Page 1

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival 2015


2


IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival 2015


JULKAISUN TEKIJÄT / COLOPHON Toimittajat / Editors: Katja Koskela, Suvi Korhonen, Paula Toppila Kuvavalinnat (Saa koskea, 24 Hour Rockshow) / Selection of images (Do Touch, 24 Hour Rockshow): Jeremy Deller Käännökset / Translations: Mike Garner, Kari Vähäpassi Litterointi / Transcription: Katja Koskela Valokuvat / Photographs: Jeremy Deller, Veikko Somerpuro, Kai Widell Graafinen suunnittelu / Graphic Design: Timo Jaakola IHME-logot / IHME logos: Kokoro & Moi

©Jeremy Deller, Tekijät / Authors, Taidesäätiö Pro Arte Foundation Finland ISSN-L 1799-8239 ISSN 1799-8239 Etukansi: Kiilleliuskepoimu (n. 1900 milj. vuotta), Luonnontieteellinen keskusmuseo ja Nokia 2110 -matkapuhelin, 1994, Designmuseo. Kuvauspaikka Kauppakeskus Itis. Kuva: Jeremy Deller Front cover: Folded mica schist (ca 1900 million years), Finnish Museum of Natural History and mobile phone Nokia 2110, 1994, Design Museum. The photograph was taken in Itis shopping mall. Photo: Jeremy Deller Takakansi / back cover: Still image: Can Free Concert (1972), Peter Przygodda Courtesy of Spoon Records www.spoonrecords.com

2


SISÄLLYSLUETTELO | TABLE OF CONTENTS IHME-nykytaidefestivaali . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 4 IHME Contemporary Art Festival . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 6 Johdanto Taide ja tieto, Paula Toppila . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 9 Introduction Art and knowledge, Paula Toppila . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 21 IHME-teos / IHME Project Saa koskea / Do Touch . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 33 Keskustelu vuoden 2015 IHME-teoksesta Saa koskea ja 24 Hour Rockshow’sta, Jeremy Deller ja Ralph Rugoff . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 36 Conversation on the IHME Project 2015 Do Touch and 24 Hour Rockshow, Jeremy Deller and Ralph Rugoff . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 67 Taiteilija / Artist Jeremy Deller . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 99 IHME-koulu . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 103 Valehtelijoiden Klubi . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 105 IHME-kouluprojekti . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 106 MAPSI-harjoittelu . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 107 IHME-oppimateriaali . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 108 Meidän IHME . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 109 IHME-raati . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 109 IHME School . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 111 Liars’ Club . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 113 IHME School Project . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 116 MAPSI Internship . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 117 IHME Teaching Material . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 118 Our IHME . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 119 IHME Client Panel . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 119 IHME-päivät / IHME Days . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 121 Ohjelma . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 122 Programme . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 124 Jeremy Deller: 24 Hour Rockshow . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 132 Jeremy Deller: Acid Brass . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 162 IHME 2015 – Summa summarum . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 165 Henkilökunta ja yhteistyökumppanit / Staff and Partners . . . . . . . . . . . . . . . . 169

3


IHME-nykytaidefestivaali Taidesäätiö Pro Arte haluaa edistää taidetta demokraattisessa yhteiskunnassa, tärkeänä osana ihmisten elämää ja arkea. Säätiön tarkoituksena on edistää kuvataiteen asemaa ja näkyvyyttä sekä kehittää sen yleisösuhdetta ja saavutettavuutta. Säätiön toiminta on kansainvälistä ja suunnattu kaikille kulttuurista kiinnostuneille. Säätiö tuottaa vuosittaisen IHME-nykytaidefestivaalin, johon sisältyy valitun taiteilijan teos julkisessa tilassa, keskustelua ja taidekasvatushankkeita teokseen liittyen. Kaikkiin festivaalin tilaisuuksiin on vapaa pääsy.

Julkinen taideteos Taidesäätiö Pro Arte kutsuu vuosittain yhden kansainvälisen taiteilijan tai taiteilijaryhmän toteuttamaan IHME-teoksen julkiseen tilaan. Teoksen toteutustapa, muoto ja sijainti määritellään yhdessä valitun taiteilijan kanssa. Teosta suunnitellessaan taiteilija tutustuu paikalliseen yhteisöön, paikkaan ja/tai tilanteeseen, johon IHME-teos toteutetaan. Taideteos avaa uusia näkökulmia ympäristöönsä, koskettaa yleisön kollektiivista muistia ja herättää keskustelua ajankohtaisista aiheista. IHME-päivät Vuosittain järjestettävät IHME-päivät on suunnattu kaikille kulttuurista kiinnostuneille. Niiden tarkoituksena on lisätä ymmärrystä ja kiinnostusta kuvataiteeseen. Päivillä on luentoja, elokuvia, musiikkia ja työpajoja sekä keskustelua IHME-teoksen teemoista yhdessä taiteilijan kanssa. IHME-koulu IHME-koulu on taidekasvatusohjelmaa, työpajoja, aktiivista osallistumista ja oppimisen iloa. Festivaali tekee yhteistyötä nuorisotoimen, oppilaitosten ja yliopistojen kanssa tuottaen ohjelmakokonaisuuksia erilaisille kohderyhmille. IHME-kouluun kuuluu myös IHME-teoksesta ja nykytaiteesta kertova oppimateriaali. IHME-asiakasraati on IHMEen yleisötyön ydin, keskustelufoorumi, joka kokoontuu muutamia kertoja vuodessa. Julkaisut Tämä julkaisu on vapaasti ladattavissa IHMEen kotisivuilla osoitteessa www.ihmefestival.fi. Henkilökunta Taidesäätiö Pro Arten henkilökuntaan kuuluvat toiminnanjohtaja Paula Toppilan lisäksi kulttuurituottaja Katja Koskela, assistentti Vappu Tainio (opintovapaalla), tiedottaja-assistentti Suvi Korhonen (opintovapaan sijainen) sekä projektikohtaisia työntekijöitä. Säätiön maksuliikennettä hoitaa Tuula Liiman.

4


Asiantuntijatyöryhmä Taidesäätiö Pro Arten toiminnan sisällöstä vastaa asiantuntijatyöryhmä, johon kuuluvat museonjohtaja emerita Tuula Arkio (puheenjohtaja), Nykytaiteen museo Kiasman johtaja FT Leevi Haapala, taiteentutkija FT Hanna Johansson, säätiön toiminnanjohtaja FM Paula Toppila sekä kriitikko, kuraattori Timo Valjakka. Hallinto Taidesäätiö Pro Arten hallituksen jäseniä ovat Tuula Arkio, Leevi Haapala, Hanna Johansson, asianajaja, varatuomari Marja Ramm-Schmidt, Koneen Säätiön yliasiamies Anna Talasniemi ja Timo Valjakka. Säätiön asiamiehenä toimii Lauri Paloheimo / Foundation Management Advisors.

Festivaalin näkyvyyskampanja 2014 toteutui yhteistyössä pääkaupunkiseudun oppilaitosten kanssa. / The IHME visibility campaign 2014 was realized in collaboration with students in the Helsinki Metropolitan Area.  Kuva/Photo: Veikko Somerpuro 5


IHME Contemporary Art Festival Pro Arte Foundation Finland seeks to promote art as a resource for democratic society, and as an important part of human life and everyday existence. The Foundation’s aim is to enhance the status and visibility of visual art, to improve the relationship between visual art and the public, and to make it more accessible. The Foundation’s work is international in scope and directed at anyone interested in culture. The Foundation produces the annual IHME Contemporary Art Festival, consisting of a commissioned work of art in a public space, as well as lectures, discussions, and art-education projects. Admission to all festival events is free. The Finnish word IHME means ‘miracle’ or ‘wonder’. However, in daily use it appears in a variety of phrases, meaning something strange, weird, something that awakens curiosity. Public Art Commission Each year, Pro Arte Foundation Finland invites an internationally recognized visual artist or group of artists to make a temporary work of art, the IHME Project, in public space. The way that each IHME Project is to be carried out, along with its form and location, are jointly determined by the Foundation and the selected artist. The artist creating the work will get to know the local community, the site and the situation in which the IHME Project is to take place. The aim is for the artwork to give the public opportunities for discovering new ways of looking at their immediate environment, to touch the public´s collective memory, and to prompt discussion of topical subjects. IHME Days The annual IHME Days are aimed at anyone interested in culture. The purpose is to increase understanding and interest in the visual arts. The Days include lectures, films, music, workshops, as well as a discussion of the themes of the IHME Project with the artist. IHME School IHME School consists of educational art projects and workshops – it means active participation and joy in learning. The Festival collaborates with youth departments, schools, and produces programs for different target groups. As part of the programme, anyone who is interested can explore the educational material about the IHME Project and contemporary art. The IHME Client Panel is at the heart of IHME’s work with the public: a discussion forum that meets a few times per year. Publication The events in the annual Festival are documented in an online digital publication. This can be downloaded free at: www.ihmefestival.fi. The publication includes an account of the discussion with the artist held on the IHME Days and numerous photographs of Festival events.

6


Staff Pro Arte Foundation Finland’s staff comprises of Executive Director Paula Toppila, Cultural Producer Katja Koskela, Assistant Vappu Tainio (on study leave), Communications Officer-Assistant Suvi Korhonen (substituting during the study leave) and a number of project-specific workers. The Foundation’s payment transactions are handled by Tuula Liiman. Expert team Responsibility for the artistic content of Pro Arte Foundation Finland’s activities lies with its expert team, comprising: Museum Director Emerita Tuula Arkio (chair); Museum Director, Ph.D. Leevi Haapala, Kiasma; Researcher in art history Hanna Johansson, Ph.D.; the Foundation’s Executive Director Paula Toppila, MA and Critic and Curator Timo Valjakka. Administration The members of the Pro Arte Foundation board are: Tuula Arkio (chair); Leevi Haapala; Hanna Johansson; Master of Laws with court training Marja RammSchmidt (vice-chair); Timo Valjakka and Executive Director of Kone Foundation, Anna Talasniemi. The Foundation’s Administrator is Lauri Paloheimo, Foundation Management Advisors.

7


8


Taide ja tieto

Johdanto

9


”Kiitos tästä tiedon lahjasta!” Nuori mies IHME-teokselta lähtiessään

Nokia 2110 -matkapuhelin (1994), kiilleliuskepoimu (n. 1900 milj.vuotta), tullilukko (1800-luku), pronssikautinen nuolenkärki (1900–1000 e.a.a), puinen maalattu kynttilä sota-ajalta (1940-luku). Raitiovaunun kyltit ja raitiovaunun konduktöörin pihdit (1950-luku), puinen painolaatta (1700-luku), vasarakirves (n. 3200–2600 e.a.a), Eyjafjallajökullin vulkaaninen tuhka (2010), kivimeteoriitti (n. kolme milj. vuotta). Lautanen (1850-luku), oikoteräinen työkirves (3200–2300 e.a.a), vesileili Kollaan taistelusta (1939), kahvipapujen varastamiseen käytetty ”kahviase” (1940-luku), salakuljetukseen käytetty säilykepurkki (1976). Tapio Wirkkalan Kantarelli-vaasi (1947), rautameteoriitti (n. kolme miljardia vuotta), morsetusavain (1920-luku) ja radioamatöörikortit (uusiseelantilainen 1929 ja havaijilainen 1959), Televa-matkapuhelin (1975-79), väärennetty Viagra-paketti (2000-luku). Nuken mahakelkka (1910-luku), hammasteknikon värimalli (1970-luku), pohjalainen kirves (3900–3400 e.a.a), kastikekannu, hylkylöytö (1700-luku), Nokian kannettava puhelin (1979–80) Nokia-kommunikaattori (2001), Aalto-vaasin valmistusvaihe (suunniteltu 1936, malli 2014), tulusrauta (ei ajoitustietoja), tuluspii (500 j.a.a), karoobasalttipylväs (180 milj. vuotta). Kaj Franckin kermakko (1948), kampakeramiikan pala (3300-2800 e.a.a), rikkikiisukide (100 milj. vuotta), Fiskarsin yleissakset (1986) ja kangassakset -prototyyppi (1990-luku), tukin uitossa käytetty närelenkki (1980-luku).

Satunnaiset ohikulkijat saivat maaliskuussa 2015 mahdollisuuden pidellä käsissään yllä listattuja esineitä kauppakeskuksissa, urheiluhallissa ja muissa julkisissa tiloissa. Esineet ovat seitsemän historiallisen museon kokoelmaesineitä, jotka taiteilija Jeremy Deller valitsi vuoden 2015 IHME-teokseen nimeltään Saa koskea. Esittelypöydän ääressä työskenteli kaksi työntekijää, jotka kertoivat esineistä, kannustivat yleisöä koskettamaan niitä ja kertomaan kokemuksistaan niihin liittyen. Esineet, niiden yhdistelmät ja tilanteet, joissa ne kohdattiin, olivat yllättäviä.

10


IHME-teos 2015 Kauppakeskus Myyrmannissa / IHME Project 2015 in the Shopping Center Myyrmanni. Kuva/photo: Jeremy Deller

”Yllättävin ja äkillisin museokäynti, johon oon ikinä törmännyt ja oikein miel­ lyttävä sellainen.” ”Kiitos, mukava poikkeus normaaliin rutiiniin.” ”Aika jännä, että täällä terveysasemalla sain nähdä Marsin hiekkaa.” ”Arki on niin kiireinen, ettei ehdi minnekään: oli hienoa, kun teos tuli luokse ja sitten kun museoon menee, ei yleensä koskaan saa koskea mihinkään – nyt sai!” Vuoden 2015 IHME-teoksella oli useita ominaisuuksia, joiden ansiosta yleisön osallistuminen ja vuorovaikutus oli helppoa. Epämuodollisuus – yleisötyöntekijöitä ja esittelypöytää oli helppo lähestyä, yleisilme oli selkeä ja välitön, esine esittelypöydällä oli kaiken keskipiste. Sallivuus – opimme, että kun sallitaan koskeminen, sallitaan myös paljon muuta: pöytien äärellä haisteltiin, maisteltiin, kuunneltiin ja keskusteltiin, vuorovaikutus oli tasa-arvoista, jopa niin, että yleisön edustajat toivat työntekijöille nähtäväksi omia esineitään ja muita pöydän ääressä käytyyn keskusteluun liittyviä materiaaleja. Luottamuksellisuus – mahdollisuus pidellä aitoa museoesinettä tai luonnonhistoriallisen kokoelman näytettä omissa käsissään oli yleisölle suuri yllätys ja elettä todella arvostettiin.

11


IHME-teos Helsingin rautatieaseman Kompassitorilla. / IHME Project on the Kompassitori square of the Helsinki central railway station. Kuva/photo: Veikko Somerpuro.

Tästä kertoo myös se, että kaikki esineet palautuivat museoihin alkuperäisessä kunnossaan hankkeen jälkeen. Saavutettavuus – tapahtumapaikkana toimivat yhteiset julkiset tilat, missä kaikilla on lupa oleskella henkilön sosioekonomisesta taustasta riippumatta ja teos toteutettiin ajankohtana, jolloin tiloissa liikkui paljon ihmisiä. Pieni mittakaava, pieni ajallinen investointi – kullakin esittelypöydällä oli keskimäärin viisi esinettä, joihin ehti halutessaan tutustua muutamassa minuutissa. Ajoittain teoskokemus asettui osallistujien prioriteetiksi ja muut asiat saivat odottaa: ”Olin menossa bussiin, mutta jäi askarruttamaan että mikä se tulusrauta oikein on!” ”Mietin sitä rikkikiisua ja katinkultaa koko kauppareissun ajan” Vanhempi nainen, joka palasi takaisin nähdäkseen esineet uudelleen ja vietti tapahtumapaikalla tunnin. ”Metroja tulee uusia, mutta näitä ei pääse myöhemmin näkemään.” Taiteilijat osallistuvat ja vaikuttavat yhteiskunnassa mm. käsittelemällä yhteisiä asioita, tekemällä yhteistyötä eri alojen asiantuntijoiden ja yleisön kanssa sekä välittämällä vaihtoehtoisia näkemyksiä todellisuudesta. Niin sosiaalinen

12


käänne1 kuin myös dokumentaarinen käänne2 ovat taiteen ilmiöitä, jotka kertovat tästä parin viime vuosikymmenen aikana korostuneesta pyrkimyksestä taiteessa. Sosiaalinen käänne tarkoittaa taidetta, jossa taiteilijaa tekee yhteistyötä ns. tavallisten ihmisten kanssa sitouttaen heidät yhteiseen hankkeeseen lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Lähestymistavalla on monta nimeä: osallistava taide, yhteisötaide, dialoginen taide. Dokumentaarinen käänne tarkoittaa taiteellista lähestymistapaa, jossa lähtökohtana on yhteiskunnallinen ja poliittinen todellisuus: taiteilija leikkii tietoisella rajanylityksellä todellisuuden ja fiktion välillä, jolloin ne sekoittuvat toisiinsa eikä representaatiota ja totuutta voida enää erottaa toisistaan. Tärkeintä on herättää katsojassa kysymys, millaisesta yhteiskunnallisesta, poliittisesta ja henkilökohtaisesta todellisuudesta on kysymys. Molemmat ilmiöt ovat tarjonneet lähtökohtia myös uuden estetiikan pohdinnoille taiteessa. Esimerkiksi elokuvan alueella dokumentaarisuus liittyy historiallisesti myös opetukseen, pisimmälle vietynä tietoisesti tuotettuun propagandaan joko olemassa olevan järjestyksen tai uuden järjestyksen tukemiseksi. Yhdysvaltalaisen 1930-luvun dokumenttielokuvan oli tarkoitus opettaa yleisölleen kansalaisvelvollisuuksista ja -vapauksista sekä tukea olemassa olevaa järjestystä (liberaali). Neuvosto-Venäjällä puolestaan avantgarden dokumentaarisuus pyrki yhteiskunnallisen ja poliittisen muutoksen tukemiseen (radikaali).3 Näiden ilmiöiden vaikutusta voidaan nähdä myös Dellerin Saa koskea -teoksessa. Taiteilija teki yhteistyötä museoiden kokoelmahenkilökunnan kanssa sopivien esineiden löytämiseksi. Teoksen ydin on kohtaaminen ihmisten (työntekijöiden ja yleisön) ja esineiden (luonnon- tai oman aikansa ilmiöstä kertovien dokumenttien) välillä. Teoksen vuorovaikutustilanteissa korostui oppiminen, niin tutkimustiedon kuin kokemuksellisenkin tiedon jakaminen ihmiseltä toiselle. Taidekasvatuksen opiskelija Iina Jokelainen totesi puheenvuorossaan IHME-päivillä: ”Jos olisin yksin esineiden kanssa museossa – ymmärtäisinkö mitään? (..) Teos materialisoitui kohtaamisessa: sain puhua, kysyä, nauraa, katsoa silmiin, oppia, kokea ja olla vuorovaikutuksessa. Tiedossa ei ollut kyse kylmistä faktoista vaan lämpimistä kohtaamisista.”4 Moniaistinen kokemus teoksesta jää sekä kehon että mielen muistiin: kosketus-, kuulo- ja näköaisti ovat tärkeitä niin esineen tarkastelussa kuin myös muun yleisön kohtaamisessa. Moni teoksella vieraillut halusi myös vaistomaisesti haistaa esineitä: miltä tuoksuu meteoriitti, miltä näkkileivältä näyttävä ja tuntuva kampakeraamisen ruukun pala tai kahvipapujen varastamiseen käytetty ”kahviase”. Oppimista tapahtui moneen suuntaan. Museoiden välittämä tutkimustieto oli läsnä yleisötyöntekijöiden välittämänä ja kokemuksel1 https://artasprocessfa2011.files.wordpress.com/2011/09/claire-bishop-the-social-turn-collaboration-and-itsdiscontents.pdf 2 www.frieze.com/issue/article/reality_in_the_age_of_aesthetics 3 www.frieze.com/issue/article/reality_in_the_age_of_aesthetics 4 Voit katsoa Iina Jokelaisen koko puheenvuoron tästä linkistä IHMEen Youtube-kanavalta: www.youtube.com/watch?v=Zy82hGqfwCU

13


IHME-teoksen esineiden paraati Vanhalla ylioppilastalolla. / IHME Project: the parade of the selected objecst at the Old Student House. Kuva/photo: Kai Widell.

linen tieto liikkui yleisön edustajien ja työntekijöiden välillä. Yleisön joukossa oli ihmisiä, jotka olivat käyttäneet teokseen valittuja uudempia museoesineitä, jopa valmistaneet niitä ja siten tiesivät niistä yksityiskohtia, joita museoiden taustamateriaalista ei löytynyt. IHME-päivillä jaettiin kokemuksia IHME-teoksesta ja tilaisuudessa puhunut sosiologian professori Turo-Kimmo Lehtonen5 kiteyttää kosketuksen ja oppimisen yhteyden näin: ”Suomen kielen sanan ’tuntea’ aistimellinen puoli korostuu, ja samalla sen tietämistä painottava puoli rikastuu.”

5

14

Voit katsoa Turo-Kimmo Lehtosen koko puheenvuoron tästä linkistä IHMEen YouTube-kanavalta: www.youtube.com/watch?v=2w--2y4tUcY&index=10&list=PLtzjA2DABwA9ykuV2VnLEksM2aZAXtENa


”Fiskarsin saksien aihiot tunnistetaan heti, kun pyydetään laittamaan peu­ kalo kahvansilmästä sisään. Prototyyppi on niin käteen sopiva ja muotoilu aistein tunnistettavaa, että viimeistään tässä vaiheessa kaikki hihkaisevat: ’Ahaa! Fiskarsin sakset!’” Työntekijän kommentti. Lehtonen purki puheenvuorossaan myös sitä, miten teos tekee näkyviksi myös muut ”arjen pysäyttäjät”, sen mitä emme halua nähdä: arjessa toistuvan vierauden, joka helposti muuttuu toiston myötä näkymättömäksi. ”Jehovan todistajien pöydät tuovat omalla tavallaan kosketeltavaksi toisen todellisuuden. Saman tekevät Amnestyn, UNICEFin ja WWF:n feissarit. Katumuusikot leikkaavat arkeen äänimaailmallaan ja soittamisen taidollaan, yrittävät pysäyttää meidät vuorovaikuttamaan. Romanikerjäläiset tuovat keskiluokkaisen suomalaisuuden reittien varrelle näkymän köyhyydestä ja raja-alueista, niin ruuan kuin hyvinvointivaltion puutteesta muualla – ja ehkä vähän meilläkin. Ero tietysti on siinä, että näitä emme haluaisi joutua koskemaan, emme haluaisi tuntea heitä. Saa koskea -teos tuo nämä muut pysäyttäjät esiin uudessa valossa, näyttää myös muut pysäyttäjät. Juuri lähelle tuleminen, koskettaminen, tekee mahdolliseksi kokea aistimellisesti vieraus.” Lehtosen mukaan IHME-teos tekee näkyväksi myös mahdottomuuden, asiat, joiden ymmärtäminen on ihmiselle mahdotonta kuten aika, etäisyydet ja mittakaavat. ”Kun erilaiset ajat ja kokoluokat tulevat yhteen näin yllätyksellisesti, ajatus mittakaavojen moneudesta terävöityy. (…) Tavallinen ihminen on arkisesti ja vailla huolta molekyylitasoinen systeemi, mutta myös osa sukulaisuussysteemiä, osa globaalia energiainfrastruktuuria, joka tukeutuu syvältä maan uumenista esille tuotuun ikiaikaiseen öljyyn. Arkista ihmiselämää voi myös suhteuttaa kosmologin tavoin, ei vain aurinkokunnan vaan tuntemamme maailmankaikkeuden mittakaavoihin. Toisaalta pöly Marsista tai kuvaus tulivuorenpurkauksesta, kohtaaminen basalttikiteen tai nyky-Suomen alueelta esille otetun ikivanhan kiven kanssa voi korostaa sitä, kuinka kertakaikkisen mahdottomia ihmisen kokemukselle ovat näiden mukanaan tuomat ajalliset ulottuvuudet (…) ja laskettavissa olevat mittakaavat.” Taidehistorioitsija Riikka Stewen6 puolestaan pohti IHME-päivillä kauppakeskusta esineiden ympäristönä, Walter Benjaminia, flaneeraamista ja narratiivin merkitystä. Teokseen liittyivät olennaisesti kertomukset, suullinen narratiivi, joka Benjaminin mukaan on hyvän tarinankerronnan ensimmäinen vaatimus. Stewen toteaa, että nykymaailmassa olemme kuluttajina koko ajan narratiivisen hyökkäyksen kohteena. Emme osta esineitä esineiden vuoksi vaan sen lupauksen vuoksi, joka esineisiin liittyy. IHME-teoksesta kerrottiin ennakkotietona tapahtumaviikon päivämäärät ja tapahtumapaikat, mutta ei tarkkoja kellonaikoja tai tarkkoja esittelypöytien sijoituspaikkoja. Taiteilijan kanssa teoksen kohderyhmäksi päätettiin satunnainen 6

Voit katsoa Riikka Stewenin koko puheenvuoron IHMEen YouTube-kanavalta tästä linkistä: www.youtube.com/watch?v=o1jruDEH6Xc

15


yleisö, joka liikkuu tapahtumapaikoilla muista syistä. Teosta ei ollut mahdollista mennä varta vasten katsomaan, ellei ollut hankkeen kuluessa saanut teoksella jo käyneiltä tai muuta kautta tarkempia tietoja. ”Olen niin onnellinen, että näin tämän.” ”Hyvä idea. Ihanaa että törmäsin teihin. Tsemppiä!” Deller tuo teokseen kauppakeskukselle tutut elementit, esineen ja narratiivin, mutta esineiden kategoriat ja tarinoiden totuudellisuus luovat merkittävän kontrastin kauppakeskusten esineille ja tarinoille. Epäkaupallisuuden korostaminen oli taiteilijalle erittäin tärkeää: esittelypöydät ovat yksinkertaiset, niissä ei ole mitään tietoa hankkeesta, ei mainosteippauksia eikä julisteita. Pöytien vihreä väri viittaa lähinnä julkisten tilojen roskalaatikoihin. Ainoa näkyvä teksti on käsin ommellun banderollin teksti, jossa lukee: ”Tapaa museoidemme tähdet – Saa koskea”. Banderollin punainen väri ja tyyli viittaavat vappumarsseihin ja työväenliikkeeseen, vapauteen ilmaista mielipiteensä julkisesti. Fyysisenä esineenä, käsin ommeltuna tilaustyönä banderolli viittaa myös aikaan ennen teollista tuotantoa, menneisyyteen kuten kaikki hankkeen esineetkin. Taiteilijalle oli tärkeää, että viitteet kaupalliseen toimintaan karsittiin pois ja osoitettiin, että kyse on jostain muusta (=taiteesta). Taiteilijan pyrkimys yllätyksellisyyteen on tietoinen kannanotto, osoitus teoksen autonomisuudesta, välinpitämättömyyden ilmaisu sijoituspaikan sääntöjä ja käytäntöjä kohtaan. Teos sotii kulutustavaran parametreja vastaan ja sanoo: en ole saavutettavissa silloin kun sinä haluat, minua ei voi ostaa, olen tässä kaikille, olen yllätys. Taiteilijaa viehättää myös kaikenlainen anarkia, vaaran tunne, kaaos, huono käytös, rumuus, stereotyypin vastakohta, outous7. Tämä viehtymys näkyy selvästi Dellerin IHME-päiville kokoamassa 24 Hour Rockshow -kokonaisuudessa. Myös siinä taiteilija valitsi aikalaisdokumentteja, tällä kertaa museoesineiden sijaan rockdokumentteja, ja järjesti ne 24 tunnin mittaiseksi maraton-esitykseksi. Taiteilijan aiemmista teoksista tuttu kiinnostus yleisöön, ihmisten tarkkailuun, yleisön ja artistien vuorovaikutukseen ovat keskeisessä roolissa tässä sarjassa. Myös kiinnostus julkiseen tilaan, populaarikulttuurin yhteiskunnallisiin kytkentöihin ja kontrollia uhmaaviin aloitteisiin yhdistää 24 Hour Rocks­ how’n hänen aikaisempaan tuotantoonsa. Usean konserttitaltioinnin paikka on julkinen tila tai instituutio: puisto, pelto, vankila tai jopa mielisairaala ja monet näistä klassikkokonserteista olivat myös ilmaisia kuten Altamontin konsertti, josta sarjan tekemiseen Delleriä inspiroinut Gimme Shelter -elokuva8 kertoo. Jeremy Deller on mukana myös vuoden 2015 Venetsian biennaalissa, jossa painotetaan taiteen voimakkaita siteitä aikaansa, sen poliittisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin. Näyttelyn kuraattori Okwui Enwezor haluaa nähdä näyttelyn globaalin maailman ajankuvana, joka ei ainoastaan representoi vaan 7 8

16

Ks. Jeremy Dellerin ja Ralph Rugoffin keskustelu tässä julkaisussa sivuilla 46 ja 60. Ks. Jeremy Dellerin ja Ralph Rugoffin keskustelu tässä julkaisussa s. 36.


