Page 1


Kaupunkikuva

Kaupunkikuva

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Kaupunkikuva

Helsingin Energia


Ohjausryhmä Laura Aalto Ulla-Maija Alander, Helsingin Energia Martti Hyvönen, Helsingin Energia Tuula Kivelä, Helsingin Energia Kari Pilkkakangas, Helsingin Energia Teksti Laura Aalto käännökset Audipek Graafinen suunnittelu, taitto ja kuvatoimitus Kari Pilkkakangas Kirjasin Linotype Syntax Paperi Arctic the Matt 150 g/m2 Painotyö Edita Prima Oy 2008 ISBN 952-473-536-9


Kaupunkikuva

100 vuotta energiarakentamista Helsingiss채

Kaupunkikuva teksti Laura Aalto ulkoasu Kari Pilkkakangas

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Sis채llys

4

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

I Sähköverkot ja sähkönjakelu 8 Mitä sähkö on? 9 Tarina Töölöstä – sähköä ja sähkönkulutusta 11 Uusi, oma sähköasema 11 Asunto-osakeyhtiö Oiva 15 Tasasähköllä vai vaihtosähköllä? – virranvaihto vaihtovirtaan 18 Sähköä kotona: kodin sähkölaitteita ja sähkön käyttöä 1930-luvulla 20 Sähkönjakelu sotavuosina 21 Suuri alueliitos, säännöstelyn aika ja olympialaiset 23 ”Moderni koti” 27 Töölön sähköaseman uudempia vaiheita 30 2000-luvun sähkönkuluttajat 31 II Valaistus Valot syttyvät Helsingin kaduille Lisää valoa ja reklaamitulia Jouluvalot Valaistus ja kaupunkikuva

34 35 37 39 41

III Energiarakentaminen katukuvassa Sähköä kaupungissa: jakokaapit, valaisimet ja julkinen liikenne Kaivannot ja rakennushankkeet Helsingin Energian yritystunnus Maisemapylväät, maisemoinnit ja taidehankkeet

50 51 58 60 61

Svensk resumé Summary in English

66 68 Helsingin Energia

5


Kaupunkikuva

Kaupunkikuva

6

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Sähkö näkyy ja on läsnä kaikkialla kaupunkiympäristössä, todetaan tämän Kaupunkikuva-kirjan loppulauseessa. Hauska paradoksi on, että itse perusilmiö on näkymätön ja jopa tuntematon. Siirtyvätkö elektronit johtimessa vai välittyykö energia aaltoliikkeenä sen ympärillä? Kirja kutsuu lukijansa seuraamaan sähkön, arjen energian tuloa töölöläiseen kotiin, valaistuville kaduille ja osaksi arkipäivän estetiikkaa kaupunkikuvassa. Vuonna 2009 täyttyy Helsingin Energian ensimmäiset sata vuotta kaupunkilaisten arjen energian tuottajana, jakelijana ja järkevän käytön neuvojana. Alun perin hyödykkeenä oli sähkö, yli puolen vuosisadan ajan myös kaukolämpö ja viime vuosikymmenen ajan lisäksi kaukojäähdytys. Päätimme tarkastella näitä aiheita kirjasarjan muodossa kultuurihistoriallisesta näkökulmasta.

Ajankohtaisiin ilmastonmuutostoimiin - energian käyttömme ja koko kulutuksesta tuotantoon ulottuvan energiaketjun tarpeellisiin muutoksiin - tulee historian kokemuksista hyödyllisiä näkökulmia. Sähkön kuluttaminen on sadan vuoden ajan kulkenut sykleissä. Hyvinä aikoina on kannustettu kuluttamaan, huonoina aikoina on säännöstelty ja neuvottu säästämään. Nyt on ymmärretty, että myös hyvinä aikoina on kaikkia energiamuotoja käytettävä tehokkaasti ja säästäen. Helsingin Energiassa pyrimme toimimaan fiksusti ja haluamme myös kertoa, miten asiakkaamme ja kaupunkilaiset voivat käyttää sähköä, lämpöä ja jäähdytystä tehokkaasti. Vastavuoroisesti olemme kiinnostuneita siitä, minkälaisia energiaratkaisuja ihmisillä on ja on ollut. Erityinen kiitos töölöläisen asuntoyhtiö Oivan asukkaille kokemustensa jakamisesta tämän kirjan kautta.

Aiemmissa julkaisuissa on kerrottu Sähkötalosta arkkitehtuurin ja Sörnäisten alueesta energiahuollon kehittymisen kannalta. Nyt siirrymme jakeluverkostojen ja kaupunkikuvan piiriin. Kirjojen tekstin ja ulkoasun laatineet Laura Aalto ja Kari Pilkkakangas ovat energisen ohjausryhmän kanssa yhtäläisellä innolla suunnittelemassa sarjan seuraavaa teosta energiantuotannon murrosvaiheista.

Helsingin Energia

20.12.2007 Martti Hyvönen ympäristöjohtaja Helsingin Energia

7


Kaupunkikuva

I Sähköverkot ja sähkönjakelu

8

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Mitä sähkö on? Kun Helsingin kaupungin sähkölaitos täytti 60 vuotta ilmestyi kirjailija, toimittaja Juha Tantun kirjoittama mainio kirja “Helsinki käy sähköllä”. Kirja alkoi kysymyksellä “Mitä sähkö on? Mitä te tiedätte sähköstä?” Vastaamaan oli valittu umpimähkään 1960-luvun lopun helsinkiläisiä. Silloin he sanoivat sähköstä esimerkiksi näin: - No sillä saa kaikenlaista, ..no se pyörittää oikeastaan kaikkea. - Sähkö… ilmassa liikkuu molekyylejä jotka on sähköisiä, ne liikkuu sähkökentässä. - Sähkö on se mitä on naisen ja miehen välillä kun ja jos ne huomaa yhtäkkiä viihdyttävänsä toisiaan. - Edison sen keksi… Yhtä satunnaisella otannalla lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin kuusi helsinkiläistä vastasi samaan kysymykseen seuraavasti: - Sähkö on elektronien liikettä. En kyllä osaisi selittää yhtään tarkemmin... - Sähkö on energiamuoto ja elämän alkulähde. - Sähkö on yhteiskunnan paras renki. - Sähkö on virtaavaa energiaa, joka tuo valoa, lämpöä ja saa laitteet toimimaan. - Lämpöä, valoa, voimaa, tuulta ja aurinkoa, mutta myös turhaa kulutusta ja huonoa omatuntoa. - Mielestäni sähkö on atomeiden liikkeestä siirtyvää energiaa, tai jotain sellaista. Ihmisen suhde sähköön on etäinen. Vaikka käytämme tänä päivänä sähköä lähes kaikessa arkipäivän toiminnassamme, ei sähköä juuri tule ajateltua. Sähkön tajuaa oikeastaan vasta, kun sitä ei ole. Niin kävi esimerkiksi Helsingissä elokuun 23. päivä vuonna 2003, lämpimänä ja aurinkoisena loppukesän iltana. Yhtäkkiä koko kaupunki pimeni. Helsinki jäi enimmillään noin 40 minuutiksi ilman sähköä kello kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla.

ja baareissa ei kauppa käynyt, kun kassakoneet pysyivät kiinni. Kotona pesukoneet pysähtyivät, uunit jäähtyivät, imurit sammuivat ja television iltauutiset jäivät katsomatta. Sähköä ei ollut. Valoisassa kesäyössä muutos ei kuitenkaan näyttänyt kovin dramaattiselta. Kaupungin keskustassa Senaatintorilla valmistauduttiin juuri alkavaan Helsingin juhlaviikkojen konserttiin. Konsertin järjestäjät olivat onneksi tuoneet aukiolle oman aggregaatin, joten konsertin alkamiseen sähkökatkos ei vaikuttanut. Sähkökatkos sai alkunsa, kun Kruununhaan sähköasema yhdistettiin huollon jälkeen takaisin verkkoon. Kruununhaan ja Suvilahden välisessä 110 kV:n kaapelin maadoituksen purkamisessa sattui inhimillinen virhe. Sen seurauksena oli sähkönjakelun katkeaminen koko Helsingissä. Helsingissä sähkön toimitusvarmuus on poikkeuksellisen korkea ja jakelukeskeytykset, varsinkin yllä kuvatun kaltaiset, ovat hyvin harvinaisia. Jakelukeskeytysten määrä on Helsingissä olennaisesti pienempi kuin taajamissa keskimäärin. Yli 90 % Helsingin sähköverkosta on kaapeloitu maan alle, mikä vähentää säätekijöistä johtuvien sähkökatkosten määrää. Toinen sähkön toimitusvarmuutta parantava tekijä on Helsingin sähköverkon silmukkamainen rakenne. Siitä johtuen voidaan jokaiselle sähköasemalle ja jokaiseen muuntamoon toimittaa sähköä vähintään kahta reittiä pitkin. Tämä vähentää huolto- ja korjaustöistä johtuvia jakelukeskeytyksiä sekä lyhentää keskeytysaikoja vikatilanteissa. Helsingissä sähköverkon toimintaa valvotaan ympärivuorokautisesti sähköverkon käyttökeskuksessa. Lisäksi vikatilanteita varten on luotu varallaolojärjestelmä. Niinpä viat pystytään selvittämään nopeasti. Sähkön kuluttajan kannalta tärkein sähkön laatutekijä on toimitusvarmuus. Luotettava sähkönjakelu takaa sen, että sähkö virtaa kotiin ja toimistoon ympäri vuorokauden ja vuodet läpeensä lähes ilman keskeytyksiä.

Miltä Helsinki silloin näytti? Elokuvat katkesivat kesken näytöksen, raitiovaunut pysähtyivät, kauppojen mainosvalot ja näyteikkunoiden valot sammuivat. Ravintoloissa Helsingin Energia

9


Kaupunkikuva

Millainen sitten on sähkön matka voimalaitoksesta kotiin?

Sivu 11: Töölön sähköasema on lähes sadan vuoden ajan palvellut töölöläisiä sähkönjakelussa. Sidan 11: Tölö kraftstation har distribuerat el till tölöborna i nästan hundra års tid. Page 11: The Töölö electricity substation has served the electricity distribution needs of local residents for almost a hundred years.

Sähkönjakelusta Helsingin alueella vastaa Helen Sähköverkko Oy, joka on Helsingin Energian tytäryhtiö. Helsingin Energian sähköverkkopalvelut eritytettiin omaksi yhtiökseen 2006.

Sähkönsiirtojärjestelmä: näin sähkö tuotetaan, siirretään ja jaellaan asiakkaille. Elöverföringssystemet: så här produceras, överförs och distribueras elen till kunderna. Electricity transmission and distribution system: how electricity is generated, transmitted and distributed to customers.

10

Sähköntuotanto Elproduktion Electricity generation

Sähköä ja lämpöä tuotetaan voimalaitoksissa, joista 110 kilovoltin (kV) sähkö siirretään siirto- eli suurjännitejohdoilla sähköasemille. Tämä siirtoverkko yhdistää Helsingin voimalaitokset ja sähköasemat toisiinsa ja on yhteydessä 400 kV:n valtakunnalliseen kantaverkkoon. Se taas on sähkönsiirtoverkko, johon kuuluvat 400 ja 220 kV:n johdot ja tärkeimmät 110 kV:n johdot sekä sähköasemat. Helsingissä alueellisesta siirtoverkosta 123 kilometriä on ilmajohtoina ja 48 kilometriä on kaapeloitu maan alle. Sähköasemia Helsingissä on 20. Sähköasemilla virta muutetaan jakelusuurjännitteeksi ja jaellaan keskijännitejohdoilla edelleen jakelumuuntamoille. Helsingissä keskijännitejohtoja on kaikkiaan 1427 kilometriä ja niistä 97 % on kaapeloitu maan alle. Keskijänniteverkko kattaa Helsingissä kantakaupungin 10 kV:n ja esikaupunkialueen 20 kV:n sähkön siirtoyhteydet. Jakelumuuntamot sijaitsevat joko talojen kellareissa, kuten kantakaupungin alueella, tai toimivat yksittäisinä puistomuuntamoina. Jakelumuuntamoissa virta muunnetaan 0,4 kV:n pienjännitteeksi ja jaetaan sitten edelleen sähkönjakokaappien kautta yksittäiselle sähkönkuluttajalle. Helsingissä on kaikkiaan 2 300 jakelumuuntamoa, joista 1 650 on Helsingin Energian omistuksessa. Sähkönjakokaappeja Helsingissä on yhteensä noin 7 900 kpl. Yhdestä kaapista jaellaan sähköä 1–5 kiinteistöön.

Sähkönsiirto Elöverföring Electricity transmission

Helsingin Energia

Sähkönjakelu Eldistribution Electricity distribution

Asiakas Kund Customer


Kaupunkikuva

Tarina Töölöstä – sähköä ja sähkönkulutusta Sähköntuotanto, sähkönsiirto tai sähkönjakelu ei perustoiminnaltaan ole juurikaan sadan vuoden aikana muuttunut. Voimalaitoksessa poltetaan maakaasua tai kivihiiltä ja höyryturbiinin ja generaattorin liike tuottaa sähköenergiaa. Ja kuten edellä kuvattiin, sähkö siirretään yhä sähköverkkoa pitkin voimalaitoksista ensin sähköasemille, sitten jakelumuuntamoihin, sähkönjakokaappeihin ja lopulta asiakkaille koteihin ja toimistoihin. Sähköntuotannon määrä, sähkönkuluttaminen ja ihmisen suhde sähköön arkipäivän välttämättömyytenä on kuitenkin muuttunut merkittävästi. Sähkönsiirron sadan vuoden kaarta tarkastellaan tässä yhden esimerkin, Töölön sähköaseman, kautta. Se on Helsingin ensimmäisiä sähköasemia, ylväs vaaleankeltainen wieniläisjugendhenkinen rakennus keskellä Töölöä. Töölön sähköasema on yhä toiminnassa ja jakaa sähköä alueen asukkaille. Vaikka sähköaseman toiminta on sama, ovat laitteet sen sisällä ja maailma sen ympärillä mullistuneet.

Uusi, oma sähköasema Polku auringon paahtamien kallioiden yli, lokin kirku pääni päällä, haukan varjo jaloissa, katajia, variksenmarjoja. Kiipeän korkeimman kallion laelle, ja siinä se on: meri, niin pitkälle kuin silmä kantaa, siinä se on: taivaan sini meren sinessä, meren sini taivaalla.

11

Tämä kuva tallennettiin otsaluuni kasettikuoreen kesällä, Töölössä vuonna 1914. Näin kirjoitti ja muisteli runoilija Arvo Turtiainen 1910luvun Töölön maisemia 60 vuotta myöhemmin. Niille samoille seuduille nousi Töölön sähköasema, Runeberginkadun ja Töölönkadun kulmaan vuonna 1911. Kunnallinen sähkölaitostoiminta oli alkanut kaksi vuotta aiemmin, kun kaupunginvaltuusto monen vuoden harkinnan Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Sivu 13: Töölön sähköasema syksyllä 1911. Vasta seuraavina vuosikymmeninä rakennettiin naapuritalot ja läheinen Töölön sairaala. Sidan 13: Tölö kraftstation hösten 1911. Grannhusen och det närbelägna Tölö sjukhus byggdes först under senare decennier. Page 13: Töölö substation in the autumn of 1911. The neighbouring buildings and nearby Töölö Hospital were not built until the following decades.

ja selvitysten jälkeen oli päättänyt perustaa kaupungin oman sähkölaitoksen. Ensimmäinen voimalaitos, Suvilahden höyryvoimalaitos, oli valmistunut vuonna 1909 Sörnäisiin. Etu-Töölö oli 1910–1930 -lukujen tärkein ja laajin kaupunkirakentamisen alue Suomessa. Uuden rakenteilla olevan kaupunginosan asukkaat olivat itse kääntyneet kaupungin viranomaisten puoleen ja pyytäneet sähkönjakelun ulottamista myös Töölöön. Alueen rakennustoiminta oli vilkasta ja valmistuvat talot korkeatasoisia, joten ne lähes poikkeuksetta sisälsivät sähkövalot. Se oli 1910-luvulla vielä harvinaista. Töölön sähköasema valmistui uuden kivikaupungin ja maalaismaisen laitakaupungin rajalle. EtuTöölöä jo rakennettiin ahkerasti, mutta Runeberginkatu oli vielä varsin avoin. Töölöntorin ympäristö rakennettiin pääosin vasta myöhemmin, 1930-luvulla. Töölön rakentamista säätelivät tiukka asemakaava ja rakennusjärjestys sekä pohjoismaiset ja keskieurooppalaiset kaupunkirakentamisen perinteet ja uudet ihanteet. Töölön asemakaava oli vahvistettu vuonna 1906, Suomen ensimmäisen asemakaavakilpailun tuloksena. Se oli valmistuessaan uusi ja erilainen: korttelit luonnonmuotojen mukaan kaartuvien leveiden katujen laidoilla olivat suuria ja vaihtelevanmuotoisia. Puistoja ja istutuksia oli enemmän kuin vanhoissa kivikortteleissa. Töölöstä tuli uudenlainen tiiviisti rakennettu urbaani kaupunginosa ja sen katukuvasta muodostui yhtenäinen julkisivukaavioiden ja yhtenäisten räystäslinjojen myötä.

12

Töölöstä muodostui uuden sivistyneistön kaupunginosa, virkamiehet, opettajat ja lääkärit kansoittivat uudet kivitalot. Töölössä asuivat niin modernit, itselliset työssäkäyvät naiset kuin elokuvista tuttu Suomisen virkamiesperhekin. Tätä mielikuvaa töölöläisestä kulttuurikodista ruokki myös ajan kirjallisuus. Mika Waltarin Appelsiininsiemenen ja Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän näyttämönä on juuri Töölö. Töölön sähköaseman suunnitteli arkkitehti Selim A. Lindqvist. Tölö kraftstation ritades av arkitekt Selim A. Lindqvist. Töölö substation was designed by Architect Selim A. Lindqvist.

Töölön sähköasema valmistui toimittamaan sähköä näihin uusiin, moderneihin töölöläiskoteihin. Sähköaseman suunnitteli arkkitehti Selim A. Lindqvist (1867-1939), sama arkkitehti, joka oli aiemmin piirtänyt kaupungin Helsingin Energia


Kaupunkikuva

sähkölaitokselle mm. Suvilahden voimalaitoksen sekä Kasarmitorin sähköaseman ja toimistorakennuksen. Töölön sähköasemassa onkin samaa wieniläisjugendhenkistä keveyttä, koristeellisuutta ja siroutta kuin Suvilahden voimalaitoksessa. Pystysuuntaiset korkeat ikkunat kertovat että kyseessä on teollisuus- tai tuotantorakennus, vaikka muotokieli perustuukin asuintalonomaiseen julkisivuun. Sähköasema rakennettiin rautabetonikonstruktiona ja se valmistui vauhdilla. Perustukset ja louhintatyöt tehtiin huhtikuussa, talo oli harjakorkeudessa jo heinäkuussa ja

toimintakunnossa uusi sähköasema oli lokakuussa 1911. Samaan aikaan valmistuivat lähistölle myös Lindqvistin suunnittelemat Töölön raitiovaunuhallit. Töölön sähköasema yhdistettiin 5 kV:n suurjännitevirralla Suvilahden voimalaitokseen toisen uuden sähköaseman, Kallion sähköaseman kautta. Sähkökaapeli kaivettiin maan alle ja samaan kaivantoon asennettiin myös silloin vielä harvinainen puhelinkaapeli. Näin saatiin tarpeellinen puhelinyhteys voimalaitoksen ja sähköasemien välille.

13

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Kun Töölön sähköasema lokakuussa 1911 otettiin käyttöön, sen laitteisto oli seuraavanlainen: Ab Gottfr. Strömberg Oy:n 250 kilowatin moottorigeneraattori, kaksi Siemens-Schuckerwerken muuttajakonetta sekä Russische Tudor-Accumulatoren-Fabrikin akkumulaattoriparisto. Sähkönkulutuksen kasvun myötä koneita ja laitteita hankittiin lisää. Erityisesti laajeneva raitiotieliikenne tarvitsi yhä enemmän sähköä. Kun vuonna 1922 avattiin uusi raitiotielinja Töölöstä Kallioon, Töölön sähköasemalle oli hankittava 250 kilowatin yksiankkurimuuttaja. Ja 20-luvulla laitteiden määrä vain kasvoi. Lisää yksiankkurimuuttajia, kaskadimuuttajia, moottorigeneraattoreita ja elohopeatasasuuntaaja. Lopulta tilat eivät enää tahtoneet riittää. Vanhoja tehottomampia laitteita vietiin pois ja tehokkaampia tuli tilalle, mutta silti tarvittiin lisätilaa. Vuonna 1925 Töölön sähköaseman konehallia laajennettiin arkkitehti Gunnar Taucherin suunnitelman mukaan. 1930-luvun alussa rakennettiin uusi kojeistorakennus, jolloin asemalle voitiin syöttää sähköä aiempaa suuremmalla teholla, 35 kV:n jännitteellä. Töölön sähköasema kuului alun perin tasasähköverkkoon ja pienjänniteverkko eli sähkövirta kuluttajille kulki pääosin ilmajohdoissa. Helsingin keskustassa oli pienjänniteverkossakin aiemmin käytetty lähes pelkästään maan alle kaivettuja kaapeleita, joten ilmajohdot olivat Helsingissä uutta. Vuonna 1911, kun Töölön ja Kallion sähköasemat valmistuivat, vedettiin Helsinkiin 110 km ilmajohtoja. Se muutti kaupunkikuvaa suuresti. Töölössä ilmajohdot ja koko sähkövalaistus olivat aivan uutta. Sekä Kalliossa että Töölössä rakennettiin paljon ja Kalliossa alueen asemakaavakin oli vielä vakiintumaton. Kun uudet kivitalot työnsivät puutaloja altaan, oli avojohtoverkostoa helpompi muuttaa ja siirrellä.

14

Töölön sähköaseman 250 KW:n koneet viime vuosisadan alussa. Tölö kraftstations 250 KW maskiner i början av förra seklet. The 250 KW machinery of Töölö substation early last century.

Töölö rakentui siis vauhdilla 1910- ja 1920-luvuilla ja sähkölaitoksen tilaajamäärä alueella kasvoi nopeasti. Se aiheutti ajoittaisia vaikeuksia sähkönjakeluun. Sähkölaitoksen selvityksessä kävi ilmi, että alueen jännite oli joissain paikoin laskenut huolestuttavan alas, vaikka samaan aikaan Töölön sähköasemalla jännite pidettiin niin korkealla kuin mahdollista. Sähköä ei siis pystytty toimittamaan riittävästi kasvavaan kulutukseen. Niinpä

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Töölöön rakennettiin lisää ilmajohtoverkkoa. 1920-luvun alkupuolella ilmajohtoverkosto oli jo niin tiivis, että se häiritsi kaupunkikuvaa ja herätti asukkaissa vastustusta. Sähkölaitos päättikin vuonna 1922 kaapeloida johtoverkon maan alle. Kuluttajamäärien voimakkaan kasvun myötä verkon huippukuormitus nousi niin paljon, että oli myös turvallisempaa siirtää verkko maan alle. Muutaman vuoden kuluttua alue näyttikin jo varsin erilaiselta. Töölöön ilmestyivät myös Helsingin ensimmäiset sähkönjakokaapit. Aiemmin jakokaapin tehtävää olivat hoitaneet maan alle sijoitetut kaapelikaivot, joiden hoito ja asennus oli kuitenkin ongelmallista. Sähkönjakelun laajentuessa tuli tarve maanpäällisten jakokaappien asentamiseen. Rahatoimikamari, eli kaupunginhallituksen edeltäjä, myönsi sähkölaitokselle vuonna 1927 luvan asentaa sähkönjakokaappeja Töölöön ja Kallioon siten, että ”kaapit pitää sijoittaa talon seinää vasten tai sivukaduilla ne voidaan sijoittaa myös jalkakäytävän ulkoreunaan”. Siitä alkaen sähkönjakokaapit ovatkin olleet Helsingin kaupunkikuvan pysyvä keskustelunaihe ja varsinkin 60–70-luvulta eteenpäin myös valitettavan suosittu ilkivallan kohde. Töölön sähköasema oli aloittanut toimintansa 5 kV:n suurjännitteellä. Sähkölaitoksen alkuaikoina sähköverkkoa laajennettiin lähinnä tarpeen mukaan. Tulevaisuuden sähköntarvetta ja kulutuksen kasvua oli vaikea ennakoida. Kun kysyntä kuitenkin jatkuvasti kasvoi, tuli sähkölaitokselle tarve nostaa suurjännitevirtaa. Vuonna 1928 sähkölaitos teki sopimuksen vesivoiman ostamisesta ja siirtämisestä Imatran voimalaitokselta Helsinkiin. Uusi 35 kV:n suurjännitejohto rakennettiin ensin Vanhastakaupungista Imatran voimalaitoksen muuntaja-asemalta Suvilahteen ja sieltä eteenpäin Töölön sähköasemalle.

