Arx Tavastica 14 by hameenlinna-seura

ARX TAVASTICA

SISÄLTÖ FM Ilari Aalto Miekka kivessä – Suomen alueen miekanhiontakivien uudelleenarviointi. s. 7 FM Hanna-Maria Pellinen Hämeen keskiaikaisten seurakuntien pappilat. Arkeologinen näkökulma pappilatutkimukseen. s. 26 FT Tuula Hockman Åke Jöraninpoika Tott – Hämeen herra ja uskollinen ritari. s. 42 FT Aino Katermaa Hämeenlinnan kaupungin ulkonäkö Ison vihan jälkeen 1720-luvulla. s. 54 FT Mari Tossavainen Hämeenlinnan pyörökirkon ja kirkkointeriöörin muutos 1800-luvun lopulla. s. 81 FM Tuomas Teuho Hämeenlinnan venäläisen varuskunnan sotilaiden ja paikallisen siviiliväestön väliset suhteet 1900–1917. s. 96

HÄMEENLINNA-SEURAN JULKAISU ISSN 0358-3414 julkaisija: toimituskunta: taitto: kannen kuva: paino:

Hämeenlinna-Seura ry Jussi Hanska, Jyrki Nissi Marika Ijäs, MI Suunnittelu Ville Tarhala Offset-Kolmio, Hämeenlinna 2020

ESIPUHE Arx Tavastica on Hämeenlinna-Seuran julkaisusarja, josta nyt julkaistaan 14. osa. Sarjan ensimmäinen osa julkaistiin jo vuonna 1967. Ensimmäiset neljä osaa sarjasta olivat Hämeenlinnan historiallisen seuran julkaisemia. Vuonna 1979 Arx Tavastican julkaisuvastuu siirtyi Hämeenlinna-Seuralle. Nimensä mukaisesti sarjan artikkelit ovat liittyneet vahvasti Hämeen linnaan, mutta jo ensimmäisestä julkaisusta alkaen mukana on ollut myös laajemmin kaupungin ja sitä ympäröivän seudun historiaan liittyviä artikkeleita. Osa sarjan julkaisuista on ollut tiettyyn teemaan keskittyviä teoksia.

ARX TAVASTICA

Tämä uusin julkaisu ei kuitenkaan keskity mihinkään yksittäiseen teemaan, vaan artikkelit käsittelevät Hämeenlinnan alueen historiaa monipuolisesti eri aikakausilta. Edellisen Arx Tavastican julkaisusta oli kulunut jo kymmenen vuotta, joten seuran hallitus katsoi parhaaksi kartoittaa yleisesti alueen historiasta tehtyä tutkimusta. Hämeenlinna-Seuran hallituksen puolesta haluamme kiittää Hämeenlinna-Vanajan seurakuntaa julkaisuhankkeen taloudellisesta tukemisesta.

Jussi Hanska Jyrki Nissi

ILARI AALTO

MIEKKA KIVESSÄ – SUOMEN ALUEEN MIEKANHIONTAKIVIEN UUDELLEENARVIOINTI JOHDANTO Suomen alueelta tunnetaan seitsemän niin sanottua miekanhiontakiveä, joiden ajoitus ja käyttötarkoitus ovat sitkeästi pysyneet epäselvinä. Miekanhiontakivellä tarkoitetaan kiveä tai kalliota, jonka pintaan on hiottu muutaman senttimetrin levyisiä ja 10– 100 senttimetrin pituisia uurteita (kuva 1). Uurteet ovat siististi hiottuja, ja ne kapenevat päätään kohti. Uurteita voi olla kivessä yksi tai useampia, ja usein uurteiden yhteydessä on myös sileitä hiontapintoja.1 Kuusi Suomesta tunnetuista miekanhiontakivistä sijaitsee Kanta-Hämeessä Hämeenlinnan Lammilla (kaksi kiveä), Hattulan Tyrvännössä (kolme kiveä) ja Lopella (yksi kivi).2 Vuonna 2015 nykyään Kuopioon kuuluvalta Juankoskelta löytyi hiomauurteellinen kivi3 (kuva 2), joka on ensimmäinen KantaHämeen ulkopuolelta löytynyt miekanhiontakivi (kartta 1; taulukko 1). Voikin olla, että miekanhiontakiviä olisi mahdollista löytää myös Kanta-Hämeen ja Pohjois-Savon väliseltä alueelta. Miekanhiontakiville on yhteistä, että ne sijaitsevat aina nykyisten tai muinaisten vesistöjen rannalla.4 1 Arkeologisen kulttuuriperinnön opas: ”Miekanhiontakivi”. Suomen miekanhiontakivistä Lammin Lahdenpohjan kivessä on ollut peräti 15 uurretta. 2 Jyri Saukkonen on esitellyt vuoteen 2011 mennessä tunnetut kivet seikkaperäisesti. Saukkonen 2011 & Saukkonen 2012. 3 Poutiainen & Laakso 2015, 11. 4 Kanta-Hämeen rautakautisten muinaisjäännösten spatiaalista levintää pro gradussaan tutkinut Jasse Tiilikkala on todennut, että miekanhiontakivet sijaitsevat nykyään soistuneiden, matalien rantojen ja runsaan avoveden yhteydessä. Tiilikkala 2017, 51. Kuva 1: Tyypillisiä hiomauurteita Lammin Lahdenpohjan kivessä. Kivi räjäytettiin vuonna 1933, mutta sen kappaleet on kaivettu esiin ja pystytetty betonijalustalle. Kivessä oli ilmoituksen mukaan alun perin 15 uurretta. Kuva: Elina Helkala.

Kartta 1: Suomen alueelta tunnetut miekanhiontakivet. 1. Lammin Gammelgård 2, 2. Lammin Lahdenpohja, 3. Tyrvännön Kirkkovalkama, 4. Tyrvännön Ristiinanhovi 2, 5. Tyrvännön Anttila 2, 6. Lopen Kyläranta, 7. Juankosken Muurutvirta. Kartta: Ilari Aalto.

Taulukko 1. Suomesta tunnetut miekanhiontakivet. Muinaisjäännöksen nimi

Nykyinen kunta

Vanha kunta

Uurteiden määrä

Muuta

Gammelgård 2

Hämeenlinna

Lammi

Lahdenpohja

Hämeenlinna

Lammi

Tuhoutunut

Anttila 2

Hattula

Tyrväntö

Siirretty?

Kirkkovalkama

Hattula

Tyrväntö

Ristiinanhovi 2

Hattula

Tyrväntö

Epävarma

Kylänranta

Loppi

1–2 5

Tuhoutunut, epävarma

Muurutvirta

Kuopio

Juankoski

Siirretty

Uurteiden valmistusaikaa tai käyttötarkoitusta ei tiedetä tarkkaan, mutta miekanhiontakiviä on pidetty rautakautisina (500 eaa. – 1150 jaa.) ja rautakautiseen kulttitoimintaan liittyvinä.6 Tämä selitysmalli on omaksuttu Suomeen sellaisenaan ruotsalaisesta tutkimuksesta ilman, että sitä olisi suuremmin kyseenalaistettu. Uurteellisten kivien kulttikäyttö ei kuitenkaan ole ainoa eikä välttämättä edes parhaiten perusteltu tulkintamahdollisuus. Tarkastelenkin tässä artikkelissa kriittisesti miekanhiontakivien käytöstä ja ajoituksesta esitettyjä tulkintoja ja esitän miekanhiontakivien liittyvän ensisijaisesti kiviesineiden hiomiseen. Käyn läpi miekanhiontakivien kulttitulkintaan johtanutta tutkimushistoriaa ja tarkastelen uurteiden ajoitusta vertailemalla tunnettuja miekanhiontakiviä vesistöhistoriaan ja niiden ympäristöstä tunnettuihin muinaisjäännöksiin. Lopuksi tulkitsen kivien käyttötarkoitusta kansainvälisen vertailuaineiston kautta. Olen jättänyt Tyrvännön Ristiinanhovi 2:n miekanhiontakiven tarkastelun ulkopuolelle, koska se ei löytäjänsä Jyri Saukkosen7 mukaan luultavasti ole miekanhiontakivi, vaan kiveen on hiottu 5 Sakari Pälsi kertoo Kotiseutu-lehdessä julkaisemassaan artikkelissa Lopen Kylänrannan kivessä olleen kaksi uurretta. Pälsi 1949, 150. Hänen Muinaistieteelliselle toimikunnalle tekemässään ilmoituksessa (Museovirasto 28.1.1948) mainitaan kuitenkin vain yksi kämmenenlevyinen uurre. 6 Esim. Saukkonen 2011; Saukkonen 2012; Kivikoski 1955, 163. 7 Saukkonen 2011, 8; Saukkonen 2012, 29.

Kuva 2: Juankosken Muurutvirran kivessä on vain yksi, hieman päitään kohti kapeneva hiomauurre. Kuva: Elina Helkala.

uurre jostakin muusta syystä – mahdollisesti kyseessä voisi olla rajamerkki. Myös tarkastelussa mukana olevaan Lopen Kylänrannan hävitettyyn kiveen tulee suhtautua varauksella. Sakari Pälsin tekemän ilmoituksen mukaan kivessä oli ”järvenpuolen syrjässä matala ja kämmenen levyinen uurre”, mikä vaikuttaa huomattavasti leveämmältä kuin muiden Suomesta tunnettujen miekanhiontakivien uurteet. Koska kivestä ei ole olemassa minkäänlaista valokuvaa tai piirrosta, on vaikea arvioida, olivatko kiven uurteet todella ihmisen tekemiä. Koska kivi sopii kuitenkin sijaintinsa puolesta kantahämäläisten miekanhiontakivien yleiseen kuvaan, sisällytän sen osaksi tarkasteluani.

TUTKIMUSHISTORIA Miekanhiontakivet ovat mahdollisesti Suomen harvinaisin muinaisjäännöstyyppi, mutta Ruotsista ja etenkin Gotlannista niitä tunnetaan runsaasti, minkä takia suomalaistenkin miekanhiontakivien selitystä on haettu ruotsalaisesta tutkimuksesta. Gotlannista tunnetaan noin 900 uurteellista kiveä ja kaikkiaan noin 3 700 ki-

viin tai kallioihin hiottua uurretta.8 Gotlannin hiomauurteelliset kivet ovat jo varhain herättäneet tutkijoiden huomiota, ja kivien kansanomainen gotlantilainen nimitys svärdslipningssten on tutkimuksessa omaksuttu muinaisjäännöstyypin nimeksi. Nimitys on peräisin 1800-luvulla vaikuttaneelta antikviteetti-intendentti P. A. Säveltä (1811–1887), joka keräsi tietoa Gotlannin hiomauurteellisista kivistä. Säve kirjasi ylös muistiinpanon, jonka mukaan ”[s]anotaan, että esi-isämme hioivat niissä miekkojaan [--] tai myös, että lohikäärme on putsannut niissä tavaraansa”9. Kumpaakin selitysmallia voinee pitää yhtä epäuskottavana – miekanhiontakivillä on nimittäin nimestään huolimatta mahdoton hioa miekkojen teriä.10 Nimeä voi siis pitää jälkisyntyisenä, kansanomaisena selitysmallina kivissä oleville uurteille. Suomen alueella uurteellisille kiville ei ole säilynyt mitään kansanomaista nimitystä. 8 Gannholm 2017, 4. 9 Munthe 1933, 142. Käännös kirjoittajan. 10 Lennart Swanström (1995) on tosin pyrkinyt osoittamaan, että miekanhiontakivissä olisi todella hiottu miekkoja. Myös Maya Schmidt (1985) on pitänyt mahdollisena, että uurteissa olisi hiottu miekansäiliä, mutta ei kuitenkaan miekkojen teriä. Valtaosa tutkimuksesta (Esim. Saukkonen 2011 & 2012) pitää tätä kuitenkin mahdottomana, koska miekkaa ei voi teroittaa pyöreässä kourussa, ja pitkänomaisen miekan teroittaminen maantasaisessa kivessä tai kalliossa olisi vähintäänkin haastavaa. Terä olisi luultavasti myös kärsinyt, jos sitä olisi hiottu koostumukseltaan epätasaiseen maakiveen.

Ruotsalaisessa tutkimuksessa termillä svärdslipningssten viitataan lähinnä gotlantilaisiin hiomauurrekiviin, mutta Suomessa termiä käytetään myös suomalaisista miekanhiontakivistä, joiden uurteet muistuttavat muodoltaan gotlantilaisten kivien uurteita. Ruotsissa yleisemmin käytettyjä nimityksiä uurteellisille kiville ovat sliparesten, slipsten, slipblock ja slipskåresten.11 Suomalaisittain vastaava neutraalimpi termi olisi hiomauurrekivi.12 Yhteyksien vetämisessä hiomauurrekivien välille on kuitenkin oltava varovainen, koska kaikki uurteelliset kivet eivät välttämättä ole samanaikaisia tai liity samaan ilmiöön. Maya Schmidt13 on jaotellut Gotlannin miekanhiontakivet hiomauurteellisiin kiviin (stenar med rännor), hiomapintaisiin kiviin (stenar med slipytor) ja hiomauurteellisiin kallioihin (hällar med rännor). Vaikka hiomapintaisissa kivissä on toisinaan uurteita, hiomapinnat esiintyvät useimmiten yksinään. Suomesta hiomauurteita tunnetaan vain maakivistä. Erilaisiin kiviin hiottuihin uriin kuuluvat myös matalat ja laakeat uurteet, joita Sören Gannholm14 kutsuu nimellä slipsvacka, ”hioinpainanne”. Tällaiset leveät uurteet ovat selvästi syntyneet eri tavalla kuin kapeat ja pitkänomaiset hiomauurteet. 15 Tutkimuksessa on esiintynyt taipumus pitää manner-Ruotsin ja Gotlannin hiomauurteellisia kiviä erillisinä ilmiöinä, koska esimerkiksi Skoonen alueen hiomauurrekivien uurteet ovat lyhyempiä ja keskikohdastaan syvempiä kuin gotlantilaisten miekanhiontakivien uurteet.16 Yksittäiset tutkijat kiinnittivät Gotlannin miekanhiontakiviin huomiota jo 1800-luvulla17, mutta varsinaisesti miekanhiontakivet nousivat tutkimuskohteeksi 1900-luvun alussa. Nils Lithberg määritteli Gotlannin miekanhiontakivet ensimmäistä kertaa vuonna 1914 ilmestyneessä väitöskirjassaan Gotlands stenålder, ja esitteli samalla silloin tunnetut kohteet.18 Tutkijoiden konsensus oli silloin, että kivien hiomauurteet olivat syntyneet kiviesineiden 11 Gannholm 2017, 6. 12 Aalto 2012, 1. 13 Schmidt 1985. 14 Gannholm 2017, 4. 15 Schmidt 1985, 10. 16 Esim. Lidén 1937, 170. 17 Näitä tutkijoita olivat muun muassa antikviteetti-intendentti P. A. Säve, geologi G. Lindström ja A. W. Lundberg, joka ensimmäisenä julkaisi miekanhiontakivistä painetussa muodossa. Munthe 1933, 141–145. 18 Lithberg 1914, 95–104.

valmistuksesta nuoremmalla kivikaudella. Vuonna 1933 geologi Henrik Munthe julkaisi Gotlannista uuden rannansiirtymäkronologian, joka osoitti, että matalimmalla sijaitsevien miekanhiontakivien uurteita ei ole voitu hioa ennen noin vuotta 600 jaa. Tätä tuki Munthen mukaan se, että hiomauurteita oli tehty myös vuosien 600–800 jaa. väliin ajoittuviin kuvakiviin.19 Uuden ajoituksen valossa kaikkia miekanhiontakiviä ei enää voitu ajoittaa kivikaudelle, vaan niille piti keksiä uusi selitys. John Nihlén ja Gerda Boëthius20 esittivät ensimmäisenä varovaisen tulkinnan, että alun perin kivikaudella kiviesineiden hiomiseen käytetyistä hiomauurrekivistä olisi rautakaudelle mennessä muodostunut puhtaasti rituaaliseen toimintaan liittyviä kulttikiviä. Tästä tulkinnasta muodostui hyvin pian vallitseva paradigma. Tieteellinen keskustelu miekanhiontakivistä oli vilkkainta 1930-luvulla ja 1940-luvun alussa. Miekanhiontakivistä kirjoittivat Fornvännen-lehdessä Torsten Mårtensson, Oskar Lidén ja Arthur Nordén21. Mårtensson esitti skoonelaisista hiomauurrekivistä tulkinnan, jonka mukaan niiden uurteet olisivat syntyneet verraten hiljattain kovasinten eli hioinkivien valmistuksessa. Lidén kuitenkin kumosi Mårtenssonin hypoteesin vetoamalla siihen, että vanhimmat uurteet olivat kiistatta kivikautisissa maakerroksissa. Nordén puolestaan auttoi omalta osaltaan vakiinnuttamaan käsityksen kivien kulttikäytöstä vuonna 1942 ilmestyneessä artikkelissaan ”Sliprännornas och skålgroparnas problem”22. Nordénin mukaan miekanhiontakivillä on useita ominaisuuksia, joita ei voi selittää muuten kuin kulttiin liittyvinä: uurteet sijaitsevat toisinaan vaikeasti tavoitettavilla ja käytännön työskentelyn kannalta haastavilla pinnoilla, uurteet risteävät tarpeettomasti toisiaan ja uurteita on usein huomattavan paljon – yhdellä paikalla saattaa olla 20–40 uurretta, mikä ei Nordénin mukaan selity käytännön hiomistarpeella, vaan todistaa hänen mukaansa siitä, että suuri joukko on kerääntynyt rituaalisessa tarkoituksessa hiomaan uurteita. Nordén etsi myös kansainvälisiä vertailukohteita pohjoismaisille hiomauurrekiville. Munthe puolestaan jatkoi miekanhiontakivitutkimustensa julkaisua 19 Munthe 1933, 165–169. Tulkintaa on sittemmin kritisoitu. Ks. Gannholm 2017, 19–20; Henriksson 1988. 20 Nihlén & Boëthius 1933, 203–204. 21 Mårtensson 1936. Lidén 1937. Nordén 1942. 22 Nordén 1942.

Kuva 3. Lammin Gammelgårdin kivi on ensimmäinen Suomesta löydetty miekanhiontakivi. Siinä on seitsemän hiomauurretta, joista useimmat risteävät toisiaan. Kuva: Ilari Aalto.