24 Hour Rockshow Vanhalla ylioppilastalolla. / 24 Hour Rockshow at the Old Student House.  Kuva/photo: Kai Widell.

on itsessään aktiivinen tila, jossa puhuttu sana, laulut, keskustelut ja elokuvat välittävät inhimillisiä narratiiveja keskellä yhteiskunnallista muutosta. Näyttelyssä korostuvat moniaistisuus ja reaaliaikaiset esitykset. Dokumentaarinen käänne oli ilmiönä keskeisessä roolissa jo vuoden 2011 Documentassa, jonka pääkuraattori Enwezor oli. Enwezor kutsui newyorkilaisen Creative Timen9 vuosittain järjestettävän nykytaiteen konferenssin eli Creative Time Summitin Venetsian biennaalin päänäyttelyyn. Se toteutui elokuussa ja esitettiin suorana lähetyksenä myös Helsingissä IHMEen ja Visuaalisen taiteen keskus Framen yhteistyönä. Teemana oli Curriculum ja kysymys siitä, miten tieto välittyy ajassa, tilassa ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Minkälaiset tiedon tuottamiseen liittyvät käytännöt ja manifestaatiot ovat etuoikeutettuja ja mitkä voimat muovaavat näitä arvoja? Summitissa opetussuunnitelma nähdään vallankäytön välineenä ja siellä pohdittiin, mitkä ovat ne yhteiskunnalliset, rakenteelliset, hallinnolliset ja yksityiset foorumit, joissa tietoa tuotetaan ja sovelletaan. Mikä on taiteen ja taiteilijan rooli tässä kehityksessä? 9

Creative Time on tuottanut taidetta julkiseen tilaan yli 40 vuoden ajan. Se painottaa toiminnassaan taiteen yhteiskunnallista potentiaalia, mahdollisuutta synnyttää yhteiskunnallista muutosta. Creative Time Summit järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 2009, samana vuonna kuin ensimmäinen IHME-teos ja IHME-päivät toteutettiin. Creative jakaa myös Leonore Annebergin nimeä kantavaa vuosittaista palkintoa nimeltään The Leonore Annenberg Prize for Art and Social Change . Lue lisää: http://creativetime.org/about

17


Suomessa ajankohtainen aihe Summitin teemaan liittyen on vuoden 2016 elokuussa toimeenpantava peruskoulun uusi opetussuunnitelma. Sen arvopohjassa yhdistyvät oikeus hyvään opetukseen, tasa-arvo, demokratia, sivistys, ihmisyys, kulttuurinen moninaisuus rikkautena ja kestävän elämäntavan välttämättömyys. Uusi opetussuunnitelma uudistaa totutut opetus- ja oppimismenetelmät: yksilölähtöisyyden tilalle tulee yhdessä oppiminen, yksittäisten oppiaineiden tuntien tilalle tulee ilmiölähtöinen oppiminen ja luovan ajattelun kehittäminen, lasten ja nuorten valmistautuminen uudenlaiseen työelämään nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa. Myös oppilaan ja opettajan suhde luokassa muuttuu: opettaja siirtyy taka-alalle fasilitoijaksi, kun oppilaat oppivat ryhmissä hankkien taustatietoja erilaisten ilmiöiden ymmärtämiseksi. Uuden opetussuunnitelman oppimismalli muistuttaa nykytaiteen prosesseja, joissa taiteilija tutkii kohdettaan asiantuntijoiden ja erilaisten kohderyhmien kanssa ja joissa valmis teos on esimerkiksi dokumentti tästä prosessista. Keskustelimme tästä asetelmasta Creative Time Summitin Helsingin ohjelmassa ja taiteilija Axel Straschnoy totesi, että koska uuden opetussuunnitelman ydin on valmistautuminen uudenlaiseen työelämään ja koska nykytaiteilijat edustavat postfordilaisen työntekijän ihannetta – he ovat joustavia, luovia, erittäin sopeutuvaisia ja halpoja – on mielenkiintoista pohtia kumouksellisen lähestymistavan mahdollisuuksia. Giorgio Agamben puhuu ilmestyskirjan tapahtumista juutalaisten näkökulmasta; maailmanlopusta, jolloin olemme itse asiassa hyvin pienen muutoksen edessä, mutta tämä muutos muuttaa kaiken. Straschnoy ehdottaa, että koska uusi opetussuunnitelma valmistaa ihannetyöntekijöitä, meidän tulisikin keskittyä juuri siihen pieneen muutokseen, joka muuttaa kaiken. Se juurruttaisi käytäntöön sitä, mitä Agamben kutsuu inoperatiivisuudeksi (inoperativeness)10, toimettomuuden mahdollisuuden tutkimiseksi, niin taiteen kuin opetuksenkin maailmassa. Taiteilija Olga Jitlina nosti esiin samaisessa keskustelussa, että on tärkeää olla unohtamatta opetukseen sisäänrakennettua ja väistämätöntä väkivaltaa, joka kohdistuu oppimisprosessin osallistujiin. Kaikissa ei-hierarkisissa, horisontaalisissa, itseohjautuvissa opetusmuodoissa on olennaista tunnistaa tietyt tavaran ja vallan tuotannon, ideologian ja jakelun prosessit, erityisesti globaalin talouden ja geopolitiikan kontekstissa. Näiden ajatusten valossa uusi opetussuunnitelma on myös taidekasvatusta järjestäville nykytaidetoimijoille yhtä aikaa haaste ja mahdollisuus.

10 Lorenzo Fabbri: ”From Inoperativeness to Action: On Giorgio Agamben’s Anarchism”, Radical Philiosophy Review Volume 14, No 1: ” “Inoperativeness,” comments de la Durantaye early on, is the term that is the most often misunderstood in Agamben’s corpus. This is surely true, but perhaps this misunderstanding is not always a matter of misreading: the confusion is also motivated by a certain tension in the way Agamben, in different phases of his thought configures inoperativeness (but also the potential not to, impotentiality). In some cases, impotentiality and inoperativeness refer to a potentiality that is never exhausted in an act: an action that can always be other than itself because it holds on to the potentiality not to be anymore and to fall inoperative. In other cases instead, inoperativeness and impotentiality seem to approach idleness and passivity: take for example “Bartleby, or On Contingency” from Potentialities and de la Durantaye’s discussion of it. In order to avoid the equation of inoperativeness and inactivity, it is important to stress that for the Agamben of The Coming Community Bartleby does not “stolidly refuse to convert his potentiality (to write) into act,” as de la Durantaye instead suggests. Bartleby does not simply stop writing: he writes, but he writes nothing other than his potentiality to not write – to refuse to work, in other words.” (www.academia.edu/998053/From_Inoperativeness_to_Action_On_Giorgio_Agambens_Anarchism_ Radical_Philosophy_ )

18


Kiitokset Esitän IHME-nykytaidefestivaalin puolesta lämpimät kiitokset taiteilija Jeremy Dellerille sitoutumisesta kahden uuden hankkeen, Saa koskea -teoksen ja 24 Hour Rockshow’n suunnitteluun ja toteuttamiseen osana IHME-nykytaidefestivaalin 2015 ohjelmaa. Kiitos luottamuksesta ja hyvästä yhteistyöstä, olimme hyvä tiimi. Saa koskea -teos ei olisi toteutunut ilman yhteistyökumppaneitamme: museoita, jotka lainasivat pelkäämättä esineensä teokseen ja tapahtumapaikkoja, jotka tarjosivat tilansa teoksen käyttöön. Suurkiitokset kaikille teille11: Kansallismuseon johtaja Elina Anttila, Helsingin kaupunginmuseon kokoelmaintendentti Elina Kallio, Tullimuseon museonhoitaja Janne Nokki, Tekniikan museon johtaja Marjo Mikkola, Luonnonhistoriallisen keskusmuseon kokoelmaintendentti Arto Luttinen, Designmuseon johtaja Jukka Savolainen ja Sotamuseon johtaja Harri Huusko, Kauppakeskus Kaaren johtaja Kaj Grahn, Kauppakeskus Kampin myyntisuunnittelija Maria Özkoseoglu, Kauppakeskus Itiksen kauppakeskuskoordinaattori Johanna Varis, Kauppakeskus Myyrmannin johtaja Johanna Haltia, Leppävaaran terveyskeskuksen ylilääkäri Tuomo Lehtovuori ja Kisahallin hallipäällikkö Risto Hietanoro. IHME-teoksen onnistuneet kohtaamiset olivat täysin yleisötyöntekijöidemme vastuulla, lämpimät kiitokset teille ammattitaidosta ja innostuksesta, joka välittyi tapahtumapaikoilla. IHME-teoksen toteutuksessa korvaamattomana apunani oli työtoverini Vappu Tainio. Kiitokset IHME-koulun kumppaneille: Helsingin nuorisoasiainkeskus, Aalto-yliopisto sekä MAPSI-hanke yhdessä Laurea ammattikorkeakoulun sosiaalialan koulutusohjelman ja Sibelius Akatemian kanssa. Kiitän kaikkia IHME-päivien ulkomaisia ja kotimaisia puhujia. Erityiskiitokset IHME-päivien toteutuksesta kulttuurituottaja Katja Koskelalle, joka vastasi myös 24 Hour Rockshow’n elokuvien löytämisestä ja lainoista. Kiitokset IHME-päivien yleisötyöntekijöille erinomaisesta asiakaspalvelusta ja alkuvuoden kiireissä apunamme festivaalitoimistolla työskennelleelle tuotanto- ja viestintäkoordinaattori Neetta Erikssonille. Kiitän kaikkia, jo monivuotisia, kumppaneitamme: valokuvaajat Veikko Somerpuro ja Kai Widell, videodokumentoinnista vastannut Tuomas Laitinen, graafiset suunnittelutoimistot Kokoro & Moi ja Timo Jaakola, tekniset alihankkijamme Jorma Saarikko ja Eric Brun Pro AV Art’ista ja Vanhan ylioppilastalon henkilökunta. Kiitos teille yleisö. Tänä vuonna tekemämme yleisötutkimuksen mukaan saavutimme ennätysmäärän uutta yleisöä: 96% Saa koskea -teoksen tapahtumapaikkojen yleisöstä ei ollut aiemmin kuullut IHMEestä ja 56% IHME-päivien yleisöstä osallistui ohjelmaan ensimmäistä kertaa. Toivottavasti saitte kipinän seurata IHMEttä. Paula Toppila Toiminnanjohtaja

11 Täydellinen lista yhteistyökumppaniemme työntekijöistä, jotka osallistuivat vuoden 2015 IHMEen tekemiseen löytyy sivulta 170–171.

19


20


Art and knowledge Introduction

21


“Thank you for this gift of knowledge!” Young man on leaving the IHME Project Nokia 2110 mobile phone (1994), mica schist fold (ca 1900 million years), Customs lock (1800s), bronze-age arrow head (1900–1000 BCE), wooden painted candle from the second world war (1940s). Tram signs and tram conductor’s ticket punch (1950s), wooden printing block (1700s), hammer axe (ca 3200–2600 BCE), volcanic ash from Eyjafjallajökull (2010), stone meteorite (ca three million years). Plate (1850s), parallel-bladed working axe (3200–2300 BCE), water bottle from the Battle of Kollaa (1939), “coffee weapon” used to steal coffee beans (1940s), a can used for smuggling (1976). Tapio Wirkkala’s Chanterelle vase (1947), iron meteorite (ca three billion years), Morse code telegraphing key (1920s) and radio-amateur QSL cards (New-Zealandian 1929 and Hawaian 1959), Televa mobile phone (1975–79), fake Viagra pack (2000s). Doll’s sledge (1910s), dental technician’s colour chart (1970s), Ostrobothnian axe (3900–3400 BCE), sauce boat found in wreck (1700s), Nokia mobile phone (1979–80). Nokia Communicator (2001), Aalto vase at the manufacturing stage (design 1936, model 2014), firesteel (age unknown), flint (500 CE), Karoo basalt (180 million years). Kaj Franck creamer (1948), piece of comb ceramics (3300–2800 BCE), iron-pyrite cube (100 million years), Fiskars General Purpose Scissors’ prototype (1986) and Professional Scissors’ prototype (1990s), tool used in log floating (1980s).

In March 2015, casual passers-by got a chance to physically hold the above-listed objects in shopping centres, a sports hall and other public spaces. The objects are collection pieces from seven historical museums, which the artist Jeremy Deller chose for the 2015 IHME Project, Do Touch. Standing behind the handling and display trolley were two staff members, who told people about the objects, encouraged the public to touch them and to talk about the experiences they evoked. The objects, their joint impact, and the situations in which people came across them were surprising.

22


IHME-teos: Vesileili Kollaan taistelusta (Sotamuseo, 1939) / IHME Project: Water bottle from the Battle of Kollaa (Military Museum, 1939). Kuva/photo: Jeremy Deller

“The most surprising and most instantaneous museum visit I have ever come across, and a really enjoyable one.” “Thank you, a pleasant break from the normal routine.” “So exciting that I got to see sand from Mars here at the health centre.” “Everyday life is so hectic that I don’t have time to go anywhere: it was great that the work came to me. And when you do go to a museum, you don’t usu­ ally get to touch anything – now I did!” This year’s IHME Project had several aspects that made public participation and interaction easy. Informality – it was easy to approach the audience workers and the handling and display trolley, the general look was clear and direct, the object on the trolley was at the centre of everything. Permissiveness – we learned that, when touching is permitted, a lot else is permitted, too: when standing at the trolley people sniffed, tasted, listened and discussed. The interaction was equal, to the extent that members of the public brought their own objects for the staff to see, as well as other materials related to the discussion

23


IHME-festivaalin Paula Toppila ja taiteilija Jeremy Deller. / IHME Festival’s Paula Toppila and the artist Jeremy Deller. Kuva/photo: Kai Widell.

at the trolley. Trust – the chance to hold a genuine museum object or a specimen from a natural-history collection in their own hands was a major surprise for the public, and the gesture was really appreciated. This is also reflected in the fact that all the objects were returned to the museums in their original condition after the project. Accessibility – the venues were shared public spaces, where everyone had permission to be, regardless of their socio-economic background, and the work was carried out at a time when there were a lot of people there. Small scale, small time input – each trolley had an average of five objects, which people could examine in a few minutes, if they liked. Sometimes, experiencing the work became the participant’s priority and other things had to wait: “I was going for a bus, but I stayed to figure out what a firesteel actually is!” “I was thinking about that iron pyrite and fool’s gold the whole time I was shopping,” Elderly woman, who came back to see the objects again and spent an hour there. “There’ll be more Metro trains, but I won’t get to see these things later,” Artists participate in and influence society, for instance, by dealing with communal, or rather with common, issues, by collaborating with experts from

24


various disciplines and with the public, and by passing on alternative views of reality. Both the social turn1 and the documentary turn2 are phenomena in art that reflect this trend, which has been very prominent in art during the last two decades. The social turn refers to art in which the artist collaborates with ‘ordinary’ people, involving them in a joint project for a brief or extended period. The approach goes by many names: participatory art, community art, dialogical art and so on. The documentary turn refers to an artistic approach rooted in social and political reality: the artist plays with a conscious crossing of the boundaries between reality and fiction, in which they intermingle, with representation and reality no longer distinguishable from each other. The most important thing is to prompt the spectator to ask what kind of society or political and personal reality is at stake. Both phenomena have also provided starting points for contemplation of a new aesthetic in art. For example in the realm of film the documentary is also historically associated with teaching, at its most extreme with consciously producing propaganda to bolster some new or existing order. In the USA of the 1930s documentary film was intended to instruct the public in its civil duties and freedoms, and to support the existing (liberal) order. In Soviet Russia, meanwhile, the avant-garde documentary attempted to promote (radical) social and political change.3 The impact of these phenomena can also be seen in Deller’s Do Touch. The artist collaborated with museum-collection staff on identifying suitable objects. The core of the work is the encounter between people (staff and the public) and objects (each one documenting its own time or telling us about some natural phenomenon). In the interaction situations with the work the accent is on learning, on passing on research data and experiential information from one person to another. In her talk at the IHME Days art-education student Iina Jokelainen said: “If I were alone with the objects in a museum – would I understand anything? […] The work was materialized in the encounter: I could speak, ask questions, laugh, look it in the eye, learn, experience, and be in interaction with it. This was not about cold facts, but about warm encounters.”4 The multi-sensory experience of the work stays in both bodily and mental memory: touch, hearing and sight are important, both in the inspection of the object and also in the encounter with the rest of the public. Many of those who visited the work also instinctively wanted to sniff the objects: what does a meteorite smell like, or a comb-ceramic pot that looks and feels like a piece of crispbread, or the “coffee weapon” used to steal coffee beans. Learning goes 1 https://artasprocessfa2011.files.wordpress.com/2011/09/claire-bishop-the-social-turn-collaboration-and-itsdiscontents.pdf 2 www.frieze.com/issue/article/reality_in_the_age_of_aesthetics 3 www.frieze.com/issue/article/reality_in_the_age_of_aesthetics 4 Watch Iina Jokelainen’s talk in full on IHME’s YouTube channel: www.youtube.com/watch?v=Zy82hGqfwCU

25


IHME-teos Vanhalla ylioppilastalolla. / IHME Project at the Old Student House.  Kuva/photo: Kai Widell.

on in many directions. The research data provided by the museums was also present, in the form it was communicated by the audience workers, and the information about the experience passed back and forth between the members of the public and the workers. The audience also included people who had actually used the more recent objects chosen for the project. Some had even manufactured them, and so had detailed information about them that was not in the museums’ background materials. On the IHME Days, people shared their experiences of the IHME Project, and in his talk at the event Professor of Sociology Turo-Kimmo Lehtonen5 summed up the connection between touch and learning as follows: “The sensory aspect of the Finnish word “tuntea” (to touch/feel/sense/know) is emphasized, and at the same time the aspect that accentuates knowing is enriched.”

5

26

Watch Turo-Kimmo Lehtonen’s talk in full on IHME’s YouTube channel: www.youtube.com/watch?v=2w--2y4 tUcY&index=10&list=PLtzjA2DABwA9ykuV2VnLEksM2aZAXtENa


“You recognize the shape of Fiskars scissors as soon as you are asked to put your thumb into the handle loop. The prototype fits so neatly into your hand and the design is so recognizable to your senses that it is, by the latest, at this point that everyone screams: ‘Ah! Fiskars scissors!’” Staff comment. In his talk Lehtonen also unravelled the way that the project makes visible other “everyday stoppers”, the things we don’t want to see: the recurrent otherness in the everyday that easily becomes invisible with repetition. “In their own way Jehovah’s Witnesses’ make another reality tangible. The same applies to Amnesty’s, UNICEF’s and WWF’s face-to-face fundraisers. Street musicians cut through everyday life with their sound world and playing skills, and try to get us to stop and interact. Romanian beggars add a vision of poverty and marginal regions, the lack of food and a welfare state elsewhere – and perhaps a little of it here as well – to the pathways of middle-class Finnishness. The difference, of course, is that we don’t want to have to touch them, we don’t want to know these people. Do Touch puts these other stoppers into in a new light, and also reveals other stoppers. Specifically this coming close, touching, makes it possible to experience otherness via our senses. “ According to Lehtonen, the IHME Project also makes impossibility visible, things that it is impossible for people to understand, such as time, distances and scales. “When different times and orders of magnitude come together in such a surprizing way, the idea of a plurality of scales is made more acute. […] An ordinary person is casually and unconcernedly a system on a molecular level, but also a part of a kinship system, part of the global energy infrastructure that relies on ancient oil brought up from deep in the bowels of the Earth. Everyday human life can also be seen as cosmologists see it, not just in relation to the dimensions of the solar system, but also to those of the known universe. On the other hand, dust from Mars or a picture of a volcanic eruption, an encounter with a basalt crystal or an ancient rock brought into the light from the area of present- day Finland can accentuate how utterly impossible for human experience the time dimensions […] and the calculable scales that these things bring with them are.” In her contribution to the IHME Days, the art historian Riikka Stewen6 considered the shopping centre as a setting for objects, Walter Benjamin, flâneur-ing and the significance of narrative. The narratives that are inherent in the Project; spoken narrative, which according to Benjamin is the first requirement of good storytelling. Stewen maintains that in the world of today we as consumers are under a constant narrative assault. We do not buy objects for objects’ sake, but for the promise associated with those objects.

6

Watch Riikka Stewen’s talk in full on IHME’s YouTube channel: www.youtube.com/watch?v=o1jruDEH6Xc

27


The advance information about the IHME Project told people the date and place for the Project, but no precise times of day or exact locations for the trolleys. It was decided with the artist that the target audience for the Project would be the random public that is there at the venues for other reasons. It was not possible to go there especially to look at the work, if you had not received any information as the project progressed, from people who had already seen it, or via some other route. “I’m so happy I saw this.” “Good idea. Great that I bumped into you. Go go go!” Deller brings to the work elements, an object and a narrative, familiar for a shopping centre, but the categories of the objects and the veracity of the stories create a major contrast with shopping-centre objects and stories. The emphasis on non-commerciality was extremely important for the artist: the handling and display trolleys are simple, they contain no information about the project, no advertising and no posters. Their green colour mostly serves as a reference to the rubbish bins in public places. The only visible text is the one on the hand-sewn banner: “Meet the stars of our museums – Do Touch.” The red and the style of the banner refer to May Day marches and the workers’ movement, to the freedom to express your opinions publicly. As a physical object, and as a hand-sewn commissioned work, the banner also refers to the time before industrial production, to the past, as do all the objects in the project. It was important to the artist that any references to commercial activity should be stripped away, and that it was made clear that this was something else (=art). The artist’s attempt at surprise is a conscious statement, proof of the work’s autonomy, an expression of disregard for the rules and practices of the venue. The Project militates against the parameters of consumer goods and says: I am not available when you want, you cannot buy me, I am here for everyone, I am a surprise. The artist is also attracted to all forms of anarchy, a sense of danger, chaos, bad behaviour, ugliness, the antithesis of stereotypes, strangeness.7 This predilection is seen clearly in Deller’s 24 Hour Rockshow compilation for the IHME Days. Here, too, the artist chooses contemporary documentaries, on this occasion, instead of museum objects, rock documentaries, and arranges them into a 24-hour marathon performance. The interest in the audience, observation of people, and interaction between public and artist familiar from Jeremy’s previous works play a key role in this series. The interest in public space, in popular culture’s social interconnections, and in initiatives that defy control also link 24 Hour Rockshow to his earlier production: the location of several of the 7

28

See pages 79 and 91–92, the conversation between Jeremy Deller and Ralph Rugoff


concert recordings is a park, a field, a prison or even a mental hospital, many of the classic concerts were also free, as was Altamont concert, the story of which is told by the film that inspired Deller to make the series, Gimme Shelter.8 Jeremy Deller is also participating in this year’s Venice Biennale, which stresses the strong links between art and its time, its political and social dimensions. The exhibition’s curator Okwui Enwezor wants to see the exhibition as a zeitgeist snapshot of a globalized world, one that not only represents, but in itself actually is an active space, where the spoken word, songs, discussions and films communicate human narratives in the midst of social change. The exhibition emphasizes multi-sensoriness and real-time performances. As a phenomenon the documentary turn already played a central role in the 2011 Documenta, its Artistic Director being Enwezor. Enwezor invited the New York-based Creative Time,9 an annual conference on contemporary art – the Creative Time Summit – to the main exhibition at the Venice Biennale. This was staged in August, and relayed in a direct transmission to Helsinki, in a collaboration between IHME and Frame Visual Art Finland. The theme was The Curriculum and the question of how information is disseminated in time, space and person-to-person interaction? What practices and manifestations related to the production of information are privileged, and what forces shape these values? At the Summit a curriculum was seen as an instrument for the exercise of power, and it considered what are the social, infrastructural, administrative, and private conditions under which knowledge is produced and intertwined with social contracts? What is the role of art and the artist in this development? In Finland the most topical curriculum is the new comprehensive school curriculum to be introduced in August 2016. Its underlying values combine the right to good teaching, equality, democracy, education, humanity, cultural diversity as a source of enrichment, and the need for a sustainable way of living. The new curriculum will radically revise the familiar teaching and learning methods: individual-centredness will be replaced by learning together, lessons on individual subjects will be replaced by “phenomenon-based” teaching and the development of creative thinking, preparing children and young people for a new kind of working life in a rapidly changing society. Power relationships in the classroom will also change: with the teacher taking a back seat as a facilitator, as pupils learn in groups acquiring background information in order to understand various phenomena.

8 9

See page 36, the conversation between Jeremy Deller and Ralph Rugoff. Creative Time has been producing art for public spaces for more than 40 years now. Its activities are focussed on art’s social potential, on the possibility to generate social change. The Creative Time Summit was held for the first time in 2009 – the same year as the first IHME Project and the IHME Days were staged. Creative also awards the annual Leonore Annenberg Prize for Art and Social Change. More at: http://creativetime.org/about/

29


The learning model for the new curriculum is reminiscent of the processes in contemporary art in which artists investigate their chosen topics with experts and various target groups, the finished work being, for example, documentation of this process. We discussed this scheme in a session at the Creative Time Summit screening in Helsinki. The artist Axel Straschnoy pondered that as the centre point of the new curriculum seems to be to prepare in a new kind of working life and as contemporary artists represent the ideal post-fordist worker (they are flexible, creative, extremely adaptable and cheap), it is interesting to think about possibilities for subversive approach. Giorgio Agamben talks about how in the Jewish notion of the apocalypse, the end of times, we are actually in front of a minute change, but this small change changes everything. Straschnoy’s point is that perhaps when the new curriculum prepares ideal workers, what we need to find is some ways to create this small change that will change everything. This will instil what Agamben calls inoperativeness10, a potential of not to (eg. work), both in the world of art and in the world of education. The artist Olga Jitlina stated in the same discussion that it is important not to forget about the inherent and inevitable violence of education deploying among the participants of the process. Behind all the non-hierarchical, horizontal, self-driven end etc. modes of education it is important to recognize reflection of certain mode of production, ideology and distribution of flows of goods and power, especially in global economic and geopolitical context. Seen in this light the new curriculum is both a challenge and an opportunity for art educators on the contemporary-art scene who run art education.

Thanks / Acknowledgements On behalf of Pro Arte Foundation Finland workgroup I would like to offer my heartfelt thanks to the artist Jeremy Deller for his commitment to planning and carrying out two new projects, Do Touch and 24 Hour Rockshow, as part of the IHME Contemporary Art Festival 2015. Thank you for your trust and the successful cooperation, we made a good team. Do Touch would not have become a reality without our partners in collaboration: the museums that valiantly loaned their objects for the Project and the venues that offered space to be used for the Project. A big thank you to:11 Director General of the National Museum of Finland Elina Anttila; Helsinki City Museum Chief Curator Elina Kallio; Customs Museum Manager Janne Nokki; Director of the Museum of Technology Marjo Mikkola; Principal Investigator Finnish Museum of Natural History Arto 10 Lorenzo Fabbri: “From Inoperativeness to Action: On Giorgio Agamben´s Anarchism”, Radical Philosophy Review Volume 14, No 1: “‘Inoperativeness,’ comments de la Durantaye early on, is the term that is the most often misunderstood in Agamben’s corpus. This is surely true, but perhaps this misunderstanding is not always a matter of misreading: the confusion is also motivated by a certain tension in the way Agamben, in different phases of his thought configures inoperativeness (but also the potential not to, impotentiality). In some cases, impotentiality and inoperativeness refer to a potentiality that is never exhausted in an act: an action that can always be other than itself because it holds on to the potentiality not to be anymore and to fall inoperative. In other cases instead, inoperativeness and impotentiality seem to approach idleness and passivity: take for example “Bartleby, or On Contingency” from Potentialities and de la Durantaye’s discussion of it. In order to avoid the equation of inoperativeness and inactivity, it is important to stress that for the Agamben of The Coming Community Bartleby does not “stolidly refuse to convert his potentiality (to write) into act,” as de la Durantaye instead suggests . Bartleby does not simply stop writing: he writes, but he writes nothing other than his potentiality to not write – to refuse to work, in other words.” (www. academia.edu/998053/From_Inoperativeness_to_Action_On_Giorgio_Agambens_Anarchism_Radical_ Philosophy) 11 For a complete list of workers from our partners who shared in making IHME 2015 see page 170–171.

30


Luttinen; Director of the Design Museum Jukka Savolainen; and Director of the Military Museum of Finland Harri Huusko; Shopping Centre Kaari Director Kaj Grahn; Kamppi Shopping Center Commercial Planner Maria Özkoseoglu; Itis Shopping Centre Coordinator Johanna Varis; Myyrmanni Shopping Centre Manager Johanna Haltia; Leppävaara Health Centre Chief Physician Tuomo Lehtovuori; and Töölö Sports Hall Manager Risto Hietanoro. The success of the encounters with the IHME Project was entirely due to our audience workers, sincerest thanks to you all for your professional expertise and enthusiasm, which were passed on at the venues. My indispensable aid in carrying out the IHME Project was my colleague Vappu Tainio. Thanks to our IHME School partners: City of Helsinki Youth Department; Aalto University; and the Managing Art Projects with Societal Impact (MAPSI) scheme coordinated by Laurea University of Applied Sciences and the Sibelius Academy. Thanks you to all the IHME Days speakers from Finland and abroad. A special thank you for staging the IHME Days to cultural producer Katja Koskela, who was also responsible for locating and borrowing the films for 24 Hour Rocks­ how. Thanks to the IHME Days audience workers for the excellent service they gave to customers. The same goes for our helper in the Festival office during the rush at the start of the year, Production and communication coordinator Neetta Eriksson. My thanks to all of our partners, now of many years standing: the photographers Veikko Somerpuro and Kaj Widell; in charge of video documentation Tuomas Laitinen; our graphic designers Kokoro & Moi and Timo Jaakola; our technical subcontractors Jorma Saarikko and Eric Brun of Pro AV Art; and the staff of the Old Student House. Thanks to you, the public. Our audience research shows that we attracted a record number of new audience members this year: 96% of the public at the Do Touch venues had not previously heard of IHME, and 56% of the IHME Days audience was taking part in the event for the first time. We hope you have caught the spark and will keep up with IHME.

Paula Toppila Executive Director

31


32


IHME-teos IHME Project

33


Saa koskea ”Saa koskea oli taideprojekti, joka antoi yleisölle mahdollisuuden pidellä museoesineitä käsissään julkisessa tilassa.” – Jeremy Deller IHME-teoksessa Saa koskea Jeremy Deller toi historiallisten museoiden esineet tarinoineen sinne, missä ihmiset ovat: kauppakeskuksiin ja kulkureiteille. Esineet taiteilija valitsi yhdessä museoiden henkilökunnan kanssa. Yleisö saattoi arjen keskellä kohdata objekteja, jotka olivat oikeasti dinosaurusten ajalta tai vanhempia kuin maapallo. Menneisyys ja nykyhetki olivat hetken yhtä, jopa käsin kosketeltavaa. Saa koskea oli taidetta, joka koostui kohtaamisista ja keskusteluista. IHME-teoksen työntekijät tunsivat esineiden taustat ja keskustelivat niistä kävijöiden kanssa. Hanke toteutui yhteistyössä seuraavien museoiden kanssa: Designmuseo, Helsingin kaupunginmuseo, Kansallismuseo, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Sotamuseo, Tullimuseo ja Tekniikan museo. Tapahtumapaikat 16.–22.3.2015 Helsingissä: Kauppakeskus Itis, Kauppakeskus Kaari, Kauppakeskus Kamppi, Kompassitori, Päärautatieasema, Töölön kisahalli; Espoossa: Leppävaaran terveysasema ja Vantaalla: Kauppakeskus Myyrmanni IHME-päivien yleisöllä oli mahdollisuus kokea teos myös Vanhan ylioppilastalolla 29.3.2015, jolloin kaikki museoista lainatut esineet tuotiin viimeistä kertaa esille yhtenä kokonaisuutena.