Asunto-osakeyhtiö Oiva Millaiselta näyttää sähkönsiirron ja sähkönkulutuksen historia yhden yksittäisen talon ja sen asukkaiden kautta? Valitaan Töölöstä, Dagmarinkadun ja Nervanderinkadun kulmasta asunto-osakeyhtiö Oiva, Töölön sähköaseman kanssa samana vuonna valmistunut kivitalo. Asunto-osakeyhtiö Oiva on yksi Etu-Töölön varhaisista kivitaloista. Rakennushankkeen takana oli joukko virkamiehiä ja opettajia sekä talousmiehiä, kuten silloinen valtionkonttorin ylitirehtööri J.K. Paasikivi. Muita perustajia olivat mm. professori ja osuustoimintamies Hannes Gebhard, tuleva arkkipiispa Lauri Ingman, tiedemiehet ja tutkijat Uuno Taavi Sirelius ja Henrik Tallgren, valtionhallinnon virkamiehet Yrjö K. Yrjö-Koskinen, Br. Rosendahl ja Iivar Ahava. Yhtiö perustettiin Oivan päivänä vuonna 1910, siitä yhtiön nimi. Uuden talon piirustukset laati arkkitehti W.G. Palmqvist, joka oli suunnitellut myös läheisen Ostrobotnian rakennuksen. Oma uusi talo merkitsi suurta muutosta talon rakennuttajille. 1900-luvun alussa virkamiesten omistusasuminen yleistyi ja nousi tavoiteltavaksi. Oivan kaltaisia asuntoosakeyhtiöitä syntyi ympäri kaupunkia. Asumisen kannalta muutos oli suuri, sillä Oivankin asukkaista useimmat olivat perheineen asuneet vuokralaisina vanhoissa puutaloissa. Uudessa kivitalossa oli suuret huoneet, korkeat ikrakennustyömaa vuonna 1970. kunat, kylpyhuoneet,Sähkötalon wc:t ja vesijohto. Ja ennen kaikkea uudessa talossa oli sähkövalaistus sekä Elhusbygget pistorasiat1970. sähThe construction site of Sähkötalo in 1970. kölaitteille! Se vasta oli hienoa. Alun perin taloa suunniteltaessa oli ajateltu, että virkamiesasukkaat tilaisivat ruokansa modernisti keskuskeittiöstä, joka sitten rakennettiinkin piharakennukseen. Asukkaat eivät kuitenkaan innostuneet tilattavasta ruuasta ja keskuskeittiö muutettiin ensin tilavaksi talonmiehen asunnoksi ja myöhemmin työhuoneeksi, jossa on toiminut mm. lasitusliike. Talo on varsin tyypillinen aikansa edustaja; uljas ja siropiirteinen julkisivultaan ja jykevä rakenteeltaan. Talo sijaitsee kulmatontilla, joten pohjakerroksessa on useita liikehuoneistoja. Julkisivu on kaksivärinen, rapattu valkoinen ja vaaleanpunainen. Julkisivun vertikaalisuutta korostavat väritys, rappauksen koristelinjat, kapeat ja

Helsingin Energia

15


Kaupunkikuva

16

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

korkeat ikkunat sekä erkkerit. Talo on paksurunkoinen ja käytävät, komerot sekä kylpyhuoneet ja wc:t on sijoitettu keskelle runkoa. Pääsääntöisesti keittiö sekä palveluskunnan huoneet on sijoitettu pihalle päin ja edustukselliset huoneet kadulle päin. Sisäpihalla sijaitsee piharakennus, niin kutsuttu ”pikku-Oiva”, jossa asuu taloyhtiön vuokralaisia. Vähitellen Oivan naapuriin nousi muitakin kivitaloja ja uusi Töölö alkoi muodostua. Parikymmentä vuotta valmistumisen jälkeen taloa jo modernisoitiin. 1930-luvun alun suuri hanke oli siirtyminen keskuslämmitykseen ja lämminvesijärjestelmään. Enää ei tarvinnut lämmittää kylpyvettä erikseen kylpyhuoneen kuparisessa kamiinassa. Samassa yhteydessä uusittiin myös kaasujohdot, viemärit ja wc:t. Sähkö alkoi näkyä myös katukuvassa. Nervanderinkadulle ja Dagmarinkadulle Oivan ympäristöön nousi Helsingin ensimmäisiä sähkönjakokaappeja, joista sähköä jaeltiin kiinteistöihin. Edellä kerrottiin Töölön ilmajohdoista, joita 10-luvulla ja 20-luvun alussa vedettiin runsaasti nopeasti kasvaneen sähköntarpeen vuoksi. 1920-luvulla avattiin myös raitiovaunulinja numero 5, joka sähkön voimalla kolisteli alas Nervanderinkatua. Oivan perustajiin kuuluivat Ahavan ja Tallgrenin perheet. Lakimies, hallintoneuvos Anders Iivar Ahava, hänen vaimonsa Natalia ja heidän 11-vuotias poikansa Teini Evert muuttivat vastavalmistuneen talon D-rappuun, toiseen kerrokseen. Iivar Ahava oli monta vuosikymmentä keskeinen hahmo talon elämässä ja useaan otteeseen myös vastuussa talon asioiden hoidosta. Iivar ja hänen vaimonsa Natu asuivat molemmat Oivassa elämänsä loppuun saakka. Vanhempiensa kuoleman jälkeen 1940-luvun lopulla

Teini Ahava muutti asumaan Oivaan vaimonsa Saaran ja koulunkäyntinsä aloittaneen Tellervo-tyttärensä kanssa. Lakimies, hallintoneuvos Teini Ahava toimi virkamiehen urallaan mm. oikeusministeriön kansliapäällikkönä. Dagmarinkadun puolelle, B-rappuun muutti ensimmäisten joukossa Tallgrenin perhe kesällä 1911. Läänineläinlääkäri ja tiedemies Henrik Tallgren oli leskimies ja neljän alaikäisen lapsen isä perheen muuttaessa taloon. Isä Tallgren piti erityisesti Oivan sijainnista kaupungin laidalla, hän oli nimittäin hyvin ”känslig för ljud”. Eläinlääkärin urallaan Henrik Tallgren vaikutti keskeisesti siihen, että nautakarjatuberkuloosi saatiin Suomessa nujerrettua. Tallgrenin lapsista nuorin Inger ja hänen kolme lastaan muuttivat Oivaan isä Henrikin luo vuonna 1939, kun Ingerin mies, piirieläinlääkäri Tuomas Melkas oli kuollut tapaturmaisesti. Samana vuonna hammaslääkäri Inger Melkas aloitti vastaanottonsa Oivassa, jota hän piti kotonaan yli 20 vuotta. Ahavan ja Tallgrenin perheiden jälkeläisiä asuu yhä Oivassa. Teini Ahavan tytär Tellervo ja Inger Melkkaan poika diplomi-insinööri Erkki Melkas menivät naimisiin vuonna 1957 ja he asuvat Nervanderinkadulla, toisessa kerroksessa, Ahavan perheen alkuperäisessä asunnossa. Heidän poikansa Timo puolisoineen asuu myös samassa talossa, E-rapussa ja keväällä 2007 heille syntyi pikkuinen Anna, viidennen sukupolven oivalainen. Sähkönkulutuksen historiaan kurkistetaan tässä kirjassa myöhemmin Melkkaan perheen kautta. Millaisia sähkölaitteita perheeseen ensin hankittiin? Miten sähköön suhtauduttiin? Ja millaisia muistoja heillä on sodanjälkeiseltä sähkön säännöstelyn vuosilta?

Asunto-osakeyhtiö Oiva sijaitsee Helsingin Etu-Töölössä, Dagmarinkadun ja Nervanderinkadun kulmassa. Bostadsaktiebolaget Oiva finns i Främre Tölö i Helsingfors, i hörnet av Dagmarsgatan och Nervandersgatan. The housing company Oiva is in Etu-Töölö, Helsinki, on the corner of Dagmarinkatu and Nervanderinkatu.

Helsingin Energia

17


Kaupunkikuva

Tasasähköllä vai vaihtosähköllä? – virranvaihto vaihtovirtaan Sähkönsiirron historiaan Helsingissä liittyy keskeisesti muutos tasasähköstä vaihtovirtaan. Kun Helsingin kaupungin sähkölaitosta 1900-luvun alussa perustettiin, pohdittiin pitkään, tulisiko sähköä siirtää pääkaupungissa tasasähkönä vai vaihtovirtana. Nämä kaksi sähkönsiirtojärjestelmää olivat rinnakkain käytössä vuosisadan alussa. Kummallakin järjestelmällä oli kannattajansa. Tasasähkö sopi hyvin lyhyiden etäisyyksien sähkönsiirtoon, kuten kaupungeissa. Vaihtosähkön etuna sähköntuotannon alkuvaiheissa olivat sen vaatimat pienemmät investoinnit ja pienempi hävikki. Kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin vaihtosähkö ohitti yleisyydessä tasasähköjärjestelmän saavuttaman etumatkan kaupunkisähköjakelussa. Helsingissäkin päädyttiin ensin tasasähköön. Kaupungin rahatoimikamari, eli nykyisen kaupunginhallituksen edeltäjä, oli ilmaissut kannattavansa tasasähköjärjestelmää sen yleisyyden perusteella. Tasasähkö asetettiin etusijalle parempana pidetyn käyttövarmuuden ja laitevalikoiman perusteella, vaikka rakentamis- ja käyttökustannukset olivat korkeammat. Kaupungin uuden sähkölaitoksen sähkönjakeluun valittiin alueellisesti määritelty tasasähkön ja vaihtosähkön yhdistelmä. Kaupungin keskeisten osien jakelujärjestelmäksi tuli akkuparistojen varmistama tasasähkö. Harvaan asutuille laitakaupungin alueille jaettiin sen sijaan vaihtovirtaa. 18

Helsingin kaupungin sähkölaitoksen ensimmäinen toimitusjohtaja professori Bernhard Wuolle oli kymmenien vuosien ajan keskeinen sähköalan vaikuttaja Suomessa. Helsingfors stads elverks första verkställande direktör Bernhard Wuolle var i tiotals år en central påverkare inom elbranschen i Finland. The first Managing Director of Helsingin kaupungin sähkölaitos, Professor Bernhard Wuolle, was a central figure in the Finnish electricity sector for several decades.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Yksityinen sähköyhtiö, vaihtovirtasähköä jakanut Helsingin Sähkövalaistus Oy, vastusti ymmärrettävästi uutta kilpailijaa, kaupungin omaa sähkölaitosta. Yhtiön toimitusjohtaja Hugo Mäklin kävi puhein ja yleisönosastokirjoituksin kalliin tasasähköjärjestelmän kimppuun. Kiista yltyi kisaksi asiakkaista yksityisen yhtiön ja kaupungin laitoksen välillä ja hintasodassa sähkönhintaa alennettiin vuoron perään. Kaupungin sähkölaitos tarjosi jopa ilmaisen liittymisjohdon tietyn määräajan sisällä. Kaupunkilaiset olivat hintakilpailusta tietysti riemuissaan. Vaihtovirran ja tasavirran teknillinen ero tosin esti tehokkaasti asiakkaiden edestakaisen hyppimisen hintasodan seurauksena. Muutaman vuoden kilpailun jälkeen yksityinen sähköyhtiö myi liiketoimintansa kaupungille vuonna 1912. Helsingissä käyttöön otettu tasa- ja vaihtosähkön yhdistelmä tarkoitti sitä, että sähköasemilla suuret akkuparistot syöttivät verkkoa silloin, kun tasavirtamuuttajat seisoivat pienempien kuormitusten tai mahdollisten häiriötilanteiden aikana. Sähkönkulutus kuitenkin kasvoi voimakkaasti ja yhä uusia kiinteistöjä liitettiin kaupungin sähköverkkoon. Akkuparistot eivät enää pystyneet takaamaan parempaa käyttövarmuutta kuin vaihtovirtajärjestelmä. Sähkönkulutuksen kasvu vaati jakeluverkon vahvistamista ja laajentamista sekä uusia muuttajakoneilla ja akkuparistoilla varustettuja sähköasemia ja vanhojen sähköasemien, kuten Töölön sähköaseman, laajentamista. Akkuparistot veivät runsaasti tilaa ja jokainen sähköasema vaati kahden miehen ympäri vuorokautisen, kolmivuoroisen käyttöpäivystyksen ja muutaman apumiehen. Kaksi hapon polttamin kumiesiliinoin varustautunutta akkumestaria kiersi säännöllisesti asemilla purkamassa ja lataamassa suuria akkuparistoja. Samaan aikaan vaihtosähkömoottoreiden tekniikka kehittyi ja vaihtosähköstä tuli entistä kiinnostavampi vaihtoehto. Se oli käynnistys- ja säätöominaisuuksiltaan kilpailukykyinen ja sähköntuotannon hyötysuhteeltaan jopa parempi kuin tasasähkö. Tasasähkö alettiin mieltää vanhanaikaiseksi ja kalliiksi. Yhä useammat talonomistajat ja yrittäjät halusivat ostaa vaihtosähköä.

Sähkölaitoksen aloitteesta Helsingin sähkönjakelujärjestelmän tulevaisuutta pohtimaan asetettiin lautakunta vuonna 1929. Tämän ulkopuolisista asiantuntijoista koostuvan ryhmän aloitteesta kaupunginvaltuusto päätti vuonna 1931 osittaisesta ja vähitellen tapahtuvasta siirtymisestä tasasähköstä vaihtosähköön. Tasa- ja vaihtosähkön muutokset Helsingissä henkilöityivät muutamiin ajan keskeisiin sähköalan vaikuttajiin. Sähkölaitoksen ensimmäisenä toimitusjohtajana ja Suvilahden voimalaitoksen rakennuspäällikkönä oli toiminut sähköinsinööri, professori Bernhard Wuolle. Hän oli vannoutunut tasasähkömies ja oli keskeisesti vaikuttanut siihen, että Helsinkiin valittiin alun perin tasasähkö. 1920-luvun lopussa sähkölaitoksen toimitusjohtajaksi oli tullut Aku Marsio, joka uuden ajan miehenä ajoi muutosta vaihtosähköön. Bernhard Wuolle oli tuolloin mukana Helsingin kunnallispolitiikassa ja siten sähkölaitosta kaitsevan teknillisten laitosten hallituksen puheenjohtaja sekä sähkönjakelujärjestelmän tulevaisuutta pohtivan lautakunnan puheenjohtaja. Uudistushalukkuus kohtasi perinteen ja päätös vaihtosähköön siirtymisestä muodostui jälleen jonkinlaiseksi kompromissiksi. Vaihtosähköön siirtymiseen varattu määräraha oli varsin niukka ja sähkölaitoksen maksettavaksi tuli myös pääosa kulutuslaitteiden vaihtokustannuksista. Muutokset vaihtovirtaan jäivätkin ensin vähäisiksi. Vain Kampin ja Taka-Töölön alueilla siirryttiin laajemmin vaihtosähköön. Siirtymisestä tasasähköstä vaihtosähköön tuli järjestelmällisempää vasta sota-ajan jälkeen. Kaupunginvaltuusto teki vuonna 1948 päätöksen siitä, että sähkölaitoksen koko jakelualueella otetaan vähitellen käyttöön 3x380/220 voltin vaihtosähkö. Päätös merkitsi lopullista tasasähköstä luopumista ja jakelujännitteen korottamista. Päätöksen toteuttaminen vei kuitenkin vuosia. Viimeinen tasasähköverkkoa syöttänyt muuttajakone pysäytettiin tammikuussa 1962.

Helsingin Energia

19


Kaupunkikuva

Sähköhella ja perheenemäntä mainostivat kuorma-auton lavalla Messukeskuksessa järjestettyjä sähkömessuja vuonna 1936. En elspis och en husmor på ett lastbilsflak gjorde reklam för elektricitetsmässan i Mässcentrum 1936. An electric cooker and a housewife on the back of a truck advertised the Electricity Fair held at the Fair Centre in 1936.

Sähköä kotona: kodin sähkölaitteita ja sähkön käyttöä 1930-luvulla Helsingin kaupungin sähkölaitos täytti 25 vuotta vuonna 1934. Silloin lamasta oli jo selvitty, kieltolaki oli takanapäin, uusi funktionalistinen arkkitehtuuri teki tuloaan ja kansalaiset uskoivat taas tulevaisuuteen. Tulevaisuutta edustivat myös sähkövalaistus sekä sähköllä toimivat laitteet: pölynimurit, sähkösilitysraudat, radiot ja sähköliedet. Tavalliselle helsinkiläiselle sähkö maailmansotien välisenä aikana merkitsi ennen kaikkea valaistusta. Valaistus kotioloissa oli aluksi varsin yksinkertaista. Insinööri Niilo Jernvallin mukaan 20-luvun alussa ”ylhäällä katonrajassa riippuva kirkas hehkulamppu yksinkertaisine lampunvarjostimineen oli joka paikan yleisvalaisin: kodissa, koulussa ja tehdassalissa”. Sisävalaistusta ryhdyttiin määrätietoisesti kehittämään 1920-luvun loppupuolella. Valaistusteollisuus kasvoi, oli kotimainen Airam ja saksalainen Osram. Vuonna 1930 Sähkölaitosyhdistys perusti erillisen Valotaloustoimiston, jonka tehtävä oli valistaa valaistusasioissa. ”Hyvässä valaistuksessa työ käy iloksi”, ”Suojelkaa silmiänne”, ”Onko kotinne oikein valaistu?” kysyivät ja kehottivat valituslehtiset. Koko 1930-luvun myös Helsingin kaupungin sähkölaitos pyrki monin keinoin edistämään sähkönkulutusta. Sähkölaitoksen palvelukseen oli vuonna 1929 tullut insinööri Sigmund Schalin, jonka tehtävänä oli sähkönkulutuksen neuvonta- ja propagandatyö. Sähkön käytössä oli vallattu uusi alue, kotitaloudet, ja nyt piti löytää käyttäjiä. Schalin laati ahkerasti lehtikirjoituksia, piti esitelmiä ja luennoi radiossa. ”Sähkölaitosten on opetettava yleisöä tuntemaan sähkövoiman käyttömahdollisuuksia elämän eri aloilla”, kirjoitti Schalin vuonna 1930.

20

Sivu 21: Asunto-osakeyhtiö Oivaan rakennettiin pienikokoinen hissi vuonna 1932. Sidan 21: I bostadsaktiebolaget Oiva byggdes en liten hiss 1932 Page 21: The housing company Oiva acquired a small elevator in 1932.

Kodin sähkölaitteista ensimmäisinä yleistyivät sähkösilitysrauta, radio ja pölynimuri. Sähkön käyttöä kotitalouksissa haluttiin lisätä myös valistuskampanjoilla. Sähkölaitoksella oli oma näyttelytila Kasarmikadulla, jossa yleisö saattoi paitsi tutustua, myös kokeilla uusia sähkölaitteita. Valistusta jaettiin myös radiossa, messuilla ja Martta-kerhoissa. Topeliuksenkatu 3 a:han valmistui vuonna 1932

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Helsingin ensimmäinen täysin sähköistetty kerrostalo, jossa kaasuhellojen sijaan oli sähköhellat. Vielä neljä vuotta myöhemminkin sähköhellat olivat varsin harvinaisia. Silloin Helsingissä oli yhteensä vain 313 sähköliettä. Keittiön pienkoneet, vatkaimet ja sähkökeittimet pysyivät vielä harvinaisina, mutta leivänpaahdin kuului monen 1930-luvun herrasperheen valikoimiin. Vuona 1936 järjestettiin Helsingin messukeskuksessa sähkömessut ja kaupungin sähkölaitos oli näkyvästi mukana. Yhdessä Sähkölaitosyhdistyksen kanssa se oli rakentanut Messuhalliin sarjan täyssähköistettyjä asuinhuoneita, joissa esiteltiin sähkön eri käyttömuotoja kodissa. Sähkölaitoksen saman vuoden toimintakertomus kuvaa kuinka ”sähkölaitos oli järjestänyt messuilla suurta huomiota herättäneen käytössä olevan sähköravintolakeittiön ja sen rinnalle opetuskeittiön, jossa talousopettajatar määrätunteina piti luentoja ja havaintoesityksiä.” Asunto-osakeyhtiö Oivassa sähkölaitteiden hankinta eteni samaan tahtiin kuin monissa muissakin helsinkiläisissä talouksissa. Ensimmäisinä Tellervo ja Erkki Melkas muistavat lapsuudenperheisiinsä hankitun sähkösilitysraudan ja Telefunken-radion. Sähkölaitteet olivat vielä ylellisyyttä ja uudet koneet ja laitteet tekivät vasta tuloaan. 30-luvulla Ahavan ja Melkkaan perheisiin saapuivat myös sähkölämmitin, keittolevy ja ensimmäinen pölynimuri. Sähköllä toimiva hissi rakennettiin asunto-osakeyhtiö Oivaan vuonna 1936. Tila pienenpienelle hissille lohkaistiin rappukäytävästä. Ruokaa valmistettiin yhä kaasuhellalla ja kaasu-uunissa. Keskuslämmitys taloyhtiöön oli saatu vuonna 1932.

Sähkönjakelu sotavuosina Suhtautuminen sähköön ja sähkönkulutukseen muuttui täysin, kun sota alkoi. Iloisen kulutuksen ja sähkönkäytön lisäämisen sijasta ryhdyttiin valistamaan ja opastamaan sähkön säästämisessä. Sotaan ja poikkeusolosuhteisiin oli sähkölaitoksella varauduttu jo vuoden 1936 suojelusuunnitelmassa. Kun toinen Helsingin Energia

21


Kaupunkikuva

maailmansota syyskuussa 1939 alkoi, ryhdyttiin sähkölaitoksella toimenpiteisiin. Suvilahden voimalaitoksella ja Töölön sähköasemalla, kuten myös muilla sähköasemilla, rakennettiin sirpalesuojaukset koneille ja laitteille hiekkasäkeistä ja puurakenteista. Kiinteistömuuntamoiden ikkunat suojattiin hiekkasäkeillä ja puistomuuntamoiden ympärille rakennettiin puiset, sepelitäytteiset suojaseinät sirpalesuojiksi. Talvisota alkoi marraskuun 30. päivänä 1939 ja sodan toisena päivänä pommi tuhosi Sörnäisissä Pääskylänrinteen puistomuuntamon. Muutoin vauriot sähkölaitoksen rakennuksissa jäivät talvisodassa vähäisiksi. Pienjänniteverkossa tosin oli häiriöitä jokaisen pommituksen jälkeen, sillä avojohtoja katkesi, pylväitä kaatui ja talon viereen asennettu sähkönjakokaappi saattoi tuhoutua. Jatkosodan pommituksissa tuhoutui ja vaurioitui niinikään muuntamoita ja sähkönjakokaappeja. Sotavuosina sähkönjakelussa oli monenlaisia hankaluuksia ja sähkökatkoksia sattui usein. Raitiotieverkko oli aina ilmahälytyksen ajan jännitteetön, sillä sen avojohdot saattoivat katketa pommin sirpaleista tai talon sortumasta ja aiheuttaa tulipaloja. Vaurioitunut raitiotiesyöttökaapeli pyrittiin korjaamaan pommitusten jälkeen aina ensimmäisenä, sillä sodanaikainen liikenne oli Helsingissä lähes täysin raitiovaunujen varassa.

