymykset olivat haastavia, eikä ratkaisuja syntynyt nopeasti. Koulutuksen kehittämistyö jatkui pitkäjänteisesti samojen teemojen parissa vuosituhannen taitteen yli sekä liiton sisällä että kansallisen tason työryhmissä. IL:n ja useamman muun liiton yhteisen esityksen pohjalta opetusministeriö asetti loppuvuodesta 1999 työryhmän selvittämään, kuinka hyvin insinöörikoulutus vastasi työelämän tarpeisiin. Tällä kertaa Insinööriliiton edustajana työryhmässä oli liiton koulutusasioista vuodesta 1994 vastannut Hannu Saarikangas.611

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

291 Taulukko 6.3. Suomessa suoritetut insinööritutkinnot oppilaitoksittain vuonna 1996

250

200

150

100

Tampere Espoo-Vantaa Helsinki Kymenlaakso Oulu Jyväskylä Turku Pori Kuopio Vaasa Mikkeli Hämeenlinna Rovaniemi Vasa Arcada Joensuu Ylivieska Lahti Varkaus Seinäjoki Kokkola Lappeenranta Kemi-Tornio Riihimäki Raahe Imatra Forssa Kajaani Rauma Ekenäs Valkeakoski Åland

Insinööriliitto kritisoi suomalaista insinöörikoulutusta 1990-luvulla sekä liiallisista koulutusmääristä että koulutuksen hajauttamisesta kymmeniin eri oppilaitoksiin eri puolille maata. Tämä kotimaisen insinöörikoulutuksen ominaispiirre tulee hyvin esiin vuoden 1996 valmistuneiden tilastossa. Tuolloin Suomessa valmistui yhteensä 2 923 insinööriä kaikkiaan 32 eri oppilaitoksesta. Pienimmistä koulutusyksiköistä – Ahvenanmaalta, Valkeakoskelta ja Tammisaaresta – valmistui alle kymmenen insinööriä, kun Tampereella valmistuneiden luku oli lähes 250. Lähde: Insinööriliitto, Tutkimusosasto; Tilastokeskus, Tutkintorekisteri.

A mm at t ikor ke akou lu t ja l iik akou lu t u s Ins inö ö ril ii to n a s ia l ista l l a

292 ”Insinöörikoulutuksen on oltava yksilölle ja yhteis kunnalle tuottava ja turvallinen sijoitus. Koulutus rakenteen ja koulutettavien määrän ja laadun on oltava tasapainossa työelämän vaatimusten kanssa. Opintosisältöjen on myös vastattava jatkuvasti ajan vaatimuksia.”612 Insinööriliitto vuonna 1995.

Insinööriliitossa 1990-luvun puolivälissä omaksutun koulutuspoliittisen kannan mukaisesti insinöörikoulutuksen tuli olla hyödyllinen sijoitus sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Koulutuksen tuli olla laadukasta ja sen tuli vastata olemassa olevaan kysyntään.613 Mikäli insinöörikoulutus ei olisi yhteiskunnallisesti tasapainossa, tuloksena olisi liikakoulutuksen mukanaan tuoma rakenteellinen työttömyys. Tuohon uhkakuvaan saatiin kuitenkin apua uudelta taholta, minkä ansiosta Insinööriliiton huoli insinöörityöttömyyden huomattavasta kasvusta ei toteutunut täysimääräisenä. Koulutustilastot osoittavat, kuinka työmarkkinoille 1990-luvulla valmistuneiden insinöörien joukko ei kasvanut samassa suhteessa opinnot aloittaneiden määrän kanssa. Kun 1980luvun toisella puoliskolla valmistuneiden määrä liikkui 2 000 insinöörin tietämillä, niin opinnot aloittaneita oli noin 2 500–3 200 henkeä. Vuonna 1996, kun ensimmäiset suuremmat vuosikurssit olivat valmistuneet ammattikorkeakouluista, aloituspaikkoja oli noin 6500 ja valmistuneita 3000. Vuonna 1999 aloittaneita oli jo melkein 10 000 ja tutkintoja noin 3 800.614 Toisin sanoen, valmistuneiden määrä ei ollut noussut läheskään samassa suhteessa aloituspaikkojen kanssa. Edellä esitettyjen lukujen takaa löytyy yksi keskeinen tekniikan koulutussektorilla 1990-luvulla tapahtunut muutos. Valmistuneiden insinöörien joukko ei kasvanut samassa suhteessa sisäänottomäärien kanssa, koska yhä useammat insinööriopinnot aloittaneista eivät saaneet suoritettua opintojaan loppuun. Insinöörikoulutuksen sisäänottomäärien kasvattaminen oli tuonut mukanaan uuden ongelman. Insinööriopintojen keskeyttämiset alkoivat ensi kertaa historiassa aiheuttaa päänvaivaa sekä Insinööriliitossa että valtion koulutuspoliittisten vaikuttajien keskuudessa.

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

293 Insinööriliitossa opinnot keskeyttäneiden osuuden kasvuun alettiin kiinnittää enemmän huomiota 1990-luvun puolivälin jälkeen. Positiivisena puolena asiassa nähtiin, että valmistuvien määrä pysyi kohtuullisena kysyntään nähden.615 Muuten kehityskulku oli huolestuttava, ja asian juuria lähdettiin selvittämään tutkimusten avulla. Insinööriliitto lähti muun muassa tukemaan yliopistollisia tutkimushankkeita, joissa selvitettiin insinööriopintojen suuria keskeyttämislukuja. Insinööriliiton tutkimusosaston omassa selvityksessä vuodelta 1997 taas todettiin ykskantaan, että syy insinöörikoulutuksen aloituspaikkojen ja valmistuvien määrän kasvun väliseen epäsuhtaan oli opiskeluaikojen venyminen sekä opinnot keskeyttäneiden määrän kasvu.616 Vielä suoremmin asia ilmaistiin liiton lausunnossa opetusministeriölle syksyllä 1997. ”AMK-opiskelijat keskeyttävät yhä useammin opintonsa, ja yhtenä merkittävänä syynä on ollut kyvyttömyys seurata opintoja puutteellisen pohjakoulutuksen tai motivaatiopulan takia.”617 Liiallisesti kasvatettujen koulutusmäärien takia Suomesta ei enää löytynyt riittävästi laadukasta ja motivoitunutta opiskelija-ainesta viemään läpi tekniikan alan opintojaan. Pian huoli tekniikan koulutuksen keskeyttämisluvuista jaettiin myös opetusministeriössä.

”Keskeyttämisaste on liian korkea ja läpäisykerroin liian alhainen.”618 Opetusministeriön ammattikorkeakouluyksikön Heikki Mäenpää kirjeessään Insinööriliitolle syyskuussa 1998.

A mm at t ikor ke akou lu t ja l iik akou lu t u s Ins inö ö ril ii to n a s ia l ista l l a

294

Insinöörilakista tulee koko insinöörikunnan yhteinen tunnus Insinööriopintojen nousu korkeakoulutasoiseksi tutkinnoksi

oli suurimpia suomalaisessa tekniikan koulutuksessa 1990-luvulla tapahtuneita muutoksia. Samaan aikaan myös insinööriopiskelijoiden järjestötoiminnassa ja opiskelijakulttuurissa tapahtui merkittäviä uudistuksia. Alkuperäisen, vuonna 1955 perustetun Insinöörioppilasliiton (IOL) toiminta lakkautettiin vuonna 1976 opiskelijajärjestön ajautuessa vaikeuksiin. Jo samana vuonna Insinööriliitto perusti IOL:lle korvaavan järjestön, Insinöörioppilasyhdistyksen (IOY) vastaamaan liiton nuorjäsentoiminnasta. Seuraavien yhdeksäntoista vuoden ajan IOY oli insinööreiksi opiskelevien järjestö, kunnes nimenvaihdos oli jälleen ajankohtainen. Vuonna 1995 IOY:n nimi päätettiin muuttaa järjestön toimintaa paremmin kuvaavaksi Insinööriopiskelijaliitto IOL:ksi.619 Nimenmuutos tarkoitti samalla paluuta alkuperäiseen järjestönimeen. Erona uudessa IOL:ssa oli, että siinä oppilaat olivat vaihtuneet opiskelijoiksi. AMK-uudistuksesta lähtien insinööreiksi kouluttautuvat eivät ole enää olleet oppilaita, vaan opiskelijoita.

Insinööriliiton kevään 1998

edustajakokouksessa Insinööriopiskelijaliitto teki aloitteen, että Helsingin insinöörioppilaiden alun pitäen käyttöön ottamasta insinöörilakista tehtäisiin IL:n virallinen päätunnus.620 Insinöörilakin oli alun perin hahmotellut vuonna 1969 insinöörioppilas Heikki Silván Helsingin Teknillisen Opiston oppilaskunnan “Pälvinpäivän Pimaus” -tapahtumaan.

Insinöörilakki yleistyi helsinkiläisten insinöörioppilaiden

keskuudessa 1970-luvun alussa, mutta vähitellen tapa unohtui. Lakin käyttö herätettiin uudelleen henkiin 1990-luvulla, ja Insinööriliiton edustajakokous puolsi IOL:n vuoden 1998 ehdotusta insinöörilakin nostamisesta valtakunnalliseksi tunnukseksi.621 Siitä lähtien imppu-lakki on ollut kaikkien insinöörien ja insinööreiksi opiskelevien päähine.

Violetin samettilakin alaosan

malli on peräisin ruotsalaisesta ylioppilaslakista, ja kahdeksan kulmainen päällinen symboloi mutterin kantaa. Lakkiin kuuluva musta silkkitupsu kiinnitetään oikealle sivustalle, mikä erottaa sen

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

295

teekkareiden päähineestä. Lakin logona oli alun perin kullattu Helsingin Teknillisen Opiston hammasratas tammenlehvin. Nykyään logona on kullanvärinen Insinööriliiton tunnus tammenlehvin koristeltuna.622

Insinöörilakkia ovat oikeu tettuja käyttämään insinööritutkinnon suorittaneet sekä tutkintoa opiskelevat ensimmäisen opiskeluvuoden vapusta lähtien. Lakin käyttöä määritellään tarkemmin erillisessä lakkiohjesäännössä.

Lakkiohjesääntö 1§ Insinöörilakki on tupsulakki, jonka muodostaa 8-kulmainen violetti sametti päällys, musta samettireuna, lippa sekä musta silkkitupsu, joka on kiinnitetty oikealle sivulle. Insinöörilakissa on kokardi mustassa samettireunassa keskellä lipan yläpuolella. Kokardi on kullanvärinen Insinööriliiton tunnus tammenlehvin. Insinöörilakki on Insinööriliiton hyväksymä insinöörin ja insinööriopiskelijan päätunnus.

2§ Insinöörilakin käyttöoikeus on insinööritutkinnon suorittaneilla ja insinööritutkintoa opiskelevilla ensimmäisen opiskeluvuoden vapusta alkaen.

A mm at t ikor ke akou lu t ja l iik akou lu t u s Ins inö ö ril ii to n a s ia l ista l l a

296 3§ Insinöörilakkia käytetään insinöörimäisissä tilaisuuksissa. Lakkia on käytettävä kuin hattua yleensä. Lakkia ei saa käyttää hyvän tavan vastaisesti eikä luovuttaa henkilölle, jolla ei ole insinöörilakin käyttöoikeutta. Sisätiloissa ollessa herrasmiehet pitävät lakkia vasemmalla olkapäällä, tupsu niskan takaa oikealla olalla roikkuen.

4§ Vapun vastaanoton aattopäivänä insinöörit ja insinööriopiskelijat voivat aloittaa vapun juhlinnan insinöörilakituksessa. Vappuaattona insinöörilakkia ei saa laittaa päähän ennen klo 12.

5§ Uusille lakinsaajille voidaan järjestää lakitustilaisuus Insinööriliitto yhteisön toimesta.

6§ Insinöörilakin omistaja vastaa omasta lakistaan ja lakin käytöstä aiheutuvista seuraamuksista.

7§ Vakituisessa parisuhteessa olevan insinöörin tai insinööriopiskelijan kumppani voi parisuhteen merkiksi solmia solmun kumppaninsa insinöörilakin tupsuun.

8§ Insinöörilakin ohjesääntöä toistuvasti rikkovalta irroitettakoon insinöörilakin tupsu ja toimitettakoon se lakin omistajan nimellä varustettuna Insinööriliiton keskustoimistoon säilytykseen. Oikeus tupsun irroittamiseen on Insinööriliiton ja Insinööriopiskelijaliiton hallituksen jäsenillä sekä liittojen jäsenyhdistyksien puheenjohtajilla korkeaa harkintaa edellyttäen. Tupsun irroittajalla on oltava perusteet toistuvasta ohjesäännön rikkomisesta ennen rangaistuksen suorittamista. Lakin tupsu tulee irroittaa katkaisemalla ompeleet, joilla tupsu on kiinnitetty lakkiin. Lakin omistaja voi anoa omaa insinöörilakkinsa tupsua takaisin kirjallisella hakemuksella osoitettuna Insinööriliiton puheenjohtajalle.

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

297 Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestö YTN ry Tilanne Ylempien toimihenkilöiden neuvottelukunnassa oli 1990-

luvun alussa ongelmallinen. YTN:n ja STK:n väliset neuvottelut sitovan työehtosopimuksen aikaansaamiseksi ylemmille toimihenkilöille ajautuivat umpikujaan loppuvuodesta 1990. Noiden neuvottelujen kuluessa Insinööriliitto oli linjauksineen ajautunut erilleen sekä diplomi-insinöörien KAL:sta että ekonomien SEFE:stä. Työmarkkinatavoitteiden toteutumattomuuden ja ongelmallisten järjestösuhteiden takia Insinööriliitossa käynnistyikin vakava pohdinta. Tulisiko liiton jatkossa alkaa hoitaa yksityisen sektorin edunvalvontatoimintaa uusin keinoin ja mahdollisesti jättäytyä kokonaan YTN:n ulkopuolelle? Liiton hallituksen toimeksiantona IL:n työmarkkinavaltuuskunta sai vuoden 1990 lopulla tehtäväkseen pohtia YTN-yhteistyön tulevaisuutta. Valtuuskunnan raportti suosituksineen valmistui maaliskuussa. Siihen oli hahmoteltu kaikkiaan kuusi eri vaihtoehtoa, joiden pohjalta Insinööriliitto voisi jatkaa aikaisemmin YTN:n piiriin kuuluneita tehtäviä. Ehdotusten joukossa oli myös radikaalimpia vaihtoehtoja, kuten sitoutuminen STTK:ta lähellä olleeseen Toimihenkilöiden Neuvottelukartelliin sekä oman neuvottelukartellin perustaminen, jolloin IL ja Akavan muut ylemmät toimihenkilöt asettuisivat selkeään kilpailuasemaan KAL:n ja SEFE:n kanssa. Edellistä mahdollisuutta ei kuitenkaan kannatettu, koska sen katsottiin laskevan insinöörien arvostusta. Jälkimmäinen puolestaan olisi ollut vaikea toteuttaa käytännössä, ja se olisi entisestään hankaloittanut edunvalvontatyötä työnantajasektorin suuntaan.623 IL:n työmarkkinavaltuuskunta päätyi suosittelemaan, että jatkossa Insinööriliiton yksityisen sektorin edunvalvontatoiminnan kehittäminen tapahtuisi YTN:n uudelleenorganisoinnin pohjalta. Keskeisiä osia neuvottelukunnan uudistamisessa olisivat päätöksenteon demokratisointi, veto-oikeudesta luopuminen sekä sen periaatteen noudattaminen, että päätöksiä tekevät vain ne tahot, joita asiat kulloinkin koskevat. Lähtökohtaisesti olisi myös ensiarvoisen tärkeää, että YTN-osapuolet saavat mahdollisimman nopeasti selvitettyä lähiaikaiset erimielisyytensä.624

Y l e m p i e n toim i h e n k ilöide n n eu v ott e lu järje stö YTN ry

298 ”Kaiken jatkotyöskentelyn edellytyksenä on, että IL:n, KAL:n ja SEFE:n kesken pestään pikaisesti neuvottelukierroksen likapyykki.”625 Insinööriliiton työmarkkinavaltuuskunta maaliskuussa 1991.

YTN:n sisällä neuvottelukunnan uudistamisesta oli keskusteltu 1980luvun lopulta pitäen. Maaliskuussa 1991 YTN:n tulevaisuutta koskevat neuvottelut käynnistyivät puheenjohtajien kesken, kun IL:n, KAL:n, SEFE:n ja Akavan johtajat asettivat työryhmän pohtimaan YTN:n kehittämismahdollisuuksia. Samalla he laativat oman ehdotuksensa neuvottelukunnan sopimusalojen parantamiseksi omissa järjestöissään esiteltäväksi.626 Näin ollen, myös YTN:n sisällä lähdettiin konkreettisiin toimiin neuvottelukunnassa havaittujen ongelmien ratkaisemiksi. Tämä tarkoitti suunnittelutyötä YTN:n uudelleen organisoimiseksi sekä yhteisten tavoitteiden ja toimintaperiaatteiden luomista. Lisävauhtia neuvottelukunnan osapuolten välisiin neuvotteluihin tuli kesän kynnyksellä, kun YTN:n uudistussuunnitelmat kytkettiin käynnissä oleviin työmarkkinaneuvotteluihin. YTN:n ja STK:n väliset neuvottelut olivat ajautuneet valtakunnansovittelija Jorma Reinin käsiteltäväksi, ja Reiniltä pyydetty sovintoehdotus oli Insinööriliiton vaatimuksesta sidottu YTN:n uudistamiseen. Tämä tarkoitti, että YTN-sopimuksessa tulisi saada aikaan virallisia linjauksia ennen kuin neuvotteluissa STK:n kanssa voitaisiin edetä. Kesäkuun 12. päivä YTN-osapuolet pääsivätkin sopuun suunnitelmasta, jonka pohjalta järjestöt sitoutuivat neuvottelukunnan kehittämiseen.627 Seuraavana päivänä, 13. kesäkuuta, Jorma Reini antoi oman sovintoehdotuksensa YTN:n ja STK:n välisten neuvottelujen ratkaisemiseksi. Se ei kuitenkaan johtanut sopimukseen syntymiseen, minkä seurauksena myös YTN-uudistus otti askeleen taaksepäin, vaikka neuvottelukunnan uudet säännöt sekä erillinen järjestöjen välinen järjestelyasiakirja olivat jo valmisteilla.628 Insinööriliitossa kriittiset äänenpainot YTN:n suuntaan jatkuivat keväällä ja kesällä 1991. Työmarkkinavaltuuskunnan huhtikuun kokouksessa nostettiin esiin, että IL:lla tulee olla valmius YTN-sopimuksesta irtisanoutumiseen, mutta samaan aikaan tarvittiin myös konkreettinen suunnitelma jatkoa ajatellen. Samoihin aikoihin YTN:n epäselvä tilanne

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

299 sekä mahdolliset vaihtoehtoiset toimintamallit tulivat käsittelyyn myös liiton edustajakokouksessa. Työehtosopimuksen kaatumisen jälkeen puheenjohtaja Viljanen ei enää elokuussa pitänyt uskottavana, että YTN saataisiin toimimaan. Todennäköisemmältä näytti, että yksityisen sektorin edunvalvontaa Akavassa hoitanut YTN joudutaan organisoimaan uudelleen.629 Vastoinkäymisistä huolimatta neuvottelut uuden YTN:n suhteen alkoivat vähitellen edistyä. Syksyllä Insinööriliiton hallituksessa jo todettiin, että YTN:n uudistussuunnitelmat ovat pitkällä. Lopulta neuvottelut jatkuivat kuitenkin koko loppuvuoden ajan. Joulukuussa oltiin viimein siinä pisteessä, että IL:n johtajisto esitti hallitukselle liiton liittymistä uudistettuun YTN:ään, mikäli viimeisistä yksityiskohdista päästäisiin sopuun. Hallitus myönsi johtajistolle oikeudet edetä asiassa. YTN-neuvotteluissa saavutettu ratkaisu takasi ”kohtuullisella tavalla Insinööriliiton asettamien tavoitteiden toteutumisen.” Kokouksessa hyväksyttiin YTN ry:tä koskeva neuvottelutulos, uudet säännöt sekä sopimuspöytäkirja. Samalla päätettiin hakea uudistetun YTN:n jäsenyyttä.630 Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestö YTN ry:n järjestäytymiskokous pidettiin 18. joulukuuta 1992. Ylempien toimihenkilöiden edunvalvontaorganisaatio oli nyt rekisteröity neuvottelujärjestöksi, mikä nostettiin esiin myös YTN:n muuttuneessa nimessä. Muutos oli ennen kaikkea toiminnallinen ja organisatorinen uudistus, jolla pyrittiin tehostamaan ylempien toimihenkilöiden työmarkkinallista edunvalvontaa. Kun YTN oli perinteisesti ollut konsensuspohjalta toimiva jäsenjärjestöjen yhteinen neuvotteluelin, niin nyt tavoite oli toimia kiinteämmin ja sitovammin toimivana sopimusosapuolena, joka vastasi Akavassa yksityisen sektorin ylempien toimihenkilöiden neuvottelutoiminnasta.631 Vuoden 1993 alussa Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestö keräsi piiriinsä reilut 60 000 teollisuuden ja yksityisten palvelualojen piirissä työskentelevää henkilöä. Teollisuudessa palveluksessa heistä toimi noin 45 000 ja palvelualoilla arviolta 15 000–20 000.632 Tuon joukon arvioitiin kattavan noin 95 % Akavan ylemmistä toimihenkilöistä, mikä tarkoitti, että YTN:n asema Akavan yksityisen sektorin edunvalvojana oli varsin vahva.633

Y l e m p i e n toim i h e n k ilöide n n eu v ott e lu järje stö YTN ry

300 ”YTN ry on akavalaisten järjestöjen perustama järjestö, jonka tehtävä on hoitaa AKAVA:n piirissä teollisuuden ja palvelualojen palveluksessa työskentelevien ylempien toimihenkilöiden työmarkkinallista neuvotteluja sopimustoimintaa.”634 Insinööriliitto vuonna 1993.

Vuoden 1993 aikana YTN:n asema työmarkkinakentän sopijapuolena vahvistui entisestään, kun jo pidempään keskusteluissa ollut Akavan organisaatiomuutos toteutettiin. Uudistuksen käynnistämisen taustalla vaikuttivat muun muassa keskusjärjestön ja jäsenliittojen väliset ongelmat, tyytymättömyys Akavan sisäiseen tilanteeseen sekä näkemys, että keskusjärjestöllä oli vain vähän vaikutusvaltaa työmarkkinapolitiikassa sekä yhteiskunnallisissa asioissa.635 Keskeiseksi ohjenuoraksi Akavan uudelleen järjestelyssä muodostui, että jäsenjärjestöille annetaan lisää itsenäisyyttä ja mahdollisuus hoitaa mahdollisimman paljon asioita itsenäisesti. Akavan ydintehtävien – keskusjärjestötoiminnan ja pääsopimustoiminnan – osalta tämä koski erityisesti jälkimmäistä. Työmarkkinakentän valtaa ja tehtäviä haluttiin siirtää pois keskusjärjestöltä ja keskittää niille tahoille, joita asiat suoraan koskivat.636 Akavaa kohdanneessa muutoksessa YTN:n osalta oli merkittävää, että virka- ja työehtosopimusneuvotteluja koskeneet tehtävät siirtyivät keskusjärjestöltä erillisille neuvottelujärjestöille. Useampien eri vaiheiden jälkeen päätettiin, että julkisen sektorin (valtio, kunnat, kirkko) neuvotteluista alkoi nyt vastata yksi ja eri osapuolille yhteinen Akava-JS. Yksityisellä puolella näyttää olleen alusta pitäen selvää, että neuvottelijana toimii jatkossa Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestö. Keskusjärjestön tehtävä oli puolestaan olla noiden kahden selkänoja ja tuki, joka vaikutusvallallaan saattoi auttaa ongelmatilanteissa. Muuten Akavalle jäivät tehtävät, joita neuvottelujärjestöt eivät kyenneet itsenäisesti hoitamaan: keskusjärjestösopimukset ja -yhteistyö, tulo-, vero- ja sosiaalipolitiikka sekä kansainvälinen vaikuttamistoiminta.637 Muutokset Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestön tehtävissä ja rakenteessa otettiin Insinööriliitossa tyytyväisinä vastaan. Aikaisemmat kriittiset huomiot unohtuivat nopeasti, ja vuosikymmenen puoli-

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

301 välin jälkeen IL:ssa jo todettiin, että YTN toimii aktiivisesti yhteisesti päätettävien tavoitteiden mukaisesti, eikä välistävetoja enää esiinny. Vuoden 1996 toimintakertomuksessa painotettiin neuvottelujärjestössä nopeasti tapahtunutta muutosta: ”Kolme vuotta sitten YTN oli käytännössä pelkkä kokous. Nyt se on runsaan 200 yhteyshenkilön ja vaikuttajan edunvalvontaorganisaatio, jossa tapahtuu laajaa koulutusta ja neuvottelutoimintaa.”638

”YTN on tiivistynyt. Linja on pitänyt. Olemme oppineet lisää kenttätoiminnasta. Luotan siihen, että olemme vastedes kyvykkäämpiä ja myös tehokkaampia tulostavoitteiden saavuttamiseksi.”639 YTN:n puheenjohtaja Matti Viljanen tammikuussa 1994.

Sen lisäksi, että YTN onnistui terävöittämään työtään ylempien toimihenkilöiden edunvalvonnassa, toinen vaikuttava tekijä Insinööriliitossa julkilausuttuun tyytyväisyyteen neuvottelujärjestön toimintaa kohtaa löytyy siinä, että 1990-luvun puolivälissä IL:n edustajat nousivat sen johtopaikoille. Insinööriliiton puheenjohtaja Matti Viljanen valittiin myös YTN:n puheenjohtajaksi vuonna 1995, ja neuvottelujärjestön pääsihteerinä toimi puolestaan liiton neuvottelujohtaja Aleksei Solovjew. Tämä tarkoitti, että samoihin aikoihin, kun YTN vankisti 1990-luvun alkupuolella asemaansa suomalaisella työmarkkinakentällä, niin Insinööriliitto alkoi ottaa vahvemman roolin YTN:n sisällä. Kun vielä edellisellä vuosikymmenellä IL:n suunnalta oli noussut kritiikkiä YTN:aa johtaneiden diplomi-insinööreiden suuntaan, niin nyt insinöörit itse hoitivat neuvottelujärjestön johtopaikkoja. Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestön sekä Insinööriliiton aikaisempaan nähden päättäväisempi linja työmarkkina-asioissa ilmeni 1990-luvulla myös siinä, että osallistuminen työtaistelutoimiin tuli vihdoin mahdolliseksi. Insinööriliiton kanta oli vielä 1970-luvulla yksiselitteisesti se, ettei insinöörien järjestö harrasta aggressiivista edunvalvontaa. Lakot, työnseisaukset ja ulosmarssit eivät olleet mahdollisuuksia tuo-

Y l e m p i e n toim i h e n k ilöide n n eu v ott e lu järje stö YTN ry

302

Ylempiä toimihenkilöitä marssimassa ulos Kvaerner Masa-Yardsin Helsingin telakalta osana Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestön ja Teknisten liiton järjestämää mielenilmausta 27. maaliskuuta 1996. Lähde: Lehtikuva.

reelle työmarkkinajärjestölle. Seuraavalla vuosikymmenellä näkökulmaa asian suhteen laajennettiin. Työtaisteluiden mahdollisuus jo tunnustettiin osana tehokasta työmarkkinatoimintaa, vaikkei insinöörikunta niihin – yksittäisiä pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta – vielä ryhtynytkään. Vasta 1990-luvulla työtaistelutoimet olivat ensi kertaa näkyvämmin mukana sekä Insinööriliiton että YTN:n toiminnassa. YTN-osapuolista Insinööriliitolla oli alusta pitäen eniten tahtoa voimakeinojen hyödyntämiseen. Tämä tuli esiin vuosikymmenen alussa, kun

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

303 insinöörit lokakuussa 1990 järjestivät ulosmarssin vauhdittaakseen lukkiutuneita työehtosopimusneuvotteluja. Vielä tuolloin KAL ja SEFE irtisanoutuivat suorasanaisesti työtaistelutoimista. Loppuvuodesta 1992 SAK hylkäsi tupo-neuvotteluissa syntyneen ratkaisuehdotuksen ja teki päätöksen ryhtyä työtaisteluun 26. marraskuuta alkaen. Tähän liittyen Insinööriliiton hallituksessa päätettiin, että mikäli toimihenkilökenttä osallistuu riittävän kattavasti lakkotoimiin, myös IL osallistuu niihin. Liiton valitsema linja sai tukea Akavassa ja YTN:ssä. Akavan hallituksessa tehtiin päätös lakkoon osallistumisesta, mikäli tyydyttävää neuvottelutulosta ei saavuteta, ja YTN puolestaan otti kannan, jonka mukaan neuvottelukunta tukee SAK:n työtaistelusuunnitelmia. Pian tämän jälkeen sekä KAL että SEFE kuitenkin ilmoittivat, etteivät ne tule osallistumaan lakkoon. Lakkotoimia ei lopulta tarvittu, kun kaikkia osapuolia tyydyttänyt neuvottelutulos syntyi ennen määräaikaa. Tapaus kuitenkin osoittaa, kuinka näkemykset työtaistelutoimista poikkesivat YTN-osapuolten välillä.640 YTN tai sen pääasialliset toimijat IL, KAL ja SEFE eivät missään vaiheessa historiaa ole olleet työtaisteluorientoituneita järjestöjä, päinvastoin. Viime vuosisadan päättyessä suhtautumisessa työmarkkinoiden pakkokeinoihin tapahtui kuitenkin muutos. Aikaisemmasta mahdottomuudesta tuli yksi käytössä olevista vaihtoehdoista. Muutoksen taustalla vaikutti lama-aika, jolloin työttömien ylempien toimihenkilöiden määrä nousi ennennäkemättömän korkeaksi. Kaikille osapuolille alkoi olla selvää, etteivät insinöörit, diplomi-insinöörit tai ekonomitkaan olleet täysin turvassa työmarkkinoilla.

”Toimihenkilöt lakkoilivat työaikalain takia.”641 Helsingin Sanomat maaliskuussa 1996.

Vuonna 1993 Insinööriliitossa voitiin YTN:n osalta jo todeta, että neuvottelujärjestö on osoittanut painostusvalmiutta ja että vuoden kuluessa tapahtunut ”työtaistelutilanne toteutettiin yhteisymmärryksessä.”642 Suurempaan testiin neuvottelujärjestön työtaisteluvalmiudet joutuivat kuitenkin kolme vuotta myöhemmin työaikalain muutoskaavailujen yhteydessä.

Y l e m p i e n toim i h e n k ilöide n n eu v ott e lu järje stö YTN ry

304 Yksi tärkeimmistä 1980-luvulla insinöörikuntaa koskettaneista työelämäuudistuksista tapahtui, kun ylemmät toimihenkilöt pääsivät työaikalainsäädännön piiriin vuonna 1989. Tuolloin taukosi jo pitkään jatkunut keskustelu siitä, että insinöörien tulisi saada ylityönsä huomioiduiksi. Vain kuusi vuotta myöhemmin ylemmät toimihenkilöt olivat kuitenkin jälleen vaarassa joutua lain ulkopuolelle. Helmikuussa 1996 työministeri Liisa Jaakonsaari antoi ehdotuksensa työaikalain uudistamiseksi. Uuden lain muotoilussa kiistan kohteeksi nousi kohta, jossa määriteltiin, keitä laki ei koske. YTN:n mukaan muuttunut lakimuotoilu oli tuossa kohden liian epämääräinen, minkä vuoksi odotettavissa oli epäselviä tilanteita työpaikoilla. Pahimmillaan kohta olisi tulkittavissa siten, että toimihenkilöt jäisivät muutettavan työaikalain sovellusalan ulkopuolelle. Tällöin insinöörien ja muiden ylempien ylitöiden määrää ei enää rajoitettaisi, eivätkä he saisi korvausta ylitöistään.643 Valmistelussa ollut lakiuudistus uhkasi jättää 25 000 ylempää toimihenkilöä vaille lain suojaa. Vuoden 1996 alkupuolella YTN ottikin vahvasti kantaa sen puolesta, että ylemmät tulisi jatkossakin pitää työaikalain piirissä.644 Koska asia ei näyttänyt edistyvän neuvotteluteitse, maaliskuussa oltiin jo niin pitkällä, että YTN:ssä päätettiin hyödyntää painostuskeinoja työaikalakikiistan ratkaisemiseksi. Asia sovittiin lopullisesti YTN:n hallituksen kokouksessa 9. maaliskuuta, jolloin päätettiin ylempien ulosmarssista työpaikoiltaan.645 Mielenilmauksen avulla haluttiin vauhdittaa keskustelua työaikalakimuutoksen ympärillä, ja tuoda esiin suunnitelmien negatiivisia vaikutuksia ylemmille toimihenkilöille. Tavoite oli myös kiinnittää huomiota siihen, että lain kolmikantainen valmistelu ei ollut ylempien osalta tapahtunut neuvotellen, eikä ylempien ”oikeutettuja” vaatimuksia otettu lakiehdotuksessa huomioon. YTN:ssä myös epäiltiin, että lakiesitys oli soveltamisrajauksen osalta EU:n työaikadirektiivin vastainen.646 Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestö toteutti jäsenistönsä ulosmarssin 27. maaliskuuta 1996. Mielenilmaus järjestettiin lopulta yhteistyössä STTK:laisen Teknisten liiton kanssa, ja YTN:n omien arvioiden mukaan siihen osallistui kaikkiaan 18 000 ylempää ja teknistä toimihenkilöä, jotka edustivat 37:ää eri teollisuus- ja konsulttiyritystä.647 YTN:n hallituksessa puolen päivän mittaisen lakkotoimen katsottiin onnistuneen hyvin. Insinööriliitossa puolestaan nostettiin esiin, että

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

305 palaute YTN:n osallistumisesta työtaistelutoimenpiteisiin on ollut ”lähes yksinomaan positiivista” ja että tapahtuma oli nostanut sekä YTN:n että IL:n profiilia.648 Toimihenkilöiden ulosmarssin jälkeen työaikalakiasia ratkesi nopeasti. Huhtikuun alussa YTN:n ja Teknisten liiton edustajat kutsuttiin kuulemistilaisuuteen työministeri Jaakonsaaren luo, jolle myös Teollisuuden ja työnantajain keskusliitto esitteli vielä kantojaan. Näiden keskustelujen jälkeen työministeriö muotoili lakiehdotuksen soveltamisrajapykälää uudelleen. Huhtikuun neljäs puheenjohtaja Viljanen suositteli uudelleen muotoillun lakiehdotuksen hyväksymistä, ja YTN:n hallitus hyväksyi yksimielisesti esityksen soveltamisrajan täsmentämiseksi. Toukokuussa työaikalakikysymys oli saatu ratkaistua, ja YTN:ssä voitiin todeta, että hallituksen lopullinen esitys eduskunnalle uudesta työaikalaista oli neuvottelujärjestön tavoitteiden mukainen.649 Kevään 1996 tapahtumat työaikalain ympärillä kuvaavat hyvin IL:n ja YTN:n 1990-luvulla muuttunutta suhtautumista edunvalvontaan ja työtaistelutoimiin sen osana. Insinöörikuntaa ja muita ylempiä toimihenkilöitä saatiin jo mobilisoitua mielenilmauksiin, eikä asia enää herättänyt suurempia vastalauseita YTN-järjestöissä. Suurempiin lakkotoimiin ei ajauduttu eikä niihin aktiivisesti pyritty. Valmius hetkellisiin voimannäyttöihin oli kuitenkin olemassa, ja sitä myös uskallettiin käyttää.

”Työmarkkinapoliittinen neuvotteluja sopimus toiminta ei ole palvelutoimintaa, vaan se edellyttää yhtenäistä joukkovoimaa. Vain sen avulla syntyy riittävä ”painostus” neuvottelutoiminnan etenemiselle ja tuloksiin pääsemiselle… Tuloksiin päästäksemme meidän täytyy pitää omat rivimme ehdottoman tiukasti asetettujen tavoitteiden takana.” 650 Insinööriliitto vuonna 1999.

Y l e m p i e n toim i h e n k ilöide n n eu v ott e lu järje stö YTN ry

306 Muutokset sopimisen kulttuurissa synnyttävät uusia tavoitteita Sitovien työehtosopimusten saaminen insinööreille ja muille ylemmille toimihenkilöille oli tärkeimpiä työmarkkinatavoitteita, jonka puolesta Insinööriliitossa ja Ylempien toimihenkilöiden neuvottelu kunnassa työskenneltiin 1980-luvulla. Neuvottelut YTN:n ja STK:n välillä sitovan tes:n aikaansaamiseksi kariutuivat kuitenkin marraskuussa 1990. Keskusteluyhteys järjestöjen välillä syntyi pian uudelleen, ja tammikuussa 1991 Kauppalehdessä jo uutisoitiin, että Insinööriliitto lähtee vetämään neuvotteluja STK:n kanssa työehtosopimuksen saavuttamiseksi.651 Kevään kuluessa neuvotteluosapuolten kannat lähentyivät siinä määrin, että valtakunnansovittelija Jorma Reiniltä voitiin pyytää uutta ehdotusta teollisuudessa työskentelevien ylempien toimihenkilöiden työsuhde- ehtojen määrittelemiseksi. Valtakunnansovittelijan ehdotus neuvotteluosapuolille saatiin 13. kesäkuuta 1991, ja osapuolten tuli vastata siihen 8. elokuuta mennessä. Mikäli sekä YTN että STK hyväksyisivät ehdotuksen, neuvottelutulos olisi vihdoin saatu aikaan. Insinööriliiton hallitus ei ottanut heti kantaa Reinin esitykseen, vaan lähetti sen jäsenjärjestöjen käsiteltäväksi ennen lopullisen päätöksen tekemistä.652 Yhdistysten tuli antaa oma näkemyksensä siihen, hyväksytäänkö vai hylätäänkö saatu ehdotus. Saatekirjeessään puheenjohtaja Viljanen ja neuvottelupäällikkö Solovjew totesivat, että Reinin nyt tarjoama sopimuskokonaisuus oli paras, mitä neuvotteluteitse voitiin saavuttaa. Kattavamman sopimuksen saaminen edellyttäisi painostustoimenpiteitä.653 Myös Insinööriliiton johtoportaassa tiedostettiin olemassa olevat realiteetit. Vielä loppuvuodesta 1990 IL oli YTN-osapuolista ainoa, joka ei suostunut Reinin sovintoehdotukseen. Puolta vuotta myöhemmin Insinööriliitostakin alkoi löytyä valmiuksia sopimuksen hyväksymiseen, vaikka sen puutteet tiedettiin.

Kannanotot Reinin ehdotukseen saatiin määräaikaan mennessä kaikkiaan 29 Insinööriliiton jäsenjärjestöltä. Niistä 19 kannatti esityksen hyväksymistä ja 10 vastusti sitä.654 Vaikka jäsenkyselyn perusteella näytti siltä, että liitolla oli jäsenistön puolelta melko selvä valtuutus sovintoehdotuksen hyväksymiselle, niin päätös asiasta ei syntynyt liiton hallituksessa helposti. Kun valtakunnansovittelijan esittämän sopimuskokonaisuuden

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

307

hyväksymisestä äänestettiin 7. elokuuta, niin sopimuksen hyväksyvä kanta voitti äänin 7–5 yhden hallituksen edustajan äänestäessä tyhjää. Äänestyksessä sopimusta vastustaneet kirjauttivat kokouspöytäkirjaan myös eriävän mielipiteensä. Perusteluna hylkäämiselle esitettiin, että tes-ehdotus oli liiton asettamien tavoitteiden vastainen, ja sen katsottiin jatkossa merkittävästi vaikeuttavan ylempien toimihenkilöiden edunvalvontaa.655 Reinin ehdotusta kritisoitiin samoihin aikoihin myös muissa Insinööriliiton toimielimissä. Työmarkkinavaltuuskunnassa suoritetussa ”ohjeellisessa äänestyksessä” enemmistö oli hylkäämisen kannalla, koska ehdotuksen ei katsottu täyttävän valtuuskunnan vaatimuksia. Virallisesti

M u u toks et s op i m ise n k u ltt u u rissa syn n y t tävät uus ia tav o i t t e i ta

308 työmarkkinavaltuuskunta ei kuitenkaan lähtenyt ajamaan sopimuksen hylkäämistä, vaan päätös jätettiin liiton hallitukselle.656 Esimerkit kuvaavat, kuinka kesäkuun 1991 sopimusehdotus jakoi mielipiteitä Insinööriliitossa. Liiton lopulliseksi kannaksi kuitenkin muodostui, että Reinin ehdotus hyväksytään. Myös YTN pysyi asian suhteen pitkälti yhtenäisenä. Kemistiliittoa lukuun ottamatta kaikki YTN-osapuolet olivat valmiita hyväksymään esityksen.657 Koska kyse oli merkittävistä myönnytyksistä STK:n suuntaan IL:n alkuperäisiin tavoitteisiin nähden, myöntyminen Reinin ehdotukseen muodosti potentiaalisen uhan liiton sisäiselle tasapainolle. Erilaiset mielipiteet asian suhteen eivät kuitenkaan ehtineet muodostua suureksi ongelmaksi Insinööriliitossa tai YTN:n sisällä, koska asia ratkesi lopulta yllättävällä tavalla työnantajapuolen suunnalta. Myös STK:ssa päätös Reinin sopimusehdotuksesta oli vaikea, ja työnantajajärjestö joutui pyytämään jatkoaikaa sen käsittelyä varten. Lopulta 21. elokuuta syntyi ratkaisu, että Reinin ehdotus hylätään. Ehdotetusta sopimuskokonaisuudesta STK olisi ollut valmis hyväksymään perussopimuksen ja järjestöjen välisiä suhteita koskevan sopimuksen, muttei kuitenkaan sopimusta työehtosopimukseksi. Viimeistä kohtaa vastusti erityisesti Metallityönantajainliitto, joka lukittautui kantaan, ettei laman aikana tehdä uusia sopimuksia.658 Koska Reinin sovintoehdotus oli sidottu koko sopimuspakettiin, niin kaikki suunnitelmat raukesivat. Tähän kaatui lopullisesti vuodesta 1989 käyty neuvottelu sitovasta työehtosopimuksesta ylemmille toimihenkilöille. Työnantajapuolen suunnanmuutos otettiin työntekijäjärjestöissä närkästyneenä vastaan. Omissa kannanotoissaan Insinööriliitto ja Akava kritisoivat muun muassa STK:n ”kivikovaa linjaa”. Sisällöltään varovaisena pidetyn sopimuksen hylkäämisen todettiin viestittävän työnantajapuolen täydellisestä sopimushaluttomuudesta. STK:n menettelyn katsottiin myös olevan Kansainvälisen työjärjestön sopimusten vastaista.659

”Työnantajajärjestöjen kielteinen suhtautuminen ylempien toimihenkilöiden työehtosopimukseen ei ole ymmärrettävissä.”660 Insinööriliiton lehdistötiedote elokuussa 1991.

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

309 ”STK:n menettely ei ole pelkästään Kallion tulo poliittisen sopimuksen vastainen, vaan myös ILO:n hyväksymien periaatteiden vastainen.”661 Akavan lehdistötiedote syyskuussa 1991.

”STK:n pääneuvottelija…Tapani Kahri oli taipuvainen hyväksymään sovintoesityksen, mutta tiukan linjan patruunat marssivat hänen ylitseen.”662 Kansan Uutiset marraskuussa 1991.

STK:n neuvottelutoimintaa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa johtanut Tapani Kahri kuvaa elämäkerrassaan YTN:n kanssa käytyjä neuvotteluja työnantajien sisäpiiriläisen näkökulmasta. Sopimuksen syntyyn oman kertomuksensa mukaan positiivisesti suhtautunut Kahri korostaa, että saavutettu neuvottelutulos olisi ollut historiallinen, ja sikäli ainutlaatuinen, että pöydällä olleessa versiossa esimerkiksi työrauhavelvollisuus oli olennaisesti laajempi, kuin mitä laissa oli säädetty. Toisin sanoen, työtaistelumahdollisuuksien osalta yritykset olisivat olleet ylempiin toimihenkilöihin nähden edullisessa asemassa. Se ei kuitenkaan yksin riittänyt, vaan vaakakupissa painoivat enemmän käynnistyneen lama-ajan mukanaan tuomat ongelmat sekä STK:n jäsenyrityksissä vahvistunut näkemys siitä, että aika oli ajanut kollektiivisopimusten ohi.663

”Ylempien työehtosopimus upposi laman kuohuihin.” Turun Sanomat syyskuussa 1991.

Pitkään jatkuneet ja STK:n puolelta lopulta kariutuneet tes-neuvottelut kasvattivat Insinööriliitossa painetta kehittää liiton painostusvalmiuksia työmarkkinoilla. Vuoden 1990 lopulla IL:n hallitus antoi työmarkkinavaltuuskunnalle tehtäväksi hahmotella suunnitelma, jonka pohjalta liittoon voitaisiin perustaa työtaistelurahasto. Alkuvuodesta 1991 valtuuskunta sai valmiiksi työtaistelurahaston ohjesäännön, ja huhtikuussa liiton johtajisto hyväksyi rahaston perustamissuunnitelman, joka päätettiin esittää

M u u toks et s op i m ise n k u ltt u u rissa syn n y t tävät uus ia tav o i t t e i ta

310 edustajakokoukselle. Kevään edustajakokouksessa johtajiston ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.664 Ensimmäiset varat Insinööriliiton työtaistelurahastoon siirrettiin keväällä 1991. Huolimatta haasteista, joita lama-aika asetti liiton taloudelle, työtaistelurahastoa kartutettiin nopeasti, koska sen katsottiin tulevaisuudessa olevan tärkeä osa niitä taloudellisia valmiuksia, jotka mahdollistivat IL:n osallistumisen työtaistelutoimiin.665 Taloudellisten resurssien ohella toinen tekijä, johon Insinööriliitossa kiinnitettiin nyt huomiota, oli jäsenistön painostusvalmiuden kehittäminen. Sen osalta hyvien tulosten saaminen oli kuitenkin vaikeampaa, koska insinöörikuntaa ei ollut helppoa motivoida työtaistelutoimiin.666 Painostusvalmiuden kohottaminen ja työtaistelurahaston kasvattaminen oli 1990-puolivälissä nostettu Insinööriliitossa tärkeiden ajankohtaisten tehtävien asialistalle.667 Se, että työtaisteluvalmiuksia kehitettiin entisestään, ei kuitenkaan heijastunut suuremmin liiton edunvalvontatyöhön. Työmarkkinatavoitteita ei lähdetty ajamaan aikaisempaa aggressiivisemmin, vaan esimerkiksi kysymystä sitovista työehtosopimuksista alettiin lähestyä uudesta näkökulmasta. Työnantajapuolen negatiivinen suhtautuminen ylempiä toimihenkilöitä koskeviin sitoviin työehtosopimuksiin vaikutti osaltaan siihen, että tes-tavoitteet muuttuivat sekä Insinööriliitossa että YTN:n piirissä 1990luvun alkuvuosista lähtien. Kollektiivisopimusten sijaan nyt alettiin tavoitella yrityskohtaisia sopimuksia. Vähän myöhemmin niiden rinnalle tuli myös laajemmat, kokonaisia teollisuudenaloja sitoneet työehtosopimukset. Marraskuussa 1991 neuvottelupäällikkö Aleksei Solovjew kuvaili lehdistössä Insinööriliiton uutta lähestymistä sitoviin työehtosopimuksiin. Niihin pyrittiin nyt ennen kaikkea paikallistasolla, eli yksittäisissä yrityksissä. Ajatuksena oli, että yrityskohtaisilla teseillä yksittäinen insinööri ei joutunut aina sopimaan itse työnsä ehdoista työnantajan kanssa, vaan tiettyjä perusraameja noudatettiin kaikkiin yrityksen ylempiin toimihenkilöihin. Tämän katsottiin sekä edistävän työntekijän oikeuksia että helpottavan työnantajan toimintaa, kun kaikille yhteiset lähtökohdat olivat olemassa. Yrityssopimusten toivottiin myös parantavan edellytyksiä myöhemmille valtakunnan tason sopimuksille, kun työnantajapuolella huomattaisiin, ettei kaikista asioista ole tarkoituksenmukaista sopia jokaisessa yrityk-

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

311 sessä erikseen. Sujuvampaa olisi, jos työsuhteen yleisistä ehdoista sovittaisiin koko maan tasolla.668

”Insinööriliiton keskeisimpänä tavoitteena on edelleen valtakunnallisen työehtosopimuksen aikaansaaminen teollisuuden ylemmille toimihenkilöille. Yrityskohtainen sopimustoiminta tukee tätä tavoitetta.”669 Insinöörikunta-lehti lokakuussa 1991.

Loppuvuodesta 1991 jo neljä suomalaisyritystä – Finnair, Neste, Sähkötarkastuskeskus ja Yleisradio – oli ottanut käyttöön yrityskohtaisen työehtosopimuksen. Finnairin osalta tesin syntyä kuvattiin Insinöörikunta-lehdessä tuoreeltaan lokakuussa 1991. Insinöörien, diplomi-insinöörien ja muiden teknisissä ylemmän toimihenkilön, lukuun ottamatta yli-insinöörin, tehtävissä toimineiden henkilöiden sitova sopimus perustui aikaisemmille työsopimuksille, joiden pohjalta työehdot nyt kirjattiin tes-muotoon. Mitään suurta muutosta yritys-tes ei Finnairin yrityskulttuuriin aiheuttanut, kuten kaikesta päätellen ei muihinkaan yrityksiin. Työntekijäpuolella kollektiivisopimus kuitenkin koettiin ”askelta parempana kuin henkilökohtainen sopimus.”670 Olemassa olevaan neuvottelurakenteeseen yleistyvät yrityssopimukset toivat kuitenkin muutoksen. Insinööriliitto tai YTN eivät neuvotelleet sopimuksia yritysten kanssa, vaan yritysten omat ylempiä toimihenkilöitä edustaneet yhdistykset, jotka ottivat jäsenikseen työpaikan YTN-liittoihin kuuluneita ylempiä. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että yrityssopimukset edellyttivät yrityskohtaisen yhdistyksen perustamista neuvotteluja varten. Tuossa tilanteessa Insinööriliiton tavoitteeksi muodostui, että yrityksiin saataisiin kaikille ylemmille toimihenkilöille yhteisiä yhdistyksiä toteuttamaan neuvotteluja. Niitä Insinööriliitto puolestaan tuki koulutuksen ja taloudellisen tuen muodossa sekä lainsäädännöllisellä asiantuntemuksellaan ja kontakteillaan muihin yritysyhdistyksiin.671 Ylempien toimihenkilöiden sopimisen kulttuurissa 1990-luvulla tapahtunut muutos, joka koski fokuksen siirtymistä yleissopimuksista paikalliseen sopimiseen, tulee hyvin esiin yritysyhdistysten määrän nopeassa

M u u toks et s op i m ise n k u ltt u u rissa syn n y t tävät uus ia tav o i t t e i ta

312 kasvussa. Vuosikymmenen puolivälissä YTN:n piiriin niitä oli perustettu yli 60:een yritykseen. Vuonna 1996 niitä oli yli 70:ssä yrityksessä, ja samana vuonna YTN:ään perustettiin myös erilliset yhteyshenkilö- ja yritysyhdistysrekisterit osaltaan tehostamaan yritystason toimintaa. Vuosituhannen taitteessa yritysyhdistysten luku oli noussut jo 76:een.672

”Työnantajilla on selvästi enemmän halukkuutta tehdä ylempien toimihenkilöiden kanssa paikallisia sopimuksia kuin valtakunnallisia sopimuksia.”673 Insinööriliiton työmarkkinavaltuuskunta helmikuussa 1994.