Do Touch “Do Touch was an art project that gave an opportunity to handle exhibits from Helsinki museums in the public realm.” – Jeremy Deller In his IHME Project Do Touch Jeremy Deller brought objects from historical museums and their stories to where the people are. The artist selected the objects together with the staff of the collaborating museums. In the midst of their everyday lives the public could encounter things that are actually from the age of the dinosaurs, or older than the Earth. For an instant, past and present were one, and could even be touched. Do Touch was an art of encounters and conversations. IHME Project stewards were experts on the story of each object and discussed these with the public. IHME Project was realized in partnership with the following museums in Helsinki: Customs Museum, Design Museum, Finnish Museum of Natural History, Helsinki City Museum, Military Museum, Museum of Technology and National Museum of Finland.

34


IHME-teos: Saa koskea Kauppakeskus Kaaressa. / IHME Project: Do Touch at the Shopping Center Kaari.  Kuva / photo: Veikko Somerpuro

The venues, March 16–22, 2015, in Helsinki: Shopping Center Itis, Shopping Center Kaari, Shopping Center Kamppi, Kisahalli Sports Hall, Kompassitori, Helsinki Railway station. In Espoo: Leppävaara Health Center. In Vantaa: Shopping Center Myyrmanni. The IHME Days’ audience could see Do Touch at the Old Student House in Helsinki when all the museum objects borrowed for the work were brought out for the public to hold one last time on March 29, 2015.

35


Keskustelu vuoden 2015 IHME-teoksesta Saa koskea ja 24 Hour Rockshow Vuoden 2015 IHME-projektin taiteilija Jeremy Deller ja Lontoon Hayward Galleryn johtaja Ralph Rugoff keskustelivat teoksista Saa koskea ja 24 Hour Rockshow, niihin liittyvistä ajatuksistaan ja teosten suhteesta Dellerin aikaisempaan tuotantoon IHME-päivillä sunnuntaina 29. maaliskuuta 2015 Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä. Yleisö otti osaa keskusteluun. Tämä on keskustelun toimitettu versio.

Ralph Rugoff (RR): Hei kaikki. Haluan ensin pahoitella sitä, etten puhu suomea. Joka tapauksessa on upeaa olla täällä. Toivon, että suurin osa yleisöstä on saanut mahdollisuuden puhua ”kysymysmerkki-ihmisten” kanssa. Hehän huolehtivat esineistä, joita saa koskea ja kertovat niiden tarinoita. Olin juuri tuolla toisessa huoneessa ja kosketin 4,5 miljardin vuoden ikäistä meteoriittia ja Nokian varhaista älypuhelinta, joka näyttää jo ainakin miljardi vuotta vanhalta. Olet valinnut aika monenlaisia esineitä: kahvin varastamiseen ja heroiinin salakuljetukseen käytettyjä esineitä, vale-Viagraa… Näyttää siltä, että mallina on ollut kuriositeettikabinetti, Wunderkammer. Se oli 1500-luvun keksintö, joka oli oikeastaan meille tänä päivänä tutun, nykyajan museon esiaste. Noissa kokoelmissa oli monenlaisia esineitä, arkeologiaan ja luonnonhistoriaan liittyviä, mutta myös taideteoksia. Ja keräilijä kertoi perinteisesti tarinoita siitä, miten hän oli esineet valikoimaansa löytänyt. Keräilijän esiintyminen jonkinlaisena kertojana oli olennainen osa tätä traditiota, joka oli toisaalta museo, toisaalta teatteri. Nykyään on oppaita, niitä ihmisiä, jotka vetävät näyttelytilojen yleisökierroksia. Ilmiönä he ovat ikään kuin keräilijän suvustaan heikenneitä jälkeläisiä, keräilijähän oli intohimoisen kiinnostunut aiheestaan ja tunsi tarkasti jokaisen esineen: miten hän sen sai, mistä se oli peräisin, millaisia olivat uusimmat teoriat. Se todella puhutteli ihmisiä, ja näyttää siltä, että olet luonut nykyaikaisen version siitä tuomalla esineet ulos museosta ja herättämällä henkiin aikaisemman tavan kohdata esineet. Jeremy Deller (JD): Näin on. Minusta kuriositeettikabinettiin liittyy myös se, että siitä kerrotut tarinat saattoivat olla tosia tai epätosia. Oli esimerkiksi yksisarvisen sarvia tai fossiileja, joiden ihmiset uskoivat kuuluvan hirviöille tai lohikäärmeille, mutta luulisin, että olemme nyt päässeet vähän pidemmälle. Silti edelleen on kysymys tarinoiden kertomisesta esineiden avulla, ja juuri sitä halusin tehdä. Halusin myös sijoittaa esineet tällaisille esineille ja tällaisille tarinoille vieraaseen ympäristöön. RR: Tuo vieras ympäristö on juuri tietyllä tavalla arkinen ympäristö, on se sitten juna-asema tai… JD: Tai kauppakeskus, missä kaikki liittyy teknologisessa mielessä nykyhetkeen tai lähitulevaisuuteen. Näillä esineillä on historiansa, niitä on käytetty, niissä on patinaa, kun taas kauppakeskuksissa kaikki on uuden uutukaista joka päivä, aina uudelleen. Tästä syystä juuri nämä paikat kiinnostivat minua vieraina ympäristöinä. 36


Ralph Rugoff ja/and Jeremy Deller. 

Kuva/photo: Kai Widell.

RR: Sinua kiinnostaa sekin, että ihmiset saavat koskea näihin esineisiin. Museoissa esineet ovat tavallisesti lasin takana, ja niistä tulee jotenkin aineettomia. Niistä tulee ikään kuin kuvien kaltaisia. JD: Kyllä, se oli monestakin syystä tärkeää. Pääsyynä oli juuri tabuluonne, joka asiaan oikeastaan liittyy. Se että meitä kielletään koskemasta museoissa oleviin esineisiin, ja koemme, että meidän ja esineiden välillä on tietty välimatka. Tämä on hyvin yksinkertaista, tarkoitus on nimenomaan kaventaa tuota meidän ja historian välistä välimatkaa. Aika suorasukainen yritys kaventaa sitä. RR: Minulle museossa työskentelevänä on huvittavaa aina törmätä siihen, että kaikki haluavat koskea esineisiin. Silloinkin kun kylteissä lukee ”Ei saa koskea”. Yleisö tulee museoon, ja kaikki haluavat koskea. Minusta tuntuu, että ihmisiä kiinnostaa se, miltä esineet tuntuvat, yhtäältä jotta he saisivat tietää, mistä ne on tehty – sitä ei aina tiedä vain katsomalla – toisaalta koska ihon kautta saadaan paljon erilaista tietoa. Pieni meteoriitin kappale tuntuu kokoonsa nähden odottamattoman painavalta kädessä. JD: Ihmisen uteliaisuushan on johtanut siihen, että asumme taloissa, että meillä on älypuhelimia ja ajamme autoilla. Uteliaisuus on innostanut ihmistä, tai ihmiskuntaa, rakentamaan ja lainausmerkeissä ”edistymään”. RR: Tämä on tietyntyyppistä uteliaisuutta, useinhan ajattelemme, että uteliaisuus on visuaalista, halua nähdä jotakin. Mutta koskettaminen antaa erilaista informaatiota. 37


JD: Tuntoaisti saattaa olla yksi aisteista, jonka olemme menettämässä. Evoluution myötä saatamme menettää kyvyn arvioida esineitä koskettamalla, koska nykyään kaikki tapahtuu näyttöruutua tai näppäimiä koskettamalla. Ehkä tälläkin on vaikutuksensa. RR: Se on totta. Googlen ja internetin ansiosta voi nyt periaatteessa löytää kuvan mistä tahansa maailman esineestä noin kolmessa sekunnissa. JD: Aivan, tai mistä tahansa kirjasta. Kirjoja ei edes tarvitse enää ostaa. RR: Ja ihmiset voivat tehdä sen puhelimella, mutta esineen koskettaminen ei ole mahdollista. Kun esineitä koskettaa, tapahtuu jotain tärkeää. JD: Ja siksi tulee aina olemaan museoita ja taidegallerioita. Sillä riippumatta siitä, kuinka monta esinettä näytölle voi ladata, tärkeintä on todellinen esine ja todellinen taideteos. Taide ikään kuin hylkii suoratoistoa. Taidetta ei todellakaan voi toistaa suoraan samalla tavoin kuin musiikkia tai vaikka televisio-ohjelmia. Taidemuotona se on luultavasti hyvässä asemassa, kuten museotkin. Tästä syystä museot – ainakin Britanniassa – ovat niin suosittuja. Koska kyseessä on peruskokemus. RR: Minua mietityttää, ovatko museot aina oikeista syistä suosittuja. JD: Mitä ovat oikeat syyt? Minä käyn usein museoissa katselemassa ihmisiä, jotka katselevat esineitä. RR: No, se saattaa olla yksi syy siihen, miksi suurin osa ihmisistä käy museoissa. JD: Vaikkapa British Museum on hyvä esimerkki: siellä voi nähdä ihmisiä kaikkialta maailmasta katselemassa oman kulttuurinsa esineitä, jotka britit ovat jotenkin onnistuneet omimaan itselleen heidän kulttuuristaan. Mutta katselijat ovat tyytyväisiä. Maailman näkee British Museumissa, sekä esineinä että ihmisinä, ja se on minusta upea juttu. RR: Olen puhunut nuorten taiteilijoiden kanssa, jotka ovat viettäneet paljon aikaa katselemalla esineitä netistä. Ja usein he puhuvat siitä, että heille ajatus historiasta on jollain tavoin hämärtynyt. Näytölle voi saada kuvan ikivanhasta esineestä, ja seuraava esille tuleva kuva onkin nykyaikaa, ja syntyy samanaikaisuuden tunne. Eri aikakaudet sekoittuvat helposti. JD: Ajattelen tuota eräänlaisena taidetrendinä, se on aika muodikas ilmiö, vai mitä? RR: Siltä jotenkin tuntuu, tässähän on ilman muuta projekti, jossa huomio ­kiinnittyy historiaan. Olet löytänyt esineitä, jotka edustavat historiaa moni­ puolisesti. JD: Suurimmalla osalla esineistä on vahva yhteys Suomeen ihan sen geologisesta muodostumisesta matkapuhelimeen ja digitaaliseen vallankumoukseen saakka, ja eri vaiheisiin siltä väliltä. Niinpä tämän teoksen esineet kertovat ehkä Suomen köyhyydestä ennen sotaa ja sodan aikana, ja sitten muotoilun 38


ja tekniikan vallankumouksesta ja… Totta kai hain tarinoita. Halusin myös asettaa esineet vierekkäin, sekoittaa miljardien vuosien ikäinen esine jonkin aivan viimeaikaisen kanssa. Tässä näkyy joitakin kuvia rinnastuksista. Siinä on vale-Viagra, jota otimme ennen tänne tuloamme – kerromme teille sitten, oliko sillä mitään vaikutusta – ja meteoriitti. Pidän ajatuksesta, että voi pitää väärennettyä Viagraa toisessa kädessä ja meteoriittia toisessa, koska minusta tuntuu, että se on itse asiassa eräänlaista aivojen huijaamista. Minun pääni se ainakin sekoitti. Pyrin outoihin rinnastuksiin, joita ei yleensä museoissa näe, koska esineillä on taipumus pysyä oikeilla paikoillaan. Halusin siis esineiden sekoittuvan keskenään ja kohtaavan toisensa ja energian virtaavan niiden välillä. RR: Sanoisitko, että teos on jollain tasolla kuva Suomen kulttuurista? JD: Mahdollisesti, mutta aivan epätäydellinen kuva. On siinä toinenkin asia. Kyse on siitä, että historiaa ja kulttuuria ja taideteoksia – joitakin esineistä voi pitää taideteoksina – viedään paikkoihin, joissa ei välttämättä ole tietoakaan noista asioista. Eräänlaisesta taisteluhaasteesta viholliselle. Tiedän, että tämä kuulostaa omituiselta. Toivottavasti kukaan paikallaolijoista ei johda kauppakeskusta, mutta tietyssä mielessä tuo kulttuuri on kyllä pääsemässä voitolle. Sotaa se taitaa pohjimmiltaan olla, se muistuttaa sotaa, ja tällä tavalla nämä esineet viedään vihollisalueelle. RR: Miksi väität sitä vihollisalueeksi? JD: Kerronpa miksi. Parhaillaan Lontoon ICA:ssa on näyttely, jossa on 17-minuuttinen, sisäiseen käyttöön tarkoitettu Coca-Colan video, jonka tekijänä on käytetty meidän molempien tuntemaa henkilöä, hän tekee kokouskuvituksia. Kysymys on heidän tavaramerkkinsä strategiasta ja siitä, miten he haluavat brändillään hallita kulttuuria. Kaikki on toteutettu hyvin sympaattisesti, mutta pahuus on siinä, mitä sillä halutaan saada aikaan. He haluavat itse asiassa vallata itselleen ja brändilleen taiteen ja kulttuurin ja musiikin. Ja video kertoo tämän hyvin rehellisesti ja hymyilevin kasvoin. Näin sen juuri viime viikolla, ja ymmärsin silloin, että ehkä juuri tässä on syy, miksi olen tehnyt Saa koskea -teoksen, tällaisten asioiden takia. En muuten ole varma, oliko tässä vastaus kysymykseesi. RR: Kyllä, taisi olla, sinähän kerroit, että kauppakeskus on paikka, jota yrityskulttuuri hallitsee, ja tämä on erilaista, yhteisöllistä kulttuuria. JD: Aivan niin, ja IHME-teoksessa myös kauniit banderollit olivat käsintehtyjä, ne ovat hyvin kauniita esineitä, eikä käsintehtyjä tavaroita tuossa ympäristössä juuri ole montakaan, jos sitä alkaa miettiä. RR: Minusta todella tärkeä osa tätä kokemusta on se, että ihmisten kanssa voi puhua – kyse ei ole ainoastaan siitä, että esineitä ilmestyy odottamattomiin paikkoihin, vaan siellä on myös ihmisiä, joiden kanssa niistä voi keskustella. Jututtamani oppaat sanoivat, että myös he oppivat paljon ihmisiltä, joita tapasivat. Eräällä henkilöllä oli ilmeisesti parempi laite kahvipapujen varastamiseen kahvisäkeistä, ja hän halusi kertoa siitä heille. Yleisö tiesi asioita, joista oppailla ei ollut tietoa. Näyttää siltä, että yleisöllä on valtavat määrät tietoa, jonka museot jättävät huomiotta, koska se ei ole asiantuntijatietoa, ja tämä tieto voisi tehdä museokäyntikokemuksesta huomattavasti kiinnostavamman. 39


IHME-teos Kompassitorilla. / IHME Project at Kompassitori. Kuva/photo: Veikko Somerpuro

40


41


Jeremy Deller: It Is What It Is, 2009.

JD: Totta, on olemassa suunnattomat määrät kokemusta ja lahjakkuutta, ja olen aina ollut sitä mieltä, että ihmiset itsessään kaikkine kokemuksineen ja tekemisineen ja näkemisineen ovat historiallisia objekteja. He ovat historiaa. Ja kun tekee mitä tahansa julkisessa tilassa, niin kuin minä teen, siihen liittyy sattumanvaraisuutta. Ei tosiaankaan voi tietää, kuka eteen sattuu tulemaan. Rautatieasemalla voi kohdata kodittomia tai juoppoja tai huumeriippuvaisia, kauppakeskuksissa eläkeläisiä tai lääkäriasemalla sairaita. Muistat varmaan kuvan, jonka näit lapsesta, joka katselee hyvin vastentahtoisesti hänelle näytettävää esinettä. Poika ei todellakaan halunnut katsella, koska hän oli sairas. Jännittävää on juuri se, kuka tulee seuraavaksi ja sanoo tai tekee jotain. Samanlaisia projekteja tehneenä voin sanoa, että on myös hyvin rasittavaa, kun täysin odottamattomia asioita voi tapahtua. Sitä vastoin museossa voi olla aika varma siitä, millaisia ihmisiä tulee ovesta sisään. RR: Jeremy, kun sinulla oli Britannian paviljonki vuoden 2013 Venetsian biennaalissa ennen tätä IHME-teosta, sinulla oli sielläkin esineitä, joihin ihmisillä oli lupa koskea. Se oli kaiketi ensimmäisiä kertoja, jolloin sinulla oli julkinen tapahtumapaikka, jossa ihmiset voivat keskustella esineestä ja koskettaa sitä. JD: Sain idean British Museumista, heillä on käsikirveitä, joita voi valvonnan alaisena pitää kädessä, ja ajattelin, että haluaisin toteuttaa saman jossain näyttelyssä. Venetsiassa minulla oli kirveenterä ja käsikirves ja William Morris -painolaatta. Se meni oikein hyvin, ihmiset jonottivat saadakseen nähdä esineet ja pitää niitä kädessään, ja minä ajattelin, että tämäpä mielenkiintoista. Tiesin, että se olisi suosittua, mutta en tiennyt, että se olisi ihan niin suosittua. Lisäksi ihmiset 42


luulivat niitä jäljennöksiksi, koska eivät voineet uskoa, että saisivat pidellä niitä kädessään. Ja kiinnostavaa kyllä, monet näistä esineistä eivät ole rahallisesti valtavan arvokkaita, mutta kulttuurisesti ne ovat, ja ihmisiä hirvitti koskea niihin, koska ne olivat niin vanhoja. Kuinka voin pitää kädessäni jotain, joka on 5 000 vuotta vanha tai peräti 300 000 vuotta vanha? Siinä täytyy voittaa esineiden koskemiseen liittyvä tabu. Kun näin sen toimivan hyvin Venetsiassa, ajattelin, että tekisi mieli toteuttaa sama vähemmän hillityssä ympäristössä, vähemmän valvottuna, sattumanvaraisempana ja vähemmän mainostettuna, paikassa, jossa ihmiset eivät ajattele taidetta ja biennaaleja… Jossain, missä ihmiset miettivät ostoslistaansa, tai mitä he aikovat ostaa, tai tiedäthän, kaikkea sitä, mitä ostoskeskuksessa ajatellaan. Vihoviimeinen asia, jonka he ajattelevat tekevänsä sinä päivänä, on pidellä kädessään jotain vale-Viagraa tai käsikirvestä. RR: Ajattelen myös varhaisempaa projektia, joka perustui samanlaiseen ajattelutapaan, sen nimi oli It Is What It Is (2009)1. Kun otit autopommi-iskussa bagdadilaisella torilla räjäytetyn auton, ja hinasit sitä perässäsi USA:n halki seuranasi Irakin kansalainen ja sotaan osallistunut entinen USA:n sotilas. Pysähdyit kauppakeskuksiin ja muualle, ja kerroit, millainen auto oli kyseessä. JD: Niin tosiaan tein, ja tavallaan se oli jättiversio tästä teoksesta, mutta se oli esine, joka on ilmiselvästi hirvittävän ongelmallinen. Siinä piilee tietysti massoittain merkityksiä, ja se on aivan lähihistoriaan liittyvä esine, mutta koska se on räjäytetty auto, se näyttää ikivanhalta. Pommi ei ollut auton sisällä, mutta auto oli ruostunut. Sellainen suuri ruosteinen esine, joka olisi voitu kaivaa esiin 10 000 vuotta vanhasta maakerrostumasta. Kyllä, se oli toinen versio. RR: Hyvin merkittävää tuossa projektissa oli myös auton vieminen paikkoihin, missä sitä ei ollut voitu koskaan nähdä, ja mukana olivat nämä kaksi Irakissa ollutta ihmistä, joilla oli omakohtaista kokemusta sieltä, puhumassa pikemminkin omista kokemuksistaan kuin virallisesta… JD: Erittäin omakohtaisista kokemuksistaan, mikä oli todella tärkeää. Ja jälleen puhumme siitä, kuka sattuu olemaan seuraava, julkisen taiteen sattumanvaraisesta luonteesta. Tämä olikin ääritapaus, koska hallussamme oli kovin hankala, kiistanalainen esine – sanotaan nyt vaikka niin – ja olimme huolissamme siitä, että kimppuumme käytäisiin fyysisesti tai että meidät vähintään haukuttaisiin sanallisesti. Olimme alun perinkin huolissamme tuosta autosta, mutta amerikkalaiset ovat loppujen lopuksi kohteliaita ihmisiä, ja he olivat erittäin kiinnostuneita siitä. RR: Mitä arvelet, minkä luonteinen tuo hyökkäys olisi voinut olla? Koska sehän oli hyvin…, teillä ei ollut mitään virallista, poliittista mielipidettä, jonka olisitte halunneet projektin avulla tuoda esille. 1 ”It Is What It Is alkoi ajatuksesta tehdä Irakin sodasta kertova liikkuva museo, joka kiertäisi USA:ta. Materiaalin löytäminen museoon osoittautui hankalaksi, kunnes meille tarjottiin autoa, jota oli käytetty aikaisemmissa näyttelyissä. Tästä autosta, jota käytimme näyttelyn keskipisteenä, rakensimme museoon tilan, jossa yleisö voi tavata selkkaukseen jollain tavalla osallistuneita ja keskustella heidän kanssaan. Sitten idea vietiin tien päälle: hinasimme auton New Yorkista Los Angelesiin, ja pysähdyimme matkan varrella 14 kaupunkiin – klassinen amerikkalainen road trip -reitti – seuranamme Irakin kansalainen ja USA:n armeijan amerikkalainen sotilas. Monien kummastukseksi esillepano oli mahdollisimman neutraali. Mutta sen ansiosta yleisö uskalsi puhua kanssamme, koska heidän ei tarvinnut pelätä joutuvansa kiskaistuksi jollekin poliittiselle areenalle. Joskus keskustelut kestivät tuntikausia. Auto lahjoitettiin myöhemmin Imperial War Museumille Lontooseen.” – Jeremy Deller (www.jeremydeller.org)

43


JD: Ei virallisesti tosin. Mutta pelkästään tuo sodasta kertova todistuskappale olisi voinut tehdä ihmiset sekopäisiksi, sellaiset, joilla saattoi olla traumaperäinen stressihäiriö, joiden mies on kaatunut tai joiden veli on menettänyt jalkansa tai… On mahdotonta tietää, mitä sellainen voi laukaista ihmisissä. Joissakin se laukaisi muistoja. Tapasimme erään irakilaisen lääkärin, joka nyt oli opiskelemassa, ja hän sanoi: ”Kun näen tuon auton, voin haistaa palavat ruumiit.” Se oli hirveää. Tajuatko, hän puhui meidän kanssamme, ja monet muutkin kertoivat samanlaisia asioita, he olivat sotilaita, entisiä sotilaita. Taaskin kyse on esineen voimasta ja sen vaikuttavuudesta. RR: Meilläkin oli tämä auto esillä, sinun retrospektiivisessä näyttelyssäsi Hayward Galleryssä kolme vuotta sitten2. Kaikkihan me olemme nähneet kuvia räjäytetyistä autoista lehdissä ja televisiossa, mutta todellisen fyysisen esineen näkeminen on aivan eri asia. Sinä tunnut olevan ihminen, joka aidosti uskoo siihen, että meillä on yhä kapasiteettia reagoida eri tavoin fyysisiin esineisiin. JD: Kyllä, se on kuitenkin iso esine, räjähdyksessä ilmanpaine vaikutti niin, että auto murskaantui. Isot esineet kiinnostavat ihmisiä. Palaamme taas uteliaisuuden käsitteeseen. Nimittäin Britanniassa sota on ihmisten mielestä jossain kaukana. Jos asuu Lontoossa ja liikkuu tietyissä piireissä, näkee harvoin mitään sotaan viittaavaa, edes sotilasta. RR: Minuun vaikutti jo pelkästään sen näkeminen, miten paineaallon voima oli muokannut ja ruhjonut terästä. Se antaa aidon tuntuman väkivaltaan, jota ei saa pelkästään kuvaa katsomalla. JD: Britanniassa ei ole sallittua näyttää kuvia kuolleiden ruumiista televisiossa, niin kuin ei kai Suomessakaan, sitä ei voi tehdä. On vain harvoja poikkeuksia, ja vainajien näyttämisestä on erittäin tiukat tyyliohjeet. Usein näytetään vain räjähtänyttä autoa, jolloin auto ja ruumis ovat ikonografisesti vaihtokelpoisia. RR: No niin, siirtyäksemme nyt 24 tunnin rockelokuvamaratoniin, minulla olisi muutamia kysymyksiä. JD: Ajattelin näyttää pienen pätkän elokuvasta, ellet halua…? RR: Ei, katsotaan vain sitä elokuvaa. JD: Haluaisin näyttää pätkän, joka tietyllä tavalla inspiroi minua 24 Hour Rock­ show’hun. Se on täällä esitetystä elokuvasta, mutta ehkä Ralph ja minä ensin vaihdamme muutaman sanan siitä. Kun katsoin tämän elokuvan, vakuutuin siitä, että rockshow kannatti tehdä. RR: Olen varmaan nähnyt tämän elokuvan kauan sitten. JD: Minä olen nähnyt sen monta kertaa, mutta kun katsoin sen uudelleen, nyt vanhempana, tajusin, että se on oikeastaan aivan kuin kauhuelokuva. RR: Kertoisitko elokuvan nimen? 2

44

Jeremy Dellerin ensimmäinen takautuva näyttely Joy in People (2012) oli esillä Hayward Galleryssä Lontoossa. Näyttelyn kuraattorina oli Ralph Rugoff.