Gotländskt Arkiv -lehdessä.23 Tämän ajanjakson jälkeen samassa lehdessä julkaistiin epäsäännöllisesti yksittäisiä tutkimuksia24 hiomauurrekivistä, mutta suurin mielenkiinto uurteellisia kiviä kohtaan vaikuttaa hälvenneen. Yksi laajimpia tutkimuksia Gotlannin miekanhiontakivistä on Maya Schmidtin tutkielma ”Rännor och slipytor på Gotland”25 vuodelta 1985. Schmidt summaa tutkielmassaan aiempaa tutkimusta ja käsittelee miekanhiontakivien ajoitusta ja käyttötarkoitusta rannansiirtymäkronologian, spatiaalisen analyysin, nimistöhistorian ja kokeellisen arkeologian näkökulmasta. Schmidt päätyi tulkintaan, että miekanhiontakivet liittyvät jollakin tavalla rautakautisiin sepäntöihin. Sittemmin Sören Gannholm on käsitellyt aihetta laajasti vuonna 2017 tutkielmassaan ” Gotlands slipskåror. En rumslig analys”26. Gannholmin tutkielman pääpaino on spatiaalisessa analyysissä. 1930-luvulta lähtien vallinneista tulkinnoista poiketen hän ajoittaa miekanhiontakivet tutkielmassaan kivikautisiksi Gotlannin tarkentuneen vesistöhistorian perusteella, mikä merkitsee paluuta 1900-luvun alun tulkintoihin. Gotlannin miekanhiontakivien rautakautinen ajoitus on perustunut ennen kaikkea John Nilénin ja Henrik Munthen rannansiir23 Munthe 1934; 1944. 24 Johansson 1965; Henriksson 1983; Swanström 1995. 25 Schmidt 1985. 26 Gannholm 2017.

tymäajoituksiin. Sittemmin on kuitenkin käynyt ilmi, ettei Gotlannin alueen vesistöhistoria ole ollut yhtä suoraviivaista kuin 1930-luvulla on esitetty.27 Vesistöhistorian suhteen Gannholm viittaa miekanhiontakivien kanssa samalta tasolta löytyneisiin kivikautisiin irtolöytöihin ja samalla korkeudella oleviin muinaisjäännöksiin, joista on luonnontieteellisesti saatu huomattavasti keskistä rautakautta vanhempia ajoitustuloksia. Gannholmin paikkatietoanalyysissä miekanhiontakivet sijaitsevat myös enemmän kivikautisten asuinpaikkojen ja irtolöytöjen kuin rautakautisten asuinpaikkojen läheisyydessä.28 Tulokset ovat kiinnostavia, mutta niitä voi kuitenkin pitää korkeitaan alustavina, ja Gotlannin miekanhiontakivien tarkka ajoittaminen vaatisi alueen vesistöhistorian systemaattisempaa selvittämistä. Suomessa miekanhiontakiviä käsittelevää tutkimusta on tehty häviävän vähän, mikä johtuu epäilemättä muinaisjäännöstyypin harvinaisuudesta. Suomessa miekanhiontakiviin kiinnitti ensimmäistä kertaa tieteellistä huomiota kansanperinteen kerääjä C. A. Gottlund (1796–1875), joka julkaisi vuonna 1857 Finlands Allmänna Tidning -lehdessä kuvan ja kuvauksen Lammin Gammelgårdin kartanon mailla sijaitsevasta uurteellisesta kivestä.29 Tässä Gammelgårdin eli Vanhakartanon kivessä (Gammelgård 2) on 27 Gannholm 2017, 22–25, 32–33. 28 Gannholm 2017, 32. 29 Gottlund 1857.

seitsemän eri suuntiin kulkevaa hiottua uurretta (kuva 3), jotka Gottlund tulkitsi irlantilaisiksi ogham-riimuiksi.30 Ensimmäistä kertaa tieteellisesti miekanhiontakivistä kirjoitti Suomessa arkeologi Nils Cleve, joka käsitteli vuonna 1935 ilmestyneessä artikkelissaan ”Ett par tavastländska ”svärdslipningsstenar””31 kahta silloin Lammilta tunnettua miekanhiontakiveä. Henrik Munthe oli sivunnut Hämeen miekanhiontakiviä samana vuonna ilmestyneessä julkaisussaan32, minkä johdosta Cleve näki tarpeelliseksi kommentoida Lammin kiviä laajemmin.33 Cleve yhdisti suomalaiset miekanhiontakivet gotlantilaisiin, ja omaksui sieltä suoraan muinaisjäännöstyypin tulkinnan, ajoituksen ja nimityksen, tosin silloin vielä lainausmerkeissä. Seuraavan kerran suomalaisia miekanhiontakiviä käsitteli Sakari Pälsi vuonna 1949 ilmestyneessä artikkelissaan ”Erään uhrikiven löytö”34, jossa hän pakinoi Lopen Sajaniemen Kylänrannan tuhotusta miekanhiontakivestä, jonka hän oli jo 1900-luvun alussa löytänyt yhdessä Julius Ailion kanssa. He olivat pitäneet uurteita kivikautisina, kiviesineiden hionnasta syntyneinä, mutta jättivät muinaisjäännöksen sikseen, kun eivät löytäneet sen ympäristöstä merkkejä kivikautisesta asuinpaikasta. Vuonna 1953 Aarne Äyräpää käsitteli artikkelissa ”Suomen ”miekanhiontakivet”35 hiomauurteellisia kiviä ja etenkin vastikään Hattulan Tyrvännöstä löytynyttä Kirkkovalkaman miekanhiontakiveä. Hän toisti Cleven näkemyksen, että Ruotsin vanhimmat hiomauurteet olivat syntyneet kivikaudella kiviesineiden hiomisesta, mutta että niistä oli myöhemmin rautakaudella tullut kulttipaikkoja, mitä varten suurin osa uurteista olisi hiottu.36 Äyräpää jätti kuitenkin pienen varauksen tulkintaan miekanhiontakivien käytöstä: ”[--] sitäkään mahdollisuutta ei ole vielä syytä kokonaan unohtaa, että uurteet olisivat saaneet alkunsa aivan arkisissa hiontapuuhissa.”37 30 Gottlund 1857, 751. 31 Cleve 1935. 32 Munthe 1935. 33 Cleve 1935, 2. 34 Pälsi 1949. 35 Äyräpää 1953. 36 Äyräpää 1953, 88. 37 Äyräpää 1953, 90.

Seuraavan kerran miekanhiontakivistä kirjoittivat Jyri Saukkonen ja Sirkka-Liisa Seppälä vasta vuonna 1999 Tyrvännön joulu -lehdessä38, missä he summasivat aiempaa tutkimusta ja keskittyivät etenkin Tyrvännön miekanhiontakiviin. Saukkonen ja Seppälä esittävät artikkelissa nyt jo vakiintuneen käsityksen, jonka mukaan miekanhiontakivet ovat rautakautisia kulttikiviä, jotka ovat suoraa kulttuurista lainaa Gotlannista. He esittävät myös, että kivet liittyisivät jollakin rituaalisella tavalla rautakauden sepäntöihin. Saukkonen täydensi aihepiiriä vuonna 2011 Hiisi-lehdessä julkaistussa artikkelissaan39, jossa hän toisti tulkinnan miekanhiontakivistä sepäntöihin liittyvinä kulttikivinä. Saukkosen mukaan kivien uurteet oli hiottu kivellä, mutta niissä olisi mahdollisesti sepäntöiden yhteydessä rituaalisesti hiottu rautaesineitä, jotta niihin olisi siirtynyt kiven väkeä. Viimeisimpänä Ilari Aalto on käsitellyt miekanhiontakiviä vuonna 2012 kirjoittamassaan arkeologian proseminaaritutkielmassa40, jonka tulkinnan mukaan miekanhiontakivissä itse uurteiden hiominen olisi ollut rituaalisesti merkittävää toimintaa. Uurteita ei tämän tulkinnan mukaan siis olisi tehty erikseen jotakin rituaalia varten, vaan uurteet olisivat syntyneet osana rituaalia.41 Tämä vastaa tulkintaa, jonka Andres Tvauri42 on esittänyt kuppikivistä.

MIEKANHIONTAKIVIEN AJOITUS Suomessa miekanhiontakiviä on tutkimuksen alusta asti pidetty rautakautisina, lähinnä gotlantilaisten miekanhiontakivien ajoituksen perusteella. Suomalaisessa tutkimuksessa ei ole edes nostettu esiin vaihtoehtoa, että miekanhiontakivet voisivat olla rautakautta vanhempia. Gotlantilaisiin miekanhiontakiviin vertaaminen ei kuitenkaan ole riittävä ajoitusperuste ajoittaa suomalaisia miekanhiontakiviä rautakautisiksi, koska osa gotlantilaisista hiomauurteista ajoittuu varmuudella kivi- tai pronssikauteen. Tällainen on esimerkiksi Öjan pronssikautisen hautakummun 38 Saukkonen & Seppälä 1999. 39 Saukkonen 2011 ja 2012. 40 Aalto 2012. 41 Aalto 2012, 22–23. 42 Tvauri 1999, 160–162.

reunakiveykseen sekundäärisesti kierrätetty miekanhiontakivi, jonka täytyy siis olla itse hautakumpua vanhempi. 43 Yhtenä perusteena Gotlannin miekanhiontakivien rautakautiselle ajoitukselle on pidetty sitä, että uurteita esiintyy joissakin rautakautisissa kuvakivissä. Gannholm44 on kuitenkin osoittanut, että kuvakivien uurteet ovat erittäin suurella todennäköisyydellä syntyneet ennen kuvien tekemistä. Tätä hän perustelee sillä, että kuvakivien uurteet katkeavat aina kesken, kun taas miekanhiontakivissä uurteet ovat useimmiten kokonaisia. Uurteet olisivatkin siis olleet jo olemassa kallioissa, joista kuvakivien materiaali on lohkottu. Vahvempana argumenttina tämän tulkinnan puolesta voi pitää sitä, että uurteet eivät leikkaa kuvia, vaan kuvat on kaiverrettu uurteiden päälle, kuten Othemista löytyneessä kuvakivessä.45 Suomalaisten miekanhiontakivien ajoitusta on aiemmassa tutkimuksessa selvitetty vesistöhistorian ja miekanhiontakivien läheisyydestä tunnettujen muinaisjäännösten avulla. Cleve46 ajoitti Lammin Gammelgårdin miekanhiontakiven viikinki–ristiretkiajalle (800–1100 jaa.) läheisen Honkaliinin kalmiston perusteella – tosin varauksen kanssa. Kiinnostavaa kyllä Sakari Pälsi47 piti Lopen Sajaniemen miekanhiontakiviä kivikautisena ja sen uurteita kiviesineiden valmistuksesta syntyneenä – vasta myöhempi pohjoismainen keskustelu sai hänet pitämään kiveä rautakautisena. Äyräpää48 kyllä huomioi vanhimpien pohjoismaisten miekanhiontakivien ajoittuvan kivikaudelle, mutta Suomen miekanhiontakivien hän esitti olevan ”pääosiltaan kai rautakautisia”. Sittemmin Saukkonen ja Seppälä49 ovat nostaneet Tyrvännön miekanhiontakivien kohdalla esiin, että niiden ympäristöstä tunnetaan runsaasti etenkin nuoremman rautakauden kohteita, lähinnä kalmistoja. Aallon proseminaaritutkielmassaan50 tekemä spatiaalinen analyysi tukee tätä aikaisempaa käsitystä miekanhiontakivien sijainnista rautakautisella toiminta-alueella. 43 Gannholm 2017, 34. 44 Gannholm 2017, 19–20. 45 Othemin kuvakivestä ks. Henriksson 1988. 46 Cleve 1935, 4–5. 47 Pälsi 1949. 48 Äyräpää 1953, 90. 49 Saukkonen & Seppälä 1999. 50 Aalto 2012.

Koska miekanhiontakivet sijaitsevat aina vesistöjen rannalla, vesistöhistoria on periaatteessa hyvä työkalu kivien jälkien ajoittamiseen. Ikävä kyllä Suomen miekanhiontakivet sijaitsevat pääasiassa sellaisten vesistöjen rannalla, joiden pinnankorkeus on pysynyt muuttumattomana kivikaudelta lähtien.51Ainoastaan Vanajaveden rannalla sijaitsevat Tyrvännön miekanhiontakivet ja Akonveteen kuuluvan Muurutvirran varrella sijaitseva Juankosken Muurutvirran kivi tarjoavat mahdollisuuden vesistöhistorialliseen vertailuun. Vanajavesi kuroutui maankohoamisen myötä omaksi vesistökseen Ancylusjärveä seuranneesta Mastogloiamerestä noin 9 500 vuotta sitten.52 Vanajavesi laskee luoteeseen Kokemäenjoen vesistöön, jonka alueella maankohoaminen on voimakkaampaa kuin Vanajaveden alueella. Tästä johtuen Vanajaveden laskuuoman virtaus on hidastunut, ja vesistöön kertyy enemmän vettä kuin siitä poistuu, eli sen pinta on melko poikkeuksellisesti noussut järven kuroutumisesta alkaen. Väinö Auerin53 mukaan Vanajaveden pinta on kohonnut vesistön kaakkoisosassa lähes 10 metriä ja tutkimusalueella Vanajanselän alueella noin 5 metriä. Vanajaveden transgression takia kivikautiset, silloisilla rannoilla sijainneet asuinpaikat ovat pääasiassa nykyisen vedenpinnan alla, ja Vanajaveden pohjassa onkin säilynyt puiden kantoja, jotka ovat jäljellä paikalla kivikaudella kasvaneista metsistä. 54 Auerin55 mukaan Vanajaveden peittämä alue alkoi muistuttaa järven nykyisiä ääriviivoja noin 4 000 eaa., samaan aikaan kun kuusi levittäytyi vesistön ympäristöön. Tätä seurasi noin 2 000 eaa. stabiili, matalan veden vaihe, joka päättyi n. 1000–500 eaa. vedenpinnan alkaessa taas kohota. Vedenkohoaminen jatkui 1800-luvulle asti, jolloin vedenpinta oli korkeimmillaan korkeudella 82,5 m mpy. Tämä historiallinen rantatörmä erottuu edelleen selvästi maastossa. Vanajaveden pintaa laskettiin vuonna 1857 noin kaksi metriä, ja nykyisin järven keskipinta on 79,4 m 51 Aalto 2012, 11–12. Ormajärven vesistöhistoriasta ks. Cleve 1935, 3. 52 Auer 1924; Grönlund & Simola 2009, 35–36. 53 Auer 1924; 1968. 54 Auer 1924, 7, 153; Seppälä 1999, 91. 55 Auer 1924, 152–153.

Kartta 2. Tyrvännön miekanhiontakivet ja niiden ympäristöstä tunnetut kivikautiset (punainen) ja rautakautiset (sininen) muinaisjäännökset. Kartta: Ilari Aalto.

mpy.56 Vanajaveden nykyinen korkeus vastaa siis varhaismetallikauden tilannetta ajanlaskun alussa.57 Vanajaveden pinnankorkeus antaa miekanhiontakiville tempust ante quemin, jonka jälkeen uurteita ei ole voitu hioa. Äyräpää58 vertasi ensimmäisenä Tyrvännön Kirkkovalkaman miekanhiontakiveä Vanajaveden vesistöhistoriaan, ja päätyi tulokseen, että kiven uurteet on hiottu ennen vuotta 1200 jaa. Tätä ajoitusta on kuitenkin mahdollista tarkentaa myöhemmin löytyneen Tyrvännön Anttilan miekanhiontakiven perusteella. Kirkkovalkaman kivi sijaitsee noin korkeudella 82 m mpy ja Anttilan miekan56 Seppälä 1999, 91. 57 Seppälä 2003, 46; Ojanen 2002, 16. 58 Äyräpää 1953, 89–90.

hiontakivi sijaitsee noin korkeudella 81 m mpy.59 Tyrvännön Anttilan miekanhiontakivi sijaitsee vesijättömaalla, ja sen on tulkittu tulleen siirretyksi alkuperäiseltä sijaintipaikaltaan.60 Näin ei kuitenkaan tarvitse olla: kivi sijaitsee samalla rantaviivalla kuin siitä noin 3,5 km lounaaseen sijaitseva Kirkkovalkaman miekanhiontakivi. Sijaintikorkeutensa perusteella kumpikin Tyrvännön miekanhiontakivi on ollut veden alla Vanajaveden korkeimmassa vaiheessa historiallisella ajalla. Ari Siiriäisen61 Auerin tutkimusten pohjalta laatiman rannansiirtymäkäyrän perusteella 59 Tyrvännön miekanhiontakivien korkeudet perustuvat valitettavasti vain silmämääräiseen arvioon (Saukkonen & Seppälä 1999), eikä niitä ole ollut mahdollista tarkistaa tämän tutkimuksen puitteissa. Arvion epätarkkuus vähentää tuloksen luotettavuutta jonkin verran, mutta tulosta voi pitää suuntaa-antavana. 60 Saukkonen 2011, 8. 61 Siiriäinen 1985.

Vanajaveden pinta olisi tutkimusalueella ollut tasolla 81,00 m mpy noin vuonna 800 jaa. eli merovingi- ja viikinkiajan taitteessa. Ainakin Tyrvännön Anttilan miekanhiontakivi on siis tällöin ollut rantavedessä tai jo veden alla, ja uurteet ovat tätä ajankohtaa vanhempia.62 Täytyy kuitenkin myös ottaa huomioon, että ennen nykyistä säätelyä voimakkaat kevättulvat ovat olleet Vanajaveden vesistölle tyypillisiä.63 Mikäli hioinkiviä on ollut tarpeen päästä käyttämään keväälläkin, ne on luultavasti sijoitettu sen verran vedenpinnan yläpuolelle, että ne eivät ole jääneet tulvaveden alle. Tällöin uurteiden hiomisen takaraja olisi mahdollisesti melko lähelle ajanlaskun alkua, Vanajaveden pinnan ollessa noin tasolla 80,00 m mpy. Jos Tyrvännön miekanhiontakivet ovat siis käyttöaikanaan lähellä vesirajaa, uurteiden todennäköisin hiomisaika lienee vuosien 0–800 jaa. välillä, luultavammin ajanjakson alkupuolella. Kivet ovat kuitenkin voineet myös olla kauempana rannasta uurteiden hiomisen aikaan, jolloin niiden ajoitus on vastaavasti vanhempi. Vesistöhistoria ei kuitenkaan puolla Tyrvännön miekanhiontakivien ajoittamista myöhäisrautakautisiksi (800–1150 jaa.) kuten tutkimuksessa on aiemmin esitetty. Jos Anttilan miekanhiontakivi on alkuperäisellä paikallaan, se on päätynyt veden alle noin vuoteen 800 jaa. mennessä. Vesi on rautakauden loppuun mennessä noussut myös hieman korkeammalla sijaitsevan Kirkkovalkaman miekanhiontakiven tasolle, ja sekin on keskiajan kuluessa jäänyt kokonaan veden alle. Ympäröivien muinaisjäännösten perusteella Tyrvännön miekanhiontakivet sijaitsevat rautakautisella ydinalueella (kartta 2). Kahden kilometrin säteellä Kirkkovalkaman kivestä tunnetaan useita rautakautisia kalmistoja, kuppikiviä ja asuinpaikoiksi tulkittuja kohteita. Anttilan miekanhiontakiven ympäristöstäkin tunnetaan keskiseen ja myöhäiseen rautakauteen ajoittuvat Anttila 2:n ja Antialan röykkiökalmistot. Lisäksi noin 2 km Anttilan miekanhiontakivestä pohjoiseen sijaitsee Retulansaari, jolta tunnetaan niin ikään useita rautakautisia röykkiökohteita ja kuppikiviä. Viime vuosina lisääntynyt metallinilmaisinharrastus on paljastanut uusia irtolöytöpaikkoja kummankin miekanhiontakiven lähistöltä, ja irtolöydöt vahvistavat kuvaa alueen kiinteästä rautakautisesta 62 Vrt. Äyräpää 1953, 89–90. Äyräpää arvioi, että Kirkkovalkaman kivi olisi jäänyt nousevan vedenpinnan alle vuoden 1200 jaa. tienoilla. 63 Ojanen 2002, 16.

asutuksesta. Rautakautta vanhempia kohteita tunnetaan Vanajanselän alueelta vain muutamia, koska etenkin kivikautiset kohteet ovat rantasidonnaisina jääneet Vanajaveden kohonneen pinnan alle. Niiden yhteyttä miekanhiontakiviin on siis mahdoton tutkia. Tyrvännön miekanhiontakivien ajoituksen kannalta on kuitenkin otettava huomioon Vanajanselän Piilosaaressa sijaitseva muinaisjäännös, jonka Aarne Äyräpää löysi sattumalta ollessaan kalareissulla vuonna 1932. Kirkkovalkaman kivestä 5,5 km ja Anttila 2:n kivestä 3,7 km päässä sijaitsevalla saarella on yksi irtokivessä oleva ja yksi kallioon hiottu hiontakehä, joiden lisäksi Äyräpää liitti saaresta Kansallismuseon kokoelmaan kolmannen, hajonneen pienen hioinkiven (KM 9739:1). Lisäksi saaren rantakivikossa on mahdollinen hioinkivi, jossa on pelkkä kovera hiomapinta ilman kehämäisyyttä – siis vastaavanlainen kuin esimerkiksi Kirkkovalkaman miekanhiontakiven hiomapinta. Äyräpään arvion mukaan alin hiomakehällinen kivi sijaitsee noin korkeudella 80,02 m mpy ja toinen hieman sitä ylempänä. Tämä tarkoittaa, että hioinkivet sijaitsevat suurin piirtein samalla korkeudella kuin Tyrvännön miekanhiontakivet. Äyräpää ajoitti Piilosaaren kivet vesistöhistorian perusteella viimeistään vuoteen 1000 eaa. vedoten Väinö Auerilta saamaansa tiedonantoon, mutta piti hiomajälkiä kuitenkin kivikautisina ja kiviesineiden valmistamisesta syntyneinä. Hän myös havaitsi piilosaaressa työkalujen valmistamiseen sopivan diabaasisuonen, mikä oli luultavasti syynä hiomakehien sijaintiin saarella.64 On kiinnostavaa huomata, miten tutkijoiden ennakko-oletukset ovat ohjanneet muinaisjäännösten tulkintoja. Lähes samalla korkeuskäyrällä saman vesistön rannalla sijaitsevat hiomakehälliset hioinkivet on tulkittu kivikautisiksi, mutta hiomauurteelliset miekanhiontakivet on tulkittu rautakautisiksi. Vesistöhistorian perusteella näin selvää eroa ajoituksessa ei ole mahdollista tehdä. On vaikea sanoa, liittyvätkö Piilosaaren kivet ja Tyrvännön miekanhiontakivet ajallisesti yhteen ja kertovatko ne laajemmasta kiviesineiden valmistuksesta Vanajanselän alueella. Joka tapauksessa on selvää, että ne ovat kaikki esihistoriallisia ja että niiden hiomisjäljet ovat joka tapauksessa syntyneet viimeistään ennen rautakauden loppua, kun kivet ovat jääneet nousevan veden alle. 64 Äyräpää 1932.

Kartta 3. Lammin miekanhiontakivet suhteessa ympäristön kivikautisiin ja rautakautisiin muinaisjäännöksiin. Kartta: Ilari Aalto.

Kartta 5. Juankosken miekanhiontakivi suhteessa ympäristön muinaisjäännöksiin. Karttaan on merkitty myös Västinmäen kvartsiittiesiintymä. Kartta: Ilari Aalto.

Kartta 4. Lopen miekanhiontakivi suhteessa ympäristön kivikautisiin ja rautakautisiin muinaisjäännöksiin. Kartta: Ilari Aalto.