Insinöörien yksittäisissä yrityksissä saamat sitovat sopimukset olivat merkki Insinööriliiton työn edistymisestä jäsenkunnan etujen ajajana. Samaan aikaan sitovien tesien tosiallisesti verkkainen lisääntyminen aiheutti kuitenkin päänvaivaa Insinööriliitossa. Syksyllä 1993 asia nousi esiin muun muassa liiton työmarkkinavaltuuskunnassa, jossa turhautuneena todettiin, ettei ”yksityisen sektorin työmarkkinallinen edunvalvonta näytä kehittyvän ompeluseuratoiminnasta eteenpäin.”674 Toiveet laajemmista sitovista sopimuksista elivät siis vahvana Insinööriliitossa. Seuraava vuonna insinöörien sopimustoiminnassa otettiin jälleen askel eteenpäin. Lokakuussa 1994 YTN päätti käynnistää neuvottelut Metalliteollisuuden Keskusliitto MET:n kanssa työehtosopimuksen saamiseksi metalliteollisuuden ylemmille toimihenkilöille.675 Tämä tarkoitti, että sopimusta ei enää tavoiteltu yksittäiseen yritykseen, vaan se pyrittiin solmimaan kokonaisen teollisuussektorin kanssa. Marraskuun alkupuolella YTN ja MET olivat jo päässeet yksimielisyyteen sopimuksen peruslinjoista, joiden pohjalta viralliset neuvottelut voitiin käynnistää. Insinööriliiton hallituksessa suunnittelun alla olevaa sopimusta luonnehdittiin lyhyeksi ja sisällöltään yleisluonteiseksi. Myös paikalliselle sopimiselle oltiin antamassa laajat mahdollisuudet.676 Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestön ja Metalliteollisuuden Keskusliitto MET:n välinen työehtosopimus hyväksyttiin 29. marraskuuta 1994, ja se allekirjoitettiin 16. joulukuuta. Sopimus oli kaksivuotinen ja sitä sovellettiin MET:n jäsenyrityksissä työskenteleviin metalliteollisuuden

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

313 ylempiin toimihenkilöihin.677 Allekirjoitetun paperin sisältö ei mullistanut insinöörien työelämää. Sopimuksessa määriteltyjen asioiden osalta tes oli suppeampi kuin useat muut voimassa olleet työehtosopimukset, ja siinä keskityttiin vahvasti työn yleisiin ehtoihin. Sovituissa asioissa kyse oli myös pitkälti olemassa olleiden käytäntöjen kirjaamisesta. Palkkojen osalta sopimuksessa painotettiin joustavuutta ja paikallista sopimista. ”[P] alkka sovitaan yksilökohtaisesti työsopimuksella ottaen huomioon tehtävän vaativuus, koulutus ja ammattipätevyys.”678 Tämä tarkoitti, ettei tes tuonut mukaan laajaa yhteistä ja sitovaa palkkalinjaa ylemmille toimi henkilöille. Yleisluonteisuudestaan huolimatta joulukuussa 1994 solmittu metallin tes oli useammalla tapaa historiallinen. Se toi ylemmät toimihenkilöt ensi kerran selkeäksi sopijapuoleksi kansallisella tasolla. Ylempien työaikoja, lomautuksia ja vuosilomia koskeneista järjestelyistä sekä matkustamiseen liittyneistä asioista oli nyt sovittu koko maan kattaneella sopimuksella. Ja vaikka kyse oli vain yksittäisestä teollisuussektorista – metalliteollisuudesta – sopimus tavoitti huomattavan joukon ylemmistä toimihenkilöistä, sillä heistä noin 40 prosenttia työskenteli metalliteollisuudessa.679

”Suomen työmarkkinahistorian ensimmäinen valta kunnallinen teollisuuden ylempiä toimihenkilöitä koskeva työehtosopimus yleisistä työehdoista on syntynyt. Metalliteollisuuden insinöörit ja muut ylemmät toimihenkilöt ovat päässeet normaalin työelämän käytännön piiriin.”680 Insinööriliiton lehdistötiedote 16.12.1994.

YTN:n ja MET:n välinen sopimus ei jäänyt ainoaksi ylempien toimi henkilöiden toimialakohtaiseksi työehtosopimukseksi. Toinen vastaava tes syntyi pian sen jälkeen, kun YTN alkoi vuoden 1995 alkupuolella neuvotella Suomen Konsulttitoimistojen Liitto SKOL:n kanssa, joka edusti suunnitteluja konsultointialan yrityksiä ja jonka jäsenet työskentelivät muun muassa teollisuuden ja rakentamisen suunnittelutehtävissä. YTN ja SKOL pääsivät yhteisymmärrykseen metalliteollisuuden kanssa

M u u toks et s op i m ise n k u ltt u u rissa syn n y t tävät uus ia tav o i t t e i ta

314 neuvoteltuja linjoja noudatelleesta sopimuksesta helmikuussa. Maaliskuun alussa YTN:n puheenjohtajille myönnettiin jo oikeus allekirjoittaa työehtosopimus SKOL:n kanssa. Myös Insinööriliitossa YTN:n ja SKOL:n väliselle sopimukselle näytettiin vihreää valoa, tosin vasta neuvoa-antavan jäsenäänestyksen jälkeen. Kun sopimus SKOL:n kanssa oli allekirjoitettu 2. maaliskuuta 1995, sekä Insinööriliitossa että YTN:ssä oltiin tyytyväisiä siihen, että metallin sekä suunnitteluja konsultointialan sopimusten jälkeen jo yli puolet YTN:ään järjestäytyneistä ylemmistä toimihenkilöistä oli sitovien tesien piirissä.681 Tuo osuus oli huomattava, vaikkei edellisellä vuosikymmenellä asetettua työmarkkinatavoitetta – sitovat sopimukset koko insinöörikunnalle – ollutkaan saavutettu. Uusien alakohtaisten sopimusten syntyä pidettiin myös mahdollisena. Kun Insinööriliitossa asetettiin toiminnan tavoitteita vuosikymmenen puolivälissä, yksityisen sektorin työmarkkinapuolella päämääränä oli sopimustoiminnan ylläpitäminen ja vielä entisestään laajentaminen teollisuusalakohtaisilla valtakunnallisilla työehtosopimuksilla.682 Tämä ei tarkoittanut, että alkuperäinen tavoite koko ammattikuntaa koskevista kollektiivisopimuksista olisi kokonaan unohdettu. Keskustelu niiden ympärillä jatkui, ja ajatus nostettiin toistuvasti esiin vielä 1990luvun puolivälin jälkeenkin. Vuonna 1995 YTN vaati, että tulopoliittisen kokonaisratkaisun palkankorostukset tulisi sitoa työnantajia kaikkien ylempien toimihenkilöiden osalta. Tähän ei suostuttu, ja jälleen YTN kritisoi työnantajapuolta siitä, ettei tämä taaskaan ollut valmis ulottamaan tulosopimusta ylempien koko kenttään. Insinööriliitossa asia nousi esiin muun muassa syksyn 1996 edustajakokouksessa. Tuloksena oli julkilausuma, jossa vaadittiin, että ylemmät on saatava kattavasti työehtosopimusten piiriin.683 Elokuussa 1998 Insinööriliitossa pysähdyttiin arvioimaan sitä, miten liiton toiminnalle asetetut tavoitteet olivat toteutuneet. Tuossa yhteydessä työmarkkinavaikuttamisen osalta esitetty arvio tiivistää hyvin sen, millaisessa tilanteessa IL:ssa ja YTN:ssä oltiin 1990-luvun lopulla. Neuvottelutoiminnan osalta voitiin todeta, että yksityisellä sektorilla koko työmarkkinakenttää kattavaa sopimusjärjestelmää ei oltu onnistuttu luomaan, vaikka siihen oli pyritty. Valmius yrityskohtaiseen sopimustoimintaan oli kuitenkin hyvä. Myös neuvotteluorganisaatio oli kunnossa, ja YTN:n kehi-

V I Va hva a mmat t ijä rje stö

315 tys oli sujunut suotuisasti. Julkisella sektorilla vaikutusmahdollisuudet edunvalvonnassa oli onnistuttu säilyttämään, ja samaan aikaan yhteistyötä Akavan ulkopuolisten valtio- ja opetussektorin teknisten ryhmien kanssa oltiin käynnistämässä. Painostusvalmiuden kehittäminen luettiin edelleen liiton toiminnan ongelmakohtiin. Vaikka eri keinoja oli asian suhteen kartoitettu aktiivisesti, niin erityisesti yksityisellä sektorilla, mutta myös julkisella puolella, asiaa ei ollut saatu ratkaistua liittoa tyydyttävällä tavalla.684 Näistä lähtökohdista Insinööriliitto siirtyi uudelle vuosituhannelle.

M u u toks et s op i m ise n k u ltt u u rissa syn n y t tävät uus ia tav o i t t e i ta

Uusi vuosituhat ja erilaiset haasteet InsinĂśĂśriliitto 2000-luvulla

317

Vuosituhannen alun notkahdus Uuden vuosituhannen alkupuoli on monin tavoin vastakkainen esi-

merkki 1990-luvulle. Siinä missä tuo vuosikymmen alkoi laman merkeissä, niin 2000-luvun ensi vuodet olivat usealla tapaa erinomaista aikaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Alle kymmenessä vuodessa tuo jakso vaihtui kuitenkin elektroniikkateollisuuden vaikeuksien ja talouden laskusuhdanteen myötä yhdenlaiseksi epätietoisuuden ajaksi, joka tuli näkyviin teknologiassa ja teollisuudessa, taloudessa sekä työmarkkinoilla. Myös 1900-luvun lopussa voimakkaasti kasvanut ja kehittynyt Insinööriliitto on viimeisten kahden vuosikymmen aikana ollut uudenlaisten haasteiden edessä. Vuonna 2004 Suomi oli Maailman talousjärjestön World Economic Forumin vertailussa kolmatta vuotta peräkkäin kilpailukykyisin valtio maailmassa.685 Vahvistusta kotimaisen osaamisen ja innovaatioympäristön tasoon saatiin myös kansainvälisistä tilastoista. Suomi ja Ruotsi olivat vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmen lopulla ainoita jäsenmaita, joiden t&k-menot ylittivät EU:n tavoitteen, joka oli kolme prosenttia BKT:sta. Korkeimmillaan Suomen osuus oli vuonna 2009, jolloin se saavutti 3,75 prosentin tason. Sadassa vuodessa Suomi oli muuttunut Euroopan perifeerisellä laidalla sijainneesta maatalousyhteiskunnasta esikuvalliseksi tutkimuksen, tuotekehityksen ja modernin teknologian mallimaaksi. Pitkäjänteisesti 1960-luvulta lähtien tehty työ tutkimuksen ja teknologian tason nostamiseksi sekä kansallisen osaamistason parantamiseksi tuottivat nyt toden teolla hedelmää. Näytti myös siltä, että vuosikymmeniä yhtenä keskeisenä ongelmana pidetty suomalaisen viennin heikko jalostusaste oli vihdoin ratkaistu. Ja ratkaistu tavalla, joka vielä kaksi vuosikymmentä aikaisem-

Vu o s i t uh a nne n alu n n ot k ahdu s

318 min olisi tuntunut mahdottomalta. Kaikkialla käytettiin suomalaislähtöistä tietoja viestintäteknologiaa, jonka tärkein valmistaja oli yksi maailman tunnetuimmista tuotemerkeistä.

”Puu jalostetaan mahdollisimman pitkälle, metallista tehdään, mitä tarvitaan ja tietotekniikka muualla kulkee Suomen perässä. Ennen meillä oli vain metsien vihreä kulta. Suomen uusin luonnonvara on insinöörien harmaa massa. Enkä tarkoita olemusta, vaan aivoa!”686 Euroopan investointipankin varapääjohtaja Sauli Niinistö Insinööri-lehdessä joulukuussa 2005.

Sen seurauksena, että Suomi oli noussut korkeateknologian globaaliin eturintamaan, myös kotimainen teknologiaosaaminen ja samalla alalle koulutetut insinöörit, diplomi-insinöörit ja muut tekniikan tekijät saivat nyt uudenlaista tunnustusta osakseen. He olivat omalla työllään tehneet Suomea tunnetuksi tavalla, joka oli maan historiassa ennenkokematonta. Tuolla toiminnalla oli kiistatta suotuisa vaikutus maan talouteen, mutta myös kansalliseen itsetuntoon ja Suomi-kuvan kehitykseen maan rajojen ulkopuolella. Suomi oli vuosituhannen alussa tutkimuksen, kehitystyön ja korkeateknologian mallimaa. Koulutustilastojen valossa se oli myös vahvasti insinöörien maa. Vuonna 2003 Suomi erottui OECD:n tilastoissa maailman toiseksi suurimpana insinöörien kouluttajana heti Etelä-Korean jälkeen. Voimakkaasti 1990-luvulla kasvatetut insinöörien koulutusmäärät heijastuivat nyt työmarkkinoiden käytössä olleiden tekniikan osaajien määrään. Vuonna 2000 Suomessa oli 71 000 työikäistä insinööriä, ja 100 000 insinöörin raja saavutettiin 2009. Nyt kun 2020-luku pian alkaa, työikäisten insinöörien luku on jo lähes 120 000. Yleisen teknistymiskehityksen myötä insinööreistä on reilussa sadassa vuodessa tullut yksi yhteiskunnan suurista ammattiryhmistä. Vuosituhannen menestyksekkäiden alkuvuosien jälkeen teknologia- Suomi otti 2010-luvun taitteessa askeleen taaksepäin. Tämä tulee selvästi

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

319 Kuvio 7.1. Työikäisten insinöörien lukumäärä Suomessa 1990–2017 120 000

100 000

80 000

60 000

40 000

20 000

2016

2014

2012

2010

2008

2006

2004

2002

2000

1998

1996

1994

1992

1990

Lähde: Insinööriliitto, tutkimusosasto; Tilastokeskus.

näkyviin muun muassa teknologiakauppaa sekä tutkimusta ja tuotekehitystä kuvaavissa tilastoissa. Jo kirjan edellisessä luvussa esiin tuodussa korkean teknologian kauppatilastossa (ks. sivu 255) näkyy, kuinka tuon sektorin liiketoiminta putosi jyrkästi vuoden 2008 jälkeen. Sama trendi jatkoi tasaisena aina vuoteen 2013 saakka, jonka jälkeen suunta on ollut hiljalleen ylöspäin. Huolestuttavana voidaan pitää sitä, että vuonna 2017 viennin osuus korkeateknologian koko kauppavaihdosta oli 36 %. Se on vain kolme prosenttia enemmän, kuin mitä viennin osuus oli vuonna 1985. Suomalai-

Vu o s i t uh a nne n alu n n ot k ahdu s

320 Kuvio 7.2. Tutkimus- ja kehittämistoiminnan prosentuaalinen osuus Suomen bruttokansantuotteesta 1975–2018 4,0 3,5 3,0 2,5 2,0 1,5 1,0 0,5

2020

2015

2010

2005

2000

1995

1990

1985

1980

1975

0,0

Lähde: Tilastokeskus; Tero Luhtala, Suomi ja Ruotsi panostavat eniten t&k-toimintaan. Tieto&trendit-lehdessä 6/2010. https://www.stat.fi/artikkelit/2010/art_2010-09-07_004.html?s=0

sen tutkimuksen ja insinööriosaamisen taso on 2010-luvun lopulla varsin hyvä, ja perusta uusien teknologia-avausten syntymiseksi on kunnossa. Kauanko kuitenkin menee, että tutkimukseen ja tuotekehitykseen nojaavan huipputekniikan kauppatase on seuraavan kerran positiivinen? Ja mikä on se ala, joka auttaa vientiluvut uudelleen nousuun? Tutkimusta ja kehittämistoimintaa kuvaavat tilastot ovat toinen osoitin, joka kertoo viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalaisessa innovaatiotoiminnassa otetuista taka-askeleista. Kotimaisen tiede- ja teknologiapolitiikan yksi suurimmista tavoitteista oli 1960-luvulta lähtien kasvattaa

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

321 Kuvio 7.3. Tutkimus- ja kehittämistoiminnan menot Suomessa 1971–2017 (milj. eur.)687 8000 Yritykset Yliopistot ja korkeakoulut Julkinen sektori Yhteensä

7000 6000 5000 4000 3000 2000 1000

2017

2015

2010

2005

2000

1995

1990

1985

1980

1975

1971

Lähde: Tilastokeskus (Tilastokeskuksen PxWeb-tietokannat. 004 -- Tutkimus- ja kehittämistoiminnan menot rahoituslähteen mukaan sektoreittain 1971-2017).

t&k-toiminnan osuutta suhteessa bruttokansantuotteeseen. Lähes puolen vuosisadan ajan se kasvoikin kohtuullisen tasaisesti. Muutos tapahtui juuri ennen 2010-luvun alkua, ja sen jälkeen t&k-toiminnan osuus bruttokansantuotteesta on laskenut nopeasti. Vuoden 2009 huipputasosta, 3,75 prosenttia BKT:sta, osuus on kymmenessä vuodessa laskenut 2,7 prosenttiin. Edellisen kerran Suomen panos tutkimus- ja kehitystyöhön oli tuolla tasolla vuonna 1997. Kun tutkimus- ja kehittämistoiminnan menojen jakautumista tarkastellaan eri sektoreiden osalta, nähdään, että t&k-panoksen pienentyminen liittyy ennen kaikkea muutokseen, joka tapahtui kotimaisten yritysten toi-

Vu o s i t uh a nne n alu n n ot k ahdu s

322 minnassa. Aivan kuten BKT-osuudet, myös yritysten t&k-työhön käyttämät varat kasvoivat koko 1900-luvun jälkipuolen ajan. Ensin hitaammin 1970- ja vielä 1980-luvulla, mutta sitten nopeasti aina 2010-luvulle saakka. Sen jälkeen suomalaisten yritysten t&k-panos laski viidessä vuodessa yli miljardilla eurolla vuoden 2011 viidestä miljardista eurosta 2016 vuoden 3,9 miljardiin euroon. Yliopistojen ja korkeakoulujen kohdalla vastaavaa notkahdusta ei tapahtunut. Niiden panos tutkimus- ja kehittämistoimintaan säilyi tasaisena koko 2010-luvun ajan. Aivan viime vuosina myös yritysten t&k-osuudet ovat jälleen lähteneet varovaiseen nousuun. Suomalaisen tutkimus- ja kehittämistoiminnan taantumisen taustalta nousee esiin kaksi päätekijää. Toinen niistä on tutkimusintensiivisen elektroniikkateollisuuden romahdus Nokian vajoamisen myötä. Alle kahdessa vuosikymmenessä matkapuhelinvalmistaja oli kasvanut globaaliksi yritysjättiläiseksi, jollaista Suomessa ei aikaisemmin ollut nähty. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan arvioissa vuonna 2004 Nokian osuudeksi Suomen BKT:sta arvioitiin kolme ja puoli prosenttia. Missään toisessa maassa yhden yrityksen osuus maan bruttokansantuotteesta ei ollut yhtä suuri. Suomessa harjoitetusta tutkimustoiminnasta Nokian osuus oli kolmannes, ja yritysten kaikesta tutkimustoiminnasta noin puolet. Vuonna 2007 Nokian osuus maan viennistä oli viidennes.688 Luvut ovat vaikuttavia, mutta niiden taustalla on myös tosiasia, että suomalainen teknologiateollisuus nojasi liiaksi yhteen kivijalkaan. Kun kuluttajien kiinnostus nokialaisia matkapuhelima kohtaan laimeni kaikkialla maailmassa, niin vaikutukset eivät näkyneet pelkästään elektroniikkateollisuuden sisällä, vaan ne heijastuivat koko maan t&k-panokseen.

”Bruttokansantuote laskuun, Suomi taantumassa.”689 Tilastokeskuksen tiedote 27. helmikuuta 2009.

Toinen tärkeä selittävä tekijä kotimaisen t&k-toiminnan viimeaikaiselle laskulle löytyy vuonna 2007 alkaneesta kansainvälisestä talouden taantumasta, joka heijastui vahvasti myös Suomeen ja kotimaiseen insinöörikuntaan. Maailmanlaajuisen talouskriisin taustalla oli Yhdysvaltojen

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

323 asuntomarkkinat. Pohjoisamerikkalaisten asuntovelallisten ajauduttua maksuvaikeuksiin heitä liian avokätisesti lainoittaneet pankit joutuivat ongelmiin. Keväällä 2007 useampi noista pankeista ajautui konkurssiin, mikä puolestaan aiheutti merkittävät luottotappiot investointipankeille, kuten Lehman Brothersille, joka syyskuussa 2008 hakeutui yrityssaneeraukseen.690 Yhdysvaltojen markkinoiden luisu alaspäin heijastui pian Eurooppaan ja Suomeen. Ensin Kreikan kansantalous ajautui kriisiin syksyllä 2009, ja pian myös Irlanti, Portugali, Espanja ja Kypros joutuivat pyytämään hätärahoitusta Euroopan unionilta. Maaliskuussa 2011 EU:n piirissä päätettiin oman rahoituslaitoksen muodostamisesta. Euroopan vakausmekanismiksi nimetyn järjestelmän tarkoitus oli turvata Euroopan vakaata talouskehitystä jäsenmaille myönnettävän rahoitustuen avulla. Tilanne Suomessa ei kehittynyt yhtä kriittiseksi kuin edellä mainituissa maissa. Siitä huolimatta kansainvälisen talouden ollessa vaikeuksissa, myös viennistä riippuvainen Suomi ajautui ongelmiin. Globaali talouden taantuma laukaisi maassa yt-neuvottelujen aallon, joka kosketti voimakkaasti muun muassa matkapuhelinteollisuuden palveluksessa olleita insinöörejä. Helmikuussa 2009 Tilastokeskus tiedotti maan ajautuneen taantumaan, ja tuon vuoden aikana bruttokansantuote supistui huomattavat kahdeksan prosenttia edellisvuoteen nähden. Myös kotimaan työllisyysaste laski juuri ennen 2010-luvun alkua pari prosenttiyksikköä alle 70 prosentin, mutta kääntyi taas pian hitaalle kasvu-uralle.691 Suomen talouden ajautuminen vaikeuksiin heijastui myös insinöörien työllisyystilanteeseen. Insinöörityöttömyys lähti kasvuun vuoden 2008 lopulta, mistä seurasi sekä Insinööriliitossa että IAET-kassassa pienemmän mittakaavan toisinto 1990-luvun alun tapahtumista. Insinööriliiton neuvontapalvelut ruuhkautuivat, kun liitossa otettiin vuoden aikana vastaan noin 25 000 puhelua ja 50 000 sähköpostia. Irtisanomisia tyypillisesti koskeneita oikeusjuttuja laitettiin vireille kaikkiaan kuusikymmentäviisi kappaletta. Myös IAET-kassa oli hetkellisesti vaikeuksissa nopeasti lisääntyneiden korvaushakemusten kanssa, mikä johti lisähenkilökunnan palkkaamiseen.692 Vuodesta 2010 insinöörien työttömyysluvut lähtivät hetkellisesti laskuun, mutta lähtivät uudelleen nousuun vuoden 2012 kuluessa. Insinööri kunnan aiempi lukumääräinen työttömyyshuippu heinäkuulta 1994

Vu o s i t uh a nne n alu n n ot k ahdu s

324 ohitettiin heinäkuussa 2015, jolloin työttömiä oli 7 200. Pahimmillaan työttömyysluku oli tammikuussa 2016, jolloin vailla töitä oli lähes 7 500 henkeä. Nämä insinöörien ammattikunnan historian suurimmat työttömyyspiikit eivät kuitenkaan aiheuttaneet sellaisia ongelmia, kuin mitä koettiin 1990-luvun alussa. Tekniikan ammattilaisten lukumäärä suomalaisilla työmarkkinoilla oli kasvanut merkittävästi kahdessa vuosikymmenessä, mikä tarkoitti, että insinöörikunnan työllisyysaste säilyi läpi viimeisimmän taantuman huomattavasti parempana. Vuosina 2015 ja 2016 insinöörityöttömyyden vuosikeskiarvo ylitti kuusi prosenttia, mikä oli vielä kaukana 1993–1995 kymmenestä prosentista. 2010-luvun lopulla insinöörit työllistyvät jälleen hyvin. Viimeisimpien (huhtikuu 2019) lukujen mukaan insinöörityöttömyys on juuri alle neljän prosentin tasolla. Vaikka Suomi ei kansainvälisissä kilpailukykymittauksissa kuulu enää kärkimaiden joukkoon, niin 2010-luvun päättyessä tilanne maan taloudessa ja teknologiateollisuudessa sekä tutkimus- ja kehitystyön parissa on tauon jälkeen valoisampi. Panostukset t&k-toimintaan ovat viime vuosina alkaneet lisääntyä, mikä kertoo siitä, että yritykset panostavat jälleen enemmän uusien koneiden, laitteiden, menetelmien ja palveluiden kehittämiseen. Esimerkiksi viimeaikaiset uutiset suomalaisen elektroniikkateollisuuden tilasta ovat olleet positiivisia. Ala on Suomessa selvässä kasvussa, vaikka samaan aikaan tuotanto koko EU-alueella supistuu.694 Ensi vuosikymmenellä nähdäänkin, onko aika kypsä suomalaisen elektroniikkateollisuuden uudelle nousulle, ja vielä sellaiselta perustalta, ettei se enää nojaa niin vahvasti yhden teollisen jättiläisen muodostamaan kivijalkaan. Hiljattain julkaistu Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen raportti kertoo, että muilla kotimaisen teollisuuden aloilla riittää toistaiseksi kirittävää, jotta ne pääsisivät samaan tilanteeseen elektroniikkasektorin kanssa. Niillä investoinnit tutkimukseen ja tuotekehitykseen ovat eurooppalaista keskitasoa. Tähän liittyen raportti toteaakin, että ”Suomi ei siis näytä erityisen voimakkaasti hakevan kilpailuetua innovaatioista.”695 Tulevaisuutta silmällä pitäen tämä on huolestuttavaa. Viimeaikaiset tiede- ja teknologiapolitiikan linjaukset voivat kuitenkin edesauttaa siinä, että suomalainen teollisuus pääsee laajemmin t&k-toiminnan kasvu-uralle. Valtioneuvoston tutkimus- ja innovaationeuvosto asetti vuonna 2017 tavoitteen kansallisen tutkimus- ja kehittämispanoksen

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

325 Kuvio 7.4. Insinöörityöttömyys vuosina 1990–2019693 14

1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 2014 2015 2016 2017 2018 2019

Lähde: Insinööriliitto, tutkimusosasto.

nostamisesta neljään prosenttiin bruttokansantuotteesta.696 Historiallisessa katsannossa tuo tavoite on huomattavan kunnianhimoinen, mutta toteutuessaan se loisi nykyistä oleellisesti parempia edellytyksiä suomalaislähtöisten teknis-tieteellisten läpimurtojen synnylle. Muutokset ja haasteet suomalaisella työmarkkinakentällä Siinä missä kotimainen tekniikka ja teollisuus sekä koko kansallinen t&k-järjestelmä ovat olleet haasteiden edessä vuosituhannen alkuvuosien jälkeen, myös olosuhteet työmarkkinakentällä ovat muuttuneet oleel-

Vu o s i t uh a nne n alu n n ot k ahdu s

326 lisesti. Suomalaisessa työmarkkinajärjestelmässä tapahtui 2000-luvun alussa merkittävä käänne, kun työnantajapuoli päätti irtautua tupo-järjestelmästä. Keväällä 2007 uutisoitiin Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) pyrkimyksistä luopua tulopoliittisten kokonaisratkaisujen solmimisesta. Niiden sijaan työnantajaliittoja rohkaistiin sopimaan asioista työntekijäpuolen kanssa ilman EK:n välitöntä läsnäoloa. Asia nostettiin myös EK:n vuoden 2013 toimintastrategiaan, ja se vahvistettiin 2015 lopulla toteutetussa sääntömuutoksessa. Uusien sääntöjen mukaan Elinkeinoelämän keskusliitto ei kevään 2016 jälkeen voi enää sopia keskitettyjä työmarkkinasopimuksia. Sopimuksia ei enää tehtäisi keskusjärjestötasolla, vaan työntekijä- ja työnantajaliittojen välillä sekä yrityksissä paikallisesti sopien. EK:n yksipuolinen päätös tarkoitti, ettei työntekijäjärjestöillä, Akavalla, SAK:lla ja STTK:lla olisi jatkossa enää neuvotteluosapuolta, jonka kanssa sopia keskusjärjestöjen välisistä asioista, kuten aikaisemmin.697

”Elinkeinoelämän keskusliitto EK löi keskiviikkona naulan arkkuun suurille palkkaratkaisuille Suomessa.”698 Helsingin Sanomat marraskuussa 2015.

Elinkeinoelämän keskusliiton päätös rapautti suomalaisen työmarkkinakentän perinteisen menettelytavan, kolmikantasopimisen, jossa työntekijä- ja työnantajakeskusjärjestöt yhdessä hallituksen kanssa neuvottelivat palkoista, työehdoista sekä vero- ja sosiaaliratkaisuista. Tätä sopimisen muotoa oli Suomessa hyödynnetty kymmeniä kertoja sen jälkeen, kun ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu – Liinamaa I – oli solmittu vuonna 1968. Perusteena EK:n vetäytymiselle historiallisesta toimintatavasta oli tavoite lisätä yritysten sisällä tapahtuvaa paikallista sopimista, jota eri toimialojen liitot tukisivat. EK:n näkökulmasta paikallisen sopimisen lisääminen oli keino suomalaisen työn tuottavuuden ja kotimaisen työllisyyden parantamiseksi. Työntekijäkeskusjärjestöissä EK:n päätös ei tullut lopulta yllätyksenä. SAK:n ja STTK:n puheenjohtajat nostivat tuoreeltaan esiin kysymyksen, miksi EK luopuu tietoisesti työmarkkinapolitiikan välineestä, joka voi

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

327 tietyissä olosuhteissa olla käyttökelpoinen myös tulevaisuudessa. Akavan suunnalta työnantajapuolen päätöstä kommentoitiin tuoreeltaan varovaisesti ja korostaen, että paikalliseen sopimiseen liittyi myös paljon mahdollisuuksia.699 Koko työntekijäkenttää yhdisti kuitenkin huoli siitä, miten paikallinen sopiminen voidaan toteuttaa siten, ettei se tapahdu liiallisesti työnantajapuolen linjauksia ja vaatimuksia noudatellen.

”Järjestäytymisaste on kaikkein keskeisin tekijä.”700 Insinööriliiton puheenjohtaja Matti Viljanen vuonna 1999.

Sen lisäksi, että työntekijä- ja työnantajapuolen keskinäinen dynamiikka on muuttunut, vuosituhannen alussa on tullut myös selvästi esiin, että työntekijäsektorin järjestäytyminen on keskellä huomattavaa murrosta. Ammattiliittoon kuuluminen oli 1900-luvun jälkipuolen Suomessa pitkälti itsestäänselvyys. Yhden arvion mukaan ammatillisesti järjestäytyneiden osuus suomalaisten palkansaajien keskuudessa oli vuonna 1980 vielä 87 prosenttia.701 Lähes yhdeksän kymmenestä työntekijästä kuului johonkin ammattiliittoon. Kun 2020-luku on alkamassa, tilanne on hyvin erilainen. Neljässä vuosikymmenessä yleinen järjestäytymisaste on laskenut suomalaisessa yhteiskunnassa merkittävästi. Työ- ja elinkeinoministeriön tilastoissa näkyy, kuinka 1990-luvun lamavuodet vielä kasvattivat sitoutumista ammattiliittoihin. Tuon jälkeen järjestäytymisaste on kuitenkin laskenut tasaisesti aina tähän päivään saakka. Kun tarkasteluun otetaan kaikki palkansaajat, ammattiliittoon ja/tai työttömyyskassaan kuuluneiden osuus laski vuoden 1994 87 prosentista vuoteen 2017 mennessä noin 80 prosenttiin. Kun keskitytään vain ammattiliittoihin, järjestäytymisasteen lasku on huomattavasti suurempi. Liittoihin kuuluvien työntekijöiden osuus laski 23 vuodessa 85 prosentista 63 prosenttiin.703 Samalla ajanjaksolla vuonna 1991 perustettu ja ammattiliittoihin sitoutumaton Yksityinen työttömyyskassa (YTK) puolestaan kasvoi merkittävästi. Kuluvan vuosikymmenen lopulla jo yli 16 % eri työttömyyskassoihin kuuluvista palkansaajista on vakuuttanut itsensä YTK:n kautta työttömyyden varalle. Samalla YTK on

Vu o s i t uh a nne n alu n n ot k ahdu s

328 Kuvio 7.5. Työntekijöiden järjestäytymisaste (%) työttömyyskassatilastojen mukaan vuosina 1989–2017702 100 90 80 70 60 50

Keskusjärjestöjen liitot Muut liitot Yleinen työttömyyskassa Kaikki palkansaajat

40 30 20 10

2017

2013

2009

2004

2001

1994

1989

Lähde: TEM / Lasse Ahtiainen, julkaisematon taulukko 2019.

jäsenmäärässä mitattuna kasvanut Suomen suurimmaksi työttömyys kassaksi.704 Viimeisinä vuosikymmeninä tapahtunut järjestäytymisasteen lasku on merkinnyt, että kotimaiset ammattiliitot – Insinööriliitto mukaan lukien – joutuvat yhä tarkemmin miettimään toimintansa perusteita. Liittojen yhteiskunnallinen asema, vaikutusvalta työmarkkina-asioissa ja niiden taloudellinen vakavaraisuus riippuvat pitkälti niiden jäsenmäärästä. Tulevat ajat näyttävät, missä määrin 1900-luvun jälkipuolen Suomessa luotu työmarkkinajärjestelmä on murroksessa. Onko kyse enemmän hetkellisestä notkahduksesta vai onko ammattijärjestöjen paikka ja merkitys radikaalin muutoksen kourissa?

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

329

Antti Piippo

Vuosituhannen taitteen insinöörikasvot Jos insinöörikunnan keskuudesta pitää nostaa esiin yksi henkilö,

jonka työuran vaiheisiin tiivistyy vuosituhannen taitteen keskeisimmät suomalaista yhteiskuntaa ja kotimaista teollisuutta koskettaneet ilmiöt, niin perusteltu valinta on Antti Piippo. Nuo ilmiöt ovat kansainvälistyminen ja matkapuhelinvalmistuksen kulta-aika. Molemmissa Piippo oli mukana poik keuksellisella näköalapaikalla ja antoi niihin vahvasti myös oman panoksensa.

Antti Piippo on toisen polven in-

sinööri. Hänen isänsä Matti Piippo valmistui Tampereen teknillisestä oppil aitoksesta koneenrakennuksen opintolinjalta vuonna 1936. Uransa Matti loi Lempäälään perustamassaan yrityksessä Piippo Oy:ssä, joka tunnetaan edelleen päätuotteistaan maatalouden paalausverkkojen ja -lankojen valmistajana ja toimittajana yli 40 maahan. Matin pojalle Antille Piippo Oy:n tehtaan konepajasta Lempäälässä muodostui jo varhain tärkeä paikka. Siellä hän oppi käyttämään työkaluja ja pääsi tutus-

Vu o s i t uh a nne n alu n n ot k ahdu s

tumaan erilaisten sähkölaitteiden toimintaan. Toinen tärkeä paikka oli oma kotiverstas. Siellä syntyneitä ideoita oli mahdollista siirtää käytäntöön.

Kun suomalaista tekniikan historiaa tarkastelee yksilöiden näkökulmasta, niin joukosta erottuu ihmisryhmä, jolla on ikään kuin sisäsyntyinen kiinnostus koneita, laitteita ja niiden rakentamista kohtaan. Tällaisia hahmoja ovat olleet muun muassa Erkki Laurila tai Alvar Wilska. Myös Antti Piippo kuuluu tähän joukkoon. Pienestä pitäen hän oli kiinnostunut sähkölaitteista ja radiotekniikasta. Innostusta vahvisti oman perheen ja ystäväpiirin kannustus, kuten myös klassisesta Tekniikan käsikirja -kirjasarjasta luetut artik kelit, jotka käsittelivät erilaisia tekniikan aihealueita. Tekniikan maailmassa on runsaasti vaihtoehtoja, mihin erikoistua, mutta jo varhain Piippo kiinnostui radioista ja sähkötekniikkaan liittyneistä kysymyksistä. Radiot tarjosivat mahdollisuuksia, joita pystyi itsenäisesti toteut

330

tamaan Lempäälästä käsin. Esimerkki tästä oli kidekone, jonka Piippo rakensi yhdessä Piippo Oy:n vanhemman sähkömiehen kanssa. Uraansa Piippo ei kuitenkaan tullut luomaan radioiden parissa. Sähkötekniikan nopean kehityksen myötä hänen fokuksensa siirtyi vähitellen radiotekniikasta mikroelektroniikkaan. Tekniikan lohkoon, joka alkoi kehittyä myös Suomessa 1970-luvulla.

maahantuojilta. Opiston laboratoriossa Piippo toteutti omalla ajallaan ja itsenäisesti, yliopettaja Matti J. Koskisen luvalla ja myötävaikutuksella, tutkimuksia ja testauksia, jotka perehdyttivät hänet alan viimeisimpiin uutuuksiin. Sellaisiin, mitä teknillisen opiston tunneilla ei vielä käsitelty.

Antti Piippo kuuluu niihin ihmisiin,

noista pysyvästi työelämään tapahtui suotuisaan aikaan. Suomessa oli käynnissä elektroniikkabuumi, mikä näkyi siinä, että ”kaikki itseään kunnioittavat yritykset hankkiutuivat elektroniikka-alalle.” Yksi niistä oli Aspo Oy, alun perin Asunto-osakeyhtiöitten Polttoaine Osuuskunta, jonka elektroniikkaosasto alkoi valmistaa murtohälytyslaitteita ja paksukalvohybridipiirejä. Jälkimmäiset olivat mittatilaustyönä asiakkaan tarpeiden mukaan valmistettuja komponentteja, joissa sähköiset piirit oli pakattu mahdollisimman kompaktisti. Niitä käytettiin muun muassa tietoliikenne- ja televisiotekniikassa. Vuonna 1984 Antti Piippo siirtyi Lohja Oy:n palvelukseen johtamaan vasta perustettua mikroelektroniikan yksikköä. Yksikön tehtäviin kuului piirilevyjen ja elektroluminenssinäyttöjen ohjauspiirien valmistaminen yrityksen

joiden koulupolku ei ole ollut kaikkein suorin. Lähipiirin patistelu sekä ennen kaikkea oman motivaation herääminen 1960-luvun lopussa vaikuttivat siihen, että hän päätyi hakemaan paikkaa Helsingin teknillisestä opistosta. Vielä siinä vaiheessa, kun Piippo hyväksyttiin teknillisen opiston oppilaaksi, häneltä oli tekemättä sisäänpääsyyn vaadittavia aikaisempia opintoja. Ne hän sai suoritettua tenttimällä opintojen alkamista edeltäneenä kesänä. Teknillisessä opistossa Piippo aloitti opinnot mittaus- ja säätötekniikan parissa. Samanaikaisesti hän työskenteli Nokian Kaapelitehtaan koneosastolla sekä kirjoitti omaa palstaa Elektroniikka-, radio- ja televisiolehteen. Teksteissä käsiteltiin muun muassa markkinoille tulleita uusia komponentteja. Niitä kirjoittaja sai haltuunsa eri

Insinööriksi valmistuminen koitti keväällä 1973. Siirtyminen opin-

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

331

omiin tarpeisiin sekä mikroelektroniikan valmistuspalveluiden tuottaminen ulkopuolisille asiakkaille. Tärkeimmät asiakkaat olivat Yhdysvalloista, joille loppukäsiteltiin huippupuhtaissa tiloissa puolivalmiita mikropiirejä piikiekoilla. Tuolloin maailmassa oli vain muutama kaupallinen toimija, joka pystyi ”nystyttämään ja pinnoittamaan mikropiirit niin, että ne voitiin liittää suoraan piirilevylle ilman johtimia.” Nämä uudet teknologiat aloittivat suuren mullistuksen elektroniikan valmistusteknologioissa. Nokia Mobira oli Lohja Mikroelektroniikan ensimmäinen suomalainen asiakas Mobira Talkman -puhelimella vuonna 1984. Parissa vuodessa Piippo nousi johtamaan Lohja Oy:n koko elektroniikkateollisuutta. Työtä ja haasteita aiheutti tuolloin erityisesti pyrkimykset litteiden tietokone- ja televisionäyttöjen saamiseksi markkinoille. Kyseiset elektroluminenssitekniikkaan perustuvat näytöt pohjautuivat tekniikan tohtori Tuomo Suntolan uraauurtaviin tutkimuksiin. Suurten teknisten haasteiden ja tuotantovaikeuksien takia ne eivät kuitenkaan koskaan yleistyneet laajemman kuluttajakunnan massatuotteina. Muun muassa vaativissa instrumenttinäytöissä elektroluminenssitekniikkaa hyödynnetään edelleen menestyksellä.

Vu o s i t uh a nne n alu n n ot k ahdu s

Vaikka tavoitteet ensimmäisen

suomalaisen taulutelevision valmistamisesta eivät toteutuneet, niin aika Lohja Oy:ssä muodostui käänteentekeväksi Antti Piipon uralla. Jo pidempään pohdinnassa ollut oman yritystoiminnan käynnistäminen alkoi 1980-luvun lopulla tuntua oikealta vaihtoehdolta. Vuonna 1990 Lohja Oy Mikroelektroniikka yhtiöitettiin Elcoteq Oy:ksi, ja seuraavana vuonna yrityksen palveluksessa olleet Antti Piippo, Henry Sjöman ja Jorma Vanhanen hankkivat Elcoteqin omistukseensa. Piipon näkemyksen mukaan maailmankaupan nopea vapautuminen yhdessä uusien teknologioiden kanssa johti erityisesti elektroniikkateollisuuden toimialalla kiristyvään kilpailuun, joka tarjosi toimijoille sekä mahdollisuuksia että uhkia. Vain ne yritykset menestyivät, jotka pystyivät riittävän nopeasti toteuttamaan rakenteellisia muutoksia toiminnoissaan. Ulkoistamalla tuotteidensa valmistustoimintaa, siihen liit tyvää logistiikkaa ja tuotteistamispalveluita asiakasyritys pystyi keskittymään nopeammin ja tehokkaammin oleellisiin menestystekijöihin. Tästä muutoksesta avautui Elcoteqin menestysura. Piipon, Sjömanin ja Vanhasen ostopäätöstä vauhditti myös Massachusetts Institute of Technologyn tutkijoiden

332

Antti Piippo (oik.) ja Henry Sjöman Elcoteqin tehtaalla vuosituhannen taitteessa.

Lohja Oy:stä tekemä analyysi 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Siinä nostettiin esiin, että juuri mikroelektroniikan sopimusvalmistus oli Lohja Oy:n toimintojen lupaavin kasvuala. Elcoteqin siirtyessä uusille omistajille taloudellinen tilanne oli yhteiskunnassa lamasta johtuen vaikea. Antti Piippo kommentoi Helsingin Sanomille elokuussa 1991, että ”nyt jos koskaan on yritettävä.” Elektroniikan sopimusvalmistuspalveluiden tarjoaminen muodostikin poikkeuksen yleisestä linjasta. Liikkeelle lähtöä edesauttoi olemassa olevat liikesuhteet moniin uusia teknologioita ja toimintatapoja etsiviin yrityksiin, joihin lukeutuivat Ericsson, Nokia ja Philips. Elcoteq lähti nopeaan kasvuun,

ja vuosikymmenen puolivälissä yritykseen kuului jo kuusi tehdasta ja työn tekijöiden määrä oli kymmenkertaistunut 1 700 henkilöön.

Globaalien elektroniikan sopimusvalmistuksen vahva ky-

syntä takasi sen, että Elcoteqin kasvu kiihtyi. Se tapahtui tiiviissä vuorovaikutuksessa, yhdessä kehittymällä asiakkaiden kanssa. Elcoteq tuotti matkapuhelimien osia, moduuleita ja valmisti myös täydellisiä lopputuotteita asiakkaan jakeluverkkoon useille matkapuhelinvalmistajille. Parhaimmillaan Elcoteq valmisti joka kolmannen nokialaisen puhelimen kokonaisuudessaan sekä ideoi yritykselle uusia puhelinmalleja.

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

333

Antti Piipon mukaan Elcoteqin me-

nestyksen perusta oli luottamus. Menestykseen vaikutti myös yrityksen avoin ja luova toimintakulttuuri, jota Piippo oli tiiviisti mukana luomassa. Tuotannossa pyrittiin joustavuuteen sekä nopeuteen reagoida markkinoiden ja teknologian muutoksiin. Kustannustehokkuus ja logistinen tehokkuus olivat avaintekijöitä siinä, että Elcoteq onnistui luomaan järjestelmän, joka pystyi vastaamaan maailmanlaajuiseen kysyntään.

Nopea kansainvälistyminen oli

kolmas syy Elcoteqin kasvu-uralle. Vuosituhannen taitteen korkean teknologian markkinoilla kansallisesti orientoitunut ajattelutapa ei enää toiminut, ja Elcoteq lähti rivakasti laajentamaan toimintaansa Suomen rajojen ulkopuolelle. Antti Piipolla itsellään oli vahva näkemys kansainvälistymisen tärkeydestä, ja hänestä tuli voimakas globaalitalouden puolestapuhuja, mikä herätti myös vastareaktioita suomalaisissa piireissä. Jo 1992 Elcoteq aloitti tuotannon Tallinnassa, ja nopeassa tahdissa tehtaat avattiin myös Pietariin, Unkariin, Saksaan, Puolaan, Meksikoon, Kiinaan ja Brasiliaan. Vahva suuntautuminen kansainvälisille markkinoille tulee näkyviin Elcoteqin myöhemmässä yritysrakenteessa. Vuonna 2007 – kuusi-

Vu o s i t uh a nne n alu n n ot k ahdu s

toista vuotta sen jälkeen, kun yritys oli siirtynyt Piipon, Sjömanin ja Vanhasen omistukseen – Elcoteq työllisti 24 000 ihmistä neljällä eri mantereella ja viidessätoista eri maassa. Yrityksen liikevaihto oli korkeimmillaan yli neljä miljardia euroa, josta Nokian osuus oli noussut noin puoleen.

Elcoteqin vaiheet kytkeytyvät

niin hyvässä kuin pahassa suomalaisen elektroniikkateollisuuden kultakauden kertomukseen. Huiman laajentumisen, kansainvälistymisen ja taloudellisen kasvuvaiheen jälkeen juhlat päättyivät 2010-luvulle tultaessa. Lähtökohtaisesti Elcoteqin taantumisen taustalla oli tärkeimmän sopimustilaajan, eli Nokian kohtamaat vaikeudet. Elokuussa 2005 kansainvälinen pankkiiriliike EVLI uutisoi, että Elcoteq on menettämässä johtavan asemansa Nokian sopimustoimittajana. Vielä tuolloin huhu kiistettiin Nokian puolelta, mutta vuonna 2008 uhkakuva oli todellisuutta. Elcoteq alkoi menettää Nokian tilauksia, ja vain kahdessa vuodessa lähes kaikki sille suoritettu tuotanto oli kadonnut. Huomat tavaa menetystä saatiin korvattua muiden asiakkaiden uusilla tilauksilla ja uusilla asiakkailla, mutta yrityksen kurssia ei lopulta onnistuttu kääntämään.

334

Aivan viime aikoina julkisuuteen on tullut uutta tietoa Elcoteqin nopean alas menon syistä. Huhtikuussa 2019 Yle MOT julkaisi dokumentin, joka keskittyy Elcoteqin viimeisiin vuosiin. Ohjelmassa nousee esiin, kuinka kansainväliset rahoittajatahot vauhdittivat Elcoteqin alamäkeä. Yritystä rahoittanut kansainvälinen pankkisyndikaatti kieltäytyi uusimasta lainojaan Elcoteqille vuonna 2009. Luotto yritykseen oli mennyt. Syndikaatti esitti Elcoteqille uudet ehdot lainansaannille, jotka olivat huomattavan epäedulliset. Ylisuurilla koroilla ja palkkioilla pankit pyrkivät ulosmittaamaan tuottoja Elcoteqistä. Rahoituskulut muodostuivat lopulta niin suuriksi, ettei niistä voinut selvitä. Elcoteq ei ollut yksin asian kanssa, vaan samassa tilanteessa oli tuhansittain muitakin yhtiöitä. Asiantuntijoiden mukaan Royal Bank of Scotlandin saneerausyksikkö, joka hoiti myös Elcoteqin asiaa, ei todellisuudessa pyrkinyt tervehdyttämään yrityksiä, vaan maksimoimaan niistä saatavat tuotot itselleen. Tämä johti lukuisiin konkursseihin

eri puolilla maailmaa. Se, liittyikö toimintaan suoranaisia laittomuuksia, on parhaillaan Britannian finanssivalvonnan tutkittavana. Elcoteq haettiin konkurssiin syksyllä 2011. Yrityksen konkurssipesän selvitys on edelleen kesken.