22

Töölön sähköaseman koneistot suojattiin puurakenteilla sodan aikana. Tölö kraftstations maskiner skyddades med träkonstruktioner under kriget. The machinery of Töölö substation was protected with timber casings during the war.

Sotien jälkeen sähkönjakelua ja verkkojen rakentamista, kuten kaikkea muutakin rakentamista, haittasi ennen kaikkea materiaalipula. Tarviketilanne paheni entisestään, kun kauppa Saksan kanssa loppui aseveljeyden päättyessä syyskuussa 1944. Samaan aikaan oli TakaTöölön Kuusitielle valmistumassa kymmenkunta kerrostaloa. Sähkölaitoksella ei ollut varastossa Kuusitien vaihtosähköverkon rakentamiseen tarvittavia kuparikaapeleita. Kuparista oli sodan jälkeisinä vuosina huutava pula. Sotakorvaustuotanto söi kaiken liikenevän kuparin eikä kaapelia ollut edes myytävänä. Niinpä sodan jälkeisinä vuosina jouduttiin usein kaivamaan maasta käytöstä jo poistettuja kaapeleita. Uusiokäytettävät kaapelit Kuusitielle löydettiin Messuhallin ja Tilkan lähistöltä. Kupariromu lähetettiin Suomen Kaapelitehtaalle, joka valmisti siitä maakaapeleita. Kupariköysipula jatkui vielä 1950-luvun alkuun saakka. Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Suuri alueliitos, säännöstelyn aika ja Olympialaiset Vuoden 1946 alussa Helsingin pinta-ala kasvoi melkoisesti. Valtioneuvoston muutamaa vuotta aiemmin tekemän päätöksen mukaisesti Helsingin kaupunkiin liitettiin silloin Haagan kauppala, Huopalahden, Oulunkylän ja Kulosaaren kunnat kokonaisuudessaan sekä osa Helsingin maalaiskuntaa, mm. Pakila, Malmi, Tapanila, Herttoniemi ja Laajasalo. Sähköä tarvittiin nopeasti uusille alueille. Alueliitosten myötä avosähköjohdot yleistyivät jälleen ja palasivat näin takaisin Helsingin kaupunkikuvaan. Syynä oli esikaupunkialueiden väljempi asemakaava ja omakotitalojen vilkas rakentaminen. Kaikkia siirtoyhteyksiä ei ehditty eikä kannattanut kaapeloida maan alle.

puolesta. Tuolloin voimassa ollut vuoden 1928 sähkölaki edellytti, että kaupunkialueella ei voinut toimia useita sähkölaitoksia ilman valtuuston erillistä lupaa. Niinpä tavoitteeksi otettiin, että esikaupunkialueiden sähköyhtiöt hankitaan Helsingin kaupungin omistukseen ja sulautetaan sähkölaitokseen. Kaupunki hankki näin omistukseensa mm. Kulosaaren, Haagan ja Suomenlinnan sähkölaitokset, Pakinkylän Sähköosakeyhtiön, Herttonaisten Sähköosuuskunnan, Oulunkylän Sähkö Osakeyhtiön ja Malmin Sähkölaitos Osakeyhtiön. Osittain omistuksen muutos tapahtui nopeastikin, mutta joidenkin yksityisten yhtiöiden kanssa neuvoteltiin pitkään ja siirtymäaika vei useita vuosia.

Uusilla liitetyillä alueilla oli toiminut useita sähköyhtiöitä tai osuuskuntia. Laitokset erosivat toisistaan kokonsa, yhtiömuotonsa, kannattavuutensa ja jakeluverkkonsa

1940-luvun loppuvuosina sähköstä oli vielä suuri pula ja sähkönkuluttamista säännösteltiin. Sähkölaitoksen vuoden 1947 toimintakertomuksessa sähkön säästämistä kuvattiin seuraavasti: ”Sähkölaitosyhdistyksen kotitalousneuvoja suoritti kotikäyntejä ja piti havaintoesityksiä koulussa ja kursseilla. (...) Yleisradiossa selostettiin sähköpulaa ja siitä aiheutuvia säännöstelytoimenpiteitä. (...)

”Paras keino kylmyyttä vastaan”, opasti Sähköviesti-lehden kuvateksti numerossa 3-4 vuonna 1945.

”Halkolämmityksen korvaaminen sähkölämmöllä päiväsaikaan on järjetöntä halkojen tuhlausta.” (kuvateksti Sähköviesti nro 3-4, 1945)

”Det bästa sättet att klara kylan”, var rådet i en bildtext i Elbladet nummer 3-4 år 1945.

”Att ersätta vedeldning med elvärme under dagtid är ett vansinnigt slöseri med ved.” (bildtext i Elbladet nr 3-4, 1945).

”Best defence against the cold”, guidance in a picture caption from the Sähköviesti magazine issue 3-4 in 1945.

”Substituting electric heating for log heating in daytime is a senseless waste of log.” (picture caption Sähköviesti magazine issue 3-4 in 1945).

23

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Marraskuun 10. päivänä oli järjestetty suuri tiedotustilaisuus messuhalliin, jossa valtion voimapäällikkö ja sähkölaitoksen johtaja selostivat kriittistä sähkötilannetta ja sähkönsäännöstelytoimenpiteitä.” Sähkönsääntely jatkui vielä seuraavana vuonna. Syksyllä 1948 määrättiin Helsingissä suurimmaksi sähkönkulutukseksi huoneiston koosta riippumatta 30 kWh/kuukausi asuntoa kohti. Sähkön säännöstely päättyi lopulta talvella 1949. Asunto-osakeyhtiö Oivassakin osallistuttiin sähkön säästötalkoisiin. Sota-ajalta Tellervo ja Erkki Melkas muistavat ikkunoiden pimennysverhot, pimennyksen valvonnan ja sen kuinka auton ajovalojen yläpuoli täytyi peittää. 40-luvulla pikkupojat kokeilivat käytännössä, mitä sähköraitiovaunut saivat aikaan. Raitiovaunukiskoille asetettiin kolikoita litistymään ja kulman taakse mentiin odottamaan kuinka käy. Sodan jälkeiset vuodet olivat kotitalouksissakin sähkön säästämisen aikaa. Sähkön säästäminen oli ikään kuin kansalaisvelvollisuus ja talkoisiin osallistuivat kaikki. Sähkön säästämiseen kehottaviin viesteihin törmäsi kaikkialla. Tellervo Melkas muistaa Helsingin Diakonissalaitoksen rappukäytävässä olleen valistustaulun: ”Nuori, terve kansalainen sähköä sä säästä. Älä käytä hissiä, kun jalankin voit päästä.” Kun säännöstely lopetettiin ja ajat paranivat, sähkönkulutus kasvoi. Voimakas teollistuminen ja elintason nousu lisäsivät sähkön kulutusta. Salmisaaren voimalaitos valmistui vuonna 1953 tuottamaan lisää sähköä pääkaupungille. Sähkönkulutuksen kasvu edellytti myös verkon ja laitteiston uudistuksia. Alueliitosten ja sähkölaitostoiminnan keskittämisen myötä Helsingin kaupungin sähkölaitoksen toimialue ja toimintaedellytykset kasvoivat merkittävästi. Keskittäminen loi myös pohjan sähkölaitoksen nopealle kasvulle seuraavina vuosikymmeninä.

24

Olympiatunnelmaa Aleksanterinkadulla kesällä 1952. Olympisk stämning på Alexandersgatan 1952. An Olympic atmosphere on Aleksanterinkatu in summer 1952.

1950-luvun myötä alkoi uusi aikakausi. Sotavuodet olivat takanapäin ja tulevaisuuteen katsottiin valoisasti. Sotakorvaukset oli maksettu, Armi Kuusela valittiin maailmankaikkeuden kauneimmaksi ja Helsinki sai järjestettäväkseen olympiakisat vuonna 1952. Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Helsingin Olympialaiset teettivät paljon työtä myös kaupungin sähkölaitokselle. Käpylään valmistuva Kisakylä ja Eteläsataman Olympialaituri piti liittää sähköverkkoon. Sähkön saantiin kilpailupaikoilla panostettiin paljon ja asentajia lisättiin päivystysvuoroihin kisojen ajaksi. Kilpailupaikkojen sähkömuuntamoihin siirrettiin varamuuntajat, joten muuntajavauriosta olisi selvitty nopeasti. Olympialaiset toivat Helsinkiin myös uudet liikennevalot Mannerheimintien ja Kaivokadun risteykseen. Vasta edellisenä vuonna, syksyllä 1951 oli pääkaupunkiin saatu ensimmäiset liikenteenohjausvalot. Kun sähkönkulutus kasvoi, jakeluverkon jännite ei enää riittänyt. Kaupunginvaltuusto päätti toukokuussa 1954, että kantakaupungin suurjännitejakeluverkon siirtokyvyn parantamiseksi korotetaan 5 kV:n jakelusuurjännite 10 kV:iin. Tällä korotuksella saatiin verkon tehonsiirtokyky nostettua kaksinkertaiseksi ja samalla jännitehäviöt alenivat puoleen. Verkon korotus toteutettiin asteittain seitsemän vuoden aikana ja se saatiin valmiiksi kesäkuussa 1963. Jännitteen korotuksien valmistelut ja itse korotukset ajoitettiin aina kesäaikaan, kun verkoston kuormitus muuten oli vähäistä. Muutostöitä varten muuntamot erotettiin yksitellen suurjänniteverkosta ja tarvittavat asennustyöt suoritettiin. Jakelusuurjännitteen korottamiseen ryhdyttiin 1950-luvun puolivälissä myös Töölön sähköasemalla. Työssä mukana ollut kojeistomestari Kalervo Ellilä muistaa hyvin Töölön aseman vanhat 5 kV:n kojeistot. ”Töölön aseman vanhat 5kV:n kojeistot olivat kyllä primitiivisiä, akustot isoja ja veivät paljon tilaa. Oli suuri työ ensin purkaa kaikki vanhat laitteet.” Töölön sähköaseman sijainti Runeberginkadun ja Töölönkadun kulmassa aiheutti hankaluuksia, sillä tontti oli pieni ja ahdas. Muuntajakuljetukset hoidettiin Imatran Voimalta vuokratulla kuljetuskalustolla. Isot uudet muuntajat, kukin painoltaan noin 40 000–45 000 kg, piti laskea kuljetusrekasta maahan jo pihalla ja vetää sitten taljoilla paikoilleen muuntajasaliin. Kun uudet laitteet oli saatu paikoilleen, alkoivat asennustyöt. ”Sähkiksen muuntamopiiri teki kojeistoasennukset ja verkon korotukset.” Kalervo Ellilä kertoo. ”Työ tehtiin enimmäkseen kesäaikaan, kun verkon kuormitus oli pientä. Välillä työtä tehtiin yötä päivää. Strömbergiltä tilatuissa muun-

25

Öinen näkymä Mannerheimintieltä Olympialaisten aikaan: Stadionin tornissa palaa Olympiatuli. En nattlig vy från Mannerheimvägen under OS: Den olympiska elden brinner i Stadiontornet. Night view from Mannerheimintie during the Olympic Games: the Olympic Flame burns in the Stadium tower.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

tajissa oli valmiina suoraan 10 kV:n liitäntä, joten se helpotti hiukan asentamista. Strömbergiltä oli kärkimies ja asentaja mukana asennustyön alkuvaiheessa.” Työ tehtiin monessa vaiheessa ja pätkittäin, jotta jakeluhäiriöitä olisi mahdollisimman vähän. Uudet laitteet olivat koteloituja ja sähköaseman valvomokin uusittiin samalla.

Tasasähkön jakelun päättyessä tammikuun 4. päivä vuonna 1962, yhtenäistyi Helsingin sähkönjakelu kokonaisuudessaan. Silloin päättyi 2x125 voltin tasajännitteen ja 220/127 voltin vaihtojännitteen sähkönjakelu ja sen jälkeen koko Helsingille jaeltiin sähköä 380/220 voltin vaihtojännitteellä.

Samoihin aikoihin kaupunginvaltuusto päätti korottaa jakelusuurjännitettä myös esikaupunkialueella. Tämä jännitteen korotus 5 kV:sta 20 kV:iin oli vieläkin suuritöisempi, sillä suurjännitejakeluverkko ja muuntamot jouduttiin rakentamaan kokonaan uudestaan 20 kV:n johdoilla ja koneistoilla. Muutostyöt tehtiin vaiheittain ja saatiin valmiiksi 1960-luvun alkupuolella.

Sähkönsäännöstelyn päätyttyä uusi aika alkoi Oivassakin. 1950-luvulle saavuttaessa koteihin saapui uusia kodinkoneita. Tellervo Melkas muistaa 1950-luvulta Slev-merkkisen paistovuoka-astian. Se oli neliskulmainen malliltaan, sisällä oli ritilä ja kannessa ikkuna, josta saattoi tarkkailla ruuan valmistumista. Samalla vuosikymmenellä kotiin saapuivat myös Kenwoodin vatkauskone, matkaradio ja Hooverin uusi mattoimuri. 1950-luvun lopussa Tellervo Melkkaan isälle Teinille hankittiin syntymäpäivälahjaksi sähkökäyttöinen parranajokone.

Kuluttajille toimitettavaa pienjännitettä korotettiin myös. Kotitalouksien pienjänniteverkkoa korotettiin entisestä 220/127 voltista 380/220 volttiin. Se ei aiheuttanut verkonrakennustöitä, mutta pienjänniteverkon siirtokyky kasvoi melkein kaksinkertaiseksi. Kun talojen pienjännitettä oli korotettu, jätettiin kiinteistöjen jokaiseen ryhmäkeskukseen oheinen varoitus:

26

Naapurissa Timosen perheen luona käytiin katsomassa televisiota ja lankamagnetofoni saatiin lainaksi kotihippoihin. Pyykit pestiin vielä pitkään perinteisesti alakerran pyykkituvassa. Siellä oli pesualtaat ja pyykkipata sekä mankeli. Pyykki vietiin kuivumaan vintille tai pihalle ja välillä saatettiin käyttää vastapäisen talon sähkömankelia. Alakerrassa toimi silittäjä, joka silittämisen ohella pesi pyynnöstä myös pyykkiä. Suomalaisen kotitalouden historia ja samalla myös sähkön kulutuksen historia liittyy Oivaan yllättävälläkin tavalla. Tunnetun teknologian popularisoijan, Työtehoseuran osastopäällikkö Maiju Gebhardin lapsuudenkoti oli Oivassa. Hänen isänsä, suomalaisen osuustoiminnan perustaja Hannes Gebhard oli yksi Oivan perustajista. Maiju Gebhard tuli tunnetuksi lukuisista lehtiartikkeleistaan ja radioesitelmistään. Hän oli ensimmäisenä esittelemässä suomalaisille kodin teknologian uutuuksia: pyykinpesukoneita, sähköliesiä, pölynimureita ja jääkaappeja. Gebhard oli puheillaan ja kirjoituksillaan keskeisesti vaikuttamassa siihen, että kodinkoneet alkoivat yleistyä suomalaisissa kodeissa 50-luvulta eteenpäin. Työtehoseura pyrki rationalisoimaan kotona tehtyä työtä. Koti oli työpaikka ja perheen emäntä sen työläinen. Niinpä uusien työkalujen hankkiminen säästi työläiseltä sekä aikaa että rahaa.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

”Moderni koti”

1960-luku toi jääkaappi-pakastimet moderneihin koteihin.

Virranmuutos tasasähköstä vaihtosähköön ja jännitteenkorotukset niin kantakaupungissa kuin uusilla esikaupunkialuillakin avasivat helsinkiläisille ovet standardijännitteisten sähkölaitteiden uuteen ja jännittävään, alati kasvavaan maailmaan. 60-luku toi mukanaan jääkaapin, pesulingon ja loisteputkivalot. 70-luvulla innostuttiin pakastimista ja kahvinkeittimistä ja 80-luvulla suomalaisiin koteihin hankittiin kilpaa mikroaaltouuneja ja leipäkoneita.

På 1960-talet erövrade kyl-frysskåpet de moderna hemmen. The 1960s brought fridge-freezers into modern homes.

Uuden kulutusyhteiskunnan toiveet ja haaveet muuttuivat sodanjälkeisinä vuosikymmeninä arjen todellisuudeksi. Suomalaisten kotien teknologiaan liittyviä unelmia tutkinut Mika Pantzar sanoo, että kodinkoneista tuli neljässäkymmenessä vuodessa lähes huomaamaton osa arkeamme. Alun perin ylellisyysesineiksi luokitellut kodinkoneet ovat nyt arjen välttämättömyyksiä. Ne tosin yleistyivät eri tavoin. Pesukone vaikutti vaatteiden käyttötottumuksiin ja puhtausvaatimuksiin ja siten omaan menestykseensä kodeissa. Yleistyessään jääkaappi teki itsestään välttämättömyyden ja esimerkiksi kauppatottumukset muuttuivat. Pienet liha- ja maitokaupat hävisivät, kun kaupassa ei käyty joka päivä hakemassa tuoretta maitoa. Sen sijaan astianpesukone yleistyi paljon hitaammin, vasta 90-luvun lopussa puolet suomalaistalouksista omisti astianpesukoneen. Sähköiset kodinkoneet olivat edistyksen eturintamassa. Mainostoimistojen liiton kampanjamainos vuodelta 1956 hehkutti uutta aikakautta: ”Tik-tik-tik, tik-tik, tik. Koneet ovat tulleet keittiöön. Vuosi vuodelta, päivä päivältä käy perheenäidin raskas työtaakka helpommaksi. Ompelukoneen Te olette jo saanut. Sähkösilitysraudan, pölynimurin, sähkölieden Te olette saanut. Jääkaappi ja pesukone ovat ainakin kotinne kynnyksellä. Ja tyttärenne luo valoisan katseen tulevaisuuteen, sillä hän tulee saamaan paljon sellaista, josta ei vielä osata uneksiakaan. Elämme suurenmoista aikakautta.”

Helsingin Energia

27


Kaupunkikuva

Uusia kodinkoneita perusteltiin ajan, rahan ja vaivan säästöllä. 1950-luvun Suomessa pesukone ja jääkaappi nähtiin myös emansipaatiokysymyksenä. Pesukone mahdollisti äidin omistautumisen perheelleen. ”Tehkää pyykkipäivästä leikkipäivä”, kehottivat ajan pesukonemainokset. Samaten jääkaappia ylistettiin mainoksissa perheenäidin vapauttajana. Mutta äidin paikka oli vielä kotona, kotiäiti vapautettiin perheensä käyttöön. Kodinkone oli myös luotettava ja sydämellinen perheenjäsen: ”Elektrolux – koko perheen ystävä”. Dagmarinkadun asunto-osakeyhtiö Oivassa talon vanha pyykkitupa muutettiin saunaksi vuonna 1960. Muutostyön suunnitteli arkkitehti Leka, ja näin Oivassakin pyykkipadat ja altaat jäivät historiaan. Pyykki vietiin joko läheiseen pesulaan pestäväksi tai hankittiin kotiin oma pesukone. Tellervo ja Erkki Melkas muistavat, että heidän ensimmäinen pesukoneensa oli käsikäyttöinen Hoover. Amerikan suurlähetystöstä hankittiin käytöstä poistettu kuivausrumpu. Kun rumpu oli käytössä, siitä nousi valtava määrä höyryä, joka johdettiin putkella ulos keittiön ikkunasta. 60-luvulla Melkkaille hankittiin uusia sähkölaitteita myös lisääntyvään vapaa-ajan käyttöön. Kotiin ostettiin ensimmäinen mustavalkoinen televisio. Kasettinauhurilla soitettiin musiikkia, matkatelevisio otettiin mukaan maalle, kaitafilmikameralla taltioitiin lomamuistoja ja perheen pojat leikkivät pienoisrautatiellä ja sähköautoradalla. Keittiöön tehtiin remonttia ja sinne hankittiin sähköhella- ja uuni, liesituuletin, jääkaappi, mankeli ja Kenwoodin yleiskone. 28

Sähkönkulutus kasvoi 1950-luvulta lähtien voimakkaasti erilaisten sähköllä toimivien kodinkoneiden yleistyessä. Myös suomalaisten elintaso nousi, joten koneita ja laitteita hankittiin yhä lisää. Jääkaapit, pesukoneet ja pölynimurit kävivät kaupaksi. Vuosikymmenen puolivälissä niitä oli ostettu miltei joka toiseen suomalaiskotiin. Uudet kodinkoneet nostivat myös sähkölaskua. Kuvistusta Sähköviestin numerosta 2/1961. De nya elapparaterna höjde också elräkningen. Illustration i Elbladet nr 2/1961. The new appliances also raised the electricity bill. Illustrations from Sähköviesti issue 2/1961.

Vaikka elintaso nousi, olivat kodinkoneet perheille yhä suuria hankintoja. Helsingissä osuusliike Elanto tarjosi jäsenilleen jäsenalennuksella pölynimureita, jääkaappeja ja muita kodinkoneita. Niiden suosio oli suuri. Vuonna 1964 Elanto-lehti mainosti saksalaista Liebherr-jääkaappia 50 mk:n jäsenalennuksella, jolloin hinnaksi tuli 307 mk. Ensimmäinen erä jääkaappeja myytiin hetkessä loppuun. Helsingin Energia


Kaupunkikuva

1960-luvulla siirryttiin asteittain viisipäiväiseen työviikkoon ja ihmisille jäi enemmän vapaa-aikaa. Televisio yleis tyi nopeasti 1960-luvulla ja muutti kulttuuria ja kulutustottumuksia kodeissa. Kodeissa katsottiin yksin tai yhdessä Heikkiä ja Kaijaa, Peyton Placea tai Me Tammeloita. 1970-luvun alussa elettiin voimakkaan lähiörakentamisen aikaa. Kansa muutti maalta kaupunkeihin työn perässä. Aikaa leimasi myös suuri energiakriisi. Kun öljyntuottajamaiden järjestö Opec laittoi vuonna 1973 öljyhanat joksikin aikaa kiinni, oli pakko ryhtyä säännöstelemään öljyä. Öljykriisi näkyi suomalaistenkin arjessa. Valtio antoi energiansäästömääräykset, joissa määriteltiin mm. huoneiden ylin sallittu lämpötila. Liikehuoneistojen ulkovalaistusta rajoitettiin ja autotallien lämmitys kiellettiin. Moottoriteitä ei valaistu ja yleinen kattonopeus teillä oli 80 km/h. Öljykriisi osaltaan myös käynnisti energian säästön ja uusien energialähteiden tekniikan kehittämisen. 1970-luvulla suomalaisia koteja sisustettiin uudelleen. Perintöhuonekaluja kannettiin pois, kun tilalle saatiin Lundia-kirjahyllyjä tai ajan suosikkimateriaalista lastulevystä valmistettuja hyllyjä ja sohvapöytiä. Keittiön sisustus muuttui radikaalisti. Värimaailma vaihtui riehakkaisiin sävyihin ja keittiöt valaistiin entistä tehokkaammin: loisteputkivalot ja valopisteet asennettiin tiskipöydän ja lieden päälle. Keittiökalusteiden mitat oli standardoitu yhteensopiviksi vuonna 1969. Keittiöön hankittiin trendikkäitä vihreitä ja ruskeita jääkaappeja, pakastimia ja tiskikoneita. Keittiöihin saapuivat myös sähkögrillit ja kahvinkeittimet sekä sähkökäyttöinen liesituuletin. 70-luvun Tellervo ja Erkki Melkas muistavat kasvun ja vilkkaan rakentamisen aikana. Erkillä riitti kiirettä suuressa insinööritoimistossa ja Tellervo oli kotona kahden pojan kanssa. Vanhempi pojista, Kari, kävi Töölön yhteiskoulua ja nuorempi poika Timo syntyi vuonna 1973. Asunto-osakeyhtiö Oivaa uudistettiin ja remontoitiin 70-luvulla. Uusittiin sähköpääkeskus ja nousujohdot. Talon räystäille ja syöksytorviin asennettiin jäätymisen estämiseksi lumensulatuskaapelit. Taloyhtiö liitettiin myös kaapelitelevisioverkkoon. Kotiin hankittiin ajan tavan mukaan arkkupakastin.