Muualla Kanta-Hämeessä miekanhiontakivien suhde kiinteisiin muinaisjäännöksiin on melko samanlainen kuin Tyrvännössä. Sekä Lammin Gammelgårdin (kartta 3) että Lopen Kylänrannan (kartta 4) miekanhiontakivien läheisyydestä tunnetaan rautakautisia kalmistoja, Lopen tapauksessa myös kaksi kuppikiveä. Näiden kahden vesistön, Lammin Ormajärven ja Lopen Loppijärven rannoilta tunnetaan myös kivikautisia asuinpaikkoja, mutta kummassakin tapauksessa tunnetut kohteet sijaitsevat miekanhiontakiviltä nähtynä järven vastakkaisella puolella. Järvien ympäristössä on siis ollut myös kivikautista ihmistoimintaa, mutta miekanhiontakivet vaikuttaisivat sekä Lammin Gammelgårdin että Lopen tapauksessa sijaitsevan enemmän rautakautisessa ympäristössä. Kaksi tunnettua miekanhiontakivikohdetta poikkeaa kuitenkin tästä yleisestä kaavasta: Lammin Lahdenpohjan miekanhiontakiven ja Juankosken Muurutvirran kiven lähistöltä ei tunneta ainuttakaan rautakautista muinaisjäännöstä. Vuonna 2015 noin 1200 metriä Lahdenpohjan miekanhiontakivestä länteen sijaitsevan Lamminjärven itärannalta on tosin löytynyt metallinilmaisimella kaksi arabialaista dirhemiä ja pronssisolki (KM 40902:1–3), jotka saattavat viitata myöhäisrautakautiseen asuinpaikkaan tai kalmistoon (kartta 3). Lammin Lahdenpohjan miekanhiontakivikään ei siis välttämättä sijaitse täysin rautakautisessa asutustyhjiössä. Sen sijaan Juankosken kiven lähiympäristöstä tunnetaan vain kivikautisia65 muinaisjäännöksiä (kartta 5). Viiden kilometrin säteellä miekanhiontakivestä tunnetaan kuusi kivikautista asuinpaikkaa ja neljä kivikautista irtolöytöpaikkaa. Mikään niistä ei sijaitse Putaansaaressa miekanhiontakiven kanssa, mutta ne osoittavat Muuruveden ja Akonveden rantojen olleen aktiivisessa käytössä kivikaudella. Tämä ei yksistään todista vielä paljoakaan miekanhiontakiven ajoituksesta, mutta mikään Muurutvirran kiven ympäristössä ei puhu erityisesti rautakautisen ajoituksen puolesta. 65 Muinaisjäännösrekisteriin on merkitty Muurutvirran kivestä 3,8 km länteen irtolöytönä rautakautinen rautaesine, mutta kohteen kuvauksessa (Kuopio, Kumpulahti. Muinaisjäännöstunnus: 1000002120) ei kerrota esineen kokoelmatunnusta tai mikä esine on kyseessä, ja löydön todellista merkitystä Muurutvirran kiven ajoitukselle on vaikea arvioida. Museoviraston muinaiskalupäiväkirjastakaan ei löydy löytöä, joka olisi talletettu tästä paikasta.

Muurutvirran miekanhiontakivi on Tyrvännön kivien lisäksi Suomessa ainoa miekanhiontakivi, jonka ajoituksesta vesistöhistoria tarjoaa joitakin viitteitä. Ikävä kyllä tarkan vesistöhistoriallisen vertailun tekeminen on mahdotonta, koska kivi on siirretty alkuperäiseltä paikaltaan. Kivi on kuitenkin erittäin todennäköisesti raivattu joltakin ympäröivältä peltoalueelta, jotka sijaitsevat maastokartan mukaan korkeuksilla 82,5–85,00 m mpy. Ancylusjärven aikaan veden pinta on kohonnut Muurutvirran alueella noin 110 m mpy tasolle, ja Muinais-Saimaan ranta on ollut korkeimmillaan tasolla 99 m mpy noin 4 500 eaa. Muurutvirran kivi on tällöin, mesoliittisella kivikaudella ja neoliittisen kivikauden alussa ollut siis vielä veden alla. Vesistö on laskenut nykyiselle tasolleen (81,8 m mpy) kivikauden loppuun mennessä.66 Kivi on siis ollut vedenpinnan yläpuolella aikaisintaan noin 2500 eaa. ja viimeistään noin 2000 eaa., mikä antaa takarajan uurteen hiomiselle. Se on tapahtunut siis aikaisintaan kivikauden lopulla, mutta se voi olla myös miltä tahansa myöhemmältä ajalta. Näin Muurutvirran miekanhiontakivenkään ajoitus ei anna kovin täsmällistä viitettä uurteen iästä. Vaikka miekanhiontakivet sijaitsevat siis pääosin rautakautisessa ympäristössä, tämä ei vielä todista, että kivissä olevat työstöjäljet olisivat rautakautisia. Samat alueet ovat varmasti houkutelleet asutusta esihistorian eri aikakausina, ja voi olla, että kaikkia vanhemman asutuksen jälkiä ei ole vielä löydetty rautakautisilta vaikuttavilta muinaisjäännösalueilta. Erityisesti Muurutvirran kivi vaikuttaa sijaitsevan enemmän kivi- kuin rautakautisessa ympäristössä. Muurutvirran kiveen hiottu uurre saattaisikin olla Kanta-Hämeen miekanhiontauurteita vanhempi ja kuulua eri perinteeseen kuin ne. Toisaalta on myös mahdollista, että Muurutvirran kivi liittyisi rautakautiseen eränkäyntikulttuuriin, joka ei ole jättänyt samanlaisia jälkiä kuin esimerkiksi Kanta-Hämeessä vaikuttanut kalmistokulttuuri.

66 Poutiainen & Laakso 2015, 8.

OVATKO UURTEET RITUAALISIA? Jyri Saukkonen67 on käynyt läpi hiomauurteellisten kivien käytöstä esitettyjä hypoteeseja ja jakanut uurteille annetut selitykset liittyviksi a) hedelmällisyyskulttiin, b) kitkatulen teosta syntyneiden urien jäljittelyyn, c) vesipyyntiin (mahdollisesti kalastusmagiaan), d) astronomiseen havainnointiin ja e) raudankäsittelyyn. Saukkonen on jättänyt luettelostaan pois kaikki miekanhiontakivistä esitetyt käytännölliset, kiviesineiden hiomiseen liittyvät tulkinnat, eikä sellaisia olekaan vakavasti esitetty suomalaisessa tutkimuksessa. Mikään piirre miekanhiontakivissä ei kuitenkaan pakota olettamaan jälkien syntyneen rituaalisesta käytöstä. Torsten Mårtensson summaa hyvin hiomauurteellisten kivien käyttöön liittyvät keskeiset kysymykset ja niihin liittyvät ongelmat vuonna 1936 ilmestyneessä artikkelissaan ”Sliprännornas praktiska bruk”: Että kyseessä olevat uurteet ovat syntyneet jonkin hiomisprosessin seurauksena on kyllä selvää, kysymys on vain, mistä tämä on käsittänyt ja mitä tarkoitusta se on palvellut. Itse jäljelle jääneet hiomauurteet eivät anna minkäänlaista johtolankaa niiden iän tai tarkoituksen päättelemiseen. Ne ovat voineet syntyä kivikautisten työkalujen hiomisesta yhtä hyvin kuin jostakin hiomatoimesta verraten myöhäisenä aikana, eikä sekään tietenkään ole mahdotonta, että nämä molemmat näkökulmat voisivat yhdistyä, ja että erilaiset hiomauurteet tai hiomakivet kuuluisivat laajasti eri aikakausille.68 Miekanhiontakivistä voidaan siis tietää varmaksi ainoastaan, että uurteet ja hiomapinnat ovat syntyneet hiomalla kivellä veden ja hiekan avulla. Tutkijat ovatkin olleet melko yksimielisiä tästä uurteiden syntytavasta.69 Veden ja hiekan tarve hiomisessa on myös ilmeisin selitys sille, että sekä Gotlannissa että Suomessa miekanhiontakivet ovat sijainneet tai sijaitsevat vesistön 67 Saukkonen 2011 ja 2012. 68 Mårtensson 1936, 131. Suomennos kirjoittajan. 69 Saukkonen 2011, 9. Sören Gannholm on myös ehdottanut, että miekanhiontauurteet olisi tehty kiven sijaan jonkinlaisella pyörällä hiomalla, mutta ajatus ei ole saanut suurempaa kannatusta. Gannholm 1993, 2.

rannalla, missä vettä ja hiekkaa on ollut helposti saatavilla.70 Miekanhiontakivien vesisidonnaisuudelle on kuitenkin esitetty muitakin tulkintoja: Äyräpää71 on esimerkiksi ehdottanut vesiyhteyden liittyvän kalastusmagiaan ja Aalto72 on ehdottanut sijainnin veden ja maan muodostamassa liminaalitilassa olleen merkityksellistä kivien kulttikäytön kannalta. Käytännön tarpeesta johtuvaa sijaintia voinee kuitenkin pitää todennäköisimpänä. Miekanhiontakivien kulttikäyttöä on perusteltu myös sillä, että kivissä olisi käytännön työskentelyä häiritseviä ominaisuuksia. Esimerkiksi Cleve73 esitti vuonna 1935, että Lammin Gammelgårdin kiven uurteiden sijainti teki ajatuksen niiden syntymisestä käytännön työskentelyn seurauksena mahdottomaksi. Kivellä on kuitenkin luultavimmin hiottu istualtaan, jolloin uurteiden sijainti hieman kaltevalla pinnalla ei ole mitenkään estänyt työskentelyä. Toinen Gammelgårdin kiveen liittyvä piirre on, että sen uurteet risteävät toisiaan. Tämä on yksi niistä piirteistä, joita Arthur Nordén74 pitää merkkinä miekanhiontakivien kulttikäytöstä. Uurteiden risteäminen ei kuitenkaan ole estänyt esimerkiksi kiviesineiden hiomista, ja hiomauurteet risteävät toisinaan myös kivikautisilta asuinpaikoilta löytyneissä hioinkivissä75. Gammelgårdin kivessä uurteiden sijoittelu W:n mallisesti on kuitenkin silmiinpistävää ja selvästi tarkoituksellista. Aiemmassa tutkimuksessa on esitetty useita vertailukohteita pohjoismaisille miekanhiontakiville, mutta pääasiassa vertai70 Tyrvännön Kirkkovalkaman ja Anttilan miekanhiontakivet ovat sijainneet Vanajaveden rannalla, Lammin Gammelgårdin kivi sijaitsee yhä Ormajärven rannassa ja Lammin Lahdenpohjan kivi on sijainnut Kuohijärven Lahdenpohjan rannalla. Juankosken Muurutvirran miekanhiontakivi sijaitsee lähellä Iso-Kallan vesistöön kuuluvaa Muurutvirtaa. Sakari Pälsin ilmoituksen (Museovirasto 28.1. 1948) mukaan Lopen Sajaniemen Kylänrannan sittemmin tuhottu miekanhiontakivi sijaitsi lähellä Pälsin sahaa, Loppijärven rannassa. Ainoastaan Tyrvännön Ristiinanhovin miekanhiontakivi sijaitsee paikalla, jolla ei ole suoraa vesiyhteyttä. 71 Äyräpää 1953, 90. 72 Aalto 2012, 22. 73 Cleve 1935, 5. 74 Nordén 1942, 84. 75 Esim. Lidén 1937, 163.

Kuva 4. Polissoir-kivi Bois de la Guigneraiessa Ranskan Essonnen departementissa. Kiven uurteet ovat identtisiä suomalaisten miekanhiontakivien kanssa. Poikkeavuutena on kuitenkin pyöreä, kuppimainen syvennys, jota on käytetty hiomisessa tarvitun veden säilyttämiseen. Kuva: Thor19/Wikimedia Commons. CC BY-SA 3.0.

lukohteet vaikuttavat melko kaukaa haetuilta. Nordén76 haki tukea miekanhiontauurteiden kulttikäytölle Keski-Euroopasta, missä on ollut keskiajalla tapana hioa uurteita kirkkojen seiniin esimerkiksi Böömin, Ranskan ja Pohjois-Saksan alueella. Epäselväksi kuitenkin jää, miksi Keski-Euroopan keskiaikaisilla kirkoilla olisi mitään suoraa yhteyttä vanhempiin, skandinaavisiin miekanhiontakiviin. Kiveen hiottu uurre on yksinkertainen muoto tuottaa, eikä näennäinen samankaltaisuus tarkoita, että eri alueiden hiottujen uurteiden välillä tarvitsisi olla jonkinlainen ajatuksellinen yhteys.77 Nordén arvelee keskiaikaisen perinteen heijastelleen viimeisiä muistoja esikristillisestä perinteestä, mutta jättää kuitenkin pohtimatta, miksi esimerkiksi Gotlannin kirkoista ei tunneta tällaisia uurteita muuten kuin kirkkojen rakentamiseen uudelleenkäytetyistä miekanhiontakivistä.78 Artikkelinsa lopuksi Nordén ottaa käsittelyyn Luxemburgista löytyneet erilaiset hiomauurteet, joita on hiottu esimerkiksi kalliolippojen alle. 76 Nordén 1942, 86–87. 77 Erilaisten rituaalisten toimintojen jättämistä identtisistä aineellisista jäljistä ks. esim. Kyriakidis 2007, 14–16. 78 Esimerkiksi Sjonhemin kirkon kynnyskivenä Gotlannissa on miekanhiontakivi. Ks. Gannholm 2017, 20.

Uurteet eivät kuitenkaan sijaintinsa tai muotonsa puolesta muistuta gotlantilaisia tai suomalaisia hiomauurteita. Paljon parempi vertailukohta Ruotsin ja Suomen miekanhiontakiville olisivat Ranskasta tunnetut polissoir-nimellä kutsutut hiomauurteelliset kivet (kuva 4), joita ei jostakin syystä ole lainkaan nostettu esiin pohjoismaisessa miekanhiontakivitutkimuksessa. Ranskalaiset hiomauurrekivet on kuitenkin syytä ottaa huomioon sekä pohjoismaisten hiomauurrekivien käytön että niiden ajoituksen kannalta. Polissoir-kivissä esiintyy sileitä hiomapintoja ja uurteita, jotka ovat muodoltaan ja kooltaan samanlaisia kuin pohjoismaisissa miekanhiontakivissä. Joidenkin kivien uurteet myös risteävät toisiaan. Kivien yhdennäköisyys pohjoismaisiin miekanhiontakiviin on niin silmiinpistävää, että sitä on vaikeaa pitää sattumana. Erona pohjoismaisiin kiviin kuitenkin on, että Ranskassa hiomauurteellisia kiviä pidetään järjestään neoliittisina, ja niiden jälkien on tulkittu syntyneen kiviesineiden hiomisesta. Ranskalaiset hiomauurrekivet esiintyvätkin usein neoliittisten asuinpaikkojen ja megaliittikohteiden yhteydessä.79 79 Esim. Audoux, Coulon & Girault 1992.

Kuva 5. Tyrvännön Kirkkovalkaman miekanhiontakiven hiomapinnat ja uurteet viittaavat vahvasti siihen, että kiveä on käytetty kiviesineiden työstämiseen. Kuva: Ilari Aalto.

Ainoana merkittävänä fyysisenä erona pohjoismaisiin miekanhiontakiviin ranskalaisten kivien uurteet ovat usein profiililtaan V-mäisen teräviä, kun taas pohjoismaiset uurteet ovat poikkileikkaukseltaan enemmän U:n muotoisia. Ranskalaisten uurteiden muoto selittyy sillä, että niillä on hiottu ilmeisesti pääasiassa teräväreunaisia piikirveitä, joita esimerkiksi Suomen alueella ei ole valmistettu. Lisäksi ranskalaisissa hiomauurrekivissä on toisinaan pyöreitä syvennyksiä hiomisessa käytettyä vettä varten. Muuten täysin identtinen muoto antaa painavan syyn olettaa, että Suomenkin miekanhiontakivien hiomauurteet ja hioinpinnat olisivat syntyneet kiviesineiden hiomisesta. Tämän selityksen kannalta on syytä huomioida Lammin Lahdenpohjan miekanhiontakiven ilmoittaneen Martti Tertin tiedonanto, jonka mukaan kiven uurteita ”on nykypäivinä käytetty kovasimien hiontaan”80. Kyseessä on mitä ilmeisimmin kiven sekundääri käyttö81, mutta tämän tiedon perusteella uurteet ovat kuitenkin soveltuneet kiviesineiden työstämiseen vielä historiallisella ajalla. Hiomauurteiden syntyä kiviesineiden valmistuksesta tukevat myös pienemmät, kivikautiset hiomalaa’at, joissa on miekanhiontakivien kanssa täysin identtisiä hiomauurteita ja hiomapintoja. Esimerkiksi Urjalasta löytyneessä hioinlaa’an katkelmassa (KM 3214:1) on kaksi tyypillistä, päätään kohti kapenevaa hiomauurretta. Samoin Vesilahdelta on löytynyt ajoittamaton hiomalaaka (HM 1197:25), jossa on kaksi tyypillistä miekanhiontauurretta. Ranskalaisten polissoir-kivien valossa suomalaistenkaan miekanhiontakivien jäljet eivät vaikuta vaativan erityistä kultillista tulkintaa. Esimerkiksi Tyrvännön Kirkkovalkaman miekanhiontakiven (kuva 5) käyttöjälkiä – uurteita ja laakeita hiomapintoja – on oikeastaan vaikea tulkita muuksi kuin kiviesineiden hiomisesta syntyneiksi. Matala, pöytämäinen kivi soveltuu erinomaisesti työtasoksi. Laakeiden hiomapintojen kuvittelisi syntyvän esimerkiksi kivikirveen kyljen tai muun laakean pinnan hiomisesta ja hiomauurteiden voisi ajatella syntyvän kiviesineen selän muotoilemisesta. Gotlannissa taiteilija Erland Laurin on kokeellisesti hionut graniittilohkareen päällä kivikirveitä, mistä on syntynyt täsmälleen klassisen ”miekanhiontauurteen” näköi80 Äyräpää 1953, 86. 81 Tertin antama tieto on kiinnostava, koska Ruotsissa Torsten Mårtensson (1936) pyrki osoittamaan, että Skånen hiomauurteet ovat syntyneet historiallisena aikana kovasinten hiomisesta. Ks. myös Äyräpää 1953, 88.

siä uurteita.82 Kokeilu ei ole tieteellisesti dokumentoitu eikä tietenkään vielä osoita, että tunnetut uurteet ovat todella syntyneet näin. Tämänkin kokeilun perusteella tyypillisiä hiomauurteita on kuitenkin mahdollista saada aikaan kiviesineiden hiomisella. Jos miekanhiontakivien jäljet ovat syntyneet kiviesineiden työstämisestä, on myös syytä kysyä, missä määrin Gotlannin ja Suomen miekanhiontakivien välille tarvitsee olettaa kulttuurista yhteyttä. Hyvin erilaisten kiviesineiden hiominen voi tuottaa samanlaisia hiomajälkiä ilman, että ilmiöt suoraan liittyisivät toisiinsa. Muotojen samankaltaisuus saattaa johtua vain työstötavan samankaltaisuudesta, jolloin ei tarvitsisi olettaa hiomisperinteen välittymistä Gotlannista Sisä-Suomeen. Vaikka miekanhiontakivien jäljet vaikuttavat todennäköisimmin syntyneen kiviesineiden valmistuksesta, tämä ei tarkoita, etteikö kivien käyttöön olisi voinut liittyä myös rituaalisia tasoja: esihistoriallisena aikana rajanveto rituaalisen ja arkisen toiminnan välillä ei luultavasti ole ollut kovinkaan selvä, ja tavallisen kiviesineenkin hiomiseen on saattanut liittyä esimerkiksi loitsuja tai muita uskomusmaailmaan liittyviä tapoja, joilla on omana aikanaan ollut täysin pragmaattinen merkitys. Samalla tavalla esimerkiksi pellon raivaamisesta syntyneet viljelyröykkiöt ovat voineet olla vielä historiallisella ajalla rituaalisesti tärkeitä paikkoja, joille on uhrattu ja joihin on karkotettu kipuja, vaikka se ei olekaan ollut niiden ensisijainen tarkoitus.83 Mitä esineitä miekanhiontakivillä sitten olisi valmistettu? Jos miekanhiontakivet ajoittuisivat kivi- tai pronssikaudelle, on helppo keksiä erilaisia kiviesineitä, joita niillä olisi voitu työstää. Jos kivien työstöjäljet ovat kuitenkin rautakautisia, kuten perinteisesti on tulkittu, mahdollisten kiviesineiden määrä on paljon rajallisempi. Niitä kuitenkin on: rautakautisia kiviesineitä ovat esimerkiksi varhaisella ja keskisellä rautakaudella käytetyt, pääasiassa kvartsiitista hiotut soikeat tuluskivet84 ja myöhemmälläkin rautakaudella käytetyt hioimet, parhaana esimerkkinä Euran Käräjämäen kvartsiittinen hioinkivi (KM 17250:341). Kiinnostavaa kyllä soikeiden tuluskivien paksuus on keskimäärin 3 cm85, mikä sopii hyvin miekanhiontakivien uurteiden leveyteen. 82 Gannholm 2017, 46. 83 Muhonen 2010. 84 Ks. Pellinen 1999. 85 Pellinen 1999, 26.