Riippumatta siitä, millainen

loppuluku tarinaan lopulta kirjoitetaan, insinööri Antti Piippo ja Elcoteq jäävät elämään suomalaiseen tekniikan historiaan. Nuori, tekniikasta innostunut ja itsenäisesti tietoja ja taitoja hankkinut Piippo on tyyppiesimerkki klassisesta insinöörikunnan edustajasta. Se, millaiseksi hänen uransa lopulta muodostui, toimii puolestaan esimerkkitapauksena siitä suuresta murroksesta, jonka suomalainen teollisuus kävi läpi vuosi tuhannen taitteessa. Kotimaisen korkean teknologian kaupan kansainvälistyminen loi huomattavia mahdollisuuksia, mutta se toi myös uudenlaisia haasteita, joita 1900-luvun Suomessa ei juurikaan jouduttu vielä kohtaamaan.705

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

335 Insinööriliitto uusien haasteiden edessä Aivan kuten suomalaisessa yhteiskunnassa ylipäätään, myös

Insinööriliitossa tilanne oli 2000-luvun alkaessa suotuisa. Insinöörien ammattijärjestö oli kasvanut suureksi, toiminnassaan ammattimaiseksi ja hyvin resursoiduksi liitoksi, jolla oli vankka asema suomalaisella työmarkkinakentällä. Tämä tiedostettiin IL:n sisällä ja nostettiin esiin kannanotoissa: ”Liiton asema johtavana insinöörijärjestönä on kiistaton”, eikä ”keskusjärjestöä…voida sivuuttaa työmarkkinakentällä.”706 Vahva usko omaa järjestöä kohtaan perustui muun muassa siihen, että yli 90 prosenttia järjestäytyneistä insinööreistä kuului vuosituhannen alussa Insinööriliittoon. Samaan aikaan IL:n jäsenmäärän kasvu oli akavalaisten liittojen keskuudessa toiseksi parasta.707 Konkreettinen osoitus ulkopuolisesta tunnustuksesta Insinööriliiton työtä kohtaan oli puolestaan liiton puheenjohtajan Matti Viljasen valitseminen Akavan puheenjohtajaksi toukokuussa 2007. Korkeasti koulutettujen keskusjärjestö oli nyt ensi kertaa insinööriliittolaisen johdettavana. 2010-luvulla Insinööriliitto on muotoutunut 36 jäsenjärjestön muodostamaksi liittokokonaisuudeksi. Kolmenkymmenen alueellisen jäsenjärjestön kautta IL tavoittaa suomalaisen insinöörikunnan paikallisesti pitkälti kaikkialla Suomessa. Nämä paikalliset insinööriyhdistykset ovat ensisijaiset tahot, jotka päättävät liiton asioista. Kooltaan paikallisyhdistykset vaihtelevat muutamien kymmenien insinöörien ryhmistä useiden tuhansien insinöörien yhdistyksiin. Myös niiden harjoittamassa toiminnassa on eroja. Osa keskittyy enemmän ammattillis-aatteelliseen työhön järjestämällä jäsenilleen oman alueen insinöörejä yhteen kokoavaan vapaa-ajantoimintaa. Erityisesti suuremmilla jäsenyhdistyksillä on puolestaan ollut toimintaa edunvalvonta-asioihin liittyen. Insinööriliiton valtakunnallisten jäsenjärjestöjen kohdalla vuosituhannen taite on ollut uudelleen organisoitumisen aikaa. Julkisen alan Insinöörien Liitto JIL syntyi, kun Insinööriliiton perinteiset julkisen sektorin järjestöt Valtion Insinöörien Liitto (VIL), Ammatillisten Oppilaitosten Insinöörit (AOI) ja Kuntien Insinöörit ja Rakennusarkkitehdit KIRA yhdistyivät vuonna 1995. Syy yhdistymisen taustalla oli pitkälti Insinööriliiton julkista sektoria edustavien jäsenjärjestöjen toiminnan tiivistäminen. Yksi pitkäaikainen Insinööriliiton valtakunnallinen jäsenjärjestö puolestaan katosi kokonaan järjestökartalta. Vuodesta 1973 lähtien liiton

I ns i nöör il ii t to uusie n haast e ide n e dessä

336 Taulukko 7.1. Insinööriliiton jäsenjärjestöt vuonna 2019709

Alueelliset jäsenjärjestöt Ala-Kymen Insinöörit AKI

Lounais-Suomen Insinöörit LOUSI

Etelä-Pohjanmaan insinöörit

Länsi-Pohjan Insinöörit

Forssan Seudun Insinöörit

Merenkurkun Insinöörit

Helsingin Insinöörit

Mikkelin Insinöörit

Hyvinkään-Riihimäen Insinöörit

Oulun Insinöörit

Hämeenlinnan Insinöörit

Pieksamäen Insinöörit

Imatran Insinöörit

Pietarsaarenseudun Insinöörit

Kainuun Insinöörit

Pohjois-Karjalan Insinöörit

Keski-Pohjanmaan Insinöörit

Pohjois-Kymen Insinöörit

Keski-Suomen Insinöörit

Raahen Alueen Insinöörit

Kokkolan Seudun Insinöörit

Satakunnan Insinöörit

Kuopion Insinöörit

Savonlinnan Insinöörit

Lahden Seudun Insinöörit

Tampereen Insinöörit

Lapin Insinöörit

Valkeakosken Insinöörit

Lappeenrannan Insinöörit

Varkauden Insinöörit

Valtakunnalliset jäsenjärjestöt Julkisen alan Insinöörien Liitto JIL

Tekniikan ammattilaiset

Rautatiealan Teknisten ja Toimihenkilöiden Liitto RTTL

Tietoala

Valtion maanmittausalan ammattikorkeakouluja opistotekniset VMT

Insinööriopiskelijaliitto IOL

Pelastusalan Toimihenkilöliitto PTL

Insinöörilaulajat

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

337 jäsenenä ollut ja perinteisesti IL:n työmarkkinasiipeä edustanut Yksityistoimialojen Insinöörit YIL:n toiminta lakkautettiin 1998. Insinööriliiton ja YTN:n edunvalvontatyön kehittymisen myötä Yksityistoimialojen Insinöörien toiminta oli tullut monin osin tarpeettomaksi, ja vuodesta 1999 lähtien YIL:n jäsenet sulautettiin Insinööriliittoon alueyhdistysten jäsenyyden kautta.708 Sen jälkeen, kun VIL, AOI, KIRA ja YIL katosivat Insinööriliiton jäsenjärjestölistalta, niiden tilalle on 2000-luvulla tullut useampia muita järjestöjä. Nuo järjestöt ovat tuoneet uusia piirteitä Insinööriliiton toimintaan, ja osaltaan kuvastavat liiton jäsenrakenteessa aivan viime aikoina tapahtunutta muutosta. Elokuussa 2011 tietotekniikan palvelualalla työskenteleviä it-ammattilaisia ja muita it-alalla toimivia edustanut Tietoalan toimihenkilöt teki päätöksen siirtyä Uuteen Insinööriliittoon. Aiemmin STTK:n alaiseen Toimihenkilöliitto Ertoon kuuluneen Tietoalan liittymistä edelsi pidempi yhteistyö UIL:n kanssa, jonka aloitteesta jäsenyysneuvottelut myös aloitettiin. Jäsenyyteen päädyttiin, koska Tietoala katsoi, että Uusi Insinööriliitto tarjoaisi paremmat resurssit sen toiminnalle. Ison liiton jäsenenä Tietoala pystyisi myös toimimaan tehokkaammin työehtosopimusasioissa ja säilyttämään sopijapuolen aseman neuvotteluissa. Uudelle Insinööriliitolle Tietoalan mukaan tulo merkitsi uusia jäseniä, joita jouluun mennessä oli tullut 6 400 henkeä. Samalla liitolle oli tarjolla neuvotteluoikeus tietoalan toimihenkilöiden työehtosopimukseen. Perinteisestä linjasta poiketen neuvottelutoiminnan ei ollut tarkoitus siirtyä YTN:n hoidettavaksi, vaan UIL:n piti alkaa hoitaa sitä itse. Työnantajapuolen vaatimusten takia tämä tavoite ei kuitenkaan lopulta toteutunut.710 Vielä aivan vuosikymmenen lopulla kolme muuta liittoa liittyi Insinööriliittoon Palkansaajajärjestö Pardian toiminnan päättymisen seurauksena. Vuosina 2018 ja 2019 IL:n jäseninä aloittivat Rautatiealan Teknisten ja Toimihenkilöiden Liitto RTTL, Valtion maanmittausalan ammattikorkeakouluja opistotekniset VMT sekä Suomen Tietoliikennetekniset ST. Nuo kolme olivat pieniä liittoja, joiden yhteenlaskettu jäsenmäärä oli noin 1 100.711 Kaikkia neljää uutta IL-liittoa yhdisti heterogeeninen jäsenkunta. Niiden jäsenistö työskenteli kyllä tekniikan parissa, mutta vain osalla heistä oli insinöörikoulutus. Insinöörien lisäksi järjestöistä löytyi

I ns i nöör il ii t to uusie n haast e ide n e dessä

338 Vuoden 2017 lopulla perustettiin maailman ensimmäinen pelialan ammattiliitto Game Makers of Finland. Sen tavoitteena on kehittää, tukea ja auttaa pelialalla työskenteleviä sekä sitä opiskelevia. Game Makers of Finland on Tietoalan jäsenjärjestö ja sitä kautta myös Insinööriliiton jäsen.

diplomi-insinöörejä, teknikoita, datanomeja, merkonomeja, rakennusmestareita, tradenomeja ja muita tekniikan asiantuntijoita. Myöhemmin nähdään vielä, kuinka Insinööriliiton neuvotellessa järjestöfuusiosta Kuntien Teknisten kanssa mahdolliset ei-insinöörijäsenet nostattivat vielä protesteja liiton sisällä. Vastaavaa voimakasta kritiikkiä ei 2010-luvulla ole enää kuulunut. Insinööriliitto ei olekaan enää tiukkarajaisesti vain ja ainoastaan insinöörien järjestö, vaan insinöörien ja muiden tekniikan alan asiantuntijoiden järjestö. Jäsenpito nousee toiminnan keskiöön Työntekijäsektorin järjestäytymisasteen lasku on ollut vuosituhannen taitteessa suuri yhteiskunnallinen murros, jota yhdenkään ammattiliiton on omalla toiminnallaan ollut vaikea selättää. Aivan kuten suomalaisessa palkansaajaliikkeessä ylipäätään, myös Insinööriliitossa oman ammattikunnan järjestäytymisaste on muodostunut yhdeksi suurista kysymyksistä 2000-luvulla. Ilmiön juuret ulottuvat kuitenkin jo 1990-luvulle. Tuolloin Insinööriliitossa ensikerran huolestuttiin siitä, ettei insinöörikunta enää ollut yhtä halukas liittymään oman ammattijärjestönsä jäseneksi kuin edeltävinä vuosikymmeninä. Insinööriliiton vuosikymmeniä jatkuneeseen jäsenmäärän tasaiseen kasvu-uraan tuli ensimmäinen notkahdus 1990-luvulla (kuvio 7.6.).

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

339 Kuvio 7.6. Insinööriliiton jäsenmäärän kehitys vuosina 1985–2015713 80 000 70 000 60 000 50 000 40 000 30 000 20 000

1985 1986 1987 1988 1989 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 2014 2015

10 000

Luvut sisältävät varsinaiset jäsenet ja opiskelijajäsenet. Lähde: Insinööriliitto.

Tuohon kohtaan ajoittuu se, milloin insinöörien heikentynyt innostus liittyä ammattijärjestönsä jäseneksi nousi ensi kerran vahvemmin pohdittavaksi Insinööriliitossa. Marraskuussa 1995 liiton hallitus asetti jäsenpitotyöryhmän pohtimaan jäsenmenetyksen syitä ja keinoja tilanteen parantamiseksi. Kesäkuussa 1996 hallitus puolestaan hyväksyi jäsenhankintakampanjan järjestämisen. Vaikka Insinööriliitto oli myös aikaisempina vuosikymmeninä kampanjoinut jäsenistön suuntaan, niin vuosisadan päättyessä työ uusien jäsenten rekrytoimiseksi ja jäsenpidon tehostamiseksi oli todella alkanut.712

I ns i nöör il ii t to uusie n haast e ide n e dessä

340 Kuvio 7.6. osoittaa, kuinka Insinööriliiton jäsenistön määrän tasainen kasvu-ura on hidastunut 2000-luvulla. Kun vuosina 2006, 2008 ja 2011 tapahtuneiden järjestöliitosten ja Insinööriliitosta irtautumisten aiheuttamat jäsenmäärän heilahdukset jätetään huomiotta, paljastuu, ettei edellisille vuosikymmenille ominainen jäsenkehitys ole enää toteutunut.714 Myöskään insinöörikunta ei siis ole ollut immuuni suomalaisella työntekijäsektorilla yleisemmin vahvistuneelle ilmiölle, eli kokemukselle siitä, ettei ammattijärjestöön kuuluminen ole enää samanlainen välttämättömyys, kuin mitä se vielä jokin aika sitten oli.

”On nähtävissä, että järjestäytymisaste Suomessa on hiipumassa, ja siksi järjestäytymisen markkinointi on jokaiselle itsestään huolehtivalle organisaatiolle tärkeä toimenpide.”715 Insinööriliitto vuonna 2006.

Tämän seurauksena myös Insinööriliiton työssä on 2000-luvulla noussut säännöllisesti esiin kysymys insinöörien järjestäytymisasteen nostamisesta ja liiton jäsenmäärän saattamisesta uudelle kasvu-uralle. Asiaa on käsitelty pitkälti kaikissa liiton toimielimissä, ja muun muassa IL:n hallituksessa se nostettiin säännöllisesti käsiteltävien asioiden joukkoon. Viesti on ollut kaikkialla sama. Insinööriliiton jäsenhankintaa on vahvistettava ja jäsenpitoon on kiinnitettävä erityistä huomiota.716 Keinot, jolla haasteeseen on pyritty vastaamaan, ovat olleet moninaiset. Insinööriliiton sisällä on pohdittu tarkkaan, miten liiton toimintaa pitäisi kehittää, jotta se houkuttelisi yhä useampia liittymään Insinööriliittoon. Tiedottamista IL:n työstä ja sen merkityksestä on tehostettu eri viestintäkanavissa. Enemmän huomiota on alettu kiinnittää jäsenetuihin ja -palveluihin sekä niistä viestimiseen, jotta jäsenkunta olisi paremmin tietoinen liiton tarjoamista mahdollisuuksista. Vuonna 2010 liittoon myös palkattiin uusi asiamies, jonka tehtävä oli puhtaasti keskittyä jäsenhankintaan.717 Insinööriliiton tapaus osoittaa, kuinka ammattijärjestön jäsenyyttä joudutaan 2000-luvulla myymään ja markkinoimaan aivan uudella tavalla. Mistä tämä johtuu? Syyt insinöörikunnan järjestäytymisasteen laskulle

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

341 ja Insinööriliiton jäsenkasvun hidastumiselle löytyvät monin osin jo IL:n jäsenpitotyöryhmän loppuraportista vuodelta 1996. Valmistumisensa jälkeen opiskelijat eivät enää siirry automaattisesti Insinööriliiton jäseniksi, minkä seurauksena liitto menettää runsaasti jäseniä. Yksi syy tähän on, että nuoria insinöörejä työllistyy enemmän toimihenkilötehtäviin, joiden työehtosopimukset eivät kuulu Insinööriliiton piiriin, jolloin jäsenyyden jatkaminen IL:ssa katsotaan tarpeettomaksi. Yhteiskunnassa yleisemmin ilmentyvällä kielteisellä suhtautumisella ammattiyhdistysliikettä kohtaan on negatiivinen vaikutus sekä nuorempien että vanhempien insinöörien jäsenyyshalukkuuteen. Samaten tietämättömyys Insinööriliiton saavutuksista edunvalvonnassa vaikuttaa asiaan. Yksi peruste on myös se, että yksilöt eivät koe tarvitsevansa liiton palveluita ja tukea. Koska suoria palveluita tarvitaan tyypillisesti vain harvoin tai ei koskaan, liiton jäsenmaksun maksamiselle on vaikea löytää perusteita.718 Nämä kaikki 1990-luvun puolivälissä esitetyt perustelut Insinööriliittoon liittymättömyydelle pätevät pitkälti edelleen 2000-luvulla. Niiden rinnalle voidaan nostaa vielä kaksi muuta syytä. Toinen niistä on Yleisen työttömyyskassan toiminnan laajentuminen kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana. Yhä useampi insinöörikin vakuuttaa itsensä YTK:n kautta työttömyyden varalle. Toinen perustelu on abstraktimpi. Se koskee ammattikuntaidentiteetissä ajan kuluessa tapahtunutta muutosta. Vuosikymmenien ajan omaan ammattikuntaan samaistuttiin vahvasti, mikä motivoi kuulumista tiettyyn ammattijärjestöön. Tänä päivänä yksilöiden identifioituminen insinööreiksi ei enää ole yhtä voimakasta, mikä heijastuu myös halukkuuteen sitoutua oman ammattiryhmän perinteiseen ammattijärjestöön.

Työ jatkuu koulutuspolitiikan ja työmarkkinatoiminnan parissa Vuosituhannen vaihduttua Insinööriliiton työ koulutuspolitiik-

kaa ja työmarkkinatoimintaa koskevissa kysymyksissä on jatkunut pitkälti 1990-luvulla viitoitetulla tiellä. Edellisen kohdalla aivan 2000-luvun alussa kyse oli ammattikorkeakoulujen jatkotutkinnoissa ja niiden aikaansaamisesta suomalaiseen AMK-järjestelmään. Tässä taustalla vaikutti eurooppa-

T y ö jat kuu koulu t u spol i t iik an ja työmar kkinato iminna n pa ris s a

342 laisen korkeakoulutuksen koulutusjärjestelmien yhdenmukaistamiseen tähdännyt Bolognan prosessi, johon myös Suomi oli sitoutunut. Ylemmät AMK-tutkinnot ovat esimerkki Insinööriliiton työstä koulutuspolitiikan parissa, jossa on 2000-luvulla saavutettu tuloksia. liitto oli alusta pitäen tiiviisti mukana käynnistämässä asian suunnittelua sekä vaikuttamassa ylempien AMK-tutkintojen sisältöihin Suomessa. Insinööriliiton puolelta AMK-jatkotutkintojen kehittämistä perusteltiin työelämän muuttuvilla tarpeilla. Omaa ja työyhteisön osaamista tuli kyetä kehittämään entistä nopeammin ja tehokkaammin. Ylempien AMK-tutkintojen katsottiin mahdollistavan tämän sekä opiskelijan että hänen työnantajan tarpeisiin yksilöidyn jatkokoulutuksen muodossa. Jatkotutkinnon suoritettuaan henkilöllä olisi entistä paremmat tiedot, taidot ja valmiudet syvempää asiantuntemusta vaativissa työelämän kehitystehtävissä. Työnantaja saisi puolestaan edullisia ratkaisuja ajankohtaisiin toimintaa hankaloittaviin ongelmiin.719 Eduskunta hyväksyi lain ammattikorkeakoulujen jatkotutkintokokeilusta kesällä 2001, ja tekniikka oli mukana niiden koulutusalojen joukossa, joilla kokeilua alettiin toteuttaa syyslukukaudella 2002.720 Kokeilusta saadut kokemukset sekä ulkomaiset esimerkit osoittivat ylempien AMK-tutkintojen tarpeellisuuden, ja vuonna 2005 eduskunnassa hyväksyttiin lakimuutos, joka vakinaisti ne osaksi suomalaista koulutusjärjestelmää. Insinöörikoulutuksen historiassa ylemmät AMK-tutkinnot merkitsivät, että insinööriopinnot jakaantuivat nyt ensikerran kahteen eritasoiseen tutkintoon. Ylemmän tutkinnon myötä insinööriopinnot, kuten muutkin ammattikorkeakoulutuksen alat, ottivat samalla askeleen lähemmäs yliopisto-opintoja. Tämän seurauksena 2000-luvun alussa Suomessa käytiin aktiivista koulutuspoliittista keskustelua, jossa pohdittiin ammattikorkeakoulutuksen ja yliopistokoulutuksen välisiä suhteita, niiden välistä työnjakoa sekä paikkaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Insinööriliitolla oli aktiivinen rooli tuossa keskustelussa tekniikan näkökulman esiintuojana. Alan koulutuksen kaksitasoisuuden, niin kutsutun duaalimallin kehittämisestä ja ylläpitämisestä muodostui Insinööri liiton koulutuspolitiikan keskeinen toiminta-ala. Duaalimalliajattelussa lähdettiin siitä, että Suomeen tarvitaan kahdenlaisia tekniikan tutkintoja. Insinööriopinnot vastasivat työelämälähtöisestä koulutuksesta, kun diplomi-insinöörikoulutuksessa tekniikkaa lähestyttiin tieteellisemmin.

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

343 Samaan aikaan pyrkimys oli kuitenkin lähentää AMK-sektoria ja tekniikan yliopistoja muun muassa kustannussäästöjen takia. Oman kokonaisuuteensa duaalimallikeskustelussa muodosti rahoituskysymykset ja koulutuksen rahoitusjärjestelmän kehittäminen suuntaan, jossa korostettaisiin enemmän koulutuksen laatua.721 Insinööriliitto toteutti tekniikan alan korkeakoulutuksen strategiatyötä yhteistyössä muun muassa TEK:n kanssa, mutta myös opetusministeriön asettamassa teknillisen korkeakoulutuksen strategiatyöryhmässä. Työryhmä esitti vuonna 2007 kriteeristön luomista, jolla voitaisiin arvioida tekniikan opetuksen laatua. Insinöörikoulutuksen laadulliset kysymykset oli muutenkin vahvasti Insinööriliiton agendalla. Liitto alkoi yhä enemmän tuoda esiin ajatusta, että massakouluttamisen sijaan huomiota pitäisi kiinnittää enemmän opetuksen tasoon ja siihen, millaisia valmiuksia nuorella insinöörillä valmistuessaan on.722 Ammattikorkeakoulujen jatkotutkintojen ja duaalimallikeskustelun ohessa Insinööriliiton koulutuspoliittisissa puheenvuoroissa jouduttiin edelleen käsittelemään myös insinöörien koulutusmääriä koskevia kysymyksiä. Viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan tuo teema onkin pysynyt liiton koulutuskeskustelun ytimessä. Tämä ei ole ihme, koska kuten edelläkin todettiin, Suomi lukeutui vuosituhannen alussa maailman suurimpiin insinöörien kouluttajiin. Vuosittain noin 10 000 insinööriopiskelijaa aloitti opinnot, missä Insinööriliiton näkemyksen mukaan oli puolet liikaa.723 Kuluneiden kahden vuosikymmen aikana Insinööriliitto on edelleen ottanut säännöllisesti kantaa sen puolesta, että insinöörikoulutuksen paikkamäärä tulisi saada sellaiselle tasolle, että se todella vastaa työelämän kysyntää. Insinööri-lehdessä liiton puheenjohtaja nosti esiin kesällä 2005, että pian joka neljäs suomalainen on insinööri, mikä olisi kestämätön taso. Kun ammattikorkeakoulutuksen uudistamissuunnitelmista uutisoitiin alkuvuodesta 2012, niin Insinööriliiton kanta oli, että insinöörien aloituspaikoista pitäisi karsia kolmekymmentä prosenttia.724 Aivan viime aikoina valtiovallan puolelta on jälleen esitetty suunnitelmia, jotka toteutuessaan nostavat jälleen insinöörien koulutusmääriä. Toisin sanoen, IL:n työ koulutuspoliittisen ikuisuuskysymyksen parissa jatkuu. Keinot, jolla Insinööriliitto on pyrkinyt vaikuttamaan koulutusmääräkysymykseen, ovat tuttuja aikaisemmilta vuosikymmeniltä. Julkisuudessa tuotujen kannanottojen lisäksi liitto on ollut edelleen mukana valtion

T y ö jat kuu koulu t u spol i t iik an ja työmar kkinato iminna n pa ris s a

344 Kuvio 7.7. Suomessa insinööritutkinnon suorittaneet ja insinöörikoulutukseen hyväksytyt 1987–2017 12 000

10 000

8 000 Insinööritutkinnon suorittaneet Insinöörikoulutukseen hyväksytyt

6 000

4 000

2017

2015

2013

2011

2009

2007

2005

2003

2001

1999

1997

1995

1993

1991

1989

1987

2 000

Luvut sisältävät varsinaiset jäsenet ja opiskelijajäsenet. Lähde: Insinööriliitto, tutkimusosasto.

koulutuspoliittisessa suunnittelutyössä. IL:n edustaja oli mukana muun muassa vuoden 2007 teknillisen korkeakoulutuksen työryhmässä, jonka ehdotuksen pohjalta koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa vuosille 2007–2012 insinöörikoulutuksen aloituspaikkoja esitettiin vähennettäväksi kymmenellä prosentilla. Liiton toimijat myös kiersivät aktiivisesti AMK-kentällä viestimässä liiton tavoitteista insinöörikoulutukseen liittyen. Tukea IL:n koulutuslinjauksille saatiin edelleen myös opiskelijoiden puolelta. Huhtikuussa 2005 kaikkiaan 40 000 insinööriopiskelijaa 28 eri paikkakunnalla marssi ulos oppilaitoksistaan protestina liian suurille aloituspaikkamäärille. 725

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

345 Kuviosta 7.7. näkyy, että Insinöörikoulutukseen hyväksyttyjen määrän kasvu taittui vuosituhannen alussa ja lähti laskuun. Tästä huolimatta keskustelu insinöörien opiskelupaikkojen leikkaamisen puolesta jatkui. Syy tähän oli 1990-luvulla suomalaiseen insinöörikoulutukseen syntynyt ongelma, joka yhä edelleen on ajankohtainen. Kyse oli insinöörikoulutuksen läpäisyasteesta, josta oltiin suomalaisessa koulutuspolitiikassa jo laajemmin huolestuneita. Insinöörikoulutukseen hyväksyttyjen ja niistä valmistuneiden välinen suhdeluku kertoo yhdestä selkeästä muutoksesta, joka kotimaisessa insinöörikoulutuksessa on tapahtunut viime vuosisadan lopulta lähtien. Vielä 1980-luvun puolivälin jälkeen opintoihin hyväksyttyjen määrä oli vain 1,3 kertainen valmistuneiden määrään nähden. Tuo luku kertoo, että insinöörikoulutuksen keskeyttämiset olivat harvinaisia, ja sisään otetut opiskelijat kykenivät viemään opintonsa loppuun. Suhdeluku alkoi kuitenkin huonontua nopeasti 1990-luvun koulutuslisäysten myötä, kun insinöörien valmistumisaste heikkeni. Valmistuneiden osuus on 2000-luvulla jäänyt jatkuvasti kauas 1980luvun tasosta. Vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä insinööriopintoihin hyväksyttyjä oli kaksinkertainen määrä valmistuneisiin nähden. 2010-luvun keskiarvoksi puolestaan tulee 1,8, mikä kertoo, että tilanne on jossain määrin parantunut kuluvalla vuosikymmenellä. Edelleen kuitenkin liian suuri osa insinöörikoulutukseen hyväksytyistä jättää, syystä tai toisesta, opinnot kesken. Työmarkkinatoiminta Aivan kuten Insinööriliitossa oltiin vuosituhannen alussa tyytyväisiä järjestön tilaan, myös liiton yksityisen sektorin edunvalvonnasta vastanneessa Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelujärjestössä tilanne oli huomattavasti parempi kuin edellisen vuosikymmenen alussa. 1990luvun kuluessa YTN oli onnistunut sekä terävöittämään toimintaansa työmarkkinatyössä että häivyttämään aikaisemmin neuvottelujärjestön osapuolien välillä vallinneita jännitteitä. 2000-luvun alussa Insinööriliitossa voitiinkin tyytyväisyydellä todeta, että ”YTN on yksi Suomen suurimpia neuvottelujärjestöjä, ja sillä on neuvottelusuhteet kaikilla neuvottelusektoreilla kaikkien työnantajaliittojen kanssa.726

T y ö jat kuu koulu t u spol i t iik an ja työmar kkinato iminna n pa ris s a

346 Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelujärjestö ja sen toiminta olivat laajentuneet entisestään. Järjestön jäsenmäärä oli vuosituhannen taitteessa kasvanut yli 100 000:een, josta suurimmat jäsenjärjestöt – Insinööri liitto, Tekniikan Akateemiset ja Ekonomiliitto – muodostivat edelleen neuvottelujärjestön rungon. Muiden YTN-liittojen osuus jäsenkunnasta oli noin neljännes. Vuonna 2003 YTN:n piirissä toimi kaikkiaan 89 yritysyhdistystä, ja järjestön ylläpitämässä teollisuuden yhteyshenkilörekisterissä oli jo kaikkiaan 690 yhteyshenkilöä, jotka työpaikoillaan vastasivat ylempien toimihenkilöiden asioiden ajamisesta.727 Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelujärjestössä 1990-luvulla alkanut työ yritys- ja toimialakohtaisten työehtosopimusten aikaansaamiseksi jatkui vuosituhannen taitteen jälkeen. Niiden kautta insinööreille ja muille YTN-osapuolille oli löytynyt tapa toteuttaa sopimustoimintaa. Sopimisessa saavutettiin heti vuosikymmenen alussa tuloksia, kun työehtosopimusten vahvistamislautakunta päätti vuonna 2002, että YTN:n Suomen Konsulttitoimistojen Liitto SKOL:n, Metalliteollisuus ry MET:n ja Pankki alan työnantajaliitto PATOn kanssa solmimat työehtosopimukset olivat yleissitovia.728 Tuo tarkoitti, että noilla aloilla myös järjestäytymättömien työnantajien tuli noudattaa sopimuksia ja maksettava korotukset myös liittoihin kuulumattomille ylemmille toimihenkilöille. 2000-luvun alussa YTN:n sopijarooli vahvistui ja sopimustoiminta laajentui. Tämä tulee esiin ylemmille toimihenkilöille solmituissa työehtosopimuksissa, joiden määrä lisääntyi merkittävästi. Ensimmäisten metalliteollisuuden ja konsulttialan kanssa solmittujen tesien jälkeen työehtosopimuksia oli vuoden 2002 loppuun mennessä syntynyt jo kuusitoista kappaletta.729 Nyt sopimuksia syntyi muun muassa teknologiateollisuuteen, energia-alalle ja ICT-alalle. YTN:n solmimille työehtosopimuksille oli tyypillistä, että ne olivat suppeampia kuin usean muun liiton sopimukset, koska niihin ei sisältynyt palkkausjärjestelmää.730 Palkkauksen osalta ylemmät ovat pitkälti sopineet paikallisesti, mutta muuten tesit ovat selkeyttäneet ylempien toimihenkilöiden työelämää laajemmin. 2010-luvun lopulle tultaessa YTN oli solminut ylemmille toimihenkilöille jo noin 30 valtakunnallista ja ”talokohtaista” työehtosopimusta.731 Näistä neuvottelutuloksista, joiden saavuttaminen oli vielä 1990-luvulla kiven takana, on 2000-luvulla tullut YTN:n arkipäivää.

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

347 Työehtosopimuskehityksen lisäksi YTN:n työ edunvalvonnan parissa otti 2000-luvun alussa muitakin merkittäviä askelia. Niistä näkyvin liittyy työtaistelutoimien lisääntymiseen ja niiden tulemiseen osaksi YTN:n toimintaa. Vielä 1990-luvulla ajatus työmarkkinoiden voimakeinoista jakoi YTN-osapuolia vahvasti erilleen, vaikka ensimmäiset ulosmarssit toteutettiinkin jo tuolloin neuvottelujärjestön lipun alla. 2000-luvulla ulosmarsseista siirryttiin jo lakkotoimiin. Vuonna 2000 YTN antoi lakkovaroituksen suunnittelualan neuvotteluissa, ja vuonna 2005 sama toistui teknologiateollisuuden neuvotteluissa. Molemmissa tapauksissa työtaisteluilta lopulta vältyttiin, kun YTN päätyi hyväksymään tarjolla olleen sovintoehdotuksen. Insinööriliiton historiassa teknologiateollisuuden lakon uhka merkitsi kuitenkin ensimmäistä laajamittaista valmistautumista työtaisteluun. Lakkokokemusta ei vielä saatu, mutta se toimi hyvänä ”koulutustapahtumana” tilanteeseen, joka oli pian edessä.732 Vuonna 2007 YTN seisoi ensi kerran historiassaan yhteisessä lakkorintamassa. Kyse oli suunnittelualasta, jonka palkkakehitys oli vuosituhannen alkuvuosina jäänyt selvästi jälkeen teollisuuden palkoista. Suunnittelualan kenttätoimintaa oli jo pidempään ollut rakentamassa Insinööriliiton neuvottelupäällikkö Aleksei Solovjew, liiton yksityisen sektorin asiamies Matti Koskinen sekä TEK:n Pekka Kähkönen. Tuo kolmikko oli keväällä 2007 myös määrittelemässä työehtosopimustavoitteita syksyn neuvotteluja silmällä pitäen. Päällimmäisiksi tavoitteiksi nousivat yleistä linjaa paremmat palkankorotukset, vapaa-aikana matkustamiseen käytetyn ajan korvaaminen sekä henkilöstön edustajien tiedonsaannin ja toimintaedellytysten parantaminen.733 Syksyn neuvotteluista muodostui vaikeat, eikä työehtosopimuksesta päästy sopuun määräaikaan mennessä. Sopimusta ei myöskään syntynyt asiaa varten asetetussa sovintolautakunnassa. Tämän jälkeen suunnittelualan ylemmät toimihenkilöt järjestivät ulosmarssin työpaikoiltaan 9. marraskuuta 2007, ja 12. marraskuuta YTN:n hallitus hylkäsi tarjotun sovintoesityksen yksimielisesti. Seuraavana päivänä suunnittelualan ylemmät aloittivat lakkotoimet. Kiertävä lakko koski ensivaiheessa SKOL:n suurimpia yritysryhmiä, ja lopulta kymmenen päivää kestäneeseen lakkoon osallistui lopultaan kaikkiaan noin 4 000 ylempää toimihenkilöä. Lakko päättyi 22. marraskuuta osapuolten hyväksyessä valtakunnansovittelijan esityksen.

T y ö jat kuu koulu t u spol i t iik an ja työmar kkinato iminna n pa ris s a

348 Insinööriliiton näkökulmasta merkittävää on, että valtaosa suunnittelualan lakkoon osallistuneista oli Insinööriliiton jäseniä.734 Tämä oli ensimmäinen kerta, kun yksityisen sektorin insinöörikunta oli laajemmin osallisena merkittäviä lakkotoimia. Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelujärjestölle vuoden 2007 lakko oli merkittävä sekä symbolisesti että käytännön työtä ajatellen. Lakko osoitti ylemmille toimihenkilöille konkreettisesti sen, että työtaistelutoimilla voidaan saavuttaa neuvotteluissa tuloksia. Nyt sekä työnantajapuoli että myös YTN-järjestöt itse näkivät, että YTN-osapuolet pystyvät sitoutumaan yhdessä myös työtaistelutoimiin. YTN:n sisäisessä kulttuurissa tapahtunut muutos tiivistyy oivallisesti TEK:n pitkäaikaisen toiminnanjohtajan Heikki Kaupin toteamuksessa vastikään julkaistussa YTN-historiikissa: ”Ehkä minun on nyt helpompi hyväksyä [työtaistelutoimet] kuin 20 vuotta sitten. Tähän ovat vaikuttaneet erityisesti vuoden 2007 suunnittelualan lakolla saavutetut tulokset, ja myöhemmin kemian alan työehtosopimuksen savuttaminen lakon jälkeen.”735 Neuvottelualan lakko ei jäänyt ainutkertaiseksi. Keväällä 2010 Ylemmät Toimihenkilöt YTN736 vauhditti neuvotteluja seuraavan kerran työtaistelutoimilla. Tuolloin vuorossa olivat kemianteollisuuden ylempiä toimihenkilöitä koskeneet neuvottelut. Käynnistyneiden lakkotoimien jälkeen osapuolet pääsivät sopimukseen, mikä johti työehtosopimuksen syntyyn kemian alalla työskenteleville ylemmille toimihenkilöille. Vuonna 2011 oli teknologiateollisuuden vuoro. ”Nyt on meidän vuoro” iskulauseen ympärille rakentunut nelipäiväinen lakko käynnistyi, kun valtakunnansovittelijan sovintoehdotuksen ei katsottu huomioivan riittävästi tekno logiateollisuuden ylempien palkkaehtoja eikä työajan ulkopuoliseen matkustamiseen liittyneitä tavoitteita. Lakon osallistumisasteeksi arvioitiin 80–90 prosenttia, mikä kertoo teknologiateollisuuden ylempien halukkuudesta ajaa tavoitteitaan voimakeinoin.737

”Väki on taistelumielellä ja täysin mukana, joten lakkorivit ovat pitäneet täysin.”738 Uusi Insinööri teknologiateollisuuden lakosta marraskuussa 2011.

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

349 Teknologiateollisuuden ylemmät toimihenkilöt vauhdittivat vaatimuk siaan lakkotoimin loppuvuonna 2011. Lähde: Uusi Insinööri 7/2011.

Sille insinöörikunnan osalle, joka työllistyy julkiselle sektorille, 2000luku ei ainakaan alkuvaiheessa ole merkinnyt aktivoitumista työtaistelutoimissa. Valtion, kuntien ja seurakuntien palveluksessa työskentelevien insinöörien kohdalla kyse oli vuosituhannen alussa enemmän organisatoristen rakenteiden muutoksesta, joka koski heidän järjestäytymistään työmarkkinakentällä. 1990-luvulla toimintansa aloittanut Akava-JS, joka vastasi Akavan julkisen sektorin virka- ja työehtosopimusten neuvottelutoiminnasta, muuttui nimenmuutoksen myötä Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestöksi (JUKO). Vuodesta 2004 lähtien JUKO on vastannut sopimustoiminnasta valtion, kuntien, yliopistojen, kirkon ja

T y ö jat kuu koulu t u spol i t iik an ja työmar kkinato iminna n pa ris s a

350 kuntayhtymien osalta. Aivan kuten aikaisempinakin vuosikymmeninä, myös 2000-luvulla Insinööriliiton jäsenistön vähemmistö on työllistynyt julkiselle sektorille. Perustamisensa aikoihin JUKO edusti noin 1 400:n insinööriliittolaisen oikeudellisia, työmarkkinallisia, taloudellisia ja sosiaalisia etuja. Heistä lähes puolet työllistyi valtiolle, noin puolet kuntasektorille ja pieni joukko seurakuntien palvelukseen.739 2000-luvun alusta nousee esiin muutamia suomalaisten työmarkkinoiden toimintaan liittyneitä teemoja, jotka koskettivat myös Insinööriliittoa. Edellä käsiteltiin jo sitä suurta kysymystä, joka liittyy järjestäytymisasteen laskuun kotimaisella työtekijäsektorilla. Myös insinöörikunnan kohdalla aktivisuus liittyä tekniikan tekijöiden omaan ammattijärjestöön on pienentynyt. Kaksi muuta asiaa ovat pienempiä ja selvärajaisempia teemoja. Toinen niistä liittyy vuosituhannen alussa yhteistoimintalain ympärillä käytyyn keskusteluun, ja toinen paikallisen sopimisen korostumiseen suomalaisilla työpaikoilla. Laki yhteistoiminnasta yrityksistä (yt-laki) tuli voimaan vuonna 1979. Yhteistoimintalain taustalla oli 1960-luvun toiselta puoliskolta lähtien käyty keskustelu yritysdemokratian lisäämisestä Suomessa. Ajatuksena oli lisätä yhteistä päätöksentekoa työpaikoille, jolloin myös henkilöstöllä olisi enemmän sananvaltaa yrityksen asioista päätettäessä.740 2000-luvun taitteen jälkeen yt-laki ei kuitenkaan enää symboloinut työnantajan ja työntekijän välistä yhteistyötä. Yt-neuvottelut nousivat esiin pitkälti vain tilanteissa, joissa yritys joutui irtisanomaan työntekijöitään. Yhteistoimintalain ongelmat tiedostettiin, ja lain päivittämisestä tuli Suomessa tärkeä lainsäädännön uudistushanke 2000-luvun alkupuolella. Myös Insinööriliitto, jolle yt-laki ja sen soveltaminen oli hyvin tuttua jäsenistön kokemusten kautta, sitoutui lain kehittämiseen. Liiton kanta oli, että yt-laista oli tullut puhdas irtisanomislaki. Tämän vuoksi lakia piti kehittää, jotta sitä sovellettaisiin alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti. Tuolloin tyytyväisyyttä ja turvallisuutta työelämää koskien saataisiin parannettua.741 Insinööriliitto sai edustajansa mukaan työministeriön vuonna 2003 asettamaan yt-lain uudistamiskomiteaan.742 Komitean tavoitteena oli muotoilla laki niin, että se todella lisäisi dialogia työntekijöiden ja työnantajien välillä sekä antaisi työntekijöille todelliset osallistumismahdollisuudet työpaikan asioihin. Yt-lain kokonaisuudistus valmistui vuonna

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

351 2007. Sen myötä yt-lain soveltamispiiriä laajennettiin, ja muun muassa työntekijöiden muutosturvaa irtisanomistilanteissa parannettiin. Negatiivisesta julkikuvastaan yt-laki ei kuitenkaan ole päässyt eroon vielä 2010-luvun lopullakaan. Edelleen on näkynyt muun muassa uutisointia luottamusmiehistä, jotka ovat joutuneet menemään ”yt-mankelin läpi yli 60 kertaa.”743 Tuossakaan yhteydessä ei viitattu muuhun työnantajan ja -tekijä väliseen yhteiseen toimintaan kuin neuvotteluihin irtisanomisista, lomautuksista ja työajanleikkauksista. 2000-luvulla paikallinen sopiminen ja sen lisääminen yrityksissä on noussut vahvasti työnantajapuolen agendalle. Paikallisella sopimisella tarkoitetaan, että työsuhteen ehdoista sovitaan yhä enemmän paikallisesti, eli yritysten sisällä, ei esimerkiksi alakohtaisten työehtosopimusten muodossa, jotka määrittelevät kokonaisen toimialan työehtoja. Paikallisen sopimisen lisäämisen taustalla on ajatus, että sen avulla voidaan ottaa paremmin huomioon työpaikan ja yrityksen olosuhteet siinä vaiheessa, kun työn ehtoja määritellään. Se mahdollistaisi joustot suuntaan tai toiseen yrityksen tilanteesta riippuen. Käytännössä kyse voi olla esimerkiksi työehtosopimuksessa määritellystä oikeudesta poiketa yksittäisellä työpaikalla jostain tesiin kirjatusta asiasta, mikäli tilanne niin vaatii. Tämä tarkoittaa siis – näkökulmasta riippuen – joko työn ehtojen sitovuuden heikentämisestä tai niiden joustavuuden kasvattamisesta. Paikallisen sopimisen nouseminen uudella tavalla ajankohtaiseksi on mielenkiintoinen ilmiö insinöörien ja Insinööriliiton kohdalla. Insinöörin työssä on ollut koko historian ajan vahva paikallisen sopimisen elementti. Se toteutui paljon ennen 1990-luvulla solmittuja työehtosopimuksia, mutta se ei kadonnut niiden jälkeenkään. Insinöörejä koskettaneissa työpaikka- tai alakohtaisissa työehtosopimuksissa palkkaus kuului perinteisesti yrityksissä sovittaviin asioihin. Insinööreillä ja muilla ylemmillä toimihenkilöillä on ollut 2000-luvulla muutenkin verrattain hyvät lähtökohdat paikalliseen sopimiseen olemassa olevien yritysyhdistysten ja niissä vuosituhannen alussa vaikuttaneiden noin 700:n yhteyshenkilöiden kautta. Laajan ja koulutetun yhteyshenkilöverkoston merkitys onkin 2000-luvulla kasvanut entisestään, kun sopimustoimintaa lähdettiin painottamaan paikalliselle tasolle. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, että uusi työpaikkakohtaista sopimista korostanut malli olisi ollut insinööreille ongelmaton. Paikalliseen

T y ö jat kuu koulu t u spol i t iik an ja työmar kkinato iminna n pa ris s a

352 sopimiseen palkansaajapuolella tyypillisesti esitetyt huolet koskettivat myös heitä. Insinööriliiton näkökulmasta keskeiset ongelmat tulevat esiin liiton neuvottelujohtajan Aleksei Solovjewin puheenvuorossa Insinööri- lehdessä vuoden 2005 alussa. Tasapainossa oleva paikallisen sopimisen toteutuminen edellytti tasavahvoja sopijapuolia. Nyt vaarana kuitenkin oli, että paikallisen sopimisen kautta työnantajapuoli siirtää työn ehdoista sopimista tasolle, jossa se itse on vahvassa asemassa palkansaajiin nähden. Tuolloin vaarana on työnantajan sanelupolitiikka, johon työntekijän voi olla vaikea vastata. Tähän puuttuminen edellyttää luottamusmiehen aseman vahvistamista, jotta nämä pystyvät yrityksissä ylläpitämään tasa-arvoista neuvottelukulttuuria.744 Näistä lähtökohdista Insinööriliitto on ollut 2000-luvulla mukana työskentelemässä muun muassa YTN:n ja Akavan piirissä paikalliseen sopimiseen liittyvien kysymysten parissa. Viimeinen kohta, joka tässä yhteydessä nostetaan kuvamaan Insinööriliiton 2000-luvun työmarkkina-asioita, liittyy vuosituhannen taitteessa suomalaisella palkansaajakentällä tapahtuneeseen huomattavaan muutokseen, joka koskettaa insinöörikuntaa ja heidän liittoaan. Kyse on insinöörien ja muiden ylempien toimihenkilöiden paikan siirtymisestä työmarkkinakentällä yhteiskunnan rakennemuutoksesta johtuen. Koko historiansa ajan ylemmät toimihenkilöt olivat muodostaneet teollisuuden eri palkansaajaryhmien pienimmän joukon. Lukumääräisesti työntekijät sekä tekniset ja konttoritoimihenkilöt olivat aina ylempien yläpuolella. Noiden kolmen ryhmän välillä tapahtuneen muutoksen juuret ovat nähtävissä 1980-luvulta lähtien. Siitä pitäen teollisuuden työntekijöiden sekä teknisten ja konttoritoimihenkilöiden määrällinen kehitys oli laskeva, kun taas ylemmät toimihenkilöt kasvattivat osuuttaan. Sama kehityskulku jatkui myös 2000-luvulla.745 Vuonna 2002 ylempien toimihenkilöiden lukumäärä ylitti ensi kerran teknisten ja konttoritoimihenkilöiden määrän Suomen teollisuudessa (kuvio 7.8.). Insinöörejä ja muita ylempiä oli teollisuuden palveluksessa nyt enemmän kuin muita toimihenkilöitä. Merkkejä toimihenkilöryhmien välisen tasapainon heilahduksen vaikutuksista näkyy 2000-luvun alun järjestöskismoissa. Niitä syntyi Insinööriliiton ja YTN:n muodostaman osapuolen sekä toimihenkilöitä edustaneen Toimihenkilöunionin (TU) välille. Tuolloin TU pyrki laajentamaan järjestöreviiriään erityisesti

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

353 Kuvio 7.8. Teollisuuden toimihenkilörakenteen muutos 1994–2013 70

Ylemmät toimihenkilöt

2013

2011

2012

2010

2009

2008

2007

2006

2005

2004

2003

2002

2001

2000

1999

1998

1996

1995

1994

1997

Tekniset ja konttoritoimihenkilöt

Lähde: Elinkeinoelämän keskusliiton palkkatilasto

Insinööriliiton alueelle. Toimihenkilöunionin aggressiivinen jäsenkalastelu insinöörien suuntaan aiheuttikin särön järjestöjen väliseen yhteistyöhön.746 YTN:n sisällä asia tulkittiin niin, että Toimihenkilöunionin pyrkimykset liittyivät juuri huoleen siitä, että perinteiset toimihenkilötehtävät olivat uhattuina tulevaisuuden teollisuudessa.747 Tuossa tilanteessa TU pyrki järjestötoiminnassaan laajentumaan edelleen kasvavan ylempien toimihenkilöiden piiriin. 2010-luvulle tultaessa ylempien toimihenkilöiden ja teknisten ja konttoritoimihenkilöiden osuudet olivat vakiintunut siten, että ylemmät edustivat noin 60 prosenttia teollisuuden toimihenkilöistä.

T y ö jat kuu koulu t u spol i t iik an ja työmar kkinato iminna n pa ris s a

354

Tekniikassa näkyy edelleen sukupuolittuneisuus Vuosituhannen taitteeseen tultaessa suomalaisessa korkea-

koulutuksessa oli tapahtunut historiallinen käänne. Naisten osuus korkeakoulutetuista oli kasvanut merkittävästi miehiä suuremmaksi. Vuonna 2002 julkaistussa naisten asemaa tekniikassa kartoittaneessa tutkimuksessa todettiinkin, kuinka jo ”[v]oidaan puhua kytemässä olevasta muutoksesta sukupuolten roolijaossa yhteiskunnallisessa toiminnassa…”748 Korkeakoulutuksen yleisessä linjassa tekniikka muodosti kuitenkin edelleen poikkeuksen. Naisten osuus tekniikan alan opiskelijoista oli vain 20–25 prosenttia, mikä oli selvästi pienempi kuin korkeakoulutuksen sektorilla keskimäärin. Tuon jälkeen, vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa tilanne ei ole muuttunut oleellisesti. Tekniikka on edelleen vahvasti miesvaltainen ala. Keskustelua insinöörien ammattikunnan vahvasta sukupuolittuneisuudesta ja naisten määrän kasvattamisesta tekniikan sektorilla on käyty vuosikymmenien ajan. Insinööriliittoon liittyvissä aineistoissa aihepiiri nousi enemmän esiin noin puoli vuosisataa sitten. Sen jälkeen ”naiskysymystä” on käsitelty Insinööri-

liiton julkaisuissa ja myös liiton sisällä enemmän tai vähemmän säännöllisesti.

Ensimmäiset naisinsinöörejä käsittelevät artikkelit ilmestyivät

Insinöörilehteen 1960-luvulla. Vuonna 1969 lehdessä uutisoitiin Englannissa vietettävästä ”Naisinsinöörien vuodesta”, jonka tarkoitus oli houkutella naisia insinööreiksi. Juhlavuoden viesti tiivistyi siihen, että ennakkoluuloista huolimatta insinöörin ammatti sopii naisille, ja ammattikuntaan tarvitaan lisää naisinsinöörejä.749 Tuo viesti ei ole vanhentunut viidessäkymmenessä vuodessa. Sitä välitetään edelleen niin Insinööriliiton kuin muidenkin tekniikan kentän toimijoiden taholta. Vielä 1900-luvun puolivälissä naiset nousivat Insinööriliiton jäsenlehdessä esiin pitkälti vain puolison roolissa. 1950-luvulla tiedotusjulkaisun sivuilla huomioitiin ajoittain ”insinöörien rouvat” ja näiden yhdistyksen puitteissa järjestämät tapahtumat. Joskus rouvia kehotettiin tukemaan puolisoiden pyrkimyksiä äänestämällä ”heidän mukanaan insinöörien omia ehdokkaita.” Joskus naiset tulivat esiin myös lehden miehi-

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

355

selle lukijakunnalle kohdennetussa mainonnassa. Vuonna 1953 Riihimäen konevalmistamon pesukonemainoksessa todettiin ykskantaan ”Älkää tappako vaimoanne raskaalla pyykinpesulla!”

kijärven haastattelun alussa sukupuolikysymys nostettiin kyllä esiin, mutta muuten artikkeli keskittyi jo selvästi henkilön työhön ja ammatilliseen osaamiseen.751

1960-luvulla naisia alettiin

1980-luvulla naisinsinöörejä käsitteleviä artikkeleita alettiin

Insinöörilehdessä nostaa esiin myös kotimaisen insinöörien ammattikunnan jäseninä. Suomalaisia naisinsinöörejä ei tuolloin tunnustettu juhlavuoden muodossa kuten Englannissa, mutta käsittelyyn nousi jo naisten rooli ja asema kotimaisen tekniikan tekijöinä. ”Ei näy, eikä kuulu” otsikoidussa kirjoituksessa kysyttiin, missä ovat Suomen naisinsinöörit, mitä he tekevät työkseen ja miksei heistä kuulu mitään?750 Varsinaista vastausta esitettyihin kysymyksiin ei artikkelissa kuitenkaan annettu, vaan siinä keskityttiin kertomaan kutomateollisuuslinjalta Tampereen teknillisestä opistosta valmistuneen insinööri Onerva Haapasen elämästä ja urasta. Insinöörilehdessä julkaistut naisinsinöörien henkilökuvat toivat uudenlaisen lähestymistavan insinöörien sukupuolikysymykseen. Henkilöesimerkkien kautta viestittiin mahdollisuuksista, joita myös naisilla oli tekniikan alalla. Syksyllä 1969 vuorossa oli artikkeli Hilkka Särkijärvestä. Tampereen teknillisestä opistosta huoneenrakennuksen linjalta 1945 valmistuneen Sär-

julkaista Insinööriliiton Insinöörikunta-lehdessä jo säännöllisemmin. Vuosikymmenen alussa uutisoinnin kohteeksi nousi muun muassa IL:n vuoden 1979 palkka- ja sosiaalitutkimus, jossa selvitettiin myös naisinsinöörien palkkauskysymyksiä sekä näiden sijoittumista työelämään. Kyselyn tuloksissa nousi tuolloin esiin eroja palkkauksen tasa-arvossa ja toimiasemissa. Palkkaero oli miesten hyväksi, ja he olivat vahvemmin edustettuina johtotehtävissä. Myös työn aloissa näkyi eroja mies- ja naisinsinöörien kesken. Miehet olivat vahvemmin edustettuina rakennus-, käyttö- ja ylläpitotehtävissä, naisia oli puolestaan enemmän opetus-, koulutusja tutkimustehtävissä.752 Loppuvuodesta 1986 Insinöörikunta-lehdessä kuvattiin suomalaisen naisinsinöörin arkea rakennusalalla työskennelleen ”Eevan” kokemusten kautta. Tytöttelystä, vähättelystä ja jatkuvasta oman osaamisen todistelusta huolimatta Eeva kertoi tuolloin rakastavansa työtään. Samaan aikaan hän kuitenkin

T y ö jat kuu koulu t u spol i t iik an ja työmar kkinato iminna n pa ris s a

356

koki olevansa ”funktioiden ja karvaisten kourien viidakossa seikkaileva kummajainen…”753 Juuri ammatillinen vähättely ja oman osaamisen todistelu ovat asioita, jotka ovat vuosikymmenestä toiseen nousseet esiin naisinsinöörien omissa puheenvuoroissa.