29

Jokaiseen kotiin, kaikille suomalaisille jaettiin energiansäästöohjeet vuonna 1974. År 1974 delades anvisningar om energisparande ut till alla hushåll och alla finländare. Guidelines on saving energy were distributed to every home, to all Finns, in 1974.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Seuraavalla vuosikymmenellä Oivan pihalle hankittiin uudet valaisimet ja autojen lämmitystä varten asennettiin pistorasiat. Tellervo ja Erkki Melkas muistavat, että 80-luvulla kotiin saatiin videolaitteet ja monenlaisia sähkötyökaluja.

Töölön sähköaseman uudempia vaiheita Sähkökäyttöisten kodinkoneiden yleistyessä ja sähkönkulutuksen kasvaessa 70–80-lukujen vaihteessa välitti Töölön sähköasema yhä sähköä töölöläisille. Sähköaseman kojeistot oli uusittu 50-luvun lopulla ja vaikka ne alkoivat jo olla vanhoja, siirtyi sähkö yhä ilman merkittäviä katkoksia käyttäjille. Aika oli kuitenkin uusi ja vanhat laitteet olivat kulkeneet tiensä loppuun. Sähköntuotannon ja sähkönsiirron rakennustoiminta oli ollut varsin vilkasta 50-luvulta eteenpäin. Helsinkiin oli rakennettu Hanasaaren voimalaitokset, Kellosaaren kaasuturbiinilaitos ja Salmisaareen oli rakenteilla uusi B-voimalaitos. Sähköasemia oli valmistunut useita ja vanhoja asemia, mm. Kasarmitori, Kamppi ja Meilahti, oli uusittu 110 kV:n asemiksi. Töölön sähköaseman muutostyön esisuunnittelu aloitettiin jo 70-luvun lopulla ja uusittu 110 kV:n Töölön sähköasema otettiin käyttöön vuonna 1984. Urakka oli suuri, sillä vuosisadan alun sähköasema piti saada tiloiltaan vastaamaan uusia tarpeita, ja se vaati paljon sovittelua. Uudistusprosessi oli myös teknisesti haastava, sillä vanhan rakennuksen arkkitehtuuri asetti rajoituksia. Toisaalta tekniikan kehittyminen oli pienentänyt laitteiden kokoa, joten tilaa tarvittiin vähemmän. Vanhat sisäosat ja 50-luvun muutokset purettiin ja Töölön asema sai 80-luvun alussa uuden sveitsiläisen Sprecher & Sohn kytkinlaitoksen. Strömbergiltä tilattiin kaksi päämuuntajaa. Keskijännitekojeistot, joista sähkö jaellaan jakelumuuntamoihin, uusittiin myös.

30

Töölön sähköaseman uudistustyö käynnissä 1980-luvun puolivälissä. Ombyggnaden av Tölö kraftstation i mitten av 1980-talet. Renovation of Töölö substation under way in the mid-1980s..

Töölön sähköasema on nykyisin automatisoitu, miehittämätön asema. Helsingin sähköasemia tarkkaillaan keskitetysti Viikinmäen valvomosta. Käyttömestarit ja päivystäjät kiertävät tarkistuskäynneillä sähköasemilla. Yllättävää ehkä on, että Töölön sähköasemalla myös asutaan. Rakennuksessa on kolme asuntoa Helsingin Ener-

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

gian henkilökunnalle ja lisäksi tiloissa on vuokralla arkkitehtitoimisto. 1980-luvulla Töölön sähköaseman uudistushanketta vetänyt sähköasemien suunnittelutoimiston asemajaoksen silloinen jaospäällikkö Pauli Vanhala kertoo, että 80-luvun uudistustyön yhteydessä sähkömagneettiset kentät aiheuttivat keskustelua naapuritontin Töölön sairaalan kanssa. Siellä oli havaittu laitehäiriöitä leikkaussaleissa ja syyksi epäiltiin lähellä sijaitsevaa sähköasemaa ja sen uusittuja muuntajia. Asiasta teetettiin mittaukset Imatran Voiman sähkölaboratoriolla. Siinä kävi ilmi, että häiriökenttää oli, ja se saattoi olla lähtöisin sekä sähköasemalta että sairaalasta tai energialaitoksen muusta verkosta tai ympäristön muista kuluttajista. Jotta sähköasema ei jatkossa aiheuttaisi sairaalaa häiritsevää magneettista häiriötä, muuntajat varustettiin alumiinisilla eristeillä ja erikoiskaapeleilla. Mitä nämä sähkömagneettiset kentät oikein ovat? Sähkökenttä syntyy sähköjohdon lähelle, jos johto on kytketty jännitteiseksi, vaikka sähkölaitteita ei käytettäisikään. Sähkölaitteen kytkeminen päälle aiheuttaa sähkökentän lisäksi magneettikentän. Voimakkaita sähkökenttiä esiintyy vain suurjännitteisten voimansiirtolaitteistojen läheisyydessä ja joissakin teollisuuskohteissa. Magneettikenttiä saavat aikaan voimansiirto- ja jakelujärjestelmät, sähkölaitteet sekä kiinteistöjen sisäiset sähköasennukset. Magneettikentät herättävät aika ajoin ihmisten huolen. Ne tulevat esiin mm. kun on kyse jakelumuuntamoista taloyhtiöiden kellareissa. Magneettikentät voivat aiheuttaa häiriöitä tietokoneen näyttöpäätteellä tai televisioruudulla. Häiriön syynä voivat olla laitteiden lähellä olevat toiset sähkölaitteet, kiinteistön sähköasennukset tai lähistöllä sijaitsevat sähkökeskukset, harvemmin kuitenkin voimajohdot. Sähkö- ja magneettikentät voivat joissain tapauksissa vaikuttaa myös sydämentahdistinten toimintaan. Tahdistimen häiriintymistä voidaan kuitenkin vähentää säädöin sekä tahdistinvalinnoilla. Sähkö- ja magneettikenttiä ja niiden mahdollisia vaikutuksia ihmisiin ja ympäristöön on tutkittu eri puolilla maailmaa 1980-luvulta lähtien. Helsingin Energia on ol-

lut aktiivisesti mukana toiminnassa niin Suomessa kuin ulkomaillakin arvioimalla tutkimuksia sekä kehittämällä mittauksia ja kenttien vaimentamista. Tekniset häiriöt tekevät kenttäilmiöt näkyviksi, mutta niillä ei ole yhteyttä epäiltyihin terveyshaittoihin. Tutkittaessa sähkö- ja magneettikenttien mahdollisia vaikutuksia ihmisiin ei ole saatu näyttöä siitä, että kentät aiheuttaisivat fyysisiä sairauksia tai sähköyliherkkyydeksi nimettyjä oireita.

2000-luvun sähkönkuluttajat 1990-luvun alun lama leimasi ajan sähkönkulutusta. Edellisen vuosikymmenen lopulla oli eletty kaupunkilaisten juppien kulutusjuhlaa. Keittiö oli koneistunut vauhdilla ja 1980-luvun hittituotteeksi nousi mikroaaltouuni. Kuluttamisesta innostuneet kansalaiset hankkivat kotiinsa myös jäätelökoneita, munankeittimiä, jugurttikoneita ja monitoimikoneita. Lama ei muuttanut suomalaisten suhtautumista ainoastaan sähkön kuluttamiseen, vaan kuluttamiseen muutenkin. Lama kosketti monia ja työttömyydestä ja asunnottomuudesta tuli pysyviä keskustelunaiheita. Kulutuskritiikki ja ympäristötietoisuus lisääntyivät 90-luvulla. Tietoisuus energian tuotannosta ja kulutuksesta aiheutuvista ympäristöhaitoista kasvoi ja hiilidioksidipäästöjen vähentäminen nähtiin nyt tärkeänä tavoitteena energiansäästön toteuttamisessa. Samassa yhteydessä sähköenergian myynti vapautui vuonna 1995. Ensin se koski sähköenergian myyntiä suuryrityksille, ja vuonna 1998 myös kotitaloudet pääsivät kilpailuttamaan sähköyhtiöitä. Samanaikaisesti rakennettiin yhteispohjoismaisia sähkötukkumarkkinoita. Vuonna 2005 aloitettiin päästökauppa. Se tarkoittaa sitä, että päästöoikeuksia on rajoitettu määrä ja niitä ostetaan ja myydään. Sähkönmyynti on 2000-luvulla kilpailtu ala. Sähkön voi nykyään ostaa mistä haluaa. Sähköstä on tullut yhä selkeämmin tuote, ja sähkötuotteen brändinrakentamisesta mielikuvapeliä. Valitako kotimainen vai ulkomainen yhtiö? Ekosähköä vai edullisinta mahdollista? Vai kenties museovoimalan sähköä? Miten kilpailuttaa sähkön tarjoajat? Entä mitkä ovat oheispalvelut? Miten voi seurata

Helsingin Energia

31


Kaupunkikuva

sähkönkulutusta? Saako kanta-asiakaspisteitä? Sähkön os tosta on tullut taitolaji. Muutos aiempaan on suuri, monopolikaupasta markkinatalouteen siirryttiin vauhdilla. Sähkökaupan vapautuminen lisäsi hintakilpailun lisäksi kuluttajan mahdollisuuksia vaikuttaa sähköntuotantoon. Ostamalla vihreää sähköä kuluttaja voi antaa viestin sähkömarkkinoille ja

ohjata omalla pienellä panoksellaan energiantuotantoa ympäristöystävällisempään suuntaan. Omasta pistorasiasta tulee edelleen samoja elektroneja kuin ennenkin, mutta valittu sähköyritys tuottaa ostetun määrän vihreää sähköä sähköverkkoon. Sähkön kuluttaminen on sadan vuoden ajan kulkenut sykleissä. Hyvinä aikoina on kannustettu kuluttamaan ja

Sähkölaitoksen asiakastoimistossa Pienellä Roobertinkadulla esiteltiin vuosisadan alussa silloin vielä harvinaisia sähkölaitteita. På elverkets kundkontor på Lilla Robertsgatan presenterades i början av seklet elapparater som då ännu var sällsynta. The Sähkölaitos customer showroom on Pieni Roobertinkatu displayed electrical equipment, still rare at the time, in the early 20th century.

32

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

markkinoitu uusi laitteita, huonoina aikoina säännöstelty ja neuvottu säästämään. Nyt on ymmärretty, että myös hyvinä aikoina on säästettävä. Tämän päivän sähkönkuluttajat ovat tietoisempia sähkönkuluttajia kuin milloinkaan aikaisemmin. Sähkökaupan vapautumisen myötä sähkönkäyttäjästä on tullut aktiivinen valinnoillaan vaikuttaja. Kodin sähkölaitteissa iso muutos on tapahtunut tekniikan kehityksen myötä; uudet kodinkoneet ovat olennaisesti energiataloudellisempia kuin vanhan teknologian laitteet. Laitteiden valinnalla on merkittävä energiataloudellinen vaikutus. Vanhat sähköä syövät kodinkoneet kannattaa vaihtaa pienen kulutuksen laitteisiin. Kotona energiaa voi säästää monin pienin keinoin ja valinnoin. Energiayhtiöissä, niiden toiminnassa ja viestinnässä, energiansäästäminen on noussut tärkeäksi kysymykseksi. Helsingin Energian Sähkötalossa toimii Energiakeskus, joka neuvoo ja opastaa sähkönkulutuksessa. Sieltä saa apua sähkölaitteiden hankintaan ja energiankulutukseen liittyvissä kysymyksissä tai voi lainata mittarin oman sähkönkulutuksen tarkempaan seurantaan. Vuosittain Energiakeskus opastaa noin 8 000 kyselijää ja puhelimitse palvelua saa noin 4 000 henkilöä, lisäksi sadat koululaisryhmät ovat merkittävä kävijäryhmä. Energiakeskuksen, entiseltä nimeltään Kotitalousneuvonnan, toiminta istuu hyvin järkevää energiankäyttöä korostavaan ajatteluun. Helsingin Energian Energiakeskus ei kuitenkaan ole mikään uusi keksintö. Se sai alkunsa jo sähkölaitoksen perustamisvuonna 1909, kun Pienen Roobertinkadun asiakastoimistoon pystytettiin ensimmäinen näyttely, jossa neuvottiin valaistuksessa ja piensähkölaitteiden käytössä. Siitä lähtien on opastettu, valistettu ja luennoitu. Vuonna 1929 palkattiin sähkölaitokselle ensimmäinen propagandainsinööri, jonka nimike vaihtui myöhemmin neuvontainsinööriksi. 1960-luvun lopulta alkaen Kotitalousneuvonnassa on työskennellyt kotitalousopettajia kodinkoneneuvojina. Valistusta on jaettu monin tavoin; koululaisille sähköaapisia ja vanhemmille kodinkoneoppaita. On elokuvia sähkönkäytöstä, vertailutietoa laitteiden sähkönkulutuksesta ja muista ominaisuuksista, tietoa sähkönkäytön turvallisuudesta sekä apua laitevalinnoissa.

33

Energiakeskus sijaitsee Sähkötalossa uusituissa tiloissa. Energicentrum finns i förnyade lokaler i Elhuset. The Energy Advisory Centre is in refurbished premises in Helsingin Energia’s Main Building, known as the Sähkötalo.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

II Valaistus

34

Lasipalatsin katolle asennettiin 1990-luvulla restauroinnin jälkeen alkuperäisen malliset, 1930-luvun valomainokset. Efter restaureringen på 1990-talet sattes ljusreklam av originalmodell från 1930-talet upp på Glaspalatsets tak. Copies of the original 1930s neon lights were installed on the Lasipalatsi roof after it was restored in the 1990s.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Valot syttyvät Helsingin kaduille Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta, nähkää Suomen talven suuri taika! Koko Helsinki on helmilöissä, puistot kaikki kuurakaunehissa, kaasut palaa, sähkölamput loistaa, esplanaadi on kuin taikalinna, peikkoin palatsi ja vuoren hovi, jossa Hiiden neien häitä juodaan. Mutta kattoin yli sähköverkot mahtavina niinkuin maantiet käyvät, valkoisina, valon rautareitit, sakeoina, sanan ohjoajat, sillat sielujen ja ihmismielten, valistuksen suuret valtaväylät. Mistä tämä rikkaus ja tenho? Eilen vielä sumu maita peitti, puut’ ol’ paljaat, kadut kauppaa varten, lyhdyt tuikkivat kuin tulitikut, sähkölangat, yli kattoin käyvät, venyi velttoina kuin riippumatot rantamilla kesäsiirtoloiden – mukavuuden, laiskuudenkin langat. Astun alla jumalaisen holvin, pääni päällä kuurahelmet helkkää, helmet helkkää, runot kauniit kaikuu, tanssii talven immet ihanaiset; käyskelen ja kysyn itseltäni: Mistä tämä rikkaus ja tenho?

sumut kaikki kudon helmivöiksi, joilla koristan ma maani armaan odottamaan uutta kevättänsä. Kautta oman rintas kammioiden usein unohduksena ma kuljen.” Vielä kerran mulle viittas tyttö, hälveni kuin uni heräävältä. Yksin seisoin keskell’ esplanaadin, öinen Helsinki ol’ heräämässä, kahden puolin ihmiskarjat kulki, karjat sekä karjain kaitsijatkin, herrat heilui, vilkkui naiset nuoret, vaan ei valkeat kuin talven immet; silloin multa silmäkulma kostui, sanat nämä nousi huulilleni: Mitä taitaa pimeys tälle maalle? Ampukohot myrkkynuoliansa, nostakohot suosta suuret usmat, peittäköhöt taivaat talmallansa, laskiessaan Suomen laaksoloihin sentään helminä se sataa alas, – laulun helminä ja hengen töinä. Kiitos unhoitus, sa Luojan lahja, kiitos sulle, Suomen suuri talvi. Eino Leino, Helsinki helmilöissä, 1901.

Tyttö tietä pitkin tepsuttaapi, valkea kuin vaahti myrskyn jälkeen, pysähtyy ja minuun kauvan katsoo. Mitä minusta sa tahdot, tyttö?

Miltä näyttäisi pimeä kaupunki? Auringon laskiessa kaupunki sukeltaisi pimeyteen; ei katuvaloja, ei mainoskylttejä, ei liikennevälineiden valoja, ei valoja talojen ja kauppojen ikkunoissa, vaan yksinkertaisesti pimeää, niin että pimeällä kaupungin keskustassakin voisi nähdä tähdet. Vain kirkas kuutamo toisi ajoittain valoa öiseen kaupunkiin. Pimeä kaupunki voisi pelottaa, houkuttaisi ehkä luvattomiin tekoihin ja rajoittaisi suuresti ihmisten liikkumista.

Kuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti: ”Olen talvi, Suomen taikaneiti, tuntenethan minut vanhastaankin, liat peitän, saastat maahan kaivan,

Kaupunkeja on kuitenkin valaistu jo satoja vuosia. Kun Helsingistä oli tullut suuriruhtinaskunnan pääkaupunki, tuli ohjeistus järjestää kaupungin katujen valaistus. Helsingin talonomistajat määrättiin tilaamaan valolyhdyt, Helsingin Energia

35


Kaupunkikuva

jotka kiinnitettiin usein talojen porttien yhteyteen. Lyhdyissä paloivat kynttilät. Julkista katuvalaistusta ryhdyttiin järjestämään 1860-luvulla. Helsinkiin perustettiin silloin kaasuvalaistusosakeyhtiö ja ensimmäiset katuvalot sytytettiin silloiselle Heikinkadulle, nykyiselle Mannerheimintielle, marraskuun 14. päivä vuonna 1860. ”Ensi kerran Suomessa käytettiin tätä uuden ajan valaistuskeinoa pimeyden karkoittajana kadulta”, lehtiuutinen kertoi. Pian kaasuvalot syttyivät myös mm. Esplanadeille, Senaatintorille, Kauppatorille ja Aleksanterinkadulle. Sähköä katuvalaistuksessa kokeiltiin ensimmäisen kerran maaliskuussa 1885, jolloin Helsingin ensimmäisen sähkölaitoksen perustaja Daniel Johannes Wadén markkinointimielessä asensi kaksi sähkövaloa Kiseleffin talon eteen Senaatintorille. Laajemmin kaupungin ja katujen valaistusta ryhdyttiin pohtimaan, kun Helsingin kaupungin sähkölaitos perustettiin vuonna 1909 ja samana vuonna valmistunut Suvilahden voimalaitos ryhtyi tuottamaan energiaa Helsinkiin.

36

Syksyllä 1910 koevalaistiin Rautatientori ja Kasarmintori. Seuraavana vuonna kokeilua jatkettiin Heikinkadulle, jonne sytytettiin sähkökatuvalot syyskuun 16 päivä. Helsingin Sanomat kirjoitti seuraavana päivänä kuinka ”kaasulyhdyt eiwät ole jaksaneet luoda kaduille suurkaupungissa wälttämätöntäkään walaistusta, joten niillä kaduilla, joiden varrella ei ole suuria liikehuoneistoja tehoisine sisä- ja ulkowalaistuksineen, on wallinnut melkoinen ’Egyptin pimeys’”. Lehti piti uudistusta varsin merkittävänä, sillä artikkeli päättyi toteamukseen, että ”niin tuli eilisestäkin päiwästä merkkipäiwä”. Samana vuonna katuvalaistus laajeni vielä Erottajalle, Kolmikulmantorille, Itäiselle Viertotielle (nykyinen Hämeentie) ja Vallilaan. Katujen sähkövalaistus otettiin innostuneesti vastaan. Helsinkiläiset pitivät uusia kirkkaammin valaistuja katuja turvallisempina kulkea.

Sähkövalaistus oli kuitenkin vielä koeluontoista ja saadakseen asiaan selvyyttä, päätti kaupungin teknisten laitosten hallitus lähettää kaksi jäsentään opintomatkalle Saksaan selvittämään sähkö- ja kaasukatuvalaistuksen eroja. Insinööri Skog ja maisteri Alftan matkasivat Berliiniin, Stuttgartiin, Frankfurtiin, Hampuriin ja Dresdeniin. Laajassa matkakertomuksessaan he kertoivat, että sähkökatuvalaistusta yhä pidettiin jonkinlaisena ylellisyytenä Saksassa ja päätyivät varovaisesti suosittelemaan kaasukatuvalaistuksen käyttöä Helsingissä sen edullisemman hinnan vuoksi. Sähkölaitos oli kuitenkin aktiivinen sähkövalaistuksen kehittämisessä ja varsin ennakkoluuloton sähkövalojen kokeiluissa. Myöhäissyksyn iltoina sähkölaitos sytytti Heikinkadulle myös punaisia ulkovaloja ja kirkkaan ja punaisen eri sävyjä. Kokeilut herättivät kaupunkilaisten vastustuksen ja kiivaan keskustelun mm. Hufvudstadsbladetin palstoilla. Ulkovalaistuksessa päädyttiinkin kirkkaaseen valoon värillisen sijasta. Sähkökatuvalaistuksen kokeiluun oltiin niin tyytyväisiä, että sähkölaitos sai kaupungilta luvan asentaa lisää sähköisiä katuvaloja: Esplanadeille, Aleksanterinkadulle sekä sen poikkikaduille, Kallioon, Sörnäisiin, Töölöön, Tähtitorninmäelle ja Kaivopuistoon. Sähkökatuvalaistus ei ollut ainoastaan turvallisuutta ja viihtyisyyttä lisäävä tekijä, vaan sitä pidettiin myös kaupunkimaisuuden ja nykyaikaisuuden mittana – katuvaloilla nähtiin jo varhain tärkeä mielikuvallinen tehtävä. Sähkökatuvalaistuksen kehityksen katkaisi ensimmäinen maailmansota. Venäläiset viranomaiset pelkäsivät saksalaisten maihinnousua Helsinkiin ja vuonna 1914 määrättiin, että kaupungin katuvalot oli joko kokonaan sammutettava, tai jos valot olivat jossain aivan välttämättömät, oli lamput maalattava tummansinisiksi. Itsenäistymisen kunniaksi katuvalaistusta taas lisättiin, mutta kansalaissota pimensi kaupungin uudestaan.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

kaupunkimainen valaistus. 1920-luvulla niin poliisi kuin kaupunkilaisetkin toivat esille pimeiksi koettujen katujen turvattomuuden. Sananmukaisesti ”hämärissä paikoissa” tehtiin kieltolain aikaan alkoholin salakauppaa muun rikollisuuden ohella.

Lisää valoa ja reklaamitulia Minä olin niin nuori ja kiihkeä. Miten saattaa kaivatakaan se nuoruus, jolla on nälkä ja turmelus suonissaan. Ja punaiset lyhdyt loisti ja viulut ja saksofonit soi, bulevardien liekkimerta kadun asfalttipinta joi.