Soikeita tuluskiviä koskevan tulkinnan kannalta on kylläkin ongelmallista, ettei Kanta-Hämettä pidetä niiden valmistuspaikkana. Jussi-Pekka Taavitsainen86 on perustellusti esittänyt, että EteläSuomen kalmistokulttuurin piiristä löydetyt soikeat tuluskivet olisi luultavasti valmistettu eränkäyntikulttuurin piirissä Sisä- ja Pohjois-Suomessa. Perusteena on, että tuluskivien raaka-aineena käytetyn kvartsiitin esiintymät keskittyvät Suomen alueella Pohjois-Karjalasta Suomen Käsivarteen yltävälle alueelle, ja esineet on ollut mielekkäintä valmistaa siellä, missä raaka-ainettakin on saatavilla. Tämän tulkinnan kannalta on kuitenkin huomionarvoista, että vain viisi kilometriä lounaaseen Juankosken Muurutvirran miekanhiontakivestä sijaitsee laajahko Västinmäen kvartsiittiesiintymä (kartta 5). Muurutvirran miekanhiontakivi sijaitseekin Taavitsaisen olettamalla soikeiden tuluskivien valmistusalueella, ja raaka-ainetta olisi siellä ollut erittäin helposti saatavilla. Vaikka kvartsiittia esiintyy Suomessa pääasiassa Pohjois- ja Itä-Suomessa, pienempiä kvartsiittiesiintymiä on kuitenkin myös Pohjanmaalla, Etelä-Karjalassa ja Päijät-Hämeessä.87 Miekanhiontakivien kannalta Hollolan alueella sijaitseva Tiirismaan kvartsiittiesiintymä88 on kiinnostava, koska se sijaitsee linnuntietä noin 30 km päässä Lammin miekanhiontakiviltä ja noin 60 km päässä Tyrvännön miekanhiontakivistä. Mikäli miekanhiontakivillä olisi työstetty soikeita tuluskiviä tai muita kvartsiittiesineitä, raaka-aine olisi ollut saatavilla melko läheltä: esihistoriallisilla kulkumenetelmillä edestakainen matka Tyrvännöstä Hollolaan olisi luultavasti vienyt vain joitakin päiviä.89 Toisaalta voi hyvällä syyllä kysyä, miksi miekanhiontakiviä ei tunneta Hollolasta, jos työkalujen raaka-aine kuitenkin sijaitsi siellä. Myöskään Pohjanmaalta ei tunneta miekanhiontakiviä, vaikka siellä on kvartsiittiesiintymiä ja Maalahden Kalaschbrännanista on löytynyt keskeneräinen soikea tuluskivi90, mikä on vahva viite siitä, että se on valmistettu paikallisesti. Helppo mutta riittämätön vastaus oli86 Taavitsainen 1999, 63–64. 87 Hietanen 1938. 88 Hietanen 1938, 66–72. 89 Esimerkiksi Tapio Salminen (2014: 205 viitteineen) on arvellut jalan kuljetun päivämatkan olleen keskiajan lopulla 30–40 kilometriä. Esihistoriallisella ajalla ei ollut olemassa yhtä kattavaa tieverkostoa kuin keskiajalla, joten matkanteko on ollut jonkin verran hitaampaa. Toisaalta myös vesireitit ovat tarjonneet hyvän liikenneväylän. 90 Pellinen 1999, 31–32.

si, ettei miekanhiontakiviä yksinkertaisesti ole osattu etsiä näiltä alueilta. Laajemmin pohjoismaisten miekanhiontakivien tulkinnan kannalta on kuitenkin kiinnostavaa, että Itämeren ympäristössä soikeita tuluskiviä esiintyy eniten Etelä-Skandinaviassa91, missä myös hiomauurrekiviä on eniten. Tämän perusteella ei voi vielä aukottomasti osoittaa, että miekanhiontakivien työstöjäljet olisivat syntyneet soikeiden tuluskivien valmistuksesta, mutta tulkinta antaa pohjaa jatkotutkimukselle.

2) Miekanhiontakivien sijainti vesistöjen ääressä selittyy hiomiseen tarvitulla vedellä ja hiekalla. 3) Miekanhiontakivet ajoittuvat spatiaalisen analyysin perusteella todennäköisimmin rautakaudelle, mutta vanhempaakaan ajoitusta ei voi sulkea pois. On mahdollista, että kaikki miekanhiontakivet eivät ole saman ikäisiä. 4) Jos miekanhiontakivet ajoittuvat rautakaudelle, niillä on voitu hioa soikeita tuluskiviä tai hioinkiviä.

LOPUKSI Tämän tutkimuksen perusteella miekanhiontakivien käyttöjäljet vaikuttavat syntyneen kiviesineiden hiomisesta, eivät kulttitoiminnasta. Mikään kivien ominaisuus (läheisyys vesistöön, kalteva pinta tai toisiaan risteävät uurteet) ei vaadi selityksekseen rituaalista käyttöä. Ockhamin partaveitsen hengessä kiviesineiden valmistamista – mitä esineitä ja minä aikakautena kivillä onkaan työstetty – voi pitää yksinkertaisimpana ja luontevimpana selitysmallina kivien hiomajäljille, kuten tutkimus on olettanut jo 1900-luvun alkupuolella. Pohjoismaiset miekanhiontakivet käsittävät luultavasti useita eriaikaisia ja eri syistä hiottuja uurteita, eikä Suomenkaan alueelta tunnettuja miekanhiontakiviä voi oletusarvoisesti pitää yksinomaan rautakautisina. Rautakautta vanhemman ajoituksen puolesta voivat vihjata sekä Ranskan neoliittiset hiomauurteelliset kivet että Ruotsin alueen kivi- ja pronssikaudelle ajoittuvat uurteelliset kivet. Miekanhiontakivien käyttöä ja ajoitusta tulisikin mielestäni arvioida tapauskohtaisesti kivessä olevien hiomajälkien ja kiven rannansiirtymään suhteutetun sijainnin perusteella. Tämän tutkimuksen valossa miekanhiontakivistä voi tehdä seuraavat johtopäätökset: 1) Miekanhiontakivien hiomauurteet ja hiomapinnat ovat todennäköisimmin syntyneet kiviesineiden hiomisesta esihistoriallisella ajalla. 91 Pellinen 1999, 24 viitteineen.

Miekanhiontakivien jatkotutkimuksen kannalta voisi olla hyödyllistä tehdä arkeologinen kaivaustutkimus joko Lammin Gammelgårdin, Tyrvännön Kirkkovalkaman tai Tyrvännön Anttilan miekanhiontakiven ympärillä. Muiden, tuhottujen tai siirrettyjen kivien kohdalla tällaista tutkimusta ei ole mahdollista tehdä. Parhaassa tapauksessa kaivaustutkimus voisi paljastaa keskeneräisiä tai työstettäessä hajonneita kiviesineitä, jotka valottaisivat paitsi miekanhiontakivien käyttötarkoitusta myös niiden ajoitusta. Jos miekanhiontakivien ympäristössä on valmistettu kiviesineitä, olettaisi että niiden ympäristössä olisi säilyneenä myös kivien muotoilemisesta jääneitä iskoksia. Muuten miekanhiontakivien ajoituksen kannalta olisi oleellista löytää aiemmin tuntemattomia hiomauurteellisia kiviä sellaisten vesistöjen varrelta, joiden vesistöhistoria mahdollistaa tarkemman ajoittamisen. Jos Vanajanselän alueella on miekanhiontakiviä muuallakin kuin Tyrvännössä, niitä saattaisi olla mahdollista löytää rautakautisen asutuksen alueelta, noin 81 m mpy korkeuskäyrän tienoilta. Tässä artikkelissa esitetyn soikeiden tuluskivien hiomista koskevan hypoteesin valossa miekanhiontakiviä olisi kiinnostavaa etsiä myös Hollolan Tiilikankaan alueelta, Tiirismaan kvartsiittiesiintymän lähistöltä. Alueella on useita pieniä järviä, joiden rannat soveltuisivat miekanhiontakivien sijaintipaikoiksi. Tulkinnan kannalta olisi myös hyödyllistä testata kokeellisesti, syntyykö esimerkiksi soikeiden tuluskivien hiomisesta miekanhiontakivien uurteita ja hiomapintoja vastaavia jälkiä.

KIITOKSET Kiitän arkeologi Jyri Saukkosta arvokkaista miekanhiontakiviin liittyvistä ajatuksista ja Maya Schmidtin opinnäytetyön lähettämisestä. Haluan kiittää myös artikkelin vertaisarvioijia saamistani arvokkaista kommenteista. Lisäksi osoitan kiitokseni Elina Helkalalle valokuvista ja yhteisistä tutkimusmatkoista miekanhiontakiville.

KIRJALLISUUS Arkistolähteet Museovirasto 28.1.1948. Sakari Pälsin ilmoitus Lopen Sajaniemen Kylärannan hiomauurrekivestä (28.1.1948). Museoviraston arkeologisen osaston arkisto. Loppi, topografinen arkisto. Painamaton kirjallisuus Arkeologisen kulttuuriperinnön opas: ”miekanhiontakivi”. [http://akp.nba.fi/wiki;miekanhiontakivi] Haettu 8.3.2018. Aalto, Ilari, Miekanhiojia vai myrrysmiehiä? Miekanhiontakivet osana Hämeen rautakautista kulttuuriympäristöä. Julkaisematon arkeologian proseminaaritutkielma, Turun yliopisto, 2012.

Tiilikkala, Jasse, Rautakauden muinaisjäännökset Kanta-Hämeessä. Paikkatietoaineistojen analyysi. Julkaisematon arkeologian pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto, 2017. Äyräpää, Aarne, Kivikautisia hioinkiviä Vanajanselän Piilosaaressa, Tyrvännössä, Museoviraston arkisto, 1932. Painettu kirjallisuus Audoux, Daniel; Gérard Coulon & Jean-Louis Girault, ’Inventaire des polissoirs néolithiques de l’Indre / Neolithic polishing-stones in the Indre’, Revue archéologique du Centre de la France tome 31 (1992), 7–20. Cleve, Nils, Ett par tavastländska ”svärdslipningsstenar”. Teoksessa Finskt Museum XLI (1934), 1–5, Suomen Muinaismuistoyhdistys: Helsinki 1935. Gannholm, Sören, Gotlands slipskåror – Stenålderns kalendrar?, Å-tryck: Gotland, 1993. Gottlund, C.A., ’Häll-ristningen i Lampis socken’, Finlands Allmänna Tidning nro 172 (1857), 750–751. Grönlund, Elisabeth & Simola Heikki, ’Paleoekologiaa Hämeen linnan liepeiltä – Luonnontiede avaa ikkunoita menneisyyteen’, Arx tavastica 13, Hämeenlinna-Seura ry: Hämeenlinna, 2009.

Gannholm, Sören, Gotlands slipskåror. En rumslig analys. Julkaisematon kandidaatintutkielma, Uppsala Universitet, Institutionen för arkeologi och antik historia, 2017.

Henriksson, Göran, ’Astronomisk tolkning av slipskåror på Gotland’, Fornvännen 1983, 21–28.

Poutiainen, Hannu & Ville Laakso, Juankoski Muuruveden yleiskaavaalueen muinaisjäännösinventointi 2015, Museoviraston arkisto, 2015.

Henriksson, Göran, ’Nya undersökningar av bildstenen från Othemars i Othem’, Gotländskt Arkiv 1988, 47–57.

Siiriäinen, Ari, Vanajaveden rannansiirtymäkäyrä, Museoviraston arkisto, 1985.

Hietanen, Anna, On the Petrology of Finnish Quartzites, Suomen Geologinen Toimikunta: Helsinki, 1938.

Schmidt, Maya, Rännor och slipytor på Gotland. Uppsats i påbyggnadskurs i arkeologi, särskilt nordeuropeisk, julkaisematon kandidaatintutkielma, Stockholms Universitet, 1985.

Johansson, K.J., ’Om svärdslipningsstenar’, Gotländskt Arkiv 1965, 27–34.

Kivikoski, Ella 1955. ’Hämeen rautakausi’. Teoksessa Jutikkala, Eino ym. (toim.) Hämeen historia I, Hämeen heimoliitto: Hämeenlinna, 1955.

Nylén, Erik, Bildstenar, Barry Press förlag: Visby, 1978.

Kyriakidis, Evangelos (ed.), The Archaeology of Ritual, Cotsen Advanced Seminar 3, Cotsen Institute of Arcaheology: Los Angeles, 2007.

Pellinen, Hanna-Maria, ’Soikeiden tuluskivien konteksti’, Muinaistutkija 1/1999, 24–38.

Ojanen, Eero, Tyrvännön historia, Tyrväntöseura: Hattula, 2002.

Pälsi, Sakari, ’Erään uhrikiven löytö’, Kotiseutu 1949, 150–152. Lidén, Oskar, ’Grophällarna i Kullabygden’, Fornvännen 1937, 157–171. Lithberg, Nils, Gotlands stenålder, Jacob Bagges söners: Stockholm, 1914. Muhonen, Timo, ’Kiven hoavat kiukualle, rauan hoavat rauniolle: parannustaikuus kiviraunion historiassa, Muinaistutkija 3/2010, 19–37. Munthe, Henrik, ’Om Gotlands s.k. svärdslipningsstenar, Ymer 1933, 141–174.

Salminen, Tapio, ’Sinne ja takaisin – maantiet, kulkureitit ja liikkuminen Suomessa ja Suomesta Eurooppaan keskiajalla’. Teoksessa Katajala-Peltomaa Sari, Krötzl Christian, Meriluoto-Jaakkola Marjo (toim.) Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla. Kun maailma aukeni, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1399, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 2014, 201–218. Saukkonen, Jyri & Seppälä, Sirkka-Liisa, ’Miekanhiontakivet – Tyrvännön merkillisimmät muinaisjäännökset’, Tyrvännön joulu 1999, 28–30. Saukkonen, Jyri, ’Miekanhiontakivistä’, Hiisi 2/2011, 7–10

Munthe, Henrik, ’Nya data rörande Gotlands ”svärdslipningsstenar”’, Gotländskt Arkiv 1934, 3–17.

Saukkonen, Jyrki, ’Miekanhiontakivistä’ Hiisi 1/2012, 29.

Munthe, Henrik, ’Om slipblock och sliphällar i utomgotländska trakter’, Ymer 1935, 37–62.

Swanström, Lennart, ’Slipskåror och järnhantering på Gotland’, Gotländskt arkiv 1995, 11–18.

Munthe, Henrik, ’Några nyare fynd av sliprännor på Gotland’, Gotländskt Arkiv 1944, 7–16.

Taavitsainen, Jussi-Pekka, Ancient Hillforts of Finland. Problems of Analysis, Chronology and Interpretation with Special Reference to the Hillfort of Kuhmoinen. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 94, Suomen Muinaismuistoyhdistys: Helsinki, 1990.

Mårtensson, Torsten, ’Sliprännornas praktiska bruk’, Fornvännen 1936, 129–144.

Tvauri, Andres, ’Cup-marked stones in Estonia’, Folklore 1999. Nihlén, John & Gerda Boëthius, Gotländska gårdar och byar under äldre järnåldern. Studier till belysning av Gotlands äldre odlingshistoria, Norrköpings Tidningars Aktiebolag: Stockholm, 1933. Nordén, Arthur, ’Sliprännornas och skålgroparnas problem’, Fornvännen 1942, 81–94.

Äyräpää, Aarne, ’Suomen ”miekanhiontakivet”’. Kotiseutu nro 2 (1953), 86–91. Käytetyt lyhenteet HM= Hämeen museo, Hämeen museon kokoelmat KM= Kansallismuseo, Museoviraston arkeologiset kokoelmat

ARX TAVASTICA 25

HANNA-MARIA PELLINEN

HÄMEEN KESKIAIKAISTEN SEURAKUNTIEN PAPPILAT – ARKEOLOGINEN NÄKÖKULMA PAPPILATUTKIMUKSEEN JOHDANTO Nykyään vanhoista pappiloistamme on usein säilynyt lähinnä sen viimeinen päärakennus, ehkä jokunen piharakennus ja mahdollisesti hieman vanhempi holvikellari. Pappilan ympäristössä saattaa olla vielä jäljellä siihen kuulunutta puutarhaa ja peltomaatakin, mutta itse pappiloiden tilat on yleensä lohkottu ja rakennettu 1900–luvun aikana. Keskiajalta 1900–luvun alkupuolelle saakka pappila oli kuitenkin yksi pitäjänsä suurimmista maatiloista, papin virkatila, jonka tuotto muodosti osan papin palkasta. (Kuva 1) Tämä artikkeli käsittelee Hämeen vanhimpien seurakuntien kirkkoherranpappiloita näkökulmista, jotka pohjautuvat kirjoittajan tekemiin Kanta-Hämeen ja Päijät-Hämeen arkeologisiin pappilainventointeihin sekä muihin historiallisen Hämeen maakunnan alueella suoritettuihin arkeologisiin pappilatutkimuksiin. Arkeologisessa inventoinnissa on kartoitettu niin pappiloita koskevia historiallisia lähteitä ja karttoja kuin pappilatonttien maastoa ja rakenteitakin. Pääosa Hämeen pappiloiden maalöydöistä on kuitenkin vielä harrastajien taltioimia. Kaikki kohteet ovat keskiajalla tai 1500–luvulla perustettuja kirkkoherranpappiloita, koska kappalaisenpappilat alkoivat yleistyä vasta 1600– luvulla. Artikkelin tutkimuskysymyksiin kuuluvat muun muassa 26

Hämeen pappiloiden muodostamistavat, pappilanpaikan valinta, alkuperäinen sijainti ja rakennuskannan muuttuminen. Artikkelissa käsitellään myös pappiloita laajemmassa kontekstissa: niiden suhdetta keskiaikaisiin kirkkoihin, asutukseen, ympäröivään maaperään ja rautakautisiin muinaisjäännöksiin.

HÄMEEN KESKIAIKAISET SEURAKUNNAT JA PAPPILOIDEN PERUSTAMINEN Kristinuskon vakiinnuttua Suomen läntiselle rannikolle 1100– 1200–luvuilla, alkoi käännytystyö vähitellen myös Hämeessä. Vanhimmat itsenäiset seurakunnat perustettiin täälläkin todennäköisesti jo 1200–luvun puolivälissä. Hämeen vanhimpiin seurakuntiin kuuluvat Hattula, Hauho, Hollola, Sääksmäki ja Vanaja. 1300–luvulla itsenäistyivät Lammin ja Sysmän seurakunnat sekä Keikkala eli Kalvola, joka oli vain lyhyen aikaa itsenäinen seurakunta, kunnes se liitettiin kappelina takaisin Hattulaan. Janakkalan, Pälkäneen ja Someron seurakuntien muodostaminen on ajoitettu 1400–luvun alkupuolelle. Samalla vuosisadalla itsenäistyivät myös Jämsän ja Padasjoen seurakunnat sekä Akaa ja Tammela. Urjalan ja Iitin seurakuntien synnyt ajoittuvat 1500–luvun puolelle, jolloin ajankohdatkin tunnetaan jo tarkem-

KUVA 1. Hämäläisiä pappiloita 2000–luvulla. Vanhat umpipihat ovat muuttuneet avonaisiksi ja pihamaa peitetty nurmella. Vas. ylh. Padasjoen, oik. Hauhon, vas. alh. Hollolan ja oik. Urjalan pappiloiden viimeisimmät päärakennukset. Kolme ensimmäistä on rakennettu 1800–luvun ensimmäisellä puoliskolla, Urjalan pappilan päärakennus valmistui vuonna 1896. Kuvat H.-M. Pellinen.

min: Iitistä muodostettiin seurakunta vuonna 1536, Urjalasta 1589.1 Tässä artikkelissa pääpaino on kuitenkin Kanta-Hämeen ja Päijät-Hämeen keskiajalla tai 1500–luvun loppuun mennessä perustettujen emäseurakuntien pappiloissa. Näihin kuuluvat Kanta-Hämeessä Hattula, Hauho, Janakkala, Lammi, Tammela ja Vanaja. Lisäksi mukaan on otettu vanhaan Lounais-Hämeeseen kuulunut Urjala. Päijät-Hämeessä puolestaan nämä kriteerit täyttävät pappilat sijaitsevat Hollolassa, Padasjoella ja Sysmässä. Kvantitatiivisissa eli määrällisissä analyyseissä ovat mukana myös muut edellä mainitut historialliseen Hämeeseen kuuluneet seurakunnat. Vaikka kirkkoja rakennettiin jo ennen seurakuntaverkoston perustamista2, pappiloiden muodostaminen voidaan yhdistää vasta itsenäisten seurakuntien perustamiseen. Itsenäisen emäseurakunnan keskeisin rakennus oli kirkko, joka Hämeessä tehtiin pitkään puusta, kivikirkkorakentamisen käynnistyessä nykytutkimuksen mukaan vasta 1490–luvulla.3 Toinen yhtä lailla tärkeä itsenäisen seurakunnan perustamisen edellytys oli pappilan tilan hankkiminen ja lakisääteisten rakennusten pystyttäminen kirkkoherran virkataloksi. Luontaistaloudessa pappila oli papin palkan perusta, jonka maista ja karjasta hän sai elantonsa.4 Silloin kun seurakunta toimi tuomiokirkon tai yliopiston viran rahoituslähteenä, prebendaseurakuntana, kirkkoherra ei asunut pappilassa, mutta nautti sen tilusten tuottoa. Kirkkoherran tehtäviä hoiti tuolloin seurakunnassa pääasiassa apupappi tai kappalainen. Harvasta Hämeen keskiaikaisesta seurakunnasta on säilynyt pappilan perustamisesta kertovia dokumentteja. Hattulan pappilan synnystä tunnetaan sen maiden oston vahvistusta koskeva asiakirja vuodelta 1405, mutta varsinaisen kaupan ajankohdaksi on päätelty 1370–luku tai 1380–luvun alkupuoli. Koska seurakuntaa pidetään tätä vanhempana (kirkkoherrastakin on maininta jo vuodelta 1318), on ensimmäinen pappilanpaikka saattanut sijaita muualla. Sellaiseksi on joskus ehdotettu Parolassa sijainnutta kanungin eli kaniikin palkkatilaa.5 Lammin pappi1 Palola 1996, 86–90; Salminen 2000; Hiekkanen 2007a. 2 Hiekkanen 2007b, 14–15; Ruohonen 2013. 3 Hiekkanen 2007b, 277–358. 4 Esim. Sappinen 1985, 24–31. 5 DF 1205 (http://df.narc.fi/document/1205, viitattu 29.19.2018); Mäntylä 1976, 91–92, 271; Ojanen 1999, 47, 52–54.