”Teknilliseen opistoon hakeutuvat tavallista rohkeammat ja pystyvämmät tytöt. He eivät joudu opistoon vahingossa, vaan ovat harkinneet päätöstään. Silloinhan sieltä valmistuu tavallista rohkeampia ja pystyvämpiä tyttöjä.”754 Insinööri Helena Hannula joulukuussa 1985.

1980-luvulla tulee näkyviin,

kuinka tekniikan naiskysymystä alettiin nostaa esiin laajemmin myös yhteiskunnassa. Lokakuussa 1986 Helsingissä järjestetty Naiset, tekniikka ja luonnontieteet -seminaari saavutti suuren suosion, joka uutisoitiin myös Insinöörikunta- lehdessä. Seminaaria varten tekniikan lisensiaatti Satu Hassi laati raportin Naiset ja tekniikka. Se on todennäköi-

sesti ensimmäinen laajempi Suomea koskeva selvitys, jossa pohdittiin, miksi tekniikan alalla työskentelee vain vähän naisia ja onko tekniikan tai luonnontieteiden sisältöihin löydettävissä erityinen naisnäkökulma.755 Kirjaansa varten Hassi keräsi tietoja naisinsinööreistä myös Insinööriliitolta kesäkuussa 1986. Naiset ja tekniikka -teoksessa, Naiset, tekniikka ja luonnontieteet -seminaarissa ja muissa 1980-luvun puolivälin puheenvuoroissa merkittävää on muutos, joka tapahtui naisten ja tekniikan suhdetta peilaavan keskustelun sisällössä. Tuolloin ei enää painotettu ainoastaan sitä, että tekniikka on myös naisille sopiva ala ja että heitä tarvitaan insinöörikuntaan. Tuon lisäksi viesti oli, että omalla työllään naisinsinöörit voivat tarjota tekniikkaan näkökulman, joka sieltä on aikaisemmin puuttunut. Tämän vuoksi yritysten ja muiden tekniikan toimijoiden kannattaisi hyödyntää naisten erityisosaamista.756

Naisinsinöörikysymys Insinööriliiton sisällä Insinööriliiton järjestötoiminnassa naisinsinööriasia ei noussut varsinaisesti agendalle ennen vuosisadan loppua. Asiaa kyllä sivuttiin harvakseltaan 1970-luvulta lähtien. Keväällä 1976 Insinööriliiton Oulun paikallisyhdistys lähestyi liittoa kirjeellä. Joukko Oulun

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

357

insinöörien naispuolisia jäseniä olivat kokouksessaan pohtineet ”tyttöjen asemaa insinöörinä.” Pohdinnan tulos oli, että naisinsinöörit joutuvat työssään usein toisarvoisiin tehtäviin. Tilanteen parantamiseksi Oulun insinöörit esittivät muun muassa sen varmistamista, että harjoittelujaksoilla naisoppilaat saisivat riittävästi työmaakokemusta. Sen ansiosta he eivät ajautuisi liiaksi toimistotehtäviin. Toinen konkreettinen ehdotus oli, että naisoppilaiden jatkokoulutuksesta huolehdittaisiin. Lopuksi yleisemmällä tasolla vielä suositeltiin, että työtä tulisi tehdä naisinsinööreihin kohdistuvien ennakkoasenteiden poistamiseksi.757 Siitä, missä määrin Oulun insinöörien kirje johti jatkotoimiin Insinööriliitossa, ei ole tietoa.

Varhaisimmista naisia koskeneista palkkaselvityksistä lähtien

tulokset osoittivat, että myös insinöörikunnan palkkauksessa näkyi sukupuolisidonnaisia eroavaisuuksia. Palkkaukseen liittyvä epätasa-arvo nousikin Insinööriliitossa hetkellisesti keskusteluun 1980-luvun alussa. Jo edellä mainitun liiton vuoden 1979 palkka- ja sosiaalitutkimuksen tulokset nousivat käsittelyyn liiton hallituksessa vuonna 1983. Tämä johti Insinööriliiton kannan muodostukseen nais- ja miesinsinöörien palkkausta koskien. Omana kantanaan

hallitus linjasi, ettei Insinööriliitto hyväksy sitä, että naisinsinööreille maksetaan huonompaa palkkaa kuin miesinsinööreille.758 Naisinsinöörikysymyksen merkityksen kasvua Insinööriliiton työssä 1900-luvun lopussa kuvaa, että myös liiton omassa tutkimustoiminnassa kysymyksenasetteluja kohdistettiin enemmän naisjäseniin. Vuonna 1998 IL:n tutkimusosasto käynnisti selvityksen, jolla kartoitettiin naisinsinöörien näkemyksiä näiden urasta ja paikasta työelämässä. Vaikka tutkimuksen tulokset olivat monin osin kohtuullisia, niin useammassa kohdassa tuli edelleen esiin eriarvoisuuden kokemista juuri sukupuoleen liittyen. Kuten 1980-luvulla esimerkiksi ammatillinen vähättely sekä sukupuolesta johtuneet työelämässä kohdatut ennakkoluulot nousivat edelleen esiin vastauksissa.759

1990-luvulta lähtien Insinööriliitto otti säännöllisemmin osaa

hankkeisiin, joilla pyrittiin lisäämään tietoisuutta tekniikan opiskelusta ja alalla työskentelyn mahdollisuuksista naisten keskuudessa sekä kannustamaan heitä insinööriopintoihin. Vuonna 1999 Insinööriliitto oli mukana Tietonaisia-projektissa, jonka tavoite oli kohottaa naisten kiinnostusta tekniikan opiskelua kohtaan. Tyttöjen aktivoiminen

T y ö jat kuu koulu t u spol i t iik an ja työmar kkinato iminna n pa ris s a

358

tekniikan pariin jatkui seuraavana vuonna Tietonaisia II -hankkeessa, jonka tarkoitus oli innostaa peruskouluikäisiä tyttöjä matemaattisiin aineisiin ja insinöörin ammattiin. Toiminnan kehittymistä kuvaa, että nyt hankkeessa hyödynnettiin myös televisio- ja lehtimainontaa 760

Vastaavia, tekniikan alan su-

kupuolijakauman parantamiseen tähdänneitä hankkeita löytyy Insinööriliiton 2000-luvun historiasta useampia. Euroopan unionin tuella toteutettiin projekti, jonka tavoitteena oli kaksinkertaistaa informaatiotekniikkaa opiskelevien naisten osuus ammattikorkeakouluissa. Samaan aikaan liitto oli mukana erilaisilla messuilla esittelemässä insinööriammattia ”myös naisille luontevana vaihtoehtona.761

Insinööriliiton näkökulmasta merkittävää on, että 2000-luvulla

naisinsinöörikysymyksen huomioiminen on noussut keskeisten liiton toimintojen joukkoon. Viimeisin esimerkki tästä kuluvalta vuodelta. Vuonna 2019 Insinööriliitto on jälleen järjestänyt tapahtumia useammassa kaupungissa eri puolilla Suomea, jossa on jälleen keskusteltu naisten asemasta tekniikan parissa ja insinöörikunnan keskuudessa.

Naisinsinöörit tilastojen valossa Insinööriliiton ja useampien muiden naisia tekniikan pariin kannustaneiden tahojen pitkäjänteisestä työstä huolimatta muutos insinöörien ammattikunnan sukupuolijakauman tasaantumisessa on tähän päivään mennessä ollut loppujen lopuksi vain pieni. Vielä 1970-luvun Suomessa naisinsinööri todella oli harvinaisuus. Vuonna 1971 insinöörintutkinnon suorittaneista heitä oli ainoastaan neljä prosenttia. Tuo tarkoitti, että 1 650:stä valmistuneesta alle seitsemänkymmentä naisinsinööriä astui tuolloin työelämään.

1970-luku muodostaa yhden

merkkipaalun suomalaisten naisinsinöörien historiassa. Sen kuluessa tapahtui merkittävä käänne naisten osallisuudessa tekniikan alan koulutukseen. Insinööriksi valmistuneiden naisten osuus yli kaksinkertaistui kymmenessä vuodessa, ja vuonna 1980 naisinsinöörien osuus valmistuneista oli yksitoista prosenttia. Tuolloin valmistuneiden lähes 2 200 insinöörin joukossa oli jo 240 naispuolista tekniikan osaajaa.762

1970-luvun jälkeen naisten

osuuden kasvu työmarkkinoille siirtyvien insinöörien joukossa pysähtyi. 1980-luvulla vuosittain valmistuneiden

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

359

Kuvio 7.9. Naisten osuus (%) insinööriksi valmistuneiden joukossa 2000-luvulla 19 18,5 18 17,5 17 16,5 16 15,5 15

2018

2017

2016

2015

2014

2013

2012

2011

2010

2009

2008

2006

2005

2004

2003

2002

2007

14,5

Lähde: Tilastokeskus, Ammattikorkeakoulujen opiskelijat ja tutkinnot (Tilastokeskuksen koulutusluokitus), 2002–2018.

naisinsinöörien osuus vakiintui noin yhteentoista prosenttiin. Osuus oli lähes kolminkertainen edellisen vuosikymmenen alun tilanteeseen verrattuna, mutta tuon jälkeen merkittävämpää kasvua ei

tapahtunut siitäkään huolimatta, että naisinsinöörikysymys oli noussut aikaisempaan nähden selvästi vahvemmin yhteiskunnan eri tasoilla käsiteltävien asioiden joukkoon.763

T y ö jat kuu koulu t u spol i t iik an ja työmar kkinato iminna n pa ris s a

360

Vielä 1990-luvun alkupuolellakaan naisten osuus ei kasvanut teknillisistä opistoista valmistuneiden tilastoissa, vaan se pysytteli noin kymmenen prosentin paikkeilla. 2000-luvun alkuun tultaessa on kuitenkin jo nähtävissä seuraava selvempi muutos. Naisten osuus valmistuneiden joukossa oli vuonna 2002 noussut seitsemääntoista prosenttiin, ja seuraavana vuonna se lähestyi jo yhdeksäätoista prosenttia. Tuon jälkeen naisinsinöörien osuus tekniikkaan koulutetuista ei ole kasvanut.

2010-lukua tarkasteltaessa huomataan, että vuosittain valmis-

tuneiden naisinsinöörien määrä on pysytellyt seitsemäntoista prosentin tuntumassa. Kuviosta 7.9. myös näkyy, että vuosituhannen alusta pitäen valmistuneiden naisinsinöörien määrän yleiskehitys on pikemminkin alaspäin. Tästä huolimatta insinöörien koulutusmäärien kasvun myötä naisten lukumäärä on kuitenkin kasvanut insinöörikunnassa. Viimeisimpinä aikoina valmistuneiden mukana työelämään on siirtynyt vuosittain 700–800 naisinsinööriä.

Tässä Insinööriliiton historiaan keskittyvässä tutkimuksessa ei

valitettavasti ole ollut mahdollisuutta syventyä tarkemmin suomalaisiin insinööreihin tai alan koulutukseen sukupuolinäkökulmasta. Pelkästään alan edelläkävijöiden, kuten Sisko Anian, Hilkka Särkijärven tai Laila Lehtovirran, henkilöhistorioissa riittäisi kuitenkin tutkittavaa. Insinöörikunnassa edelleen vallalla olevassa vahvassa sukupuolittuneisuudessa mielenkiintoista on, että vaikka jo vuosikymmenien ajan esiin on nostettu naisten mahdollisuuksia tekniikan saralla, niin naisinsinöörien osuus on edelleen melko vaatimaton. Puolen vuosisadan kuluessa tapahtunut muutos on ollut merkittävä, mutta viimeisinä vuosikymmeninä kehitys on pysähtynyt. Tämä tarkoittaa, että se sama viesti, jota Englannissa viisikymmentä vuotta sitten Naisinsinöörien vuonna 1969 tuotiin esiin – insinöörien ammattikuntaan tarvitaan lisää naisia – on edelleen ajankohtainen.

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

361 Järjestöskismat värittävät vuosituhannen alkua Kun suurimmat haasteet Insinööriliiton työssä koskivat 1990-luvulla

koulutuspolitiikkaa ja työmarkkinoiden edunvalvonta-asioita, niin vuosituhannen taitteen jälkeen ne kumpusivat järjestön sisältä sekä muutoksesta, joka oli käynnissä työntekijäkentällä. Edellisessä kyse oli Insinööriliiton omista järjestöpoliittisista valtataisteluista, jälkimmäisessä yleisestä järjestäytymisasteen laskusta, mikä on tullut näkyviin myös insinöörikunnan kohdalla. Aivan 1900-luvun lopulla Insinööriliiton toiminnassa alkoi näkyä pyrkimys aktiivisempaan rooliin kotimaisella järjestökentällä. Tämä tuli esiin muun muassa vuoden 1996 lopulla julkisuuteen tuodussa ehdotuksessa teknisten alojen suurliitosta sekä erilaisissa yhteistyöhankkeissa, joita IL toteutti 1990-luvun kuluessa. Kaikissa noissa hankkeissa taustalla vaikuttanut keskeinen päämäärä oli liiton aseman vankistaminen suomalaisilla työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa ylipäätään. Heti vuosituhannen taitteen jälkeen samaa tavoitetta lähdettiin toteuttamaan liittoa kasvattamalla, eli sen jäsenmäärää lisäämällä. Tuolloin asetettu tavoite oli kunnianhimoinen. Vuoden 2004 vuosikertomuksessa esitetyn jäsenvision mukaisesti Insinööriliitto olisi vuoteen 2010 mennessä kasvanut 90 000 jäsenen liitoksi, ja kaikki insinööreiksi valmistuvat olisivat IL-yhteisön jäseniä.764 Koska IL:n kasvattaminen luonnollisen jäsenkehityksen puitteissa ja perinteisen jäsenrekrytoinnin keinoin ei mahdollistanut noin huomattavaa laajentumista, fokus käännettiin muihin liittoihin ja mahdollisiin järjestöfuusioihin. Vuosituhannen alusta nousee esiin kaksi järjestöä, joiden kanssa Insinööriliitto kävi toistuvia jäsenyysneuvotteluja. Toinen niistä oli rakentajien ja rakennusarkkitehtien liitto Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit RIA, jolla oli entuudestaan pitkä yhteinen historia Insinööriliiton kanssa. Värikkäiden vaiheiden jälkeen RIA päätyi kuitenkin lopulta eroamaan Insinööriliitosta loppuvuodesta 1972. Kuten edelläkin on jo todettu, IL ja RIA kävivät tuon jälkeen toistuvasti neuvotteluja, jotka koskivat rakentajien mahdollista paluuta Insinööriliittoon. Nuo neuvottelut jatkuivat 2000-luvun alussakin, kun Insinööriliiton intresseissä oli kasvaa uusien jäsenjärjestöjen avulla.765 Vuonna 2006 RIA noudatti kuitenkin jäsenistönsä toivetta ja sitoutui STTK:laiseksi järjestöksi, eikä rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit ole tehneet paluuta IL:n lipun alle 2010-luvun päättyessä.

Jä r jestös ki s m at väri ttävät vu osi t u han n e n a l kua

362 Toinen liitto, jonka kanssa Insinööriliitto kävi jäsenyysneuvotteluja ja jonka kanssa järjestöfuusio lopulta toteutui, oli Kuntien Tekniset (KTK). KTK edusti julkisella sektorilla kuntien palveluksessa teknisissä tehtävissä toimineita henkilöitä, ja se oli Toimihenkilökeskusjärjestö STTK:n jäsen.766 IL:n ja KTK:n väliset yhdistymisneuvottelut eivät alkaneet yllättäen tai vahingossa, vaan niitä edelsi yli kymmenvuotinen yhteistyö järjestöjen välillä. Jo 1990-luvun puolivälissä KTK ja Tekniikan ja Peruspalveluiden Neuvottelujärjestö (KTN) olivat aloittaneet yhteistyön YTN:n kanssa energia-alan työehtosopimukseen liittyen. Pian sitä jatkettiin kuntatekniikan tesin kohdalla. Vuonna 2005 KTK oli liittynyt YTN:n jäseneksi yksityisen laboratorioalan osalta, ja tämän jälkeen IL ja KTK alkoivat pohtia järjestöjen yhteisen toiminnan tiivistämistä entisestään.767

”Yhteistyöllä haetaan koko teknisen sektorin edunvalvonnan tehostumista toimintaympäristön muuttuessa.”768 Insinööri-lehti syyskuussa 2006.

Insinööriliitossa yhdistymistä KTK:n kanssa perusteltiin hyödyillä, joita se toisi työmarkkinatoimintaan. KTK:lla oli osaamista edunvalvonnassa, ja sillä oli Tekniikan ja Peruspalveluiden Neuvottelujärjestön kautta pääsopijaoikeus kuntasektorilla. Tämä tarkoitti, että fuusion jälkeen Insinööriliitolla olisi ”sataprosenttinen ote kuntatekniikan järjestäytymisestä ja kv-tessistä, lähes sataprosenttinen ote YTN:n yksityissektorin (teollisuus ja palvelut) järjestäytymisestä ja tes-toiminnasta ja lähes sataprosenttinen ote järjestäytymisestä ja tes-toiminnasta valtion kanssa.”769 Tämä skenaario, joka tarjosi enemmän valtaa sopimusneuvotteluissa, lisäsi erityisesti Insinööriliiton johtoportaan kiinnostusta järjestöfuusiota kohtaan. Insinööriliiton ja Kuntien Teknisten yhdistymisneuvottelut etenivät nopeasti, ja marraskuussa 2005 IL:n hallitus valtuutti puheenjohtaja Viljasen allekirjoittamaan aiesopimuksen KTK:n kanssa. Helmikuussa 2006 puheenjohtaja tiedotti Insinöörilehdessä liittoyhteisölle, että aiesopimus IL:n ja KTK:n yhdistymisestä oli olemassa. Nyt selvitettiin yhteistoiminnan mallia, joka hyödyttäisi parhaiten molempia liittoja.770

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

363 Insinööriliiton jäsenjärjestöissä yhdistymissuunnitelman vastaanotto oli ristiriitainen. Tämä tuli näkyviin kevään 2006 edustajakokouksessa, jossa oli tarkoitus päättää sääntömuutoksesta, joka virallistaisi liittojen yhdistymisen. Kuntien Teknisten puolelta yhdeksi ehdoksi oli asetettu, että Insinööriliiton nimi tulee muuttaa fuusion yhteydessä.771 Kun edustajakokous 20. toukokuuta äänesti uudesta nimiehdotuksesta – Insinöörien ja tekniikan erityisalojen keskusliitto – IL:n jäsenjärjestöjen enemmistö asettui kuitenkin vastustamaan sitä. Perinteisestä Insinööriliitosta ei haluttu luopua, minkä seurauksena myös sääntömuutoksen käsittely keskeytettiin ja neuvotteluja jouduttiin jatkamaan eri osapuolia tyydyttävän ratkaisun löytämiseksi. Vuorokauden neuvottelujen jälkeen yhteisymmärrys oli siinä määrin saavutettu, että Insinööriliiton ylimääräinen edustajakokous päätettiin kutsua koolle Vantaalle kesäkuun 21. päiväksi käsittelemään liittojen yhdistymisen edellyttämiä sääntömuutoksia. Insinööriliiton jäsenjärjestöjen keskuudessa liittofuusiota ei vastustettu vain nimimuutoksen takia. Toinen syy, joka koski KTK:n jäsenkuntaa, oli periaatteellinen. Kuntien Tekniset koettiin pitkälti edelleen ”teknikkojen järjestönä”, joka edusti insinööreihin verrattuna heikommin koulutettuja tekniikan osaajia.772 Yhdistymispuheissa KTK:n jäsenistön painotettiin 2000-luvulla muodostuvan ”insinööreistä ja muista tekniikan alan erityiskoulutetuista.” Samalla tuotiin esiin, että KTK:n jäsenkunta oli muuttumassa, kun teknikon vakanssit vaihtuivat insinöörityöpaikoiksi sitä mukaan, kun vanhat teknikot eläköityivät. Myös siihen vedottiin, että tulevaisuudessa jokainen KTK:n jäsen olisi suorittanut vähintään AMK-tutkinnon.773 Perustelut eivät kuitenkaan riittäneet tilanteen rauhoittamiseksi, vaan se, että KTK:n jäsenistöön kuului runsaasti muitakin kuin insinöörejä, aiheutti kritiikkiä IL:n sisällä. Kolmas ja ehkä kaikkein tärkein asia, jota vastaan protestoitiin, koski tapaa, jolla liittojen yhdistymistä oli valmisteltu. Jo maaliskuussa hallituksen kokouksessa, jossa päätettiin aloittaa toimet KTK:n liittämiseksi Insinööriliittoon, kokouspöytäkirjaan kirjattiin eriävä mielipide, jossa tuotiin esiin, että asian valmistelusta ei ollut tiedotettu riittävästi, vaan se on tehty salassa. Myös fuusion päätösaikataulua moitittiin liiasta nopeudesta.774 Kriittisissä puheenvuoroissa nousi tämän jälkeen toistuvasti esiin se, ettei hankkeen valmistelu ollut tapahtunut asianmukaisesti. Tällöin

Jä r jestös ki s m at väri ttävät vu osi t u han n e n a l kua

364 Insinööriliiton Matti Viljanen ja Kuntien Teknisten Keijo Houhala olivat Uuden Insinööriliiton keskeiset rakentajat. Lähde: Insinööri 2/2006.

katseet kohdistuivat molempien järjestöjen puheenjohtajiin, Matti Viljaseen ja Keijo Houhalaan, jotka olivat suurelta osin vastuussa yhdistymisen eteenpäin viemisestä.

”KTK-hankkeen käsittely liiton sisällä on ollut puutteellista ja on johtanut liiton poikkeuksellisen vakavaan sisäiseen hajaannukseen ja ristiriitoihin.”775 Tampereen Insinöörien ponsi Insinööriliiton edustajakokoukselle marraskuussa 2006.

Olemassa olevista epäilyistä ja edelleen esitetyistä protesteista huolimatta Insinööriliiton ja Kuntien Teknisten yhdistymissopimus saatiin hyväksyttyä 21. kesäkuuta 2006 järjestetyssä ylimääräisessä edustajakokouksessa. Heti edustajakokouksen jälkeen järjestetyssä allekirjoitustilaisuudessa

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

365 liittojen edustajat allekirjoittivat yhdistämissopimuksen ja muodostamispöytäkirjan.776 Tuo sinetöi uuden tekniikan alan järjestön perustamisen, johon kuului kaikkiaan 74 000 jäsentä. Vaatimuksissa ollut nimenmuutos toteutui lopulta kosmeettisesti. Jatkossa Insinööriliitto ja Kuntien Tekniset toimisivat yhdessä Uusi Insinööriliitto UIL ry nimen alla. Insinööriliiton hajaannus ja sisäiset ristiriidat tulivat voimakkaasti esiin seuraavassa edustajakokouksessa marraskuussa 2006. Jo ennen kokousta Insinööriliiton hallitus oli saanut aloitteen, jossa vaadittiin, että puheenjohtaja Viljasen erottamisesta tulisi äänestää edustajakokouksessa. Ennen sitä kokouksen alussa käytiin kuitenkin tiukkasävyinen keskustelu siitä, tuleeko KTK ylipäätään hyväksyä kokoukseen äänioikeutettuna jäsenenä vai ei. Äänioikeus päädyttiin myöntämään, mutta yhteensä neljäntoista kokousedustajaa kirjauttivat yhteisen eriävän mielipiteensä pöytäkirjaan.777 Pian tämän jälkeen äänestettiin puolestaan IL:n puheenjohtajan luottamuksesta. Edustajakokouksen kanta oli, ettei Matti Viljasta tulisi erottaa tehtävästään. Mutta jatkoa silmällä pitäen edustajakokous edellytti, että Insinööriliiton hallitus ryhtyy valvomaan puheenjohtajan toimintaa aikaisempaa tarkemmin ja myös ottaa vallan ja vastuun liiton operatiivisesta toiminnasta.778 Lopulta syysedustajakokouksessa saatiin hyväksyttyä muun muassa Uuden Insinööriliiton säännöt, toimintasuunnitelma, talousarvio ja strategia. Päätökset noiden asioiden suhteen joutuivat kuitenkin oikeuden käsittelyyn, kun kaksi Insinööriliiton omaa jäsenjärjestöä nosti moitekanteen liittoa vastaan. Ne hakivat täytäntöönpanokieltoa ylimääräisen edustajakokouksen päätöksille, koska niiden katsottiin olleen laittomia. Marraskuussa Helsingin käräjäoikeus hylkäsi kanteen, minkä jälkeen jäsenjärjestöt hakivat kieltoa vielä toistuvasti uudelleen. Nekin hylättiin oikeuden päätöksellä, ja lopullisesti asia ratkesi alkuvuodesta 2008. Yli kaksi vuotta kokouksen jälkeen.779 Vuoden 2007 alussa Uusi Insinööriliito pääsi varsinaisesti aloittamaan toimintansa. Liiton henkilökunta oli muuttanut yhteisiin tiloihin, ja kaikkien KTK:n jäsenjärjestöjen oli tarkoitus liittyä UIL:n jäseniksi syksyn edustajakokoukseen mennessä. Myös KTK:n omaisuuden siirrosta UIL:lle oli sovittu yhdistämissopimuksen mukaisesti. Hallinnollisesti vuoden alkupuoli oli vielä siirtymäaikaa. Syksyn edustajakokoukseen saakka

Jä r jestös ki s m at väri ttävät vu osi t u han n e n a l kua

366 UIL:n hallituksen muodosti Insinööriliiton ja Kuntien Teknisten hallitusten yhteishallitus.780 Todellisuudessa tilanne UIL:n sisällä oli hyvin vaikea – ellei mahdoton – siihen, että uudistettu liitto olisi saatu toimimaan tehokkaasti. Kokouksissa UIL:n hallituksen järjestöfuusiota vastustaneet tahot esittivät eriävän mielipiteen käytännössä kaikkiin yhdistymistä koskeviin asioihin. Tämä hankaloitti päätöksentekoa ja vaikutti negatiivisesti hallituksen ilmapiiriin. Kokoukset muodostuivat sekaviksi, kun niissä toistuvasti vedottiin käynnissä oleviin oikeuskäsittelyihin, joiden katsottiin estävän asioiden päätösvaltaisen käsittelyn.781 Epäselvää tilannetta ei myöskään helpottanut keväällä tapahtunut puheenjohtajavaihdos. Toukokuun lopussa Insinööriliiton pitkäaikainen puheenjohtaja Matti Viljanen luopui tehtävästä, kun hänet valittiin Akavan johtoon. Nimitys oli merkittävä kädenojennus Insinööriliitossa tehtyä työtä kohtaan, mutta se ei auttanut UIL:n sisäisten ongelmien ratkaisemisessa. Viljasen poislähtö todennäköisesti hankaloitti tilannetta entisestään. Järjestöjen yhdistymisen taustalla oli tiivis yhteistyö Viljasen ja KTK:n Keijo Houhalan välillä. Akavaan siirtymisen jälkeen toinen päätekijöistä oli poissa, ja UIL:n toiminta ajautui nopeasti entistä suurempiin vaikeuksiin. Elokuun lopussa järjestettiin ylimääräinen edustajakokous valitsemaan UIL:lle uutta puheenjohtajaa. Kokouksen kulkua hankaloitti taas käynnissä ollut oikeusprosessi, johon vedottiin, kun päätösvaltaisuus jälleen kyseenalaistettiin. Tämä ei lopulta kuitenkaan estänyt uuden puheenjohtajan valintaa, ja jäljellä olevalle kaudelle valittiin insinööri Pertti Porokari.782 Puheenjohtajakautta oli kuitenkin jäljellä vain muutamia kuukausia, mikä tarkoitti, että UIL:n puheenjohtajasta sekä hallituksesta äänestettäisiin pian uudelleen liiton syysedustajakokouksessa. Marraskuun puheenjohtajavaalista muodostui äänestys yksityisen sektorin ja julkisen sektorin ehdokkaiden välillä. Pertti Porokarin puolella olivat paikalliset insinööriyhdistykset, kun taas Ari Rautakorpea puheenjohtajaksi kannattivat erityisesti UIL:n valtion, kuntien ja opetusalan insinöörejä edustaneet järjestöt. Muutenkin edustajakokouksessa käsitellyissä kysymyksissä yksityisen ja julkisen sektorin insinöörit asettuivat eri puolille. Tämä tuli esiin muun muassa UIL:n edustuspaikoista päätettäessä. Julkinen puoli esitti, että jatkossa Akavan hallituksessa olisi

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

367 puheenjohtajan lisäksi varattu paikat yksityis-, kunta-, ja valtiosektorin edustajille. Yksityisen sektorin mielestä asian ratkaisee liiton hallitus, ei edustajakokous, ja että ohjeellisena paikkajakona noudatetaan mallia, jossa yksityissektori saa kolme paikkaa ja julkinen yhden paikan.783 Jäsenkunnan rakennetta katsottaessa Insinööriliitto on aina ollut vahvasti teollisuudessa ja yritysten palveluksessa toimineiden insinöörien järjestö. Jäsenistön selvä enemmistö on toiminut yksityisen sektorin palveluksessa. Tämä tuli esiin myös syksyn 2008 edustajakokouksen ratkaisuissa. Seuraavalle kaudelle UIL:n puheenjohtajaksi valittiin Pertti Porokari, eikä myöskään ehdotus Akavan hallituspaikkojen lisäämisestä julkisen sektorin edustajille saanut kannatusta. Jälkimmäinen ratkaisu ei miellyttänyt KTK:laisia liittoja eikä Julkisen alan insinöörien liittoa. Ne totesivat, että päätöksellä UIL ei kunnioita yhdistymissopimuksen sisältöä, minkä takia KTK:n piiriin kuuluvien järjestöjen ”täytyy ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin.”784 Uusi puheenjohtaja tai marraskuussa valittu hallitus eivät saaneet liiton kurssia muuttumaan. Vuoden lopulla hallituksessa toistettiin KTK:laisena näkökulmana, ettei asioita ollut hoidettu yhteistyössä ja että oli toimittu yhdistämissopimuksen vastaisesti. Parhaillaan käsiteltävänä ollutta UIL:n hallinnon ohjesäännön uudistamista pidettiin tästä esimerkkinä. Asiaa koskevaa suunnitelmaa ei KTK:laisen siiven mukaan ollut toteutettu alkuperäisen sopimuksen hengessä yhdessä neuvotellen.785 UIL:n hallituksen tuon hetkistä jännittynyttä tilannetta kuvaa, että samassa kokouksessa päätettiin, että jatkossa kokoukset äänitettäisiin päätöksentekoa koskevien epäselvyyksien välttämiseksi. Luottamus yhteiseen sopimiseen perustui nyt siihen, että asiat voitiin tarpeen vaatiessa tarkistaa nauhoitteilta. Jännitteitä ei saatu purettua vuoden 2008 alkupuolellakaan, ja kevään kuluessa puheenjohtaja ajautui avoimeen konfliktiin liiton hallituksen enemmistön kanssa. Kesäkuun puolivälissä julkaistussa järjestötiedotteessa jäsenistölle kerrottiin, että liiton hallitus oli vapauttanut puheenjohtaja Porokarin ”työvelvoitteesta.” Sen seurauksena järjestettäisiin jälleen ylimääräinen edustajakokous äänestämään puheenjohtajan luottamuksesta. Tilanteeseen oli jouduttu hallituksen ja puheenjohtajan välille syntyneen luottamuspulan takia. Hallitus katsoi puheenjohtajan toimineen ”vastoin hallitukselle antamiaan tietoja sekä hallituksen

Jä r jestös ki s m at väri ttävät vu osi t u han n e n a l kua

368 ja edustajakokouksen päätöksiä.” Puheenjohtajan ei myöskään katsottu kunnioittavan hallituksen tai edustajakokouksen linjauksia.786 Toisin sanoin, puheenjohtajaa kritisoitiin liiasta omavaltaisuudesta.

”Ei UIL voi olla mikään diktatuuri-organisaatio, missä puheenjohtaja voi tehdä aivan omavaltaisia päätöksiä ja toimia ilman häntä valvovan hallituksen siunausta!”787 Kokousedustajan kannanotto Uuden Insinööriliiton ylimääräisessä edustajakokouksessa elokuussa 2008.

Elokuun ensimmäisenä päivänä Hotelli Presidentissä Helsingissä pidetystä kokouspäivästä tuli historiallinen. Tiedotusvälineiltä suljettuna pidetyssä UIL:n ensimmäisessä ylimääräisessä edustajakokouksessa äänestettiin siitä, nauttiiko liiton puheenjohtaja luottamusta vai ei. Tuon äänestyksen puheenjohtaja Porokari voitti kahden kolmasosan äänienemmistöllä. Edustajakokouksen mandaatilla hän sai jatkaa tehtävässään. Koska tulos oli puheenjohtajalle myönteinen, kokouspäivää jatkettiin toisen ylimääräisen edustajakokouksen muodossa alle tunti edellisen päättymisen jälkeen. Siinä käsittelyyn tuli Porokarin haastaneen UIL:n johtoportaan tilanne. Nyt äänestettiin siitä, onko liiton hallituksella ja varapuheenjohtajilla vielä luottamus edustajakokouksen silmissä. Annetuista äänistä kolme neljästä puolsi epäluottamuslauseen antamista, mikä tarkoitti varapuheenjohtajiston ja hallituksen erottamista ja uusien valitsemista niiden tilalle. Erotettujen joukossa oli myös KTK:n vanha puheenjohtaja Keijo Houhala, jonka työsuhde UIL:n kanssa purettiin pian tämän jälkeen.788

”Keskusliiton varapuheenjohtajat ja hallituksen jäsenet sekä heidän henkilökohtaiset varajäsenensä eivät nauti edustajakokouksen luottamusta ja heidät erotetaan.”789 UIL, toinen ylimääräinen edustajakokous 1.8.2008.

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

369 Päivän tapahtumat tarkoittivat, että järjestövallan sieppaaminen pois puheenjohtajalta epäonnistui. Jo samana päivänä pidetyssä UIL:n uuden hallituksen ensimmäisessä kokouksessa puheenjohtajalle palautettiin kaikki häneltä aiemmin evätyt oikeudet. Uusi hallitus myös vaihtoi epäluottamuslauseen saaneet ja edustajakokouksen erottamat entiset hallituksen jäsenet pois kaikista UIL:n edustustehtävistä. Myös Akavan hallitukseen valittiin uudet jäsenet edustamaan liittoa.790 Viimeistään elokuinen edustajakokous merkitsi välien rikkoutumista lopullisesti UIL:n sisällä. Lokakuun puolivälissä Kuntien Tekniset ja Suomen Ammattikorkeakoulu- ja opistotekniset (SKT) jättivät haastehakemuksen Helsingin käräjäoikeudelle, mikä tarkoitti, että UIL:n päätösten lainvoimaisuus mitattiin jälleen oikeuslaitoksen käsittelyssä. Hakemuksessa ei kuitenkaan vaadittu ainoastaan UIL:n toisen ylimääräisen edustajakokouksen päätösten julistamista pätemättömiksi, vaan myös IL:n ja KTK:n yhdistämissopimuksen purkamista sekä KTK:n omaisuuden palauttamista.791

KTK haluaa irti Uudesta Insinööriliitosta oikeuden avulla.”792 Helsingin Sanomat lokakuussa 2008.

Samoihin aikoihin haastehakemuksen kanssa myös tiedotusvälineet alkoivat uutisoida KTK:n mahdollisesta erosta. UIL:n hallituksen kokouksessa lokakuun puolivälissä käsittelyyn otettiin Helsingin Sanomien ja Tekniikka & Talouden julkaisemat tiedot, joiden mukaan osa KTK:n jäsenjärjestöistä olisi eroamassa UIL:sta. Kokous päätti selvittää kyseisten järjestöjen viralliset kannat järjestöeroa koskien. Samalla päätettiin vastata liittoa vastaan nostettuun kanteeseen sekä vaatia sen hylkäämistä perusteettomana.793 Vahvistus KTK:laisten tahojen eroon saatiin syksyn edustajakokouksessa. Siellä kaikkiaan viisi liittoa ilmoittivat, että ne ovat eroamassa Uudesta Insinööriliitosta vuoden lopussa. Muutaman päivä edustajakokouksen jälkeen Kuntien Tekniset kokoontui vielä omaan ylimääräiseen edustajakokoukseen, jossa liiton toimintaa päätettiin jatkaa itsenäisenä

Jä r jestös ki s m at väri ttävät vu osi t u han n e n a l kua

370 ammattijärjestönä.794 Nyt oli ratkaistu, että Uusi Insinööriliitto oli tullut tiensä päähän. Alle kolme vuotta järjestötoiminnan aloittamisen jälkeen. Vuosien 2006–2008 tapahtumat eivät ajaneet pelkästään Kuntien Teknisiä törmäyskurssille UIL:n kanssa. Myös Insinööriliiton pitkäaikainen jäsen Julkisen alan Insinöörien Liitto, joka osapuolet olivat perinteisesti vastanneet IL:n julkisen sektorin toiminnasta, nousi näkyvästi liiton linjauksia vastaan.795 Aivan kuten KTK:n kohdalla, myös JIL:n kasvanut kriittisyys UIL:n toimintaa kohtaan kumpusi heikentyneistä mahdollisuuksista, joita julkisen sektorin järjestöillä oli päästä vaikuttamaan liiton asioihin. Aikaisemmin noudatettu herrasmiessopimus oli taannut kohtuulliset mahdollisuudet päästä mukaan Insinööriliiton johtajistoon, mutta elokuussa 2008 tehtyjen linjausten myötä tämä oli vaarassa. Samalla viikolla, kun KTK päätti erota UIL:sta, JIL:n liittokokous pohti eroa UIL:sta sekä mahdollisuutta hakea jäsenyyttä KTK:sta. Koetuista takaiskuista huolimatta JIL päätti pysyä mukana Uuden Insinööriliiton toiminnassa.796

”Hyväksyessään tämän ponnen, edustajakokous velvoittaa hallituksen neuvottelemaan KTK-piirin yhdistysten kanssa liittofuusion päättämisestä hyvässä yhteishengessä.”797 Jäsenjärjestön ponsi UIL:n edustaja kokouksessa marraskuussa 2008.

Kun KTK:n ero UIL:sta oli selvä, jäljellä oli vielä neuvottelut liittofuusion purkamisen ehdoista. UIL:n viimeisen yhteisen edustajakokouksen toive oli, että irtautumisneuvottelut suoritettaisiin sujuvasti yhteistyössä. Tätä vaikeutti käynnissä ollut oikeuskiista KTK:n ja UIL:n välillä. Haasteeseen, jossa KTK vaati siirretyn omaisuuden palauttamista, huomattavaa sopimussakkoa sekä oikeudenkäyntikulujen korvaamista, UIL vastasi kieltävästi. Omassa haasteessaan UIL puolestaan haki KTK:lta vuodelta 2008 saamatta jääneitä noin 600 000 euron jäsenmaksuja, mitä nyt karhuttiin käräjäoikeudessa.798

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

371 Lopputuloksena oli lähes viisi vuotta kestänyt oikeustaistelu, jossa asiaa käsiteltiin eri oikeusasteissa. Tulokseen päästiin lopulta elokuussa 2013, jolloin Helsingin hovioikeus antoi päätöksensä. Hovioikeus ei löytänyt oikeudellisia perusteita hyväksyä KTK:n vaatimuksia UIL:a kohtaan, mikä tarkoitti, ettei KTK saanut järjestöfuusion yhteydessä luovutettua omaisuuttaan takaisin, ja myös pitkän oikeustaistelun kustannukset lankesivat sen maksettaviksi.799 Lopullisesti Uuden Insinööriliiton tarina päättyi vuoden 2013 lopussa. Vuoden viimeisestä päivästä lähtien insinöörien ammattijärjestö jatkoi toimintaansa jälleen perinteisen Insinööriliitto IL ry nimen alla. Uusi keskusjärjestö -hanke huipentuu puheenjohtajan erottamiseen Siinä missä Tietoalan ja muiden järjestöjen liittyminen IL-yhteisöön heijastui pitkälti vain liiton omaan toimintaan, niin 2010-luvun suurin fuusiohanke olisi toteutuessaan muokannut suomalaista työmarkkinakenttää kokonaisuudessaan ja järisyttänyt perusteita, joille se oli 1900-luvun kuluessa rakentunut. Tavoitteena siinä oli ei enempää eikä vähempää kuin koko palkansaajaliikkeen päivittäminen 2000-luvulle. Vuoden 2014 viimeisessä Insinööri-lehdessä IL:n puheenjohtaja Pertti Porokari kertoi marraskuussa Helsingissä hotelli Tornissa järjestetystä salaisesta tapaamisesta, jonne oli kutsuttu kaksikymmentä työntekijäpuolen liittojohtajaa. Kokouksen kokoonkutsujana toimi Palvelualojen ammattiliitto PAM:n puheenjohtaja Ann Selin, ja osallistujat edustivat lähinnä SAK:n ja STTK:n alaisia liittoja. Akavasta mukana olivat Insinööriliiton lisäksi vain Akavan Erityisalat sekä Suomen Ekonomit. Kokouksen alkupuolen puheenvuoroissa nostettiin esiin, että palkansaajapuoli oli jäänyt altavastaajaksi suhteessaan Elinkeinoelämän keskusliittoon. Työntekijäjärjestöt eivät kykene torjumaan EK:n puolelta tulevia heikennysehdotuksia, koska SAK:n, STTK:n ja Akavan voima ”ei vaan riitä.” Tilanteen ratkaisemiseksi pyrkimyksenä tulisi olla vahvemman vastapainon aikaan saaminen työnantajapuolen suuntaan. Sellaisen luomiseksi marraskuisessa kokouksessa alettiin suunnitella työntekijäliittojen yhteistä keskusjärjestöä, johon olisi sulautettu kaikki kolme vanhaa keskusjärjestöä. SAK:n, STTK:n ja Akavan tilalle tulisi Uusi keskusjärjestö.800

Jä r jestös ki s m at väri ttävät vu osi t u han n e n a l kua

372 ”Uuden keskusjärjestön puuhamiehet ja -naiset ovat iloinneet, että nyt päivitetään palkansaajaliike 2000-luvulle. Pyrkimyksenä on muuttaa palkansaajaliikkeen imago ”ei-liikkeestä uutta rakentavaksi, eteenpäin katsovaksi liikkeeksi.”801 Helsingin Sanomat marraskuussa 2015.

Uusi keskusjärjestö -hankkeesta muodostui yksi merkittävistä työntekijäjärjestöjen 2010-luvun yhteisprojekteista, jota seurattiin alusta pitäen tarkasti myös lehdistössä. Se, että projekti ylipäätään käynnistyi, kuvaa sitä, kuinka eri palkansaajaryhmien väliset raja-aidat ovat ajan kuluessa madaltuneet. Jako työntekijöihin, toimihenkilöihin ja ylempiin toimihenkilöihin ei ole enää yhtä vahva kuin mitä se oli vielä joitain vuosikymmeniä sitten. Perinteiset linjat on kuluneella vuosikymmenellä nähty jo mahdollisina ylittää, kun tavoitteena on ollut tehokkaampi edunvalvonta palkansaajien osalta. Akavalaisista liitoista Insinööriliitto otti aktiivisesti osaa UK-hankkeen valmisteluihin puheenjohtaja Porokarin ollessa uutta keskusjärjestöä valmistelleen työryhmään toinen varapuheenjohtaja. Tammikuussa 2015 maan kaikki ammattiliitot kutsuttiin yhteiseen kokoukseen, jossa päätettiin Uuden keskusjärjestön perustamiseen tähtäävän suunnittelutyön aloittamisesta. Lopulta 49 ammattiliittoa ilmoitti lähtevänsä mukaan selvitystyöhön. Insinööriliitto sitoutui vahvasti mukaan UK-hankkeeseen, vaikka ajatus siihen osallistumisesta jakoikin liittoa. Osa jäsenjärjestöistä oli sitä mieltä, ettei hankkeeseen tulisi lähteä mukaan.802 Akavassa IL joutui asiassa eri puolelle pöytää pitkälti kaikkien muiden kanssa, koska muista akavalaisista liitoista vain KTK Tekniikan asiantuntijat sitoutui lopulta valmisteluprosessiin. Korkeasti koulutettujen keskusjärjestö irtisanoutui UK-hankkeesta vain muutama päivä Tornin kokouksen jälkeen. Puheenjohtajansa Sture Fjäderin suulla perusteena tälle oli, että ”koulutetut palkansaajat tarvitsevat jatkossakin oman keskusjärjestön”803 Suunnitelmassa mukana olleiden osapuolien kunnianhimoinen tavoite oli, että Uusi keskusjärjestö aloittaisi toimintansa jo vuoden 2016 kuluessa. Yhden hanketta läheltä seuranneen kuvauksen mukaan Uutta

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

373

Uusi keskusjärjestö -hankkeen suunniteltua toteutumisaikataulua esiteltiin Insinööriliiton tilaisuuksissa syksyllä 2015.

keskusjärjestöä lähdettiin vuoden 2015 alusta rakentamaan vilpittömän innostuneesti, ja alussa asiat sujuivat osapuolten välillä hyvässä hengessä. Tuo innostus tulee esiin myös Insinööriliiton puheenjohtajan puheenvuoroissa, joissa painotettiin, että ”tästä junasta ei kenenkään kannata jäädä pois.” 804 Helmikuussa 2015 pidettiin UK-hankkeen järjestäytymiskokous, jossa valittiin ohjausryhmä valmistelemaan selvitystyötä ja johtamaan hankkeen etenemistä. Insinööriliitto oli ainut akavalainen järjestö, jolla oli edustaja ohjausryhmässä ja sen puheenjohtajistossa. Seuraavaksi vuorossa oli Uuden keskusjärjestön strategian suunnitteleminen ja tehtävien määritteleminen. Marraskuussa keskusjärjestön eri toimintoja valmistelleet työryhmät esittelivät jo tuloksiaan, ja aivan kuun lopussa UK-liitot kokoontuivat vielä tekemään tarkempia linjauksia uuden järjestön toiminnasta ja strategiasta. Seuraavan kerran selvitystyöhön osallistuvien liittojen piti kokoontua maaliskuussa, ja aiesopimus uudesta keskusjärjestöstä suunniteltiin allekirjoitettavaksi kesäkuussa 2016.805

Jä r jestös ki s m at väri ttävät vu osi t u han n e n a l kua

374 ”Selvitysryhmän mukaan uutta keskusjärjestöä tarvitaan luomaan puitteet ”asianmukaisten työehtojen turvaamiseksi yhtä lailla palkansaajille, itsensä työllistäjille kuin yksinyrittäjille”. Järjestön keskeinen tavoite on olla sopijan lisäksi vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja.”806 Uuden keskusjärjestön ohjausryhmä joulukuussa 2015.

Alkuinnostuksen jälkeen uuden noin 1,7 miljoonaa palkansaajaa edustaneen suurjärjestön rakentaminen muuttui hankalammaksi sitä mukaan, kun asioista piti todella alkaa päättää. Tehtävä ei tietenkään ollut helppo. Uutta keskusjärjestöä toteuttaneiden piti yrittää päättää kokonaan uuden järjestön rakenteesta ja toiminnasta tavalla, joka tyydyttäisi hankkeen lukuisia osapuolia. Osapuolia, jotka olivat mukana prosessissa hyvin erilaisista lähtökohdista käsin. Insinööriliiton jäsenistössä Uusi keskusjärjestö herätti runsaasti kysymyksiä. Niitä käsiteltiin toistuvasti liiton hallituksessa, edustajakokouksissa ja muissa yhteyksissä vuosien 2015 ja 2016 aikana. Asiat, joihin haluttiin vastauksia, koskivat koulutuspolitiikkaa ja insinööriopintojen aseman turvaamista uudessa tilanteessa, UK-hankkeen kustannuksia, IL:n mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin Uudessa keskusjärjestössä sekä liiton tulevia suhteita YTN:n ja JUKO:n suuntaan.807 Vielä maaliskuussa 2016 yli kaksisataa jäsenjärjestöjen edustajaa saapui ylimääräisille järjestöjohtajien neuvottelupäiville keskustelemaan Insinööriliiton kannasta UK-hankkeeseen liittyen. Kokouksessa käsiteltiin yli 140 etukäteen toimitettua kysymystä, joiden pohjalta haettiin selvyyttä IL:n rooliin ja asemaan Uudessa keskusjärjestössä.808 Kokous ennakoi Insinööriliiton toukokuussa pidettävää edustajakokousta, jossa liitto lopullisesti päättäisi kannastaan UK-hankkeen suhteen. Maaliskuu 2016 muodostui kriittiseksi Uudelle keskusjärjestölle. Vielä kuun alussa keskusjärjestöhankkeen johto oli julkisuudessa optimistinen sen suhteen, että asia etenee tulevana kesänä. Kuun puolivälissä kuitenkin jo uutisoitiin, että jättijärjestön synty oli kariutumassa, koska useammat STTK:n liitot – Tehy etunenässä – pohtivat pois jäämistä. Ensin hankkeesta ehti kuitenkin irtautua KTK Tekniikan asiantuntijat, eli toinen akavalai-

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

375 sista liitoista. Tämän jälkeen irtautumisilmoituksen antoi Tehy, jota seurasivat nopeasti Liiketalouden liitto LTA, Valtion työntekijöiden liitto Pardia sekä Julkis- ja yksityisalojen toimihenkilöliitto Jyty.809 Kun Insinööriliitto 20. toukokuuta päätti omasta sitoutumisestaan Uuteen keskusjärjestöön, oli jo tiedossa, ettei keskusjärjestölle alun perin asetetut tavoitteet toteutuisi.810 Tuossa tilanteessa myös IL:n johto luopui keskusjärjestöhankkeesta. Kysymystä Insinööriliiton jäsenyydestä ei lopulta edes tuotu edustajakokouksen päätettäväksi, vaan se tehtiin saman päivän aamuna järjestetyssä liito hallituksen kokouksessa. Edustajakokous asettui päätöksen taakse painottaen, että jatkossa Insinööriliitto keskittyy Akavaan.811

”Insinööriliitto irtautuu hankkeesta. Insinööriliitto päättää jäädä keskusjärjestö Akavaan ja keskittyä sen toiminnan kehittämiseen.”812 Insinööriliiton edustajakokouksen päätös 20. toukokuuta 2016.