JD: Sen nimi on Gimme Shelter, ja tässä videoklipissä Rolling Stones soittaa kappaletta Under My Thumb. Tämä on itse asiassa, usko tai älä, elokuvan hauskimpia kohtauksia! Siinä näytetään Helvetin enkeliä, joka saa pahan reaktion LSD:stä. Muistan aivan selvästi, että ajattelin vain, että siinä vasta fantastinen otto. Joku jatkaa ottoa kaksi minuuttia, mikä on todella harvinaista nykyisissä konserttielokuvissa, ymmärsin heti, että siinä heillä oli jotain ainutlaatuista. Koko elokuva on niin taidokas, todella hienosti tehty ja suhtautuu rock-kulttuuriin erittäin vakavasti. Yhtyettä kuvataan takaapäin, koska ilmeisesti oli liian vaarallista olla yleisön joukossa. Siis yleisöä kuvataan, epätavallista kyllä, bändin läpi. Tämä on eräs ratkaiseva hetki rockmusiikin aikuistumisessa taidemuotona, hyvien ja asiansa vakavasti ottavien elokuvantekijöiden toteuttamana. Se teki minuun suuren vaikutuksen. RR: Tämä on tietysti monille ihmisille, vaikkapa amerikkalaisille kulttuurihistorioitsijoille, eräs niistä ratkaisevista hetkistä, jotka lopettivat hippikauden. Hippiunelman särkyminen… JD: Tuon konsertin myötäkö? RR: Kyllä, Altamontin konsertin ja siellä tapahtuneen murhan myötä ja siksi, että Rolling Stones palkkasi Helvetin enkeleitä turvamiehikseen konserttiin, siis oikeastaan joukon moottoripyörärikollisia. JD: Se vain osoittaa, että ihmiset eivät oikein tienneet, mitä tekivät. He eivät tienneet, mistä oli kysymys, ja he luulivat voivansa selvitä siitä käyttäytymällä tietyllä tavalla. Se on melkein kuin taidemuodon lapsuusvaihe, kun ei tunneta sääntöjä, niitä rikotaan. Ei edes rikota, sillä sääntöjä ei ole, ja juuri tuo vaihe kiinnostaa minua. RR: Se on kiinnostava siksikin, että Woodstock oli ollut menestys. Se oli paljon improvisoidumpi juttu, tässä taas oli paljolti kyse siitä, että Rolling Stones halusi oman Woodstockinsa, ja se oli joiltain osin ennemminkin yritystapahtuma, jossa tehtiin paljon perustason kompromisseja. JD: Olennaista oli kuitenkin, että se oli ilmainen. Luultavasti Rolling Stonesin toive oli ollut päästä soittamaan Woodstockissa, ja kenties he olivat torjuneet ajatuksen, koska heille ei maksettu riittävästi, tai jotain sellaista, ja niin kuin sanoit, he ajattelivat voivansa tehdä saman itse, ja kaikki meni sitten hirvittävällä tavalla pieleen. Koko elokuva on todellakin täynnä pelkoa ja kauhua, ja vain pahenee koko ajan. Siksi sanoin, että elokuvan kohtaus Helvetin enkeleistä tarjoaa itse asiassa pientä helpotusta. RR: Elokuvassa näytetään paljon liiketoimintaa, bändi yrittää turvata omistusoikeuksia ja muita oikeuksia. JD: Siellä on se iso asianajaja. Kohtaus on ainutlaatuinen. Tänä päivänä sitä ei luultavasti voitaisi tehdä, kamera asianajajien työhuoneessa, missä koetetaan selvitellä raha-asioita ja takuukysymyksiä… Tässä on kyseessä hetki juuri ennen sen tajuamista, että näitä asioita ei itse asiassa pitäisi kuvata. Kaikeksi onneksi ne ihmiset kameroineen olivat siellä. RR: Kiinnostuksesi tähän elokuvaan on osittain… Kysehän ei ole ainoastaan musiikista? Kyse on elokuvaan vangitusta palasesta kulttuurihistoriaa. 45


JD: Kyllä, ilman muuta, lähes jokaisessa esittämässämme elokuvassa oli sitä, ne eivät olleet pelkkiä konserttielokuvia. Elokuvissa oli tuon ajan ihmisten ajatuksia, kuinka he puhuivat asioista, kuinka tähän taidemuotoon suhtauduttiin. Myös jonkinlaista arjen rasismia. Wattstax on erittäin hyvä esimerkki, se kertoo Yhdysvaltojen mustien kansalaisoikeusliikkeen, mustan vallan, vaiheesta Amerikan historiassa. Tietenkin se peilaa valkoisten historiaa, rockmusiikki sisältää historiaa ja se on itsekin historiaa. Nuo elokuvat ovat kerta kaikkiaan paljastavia, ja mitä vanhempia niistä tulee, sitä epätavallisempia ja eksoottisempia ne ovat, maailmahan näytti vain 20 tai 40 vuotta sitten hyvin kummalliselta. RR: Huomasin, että elokuvat olivat enimmäkseen 1970- ja 1980-luvuilta. Tuntuuko sinusta, että on lakattu tekemästä hyviä…? JD: Joidenkin elokuvien hankkiminen on aika vaikeaa. Koetimme saada elokuvan We Sold Our Souls for Rock and Roll, Penelope Spheerisin vuonna 2000 tekemän elokuvan Ozzfestistä, mutta se ei ollut saatavilla. Se on vahinko, koska elokuva on klassinen festivaalidokumentti näyttämöltä ja sen takaa. Rockmusiikin huippukaudella 1970- ja 1980-luvuilla oli luultavasti enemmän rahaa tehdä tällaisia elokuvia. RR: Tuntui tosiaan siltä, että monet elokuvat ovat traagisia. JD: Ilman muuta. Tänä aamuna näimme Johnny Cashin vankiladokumentin, joka on elokuva konsertista, mutta itse asiassa se kertoo kuolemaantuomituista. RR: Ja toinen elokuva, jonka näimme tänä aamuna, sarjan viimeinen elokuva, oli jonkin punkbändin konsertista mielisairaalassa… JD: Bändin nimi oli Cramps. Ja se sairaala suljettiin 1980-luvulla. Se on ihmeellinen elokuva yleisön ja bändin välille syntyvän yhteenkuuluvuuden vuoksi, ja koska se esittää kysymyksen, mitä on hulluus. Voisi väittää, että tietyssä mielessä rockmusiikki on eräänlaista hulluutta. Vaikka musiikki on aika aggressiivista, bändin ja yleisön välillä vallitsee yhteisymmärrys, mikä on harvinaista. Heidän välillään ei ole juuri minkäänlaista raja-aitaa. RR: No, on aika vaikea kuvitella toista yhtyettä, joka olisi käyttäytynyt kuten vaikka Crampsin laulaja Lux Interior käyttäytyi, kun hän antoi yleisössä olleiden ottaa mikin ja ruveta laulamaan. JD: Ulvomista mikkiin, sitä se oli, alkukantaisen äänen soolo, ei se ole laulua. Minusta tuntuu, että hän ymmärsi potilaita, ja he pitivät hänestä, ja yleisön ja bändin välille syntyi kiehtovaa dynamiikkaa. Monet näistä elokuvista keskittyvät yleisöön, ja niistä melkein löytyykin kiinnostavin materiaali. Ihmisiä puhumassa, ja heidän käyttämänsä kieli. Joihinkin heidän käyttämiinsä sanoihin kaipaisi käännöstä, eikä siitä ole kuin 40 vuotta. RR: Minusta 24 Hour Rockshow’ssa toimit samoin kuin useissa muissakin taideprojekteissasi, joissa itse asiassa tartut yhteen kulttuuri-ilmiöön ja linkität sen paljon laajempaan kulttuurin ja historian kenttään. Kenties se alkoi yhdessä ensimmäisistä rockia käsitelleistä projekteistasi, sinähän olet tehnyt niitä

46


paljon. Se oli nimeltään The Uses of Literacy3 (1997), jossa lähetit mainoksia joihinkin musiikki- ja fanilehtiin pyytäen Manic Street Preachers -bändin faneja toimittamaan sinulle bändin musiikin inspiroimaa materiaalia, esimerkiksi taideteoksia ja kirjoituksia. JD: Niin, aloitin projektin vuonna 1996. RR: Ja siinä kuratoit faniteosten näyttelyn. JD: Kuratoin näyttelyn tämän yhtyeen fanien töistä. Yritin tehdä nykytaidenäyttelyn teinien tekemistä teoksista, joita yhdisti rakkaus tähän yhtyeeseen. Tein sen, koska minua kiinnosti Manic Street Preachers, mutta myös fanien suhde bändiin. 24 Hour Rockshow’n tein oikeastaan nähdäkseni elokuvat isolta kankaalta. Tällaiseen materiaaliin ja tähän musiikkiin suhtaudun todella vakavasti. En mene sanomaan, että tietäisin siitä kaiken, mutta minulla on ymmärrystä siitä. Tämä on todella tärkeää minulle henkilökohtaisesti, saada nähdä elokuvat, ottaa ne vakavasti, ja toteuttaa projekti kunnolla, niin että on hyvät äänentoistolaitteet ja kunnioittava asenne. RR: Mietin tänä aamuna, ettei ole olemassa kiinnostavaa rockkulttuurin, rockmusiikin ja sen historian museota. On kyllä esimerkiksi Hall of Fame, mutta oikein missään ei tarkastella tätä kulttuuria ja sen yhteyksiä… Eikö ole niin, että kiinnostuksesi Manic Street Preachersia kohtaan johtui osaksi heidän laulutekstiensä laajoista kulttuurisista ja historiallisista viitteistä? JD: Kyllä vain, he ovat älyllisesti kunnianhimoinen bändi, joten olin varma, että fanit tekisivät ja kirjoittaisivat asioita, joissa myös saattaisi olla samaa kunnianhimoa. Jokaisen bändin kohdalla näin ei ole. Olet oikeassa, sellaista museota ei taida olla, on kyllä jonkinlaista Hard Rock Cafe -tulkintaa rockkulttuurista, ja Rock’n’Roll Hall of Famessa en ole käynyt. Mutta selvää on, että rockin historia ja maailmanhistoria risteävät ja joskus kohtaavat, ja ne kerrat, jolloin ne kohtaavat, ovat kiinnostavia. Niihin huomioni aina kiinnittyy, ja rockmusiikkihan sai aikaan eräänlaisen mullistuksen. Tietyssä mielessä se teki 1900-luvun loppupuoliskolle saman kuin Freud teki alkupuoliskolle. Se vapautti ihmisten mielen ja ruumiin, niin uskoisin. RR: Jos nyt suomme Freudille kunnian siitä… JD: No, ehkä hän ei sitä tehnyt, mutta ainakin häntä kiinnosti vapaus ja ihmismielen ja minuuden tutkiminen, ja minusta rockmusiikki ilman muuta pystyi siihen joukkomitassa. Ei tarvitse kuin tutustua kuvamateriaaliin Amerikan teini-ikäisistä katselemassa Elvistä tai myöhemmin Beatlesia, Beatlesithan 3

”Tämä oli varhainen kuratointiprojektini, tutkimus tietynlaisesta paikallis- tai kansankulttuurista, joten siinä oli paljon asioita yhdellä kertaa. Jaoin lehtisiä, joissa kutsuin Manic Street Peachersin faneja tekemään taidetta näyttelyyn, joka olisi esillä yhden päivän ajan Norwichissä. Tämä oli ennen internetiä, fanilehtivaihetta, mutta heti sanan kierrettyä ihmiset alkoivat lähettää minulle postitse kaikenlaisia teoksia. Näyttelyn taide tehtiin erityisellä hetkellä – ennen kuin nämä nuoret ihmiset kenties menisivät taideoppilaitokseen, missä heidät yleensä suostutellaan luopumaan tämänkaltaisesta toiminnasta, koska se ei ole olennaista tai merkityksellistä. Sen jälkeen tästä materiaalista mahdollisesti tulee kiusallista, syyttä suotta. On kuin nämä taiteilijat olisi tavoitettu viattomimmassa vaiheessaan.” – Jeremy Deller (www. jeremydeller.org)

47


24 Hour Rockshow (Mel Stuart: Wattstax). Kuva/photo: Veikko Somerpuro

48


Kuva/photo: Veikko Somerpuro

49


vapauttivat Amerikan, he valloittivat Amerikan. Sitä sanotaan brittien maihinnousuksi, koska se oli vapautumisen maihinnousu. RR: On kyllä huvittavaa, että popmusiikki taisi pitkään olla jotain, johon nykytaiteilijat eivät halunneet koskea. Sitä pidettiin viihteenä, eikä siihen haluttu suhtautua vakavasti. Mutta sinä kuulut sen sukupolven taiteilijoihin, jotka alkoivat tarkastella tosissaan popmusiikin historiaa ja tehdä popmusiikista taideteoksia. Ja jotka yrittivät taiteen avulla keksiä uusia lähestymistapoja popmusiikkiin. JD: Se johtuu iästäni ja myös siitä tosiseikasta, etten oikeastaan koskaan soittanut bändissä tai soittanut mitään instrumenttia. Tällä tavoin pääsee lähelle jotain, josta todella pitää, voi olla mukana ja uppoutua siihen. Saa periaatteessa syyn olla muusikoiden kanssa ja seurata mitä tapahtuu, voi katsella elokuvia verkossa ja olla menossa mukana. Se on yksinkertaisesti keino osoittaa ihmisille, kuinka paljon arvostaa jotakin. Mutta olet oikeassa, siinä on varmasti muutakin, se liittyy jotenkin nuoruuteeni, rock- tai popmusiikki oli nuorten keskuudessa vallitseva kulttuuri. Se oli lähestulkoon ainoa kulttuuri, joka oli olemassa nuoria varten. Nyt on monia muita harrastusmahdollisuuksia, ja musiikista on tullut vain yksi asia muiden rinnalla. RR: Ja tietysti monet taidebändeistä tulivat taidekouluista. JD: Muutamat tuon kauden suurimmista brittibändeistä tulivat taidekouluista, vuosien 1960 ja 1970 väliltä on vaikea edes löytää yhtyettä, jonka jäsenistä yksikään ei olisi käynyt taidekoulua. Se oli hyvin hedelmällinen kasvualusta. Kun ajattelee Bowiea, tai vaikka Beatlesia ja Rolling Stonesia ja Who-yhtyettä ja niin edelleen… Ja Kinksejä, niissä kaikissa oli jäseniä, joilla oli kulttuurista ja intellektuaalista kunnianhimoa, mutta he olivat tietoisia siitä, etteivät voisi selviytyä, luokkajakoinen brittiyhteiskunta ei ehkä ottaisi heitä vakavasti taiteilijoina tai merkittävinä ajattelijoina tai runoilijoina. Musiikin avulla he tiesivät voivansa saada jotain aikaan. RR: Toinen rockiin liittyvistä varhaisteoksistasi, Posters (1994–96), on sarja julisteita muun muassa National Galleryssä, Tate Britainissa ja British Museumissa pidettyihin näyttelyihin. Näyttelyt oli omistettu Morisseyn, Shawn Ryderin, David Bowien ja Keith Moonin kaltaisille ihmisille. Ehkä historia on tavoittanut sinut, koska nyt maailmaa näyttää kiertävän David Bowie -näyttely, joka oli juuri Pariisissa. JD: Ja nyt on myös Björk-näyttely. RR: Totta, Björk-näyttely on modernin taiteen museossa MoMA:ssa New Yorkissa. Onko visiosi rockin vakavasti ottavista taidemuseoista nyt siis toteutunut? JD: On se osittain toteutunut. Huvittavaa sikäli, että kun tein ne julisteet vuonna 1995, kuraattori Hans-Ulrich Obrist sanoi minulle: ”Jonain päivänä teemme tällaisia näyttelyitä, koska museoiden on pakko tehdä niitä”, ja nyt se on alkanut. Mutta on toinen asia, ovatko ne hyviä vai eivät. RR: Näitkö Bowien näyttelyn?

50


Jeremy Deller: Our Hobby is Depeche Mode (2006). Kuva/photo: Jeremy Deller.

JD: Näin kyllä, mutta itse olisin tehnyt sen toisella tavalla. RR: Mielestäni teit virheen, ehkä vaatimattomuuttasi, kun et ottanut mukaan omaa elokuvaasi Our Hobby is Depeche Mode (2006)4 tähän 24 Hour Rock­ show’hun, koska se on minusta yksi parhaista viimeaikaisista popmusiikkiin liittyvistä elokuvista, joita olen nähnyt. Se itse asiassa keskittyy yhtyeen faneihin, itse asiassa bändiä ei näy elokuvassa kertaakaan. Olenko oikeassa? JD: He eivät halunneet olla mukana elokuvassa, vaikka he maksoivat siitä… Se sopi minulle. Our Hobby is Depeche Mode olisi luultavasti ollut varaelokuva, jos jokin festivaalin elokuvista olisi jäänyt pois. Jouduimme muuttelemaan ohjelmaa viime viikkoon asti, koska emme saaneet joitakin elokuvia, muutamat hyvin tunnetut musiikkia käsittelevät elokuvat eivät itse asiassa ole saatavilla. Musiikissa on aina myös oikeudellisia ongelmia. Musiikin ja historian kiinnostavista yhteyksistä kertoo, että 1980-luvun lopussa Venäjällä ja itäblokissa Depeche Mode oli yhtä suuri kuin Guns N’ Roses. Tuhansittain ihmisiä kokoontui juhlimaan bändin laulusolistin syntymäpäivää ja keskustelemaan hänestä yhdessä muiden fanien kanssa; meillä on siitä kuvamateriaalia Moskovasta vuodelta 4

”Ystäväni Nick Abrahams kertoi minulle, että Mute Records aikoi tehdä elokuvan Depeche Modesta juhlavuotensa greatest hits -pakettiin. Joko hän tai minä tai me molemmat ehdotimme, että tekisimme jotakin heidän faneistaan, koska heidän itäeurooppalaisista faneistaan kiertää lähes myyttisiä tarinoita, varsinkin 1980-luvulta. Kävimme Meksikossa, USA:ssa, Saksassa, Romaniassa, Brasiliassa ja Kanadassa – kaikissa alle kolmen viikon aikana. Venäjällä 60 fania oli meitä vastassa lentokentällä, ja he itse asiassa kidnappasivat meidät kahdeksi päiväksi, mikä oli elokuvan kannalta loistavaa. Itä-Euroopasta kertyi valtavasti tarinaa. Fanit omivat bändin, tekevät omat juttunsa ja nauravat päälle; päihteet ovat mukana, se on siivotonta ja sekasortoista.” – Jeremy Deller (www.jeremydeller.org). IHME-nykytaidefestivaali esitti Our Hobby is Depeche Mode -elokuvan suomalaisyleisölle 2011.

51


Jeremy Deller: Uses of Literacy (1997). Kuva/photo: Jeremy Deller.

1991. Miljoonille ihmisille he itse asiassa toimivat kommunismin ja Neuvostoliiton lopun soundtrack-musiikkina. Kun he menevät Venäjälle tai Puolaan tai entiseen Itä-Saksaan, siellä reagoidaan aivan kuin Elvis ja Beatles ja Bob Dylan tulisivat sinne yhtä aikaa. Tarina oli kiinnostava, se osoitti, miten kulttuuri ja musiikki kenties pieneltä osaltaan edistivät kommunismin loppua Euroopassa. RR: Minusta elokuvan uskomattomimpia asioita oli dokumentointi fanien erilaisista tavoista suhtautua bändiin, erityisesti mieleeni jäi luultavasti itäsaksalainen perhe, joka vietti lomansa esittäen Depeche Mode -videoita. JD: He pukivat lapsensa Depeche Mode -videoiden hahmoiksi, videot näet olivat pullollaan hahmoja ja olioita. Depeche Moden laulaja on nimeltään Dave, ja perheen kaksi lasta ovat Dave ja David. No, joka tapauksessa he pukevat lapset niihin asuihin, ja mies pukeutuu myös, ja he jäljittelevät videoita huvikseen. Toiset fanit eivät voi sietää heitä, koska he eivät ota bändiä kyllin tosissaan. Bändin ansiosta heillä on itse asiassa hyvin hauskaa, ja se on tärkeintä. Elokuvan nimi Our Hobby is Depeche Mode on lainattu perheen äidiltä. Hän sanoo: ”Jotkut kannattavat urheilujoukkueita, me taas harrastamme Depeche Modea”, ja jos vähän miettii, niin ihmiset sekoavat urheilusta, aikuiset ihmiset, ehkä tässäkin salissa on heitä, eikä siinä mitään. Mutta ihmisten mielestä on kummallista, että jotkut innostuvat bändeistä. RR: Ja elokuva kiinnittää huomiota siihenkin, että fanit eivät ole passiivisia, he eivät ole tämän kulttuurin passiivisia kuluttajia. He luovat omaa kulttuuriaan ja eläytyvät siihen. 52


JD: Kyllä, parhaat fanit ovat juuri niitä. RR: Se on teema, joka palautuu The Uses of Literacyyn. JD: Ja köyhyys kannustaa, se ettei voi nähdä bändejä eikä pysty ostamaan levyjä, varsinkin itäblokissa. Ihmiset tekivät sitten piirustuksia, kun valokuvia oli vaikea saada. He tekivät T-paitoja ja banderolleja. Kaikki popmusiikin ja kansantaiteen kohtaamiset ovat hyvin hedelmällisiä. Pidän niistä yli kaiken. RR: Mistä se nuori nainen oli, joka oli tehnyt sarjakuvaromaanin, pääosassa Depeche Mode? JD: Hän oli Pietarista. Hän teki kokonaisen sarjakuva-albumin bändin neljästä jäsenestä ja siitä, miten hän meni naimisiin yhden jäsenen kanssa, ja pariskunnan tempauksista. Kaikki ovat aika seksikkään näköisiä, mutta varsinaista seksiä ei ole, vain romanttista rakkautta. Se on ihmeellinen kirja. RR: Ja pidät sitä siis eräänlaisena nykyajan kansantaiteena? JD: Niin teen, en tiedä, miksi muuksikaan sitä voisi kutsua. Elokuva on täynnä tällaisia juttuja, mutta myös erilaisten fanien erilaisia reaktioita. Sen voi ajatella jotenkin heijastelevan kansallisia ominaispiirteitä. Niinpä menimme brittifanien kanssa Cambridgessa kirkkoon, jossa pidetään jumalanpalvelus gooteille, ja papit toimittavat palveluksen, jossa virsien sijasta soitetaan goottibändejä. He nauttivat ehtoollista kuunnellen näitä varsin synkeitä bändejä. Meksikolaiset fanit sitä vastoin ovat totaalisen rakastuneita laulutekstien symboliikkaan ja melodramaattisuuteen. RR: Suuressa osassa rockmusiikkia on ilman muuta ritualistinen puolensa, joka tuo mieleen kirkon. JD: Aivan niin. Olet oikeassa, se tosiaan muistuttaa esikirkollisuutta. Siinä on paljon kiihkoa… RR: Shamanistisia esityksiä. JD: Juuri niin, toistoa, melua, rummutusta. RR: Minulle elokuvasi mieleenpainuvin hahmo taisi olla koditon brittikaveri, joka oli menettänyt työpaikkansa ja eli kaduilla, hän oli asunut ulkosalla ehkä viisi tai kuusi vuotta, kun hän jollain keinolla päätyi Depeche Moden konserttiin. Eikö niin? JD: Kyllä, hän on suuri fani. Hän eli sillan alla ja sai lipun konserttiin, en tiedä miten, ehkä hän kerjäsi ja sai rahat kokoon. Hän lähti katsomaan keikkaa, ja se oli hänelle tapahtuma, joka mullisti hänen elämänsä. RR: Hän puhuu yhteyden kokemuksestaan muiden konsertissa olleiden fanien ja bändin kanssa. Se oli kuin uskonnollinen uudestisyntyminen…

53


JD: Ilman muuta. RR: Se muutti hänen koko elämänsä, hän sai tavallaan uudelleen yhteyden maailmaan, sai työpaikan… JD: Nyt hän on kirjailija. RR: Ja kaikki alkoi yhdestä popkonsertista, niinkö? Sillä on siis lähes terapeuttinen vaikutus. Tällainen saatettiin ennen liittää uskontoon, pelastuksen kokemiseen. Tämän tyypin pelastikin rock and roll. JD: Minun vanhempani ovat uskonnollisia pienellä u:lla – heille kyse on kuulumisesta samoin ajattelevien ja ystävien joukkoon. On olemassa sosiaalinen yhteisö. Jos se on uskonnon määritelmä, niin sitten vaikka bändi tai jalkapallojoukkue ei niin kauheasti eroa siitä, vai mitä? RR: Yksi harvoista 1960-luvun taiteilijoista, jotka ottivat rockmusiikin vakavasti, oli Dan Graham, jonka elokuva Rock My Religion tarkasteli joiltakin osin juuri rockin ja uskonnollisten rituaalien välistä yhteyttä. JD: Se on itse asiassa yksi eniten vaikuttaneista taide-elokuvista, koska monet videotaitelijat ovat saaneet siitä vaikutteita, minäkin ja Mark Leckey. Siinä on sekoitettu arkistoaineistoa, puhuttua tekstiä ja musiikkia, ja se on hyvin leikattu. Se on hyvin hiomaton, sillä se on tehty kokonaan videolle. Minusta se on koskettava elokuva. Näin sen tv:stä, kun olin suunnilleen 19, enkä ollut uskoa näkemääni. Sen filmiaineisto on uskomaton, esimerkiksi Jerry Lee Lewis soittamassa ympärillään joukko poikia, jotka hakkaavat raivopäisinä hänen pianoaan. RR: Kyllä, se on osa Danin hypoteesia, joka oli kai melko omaperäinen ajatus tuohon aikaan. Sen mukaan yksi rockin juurista juontui 1900-luvun varhaisvuosien uskonnollisista herätysliikkeisistä, jotka omivat vanhat virret ja pistivät niihin lisää vauhtia, kiihkoa ja rytmiä. Tulos oli jotain, joka pani koko kehon liikkumaan. JD: Luultavasti paljon jalkojen tömistelyä ja… RR: Paljon tömistelyä, pyrkimyksenä kehittää jonkinlainen hysteria, jossa henki saattoi äkkiä laskeutua ihmisten päälle ja panna heidät puhumaan kielillä. JD: Puhuit uskonnollisista herätysliikkeistä. Amerikassa tullaan kaupunkiin, pystytetään teltta ja järjestetään konsertti tai jumalanpalvelus, ja seuraavana päivänä lähdetään seuraavaan kaupunkiin. Samaa tekee oikeastaan kiertueella oleva yhtyekin. Se on samankaltaista, ja myös hyvin samankaltaista kuin se, mitä me teimme autoinemme, kun rahtasimme sitä ympäri Amerikkaa. Olimme paikalla yhden päivän ja sitten poissa, ja yleisölle jäi jokin muistikuva. Näin dokumenttiohjelman aivopesusta, jonka tekniikassa käytetään hyväksi valaistusta, äänien ja sanojen toistoa, kiihtymystä, iskulauseiden huutelua ja niin edespäin. Toisto oli todella tärkeää. RR: No, rockmusiikissa on kyse rytmistä. Ja tämä on kiinnostavaa, koska tiedän,

54


että on taiteilijoita, jotka sanovat, että kaikki laulutekstejä käsittelevä rockkritiikki menee täysin hakoteille. Että rock on nimenomaan kokemus, jossa keskeistä on rytmi. JD: Kun ajattelee joitakin mahtavimpia rockmelodioita, ja lukee paperilta niiden sanoituksia, eihän niissä ole mitään järkeä. Mutta heti kun ne upotetaan rytmiin, syntyy johdonmukainen kokonaisuus. RR: Tällainen musiikki, jossa keho pannaan liikkeelle ja heilumaan, saa aikaan fysiologisia muutoksia ja siten myös mielialan muutoksia. Tavallaan vain liikuttamalla fyysisesti. Tämä näyttää olevan kulttuuriasteikon toista ääripäätä, kun verrataan sellaisen taidekokemukseen, jossa esineet ovat paikoillaan, ja katsojien odotetaan vain mietiskelevän jotain hiljaisuudessa. JD: Heidän on tavallaan myös oltava kiitollisia tarjolle annetusta. RR: Ja jotenkin myös pysyttävä siitä erillään. Rock and rollissa taas ”hakataan käsiä yhteen ja sanotaan jee”, ja yleisö on aina jollain tavoin osa esitystä. JD: Kaikki palautuu ideaan ihmisten katselemisesta museossa. Myös konsertteihin mennään usein katselemaan ihmisiä ja sitä, kuinka he käyttäytyvät. Minua aina kiinnostaa, kuinka hyvin tai huonosti he käyttäytyvät. Siitä huolimatta ihmiset ovat minusta yleensä hyvin rasittavia, konserteissa ja muutenkin. RR: Otetaan sitten kysymyksiä, jos niitä on. Yleisökysymys: Kiitos, hei vaan. Minua kiinnostaa tietää, kuinka löysit esineet. Menitkö todella itse museoihin katselemaan niitä, vai oliko olemassa lista, josta saatoit valita? JD: Menimme museoihin, ja henkilökunta oli valmis auttamaan meitä. Museoon ei tietysti voi mennä noin vain lainaamaan esineitä, ja sitten viedä niitä kauppakeskukseen. Selitimme, mitä teimme, ja millaisia esineitä etsin. Joskus voi vain mennä kiertelemään kokoelmia, mutta näiden esineiden piti olla tietyn muotoisia ja kokoisia. Ne eivät saaneet olla kovin hauraita, vaikka joitakin sellaisiakin tuli mukaan. Huippuarvokkaitakaan ne eivät saaneet olla. Ei vain ulkonäön vuoksi kiinnostavia, vaan sellaisia, jotka todella kertovat jotain tästä maasta tai ihmisten käytöksestä. Esimerkiksi kahvinvarastamistyökalu on esineenä todella yksinkertainen, mutta sen taustatarina oli kiehtova. Ne kaverit työskentelivät varastoissa, ja heillä oli housuissaan erityiset taskut, joihin he kähvelsivät kahvia, koska se oli niin kallista. Nämä tarinat ovat mielenkiintoisia, ja ne kertovat ihmisestä. Kaikki museot, joita lähestyimme, suhtautuivat myönteisesti. Museoissa oltiin kaiken kaikkiaan kannustavia ja tyytyväisiä, eivätkä he säästelleet vaivojaan auttaessaan meitä. Onneksi kaikki sujui hyvin mutkattomasti. RR: Mitä mieltä olet, pitäisikö museoiden tehdä tätä säännöllisesti? Tehdä tällainen tapahtuma vaikka kerran vuodessa. JD: Minusta voisi olla aika hauskaa mennä jonnekin ja nähdä jotakin, jota ei odottanut näkevänsä. Parasta on, jos on jossain eikä tiedä, mitä on odotetta-

55


Kuva/photo: Veikko Somerpuro IHME-teos: Aalto-maljakko valmistusvaiheessa (Designmuseo). / IHME Project: Aalto vase in a production phase (Design Museum). Kuva/photo: Veikko Somerpuro

56


57


vissa. Odottamaton elementti. Miksei kokoelmia voisi lainata muualle kerran vuodessa tai vaikka viikoksi? Sehän olisi samanlaista kuin katusoitto, vai mitä? Pidän hyvin paljon katusoitosta, katusoittajia on joskus mukava kuunnella. Manchesterissa on yksi afrikkalainen kaveri, joka soittaa koraa, ja hänet kuulee ennen kuin näkee. Soiton kuulee jo kaukaa, ja tuntuu kuin se muuttaisi ympäristön täysin. Yleisöpuheenvuoro (Riikka Stewen): Mietin tuota kommenttia, että esineet nähdään eri tavalla kauppakeskuksissa… Eikö sinua lainkaan huolettanut kauppakeskusten suhde näihin esineisiin ja niiden kotimuseoihin? Huolettiko sinua, että esineiden logiikka tavallaan imaistaan kaupankäynnin logiikkaan? JD: Esineiden piti mennä sinne, missä ihmiset ovat, ja kauppakeskuksissa ihmisiä näkee. Kauppakeskukset ovat oikeastaan erinomainen idea, koska niissä käy paljon ihmisiä. Sen olisi voinut toteuttaa sairaalassa tai vankilassa, ne olisivat olleet kiinnostavia paikkoja. Mutta käytännön syistä kauppakeskukset tuntuivat hyvältä ajatukselta. Halusin myös, kuten sanoin, ryhtyä taisteluun, tavallaan heittää taisteluhaasteen jättiläiselle. Ehkä liioittelin, mutta kyseessä on eräänlainen asioihin puuttuminen, väliintulo. Yleisöpuheenvuoro: Puhuit rockyhtyeiden ja niiden fanien suhteesta, ja olisin utelias kuulemaan vähän enemmän siitä, mitä ajattelet fanien suhteesta taiteeseen ja taiteilijoihin. JD: Minulle kiinnostavampaa on taiteen fanien suhde taiteeseen, taiteen ystävät. Pidän siitä termistä. Taiteilijoiden fanit, no, sekin on ihan OK. Äitini fanittaa sellaisia taiteilijoita kuin David Hockney, hyvin suuria, kuuluisia ihmisiä. Jos se tarkoittaa, että he pitävät myös taiteesta, ihan hienoa. Nuorena olin Andy Warhol -fani, ja olen vieläkin jollain tavalla. Ei siinä ole mitään väärää. Mutta tällä tavoin joudutaan sellaisten taiteilijoiden reviirille, jotka ovat kuin rocktähtiä, supertähtiä, siis pohjimmiltaan paskiaisia, mikä minä toivoakseni en ole. RR: No, et taatusti ole. Mutta fanius on olotilana kiinnostava. Joskus faniuteen liitetään tolkuton omistautuminen. Se on melkein kuin sokeaa uskonnollista palvontaa. Useimmat tuntemani taiteilijat ovat taiteen faneja. He itse hankkiutuvat taiteen pariin, koska pitävät toisten taiteilijoiden teoksista, he ovat noiden taiteilijoiden faneja. Fanilla on sitä, mitä ei-fanilla ei ole, ja se on innostus. He ovat todella innostuneita tästä yhdestä asiasta, jota he rakastavat. Ja jotkut fanit ovat kerta kaikkiaan hyvin luovia ihmisiä. Tarkoitan, että näytät tekevän paljon työtä oman faniutesi pohjalta. JD: Totta kai. RR: Musiikkifanina. JD: Näin on. Miksi tehdä taidetta jostakin, josta ei oikeasti pidä tai josta ei saa iloa tai jota ei ymmärrä? Ehkä pitäisi, mutta minä valitsen helpon tien, koetan tehdä asioita, koska haluan liikkua tietynlaisten ihmisten parissa, tai pidän näistä jutuista.