lan tilukset puolestaan tunnetaan vuodesta 1435, jolloin luetellut rajat säilyivät 1900–luvulle saakka. Itse rajakatselmus koski olemassa olevan pappilan rajoja, joka lienee ollut samalla paikalla jo 1300–luvun lopulla, jolloin Lammin seurakunta perustettiin.6 Akaan seurakunnan perustamisesta kerrotaan, että täällä oli jo entuudestaan papinsäteri, joka todettiin tarkastuksessa kelvolliseksi tulemaan varsinaiseksi pappilaksi tietyin korjauksin. Tämän seurakuntalaiset vuonna 1483 päivätyssä kirjeessä lupasivat kunnostaa tulevalle kirkkoherralle pappilaksi.7 Urjalan Vahosten pappila puolestaan oli ennen seurakunnan itsenäistymistä vanha kirkontila, jossa Akaan papit yöpyivät käydessään täällä saarnamatkoilla. Tila mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1556.8 Vielä voidaan lisätä joukkoon Iitti, joka yhdistettiin Hollolan, Lappeen ja Vehkalahden alueista omaksi kirkkopitäjäkseen. Kustaa Vaasan myöhemmin kirjoittamassa vahvistuskirjeessä mainitaan Presteboll eli pappila, joka oli lohkottu usean kylän alueista.9 Monien pappiloiden perustamistavoista on kyetty esittämään vain arvailuja. Vanajan pappilan maita on katsottu lohkotun aikanaan suuresta Turun piispalle kuuluneesta Vanajan kartanosta, joka pian pappilan perustamisen jälkeen lakkasi olemasta. Janakkalan pappilan maat on puolestaan saatettu lohkoa Hakoisten kartanosta. Hollolan pappilasta on muutama maininta 1400–luvun maariitojen ja -lahjoitusten yhteydessä, mutta pappilan syntytapaa ei asiakirjalähteistä tunneta. Maininta pappilaan kuuluneesta kirkon niitystä sijoittaa kuitenkin tämän suurella todennäköisyydellä kirkon lähistölle, jossa pappila on näin ollen sijainnut 1400–luvulta asti. Hollolan kirkko onkin sijainnut nimenomaan Pappilan kylässä, eikä päinvastoin.10 Yksi tulkintatraditio on pitänyt vanhimpien kirkkojen ja pappiloiden maita ”pakanallisina palvontapaikkoina”, jotka olisi paavin kehotuksesta otettu kirkon haltuun.11 Palaan tähän kysymykseen myöhemmin käsitellessäni pappiloiden ja rautakautisen asutuksen välistä suhdetta. 6 DF 2163 (http://df.narc.fi/document/2163, viitattu 29.10.2018); Virmala ja Ruotsalainen 1972, 183–184, 424. 7 DF 3983 (http://df.narc.fi/document/3983, viitattu 29.10.2018); Jutikkala 1934, 97–98; Suvanto 1954a, 362–363. 8 Ojanen 1989,23; Arajärvi 1973, 230–291; Jutikkala 1934, 99. 9 Esim. Halila 1939, 93–94, 264. 10 Suvanto 1976, 115, 216–218; Kerkkonen 1976, 492; Kuusi 1980, 126. 11 Jutikkala 1934, 98–100.

Hauhon, Jämsän, Padasjoen ja Tammelan pappilat mainitaan asiakirjoissa vasta huomattavasti seurakuntien perustamista myöhemmin. Hauhon pappila on tunnettu poikkeuksellisen varhaisista rakennuskuvauksistaan, jotka sisältyvät vuoden 1536 piispankäräjien pöytäkirjaan. Jämsän pappila on mainittu laamanni Eerik Flemingin antamassa tuomiossa vuonna 1544 ja Tammelan pappilasta on säilynyt vuoden 1529 irtaimiston inventaarioluettelo. Padasjoen käräjäpöytäkirjoissa on puolestaan tietoja vuosilta 1594 ja 1595, jolloin pitäjäläiset velvoitettiin rakentamaan kirkko ja pappila seuraaviin käräjiin mennessä. Kyse oli kuitenkin pappilan rakennusten korjauksista, ei uudisrakentamisesta. Jo vuoden 1571 hopeaveroluettelostakin selviää, että Padasjoella oli tähän aikaan pappila. Someron piispankäräjien pöytäkirjassa on mielenkiintoinen maininta vuodelta 1544, jolloin kirkkoherra ilmoitti, että ”riitamaa oli kuulunut pappilalle siitä alkaen kun pappila vaihdettiin pohjoispuolella jokea. Someron uudelta ajalta tunnettu pappila ei siis sijaitse alkuperäisellä, keskiaikaisella paikallaan. Tarkkaa vanhaa sijaintipaikkaa ei ole toistaiseksi löydetty.12 Pälkäneen ja Sysmän pappiloista on niukasti asiakirjatietoja ennen 1600–lukua, mutta arkeologista tietoa keskimääräistä enemmän. Nykyään Pirkanmaahan kuuluvan Pälkäneen pappilanpaikan vanhin tunnettu rakenne, päärakennuksen viereltä löydetty tulisija, ajoittuu 1300–luvulle.13 Ajoitus on mielenkiintoinen, koska Pälkäneen seurakunta on katsottu muodostetuksi vasta 1400–luvun alkupuolella: pappilaksi näyttäisi näin otetun vanha tila. Sysmän pappilatontti on arkeologisesti erityisen kiinnostava, koska se on Hämeen ainoa tunnettu autioitunut keskiaikaisen emäseurakunnan pappilanpaikka. Tontin vanhimmat löydöt ajoittuvat tällä hetkellä 1500–luvulle.14 Vain lyhyen aikaa itsenäisenä seurakuntana toimineen Kalvolan keskiaikaista pappilanpaikkaa ei tunneta, eikä sitä käsitellä tässä artikkelissa enempää. Vasta vuodelta 1580 on maininta entisestä Kalvolan kirkontilasta, joka oli otettu kruunun haltuun Hämeenlinnan latokartanon alaiseksi. Tässä ei kuitenkaan välttämättä ole edes kyse 1300–luvun pappilasta.15 12 Palmroth 2007; Suvanto 1954b, 164–165; 66–67; Ojanen 1973, 16, 25; Pulkkila 1947, 263; Aaltonen 1949, 50. 13 Adel 2007. 14 Koukkula 1972, 545–549; Juwelius 1927, 325; Poutiainen 2001; Pellinen 2013a. 15 Suvanto 1992, 162–163.

PAPPILARAKENNUKSET HISTORIALLISISSA LÄHTEISSÄ Varhaisimmat pappiloiden rakennuskantaa ja rakennusten sijoittelua koskevat pääasialliset lähteet ovat käräjäpöytäkirjojen satunnaisten mainintojen lisäksi rakennusvelvollisuuksien jakoluettelot ja rakennussuunnitelmat. Uuden ajan tärkeimpiä lähteitä ovat kirkontileihin kuuluvat pappiloiden inventaariluettelot. Erityisesti historiallisen ajan arkeologisessa tutkimuksessa ovat avuksi 1600–luvulta alkavat kartografiset esitykset ja satunnaisesti jo 1700–luvulta alkaen pappiloiden asemakaavapiirrokset. (Kuva 2) Käräjäpöytäkirjoissa on keskiajalta saakka käsitelty pappiloiden rajariitoja ja kiistoja pappiloiden rakennusvelvollisuuden täyttämisestä. Seurakunnan perustamiseen liittyi rakennusvelvollisuuksien jako kylien ja talojen kesken ns. neljänneskunnittain tai yökunnittain, jolloin jokaiselle pappilan rakennukselle sovittiin siitä vastaava yökunta. Inventaariluetteloita tehtiin yleensä kirkkoherran vaihtuessa, jolloin voitiin kartoittaa rakennukset ja niiden kunto, toisinaan mainittiin myös rakennusten sijainti ja yksityiskohtia, kuten kivijalat, ikkunat ja ikkunaluukut, kattorakenteet, tulisijat ja (kiinteät) huonekalut. Nuorempiin, kattaviin inventaareihin kuuluvat lisäksi tiedot pappilan maista ja niiden tuotosta sekä irtaimistoluettelo, jollaiseksi laskettiin esineiden ohella pappilaan kuulunut karja. 1600– ja 1700–lukujen maakirja- ja isojakokarttoihin on merkitty yleensä pääasiassa maiden rajat ja pellot, päärakennus tai koko rakennuskompleksi saatettiin kuvata vain yhdellä talo-symbolilla. Hämeen ainoa 1500–luvulle ajoittuva pappilan rakennusselostus – ja samalla yksi Suomen vanhimmista – on säilynyt vuonna 1536 päivätyssä Hauhon piispankäräjien pöytäkirjassa. Pappilassa mainitaan tuolloin olleen asuintupa ja kamari porstuoineen, piispantupa kirkkoportin vieressä, väentupa, leivintupa, pitäjäntupa, kolme tallia, kaksi navettaa, liiteri, kolme riihtä, joissa kahdessa luuva, mallassauna, jyväaitta, kolme talousaittaa sekä aitta kirkkoportin päällä ja sivulla sekä vielä kaksi latoa.16 Pappiloiden rakennuskanta määrättiin Ruotsin laissa, mutta sen toteutuminen nähtävästi vaihteli alueittain ja myös kirkkoherran oman varallisuuden ja aktiivisuuden mukaan. Hauhon tapauksessa rakennusten määrä näyttäisi ylittävän tuon ajan lakisääteisen rajan. 16 Palmroth 2007 (1929), 66–67; Miettinen ja Mäkelä-Alitalo 2009, 695.

KUVA 2. Hämäläisiä pappiloita 1700–luvulla. Ylinnä Tammelan Kydön pappila vuosina 1780-1784 tehdyssä geometrisessa kartassa, keskellä Hattulan pappila vuoden 1783 kartassa ja alinna Vanajan pappila vuonna 1786. Tonttimaa on usein näissä kartoissa rajattu, mutta rakennukset kuvattu enemmän tai vähemmän symbolisesti. Vanajan kartassa on jo esitetty rakennusten tarkempi asemakaava. (Tammelan seurakunnan arkisto ja Kansallisarkisto)

Niissä Hämeen pappiloiden inventaari- ja jakokuntaluetteloissa, jotka ovat säilyneet 1600–luvun lopulta, mainitaan seuraavat rakennustyypit: Päärakennus (aina ei käytetä vielä sanaa ”päärakennus” vaan puhutaan asuintuvasta, linnatuvasta tai kirkkoherran vuodetuvasta kamareineen), piispantupa (vierastupa), pakaritupa/leivintupa, keittiö, muut erilliset kamarit ja pirtit, kellari ja kellaritupa, sauna, aitta, luhti, riihi, lato, navetta ja talli. Juhana III asetuksiin verrattuna rakennuskanta ei aina näy täyttäneen lakisääteistä määrää. Vasta 1700–luvun puolella Hämeen pappiloissa mainitaan ensimmäisen kerran päärakennuksen erillisinä tiloina esimerkiksi sali ja lastenkamarit, koulutupa, mankelihuone sekä käymälät. Viimeksi mainitut ”salaiset huoneet” sisältyivät jo Juhana III asetukseen, mutta yleistyivät käytännössä selvästi hitaammin.17 Kaikki rakennustyypit eivät olleet yhtä aikaa käytössä, eivätkä yleensä samalla kertaa rakennettuja. Vaikka niiden sijoittelussa on yhdenmukaisuutta, vaikutti yksittäisen rakennuksen paikanvalintaan myös se, mikä tiheään rakennetun pihan sivuista kulloinkin oli vapaana rakentamista varten. Hirsikehikkoiset rakennukset on myös ollut suhteellisen helppo siirtää, joten samankin rakennuksen paikka on voinut vaihtua. Hirsirakentaminen on ollut vallitseva sekä mies- että karjapihan rakennuksissa, vain kellari on saattanut olla harmaakivinen ja tiiliholvattu. Yhdellä rakennuksella on tarkoitettu itsenäisesti salvottua huonetta, joista osaa lienee yhdistänyt kuitenkin yhteinen katto. Muutoin rakentamisen yksityiskohdista on säilynyt tietoa melko hajanaisesti. Rakennuksiin on voitu tehdä kivijalka, jolla on ilmeisesti pyritty pikemminkin estämään rakennuksen vajoamista kuin säästämään hirsiä mätänemiseltä, koska multapenkkoja tehtiin vielä ainakin 1700–luvulla rakennusten ympärille eristeeksi. Esimerkiksi Vanajalla siirryttiin vasta vuoden 1787 jälkeen multapenkkalattiasta rossipohjaan. Savupiippuja ja ikkunoita mainitaan Hämeen pappiloihin tulleen erityisesti 1600–luvun puolivälin jälkeen.18

17 Jutikkala 1934, 644–646; Virmala ja Ruotsalainen 1972, 425; Ojanen 1973, 40; Kerkkonen 1976, 492; Suolahti 1912, 103 js. 18 Jutikkala 1960, 346–353.

Hauholla kirkkoportti ja sen päällä oleva aitta viittaavat siihen, että umpipiha oli käytössä jo 1500–luvun alkupuolella. 1600– 1700–luvuilta säilyneiden rakennuskuvausten ja karttojen perusteella myös muissa Hämeen pappiloissa on ollut suljettu tai ainakin tiivis miespiha. Karjapiha on sijainnut lähellä miespihaa, mutta ei välttämättä aivan siinä kiinni. Ainakin Hattulan, Hauhon ja Janakkalan tapauksessa pihat ovat sijainneet viimeksi tunnetulla paikallaan kylätien eri puolilla, samoin Padasjoella pihojen halki on kulkenut tie. Lammilla tilanne on nähtävästi vaihdellut, Hollolassa, Sysmässä, Tammelassa ja Vanajalla pihat ovat sijainneet aivan vierekkäin, aidalla toisistaan erotettuina.19 Kaiken kaikkiaan pappiloiden rakennusten lukumäärä oli 1800–luvulle saakka kasvussa, jonka myötä myös pihapiirin koko kasvoi.

PAPPILOIDEN VANHIMMAT SÄILYNEET RAKENTEET JA RAKENNUSJÄÄNNÖKSET Tänä päivänä pappilarakennusten vanhimpia säilyneitä osia ovat yleensä kellarit. Holvattu kivikellari mainittiin 1570–luvulla Juhana III uusissa pappilan rakennusmääräyksissä, mutta niitä oli moniin pappiloihin rakennettu jo aikaisemmin.20 Useissa Hämeen pappiloissa on edelleen kivestä ja tiilestä rakennettuja kellareita, mutta tyypiltään ne eivät näyttäisi olevan keskiaikaan periytyviä.21 Historiallisista lähteistä tiedetään, että Sysmän pappilaan oli valmistunut kellari vuoteen 1597 mennessä, Tammelassa oli holvattu kellari vuonna 1648, Jämsässä kellari mainitaan vuonna 1675 ja Lammin pappilan palaneiden rakennusten joukossa vuonna 1689. Vanajassa oli kellari, joka jouduttiin täyttämään 1760–luvulla käyttökelvottomana ja joka saattaa edelleen olla säilyneenä nykyisen päärakennuksen alla.22 Tässä yhteydessä voidaan mainita Vanajan pappilan pihalta löytyneet muototiilin palaset, jollaisia on käytetty muun muassa ikkunan tai oven pielen profilointeihin. Mikäli tiilet kuuluvat johonkin pappilan aikaisempaan rakennukseen, kyseessä voisi olla melko massii19 Pellinen 2013a ja 2014. 20 Sappinen 1985, 26. Keskiaikaan periytyviä kivikellareita on säilynyt ainakin Ahvenanmaan, Uudenmaan, Varsinais-Suomen ja Pohjanmaan pappiloissa. Ks. esim. Remmer 1986; Uotila 1988; Suolahti 1912, 88–90. 21 Pellinen 2013 ja 2014. 22 Virmala ja Ruotsalainen 1972, 425; Suolahti 1912, 89; Pellinen 2013.

vinen kivirakennus, jonka kellariosan muuri olisi jopa yli metrin paksuinen ja ylemmät kerroksetkin muuratut, jolloin myös ikkunanpielet voisivat olla tiilin profiloidut.23 On tosin myös mahdollista, että tiilet ovat tarkoituksellisesti muuhun rakentamiseen kierrätettyjä vanhoja kirkon purkutiiliä. Sysmän vanhan pappilatontin länsireunalla sijaitsee kivijalka, todennäköisesti viimeistä edellisen päärakennuksen paikka. Sen keskellä on kuopanne, josta paljastui laajalti tiiliä, jotka ovat peräisin romahtaneesta rakenteesta, todennäköisesti kellarista. Tarkemmat tutkimukset voisivat paljastaa, onko kyseessä historiallisissa lähteissä mainittu 1500–luvun lopulle periytyvä vai uudempi kellari – tuskin kuitenkaan keskiaikainen rakenne.24 Historiallisten lähteiden ja tehtyjen havaintojen perusteella vaikutta siltä, että Hämeen pappiloissa alettiin yleisemmin rakentaa kellareita vasta 1500– luvulta alkaen. Yksittäisiä poikkeuksia on tietysti voinut olla – ja tällaiseksi sopisi hyvin keskeinen Vanajan seurakunnan pappila – mutta 1500–luku oli Hämeessä myös kivikirkkorakentamisen aikaa, jolloin harmaakivirakentamista ja holvausta taitavia työntekijöitä alkoi näillä seuduilla liikkua. Inventointien tuloksia ja vanhoja karttoja vertailemalla näyttäisi siltä, että nyt tutkituissa kohteissa maan pinnalle näkyvät kivijalat kuuluvat pääasiassa ajallisesti nuorimpaan rakennuskantaan, joka on useimmissa pappiloissa suurelta osin purettu 1900–luvun kuluessa, vain päärakennuksen ja muutaman ulkorakennuksen jäädessä pystyyn. Poikkeuksia ovat Lammi ja Sysmä. Lammin pappilan eli nykyisen Helsingin yliopiston biologisen aseman tontilla on säilynyt sekä vuonna 1899 valmistuneen ja 1970 puretun päärakennuksen kivijalan osa että sitä edeltävän, vuonna 1812 valmistuneen päärakennuksen kivijalka. Vanhemman kivijalan säilyminen johtuu siitä, että rakennuksen paikka vaihdettiin mäen alta mäen laelle.25 Sysmän vanhalla pappilatontilla on säilynyt sekä päärakennuksen pohja, että useita muita pihapiirin rakennuksenpohjia. Syy on sama kuin Lammilla eli pappilanpaikan siirto. Sysmän pappila paloi 1800–luvun alussa kahteen kertaan ja jälkimmäisellä kerralla, vuonna 1820, uusi 23 Ratilainen, Tanja, sähköpostikeskustelut 19. ja 21.11.2012. Vaikka Manner-Suomesta ei tällaisia rakennuksia pappiloista tunneta, ainakin Ahvenanmaan Sundin keskiaikaisen pappilan rauniot viittaavat kaksikerroksiseen kivirakennukseen. Mahdollisesti myös Pernajan pappilassa on ollut kellarin yläpuolella kivinen kellaritupa – Remmer 1986, 28; Palm ja Pellinen 2002. 24 Pellinen 2014. 25 Pellinen 2013b.

KUVA 3. Sysmän vanha, autioitunut pappilatontti metsäisellä mäellä vuonna 2013. Kuva H.-M. Pellinen.

rakennuskanta päätettiin pystyttää kokonaan muualle. Tällaiset ennen syvempien perustusten kaivamista ja 1900–luvun putkikaivantojen aikaa autioituneet asuinpaikat ovat tutkimuksellisesti arvokkaita, koska vanhempien rakennusjäännösten ja purkukerrostumien voi olettaa melko suurella todennäköisyydellä säilyneen viimeisen kerrostuman alla.26 (Kuva 3)

HÄMEEN PAPPILAT SIJAITSEVAT POIKKEUKSELLISEN KAUKANA KIRKOLTA Arkeologinen tutkimus perustuu paikkatietoon. Analyysejä ja tulkintoja tehtäessä on tiedettävä, kunkin objektin sijainti ja sen suhde toisiin objekteihin. Tutkimusta voi tehdä hyvin suppealla alueella, kuten yhden hautapaikan sisällä tai laajemmalla alueella, vertaillen yhden alueen ihmistoiminnan jälkiä muuhun kulttuuri- ja luonnonympäristöön. Tämän vuoksi on merkityksellistä tarkastella myös pappiloiden ja kirkkojen välistä maantieteellistä suhdetta. 26 Juvelius 1927, 528, 530, 534; Pellinen 2014.

