laivayhtiöiden matkustajaluetteloiden perusteella on laskettu, että Suomesta lähti vuosina 1870-1929 noin 350 000 siirtolaista valtameren yli. Tämä siirtolaisuus oli laajimmillaan vuodesta 1899 ensimmäiseen maailmansotaan saakka, jolloin siirtolaiseksi lähteneitä oli noin 230 000. Ensimmäisen maailmansodan aikana matkustaminen oli vaarallista ja Suomesta pois pääseminen niin vaikeaa, että siirtolaisuus miltei tyrehtyi. 1920-luvulla siirtolaisuus jälleen kasvoi, muta ei enää saavuttanut sotaa edeltävää tasoa (Kero 1996, 54-55). Useimmat siirtolaiset suunnittelivat viipyvänsä Pohjois-Amerikassa vain muutaman vuoden, yleensä passissa merkityt viisi vuotta, ja palaavansa rikkaina kotimaahansa. Useimpien suunnitelmat muuttuivat, ja vain joka neljäs tai viides palasi pysyvästi Suomeen (Kero 1996, 255). Nämä paluumuuttajat muodostivat huomattavan osan maahanmuutosta. Pohjois-Amerikan kansalaisuuden ottaneita oli vuonna 1920 lähes 30 prosenttia kaikista ulkomailla syntyneistä (41 809) ja tämä oli toiseksi suurin maahanmuuttajaryhmä venäläisten jälkeen ( Leitzinger 2008b, 76). Siirtolaiseksi ei tuohon aikaan menty pelkästään Pohjois-Amerikkaan, vaan myös naapurimaihin, Venäjälle, Ruotsiin ja Pohjois-Norjaan. Suomesta lähdettiin myös Etelä-Amerikkaan, Australiaan, Uuteen Seelantiin ja EteläAfrikkaan. Suomalaisten Venäjälle muutto käynnistyi jo 1600-luvulla kun Inkerin alue liitettiin Ruotsiin Stolbovan rauhansopimuksella. Muuttoliike jatkui vaihtelevan laajuisena ensimmäiseen maailmansotaan asti ja vuonna 1917 suomalaiseksi määritteli itsensä 140 370 inkeriläistä (Nevalainen 1989). Venäjän valtakunnan uusi pääkaupunki Pietari veti suomalaisia jo ennen autonomian aikaa. Vuoden 1809 jälkeen muuttajat säilyttivät Suomen alamaisuutensa ja oleskelivat Venäjällä suomalaisen passin turvin. 1880-luvun lopulla Pietarissa on arvioitu olleen 30 000-40 000 suomalaista. Suomalaisia siirtolaisia hakeutui myös muualle Venäjälle, kuten Aunuksen alueelle, Petroskoihin, Murmanskin rannikolle, Siperiaan ja Alaskaan (Engman 2005). Ruotsi on kautta aikojen ollut suomalaisille keskeinen muuton kohde. Muuttoliike näiden alueiden välillä on maantieteellisen läheisyyden ja kaupan takia aina ollut vilkasta. Tukholmalla on ollut suurin vetovoima jo keskiajalta asti, mutta suomalaisia muutti myös muualle Ruotsiin. 1500-luvulla suomalaisia värvättiin työvoimaksi Ruotsin kaivoksiin ja ruukkeihin ja myös kaskiviljelijöiksi. Valtakunnan syrjäisten alueiden työvoiman hyödyntäminen keskustan tarpeisiin on ollut yksi punaisista langoista suomalaisten
26