58


RR: No, et nyt ihan koko ajan. Noin et voisi sanoa projektistasi It Is What It Is, jossa on se räjäytetty auto. JD: En voisikaan, mutta minulla oli ikään kuin alemmantasoinen pakkomielle Irakin sotaan, niin kuin varmaan useimmilla muillakin. Kenties työni voi jakaa kahtia: toinen puoli on todellista paneutumista johonkin, toinen puoli sen tuottamaa ihastusta ja torjuntaa. RR: Kyse on myös ihmisten aikaansaannoksista, siitä mitä Jeremy kutsuu nykyajan kansankulttuuriksi. Ihmisistä, jotka eivät pyri esittelemään tekemisiään ammattimaisesti, mutta tekevät silti teoksia, sellaisia, joista Jeremy ja muuan toinen taiteilija ovat koonneet esineiden arkiston. JD: Niin, tai oikeastaan kokoelman. Brittiläisen kansantaiteen kokoelman. Mutta en ole varsinainen keräilijä. Oikeastaan toimin ihan tunnepohjalta. RR: Nämä harrastepohjaiset kulttuurintekijät, joita sinulla on Folk Art Archi­ vessa5 (2005), toimivat kuin fanit, rakkaudesta ja innostuksesta siihen, mitä tekevät. JD: Kyllä, heitä meillä oli tässä projektissa. Työskentelen esimerkiksi henkilön kanssa, joka teki IHME-teoksen banderollit, jotka näit. Hän tekee ammattiliittojen banderolleja ja myös poliittisia banderolleja vasemmistolle. Harvat todellakaan tekevät banderolleja oikeistolle. Hän tekee näitä banderolleja, ja se on kansantaidetta, jolla on tarkoitus, käytännön tarkoitus. RR: Käytät termiä kansantaide erotukseksi ammattimaisesta taidemaailmasta tai yrityskulttuurista. JD: Kyllä, tämä on kaukana yrityskulttuurista. No, määrittelythän ovat aina ongelmallisia. Onko kyse käsityöstä vai kansantaiteesta? Yleisöpuheenvuoro (Susanna Pettersson): Keskustelun alussa viittasit kuriositeettikabinetin käsitteeseen. Ja pohdit renessanssia, jolloin kokoelmat ja esineet aina liittyivät ajan tuntemukseen. Tuosta tietämyksestä on mainio oikotie valintoihin, jotka teit suomalaisista museokokoelmista, esineisiin, jotka päätit asettaa näytteille. Päätit myös sijoittaa ne ostoskeskuksiin ja julkisiin tiloihin, jotta syntyisi kohtaamisia ja niin edelleen. Kysyisin nyt sinulta, kuinka paljon itse asiassa seurasit näitä kohtaamisia paikan päällä, puhuitko ihmisten kanssa, ja mitä tapahtuu tämän jälkeen. Tuhannet ihmiset kohtasivat nuo esineet yllättävissä ympäristöissä. Jatkatko työtä aineiston parissa, vai millainen prosessi oikein on? 5

Folk Archive on kahden taiteilijan, Jeremy Dellerin ja Alan Kanen, elämää sykkivä visuaalinen raportti nykyhetken brittiläisestä populaarikulttuurista. Se kokoaa yhteen piirustuksia, maalauksia, elokuvia, performansseja, vaatesuunnittelua, sisustusta, poliittisia mielipiteitä ja huumoria sekä hämmästyttäviä esineitä. Folk Archive kunnioittaa brittien vapaa-ajanviettoa ja harrastuksia, ja osoittaa, että kansantaide on Yhdistyneessä kuningaskunnassa sekä laaja-alaista että intensiivistä. Folk Archiven perustaminen teki ensi kertaa mahdolliseksi esitellä läpileikkauksena yhteiskunnan eri ryhmien teoksia taidegalleriassa. Teoksia on mm. vangeilta ja eri yhteisöryhmiltä, naamanvääntely- ja tynnyrinpyörityskisojen osanottajilta, Notting Hill -katukarnevaalin esiintyjiltä, aktivisteilta, poptähtien faneilta, ikävystyneiltä teineiltä, kyläläisiltä ja kodittomilta. Tasapainotellen taiteen ja antropologian välillä Deller ja Kane ovat luoneet yli 280 teoksen arkiston, joka tarjoaa yhteenvedon kansantaiteen nykytilasta Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Se heijastelee molempien taiteilijoiden pitkäaikaista kiinnostusta käytännön luovaan toimintaan ja kädentuotteisiin perinteisen taidemaailman ulkopuolella. Kuusivuotisen keräystyön jälkeen British Council hankki Folk Archiven vuonna 2007, ja se on nyt suuren yleisön ulottuvilla itsenäisenä kiertonäyttelynä. (www.jeremydeller.org)

59


JD: Projekti kesti viikon, ja kahtena ensimmäisenä päivänä kävin tapaamassa suurinta osaa oppaista, ja katselin, mitä he tekivät. Mutta en halunnut sekaantua asiaan ja olla joka päivä siellä roikkumassa. Olen periaatteessa työni tehnyt, ja jos olisin ollut paikalla, olisin vain ollut heidän tiellään ja pyytänyt heitä toimimaan eri tavalla. Niinpä annoin heidän jatkaa työtään. Itse asiassa koetan olla ajattelematta, mitä vaikutuksia projektilla on. Oletko muuten töissä museossa? Aivan, niin arvelinkin. Koska tämä asia näyttää kiinnostavan sinua enemmän kuin minua. Kuka tietää, millaisia vaikutukset ovat, ehkä ne eivät ole välittömiä, vaan ilmaantuvat vasta kymmenen vuoden päästä. RR: Kuulostaa jotenkin siltä kuin sanoisit, ettei se ole sinun vastuullasi. Teet työsi taiteilijana, mutta et yritä muuttaa museokulttuuria… JD: Ei, en tietenkään voi hallita sitä, mitä jälkeenpäin tapahtuu. Panen käyntiin jotakin, ja joku toinen saa siivota sotkun. Taiteilijat ovat yleensä hyviä sotkemaan, mutta huonoja siivoamaan. Kotona olen epäilemättä sellainen. Yleisöpuheenvuoro (Tuula Arkio): Jeremy, kertoisitko meille, millaisena näet taiteilijan roolin tänä päivänä? JD: Se on laaja kysymys. Taiteilijasta on niin moneksi. Sama kuin kysyisi, mikä on kirjailijan rooli. On niin monenlaista kirjoittamista, niin monenlaista taidetta. Minun mielestäni asioihin on syytä puuttua ja kenties hämmentää niitä vähän, on käyttäydyttävä huonosti, provosoitava ja ikään kuin heitettävä löylyä kiukaalle. Oltava hiukkasen vastuuton ja tehtävä asioita, joita muut haluaisivat tehdä, mutta eivät ole siinä tilanteessa, että kykenisivät. Luulen, että siinä on kaikki, mitä voin saada aikaan. Ralph, onko sinulla…? RR: No, me kai odotamme taiteilijoiden tuovan toisenlaisia näkökulmia kokemuksiimme, maailmaamme ja elämäämme ja meihin itseemme tuossa maailmassa. Ja tämän takia heidän on tehtävä odottamattomia asioita, jotka saavat meidät avaamaan silmämme ja näkemään yhteyksiä asioiden välillä, joita emme normaalisti yhdistäisi toisiinsa. Minusta sinä toteutat tämän teoksissasi monin eri tavoin, luomalla yhteyksiä… Kuten vaikka Acid Brassissa, toisessa musiikkia sisältäneessä teoksessasi, performanssissa, jossa oli perinteinen, tavallisesti työväen- ja muita traditionaalisia kappaleita soittava brittiläinen vaskipuhallinorkesteri, jonka panit soittamaan acid house -klassikoita. JD: Itse asiassa toteutimme tuon teoksen perjantaina Helsingissä. RR: Eihän, oliko täällä Acid Brass -performanssi? JD: Kyllä oli. RR: Upeaa. JD: Se oli baarissa. RR: Se on todella hyvää musiikkia. Se perustui ideaan yhdistää Britannian 1990-luvun reivit teollisuusyhteiskunnan alasajoon, erityisesti hiilikaivosten sulkemiseen ja Thatcherin aikaisiin lakkoihin ja ammattiliittojen lopettamiseen. Se ei ollut sinulta mikään satunnainen mielleyhtymä. 60


IHME-teos Kisahallissa. / IHME Project in the Kisahalli Sports Hall. Kuva/photo: Veikko Somerpuro

JD: Siinä on jälleen ajatus musiikin kytkeytymisestä historiaan, niitä ei oikeasti voi erottaa toisistaan. Ne liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa, toisinaan läheisemmin kuin voisi kuvitella. Tuo teos kertoo Britannian musiikkihistoriasta sadan vuoden ajalta, musiikin muutoksesta, mutta myös politiikasta ja tekniikasta ja kulttuurista, yhteiskunnasta. RR: On huvittavaa, ettei kukaan valita, jos taidemuseo järjestää arkkitehtuurinäyttelyn, ja kuitenkin popmusiikin merkitys nykytaiteilijoille on enimmäkseen paljon tuntuvampi ja olennaisempi kuin arkkitehtuurin merkitys, eikö totta? JD: No, taidemuotona se on hiukan demokraattisempi. RR: Ihmiset voivat suorittaa maisterintutkintoja elokuvatutkimuksesta, mutta en tiedä, onko missään yliopistossa kursseja popmusiikista, jossa oikeasti voisi suorittaa tutkinnon popmusiikista. Minusta tuntuu, että kulttuurina se on aivan yhtä tärkeää kuin elokuva. JD: Populaarikulttuurin opintoja taitaa olla, joten on niitä luultavasti olemassa. RR: Jos nyt haluaa tutkinnon Depeche Modesta… Yleisöpuheenvuoro: Sanoit, että sinua kiinnostaa käydä museoissa ja kaupoissa katselemassa ihmisiä. Museot ja kaupat ovat siinä mielessä kiinnostavia, että niihin voi mennä katselemaan. Voi pitää naamiota, ei tarvitse kohdata ihmisiä. Sama koskee rockkonsertteja, niihin voi mennä nauttimaan, mutta itseään ei tarvitse paljastaa. Sanoit, ettet pidä ihmisistä. Voinko tulkita tämän niin, ettet halua riisua naamiotasi? 61


Love is Enough: William Morris & Andy Warhol (2015), curated by Jeremy Deller, Modern Art Oxford and Birmingham Museum & Art Gallery

JD: Minä, henkilökohtaisesti? Yleisöpuheenvuoro: Niin, haluat pysyä niin sanoakseni piilossa. JD: Saattaa olla. Olen aina mieluummin tarkkaillut kuin osallistunut, mikä on kummallista, koska suureen osaan teoksistani liittyy osallistumista. Minulla on jonkinlainen kammo sitä kohtaan, joten yritän tavallaan tehdä siitä teoksia parantaakseni itseni, vastahakoisuuteni osallistumista kohtaan. Aivan kuin urheilussa, en edes lapsena ollut kovin hyvä menemään mukaan. Tavallaan siis tällaisilla projekteilla autan itseäni. Yleisöpuheenvuoro: Hei, ihmettelin vain suhdettasi historian todellistamiseen. Millainen arvo on mielestäsi sillä, että ihmiset pannaan esittämään uudelleen kaivoslakkoa tai koskettelemaan esineitä? JD: Teoksessani toistin lakkotapahtuman6, yhteenoton poliisin ja lakkoilevien kaivostyöläisten välillä, johon osallistui tuhat ihmistä. Käytin ihmisiä, jotka 6

62

Vuonna 1998 näin ilmoituksen avoimesta toimeksiannosta Artangelille. Vuosikaudet olin pohtinut nuorena tv:stä näkemäni selkkauksen ennallistamista. Siinä lakkoilevat kaivostyöläiset ensin ajettiin kukkulalle, ja sitten heitä jahdattiin kylän läpi. Sittemmin siitä on tullut ikoninen kuva vuoden 1984 lakosta – joka näyttää pikemminkin sotanäyttämöltä kuin työtaistelulta. Sain toimeksiannon, mitä oli vaikea uskoa, koska oikeastaan ajattelin, että sen toteuttaminen olisi mahdotonta. Kahden vuoden tutkimustyön jälkeen ennallistaminen viimein tapahtui, ja mukana oli noin 800 historian ennallistajaa ja 200 entistä kaivotyöläistä, jotka olivat olleet mukana alkuperäisessä konfliktissa. Periaatteessa pyysin historian ennallistajia osallistumaan oman aikamme työtaistelun esittämiseen työtaistelun veteraanien rinnalla. Olen aina verrannut sitä ruumiin kaivamiseen ylös haudasta asiallisen ruumiinavauksen toteuttamiseksi tai rikoksen rekonstruointiin tuhannen ihmisen avustuksella.”– Jeremy Deller elokuvasta Battle of Orgreave (2001) (www. jeremydeller.org)


olivat olleet siellä itse sekä myös historian ennallistamisyhdistysten jäseniä. Tein sen, koska asia minusta kaipasi uudelleentarkastelua. Ja se oli hyvä keino virkistää ihmisten muistia. Sitä voi verrata rikospaikan ennallistamiseen. Kun Britanniassa tehdään väkivaltainen tai hyvin epätavallinen rikos, esimerkiksi siepataan lapsi, poliisi lavastaa uudelleen rikoksen tapahtumapaikan. Ei itse rikosta, vaan ikään kuin sen, mikä siihen johti, ihmisten muistin virkistämiseksi, ja samaan pyrin itsekin teoksellani. Tämä IHME-teos on erilainen. Siinä oli tosiaan tarkoitus vain ottaa jokin esine käteen ja esinettä koskettamalla päästä sisälle sen henkilön mieleen, joka oli valmistanut sen tai käyttänyt sitä. Se oli yksi ajatus. Ehkä se on aikamatkailuteos. Yleisöpuheenvuoro (Hanna Johansson): Mietin tässä, että et ole lainkaan puhunut toiminnastasi kuraattorina, ja meillähän oli täällä perjantaina keskustelu taiteilijoista kuraattoreina. Muistaakseni sanoit silloin, että haluat pitää erillään työsi kuraattorina ja työsi taiteilijana. Tuli mieleen, että voisitko kenties nyt kertoa tai yrittää selittää meille, missä raja kulkee. Tarkoitan, että minun on vaikea ymmärtää, onko esimerkiksi tämä Rockshow sinun teoksesi, vai oletko työskennellyt täällä kuraattorina. JD: Ei se ole minun teokseni. Minusta sitä ei voi sanoa minun teoksekseni. Siinä on minun ideani, mutta ei se ole mikään taideteos. Jotkut taiteilijat tosin voisivat väittää toisin. Tavallaan esineiden valitseminen kauppakeskuksiin ja muualle on eräänlaista kuratointia, siis näyttelyesineiden valitseminen. Oikeastaan ennemminkin valintojen tekemistä kuin kuratointia, mutta on siinä hiukkanen kuratointia mukana. Haluan vain sanoa, että kun teen näyttelyn, 63


sellaisen perinteisen näyttelyn kuin William Morris ja Andy Warhol7 on, en väitä sitä itsenäiseksi taideteokseksi. Se on pelkkä näyttely. Paula Toppila: Hei, nimeni on Paula Toppila ja olen tämän festivaalin toiminnanjohtaja. Voisin vastata kysymykseen, jonka teit aiemmin tämän projektin tulevaisuudesta, siis mitä sille tapahtuu. Meidän kannaltamme tilanne on aina se, että prosessi jatkuu, ei projekti. Jälkeenpäin meillä on palautekokouksia, ja esimerkiksi nyt, kun olemme tehneet yhteistyötä seitsemän historiallisen museon kanssa, tapaamme niiden edustajia yhdessä oppaiden kanssa, niiden 15 ihmisen, jotka tapasivat viikon aikana 5 500 ihmistä. Haluamme ilman muuta jakaa kokemuksemme museoiden kanssa, jos ne haluavat, ja käsittääkseni ne ovat todella halukkaita kehittämään yleisötyötään, työskentelytapojaan museoissa ja esineiden esittelyä yleisölle, etsimään niihin uusia keinoja. Tämä on itse asiassa erittäin olennainen kysymys, ja on tärkeätä, että välitämme eteenpäin projektin aikana kerättyä tietoa. Mutta tämä on toinen prosessi, se syntyi matkan varrella, eikä ole jatkoa Jeremyn työlle taiteilijana. Yleisöpuheenvuoro (Christopher TenWolde): Alani on arkeologia, ja oletan, että arkeologit ja taiteilijat ovat museoiden kaksi tärkeintä aineistolähdettä. Yksi turhauttavimpia asioita minun alallani on se, että me kulutamme paljon aikaa esineiden esille kaivamiseen, mutta kokemuksia ei kaivamalla saa esille. Tuoksua ei voi kaivaa esille eikä ääntä, joten kaikki aukot joudumme itse täyttämään. Näiden aukkojen täyttäminen perustuu kokemukseen. Se on siis askel tieteellisyyden tuolle puolen, tarina on kerrottava riippumatta siitä, kuinka hyvin se ankkuroituu tosiasioihin. Haluaisin nyt kysymyksen sijasta esittää vain huomion, että minun mielestäni varsinkin tällaisessa yhteisöllisen taiteen ja museoiden välisessä vuorovaikutuksessa arvokasta on juuri se, että se palauttaa näihin kuolleisiin esineisiin kokemuksellisen tarinankerronnan elementin. Yritämme ennallistaa näiden esineiden elämää joiltain osin, nehän menettävät itse asiassa hyvin paljon, kun ne nostetaan maasta ja pannaan lasivitriineihin. JD: Minulla on vielä yksi asia, ennen kuin lopetamme, ja minusta olet ihan oikeassa, koska kädessä pitäminen liittyy tuntoaistiin. Se on tärkeä asia, ja toit yhteyden hyvin esille. Mieleeni tuli huvittava juttu. Jos ajattelee noita kirveenteriä, niin jotkin noista esineistä eivät ehkä kelvanneet kirveenteriksi, ja osa niistä oli seremoniallisia. Jos henkilö, joka valmisti esineen 5 000 tai 10 000 vuotta sitten, saisi tietää, miten ihmiset kaukana tulevaisuudessa katselevat ja hämmästelevät näitä esineitä, vaikka jotain hänen pois heittämäänsä. Siinä on kyllä huumoria. Toisaalta, palatakseni tuohon kertomusteemaan, ihmisillä kai on jonkinlainen kertomusten nälkä, eikö vain? Minusta se tuo merkitystä elämään, ja se on myös ikivanha tarve. Koskettamalla esinettä syntyy toivottavasti elävä yhteys toiseen ihmiseen.

7

64

Love is Enough: William Morris & Andy Warhol (2015) kokoaa yhteen ikonisia ja harvoin nähtyjä teoksia kahdelta 1800- ja 1900-luvun jättiläiseltä. Epäsovinnaisen yhdistelmän taiteilijoiden töitä kuratoi Jeremy Deller, jonka mukaan Morris ja Warhol ovat hänen kaksi suurinta taiteellista vaikuttajaansa. Näyttely on ollut esillä Modern Art Oxfordissa ja Birmingham Museum & Art Galleryssä.


IHME-teos: Tukin uitossa k채ytetty n채relenkki (Tekniikan museo, 1980-luku) / IHME Project: Tool used in log floating (Museum of Technology, 1980s). Kuva/photo: Veikko Somerpuro

65


Ralph Rugoff ja/and Jeremy Deller, Vanha ylioppilastalo / Old Student House.

66


Conversation on the IHME Project 2015 Do Touch and 24 Hour Rockshow The artist of IHME Project 2015, Jeremy Deller, and the Director of London’s Hayward Gallery, Ralph Rugoff, discussed the works Do Touch and 24 Hour Rockshow, expanding on their implicit viewpoints and relationships to Deller’s previous works at the IHME Days on Sunday, 29 March 2015 at the Old Student House, Helsinki. The audience joined in the discussion. This is an edited version of that conversation.

Ralph Rugoff (RR): Hello everyone. I just want to apologize for not speaking Finnish, but it is great to be here. I hope most of the people in the audience have had the experience of talking to the ‘question-mark’ people, the people who have the objects that you can touch, and that they will tell you stories about them. I was just in the other room touching a meteorite that was 4½ billion years old, and also an early Nokia smartphone that already looks like it is at least a billion years old. You have chosen very different kinds of objects: objects you use to steal coffee, to smuggle heroin, fake Viagra… It seems to me that the model for this was the cabinet of curiosity, the Wunderkammer. That idea was a 16th century invention, it was really the precursor to the modern museum that we know today. Collections of many different things, archaeological things, natural-history things, also artworks. The collector traditionally would tell you a story about how he collected everything in this group of objects, and the performance of the collector as a kind of narrator was very much a part of this tradition, part museum, part theatre. Today we have docents, who are the people who lead public tours of galleries. But it’s kind of a degenate descendant of the collector, who was very passionate and knew intimate things about every object: how he got it, where it was from, what the latest theories were. It would actually talk to people, and it seems you have created a modern version by taking these things out of the museum and recreating this earlier way of relating to objects. Jeremy Deller (JD): Yes. I think the other thing about the cabinet of curiosities is that there were stories attached, which may or may not be true. We have the unicorn’s horn or fossils that people thought were monsters or dragons, and, now, I imagine, we have come a little bit further than that. So, it is still about storytelling through objects and that’s what I wanted to do, and obviously I wanted to put the objects in an alien environment, really, for such objects, and such stories as well. RR: But the alien environment is just a kind of everyday environment, whether it is a train station or… JD: … Or a shopping centre where everything is about now, or the near future, in terms of technology, and these things have history, they have been used, they have a patina, whereas in shopping centres everything is brand new, every day, again. That was why I was interested in these places as alien environments.

67


RR: You are also interested in the fact that people can touch these things. Obviously in museums things are usually under glass, and they become kind of disembodied. They almost become like images. JD: Yes, that was important for a number of reasons. The main one really being just the almost taboo aspect of that. That we are encouraged not to touch the things in museums, and we feel that there is this distance between us and the objects. It is a very simple thing, and it is just narrowing that distance between us and history. It is a quite straightforward attempt to do that. RR: It is funny, I mean as someone who works in a museum, I am always confronted by the fact that everyone wants to touch things. Even when there are signs that say “Do not touch”. The public come in and they just want to touch. And I think we have this curiosity about what things feel like, partly to know what is it really made of, because you can’t always tell by looking at something, but also we get a lot of different kinds of information from our skin and our muscles. Like holding that little piece of a meteorite, such a heavy, unexpectedly heavy piece for something that size. JD: As a result of that curiosity, we live in buildings, have mobile phones, and we drive cars. That’s what has spurred man, or mankind, on to build and to ‘progress’, in inverted commas. RR: This is a very specific type of curiosity, because we often think that curiosity is visual, you want to see something. To touch is a different kind of information, that comes into play. JD: It is one of our senses that we are maybe losing, through evolution we might be losing our ability to judge things through touch, because everything now is done through touching a screen or touching a keyboard. It is related to that as well. RR: It is true. Thanks to Google and the internet you can now basically find an image of any object in the world in about three seconds. JD: Yes, or any book. You don’t even have to buy books anymore. RR: And people can do this on their phones, but you can’t touch the object. Something important actually happens when you touch these things. JD: That’s why there will always be museums and art galleries. Because however many things you can download and look at, the actual object is what is important and the actual artwork. In a way art is impervious to streaming. You can’t really stream art in the way you can music or TV even. As an art form it is probably in a good position, as are museums, which is why museums, in the UK at least, are so popular. Because it is the primary experience. RR: I wonder if museums are always popular for the right reasons. JD: What are the right reasons? I go to museums often to look at people looking at things. 68


Kuva/photo: Veikko Somerpuro

IHME-teos: Tapio Wirkkalan Kantarelli-vaasi (Designmuseo, 1947) / IHME Project: Tapio Wirkkala’s Chanterelle vase (Design Museum, 1947). Kuva/photo: Jeremy Deller

69


RR: Well, that may be one of the reasons most people go to museums. JD: The British Museum, for example, is a great example, where you see people from all over the world looking at things from their own culture, that the British somehow managed to take from their culture. They are very happy to do that. You see the world in the British Museum, both in objects and in human beings, and I love that. RR: I have talked to young artists who have spent a lot of time looking at things online. And they often speak about the fact that, for them, the idea of history has become kind of confused. Because you can call up an image of an ancient object, and the next image that comes up is something contemporary, and there is a sense of simultaneity. There are different times easily being mixed and remixed. JD: I think that as a kind of trend in art, is quite fashionable in art, isn’t it? RR: It seems like in some way, because this is clearly a project in which you are addressing history. You have found objects that represent very different kinds of histories. JD: Most of the objects have a strong connection to Finland from literally its formation as a geological place, to the mobile phone to digital revolution, and points in between. So, in this work there are objects that speak of maybe the poverty in Finland before the war, during the war, and then there is the revolution through design and technology and… I was definitely looking for stories there. But I also wanted them to be juxtaposed with each other, to mix up an object from billions years ago to something quite recent. You will see some images of these juxtapositions. There is the fake Viagra – which we took before we came on, so we will let you know if there is any effect – and the meteorite. I like the fact that you can hold the fake Viagra in one hand, and then a meteorite in the other hand, because that’s some sort of messing with your brain basically, I felt. It was certainly messing with my brain. I wanted those bizarre juxtapositions which on the whole you don’t get in museums, because things tend to stay in their rightful places. I wanted things to be mixed up and meet each other, basically, and for an energy to exist between them. RR: On some level would you say this project was a portrait of Finnish culture? JD: Possibly, but very incomplete. It is actually another thing as well. It is about taking history and culture and artworks, some of them we can consider as works of art, into places that don’t necessarily have any of those things. It is almost taking the battle to the enemy, in a sense. I know that sounds odd. I hope there is no one here who runs the shopping centres, but, in a sense, that culture is almost taking over. So you know it is a war basically, it’s an image of war, and it is a way of taking these objects into hostile territory. RR: And why would you say that’s hostile territory? JD: I’ll tell you why, there is a show on at the moment at the ICA in London, and in it there is a 17-minute video by Coca Cola for internal consumption, us70


ing someone we both know who does illustrations of meetings, and it is about their strategy for their brand, and about how they want to dominate culture with their brand. All done in a very nice way, it is so mean in what it wants to do. Basically they want to take over art and culture and music for themselves, for their brand. And the video says this very honestly and with a smiling face. I only saw this last week, and that made me realize maybe this is why I have done this project, because of things like that. I don’t know if that answered your question, by the way. RR: Well, I think yes, by saying the shopping mall is a place where corporate culture reigns, and this is a different type of culture, a collective culture. JD: Yes, and also in this IHME Project the banners we had made, those beautiful banners, they were handmade, and they are very beautiful things, and there are not many handmade things in those environments, if you think about it. RR: A really important part of this experience to me seems to be the fact that you can talk to people – it is not just that the objects appear in unexpected places, but there are people there you can have a conversation with about it. The people doing it who I spoke to said that they also learned a lot from the people they were meeting. Apparently, one person had a better device for stealing coffee beans from coffee sacks, and wanted to share that information with them. People knew about things they didn’t know about. So it seems like in some way there is this huge source of public information that museums ignore because it is not from experts, which could make the whole experience of going to museums much more interesting. JD: Yes, there is a reservoir of experience and talent, and I have always felt that people are historical objects in themselves, with their experiences, and what they have done and what they have seen. So they are history. And also when you do anything in the public realm, which I do a lot, it has a random quality to it. You don’t know who you are going to meet, literally. So in the railway station you can get homeless people or people who have been drinking a lot or are on drugs, and then you get retired people in the shopping centres, and people who are sick in the doctor’s office. There’s a picture you saw of a child very reluctantly looking at something he is being shown, the child didn’t really want to see it because he was sick. It is just who’s next, who’s going to come next and say something and do something, which is exciting. It is actually very stressful as well, having done similar projects, because there is a totally unexpected quality. Whereas in the museum you sort of know the kind of person that is going to come in, more or less. RR: Jeremy, before this IHME Project, when you had the British Pavilion in the 2013 Venice Biennale, you also had some objects that people were allowed to touch. That was one of the first times that you seem to have this public platform, where people could talk to you about the object and you could touch it. JD: I took the idea from the British Museum, where they have hand axes that you can hold, under supervision, and I thought I’d like to do that in an exhibition. In Venice I had an axe head and a hand axe, and a William Morris block. It went very well, people were queueing up to look at objects and hold them 71


IHME-teos 2015: V채채rennetty Viagra-paketti ja kivimeteoriitti / IHME Project 2015: Fake Viagra pack and Stone meteorite. Kuva/photo: Jeremy Deller

72


73


and I thought, that’s interesting. I knew it would be popular, but didn’t know it would be this popular. Also, people thought they are fakes, because they could not believe they were allowed to hold them, and what’s interesting is that a lot of these objects don’t have huge monetary value, but they have huge cultural value, so people were afraid to touch them because they were so old. How can I hold something that is 5000 years old or 300 000 years old? It is getting over that taboo of holding objects, and I saw it worked well in Venice, so I thought I would like to do it in a more unrestrained environment, less controlled, more random and less announced, where people aren’t thinking about art and biennales and… Where people are thinking about their shopping list, or what they are going to buy or, you know, all those things you think about in a shopping centre. The last thing they know they are going to do that day is hold some fake Viagra or a hand axe. RR: The project that I also think of, an earlier project, that had a similar kind of logic behind it, was It Is What It Is (2009).1 When you took a car that had been blown up in a truck bombing in a Baghdad market, and you drove across the United States towing this car behind you, with an Iraqi citizen and a former soldier from the war, a US soldier. And you stopped in shopping malls and places like that, and talked about what this object was. JD: I did do that and, in a way, it is a giant version of this, but with an object that is obviously hugely contested. You know, the meaning of it is massive, and it is a very recent object, but it looks ancient because it is a blown-up car, the bomb was not in the car, but it had rusted. This big rusty object that could have been dug up out of the ground from 10 000 years ago. Yes, it was a version of that. RR: Then also such an important part of that project was bringing this car to places where it would never have been seen, and having these two people, who had been there and had a personal experience of Iraq, talking about their experience rather than talking the official… JD: Very personal experiences, so that was important. And again, talking about the idea of who’s next, the random nature of public art. That was an extreme version of that too, because we had a very difficult, controversial object – let me put it like that – and we were very worried that we would be physically attacked or verbally abused, at least. We were worried initially about that object, but Americans are actually very polite people and they were very interested in it. RR: What did you think the nature of the attack would be? Because it was very…, there was no official, political statement that you were making with this project. 1 “It Is What It Is started as the idea to create a mobile museum of the war in Iraq that would tour the US. Finding material for the museum proved difficult, until we were offered a car that had been used in previous exhibitions. From this car, used as a centrepiece, we constructed a room in the museum where the public could meet and talk to people involved in the conflict in some way. The idea was then taken on the road; we towed the car from New York to LA, stopping off in 14 towns and cities on the way – a classic American road trip route – accompanied by an Iraqi citizen and an enlisted American soldier. It was presented in as neutral a way as possible, which puzzled a lot of people. But it meant that the public were more likely to talk to us, because they weren’t scared of being dragged into some sort of political arena. Sometimes these conversations went on for hours. The car was subsequently donated to the Imperial War Museum in London.” – Jeremy Deller (www.jeremydeller.org)

74


JD: Not officially, no. But just having that piece of evidence there from that war might have sent people a bit crazy, people who perhaps had post-traumatic stress disorder, whose husband has been killed or whose brother lost his leg or… You just don’t know what that would trigger with people. In some people it did trigger memories. There was an Iraqi doctor we met, who was a student and he said, “when I look at that I can smell burning bodies,” and it was awful. You know, he spoke to us and there were other people who said similar things, soldiers, former soldiers. Again it is about the power of the object and what it can do. RR: We also had this car in the exhibition in your retrospective exhibition in the Hayward Gallery three years ago2 now, and we have all seen images of blownup cars on television and in the newspaper, but seeing the actual physical object is a very different experience. You seem to be someone who actually has faith in that capacity, that we still have this capacity to respond differently to physical things. JD: Yes, but, I mean, it is a big object, when there is an explosion, the air pressure changes, so the car was crushed. Large objects interest us. Again, it goes back to the idea of curiosity. In Britain you are more or less insulated from the war. You rarely see anything or even meet a soldier if you live in London and move in certain circles. RR: Also I think, for me, just to see how much that steel had been transformed and misshapen by the power of that blast. It gives you a real sense of the violence that you don’t get from looking at the image. JD: In the UK, maybe it is the same in Finland, you are not allowed to show dead bodies on TV, you can’t do that. In very rare circumstances, there are very strict guidelines on taste, about showing dead bodies. So, often, they show a car that has been blown up, so the body and the car become interchangeable in terms of the iconography. RR: Now, I have a few questions, just to move on to the 24-hour rock-movie marathon. JD: I thought I would share a little clip, or do you want to have… RR: No, let’s have a clip. JD: I want to show a clip which was in a way the inspiration for the 24 Hour Rockshow. It is a film we showed here, but maybe Ralph and I will talk a little about the clip. It convinced me that it was a worthwhile thing to do, when I watched this film. RR: I must have seen this film a long time ago. JD: I have seen it a number of times, but I watched it again and realized, as an older person, that it is actually like a horror film. 2

Jeremy Deller’s first retrospective Joy in People (2012) was exhibited at Hayward Gallery, London and was curated by Ralph Rugoff.