Suomessa varhaisten, katolisen ajan pappiloiden on arveltu sijainneen aivan kirkon vierellä, siitä korkeintaan puolen kilometrin päässä.27 Ruotsissa käsitys oli alkujaan sama, kunnes 2000–luvun tarkempi tutkimus osoitti, että vaikka suuri osa keskiaikaisista tai uuden ajan alun pappiloista sijaitsikin kirkon vierellä, noin neljäsosa tutkimusotoksen pappiloista oli jo alun perin perustettu kauemmas, kilometrin päähän tai vieläkin etäämmälle keskiaikaisesta kirkosta.28 Suomessa pappilan ja kirkon läheisin suhde näyttää olleen Ahvenanmaalla, jossa keskiaikaiset pappilat ovat sijainneet pääosin aivan kirkon vierellä, mutta myös Varsinais-Suomen, Uudenmaan ja Pohjanmaan pappilat on perustettu vain keskimäärin puolen kilometrin päähän kirkosta. Satakunnan etäisyyksien keskiarvo on yli kilometrin, mutta täällä vanhimpien seurakuntien pappilat ovat selvästi lähempänä kirkkoa kuin maakunnan nuoremmissa seurakunnissa. Sama tendenssi on havaittu myös Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla.29 Hämeen pappilat kuuluvat tässä tarkastelussa toiseen ääripäähän: Niiden keskimääräinen etäisyys kirkolta on ollut kaikkein 27 Hiekkanen 2003, 155. 28 Gräslund Berg 2004. 29 Pellinen 2015.

suurin, yli kilometrin, vaikka tarkastelussa ovat mukana edellä mainittujen maakuntien lisäksi myös Savo ja Karjala. Hämeen vanhimpien seurakuntien pappiloista Hollolan, Hauhon ja Jämsän pappilat ovat sijainneet kirkon vierellä, samoin kuin Sysmän vanha pappilatontti. Janakkalassa, Padasjoella ja Sääksmäellä matka on alle puoli kilometriä, Hattulassa ja Vanajassa jo yli kilometri. Huomattavan kaukana kirkolta ovat sijainneet Lammin, Tammelan ja Urjalan pappilat, joiden etäisyys vaihtelee 2–3 kilometrin päähän kirkosta.30 Syitä pidempiin etäisyyksiin käsitellään seuraavassa luvussa.

PAPPILAN SIJAINNIN MERKITYKSESTÄ – LÄHIYMPÄRISTÖN TARKASTELUA Pappilan ympäristössä on ollut sekä pysyviä että muuttuvia elementtejä. Peltojen ja niittyjen ympäröimä pappilatontti oli jo keskiajalla maisemaltaan avointa. Metsät käytettiin vähitellen loppuun kylien lähettyviltä ja puutavaraa jouduttiin hakemaan yhä kauempaa. Keskiajan jälkeen Hämeen vesistöissä tapahtui juoksutusten ja kuivatuksen vuoksi suuria muutoksia. Karttavertailujen pohjalta voidaan havaita, että Vanajaveden rannoilla sijainneet pappilarakennukset olivat keskiajalla selvästi lähempänä rantaa kuin nykyisin. Kokonaiset vesistöalueet ovat voineet muuttua, kuten Lammilla, jossa alkuperäinen Lamminjärvi on kaventunut pienten jokien yhdistämiksi lampi- ja suoalueiksi.31 Tämä on voinut vaikuttaa kirkon ja pappilan välisiin kulkureitteihin niin, että nykyään kaukaiselta vaikuttava pappilan ja kirkon välinen matka on ollut vesiteitse nopeammin kuljettavissa. Pappiloiden lähimmät kotipellot ovat tavallisesti pysyneet samoina niiden tunnetun historian, eivätkä ne välttämättä myöskään olleet sarkajaossa kylän muiden peltojen kanssa. Pappiloiden tonttimaat on luonnollisesti sijoitettu moreeni-, sora- tai hiekkapohjalle. Hämeessä myös kotipeltojen maapohja on useammin hiekkaa tai karkeaa hietaa. Jako menee siten, että lähes kaikkien 1200–1300–luvuilla perustettujen pappiloiden vanhimpien tun30 Pellinen 2015. 31 Pänkäläinen 2001, 544.

nettujen tonttimaiden historiallisissa kartoissa näkyvät kotipellot sijaitsevat hiekka- tai hietamaalla. 1400–luvun pappiloista vain Janakkalan pappilan pellot ovat ainakin osin hiekkamaalla. Sysmä on mahdollisesti poikkeus, jonka osa pelloista (tai niityt) ovat sijainneet savimaalla. Sen sijaan nuorempien seurakuntien, Akaan, Padasjoen, Someron, Tammelan ja Urjalan vanhimmat tunnetut kotipellot ovat olleet savimailla.32 On havaittu, että rautakaudelle periytyvät viljelymaat ovat sijainneet hiekkapohjaisilla mailla, koska sen aikaisilla välineillä ei kyetty muokkaamaan Hämeen raskaampia savimaita. Myöhäiskeskiajalla kehäauran käyttöönoton myötä ryhdyttiin viljelemään myös savipeltoja, joista saatiin parempi sato.33 Lammin kirkkoherra Jacob Etholenius sai vuonna 1683 kihlakunnanoikeudelta todistuksen, jonka mukaan pappilan maat olivat laadultaan kehnoja, hiekkaisia ja hallaisiakin.34 Peltojen sijainti hiekkapohjalla selittyy kuitenkin hyvin Lammin pappilan iällä, joka maineen sijaitsi tuolloinkin 1300–luvulle tai 1400–luvun alkuun periytyvällä paikallaan. Asiaa voi tarkastella myös käänteisesti. Pappilat, joiden kotipellot ovat hiekkamailla, todennäköisesti ovat myös sijainniltaan vanhempia, ehkäpä alkuperäisiä pappilanpaikkoja. Näin selittyisi esimerkiksi Vanajan pappilan sijainti kauempana kirkolta, jonka lähiympäristössä ei ole kirkkotontin anomaliaa lukuun ottamatta hiekkapohjaista maata. Siinä vaiheessa kun nuorempien keskiaikaisten seurakuntien pappiloita perustettiin, vanhoihin viljelytapoihin soveltuvat maat kylien yhteydessä olivat todennäköisesti jo käytössä. Pappilan vaatimat riittävän laajat viljelyalueet oli ilmeisesti mahdollista saada vain ottamalla käyttöön uusia peltoaloja eli raivaamalla uudistiloja myös savimaiden ympäristöön. Lisäksi pappilaksi rajattavan tilan houkuttelevuutta saattoi lisätä jokin muu resurssi. Poikkeuksellisen kaukana kirkolta sijaitsevalla Lammin pappilalla tiedetään olleen jo 1400–luvulla käytössä oma mylly.35 On myös mahdollista, että osa uudella ajalla kauempana kirkosta sijaitsevista pappiloista on alun perin sijainnut kirkon vierellä ja siirretty re32 Maaperäkartat os. https://kartta.paikkatietoikkuna.fi/?lang=fi. 33 Muinaispelloista ks. esim. Mikkola 2010, viljelyn ja auratyyppien suhteesta esim. Niemelä 2008, 72. 34 Virmala ja Ruotsalainen 1972, 425. 35 Virmala & Ruotsalainen 1972, 183.

formaation jälkeen, jolloin papin ei tarvinnut enää yhtä usein olla paikalla kirkossa. Pappiloiden siirtämiseen johtivat uuden ajan alkupuolella lisäksi tulipalovaarasta johtuvat rakennusmääräykset.36 Toisinaan itse kirkkokin siirrettiin, kuten Urjalassa tapahtui 1800– luvun alussa, jolloin etäisyys kirkon ja pappilan välillä saattoi kasvaa huomattavasti.37 Myös Lammin pappilan lähistöllä sijaitsevasta Herpentin mäestä on Kotuksen nimiarkistossa keruutieto, jonka mukaan se olisi Lammin ensimmäisen kirkon paikka. Samasta mäestä on kuitenkin jo keskiaikainen maininta ”herra Pentin”, Lammin viimeisen katolisen kirkkoherran myllynpaikkana.38 Mäen arkeologinen tutkimus voisi tuoda lisävalaistusta sen käyttöhistoriaan.

ARKEOLOGINEN TUTKIMUS AUTTAA VILJELY- JA PUUTARHAHISTORIAN SELVITTÄMISESSÄ Peltoviljely periytyy Suomessa kivikauden lopulle tai viimeistään pronssikaudelle eli 3500–4000 vuoden taakse. Puutarhaviljelyn edelläkävijöitä olivat keskiajalla perustetut luostarit, joiden kautta monet uudet yrtit ja mausteet levisivät Suomeenkin. Historiallisten lähteiden perusteella tiedämme, että peltojen ohella pappiloihin kuului kaalimaa, joka myöhemmin tunnettiin myös ryytimaana. Pappiloissa viljeltiin erilaisia syötäviä lehti- ja juureskasveja sekä mauste- ja lääkekasveja. Pappiloiden puutarhoista ja hedelmäpuuistutuksista on hajanaisesti historiallista tietoa vasta 1600–luvun puolivälistä alkaen. Kruunun määräyksistä huolimatta monesta pappilasta puuttui tuolloin humalatarha, mutta eksoottisempiakin lajeja, kuten sitruunapuun kasvatusta tiedetään kokeillun. 1700–luvulla suomalaisissa pappiloissa kasvatettiin paikoin muun muassa pellavaa, humalaa, puna- ja mustaherukoita, karviaisia, kirsikkaa, luumua ja omenoita.39 Peltojen ja puutarhojen viljelykasveja ja yleensä ihmisten hyödyntämiä kasveja voidaan tutkia myös arkeologisesti, analysoimalla kaivauksilla otetuista maanäytteistä makrofossiileja eli 36 Gräslund Berg 2004, 55. 37 Esim. Ojanen 1989, 14, 23. 38 Salimäki 1967; DF 2163 (http://df.narc.fi/document/2163, viitattu 29.10.2018); Virmala ja Ruotsalainen 1972, 184. 39 Suolahti 1912, 141–159; Koskimies ja Knuuttila 2007, 53–55; Alanko 2018, 185–200.

hiiltyneitä kasvinosia ja siemeniä. Vanajan pappilan pihan maanäytteistä on tehty makrofossiilianalyysi, jossa esiin seulotuista aineksesta mielenkiintoisimpia ovat emmervehnän jyvä sekä keltamon ja hullukaalin siemenet. Emmer on yksi varhaisimmista viljakasveista, jonka viljely periytyy esihistorialliselle ajalle. Se ei ole yhtä satoisa kuin nykyvehnä, mutta menestyy vähäravinteisessakin maassa, eikä ole arka kasvitaudeille. Keltamoa ja hullukaalia on käytetty lääkekasveina.40 Hauhon pappilassa havaittiin inventoinnissa laajoja ja paksuja puutarhan terassirakennelmia, joiden rakentamisessa on paitsi siirretty vanhoja kulttuurikerroksia täyttömaaksi kivirakennelmien sisään, myös peitetty päärakennuksen vierustan kerrokset. Ennen 1900–lukua juuri puutarharakentaminen näyttääkin olleen yksi suurimmista arkeologisten kulttuurikerrosten sekoittumiseen vaikuttaneista tekijöistä.41 Viljely- ja puutarhatutkimukselle näyttäisi kuitenkin olevan aineksia Hämeenkin pappiloissa.

MITÄ PAPPILOIDEN ARKEOLOGINEN LÖYTÖMATERIAALI KERTOO? Koska pappiloiden historiallinen lähdeaineisto on keskiajan osalta erityisen puutteellinen, kaikilla tuolle aikakaudelle ajoitettavilla arkeologisilla löydöillä on merkitystä. Hämeen keskiaikainen löytöaineisto on toistaiseksi kaivausten vähäisyyden vuoksi niukkaa, mutta arkeologian ja metallinpaljastinharrastajien toimesta on jonkin verran saatu talteen myös vanhempaa löytöaineistoa. Tämänhetkisen vertailuaineiston perusteella näyttää siltä, että keskiaikainen tuontitavara ei ole yhtä monipuolista kuin etelä- ja lounaisrannikolla, poikkeuksena ehkä rahalöydöt. Vaikuttaisi kuitenkin luonnolliselta, että merikaupan reittien varrella sijaitsevien rannikkopappiloiden kontaktiverkosto olisi ulottunut laajemmalle Itämeren piiriin kuin sisämaassa. Eniten keskiaikaista ja uuden ajan alkupuolen löytöaineistoa on taltioitu Vanajan pappilatontilta. Löytöihin kuuluu muun muassa kivisavinen kannun pohjapala, joka on valmistettu Siegbur40 Lempiäinen 1998. 41 Pellinen 2013.

gissa, nykyisen Saksan länsiosassa 1300–luvun ja 1500–luvun alkupuolen välisenä aikana. Lasiesineistä keskiajalle ajoittuu palanen nauharuodepikaria, joka voidaan ajoittaa 1300–luvun lopulle tai 1400–luvun alkuun.42 Molemmat löytöryhmät, kivisavi – erityisesti Siegburgin tuotanto – ja lasipikarit ovat tyypillisiä keskiajan tuontilöytöjä, jotka kertovat alkoholijuomien kulutuksesta ja sosiaalisesta merkityksestä ennen kahvinjuonnin aikakautta. Osin ne saattavat myös liittyä pappiloiden toimintaan keskiajan majataloina. Janakkalan pappilatontin pohjoisosasta löytynyt keskiaikaisen hansakannun fragmentaarinen kansi on meillä harvinainen löytö, niitä on koko Suomesta vain kymmenkunta. Kannuja on löydetty sekä kirkollisista että maallisista yhteyksistä, mutta niiden käyttö on liittynyt enemmän maalliseen tai yksityiseen kulutukseen.43 Rahan käyttö yleistyi vähitellen keskiajan kuluessa. Vanajan pappilan rahankäytöstä kertovat keskiaikaiset brakteaatit eli vain toiselta puolelta lyödyt kolikot. Vanajan brakteaattilöydöt ovat valitettavasti sen verran huonokuntoisia, ettei niitä ole kyetty tarkemmin tunnistamaan ja ajoittamaan. 1500–luvulle ajoittuvat varmuudella jo useat rahalöydöt, joista voidaan mainita Kustaa Vaasan vuonna 1531 lyöttämä fyrk, tanskalainen klippinki vuosien 1518–1522 väliltä sekä Witten Gystrovissa vuonna 1528 lyöty kolikko.44 Janakkalan pappilan viereiseltä pellolta on löydetty joitakin myöhäiskeskiaikaisia rahoja, kuten tanskalainen hvid vuodelta 1448 sekä Sten Sture vanhemman (1480–1500) ja nuoremman (1512–1520) lyöttämän kolikot.45 Monet arkisista käyttöesineistä ja niiden jäännöksistä, kuten naulat ja puukonterät ovat tyypiltään niin pitkäikäisiä, että niiden tarkka ajoittaminen on hankalaa. Toisinaan esineistä on jäljellä niin pieni pala, että tunnistaminen ei tämän takia onnistu. Yksi harvoista ajoitettavista esinelöydöistä on nykyisen Vanajan pappilan päärakennuksen pohjoispuolelta löytynyt kirjan hela. Kirjojen helat ja sulkimet ovat löytöryhmä, joka liittyy usein juu42 Lampila 2010, esineet on tunnistanut dos. Georg Haggrén. Vanajan pappilan löydöt on lahjoitettu Turun yliopiston arkeologian oppiaineen kokoelmiin, mutta ne ovat toistaiseksi luetteloimatta. 43 KM 41040; prof. Visa Immosen sähköpostitiedonanto 11.10.2015 ja Immonen 2008, 12. 44 Lampila 2010; rahat on tunnistanut Museovirastossa Tuukka Talvio. 45 https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/mjreki/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1000023910, alakohteet KM 40227:1 ja KM 39975:1-2.

ri pappiloihin, koska pappissäädyltä vaadittiin lukutaitoa, jota ei kaikilla rälssin edustajillakaan ollut. Hela on todennäköisesti kuulunut Raamattuun tai muuhun uskonnolliseen kirjaan ja se voidaan muodon ja koristelun perusteella ajoittaa 1500–luvulle.46 Erikoisempi löytö on myös Janakkalan pappilan pellolta tavattu saksalaisen kultaguldenin paino, joka on ajoitettu 1500– luvulle.47 Samalta pellolta on löytynyt myös 1500-luvun alkuun ajoitettu hopeasormuksen kappale, mutta hieman kauempana sijaitsevan löytöpaikan vuoksi sitä ei voi suoraan yhdistää pappilaan.48 Myös uuden ajan löytöaineisto kertoo pappien kontakteista, joskin pappilalöytöjen kohdalla on aina muistettava myös niiden merkitys keskeisten liikenneväylien pysähdys- ja majoituspaikkoina. Hämeen pappiloista 1500–1700-lukujen löytöjä on runsaammin vasta Vanajan pappilasta, mutta niihin ei tässä yhteydessä syvennytä tarkemmin.49 Mainittakoon kuitenkin, että ikkunalasin käyttöönoton suhteen arkeologinen löytöaineisto ei ole ainakaan toistaiseksi muuttanut aikaisempaa käsitystä, jonka mukaan Hämeen pappiloihin alkoi tulla savutorvellisia ja lasi-ikkunallisia asumuksia vasta 1600–luvun puolenvälin jälkeen. Toisin kuin rannikon pappiloista50, varmasti tunnistettua keskiaikaista tai 1500–luvulle ajoittuvaa ikkunalasia ei ole toistaiseksi löytynyt, joskin Vanajan pappilasta on lasia sellaisista kerrostumista, että niiden keskiaikaisuutta ei voi sulkea pois. Sekä Vanajan että Janakkalan pappilan löytöaineisto kertoo siitä, mistä historialliset lähteet vaikenevat: Pappiloiden keskiaikaisesta sijainnista. Vanajan pappilatontilla on viimeistään 1400–luvun alkupuolella ollut varakas tila, todennäköisesti alun perin juuri pappila. On mahdollista, että pappila tai papin tilapäinen asumus on siirretty tänne näihin aikoihin kirkon viereltä, mutta todennäköisesti kyseessä on Vanajan seurakunnan ensimmäinen varsinainen pappila, johon ovat kuuluneet myös asiaankuuluvat tilukset. Janakkalan seurakuntaa on pidetty 1400–luvulla perus46 Helan on ajoittanut kirjallisen kulttuurin materiaalisiin jäännöksiin erikoistunut dos. Janne Harjula. 47 KM 40294:2. 48 Immonen 2015. 49 Vanajan pappilan keramiikka-aineistosta poimitun esimerkkikuvan (kuva 5) löytöjen tunnistusavusta ja ajoituksesta kiitän FT Kirsi Majantietä. 50 Vrt. Pellinen 2009, 16.

tettuna ja löytöjen valossa myös pappila olisi perustettu joskus 1400–luvun puolivälin jälkeen. (Kuvat 4 ja 5)

PAPPILOIDEN SUHDE VANHEMPAAN ASUTUKSEEN Yksi tapa pohtia pappiloiden maiden alkuperää ja muodostamista, on tarkastella niitä rautakautisten löytöjen valossa. Jos oletamme, että pappila sijaitsee alkuperäisellä tontillaan, muodostettiinko se asumattomalle paikalle vai oliko alueella jo ollut varhaisempaa asutusta tai muuta käyttöä? Selvä rautakautinen asutusvaihe näyttäisi olevan ainakin Hollolan, Pälkäneen ja Vanajan pappilatonteilla. Hollolan pappila sijaitsee aivan rautakautisen asuinpaikka-alueen vieressä, joka ulottuu vanhan pappilan pihamaalle asti.51 Pälkäneen pappilan pihapiiristä tutkitun 1300– luvulle ajoittuvan lieden läheltä sekä laajemmalta alueelta tontin ympäristöstä on löytynyt rautakaudelle tyypillistä keramiikkaa.52 Vanajan vanhan seurakunnan alueella tunnettuja rautakautisia muinaisjäännöksiä on erityisesti keskiaikaisen kirkon ympäristössä (ns. Imatran Voiman kalmistot). Aivan Vanajan pappilan pihapiirin välittömässä läheisyydessä, vanhan miespihan ja pohjoisen peltoalueen välissä sijaitsee kuitenkin kaksi röykkiötä, jotka lienevät alun perin polttokalmistoja, vaikka niiden pintakerroksista on myös uudempia löytöjä, kuten 1500–luvun raha. Muutama rautakautinen esine on löytynyt myös tontin pohjoispuoliselta pellolta. 53 Toisena ryhmänä voidaan mainita pappilat, joiden tonttimaiden läheltä tai vanhoilta kotipelloilta on rautakautisia muinaisjäännöksiä tai irtolöytöjä, vaikka itse tonttimailta ei niitä toistaiseksi tunnetakaan. Tähän ryhmään kuuluu enemmistö vanhan Hämeenseudun keskiajalle periytyvistä pappilanpaikoista: Hattula, Hauho, Janakkala, Jämsä, Padasjoki, Sääksmäki, Sysmä ja Urjala. Näistä Hattulan, Hauhon, Jämsän, Sysmän ja Urjalan tapauksissa 51 Pellinen 2014. 52 Adel 2007. 53 www.kyppi.fi hakuehdoilla Hämeenlinna ja rautakausi, kartografisessa tarkastelussa https://kartta.museoverkko.fi/ sekä Lampila 2010 ja Pellinen 2013.

pappiloiden lähistöllä (korkeintaan 400 metrin päässä) sijaitsee rautakautinen kalmisto eli hautapaikka. Janakkalan pappilan itä- ja kaakkoispuolen pellolta sekä Padasjoen pappilan länsipuoliselta pellolta on viime vuosina löydetty useita rautakautisia esineitä, jotka voivat olla peräisin tuhoutuneista kalmistoista. Sääksmäen pappilan lähistöltä on tavattu rautakautiseen ja keskiaikaiseen asuinpaikkaan liittyviä löytöjä ja maakerrostumia, mutta pappilasta luoteeseen sijaitsee löytörikas Rapolanharju monine muinaisjäännöksineen.54 Lammin pappila on perustettu alueelle jossa on pitäjän toinen Linnamäki–nimisistä mahdollisista muinaislinnoista, toinen on lähellä Lammin keskiaikaista kivikirkkoa. Vaikka alueelta ei tunneta rautakautisia löytöjä, tämä todennäköisesti johtuu vain tutkimuksen puutteesta.55 Lounais-Hämeen Tammela on maantieteellisesti etäällä Hämeen vanhasta ydinalueesta, ja tilanne rautakautisten kiinteiden muinaisjäännösten suhteen on täällä oleellisesti heikompi. Useimmat rautakautiset löydöt ovatkin irtolöytöjä. Kuitenkin yksi tai kaksi rautakautista kalmistoa on sijainnut juuri Pyhäjärven pohjoisrannalla, jossa pappila ja kirkkokin sijaitsevat. Entisen pappilan mailta ei kuitenkaan tunneta rautakautisia muinaisjäännöksiä tai irtolöytöjä.56 Akaan pappila sijaitsee sekä kaukana kirkolta että rautakautisista muinaisjäännöksistä. Myöskään Iitin pappilan lähistöltä ei tunneta rautakautta. Nykyään Varsinais-Suomeen kuuluvan Someron kirkonympäristö ei nykytietojen valossa lainkaan periydy rautakauteen.57 Muinaisjäännösten levintää tarkasteltaessa on aina otettava huomioon vääristymä, jonka aiheuttaa tietyille alueille muun muassa maankäyttösyistä keskittynyt arkeologinen tutkimus. Edellä esitetyn perusteella voidaan kuitenkin sanoa, että vaikka Hämeen pappilat eivät aina sijaitse vanhimman, rautakauteen periytyvän kyläasutuksen ydinalueella, niillä näyttää kuitenkin olevan yhteys rautakautisiin muinaisjäännöksiin ja löytöihin. Onkin luontevaa ajatella, että seurakunnan perustamisvaiheessa vanhojen kylien ydinalueille ei enää saatu lohkottua sopivaa pappilaa, 54 kartografinen tarkastelu https://kartta.museoverkko.fi/. 55 Lammi, Linnamäki (Biologinen asema) www.kyppi.fi. 56 www.kyppi.fi hakuehdoilla Tammela ja rautakausi, kartografisessa tarkastelussa https://kartta.museoverkko.fi/. 57 kartografinen tarkastelu https://kartta.museoverkko.fi/.