Irtautumispäätöstä seurasi välittömästi jälkinäytös, jossa purettiin jo useamman vuoden ajan Insinööriliiton sisälle kertyneitä järjestöpoliittisia jännitteitä. Hyvissä ajoin ennen edustajakokousta yksi IL:n jäsenjärjestöistä jätti aloitteen, jossa vaadittiin, että kokouksessa tulisi äänestää liiton puheenjohtajan, hallituksen ja varapuheenjohtajien luottamuksesta. Tuo asia tuli käsittelyyn heti seuraavana kohtana irtautumispäätöksen jälkeen. Luottamusäänestyksen taustalla vaikutti tekijöitä, jotka olivat jo pidempään aiheuttaneet ristiriitoja Insinööriliiton sisällä. Yksi niistä koski Uusi keskusjärjestö -hanketta ja liiton johdon toimintaa siihen liittyen. Puheenjohtaja Porokari oli alusta pitäen sitoutunut Uuteen keskusjärjestöön, ja hän myös lukeutui sen keskeisiin puuhamiehiin. Osa liiton jäsenkuntaa oli asian suhteen epäilevämpi, ja osa vastusti sitä. Kritiikille, jota hanketta kohtaan IL:ssa esitettiin, on nähtävissä useampia syitä. Koettiin, että Uuden keskusjärjestön myötä Insinööriliiton toiminta insinöörien perinteisenä ammattijärjestönä oli uhattuna. Akavan poisjäänti keskusjärjestöhankkeesta tarkoitti, että insinöörien akavalaisuus oli mahdollisesti vaarassa. UK-hanketta myös leimattiin liian työntekijäorientoituneeksi

Jä r jestös ki s m at väri ttävät vu osi t u han n e n a l kua

376 projektiksi, jossa oli syntymässä ennemminkin uusi SAK kuin koko työntekijäkentän yhteinen keskusjärjestö. Uuteen keskusjärjestöön kohdentunut protesti konkretisoitui Insinööriliitossa maaliskuussa 2016. Tuolloin ”ryhmä insinöörivaikuttajia” – tosiallisesti joukko puheenjohtaja Porokarin linjan vastustajia – perusti uuden yhdistyksen, Akavan insinöörit. Sen tarkoitus oli olla järjestäytymiskanava niille insinööreille, jotka jättäytyisivät Uuden keskusjärjestön ulkopuolelle, mikäli IL tekisi päätöksen liittyä siihen. Kun asiasta uutisoitiin, nostettiin esiin, että Insinööriliittoa uhkaa mahdollinen hajoaminen. Hankkeen puuhamiehet tosin korostivat, että Akavan insinöörit aloittaisi toiminnan ainoastaan, mikäli Insinööriliitto päättäisi liittyä Uuteen keskusjärjestöön. Järjestöpoliittisella manööverillä onnistuttiin kuitenkin viestimään, että mahdollinen UK-jäsenyys olisi todellinen uhka Insinööriliiton yhtenäisyydelle.813 Toinen tärkeä syy vuoden 2016 luottamusäänestyksen taustalla oli Insinööriliiton sisäiset henkilösuhteet. Liiton johdon jatkosta päättäminen henkilöityi voimakkaasti liiton puheenjohtajaan, joka vain puoli vuotta aikaisemmin oli valittu uudelle jatkokaudelle. Tuossa puheenjohtajavaalissa ja jo sitä aikaisemminkin Insinööriliiton sisältä oli kuitenkin noussut kritiikkiä sitä kohtaan, miten puheenjohtaja luotsasi liittoa. Aivan kuten aiemmin edeltäjäänsä, myös Porokaria kritisoitiin nyt johtamistyylistään IL-yhteisön suuntaan sekä liian omavaltaisesta vallankäytöstä. Myös tiedotusvälineisiin oli jo jonkin aikaa tihkunut tietoja IL:n sisäisistä ongelmista. Niistä kerrottiin muun muassa Helsingin Sanomissa loppuvuodesta 2015. Tuolloin uutisoinnissa nostettiin esiin, että Insinööriliiton kentältä tulee jatkuvasti viestiä, että liiton tulisi olla keskustelevampi, sisäisesti yhtenäisempi sekä yhteistyökykyisempi Akavan suuntaan.814 Ennen kaikkea järjestöpoliittiset erimielisyydet ja liiton sisäiset henkilöristiriidat johtivat siihen, että kevään 2016 edustajakokouksessa äänestettiin Insinööriliiton johdon luottamuksesta. Äänestyksen tulos oli selvä. Liiton puheenjohtaja, varapuheenjohtajat, hallituksen jäsenet ja varajäsenet joutuivat eroamaan. Insinööriliiton seuraavaksi puheenjohtajaksi valittiin insinööri Samu Salo, joka valintapuheessaan painotti, että hänen ensimmäinen tehtävänsä on Insinööriliiton eheyttäminen. Tämä tarkoitti järjestöpoliittisten skismojen ja valtataisteluiden ratkaisemista sekä liiton sisäisen tasapainon palauttamista.

VII Uu si v uo s i t uhat ja e ril a is e t ha a st ee t

377 Näitä rivejä kirjoitettaessa on kulunut lähes tarkalleen kolme vuotta Hämeenlinnan edustajakokouksen tapahtumista. Pidemmän Insinööriliiton oman järjestötoiminnan epävakaan kauden jälkeen juuri nyt näyttää siltä, että tilanne liiton sisällä on toistaiseksi onnistuttu rauhoittamaan.

Jä r jestös ki s m at väri ttävät vu osi t u han n e n a l kua

Insinööriliiton 100-vuotta

379

Insinööriliiton 100-vuotinen historia on ennen kaikkea kasvu-

tarina, jossa teknistyvän Suomen rakentajia edustava järjestö kasvaa ja kehittyy osana laajempia yhteiskunnallisia kehityskulkuja insinöörien ammattijärjestöksi. Tampereen Teknillisten ensimmäiset vuosikymmenet olivat pitkälti yhdistystoiminnan harjoittelun aikaa, jolloin pääpaino oli ammattillis-aatteellisessa työssä. Siinä korostui yhdessäolo oman ammattikunnan edustajien kanssa sekä ammatillinen kasvu erilaisten koulutustapahtumien ja tehdasvierailujen muodossa. Myös oman jäsenkunnan asioiden edistämisen elementti oli alusta pitäen mukana yhdistyksen työssä. Sitä toteutettiin aktiivisesti ja korrektisti kirjelmöimällä ja muuten omista tavoitteista viestimällä. Tekniikan keskikoulutuksen suorittaneiden yhdistyksen toiminta oli ensimmäiset vuosikymmenet vahvasti paikallista, tamperelaista. Runsaassa kahdessa vuosikymmenessä Tampereen Teknilliset kasvoi eri puolille Suomea levittäytyneiden insinöörien yhdistykseksi, ja vuonna 1946 Tampereen Teknillisten nimi muutettiin Yleiseksi Insinööriyhdistykseksi. Siitä pitäen insinöörien yhdistys on todella ollut kansallisen tason järjestö. Koska järjestö myös kasvoi nopeasti, sen toiminnan uudelleen organisointi liittomallin pohjalta tuli pian ajankohtaiseksi. Tämä tapahtui vuonna 1954, jolloin yhdistyksen nimi muutettiin Insinööriliitoksi, ja siitä pitäen IL:n toiminnan perusrakenne on säilynyt muuttumattomana. Insinööriliiton järjestötyölle kuluneet sata vuotta ovat merkinneet ennen kaikkea toiminnan laajentumista ja ammattimaistumista. Kun 1900-luvun alkupuoliskolla toimittiin täysin vapaaehtoisvoimin ja harrastuspohjalta, niin yhdistyksen mahdollisuudet ja osaaminen asiakysymyk-

Jä r jestös ki s m at väri ttävät vu osi t u han n e n a l kua

380 sissä olivat väkisinkin rajalliset. Viime vuosisadan jälkipuoli oli puolestaan nopeaa IL:n järjestötyön ammattimaistumisen aikaa. Tämä tuli esiin muun muassa henkilöstömäärän lisääntymisenä sekä kokonaan uudenlaisten erityisosaajien, kuten lakimiesten ja tiedotusalan ammattilaisten, palkkaamisena liiton palvelukseen. Vuosituhannen taitteeseen tultaessa Insinööriliitosta oli jo kehittynyt laaja, kymmenittäin henkilöitä työllistävä organisaatio. Muutosta ammattimaisempaan toiminnan tapaan edesauttoi liiton talouden kehitys. Vuosikymmenien ajan Insinööriliiton heikko taloustilanne asetti rajoituksia toiminnalle, mutta 1980-luvulta lähtien asia alkoi korjaantua. Koulutuspolitiikka ja työmarkkinatoiminta ovat olleet Insinööriliiton toiminnan kulmakiviä. Niiden parissa IL:ssä on tavalla tai toisella toimittu koko liiton olemassaolon ajan. Ensimmäinen koulutuspoliittinen kysymys, jonka parissa työ alkoi heti Tampereen Teknillisten perustamisen jälkeen, koski insinöörin arvonimen vakinaistamista ja vahvistamista Tampereen teknillisen opiston suorittaneiden oppiarvoksi. Tuo tavoite saavutettiin vuonna 1943 yhteistyössä Driftingenjörförbundet i Finlandin kanssa. 1900-luvun jälkipuolella Insinööriliittoa työllistäneiden koulutuspoliittisten teemojen listalle nousivat esimerkiksi insinöörikoulutuksen tason turvaaminen ja kehittäminen, insinöörikorkeakouluhanke, ylioppilastutkinnon saaminen opintojen lähtökohdaksi sekä insinööriopintojen muuttuminen ammatillisen korkean-asteen koulutukseksi. Aivan vuosisadan lopulla Insinööriliittoa työllisti ammattikorkeakoulu-uudistus, jossa insinööriopinnot muuttuivat korkeakouluopinnoiksi. IL:n pitkäaikainen haave tekniikalle omistetuista insinöörikoreakouluista jäi lopulta toteutumatta, mutta liiton aktiivinen rooli AMK-jatkotutkintojen puolestapuhujana edesauttoi niiden syntymistä joitain vuosia myöhemmin. Insinööriliiton koulutuspoliittisen työn kestoteema on jo yli puolen vuosisadan ajan ollut insinöörien koulutusmääriin vaikuttaminen. 1960luvun alussa, jolloin tekniikan koulutussektoria laajennettiin Suomessa voimakkaasti, liitto otti jo vahvasti kantaa sen puolesta, että insinöörien koulutusmääriä tulee kasvattaa harkitusti ja hallitusti. 1980-luvulla IL viesti toistuvasti siitä, ettei insinöörien koulutusmääriä tulisi kasvattaa eikä Suomeen perustaa uusia teknillisiä oppilaitoksia. Vuosisadan lopulla, jolloin tekniikan koulutusta jälleen lisättiin voimakkaasti, Insinööriliitto

V III I ns inö ö ril ii to n 1 0 0 -v uot ta

381 alkoi painottaa sitä, että koulutusmäärien tulee vastata yhteiskunnalliseen kysyntään. Siinä missä työskentely koulutuspoliittisten kysymysten parissa on aina ollut osa Insinööriliiton toimintaa, niin varsinainen työmarkkinaedunvalvonta tuli osaksi liiton työtä vasta 1970-luvulla. 1960-luvulla kysymys edunvalvontatyön käynnistämisestä jakoi liittoa voimakkaasti. Se asetti opiskelijat, nuoret insinöörit ja joukon työmarkkinaorientoituneita insinöörejä vastakkain IL:n perinteistä toimintaa kannattaneiden kanssa. Siitä, lähdetäänkö edunvalvontatoimintaan mukaan vai ei, muodostui suurin koko 1960-luvun jälkipuolen Insinööriliitossa käsitelty kysymys. Vuosikymmenen lopussa oli jo selvää, että Insinööriliitto tulee tulevaisuudessa toimimaan myös insinöörien edunvalvontajärjestönä. Päätökset siitä, miten IL alkaa toteuttaa rooliaan insinöörien työmarkkina-asioiden ajajana, tehtiin 1970-luvun kuluessa. Useammista erilaisista vaihtoehdoista päädyttiin malliin, jossa edunvalvonta suoritetaan liiton sisällä, eikä asiaa varten perusteta uusia organisaatioita, kuten diplomi-insinööreillä. Edunvalvontatyö päätettiin myös toteuttaa yhteistyössä muiden tahojen kanssa, jotta sillä olisi enemmän painoarvoa. Lukuisten neuvottelujen ja erilaisten toimintasuunnitelmin jälkeen vuonna 1973 päädyttiin vaihtoehtoon, jossa IL, diplomi-insinöörien KAL ja Akava perustivat yhdessä Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelukunnan vastaamaan yksityisen sektorin ylempien toimihenkilöiden neuvottelutoiminnasta. YTN:n perustamisen jälkeen vuorossa oli keskusjärjestön valinta. Sen suhteen Insinööriliitto ja KAL toimivat tiiviissä yhteistyössä, ja vuonna 1976 molempien valinta osui Akavaan. Keskusjärjestö myös teki huomattavia myönnytyksiä insinöörijärjestöjen suuntaan saadakseen ne jäsenkuntaansa. 1970-luvun jälkipuoli oli merkittävä käänne Insinööriliiton historiassa, koska tuolloin liiton toiminta laajentui YTN:n ja Akavan suuntaan. Seuraavan vuosikymmenen alusta pitäen oli sitten nähtävissä liiton järjestötyön painopisteen nopea siirtyminen edunvalvonta-asioihin. Insinöörien palkkauksen kehittäminen, työaikalainsäädäntöön vaikuttaminen ja sitovien työehtosopimusten tavoittelu tulivat IL:n toiminnan tavoitteiden keskiöön. Vuonna 1986 saavutettu toimihenkilötupo, jossa myös YTN oli mukana, oli puolestaan yksi tärkeä askel, joka viestitti toimihenkilöiden aseman parantumisesta palkansaajakentällä.

Jä r jestös ki s m at väri ttävät vu osi t u han n e n a l kua

382 Vaikka sitovia koko ylempien toimihenkilöiden kenttää koskevia työehtosopimuksia ei saavutettu toistuvista pyrkimyksistä huolimatta, niin yritys- ja alakohtaisista teseistä muodostui 1990-luvun ja 2000-luvun alkuvuosien aikana tärkeä osa ylempien sopimustoimintaa. Ne olivat tapa, jolla Insinööriliitto ja YTN onnistuivat turvaamaan teollisuudessa ja yrityksissä työskentelevien insinöörien työelämää. Insinööriliiton työmarkkinatoiminnan historiassa yksi keskeinen ajan kuluessa tapahtunut muutos koskee työtaistelutoimia. Kun päätös työmarkkinatoiminnan aloittamisesta tehtiin liitossa 1970-luvulla, niin painotus oli, ettei Insinööriliitto aja asiaansa aggressiivisen edunvalvonnan keinoin. Työtaistelutoimet rajattiin selväsanaisesti liiton toiminnan ulkopuolelle. Kokemuksen karttuessa työmarkkinakentältä linjanveto muuttui vähitellen. 1980-luvulla työtaisteluiden ja painostustoimien mahdollisuus jo tunnustettiin, ja samalla niiden suunnittelu sekä niihin varautuminen vakiintuivat osaksi Insinööriliiton toimintaohjelmaa. 1990-luvun alussa IL alkoi myös kerryttää työtaistelurahastoa mahdollisia lakkotoimia silmällä pitäen, ja samaan aikaan toteutettiin myös ensimmäiset yksityisen sektorin ulosmarssit. Lokakuussa 1990 IL oli mukana masinoimassa ylempien toimihenkilöiden ulosmarssia vauhdittaakseen lukkiutuneita työehtosopimusneuvotteluja. Keväällä 1996 YTN oli puolestaan mukana ulosmarssissa, joka järjestettiin työaikalain muutosten vastustamiseksi. Suhtautuminen työtaistelutoimiin on useammassa kohdassa historiaa erottanut Insinööriliittoa sen tärkeimmistä työmarkkinakumppaneista. 1980- ja 1990-luvuilla tapahtui toistuvasti se, että IL:n näkemykset ja valmiudet työtaisteluasiaan liittyen poikkesivat KAL:n ja SEFE:n ajatuksista. Vaikka Insinööriliitto ei missään historiansa vaiheessa ole ollut työtaisteluorientoitunut ammattijärjestö, niin ylempien toimihenkilöiden keskuudessa insinöörit ovat useamman kerran historian aikana osoittaneet eniten valmiuksia pakkokeinojen hyödyntämiseen. Vuosituhannen taitteen jälkeen YTN:n sisällä tapahtui kuitenkin muutos. Vuonna 2007 järjestettiin ensimmäinen lakkotoimi, johon YTN kokonaisuudessaan sitoutui. Myös YTN:n kohdalla aikaisemmasta mahdottomuudesta on viimeisen vuosikymmenen aikana tullut yksi työmarkkinatoiminnassa käytössä olevista vaihtoehdoista. YTN on historiansa ajan muodostanut Insinööriliiton tärkeimmän

V III I ns inö ö ril ii to n 1 0 0 -v uot ta

383 yhteistyöfoorumin työmarkkina-asioissa. IL:n muulla yhteistoiminnalla koti- ja ulkomaisten insinöörijärjestöjen kanssa on selvästi pidempi historia. Yhteys TEK:n edeltäjään Suomalaisten Teknikkojen Seuraan oli alusta pitäen tiivis, samoin yhteys ruotsinkielisiin insinöörijärjestöihin TFiF:iin ja DIFF:iin oli olemassa jo varhain. 1960-luvulla suomalaisten insinöörijärjestöjen yhteistyö alkoi saada yhä järjestäytyneempiä muotoja, kun ne sopivat tekniikan täydennyskoulutuksen järjestämisestä yhdessä sekä yhteisestä julkaisutoiminnasta. Insinöörien kansainvälisen yhteistyön ylläpitämiseksi perustettiin taas Suomen insinöörijärjestöjen kansallinen komitea (KANSKO). Insinööriliiton 1940-luvulla alkanut pohjoismainen yhteistyö laajeni 1960-luvulla European Federation of National Engineering Associationsin (FEANI) ja World Federation of Engineering Organisationin (WFEO) jäsenyyksien myötä Eurooppaan ja maailmaan FEANI ja WFEO muodostivat pitkään Insinööriliiton tärkeimmät kansainvälisen toiminnan foorumit, kunnes 1990-luvun EU-kehityksen myötä se sai jälleen uusia muotoja. Liiton aktiiviset pyrkimykset Eurooppaan tuottivat joukon jäsenyyksiä erilaisissa organisaatioissa ja omia edustajia nousi myös vaikuttajapaikoille esimerkiksi Euroopan Metallin hallitukseen. Viimeisin vaihe suomalaisten insinöörijärjestöjen kansainvälisen yhteistyön organisoinnissa on ollut Engineers Finlandin synty vuonna 2019. Sen perustaminen merkitsi KANSKOn toiminnan lakkauttamista, ja suomalaisten insinöörijärjestöjen kansainvälisen toiminnan uudelleen suuntaamista jossain määrin. Jatkossa Engineers Finland edistää koulutus-, elinkeinopoliittisia ja työmarkkinatavoitteita kansallisesti ja kansainvälisesti. Engineers Finland on myös hakemassa pohjoismaisen insinöörijärjestön Association of Nordic Engineers ANEn jäsenyyttä. Yhdellä tapaa Engineers Finlandin perustaminen onkin askel suomalaisten insinöörijärjestöjen alkuperäisen yhteistoiminnan suuntaan, eli pohjoismaiselle rintamalle. Yksi Insinööriliiton historiasta esiin nouseva asia ei kuitenkaan ole vielä toteutunut suomalaisten insinöörijärjestöjen välillä. Vuosikymmenien saatossa on useampaan kertaan toistunut ajatus kaikille tekniikan parissa työskenteleville yhteisen järjestön perustamisesta. Tämä tekniikan tekijöiden kattojärjestö tai heidän yhteinen ammattiliittonsa toisi yhteen insinöörit, diplomi-insinöörit ja muut alalla työskentelevät koulutus

Jä r jestös ki s m at väri ttävät vu osi t u han n e n a l kua

384 taustasta tai työnkuvasta riippumatta. Toistaiseksi Tekniikan Ammattilaisten Liiton perustaminen ei ole onnistunut. Insinööriliiton mukanaolo erilaisissa järjestöhankkeissa kuvaa osaltaan liiton toimijaroolin muutosta. Osa IL:n kasvutarinaa on kuluneiden sadan vuoden aikana ollut insinöörien järjestön vaikutusvallan kasvu suomalaisessa yhteiskunnassa. Vuosituhannen taitteessa IL oli kasvanut jo siihen pisteeseen, että liitolla oli aktiivinen rooli suomalaisen työmarkkinakentän uudistushankkeissa. Tällainen oli muun muassa 1990-luvun puolivälin idea teknisten alojen suurliitosta sekä Uusi keskusjärjestö -projekti seuraavalla vuosikymmenellä. 2000-luvun alkua ovat Insinööriliitossa leimanneet järjestön sisäiset skismat ja valtataistelut. Juuri nyt ne on onnistuttu jälleen siirtämään syrjään. Vuonna 2019 satavuotias Insinööriliitto on ammattimainen insinöörien ammattijärjestö, joka toiminnallaan pyrkii turvaamaan jäsenistönsä asioita. Samaan aikaan liitto kohtaa haasteita, joita ympäröivä yhteiskunta sille asettaa. Insinööriliiton viettäessä 50-vuotisjuhliaan vuonna 1969, liitto oli suuren muutoksen kynnyksellä. Tuolloin ammatillis-aatteellinen yhdistys oli nopeasti muuttumassa insinöörien edunvalvontaorganisaatioksi, ja suurin kysymys järjestön sisällä tuolloin oli, miten työmarkkinatoiminta ratkaistaan. Kun IL nyt juhlii satavuotiasta taivaltaan, niin jälleen on havaittavissa merkkejä muutoksesta. Tällä kertaa kyse on insinöörien ja koko palkansaajaliikkeen ammattijärjestöjen roolista ja asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Jo jonkin aikaa on ollut näkyvissä, että 1900-luvun jälkipuolella vakiintunut kotimainen työmarkkinajärjestelmä on muutoksessa. Palkansaajat eivät enää kiinnity omiin ammattijärjestöihinsä samalla tavoin kuin vielä 1900-luvun jälkipuolella. Myös Insinööriliitto on joutunut kohtaamaan tämän ongelman. Siinä missä IL vuosikymmenien ajan oli insinööreille itsestään selvä vaihtoehto, niin asia ei näin enää ole. Insinööriliiton perustehtävä – insinöörien asioiden ajaminen koulutuspolitiikassa ja työhön liittyvissä kysymyksissä – on kuitenkin yhä edelleen ajankohtainen. Näköpiirissä ei myöskään ole, että IL:n edustaman ryhmän, insinöörien, merkitys olisi muuttumassa yhteiskunnassa. Kuten tämänkin tutkimuksen alussa jo tuotiin esiin, kuluneet sata vuotta ovat olleet yleisen teknistymiskehityksen aikaa. Teollistuminen ja teollinen

V III I ns inö ö ril ii to n 1 0 0 -v uot ta

385

Kun Tampereen Teknilliset perustettiin keväällä 1919, asia ei ylittänyt uutiskynnystä. Insinööriliiton ja sen paikallisosaston Tampereen Insinöörien juhlistaessa satavuotista taivaltaan huhtikuussa 2019 myös Tampereen tunnetuin maamerkki, Näsinneula, juhlisti insinöörijärjestön merkkipäivää. Lähde: Särkänniemi.

muutos, teknologiariippuvuuden lisääntymisen ja tekniikan yhteiskunnallisen merkityksen kasvu ovat leimanneet aikaa, jolloin Insinööriliitto on ollut olemassa. Ennusmerkkejä ei ole näköpiirissä siitä, että tekniikan merkitys olisi maailmassa pienentymässä. Pikemminkin päinvastoin.

Jä r jestös ki s m at väri ttävät vu osi t u han n e n a l kua

386

Lähteet ja kirjallisuus Arkistolähteet Toimihenkilöarkisto Insinööriliittoa koskevat aineistot (pöytäkirjat, toiminta- ja vuosikertomukset, tutkimukset, selvitykset, raportit, lehdistötiedotteet, muistiot, kirjeet jne.) Insinööriliiton arkisto Insinööriliittoa koskevat aineistot (pöytäkirjat, toiminta- ja vuosikertomukset, tutkimukset, selvitykset, raportit, lehdistötiedotteet, muistiot, kirjeet jne.) Kansallisarkisto Yhdistysasiakirjat Tampereen kaupunginarkisto Tampereen Teknillisen Seuran aineistot 1920luvulta

Aikakauslehdet Tampereen Teknilliset ry. Johtokunnan tiedoitus Tampereen Teknilliset r.y Tampereen Teknilliset r.y. Tiedoitusjulkaisu Yleinen Insinööriyhdistys r.y:n tiedoitusjulkaisu Insinöörilehti Insinöörikunta Insinööri Uusi Insinööri

Muut lähteet Education at a Glance. OECD Indicators. OECD 1993. Helsingin hovioikeus, tuomio nro 2317. Antamispäivä 30.8.2013. Diaarinumero S 12/868. Kuntien Tekniset KTK ry ja Suomen Ammattikorkeakoulu- ja opistotekniset SKT ry, haastehakemus Helsingin käräjäoikeudelle 13.10.2008. Diaarionumero L08/29878. Magnus Malmbergin haastattelu 28.5.1985 (Insinöörien muistitietohaastattelut.) Metalliteollisuuden Keskusliitto MET ja Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestö YTN, Työehtosopimus. 16.12.1994.

Nokia Mobile -dokumentti. Ohjaus Arto Koskinen, tuotanto Marianne Mäkelä, Illume Oy. 2017. Jorma Reini, Nuori insinööri. Vastavalmistuneille insinööreille osoitettu päiväämätön kirje keväällä 1976. Research and development effort in Finland 1962–1966. Finnish Research Council for Technical Sciences. Helsinki 1968. STK ja YTN, muistio perussopimuksen soveltamisesta 9.12.1974. Suomen Konsulttitoimistojen Liitto SKOL ry ja Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelujärjestö, YTN ry, Työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirja. 2.3.1995. Suomen tilastollinen vuosikirja 1912. Keisarillisen Senaatin Kirjapaino. Helsinki 1912. Suomen tilastollinen vuosikirja 1969, 126–127, 147. Suomen virallinen tilasto, Tiede ja teknologia 1987. Tilastokeskus 1987. Suomen virallinen tilasto, Tilastokeskus, Kansantalouden tilinpito. Tilastokeskus, työvoimatutkimus. Valtakunnansovittelijan tiedote 27.8.1991. Valtioneuvoston päätös teknillisen korkeakoulun tutkintosäännön vahvistamisesta. Suomen asetuskokoelma. N:o 401. 1943. Yhteistyösopimus Akavan, Insinööriliiton ja Korkeakouluinsinöörien ja Arkkitehtien Keskusliiton välillä 15.10.1973. Mikael Åkerblom ja Markku Virtaharju, Tiede ja teknologia 1987. Tilastokeskus. Helsinki 1987.

Haastattelut Pasi Asikainen 5.9.2017 Tommi Grönholm 24.2.2017 Esa Kokka 24.4.2017 Juha-Veikko Kurki 17.5.2017 sekä 10.8.2018 Matti J. Mäkelä 16.1.2017 Esko Mälkönen 10.10.2018 Mikko T. Niemi 30.1.2019 Petteri Oksa 29.3.2017 Antti Piippo 4.6.2019

L ä h t ee t ja kirja l l is uus

387 Hannu Saarikangas 31.10.2018 Samu Salo 30.1.2017 Harri Savolainen 7.3.2017 Aila Tähtitanner 5.2.2019 Matti Viljanen 14.2.2017

Komiteamietinnöt Alemman teknillisen opetuksen järjestämisen komitea. Komiteamietintö 10/1908. Valtion teknillisten toimien pätevyysvaatimuskomitean mietintö. Komiteamietintö 3/1956. Valtioneuvoston kirjapaino. Helsinki 1956. Teknillisen opetuksen komitean mietintö. Komiteanmietintö, A, 1971:8. Helsinki 1971. Vuoden 1971 koulutuskomitean mietintö. Komiteanmietintö, 1973:52. Helsinki 1973.

Artikkelit ja kirjallisuus 40 vuotta insinöörien yhteistoimintaa. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 2/1959. Jarmo Aaltonen, Kuusi keskeistä teollisuusliittoa kasaavat rivejään. Helsingin Sanomat 27.10.1993. Jarmo Aaltonen, Teollisuuden ammattiliittojen yhteistyö koettelee keskusjärjestöjä. Helsingin Sanomat 26.4.1994. G. A. Suomen ja Saksan kauppasuhteista. Insinöörilehti 1/1953. Sirkka Ahonen, Yleissivistävä koulutus hyvinvointiyhteiskunnassa. Teoksessa Tiedon ja osaamisen Suomi. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960luvulta 2000-luvulle. Toim. Pauli Kettunen ja Hannu Simola. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hämeenlinna 2012. Lasse Ahtiainen, Palkansaajien järjestäytyminen vuonna 2017. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 2019:10. TEM 2019. Minna Anttonen, Järjestöjohto toivotti Tietoalan tervetulleeksi. Uusi-Insinööri 6/2011. Arkkitehtuurin koulutus tienhaarassa. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 4/1965. Matti Arvaja, Teknisen alan jättiliitto heiluttaisi keskusjärjestöjä. Turun Sanomat 28.11.1993. Arvonimikysymys. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 33. 1937. Arvonimikysymys julkisessa keskustelussa. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 50. 1943. Arvonimikysymys uudelleen esillä. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 50. 1943. Arvonimikysymys ratkaistu. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 53. 1944. AS, Yksityisen sektorin painostusvalmius kuntoon. Insinöörikunta 4/1986.

Asetus valtion teknillisistä oppilaitoksista annetun asetuksen muuttamisesta. Suomen asetuskokoelma. N:o 1019. 1943. Asiallisuutta työllisyyskeskusteluun. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 3/1969. Hannu Asikainen, Nuorjäsenenä Insinööriliiton paikallisyhdistyksessä. Insinöörikunta 3/1981. Juhana Aunesluoma, Nykyaikaa rakentamassa. Tekniikan Akateemisten Liitto TEK edeltäjineen 1896–1996. Tekniikan Akateemisten Liitto. Helsinki 2004. Veli-Matti Autio, Opetusministeriön historia 7. Vakiintuneisuudesta uusien muotojen etsimiseen 1981–1995. Opetusministeriö. Helsinki 1997. Tapio Bergholm, Laatua ja vapaa-aikaa. Tulopolitiikan aika II. Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö vuodesta 1977. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Porvoo 2018. Tapio Bergholm, SAK:n historia. SAK. Helsinki 2013, 35. Diplomi-insinööri ja insinööri. Tampereen Teknilliset. N:o 27. 1935. DLP, Paikallinen sopimus avuksi. Kansan Uutiset 6.11.1991. Driftingenjörförbundet r.f:n ja Tampereen Teknilliset r.y:n yhteistoiminta. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 47. 1941. T.J. Erola, Juhlien jälkeen. Insinöörilehti 12/1969. Eräitä ei nosteta ojasta. Insinöörilehti 1–2/1969. Eräs joukosta, Kotimaisten voimain syrjäyttämisestä. Teknillinen Aikakauslehti 3/1913. Että edunvalvonta olisi helpompaa. Insinööri 7–8/2005. Etukysymyksiä on harkittava. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 1/1967. EV-L, Valtion vastattava osaltaan insinöörien työllistämisestä. Insinöörikunta 5/1982. Maiju Gebhard, Kotitalous koneellistuu. Insinöörilehti 2/1956. Jarno Hartikainen, STTK:n Palola hautasi toiveet 1,7 miljoonan palkansaajan jättiliitosta. Helsingin Sanomat 19.5.2016. Urpo Harva, Tekniikka ja ihmisyys. Insinöörilehti 6/1953. Riitta Hjerppe, Suurimmat yritykset Suomen teollisuudessa 1844–1975. Societas Scientiarum Fennica. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk. H. 123. Helsinki 1979. Kai Hoffman, Insinöörikunta, kehitys, nykyisyys, tulevaisuus. Insinööriliitto. Helsinki 1974. Huippu-teknologian viennin kasvu Suomessa Euroopan nopeinta. Tietoaika 2/1996. Heikki K. Huotari, Ideasta markkinointikelpoiseksi tuotteeksi. Insinöörilehti 4/1969. Martti Häikiö, Nokia Oyj:n historia. Edita. Helsinki 2001.

388 Riikka-Maria Illman, Suomen insinöörijärjestöjen kansallinen komitea KANSKO 1960–2010. Kansko. 2012. Insinöörejä koulutetaan kortistoon. Kansan Uutiset 16.10.1991. Insinöörejä liian paljon. Kauppalehti 14.10.1991. Insinööri ja itsenäinen maa. Pääkirjoitus. Insinöörilehti. 10/1967. Insinöörien asema työmarkkinoilla on selvitettävä. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 1/1969. Insinöörien ja arkkitehtien työttömyyskassa, Hallituksen kertomus vuodelta 1972. Insinöörien mielestä insinöörejä koulutetaan Suomessa liikaa. Länsi-Savo 21.10.1991. Insinöörien työmarkkinat kiristyvät. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 9/1967, 9. Insinöörilehden linja. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 1–2/1964. Insinööriliiton esitelmäpäivät ja vuosikokous. Helsingin Sanomat 15.4.1957. Insinööriliiton organisaation uudistuksesta. Insinöörilehti 16/1964. Insinööriliiton takausrengas. Insinöörilehti 1–2/1964. Insinööriliitto nuiva ammattikorkeakoululle. Pohjalainen 24.3.1991. Insinööriliitto vaatii alan koulutuksen saamista aisoihin. Kaleva 12.10.1991. Insinööriliitto vaatii oppilaitosverkon karsimista. Pohjalainen 12.9.1993. Insinöörin maailmankatsomus. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 5/1967. Insinöörin päiväuni vaihtui painajaiseksi. Hyvinkään Sanomat 12.11.1991. Insinöörit kokoamassa uutta keskusjärjestöä. Uusi Suomi 31.7.1968. Päivi-Maria Isokääntä, Edustajakokous hyväksyi Insinööriliiton ja KTK:n yhdistymisen. Insinööri 7–8/ 2006. Päivi-Maria Isokääntä, JUKO valvoo julkisalan koulutettujen etuja. Insinööri 1/2006. J.H./ HI, Hiukan vielä puheenjohtajasta. Insinöörikunta 8/1984. Jarmo Aaltonen, Teknisten liitto valmis ajamaan yhdistymistä Insinööriliiton kanssa. Helsingin Sanomat 28.2.1997. Olavi Jukarainen, Insinööriliiton tavoitteilla kansaedustajien tuki. Insinöörikunta 5/1993. Olavi Jukarainen, Mies joka piti sanansa. Insinöörikunta 6/1989. Marko Junkkari, Työttömien insinöörien maa. Helsingin Sanomat 19.4.2003. Jaana Juvonen, Avaimen arvoinen. Abloy 100 vuotta. Abloy Oy. Joensuu 2007. Sampsa Kaataja, Tieteen rinnalla tekniikkaa. Suomalaiset korkeakoulututkijat kaupallisten sovellusten kehittäjinä 1900-luvulla. Bidrag

till kännedom av Finlands natur och folk 185. Suomen Tiedeseura. Helsinki. 2010. Sampsa Kaataja, Tekniikkaa yliopistosta teollisuuteen: Karl Axel Ahlfors vesiturbiinien kehittäjänä 1900-luvun alkupuolella. Tekniikan Waiheita 3–4/2015. Tapani Kahri, Järjestöjen reviiritaistelu tuo häiriöitä työmarkkinapolitiikkaan. Satakunnan Kansa 5.8.1998. Tapani Kahri, Viheltääkö pilli. Työmarkkinamiehen muistelmat. Otava. Helsinki 2001. K. A. Karppinen, Perustusrakennustyömme ovat valmiit. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu N:o 63. 1947. K.A. Karppinen, Uusille jäsenillemme. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 66/1947. Katsauksia. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 57. 1945. Kehittyvä teknillinen opisto. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 5-6/1961. Raija Keskinen, Teknisten jättiliiton synty on kaukana. Tekniikka ja talous 12.12.1996. Keskitystä tarvitaan. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 2/1958. Pauli Kettunen, Marja Jalava, Hannu Simola ja Janne Varjo, Tasa-arvon ihanteesta erinomaisuuden eetokseen. Koulutuspolitiikka hyvinvointivaltiosta kilpailuvaltioon. Teoksessa Tiedon ja osaamisen Suomi. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle. Toim. Pauli Kettunen ja Hannu Simola. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hämeenlinna 2012. Jaakko Kiander, Laman opetukset. Suomen 1990luvun kriisin syyt ja seuraukset. VATT-julkaisuja 27:5. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Helsinki 2001. Ilmari Killinen, Eivätkö suomalaiset teknikot aina kelpaa tulevan hallituksen palvelukseen? Teknillinen Aikakauslehti. N:o 3. 1918, 66. Kilpailu. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 34. 1937. Kimmo Kontio, Yksityisalojen Insinöörit ry:n historia. Yksityisalojen Insinöörit ry. Helsinki 2006. Markku Korkea-Aho, Insinöörien koulutus keskeytettävä vuodeksi. Helsingin Sanomat 30.12.1991. Liisa Korpela, Aleksei Solovjew ja Arto Vainio, Työaikasuoja myös ylemmille. Insinöörikunta 6/1989. Matti Koskinen, Yhdistysten kautta yrityskohtaisiin sopimuksiin. Insinöörikunta 8/1991. Risto Kosonen, Lupia myönnettävä harkiten. Helsingin Sanomat 22.10.1991. Pekka Kostamo, Ylempien YTN jatkaa te-sopimuksen tavoittelua. Kauppalehti 3.1.1991. Jalo Aaltonen, Kotimaiset teknikot, Teknillinen Aikakauslehti 1/1916.

L ä h t ee t ja kirja l l is uus

389 Jalo Aaltonen, Kotimaiset teknikot, Teknillinen Aikakauslehti 2/1916. Koulutusasiamies Insinööriliittoon. Insinöörikunta 2/1981. KTK erosi STTK:sta, Insinööri 9/2006. Alari Kujala, Diplomi-insinöörien ja arkkitehtien työmarkkinatoiminta STS:ssä. Tekniikka 3/1971. Kulunut vuosi. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 45. 1940. Juha-Veikko Kurki, Insinöörit – teknikot. Savon Sanomat 13.4.1974. Juha-Veikko Kurki, Työmarkkinajärjestön toiminta pitkäjänteistä. Insinöörikunta 4/1982, 5. Juha-Veikko Kurki, Työnvälityslupa tuli. Insinöörikunta 6/1986. Pertti Kuusela, Joko televisiovastaanottimen hankkiminen on ajankohtaista? Insinöörilehti 6/1958. Ilkka Aleksi Kärrylä, Yritysdemokratia vai yhteistoiminta? Kamppailu työelämän demokratisoinnin käsitteistä 1960- ja 1970-lukujen Suomessa. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 2012. L. A. L., Uusia toimintamuotoja kohti. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 21. 3.5.1933. L. A. L., N.s. huonevedosta teknillisenä Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 21. 1933. Laadunvalvonta polttopisteessä. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 9–10/1958. Pekka Laakso, Ylempien toimihenkilöiden ansiot laskevat jatkuvasti. Insinöörikunta 3/1982. Leo Lahtinen, Tampereen teknillisen opiston oppilasyhdistys 1912–1962. Tampereen teknillisen opiston oppilasyhdistys. Forssa 1962. Stig Lánden, Maanpuolustuksen insinöörit MPI ry. 50 vuotta turvallisuutta ja edunvalvontaa. Maanpuolustuksen Insinöörit MPI ry. Helsinki 2017. Lapsia kutsutaan Ruotsiin. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 49. 1941. Timo Laukkanen, Insinööriliitto vaatii. Oppilaitoksia karsittava Insinöörikunta 2/1993. Timo Laukkanen, Järjestön antama perusturva korostuu huonoina aikoina. Insinöörikunta 10/1990. Timo Laukkanen, Nyt tarvitaan yrittäjäinsinöörejä. Insinöörikunta 3/1993. Timo Laukkanen, Oikeudenmukaisuus oikeutettu toive. Insinöörikunta 9/1990. Erkki Leivo, Insinöörikunnalle. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 10/1969. Kirsti Levander, Kun insinööri ei enää elämänsä aikana ehdi tienata sitä mitä sorvari, on aika vaihtaa suosituksista sopimuksiin. Insinöörikunta 1/1986. Kirsti Levander, Tampereella ja Turussa kehitetään insinöörikorkeakouluja. Insinöörikunta 6/1990. Kirsti Levander, IAET palvele työttömäksi jäänyttä. Insinöörikunta 3/1991.

Kirsti Levander, Tessi tuli taloon. Insinöörikunta 8/1991. Kirsti Levander, Teknilliset ammattikorkeakoulut aloittivat. Insinöörikunta 7/1992. Kirsti Levander, Bonjour Bordeaux! Guten Morgen München! Insinöörikunta 3/1993. Kirsti Levander, Osaaminen ja innostus vei Kaukoitään. Insinöörikunta 1/1994. Kirsti Levander, Jatkotutkinnoille kokeiluluvat ensi vuoden alusta. Insinööri 7–8/2001. Kirsti Levander, AMK-jatkotutkintokokeilussa alkukankeutta, mutta myös suurta innostusta. Insinööri 10/2003. Kirsti Levander, Paikallinen sopiminen edellyttää tasavahvoja sopijapuolia. Insinööri 1/2005. Ilkka Levä, Voimalalakko – syyt ja seuraukset 1977. Toimihenkilöiden järjestäytyminen – Perusta ja vaikuttajaroolin muutos -seminaari. Helsinki 12.9.2018. Jaakko Liede, Insinööriliitto – sen nykyisyys ja tulevaisuus. Insinöörilehti 10/1969. Jaakko Liede, Insinöörien työpolitiikka. Tekniikka 4/1971. Jaakko Liede, Olosuhteiden hallintaan. Teoksessa Insinöörikunta. Kehitys, nykyisyys, tulevaisuus. Insinööriliitto, 1974. Marjukka Liiten, Tehy ei lähde uuteen keskusjärjestöön. Helsingin Sanomat 8.4.2016. Lukijalle. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 1/1957. Aulis Lumme, Esitelmä IL:n liittokokouksessa. IL, liittokokous pk 15.12.1968. Janne Luotola, Sota vei insinööri-isän. Insinööri 1/2018. Janne Luotola, Insinööriyhteisö vahvistui kolmella järjestöllä. Insinööri-lehti 2/2019. Teemu Luukka ja Paavo Teittinen, Elinkeinoelämänkeskusliitto EK löi keskiviikkona naulan arkkuun suurille palkkaratkaisuille Suomessa. Helsingin Sanomat 26.11.2015. Teemu Luukka, Palkansaajien jättijärjestö aloittaa ehkä vuonna 2017. Helsingin Sanomat 13.2.2015. Teemu Luukka, Insinöörien vaalit voivat luoda suurjärjestön. Helsingin Sanomat 18.11.2015. Teemu Luukka, SAK:n ja STTK:n yhdistyminen jättijärjestöksi kariutumassa. Helsingin Sanomat 16.3.2016. Teemu Luukka, Pardiakin myös ulos suurjärjestöhankkeesta. Helsingin Sanomat 12.4.2016. M. V., YIY viettänyt 35-vuotisjuhlaa. Insinöörilehti 2/1954. Anitta Manninen, Insinööriliitolle työnvälityslupa. Insinöörikunta 1/1987. Anitta Manninen, Työaikalaki ja kilpailukieltosäädökset muutettava. Insinöörikunta 3/1987. Hanna Manninen, Insinöörikoulusta suoraan kortistoon. Aamulehti 24.10.1991.

390 Markku Mansner: Suomalaista yhteiskuntaa rakentamassa. Suomen työnantajain keskusliitto 1956–1982. Elinkeinoelämän keskusliitto EK. Helsinki 2005. Harri Mellin, Toimihenkilöliikkeen muutos 1980luvulta nykypäivään. Esitelmä Toimihenkilöiden järjestäytyminen - Perusta ja vaikuttajaroolin muutos -seminaarissa Helsingissä 12.9.2018. Metalliteollisuuden kehittäminen. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 3/1965. Karl-Erik Michelsen, Viides sääty. Insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa. TEK ja SHS. Helsinki 1999. Olavi Miekk´oja, Lentokoneiden lujuusmääräysten selostusta. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 41. 1938. Jukka Muiluvuori, Akava 1950–2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000. Keijo Murtomäki, Miksi aktiivit passivoituvat? Insinöörikunta 4/1983. MV, Pohjoismainen Insinöörikongressi 1956. Insinöörilehti 4/1956. MV, K-Suomen insinöörit pohtivat ammattikuntansa koulutusta. Helsingin Sanomat 23.3.1958. Myllyntaus, Electrifying Finland. The transfer of a new technology into a late industrialising economy. Macmillan Academic And Professional Ltd. Great Britain 1991. Jouni Mölsä, KTK haluaa irti uudesta insinööriliitosta oikeuden avulla. Helsingin sanomat 14.10.2008. Neli- vai kolmivuotinen teknillinen opisto? Insinöörilehti 1/1960. Arto Nevala ja Risto Rinne, Korkeakoulutuksen muodonmuutos. Teoksessa Tiedon ja osaamisen Suomi. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960luvulta 2000-luvulle. Pauli Kettunen ja Hannu Simola (toim.). SKS, Helsinki 2012. Lasse Niemi, Insinöörikoulutuksessa yksi aloitusvuosi väliin. Demari 10.2.1993. Sauli Niinistö, Pieni insinööri minussakin. Insinööri 12/2005. Nimim. Rivijäsen, Pekka Laakso, kirjoitti asiaa. Insinöörikunta 4/1982. Nimimerkki DI – lomautettu vaan ei lannistettu, Työttömyyskassa ei vastaa puheluihin. Ilta-Sanomat 8.1.1992. Tuomas Niskakangas, Akava ei halua yhdistyä muihin järjestöihin. Helsingin Sanomat 25.11.2014. Nordiska Ingenjörssamfundetin edustakokous Kööpenhaminassa 24.–25. p:nä marrask. 1945. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 58. 1945. Panu Nykänen, Käytännön ja teorian välissä: teknillisen opetuksen alku Suomessa. Helsingin yliopisto 1995.

Panu Nykänen, Kortteli sataman laidalla: Suomen teknillinen korkeakoulu 1908–1941. WSOY. Helsinki 2007. Opintiellä. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 9–10/1956. E. P., Ajankohtaisia huomioita teollisuus- ja talouselämästämme. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 45. 1940. Petri Paju, ”Ilmarisen Suomi” ja sen tekijät. Matematiikkakonekomitea ja tietokoneen rakentaminen kansallisena kysymyksenä 1950-luvulla. Turun yliopisto. Turku 2008. Paljon ohjelmaa Oulun kesäkokouksessa. Insinöörilehti 9/1967. Palkkarintamalta. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 64/1947. Eino Paloheimo, Miksi toinen ansaitsee enemmän kuin toinen? Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 19. 1932. Eino Paloheimo, Miksi toinen ansaitsee enemmän kuin toinen? Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 21. 3.5.1933. Eino Paloheimo, Taloudellinen yritteliäisyys ja maamme tulevaisuus. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 31. 1936, 13. Kauko Parkkinen, Insinööriliiton uudet linjat. Insinöörilehti 9/1970. Touko Perko, Mies, liekki ja unelma. Nobelisti A. I. Virtasen elämäntyö. Otava. Helsinki 2015. Tuomo Pietiläinen, Liitot: Tarve uudelle suurjärjestölle kasvanut. Helsingin Sanomat 1.12.2015. Olli Pohjanpalo, Houhalalle potkut Uudesta Insinööriliitosta. Helsingin Sanomat 31.10.2008. Olli Pohjanpalo, Julkisen alan insinöörit eivät eroa UIL:stä. Helsingin Sanomat 26.11.2008. Olli Pohjanpalo, Kuntien Teknisten irtautuminen UIL:stä varmistui. Helsingin Sanomat 27.11.2008. Pohjois-Suomessa liikaa insinöörikoulutusta. Hämeen Sanomat 16.2.1992. Pohjoismainen insinöörikokous Ruotsiin. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 46. 1941. Pohjoismainen yhteistyö. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 48. 1941. Pertti Porokari, Olemme mukana luomassa uutta. Insinööri 8/2014. Puheenjohtajaehdokkaat. Insinöörikunta 9/1989. Anna-Leena Pyykkönen, Toimihenkilöliitoilla on kiire ilmoittaa halunsa liittyä TOKE:een. Helsingin Sanomat 17.2.1993. Tauno Pyökäri, Nimikysymys. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 56. 1944. Pääkirjoitus, Uusi keskusjärjestö alkoi jo rapautua. Helsingin Sanomat 31.3.2016. Pääkirjoitus, Uusi keskusjärjestö etenee hiljakseen. Helsingin Sanomat 20.11.2015. Pääsihteerin palsta. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 5/1950.