Helsingin katukuva alkoi muuttua seuraavalla vuosikymmenellä entistä värikkäämmäksi, kun neonvalot yleistyivät. Kaupunkien sykkivissä mainosvaloissa oli paremman ajan lupaus. ”Nykyaika on jumala”, kirjalija Olavi Paavolainen julisti ja ylisti urbaania Berliiniä 1929 ilmestyneessä Nykyaikaa etsimässä -kirjassaan ”Zoon luona, uuden Berlinin keskipisteessä, kohoava kirkko hohtaa torninristiä myöten punaisten reklaamitulien valosta!”

Minä tuijotin yöhön räikeään käsin, kasvoin palavin. Yön hurma sai minut vapisemaan niin että huohotin. Kadun liekkimeressä loisti pedonsilmät autojen, minä olin niin kipeän nuori ja yksinäinen.

Reklaamitulia saatiin myös Helsinkiin. Kieltolain vastustajat teettivät joulukuussa 1931 neonvaloista vaalimainoksen “Kieltolaki pois, rahat valtiolle”. Se hehkui iltaisin klo 18–23 ja näkyi Siltasaaresta Töölöön saakka. Hieno esimerkki varhaisista reklaamivaloista on Helsingin Lasipalatsi, jonne 1990-luvun puolivälin restauroinnin yhteydessä palautettiin alkuperäiset valomainokset kahvipannua ja kahvityttöä myöten.

Minä itkin joskus salaa, kuten nuoruus itkeä voi, kun punaiset lyhdyt loisti, ja viulut ja saksofonit soi. Yön suurissa tanssisaleissa hien tuoksu ja puuterin oli sairaan kiihkeä niinkuin minun siulunikin.

Helsingin katusähkövalaistus eteni vauhdikkaasti. Kun vuonna 1911 sähkökatuvalopisteitä oli ollut 200 koko kaupungissa, oli niitä sodan päätyttyä 6632. Vuonna 1927 sähkövalaistus ohitti kaasun katuvalaistuksessa ja 30-luvun puolessa välissä sähköllä valaistiin jo noin 70% katuvaloista. Jatkosodan aikana kaasun jakelu oli suurissa vaikeuksissa ja kaupunginhallitus päätti sähköistää aiemmin kaasuvalaistut kadut. Vuonna 1946 viimeiset kaasulyhdyt poistettiin käytöstä Vanhan kirkon puistosta ja Aleksanterin patsaalta.

Minä olin niin nuori ja kiihkeä ja kuumasilmäinen. Bulevardeilla kiilsivät katseet silmien maalattujen. Kipein, ihanin nuoruuteni, – niin katkerana nään – miten nukkui se pimeän hotellin porraskäytävään. Mika Waltari, Nuoruus, 1929 1920-luvulla syntyi uudenlainen kaupunkikulttuuri. Katuvalaistus ja mainosvalot – liekkimeri ja punaiset lyhdyt – nähtiin uuden ajan symbolina, kuten tässä Mika Waltarin runossa. Uusi kaupunkielämä oli vauhdikasta ja vaarallistakin ja uudenaikaiseen kaupunkiin kuului tietenkin

Sähkökatuvalojen kauko-ohjaus yleistyi 30-luvulla, ensin keskikaupungilla ja Töölössä, vuosikymmenen lopulla myös Pitkänsillan pohjoispuolella. Ennen sotia yleistyi myös julkisten paikkojen sähkövalaistus. Satamat, rautatie- ja linja-autoasemat sekä lentokentät saivat sähkövalot. Liikenne ja liikkuminen niin maanteillä, vesillä kuin ilmassakin kasvoi nopeasti ja tarve myös pimeällä liikennöintiin lisääntyi. 1930-luvun lopulla Helsingin maalentoasemalle Malmille hankittiin uudenaikaiset kenttävalaistuslaitteet, joihin kuuluivat mm. pintavalaisimet,

Helsingin Energia

37


Kaupunkikuva

kiitotie-, kiitosuunta- ja estevalo, pilvikorkeusvalonheittäjä ja laiturivalaisimet. Sotien ja säännöstelyn vuosina Helsingin ulkovalaistusta ei juurikaan kehitetty. Niin talvi- kuin jatkosodankin aikana Helsingin ulkovalaistus hoidettiin lähinnä katujen risteyksiin asennetuilla suuntavalaisimilla. Niiden lisäksi jatkosodan aikana oli käytössä pitkillä katuosuuksilla muutama pienitehoinen hehkulamppu. Sodan jälkeen ulkovalaistuksessa kurjin tilanne oli Helsinkiin vuonna 1946 liitetyillä uusilla esikaupunkialueilla, joissa valaistus oli vähäistä tai se puuttui kokonaan. Kuntaliitoksen myötä uusien alueiden sähkölaitokset yhdistettiin Helsingin sähkölaitokseen ja ensimmäinen työ oli uudistaa tai rakentaa alueille katuvalot. Niinpä mm. Vartiokylään, Mellunkylään ja Laajasaloon saatiin ulkovalaistus 1940-luvun lopussa.

38

1950-luvulta eteenpäin ulkovalaistuksen määrä Helsingissä kasvoi voimakkaasti. Kolmessa kymmenessä vuodessa ulkovalaistuksen määrä kasvoi lamppujen lukumäärällä mitattuna yli viisinkertaiseksi. Samaten valaistuksen tehot kasvoivat huimasti. Paitsi valaistuksen määrää myös laatua haluttiin kehittää. Puupylväät korvattiin teräspylväillä ja hehkulamput vaihtuivat purkauslamppuihin. Kaupunkivalaistuksessa pyrittiin jo pitäjänteisempään suunnitteluun. Sähkölaitos teki yleissuunnitelman niin esikaupunkien kuin keskikaupunginkin valaisemisesta. Valaistusta leimasi ajalle tyypillinen tehokkuus. Katuvalaistus nähtiin enemmänkin teknisenä ilmiönä kuin osana kaupunkimaisemaa. Katuvalaistusta suunniteltiin ensisijaisesti näkemisen, liikkumisen ja turvallisuuden kannalta, ei osana kaupunkikuvaa. Valaistuksen kaupunkikuvalliseen vaikutukseen ryhdyttiin kiinnittämään enemmän huomiota vasta 1990-luvulla. Herääminen ja kiinnostus valaistuksen kaupunkikuvallisiin vaikutuksiin ja mahdollisuuksiin voimistui selvemmin vuoden 2000 jälkeen. Energiansäästökampanjat kohdistuvat valaistukseen aika ajoin, voimakkaimmin ne tuntuivat 1970-luvun energiakriisin ja 1990-luvun laman aikoina, jolloin lamppuja sammuteltiin ja markkinoille tarjottiin monenlaisia säästölaitteistoja. Kaupunginhallitus teki 1990-luvun laman aikaan silloisen yleisen säästölinjansa mukaisesti päätöksen, että puolet katuvalaistuksesta sammutettiin yöllä

24.00–6.00 väliseksi ajaksi. Kaupunki laski säästävänsä ulkovalaistuksen vähentämisellä noin 2 miljoonaa markkaa. Pimeämpi kaupunki herätti kuitenkin voimakkaan vastustuksen kaupunkilaisissa ja valaistuksen vähentämisestä luovuttiin muutaman vuoden kuluttua. Mainosvalaistuksessa 1970-luvun rationaalisuus oli syrjäyttänyt vanhat neonvalot lähes täysin ja mainosvalot sijoitettiin valokoteloihin. Kotelon sisässä neonputket olivat jäältä suojassa ja niitä oli helpompi huoltaa. 1970luvun ilmapiirissä neonvaloja syytettiin myös karnevaalitunnelmasta ja niitä pidettiin räikeän kapitalistisina. Kun neonvalomainosten vastainen aalto löi Suomeen, arkkitehdit suunnittelivat esimerkiksi Helsingin Ympyrätalon kaikki valomainokset valkoisiksi. Nyt 2000-luvun alkupuolella Helsinkiä valaisee kaikkiaan 79 000 valopistettä. Valopisteiden määrässä mitattuna Helsinkiä voidaan pitää hyvin valaistuna ja turvallisena kaupunkina asua ja liikkua kaikkina vuoden- ja vuorokauden aikoina. Ulkovalaistuksessa kiinnitetään yhä enemmän huomiota asumisviihtyvyyttä lisääviin puoliin, ja valais tuskohteeksi on katujen lisäksi otettu kaupungin keskeiset rakennukset, sillat, patsaat ja puistot.

Jouluvalot ”Kluuvikadun ja Pohjois-Esplanadin kulmassa Runebergin patsaan juurella. Tässä on tällä hetkellä paikka, jota ei kukaan Helsingissä pistäytyvä saisi unohtaa. Siitä avautuu nimittäin sellainen kauneus katselijan eteen, että kuka tahansa arkinen ihminenkin vaipuu varmasti joulutunnelman ja sen valojen lumoukseen. Tuo Kluuvikadun verhoava köynös ja tähtiverho on todella satumainen ihanuus, jota katselemaan kiireinenkin tuokioksi pysähtyy. Kadun eteläinen puolisko on koristettu tai oikeammin katettu juhlavilla köynöksillä. Seinästä seinään, yli kadun on punottu noita vihreitä siltoja. Ne yhdistävät liikepalatsien seinämät kauniilla vihreydellä muodostaen siten viheriäisen juhlalavastuksen jouluiselle katukuvalle. Köynöksiin on pujoteltu kymmeniä, satoja erivärisiä sähkölamppuja, jotka ujosti kurkistavat vihreyden välistä alas valkoiselle kadulle. Ne ovat kuin moniloistoisia kirkkaita silmiä. Kaiken kauneuden huippuna, keskipisteenä, säteilevän

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Aleksanterinkatu 2000-luvun jouluvalaistuksessa. Alexandersgatan i julbelysning p책 2000-talet. Christmas lights on Aleksanterinkatu in the 2000s.

39

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Kluuvikadun jouluvalot 1930-luvulla. Julbelysning på Glogatan på 1930-talet. Kluuvikatu Christmas lights in the 1930s.

kirkkauden kiteytyminä ovat kuitenkin nuo seitsemän suurikokoista tähteä, jotka muodostavat säteilevän katonharjan koko ihanuudelle.” Näin runollisesti kuvaili toimittaja Pekka Tiilikainen Helsingin Kluuvikadun jouluvaloja radioreportaasissaan 1930-luvun lopussa. Yksi rakastetuimmista katuvalaistuksista on varmasti perinteinen jouluvalaistus. Pimeään aikaan juhlavalaistu Aleksanterinkatu ja Stockmannin tavaratalon jouluikkuna ovat helsinkiläisten lapsuusmuistoja jo monessa sukupolvessa. Joulukatuperinne alkoi Yhdysvalloissa ja Euroopassa 1920-luvulla, kun valomainonta kehittyi. Helsingissä jouluvaloja ihasteltiin ensimmäisen kerran vuonna 1930, kun yllä kuvattu Kluuvikatu koristeltiin jouluasuun. Silloin mallia haettiin Tukholman Drottningsgatanista. Sotavuosina kadut pysyivät muutenkin pimeinä eikä jouluvalaistusta voinut ajatellakaan.

40

Pitkä pimeys päättyi vuonna 1949, kun Aleksanterinkadun kauppiaat halusivat juhlistaa aikojen muuttumista ylenpalttisella joulukoristelulla. Kadun varrelle ripustettiin kolme kilometriä kuusiköynnöksiä ja 4000 lamppua. Muiden katujen kauppiaat perustivat kiireellä kuusi joulukatua lisää. Esimerkiksi Fabianinkadulle ilmestyi jättikokoisia enkeleitä valaistuine hameineen. Aleksanterinkadusta tuli pian kuitenkin se virallinen joulukatu. 1980- ja 1990-luvuilla jouluvaloja alettiin ripustaa myös Kaisaniemenkadulle, Esplanadille ja muutamille muille keskeisille kaduille. Aleksanterinkadun joulukatu on pysynyt tyylilleen uskollisena vuosien varrella. Jouluvaloripustusten ketjuja on uusittu, mutta uudetkin ripustukset on toteutettu vanhan mallisina. Joulukadulla on myös Museoviraston suojelulauseke. Kluuvikadulla on kokeiltu historiallista jouluvalaistusta perinteisine havuköynnöksineen. Joulukatu avataan yleensä ensimmäistä adventtia edeltävänä sunnuntaina. Joulukadun valmistelut alkavat kuitenkin joka vuosi jo varhain lokakuussa. Ydinkeskustan alueella sytytetään noin 7 500 hehkulamppua, ja lamput on uusittava vuosittain ennen ripustamista, jotta ne kesHelsingin Energia


Kaupunkikuva

tävät toiminnassa koko joulunajan. Nekin lamput, jotka eivät ole palaneet, uusitaan varmuuden vuoksi, sillä tulisi kalliimmaksi käydä nosturin kanssa vaihtamassa palaneita lamppuja pitkin joulukuuta. Jouluvalot palavat keskustassa loppiaiseen asti. Joulukadun rakentamiseen tuo ripauksen salaperäisyyttä se, että valot ripustetaan öiseen aikaan. Se on ainoa mahdollisuus, sillä päivällä Aleksilla jyräävät raitiovaunut. Isot nosturit saapuvat aamuyöllä ripustushommiin. Urakka kestää monta yötä, sillä aika, jolloin ratikat eivät kulje, ei ole kovinkaan pitkä. Aleksin poikkikatuja voidaan koristella myös päivisin. Joku öinen kulkija saattaa tosin nähdä jouluvalot ennen virallisia avajaisia, sillä jouluvaloja koepoltetaan öiseen aikaan ennen joulukadun avajaisia.

Valaistus ja kaupunkikuva Helsinginkadulla katuvalon alla minä etsin avaimiani jo kolmas kerta tässä kuussa olisiko jotain lääkettä tähän ihastun liian helposti Helsinginkadulla katuvalon alla minä muistan sinun niskaasi taivutit pääsi taakse olisiko jotain lääkettä tähän kyllästyn liian helposti

41

Anja Snellman, Etsin avaimia 2004 Miksi kaupunkeja valaistaan? Valaistus vaikuttaa oleellisesti siihen, miten koemme kaupungin ja sen eri alueet. Valaistuksella voidaan korostaa paikan tiettyjä ominaispiirteitä ja sillä voidaan luoda paikalle oma yöllinen, päivästä poikkeava tunnelma. Valaistus tuo esiin rakennukset ja julkiset tilat öisessä kaupungissa. Kaupunkiympäristössä valaistuksella on suuri merkitys. Kaupungin valaistuksella on monta tehtävää. Kaupunkivalaistus tekee kaupungista turvallisemman niin yk-

Helsinginkadulla katuvalon alla. I gatulampans sken på Helsingegatan. Underneath a lamp-post on Helsinginkatu.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

sittäiselle kulkijalle kuin liikenteellekin. Valaistussa kaupungissa rikollisuus on vähäisempää – tämän virkavalta totesi jo viime vuosisadan alussa, kun kaupunkivalaistus oli vielä uutta. Pimeään aikaan kaupunki myös tuntuu turvallisemmalta, kun kaduilla on valoa. Niinpä ihmisten on helpompi liikkua, ja lähteä liikkeelle. Kaupunkivalaistus lisää kaupunkilaisten esteettömyyttä liikkua omassa lähiympäristössään. Valolla on myös merkittävä kaupunkikuvallinen tehtävä, valaistus tekee kaupungista viihtyisämmän. Valolla luodaan tiloja ja tunnelmia; korostetaan, häivytetään, lisätään, piilotetaan ja luodaan illuusioita. Valo lisää kaupungin viihtyvyyttä ja hyvä valaistus tukee ihmisten toimintaa pimeinä vuoden- ja vuorokaudenaikoina. Helsinki on kaupunki, joka elää 24 tuntia vuorokaudessa, ja valaistus mahdollistaa monet kaupungin perustoiminnot myös pimeään aikaan.

42

Valaistuksen kaupunkikuvallinen tehtävä on huomattu ja huomioitu yhä enemmän viime vuosien aikana. Sen seurauksena kaupunkien valaistus on lisääntynyt huimasti, ja sillä nähdään tärkeä imagollinen tehtävä. Maailmalta löytyy esimerkkejä kaupungeista, jotka ovat profiloituneet ”valon kaupungeiksi”, kuuluisimpana Ranskan Pariisi ja Lyon. Siellä kaupunki on määrätietoisesti jo 1980-luvun lopulta alkaen panostanut julkiseen valaistukseen, niin katujen, aukioiden ja julkisivujen valaistukseen kuin taiteellisiinkin valaistushankkeisiin. Vuosittain joulukuun 8. päivä Lyonissa järjestetään valofestivaali, Fête de Lumière, jonne kutsutaan nimekkäitä kansainvälisiä taiteilijoita toteuttamaan valoinstallaatioita. Suomessa Tampere on ollut edelläkävijä juhlavalaistuksessa. Siellä on vuodesta 1966 alkaen järjestty Valoviikkoja vuoden pimeimpään aikaan. Kaupunkivalaistus on oikeastaan aika monimutkainen asia. On hallittava arkkitehtuuri ja kaupunkitila, rakennushistoria, visuaalisuus, valaistus- ja sähkötekniikka, valon käyttäytyminen ja ominaisuudet, pintamateriaalit, näkemisen fysiologia, lainsäädäntö, liikennetekniikka ja valaistuksen konstruktiot. Siksi kaupunkivalaistuksen suunnittelu onkin nykyään yhteistyötä useiden eri tahojen kesken.

Entä kuka sitten määrittää millaista on hyvä kaupunkivalaistus ja kuinka kaupunki pitäisi valaista? Viime vuosina valaistusta on ryhdytty toteuttamaan yhä suunnitelmallisemmin. Vuonna 2003 Helsingin kaupunki julkaisi ”Kaupungin valot” -kirjan, jossa ensi kertaa määriteltiin Helsingin valaistuksen kaupunkikuvalliset tavoitteet. Yhteisiä kaupunkivalaistuksen periaatteita olivat kehittämässä kaikki julkisen valaistuksen osapuolet: Helsingin Energia, kaupunkisuunnitteluvirasto, rakennusvalvontavirasto, rakennusvirasto, liikuntavirasto ja kaupunginkanslia. Helsingin Energia vastasi aikaisemmin varsin itsenäisesti Helsingin ulkovalaistuksesta. Sähkölaitos ja myöhemmin energialaitos suunnitteli ja toteutti kaupunkivalaistuksen Helsingin yleiskaavaan pohjautuen. Jo katuvalaistuksen alkuvuosina sähkölaitos toimi aktiivisesti ulkovalaistuksen kehittämisessä, tuotiin uusia laitteita, ideoita ja teknisiä innovaatiota. Ulkovalaistukseen suhtauduttiin käytännöllisesti. Valon saapumisella ennen pimeille seuduille oli suuri merkitys niin kaupungin turvallisuuden kuin viihtyvyydenkin kannalta. Kaupunkivalaistuksella oli pitkään ennen kaikkea funktionaalinen rooli. Vähitellen 90-luvun lamavuosien jälkeen eri tahoilla ryhdyttiin miettimään yhä enemmän kaupunkivalaistuksen kaupunkikuvallisia mahdollisuuksia. Huomattiin, että valaistuksen avulla voidaan varsin nopeasti ja edullisesti kohentaa kaupunkikuvaa, ”rakentaa” uudenlaista kaupunkia ilman betonia ja kaivinkoneita. Kansainväliset esikuvat, kuten Lyon, saivat yhä enemmän huomiota ja julkisuutta ja oppia haettiin myös Kööpenhaminasta, Pariisista ja Malmöstä. Vuosituhannen vaihteessa Helsingissä oli monta syytä juhlaan. Oli EU-puheenjohtajuus vuoden 1999 jälkipuoliskolla, ”Helsinki 2000 Kulttuurikaupunki” -vuosi ja samana vuonna vielä kaupungin 450-vuotissyntymäpäivä. Näiden juhlien kunniaksi Helsingin Energia toteutti vuosituhannen vaihteessa mittavan ulkovalaistusprojektin, jossa valaistiin 40 kohdetta ympäri kaupunkia. Hankkeella haluttiin panostaa asukkaiden ja vieraiden viihtyisyyteen ja kiinnittää huomio valaistuksen kaupunkikuvallisiin mahdollisuuksiin.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Iso valaistusprojekti sai alkunsa, kun Helsingin kaupunki oli ryhtynyt 1990-luvun puolivälissä hankeeseen hakea Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuonna 2000. Silloin kaupunki tiedusteli eri virastojensa kiinnostusta osallistua tulevan juhlavuoden valmisteluihin. Helsingin Energian silloinen toimitusjohtaja Ilkka Pirvola näki valaistuksen käyttämättömänä resurssina ja innostui ajatuksesta; valo tuo juhlan ja valaistuksen avulla voidaan luoda pysyviä ratkaisuja, joista on iloa kaupunkilaisille juhlavuoden jälkeenkin. Helsingin Energia oli toteuttanut oman pääkonttorinsa, Alvar Aallon suunnitteleman Sähkötalon julkisivuvalaistuksen vuonna 1996 arkkitehti Juha Leiviskän suunnitelman pohjalta. Se oli ensimmäisiä näkyviä ja merkittäviä ulkovalaisukohteita Helsingissä.

Juhlavalaistu Mannerheimin ratsastajapatsas. Mannerheims ryttarstaty i festbelysning. Statue of Mannerheim on horseback in festive lighting.

Helsingin Energian silloinen valaistuspäällikkö Eero Metso teki suunnitelman 40 kohteen valaisusta ja Helsingin Energia esitteli suunnitelman kulttuurikaupunkisäätiön johtajalle Georg Dolivolle. Kaupungin johto antoi Helsingin Energialle varsin vapaat kädet juhlavuoden valaistuksen toteuttamiseen. Valaistussuunnitelmassa lähtökohtana olivat Helsingin merellisyyden korostaminen sekä kaupungin sisääntuloväylät ja muut merkittävät kohteet. Huomiota suunnittelussa kiinnitettiin myös ihmisten luontaisiin kulkureitteihin, oleskelualueisiin ja katsesuuntiin. Juhlavuoden valaistuskohteita oli ympäri kaupunkia. Keskustassa valaistiin mm. Mannerheimin ratsastajapatsas, Eduskuntatalo, useita veistoksia ja Esplanadin puisto, jonka puistovalaisimien muoto herätti vilkkaan julkisen keskustelun. Lauttasaaren, Linnanmäen ja Ilmalan vesitornit valaistiin sekä useita Helsingin silloista: Lauttasaarensilta, Lapinlahdensilta, Kaskisaaren silta ja Seurasaaren silta. Malmin hautausmaan muuri, Käpylän käärmetalo, Huopalahdentie ja Mäkelänkatu saivat myös juhlavalaistuksen, samoin kuin Linnunlaulun alue Töölönlahdella ja Seurasaari. Useat valaistuksista olivat samalla myös valotaideteoksia, kuten Tuusulantien keskikaistalla sijaitseva Valoviiri, joka on suunniteltu nähtävän liikkeessä. Hienoa hankkeessa oli erityisesti se, että monet juhlavuoden valaistuskohteista ovat yhä kaupunkilaisten ilona, kuten alunperiin toivottiinkin.

Helsingin Energia

43


Kaupunkikuva

Yksi vuoden 2000 valaistushakkeista oli Eila Hiltusen suunnitteleman Sibelius-monumentin valaistus. Veistos on tilataideteos, jonka sisällä voi kulkea ja kokea äänen synnyn teräsputkissa. Eila Hiltunen voitti Sibelius Seuran muistomerkkikilpailun ehdotuksellaan Passio Musicale ja veistos valmistui Sibelius puistoon vuonna 1967. Puiston keskelle sijoitettu abstrakti veistos herätti aluksi voimakasta vastustusta ja teokseen lisättiin Sibeliuksen näköisreliefi. Eila Hiltunen hitsasi pääosin itse valtavan kokoisen tilateoksen haponkestävistä teräsputkista.