KUVA 4. Keskiaikaista löytöaineistoa Hämeenlinnan Vanajan ja Janakkalan pappiloista. Vasemmalla Vanajan pappilatontilta löydettyjen muototiilien kappaleet. Oikealla ylinnä 1500-luvun tyyppinen kirjan hela Vanajan pappilatontilta, keskellä oik. hansakannun kannen kappale Janakkalan pappilatontilta ja alinna saksalaisen kivisavikannun pohjan pala Vanajasta. Kuvat H.-M. Pellinen, hansakannu Reijo Hyvönen.

vaan sellaiseksi piti joko raivata uudistila tai ottaa käyttöön hieman syrjäisempi ja välillä ehkä jo autioitunutkin tila. Historioitsijat ovat toisinaan esittäneet käsityksiään pappilanpaikkojen esikristillisistä taustoista. Eero Mäntylä arvelee, että Hattulan Pappilanniemi olisi Mierolan kylän vanha uhrilehto, joka olisi takavarikoitu kirkon haltuun jo 1200–luvulla. Myös Lammin pitäjän historian ensimmäisessä osassa vilahtaa taustalla ollut käsitys, jonka mukaan ”usein pappilat perustettiin pakanuudenaikaisille uhripaikoille, koska ne olivat yhteismaata jo entuudestaan, ja kristillinen kirkko voi ottaa ne haltuunsa kenenkään esittämättä omistusvaatimuksia niihin”. Tosin Lammin kohdalla paikallishistorian kirjoittajat eivät usko tähän käsitykseen, koska pappilan alueelta ei tunneta esimerkiksi hiisi-tarinoita. Sen sijaan he olettavat Linnamäen vuoksi pappilan alueen

KUVA 5. Kaksi erikoisempaa uuden ajan keramiikkalöytöä Vanajan pappilan tontilta. Yllä pienen kulhon kahva ja alempana todennäköisesti pala suuosastaan nelikulmaisesta kolmijalkaisesta astiasta. Molemmat ovat Suomessa harvinaisia löytöjä ajoittunevat 1600–luvulle. Kuva H.-M. Pellinen.

olleen yhteismaata puolustustarkoituksessa. Ajatus yhteismaan antamisesta pappilan käyttöön on varmasti luonteva, mutta pappilat, joihin liittyy rautakautisia asuinpaikkalöytöjä tai yleensä asuinpaikan lähellä sijainnut kalmisto voidaan paremmin perustein selittää yksinkertaisesti vanhoiksi, rautakauteen periytyviksi tiloiksi. Uhrilehdot ovat osoittautuneet arkeologisesti hyvin hankalasti löydettäviksi, koska niistä ei jää vastaavia helposti havaittavia jäännöksiä kuin asuinpaikoista ja kalmistoista. Lisäksi monet uhrilöydöiksi tulkituista esineistä ovat yksittäisiä, eivätkä muodosta useita löytöjä käsittäviä uhripaikkakokonaisuuksia. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hiisi-nimisiltä paikoilta ei Suomessa myöskään tunneta rautakautisia löytöjä.

LOPPUKATSAUS

KIITOKSET

Hämeen pappilat – kuten vanha asutus yleensäkin – sijaitsevat järvien rannoilla, vanhojen vesireittien varsilla. Tonttimaat ovat usein sijainneet topografisesti rajatuilla, hiekka- tai moreenipohjaisilla mäkialueella. Rautakautiseen asutukseen verrattuna pappilat ovat yleensä olleet niiden tuntumassa, mutta eivät välttämättä keskusalueilla, minkä voi katsoa heijastavat niiden alueen kantakyliä tai -taloja myöhäisempää perustamisajankohtaa. Tämä on vaikuttanut juuri Hämeessä niiden sijaintiin siinä määrin, että pappila on voitu joutua perustamaan melko kauaskin kirkosta, jotta sille on saatu tarvittava määrä peltoja, niittyjä, metsiä, kalavesiä ja ehkä oma vesimyllykin.

Hämeen pappilainventoinnit ja tämän artikkelin tekivät mahdolliseksi Suomen kulttuurirahaston Kanta-Hämeen ja PäijätHämeen rahastojen myöntämät apurahat.

Pappiloiden rakennuskantaa on säädelty laeilla, mutta tämän lisäksi varakkaat kirkkoherrat ovat saattaneet itse rakentaa pappilaan lisärakennuksia, kuten holvattuja kivikellareita. Hämeen pappiloissa kivikellareita on ryhdytty rakentamaan vasta 1500– luvulla, joten kivirakentaminen ajoittuu niissä suunnilleen samanaikaiseksi tai myöhäisemmäksi kuin Hämeen keskiaikaisten kivikirkkojen rakentaminen.

Lahden kaupunginmuseo Poutiainen, Hannu, Sysmän pappilan rauniot. Arkeologinen koekaivaus. Lahden kaupunginmuseo, Päijät-Hämeen maakuntamuseo, 2001.

Tähänastiset havainnot ovat osoittaneet, että Hämeen keskiaikaiset pappilatontit ovat paikannettavissa ja tutkittavissa arkeologisin menetelmin. Parhaassa tapauksessa rakennusjäännökset voivat kertoa pappilan rakennustyypeistä, esinelöydöt puolestaan tarkemmasta käyttövaiheesta, varallisuudesta ja kontakteista. Keskiaikaisista pappiloistamme varmimmin ovat arkeologisesti tavoitettavissa ne, joiden sijainnista kertovat myös keskiaikaiset asiakirjat, jolloin tutkimus voidaan kohdistaa oikeille alueille. Tällaisia paikkoja Hämeessä ovat varmuudella Lammin ja Hattulan pappilat, joiden alueista ja rajoista on säilynyt dokumentteja jo 1400–luvulta. Myös edelleen asuttujen pappilanpaikkojen alueilla ja ympäristössä on saattanut säilyä vanhempia rakenteita ja kulttuurikerrostumia. Toisinaan pelkän arkeologisen aineiston perusteellakin voidaan puoltaa pappilan keskiaikaista muodostamista, kuten on laita Vanajan ja Janakkalan pappiloiden tapauksessa.

Pellinen, Hanna-Maria, Kanta-Hämeen keskiaikaiset pappilat. Hattulan, Hauhon, Janakkalan, Lammi, Tammelan ja Vanajan sekä Urjalan pappilatonttien inventointi 24.7.–20.11.2012. Turun yliopiston arkeologian oppiaineen arkisto, 2013a.

ARKISTOLÄHTEET Kotimaisten kielten keskus Paikannimiarkisto Lammi, Herpentti, kerääjä Tuulikki Salimäki 1967

Turun yliopisto Lempiäinen, Terttu, Vanajan vanhan pappilan kasvimakrofossiilitutkimus. Tutkimusraportti. Biodiversiteettiyksikkö, 1998.

Pellinen, Hanna-Maria, Päijät-Hämeen keskiaikaiset pappilat. Turun yliopiston arkeologian oppiaineen arkisto, 2014. Uotila, Kari, Lounais-Suomen holvattujen kellareiden rakennusarkeologiset ajoittamismenetelmät. Sivuainetutkielma, Turun yliopisto, Humanistinen tiedekunta, Kulttuurientutkimuksen laitos, arkeologia, 1988. Kirjallisuus Aaltonen, Esko, Someron historia 1. Forssa, 1949. Adel, Vadim, ’Löytöjä Pälkäneen pappilan pihasta’, Pirkan maan alta 8. Arkeologisia tutkimuksia (2007), 32–38.

Alanko, Teija, Malva ja mulperi. Poimintoja entisajan puutarhoista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 2018.

Kerkkonen, Veikko, Janakkalan historia. Janakkalan kunta: Helsinki 1976.

Arajärvi, Kirsti, Urjalan historia I. Itsenäisen seurakunnan synnystä kunnalliselämän alkuun n. 1590–1860. Urjalan kunta: Tampere, 1973.

Koskimies, Tiina ja Maarit Knuuttila, Pappilan puutarhassa. Kasveja ja kulttuurihistoriaa. Kustannus Oy Arkki: Hämeenlinna, 2007.

Gräslund Berg, Elisabeth, Till prästens bruk och nytta. Jord till prästgårdar i Sverige under medeltid och tidigmodern tid. Meddelande 128, Kulturgeografiska institutionen, Stockholms Universitet: Stockholm, 2004.

Koukkula, Tuomo, ’Pälkäneen historia 1500-luvulta 1860luvulle’. Teoksessa Nissilä, Veijo (toim.), Pälkäneen historia. Pälkäneen kunta: Pälkäne, 1972, 231–612.

Halila, Aimo, Iitin historia. Helsinki, 1939.

Kuusi, Sakari, Hollolan pitäjän historia. Muinaisuuden hämärästä kunnallisen elämän alkuun 1860–luvulle. II yhdistetty ja korjattu painos, Hollolan kunta: Hollola, 1980.

Hiekkanen, Markus, Suomen kivikirkot keskiajalla. Otava: Keuruu, 2003. Hiekkanen, Markus, ’Suomeen perustetut seurakunnat ja kappeliseurakunnat’. Teoksessa Haapala, Pertti (toim.), Suomen historian kartasto. Karttakeskus: Jyväskylä, 2007a, 64–65. Hiekkanen, Markus, Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1117, Suomalaisen Kirjallisuuden seura: Helsinki, 2007b. Immonen, Visa, ’Kirkollisen ja maallisen rajapinnalla: Suuntaviivoja Suomen myöhäiskeskiajan metallisten liturgiaesineiden ja visuaalisen kulttuurin tutkimukseen’, SKAS 1/2008, 3-15. Immonen, Visa, ’Laajentuva keskiajan visuaalinen maailma – viisi uutta jalometallilöytöä Suomesta’, Tahiti – Taidehistoria tieteenä 2/2015. (Verkkojulkaisuna: http://tahiti.fi/02-2015/ kentalta-ja-arkistosta/laajentuva-keskiajan-visuaalinen-maailma-%E2%80%93-viisi-uutta-jalometalliloytoa-suomesta/) Jutikkala, Eino, Sääksmäen pitäjän historia I. Sääksmäen kunta: Sääksmäki, 1934. Jutikkala, Eino, Hämeen historia 2:2. Noin vuodesta 1540 vuoteen 1721. Hämeen heimoliitto: Hämeenlinna, 1960. Juwelius, Einar W, Sysmän pitäjän historia I–II. Aika 1800–luvun puoliväliin. Lahti, 1927.

Lampila, Martti, Vanhan pappilan pihalla. Mitä täällä oikein on tapahtunutkaan? Kirjoittajan omakustanne, ei painopaikkatietoja, 2010. Mikkola, Esa, ’Mikkelin Orijärven muinaispellot’. Teoksessa Hirvilammi, Juha (toim.), Varhainen viljely Suomessa. Suomen maatalousmuseo Sarka: Loimaa, 2010, 20–33. Mäkelä-Alitalo, Anneli & Miettinen, Tiina. Hauhon historia II. Hauho-Seura: Porvoo, 2009. Mäntylä, Eero, Hattulan historia. Hattulan kunta: Hämeenlinna, 1976. Niemelä, Jari, Talonpoika toimessaan. Suomen maatalouden historia. Tietolipas 225, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 2008. Ojanen, Eero, Ristin tiellä 750 vuotta. Hattulan seurakunnan historia. Hattulan seurakunta: Hämeenlinna, 1999. Ojanen, Eeva, Tammelan seurakunnan historia. Tammelan seurakunta: Tammela, 1973. Ojanen, Eeva, Urjalan seurakunnan historia. Urjalan seurakunta: Urjala, 1989. Palm, Jukka ja Pellinen, Hanna-Maria, ’Historiallisen ajan maaseutuarkeologiaa Pernajassa’, Muinaistutkija 3/2002, 29–46. 39

Palmroth, Wilhelm, Kertomus Hauhon seurakunnan vaiheista. Muistojulkaisu 600 vuotisjuhlaa varten, 2. näköispainos, Hauhon seurakunta: Orivesi, 2007. Palola, Ari-Pekka, ’Yleiskatsaus Suomen keskiaikaisten seurakuntien perustamisajankohdista’, Faravid XVIII-XIX (1996), 67–104. Pellinen, Hanna-Maria, Matka Mikael Agricolan aikaan. Resa till Mikael Agricolas tid. Pernajan kunta: Kaarina, 2009. Pellinen, Hanna-Maria, ’Lammin Iso-Pappila arkeologisena tutkimuskohteena’, Lammin kotiseutulehti nro 46 (2013b), 10–12. Pellinen, Hanna-Maria, ’Pappilan ja kirkkorakennuksen suhde Suomessa keskiajalla ja uuden ajan alussa’, Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 105 (2015), 15–38. Pulkkila, Uuno, Padasjoen historia I-II. Padasjoen kunta, Jyväskylä, 1947. Pänkäläinen Martti, Lammin pitäjän historia II. Vuodet 1808–1917. Lammin kunta, Jyväskylä, 2001. Remmer, Christina, Prästgårdar på Åland: Byggadshistoriska studier. Skriftserien Åland nr 14, Föreningen Ålands Vänner: Mariehamn, 1986. Ruohonen, Juha, ’Kirkollisen kulttuurin alkulähteillä. Kaarinan Ravattulan varhaiskeskiaikainen kirkko ja kirkkomaa’. Historiallinen Aikakauskirja 4/2013, 433–440. Salminen, Tapio, ’Kirkollinen organisaatio ja maallinen valta keskiajan Hämeessä ja Satakunnassa’. Teoksessa Linder, Saloniemi & Krözl (toim.), Ristin ja Olavin kansaa. Keskiajan usko ja kirkko Hämeessä ja Satakunnassa. Tampereen museoiden julkaisuja 55: Tampere, 2000, 43–50. Sappinen, Eero, Pohjois-Pohjanmaan maaseutupappiloiden rakennukset 1600-luvun lopulla. Kansatieteellinen arkisto 34, Suomen muinaismuistoyhdistys: Helsinki, 1985. 40

Suolahti, Gunnar, Suomen pappilat 1700-luvulla. WSOY: Porvoo, 1912. Suvanto, Seppo, Akaan historia. Toijala – Kylmäkoski –Viiala. Ensimmäinen osa. Vammala, 1954a. Suvanto, Seppo, ’Suur-Jämsän keskiaika’. Teoksessa Virkkala, K. (toim), Suur-Jämsän historia I, Forssa, 1954b. Suvanto, Seppo, ’Vanajan keskiaika’, Teoksessa Y.S. Koskimies, Lampinen, Pekka, Vanajan historia I. Wanaja-seuran julkaisuja XX, Wanaja-Seura: Hämeenlinna, 1976, 115–234. Suvanto, Seppo, ’Ruotsin vallan aika’. Teoksessa Sarvas, Anja (toim.) Kalvolan historia I. Kalvolan kunta: Hämeenlinna, 1992. Virmala, Anja ja Pirjo Ruotsalainen, Lammin pitäjän historia I. Lammin kunta: Hämeenlinna, 1972. Verkkolähteet Diplomatarium Fennicum (DF) –tietokanta, df.narc.fi Museoverkko, Museoviraston ylläpitämä karttasivusto, https://kartta.museoverkko.fi/ Kulttuuriympäristön palveluikkuna, Museoviraston ylläpitämä tietokanta arkeologisista kohteista ja löydöistä, https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/portti/read/asp/default.aspx

ARX TAVASTICA 41

TUULA HOCKMAN

ÅKE JÖRANINPOIKA TOTT – HÄMEEN HERRA JA USKOLLINEN RITARI Åke Jöraninpoika Tott oli Hämeen linnanherrana vuodesta 1508 vuoteen 1520. Tänä aikana Ruotsin valtakunnan johto vaihtui: valtionhoitaja Svante Niilonpojan kuoltua vuonna 1512 häntä seurasi hänen poikansa Sten Sture nuorempi. Ruotsi kuului edelleen vuonna 1397 perustettuun Pohjoismaiseen unioniin eli Kalmarin unioniin, jolla olisi kuulunut olla yksi yhteinen hallitsija, Tanskan kuningas. Ruotsi oli kuitenkin unionista erillään aina Kaarle Knuutinpojan ajoista alkaen1 ja edelleen Sten Sture vanhemman valtionhoitajakaudella ja hänen kuoltuaan ensin Svante Niilonpojan ja sitten Sten Sture nuoremman valtionhoitajakaudella2. Unioni palautui lyhyiksi ajoiksi useaan kertaan. Siten Ruotsi oli vuodesta 1497 alkaen Tanskan kuningas Hannun alaisena. Kun hänet oli vuonna 1501 syrjäytetty, aloitti Tanska painostuksen unionin palauttamiseksi. Vuosi toisensa jälkeen Tanskan kaapparit tekivät sekä Ruotsin että Suomen rannikolla ryöstö- ja hävitysretkiä, jotka jatkuivat, kun Kristian II seurasi isäänsä Tanskan kuninkaana vuonna 1513. Hyökkäykset yltyivät entisestään vuonna 1517 ja avoin sota Tanskan ja Ruotsin välillä puhkesi syksyllä 1519. Hämeen linnanherra osallistui sotaponnistuksiin. Tässä artikkelissa käsitellään Åke Jöraninpojan toimintaa näinä sotaisina vuosina, joina hän taisteli ruotsalaisten valtionhoitajien rinnalla ja tuki Sten Sture nuoremman kuoltua vuonna 1520 valtionhoitajan leskeä Kristina Gyllenstiernaa. Uskollisuus koitui Åke 1 Ruotsi oli Kalmarin unionista erillään Kaarle Knuutinpojan kuninkuuskausina 1448–1457, 1464–1465 ja 1467–1470. 2 Sten Sture vanhempi oli Ruotsin valtionhoitajana 1470–1497, 1501–1503, Svante Niilonpoika 1504–1512 ja Sten Sture nuorempi 1512–1520.

Jöraninpojan kohtaloksi. Kristian II:n määräyksestä hänet mestattiin Hämeen linnassa 28. marraskuuta 1520.