L ä h t ee t ja kirja l l is uus

391 R. R. Kostioja, Turvesuot ja niiden käyttö. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 46. 1941. Juha-Pekka Raeste, Insinööriliitolle haastaja – insinöörit perustivat erillisen ”akavalaisen” ammattiliiton. Helsingin Sanomat 23.3.2016. Rakennusinsinööri ja -arkkitehti RIA 2/2001. Ratkaisu nimike kiistassa: Metsäinsinööreistä tulee metsätalousinsinöörejä. Helsingin Sanomat 9.4.1983 Jari Rauhamäki, Järjestöväki aloitti keskusjärjestöhankkeen punnitsemisen. Insinööri 2/2016. Niilo Rauvala, Mietteitä 30-vuotiselta alkutaipaleeltamme. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 2/1949. Pekka Rekola, Katseet tutkimus- ja kehittämistyöhön. Insinöörilehti 4/1968. RIA 2/2011, historialiite RIA 1951–2011. RIA:n 50-vuotisjuhlajulkaisu Rakennusinsinööri ja -arkkitehti RIA 1/2001. Ruotsin insinöörit etsivät uuden yhteistoiminnan pohjaa. Insinöörilehti 3/1967. Antti Rytkönen, Grand Old Man Jaakko Liede. Insinöörikunta 3/1980. Antti Rytkönen, Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit RIA ry tienhaarassa. Insinöörikunta 4/1981, 14. Hannu Saarikangas, Saadaanko ammattikorkeakouluihin vihdoin jatkotutkinnot? Insinööri 10/2000. Hannu Saarikangas, Jatkotutkintojen koulutusohjelmia hiotaan. Insinööri 9/2001. Hannu Saarikangas, Tekniikan alan korkeakoulutukselle yhteinen strategia. Insinööri 3/2007. Hannu Saarikangas, Työryhmä esittää muutoksia insinöörikoulutukseen. Uusi Insinööri 2/2008. Hannu Saarikangas, Vetoomus insinöörikoulutuksen laadun ja kehittämisen puolesta. Uusi Insinööri 4/2011. Paavo Saarikivi. Kun insinööri tuli taloon kirjoituskilpailu 28.5.1984. Maria Salmela-Mattila ja Timo Aarrevaara, Ensimmäisten joukossa. EVTOL/EVTEK 20 vuotta. EVTEK-ammattikorkeakoulu. Espoo ja Vantaa 2005. Olavi Sampo, Metalliteollisuuden tuotteet tärkeä tekijä ulkomaankaupassamme. Insinöörilehti 16/1964. Riku Sarkola, Liiton puheenjohtaja lähikuvassa. Insinöörilehti 11/1967. Harri Savolainen, Insinöörikoulutus ja ammattikorkeakoulut. Insinöörikunta 9/1988. Harri Savolainen, Lopussa kiitos seisoo. Insinöörikunta 6/1989. Sekava tilanne. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 10/1962. Sihteerin palsta. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu N:o 63. 1947.

Sihteerin palsta. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu N:o 65. 1947. Sihteerin palsta. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 2/1949. Risto Siilasmaa, Paranoidi optimisti. Näin johdin NOKIAa murroksessa. Tammi. Helsinki 2018. Emil Simola, Villateollisuus ja kotimaiset teknikot. Teknillinen Aikakauslehti 12/1923. STK hylkäsi ylempien työehtosopimuksen Satakunnan Kansa 23.8.1991. Aleksei Solovjew, Työmarkkinatutkimus hälyyttää: insinöörien ylityöt lisääntyneet, lisätyö ei näy tilipussissa. Insinöörikunta 1/1987. Aleksei Solovjew, Työehtosopimus metallin ylemmille toimihenkilöille. Insinöörikunta 10/1994. Aleksei Solovjew, Mikä on YTN?. Uusi Insinööri 1/2007. STTK sopimukseen rationalisoinnista. Helsingin Sanomat 10.3.1973. Anneli Sundberg, Pyhäinkuvat kaatuvat työmarkkinoilla. Helsingin Sanomat 3.3.1986. Ilona Sundell, Puhtaalta pöydältä eteenpäin. Insinöörikunta 10/1989. Jorma Sunell, Insinöörejä koulutetaan liikaa. Kansan uutiset 24.10.1991. Suomen sähköistäminen ulkomaalaisten käsissä. Teknillinen Aikakauslehti 3/1921. Teija Sutinen, Palkansaajien suurliiton kohtalo selviää kesäkuun alkuun mennessä. 11.4.2016. Teija Sutinen, Myös Jyty antoi pakit uudelle palkansaajajärjestölle. Helsingin Sanomat 20.4.2016. Suunnitelmallisuutta teknilliseen opetukseen. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 8/1960. Suunnittelualan lakko alkoi. Uusi Insinööri 11/2007. Syyskokous. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 41. 1938. Tuomo Särkikoski, Tiedon liekki. Kuinka Outokumpu loi keksinnön ja teki siitä kulttuurin. Outokumpu Oyj. Espoo 1999. Arvi Talvitie, Tampereen teknillinen oppilaitos 1886–1961. Hämeenkirjapaino Oy. Tampere. Kirsi Tamminen, Tietoalan uusi ajanjakso insinöörien kumppanina. Uusi-Insinööri 6/2011. Kirsi Tamminen, Insinöörikoulutuksen uudistaminen etenee. Uusi Insinööri 1/2012. Tampereen Teknilliset r.y:n yhteistoiminta Tekniska Läroverketin kanssa. Tampereen Teknilliset N:o 28. 1935. Tampereen teknillinen opisto, Kertomus kuudennesta lukuvuodesta 1917–1918. Tampereen Kirjapaino-osakeyhtiö. Tampere 1918. Tampereen Teknilliset r.y. toiminut 20 vuotta. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 43. 1939.

392 Tampereen Teknilliset r.y. tähänastinen toiminta. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 48. 1941. Tampereen Teknilliset r.y:lle sotakummilapsi. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 48. 1941. Tarjonta ja tarve. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 7/1960, 209. Teknillisen opetuksen kehittäminen ja Tampereen Tekn. Oppilaitos. Tampereen Teknilliset. N:o 27. 1935. Tekno historiallisessa lakossa. Uusi Insinööri 7/2011. Teollinen tutkimus, Insinöörilehti 12/1966. Titteli päässä. Insinöörilehti 1–2/1969. Tuomas Toikka, Insinöörien työttömyys laskenut 9 prosenttiin. Helsingin Sanomat 13.9.1996. Toiminnan jatkuvuus ja kasvu taattava. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 1–2/1966. Seppo Tolonen, Ikioma järjestö haaveena. Kaleva. 4.12.1996. Eino Tolvanen. Kun insinööri tuli taloon kirjoituskilpailu 21.5.1984. Oiva Turpeinen, Helsingin seudun puhelinlaitos 1882–1982. Helsingin Puhelinyhdistys. Helsinki 1981. Työehtosopimus – kynnyskysymys. Insinöörikunta 9/1989 Työnantaja hylkäsi ylempien toimihenkilöiden työehtosopimuksen. Helsingin Sanomat 23.8.1991. Työttömyyden vaikea pulma. Insinöörilehti 3/1969. Aila Tähtitanner, Työttömien insinöörien määrä laski viidenneksellä. Insinöörikunta 5/1990. Täytimme viisikymmentä vuotta. Insinöörilehti. 12/1969. K.U., Yhdistyksemme perustamisvaiheet. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 2/1949. K.U., 30-vuotishistoriikki. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 3/1949. P.J. Uotila, Eräitä havaintoja maatilatalouden koneellistamisen nykyisestä vaiheesta. Insinöörilehti 1/1956. Väinö Uramo, YIY r.y:n 36. toimintavuoden alkaessa. Insinöörilehti 1/1954. Uusi keskusjärjestö etenee hiljakseen. Helsingin Sanomat 20.11.2015. Uusi keskusjärjestö ristitään kesällä. Helsingin Sanomat 4.3.2016. Uusi sääntöehdotus, Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 56. 1944. Kauko Uusitalo, Metalliteollisuutemme nykyinen asema ja tulevaisuuden näkymät. Insinöörilehti 10/1967. Anitta Valtonen, Ja edessä oli umpihankea. Ylempien toimihenkilöiden tie neuvottelupöytiin. Ylemmät toimihenkilöt YTN. Helsinki 2019.

Mika Waltari ja Olavi Lauri (Olavi Paavolainen), Valtatiet: runoja. Otava. Helsinki 1928. Valtion virka-asia. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 36. 1937. Valtuuston kevätkokous. Insinöörilehti 4/1967. Vapaaehtoinen jäsenmaksu vuodelle 1994. Insinöörikunta 8/1994. Eija Varjonen-Lukkari, Solidaarisen tulopolitiikan aika ohi. Insinöörikunta 4/1982. Eija Varjonen-Lukkari, Tehhään töitä ja saahaan rahhaa. Vai saadaanko? Insinöörikunta 6/1983. Juha-Veikko Kurki, Insinööriliitto – jäsenkuntansa etujärjestö. Artikkelikäsikirjoitus Turun teknillisen oppilaitoksen oppilasyhdistyksen julkaisua varten 3.7.1975. Erkki Weurlander, Ristiriita? Insinöörikunta 9/1983. Vientiongelmat, tuotekehittely ja insinööri. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 8/1968. Viipuristakin kuuluu taas. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 49. 1941. Pentti Wikholm ins. opp. 3. vsk., Ei kanalaa saa hävittää. Insinöörilehti 1–2/1969. Matti Viljanen, Järjestäytyminen tuo turvan, Insinööri 3/2006. Jarmo Viljakainen, Radiomonopolista kanavatulvaan. Poimintoja Suomen radio- ja televisiotoiminnan vaiheista. Edita. Helsinki 2004. Matti Viljanen, Nyt juna on lastattu 90-luvulle. Insinöörikunta 1/1990. Matti Viljanen, Hyvä ystävä. Insinöörikunta 9/1990. Matti Viljanen, Suurliitto syntyy. Insinööri 2/2006. Pekka Vuoristo, Kuka on pomo? Helsingin Sanomat 28.3.1996. Pekka Vuoristo, Toimihenkilöt lakkoilivat työaikalain takia. Helsingin Sanomat 28.3.1996. Vuosikokous Tampereella. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 54. 1944. Vuosisata sähköä Suomessa. Suomen Sähkölaitosyhdistys r.y. Weilin + Göös. Espoo 1982. Yhteistoimintasopimus Driftingenjörförbundet i Finlandin kanssa. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 48. 1941. Yhteistyökysymys Driftingenjörsförbundet i Finlandin kanssa. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 45. 1940. YIY ry Insinööriliitoksi. Insinöörilehti 7/1954. Ylempien toimihenkilöiden sopimus syntyi riemuhuudoin. Helsingin Sanomat 28.12.1989. Heikki Yli-Kovero, Ylempienkin työaikaa lyhennettävä. Insinöörikunta 2/1987. Veijo Åberg, Kohti teknisten keskusliittoa. Kuntien tekniset KTK 1970–2006. Kuntien tekniset. 2007.

L ä h t ee t ja kirja l l is uus

393 Verkkolähteet Sentraalisantroista kännykkäkansaan – televiestinnän historia Suomessa tilastojen valossa. Tilastokeskus. http://www.stat.fi/tup/suomi90/ syyskuu.html Suomen ajoneuvokanta vuosina 1922–1965 https:// www.trafi.fi/tietopalvelut/tilastot/tieliikenne/ ajoneuvokanta/ajoneuvokantatilastot_ajoneuvolajeittain/vanhemmat_ajoneuvokantatilastot/ ajoneuvokanta_vuosina_1922-1965. Markku Pervilä, Huimapäiden rakentamat radiomastot olivat tuoreen kansakunnan voimannäyte – “Saa lopettaa työt kun alkaa huimata.” Tekniikka&Talous. https://www.tekniikkatalous. fi/tekniikka/huimapaiden-rakentamat-radiomastot-olivat-tuoreen-kansakunnan-voimannayte-saa-lopettaa-tyot-kun-alkaa-huimata-6693308 Suomen asetuskokoelma 94/1919. http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1919/19190094001#Pidp450256720. J.P. Roos, Kun Suomi putosi puusta: Suomi 1970luvulla. http://www.mv.helsinki.fi/home/ jproos/70-luku.htm Suomen teollisuustuotannon kasvun vuodet. https:// www.stat.fi/tup/suomi90/toukokuu.html IL, Insinöörilakki. https://www.ilry.fi/palvelut/henkilokohtaiset-palvelut/insinooriys/insinoorilakki/ insinoorilakki/insinoorilakki; Sointu Högström, Insinöörilakki nro 1 – Heikki Silván. https:// www.helins.fi/artikkelit/heikki-silvan/ Jyrki Ali-Yrkkö, Tero Kuusi, Mika Maliranta, Miksi yritysten investoinnit ovat vähentyneet? Etla raportit No 70. 16.2.2017. https://www.etla.fi/ wp-content/uploads/ETLA-Raportit-Reports-70. pdf Elinkeinoelämän Keskusliitto EK, EK:n sääntömuutos viitoittaa tietä kohti paikallista sopimista. Tiedote 25.11.2015. https://ek.fi/ajankohtaista/ tiedotteet/2015/11/25/ekn-saantomuutos-viitoittaa-tieta-kohti-paikallista-sopimista/ Eurooppatiedotus.fi, Euroopan talouskriisi. 5.6.2013. https://eurooppatiedotus.fi/2013/06/05/euroopan-talouskriisi/ Dima Matjushin, Birgitta Björn, Jussi Pearlman, Työttömyyskassat 2017. Finanssivalvonta. 2018. https://www.finanssivalvonta.fi/globalassets/fi/ tilastot/vakuutus/tyottomyysvakuutus/tyottomyyskassat_2017.pdf MTV, Suomi yhä maailman kilpailukykyisin maa. 13.10.2004. https://www.mtvuutiset.fi/ artikkeli/suomi-yha-maailman-kilpailukykyisin-maa/1994638#gs.fd4hbm MTV3, Kolmikanta murenee: EK jää pois keskitetyistä palkkojen sopimisesta. 25.11.2015. https://www.

mtvuutiset.fi/artikkeli/ek-n-alahuhta-ek-ei-ensi-vuoden-huhtikuun-jalkeen-tee-keskitettyja-tulopoliittisia-ratkaisuja/5577262#gs.eiqlun Yle, Nokian osuus BKT:sta ennätyssuuri. 17.10.2004. https://yle.fi/uutiset/3-5193361 Mika Koskinen, Nokia on Suomelle ehdottoman tärkeä. Ilta Sanomat 15.2.2009. https://www.is.fi/ kotimaa/art-2000000003640.html Tilastokeskus, Bruttokansantuote laskuun, Suomi taantumassa. Tiedote 27.2.2009. http://www.stat. fi/ajk/tiedotteet/2009/tiedote_003_2009-02-27. html Tilastokeskus, Työllisyysaste ja työllisyysasteen trendi 1989/01–2019/04, 15–64-vuotiaat. https://tilastokeskus.fi/til/tyti/2019/04/tyti_2019_04_201905-23_kuv_003_fi.html Tilastokeskus, Työtaistelut itsenäisyyden ajan Suomessa. https://www.stat.fi/tup/suomi90/ elokuu.htm Tutkimus- ja innovaationeuvoston visio- ja tiekartta. Valtioneuvosto 2017. https://valtioneuvosto.fi/ documents/10184/4102579/TIN-visio-ja-tiekartta. pdf/980ac849-fd12-4027-bcc2-ee290e36016a/ TIN-visio-ja-tiekartta.pdf.pdf Uusiteknologia.fi, Suomen sähkö- ja elektroniikkateollisuus kasvaa kohisten. 28.5.2019. https://www.uusiteknologia.fi/2019/05/28/ sahko-ja-elektroniikkateollisuus-kasvaa-kohisten/ Tekniikka&Talous, Suomalainen elektroniikkateollisuus herää taas henkiin – lukuisia lupaavia yrityksiä. 2.6.2017. https://www.tekniikkatalous. fi/ttpaiva/suomalainen-elektroniikkateollisuus-heraa-taas-henkiin-lukuisia-lupaavia-yrityksia-6654449 Mauri Tikkamäki, Yt-mankelin läpi yli 60 kertaa – luottamusmies Kalle Kiili: ”Nyt voi vetää henkeä ja miettiä rauhassa, mitä tekee isona. Yle, uutiset 8.7.2016. https://yle.fi/uutiset/3-9010976 Valtioneuvosto, Suomesta vetovoimaisin ja osaavin kokeilu- ja innovaatioympäristö – Tutkimus- ja innovaationeuvosto päätti visiosta ja tiekartasta. Tiedote 5.10.2017. https://valtioneuvosto.fi/ artikkeli/-/asset_publisher/10616/suomesta-vetovoimaisin-ja-osaavin-kokeilu-ja-innovaatioymparisto-tutkimus-ja-innovaationeuvosto-paatti-visiosta-ja-tiekartasta YTN, työehtosopimukset. https://ytn.fi/tes-ja-sopimustoiminta/tyoehtosopimukset/

394

Lähdeviitteet 1

Urpo Harva, Tekniikka ja ihmisyys. Insinöörilehti 6/1953, 122. 2 Insinööriliiton suomalaisten insinöörien määrän kehitystä kuvaavat luvut pohjautuvat Opetushallituksen ja Tilastokeskuksen tietoihin. Luvuissa on huomioitu teknillisissä opistoissa tai ammattikorkeakouluissa insinööriopinnot suorittaneet alle 65-vuotiaat henkilöt. Ammattikorkeakoulu-uudistuksen yhteydessä 1990-luvulla lakkautettu teknikkokoulutus tai diplomi-insinöörit eivät ole tilastossa mukana. 3 MV, K-Suomen insinöörit pohtivat ammattikuntansa koulutusta. Helsingin Sanomat 23.3.1958. 4 Henkilöistä, joita olisi haluttu haastatella kirjaa varten, neljä kieltäytyi osallistumasta tutkimukseen. 5 IL, Toimintakertomus 1971, 1. 6 Vuonna 1900 Helsingin väkiluku oli 93 576, Turun 38 235, Tampereen 36 344 ja Viipurin 32 312. Suomen tilastollinen vuosikirja 1912. Keisarillisen Senaatin Kirjapaino. Helsinki 1912, 6–7, 10. 7 Myllyntaus, Electrifying Finland. The transfer of a new technology into a late industrialising economy. Macmillan Academic And Professional Ltd. Great Britain 1991, 20. 8 Bruttoarvonlisäyksessä sadassa vuodessa tapahtunut kehitys kuvaa hyvin Suomen talouden rakennemuutosta. Vuonna 2000 bruttoarvonlisäyksen osuudet olivat: alkutuotanto 3,4 %, jalostus 36,2 % ja palvelut 60,5 %. Suomen virallinen tilasto, Tilastokeskus, Kansantalouden tilinpito. 9 Riitta Hjerppen tutkimuksen mukaan vuosina 1912–1949 kaikkiaan 40–53 % suurimmista kotimaisista yrityksistä edusti puunjalostusteollisuutta. Samana aikana tekstiiliteollisuuden yritysten osuus oli 23–27 %. Riitta Hjerppe, Suurimmat yritykset Suomen teollisuudessa 1844–1975. Societas Scientiarum Fennica. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk. H. 123. Helsinki 1979, 31. 10 Suomen tilastollinen vuosikirja 1912, 196–199. 11 Myllyntaus, Electrifying Finland. The transfer of a new technology into a late industrialising

economy. Macmillan Academic And Professional Ltd. Great Britain 1991, 44–45; Vuosisata sähköä Suomessa. Suomen Sähkölaitosyhdistys r.y. Weilin + Göös. Espoo 1982, 30–36. 12 Suomen sähköistäminen ulkomaalaisten käsissä. Teknillinen Aikakauslehti 3/1921, 257–258. 13 Timo Myllyntaus, Electrifying Finland. The transfer of a new technology into a late industrialising economy. Macmillan Academic And Professional Ltd. Great Britain 1991, 224, 284. 14 Sentraalisantroista kännykkäkansaan – televiestinnän historia Suomessa tilastojen valossa. Tilastokeskus. http://www.stat.fi/tup/suomi90/ syyskuu.html 15 Puhelimen varhaisesta historiasta Suomessa ks. Oiva Turpeinen, Helsingin seudun puhelinlaitos 1882–1982. Helsingin Puhelinyhdistys. Helsinki 1981; Sentraalisantroista kännykkäkansaan – televiestinnän historia Suomessa tilastojen valossa. Tilastokeskus. http://www.stat.fi/tup/ suomi90/syyskuu.html. 16 Eino Tolvanen. Kun insinööri tuli taloon kirjoituskilpailu 21.5.1984. 17 Johdatuksena suomalaisen radio- ja televisiotoiminnan varhaisiin vaiheisiin ks. Jarmo Viljakainen, Radiomonopolista kanavatulvaan. Poimintoja Suomen radio- ja televisiotoiminnan vaiheista. Edita. Helsinki 2004. 18 https://www.trafi.fi/tietopalvelut/tilastot/ tieliikenne/ajoneuvokanta/ajoneuvokantatilastot_ajoneuvolajeittain/vanhemmat_ajoneuvokantatilastot/ajoneuvokanta_vuosina_19221965. 19 Myllyntaus, Electrifying Finland. The transfer of a new technology into a late industrialising economy. Macmillan Academic And Professional Ltd. Great Britain 1991, 283, 286. 20 Mika Waltari ja Olavi Lauri (Olavi Paavolainen), Valtatiet: runoja. Otava. Helsinki 1928. 21 Myllyntaus, Electrifying Finland. The transfer of a new technology into a late industrialising economy. Macmillan Academic And Professional Ltd. Great Britain 1991, 289. 22 https://www.tekniikkatalous.fi/tekniikka/ huimapaiden-rakentamat-radiomastot-oli-

L ä hdev ii t t ee t

395 23 24

26 27 28 29 30

vat-tuoreen-kansakunnan-voimannayte-saa-lopettaa-tyot-kun-alkaa-huimata-6693308 Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 29. 1936, 14. Karl-Erik Michelsen, Viides sääty. Insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa. TEK ja SHS. Helsinki 1999, 166–167. Jalo Aaltonen, Kotimaiset teknikot, Teknillinen Aikakauslehti 1/1916, 14–15; Jalo Aaltonen, Kotimaiset teknikot, Teknillinen Aikakauslehti 2/1916, 36–37; Emil Simola, Villateollisuus ja kotimaiset teknikot. Teknillinen Aikakauslehti 12/1923, 522; Juhana Aunesluoma, Nykyaikaa rakentamassa. Tekniikan Akateemisten Liitto TEK edeltäjineen 1896–1996. Tekniikan Akateemisten Liitto. Helsinki 2004, 204. Magnus Malmbergin haastattelu 28.5.1985 (Insinöörien muistitietohaastattelut. IL arkisto.) Eräs joukosta, Kotimaisten voimain syrjäyttämisestä. Teknillinen Aikakauslehti 3/1913, 73. Jalo Aaltonen, Kotimaiset teknikot. Teknillinen Aikakauslehti 1/1916, 14. Suomen sähköistäminen ulkomaalaisten käsissä. Teknillinen Aikakauslehti 3/1921, 257–258. Juhana Aunesluoma, Nykyaikaa rakentamassa. Tekniikan Akateemisten Liitto TEK edeltäjineen 1896–1996. Tekniikan Akateemisten Liitto. Helsinki 2004, 211, 213. Karl-Erik Michelsen, Viides sääty. Insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa. TEK ja SHS. Helsinki 1999, 177, 257, 340, 355. Karl-Erik Michelsen, Viides sääty. Insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa. TEK ja SHS. Helsinki 1999, 199. ”Teknillisiin toimiin, yliopiston taikka muun korkeakoulun opettajavirkoihin, vieraan kielen opettajiksi kouluihin ja kielenkääntäjiksi virastoihin, samoin palkattomiksi konsuleiksi sekä kanslia-apulaisiksi ja muihin ylimääräisiin toimiin lähetystöihin ja konsulinvirastoihin voidaan ottaa muitakin kuin Suomen kansalaisia.” Suomen asetuskokoelma 94/1919. http:// www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1919/19190094001#Pidp450256720; Karl-Erik Michelsen, Viides sääty. Insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa. Tekniikan Akateemisten Liitto TEK. Helsinki 1999, 227–228. Ilmari Killinen, Eivätkö suomalaiset teknikot aina kelpaa tulevan hallituksen palvelukseen? Teknillinen Aikakauslehti. N:o 3. 1918, 66; Karl-Erik Michelsen, Viides sääty. Insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa. Tekniikan Akateemisten Liitto TEK. Helsinki 1999, 227–228; Juhana Aunesluoma, Nykyaikaa rakentamassa. Tekniikan Akateemisten Liitto TEK edeltäjineen

40 41 42 43

1896–1996. Tekniikan Akateemisten Liitto. Helsinki 2004, 206. Tarkemmin mainittujen henkilöiden työstä tekniikan parissa ks. Jaana Juvonen, Avaimen arvoinen. Abloy 100 vuotta. Abloy Oy. Joensuu 2007; Sampsa Kaataja, Tekniikkaa yliopistosta teollisuuteen: Karl Axel Ahlfors vesiturbiinien kehittäjänä 1900-luvun alkupuolella. Tekniikan Waiheita 3–4/2015; Touko Perko, Mies, liekki ja unelma. Nobelisti A. I. Virtasen elämäntyö. Otava. Helsinki 2015; Tuomo Särkikoski, Tiedon liekki. Kuinka Outokumpu loi keksinnön ja teki siitä kulttuurin. Outokumpu Oyj. Espoo 1999. Eino Paloheimo, Taloudellinen yritteliäisyys ja maamme tulevaisuus. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 31. 1936, 13. Panu Nykänen, Käytännön ja teorian välissä: teknillisen opetuksen alku Suomessa. Helsingin yliopisto 1995; Panu Nykänen, Kortteli sataman laidalla: Suomen teknillinen korkeakoulu 1908–1941. WSOY. Helsinki 2007. Komiteamietintö 1908/10, 40; Arvi Talvitie, Tampereen teknillinen oppilaitos 1886–1961. Hämeenkirjapaino Oy. Tampere, 1962, 21, 38. Komiteamietintö 1908/10, 2, 41; Arvi Talvitie, Tampereen teknillinen oppilaitos 1886–1961. Hämeenkirjapaino Oy. Tampere, 1962, 38–40. Komiteamietintö 1908/10, 166–167. Komiteamietintö 1908/10, 179–183 Komiteamietintö 1908/10, 185. Komiteamietintö 1908/10, 190; Arvi Talvitie, Tampereen teknillinen oppilaitos 1886–1961. Hämeenkirjapaino Oy. Tampere, 1962, 40. Arvi Talvitie, Tampereen Teknillinen Oppilaitos 1886–1961. Hämeen Kirjapaino Oy. Tampere 1962, 74. Tampereen teknillinen opisto, Kertomus kuudennesta lukuvuodesta 1917–1918. Tampereen Kirjapaino-osakeyhtiö. Tampere 1918, 3–5. Tarkemmin Tampereen teknillisen opiston ja sen oppilaiden vaiheista vuosina 1917 ja 1918 ks. Leo Lahtinen, Tampereen teknillisen opiston oppilasyhdistys 1912–1962. Tampereen teknillisen opiston oppilasyhdistys. Forssa 1962, 27–44. Henkilökuva pohjautuu seuraaviin lähteisiin: Juhani Aromäki, Tästä jääkärit lähtivät. Helsingin Sanomat 18.10.1987; Seppo Eloranta, Väinö Valve – kenraali, Insinööri. Insinöörikunta 3/1993; IL, johtajisto pk 23/1985, 20.12.1985; Anitta Manninen, Väinö Valve: ”Kaikki alkoi tekniikan opiskelusta”. Insinöörikunta 1/1985; Ilmari Ulvinen, Tampereen Teknilliset ja maanpuolustus. Insinöörilehti 2/1959; Mikko Uola, Jääkärikenraalin vuosisata: Väinö Valve 1895-1995. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2001.

396 47 Tampereen Teknillisten perustamisasiakirjat sekä muut varhaiset dokumentit ovat kadonneet. Poikkeuksen tästä muodostaa TT:n Helsingin alaosasto (nyk. Helsingin Insinöörit), jonka perustamisdokumentteja säilytetään Toimihenkilöarkistossa. Tampereen Teknillisten toimintaa kuvaavia painettuja lähteitä löytyy runsaammin v. 1928 lähtien, jolloin yhdistyksen kokouspöytäkirjoja, vuosikertomuksia jne. alettiin julkaista yhdistyksen tiedotuslehdessä. Näin ollen tässä tutkimuksessa Tampereen Teknillisten varhaisimpien vaiheiden kuvaus on jouduttu perustamaan pitkälti varhaisten historiakatsausten sekä Insinööriliiton 50-vuotishistoriateoksen varaan. Ks. Niilo Rauvala, Mietteitä 30-vuotiselta alkutaipaleeltamme. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 2/1949, 9–10; K. U., Yhdistyksemme perustamisvaiheet. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 2/1949, 10; K.U., 30-vuotishistoriikki. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 3/1949, 29–31; Kai Hoffman, Insinöörikunta, kehitys, nykyisyys, tulevaisuus. Insinööriliitto. Helsinki 1974. 48 Leo Lahtinen, Tampereen Teknillisen Opiston Oppilasyhdistys 1912–1962. Tampereen Teknillisen Opiston Oppilasyhdistys. Forssa 1962, 15; Kai Hoffman, Insinöörikunta, kehitys, nykyisyys, tulevaisuus. Insinööriliitto. Helsinki 1974, 16. 49 Tampereen Teknilliset, Johtokunnan tiedoitus N:o 13. 25.2.1928; Tampereen Teknilliset. Tiedoistusjulkaisu No. 38. 1938, 14. 50 Tampereen Teknilliset. Tiedoistusjulkaisu No. 38. 1938, 14. 51 Niilo Rauvala, Mietteitä 30-vuotiselta alkutaipaleeltamme. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 2/1949, 9–10; K. U., Yhdistyksemme perustamisvaiheet. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 2/1949, 10; K.U., 30-vuotishistoriikki. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 3/1949, 29–31; Kai Hoffman, Insinöörikunta, kehitys, nykyisyys, tulevaisuus. Insinööriliitto. Helsinki 1974, 41. 52 Tampereen Teknilliset r.y. toiminut 20 vuotta. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 43. 1939, 1. 53 Viipurin alaosaston vuosikertomus 1932; Turun alaosaston vuosikertomus 1932; Tampereen alaosaston vuosikertomus 1932; Helsingin alaosaston vuosikertomus 1932. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 21. 1933, 16-17. 54 Tampereen Teknilliset r.y. vuosikokous 18.2.1933. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 21. 1933, 13. 55 Toimintakertomus vuodelta 1927–28. Tampereen Teknilliset, Johtokunnan tiedoitus N:o 13. 25.2.1928.

56 Insinööriliiton esitelmäpäivät ja vuosikokous. Helsingin Sanomat 15.4.1957, 18. 57 Yleinen Insinööriyhdistys r.y:n kesäkokous Jyväskylässä 1.–2.8.1948. Ohjelma. Toimihenkilöarkisto. 58 Tampereen Teknilliset, Vuosikertomus 1932–1933. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 21. 3.5.1933, 15; Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 19. 4.5.1932; Eino Paloheimo, Miksi toinen ansaitsee enemmän kuin toinen? Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 21. 3.5.1933, 9. 59 L. A. L., Uusia toimintamuotoja kohti. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 21. 3.5.1933, 6–7. 60 Eino Paloheimo, Miksi toinen ansaitsee enemmän kuin toinen? Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 19. 1932, 2; L. A. L., N.s. huonevedosta teknillisenä Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 21. 1933, 9. 61 Tampereen Teknilliset. N:o 21. 1933, 6. 62 Tampereen Teknilliset r.y:n syyskokous. Tampereen Teknilliset. N:o 29. 1936, 9; Kilpailu. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 34. 1937, 12: Pöytäkirja Tampereen Teknilliset r.y:n vuosikokouksesta Helsingissä 20.2.1938. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 38. 1938, 8. 63 Lukijalle. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 1/1957, 1. 64 Ks. esimerkiksi Neli- vai kolmivuotinen teknillinen opisto? Insinöörilehti 1/1960, 5. 65 Miekk´oja, Lentokoneiden lujuusmääräysten selostusta. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 41. 1938, 1–15. 66 Tampereen Teknilliset, Toimintakertomus vuodelta 1928–1929; Tampereen Teknilliset. Johtokunnan tiedoitus N:o 14. 14.2.1929. 67 Tampereen Teknilliset, Toimintakertomus vuodelta 1927–1928; Tampereen Teknilliset, Toimintakertomus vuodelta 1928–1929. 68 Tampereen Teknilliset, Toimintakertomus vuodelta 1927–1928; Tampereen Teknilliset. N:o 22. 1934, 4. 69 Tampereen Teknillisten kirje Tampereen Teknilliselle Seuralle 4.3.1925. Tampereen Kaupunginarkisto. TTS Saapuneet kirjeet 1920–1925. 70 Tampereen Teknilliset, syyskokous 1928. Tampereen Teknilliset. Johtokunnan tiedoitus N:o 15. 1929, 2. 71 Teknillisen opetuksen kehittäminen ja Tampereen Tekn. Oppilaitos. Tampereen Teknilliset. N:o 27. 1935, 7. 72 Esimerkiksi toukokuussa 1927 Tampereen Teknillisten johtokunta patisteli Tampereen Teknillistä Oppilaitosta vakinaistamaan koneenrakennus-

L ä hdev ii t t ee t

397

73 74 75

77 78 79 80 81 82

83 84

90 91

opin yliopettajan virka, jotta opetus saataisiin palvelemaan oppilaita paremmin. Tampereen Teknilliset, Toimintakertomus 1927–28, 2. Tampereen Teknilliset, Toimintakertomus 1927–1928, 1. Tampereen Teknilliset. Johtokunnan tiedoitus N:o 15. 15.10.1929. Tampereen Teknilliset, Toimintakertomus 1930–1931. Tampereen Teknilliset. Johtokunnan tiedoitus N:o 18. 1931, 1. Tampereen Teknilliset r.y:n vuosikertomus 1934–35. Tampereen Teknilliset. N:o. 29. 1935, 9; Tampereen Teknilliset r.y:n vuosikertomus 1935–36. Tampereen Teknilliset N:o 30. 1936, 13–14. Kai Hoffman, Insinöörikunta. Kehitys, nykyisyys, tulevaisuus. Gummerus. Jyväskylä 1974, 25. Paavo Saarikivi. Kun insinööri tuli taloon kirjoituskilpailu 28.5.1984. Tampereen Teknilliset. No. 22 1934, 6–7. Tampereen Teknilliset, Johtokunnan tiedoitus N:o 16. 28.5.1930. Diplomi-insinööri ja insinööri. Tampereen Teknilliset. N:o 27. 1935, 6. Tampereen Teknillisten ja Driftingenjörförbundet i Finlandin kirje Kauppa- ja Teollisuusministeriölle 30.12.1941. IL arkisto. Arvonimikysymys. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 33. 1937, 12. TT:n puheenjohtaja Eino Paloheimo STS:n sihteerille 7.12.1938; STS:n pääsihteeri Kauko Karvonen Tampereen Teknilliset r.y:lle 23.1.1939. IL arkisto. Tampereen Teknillisten ja Driftingenjörförbundet i Finlandin kirje Kauppa- ja teollisuusministeriölle 30.12.1941. IL arkisto; Arvonimikysymys uudelleen esillä. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 50. 1943, 2. Arvonimikysymys julkisessa keskustelussa. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 50. 1943, 2. Valtioneuvoston päätös teknillisen korkeakoulun tutkintosäännön vahvistamisesta. Suomen asetuskokoelma. N:o 401. 1943, 705–710. Asetus valtion teknillisistä oppilaitoksista annetun asetuksen muuttamisesta. Suomen asetuskokoelma. N:o 1019. 1943, 1652–1653. Insinöörin arvonimen ympärillä 1900-luvun alkupuolella käydystä keskustelusta ks. myös Hoffmann 1974, 24–26, 30-35. Arvonimikysymys ratkaistu. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 53. 1944, 2. Tampereen Teknilliset r.y. tähänastinen toiminta. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 48. 1941, 2.

92 Valtion virka-asia. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 36. 1937, 9; Tampereen Teknilliset r.y:n syyskokous. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 37. 1938, 6. 93 Tampereen Teknilliset, Toimintakertomus 1927–1928. Tampereen Teknilliset. Johtokunnan tiedoitus N:o 13 1928, 3. 94 Syyskokous. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 41. 1938, 16. 95 Valtion teknillisten toimien pätevyysvaatimuskomitean mietintö. Komiteamietintö 3/1956. Valtioneuvoston kirjapaino. Helsinki 1956, 152. 96 Tampereen Teknilliset r.y. toiminut 20 vuotta. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 43. 1939, 1-2. 97 Tampereen Teknilliset. N:o 19. 1932, 3. 98 Katsauksia. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 57. 1945, 10 99 Tampereen Teknilliset, Johtokunnan tiedoitus N:o 18. 5.5.1931; Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 30. 1936, 1. 100 Palkkarintamalta. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 64/1947, 6. 101 Sihteerin palsta. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu N:o 63. 1947, 11. 102 YIY, toimintakertomus 1948. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 3/1949, 41; Pääsihteerin palsta. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 5/1950, 53. 103 Henkilökuva pohjautuu seuraaviin lähteisiin: Helsingin Sanomat 11.6.1918; Meidän naistarkastajamme. Naisten ääni. No 28. 19.10.1918, 255; Työnjohtajien henkinen kasvatus Ruotsissa, Kuorevesi-Mänttä-Vilppula 18.10.1928, 3; HS 31.3.1938, 3; Tampellan mallipiirustuskilpailun tulos. Helsingin Sanomat 4.11.1950; Helsingin Sanomat 31.1.1955, 5; Arvi Talvitie, Tampereen teknillinen oppilaitos 1886–1961. Hämeen Kirjapaino Oy. Tampere 1962, 311; Kai Hoffman, Insinöörikunta. Kehitys, nykyisyys, tulevaisuus. Gummerus. Jyväskylä 1974, 17; Eino S. Repo, Juhani Siljon sotaretki. Helsingin Sanomat 7.5.1978, 24; Eino S. Repo, Juhani Siljon viime hetket rakastetun kuvaamina. Helsingin Sanomat 21.5.1978. Ensimmäisten suomalaisten tekniikan parissa työskennelleiden naisten elämästä ja urista tarkemmin ks. Petri Paju, Ensimmäiset naiset insinöörien ja arkkitehtien yhdistyksissä. Tekniikan Waiheita 1/2018; Johanna Vähäpesola, Uhka miehisyydelle ja ammatille. Naiset tekniikan opiskelijoina ja asiantuntijoina Suomessa 1879–1939. Pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto 2009. 104 Tampereen Teknilliset, Toimintakertomus 1929–1930; Sihteerin palsta. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 2/1949, 21.

398 105 Siitä kuinka suuri osa Tampereen Teknillisten jäsenistä oli myös Suomalaisten Teknikkojen Seuran jäseniä 1920- ja 1930-luvuilla ei ole tietoa. 106 Tampereen Teknilliset. N:o 30. 1936, 12. 107 Tampereen Teknilliset r.y:n kevätkokous. Tampereen Teknilliset N:o 31. 1936, 7. 108 Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu N:o 70. 1948, 2. 109 Tampereen Teknilliset, Vuosikertomus 1933–1934. 110 Tampereen Teknilliset r.y:n syyskokous Helsingissä 4.11.1934. Tampereen Teknilliset N:o 25. 1935, 8. 111 Tampereen Teknilliset r.y:n syyskokous Helsingissä 4.11.1934. Tampereen Teknilliset N:o 25. 1935, 8–10. 112 Tampereen Teknilliset r.y:n vuosikokous. Tampereen Teknilliset N:o 26. 1935, 6; Tampereen Teknilliset r.y:n yhteistoiminta Tekniska Läroverketin kanssa. Tampereen Teknilliset N:o 28. 1935, 8. 113 Yhteistyökysymys Driftingenjörsförbundet i Finlandin kanssa. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 45. 1940, 10. 114 Pohjoismainen insinöörikokous Ruotsiin. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 46. 1941, 7; Pohjoismainen yhteistyö. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 48. 1941, 13; Nordiska Ingenjörssamfundetin edustakokous Kööpenhaminassa 24.–25. p:nä marrask. 1945. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 58. 1945, 1–2. 115 Sihteerin palsta. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu N:o 65. 1947, 7; Yleinen Insinööriyhdistys r.y:n toimintakertomus vuodelta 1947. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu N:o 67. 1948, 4. 116 Driftingenjörförbundet r.f:n ja Tampereen Teknilliset r.y:n yhteistoiminta. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 47. 1941, 5; Yhteistoimintasopimus Driftingenjörförbundet i Finlandin kanssa. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 48. 1941, 8. 117 Kulunut vuosi. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 45. 1940, 1; Tampereen Teknilliset r.y:n toiminta ajalla 25.2.1939–16.11.1940. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 46. 1941, 6. 118 E. P., Ajankohtaisia huomioita teollisuus- ja talouselämästämme. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 45. 1940, 1, 7; R. R. Kostioja, Turvesuot ja niiden käyttö. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 46. 1941, 1–2. 119 Viipuristakin kuuluu taas. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 49. 1941, 6; Tampereen Teknilliset. Toimintakertomus 1944. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 57. 1945, 5.

120 Siitä kuinka paljon insinöörien keskuudesta lopulta lähetettiin sotalapsia Ruotsiin, ei valitettavasti ole löytynyt tietoa. Lapsia kutsutaan Ruotsiin. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 49. 1941, 5. 121 Lapsia kutsutaan Ruotsiin. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 49. 1941, 5. 122 Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 51. 1943, 7. 123 T.T. r.y;n vuosikokous. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 48. 1941, 7; Tampereen Teknilliset r.y:lle sotakummilapsi. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 48. 1941, 7. 124 Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu N:o 68. 1948, 4. 125 Hilkka Tirkkolan kirje Tampereen Teknillisille 11.3.1941. IL:n arkisto. 126 Janne Luotola, Sota vei insinööri-isän. Insinööri 1/2018, 34–35. 127 Tampereen Teknilliset, Johtokunnan tiedotus N:o 17. 15.2.1930. 128 Tampereen Teknilliset r.y:n vuosikokous. Tampereen Teknilliset N:o 26. 1935, 5; Tampereen Teknilliset r.y:n vuosikokous. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 43. 1939, 14. 129 T.T. r.y;n vuosikokous. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 48. 1941, 6. 130 Tampereen Teknilliset r.y:n vuosikokous. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 51. 1943, 3. 131 Ensimmäinen löytynyt kirjallinen maininta, jossa insinöörien yhdistyksen nimeksi ehdotetaan Insinööriliittoa, on Tauno Pyökärin kirjoitus vuodelta 1944. Sen mukaan Tampereen Teknillisten uudeksi nimeksi ehdotettiin Insinööriliittoa ensi kerran joulukuussa 1943. Keskustelu yhdistyksen uudesta nimestä oli kiivasta, ja muun muassa siitä kiisteltiin, voidaanko sana insinööri nostaa ylipäätään yhdistyksen nimeen. Tauno Pyökäri, Nimikysymys. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 56. 1944, 11–12. 132 Niilo Rauvala, Mietteitä 30-vuotiselta alkutaipaleeltamme. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 2/1949, 9–10. 133 Vuosikokous Tampereella. Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 54. 1944, 19; Uusi sääntöehdotus, Tampereen Teknilliset. Tiedoitusjulkaisu N:o 56. 1944, 12–14. 134 K. A. Karppinen, Perustusrakennustyömme ovat valmiit. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu N:o 63. 1947, 1. 135 K.A. Karppinen, Uusille jäsenillemme. Yleinen Insinööriyhdistys. Tiedoitusjulkaisu 66/1947, 1. 136 Metalliteollisuutemme nykyinen asema ja tulevaisuuden näkymät. Insinöörilehti 10/1967, 16.

L ä hdev ii t t ee t

399 137 Yksi esimerkki kotimaisesta 1950-luvun korkeanteknologian hankkeesta on työ, jota tehtiin ensimmäisen suomalaisen tietokoneen, ESKO:n, parissa. ESKO-hankkeesta tarkemmin ks. Petri Paju, ”Ilmarisen Suomi” ja sen tekijät. Matematiikkakonekomitea ja tietokoneen rakentaminen kansallisena kysymyksenä 1950-luvulla. Turun yliopisto. Turku 2008. 138 G. A. Suomen ja Saksan kauppasuhteista. Insinöörilehti 1/1953, 9. 139 Opintiellä. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 9–10/1956, 299; Kauko Uusitalo, Metalliteollisuutemme nykyinen asema ja tulevaisuuden näkymät. Insinöörilehti 10/1967, 16. 140 Opintiellä. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 9–10/1956, 299; Kauko Uusitalo, Metalliteollisuutemme viennin nykyhetken näkymiä. Insinöörilehti 5–6/1957, 181; Laadunvalvonta polttopisteessä. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 9–10/1958, 239. 141 P. J. Uotila, Eräitä havaintoja maatilatalouden koneellistamisen nykyisestä vaiheesta. Insinöörilehti 1/1956, 25. 142 Maiju Gebhard, Kotitalous koneellistuu. Insinöörilehti 2/1956, 56; Pertti Kuusela, Joko televisiovastaanottimen hankkiminen on ajankohtaista? Insinöörilehti 6/1958, 152. 143 MV, Pohjoismainen Insinöörikongressi 1956. Insinöörilehti 4/1956, 76. 144 Kai Hoffman, Insinöörikunta. Kehitys, nykyisyys, tulevaisuus. Gummerus. Jyväskylä 1974, 50, 52. 145 YIY, toimintakertomus 1951. Insinöörilehti. 2/1952, 42; YIY:n toimintasuunnitelma vuodelle 1953. Insinöörilehti 6/1952, 134; YIY toimintakertomus 1953. Insinöörilehti 8/1954, 202. 146 Väinö Uramo, YIY r.y:n 36. toimintavuoden alkaessa. Insinöörilehti 1/1954, 1; YIY, Toimintasuunnitelma vuodelle 1954. Insinöörilehti 8/1953, 200. 147 M. V., YIY viettänyt 35-vuotisjuhlaa. Insinöörilehti 2/1954, 56; YIY ry Insinööriliitoksi. Insinöörilehti 7/1954, 170. 148 Keskitystä tarvitaan. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 2/1958, 35. 149 40 vuotta insinöörien yhteistoimintaa. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 2/1959, 35. 150 Kai Hoffman, Insinöörikunta. Kehitys, nykyisyys, tulevaisuus. Gummerus. Jyväskylä 1974, 56. 151 Suomen tilastollinen vuosikirja 1969, 126–127, 147. 152 Juhana Aunesluoma, Nykyaikaa rakentamassa. Tekniikan Akateemisten Liitto TEK edeltäjineen 1896–1996. Tekniikan Akateemisten Liitto. Helsinki 2004, 177. 153 Insinööri ja itsenäinen maa. Pääkirjoitus. Insinöörilehti. 10/1967, 15. 154 Metalliteollisuuden kehittäminen. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 3/1965, 5; Pekka Rekola, Katseet

tutkimus- ja kehittämistyöhön. Insinöörilehti 4/1968, 17; Heikki K. Huotari, Ideasta markkinointikelpoiseksi tuotteeksi. Insinöörilehti 4/1969, 22. 155 Teollinen tutkimus, Insinöörilehti 12/1966, 25–27. 156 Research and development effort in Finland 1962–1966. Finnish Research Council for Technical Sciences. Helsinki 1968, 28. 157 Olavi Sampo, Metalliteollisuuden tuotteet tärkeä tekijä ulkomaankaupassamme. Insinöörilehti 16/1964, 35. 158 Vientiongelmat, tuotekehittely ja insinööri. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 8/1968, 7. 159 Vientiongelmat, tuotekehittely ja insinööri. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 8/1968, 7. 160 Insinöörin maailmankatsomus. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 5/1967, 11. 161 Juhana Aunesluoma, Nykyaikaa rakentamassa. Tekniikan Akateemisten Liitto TEK edeltäjineen 1896–1996. Tekniikan Akateemisten Liitto. Helsinki 2004, 148. 162 Jaakko Liede, Korkeimman teknillisen opetuksen uudistamisesta. Alustus IL:n valtuuston syyskokouksessa 24.10.1969. 163 IL, valtuuston kevätkokous, pk 1/70. 164 Paljon ohjelmaa Oulun kesäkokouksessa. Insinöörilehti 9/1967, 45. 165 Insinööriliiton organisaation uudistuksesta. Insinöörilehti 16/1964, 31. 166 Jaakko Liede, Olosuhteiden hallintaan. Teoksessa Insinöörikunta. Kehitys, nykyisyys, tulevaisuus. Insinööriliitto, 1974, 147. 167 IL, organisaatiotoimikunta pk 1/1969, 13.3.1969; IL, vuosikokous 1965 pk 23.4.1965; IL, toimintakertomus 1964. 168 IL, Puheenjohtajan työryhmän ehdotus Insinööriliiton organisaatioksi. 30.9.1971. Tarkemmin Insinööriliiton vuosien 1969–1973 jäsenkyselyjen tuloksista ks. Hoffman 1974, 154–159. 169 IL, työvaliokunta pk 4/65, 23.3.1965. 170 IL, Toimintasuunnitelma 1966. 171 IL, johtajisto pk 6/66, 9.5.1966; IL, Muistio IL:n kireän taloustilanteen helpottamisesta. 26.9.1966. 172 Juha-Veikko Kurki 17.5.2017. 173 IL, hallituksen työvaliokunta pk 24.2.1965. 174 KANSKO:n historiasta laajemmin ks. Riikka-Maria Illman, Suomen insinöörijärjestöjen kansallinen komitea KANSKO 1960–2010. Kansko. 2012. 175 STS ja IL yhteistyövaliokunnan kokous, pk 20.9.1962; IL, työvaliokunta pk 8/62, 4.10.1962. 176 Kahdessa vuosikymmenessä INSKO nousi Suomen suurimmaksi täydennyskoulutusta tarjoavaksi yksiköksi. 1990-luvun alun heikossa taloustilanteessa insinöörien koulutuskeskus joutui vaikeuksiin, ja vuonna 1993 INSKO