Monumentin valaistus suunniteltiin paikan päällä Sibeliuspuistossa talvella 1999. Koevalaistus oli asennettu paikoilleen, kun taiteilija Hiltunen saapui taksilla puistoon. Hän avasi taksin oven, vilkaisi valaistua monumenttiaan ja ilmoitti tiukasti, että valaistus ei kelpaa. Veistoksen olisi näytettävä kuin avaruudesta laskeutuneelta. Sitten taiteilija astui takaisin taksiin ja ajoi pois. Myöhemmin hän kutsui valaistustyöryhmän luokseen ateljeehensa ja selvitti ajatuksiaan veistoksen valaisusta. Monien kokeilujen jälkeen valaistus päädyttiin toteuttamaan yksinkertaisin valonheittimin, joiden värilämpötila

Eila Hiltusen Sibelius-monumentti juhlavalaistuksessa - kuin avaruudesta laskeutunut abstrakti esine. Eila Hiltunens Sibeliusmonument i festbelysning - som ett abstrakt föremål från yttre rymden.

44

Eila Hiltunen’s Sibelius Monument in festive lighting – like an abstract object descended from space.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

ja värintoistoindeksi korostivat monumentin hopeanhohtoisuutta. Valonheittimet sijoitettiin siten, että teos kylpee tasaisessa valossa joka puolelta. Lopputulokseen taiteilija Eila Hiltunen oli varsin tyytyväinen – veistos oli laskeutunut avaruudesta. Energialaitos muuttui kaupungin virastosta liikelaitokseksi, Helsingin Energiaksi, vuonna 1995. Sen myötä taloudellista tulosta tekevän yrityksen toiminta ja rooli kaupungin valaistuksessa alkoi muuttua vähitellen. Valaistuksen yhteiskunnallinen vaikutus ja tehtävä jätettiin kaupungille ja Helsingin Energiasta tuli asiantuntija valaistuksen teknisessä suunnittelussa, toteuttamisessa ja rakentamisessa – tilaajan roolissa on nyt rakennusvirasto. Helsingin Energia ja kaupungin rakennusvirasto solmivat vuonna 2002 pitkäaikaisen sopimuksen ulkovalaistuksen toimituksen kokonaispalvelusta. Rakennusviraston ja kaupunkisuunnitteluviraston suunnittelijat miettivät mitä kaupungissa on valaistava ja rakennusvirasto tilaa projektin Helsingin Energialta, joka tuottaa ja toteuttaa hankkeen joko itse tai yhdessä alihankkijoidensa kanssa.

Vuosaaren satamavalaistuksen suunnittelukilpailun voittanut ehdotus Azur edustaa uutta valaistussuunnittelua. Suunnittelija on Arkkitehtityöhuone Artto Palo Rossi Tikka Oy. Det segrande förslaget i planeringstävlingen för belysningen i Nordsjö hamn heter Azur och är exempel på belysningsplanering av ett nytt slag. Bakom förslaget står Arkkitehtityöhuone Artto Palo Rossi Tikka Oy. Azur, winner of the design competition for the Vuosaari Port lighting, represents new wave lighting design. The designer is Arkkitehtityöhuone Artto Palo Rossi Tikka Oy.

Helsingin kaupungin rakennusviraston valaistuspäällikkö Juhani Sandströmin mukaan kaupungin valaistusta suunnitellaan nyt käyttäjälähtöisesti. Kaupunginvaltuusto myötää rakennusvirastolle vuosittain määrärahan Helsingin valaistuksen suunnitteluun ja toteuttamiseen. Rakennusvirasto määrittää kohteet ja hankkeet, siis tuotteen ja palvelun, jonka se Helsingin Energialta tilaa. Valaistuskohteiden määrittelyssä kuunnellaan myös kaupunkilaisia. Nyt suunnitteilla on mm. lasten leikkipuistojen, koirapuistojen ja puistojen kävelyreittien valaistus. Siis juuri niiden julkisten paikkojen, joissa ihmiset paljon vapaaaikaansa viettävät. Millaiselta näyttää kaupunkivalaistuksen tulevaisuus? Helsingin valaistusasioista vastaavan Juhani Sandströmin tavoitteena on, että valaistus suunniteltaisiin tulevaisuudessa yhä kiinteämmin osana muuta kaupunkisuunnittelua, eli kaupunkivalaistus osana katu- ja puistosuunnittelua. Pyrkimyksenä olisi myös poistaa valaisimien laitekirjoa. Osaltaan tämä myös yhtenäistäisi kaupunkikuvaa ja helpottaisi laitteiden huoltamista ja kunnossapitoa. Helsingin Energia

45


Kaupunkikuva

Nyt Helsingissä on käytössä varsin monenlaisia ulkovalaisimia useilta vuosikymmeniltä. Helsingin kantakaupungissa on monissa paikoin käytössä niin kutsuttu Y-valaisin. Valaisimen malli on peräisin jo 1930-luvulta ja kaupungin arkkitehdit ja kaavoittajat pitävät sitä Helsingille tyypillisenä ja omaleimaisena valaisimena ja kaupunkikuvallisesti merkittävänä. Insinöörit ja valaistustekniikan ammattilaiset taas pitävät Y-valaisinta teknisesti vanhentuneena ja jopa haitallisena. Y-valaisin ”roiskii” valoa tarpeettomasti ylös ja sivulle ja tuottaa huomattavasti hukkavaloa. Tässä kohdataan taas kaupunkivalaistuksen haasteet. On kyse turvallisuudesta, viihtyvyydestä, estetiikasta, historiasta ja kaupunkitilasta monen muun seikan lisäksi. Miten määrittää ja arvottaa asiat niin, että saadaan aikaan onnistunut ja juuri Helsinkiin sopiva kaupunkivalaistus? Nyt rakennusvirastossa on käynnissä Y-valaisimen uudistusprojekti, jotta saataisiin Helsingin oloinen, turvallinen ja kaupunkikuvaan istuva uusi Y-valaisin. Valaistus auttaa ihmistä toimimaan pimeässä kaupungissa. Valo tekee pimeästä hahmotettavan tilan ja siksi kaupunkivalaistus on aina tilallinen ratkaisu. Valaistus myös auttaa mieltämään kaupunkitilan julkiseksi. Niinpä suunnittelussa on huomioitava paitsi kaupunkitila, joka valaistaan, myös sen asema verrattuna muuhun kaupunkiin. Kaupunkivalaistusta suunniteltaessa on otettava huomioon rakennetun ympäristön ikä ja historialliset seikat. Valaisinkalusteiden tulee sopia kaupunkitilaan, käyttötilanteeseen ja kaupunkikuvaan. 46

Tarvittavan valon määrä riippuu valaistavan paikan käyttötarkoituksesta ja toiminnasta. Kuitenkaan kokonaisvalon määrä ei saa olla liian suuri, jottei se häikäise asukkaita, jalankulkijoita tai autoilijoita. Kaupunkivalaistuksen kokonaisuus muodostuukin useista osista: katuvaloista, aukioiden valoista, julkisivuvalaistuksista, mainosvaloista ja näyteikkunoiden valoista, rakennusten sisävaloista ja liikenteen valoista. Kaikesta tästä pyritään valaistuksen suunnittelulla saamaan tasapainoinen kokonaisuus. Entä voiko valoa olla liikaa? Voiko kaupunki olla liian valaistu? Valosaaste on melko uusi termi, joka on peräisin tähtitieteilijöiltä ja -harrastajilta. Yleensä valosaasteella tarkoitetaan tarpeettomasti taivaalle suuntautuvaa keiHelsingin Energia


Kaupunkikuva

novaloa. Valosaaste on ympäristöongelma, josta toistaiseksi on Suomessa keskusteltu varsin vähän. Paitsi että kiusaa tähtiharrstajia ja muita yötaivasta tutkivia, valosaaste aiheuttaa myös suurta haittaa luonnolle ja eläimille. Liiallinen valo häiritsee ihmisenkin unta ja hormonieritystä. Valoaltistus vaikuttaa myös eläinten käyttäytymiseen, estää niiden lepäämistä ja vaikeuttaa muuttolintujen suunnistamista.

Sivu 46: Helsingin perinteisen ulkovalaisimen, Y-valaisimen, eri mallit. Sidan 46: Olika modeller av den traditionella utomhusarmaturen i Helsingfors, Y-armaturen. Page 46: Various models of the traditional Helsinki street light, the Y-light.

Valosaasteen määrä on kasvanut nopeasti, jopa niin että pimeydestä on tulossa uhanalaista. Lähinnä yöaikaisen liikenteen ja teiden valaisun sekä mainosvalojen takia luontainen pimeys on vähentynyt. Valosaaste on myös esteettinen haitta, sillä se hävittää hämärän eri vivahteet. Valoa olisikin käytettävä siellä missä sitä tarvitaan, sen verran kuin tarvitaan ja järkevästi kohdistettuna. Arkkitehti Maija Kairamo on puhunut usein julkisesti valosaasteesta ja hän sanoo, että pimeyttäkin tarvitaan. Valo varastaa juhlan tunteen. Kairamon mukaan valo tulisi suunnata kohteeseensa ja aina alaspäin, katutilaan. Taivaalle suuntautuva valo keikauttaa julkisen tilan ylösalaisin ja ihminen kadottaa ”taivaskaton” tunteen. ”Ulkovalojenkin pitäisi korostaa talon rakennetta ja arkkitehtuuria, ei kylvettää kohdettaan valossa”, Kairamo sanoo. Valosaastekeskustelussa energiansäästö on luonnon tasapainon ja estetiikan ohella tärkeimpiä teemoja. Väärään paikkaan suunnattu valo on taloudellisesti kallista ja se lisää energiantuotannon päästöjä. Taivaalle heijastuva valo katoaa äärettömyyksiin ja on turhaa energiantuhlausta. Valaistuksen parantaminen ja tarkempi suunnittelu luo entistä miellyttävämpiä ja turvallisempia ympäristöjä. Vaikka valaistuksella luodaan ihmisille turvallinen ja turvalliseksi koettu ympäristö myös öiseen aikaan, on tärkeää jättää pimeää tilaa tähtien ja muiden taivaan valoilmiöiden ihailulle ja tutkimiselle. Niinpä Helsingissäkin on muutamia pimeitä reittejä Kaivopuiston rannassa ja keskuspuistossa sekä Suomenlinnan eteläkärjessä.

47

Helsingin ulkovalaistuksen tyypillinen Y-valaisin suunniteltiin 1930-luvulla. Y-armaturen som är typisk för utebelysningen i Helsingfors ritades på 1930-talet. The Y-light, typical of Helsinki street lighting, was designed in the 1930s.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Heikinkatu, nykyinen Mannerheimintie, valaistuna 1900-luvun alussa. Taustalla näkyy Kansallismuseo. Belysning på Henriksgatan, nuvarande Mannerheimvägen, i början av 1900-talet. I bakgrunden syns Nationalmuseet. Heikinkatu, today Mannerheimintie, lit up in the early 1900s. The National Museum is in the background.

Kaupungin valaiseminen on muuttunut sadassa vuodessa paljon ja kaupunkivalaistuksen periaatteetkin ovat tänä päivänä varsin erilaiset. Viime vuosisadan alussa kaupunkivalaistus nähtiin ensisijaisesti teknisenä asiana, kaupungin turvallisuutta ja viihtyisyyttä lisäävänä. Valo edusti edistystä ja tulevaisuutta, turvallisempaa ja uudenaikaisempaa kaupunkia, ”eurooppalaisempaa” pääkaupunkia vilkkuvine reklaamivaloineen. Helsingin kasvaessa kuntaliitosten myötä kaupunkivalaistus pyrittiin saamaan nopeasti koko kaupungin alueelle. Puhuttiin määrästä enemmän kuin laadusta. Tehot kasvoivat ja valon määrä lisääntyi nopeasti. Kun ympäristötietoisuus 1970-luvulta alkaen kasvoi, ryhdyttiin keskustelemaan myös valaistuksen energiatehokkuudesta ja 1990-luvun myötä yhä enemmän valaistuksen kaupunkikuvallisesta vaikutuksesta. Valaistuksesta ja sen keinoista vaikuttaa kaupunkikuvaan kiinnostuivat insinöörien lisäksi myös kaupunkisuunnittelijat ja arkkitehdit. Tänä päivänä kaupunkivalaistus onkin tekniikan, arkkitehtuurin ja estetiikan liitto. Sen tehtävä on yhä – kuten sata vuotta aiemminkin – tehdä kaupungista turvallisempi ja viihtyisämpi kaikille kaupunkilaisille. Valo ja valaistus herättää kaupunkilaisissa myös tunteita niin nyt kuin ennenkin. Päätetään tarina Helsingin valaistuksesta toimittaja Pekka Tiilikaisen 1930-luvun lopun runollisen reportaasiin sanoihin: ”Keskikaupungilla, Erottajalla ja siitä edelleen Heikinkadulla, siinä on pääkaupungin hyörinän keskipiste ja sen värien ja valojen koristeellinen keskus. Valojen paljous ei näy tähän yhteisenä loistojen kokonaisuutena niinkuin kaupungin takaisille kallioille, vaan nyt erottuvat kaikki valopisteet lukemattomina erivärisinä, erimuotoisina, erisuuruisina lamppuina, neonputkina, kiemuroina, palloina ja kuvioina.

48

Sivu 49: Mannerheimintien maisema noin sata vuotta myöhemmin kesäisessä yövalaistuksessa. Sidan 49: Belysning på Mannerheimvägen en sommarnatt omkring hundra år senare. Page 49: Mannerheimintie streetscape about a hundred years later in summer night lighting.

(...) Katujen yläpuolella, suurliikkeittein näyteikkunoissa, valolyhdyissä ja mutkikkaissa neonvalojen kiemuroissa on värikkyys kuitenkin sepittäytynyt kauneimmiksi saduiksi, ihanimmiksi katukuvastimiksi. Sähkölyhtyrivit muodostavat tiiviin valkean valonauhan Heikinkadun ylle. Ne näkyvät aluksi harvoina sädekimppuina, ikään kuin ylösalaisin käännettyinä olkihattuina. Mutta etäänpänä niiden rivistö näköpiirissä tihenee muodostaen lopulta valkean valojuovan, joka tasaisesti kaartuu...” Helsingin Energia


Kaupunkikuva

49

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

III Energiarakentaminen katukuvassa

50

Katuvalon korjaustöissä salamaniskun jäljiltä 1930-luvulla. En gatulampa repareras efter ett blixtnedslag på 1930-talet. Repairing a street light after a lightning strike in the 1930s.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Sähköä on kaikkialla meidän kaupunkilaisten ympärillä. Sähkö näkyy kaupunkikuvassa valon lisäksi myös kadunkaluisteina, muuntamorakennuksina, avojohtoina esikaupunkialueilla, sähköllä kulkevana julkisena liikenteenä, sähkön tuotantoon ja siirtoon liittyvinä rakennustöinä, kaivantoina sekä voimalaitosalueina, voimalinjoina ja hiilivarastoina. Helsingin Energia tuottaa ja siirtää kaupunkilaisten tarvitsemaa sähköä. Sähkön jakelusta Helsingin alueelle vastaa Helen Sähköverkko Oy, joka on Helsingin Energian tytäryhtiö. Suoran kontaktin, asiakassuhteen ja sähkölaskun lisäksi Helsingin Energian näkyminen katukuvassa vaikuttaa keskeisesti siihen, mitä helsinkiläiset siitä ajattelevat. Niinpä myös rakentamisella sekä näkymisellä ja toimimisella osana kaupunkia voidaan vaikuttaa siihen, mitä helsinkiläiset energiayhtiöstään ajattelevat. Mielikuvat yrityksestä syntyvät kaikissa niissä yhteyksissä, joissa ihmiset ovat tekemisissä yrityksen kanssa. Helsingin Energia on energiayhtiö, joka sijaitsee ja toimii keskellä kaupunkimiljöötä. Siksi yksi keskeisiä tavoitteita on avoimen ja jatkuvan vuorovaikutuksen ylläpitäminen kaupunkilaisten kanssa. Se tarkoittaa asiakkaita, kansalaisjärjestöjä, viranomaisia ja kaikkia naapureita, eli käytännössä kaikkia helsinkiläisiä, sillä voimalaitosten ja voimalinjojen myötä jokainen pääkaupunkilainen asuu ja työskentelee lähellä Helsingin Energiaa.

Sähköä kaupungilla: valaisimet, jakokaapit, muuntamot ja julkinen liikenne Sähkö tulee vastaan Helsingin katukuvassa melkein jokaisella askeleella, mutta sitä ei juuri tule miettineeksi. Kaduilla on katuvalaistus, joko pylväsvalo tai vaijerin varassa roikkuva. Kauppojen näyteikkunoissa on valot, liikkeillä ja myymälöillä on mainosvalot ja -kyltit, usein värilliset ja joskus vilkkuvatkin. Toiset rakennukset on julkisivuvalaistu, jolloin ne loistavat pimeällä kadulla. Kaduilta löytyy sähkönjakokaappeja, sijainnista riippuen vaihtelevan kuntoisia, joskus siistejä, mutta harmittavan usein sotkuisia ja välillä vinksallaan oleviakin. Sähköllä kulkevat myös raitiovaunut, metrot ja sähköjunat ja katukuvassa näkyvät niiden risteilevät kiskot ja johdot. Ja talviaikaan raitiovaunukiskojen vaihteet pysyvät sulina sähkön avulla.

51

Annankadun katuvaloja vuonna 1979, jolloin niissä toimi katuvalojen ohjausjärjestelmä: joka toinen katuvalo sammutettiin yön hiljaisiksi tunneiksi energian säästämiseksi. Gatulampor på Annegatan 1979, då gatubelysningen hade utrustats med styrning: för att spara energi släcktes varannan gatulampa under nattens tysta timmar. Street lights on Annankatu in 1979, when they were operated by a regulating system: every other street light was turned off for the quiet hours of the night, to conserve energy.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Miltä Aleksanterinkatu sitten näyttäisi ilman sähköä? Jos kadulta poimitaan pois kaikki sähköön liittyvät yksityiskohdat, tulisi kadusta tyhjän oloinen ja paljas. Ja muutos näyttäisi yhä suuremmalta, mitä lähemmäksi ilta ja pimeys saapuvat. Sähköllä sisustetaan katuja, sillä rakennetaan tyhjistä kaduista kaupunkitilaa.

Katuvalaisimet ovat näkyvin esimerkki sähköstä katukuvassa. Kun valaisimia ryhtyy katselemaan, löytyy Helsingistä hämmästyttävän monenlaisia katuvalaisimia. On vanhempia, on uudempia, on tiettyyn paikkaan suunniteltuja, on riippuvia katuvaloja, pylväskatuvaloja, aukiovalaisimia ja puistovalaisimia.

Aleksanterinkatu 1900-luvun alussa, avosähköjohtojen aikaan. Alexandersgatan i början av 1900-talet, under friledningarnas tid. Aleksanterinkatu in the early 1900s, at the time of exposed power cables.

52

Sama katu ja sama paikka yli sata vuotta myöhemmin. Samma gata och samma plats över hundra år senare. Same street and same spot more than a hundred years later.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Tiiviisti rakennetulla kaupunkialueella, missä talot ovat riittävän korkeita, on usein käytössä ripustusvalaisimia. Ne riippuvat rakennusten seiniin kiinnitettyjen vaijereiden varassa, kadun yläpuolella. Vaijeriripustuksen ajatuksena on, että valaisimet häiritsevät mahdollisimman vähän katukuvaa, lamput ikään kuin leijuvat kadun yläpuolella. Vaijeriripustuksessa paljon käytetty malli on aiemmin mainittu Y-valaisin. Pylväsvalaisimet olivat 1960-luvun alkuun saakka myös yleensä riippuvia, eli Y-valaisin roikkui pylvään kaarevassa yläpäässä. Niinpä vaikutus katukuvaan oli varsin samanlainen. Tosin korkeat pylväät korostavat katutilan jakoa jalkakäytävään ja ajorataan. Kun valoa ja tehoa tarvittiin lisää, yleistyivät nk. kauhavalaisimet 1960-luvulta eteenpäin. Ne saatettiin asentaa metalli- tai puupylvääseen tai joskus suoraan talon seinään. Aukiot ja torit ovat liikenteen solmukohtia ja ihmisten kokoontumispaikkoja, joten niihin tarvitaan tehokas va-

laistus. 1940-luvulle saakka korkeat ja useista valaisimista muodostuvat rypälemäiset aukiovalaisimet sijoitettiin tavallisesti alueen keskelle. Usean lampun muodostamat kokonaisuudet korvattiin 1950-luvulta eteenpäin suurilla pallomaisilla valaisimilla, jotka sijoitettiin useinkin samojen korkeiden pylväiden päähän. Vaikutelma ei kuitenkaan enää ollut yhtä elegantti. Laatikkovalaisimet saapuivat 1970-luvulla aukioille muun laatikkomaisen muotoilusuuntauksen myötä, kun tehoja tarvittiin lisää. 1980-luvulla tultiin koossa jälleen alaspäin ja huomattiin, että mittakaavaltaan inhimillisemmät valaisimet muodostavat usein kaupunkikuvallisesti ja -tilallisesti toimivampia ja esteettisempiä kokonaisuuksia. Kun huomio 1990-luvulla yhä enemmän suuntautui valaistuksen kaupunkikuvallisiin mahdollisuuksiin, ryhdyttiin valaisimia ja niiden mahdollisuuksia miettimään entistä tarkemmin. Nyt tavoitteena on, että Helsingin valaisimien laitekirjoa saataisiin pienennettyä ja helsinkiläiset valaisimet kuuluisivat yhtenäiseen kalusteperheeseen.

Aukioiden ja torien valaisimia eri vuosikymmeninä: 1930, 1960, 1960, 1970, 1980 ja 1990 (valokuva). Armaturer på torg och öppna platser under olika decennier: 1930, 1960, 1960, 1970, 1980 ja 1990 (foto). Lamp-posts for squares and market places in different decades: 1930, 1960, 1960, 1970, 1980 ja 1990 (photo).

53

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Sähkönjakokaapit ovat harvoin ympäristön kaunistajia. Ne ovat kuitenkin sähköverkon solmupisteitä ja siten välttämättömiä sähkönjakelun hoitamiseksi turvallisesti ja häiriöttömästi. Sähkönjakokaappien sisällä on 400 V jännite. Kaapin kuoren tehtävänä on suojata ihmisiä jännitteeltä ja toisaalta jakokaapin laitteita vierailta esineiltä sekä lialta, pölyltä ja vedeltä. Kuten jo Töölön tarinassa kerrottiin, sähkönjakokaapit ilmestyivät siellä Helsingin katukuvaan 1920-luvulla ja silloinkin ne herättivät keskustelua, ja kaupunginhallitus määräsi varsin tarkoin sähkönjakokaappien sijoittelun. Sähkönjakokaappien ulkokuoren mitat eivät ole vuosien varrella paljonkaan muuttuneet, mutta kaapin sisäiset komponentit ovat tekniikaltaan kehittyneet. Sähkönjakokaappien lukumäärän vähentämiseen on paineita. Samaten on toiveita kaappien poistamisesta kokonaan ja siirtämisestä maan alle. Näin sanoo myös Helsingin kaupungin rakennusjärjestys vuodelta 2000. Nämä tavoitteet ovat ymmärrettäviä, sillä sähkönjakokaapeilla on kaupunkikuvallisesti hyvin suuri merkitys. Jatkuvasti kasvanut sähkönkäyttö on myös lisännyt kaappien lukumäärää. Muutamissa ulkomaisissa kaupungeissa sähkönjakokaapit on piilotettu maan alle tai kiinteistöihin. Näin on tehty mm. Oslossa ja Pariisissa. Suomen ilmasto-olosuhteissa jakokaappien siirtäminen maan alle ei olisi aivan ongelmatonta – eikä halpaa. Maan alle asennettaessa jakokaappiin on rakennettava ilmastointi, viemäröinti ja lämmitys. Lisäksi asentajille on oltava pääsy jakokaappeihin kaikissa häiriötilanteissa, joten kulku voi olla vaikeaa kiinteistöihin sijoitetuissa jakokaapeissa. Mutta tulevaisuuden suuntaus on, että jo rakennusvaiheessa sähkökaappien paikat ja tarpeet mietitään ja ne voidaan integroida paremmin osaksi muuta kaupunkiympäristöä. Näin on tehty mm. uudessa Herttoniemenrannassa.