75


24 Hour Rockshow: Tiina-Maria Aallon piirustus / 24 Hour Rockshow: drawing by Tiina-Maria Aalto. Kuva/photo: Veikko Somerpuro

76


77


RR: Are you going to tell us the film’s title? JD: It is called Gimme Shelter, and it is a clip of the band, the Rolling Stones, playing a song Under My Thumb. This is actually one of the funniest parts of the film, if you can believe it! It shows a Hells Angel having a bad reaction to acid. I remember very clearly, and I just thought, that’s an amazing shot. Someone holding a shot for two minutes, which is very unusual now in terms of concert films, and just understanding they had something very important. The whole film is so subtle, really beautifully made, and taking the culture very seriously. The band is filmed from behind, because obviously it looked too dangerous to be in the audience. So the audience are filmed through the band, which is unusual. That really is one of the key moments in the growing up of rock music as an art form, taken very seriously by very good film makers. I was very impressed by that. RR: This is, of course, a moment when, for a lot of people, cultural historians in the United States. It is one of the defining moments that ended the kind of hippy era. When the hippy dream went bad… JD: With that concert? RR: Yes, the Altamont concert, with the murder, and with the fact that the Rolling Stones hired Hell’s Angels for their security for the concert, a gang of motor cycle thugs, really. JD: It just shows how people just didn’t really know, what they were doing. Also they did not know what they had and they thought they could get away with behaving in a certain way. It’s almost like an art form in its infancy, you don’t know what the rules are, so you are breaking them. Not even breaking them because there aren’t any, and that’s an interesting moment. RR: It’s interesting, too, because Woodstock had already happened, and that had been a success. That had been much more of an improvised thing, and this was very much about the Rolling Stones wanting to have their Woodstock, and it was more of a corporate event in some ways, with a lot of compromises made down at ground level. JD: It was free though, which was important. Probably the Rolling Stones wishing they had played at Woodstock, and perhaps had turned it down, because they were not paying enough money, or whatever, and thinking we can do it on our own, like you said, and it going horribly wrong. The whole film is absolutely full of dread and horror, and it just gets worse and worse. That’s why I said that piece with the Hell’s Angels is actually a piece of light relief in the film. RR: There is a lot of business shown in the film, they try to secure property rights, all kinds of rights. JD: There’s that big lawyer there. That access, it is quite unusual. You probably would not get that now, a camera in a room where lawyers are working and trying to work out money and bail bonds, and all these sort of things... Again, it is just before people realized that you should not actually be filming this kind of 78


thing. People were there with cameras, thankfully. RR: Your interest in this film is partly... It’s not just about the music? It’s about the kind of cultural history that is captured in this film. JD: Yes, it is absolutely this, and almost every film we showed had something of that in it, it wasn’t just a straight concert film. There were films about the people’s ideas at that time, how they were speaking about things, how they were approaching this art form. Also, the kind of casual racism. Wattstax is a very good example, about a black-power moment in American history. Of course, it is a reflection of white history, rock music contains history in it, and it is history in itself. Those films just reveal so much, and the older they get, the more unusual and exotic they become, because the world seemed so strange, even 20 or 40 years ago. RR: I noticed most of the films were from the 1970’s and 1980’s. Do you think they have stopped making good...? JD: It is quite difficult to get certain films. We tried to get We Sold Our Souls for Rock and Roll, a film made in 2000 of an Ozzfest by Penelope Spheeris but it was not available. It’s a pity as the film is a classic festival backstage/frontstage document. There was probably more money to do this kind of filming when rock music was at its height in the 1970’s and 80’s. RR: Indeed it seemed like a lot of the films have a tragic aspect to them. JD: Absolutely. We saw the Johnny Cash prison documentary this morning, which is a film about a concert, but it is actually about death row. RR: And another film we saw this morning, the last film in the series, was a concert in a mental hospital by a punk band... JD: ...called the Cramps. That hospital was closed in the 1980’s. It is an amazing film, because of this connection between the audience and the band, and the question of what is madness. As in a way, rock music is a form of madness you could argue. Even though the music is quite aggressive, there is an understanding between the band and the audience, which is unusual. There is almost no barrier between them. RR: Well, it was hard to think of many other bands who would have behaved like, say, Lux Interior, the Cramps lead singer, was behaving, who would let people in the audience take the mic and start singing. JD: Wailing, wailing on the mike, a primal voice solo which isn’t singing. I feel he understood the patients, and they liked him, and so there’s a fascinating dynamic between the audience and the band. A lot of these films concentrate on the audience, and that is almost where the most interesting material is. People talking, and the language they use. You almost need translations for some of the words they are using, and that was only 40 years ago. RR: I think, with this 24 Hour Rockshow, it seems you are doing something that 79


you do in a lot of your art projects, where you are actually taking one cultural phenomenon and linking it to a much broader field of culture and history. Maybe this was something that started with one of your earliest projects looking at rock ’n’ roll, because you have done many. A project called The Uses of Literacy3 (1997), where you put in some advertisements in some music magazines and fanzines, asking for the fans of the band called the Manic Street Preachers to submit materials to you, artwork, writing, that was inspired by the band’s music. JD: Yes, I started the project in 1996. RR: …where you were curating a show of the fans’ work. JD: I was curating an exhibition of the work by fans of this band. I was trying to put on a contemporary-art exhibition of work made by teenagers, who shared their love of this band. I did it because I was interested in the band, but also the fans’ relationship to the band. Speaking of the 24 Hour Rockshow, I really did it because I wanted to see the films big. It is something I take really seriously, this kind of material and this music. I won’t say I know a lot about it but I have a knowledge of it. It is something that is really important to me personally, to see this material, to take it seriously, and to project it well and have a nice sound system and treat it with a respect. RR: I was thinking this morning, there isn’t an interesting museum of rock culture, of rock music and the history. You have things like the Hall of Fame, but nothing is really looking at the culture and the connections between it... One of the reasons you were interested in the Manic Street Preachers was because of the wide range of culture references and historical references in their song lyrics, right? JD: Yes, they are an intellectually ambitious band, so I knew the fans would be making and doing things, and writing things which might also have that ambition. You can’t do that with every band. But you are right, there isn’t really, it’s either a sort of Hard Rock Cafe interpretation of rock culture, and I haven’t been to the Rock n’ Roll Hall of Fame, but obviously rock history and world history are entwined, and sometimes they meet, and those times when they meet are interesting. I am always looking out for those moments, and that’s a sort of transformational thing the rock music did. It did for the last half of the 20th century what Freud did for the first half, in a sense. It liberated people’s minds and their bodies, I believe. I really seriously believe this... RR: If we can give Freud the credit for doing that…

3

80

“This was an early curatorial project, an examination of a kind of folk or vernacular culture, so it was a lot of things at once. I handed out flyers inviting fans of the Manic Street Preachers to make art for an exhibition that was going to be staged for one day in Norwich. This was a pre-internet, fanzine era, but once the word got around, people started sending me all these artworks through the post. The art in the show was made during a specific moment – before these young people might go to art college, where they’re basically discouraged from making this sort of work, as it is not important or significant. After that this material potentially becomes embarrassing, when it shouldn’t be. It is like catching these artists in their purest form.” – Jeremy Deller (www.jeremydeller.org)


Jeremy Deller: Uses of Literacy (1997). Kuva/photo: Jeremy Deller.

JD: Well, maybe he didn’t do that, but at least he was interested in liberation and sort of exploring your mind and yourself, really, and I think rock music was definitely able to do that in a mass way. All you have to do is look at footage of teenagers in America watching Elvis, or then later the Beatles, and the Beatles liberated America, they invaded America. It is why they call it the British invasion, because it was an invasion of liberation. RR: For a long time, I think pop music was something that contemporary artists didn’t want to touch. It was seen as entertainment, and it was not something people wanted to look at seriously. But you belong to a generation of artists who really started to look at the history of pop music, and to make artworks about pop music. And to try to use art as a way to open up different ways of thinking about pop music. JD: It’s to do with my age, and also with the fact that I never played in a band, really, or played an instrument. So, it is a way of being close to something you really like, and being able to be around it and immerse yourself in it. It gives you a reason basically to be with musicians, or to look at things, look at films online, and be around it. It is very simply a way of showing people how much you appreciate something. But you are right, it is more than that, obviously, but it was something when I was growing up, rock music or popular music was a dominant culture for young people. It was almost the only culture for young people. Now, there are many other distractions, so music has become just very similar to a lot of other things.

81


RR: And, of course, a lot of art bands came from art schools. JD: Some of the greatest British bands came from art schools, of that era, you can’t even mention a band in which someone didn’t go to art college, from 1960 to 1970. It was a very fertile ground. When you think of Bowie, and you go back to the Beatles and the Rolling Stones and the Who and so on... And the Kinks, they all had members who were in rock bands, and who were very culturally and intellectually ambitious, but knew that they would not survive, maybe a class-ridden British society would not take them seriously as artists or great thinkers or poets. They knew they could do something with music. RR: Another one of your early works, Posters (1994-96), about rock is a series of posters for exhibitions in places like the National Gallery, Tate Britain or the British Museum. Exhibitions devoted to people like Morrissey, Shawn Ryder, David Bowie or Keith Moon. Maybe history has caught up with you, because now there is a David Bowie exhibition that seems to be travelling around the world and was just in Paris. JD: And there is a Björk show. RR: That’s right, a Björk show at the Museum of Modern Art in New York. Has your vision of art museums taking rock seriously come true? JD: It has partially come true. It is funny, because when I made those posters in 1995, the curator, Hans-Ulrich Obrist, said to me, “One day, we will be doing shows like this, because museums will have to do these shows,” and it has begun. But whether they are any good or not, is another matter. RR: Did you see the Bowie show? JD: I did, but I would have done it differently. RR: I think you made a mistake, perhaps out of modesty, in not including your own film, Our Hobby is Depeche Mode (2006),4 in this 24 Hour Rockshow, because I think it is one of the best recent films I have seen that has to do with pop music. It is a film that really focuses on the fans of the band, in fact, the band never makes an appearance in the film. Is that right? JD: They didn’t want to be in it, even though they were paying for it...which was convenient. Our Hobby is Depeche Mode was probably the emergency film if we’d lost a film in the festival. We were programming up to last week, because we were losing films, some very famous films about music are basically unobtainable. There are always legal problems with music as well. What’s interesting about that, this idea about history and music, is that in the late 4

82

“A friend of mine, Nick Abrahams, told me that Mute Records were looking to make a film about Depeche Mode for an anniversary ‘greatest hits’ package. And either he or I or both of us suggested that we do something about their fans, as you hear almost mythical stories about their Eastern European fan base, particularly in the 1980s. We went to Mexico, the US, Germany, Romania, Brazil and Canada – all in under three weeks. In Russia, 60 fans met us at the airport and basically kidnapped us for two days, which was brilliant for the film. The story from Eastern Europe was massive. The fans appropriate the band, they do their own thing and have a laugh; it’s not clean, it’s messy and it’s chaotic.” – Jeremy Deller (www. jeremydeller.org). IHME Contemporary Art Festival presented Our Hobby is Depeche Mode to the Finnish public in 2011.


1980’s in Russia and the Eastern bloc, Depeche Mode were as big as Guns N’ Roses. People would gather in thousands, literally, on the birthday of the lead singer, and discuss him openly with other fans, and we have footage of this in 1991 in Moscow. They literally, soundtracked the end of communism, the end of the Soviet Union for millions of people. When they go to Russia or Poland, or what was East Germany, the reaction is more like Elvis and the Beatles and Bob Dylan arriving at the same time. That was an interesting story, about how culture and music maybe assisted a little bit to end communism in Europe. RR: For me, some of the most incredible things in that film were documentations of some of the responses by different fans to the band, and in particular there was a, I think there was an East German family, that spend their holidays re-enacting Depeche Mode videos. JD: They dressed up their children as characters in Depeche Mode videos, because the videos were actually full of characters, and creatures. The lead singer in Depeche Mode is called Dave, they have two children: Dave and David. Anyway, they dress the kids up, and the husband dresses up as well, and they re-enact the videos for fun. The other fans cannot bear them, because they don’t take the band as seriously as they should. Actually, they are having a lot of fun with the band, which is very important. The title of the film is Our Hobby is Depeche Mode and it’s a line of the mother of the family. She says, “Some people support sport teams, but our hobby is Depeche Mode,” and, if you think about it, people go crazy about sports, grown-up people, maybe people in this room, which is fine. But people think it is weird when people are into bands. RR: I think part of what that film focuses on, though, is that the fans aren’t passive, they are not passive consumers of this culture. They are making their own culture and response to it. JD: The best fans are those, yes. RR: Which is a theme that goes back to The Uses of Literacy. JD: And poverty is a spur, or not being able to see the bands, not being able to get the records, hence in the Eastern bloc. People would just do drawings, they could not get hold of photographs easily. They’d make a T-shirt and a banner. So all of that, where pop art meets folk art, is a very productive place. For me, that’s what I love more than anything else. RR: Where was the young woman from who had done a graphic novel featuring Depeche Mode? JD: She was from St. Petersburg. She made a whole comic based on the four members of the band, and her marrying one of them and the escapades they have. They are all quite sexy looking, but there is no sex as such, but romantic love. It is an amazing book. RR: Do you consider that to be a kind of contemporary folk art? JD: I think so, I don’t know what else you could call it. The film is full of these 83


things, but also different reactions of different fans. You can think of it as kind of a reflection of national characteristics. So for the British fans, we went to a church in Cambridge, where they have a service for goths, and the priests conduct this service where they play gothic bands instead of hymns. They take the Communion listening to these very gloomy bands and so on. Whereas the Mexican fans just love the symbolism and the melodrama of the lyrics. RR: There is definitely a kind of ritualistic side to a lot of rock, that is not that far from the church. JD: It is not. You are right, it actually goes to pre-church. There is lots of fire… RR: Shamanistic performances. JD: Exactly, repetition, the noise, drumming. RR: In your film I think for me the most memorable character was a British guy who was homeless and had lost his job and was living on the streets and had been on the streets, I don’t know, for five or six years, when somehow he ended up at a Depeche Mode concert. Right? JD: Yes, he is a big fan. He lived under a bridge, and he got a ticket for the concert, I don’t know how, maybe he was begging and got the money together. He went to a gig and it was sort of a life-changing moment for him. RR: He talks about the experience of communion with all the other fans in this concert and with the band. And it was like a born-again religious moment… JD: Absolutely. RR: …it changed his life around, he kind of re-joined the world, got a job… JD: He is a writer now. RR: All from seeing a pop concert, right? So there’s that kind of almost therapeutic effect. It is something that maybe used to be associated with religion, that you could be saved. And this guy was saved by rock n’ roll. JD: My parents are religious with a very small r – and for them it is about being around like-minded people, friends. There is this social system. And if that’s a definition of religion, then a band or a football team or whatever, is not so far away really, is it? RR: One of the few artists from the 1960’s who took rock music seriously was Dan Graham, who made a film called Rock My Religion which looked at some of that connection between rock and religious performance. JD: It really is one of the most influential art works, because so many video artists have taken from it, I have taken from it, Mark Leckey has taken from it. It is mix of archive and spoken word and music, and the way it is edited. It is very rough, because it is all done on video. I mean it is a very, very affecting 84


Depeche Mode -fanit Pietarissa / Depeche Mode fans in St. Petersburg, 2006.  Kuva/photo: Jeremy Deller

film. I saw it when I was about 19 on TV, and I just couldn’t believe what I was watching. The incredible footage on it for example, Jerry Lee Lewis playing surrounded by a groups of boys banging on his piano, going berserk. RR: Yes, that was part of Dan’s thesis, which I think was a pretty original idea at that time. One of the roots of rock was from religious revivals in the early 20th century, when they took hymns and really ramped up the speed, the excitement and the rhythm. It became something that would make your body shake. JD: Probably a lot of stamping and… RR: A lot of stamping, trying to build up kind of hysteria, where people might suddenly be seized by the spirit and start talking in tongues. JD: Well, you talked about religious revivals. In America, when you turn up in a town, you put up a tent and you put on a concert or a service, and then the next day you go to the next town. It is basically what a band does on tour. It is very similar, and also very similar to what we were doing with the car, taking a car around America. You’d be there one day, and then you would be gone, and the public has this memory of something. I saw a documentary about brainwashing and the techniques used with lighting, repetition of sounds and words, fire, and participatory chanting and so on. Repetition was really important. RR: The rhythm is really what rock music is about. And I am curious, because I 85


IHME-teos: Rikkikiisukide (Luonnontieteellinen keskusmuseo, 100 milj. vuotta) Kauppakeskus Kaaressa / IHME Project: Iron-pyrite cube (Finnish Museum of Natural History, 100 millions years) in the Shopping Center Kaari. Kuva/photo: Veikko Somerpuro

86


87


know some artists will say that any rock criticism that is dealing with lyrics is completely missing the point. That rock is just the experience, it is very much about rhythm. JD: When you think of some of the greatest rock songs, when you look at the lyrics on a page they often don’t make sense. But once they are set to rhythm, there is a connection. RR: This kind of music, which is about moving your body and shaking your body, and changing your physiology and then your mental state as well. Through physically shaking, in a way. Seems like it is at the opposite end of the cultural spectrum from an art experience, where objects are static, you are supposed to be contemplating something in that stillness. JD: And you are meant to be grateful in a way for this offering. RR: And detached from it somehow, too. And rock n’ roll is about ‘clap your hands and say yeah’, the audience is always a part of the show somehow. JD: It all goes back to the idea of going to a museum to look at people. You often go to concerts to look at people and see how they behave. How well or badly they behave, I am always interested in that. Having said that, I find people very annoying on the whole, in concerts and in general. RR: Let’s have questions if there are questions. Audience: Hi, thanks. I am interested to know how you came up with the objects. Did you actually go to the museums and see them, or was there just a list you can choose from? JD: We went to museums and they were prepared for us. You can’t just go to the museum and borrow some of the objects and take them to the shopping centre, obviously. We explained what we were doing and what kind of things I was looking for. Sometimes you enter the collections and just wander around, but these objects had to be a certain shape and a certain size. They could not be really fragile, but actually there are some fragile things there, so that also happened. They couldn’t be super valuable either. When you see something that is really interesting, not only because of how it looks, but because of what it actually says about this country or human behaviour. For example that coffee stealing device, I don’t know if you have seen this item which was used to steal coffee. That’s a really simple-looking object, but there was a story behind it that was intriguing. The guys used to work in warehouses and they had special pockets in their trousers, and they stole coffee because it was so valuable. These stories are intriguing and are about human. We had no resistance from any museums we approached. They were all very supportive and happy, and went out of their way to help us. Luckily it was really straightforward. RR: Do you think museums should do this on a regular basis? Like once a year, have a moment like this. JD. I really think it could be quite fun to go somewhere and see things you were 88


not expecting to see. I think the best thing is when you are in a place and you don’t know it is going to be there. The unexpected element. Why not share your collection around once a year or for a week. It is like busking, isn’t it? I love busking, I love hearing buskers sometimes. There is one in Manchester, an African guy who plays the kora, and you hear him before you see him. You can hear it a long way off, and it totally changes your environment. Audience (Riikka Stewen): I was wondering about the comment on the experience of the objects being seen differently in commercial centres… Were you at all concerned that the relationship between the commercial centres and the actual objects and the museums that they come from? Were you concerned that the logic of the objects will be kind of subsumed into a logic of commerce…? JD: The objects had to go where people were and you see people in shopping centres. Shopping centres are actually a very good idea, because there are lots of people passing through. You could have done it in a hospital or in a prison, that would have been an interesting place to do it. But shopping centres, for practical reasons, seemed a good idea. Also, like I said, I was trying to take the battle, take the fight to the giant in a way. Maybe I was exaggerating, but it is about making an intervention. Audience: You talked about the relationship between the rock bands and the fans, and I was curious to hear a little bit more what you think about the relationship of fans and art, artists. JD: I am more interested in the relationship of fans of art, fans to art, like art-­ lovers. I like that term. Fans of artists, well, that’s OK. My mum is a fan of artists like David Hockney, very big, famous artists. If that means they like the art as well, that’s fine. I was a fan of Andy Warhol as a young person, and still am in a way. There is nothing wrong with that. But then you get into that territory of artists that are like rock stars, superstars, or being an asshole basically, which hopefully I am not. RR: No, definitely not. But being a fan is an interesting state, I think. Sometimes we associate fandom with a kind of mindless devotion. It is almost like a blind religious worship. Most artists I know are fans of art. That’s why they get into art themselves, because they love work by other artists, they are fans of those artists. What a fan has, more than being a non-fan, is enthusiasm. They are really enthusiastic about this one thing they love. And some fans are just very creative. I mean you seem to make a lot of work from your own position as a fan. JD: Absolutely. RR: …fan of music. JD: Yes. Why make art about something you don’t really like or you are not happy with, or that you don’t understand? Maybe you should do that, but I take the easy route, just trying to do things because I want to be around a certain kind of person, or I like this kind of thing.

89


RR: Well, not all the time. You couldn’t say that about It Is What It Is, the piece with this bombed-out car. JD: No, but I was sort of low-level obsessed with the war in Iraq, as I am sure most people were. Maybe my work goes half away: half of it is being really into something, the other half is being fascinated and repelled by it. RR: It is also what people make, what Jeremy calls contemporary folk culture. People who are not trying to exhibit their work as a profession, but still make objects, and they make things that Jeremy and another artist have turned into an archive of objects. JD: Yes, a collection really. The collection of folk art from Britain. But I am not a collector as such. You just follow your nose in a way. RR: These kinds of amateur cultural producers who you have in the Folk Art Archive5 (2005), people who are doing what they do like a fan, out of enormous enthusiasm and love for what they are doing. JD: Yes, we had them in this project. The person who made the banners that you saw, the banner that came in with the IHME Project, is someone I work with. He makes trade-union banners and he makes political banners for the left. Not many people make banners for the right, really. He makes these banners, and that’s folk art with a purpose, with a practical purpose. RR: You use the term folk art to distinguish it from the professional art world or corporate culture. JD: Yes, very uncorporate. I mean you also get into these problems with definitions. It is always a problem. Is it craft, is it folk art? Audience (Susanna Pettersson): You started the conversation with a notion, a reference to the cabinet of curiosities. And thinking about the time of the Renaissance, when the collections and objects were always linked to knowledge. From that knowledge there is a wonderful link to the choices you made from the Finnish museum collections, a set of objects that you chose to exhibit. You also decided where to take them, into the shopping malls and centres and into public places to display them, to enable the encounters etc. So my question for you is how much did you actually follow the encounters on site, did you talk to the people, and what happens next? There were thousands and thousands of people encountering the objects in surprising environments. Do you work further with the material, or what is the process? 5

90

Folk Archive is a vibrant, visual account of contemporary popular British culture by the artists Jeremy Deller and Alan Kane. Bringing together drawing, painting, film, performance, costume, decoration, political opinion and humour, and some astonishing objects. Folk Archive celebrates activity from a vast range of British pastimes and pursuits, and demonstrates that folk art in the UK is both widespread and vigorous. The creation of Folk Archive provided an opportunity for a cross section of the community to have their work shown in an art gallery for the first time and includes work from prisoners and community groups, gurning and barrel rolling participants, Notting Hill Carnival troupes, protesters, pop fans, bored teenagers, villagers and the homeless. Treading the fine line between art and anthropology, Deller and Kane have selected over 280 elements to form an archive which provides a snap-shot of the state of contemporary folk art in the UK. It represents both artists’ long-term interests in creative practices and artefacts from outside the traditional art world. Collated over six years, Folk Archive was acquired by the British Council in 2007 and is now available to be shown to the general public in the form of a self-contained touring exhibition. (www.jeremydeller.org)


Jeremy Deller: Acid Brass, Williams Fairey Band at Manchester Airport, 1997

JD: The project was on for a week and I went for the first two days and met most of the people, and looked at what they were doing. But I didn’t want to get involved and be there every day and just hang around. Because basically I have done my work, and if I was present there, I’d be getting in their way and telling them to do it differently. I just let them get on with it. Actually, I try not to think about the effect of the project. Do you work for a museum by any chance? Yes, I thought you did. Because that is something you are probably more interested in than I am. Who knows what the effect would be, it might not be immediate, it might appear in ten years’ time. RR: In a way it sounds like you are saying that’s not your responsibility. As an artist, you are making the work and you are not trying to change the museum culture… JD: No, and I can’t really administer what happens afterwards. You are starting something and it is for someone else to tidy up the mess. Basically, artists are very good at making messes, but not very good at tidying them up, I suspect. I am certainly like that at home. Audience (Tuula Arkio): Jeremy, could you tell us how you see the role of the artist today? JD: That’s a big question. The artist is many things. It is like saying what’s the role of the writer. There are many different kinds of writing, many different kinds of art. I think you are meant to interfere with things and maybe confuse 91


IHME-teos: Kampakeramiikkaa (Kansallismuseo, n. 3000 e.a.a.) Kauppakeskus Kaaressa. Piece of comb ceramics (National Museum, c. 3000 BCE), seen in the Shopping Center Kaari. Kuva/photo: Veikko Somerpuro

92


93


things a little bit, to misbehave, to stir things up, as we would say, stir the pot a bit. To be a little bit irresponsible, and do things that other people might want to do, but are not in a position to be able to do. I think that’s the best I can do. Ralph, do you have…? RR: Well, I think we look to artists to provide other kinds of perspectives on experience, on our world and our life, and ourselves in that world. And you do that by having to do things that are unpredictable, that make us see things and make connections between things that we don’t normally connect. And I think you do that in your work in many different ways, by drawing connections… Maybe in Acid Brass, another work of yours that involved music, the performance where you worked with a traditional British Brass Band, which play kinds of union songs and traditional songs, and had them play some acid house anthems. JD: We actually did that performance in Helsinki on Friday. RR: Really, there was an Acid Brass performance? JD: Yes. RR: Fantastic. JD: It was in the bar. RR: It is such good music. And that came out of thinking that related the history of raves in the 1990’s in Britain to deindustrialization, particularly the end of coal mining, and strikes and the end of unions under Thatcher. This was not a kind of casual association that you came to. JD: It is again the idea of music being linked to history, you can’t separate them really. They are very tightly connected, sometimes they are even closer than you might think. That piece is about the musical history of Britain over a hundred years, changing music, but also politics and technology and culture, society. RR: It is funny that no one will complain if an art museum puts on an architecture show, and yet for contemporary artists pop music is for the most part much more important and influential than architecture, right? JD: Well, it is slightly more democratic as an art form. RR: People can get Master’s degrees in cinema studies, but I don’t know if there are any courses in any university that are about pop music, where you could actually get a degree in pop music. It seems like that culture is just as important, as is film. JD: I think there are probably studies in popular culture, so they probably do exist. RR: If you want to have a degree in Depeche Mode… 94