400 myytiin Ammattienedistämislaitossäätiö AEL:lle, jonka piirissä insinöörien uudelleenkoulutus edelleen tapahtuu. 177 IL, työvaliokunta pk 3.11.1964. 178 IL, Toimintakertomus vuosilta 1965–68, tiivistelmä. 179 Esa Kokka 24.4.2017. 180 IL, hallitus pk 3/63, 16.8.1963; IL, Toimintakertomus 1964, 1. 181 IL, hallitus pk 4/64, 14.8.1964. 182 IL, johtajisto pk 6/67, 29.3.1967. 183 Insinöörit kokoamassa uutta keskusjärjestöä. Uusi Suomi 31.7.1968. 184 Rakennusinsinööri ja -arkkitehti RIA 2/2001, 39; Kai Hoffmann, Insinöörikunta. Kehitys, nykyisyys, tulevaisuus. K.J. Gummerus. Jyväskylä 1974, 72–74. 185 IL, työvaliokunta pk 12.2.1963. 186 Arkkitehtuurin koulutus tienhaarassa. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 4/1965, 7. 187 Rakennusinsinööri ja -arkkitehti RIA 2/2001, 39–40. 188 IL, johtajisto pk 14/67, 20.10.1967; IL, johtajisto pk 3/68, 9.2.1968. 189 Stig Lánden, Maanpuolustuksen insinöörit MPI ry. 50 vuotta turvallisuutta ja edunvalvontaa. Maanpuolustuksen Insinöörit MPI ry. Helsinki 2017, 60. 190 IL, Toimintakertomus 1962; IL vuosikokous pk 28.4.1963. 191 IL, Toimintasuunnitelma 1965; Insinööriliiton takausrengas. Insinöörilehti 1–2/1964, 17. 192 Kuopion teknillisen opiston oppilasyhdistys ry:n kirje Insinööriliitolle 13.11.1968. 193 IL, Toimintakertomus 1968, 4; IL, Toimintakertomus 1969, 13; Pasi Asikainen 5.9.2017. 194 IL:n nuorjäsenyhdistysten tarkkailijat IL:n valtuuston kokoukselle 24.10.1969. 195 IL, johtajisto pk 13/70, 19.11.1970. 196 IL, valtuuston suunnittelukokous pk 21.11.1970. 197 IL, valtuuston syyskokouksen julkilausuma, 22.11.1970. 198 Mm. IL, liittokokous 1968 pk. 199 Tarjonta ja tarve. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 7/1960, 209. 200 IL, vuosikokous 1960 pk 10.4.1960; Neli- vai kolmivuotinen teknillinen opisto? Insinöörilehti 1/1960, 5. 201 Suunnitelmallisuutta teknilliseen opetukseen. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 8/1960, 249. 202 Sekava tilanne. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 10/1962, 7. 203 Esim. Neli- vai kolmivuotinen teknillinen opisto? Insinöörilehti 1/1960; Suunnitelmallisuutta teknilliseen opetukseen. Pääkirjoitus. Insinöö-

rilehti 8/1960; Kehittyvä teknillinen opisto. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 5-6/1961. 204 IL, vuosikokous 1965 pk 25.4.1965. 205 IL, Toimintakertomus 1966, 3. 206 Esa Kokka 24.4.2017; Esa Kokka, Insinöörikoulutuksen uudistaminen. IL, valtuuston kevätkokous pk 27.4.1969; Lasse Hanhijärvi, Teknillisen koulutuksen uudistaminen. IL, valtuusto pk 14.4.1967; IL, Toimintakertomus 1969, 11. 207 Päiväämätön IL:n ja insinöörikunnan esittely vuodelta 1965. 208 Jaakko Liede, Peruskoulu-uudistuksen vaikutus teknilliseen koulutukseen. Alustus IL:n syyskokouksessa. IL, valtuuston syyskokous 1966 pk; Lasse Hanhijärvi, Teknillisen koulutuksen uudistaminen. IL, valtuusto pk 14.4.1967; Esa Kokka, Näkökohtia insinöörikoulutuksen uudistamisesta. Esitelmä IL:n liittokokouksessa. IL, liittokokous pk 15.12.1968; Jaakko Liede, Insinöörikoulutuksen uudistaminen. Alustus IL:n valtuuston syyskokouksessa. IL, valtuuston syyskokous pk 17.11.1968. 209 IL, Toimintakertomus 1963, 5; IL, johtajisto 2/69, 24.1.1969; IL, valtuuston pk 1/65, 27.5.1965. 210 Aulis Lumme, Esitelmä IL:n liittokokouksessa. IL, liittokokous pk 15.12.1968; IL, Toimintakertomus 1968, 2; Esa Kokka, Insinöörikoulutuksen uudistaminen. IL, valtuuston kevätkokous pk 27.4.1969. 211 IL, valtuuston syyskokous 1968 pk. 212 IL, kirje opetusministeriölle 6.3.1969. 213 IL, kirje opetusministeriölle 6.3.1969; Jaakko Liede, Korkeimman teknillisen opetuksen uudistamisesta. Alustus IL:n valtuuston syyskokouksessa 24.10.1969. 214 Neli- vai kolmivuotinen teknillinen opisto? Insinöörilehti 1/1960, 5. 215 IL, johtajisto pk 11/67, 24.8.1967. 216 Insinöörien työmarkkinat kiristyvät. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 9/1967, 9. 217 Kattavaa insinöörien työttömyystilastoa on julkaistu vuodesta 1972 lähtien työ- ja elinkeinoministeriön toimesta. 218 IL, valtuuston syyskokous pk 1968. 219 Insinöörien työmarkkinat kiristyvät. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 9/1967, 9; IL, Toimintakertomus 1968, 16; Asiallisuutta työllisyyskeskusteluun. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 3/1969, 11. 220 Työttömyyden vaikea pulma. Insinöörilehti 3/1969, 21. 221 IL, Jäsentiedustelu 1971. Insinööriliitto, Helsinki 1971, 7. 222 IL, johtajisto pk 6/67, 29.4.1967. 223 Juhana Aunesluoma, Nykyaikaa rakentamassa. Tekniikan Akateemisten Liitto TEK edeltäjineen

L ä hdev ii t t ee t

401 1896–1996. Tekniikan Akateemisten Liitto. Helsinki 2004, 269. 224 IL, johtajisto pk 5/66, 28.3.1966. 225 IL, valtuusto pk 20.11.1966. 226 IL, valtuusto pk 20.11.1966. 227 Toiminnan jatkuvuus ja kasvu taattava. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 1–2/1966, 9. 228 Etukysymyksiä on harkittava. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 1/1967, 9. 229 Jaakko Liede, Insinöörien ammatillinen järjestäytyminen ja etukysymykset. Esitelmä IL:n Valtuuston kevätkokouksessa 1967; Valtuuston kevätkokous. Insinöörilehti 4/1967, 52. 230 Riku Sarkola, Liiton puheenjohtaja lähikuvassa. Insinöörilehti 11/1967, 43. 231 IL, liittokokous pk 1968, liite 7a ja 8a. 232 Insinöörien asema työmarkkinoilla on selvitettävä. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 1/1969, 11. 233 Titteli päässä. Insinöörilehti 1–2/1969, 41. 234 Eräitä ei nosteta ojasta. Insinöörilehti 1–2/1969, 42. 235 Pentti Wikholm ins. opp. 3. vsk., Ei kanalaa saa hävittää. Insinöörilehti 1–2/1969, 42. 236 T.J. Erola, Juhlien jälkeen. Insinöörilehti 12/1969, 26. 237 IL, työmarkkinatyöryhmän mietintö 26.9.1969. 238 IL, työmarkkinatyöryhmän mietintö 26.9.1969; IL, Toimintakertomus 1969. 239 Erkki Leivo, Insinöörikunnalle. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 10/1969, 11; Liede, Insinööriliitto – sen nykyisyys ja tulevaisuus. Insinöörilehti 10/1969, 18. 240 Juhana Aunesluoma, Nykyaikaa rakentamassa. Tekniikan Akateemisten Liitto TEK edeltäjineen 1896–1996. Tekniikan Akateemisten Liitto. Helsinki 2004, 368. 241 Insinöörilehden linja. Pääkirjoitus. Insinöörilehti 1–2/1964, 7. 242 Alari Kujala, Diplomi-insinöörien ja arkkitehtien työmarkkinatoiminta STS:ssä. Tekniikka 3/1971, 31. 243 Ruotsin insinöörit etsivät uuden yhteistoiminnan pohjaa. Insinöörilehti 3/1967, 27–28; Jaakko Liede, Insinööriliitto – sen nykyisyys ja tulevaisuus. Insinöörilehti 10/1969, 15. 244 Jaakko Liede, Insinööriliitto – sen nykyisyys ja tulevaisuus. Insinöörilehti 10/1969, 14. 245 Jaakko Liede oli järjestyksessään kolmas Insinööriliiton toiminnanjohtaja. Tehtävässä häntä olivat edeltäneet kapteeni Arvid Junttila (1953–55) sekä insinööri Tapio Kantokorpi (1956). 246 Henkilökuva pohjautuu seuraaviin lähteisiin: Insinööriliiton Grand Old man. Teoksessa Tekniikan tekijät (toim.) Nils Björklund. IL, STS, DIFF ja TFiF. Gummerus. Jyväskylä 1987; Jaakko Liede, Ansioluettelo; Jaakko Liede, Kolosjo-

kelaiset sodan toimissa. Teoksessa Petsamon nikkeli. Taistelu strategisesta metallista. Toim. Eugen Autere, Lars Heikel ja Jaakko Liede. Vuorimiesyhdistys. Helsinki 1989, 206-265; Juha-Veikko Kurki 17.5.2017; Heikki Liede 7.8.2018; Perinnekeräelmä 1984 ”Kun insinööri tuli taloon.” Jaakko Liede 8.5.1985; Tauno Pyökäri Urho Kekkoselle 3.2.1975. 247 Täytimme viisikymmentä vuotta. Insinöörilehti. 12/1969, 10–15; IL, Vuosikertomus 1969, 10. 248 Kai Hoffman, Insinöörikunta. Kehitys, nykyisyys, tulevaisuus. Gummerus. Jyväskylä 1974, 147. 249 Tapio Bergholm, SAK:n historia. SAK. Helsinki 2013, 35. 250 Toinen esimerkki tästä on sotakorvausvuodet, jolloin kotimaiset politiikan, talouden, teollisuuden ja tekniikan vaikuttajat joutuivat toimimaan läheisessä yhteistyössä, jotta Neuvostoliitolle maksettavaksi langetetut korvaukset saatiin suoritettua. 251 Tapio Bergholm, SAK:n historia. SAK. Helsinki 2013, 43, 58–59. 252 Tapio Bergholm, SAK:n historia. SAK. Helsinki 2013, 63. 253 Tapio Bergholm, SAK:n historia. SAK. Helsinki 2013, 62. 254 Juhana Aunesluoma, Nykyaikaa rakentamassa. Tekniikan Akateemisten Liitto TEK edeltäjineen 1896–1996. Tekniikan Akateemisten Liitto. Helsinki 2004, 368. 255 Tapio Bergholm, SAK:n historia. SAK. Helsinki 2013, 68. 256 Tilastokeskus, Työtaistelut itsenäisyyden ajan Suomessa. https://www.stat.fi/tup/suomi90/ elokuu.html; Tapio Bergholm, SAK:n historia. SAK. Helsinki 2013, 61. 257 Insinöörien ja arkkitehtien työttömyyskassa, Hallituksen kertomus vuodelta 1972; IL, johtajisto pk 12/76, 8.7.1976. 258 Ilkka Levä, Voimalalakko – syyt ja seuraukset 1977. Toimihenkilöiden järjestäytyminen – Perusta ja vaikuttajaroolin muutos -seminaari. Helsinki 12.9.2018. 259 IL, Toimintasuunnitelma 1976, 1. 260 IL, toimintasuunnitelma 1974, 1. 261 IL, puheenjohtajan työryhmän ehdotus Insinööriliiton organisaatioksi. 262 Vuoden 1971 organisaatiomuutoksessa myös Insinööriliiton toiminnanjohtajan tehtävänimike muutettiin toimitusjohtajaksi. IL, puheenjohtajan työryhmän ehdotus Insinööriliiton organisaatioksi. 263 Insinööriliiton ja Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit ry:n välisestä järjestöskismasta tarkemmin tässä teoksessa sivuilla 192–197.

402 264 IL, Toimintasuunnitelma 1974, 4; IL, Toimintasuunnitelma 1971, 3; IL, Hallituksen kertomus 1974, 10; IL, Hallituksen kertomus vuodelta 1978, 4. 265 Vuosina 1962–1969 vuosittain valmistuneiden insinöörien liittymisaktiivisuus Insinööriliittoon vaihteli 77–92 %:n välillä. Samaan aikaan työelämässä toimineiden suomenkielisten insinöörien jäsenyysaktiivisuus IL:ssa vaihteli 64 %:n ja 81 %:n välillä. IL, johtajisto pk 1/70, 19.1.1970; Insinööriliitto, Insinöörien järjestäytyminen Insinööriliitossa 1956–75 sekä arvioitu kehitys vuoteen 1980. (29.7.1976 päivätty tilasto). Luvut kuvaavat hyvin, kuinka identifioituminen omaan ammatillis-aatteelliseen järjestöön oli tuolloin poikkeuksellisen voimakasta insinöörien keskuudessa. 266 IL, Tilintarkastuskertomus 1970. 267 IL, Tilintarkastuskertomus 1970. 268 IL, valtuusto pk 1/71, 23.5.1971; IL, Vuosikertomus 1978, 18. 269 IL, valtuusto pk 3/72, 5.6.1972. 270 IL, hallitus pk 6/75, 29.9.1975. 271 IL, valtuusto pk 4/72, 20.8.1972; Valtion Insinöörien Liitto Insinööriliiton valtuustolle 20.8.1972. 272 IL, Hallituksen kertomus 1973, 4. 273 Mitä odotat Insinööriliitolta 1970-luvulla? Insinööriliitto tiedustelu 1970/1; Kauko Parkkinen, Insinööriliiton uudet linjat. Insinöörilehti 9/1970, 44–47. 274 IL, valtuuston suunnittelukokous pk 21.11.1970; IL, valtuusto pk 2/1971, 27.11.1971. 275 IL, hallituksen suunnittelukokous pk 5.9.1970. 276 IL, valtuuston suunnittelukokous pk 21.11.1970, liite 3. 277 IL, Toimintakertomus 1969; IL, hallitus pk 5/1970, 7.5.1970; IL, etuasiaintyöryhmän muistio 4.11.1971. 278 IL, etuasiaintyöryhmän muistio 20.4.1971. 279 IL, etuasiaintyöryhmä 4.11.1971. 280 Jaakko Liede, Insinöörien työpolitiikka. Tekniikka 4/1971, 56–60. 281 Alari Kujala, Diplomi-insinöörien ja arkkitehtien työmarkkinatoiminta STS:ssä. Tekniikka 3/1971, 31. 282 Alari Kujala, Diplomi-insinöörien ja arkkitehtien työmarkkinatoiminta STS:ssä. Tekniikka 3/1971, 31. 283 IL, hallitus pk 9/70, 7.11.1970; IL, valtuuston suunnittelukokous pk 21.11.1970, liite 4. 284 Vuoden 2005 nimenmuutoksen myötä Suomen Työnantajain Keskusliitto tunnetaan tänä päivänä Elinkeinoelämän keskusliittona (EK). 285 IL:n kirje Suomen Työnantajain Keskusliitolle 26.1.1972; IL, hallitus pk 2/72, 5.2.1972. 286 IL, hallitus pk 9/70, 7.11.1970. 287 IL, valtuusto pk 1/71, 23.5.1971.

288 Jaakko Liede, Insinöörien työpolitiikka. Tekniikka 4/1971, 60. 289 IL, hallitus pk 8/71, 8.11.1971. 290 IL, valtuusto pk 3/72, 5.6.1972. 291 Juhana Aunesluoma, Nykyaikaa rakentamassa. Tekniikan Akateemisten Liitto TEK edeltäjineen 1896–1996. Tekniikan akateemisten liitto. Keuruu 2004, 280. 292 IL, muistio KAL:n ja ja IL:n johtajiston keskustelutilaisuudesta 17.4.1972. 293 TEKNE:n perustajiin kuuluivat Kuntien Teknillisten Keskusliitto (KTK), Valtion Teknillisten Virkamiesten Keskusliitto (VTK), Suomen Tekniikan Opiskelijoiden Liitto (STOL), Suomen Teknikkojen Keskusliitto, Yksityistoimialojen Rakennusmestarit (YRA) ja Suomen Konepäällystöliitto (SKL). 294 IL, Suomen Teknillisen Seuran ja Insinööriliiton esitys TEKN työvaliokunnalle 30.9.1971; Veijo Åberg, Kohti teknisten keskusliittoa. Kuntien tekniset KTK 1970–2006. Kuntien tekniset. 2007, 36–38. 295 Muistio STK:n ja valtakunnallisten insinöörijärjestöjen välisestä keskustelutilaisuudesta 16.2.1971. 296 IL, johtajisto pk 2/72, 24.1.1972; IL, Hallituksen kertomus vuodelle 1972, 64. 297 IL, hallitus pk 1/72, 15.1.1972. 298 IL, valtuusto pk 3/72, 5.6.1972. 299 IL, valtuusto pk 2/72, 27.2.1972. 300 IL, hallitus pk 6/73, 28.8.1973. 301 IL, työmarkkinaseminaarin ohjelma 1.11.1973; IL, hallitus pk 10/73, 23.11.1973. 302 STTK sopimukseen rationalisoinnista. Helsingin Sanomat 10.3.1973; Veijo Åberg, Kohti teknisten keskusliittoa. Kuntien tekniset KTK 1970–2006, 54–63. 303 IL, Hallituksen kertomus 1973, 6. 304 Vuodesta 1993 lähtien Toimihenkilökeskusjärjestö STTK. 305 Valtion Teknillisten Virkamiesten Keskusliitto (VTK) oli perustettu vuonna 1965. Järjestöön pyrittiin kokoamaan valtion teknisen alan viroissa ja toimissa työskentelevät teknisen koulutuksen saaneet henkilöt. Kuntapuolella noita henkilöitä edusti 1970 perustettu Kuntien Teknillisten Keskusliitto (KTK). Yksityistoimialojen Insinöörit (YIL) oli kotimaisiin (suur) yrityksiin perustettujen insinööriyhdistysten yhteenliittymä, joka perustettiin 1972. 306 IL, johtajisto pk 9/72, 8.9.1972. 307 IL, Hallituksen kertomus 1973, 1–2. 308 IL, mielipidetiedustelu 27.10.1973. 309 Jaakko Liede, Insinöörien työpolitiikka. Tekniikka 4/1971, 58; IL, tiedotus jäsenyhdistyksille ja valtuutetuille 7.11.1973.

L ä hdev ii t t ee t

403 310 Yhteistyösopimus Akavan, Insinööriliiton ja Korkeakouluinsinöörien ja Arkkitehtien Keskusliiton välillä 15.10.1973; IL, tiedotus jäsenyhdistyksille ja valtuutetuille 7.11.1973. 311 IL, lausunto koskien IL:n, KAL:in ja Akavan 15.10.1973 allekirjoittamaa yhteistyösopimusta. 312 IL, johtajisto pk 10/73, 26.9.1973. 313 Yhteistyösopimus Akavan, Insinööriliiton ja Korkeakouluinsinöörien ja Arkkitehtien Keskusliiton välillä 15.10.1973. 314 Akava, insinöörit ja arkkitehdit yhteistyöhön. Helsingin Sanomat 16.10.1973. 315 IL-KAL-Akava neuvottelukunta, pk 1/73, 2.11.1973. 316 IL, lausunto koskien IL:n, KAL:in ja Akavan 15.10.1973 allekirjoittamaa yhteistyösopimusta. 317 IL, hallitus pk 9/73, 22.11.1973. 318 STK ja YTN, muistio perussopimuksen soveltamisesta 9.12.1974; IL, Hallituksen kertomus 1974, 7. 319 Tapani Kahri, Viheltääkö pilli. Työmarkkinamiehen muistelmat. Otava. Helsinki 2001, 284–285. 320 IL, Hallituksen kertomus vuodelta 1974, 7. 321 IL, hallitus pk 2/75, 8.2.1975. 322 IL, Hallituksen kertomus vuodelta 1974, 2. 323 YTN:n puheenjohtaja Oiva Koistisen kirje STK:n toimitusjohtaja Timo Laatuselle 7.4.1975. 324 YTN:n puheenjohtaja Oiva Koistisen kirje STK:n toimitusjohtaja Timo Laatuselle 7.4.1975. 325 IL, Hallituksen kertomus vuodelta 1973, 3; IL, hallitus pk 6/76, 19.11.1976; IL, Hallituksen kertomus vuodelta 1976, 22–23. 326 Jaakko Liede, Insinöörien työpolitiikka. Tekniikka 4/1971, 58. Ks. myös Jukka Muiluvuori, Akava 1950–2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 186. 327 Jukka Muiluvuori, Akava 1950–2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 185. 328 Jukka Muiluvuori, Akava 1950–2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 126, 162, 164–165. 329 IL, johtajisto pk 16/75, 20.10.1975. 330 Jukka Muiluvuori, Akava 1950–2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 187. 331 IL, johtajisto pk 10/75, 20.8.1975; IL, johtajisto pk 15/75, 10.10.1975. 332 IL, hallitus pk 9/75, 31.12.1975. 333 IL, johtajisto pk 21/75, 12.12.1975. 334 IL, hallitus pk 9/75, 31.12.1975. 335 IL, Juha-Veikko Kurjen nimissä julkaistu tiedote Insinööriliiton liittymisestä Akavaan. 15.1.1976; IL, Johtajisto pk 2/76, 23.1.1976. 336 IL, johtajisto pk 19/75, 12.11.1975; IL, hallitus pk 9/75, 31.12.1975. 337 Juha-Veikko Kurki 17.5.2017; Juha-Veikko Kurki 10.8.2018.

338 Jukka Muiluvuori, Akava 1950–2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 189. 339 Jukka Muiluvuori, Akava 1950–2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 217, 222. 340 Nykyään Opetusalan Ammattijärjestö OAJ. 341 Jukka Muiluvuori, Akava 1950–2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 215, 217, 229. 342 Jukka Muiluvuori, Akava 1950–2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 212. 343 IL, johtajisto pk 2/76, 23.1.1976; IL, hallitus pk 1/76, 1.2.1976; Juha-Veikko Kurki 17.5.2017. 344 Jukka Muiluvuori, Akava 1950–2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 190; JuhaVeikko Kurki 17.5.2017. 345 Jukka Muiluvuori, Akava 1950–2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 222. 346 IL, Hallituksen toimintakertomus 1971, 34–39; IL, kirje Eduskunnan valtionvarainvaliokunnan sivistysjaokselle 26.11.1976. 347 Teknillisen opetuksen komitean mietintö. Komiteanmietintö, A, 1971:8. Helsinki 1971; Vuoden 1971 koulutuskomitean mietintö. Komiteanmietintö, 1973:52. Helsinki 1973. 348 Teknillisen opetuksen komitean mietintö. Komiteamietintö 1971: A8. Helsinki 1971, 7–9, 101–102. 349 Vuoden 1971 koulutuskomitean mietintö. Komiteanmietintö, 1973:52. Helsinki 1973, 46. 350 Sirkka Ahonen, Yleissivistävä koulutus hyvinvointiyhteiskunnassa. Teoksessa Tiedon ja osaamisen Suomi: kasvatus ja koulutus Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle. Pauli Kettunen ja Hannu Simola (toim.). Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki 2012, 158. 351 Teknillisen opetuksen komitean mietintö. Komiteamietintö 1971: A8. Helsinki 1971, 2. 352 IL, Hallituksen kertomus 1970. 353 IL, hallituksen pk 8/1970, 10.10.1970; IL, Lahden insinöörikorkeakoulumietintö. 30.9.1971, 1. 354 IL, Lahden insinöörikorkeakoulumietintö. 30.9.1971, 3. 355 IL, Lahden ammattikorkeakoulutoimikunta 11.6.1971. 356 IL, Lahden insinöörikoreakoulumietintö. 30.9.1971, 1. 357 IL, ehdotus Lahden insinöörikorkeakoulun perustamista koskevaksi kirjelmäksi Opetusministeriölle. 8.2.1972; Antti Rytkönen, Grand Old Man Jaakko Liede. Insinöörikunta 3/1980, 28–29; IL, johtajisto pk 1/71, 12.2.1971; IL, kirje opetusministeriölle 27.3.1973. 358 IL, kirje opetusministeriölle 27.3.1973; IL, Toimintasuunnitelma 1974, 2. 359 IL, Insinöörikoulutusta uhkaa vakava alentaminen. Insinööriliiton kiertokirje jäsenyhdistyksille. 27.9.1974.

404 360 Pauli Kettunen, Marja Jalava, Hannu Simola ja Janne Varjo, Tasa-arvonihanteesta erinomaisuuden eetokseen. Koulutuspolitiikka hyvinvointivaltiosta kilpailuvaltioon. Teoksessa Tiedon ja osaamisen Suomi. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle. Toim. Pauli Kettunen ja Hannu Simola. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hämeenlinna 2012, 42–43; Sirkka Ahonen, Yleissivistävä koulutus hyvinvointiyhteiskunnassa. Teoksessa Tiedon ja osaamisen Suomi. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle. Toim. Pauli Kettunen ja Hannu Simola. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hämeenlinna 2012, 158–159. 361 Veli-Matti Autio, Opetusministeriön historia 7. Vakiintuneisuudesta uusien muotojen etsimiseen 1981–1995. Opetusministeriö. Helsinki 1997, 137. 362 IL, Hallituksen kertomus 1974, 6; IL, Toimintasuunnitelma vuodelle 1975. 363 IL, Toimintasuunnitelma 1978, 8. 364 IL, Hallituksen kertomus 1977, 11; Veli-Matti Autio, Opetusministeriön historia 7. Vakiintuneisuudesta uusien muotojen etsimiseen 1981–1995. Opetusministeriö. Helsinki 1997, 53. 365 Samassa yhteydessä Metsäteknikkojen Liiton nimi muutettiin Metsäalan Teknisten Liitoksi. IL, Insinööri-nimityksen käytön laajentaminen. Kirje jäsenyhdistyksille 25.4.1974; IL, Metsäinsinöörinimikkeen käyttö 24.8.1976. 366 IL, Hallituksen kertomus 1976, 18. 367 IL, johtajisto pk 14/74, 22.11.1974. 368 IL, hallitus pk 6/74, 12.6.1974. 369 Juha-Veikko Kurki, Insinöörit – teknikot. Savon Sanomat 13.4.1974. 370 IL, hallitus pk 1/75, 31.1.1975. 371 IL, Metsäinsinöörinimikkeen käyttö 24.8.1976; IL, Hallituksen kertomus 1976, 18; IL, Hallituksen kertomus 1977, 18. 372 Jäsenen kirje Insinööriliitolle 16.1.1975. 373 IL, Hallituksen kertomus 1977, 3, 18; IL, Hallituksen kertomus 1983, 19. 374 Ratkaisu nimike kiistassa: Metsäinsinööreistä tulee metsätalousinsinöörejä. Helsingin Sanomat 9.4.1983; IL, Hallituksen kertomus 1983, 2, 19. 375 Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit RIA ry:n historiasta tarkemmin ks. RIA:n 50-vuotisjuhlajulkaisu Rakennusinsinööri ja -arkkitehti RIA 1/2001. 376 IL, johtajisto pk 6/75, 17.4.1975. Pöytäkirjan liite: Eino Laukkanen, Vielä kerran RIA:n ja IL:n suhteista. Päiväämätön käsikirjoitus Insinööriuutisille. 377 IL, hallitus pk 8/72, 16.12.1972.

378 Juha-Veikko Kurki 10.8.2018; Esko Mälkönen 10.10.2018. 379 Pentti Kauppilan ura RIA:ssa jäi lopulta lyhyeksi. Hänen työsuhteensa purettiin keväällä 1974 luottamuspulaan vedoten. RIA 1/2001, 53; RIA 2/2011, historialiite RIA 1951–2011, 5; IL, johtajisto pk 6/75, 17.4.1975. Pöytäkirjan liite: Eino Laukkanen, Vielä kerran RIA:n ja IL:n suhteista. Päiväämätön käsikirjoitus Insinööriuutisille; Juha-Veikko Kurki 10.8.2018. 380 IL, johtajisto pk 1/73, 1.2.1973. 381 Insinööriliitto – Rakennusinsinöörit ry:n kirje Insinööriliiton hallitukselle 27.11.1972. 382 IL, johtajisto pk 1/73, 1.2.1973. 383 IL, hallitus pk 3/73, 14.4.1973; IL, hallitus pk 5/73, 12.6.1973; IL, hallitus pk 6/73, 28.8.1973; IL, hallitus pk 9/73, 22.11.1973. 384 IL, Hallituksen kertomus 1973, 2. 385 IL, johtajisto pk 1/73, 1.2.1973; IL, johtajisto pk 3/73, 14.3.1973; Juha-Veikko Kurki 10.8.2018; Antti Rytkönen, Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit RIA ry tienhaarassa. Insinöörikunta 4/1981, 14. 386 IL, johtajisto 8/76, 27.4.1976. 387 Juha-Veikko Kurki 10.8.2018. 388 IL, hallitus pk 2/1970, 21.2.1970; IL, hallitus pk 3/1970, 14.3.1970. 389 IL, johtajisto pk 9/70, 21.8.1970; IL, johtajisto pk 13/70. 19.11.1970. 390 IL, valtuuston suunnittelukokous 21.11.1970; IL, valtuuston syyskokouksen julkilausuma 22.11.1970. 391 IL, johtajisto pk 14/70, 15.12.1970; IL, hallitus pk 4/71, 25.4.1971; IL, hallitus pk 1/72, 15.1.1972; IL, hallitus pk 2/73, 12.3.1973; IL, johtajisto pk 9/73, 7.9.1973; IL, Hallituksen toimintakertomus 1973, 3. 392 Juha-Veikko Kurki, Insinööriliitto – jäsenkuntansa etujärjestö. Artikkelikäsikirjoitus Turun teknillisen oppilaitoksen oppilasyhdistyksen julkaisua varten 3.7.1975. 393 Jorma Reini, Nuori insinööri. Vastavalmistuneille insinööreille osoitettu päiväämätön kirje keväällä 1976. 394 IL, Hallituksen kertomus vuodelta 1978, 3. 395 1970-luvun lopulla IL:n ja STOL:n välinen yhteistyö tapahtui informaatiotyöryhmässä, jossa pohdittiin muun muassa tekniikan alan harjoittelukysymyksiä. Tuo työ johti muun muassa IL:n, STOL:n, KAL:n ja STTK:n yhteiseen esitykseen opetusministeriölle harjoittelun kehittämistyöryhmän perustamiseksi. IL, Hallituksen kertomus 1975, 11; IL, Hallituksen kertomus 1976, 22; IL, Hallituksen kertomus 1979, 14, 15.

L ä hdev ii t t ee t

405 396 IL, johtajisto pk 2/75, 17.1.1975; IL:n Juha-Veikko Kurjen kirje Suomen Tekniikan Opiskelijoiden Liitolle 20.12.1976. 397 IL, johtajisto pk 2/75, 17.1.1975; Juha-Veikko Kurki 6.11.2018. 398 IL, Hallituksen kertomus 1976, 2. 399 Juha-Veikko Kurki 10.8.2018; IL, Hallituksen kertomus 1977, 21. 400 IL, Hallituksen kertomus 1978, 21; Hannu Asikainen, Nuorjäsenenä Insinööriliiton paikallisyhdistyksessä. Insinöörikunta 3/1981, 12. 401 IL, Hallituksen kertomus 1979, 9. 402 IL, hallitus pk 1/83, 14.1.1983. 403 http://www.mv.helsinki.fi/home/jproos/70-luku. htm 404 https://www.stat.fi/tup/suomi90/toukokuu. html 405 Vuoden 2018 alussa Tekes yhdistettiin muun muassa suomalaisten yritysten kansainvälistymisen edistämiseen ja ulkomaisten investointien houkuttelemiseen keskittyneen Finpron kanssa, jolloin myös nimi muuttui muotoon Business Finland. 406 Nykyrahassa noin kaksi miljardia euroa. 407 SVT, Tiede ja teknologia 1987. Tilastokeskus 1987, 3, 13, 15–17. 408 Vuonna 2015 tutkimus- ja tuotekehitystehtävissä Suomessa työskentelevien henkilöiden määrä oli 76 000. 409 SVT, Tiede ja teknologia 1987. Tilastokeskus 1987, 7. 410 SVT, Tiede ja teknologia 1987. Tilastokeskus 1987, 4. 411 SVT, Tiede ja teknologia 1987. Tilastokeskus 1987, 4, 26. 412 IL, IL:n toiminnan suuntalinjat 1980-luvulla, 3. 413 Kuvion luvut eivät sisällä opiskelijajäseniä. 414 IL, hallitus pk 6/82, 21.5.1982; EV-L, Valtion vastattava osaltaan insinöörien työllistämisestä. Insinöörikunta 5/1982, 6. 415 IL, hallitus pk 1/85 25.1.1985; IL, Hallituksen kertomus 1988, 49; IL, Hallituksen kertomus 1989, 46. 416 IL, Hallituksen kertomus 1989, 47. 417 IL, Hallituksen kertomus 1971, 17; IL, Hallituksen kertomus 1980, 21; IL, Hallituksen kertomus 1989, 44–45. 418 Koulutusasiamies Insinööriliittoon. Insinöörikunta 2/1981, 25; IL, Hallituksen kertomus 1981, 33; IL, Hallituksen kertomus 1987, 35; Hannu Saarikangas 31.10.2018. 419 IL, Hallituksen kertomus 1987, 9. 420 IL, Insinööriliiton tiedotuspoliittinen ohje. Tiedotusvaliokunta 17.6.1982; IL, hallitus pk 8/82, 1.10.1982. 421 IL, tiedotusvaliokunta pk 1/83, 6.1.1983.

422 IL, Hallituksen kertomus 1986, 31. 423 IL, Hallituksen kertomus 1984, 46; IL, Hallituksen kertomus 1986, 15. IL, Hallituksen kertomus 1988, 11. 424 IL, Hallituksen kertomus 1986, 15; IL, Hallituksen kertomus 1988, 11. 425 IL, Hallituksen kertomus 1986, 2, 7; Juha-Veikko Kurki, Työnvälityslupa tuli. Insinöörikunta 6/1986, 4. 426 Vuonna 1989 Insinööriliitto sai jatkoluvan työnvälitystoiminnalle, ja se on jatkunut liiton ohjelmassa 2010-luvun lopulle saakka. IL, Hallituksen kertomus 1987, 3; IL, Hallituksen kertomus 1989, 5; Anitta Manninen, Insinööriliitolle työnvälityslupa. Insinöörikunta 1/1987, 6–7. 427 Hannu Saarikangas 31.10.2018; IL, Hallituksen kertomus 1987, 3, 9. 428 IL, hallitus pk 7/81, 21.10.1981; IL, valtuusto pk 2/81, 8.11.1981; IL, hallitus pk 5/82, 23.4.1982. 429 Keijo Murtomäki, Miksi aktiivit passivoituvat? Insinöörikunta 4/1983, 29; Erkki Weurlander, Ristiriita? Insinöörikunta 9/1983, 24. 430 J.H./ HI, Hiukan vielä puheenjohtajasta. Insinöörikunta 8/1984, 28. 431 IL, hallitus pk 10/85, 15.11.1985; IL, hallitus pk 11/85, 13.12.1985. 432 IL, hallitus pk 4/89, 5.5.1989. 433 Puheenjohtajaehdokkaat. Insinöörikunta 9/1989, 8–11; Ilona Sundell, Puhtaalta pöydältä eteenpäin. Insinöörikunta 10/1989, 4. 434 IL, Hallituksen kertomus 1990, 37. 435 Juka Muiluvuori, Akava 1950–2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 249, 277. 436 Kuntien Insinöörit ja Rakennusarkkitehdit KIRA ry perustettiin vuonna 1983, kun rakennusarkkitehdit tulivat mukaan Kuntien Insinöörien toimintaa. Kuntien Insinöörit oli eronnut Insinööriliitosta vuonna 1976, mutta palasi IL:n jäseneksi kahdeksan vuotta myöhemmin. 437 Esko Mälkönen 10.10.2018; Esko Mälkönen suullinen tiedonanto 16.1.2019. 438 IL, hallitus pk 1/88, 5.2.1988; Esko Mälkönen 10.10.2018. 439 Insinööriliiton tutkimusosaston kesällä 1985 tekemän selvityksen mukaan Valtion Insinöörien liitto VIL:n jäsenmäärä oli tuolloin 1684, Ammattioppilaitosten Insinöörien AOI:n 709 ja Kuntien Insinöörit ja Rakennusarkkitehdit KIRA:n 242 henkeä. Koska osa julkisella sektorilla työskennelleistä insinööreistä oli IL:n jäseniä paikallisyhdistysten kautta, luvut eivät kuvaa täydellisesti heidän osuuttaan jäsenkunnassa. Luvut osoittavat kuitenkin riittävällä tarkkuudella sen, kuinka IL:n jäsenistö, kuten myös insinöörit ylipäätään painottuivat yksityiselle sektorille. Vuoden 2018 työmarkki-

406 natutkimuksen mukaan tällä hetkellä noin 10 % IL:n jäsenistä toimii julkisella sektorilla. IL tutkimusosasto, Jäsenyhdistysten jäsenmäärien kehitys 1976–1985. 10.6.1985. 440 Juha-Veikko Kurki, Työmarkkinajärjestön toiminta pitkäjänteistä. Insinöörikunta 4/1982, 5. 441 IL, Hallituksen kertomus 1980. 1. 442 Pekka Laakso, Ylempien toimihenkilöiden ansiot laskevat jatkuvasti. Insinöörikunta 3/1982, 4; Eija Varjonen-Lukkari, Tehhään töitä ja saahaan rahhaa. Vai saadaanko? Insinöörikunta 6/1983, 11. 443 Pekka Laakso, Ylempien toimihenkilöiden ansiot laskevat jatkuvasti. Insinöörikunta 3/1982, 4; Eija Varjonen-Lukkari, Solidaarisen tulopolitiikan aika ohi. Insinöörikunta 4/1982, 7; Eija Varjonen-Lukkari, Tehhään töitä ja saahaan rahhaa. Vai saadaanko? Insinöörikunta 6/1983, 11. 444 Nimim. Rivijäsen, Pekka Laakso, kirjoitti asiaa. Insinöörikunta 4/1982, 35. 445 IL, hallitus pk 9/80, 31.10.1980. 446 Aleksei Solovjew, Työmarkkinatutkimus hälyyttää: insinöörien ylityöt lisääntyneet, lisätyö ei näy tilipussissa. Insinöörikunta 1/1987, 11; Heikki Yli-Kovero, Ylempienkin työaikaa lyhennettävä. Insinöörikunta 2/1987, 10; Anitta Manninen, Työaikalaki ja kilpailukieltosäädökset muutettava. Insinöörikunta 3/1987, 14. 447 Aleksei Solovjew, Työmarkkinatutkimus hälyttää: insinöörien ylityöt lisääntyneet, lisätyö ei näy tilipussissa. Insinöörikunta 1/1987, 11; Insinööriliiton kirje valtiovarainministeriministeri Erkki Liikaselle 6.1.1988. 448 Insinööriliiton kirje valtiovarainministeriministeri Erkki Liikaselle 6.1.1988. 449 Olavi Jukarainen, Mies joka piti sanansa. Insinöörikunta 6/1989, 16. 450 IL, johtajisto pk 7/89, 23.3.1989. 451 IL, tiedote 23.3.1989. 452 Harri Savolainen, Lopussa kiitos seisoo. Insinöörikunta 6/1989, 5; Liisa Korpela, Aleksei Solovjew ja Arto Vainio, Työaikasuoja myös ylemmille. Insinöörikunta 6/1989, 17–20; IL, Hallituksen kertomus 1990, 16–17. 453 IL, Hallituksen kertomus 1989, 10. 454 Bergholm, Laatua ja vapaa-aikaa. Tulopolitiikan aika II. Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö vuodesta 1977. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Porvoo 2018, 449. 455 Tulkinnallaan Bergholm on kyseenalaistunut muun muassa Akavan historiassa sekä Jorma Reinin elämäkerrassa esitetyn kertomuksen, jonka mukaan toimihenkilöiden oma sopimus syntyi spontaanisti toimihenkilöjärjestöjen puheenjohtajien saunaillan päätteeksi. Bergholm, Laatua ja vapaa-aikaa. Tulopolitiikan aika II. Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö

vuodesta 1977. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Porvoo 2018, 454. 456 Anneli Sundberg, Pyhäinkuvat kaatuvat työmarkkinoilla. Helsingin Sanomat 3.3.1986. 457 Anneli Sundberg, Pyhäinkuvat kaatuvat työmarkkinoilla. Helsingin Sanomat 3.3.1986. 458 IL, työmarkkinavaltuuskunta pk 8/86, 8.12.1986. 459 IL, Insinöörien painostustoiminta. Liite IL, hallitus pk 5/81, 14.8.1981, 1. 460 Esko Mälkönen 10.10.2018; Esko Mälkönen suullinen tiedonanto 16.1.2019. 461 Painostustoiminnasta Insinööriliitossa. Liite IL, hallitus pk 5/81, 14.8.1981. 462 IL, työmarkkinavaltuuskunta pk 6/80, 20.5.1980; IL, hallitus pk 9/80, 31.10.1980. 463 IL, hallitus pk 6/81, 19.9.1981; IL, valtuusto pk 2/81, 8.11.1981; AS, Yksityisen sektorin painostusvalmius kuntoon. Insinöörikunta 4/1986, 10. 464 IL, hallitus pk 3/83, 16.3.1983; IL, hallitus pk 4/83, 18.3.1983; IL, johtajisto pk 9/83, 5.5.1983. 465 IL, hallitus pk 2/84, 2.3.1984. 466 IL, hallitus pk 3/86, 3.3.1986; IL, hallitus pk 2/88, 16.3.1988. 467 IL, Insinöörikunnan työmarkkinallisen edunvalvontatoiminnan kehittäminen yksityisellä sektorilla. Työmarkkinavaltuuskunnan raportti ja ehdotukset 18.12.1985, 3. 468 IL, Hallituksen kertomus 1983, 5. 469 IL, hallitus pk 3/86, 3.3.1986. 470 IL, Hallituksen kertomus 1988, 12. 471 IL, Insinöörikunnan työmarkkinallisen edunvalvontatoiminnan kehittäminen yksityisellä sektorilla. Työmarkkinavaltuuskunnan raportti ja ehdotukset 18.12.1985, 7, 9. 472 IL, työmarkkinavaltuuskunta pk 5/88, 14.9.1988; IL, hallitus pk 7/88, 21.10.1988. 473 IL, Toimenpideohjelma 23.8.1988; IL, hallitus pk 7/88, 21.10.1988. 474 Kirsti Levander, Kun insinööri ei enää elämänsä aikana ehdi tienata sitä mitä sorvari, on aika vaihtaa suosituksista sopimuksiin. Insinöörikunta 1/1986, 6. 475 IL, Työmarkkinatutkimus 1988, 26, 30. 476 Jukka Muiluvuori, Akava 1950-2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 322. 477 IL, työmarkkinavaltuuskunta pk 2/88, 6.4.1988. 478 IL, Hallituksen kertomus 1989, 12. 479 Timo Laukkanen, Oikeudenmukaisuus oikeutettu toive. Insinöörikunta 9/1990, 3. 480 Matti Viljanen, Hyvä ystävä. Insinöörikunta 9/1990, 5. 481 Työehtosopimus – kynnyskysymys. Insinöörikunta 9/1989, 7. 482 Tapani Kahri, Viheltääkö pilli? Työmarkkinamiehen muistelmat. Otava. Keuruu 2000, 284–285.

L ä hdev ii t t ee t

407 483 Markku Mansner: Suomalaista yhteiskuntaa rakentamassa. Suomen työnantajain keskusliitto 1956–1982. Elinkeinoelämän keskusliitto EK. Helsinki 2005, 414–415, 418. 484 Juka Muiluvuori, Akava 1950–2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 329. 485 IL, Hallituksen kertomus 1989, 14. 486 Tapani Kahri, Viheltääkö pilli? Työmarkkinamiehen muistelmat. Otava. Keuruu 2000, 284–285, 288. 487 Ylempien toimihenkilöiden sopimus syntyi riemuhuudoin. Helsingin Sanomat 28.12.1989. 488 Matti Viljanen, Nyt juna on lastattu 90-luvulle. Insinöörikunta 1/1990, 3. 489 IL, hallitus pk 1/90, 22.1.1990. 490 IL, puheenjohtaja Matti Viljasen kirje STS/KAL:n puheenjohtaja Pekka Kainulaiselle 16.1.1990; IL, hallitus pk 1/90, 22.1.1990; STS/KAL:in kirje Insinööriliitolle 6.2.1990. 491 IL, hallitus pk 2/90, 5.3.1990. 492 Tässä kohden nostettiin esiin Alari Kujalan lähes kymmenen vuotta jatkunut Akavan varapuheenjohtajuus, minkä katsottiin olevan ”rakentavalla luottamuksella tehtyjen herrasmiessopimusten rikkomista.” 493 IL, kirje STS/KAL:n hallitukselle 6.3.1990. 494 IL, hallitus pk 3/90, 16.3.1990; Akava, hallitus pk 9, 4.4.1990; IL, hallitus pk 6/90, 25.5.–26.5.1990. Kokouksen liiteaineisto: IL / Aleksi Solovjew, Akava/YTN:n järjestäytyminen. 495 IL, työmarkkinavaltuuskunta pk 4/90, 22.5.1990. 496 IL, johtajisto pk 12/90, 19.9.1990. 497 IL, johtajisto pk 13/90, 20.9.1990. 498 IL, hallitus pk 9/90, 22.9.1990. 499 Pitkäaikainen STTK:n puheenjohtaja Jorma Reini siirtyi valtakunnansovittelijan tehtävään vuonna 1990. Tehtävässä Reini korvasi Teuvo Kallion. 500 IL, hallitus pk 12/90, 13.11.1990. 501 IL, hallitus pk 13/90, 23.11.1990. 502 IL, Insinööriliiton toiminnan tavoitteet 1981–1983. 1. 503 IL, kirje Espoon kaupunginhallitukselle 20.2.1981. 504 IL, koulutusvaliokunta pk 6/87, 22.9.1987. 505 IL, valtuusto, Teknillisen alan koulutus järjestettävä uudelleen. Valtuuston kannanotto 15.11.1986. 506 IL, Hallituksen kertomus 1980, 10. 507 IL, johtajisto pk 9/84, 18.4.1984. 508 Insinöörikunta 4/1984, 15; IL, Hallituksen kertomus 1985, 2. 509 IL, Hallituksen kertomus 1981, 24. 510 IL, Hallituksen kertomus 1984, 43; IL, hallitus pk 8/85, 20.9.1985; IL, Hallituksen kertomus 1985, 40; IL, Hallituksen kertomus 1986, 2, 38.

511 IL, Hallituksen kertomus 1986, 2; IL, Hallituksen kertomus 1987, 3, 6; Hannu Saarikangas 31.10.2018. 512 IL, Hallituksen kertomus 1989, 3. 513 Harri Savolainen, Insinöörikoulutus ja ammattikorkeakoulut. Insinöörikunta 9/1988, 3; IL, Hallituksen kertomus 1989, 3. 514 Harri Savolainen, Insinöörikoulutus ja ammattikorkeakoulut. Insinöörikunta 9/1988, 3; IL, Hallituksen kertomus 1989, 3; Kirsti Levander, Tampereella ja Turussa kehitetään insinöörikorkeakouluja. Insinöörikunta 6/1990, 8. 515 IL, tutkimusosasto, Insinöörien työttömyysaste -tilasto; Aila Tähtitanner, Työttömien insinöörien määrä laski viidenneksellä. Insinöörikunta 5/1990, 16. 516 Timo Laukkanen, Järjestön antama perusturva korostuu huonoina aikoina. Insinöörikunta 10/1990, 3. 517 Jaakko Kiander, Laman opetukset. Suomen 1990luvun kriisin syyt ja seuraukset. VATT-julkaisuja 27:5. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Helsinki 2001, 30–31; Tilastokeskus, työvoimatutkimus. 518 Jaakko Kiander, Laman opetukset. Suomen 1990luvun kriisin syyt ja seuraukset. VATT-julkaisuja 27:5. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Helsinki 2001, 28–29, 35, 38. 519 IL, Hallituksen kertomus 1990, 2. 520 Vuoden 1993 heinäkuussa 14,7 % insinööreistä oli vailla töitä ja elokuussa 14,3 %. IL, tutkimusosasto, työttömät insinöörit ja rakennusarkkitehdit kuukausittain 1990–1996; IL, tutkimusosasto, Insinöörien työttömyysaste -tilasto. Luvuissa on huomioitu vain kokonaan työttömät insinöörit. 521 IL, tutkimusosasto, Insinöörien työttömyysaste -tilasto. 522 Jaakko Kiander, Laman opetukset. Suomen 1990luvun kriisin syyt ja seuraukset. VATT-julkaisuja 27:5. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Helsinki 2001, 77, 85. 523 Jaakko Kiander, Laman opetukset. Suomen 1990luvun kriisin syyt ja seuraukset. VATT-julkaisuja 27:5. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Helsinki 2001, 61, 67. 524 Mikael Åkerblom ja Markku Virtaharju, Tiede ja teknologia 1987. Tilastokeskus. Helsinki 1987, 31, 35. 525 ”Huippu-teknologian viennin kasvu Suomessa Euroopan nopeinta. Tietoaika 2/1996, 28. 526 Nokian historian vaiheista tarkemmin ks. mm. Martti Häikiö, Nokia Oyj:n historia. Edita. Helsinki 2001; Risto Siilasmaa, Paranoidi optimisti. Näin johdin NOKIAa murroksessa. Tammi. Helsinki 2018; Nokia Mobile -dokumentti.

408 Ohjaus Arto Koskinen, tuotanto Marianne Mäkelä, Illume Oy. 2017. 527 IL, hallitus pk 2/91, 1.3.1991. 528 IAET-kassa, Kertomus vuodesta 1991, 3; Kirsti Levander, IAET palvele työttömäksi jäänyttä. Insinöörikunta 3/1991, 8. 529 IAET-kassa, Kertomus vuodesta 1991, 3. 530 Nimimerkki DI – lomautettu vaan ei lannistettu, Työttömyyskassa ei vastaa puheluihin. Ilta-Sanomat 8.1.1992, A 2. 531 Insinöörikunta 2/1992, 6. 532 IL, johtajisto pk 22/91, 13.12.1991; IL, hallitus pk 14/1991, 13.12.1991. 533 IL, hallitus pk 13/1991, 15.11.1991; IL, hallitus pk 1/92, 17.1.1992; IL, hallitus pk 2/92, 14.2.1992; IL, tiedotusvaliokunta pk 5/1991, 16.10.1991. 534 Insinööriliitossa pitkän uran toiminnan- ja toimitusjohtajana tehnyt Juha-Veikko Kurki lopetti liiton palveluksessa vuonna 1990, jonka jälkeen hän siirtyi IAET-kassan johtajaksi. 535 Juha-Veikko Kurki 17.5.2017; IAET-kassa, tuen saajat vuosina 1990–1995/6; IL, hallitus pk 14/1991, 13.12.1991; IAET-kassa, hallitus pk 1/92, 10.2.1992; IAET-kassa, hallitus pk 4/92, 21.4.1992; IL, hallitus pk 3/92, 13.3.1992; IAET-kassa, hallitus pk 3/93, 8.3.1993. 536 IL, tiedotusvaliokunta pk 5/1991, 16.10.1991. 537 IL, hallitus pk 11/91, 4.10.1991; IL, hallitus pk 1/92, 17.1.1992; IL, johtajisto pk 6/92, 4.5.1992. 538 IL, Toimintakertomus 1993, 4; IL, hallitus pk 6/93, 18.6.1993; IL, hallitus pk 2/94, 4.3.1994. 539 IL, Hallituksen kertomus 1990, 6; IL, Toimintaselostus vuosilta 1993–1995, 9. 540 IL, raportti Insinööriliiton työnvälityksestä vuosilta 1992/93. 11.1.1994. 541 Kirsti Levander, Bonjour Bordeaux! Guten Morgen München! Insinöörikunta 3/1993 8; Kirsti Levander, Osaaminen ja innostus vei Kaukoitään. Insinöörikunta 1/1994, 13. 542 IL, johtajisto pk 13/95, 20.6.1995; IL, Toimintakertomus 1996, 11. 543 Raportti valmistui tammikuussa 1993. IL, hallitus pk 9/92, 18.9.1992; IL, johtajisto pk 12/92, 5.10.1992. 544 Timo Laukkanen, Nyt tarvitaan yrittäjäinsinöörejä. Insinöörikunta 3/1993, 2. 545 IL, hallitus pk 14/95, 15.12.1995. 546 Vapaaehtoinen jäsenmaksu vuodelle 1994. Insinöörikunta 8/1994, 3. 547 IL, johtajisto pk 14/96, 8.11.1996. 548 IL, Toimintakertomus 1996, 1. 549 IL, hallitus pk 2/71, 20.2.1971; IL, johtajisto pk 7/71, 7.9.1971; IL, ehdotus talousarvioksi vuodelle 1981 sekä alustava laskelma vuodelle 1982, 9; IL, ulkoasiainvaliokunta ja koulutusvaliokunta yhteiskokous pk 5.9.1983.