54

Taideteollisen korkeakoulun opiskelijan Ilze Zacesten ehdotus uudeksi sähkönjakokaapiksi: alumiinisessa kuoressa ikkunat hohtavat valoa. Ilze Zacestes förslag till nytt fördelningsskåp: ett aluminiumhölje med lysande fönster. Zaceste studerar vid Konstindustriella högskolan. Proposal for a new power distribution cabinet by Ilze Zaceste, student at the University of Art and Design Helsinki: windows in the aluminium shell glow with light.

Maanpäällisille jakokaapeille on kuitenkin tehty paljon kehitystyötä. Helsingin Energialle jakokaappien ulkonäön parantaminen on osa kaupunkikuvan kehittämistä ja hyvää naapuruutta. Helsingin Energia on yhdessä yhteistyökumppaniensa kanssa kehitellyt ideoita jakokaappien muotokieleen ja materiaaleihin. Tavoitteena on löytää to-

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

teutuskelpoisia malleja kaupunkiympäristöihin sopivista uudenlaisista sähkönjakokaapeista. Helsingin Energia ja sen tytäryhtiö Helen Sähköverkko Oy ovat tehneet viime vuosina useita jakokaappeja elävöittäviä taideprojekteja eri tahojen kanssa. Déjà vu -projektissa helsinkiläiset ala- ja yläasteet sekä lukiot ovat kuvittaneet lähiympäristönsä jakokaappeja yhdessä kuvataitelija Zeenath Hasanin kanssa. Tarkoitus on herättää tietoisuutta ympäristöstä poimimalla yksityiskohtia jokapäiväisestä elämästä näkyville sähkönjakokaappeihin – asioita, jotka ovat déjà vu.

Helsingin Museokadulla ja Eerikinkadulla on muutamana vuonna toiminut sähkönjakokaappien katugalleria. Valokuvan ja taidegrafiikan galleriat ideoi kuvataiteilija Magdalena Åberg. Katugalleriat tuovat taidetta ulos kaupunkitilaan, ihmisten arkeen. Kun sähköjakokaappien harmaat pinnat muuttuvat kuviksi, kadun tunnelma muuttuu, ja myös taidekuvat saavat ulkona uuden merkityksen. Kuvataitelija Anne Rossi-Horton johdolla joukko koululaisia toteutti Kampin alueen sähkönjakokaappeihin oman näyttelyn keväällä 2007 teemalla ”kenen katu”.

55

Katugalleriataidetta sähkönjakokaapeissa Helsingin Museokadulla elokuussa 2005. Gatugallerikonst på fördelningsskåpen på Museigatan i Helsingfors i augusti 2005. Street gallery art on power distribution cabinets on Museokatu, Helsinki, in August 2005.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Taideteollisen korkeakoulun visuaalisen kulttuurin osaston ja Helsingin Energian ja Helen Sähköverkko Oy:n yhteisessä Passing Energy -projektissa etsittiin uusia ideoita sähkönjakokaappien muotokieleen ja materiaaleihin. Projektin tavoitteena oli saada aikaiseksi toteutuskelpoisia malleja kaupunkiympäristöihin sopivista uudenlaisista sähkönjakokaapeista. Samalla toivotaan, että sähkönjakokaapit sanomaa sisältävinä saavat olla rauhassa myös ilkivallalta. Muuntamoita on Helsingissä yhteensä noin 4 000, joista kaksi kolmasosaa on Helsingin Energian. Kantakaupungissa muuntamot sijaitsevat usein talojen kellareissa, nk. kiinteistömuuntamoina ja esikaupunkialueilla erillismuuntamoina eli puistomuuntamoina. Muuntamot ovat vuosien varrella muuttuneet ulkoisesti monta kertaa. Se on johtunut ennen kaikkea teknisistä uudistuksista. Aiemmin muuntamot tarvitsivat jopa 40m2 tilaa, nykyään riittää noin 12–20m2. Esikaupunkialueilta löytyy vanhoja korkeita muuntamorakennuksia, sillä avojohtokaudella muuntamoiden piti turvallisuussyistä olla korkeita. Nykyään kaapelointi on edennyt esikaupunkialueillekin ja erillismuuntamot ovat matalia ja ympäristöönsä sopeutettuja rakennuksia. Muuntamot eivät ole samanlaisten intohimojen kohteena kuin jakokaapit. Muuntamot ovat usein kuin pieniä taloja, ja varsinkin vanhemmat punatiiliset muuntamot herättävät sympatioita. Puistomuuntamot on usein sijoitettu puistojen reunamille tai kulmiin ja joskus maisemoitukin kasvillisuudella, joten niiden vaikutus kaupunkikuvaan on vähäisempi kuin esimerkiksi sähkönjakokaappien.

56

Talvinen puistomuuntamo Kaivopuistossa. En parktransformator i vinterskrud i Brunnsparken. Wintry transformer cabin in Kaivopuisto park.

Toimivia sähköasemia löytyy Helsingistä nykyään noin 20. Ne on usein hyvin sopeutettu osaksi ympäröivää kaupunkimiljöötä ja joskus alueen maamerkkejäkin, kuten vaikka Töölön sähköasema. Uusin suuntaus sähköasemien suunnittelussa on, että ne pyritään rakentamaan maan alle. Varsinkin keskikaupungilla on tilan ahtautta, eikä sähköasemia teknisten syiden takia tarvitse sijoittaa maan päällä. Myös sähköasemat tarvitsevat nykyään huomattavasti pienemmät tilat kuin aiemmin. Esimerkiksi Meilahden, Kampin ja Punavuoren sähköasemat on sijoitettu maan alle ja Kolmen sepän patsaan alle on suunnitteilla uusi sähköasema. Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Raitiovaunut ovat osa sähköistä kaupunkikuvaa, niin kuin myös metrot ja jo historiaan jääneet johdinautot. Helsingissä toimi vain yksi johdinauto- eli trollikkalinja, joka sekin tosin lakkautettiin jo 1970-luvulla. Vuonna 1969 Helsingin kaupunginvaltuusto teki päätöksen metron rakentamisesta Helsinkiin. Rakentaminen kesti yli vuosikymmenen ja liikennöinti uudella metroradalla alkoi kesällä 1982. Metrot ajavat 750 V:n tasasähköllä. Hakaniemestä, metron keskusvalvomosta hoidetaan keskitetysti liikenteen, asemien ja sähkönsyötön valvonta. Raitiovaunuilla on paljon pidempi historia osana helsinkiläistä kaupunkikuvaa. Sähkö on kuljettanut raitiovaunuja jo yli sata vuotta. Sähköistetty raitiotieliikenne aloitettiin syyskuussa 1900 väliaikaisella linjalla Töölö-Hietalahti. Vuoden kuluttua hevosvetoisesta raitiotieliikenteestä luovuttiin kokonaan. Uudistettua liikennettä varten hankittiin 35 umpinaista kahden eri vihreän sävyin ja keltaisin koristeviivoin maalattua moottorivaunua. Samat värit, vihreä ja keltainen, ovat yhä raitiovaunuliikenteen tunnusvärejä Helsingissä. 1930-luvun puoliväliin asti bussiliikenne oli vähäistä, joten raitiovaunut hallitsivat Helsingin katukuvaa. Linjasto laajeni ja matkustajia nousi kyytiin entistä enemmän, sillä Helsingin väkiluku kasvoi huimaa vauhtia. Keskustan linjastoa tihennettiin ja verkosto laajeni keskikaupungin ulkopuolelle Käpylään, Pasilaan ja Arabiaan. Vuonna 1930 Helsingissä oli 14 raitiolinjaa. Linjasto ulottui silloin laajemmalle alueelle kuin koskaan aikaisemmin tai sen jälkeen.

3. Matkustajat on ohjattava lähimpään suojapaikkaan, portaaseen tai porttikäytävään ja on henkilökunnan et sit tävä suoja samasta paikasta sekä ylläpidettävä siellä järjestystä.” Sotien jälkeen ruuhkat vaunuissa jatkuivat ja sähköpula vaivasi. Uutta kalustoa saatiin vähitellen. Edessä oli kuitenkin uusia ongelmia: yhä useampi helsinkiläinen hankki 1950-luvulla oman auton. Kun autot, bussit ja raitiovaunut sovittautuivat kapealle Helsingin niemelle, syntyi ruuhkia. Raitiovaunuja alettiin arvostella kömpelöinä välineinä, joita ei enää liikenteessä tarvittaisi. 1970-luvulla aika kääntyi taas raitiovaunuliikenteelle myönteiseksi. Välillä kokeiltiin oranssin ja harmaan värisiä raitiovaunuja, mutta ne eivät saaneet helsinkiläisten hyväksyntää. Niinpä palattiin takaisin Helsingin omiin vihreänkeltaisiin raitiovaunuväreihin. Raitiovaunut saavat virran avojohdoista, jotka risteilevät kiskojen yläpuolella. Vaunu ottaa virran ajojohtimesta, jossa kulkee 600 voltin sähkövirta. Ilmajohtoeristin siinä välissä on pieni, mutta tärkeä esine raitioliikenteen turvallisuuden kannalta. Eristin estää virran pääsyn ajojohdinta kannattaviin teräsvaijereihin. Entisöity ja tilausajokäyttöön 2007 otettu ”Jumbo” ajoi aikanaan Kulosaareen 1919-1936. ”Jumbo” som restaurerats och sedan 2007 använts för beställningsturer trafikerade i tiden rutten till Brändö 1919-1936. The restored ’Jumbo’, which began a charter service in 2007, plied the Kulosaari route in 1919-1936.

Sota-aikaa voisi kutsua raitiotieläisten sankariteoksi. Kaupungissa kulkeminen jäi lähes kokonaan raitiovaunujen varaan, kun bussit muutettiin sairaankuljetus- ja tavara-autoiksi. Sähkö- ja kuljettajapula vaivasivat ja kalusto rappeutui korjaustarvikkeiden puutteessa. Sota-aikana matkustaminen – ja kuljettaminen – oli välillä vaarallista: ”Henkilökunnalle tiedotetaan seuraavat Helsingin kaupungin väestönsuojelutoimiston laatimat toimintaohjeet ilmahälytyksen sattuessa: 1. Vaunu on heti pysäytettävä ja valot sammutettava. 2. Virta on katkaistava. Helsingin Energia

57


Kaupunkikuva

Kaivannot ja rakennushankkeet Kaivannot ja rakennushankkeet ovat kiusanneet kaupunkilaisia niin kauan kun on kaivettukin. Kun ensimmäiset kaapelikaivaukset kesäkuussa 1908 alkoivat, valittivat helsinkiläiset, ettei yhteistoimintaa kaasu- ja vesijohtojen rakentajien kanssa ollut lainkaan. Jokainen laitos kaivoi vuorollaan kadut uudestaan auki. Lokakuussa 1908 Helsingin Sanomat julkaisi sähkölaitoksen vastauksen asiasta kiivastuneelle lukijalle: ”Sivumennen mainttakoon, ettei sähkölaitoksen kaiwamistöitä ole voitu yhdistää samoihin aikoihin tapahtuneisiin kaasu- ja wesijohtoputkien kaiwamisiin. Tämä siitä syystä, että on ollut pakko niin paljon kuin mahdollista välttää sähköjohtojen yhteen asettamista kaasu- ja wesijohtoputkien kanssa, koska ensiksi mainitut wiimeksi mainittuja korjatessa ja ylösottaessa helposti saattaisiwat wikaantua. Sitä paitsi on ollut tarpeellista sijoittaa sähköjohdot sellaisille paikoille, joista kadun helposti voi purkaa. Kaapelit owatkin niinmuodoin melkein läpeensä sijoitetut pitkin jalkakäytävien siwuja, kun sitäwastoin kaasu- ja wesijohdot enimmäkseen lasketut keskelle katua.”

58

Tämä vastaus pätee vieläkin. Lähes sata vuotta oheisen kirjoituksen jälkeen vesi-, kaasu- ja kaukolämpö- ja kaukojäähdytysjohdot on sijoitettu ajotien alle ja sähkö- ja telekaapelit jalkakäytävien alle. Totuus on, että Helsingin katualueilla tehdään jatkuvasti johtotöitä, jotka aiheuttavat niin liikennehaittoja kuin muutakin häiriötä kaupunkilaisille. Helsingin kaupungin tavoitteena on koordinoida työmaita entistä paremmin. Rakennusvirasto kehittää parhaillaan kaivuulupakäytäntöjä ja toimintatapoja. Katualueiden eri käyttäjien kanssa tehdään yhteistoteutuksia aina, kun se on järkevää ja taloudellista. Helsingin Energia pyrkii kiinnittämään työssään huomiota rakenteiden ja katukuvan siisteyteen. Tavoitteena on, että katutöistä on tienkäyttäjille mahdollisimman vähän harmia, ja että työmailla käytettävät välineet eivät leviä työmaan ympäristöön. Kävelijät ja autoilijat sekä ympäristön asukkaat haluavat usein tietää, mitä työmaalla tehdään ja kauanko työ kestää. Se selviää työmaakylteis-

tä, joilla kaikki Helsingin Energian työmaat merkitään. Tavoitteena on parantaa työmaatiedottamista ja suunnitelmissa on, että tulevaisuudessa työmaiden tilanne voisi olla katsottavissa myös internetistä. Yhtenä toimenpiteenä kaupunkikuvan siistimiseksi Helsingin Energia pyrkii kohentamaan voimalaitosalueitaan, sillä asutus on levinnyt voimalaitosten lähelle. Kellosaaren varavoimalaitoksen alue Ruoholahdessa on muutama vuosi sitten siistitty ja maisemoitu. Viereisen Salmisaaren voimalaitoksen maanalaisen hiilivaraston rakentaminen ja käyttöönotto vuonna 2004 oli myös osa kaupunkikuvan kehittämistä. Kaivannot, rakennushankkeet ja työmaat voivat olla varsin monenlaista rakentamista. On uudishankkeita, joista suurimpia ovat tietenkin uusien voimalaitosten rakentamiset, viimeisimpänä 1990-luvulla valmistuneet Vuosaaren A- ja B-voimalaitokset. On sähköasemien ja muuntamoiden rakentamista ja uudistamista, on sähkönjakokaappien asentamista, on kaapelointia, korjausta ja purkua. Kaiken aikaa jossain päin kaupunkia kaivetaan. Tekninen kehitys on nopeuttanut esim. kaapelirakentamista. Siirtyminen miestyöstä konetyöhön vaikutti aikanaan huimasti työn nopeutumiseen ja myöhemmin putkitusmenetelmä, eli se että ensin asennetaan putket ja myöhemmin sisälle kaapeli, on lyhentänyt rakentamisaikaa. Samaten kaapeleiden kehittynyt eristystekniikka ja niiden pienempi poikkipintavalikoima on nopeuttanut töiden läpimenoaikaa. Helsingin Energia on käyttänyt uudisrakennuskohteissa usein palkittuja ja maineikkaita arkkitehteja. Ensimmäisen Suvilahden voimalaitoksen suunnitteli Selim A. Lindqvist, joka myöhemmin suunnitteli sähkölaitokselle myös Töölön sähköaseman sekä Pienen Roobertinkadun toimisto- ja sähköasemarakennuksen. Uudempana esimerkkinä voi mainita Timo Penttilän suunnitteleman Hanasaaren B-voimalaitoksen Sörnäisissä, joka sai valmistuessaan yhdyskuntasuunnittelun valtionpalkinnon ja on valittu Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä Helsingin komeimmaksi rakennukseksi.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Poikkeuksellinen tarina Helsingin Energian rakentamisessa tapahtui kesällä 2006, kun Esplanadin kaukojäähdytystyömaalta varastettiin katukiviä. Pohjois-Esplanadin ajokaistan syvennykseen varastoidut kivet vietiin heinäkuisena lauantaiyönä. Työmiesten saapuessa aamuseitsemältä paikalle, oli kolmen neljän kuution kivikasa kadonnut. Kivet olivat Esplanadin alkuperäisiä nupukivä. Tapaus sai erikoisuudessaan paljon huomiota, ja mm. Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat kirjoitti kummallisesta varkaudesta useamman kerran.

Rikos ei koskaan selvinnyt, eikä varastettuja katukiviä löytynyt. Ei vaikka Helsingin Energian työmaiden valvonnasta vastaava erikoissuunnittelija Jorma Vilkman kävi tarkistamassa useita poliisille ja Helsingin Energialle suoraan tulleita vihjeitä. ”Kyllä minä ne kivet tunnistan”, sanoi Vilkman 35 vuoden kokemuksella. Hilpeyttä kivien etsintä herätti myös Vilkmanin työpaikalla. Helsingin Energiassa hänet tunnetaan nyt talon katukiviasiantuntijana. Työkaverit muun muassa kehystivät hänelle IltaSanomien pilakuvan, jossa naureskellaan EU-puheenjohtajuuden alkuun sijoittuneelle kivivarkaudelle.

59

Kaukojäähdytystyömaa Ritarihuoneen kohdalla Mariankadulla Helsingissä helmikuussa 2006. Fjärrkylebygge utanför Riddarhuset på Mariegatan i Helsingfors i februari 2006. District cooling works by Ritarihuone on Mariankatu, Helsinki, in February 2006.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Helsingin Energian yritystunnus Helsingin Energia näkyy katukuvassa myös yritystunnuksellaan. Kolmen salaman muodostama liikemerkki on helsinkiläisille tuttu jo monen vuosikymmenen ajalta. Liikemerkillä eli logolla yritys samanaikaisesti sekä rakentaa omaa identiteettiään että pyrkii erottautumaan muista. Liikemerkki yhdessä nimilogon kanssa muodostaa yritystunnuksen, joka on tärkeimpiä yritysilmeen perustekijöitä. Yritystunnusta käytetään kertomaan, että kyseessä on juuri Helsingin Energia. Helsingin Energian nykyinen liikemerkki otettiin käyttöön vuonna 1961. Sen suunnitteli taiteilija Martti Mykkänen ja se kuvaa kolmea tyyliteltyä salamaa. Sama liikemerkki on edelleen käytössä ja se on osoittautunut ajattomaksi, monikäyttöiseksi ja energia-alan myllerryksissä kuitenkin hyvin yhtiölle sopivaksi. Helsingin Energian liikemerkki on puhdaslinjainen eikä siinä ole sellaisia piirteitä, jotka olisivat erityisen alttiita visuaaliselle kulumiselle tai kuvaisivat tietyn ajan henkeä. Suurin muutos vuosien saatossa on tapahtunut liikemerkin värillisessä versiossa. Värimääritykset ovat muuttuneet eikä sisäosassa enää käytetä lainkaan väriä. Mustavalkoinen liikemerkin käyttötapa on yhä alkuperäisen mallin mukainen. Helsingin Energian yritystunnus on toteutettu suomeksi ja ruotsiksi.

Nykyään Helsingin Energian näkyminen eri yhteyksissä on tarkasti mietitty. Yritysilmekäsikirjan graafiset ohjeet kertovat, miten yritys näkyy ja on läsnä. Yritysilmekäsikirja antaa säännöt ja määrittelyt, reunaehdot ja mallit Helsingin Energian visuaaliselle näkymiselle niin kaupunkikuvassa kuin painetuissa materiaaleissa tai verkossa. Helsingin Energian yritysilmekäsikirjaa ylläpitää ja kehittää graafinen suunnittelija Kari Pilkkakangas. Kolme tyyliteltyä salamaa näkyy Helsingin katukuvassa Helsingin Energian omissa toimipaikoissa ja rakennuksissa; Sähkötalossa, voimalaitoksissa, sähköasemilla ja muuntamoissa. Myös rakennustyömaan kylteissä Helsingin Energian yritystunnus on esillä. Näkyminen kaupunkikuvassa, erityisesti oman rakennuskannan ja rakentamisen kautta on tärkeää. Se kertoo helsinkiläisille, että kyseessä on yritys, joka on läsnä kaupungissa, tekee työtä, toimii ja vaikuttaa samassa ympäristössä, kuin helsinkiläisetkin. Näkyminen ja läsnäolo on myös vuorovaikutusta ympäristön kanssa. Töölön sähköasema, jonka vaiheita olemme seuranneet aiemmin, sai vuonna 1970 kolme salamaa julkisivuunsa. Siellä ne ovat yhä kertomassa ohikulkijoille, että kyseessä on Helsingin Energian sähköasema.

60 Helsingin Energian nykyinen yritystunnus muodostuu kolmen salaman muodostamasta liikemerkistä ja Helsingin Energia -nimilogosta. Taiteilija Martti Mykkäsen suunnittelema liikemerkki otettiin käyttöön jo 1960-luvun alussa. Helsingfors Energis nuvarande emblem består av ett firmamärke med tre blixtar och namnlogotypen Helsingfors Energi. Firmamärket som ritats av konstnären Martti Mykkänen togs i bruk redan i början av 1960-talet. The present corporate logo of Helsingin Energia consists of the logo formed by three lightning bolts and the Helsingin energia name. The logo designed by the artist Martti Mykkänen was adopted in the early 1960s.