Audience: You said you are interested in going into museums and shops to see people. Museums and shops are interesting in a sense that you can go and see. You can wear a mask, you don’t have to confront the people. The same with a rock concert, you can go and enjoy it, but you don’t have to reveal yourself. You said that you don’t like people. Could I interpret this as that you don’t want to take off your mask? JD: Me, personally? Audience: Yes, you want to stay, so to say, hidden. JD: Maybe, yes. I have always been someone who is observing rather than taking part, which is weird, because a lot of my work is about taking part. I have sort of a dread of it, so in a way I try to make work about it to cure myself, my reluctance to take part. Like in sports, even as a child I was not very good at taking part. So projects like this are kind of self-help in a way. Audience: Hi, I was just wondering about your relationship to making history real again. What do you think is the value of putting people to re-enact a mining strike or to touch objects? JD: This is a work of mine where I re-enacted that.6 A confrontation between police and striking miners, with a thousand people, using the people that had been there and the members of re-enactment societies, too. I did that because I just thought it was something that needed looking at again. And it was a good way of jogging people’s memories. It is like re-enacting a crime scene. When there are very violent or very unusual crimes committed in the UK, like children being abducted, the police will recreate the scene. Not the crime itself, but like what leads up to it, to jog people’s memories, and so I was trying to do that with that piece. With this piece it is different. It was just really about holding something, and trying to get into the mind of the person who made it or used it, by holding it. That’s one idea. It is a piece of time travel, maybe. Audience (Hanna Johansson): I actually started to think that you have not talked at all about your work as a curator, and here on Friday we had a discussion on artists as curators. I think you said on Friday that you actually want to keep separate your work as a curator and your work as an artist. Now, I started to wonder that could you maybe tell us or try to explain where is the borderline. I mean, because I have difficulties to know whether this Rockshow, for example, is your work, or have you worked as a curator here? JD: It is not my work. I don’t think you can say it is my work. It is an idea, but it is not a piece of work at all. Some artists might claim it is an art work. In a way, the 6

“In 1998 I saw an advert for an open commission for Artangel. For years I had had this idea to re-enact this confrontation that I had witnessed as a young person on TV, of striking miners being chased up a hill and pursued through a village. It has since become an iconic image of the 1984 strike – having the quality of a war scene rather than a labour dispute. I received the commission, which I couldn’t believe, because I actually didn’t think it was possible to do this. After two years’ research, the re-enactment finally happened, with about eight-hundred historical re-enactors and two-hundred former miners who had been part of the original conflict. Basically, I was asking the re-enactors to participate in the staging of a battle that occurred within living memory, alongside veterans of the campaign. I’ve always described it as digging up a corpse and giving it a proper post-mortem, or as a thousand-person crime re-enactment.”– Jeremy Deller on Battle of Orgreave (2001) (www.jeremydeller.org)

95


objects that I selected to go to shopping centres and other places, that is a form of curation, that’s a selection of objects. More selection than curation, actually, there is a bit of curation involved. What I am just trying to say is that, when I do an exhibition, a traditional exhibition, like the William Morris and the Andy Warhol one,7 I am not claiming it is as an art work in its own right. It is just an exhibition. Paula Toppila: Hello, my name is Paula Toppila and I am the executive director of this festival. I could answer the question you posed earlier about the future of this project, what happens. Because it is not a continuation of the project, but it is a continuation of the process, always, for us. Afterwards, we have feedback meetings and, for example, now that we have collaborated with seven historical museums, we will meet with them and, together with the stewards, the 15 people who met all the 5500 people during one week. We really want to share that experience with the museums, if they want and I think they are really willing to develop their audience work, how do they work in the museums and how do they expose the objects to their audience, can they find new forms to do that. So that’s a very important question actually, and it is important that we pass on this knowledge that we were gathering during the project. But it is another thing, it is something that was born along the way, but it is not a continuation of Jeremy’s work as an artist. Audience (Christopher TenWolde): My field is archaeology, and I suppose that between archaeologists and artists, we are the twin sources of most of the population of museums. One of the most frustrating things about my field is that we have spent a lot of time excavating ‘things’ – but we can’t excavate experiences. You can’t dig up a smell, or dig up a sound, so we have to fill all that in. The process of filling all that in is experiential, so it is a step beyond the scientific – you have to tell a story regardless of how well it is founded in facts. And so, I would like to just make a remark, that this is what I find so valuable about this type of interaction, especially between community-based art and the populations of museums. It brings this experiential story-telling element back into these dead objects. We try to restore some of the life of these things that really lose so much when they are taken out of the ground and put in those glass cases. JD: There’s one thing before we finish and I think you are totally right, because holding is a sense, isn’t it? That’s one of the important things, and you made that connection. What I think is quite funny. If you think about some of those axe heads, some of the objects might have been discarded like axe heads, and some of them were ceremonial. And if the person that made that object 5000 or 10 000 years ago knew that 10 000 years in the future people would be looking at these things, and marvelling over them, something he threw off or whatever. There is a humour in that. Then, back to the idea of stories, we have a kind of hunger for stories, don’t we? I think it gives meaning to us, and that’s a very ancient need as well. That hopefully through holding something, it makes that very quick connection with someone else.

7

96

Love is Enough: William Morris & Andy Warhol (2015) draws together iconic and rarely seen works by two giants of the 19th and 20th centuries. This unconventional combination of artists’ work is curated by Jeremy Deller who cites Morris and Warhol as his two greatest artistic influences. The exhibition has been on display at Modern Art Oxford and Birmingham Museum & Art Gallery.


IHME-teos: vasarakirves (Kansallismuseo, n. 3000 BCE) / Hammer axe (National Museum, c. 3000 BCE). Kuva/photo: Jeremy Deller

97


98


Taiteilija Artist

99


Jeremy Deller Lontoossa asuva Jeremy Deller (s. 1966) on yksi Britannian tunnetuimpia nykytaiteilijoita. Hänen tuotantonsa koostuu monialaisista projekteista, julkisen tilan performansseista näyttelyihin ja elokuviin. Julkinen tila on ollut Dellerin teosten esityspaikka hänen uransa alusta lähtien. Dellerin tuotanto on ennakkoluulotonta paljastaen yllättäviä yhteyksiä yhteiskunnallisten ja populaarikulttuurien ilmiöiden välillä. Monissa teoksissaan Deller on työskennellyt yhdessä ns. tavallisten ihmisten kanssa antaen heille mahdollisuuden tuoda heille tärkeitä asioita laajemman yleisön tietoisuuteen. Taiteilija on myös lapsuudestaan saakka ollut intohimoinen museovieras, jota kiinnostaa menneisyyden läsnäolo nykyhetkessä. Jeremy Dellerille on myönnetty merkittävä Turner-palkinto vuonna 2004 ja hän edusti Britanniaa Venetsian biennaalissa vuonna 2013. IHME on esittänyt Dellerin elokuvia osana festivaaliohjelmaa vuosina 2008, 2012 ja 2013. Hänen teoksiaan on nähty myös Social Hackers -näyttelysarjassa MUU-galleriassa vuonna 2000. IHME-nykytaidefestivaalin työryhmä kutsui Jeremy Dellerin yhteistyöhön, sillä hänen työskentelyssään yhdistyvät ainutlaatuisesti festivaalin tavoitteet: taiteen tekeminen ja esittäminen julkisessa tilassa, kollektiivisen kokemuksen synnyttäminen sekä uusien yleisöjen tavoittaminen. www.jeremydeller.org

Jeremy Deller The London-based Jeremy Deller (b. 1966) is one of Britain’s best-known contemporary artists. His production spans performances in public space, exhibitions, films and videos. He has made works in public space right from the start of his career. Deller’s artistic production is multifaceted and unprejudiced in its approach, revealing surprising connections between social phenomena and phenomena in the field of popular culture. In several of his projects Deller has collaborated with the so-called ordinary people, giving them the possibility to share their important issues to a wider audience. A keen museum-goer since childhood, Deller is also interested in the presence of the past in the present. Jeremy Deller was awarded the prestigious Turner Prize in 2004 and represented Britain at the Venice Biennale in 2013. IHME showed his films as part of the Festival programme in 2008, 2012 and 2013. His work was shown in Helsinki for the first time in a series of exhibitions entitled Social Hackers at MUU Gallery in 2000. The expert team of IHME Contemporary Art Festival invited Jeremy Deller to collaborate with the festival, because in his work the Festival’s objectives are combined in a unique way: producing and presenting art in the public space, sparking collective associations and connecting with new audiences. www.jeremydeller.org

100


Jeremy Deller at Stonehenge. Kuva / Photo: James Hutchinson 101


102


IHME-koulu

103


IHME-koulu

IHME-koulu käsittää festivaalin taidekasvatusohjelman: osallistavat projektit, koululaisvierailut IHME-teoksella, opettajille suunnatun oppimateriaalin sekä Meidän IHME -tilaisuuden IHME-päivillä. Kaudella 2014-2015 festivaali teki yhteistyötä Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen, Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen sekä Laurea ammattikorkeakoulun ja Sibelius-Akatemian koordinoiman MAPSI-hankkeen kanssa. Kumppanuusprojektien teemat liittyivät vuoden 2015 IHME-teoksen ja 24 Hour Rockshow’n sisältöihin. IHME-kouluun kuuluu myös IHME-asiakasraati, joka on festivaalin yleisötyön ydin. Raatilaisten näkemyksiä kuullaan esimerkiksi ohjelmiston, viestinnän ja asiakaspalvelun kehittämiseksi. Yhteensä IHME-kouluun osallistui ennätykselliset 900 nuorta, nuoriso-ohjaajaa, opettajaa sekä muuta festivaaliyleisöä.

104


Taiteilija Kari Cavén Pihlajamäen nuorisotalolla. / The artist Kari Cavén at the Pihlajamäki Youth Centre, Helsinki. Kuva/photo: Veikko Somerpuro.

Valehtelijoiden Klubi nuorisotaloilla ”Tuntematon on keksitty siksi, että sinne voi hypätä.” – Kari Cavén Kuvataiteilija Kari Cavén ohjasi IHMEen ja Helsingin nuorisoasiainkeskuksen yhteisprojektin alkuvuodesta 2015. Cavénin Valehtelijoiden Klubi oli nuorisotaloilla järjestettävä avoin ihmeellisten esineiden tunnistustapahtuma. Mukana projektissa olivat seuraavat nuorisotalot: Fallkullan kotieläintila, Malmi, Pihlajamäki, Pukinmäki ja Tapulikaupunki. Tapahtuman jälkeen nuorten nimeämät esineet lähtivät museokierrokselle, jolla yleisö sai tutustua niihin sekä nuorten tarinoihin. Näyttelyt olivat esillä 13. – 29.3.2015 Kansallismuseossa, Designmuseossa ja Tekniikan museossa. Kari Cavén (s. 1954) tunnetaan erityisesti tavastaan hyödyntää kierrätysmateriaalia ja erilaisia arjen esineitä taideteoksissaan. Hänen lämpimällä huumorilla ja tarkkanäköisyydellä toteutetut veistoksensa tarkastelevat jokapäiväisen elämän absurdiutta. Sanan ja kuvan välisillä merkityksillä leikittely on leimallista hänen taiteelleen. Cavén on osallistunut esimerkiksi Sao Paulon (1987) ja Venetsian (1998, 1990, 1995) biennaaleihin ja hänen töitään kuuluu merkittävimpiin taidekokoelmiin Suomessa ja Ruotsissa.

105


IHME-kouluprojekti Pohjois-Tapiolan koulussa. / IHME School project at the North Tapiola School, Espoo. Kuva/photo: Veikko Somerpuro.

IHME-kouluprojekti yläkoulussa ”Projekti oli hauska, sillä tykkään tutkia menneisyyttä ja tulevaisuutta.” – 7. luokan oppilas IHMEen ja Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen maisteriopiskelijoiden kouluprojekti toteutui Pohjois-Tapiolan koulussa, Espoossa. Lähtökohtana oli Jeremy Dellerin IHME-teos 2015 Saa koskea. Kouluprojektissa tutkittiin 7. luokan oppilaiden kanssa menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta muun muassa muistojen, itselle tärkeiden esineiden avulla sekä koostamalla luokan yhteinen aikakapseli tuleville sukupolville. Teemat haastoivat käsitteellisyydessään perinteistä kuviskulttuuria, ns. tekemisen kulttuuria, antaen virikkeitä myös ilmiökeskeisen oppimiseen. IHME-kouluprojektin vetivät Sini Anttila-Rodriguez, Tomas De Rita, Lasse Peltola, Stina Riikonen ja Eero Yrjölä. Vastuuopettajana toimi Marja Rastas. Kuvataideopettaja Pasi Kirkkopelto Pohjois-Tapiolan koulusta osallistui opetuskertoihin aktiivisesti.

106


MAPSI-tiimiläisiä Vanhalla Ylioppilastalolla. / MAPSI-team members at the Old Student House. Kuva/photo: Veikko Somerpuro.

MAPSI-harjoittelu ja palautteen keruu “Työskentely IHMEessä oli minulle hyvä kokemus. He antoivat meille vapaat kädet ja tiimimme oli mahtava!” – Susan Togra Díaz, Sibelius-Akatemia Laurea-ammattikorkeakoulun sosiaalialan koulutusohjelman ja IHMEen yhteistyö rakentuu opiskelijoiden harjoittteluista ja oppimistehtävistä. Laurea on mukana kansainvälisessä MAPSI-hankkeessa (Managing Art Projects with S ­ ocietal Impact), jossa kehitetään koulutuskokonaisuus taiteen yhteiskunnallisen ulottuvuuden johtamiseen. Laurea vastaa MAPSIn harjoittelun koordinoinnista. MAPSIn toinen suomalainen toimija on Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Art Management -koulutusohjelma. Keväällä 2015 MAPSI-harjoittelunsa IHMEessä suorittivat Carmen Sánchez Maldonado ja Susan Togra Díaz Sibelius-Akatemiasta ja Ilona Louhivaara Laureasta. Opiskelijat suunnittelivat ja toteuttivat tunnettuuskyselyn IHMEen potentiaaliselle yleisöille sekä kehittivät festivaalin palautteenkeruujärjestelmää. Harjoittelu sisälsi innovatiivisia avauksia uusien yleisöjen suuntaan, muun muassa 24 Hour Rockshow -elokuvien arviointia sydän- ja tähtitarrojen avulla sekä Rock Trivia Night -visan IHME-päivien jälkeen. MAPSI-tiimi tapasi myös IHME-asiakasraadin ja keräsi heiltä kokonaispalautteen vuoden 2015 IHME-nykytaidefestivaalista.

107


IHME-raati Itäkeskuksessa. / IHME Client Panel members at the Itäkeskus shopping centre, Helsinki. Kuva/photo: Veikko Somerpuro.

IHME-oppimateriaali ”Parasta ja yllättävintä oli paikka: hienoa, että museoesineet tulivat kauppa­ keskukseen. Oppimiskokemuksena erilainen, jäi mieleen!” – opettaja luokkansa vierailusta IHME-teoksella IHME-oppimateriaalin keskiössä oli Jeremy Dellerin Saa koskea, IHME-teos 2015. Innostava oppimateriaali koostui teoksen teemoja avaavista teksteistä, tehtävistä sekä osuudesta, jossa tuodaan esiin aineiston yhteydet opetussuunnitelmaan. Tehtävät tukivat IHME-teoksella vierailua, mutta niitä oli mahdollista tehdä oppilaiden kanssa soveltaen myös sen jälkeen. Aineiston laativat museopedagogi, taidehistorioitsija Kaija Kaitavuori ja taidekasvattaja Päivi Venäläinen. IHME-oppimateriaalit soveltuvat kenelle tahansa nykytaiteesta kiinnostuneelle taustalukemistoksi. Opettajille ja taidekasvattajille ne tarjoavat välineitä, joilla osallistavaa nykytaidetta voidaan lähestyä oppilaiden kanssa. Oppimateriaaleihin voi tutustua festivaalin verkkosivuilla www.ihmefestival.fi/osallistu. Opetusmateriaali ja uusimman aineiston voi tilata IHMEestä myös painettuna esitteenä.

108


Meidän IHME ”Taide antaa keinot tutkia ilmiöitä. Taide pystyy tekemään näkyväksi piilossa olevaa ja tuo tilaa monitaiteisuudelle, ilmiöiden tutkimiselle eri aistikanavia pitkin.” – lehtori Tiina Pusa, Laurea-ammattikorkeakoulu, Meidän IHME Opettajille ja nykytaiteen kokijoille järjestetty Meidän IHME -tilaisuus pidettiin IHME-päivillä 27.3.2015. Tilaisuuden juonsi lehtori Marja Rastas Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta ja siellä esiteltiin IHME-koulun osallistavat projektit sekä keskusteltiin nykytaiteesta opetustyössä. Meidän IHMEen päätti paneelikeskustelu, johon osallistuivat muun muassa kaksi IHME-kouluprojektiin osallistunutta oppilasta, taiteilija Kari Cavén ja kuvataideopettaja Pasi Kirkkopelto. Kuuntele Meidän IHME festivaalin YouTube-kanavalta ja kommentoi teemoja vaikkapa Facebook-sivullamme! Tilaisuuden kielet olivat suomi ja englanti.

IHME-raati ”Antoisinta on ollut päästä mukaan sisäpiiriin, kuulla ja keskustella suunni­ telmista sekä antaa palautetta rennossa ilmapiirissä.” ”On ollut mahdollisuus tutustua kansainvälisen taiteilijan työhön.” IHME-asiakasraati on IHMEen yleisötyön ydin, keskustelufoorumi, joka kokoontuu noin kaksi kertaa vuodessa. Raatilaisten mielipiteet ovat meille tärkeitä – yhdessä olemme enemmän! Kysymme asiakasraadin näkemyksiä esimerkiksi ohjelmiston, viestinnän ja asiakaspalvelun tueksi; innostumme uusista ideoista ja rehellisestä palautteesta. Raadin jäsenille IHME tarjoaa vaikuttamismahdollisuuden iloisessa ja epämuodollisessa hengessä. Vuosittain pyrimme järjestämään myös ainutkertaisen kohtaamisen nykytaiteen kentällä tai kurkistuksen festivaalin ”kulissien taakse”. Halutessaan raatilaiset pääsevät kulissien takaa etulinjaan ja auttavat IHMEttä toteuttamaan tapahtumaa vapaaehtoisena. IHME-raadin aktiivisina jäseninä kaudella 2014–2015 ovat toimineet: Hannu Bagge, Tomas De Rita, Rauno Endén, Marketta Eräsaari, Heidi Hietala, Pirjo Ingerö, Timo Jokitalo, Anita Karppi, Tommi Kantola, Taava Koskinen, Otto-Ville Mikkelä, Maisa Moijanen, Mikko Mäki, Leena Vainio ja Kerstin Österlund.

109


110


IHME School

111


IHME School

IHME School covers all aspects of the Festival’s art-education work: participatory projects; school-pupil visits to the IHME Project; teaching materials aimed at teachers; and the Our IHME event on the IHME Days. During 2014-2015, the Festival collaborated with the City of Helsinki Youth Department, the Art Education programme at Aalto University, and the Managing Art Projects with Societal Impact (MAPSI) scheme coordinated by Laurea University of Applied Sciences and the Sibelius Academy. The themes of the partnership projects were linked with those of the 2015 IHME Project and 24 Hour Rockshow. IHME School also includes the IHME Client Panel, which is at the heart of IHME’s work with the public. We ask the Client Panel’s views, for example, to help us decide on the programme and on communications and client services. A record total of 900 young people, youth leaders, teachers and other festival audience members took part in this year’s IHME School.

112


Valehtelijoiden klubi Pihlajamäen nuorisotalolla. / Liars’ Club at the Pihlajamäki Youth Centre, Helsinki. Kuva/photo: Veikko Somerpuro

Liars’ Club in Youth Centres ”The unknown was invented so you can leap into it.” – Kari Cavén The visual artist Kari Cavén led a joint project arranged by IHME and the City of Helsinki Youth Department early in 2015. Cavén’s Liars’ Club was an open event held in five Youth Centres, in which young people identified amazing objects. The following youth centres joined in the project: Malmi; Pihlajamäki; Pukinmäki; and Tapulikaupunki; plus Fallkulla Domestic Animal Farm. After the event, the objects identified went on a tour of museums, where the audience was able to view the objects and read the young people’s stories. The tour visited the National Museum of Finland, Design Museum and the Museum of Technology 13.–29.3.2015. Kari Cavén (b. 1954) is particularly known for his use of found and recycled materials. His sculptures capture the absurdities of everyday life with humour and warmth. His practice is also characterized by a play with shifting significations on the threshold between word and image. Cavén has taken part in the biennales in Sao Paolo (1987) and Venice (1988, 1990, 1995), and his works are in major art collections in Finland and Sweden.

113


114


Valehtelijoiden klubi Kansallismuseossa./Liars’ Club at the National Museum of Finland. Kuva/photo: Veikko Somerpuro.

115


IHME-kouluprojekti Pohjois-Tapiolan koulussa. / IHME School project at the North Tapiola School, Espoo. Kuva/photo: Veikko Somerpuro.

IHME School project in secondary schools “The IHME School project was fun, because I like studying the past and the future.” – 7th-grade pupil A joint School Project was run at North Tapiola School, Espoo, by IHME and students on the Master´s degree programme in Art Education at Aalto University. The starting point was Jeremy Deller’s IHME Project 2015: Do Touch. In the project 7th-grade pupils explored the past, present and future, via memories and objects of personal importance, and by assembling a class time capsule for future generations. The conceptuality of the themes challenged traditional art-class culture, the so-called culture of making, and also provided stimuli for “phenomenon-based” learning. The project was led by Sini Anttila-Rodriguez, Tomas De Rita, Lasse Peltola, Stina Riikonen and Eero Yrjölä. Teacher-in-charge: Marja Rastas. Art teacher Pasi Kirkkopelto from North Tapiola School played an active part in the teaching sessions.

116


MAPSI practice and gathering feedback “Working with IHME has been a good experience for me. They allowed us to create and produce freely. The Mapsi-IHME team was great, as well as the IHME Staff.” – Susan Togra Díaz, Sibelius Academy The collaboration between the Degree Programme in Social Services at Laurea University of Applied Sciences and IHME takes the form of students’ internship and learning assignments. Laurea is part of the international Managing Art Projects with Societal Impact (MAPSI) scheme, which is developing a comprehensive curriculum on the management of artistic projects with a societal impact. Laurea is responsible for developing MAPSI’s internship component. MAPSI’s other Finnish partner is the degree programme in Arts Management at the University of the Arts Helsinki, Sibelius Academy. Completing their MAPSI practice with IHME in spring 2015 were Carmen Sánchez Maldonado and Susan Togra Díaz from the Sibelius Academy and Ilona Louhivaara from Laurea. The students planned and carried out an awareness survey of IHME’s potential audience and developed the Festival’s feedback-collection system. The practice involved opening up innovative new channels to new audiences, for instance, rating the 24 Hour Rockshow films using heart and star stickers, and the Rock Trivia Night quiz after the IHME Days. The MAPSI team also met the IHME Client Panel and collected comprehensive feedback from them on the 2015 IHME Contemporary Art Festival.

Kari Cavén: Valehtelijoiden Klubi, Pihlajamäen nuorisotalo / Liars’ Club, Pihlajamäki Youth Centre. Kuva/photo: Veikko Somerpuro 117


Valehtelijoiden klubi Kansallismuseossa. / Liars’ Club at the National Museum of Finland. Kuva/photo: Veikko Somerpuro.

IHME teaching material “The best and most surprizing thing was the venue: great that the museum objects came to the shopping centre. A different learning experience, it has stayed in mind!” – Teacher describing her class visit to the IHME Project The focal point of the IHME teaching materials was Jeremy Deller’s Do Touch, the IHME Project 2015. The inspirational teaching material consisted of texts, assignments that open up the themes of the work, and a component that brings out the links between the materials and the curriculum. The assignments served as back-up for visits to the IHME Project, but it was also possible to do them by adapting them to suit pupils afterwards. The material was drawn up by museum educator and art historian Kaija Kaitavuori and art educator Päivi Venäläinen. The material is suitable background reading for anyone interested in contemporary art. For teachers and art educators the supplementary material provides tools for approaching participatory contemporary art with pupils. The Finnish-language teaching materials can be viewed on the Festival website: www.ihmefestival.fi/osallistu/opetusmateriaali The latest material can also be ordered from IHME in printed form.

118


Our IHME “Art provides the means for studying phenomena. Art is able to make the hidden visible and to create a space for multi-disciplinary art, and for stu­ dying phenomena via various sensory channels.” – Senior Lecturer Tiina Pusa, Laurea University of Applied Sciences, Our IHME The Our IHME event was held on the IHME Days (27.3.2015) and aimed at teachers and contemporary art-goers. Our IHME was hosted by lecturer Marja Rastas of Aalto University School of Arts, Design and Architecture, and consisted of presentations of IHME School’s participatory projects and discussions about contemporary art in teaching. Our IHME ended with a panel discussion, with participants including two of the teachers from the IHME School project: artist Kari Cavén; and art teacher Pasi Kirkkopelto. You can hear Our IHME on the Festival’s YouTube channel, and comment on the topics raised, for instance, on our Facebook page! The main language of the event was Finnish.

IHME Client Panel “The most rewarding thing has been getting into the inner circle, hearing and discussing plans, and giving feedback in a relaxed atmosphere.” “It has given me a chance to get to know the work of an international artist.” The IHME Client Panel is at the heart of IHME’s work with the public: it is a discussion forum that meets a few times per year. The opinions of panel members are important to us – together we are more! We ask the Client Panel’s views, for example, to help decide on the programme, and on communications and client services; we are always excited by new ideas and honest feedback. We offer Panel members a chance to influence events in a cheerful and informal spirit. Each year, we also try to arrange a unique encounter with an aspect of the contemporary art scene, or a peek “behind the scenes” at the Festival. If you want, you can also go behind those scenes to the front line, by working as a volunteer on the staging of an event. The active members of the IHME Client Panel for 2014-2015 were: Hannu Bagge, Tomas De Rita, Rauno Endén, Marketta Eräsaari, Heidi Hietala, Pirjo Ingerö, Timo Jokitalo, Anita Karppi, Tommi Kantola, Taava Koskinen, Otto-Ville Mikkelä, Maisa Moijanen, Mikko Mäki, Leena Vainio and Kerstin Österlund.

119


120


IHME-p채iv채t IHME Days

121


IHME- päivien ohjelma on dokumentoitu laajasti niin valokuvin kuin videoin. Videotallenteet niistä IHME-päivien ohjelmaosuuksista, joiden puhujat ovat antaneet esitysluvat, on jaettu festivaalin Youtube-kanavalla ja merkitty sanalla YouTube.

Ohjelma 27. – 29.3.2015 Vanha ylioppilastalo, Helsinki PERJANTAI 27.3. IHME-päivien avaus: Tuula Arkio, Taidesäätiö Pro Arten hallituksen pj. Taiteilija kuraattorina: Seminaari, jossa keskusteltiin taiteilijan ja kuraattorin ammatti-identiteetin risteyskohdasta. Puhujina WIELS-taidekeskuksen johtaja Dirk Snauwaert YouTube, elokuvantekijä/kuvataiteilija Mika Taanila, taiteilija/ kuraattori Jenna Sutela, professori/taiteilija Matts Leiderstam YouTube, Johann Jacobs -museon johtaja Roger M. Buergel YouTube, taiteilija Jeremy Deller YouTube, kuvataiteilija/tietokirjailija Jyrki Siukonen (moderaattori) Meidän IHME YouTube: Opettajille ja nykytaiteen kokijoille suunnattu tilaisuus, jossa esiteltiin IHME-koulun osallistavat projektit sekä keskusteltiin nykytaiteesta opetustyössä. Mm. taiteilija Kari Cavén, lehtori Marja Rastas. Kirjavartit: Toimittaja Vesa Sirén ja teos Vesa Sirén & Juha Metso: Sielun Veljet FT Maria Hirvi-Ijäs ja teos Out of Time, Out of Place, Public Art (Now), toim. Claire Doherty FT Hanna Johansson ja teos Nordic Contemporary, toim. Hossein Amirsadeghi FT Altti Kuusamo ja teos Machineries of Public Art, toim. Johanna Ruohonen & Asta Kihlman Moderaattorina FT Saara Hacklin. Jeremy Deller: Acid Brass (1997) YouTube. Töölö Brass, johtajana Ville Paakkunainen. Teknomusiikkia vaskiorkesterin soittamana. Oikeusjuttu: Taide ja ilmaisunvapaus. YouTube Tuomarina filosofi Tuomas Nevanlinna, syyttäjänä taiteilija Riiko Sakkinen, puolustajana taiteilija Merja Puustinen. Asiantuntijatodistajat: Voima-lehden toimittaja Jari Tamminen, Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Päivi Mattila, yliopistotutkija Pauli Rautiainen.