550 IL, Hallituksen kertomus 1986, 3, 15, 38; IL, Hallituksen kertomus 1988, 4. 551 IL, hallitus pk 10/93, 19.11.1993. 552 IL, Toimintaselostus vuosilta 1993–1995, 2. 14; IL, Toimintakertomus 1996, 5. 553 IL, Toimintaselostus vuosilta 1993–1995, 2. 14; IL, hallitus pk 1/96, 19.1.1996; IL, hallitus pk 9/98, 16.10.1998. 554 IL, Insinööriliiton liittyminen Euroopan Metalliin -muistio. 13.8.1993. 555 IL, Toimintakertomus 1996, 2; IL, Toimintakertomus 1997, 3; IL, Hallituksen toimintaselostus 1996–1999, 19; IL, hallitus pk 6/97, 27.7.1997; IL, Toimintakertomus 1997, 7. 556 IL, Insinööriliiton liittyminen Euroopan Metalliin -muistio. 13.8.1993. 557 Työnantajajärjestöistä Suomen Työnantajain Keskusliitto (STK) lopetti toimintansa vuonna 1992, kun se ja Teollisuuden Keskusliitto yhdistyivät Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitoksi. 558 Tapani Kahri, Järjestöjen reviiritaistelu tuo häiriöitä työmarkkinapolitiikkaan. Satakunnan Kansa 5.8.1998. 559 Jarmo Aaltonen, Kuusi keskeistä teollisuusliittoa kasaavat rivejään. Helsingin Sanomat 27.10.1993. 560 IL, johtajisto pk 2/94, 21.2.1994; IL, hallitus 2/94, 4.3.1994; Teollisuuden Palkansaajat, neuvottelukunnan kokous pk 2/94, 20.4.1994; Jarmo Aaltonen, Kuusi keskeistä teollisuusliittoa kasaavat rivejään. Helsingin Sanomat 27.10.1993. 561 Jarmo Aaltonen, Teollisuuden ammattiliittojen yhteistyö koettelee keskusjärjestöjä. Helsingin Sanomat 26.4.1994. 562 Teollisuuden Palkansaajat, neuvottelukunnan kokous pk 2/94, 20.4.1994; Jarmo Aaltonen, Teollisuuden ammattiliittojen yhteistyö koettelee keskusjärjestöjä. Helsingin Sanomat 26.4.1994. 563 IL, hallitus pk 2/94, 4.3.1994. 564 Jarmo Aaltonen, Teollisuuden ammattiliittojen yhteistyö koettelee keskusjärjestöjä. Helsingin Sanomat 26.4.1994. 565 Anna-Leena Pyykkönen, Toimihenkilöliitoilla on kiire ilmoittaa halunsa liittyä TOKE:een. Helsingin Sanomat 17.2.1993. 566 IL, johtajisto pk 3/93, 16.2.1993. 567 IL, Kannanotto toimihenkilöiden yhteiseen keskusjärjestöön. Lehdistötiedote 5.3.1993; IL, kirje valtakunnansovittelija Jorma Reinille 15.3.1993. 568 Matti Arvaja, Teknisen alan jättiliitto heiluttaisi keskusjärjestöjä. Turun Sanomat 28.11.1993. 569 Matti Arvaja, Teknisen alan jättiliitto heiluttaisi keskusjärjestöjä. Turun Sanomat 28.11.1993. 570 Ammattioppilaitosten Insinöörit AOI:llä oli ollut Insinööriliiton jäsen vuodesta 1976 lähtien.

L ä hdev ii t t ee t

409 Joulukuussa 1992 IL ja OAJ sopivat kuitenkin insinööritutkinnon suorittaneiden opettajien edunvalvontatyön järjestämisestä OAJ:n toimesta. Määräaikaista sopimusta jatkettiin joulukuussa 1993, ja marraskuun 1994 sopimuksella ”insinöörin tutkinnon suorittaneiden opettajien edunvalvonta virallistettiin OAJ:n toimesta tapahtuvaksi. ”Insinööriaatteellinen edunvalvonta” puolestaan järjestettiin Insinööriliiton tehtäväksi. Tämä tarkoitti, että 1990-luvun alkuvuosina opetusalan edunvalvontatehtävät siirtyivät IL:lta OAJ:lle, jonka sisälle perustettiin teknisten alojen opettajien yhteenliittymä. Tämä järjestely otettiin käyttöön 1.1.1995 alkaen. Sopimus insinööritutkinnon suorittaneiden opettajien edunvalvontajärjestelyistä ja tekniikan alojen yhteistyöstä. 16.11.1994. 571 Seppo Tolonen, Ikioma järjestö haaveena. Kaleva. 4.12.1996. 572 IL, hallitus pk 1/1997, 24.1.1997; Insinööriliitto ja mahdolliset maailmat raportti 1997. 573 Jarmo Aaltonen, Teknisten liitto valmis ajamaan yhdistymistä Insinööriliiton kanssa. Helsingin Sanomat 28.2.1997. 574 Raija Keskinen, Teknisten jättiliiton synty on kaukana. Tekniikka ja talous 12.12.1996. 575 Jarmo Aaltonen, Teknisten liitto valmis ajamaan yhdistymistä Insinööriliiton kanssa. Helsingin Sanomat 28.2.1997. 576 IL, johtajisto pk 3/97, 20.2.1997; IL, hallitus pk 2/97, 28.2.1997. 577 IL, järjestövaliokunta pk 2/97, 4.3.1997. 578 IL, johtajisto pk 5/97, 12.3.1997; IL, TES-valtuuskunta 8.4.1998; IL, hallitus pk 2/98, 13.2.1998. 579 IL, hallitus pk 7/98, 21.8.1998. 580 Aila Tähtitanner 5.2.2019; IL, Toimintakertomus 1995, 1; IL, Toimintakertomus 1996, 16; IL, Toimintakertomus 1997, 4; IL, Toimintakertomus 2000, 3; Kirsi Tamminen, Liitto seuraa insinöörikunnan muutoksia. Insinööri 6/2007, 37; Aila Tähtitanner, Insinöörien palkkatietoja kerätty jo 50 vuoden ajan. IL, tutkimusosasto 8.12.1997; 581 Pauli Kettunen, Marja Jalava, Hannu Simola ja Janne Varjo, Tasa-arvon ihanteesta erinomaisuuden eetokseen. Teoksessa Tiedon ja osaamisen Suomi. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle. Pauli Kettunen ja Hannu Simola (toim.). SKS, Helsinki 2012, 55–57; Arto Nevala ja Risto Rinne, Korkeakoulutuksen muodonmuutos. Teoksessa Tiedon ja osaamisen Suomi. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960luvulta 2000-luvulle. Pauli Kettunen ja Hannu Simola (toim.). SKS, Helsinki 2012, 217. 582 IL, tutkimusosasto, Koulutus ja tilastot 1997, 2; IL, Toimintakertomus 1997, 1.

583 IL, Hallituksen kertomus 1990, 1; IL, hallitus pk 1/91, 25.1.1991; IL, Puolivuotisraportti 6.9.1991; IL, Koulutuspolitiikka ¾-vuotisraportti. 10.12.1991; Insinööriliitto nuiva ammattikorkeakoululle. Pohjalainen 24.3.1991. 584 IL, järjestysvaliokunta pk 2/91, 25.4.1991; Kirsti Levander, Teknilliset ammattikorkeakoulut aloittivat. Insinöörikunta 7/1992, 3. 585 Poikkeuksen monialaisten ammattikorkeakoulujen joukossa muodosti yli vuosikymmenen ajan Espoon-Vantaan teknillinen ammattikorkeakoulu (EVTEK). EVTEK perustettiin alun perin Espoon-Vantaan teknilliseksi oppilaitokseksi vuonna 1985. Vuodesta 1992 EVTEK toimi väliaikaisena AMK:na, kunnes, se vakinaistettiin ensimmäisten ammattikorkeakoulujen joukossa 1996. Tekniikan AMK:n tarina päättyi kuitenkin vuonna 2008, kun EVTEK ja Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia yhdistyivät Metropolia Ammattikorkeakouluksi. Monialaisessa Metropoliassa alettiin kouluttaa asiantuntijoita kulttuurin, liiketalouden, sosiaali- ja terveysalan sekä tekniikan aloille. Maria Salmela-Mattila ja Timo Aarrevaara, Ensimmäisten joukossa. EVTOL/EVTEK 20 vuotta. EVTEK-ammattikorkeakoulu. Espoo ja Vantaa 2005. 586 IL, Hallituksen kertomus 1990, 24. 587 IL, Toimintakertomus 1997, 8; IL, Hallituksen toimintaselostus 1996–1999, 2. 588 IL:n toiminnalliset tavoitteet 1996–1999, 3–4. 589 Insinööriliiton pyrkimyksiä AMK-kentän supistamiseksi käsitellään tarkemmin seuraavassa luvussa. Hannu Saarikangas 31.10.2018. 590 Hannu Saarikangas 31.10.2018; IL, Toimintakertomus 1996, 7. 591 IL, koulutusvaliokunta pk 5/97, 7.10.1997; IL, koulutusvaliokunta pk 7/97, 16.12.1997. 592 IL, koulutusvaliokunta pk 7/97, 16.12.1997; IL, koulutusvaliokunta, Toimintakertomus 1998; Hannu Saarikangas 31.10.2018. 593 IL, Insinöörien jatkotutkinnot ammattikorkeakouluihin. Lehdistötiedote 12.10.1998. 594 IL, Toimintakertomus 1999, 1; IL, Toimintakertomus 2000, 1, 6. 595 IL, Hallituksen kertomus 1990, 26. 596 Insinöörejä liian paljon. Kauppalehti 14.10.1991; Insinööriliitto vaatii alan koulutuksen saamista aisoihin. Kaleva 12.10.1991; Insinöörejä koulutetaan kortistoon. Kansan Uutiset 16.10.1991. 597 Insinööriliitto vaatii alan koulutuksen saamista aisoihin. Kaleva 12.10.1991; Risto Kosonen, Lupia myönnettävä harkiten. Helsingin Sanomat 22.10.1991; Jorma Sunell, Insinöörejä koulutetaan liikaa. Kansan uutiset 24.10.1991; Hanna Manninen, Insinöörikoulusta suoraan kortistoon. Aamulehti 24.10.1991.

410 598 Markku Korkea-Aho, Insinöörien koulutus keskeytettävä vuodeksi. Helsingin Sanomat 30.12.1991; Lasse Niemi, Insinöörikoulutuksessa yksi aloitusvuosi väliin. Demari 10.2.1993. 599 Insinööriliitto vaatii alan koulutuksen saamista aisoihin. Kaleva 12.10.1991. 600 OECD:n tilastossa huomioitiin sekä teknillisten opistojen (tulevien ammattikorkeakoulujen) että teknillisten korkeakoulujen tutkinnot. Education at a Glance. OECD Indicators. OECD 1993, 182, 214. 601 IL, lehdistötiedote 20.11.1993. 602 Insinöörien mielestä insinöörejä koulutetaan Suomessa liikaa. Länsi-Savo 21.10.1991; Timo Laukkanen, Insinööriliitto vaatii. Oppilaitoksia karsittava Insinöörikunta 2/1993, 7; IL, Toimintakertomus 1993, 2. 603 Pohjois-Suomessa liikaa insinöörikoulutusta. Hämeen Sanomat 16.2.1992; Pohjois-Suomessa liikaa insinöörikoulutusta. Pohjolan Sanomat 16.2.1992. 604 IL, lehdistötiedote 20.11.1993; Insinööriliitto vaatii oppilaitosverkon karsimista. Pohjalainen 12.9.1993. 605 IL, hallitus pk 1/92, 17.1.1992; IL:n kirje opetusministeri Riitta Uosukaiselle 4.2.1992; IL, hallitus pk 2/92, 14.2.1992. 606 IL, johtajisto pk 17/92, 1.12.1992; Opetusministeriön kirje Esa Kokalle 14.5.1992; IL, lehdistötiedote 15.5.1992; IL, hallitus pk 12/92, 20.11.1992; IL, johtajisto pk 17/92, 1.12.1992. 607 Olavi Jukarainen, Insinööriliiton tavoitteilla kansaedustajien tuki. Insinöörikunta 5/1993, 6–7. 608 IL, koulutusvaliokunta pk 4/95, 15.6.1995; IL, hallitus pk 2/96, 23.2.1996. 609 IL, Insinöörikoulutuksen laadulliset periaatteet. 1995; IL, hallitus pk 2/96, 23.2.1996; IL, Toimintasuunnitelma 1996, 1. 610 IL, Yhteiskunta vain kouluttaa ja kouluttaa ja sitten unohtaa. Kyselytutkimus työttömille insinööreille. 1986; IL, yhteiskunta vain kouluttaa ja kouluttaa ja sitten unohtaa. Lehdistötiedote 12.9.1996; IL, Työllisyyskoulutus täysremonttiin. Lehdistötiedote 12.9.1996; Tuomas Toikka, Insinöörien työttömyys laskenut 9 prosenttiin. Helsingin Sanomat 13.9.1996. 611 Työryhmän asettamisen taustalla oli Insinööriliiton ja usean muun liiton yhteinen esitys opetusministeriölle toukokuussa 1999, jossa kehotettiin asettamaan työryhmä kehittämään insinöörikoulutuksen vastaavuutta työelämän tarpeita silmällä pitäen. IL, hallitus pk 10/99, 19.–20.11.1999. 612 IL, Toimintaselostus vuosilta 1993–1995, 1. 613 IL, Toiminnan suuntalinjat 1996–1999, 1.

614 IL, tutkimusosasto, insinöörikoulutuksen aloittaneet sekä suoritetut insinööritutkinnot 1984–1999. 25.9.2000. 615 IL, Toimintakertomus 1997, 1. 616 IL, Hallituksen toimintaselostus 1996–1999, 3; IL, tutkimusosasto, Koulutus ja tilastot 1997, 2. 617 IL, Lausunto opetusministeriön muistiosta tietoteollisuuden koulutuksen lisätoimenpideohjelmasta 1998–2002. 9.10.1997. 618 Opetusministeriön Ammattikorkeakouluyksikkö / Heikki Mäenpään kirje Insinööriliitolle 17.9.1998. 619 IL, johtajisto pk 16/95, 20.9.1995. 620 IOL, aloite Insinööriliiton edustajakokoukselle 1.4.1998. 621 IL, edustajakokous pk 1/98, 3.6.1998. 622 IL, Insinöörilakki. https://www.ilry.fi/palvelut/ henkilokohtaiset-palvelut/insinooriys/insinoorilakki/insinoorilakki/insinoorilakki; Sointu Högström, Insinöörilakki nro 1 – Heikki Silván. https://www.helins.fi/artikkelit/heikki-silvan/. 623 IL, työmarkkinavaltuuskunta, Tilanne Akava/ YTN:ssä. 14.3.1991. 624 IL, työmarkkinavaltuuskunta, Tilanne Akava/ YTN:ssä. 14.3.1991. 625 IL, työmarkkinavaltuuskunta, Tilanne Akava/ YTN:ssä. 14.3.1991. 626 IL, työmarkkinavaltuuskunta pk 2/91, 14.3.1991; IL, johtajisto pk 3/91, 14.2.1991. 627 YTN, YTN:n kehittämissopimus 12.6.1991; YTN, Neuvottelutilaisuus koskien Akava/YTN:n ja STK:n välistä työehtosopimusta ja YTN:n kehittämistä. Pk 12.6.1991; IL, hallitus pk 7/91, 18.6.1991. 628 YTN, YTN:n kehittämissopimus 12.6.1991; IL, hallitus pk 9/91, 23.8.1991. 629 IL, työmarkkinavaltuuskunta pk 3/91, 18.4.1991; IL, edustajakokouksen valmistelukokousmuistio 17.6.1991; IL, työmarkkinavaltuuskunta pk 5/92, 25.8.1992. 630 IL, johtajisto pk 15/91, 16.8.1991; IL, hallitus pk 11/91, 4.10.1991; IL, hallitus pk 14/91, 13.12.1991; IL, hallitus pk 14/92, 11.12.1992. 631 IL, järjestysvaliokunta pk 2/91, 25.4.1991; IL, hallitus pk 1/93, 22.1.1993. 632 Palvelualoilla työskentelevät ylemmät toimihenkilöt olivat pitkälti SEFE:n jäsenistöön kuuluneita ekonomeja. 633 IL, hallitus pk 6/93, 18.6.1993. 634 IL, Toimintakertomus 1993, 41. 635 Jukka Muiluvuori, Akava 1950–2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 362. 636 Jukka Muiluvuori, Akava 1950–2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 362. 637 Jukka Muiluvuori, Akava 1950–2000. Oma ja yhteinen etu. Akava. Helsinki 2000, 387.

L ä hdev ii t t ee t

411 638 IL, Aleksei Solovjew, YTN:n kehittämislinjaukset -muistio. 12.8.1996; IL, Toimintaselostus vuosilta 1993–1995, 14; IL, Toimintakertomus 1995, 9; IL, Toimintakertomus 1996, 1, 4. 639 YTN, Suomalainen työmarkkinajärjestelmä on toiminut – vai onko? YTN tiedottaa 10.1.1994. 640 IL, hallitus pk 13/92, 21.11.1992; IL, johtajisto pk 15/92, 23.11.1992; IL, johtajisto pk 16/92, 25.11.1992; IL, työmarkkinavaltuuskunta pk 8/92, 30.11.1992. 641 Pekka Vuoristo, Toimihenkilöt lakkoilivat työaikalain takia. Helsingin Sanomat 28.3.1996. 642 IL, Toimintakertomus 1993, 9–10, 12. 643 YTN, hallitus pk 2/96, 15.2.1996; Pekka Vuoristo, Kuka on pomo? Helsingin Sanomat 28.3.1996. 644 YTN, Työaikalakeja sovellettava ylempiin toimihenkilöihin. Muistio 11.1.1996; YTN tiedottaa, Ylempien toimihenkilöiden työaikasuoja vaarassa – nyt on jälleen aika toimia. 29.1.1996. 645 YTN, hallitus pk 5/96, 9.3.1996; YTN tiedottaa, YTN päätti painostustoimista työaikalakikiistassa. 9.3.1996. 646 YTN, hallitus pk 8/96, 26.3.1996. 647 Teollisuuden ja työnantajain keskusliiton arvion mukaan osallistujia oli noin 5 000. Pekka Vuoristo, Toimihenkilöt lakkoilivat työaikalain takia. Helsingin Sanomat 28.3.1996. 648 YTN, hallitus pk 9/96, 28.3.1996; IL, hallitus pk 4/96, 19.4.1996. 649 YTN, hallitus pk 10/96, 4.4.1996; YTN, hallitus pk 11/96, 6.5.1996. 650 IL, Toimintakertomus 1999, 3. 651 Pekka Kostamo, Ylempien YTN jatkaa te-sopimuksen tavoittelua. Kauppalehti 3.1.1991. 652 IL, hallitus pk 7/91, 18.6.1991; IL, kirje jäsenyhdistyksille 19.6.1991. 653 IL, kirje jäsenyhdistyksille 19.6.1991. 654 Kahdeksan yhdistystä jätti ilmoittamatta kantansa asiaan. IL, hallitus pk 8/91, 7.8.1991. 655 IL, hallitus pk 8/91, 7.8.1991. 656 IL, työmarkkinavaltuuskunta pk 6/91, 9.8.1991. 657 YTN, pk 4/1991, 30.8.1991. 658 Valtakunnansovittelijan tiedote 27.8.1991; IL, työmarkkinavaltuuskunta pk 7/91, 9.–10.9.1991; STK hylkäsi ylempien työehtosopimuksen Satakunnan Kansa 23.8.1991; Työnantaja hylkäsi ylempien toimihenkilöiden työehtosopimuksen. Helsingin Sanomat 23.8.1991. 659 Akavan tiedote 4.9.1991; Insinööriliitto, Työnantajien on näytettävä sopimushalukkuutta. Tiedote 9.9.1991. 660 IL, lehdistötiedote 23.8.1991. 661 Akavan tiedote 4.9.1991. 662 DLP, Paikallinen sopimus avuksi. Kansan Uutiset 6.11.1991. 663 Tapani Kahri, Viheltääkö pilli? Työmarkkinamiehen muistelmat. Otava. Keuruu 2000, 291;

Markku Mansner: Suomalaista yhteiskuntaa rakentamassa. Suomen työnantajain keskusliitto 1956–1982. Elinkeinoelämän keskusliitto EK. Helsinki 2005, 416–417. 664 IL, työmarkkinavaltuuskunta pk 1/91, 6.2.1991; IL, hallitus pk 3/91, 5.4.1991; IL, johtajisto pk 7/91, 17.4.1991; IL, edustajakokous esityslista 1/91, 3; IL, edustajakokous pk 1/91, 14.3.1991, 2–3. 665 Työtaistelurahaston kasvattamisessa myös onnistuttiin, ja vuosikymmenen puolivälin jälkeen rahaston pääoma oli jo noin 5 000 000 markkaa. IL, edustajakokous pk 1/91, 14.3.1991. Liite Työtaistelurahasto, yleisiä periaatteita 14.3.1991; IL, työmarkkinavaltuuskunta, Insinööriliiton taloudellisten painostusvalmiuksien lisääminen. 17.10.1991; IL, TES-valtuuskunta pk 2/97, 4.3.1997. 666 Muun muassa toukokuussa 1994 Insinööriliiton hallituksessa todettiin, että ”palaute painostusvalmiudesta on ollut huolestuttavaa.” IL, hallitus pk 4/94, 20.5.1994. 667 IL, Toimintakertomus 1996, 10. 668 DLP, Paikallinen sopimus avuksi. Kansan Uutiset 6.11.1991. 669 Matti Koskinen, Yhdistysten kautta yrityskohtaisiin sopimuksiin. Insinöörikunta 8/1991, 7. 670 Kirsti Levander, Tessi tuli taloon. Insinöörikunta 8/1991, 6; Insinöörin päiväuni vaihtui painajaiseksi. Hyvinkään Sanomat 12.11.1991. 671 Matti Koskinen, Yhdistysten kautta yrityskohtaisiin sopimuksiin. Insinöörikunta 8/1991, 7. 672 IL, Toimintakertomus 1995, 10; IL, Toimintakertomus 1996, 9; IL, Toimintakertomus 2000, 12. 673 IL, työmarkkinavaltuuskunta pk 1/94, 8.2.1994. 674 IL, työmarkkinavaltuuskunta pk 8/93, 7.9.1993. 675 IL, hallitus pk 8/94, 7.10.1994. 676 YTN, hallitus pk 9/94, 11.11.1994; IL, hallitus pk 10/94, 11.11.1994. 677 Sopimus ei kuitenkaan koskenut yrityksen johtoon kuuluvia tai johtamiseen osallistuneita henkilöitä eikä näihin verrattavia johtoa avustavia asiantuntijoita. Metalliteollisuuden Keskusliitto MET ja Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestö YTN, Työehtosopimus. 16.12.1994. 678 Metalliteollisuuden Keskusliitto MET ja Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestö YTN, Työehtosopimus. 16.12.1994; Aleksei Solovjew, Työehtosopimus metallin ylemmille toimihenkilöille. Insinöörikunta 10/1994, 7. 679 Aleksei Solovjew, Työehtosopimus metallin ylemmille toimihenkilöille. Insinöörikunta 10/1994, 7. 680 IL, lehdistötiedote 16.12.1994. 681 YTN, hallitus pk 4/95, 2.3.1995; IL, hallitus pk 3/95, 10.3.1995; Suomen Konsulttitoimistojen

412 Liitto SKOL ry ja Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelujärjestö, YTN ry, Työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirja. 2.3.1995; IL, Toimintaselostus vuosilta 1993–1995, 2, 7. 682 IL, Toimintakertomus 1995, 8–9. 683 YTN, YTN tiedottaa, Viljanen syyttää työnantajia tupon kaatamishankkeesta. Elokuu 1995; IL, Toimintakertomus 1995, 8–9; IL, Kattavat sopimukset ylemmille toimihenkilöille. Insinööriliiton edustajakokouksen julkilausuma 22.–23.11.1996. 684 IL, Toiminnan suuntalinjat 1996–99. Toteutumisarvioita 21.8.1998. 685 MTV, Suomi yhä maailman kilpailukykyisin maa. 13.10.2004. https://www.mtvuutiset.fi/ artikkeli/suomi-yha-maailman-kilpailukykyisin-maa/1994638#gs.fd4hbm 686 Sauli Niinistö, Pieni insinööri minussakin. Insinööri 12/2005, 11. 687 Julkisen sektorin luvut sisältävät myös yksityisen voittoa tavoittelemattoman toiminnan. 688 Yle, Nokian osuus BKT:sta ennätyssuuri. 17.10.2004. https://yle.fi/uutiset/3-5193361; Mika Koskinen, Nokia on Suomelle ehdottoman tärkeä. Ilta Sanomat 15.2.2009. https://www.is.fi/ kotimaa/art-2000000003640.html 689 Tilastokeskus, Bruttokansantuote laskuun, Suomi taantumassa. Tiedote 27.2.2009. http://www.stat.fi/ajk/tiedotteet/2009/ tiedote_003_2009-02-27.html 690 Eurooppatiedotus.fi, Euroopan talouskriisi. 5.6.2013. https://eurooppatiedotus. fi/2013/06/05/euroopan-talouskriisi/ 691 Eurooppatiedotus.fi, Euroopan talouskriisi. 5.6.2013. https://eurooppatiedotus. fi/2013/06/05/euroopan-talouskriisi/; Tilastokeskus, Bruttokansantuote laskuun, Suomi taantumassa. Tiedote 27.2.2009. http://www.stat. fi/ajk/tiedotteet/2009/tiedote_003_2009-02-27. html; Tilastokeskus, Työllisyysaste ja työllisyysasteen trendi 1989/01–2019/04, 15–64-vuotiaat. https://tilastokeskus.fi/til/tyti/2019/04/ tyti_2019_04_2019-05-23_kuv_003_fi.html 692 IL, Toimintakertomus 2008, 18; IL, Vuosikertomus 2009, 4. 693 Kuvioon on merkitty insinöörityöttömyyden laskennallinen vuosikeskiarvo vuosilta 1990–2019. Vuoden 2019 osalta lukuna on käytetty neljän ensimmäisen kuukauden keskiarvoa. 694 Uusiteknologia.fi, Suomen sähkö- ja elektroniikkateollisuus kasvaa kohisten. 28.5.2019; Tekniikka&Talous, Suomalainen elektroniikkateollisuus herää taas henkiin – lukuisia lupaavia yrityksiä. 2.6.2017. https://www.tekniikkatalous. fi/ttpaiva/suomalainen-elektroniikkateolli-

suus-heraa-taas-henkiin-lukuisia-lupaavia-yrityksia-6654449 695 Jyrki Ali-Yrkkö, Tero Kuusi, Mika Maliranta, Miksi yritysten investoinnit ovat vähentyneet? Etla raportit No 70. 16.2.2017. https://www.etla.fi/ wp-content/uploads/ETLA-Raportit-Reports-70. pdf 696 Tutkimus- ja innovaationeuvoston visio- ja tiekartta. Valtioneuvosto 2017. https:// valtioneuvosto.fi/documents/10184/4102579/ TIN-visio-ja-tiekartta.pdf/980ac849-fd12-4027bcc2-ee290e36016a/TIN-visio-ja-tiekartta.pdf. pdf; Valtioneuvosto, Suomesta vetovoimaisin ja osaavin kokeilu- ja innovaatioympäristö – Tutkimus- ja innovaationeuvosto päätti visiosta ja tiekartasta. Tiedote 5.10.2017. https://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/10616/ suomesta-vetovoimaisin-ja-osaavin-kokeilu-ja-innovaatioymparisto-tutkimus-ja-innovaationeuvosto-paatti-visiosta-ja-tiekartasta 697 Elinkeinoelämän Keskusliitto EK, EK:n sääntömuutos viitoittaa tietä kohti paikallista sopimista. Tiedote 25.11.2015. https://ek.fi/ajankohtaista/ tiedotteet/2015/11/25/ekn-saantomuutos-viitoittaa-tieta-kohti-paikallista-sopimista/ ; Teemu Luukka ja Paavo Teittinen, Elinkeinoelämänkeskusliitto EK löi keskiviikkona naulan arkkuun suurille palkkaratkaisuille Suomessa. Helsingin Sanomat 26.11.2015. 698 Teemu Luukka ja Paavo Teittinen, Elinkeinoelämänkeskusliitto EK löi keskiviikkona naulan arkkuun suurille palkkaratkaisuille Suomessa. Helsingin Sanomat 26.11.2015. 699 MTV3, Kolmikanta murenee: EK jää pois keskitetyistä palkkojen sopimisesta. 25.11.2015. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/ ek-n-alahuhta-ek-ei-ensi-vuoden-huhtikuun-jalkeen-tee-keskitettyja-tulopoliittisia-ratkaisuja/5577262#gs.eiqlun; Teemu Luukka ja Paavo Teittinen, Elinkeinoelämänkeskusliitto EK löi keskiviikkona naulan arkkuun suurille palkkaratkaisuille Suomessa. Helsingin Sanomat 26.11.2015. 700 IL, Toimintakertomus 1999, 1. 701 Harri Mellin, Toimihenkilöliikkeen muutos 1980luvulta nykypäivään. Esitelmä Toimihenkilöiden järjestäytyminen - Perusta ja vaikuttajaroolin muutos -seminaarissa Helsingissä 12.9.2018. 702 Kuvion 7.5. luvut sisältävät sekä palkansaajat että työttömät jäsenet. Järjestäytymisasteesta ja sen muutoksesta viimeisten vuosikymmenien aikana esitetään erilaisia arvioita eri yhteyksissä. Tässä on käytetty työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) lukuja. TEM on teettänyt järjestäytymistutkimuksia säännöllisesti vuodesta 1989 lähtien, jotka pohjautuvat eri työttömyyskassoilta

L ä hdev ii t t ee t

413 saatuihin tietoihin. Viimeisin TEM:n raportti käsittelee järjestäytymisastetta vuonna 2017. Lasse Ahtiainen, Palkansaajien järjestäytyminen vuonna 2017. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 2019:10. TEM 2019. 703 Luvut sisältävät sekä keskusjärjestöihin kuuluvat että niiden ulkopuolella toimivat liitot. 704 Dima Matjushin, Birgitta Björn, Jussi Pearlman, Työttömyyskassat 2017. Finanssivalvonta. 2018, 20. https://www.finanssivalvonta.fi/globalassets/fi/tilastot/vakuutus/tyottomyysvakuutus/ tyottomyyskassat_2017.pdf 705 Henkilökuva pohjautuu seuraaviin lähteisiin: Antti Piipon haastattelu 4.6.2019; Anna-Liisa Lilius, Omistaja sai potkut. Talouselämä 11.6.2010. https://www.talouselama.fi/uutiset/ omistaja-sai-potkut/84b5489c-9f75-37f9-8f5bbfa853c7864b; Metra myi Elcoteqin toimivalle johdolle. Helsingin Sanomat 16.8.1991; Pirjo Sunila, Antti Piippo. Liian suuri Suomelle. Otava. Helsinki 2008; Yle, Näin pankit kaatoivat pörssiyhtiön. MOT 8.4.2019. 706 IL, Toimintakertomus 2001, 1, 19. 707 IL, Hallituksen toimintaselostus 2000–2003, 25; IL, Toimintakertomus 2001, 2. 708 Kimmo Kontio, Yksityisalojen Insinöörit ry:n historia. Yksityisalojen Insinöörit ry. Helsinki 2006. 709 Osa jäsenjärjestöistä jakautuu edelleen useampaan alayhdistykseen. Muun muassa JIL:n kohdalla niitä on kaikkiaan yhdeksän kappaletta, kuten Insinöörikouluttajat ry, Katsastusinsinöörit ry, Maanpuolustuksen Insinöörit MPI ry ja Säteilyturvakeskuksen Insinöörikunta STUKI. 710 Tietotekniikan palvelualalla kaikki työntekijät olivat saman sopimuksen piirissä, eikä jaottelua ylempiin ja muihin toimihenkilöihin tehty. Tämä oli syy, miksi Tietoala ei tosiasiallisesti edes halunnut osaksi YTN-piiriä, koska se voisi uhata aikaisemmin neuvoteltua oikeuksia, jotka koskivat esim. ylityökorvauksia tai vapaa-ajalla tapahtuvan työmatkailun korvauksia. Minna Anttonen, Järjestöjohto toivotti Tietoalan tervetulleeksi. Uusi-Insinööri 6/2011, 10; Kirsi Tamminen, Tietoalan uusi ajanjakso insinöörien kumppanina. Uusi-Insinööri 6/2011, 12; Jouko Malinen suullinen tiedonanto 6.6.2019. 711 Suomen Tietoliikennetekniset ST kuuluu Julkisen alan Insinöörien Liitto JIL:n jäsenjärjestöihin ja on sitä kautta IL:n jäsen. Janne Luotola, Insinööriyhteisö vahvistui kolmella järjestöllä. Insinööri-lehti 2/2019, 24. 712 IL, jäsenpitotyöryhmän loppuraportti 16.3.1996; IL, johtajisto pk 2/97, 12.2.1997; IL, hallitus pk 6/96, 14.6.1996; IL, johtajisto pk 8/96, 4.6.1996. 713 Luvut sisältävät myös opiskelijajäsenet.

714 Kuntien Tekniset oli Insinööriliiton jäsen vuosina 2006–2008. Vuonna 2011 Tietoalan toimihenkilöt puolestaan liittyi IL-yhteisöön. Molempien järjestöjen vaiheita Insinööriliitossa tarkastellaan tutkimuksessa myöhemmin. 715 IL, Toimintakertomus 2006, 5. 716 IL, Toimintakertomus 2007, 6; IL, Vuosikertomus 2009, 5. 717 Matti Viljanen, Järjestäytyminen tuo turvan, Insinööri 3/2006, 9; UIL, hallitus pk 10/2010, 11.6.2010; UIL, hallitus pk 20/2010, 17.12.2010; IL, hallitus pk 8/2011, 19.4.2011. 718 IL, jäsenpitotyöryhmän loppuraportti 16.3.1996. 719 Hannu Saarikangas, Saadaanko ammattikorkeakouluihin vihdoin jatkotutkinnot? Insinööri 10/2000, 7; Kirsti Levander, Jatkotutkinnoille kokeiluluvat ensi vuoden alusta. Insinööri 7–8/2001, 7. 720 Hannu Saarikangas, Saadaanko ammattikorkeakouluihin vihdoin jatkotutkinnot? Insinööri 10/2000, 7; Kirsti Levander, Jatkotutkinnoille kokeiluluvat ensi vuoden alusta. Insinööri 7–8/2001, 7; Hannu Saarikangas, Jatkotutkintojen koulutusohjelmia hiotaan. Insinööri 9/2001, 11; Kirsti Levander, AMK-jatkotutkintokokeilussa alkukankeutta, mutta myös suurta innostusta. Insinööri 10/2003, 18. 721 IL, Toimintakertomus 2001, 3; Hannu Saarikangas, Tekniikan alan korkeakoulutukselle yhteinen strategia. Insinööri 3/2007, 38. 722 Hannu Saarikangas, Työryhmä esittää muutoksia insinöörikoulutukseen. Uusi Insinööri 2/2008, 18; IL, Hallituksen toimintaselostus 2000–2003, 1–2; Hannu Saarikangas, Vetoomus insinöörikoulutuksen laadun ja kehittämisen puolesta. Uusi Insinööri 4/2011, 39. 723 Marko Junkkari, Työttömien insinöörien maa. Helsingin Sanomat 19.4.2003. 724 IL, Toimintakertomus 2005, 9; ”Että edunvalvonta olisi helpompaa. Insinööri 7–8/2005, 22; Kirsi Tamminen, Insinöörikoulutuksen uudistaminen etenee. Uusi Insinööri 1/2012, 27. 725 IL, Toimintakertomus 2007, 8; IL, hallitus pk 4/2005, 15.4.2005. 726 IL, Hallituksen toimintaselostus 2000–2003, 12. 727 Anitta Valtonen, Ja edessä oli umpihankea. Ylempien toimihenkilöiden tie neuvottelupöytiin. Ylemmät toimihenkilöt YTN. Helsinki 2019, 201. 728 Anitta Valtonen, Ja edessä oli umpihankea. Ylempien toimihenkilöiden tie neuvottelupöytiin. Ylemmät toimihenkilöt YTN. Helsinki 2019, 189. 729 IL, hallitus pk 12/2002, 13.12.2002. 730 Aleksei Solovjew, Mikä on YTN?. Uusi Insinööri 1/2007, 13.

414 731 YTN, työehtosopimukset. https://ytn.fi/ tes-ja-sopimustoiminta/tyoehtosopimukset/ 732 IL, Toimintakertomus 2005, 4. 733 Anitta Valtonen, Ja edessä oli umpihankea. Ylempien toimihenkilöiden tie neuvottelupöytiin. Ylemmät toimihenkilöt YTN. Helsinki 2019, 231–232. 734 Suunnittelualan lakko alkoi. Uusi Insinööri 11/2007, 35. 735 Anitta Valtonen, Ja edessä oli umpihankea. Ylempien toimihenkilöiden tie neuvottelupöytiin. Ylemmät toimihenkilöt YTN. Helsinki 2019, 267, 323. 736 Vuonna 2007 YTN:n nimi lyhennettiin muotoon Ylemmät Toimihenkilöt YTN. 737 Anitta Valtonen, Ja edessä oli umpihankea. Ylempien toimihenkilöiden tie neuvottelupöytiin. Ylemmät toimihenkilöt YTN. Helsinki 2019, 283–285; Tekno historiallisessa lakossa. Uusi Insinööri 7/2011, 16. 738 Tekno historiallisessa lakossa. Uusi Insinööri 7/2011, 16. 739 Päivi-Maria Isokääntä, JUKO valvoo julkisalan koulutettujen etuja. Insinööri 1/2006, 30. 740 Tarkemmin yritysdemokratiasta ja siihen liittyneestä keskustelusta ks. Markku Mansner, Suomalaista yhteiskuntaa rakentamassa. Suomen työnantajain keskusliitto 1956-1982. Teollisuuden kustannus. Helsinki 1990, 429-454; Ilkka Aleksi Kärrylä, Yritysdemokratia vai yhteistoiminta? Kamppailu työelämän demokratisoinnin käsitteistä 1960- ja 1970-lukujen Suomessa. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 2012. 741 IL, Hallituksen toimintaselostus 2000–2003, 1. 742 Anitta Valtonen, Ja edessä oli umpihankea. Ylempien toimihenkilöiden tie neuvottelupöytiin. Ylemmät toimihenkilöt YTN. Helsinki 2019, 212. 743 Mauri Tikkamäki, Yt-mankelin läpi yli 60 kertaa – luottamusmies Kalle Kiili: ”Nyt voi vetää henkeä ja miettiä rauhassa, mitä tekee isona. Yle, uutiset 8.7.2016. https://yle.fi/uutiset/3-9010976 744 Kirsti Levander, Paikallinen sopiminen edellyttää tasavahvoja sopijapuolia. Insinööri 1/2005, 7. 745 Elinkeinoelämän keskusliiton palkkatilasto; Anitta Valtonen, Ja edessä oli umpihankea. Ylempien toimihenkilöiden tie neuvottelupöytiin. Ylemmät toimihenkilöt YTN. Helsinki 2019, 182. 746 IL, Toimintakertomus 2003, 4. 747 Anitta Valtonen, Ja edessä oli umpihankea. Ylempien toimihenkilöiden tie neuvottelupöytiin. Ylemmät toimihenkilöt YTN. Helsinki 2019, 226.

748 kati Yrjänheikki et al., Naiset tekniikan opiskelijoina ja työuralla. Teoksessa Tieto ja tekniikka. Missä on Nainen. Riitta Smeds, kaisa Kauppinen, Kati Yrjänheikki ja Anitta Valtonen (toim.). Tekniikan Akateemisten Liitto TEK, Helsinki 2002, 57. 749 Englannin naisinsinöörit. Insinöörilehti 5/1969, 4. 750 Heli Sinkkonen, Ei näy, eikä kuulu. Insinöörilehti 5/1969, 35. 751 Heli Sinkkonen, Nainen ja rakennusinsinööri, Insinöörilehti 9/1969, 42–43. 752 Eija Varjonen-Lukkari, Naisinsinöörien sijoittuminen tutkittu. Insinöörikunta 6/1981, 15. 753 Kirsti Levander, Tehdään niin kuin herrat määräilee. Insinöörikunta 9/1986, 17. 754 Maritta Palander, Löytäkää naisinsinöörien kyvyt. Insinöörikunta 10/1985, 7. 755 Kirsti Levander, Nainen tuo tekniikkaan tunteet ja persoonan. Insinöörikunta 9/1986, 16–17; Satu Hassi, Naiset ja tekniikka: selvitys tasa-arvoasiain neuvottelukunnan seminaarille Naiset, tekniikka ja luonnontieteet 26.-27.9.1986 Helsingissä. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan monisteita 6/1986. Helsinki 1986. 756 Ilona Sundell, Satu Hassi, Teknisillä aloilla ei osata hyödyntää naisten erityistaipumuksia. Helsingin Sanomat 25.9.1986; Tekniikkaa naisten ehdoilla. Insinöörikunta 6/1988, 16. 757 Oulun insinöörit ry, kirje Insinööriliitolle 16.2.1976. 758 IL, hallitus pk 1/83. 759 IL, Insinöörinaiset, työ, ura ja perhe. Insinööriliitto 1999, 29–31. 760 IL, Toimintakertomus 1999, 6; IL, Toimintakertomus 2000, 5, 10. 761 IL, Toimintakertomus 2000, 5, 10; IL, Toimintakertomus 2003, 6. 762 SVT, Tiede ja Teknologia 1987. Tilastokeskus 1987, 50; Insinööriliitto, tutkimusosasto. 763 SVT, Tiede ja Teknologia 1987. Tilastokeskus 1987, 50. 764 IL, Vuosikertomus 2004, 6. 765 UIL, hallitus pk 10/2006, 20.10.2006. 766 Vanhan STTK:n, eli Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliiton nimi muuttui vuonna 1993, kun noin kaksikymmentä uutta liittoa siirtyi sen jäseniksi Toimihenkilö- ja virkamiesjärjestöjen Keskusliiton (TVK) konkurssin seurauksena. 767 IL, hallitus pk 1/2006, 2.2.2006; IL, Insinööriliitolla on selvät tavoitteet KTK-yhdistymisessä. Tiedonanto IL:n jäsenyhdistysten puheenjohtajille ja hallituksen jäsenille. 27.3.2006; IL, Toimintakertomus 2006, 6. 768 KTK erosi STTK:sta, Insinööri 9/2006, 33.

L ä hdev ii t t ee t

415 769 IL, Insinööriliitolla on selvät tavoitteet KTK-yhdistymisessä. Tiedonanto IL:n jäsenyhdistysten puheenjohtajille ja hallituksen jäsenille. 27.3.2006. 770 IL, hallitus pk 12/2005, 25.-26.11.2005; IL, hallitus pk 1/2006, 2.2.2006; Matti Viljanen, Suurliitto syntyy. Insinööri 2/2006, 9. 771 IL, hallitus pk 5/2006, 19.–20.5.2006. 772 Päivi-Maria Isokääntä, Edustajakokous hyväksyi Insinööriliiton ja KTK:n yhdistymisen. Insinööri 7–8/ 2006, 28. 773 Matti Viljanen, Suurliitto syntyy. Insinööri 2/2006, 9; IL, Insinööriliitolla on selvät tavoitteet KTK-yhdistymisessä. Tiedonanto IL:n jäsenyhdistysten puheenjohtajille ja hallituksen jäsenille. 27.3.2006. 774 IL, hallitus pk 3/2006, 30.3.2006. 775 Tampereen Insinöörien ponsi Insinööriliiton edustajakokoukselle 24.–25.5.11.2006. 776 IL, edustajakokous pk 2/2006, 21.6.2006; IL, hallitus pk 7/2006, 21.6.2006. 777 IL, hallitus pk 10/2006, 20.10.2006; IL, edustajakokous pk 3/2006, 24.–25.11.2006. 778 IL, edustajakokous pk 3/2006, 24.–25.11.2006. 779 UIL, hallitus pk 11/2006, 28.11.2006; UIL, hallitus pk 1/2007, 7.2.2007; UIL, hallitus pk 2/2007, 22.3.2007; UIL, hallitus pk 4/2007, 28.5.2007; UIL, hallitus pk 2/2008, 14.3.2008. 780 UIL, hallitus pk 11/2006, 28.11.2006; UIL, hallitus pk 2/2007, 22.3.2007; UIL, hallitus pk 3/2007, 15.4.2007: UIL, Toimintakertomus 2007, 5. 781 Esim. UIL, hallitus pk 3/2007, 15.4.2007; UIL, edustajakokous pk 2/2007, 31.8.2007. 782 UIL, edustajakokous pk 2/2007, 31.8.2007. 783 UIL, edustajakokous pk 3/2007, 23.–24.11.2007. 784 UIL, edustajakokous pk 2/2007, 31.8.2007. 785 UIL, hallitus pk 15/2007, 20.12.2007. 786 UIL, järjestötiedote 16.6.2008. Kesäkuun 25. päivä ulkaistiin uusi järjestötiedote, jossa esiteltiin lisäperusteita puheenjohtajan työvelvollisuuden poistamiselle. Aikaisemmin esitettyjen asioiden lisäksi nyt vedottiin myös siihen, että puheenjohtaja oli ilman liiton hallituksen suostumusta aloittanut johtajistoon kohdistuneet yt-neuvottelut. UIL, järjestötiedote 25.6.2008. 787 Edustajakokousedustaja Tarmo Järvisen kannanotto koskien puheenjohtajan asemaa UIL:n ylimääräisessä edustajakokouksessa 1.8.2008. 788 UIL, edustajakokous pk 3/2008, 1.8.2008; IL, toimintakertomus 2008, 6; Olli Pohjanpalo, Houhalalle potkut Uudesta Insinööriliitosta. Helsingin Sanomat 31.10.2008. 789 UIL, edustajakokous pk 3/2008, 1.8.2008.

790 UIL, hallitus pk 7/2008, 1.8.2008; IL, Toimintakertomus 2008, 7. 791 Kuntien Tekniset KTK ry ja Suomen Ammattikorkeakoulu- ja opistotekniset SKT ry, haastehakemus Helsingin käräjäoikeudelle 13.10.2008. Diaarionumero L08/29878; UIL, hallitus pk 3/2009, 6.3.2009. 792 Jouni Mölsä, KTK haluaa irti uudesta insinööriliitosta oikeuden avulla. Helsingin sanomat 14.10.2008. 793 UIL, hallitus pk 11/2008, 17.10.2008. 794 UIL, edustajakokous pk 4/2008, 22.–23.11.2008; Olli Pohjanpalo, Kuntien Teknisten irtautuminen UIL:stä varmistui. Helsingin Sanomat 27.11.2008. 795 Julkisen alan Insinöörien Liitto syntyi vuonna 1995, kun Valtion Insinöörien Liitto (VIL), Ammatillisten Oppilaitosten Insinöörit (AOI) ja Kuntien Insinöörit ja Rakennusarkkitehdit KIRA yhdistyivät. 796 Olli Pohjanpalo, Julkisen alan insinöörit eivät eroa UIL:stä. Helsingin Sanomat 26.11.2008. 797 UIL, hallitus pk 2/2009, 5.2.2009. 798 Kuntien Tekniset KTK ry ja Suomen Ammattikorkeakoulu- ja opistotekniset SKT ry, haastehakemus Helsingin käräjäoikeudelle 13.10.2008. Diaarionumero L08/29878; UIL, hallitus pk 3/2009, 6.3.2009; UIL, hallitus pk 5/2009, 8.4.2009; IL, Vuosikertomus 2009, 4. 799 Helsingin hovioikeus, tuomio nro 2317. Antamispäivä 30.8.2013. Diaarinumero S 12/868. 800 Pertti Porokari, Olemme mukana luomassa uutta. Insinööri 8/2014, 9. 801 Uusi keskusjärjestö etenee hiljakseen. Helsingin Sanomat 20.11.2015. 802 IL, viestintäsuunnitelma keskusjärjestöhanke 10.3.2015. 803 Tuomas Niskakangas, Akava ei halua yhdistyä muihin järjestöihin. Helsingin Sanomat 25.11.2014. 804 Jari Rauhamäki suullinen tiedonanto 10.6.2019; Pertti Porokari, Olemme mukana luomassa uutta. Insinööri 8/2014, 9. 805 Pääkirjoitus, Uusi keskusjärjestö etenee hiljakseen. Helsingin Sanomat 20.11.2015; Tuomo Pietiläinen, Liitot: Tarve uudelle suurjärjestölle kasvanut. Helsingin Sanomat 1.12.2015; Teemu Luukka, Palkansaajien jättijärjestö aloittaa ehkä vuonna 2017. Helsingin Sanomat 13.2.2015. 806 Tuomo Pietiläinen, Liitot: Tarve uudelle suurjärjestölle kasvanut. Helsingin Sanomat 1.12.2015. 807 IL, Kysymyksiä – vastauksia liittyen keskusjärjestöselvitykseen. 19.1.2015; IL, edustajakokous pk 1/2016, 20.5.2016.

416 808 Jari Rauhamäki, Järjestöväki aloitti keskusjärjestöhankkeen punnitsemisen. Insinööri 2/2016, 38. 809 Uusi keskusjärjestö ristitään kesällä. Helsingin Sanomat 4.3.2016; Teemu Luukka, SAK:n ja STTK:n yhdistyminen jättijärjestöksi kariutumassa. Helsingin Sanomat 16.3.2016; Marjukka Liiten, Tehy ei lähde uuteen keskusjärjestöön. Helsingin Sanomat 8.4.2016; Teija Sutinen, Palkansaajien suurliiton kohtalo selviää kesäkuun alkuun mennessä. 11.4.2016; Teemu Luukka, Pardiakin myös ulos suurjärjestöhankkeesta. Helsingin Sanomat 12.4.2016; Teija Sutinen, Myös Jyty antoi pakit uudelle palkansaaja järjestölle. Helsingin Sanomat 20.4.2016. 810 Vain päivää aikaisemmin STTK:n puheenjohtaja Antti Palola oli todennut haastattelussa, ettei Uuden keskusjärjestön synty ollut näköpiirissä. Jarno Hartikainen, STTK:n Palola hautasi toiveet 1,7 miljoonan palkansaajan jättiliitosta. Helsingin Sanomat 19.5.2016. 811 IL, hallitus pk 6/2016, 20.5.2016; IL, edustajakokous pk 1/2016, 20.5.2016. 812 IL, edustajakokous pk 1/2016, 20.5.2016. 813 Juha-Pekka Raeste, Insinööriliitolle haastaja – insinöörit perustivat erillisen ”akavalaisen” ammattiliiton. Helsingin Sanomat 23.3.2016; Pääkirjoitus, Uusi keskusjärjestö alkoi jo rapautua. Helsingin Sanomat 31.3.2016. 814 Teemu Luukka, Insinöörien vaalit voivat luoda suurjärjestön. Helsingin Sanomat 18.11.2015; Pääkirjoitus, Uusi keskusjärjestö etenee hiljakseen. Helsingin Sanomat 20.11.2015.

L ä hdev ii t t ee t