Sivu 61: Antin askel -maisemapylväs juhlavalaistuksessa Lauttasaaren sillan edustalla. Sidan 61: Landskapsstolpen Anttis fotsteg i festbelysning utanför Drumsö bro. Page 61: The Antin askel landscape column in festive lighting in front of Lauttasaari bridge.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Maisemapylväät, maisemoinnit ja taidehankkeet Töölön edustalla merestä kohoaa viisi veistoksellista, kirkkaan sinistä maisemapylvästä. Ne ovat muotokieleltään selkeän moderneja ja ajattomia, ylväitä ja konstruktiivisia. Voimalinjaa kannattavat maisemapylväät suunnitteli professori Antti Nurmesniemi. Pylväät ovat niiden tilaajalta, Helsingin Energialta voimakas kannanotto sen puolesta, että ympäristössämme on tilaa estetiikalle ja kulttuurille. Helsingin Salmisaaren ja Meilahden sähköasemien välinen voimajohto pylväineen uusittiin vuonna 2003. Alunperin vuonna 1951 valmistuneen Helsingin vanhimman voimajohdon uusiminen paransi kaupungin lounaisosien ja kantakaupungin sähkönjakeluvarmuutta. Samalla myös johdon sähkönsiirtokapasiteettia lisättiin, jotta se vastaisi paremmin Helsingin kasvavaa sähkönkulutusta. Töölön edustan merialueen poikki kulkevan johtolinjan pylväät poikkeavat niin malliltaan kuin väritykseltäänkin vanhoista ristikkopylväistä. Tavoitteena oli löytää perinteisten ristikkopylväiden tilalle uusi pylväsmalli, joka oman aikakautensa edustajana sopisi myös nykyiseen kaupunkimaisemaan. Töölön edustan pylväät ovat varsin keskeisellä paikalla, lähellä sijaitsevat niin presidentin kuin pääministerinkin virka-asunnot, suositut ulkoilualueet ja Seurasaaren ulkoilmamuseo. Pylväitä Salmisaari – Meilahti -linjalla uusittiin kaikkiaan yhdeksän. Näistä merialueelle sijoittuvat viisi pylvästä ovat uudenmallisia maisemapylväitä ja loput perinteistä mallia noudattavia pylväitä. Nimikilpailun tuloksena voimalinja sai nimekseen ”Antin askeleet”. Miksi voimajohtolinja sitten kulkee ilmajohtona, kun paikka on niin keskeinen ja kaapelointikin olisi mahdollista? Ilmajohtojen siirtokapasiteetti on kaapelointiin verrattuna moninkertainen, lisäksi ilmajohtojen käyttäminen on kaapelointia noin kolme kertaa edullisempi ratkaisu. Merialueen poikki kulkevan johdon kaapelointi edellyttäisi erillistä kallioon louhittavaa tunnelia, jotta Helsingin sähkönjakelun kannalta keskeinen johto olisi sekä riittävästi suojattu että nopeasti ja edullisesti huollettava. Helsingin Energia

61


Kaupunkikuva

Antti Nurmesniemen suunnittelemista maisemapylväistä rakentuva voimajohto on monin tavoin erinomaisen onnistunut. Se on muotokieleltään ja väritykseltään selkeä, hyvällä tavalla poikkeava ja omaa tarinaansa kertova. Lisäksi voimajohdon suunnittelu- ja toteutusprosessi on hieno esimerkki siitä, kuinka kaupunkilaiset otettiin hankkeeseen mukaan jo alusta alkaen ja sen kautta hankittiin hyväksyntä ja ymmärrys projektille, joka kuitenkin merkittävästi muutti Töölön edustan merimaisemaa. Helsingin Energia oli hyvin tietoinen siitä, että näin keskeiselle paikalle suunnitellusta voimajohdosta nousee

julkinen keskustelu. ”Miksei maan alle?” kysyttiin ensimmäisenä. Edullisinta ja helpointa olisi ollut korvata vanhat pylväät samanlaisilla uusilla ristikkopylväillä, mutta Helsingin Energia halusi tehdä asiat uudella tavalla. Voimajohdon uusimisesta tehtiin julkinen, avoin ja keskusteleva hanke, joka nojaa korkealaatuiseen muotoiluun. Yksi Helsingin Energian tärkeimmistä tavoitteista voimajohtoprojektissa oli vuorovaikutus eri tahojen ja toimijoiden välillä. Ihmisten aktiivisuus ja halu osallistua kuitenkin yllättivät. Vaikka sijainti olikin kaupunkikuvallisesti keskeinen, kaupunkilaisten halu osallistua ja vaikuttaa

62

Antin askel -maisemapylväiden asennustyö kesällä 2003. Landskapsstolparna Anttis fotsteg reses sommaren 2003. Installing the Antin askel landscape columns in summer 2003.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

oli hämmästyttävä. Ympäristöarvot otettiin huomioon jo suunnittelun alkuvaiheissa ja asukkaat saattoivat ottaa kantaa jo ennen varsinaisia päätöksiä. Teknologia, kulttuuriarvot ja ympäristö eivät loppujen lopuksi olleetkaan niin kaukana toisistaan. Voimajohdon suunnittelusta ja toteutuksesta järjestettiin näyttely Sanomatalossa syksyllä 2003 ennen ensimmäisenkään pylvään pystyttämistä. Voimajohdon valmistuttua maisemapylväiden nimestä järjestettiin avoin ideakilpailu, johon tuli lähes 1500 ehdotusta. Niiden joukosta ”Antin askeleet” löytyi voittajaksi, sillä nimi kunnioitti vastikään edesmennyttä maisemapylväisen suunnittelijaa Antti Nurmesniemeä ja kuvasi lisäksi voimalinjan visuaalista ilmettä. Voimajohdot ja suurjännitelinjat vaikuttavat maisemaan myös kaupunkialueiden ulkopuolella. Suurjännitelinjojen alta joudutaan kasvillisuus raivaamaan noin viiden vuoden välein, jotta alla kasvava vesakko ei pääse kasvamaan liian lähelle sähköjohtoja. Kesän 2005 aikana Helsingin Energia teetti 110 kV:n suurjännitejohtoalueiden luonnonhoitosuunnitelman. Sen tavoitteena oli sekä maiseman parantaminen että vesakon raivaustarpeen vähentäminen. Haluttiin myös kehittää yhteistyötä kaupungin suunnittelun ja luonnonhoidon eri tahojen kanssa. Suunnitelmia tekemään Helsingin Energia palkkasi Lahden ammattikorkeakoulussa ympäristösuunnittelua opiskelevan insinööriopiskelija Marianne Kapasen. Kesän aikana hän inventoi Helsingin alueella olevan 55 kilometrin pituisen ja pääosin 30 metriä leveän suurjänniteverkon ja sen pohjalta tehtiin ehdotukset alueen kehittämiseksi. Helsingin kaupunki omistaa johtoalueet ja suunnittelun pohjana olivat kaupungin luonnonhoito- ja vihersuunnitelmat. Aiemmin tasainen vesakko pyritään jatkossa saamaan niittymäiseksi, jolloin maan köyhtymisen vuoksi siihen ei alkaisi kasvaa vesoja. Maisemapelto taas ei tarvitse hoitoa, se pyritään pitämään vain matalana. Hankkeen tarkoituksena oli ennen kaikkea saada johtoalueet osaksi kaupungin muuta luonnonhoitoa.

63

Kesäinen voimalinjamaisema. Ett somrigt kraftlinjelandskap. Power line landscape in summer.

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Valoviiri-valoteos Tuusulantiellä. Ljusinstallationen Valoviiri på Tusbyvägen. Light art work Valoviiri on Tuusulantie.

Monet ohi pyöräilleet tai kävelleet ovat huomanneet yllätyksen Ruoholahdessa. Punainen matto johtaa pyöreään rakennukseen, jonka julkisivuun on maalattu barokkimaisia tapettikuvioita; keltaisia, valkoisia, punaisia kiemuroita, jotka toistuvat rytmikkäästi myös aluetta ympäröivässä aidassa. Mikä tämä oikein on? Helsingin Energian ja Taideteollisen korkeakoulun yhteistyöprojektissa haluttiin elävöittää ankeaksi koettua Kellosaaren varavoimalaitosta. Ympäristötaiteen työpajaan osallistui kymmenkunta Taideteollisen korkeakoulun opiskelijaa, joiden suunnitelmista päädyttiin toteuttamaan Klaus Aallon ehdotus. Aallon ”Los Wolpapiers” eli ”Köyhän miehen Versailles” tavoittelee renessanssiajan salaisen puutarhan henkeä. Helsingin Energian öljysäiliö ja teollisuusvarasto saivat pintaansa uudet raikkaat värit ja rönsyilevät tapettikuviot. Ruoholahden ympäristötaideteos valmistui vuonna 2003. Aidalla rajattu viheralue koristemaalattuine rakennuksineen tuo nyt yllätyksellisyyttä tiiviisti rakennettuun, urbaaniin Ruoholahteen. Taideteollisen korkeakoulun ympäristötaiteen professori Markku Hakuri on tehnyt tämän hankkeen lisäksi muutakin yhteistyötä Helsingin Energian kanssa. Hänen mukaansa kaupunkikuvaamme muokkaavat voimakkaimmin arkkitehtuuri ja liikenne. Taiteilijoilla on siihen harvoin mahdollisuutta puuttua, mutta silloin kun näin tapahtuu, tulee muistaa, että ympäristötaide on aina esteettinen ja eettinen kannanotto. Sillä kyetään vaikuttamaan kokonaisvaltaisesti ihmisen kaikkiin aisteihin.

64

Helsingin Energian toteuttamat valotaideteokset ympäri pääkaupunkiseutua ovat myös ympäristötaidehankkeita. Ne tavoittavat pimeään aikaan suuret määrät helsinkiläisiä ja täällä vierailevia, ne ilahduttavat ja yllättävät. Yksi näistä valoteoksista on Valoviiri Tuusulantiellä. Valokeppirivistön viehätys perustuu siihen, että heikotkin valonlähteet näyttävät kirkkailta pimeässä maisemassa. Pimeänä kautena iltakävelijää ihastuttaa myös muotoilija Soila Hännisen suunnittelema ”Kuutamo”-valoteos Koivusaaressa. Valotaideteoksia on toteutettu myös yhdessä Taideteollisen korkeakoulun kanssa ja arkkitehti Sakari Tilanterä on suunnitellut ”Vastavalo” -teoksen Hanasaa-

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

ren voimalaitokselle. Siinä vihreät led-valot kiertävät hiilivaraston ympäri. Ympäristötaidehankkeita on ollut jo aiemminkin. Vuonna 1993 taitelijat Ritva Harle, Hanna Vainio ja Jukka Kuuranne suunnittelivat Hanasaaren voimalaitoksen hiilivarastoon ympäristötaideteoksen. Kolmena peräkkäisenä kesänä vihreät ruohoraidat kasvoivat hiilivarastossa keväästä syksyyn. Ruoho kylvettiin keväällä ja vihreän raidan – rairuohon ja lupiininkukkien – kasvua seurattiin syksyyn saakka. Taideteoksesta innostuivat myös alu-

een jänikset. ”Joku syö Hanasaaren taideteosta” otsikoi Helsingin Sanomat heinäkuussa 1993 ja jatkoi ”jänikset mussuttavat taideteoksen rairuoho- ja lupiiniraitoja sitä mukaa, kun ne kasvavat pituutta.” Sähkö näkyy ja on läsnä kaikkialla kaupunkiympäristössä. Siksi energiayhtiölle on erityisen tärkeää olla herkkä ja vastaanottavainen ympäristöltä tulevaan palautteeseen. Vuorovaikutus kaupunkilaisten kanssa rakentaa pohjaa toimivalle energiatulevaisuudelle Helsingissä.

Klaus Aallon ympäristötaideteos ”Los Wolpapiers” eli ”Köyhän miehen Versailles” Kellosaaren varavoimalaitoksella. Klaus Aaltos miljökonstverk ”Los Wolpapiers” eller ”Fattigmans-Versailles” vid reservkraftverket på Skällaren. Klaus Aalto’s environmental artwork ’Los Wolpapiers’ or ’Poor Man’s Versailles’ at Kellosaari reserve power station.

65

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

100 år av energibyggande i Helsingfors

STADSBILDEN Elnät och eldistribution Människan har ett distanserat förhållande till elektriciteten. Även om vi i dag använder el i nästan alla dagliga aktiviteter, brukar vi sällan ägna den någon tanke. Vi inser egentligen elens betydelse först när den är borta. För elanvändaren är leveranssäkerheten den viktigaste kvalitetsfaktorn. En pålitlig eldistribution ser till att vi får el till hemmet och kontoret dygnet runt och året om utan täta avbrott. Helsingfors Energis dotterföretag Helen Elnät Ab producerar elnätstjänster inom Helsingfors område. Hur ser elöverföringens och elanvändningens historia ut när man tittar på den utifrån ett enskilt hus och dess invånare? I den här boken har vi som exempel valt bostadsaktiebolaget Oiva som ligger i Tölö, i hörnet av Dagmarsgatan och Nervandersgatan. Huset byggdes 1911, samma år som den närbelägna elstationen i Tölö. Via bostadsaktiebolaget Oiva granskas finländarnas elanvändning och hur den har förändrats genom årtiondena.

De första årens entusiasm och upplysning och kraftigt växande elanvändning följdes av knappa krigstider med ransonering av eldistributionen. Den kraftiga industrialiseringen och höjningen av levnadsstandarden efter krigen ökade elförbrukningen. Hushållen skaffade sig nya elektriska apparater och snart fanns det både dammsugare och tvättmaskin i moderna hem. Övergången från likström till växelström och spänningshöjningarna som slutfördes i början av 1960-talet öppnade porten för helsingforsborna till en ny och växande värld av elapparater med standardspänning. 60talet förde med sig kylskåpet, tvättcentrifugen och lysrören. På 70-talet slog frysen och kaffebryggaren igenom och på 80-talet var mikrovågsugnen och bakmaskinen storsäljare. På 90-talet satte lågkonjunkturen sin prägel på elförbrukningen. Medvetenheten om energiproduktionens och -förbrukningens negativa inverkan på miljön ökade och man började anse att en minskning av koldioxidutsläppen var ett viktigt mål vid energisparandet. Avregleringen av elförsäljningen 1995 innebar en stor förändring. Först blev försäljningen av elenergi till storföretag fri och 1998 fick också hushållen möjlighet att konkurrensutsätta sina elinköp. Under 2000-talet har elförsäljningen blivit en bransch där fri konkurrens råder, i dag kan kunderna köpa sin el var de vill.

Helsingin Linnunlaulun alueen ulkovalaistus. Utebelysning i området Fågelsången i Helsingfors. Outdoor lighting in the Linnunlaulu area in Helsinki.

66

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

Inom energibolagens verksamhet och kommunikation har energisparandet blivit en allt viktigare fråga. I Helsingfors Energis Elhus finns Energicentrum, som ger råd om elanvändning. Där får allmänheten råd om energianvändning och val av elapparater och kan låna en mätare för att utreda sin egen elförbrukning närmare. Årligen ger Energicentrum råd till cirka 8000 besökare och betjänar cirka 4000 per telefon. Skolklasser är en annan viktig grupp som utnyttjar tjänsterna, och många tar också kontakt via nätet för att få råd.

Belysning I Helsingfors tändes elektrisk gatubelysning för första gången i mars 1885. Huvudstaden fick elektrisk belysning i större skala på 1910-talet, efter att man hade grundat ett eget elverk i staden och det första kraftverket, Söderviks stenkolskraftverk, stod färdigt. Första världskriget mörklade staden för några år, men den nya urbana stadskulturen på 1920-talet förde gatubelysningen och reklamskyltarna tillbaka. Den elektriska belysningen trängde ut de gamla gaslyktorna och på 30-talet var redan cirka 70 % av gatubelysningen elektrisk. Under samma årtionde blev det också vanligt med fjärrstyrning av den elektriska gatubelysningen. Sedan mörklade krigsåren igen huvudstaden för många år. Från och med 1950-talet byggdes utomhusbelysningen kraftigt ut i Helsingfors. På trettio år mer än femdubblades utomhusbelysningen räknat i antalet lampor. Även belysningseffekterna ökade enormt. På 60- och 70-talen präglades belysningen i staden av tidstypisk rationalitet och effektivitet. En bra belysning stödjer människornas aktiviteter under den mörka tiden av dygnet och året och gör staden trivsammare. På 1990-talet började man tänka mera på hur belysningen påverkar stadsbilden. Vid millennieskiftet genomförde Helsingfors Energi ett omfattande utomhusbelysningsprojekt som gick ut på att belysa 40 objekt runt om i staden. Genom projektet ville man satsa på invånarnas och besökarnas trivsel och fästa uppmärksamhet vid belysningens betydelse för stadsbilden.

Nu i början av 2000-talet lyses Helsingfors upp av sammanlagt 79 000 belysningspunkter. Mätt i antalet belysningspunkter kan staden anses vara väl upplyst och trygg att bo och röra sig i under alla tider av dygnet och året.

Energibyggandet i stadsbilden Elen märks också i stadsbilden, överallt omkring oss stadsbor. Förutom i form av ljus märks elen i gatumöbler, transformatorbyggnader, luftledningar i förorterna, eldriven kollektivtrafik, byggnadsarbeten i samband med elproduktion och elöverföring, grävarbeten samt kraftverksområden, kraftledningar och kolupplag. Helsingfors Energi producerar och överför el, värme och kyla för stadsbornas behov. Förutom den direkta kontakten, kundrelationen och elräkningen spelar även Helsingfors Energis synlighet i stadsbilden en viktig roll för vad helsingforsborna tänker om bolaget. Därför kan Helsingfors Energi också genom byggnadsverksamheten och genom hur det syns och verkar i staden påverka helsingforsbornas uppfattning om sitt energibolag. Företagets image uppstår i alla de sammanhang där människor kommer i kontakt med företaget. Utanför Tölö i Helsingfors reser sig fem skulpturala klarblå landskapsstolpar över havet. De här stolparna som bär upp kraftledningen designades av professor Antti Nurmesniemi. Deras formspråk är enkelt, modernt och tidlöst, ståtligt och konstruktivt. Planerings- och genomförandeprocessen för kraftledningen är ett fint exempel på hur stadsborna redan från början engagerades i projektet. På det sättet nådde man förståelse och acceptans för projektet, som ändå förändrade havslandskapet utanför Helsingfors påtagligt. Helsingfors Energi är ett energiföretag som finns och verkar mitt i stadsmiljön. Att upprätthålla en öppen och fortlöpande dialog med stadsborna är därför ett centralt mål. Med stadsbor avses kunder, medborgarorganisationer, myndigheter och alla grannar eller i praktiken alla helsingforsbor, eftersom varje huvudstadsbo genom kraftverken och kraftledningarna bor och arbetar nära Helsingfors Energi.

Helsingin Energia

67


Kaupunkikuva

100 years of energy construction in Helsinki

CITYSCAPE Power grids and power distribution Man’s relationship with electricity is a distant one. Although we use electricity in almost all our daily activities today, we don’t often think of it. One only really notices electricity when it is no longer there. For the electricity consumer, the most important quality benchmark is security of supply. Reliable power distribution ensures that electricity flows into the home and office 24 hours a day and through the years, without frequent power cuts. Helsingin Energia’s subsidiary Helen Sähköverkko Oy provides transmission and distribution services to its customers in the Helsinki region.

68

How does the history of power transmission and electricity use seem viewed from the perspective of an individual apartment block and its residents? This book has selected an example from Töölö, the housing company Oiva on the corner of Dagmarinkatu and Nervanderinkatu. It was completed in 1911, the same year as the nearby Töölö electricity substation. Through the Oiva housing company, we examine Finnish electricity usage and trace its development over the decades. The excitement and enlightenment of the early years and the rapid growth of electricity usage were followed by the war years marked by shortages, when power distribution was rationed. The strong industrialisation and rising standard of living after the wars increased electricity consumption. New domestic electrical equipment was purchased, and modern homes soon contained a vacuum cleaner and washing machine. The transition from direct current to alternate current power, completed in the early 1960s, with the increases in voltages, opened the doors to residents of Helsinki to the new and growing world of standard voltage electrical equipment. The 60s brought the refrigera-

tor, spin dryer and fluorescent lights. In the 70s, people enthused over freezers and coffee makers, and in the 80s every Finnish home had to have a microwave oven and bread maker. In the 90s, electricity consumption was hit by the recession. People became more aware of the environmental impacts resulting from energy production and consumption, and reducing carbon dioxide emissions was seen as an important goal in implementing energy conservation. A significent change was brought about when the sale of electricity was deregulated in 1995. At first, it affected the sale of electricity to large companies, and in 1998 households could also put their electricity supplies out to competitive tender. In the 2000s, sale of electricity has become a competitive sector; today, the customer can buy his electricity from any supplier he wishes. In energy companies, their operation and public relations, energy saving has become an ever more important issue. Helsingin Energia’s (Helsinki Energy) Electricity House contains the Energy Centre, providing advice and guidance in electricity use. It offers assistance in buying electrical equipment and in questions related to energy usage, or one can borrow a meter for closer monitoring of one’s own electricity consumption. The Energy Centre helps about 8,000 clients a year, and serves about 4,000 people by telephone. In addition, hundreds of groups of schoolchildren and those requesting information online form significant groups using the services.

Lighting Helsinki was lit up with electric street lighting for the first time in March 1885. The capital obtained more extensive lighting in the 1910s, when a dedicated power company was set up for the city of Helsinki and the first power station, the Suvilahti coal-burning power station, was completed. The First World War plunged the city into darkness for a few years, but the new urban culture of the 1920s brought back the street lights and advertising neon lights. Electric lighting superseded the old gas lamps, and by the 1930s, about 70% of street lighting was electric. In the same decade, remote control of electric street light-

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

ing also became common. The war years meant darkness for the capital city again for several years. From the 1950s, outdoor lighting underwent rapid growth in Helsinki. In thirty years the volume of outdoor lighting became five-fold in terms of the number of light bulbs. Similarly, there was an enormous rise in the wattages of the lighting. In the 60s and 70s, city lighting was characterised by rationality and efficiency typical of the time. Good lighting helps people function in dark seasons and times of day and makes the city more pleasant. The impact of lighting in terms of cityscape became the object of more attention in the 1990s. At the turn of the millennium, Helsingin Energia executed a sizeable outdoor lighting project, when 40 landmarks around the city were lit up. The aim of the project was to improve the environment for residents and visitors and to draw attention to the potential of using lighting to modify the cityscape. Now, in the early 2000s, Helsinki is lit by a total of 79,000 light fittings. In terms of the volume of light fittings, the city may be deemed to be well-lit and safe for people to live in and move around in all seasons and at all times of day.

Energy construction in the streetscape Electricity is also visible in the cityscape, all around us, the residents. As well as in lighting, electricity is also in evidence as street furniture, transformer buildings, overhead wires in suburban areas, public transport powered by electricity, construction works related to power production and transmission, excavations, and power station areas, power lines and coal stores.

the way the people of Helsinki view their energy company. Images of a company are created in all the contexts of people’s contact with it. Against the Töölö shoreline in Helsinki, five sculptural, bright blue landscape columns rise out of the sea. These supporting pylons for a power line were designed by Professor Antti Nurmesniemi. Their design is clean, modern and timeless, proud and constructive. The design and execution process of the power line is a fine example of how the city residents were involved in the project right from the start. This way, approval and acceptance was gained for the project which would change the Helsinki seascape considerably. Helsingin Energia is an energy company situated and operating in the middle of a city environment. That is why one of our main aims is to maintain open and continuous interaction with the people living in the city. This means customers, civic organisations, authorities, and all our neighbours; in practice all the people of Helsinki, since due to the presence of power stations and power lines, every resident of the capital lives and works near Helsingin Energia.

1970-luvun valomainoksia. Ljusreklam från 1970-talet. Neon lights of the 1970s.

Helsingin Energia produces and transmits electricity, heating and cooling required by city residents. In addition to direct contact, the client relationship and the electricity bill, the visibility of Helsingin Energia in the streetscape has a significant effect on what the people of Helsinki think of it. Consequently, by building, being visible and operating as part of the city, we can influence Helsingin Energia

69


Kaupunkikuva

Piirrokset ja valokuvat

70

Helsingin Energia


Kaupunkikuva

ArkkitehtityÜhuone Artto Palo Rossi Tikka Oy sivu 45 Juhani Eskelinen sivut 6, 11, 21, 33, 41, 47, 52 (alakuva), 55, 61, 65 Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto sivut 24, 25 ja 52 (yläkuva) HKL:n kuva-arkisto, Elina Maunuksela sivu 57 Ulla-Kirsti Junttila sivu 53 ja takakansi Kari Pilkkakangas sivu 34 Ilkka Pohjanpalo ja Helsingin Energian kuva-arkisto sivut 8, 13, 14, 16, 18, 20, 22, 23, 26, 27, 28 (Olavi Hurmerinta), 30, 32, 39, 40, 43, 44, 46, 48, 50, 51, 53 (valokuva), 56, 62, 63, 64, 66 ja 69 Harald Raebiger sivu 49 Suomen rakennustaiteen museon kuva-arkisto sivu 12 Jorma Vilkman sivu 59 Ilze Zaceste sivu 54

Helsingin Energia

71


Kiitos Kalervo Ellilä Eija Jaskari Tellervo ja Erkki Melkas Ilkka Pirvola Aimo Puromäki Helsingin kaupunginmuseo Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluvirasto Helsingin kaupungin rakennusvirasto Helsingin Energian ja Helen Sähköverkko Oy:n asiantuntijat


Kaupunkikuva  

100 vuotta energiarakentamista Helsingissä kirjasarjan kolmas osa. Teksti: Laura Aato, ulkoasu: Kari Pilkkakangas.

Advertisement