LAUANTAI 28.3. Jeremy Deller: 24 Hour Rockshow (la klo 12 – su klo 13) Elokuvia: rockdokumentteja, konserttitaltiointeja, haastatteluja ja YLEn arkistomateriaalia vuorokauden ympäri Nykytanssiproduktio / 24 Hour Rockshow, kuraattori: Sonya Lindfors Tanssijat: Wilhelm Blomberg, Laura Jantunen, Aksinja Lommi, Heli Meklin, Anne Pajunen

122


SUNNUNTAI 29.3. Jeremy Deller: 24 Hour Rockshow (la klo 12 – su klo 13) Elokuvia: rockdokumentteja, konserttitaltiointeja, haastatteluja ja YLEn arkistomateriaalia vuorokauden ympäri IHMEen avoin: Kulttuuri- ja taidejulkaisut. Mukana päätoimittajat Jaakko Belt, niin&näin; Teemu Fiilin, Rumba; Laura Köönikkä, FAT; Antti Majava, Mustarinda; Sini Mononen, Mustekala; Heikki Valkama, Image. Moderaattorina Maria Pettersson. Jeremy Deller: Saa koskea, IHME-teos 2015 Miten koin IHME-teoksen? YouTube Kutsutut vieraat kertoivat IHME-teoksesta 10 minuutin puheenvuoroissa. Puhujina yleisön edustaja Anu Laaksonen, taidekasvatuksen opiskelija Iina Nokelainen, muotoilun asiantuntija Kaj Kalin, arkeologi Christopher TenWolde, sosiologi Turo-Kimmo Lehtonen, taidehistorioitsija Riikka Stewen. Taiteilijan ääni YouTube: Taiteilija Jeremy Deller ja Hayward Galleryn johtaja Ralph Rugoff keskustelivat IHME-teoksesta Saa koskea ja 24 Hour Rock­ show’sta. IHME-maraton: Kuinka syntyy hyvä näyttely? taiteilija Mikko Kuorinki kirjailija Johanna Sinisalo YouTube taiteilija Veli Granö lavastaja Tarja Väätänen YouTube taiteilija Maaria Wirkkala YouTube kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi YouTube SIC-galleria: taiteilijat Timo Vaittinen ja Laura Wesamaa kirjailija Riikka Ala-Harja tutkija Mika Elo kirjailija Anna Kortelainen YouTube Kuvaesitys IHME-koulun taidekasvatusprojekteista oli katsottavissa koko IHME-päivien ajan. IHME-päivien juontajana toimi tanssija, koreografi Sonya Lindfors. Katso ja kuuntele IHME-päivien taltiointeja festivaalin omalla YouTube-kanavalla: www.youtube.com/ihmeproductions

123


The various IHME Days events have been extensively documented in photographs and video. Video recordings of segments of the IHME Days, for which the speakers have granted permission to use their clips, have been posted on the Festival’s Youtube channel, and are marked here with “YouTube”.

Programme 27–29.3.2015 Old Student House, Helsinki FRIDAY 27.3 IHME Days opening: Tuula Arkio, Chair of the Board, Pro Arte Foundation Finland Artist as Curator: Seminar discussing the point of intersection between the artist’s and the curator’s professional identities. Joining in the discussion: Dirk Snauwaert, founding Director of WIELS Contemporary Art Centre YouTube; visual artist Mika Taanila; artist, curator Jenna Sutela; professor, artist Matts Leiderstam YouTube; Director of the Johann Jacobs Museum Roger M. Buergel YouTube; artist Jeremy Deller YouTube; artist and scholar Jyrki Siukonen (moderator). Our IHME YouTube: Event aimed at teachers and people who experience contemporary art. It presented the IHME School’s participatory projects and discussed contemporary art in teaching work. Incl. artist Kari Cavén and lecturer Marja Rastas. Book Quarters: Journalist Vesa Sirén / book: Vesa Sirén & Juha Metso: Sielun Veljet Maria Hirvi-Ijäs, PhD / book: Out of Time, Out of Place, Public Art (Now), ed. Claire Doherty Hanna Johansson, PhD / book: Nordic Contemporary, ed. Hossein Amirsadeghi Altti Kuusamo, PhD / book: Machineries of Public Art, ed. Johanna Ruohonen & Asta Kihlman Moderator: Saara Hacklin, PhD Jeremy Deller: Acid Brass (1997) YouTube. Töölö Brass, led by Ville Paakkunainen. Techno music played by brass band. The Trial: Art and Freedom of Expression. YouTube Philosopher Tuomas Nevanlinna, Judge; artist Riiko Sakkinen, prosecutor; artist Merja Puustinen, counsel for the defence. Expert witnesses: journalist at Voima magazine Jari Tamminen; Secretary General of the Finnish League for Human Rights Päivi Mattila; University Researcher Pauli Rautiainen.

SATURDAY 28.3 Jeremy Deller: 24 Hour Rockshow (from Sat at 12.00 to Sun at 13.00) Films: rock documentaries, concert recordings, archive material from the Finnish Broadcasting Company’s (YLE) archives and interviews round-the-clock Contemporary dance production / 24 Hour Rockshow, curated by Sonya Lindfors. Dancers: Wilhelm Blomberg, Laura Jantunen, Aksinja Lommi, Heli Meklin, Anne Pajunen 124


SUNDAY 29.3 Jeremy Deller: 24 Hour Rockshow (from Sat at 12.00 to Sun at 13.00) Films: rock documentaries, concert recordings, archive material from the Finnish Broadcasting Company’s (YLE) archives and interviews round-the-clock IHME Open debate: Culture and art publications. Taking part in the discussion were editors in chief: Jaakko Belt, niin&näin; Teemu Fiilin, Rumba; Laura Köönikkä, FAT; Antti Majava, Mustarinda; Sini Mononen, Mustekala; and Heikki Valkama, Image. Moderator: Maria Pettersson. Jeremy Deller: Do Touch, IHME Project 2015 What did I think of the IHME Project? YouTube In their 10-minute talks, the invited guests spoke about the IHME Project from their own starting points with the IHME Days public. Among those giving their interpretations: audience member Anu Laaksonen; art education student Iina Nokelainen; design expert Kaj Kalin; archaeologist Christopher TenWolde; sociologist Turo-Kimmo Lehtonen; and art historian Riikka Stewen. The Artist’s Voice YouTube: Artist Jeremy Deller and Ralph Rugoff, Director of the Hayward Gallery, London, discussed Do Touch and 24 Hour Rockshow. IHME Marathon: What makes a good exhibition? artist Mikko Kuorinki writer Johanna Sinisalo YouTube artist Veli Granö scenographer Tarja Väätänen YouTube artist Maaria Wirkkala YouTube cultural journalist Minna Joenniemi YouTube SIC Gallery: artists Timo Vaittinen and Laura Wesamaa writer Riikka Ala-Harja researcher Mika Elo writer Anna Kortelainen YouTube A pictorial presentation of the IHME School art-education projects was on view throughout the IHME Days. The IHME Days were hosted by dancer, choreographer Sonya Lindfors. Watch and listen to the IHME Days recordings on the Festival’s own YouTube channel: www.youtube.com/ihmeproductions

125


Jeremy Deller.

IHME-p채ivien Kirjavartti / Book Quarter on the IHME Days.

IHME-p채ivien Oikeusjuttu / The Trial on the IHME Days.

126


Jimi Tenor

Vanha ylioppilastalo / Old Student House.

IHME-teos Vanhalla ylioppilastalolla / IHME Project at the Old Student House.

IHME-päivien yleisöä / Audience on the IHME Days.

Kuvat / photos: Kai Widell

127


Vanha Ylioppilastalo / Old Student House.

128


Riikka Ala-Harja.

Riikka Stewen.

Tuula Arkio.

Tiina Pusa.

Riiko Sakkinen.

Sini Mononen.

Jyrki Siukonen.

Tarja Väätänen.

Teemu Fiilin.

Laura Wesamaa & Timo Vaittinen.

Veli Granö.

Sonya Lindfors.

Tuomas Nevanlinna.

Turo-Kimmo Lehtonen.

Kuvat / photos: Kai Widell

Roger M. Bueregel. 129


Anna Kortelainen.

Mats Leiderstam.

Marja Rastas.

Anu Laaksonen.

Dirk Snauwaert.

Heikki Valkama.

Jenna Sutela.

Iina Nokelainen. 130

Jaakko Belt.


Minna Joenniemi.

Merja Puustinen.

Päivi Mattila.

Kari Cavén.

Pasi Kirkkopelto.

Pauli Rautiainen.

Maria Pettersson.

Mika Taanila.

Mikko Kuorinki.

Mika Elo.

Johanna Sinisalo.

Kaj Kalin.

Laura Köönikkä.

Maaria Wirkkala.

Christopher Ten Wolde.

Jari Tamminen.

Kuvat / photos: Kai Widell

131


Jeremy Deller: 24 Hour Rockshow 28.3. – 29.3.2015 Vanha ylioppilastalo / Old Student House, Helsinki

“24 Hour Rockshow’ssa esitettiin kellon ympäri elokuvia rockmusiikista. Valitsin mukaan elokuvia, jotka mielestäni veivät rockdokumenttia taidemuotona eteenpäin. Rockshow oli myös kunnianosoitus aikakaudelle, jolloin – ainakin Iso-Britanniassa – kulttielokuvia näytettiin läpi yön. Vaikka suurimman osan näistä filmeistä voi löytää verkosta hetkessä, halusin nähdä ne heijastettuina suurelle valkokankaalle julkisessa tilassa (en puhelimen näytöltä yksin katsottuna). Seuraavilla sivuilla on still-kuvia esittämistämme elokuvista.” – Jeremy Deller

“24 Hour Rockshow was a round-the-clock continuous screening of films about rock music. I chose films that, for me at least, advanced the artform. It was also an Homage to a time when cinemas, in the UK at least, would show cult films through the night. Even though most of these films can be found online in seconds, I wanted to see them projected large in a communal environment, rather than on a phone screen. On the following pages are stills from the films we showed.” – Jeremy Deller

132


24 Hour Rockshow’n avasi elokuva Albert & David Maysles, Charlotte Zwerin: Gimme Shelter (1970, 91 min) / The opening film of the 24 Hour Rockshow was Gimme Shelter (1970, 91 min) by Albert & David Maysles, Charlotte Zwerin. Kuva/photo: Veikko Somerpuro

133


Cracked Actor (David Bowie on tour, 1974, 53 min), Alan Yentob

134


DOA (Sex Pistols’ last tour in America, 1980, 90 min), Lech Kowalski

©lechkowalski, www.lechkowalski.com

Ruisrock 1971, YLE Arkisto / Archives, 25 min Yle Arkisto / Archives

135


Message to Love (Isle of Wight Festival 1970, 127 min), 35 mm, Murray Lerner

136


137


138


Heavy Metal Parking Lot (1986, 17 min), Jeff Krulik & John Heyn

139


Rolling Stones YLE Arkisto / Archives, 8 min

Yle Arkisto / Archives

140


Kovasikajuttu (2012, 58 min), Jukka Kärkkäinen, J-P Passi

J-P Passi, © Mouka Filmi

Piirustus / Drawing by Tiina-Maria Aalto

141


Wattstax (1973, 98 min), Mel Stuart

Kuva/photo: Jeremy Deller

142


Björk: Biophilia Live (2013, 97 min), Nick Fenton & Peter Strickland

Image courtesy of Wellhart – One Little Indian.

143


144


Saimaa-ilmiÜ (1981, 128 min) 35 mm, Aki & Mika Kaurismäki

Piirustus / Drawing by Tiina-Maria Aalto

145


The Who Suomessa (1967, 16 min), Timo Aarniala

Fiorucci Made Me Hardcore (1999, 15 min), Mark Leckey

146


Sielun Veljet Moskovassa (1987, 29 min), Tahvo Hirvonen

Kuvakaappaus elokuvan Sielun Veljet Moskovassa videokopiosta. Kuvassa Ismo Alanko Ismailovon painihallissa lokakuussa 1987 Moskovassa Neuvostoliitossa. Alkuperäismateriaali 16mm filmi, kuvaus Tahvo Hirvonen Š Pettufilmi Oy

Dingomania YLE Arkisto / Archives, 34 min

147


Depeche Mode 101 (1989, 117 min), David Dawkins, Chris Hegedus, D.A. Pennebaker

148


Piirustus / Drawing by Tiina-Maria Aalto

149


Stop Making Sense (1984, 88 min), Jonathan Demme

150


Piirustus / Drawing by Tiina-Maria Aalto

151


Can Free Concert (1972, 51 min), Peter Przygodda

152

Courtesy of Spoon Records www.spoonrecords.com


153


154


Rockers (1978, 100 min), Ted Bafaloukos

155


The Rock and Roll Singer (1969, 51 min), Tony Wheeler

156


Johnny Cash live at San Quentin (1969, 50 min), Michael Darlow

ITV/REX. Michael Darlow: Johnny Cash at San Quentin. ITV Archive.

157


The Cramps: Live at Napa State Mental Hospital (1981, 20 min), Joe Rees

Produced & edited by Joe Rees / targetvideo77

158


Piirustus / Drawing by Tiina-Maria Aalto

159


160


Tiina-Maria Aallon piirustukset Vanhan ylioppilastalon aulassa tiedottivat Rockshow’n yleisölle, mikä elokuva on kulloinkin esitysvuorossa. / The drawings by Tiina-Maria Aalto were used to inform the Rockshow audience (”now showing”) at the lobby of the Old Student House.

Piirustukset / Drawings by Tiina-Maria Aalto

161


Acid Brass

IHMEellä oli ilo esittää osana festivaaliohjelmaa yksi Jeremy Dellerin läpimurto­ teoksista, Acid Brass vuodelta 1997. Acid Brass’in kautta Deller löysi oman taiteellisen ilmaisunsa tai oikeastaa oivalluksen siitä, mitä kaikkea se voisi olla: taiteilijan ei tarvitse tuottaa esineitä vaan taiteilija voi tuottaa tilanteita, ­tapahtumia, saada aikaan asioita yhdessä ihmisten kanssa ja nauttia siitä. ­Kuten Deller itse on todennut: ”Tämä kokemus opetti minulle, että voisin taiteilijana tehdä juuri tällaisia sotkuisia, laidasta toiseen liikkuvia, avoimia projekteja ja se vapautti minut ajattelemaan taiteilijuudesta toisin, perinteestä vapautuneena. Vaskiorkesteri vapautti minut.” Acid Brass käsittää kuusi Dellerin valitsemaa kappaletta, jotka esitti upea 30-henkinen vaskiorkesteri Töölö Brass johtajanaan Ville Paakkunainen. Ainutkertainen esitys tapahtui 27.3. Café Vanhalla Helsingissä. Ohjelmistoon kuuluivat seuraavat teknoklassikot: A Day in The Life, Can U Dance, Cubik, Pacific 202, The Groove that Won’t Stop, What Time is Love ja Voodoo Ray. ”Kun kuulimme mahdollisuudesta osallistua Jeremy Dellerin Acid Brass -teoksen esittämiseen, ei asiaa tarvinnut pitkään miettiä. Jeremy Deller on maineikas tai­ teilija ja IHME-festivaali asemansa vakiinnuttanut toimija Helsingissä. Acid Brass on harvoin kuultavaa Tekno-Brass-musiikkia, uusi kokemus soittajien lisäksi niin Acid Brassin, vaskimusiikin kuin teknonkin ystäville!”  – Markku Kylmänen, Töölö Brassin hallituksen jäsen

IHME had the pleasure of showing one of Jeremy Deller’s breakthrough works, Acid Brass from 1997, as part of its Festival programme. It was through this piece that Deller found his own mode of artistic expression, or more precisely, he recognized all that it could be: an artist does not have to produce objects, but can produce situations, events, make things happen, together with people, and enjoy it. As Deller himself has said: “The experience taught me that I could do these messy, free-ranging, open-ended projects, and that freed me up from thinking about being an artist in a traditional sense. I had been liberated by a brass band.” Acid Brass consisted of six tunes chosen by Deller, which were played by the splendid 30-strong Töölö Brass, led by Ville Paakkunainen. This unique performance took place on March 27 at Café Vanha at the Old Student House in Helsinki. The work includes the following classics of techno music: A Day in The Life, Can U Dance, Cubik, Pacific 202, The Groove that Won’t Stop, What Time Is Love, and Voodoo Ray. “When we heard there was a chance to perform in Jeremy Deller’s Acid Brass, we didn’t have to think about it for long. Jeremy Deller is a well-known artist and the IHME Festival is an established part of the Helsinki scene. Acid Brass is a rarely performed piece of Techno-Brass music, and a new experience, not just for our musicians, but also for fans of Acid Brass, brass-band music and techno.”  – Markku Kylmänen, board member Töölö Brass

162


Kuvat/photos: Veikko Somerpuro. 163


164


IHME 2015 Summa summarum

165


IHME 2015 – Summa summarum ”Hienoa festivaalissa on lähtökohtainen pyrkimys tuoda taide ja taide­ keskustelu jokaisen ulottuville.” Seitsemäs IHME-festivaali rakentui taiteilija Jeremy Dellerin teosten ympärille. Ohjelmassa oli festivaalin vuosittainen tilausteos IHME-teos kaupungin julkisissa tiloissa, Dellerin kuratoima 24 Hour Rockshow ja yksi hänen läpimurtoteoksistaan 1990-luvulta, Acid Brass. Nämä olivat festivaalin suosituimmat ohjelmanumerot keräten suurimman yleisön. Yhteensä tapahtumat tavoittivat lähes 8 500 henkilöä. IHME-päivien kävijämäärä kolmen päivän aikana oli n. 2 200 kasvaen edellisestä vuodesta huimasti. Erityisesti IHME-teos ja 24 Hour Rockshow tavoittivat merkittävässä määrin uutta yleisöä. ”Oli niin luonteva kohtaaminen, että ihme, ettei tätä ole tehty aiemmin. Lumoavat esineet kohottivat oloa, historia ja avaruus mahtuivat hetken käm­ menelle, maailma avartui.” Festivaali toteutti yhteistyössä Dellerin ja seitsemän pääkaupunkiseudun historiallisen museon kanssa IHME-teoksen nimeltään Saa koskea. Teos saavutti suuren suosion kaupunkilaisten parissa – 5500 ihmistä pääsi kosketuksiin museoesineiden ja niiden tarinoiden kanssa. Faneista innokkaimmat kiersivät viikon aikana useita tapahtumapaikkoja kokeakseen kaikki Dellerin teokseen valitsemat 42 esinettä. ”Myös vuorovaikutus on taidetta.” IHME on tehnyt selvityksiä kävijöistään toimintansa alusta lähtien keräämällä yleisöpalautetta IHME-teoksesta ja -päivistä. Palaute on tärkeää festivaalin toiminnan ja markkinoinnin kehittämiseksi. Kävijätutkimusten lisäksi festivaali saa arvokasta tietoa kokijan näkökulmasta IHMEen asiakasraadin kautta. Raati on kaikille avoin, ja siihen voi liittyä vapaasti. Kursivoidut kommentit ovat lainauksia kevään 2015 festivaalipalautteesta. IHME julkaisee laajan otoksen yleisöpalautetta joka kevät verkkosivuillaan www.ihmefestival.fi. ”Toivon selkeitä, isolla idealla varustettuja, perinteisimmän taidepöhinän ulkopuolelle rohkeasti astuvia teoksia!”

Kuva/photo: Kai Widell.

Kuva / photo: Veikko Somerpuro


IHME 2015 – Summa summarum “The great thing about the Festival is the underlying aim of making art and discussion of art accessible to everyone.” The seventh IHME Festival was built around the works of the British artist ­Jeremy Deller. The programme included: the Festival’s annual commissioned artwork – the IHME Project in the city’s public spaces; the Deller-curated 24 Hour Rockshow; and one of his breakthrough works from the 1990s – Acid Brass. These were the most popular items on the Festival programme, and attracted the biggest audiences. Altogether, the events reached close to 8500 people. The number of visitors on the three days of the IHME Days was c. 2200, which marked a radical increase from the previous year. Both the 24 Hour Rock­ show and the IHME Project reached a new audience. “It was such a natural encounter that it’s a wonder this hasn’t been done before. The fascinating objects raised people’s spirits, history and outer space momentarily fitted into the palm of your hand, the world opened up.” The Festival staged the IHME Project, Do Touch, in collaboration with Deller and seven historical museums in the Helsinki metropolitan region. The Project was very popular with city dwellers – 5500 people literally got in touch with the museum objects and their stories. The most enthusiastic fans spent the week touring the various venues so they could try out all 42 objects that Deller had chosen. “Interaction, too, is art.” Ever since it began its work, the IHME Festival has been monitoring visitors by collecting audience feedback about the IHME Project and the IHME Days. Feedback from the public is extremely important for the development of the Festival’s activities and marketing. Apart from visitor research, the Festival also gains valuable information, seen from the viewpoint of the people who experienced it, via the IHME Client Panel. The Panel is open to everyone and costs nothing to join. The comments in italics are quotations from feedback on the spring 2015 Festival. Each spring, IHME publishes extensive excerpts from audience feedback on its website: www.ihmefestival.fi. “I want clear works, with big ideas, that boldly step outside the most tradi­ tional art blurb!”

IHME-teos IHME-päivillä. / The IHME Project on the IHME Days. Kuva/photo Kai Widell


168


Yhteistyökumppanit ja työntekijät Partners and Staff

169


IHME kiittää / IHME wishes to thank IHME-teos: Saa koskea/IHME Project: Do Touch Designmuseo/Design Museum: Jukka Savolainen, Merja Vilhunen, Hanna Kapanen, Leena Svinhufvud, Päivi Balomenos Helsingin kaupunginmuseo/Helsinki City Museum: Tiina Merisalo, Minna Sarantola-Weiss, Elina Kallio, Sanna Niemi-Pynttäri, Ari-Matti Helkapalo Kansallismuseo/National History Museum: Elina Anttila, Eija-Maija Kotilainen, Jouni Kuurne, Jutta Kuitunen, Hanna Forssell, Hanna Korhonen, Hanna Kääriäinen Luonnontieteellinen keskusmuseo/ Museum of Natural History: Arto Luttinen, Sanni Turunen, Laura Hiisivuori Sotamuseo /Military Museum: Harri Huusko, Anssi Saari, Mika Smedberg, Lauri Haavisto Tekniikan museo/Museum of Technology: Marjo Mikkola, Merja Pylkkänen, Kirsi Ojala, Riina Linna, Anna Iso-Ahola Tullimuseo/Customs Museum: Janne Nokki Kauppakeskus Itis: Johanna Varis Kampin kauppakeskus: Maria Ozkoseoglu Kauppakeskus Myyrmanni: Johanna Haltia Kauppakeskus Kaari: Kaj Grahn, Marjo Hiirola Kompassitori HKL Taidelinja: Elina Maunuksela, Annika Niskanen Leppävaaran terveysasema: Tuomo Lehtovuori, Heli Löflund Töölön Kisahalli: Risto Hietanoro, Essi Eranka Edmund Hall Rodney Newton Gemma Latty, British Council 24 Hour Rockshow: Bill Owens BBC Arts: Lindsey Hanlon Blue Sun Film Co: Cherry Kaoru Hulsey BMG Chrysalis UK: Joe Betts British Film Institute: Fleur Buckley ELO Film School Helsinki, Aalto-yliopisto: Esa Mattila Gavin Brown’s Enterprise: Curtis Glenn, Jamie Kenyon Jacqueline Edenbrow Jake Perlin Jeff Krulik & John Heyn Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI: Tommi Partanen, Timo Kinnunen Kinomafia osuuskunta: Axel Fransberg, Markku Eriksson Marianna Films ja/and Sputnik Oy: Mika Kaurismäki, Haije Tulokas

170

MLF Productions: Murray Lerner, Larisa Apan Mouka Filmi: Sami Jahnukainen One Little Indian: Emma Birkett Bill Owens, Elisabeth McCoy Palm Pictures: Cindy Banach Park Circus Limited: Phil Kennedy, Mark Truesdale Pettufilmi Oy: Tahvo Hirvonen Pirkanmaan Elokuvakeskus: Tomi Peuhkurinen Pro Av Art Oy: Eric Brun, Jorma Saarikko, Ilkka Leinonen, Magnus Stenberg Revolt Cinema: Odile Allard Spoon Records UK: Sandra Podmore TargetVideo77: Joe Rees Alan Yentob Yle Arkisto: Eva Lintunen, Raija Pösö


Töölö Brass: Anssi Autio, Markku Kylmänen, Ville Paakkunainen Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen maisteriopiskelijat / Students on the Master´s degree programme in Art Education at Aalto University: Sini Anttila-Rodriguez, Tomas De Rita, Lasse Peltola, Stina Riikonen, Eero Yrjölä, vastuuopettaja / teacher-in-charge Marja Rastas sekä / and Pasi Kirkkopelto, Pohjois-Tapiolan koulu / North Tapiola School MAPSI-tiimi /Team: Ilona Louhivaara, Carmen Sanchez Maldonado, Susan Togra Díaz sekä/and Tiina Pusa, Laurea ammattikorkeakoulu / Laurea University of Applied Sciences, Kaisa Holopainen, Sibelius-Akatemia / Sibelius Academy Valehtelijoiden Klubi / Liars’ Club: Kari Cavén; Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus / City of Helsinki Youth Department: Ulla Laurio, Jonna Kalliomäki, Minna Kaljunen; Hanna Forssell, Kansallismuseo / National Museum of Finland, Leena Svinhufvud, Designmuseo / Design Museum, Merja Pylkkänen, Tekniikan museo / The Museum of Technology Oppimateriaali / Teaching Material: Kaija Kaitavuori, Päivi Venäläinen Asiakasraati / Client Panel: Hannu Bagge, Tomas De Rita, Rauno Endén, Marketta Eräsaari, Heidi Hietala, Pirjo Ingerö, Timo Jokitalo, Anita Karppi, Tommi Kantola, Taava Koskinen, Otto-Ville Mikkelä, Maisa Moijanen, Mikko Mäki, Leena Vainio, Kerstin Österlund Festivaalin dokumentointi / Festival documentation: Tuomas A. Laitinen, Anssi Pulkkinen, Veikko Somerpuro, Kai Widell Graafinen suunnittelu / Graphic Design: Timo Jaakola, Kokoro & Moi: Teemu Suviala, Minna Malinen, Martin Martonen, Antton Nuotio Painotyö / Printing: Indrek Pajuste, Joon OÜ; Newprint Oy Vanha ylioppilastalo / Old Student House: Mika Hirvonen, Nina Oranne, Jouni Sailio Hotel Scandic Marski: Kalle Immonen Sini Mononen (Mustekala), Saara Karhunen Hallinto / Administration: Lauri Paloheimo, Tuula Liiman

171


Henkilökunta / Staff Toiminnanjohtaja / Executive Director Paula Toppila Kulttuurituottaja / Cultural Producer Katja Koskela Assistentti / Assistant Vappu Tainio Viestintä- ja tuotantokoordinaattori / Communication & Production Coordinator Neetta Eriksson IHME-teoksen työntekijät / IHME Project Stewards Rauno Bergman Elsa Hessle Tiina Humaloja Roosa Kallunki Emilia Kukkola Maria Lahtinen Riia Lehtonen Leena Leppänen Virva Liski Iida Nissinen Tuomo Kuusela Piia Pasanen

Minna Rönkä Sanna Särkelä Taru Ylinen-Luopa Asiakaspalvelu IHME-päivillä / IHME Days Client Service Tiina-Maria Aalto Katri Kainulainen Henna Korpela Mari Numminen Oskari Ruuska Satu Tikka Jenna Jauhiainen (livetwiittaus)

Yhteistyössä / In co-operation with IHME-teos 2015: Museokumppanit / IHME Project 2015: Museum Partners Designmuseo / Design Museum Helsingin kaupunginmuseo / Helsinki City Museum Kansallismuseo / National Museum of Finland Luonnontieteellinen keskusmuseo / Finnish Museum of Natural History Sotamuseo / Military Museum Tullimuseo / Customs Museum Tekniikan museo / Museum of Technology IHME-teos 2015: Tapahtumapaikkakumppanit / IHME Project 2015: Venue Partners Helsingin kaupungin liikuntavirasto, Töölön Kisahalli / City of Helsinki Sports Department, Kisahalli Sports Hall HKL: Taidelinja Kauppakeskus / Shopping Centre Itis Kauppakeskus / Shopping Centre Kaari Kauppakeskus / Shopping Centre Kamppi Kauppakeskus / Shopping Centre Myyrmanni Leppävaaran terveysasema, Espoon kaupunki / Leppävaara Health Center, City of Espoo IHME-koulu / IHME School Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus / City of Helsinki Youth Department Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen koulutusohjelma / Master´s degree programme in Art Education at Aalto University MAPSI-hanke: Laurea ammattikorkeakoulu ja Sibelius-Akatemia / MAPSI: Laurea University of Applied Sciences and Sibelius Academy Pro AV Art Oy 172


Taidesäätiö Pro Arte haluaa edistää taidetta demokraattisessa yhteiskunnassa, tärkeänä osana ihmisten elämää ja arkea. Säätiön tarkoituksena on edistää kuvataiteen asemaa ja näkyvyyttä sekä kehittää sen yleisösuhdetta ja saavutettavuutta. Säätiön toiminta on kansainvälistä ja suunnattu kaikille kulttuurista kiinnostuneille. Säätiö tuottaa vuosittaisen IHME-nykytaidefestivaalin, johon sisältyy valitun taiteilijan teos julkisessa tilassa, keskustelua, elokuvia ja työpajoja teoksen teemoihin liittyen. Tämä julkaisu dokumentoi IHME-nykytaidefestivaalin 2015. Mukana ovat Jeremy Dellerin Saa koskea -teoksen dokumentointi, Dellerin ja Hayward Galleryn johtajan Ralph Rugoffin välinen keskustelu, festivaalin taidekasvatushankkeet sekä IHME-päivien ohjelmisto. Pro Arte Foundation Finland seeks to promote art as a resource for democratic society, and as an important part of human life and everyday existence. The Foundation’s aim is to enhance the status and visibility of visual art, to improve the relationship between visual art and the public, and to make it more accessible. The Foundation’s work is international in scope and directed at anyone interested in culture. The Foundation produces the annual IHME Contemporary Art Festival, consisting of a commissioned work of art in a public space, as well as lectures, discussions, films and workshops. This publication documents the IHME Contemporary Art Festival 2015. It covers Do Touch the IHME Project by Jeremy Deller, the conversation between Deller and Director of Hayward Gallery, Ralph Rugoff, the Festival’s art-education projects, and the programme of the IHME Days. IHME-nykytaidefestivaali / IHME Contemporary Art Festival Taidesäätiö Pro Arte / Pro Arte Foundation Finland Kalevankatu 4, 2. krs / 2nd floor 00100 Helsinki www.ihmefestival.fi info@ihmefestival.fi

173


174

Profile for IHME Contemporary Art Festival

IHME 2015: Jeremy Deller – Do Touch  

This online book documents the IHME Contemporary Art Festival 2015. It covers Do Touch, the IHME Project by Jeremy Deller, the conversation...

IHME 2015: Jeremy Deller – Do Touch  

This online book documents the IHME Contemporary Art Festival 2015. It covers Do Touch, the IHME Project by Jeremy Deller, the conversation...

Advertisement