HÄMEEN LINNANHERRA Hämeen linna ja lääni saivat uuden linnanherran, Tott-sukuisen Åke Jöraninpojan, vuoden 1508 alussa. Linnan ja läänin edellinen haltija Ingeborg Åkentytär Tott oli kuollut vuoden 1507 lopussa Hämeessä, joko Hämeen linnassa tai omistamassaan Vesunnan kartanossa. Hänen kuolemastaan kerrotaan Ruotsin valtionhoitajalle Svante Niilonpojalle Turusta 18. joulukuuta 1507 lähetetyssä kirjeessä.3 Päätös Hämeen linnan läänittämisestä tehtiin kuukautta myöhemmin eli tammikuun lopulla. Valtionhoitaja Svante Niilonpoika on niin pian kuin mahdollista, tammikuun lopulla, lähettänyt viestin Hämeen linnan voudille ja siellä oleville asemiehilleen ja kertonut, että hän yhdessä Ture Jönsinpojan (Tre rosor), Sten Kristianinpojan (Oxenstierna), Åke Hansinpojan (Tott) ja Åke Jöraninpojan (Tott) kanssa oli päättänyt valinnasta.4 3 Didrik Hansson Svante Niilonpojalle, Turku 18.12.1507. DF 5297. 4 Svante Niilonpoika Hämeen linnan vouti Olof Gregerinpojalle ja linnan soineille, Ettak?, s.d. Kirjeestä puuttuu päiväys. Diplomatarium Fennicum arvioi kirjeen laatimisajaksi helmikuun 1508, Svenskt Diplomatarium tammikuun 1508 lopun. Tammikuun loppu on todennäköisempi. DF 5311; SDHK 36403; Hockman 2006, 133.

Kuva 1. Sukutaulu Tottin suvusta.

Oikeus päättää läänityksistä ja linnoista, niiden slottsloveneista5, kuului kruunun edustajille, kuninkaalle tai valtionhoitajalle yhdessä vähintään neljän valtaneuvoksen kanssa.6 Linnanhaltijan kuollessa läänitys ja linna palasivat kruunulle ja se joko jäi kruunulle tai läänitettiin uudelleen, kuten tässä tapauksessa. Tässä luovutustilanteessa linnan henkilökunnan uskollisuus oli tärkeä. Svante Niilonpoika kiittääkin toisessa, ilmeisesti helmikuussa 1508 Hämeen linnaan lähettämässään kirjeessä linnan väkeä siitä, että nämä ”olivat pitäneet Hämeen linnan slottslovenin hänen ja Ruotsin kruunun nimissä”.7 Ilmaisu on muodollinen ja toistuu asiakirjoissa linnojen johdon vaihtuessa, mutta Ruotsin ja Tanskan hallitsijoiden välisessä kireässä tilanteessa linnanväen uskollisuudella oli todella merkitystä.

Tott-suvun merkittävä asema Ruotsissa näkyy tässä lääninhaltijan vaalissa. Olivathan kaikki Hämeen linnan hallinnasta päättämässä olleet miehet Ingeborg Åkentyttären perillisiä.8 Tott-suku olikin yksi vahvimmista suvuista 1460-luvulta alkaen aina keskiajan loppuun.

TOTT-SUVUN PERINTÖ

Linnan ja läänin siirtyminen Åke Jöraninpojalle siis tapahtui muodollisesti oikein. Kruunun linnat ja läänit eivät olleet perinnöllisiä, mutta käytännössä suvuilla oli paljonkin vaikutusvaltaa.

Tott-suvulla on poikkeuksellinen asema koko Pohjoismaiden keskiajan historiassa. Alexandra Skoglund on jo vuonna 1907 ilmestyneessä väitöskirjassaan De yngre Axelssönernas förbindelse med Sverige 1441–1487 selvittänyt Axelinpoikien yhteyksiä ja toimintaa erityisesti emämaassa Ruotsissa. Aina vuonna 1397 solmitun Kalmarin unionin alusta alkaen oli muodostunut avioliittojen

5 Slottsloven on alunperin tarkoittanut niitä lupauksia, joita linnan haltija on antanut hallitsijalle. Sittemmin se alkoi tarkoittaa myös linnan hallintaa ja päällikkyyttä. 6 Esim. Rosen 1971, 224. 7 Svante Niilonpoika Hämeen linnan soineille. Tukholma (s.d.) 1508. DF 5312.

8 Sten Sturella ja Ingeborgilla ei ollut omia yhteisiä lapsia, ja koska kummankin vanhemmat olivat kuolleet, olivat Ingeborgin perijöitä hänen sisaruksensa ja heidän lapsensa. Koska Åke Axelinpoika oli ollut naimisissa ainoastaan Märta Bengtintyttären kanssa, olivat kaikki täyssisaruksia. Ingeborgin perijöitä oli kaikkiaan kuusi. Ks. tarkemmin Hockman 2006, 147–149.

myötä lukuisia sukulaisuussuhteita tanskalaisten ja ruotsalaisten ylimyssukujen välille. Suhteille oli ominaista, että tanskalaiset olivat vahvempi osapuoli. Nimenomaan tanskalaiset onnistuivat avioliittojen myötä hankkimaan maaomaisuutta ja sen myötä vaikutusvaltaa Ruotsista. Näin tekivät myös Tott-suvun jäsenet.9 Tott-suvun alkuperäinen toiminta-alue oli Tanskassa, missä muun muassa Åke Axelinpoika10 toimi Varbergin linnanherrana. Yhdeksän Axelinpojan voimin suvun toiminta-alue laajeni. Taloudellista toimintaa hoitamaan ja laajentamaan ryhtyi Olof Axelinpoika. Hän laajensi suvun toiminta-aluetta myös läänitysten osalta ja oli muun muassa Gotlannin lääninherrana 1449–1464.11 Vuonna 1466 solmittiin kolme avioliittoa, jotka edelleen vahvistivat Tott-suvun asemaa Ruotsissa ja Suomessa. Syyskuun 21. päivänä 1466 vihittiin Nyköpingin linnassa Kaarle Knuutinpojan (Bonde) tytär Magdalena ja Ivar Axelinpoika (Tott) sekä Ivar Axelinpojan tytär Beata hänen edellisestä avioliitostaan ja Arvid Trolle, joka pitkään oli toiminut Kaarle Knuutinpojan rinnalla. Vuonna 1466 tai 1467 solmittiin Ingeborg Åkentyttären (Tott) ja Sten Sture vanhemman avioliitto. Jo vuoden 1452 tienoilla oli Erik Axelinpoika Tott solminut avioliiton Elin Gustavintyttären (Sture) kanssa. 12 (Sukutaulu Tottin suvusta) Erik Axelinpojan ajoista alkaen oli Tott-suku pitänyt useita Suomen linnoja hallussaan. Erik Axelinpoika itse kuului Hämeen linnanherroihin saatuaan linnan läänitykseksi viimeistään vuonna 1460. Hän toimi kuitenkin eniten Viipurin linnassa, jossa hän teki kuuluisat rakennustyönsä, laajensi linnaa ja rakennutti muurin Viipurin kaupungin ympäri. Olavinlinnan rakentamisen hän aloitti vuonna 1497. Erik Axelinpoika sijoitti Hämeen linnaa johtamaan Knut Possen.13 Åke Jöraninpojan Hämeen linna -kauden aikaan Suomessa oli linnanherrana myös Tönne Erikinpoika (Tott). Hän oli viimeis9 Lindqvist & Ågren 1903, 5. 10 Åke Axelinpoika, s. n. 1405, k. n. 1.5.1477. ÄSF 3:1, 276. 11 Olof Axelinpoika, s. n. 1400, k. 16.9.1464. ÄSF 3:1, 274–275. 12 Hockman 2013, 147. 13 Knut Posse toimi vuosien 1495–1497 Venäjän sodan aikana Viipurissa. Torjuntavoitto venäläisistä Pyhän Andreaan päivänä 3. marraskuuta 1495 tuli kuuluisaksi Viipurin pamauksen nimellä.

tään vuodesta 1490 alkaen Raaseporin linnanherra, mutta luopui siitä, kun sai vuonna 1513 Erik Turenpoika Bielken kuoltua läänityksekseen Viipurin ja Olavinlinnan. Hämeessä toimi Hattulan kihlakunnantuomarina vielä yksi Tott, Åke Clausinpoika mainitaan tässä tehtävässä ensimmäisen kerran 1515. Hän oli samassa virassa vielä 1530, vuotta ennen 1531 tapahtunutta kuolemaansa.

INGEBORGIN PERINTÖ Ingeborg Åkentyttären läänityksenä oli ollut Hämeen linna vuodesta 1497 alkaen ja vuonna 1504 hänen puolisonsa Sten Sture vanhemman kuoleman jälkeen läänitykseen lisättiin myös Kokemäenkartanon ja Korsholman läänit sekä Vadsbon kihlakunta Ruotsissa.14 Åke Jöraninpoika sai läänikseen pelkästään Hämeen linnan ja läänin ja maksoi siitä kruunulle vuosittain 1000 markkaa. Sillä summalla olisi saanut hankittua yli 300 härkää tai 3000 paria kenkiä.15 Ingeborg ei ollut suorittanut lääneistään kruunulle mitään.16 Ingeborgin yksityinen omaisuus oli suuri. Yhdessä puolisonsa Sten Sture vanhemman kanssa hän oli omistanut huomattavan suuren maaomaisuuden, kaikkiaan yli tuhat eri kokoista tilaa.17 Näistä tunnetuimpia on Tukholmasta etelään sijaitseva Häringen tila Västerhaningen pitäjässä.18 Sen Åke Jöraninpoika on todennäköisesti perinyt tädiltään Ingeborgilta, samoin puolet Skälsnäsin tilasta Hultin pitäjässä. Skälsnäs sijaitsi Vadsbon kihlakunnassa, joka oli kuulunut Ingeborgin läänityksiin. 14 Styffe 1884, XVI; Hockman 2006, 115. 15 Hintatiedot: Lagerqvist & Nathorst-Böös 1985, 54. 16 Hammarström 1956, 235. 17 Puolisoiden keskinäisen sopimuksen mukaan Ingeborgille jäivät Sten Sturen kuoltua hänen omat perintö- ja huomenlahjatilansa sekä pariskunnan avioliittonsa aikana hankkimat tilat. Sten Sturen perintötilat menivät hänen sukulaisilleen. Kustaa Vaasa esitti myöhemmin vaatimuksia näihin tiloihin. Hockman 2006, 265, taulukko 7. 18 Häringen tilan Sten Sture ja Ingeborg hankkivat täydentämään Birgitta Olofsdotterilta (Tott) 1494 ostamaansa Hammerstan tilaa. Hammerstan ja Häringen hankinnan mutkikkaista vaiheista. Hockman 2006, 157–168.

Hämeen linnan lähellä Ingeborg oli omistanut Vesunnan kartanon ja siihen liittyneen Hattulan Valteen, jotka olivat tulleet Sten Sture vanhemman omistukseen 1498.19 On mahdollista, että ne siirtyivät Åke Jöraninpojalle Ingeborgin kuoltua. Hänellä on joka tapauksessa ollut omistuksessaan Vanajan Niemenpään tila, jonka hänen leskensä Märta Bengtintytär (Ulv) on myynyt vuonna 1523 Lepaan Björn Klaunpojalle.20 Ingeborgin kuoltua hänen perintönsä jaettiin kuuteen osaan. Omaisuuden arvoksi on Kustaa Vaasan aikana arvioitu 100.000 markkaa. Jokainen kuudesta perillisestä olisi Kustaa Vaasan kirjurin Rasmus Ludviginpojan muistiinpanojen mukaan saanut maatilojen lisäksi arvoesineitä, kultaa, hopeaa, tinaa, kuparia, rautaa, viljaa, voita, sianlihaa, muuta ruokatavaraa sekä taloustavaroita. Käteistä rahaa oli arvion mukaan ollut 30.000 markkaa. Yhden perillisen osuus siitä oli siten 5000 markkaa. Vuodelta 1545 on peräisin muistiinpano, jonka mukaan jokainen veljenosa on ollut suuruudeltaan 16.666 markkaa 5 äyriä ja 6 penninkiä. Åke Jöraninpoika sai vuonna 1486 edesmenneen isänsä Jöran Åkenpojan osuuden. 21 Ingeborgin irtain ja rahat olivat hänen kuolemansa jälkeen olleet odottamassa perinnön jakoa Hämeen linnassa vuosien 1508 ja 1509 vaihteeseen saakka. Tammikuun 1509 alussa Åke Jö19 Sten Sture ilmoittaa vastaanottaneensä Pentti Olavinpojan leskeltä Hattulan Valteen ja osuuden Vesunnasta. Turun linna 16. lokakuuta 1498. DF 4815. Tässä asiakirjassa Åke Jöraninpoika mainitaan ensimmäisen kerran; Aarre Läntisen mukaan Vesunnan isäntänä oli vuonna 1479 ollut Tavast-sukuun kuulunut Jeppe Pietarinpoika, joka lienee ollut sama henkilö kuin samanniminen Hämeen linnan vouti. Sittemmin tilan omisti Pentti Olavinpojan leski Margareeta. Hän joutui luovuttamaan Hattulan Valteen ja osuutensa Vesunnasta 16. lokakuuta (Läntinen ilmoittaa päiväykseksi 16. marraskuuta) 1498 Sten Sture vanhemmalle, jolle Pentti Olavinpoika oli joutunut velkaan. Valtionhoitajalta Vesunta siirtyi hänen puolisolleen Ingeborg Åkentyttärelle. Läntinen mainitsee myös Yläneen kartanoläänin kuuluneen noin vuodesta 1500 Sten Sturelle. Asiassa on kuitenkin Läntisen mukaan epävarmuustekijöitä, vaikka Kustaa Vaasa esittikin vaatimuksia kartanoon ja sen maihin sillä perusteella, että se olisi kuulunut Sten Sturelle. Läntinen 1981, mm- 25ff, 33ff, 44ff, 44–45, 50–59.; Hockman 2006, 187; Vesunnan omistus on esillä vielä 19.10.1518 päivätyssä asiakirjassa, jossa Pentti Olavinpojan leski Margareta toteaa luovuttaneensa Vallenperän ja Vesunnan tilat Sten Sturelle. DF 5963. 20 Märta Bengtintytär (Ulv) myy Vanajan Niemenpään tilan 400 markalla Lepaan Björn Klaunpojalle 4.7.1523. DF 6114. 21 RA. Kammararkivet. Arv och eget. Sten Stures jordebok (Ssjb) 1545, f. 75; Almquist 1917, 63–64; Söderberg 1977, 20–21; Hockman 2006, 148–149.

raninpoika on kirjoittanut Svante Nilssonille, että linnassa oli ollut hänen sinne tullessaan jonkin verran rahaa Ingeborgin fatabuurissa, joka mahdollisesti tarkoittaa linnan luoteissivussa ollutta niin kutsuttua fatabuuritornia. Tilan avaamiseen tarvittiin kaksi avainta, joista toinen oli Åke Jöraninpojalla, toinen Tönne Erikinpojalla. Kirjurin kamarissa oli ollut 2000 markkaa ja Åke oli maksanut soinien vaatteet ja syksyn palkan niistä rahoista.22

HÄMEEN LINNA JA HÄMEEN KIRKOT Åke Jöraninpoika rakennutti Hämeen linnaan lisää huonetilaa, kuten ennen häntä olivat tehneet Knut Posse ja Ingeborg Åkentytär. Knut Drake, jonka tutkimuksiin Hämeen linnan rakentamisajoitukset perustuvat, julkaisi tuloksensa väitöskirjassaan Die Bauherren der Burg Hämeenlinna im Mittelalter vuonna 1968. Hän on uusien tietojen ja tutkimustensa perusteella tarkentanut arvioita linnan rakennusajoista vuonna 2000.23 Näitä uusia ajoituksia pohtiessaan hän oli selvittänyt, keillä linnaa hallussaan pitäneillä oli tarpeeksi varallisuutta pystyäkseen rakennustöihin. Tällaisiin henkilöihin kuuluivat edellä mainitut Knut Posse ja Ingeborg Åkentytär sekä Åke Jöraninpoika. Knut Possen aikana linna olisi siten saanut toisen kerroksen. Ingeborg Åkentyttären ja Åke Jöraninpojan kaudella olisi valmistunut niin kutsuttu Kulmatornivaihe.24 Knut Draken päättely ei ole varmaa lähdetietoa, varsin mahdolliselta se kuitenkin vaikuttaa. Kaikkien kolmen edellä mainitun kiinnostus rakentamiseen näkyy Hämeen linnan lähialueilla, mis22 Åke Jöraninpoika Svante Niilonpojalle, Kronoborg 2.1.1509. DF 5360; Hockman 2015, 96. 23 Väitöskirjassaan Knut Drake on jakanut päälinnan seuraaviin rakennusvaiheisiin: Leirikastelli noin vuosilta 1260–1290, Harmaakivilinna noin 1270–1300, Kukkotorni noin 1350–1450, Tiililinna noin 1350–1450 ja kulmatornilinna. Drake 1968. 24 Knut Drake supisti uudessa määrittelyssään Hämeen linnan rakennusvaiheiden määrää. Rakennusvaiheet ja niiden toteuttajat ovat seuraavat: Harmaakivilinna Maunu Kasin aikana 1372–1390, Kukkotorni Valdemar Djäknin ja Bengt Lydekenpojan aikana 1410–1443, Tiililinna Knut Possen aikana 1472–1490 ja Kulmatornilinna Ingeborg Åkentyttären ja Åke Jöraninpojan aikana 1503–1520. Drake 2000, 209.

Possen vaakuna, mahdollisesti muistona tästä läheisen Sairialan kartanon omistajasta.26 Janakkalan kirkon länsipäädyssä on neljä Tott-vaakunaa, jotka on yhdistetty Erik Akselinpoikaan, Ivar Akselinpoikaan, Ingeborg Åkentyttäreen ja Åke Jöraninpoikaan. Markus Hiekkanen arvioi nimenomaan Åke Jöraninpojan halunneen korostaa sukunsa merkitystä kivivaakunoilla.27

Kuva 2. Ulv-vaakuna Hattulan Pyhän Ristin kirkossa.

sä seurakunta toisensa jälkeen sai kivikirkon aikaisemman puisen kirkon tilalle. Knut Possen kiinnostus seurakuntiin ja kirkkoihin näkyy muun muassa Hollolassa, minne kivikirkko rakennettiin Markus Hiekkasen mukaan 1495–1510. Kirkon sisustukseen on kuulunut puinen paneli, jossa ovat Posse- ja Sture-vaakunat. Hollolan kirkossa lienevät olleet myös ne Tott- ja Sture-sukujen lasimaalaukset, jotka Elias Brenner jäljensi 1700-luvulla.25 Markus Hiekkasen mukaan Tuuloksen kirkko rakennettiin 1510–1540 Knut Possen vuonna 1500 tapahtuneen kuoleman jälkeen. Kirkon sakariston ulkoseinässä on kuitenkin Knut 25 Drake 1978; Hirviluoto ym. 1983, 133, 136; Hiekkanen 2007, 296–301; Brenneristä myöhemmin tässä artikkelissa.

Hattulan Pyhän Ristin kirkko oli Markus Hiekkasen arvion mukaan rakennettu jo 1472–1490, mutta sinne on 1510-luvulla tehty uudet kalkkimaalaukset. Maalausten ajoittamisen perusta on piispa Arvid Kurjen piispuuskausi, sillä hänelle kuulunut Svärd-suvun vaakuna on maalattu kirkon itäseinään. Kurki oli piispana vuosina 1510–1522. Tott-suvun vaakunan eteläisessä pilaririvissä on katsottu viittaavan Åke Jöraninpoikaan, joka siis oli Hämeen linnanherrana 1508–1520. Vastaavalla kohdalla pohjoisessa pilaririvissä on Ulv-vaakuna (tillbakaseende ulv), joka Petterssonin mukaan viittaa Åke Jöraninpojan puolisoon, Märta Bengtintytär Ulviin. Koska avioliitto solmittiin vuonna 1513, on tämä vuosi Petterssonin mukaan aikaisin mahdollinen maalausten valmistumisaika. Pettersson määrittelee maalaustyön valmistuneen viimeistään vuonna 1516, koska katsoo unioniristiriitojen sen jälkeen tehneen ajat liian rauhattomiksi, jotta maalaustyötä olisi ollut mahdollista tehdä.28 Saman ajoituksen ovat sittemmin hyväksyneet Camilla Ahlström-Taavitsainen ja Anna Nilsén.29 Petterssonin päätelmä ei ole kovin vakuuttava, rakennettiinhan samaan aikaan kivikirkkoja muualla maassa. Tott-suvun vaakuna maalausten joukossa kuitenkin ajoittaa maalauksien toteuttamisajaksi viimeistään 1510-luvun. 26 Hiekkanen 2007, 344–347. 27 Markus Hiekkanen mainitsee, että näiden neljän vaakunan lisäksi on tietojen mukaan ollut yksi vaakuna runkohuoneen eteläseinässä. Laattaa säilytetään nyt kansallismuseossa. Hiekkanen 2007, 305; Hockman 2015, 97. 28 Tott- ja Ulv-vaakunoiden järjestys on päinvastainen kuin yleensä allianssivaakunoiden. Ne eivät myöskään allianssivaakunoiden tapaan kallistu toisiaan vastaan, vaan samaan suuntaan, oikealle. Pettersson 1982, 209–213, 215; Nilsén, 236. Hattulan Pyhän Ristin kirkossa on maalausten joukossa myös Lepaa-suvun vaakuna, Stiernkors-vaakuna, jonka tunnistaminen ei ole täysin varma sekä yksi tunnistamaton vaakuna. Pettersson 1982, 99; Hockman 1988, 36–38. 29 Ahlström-Taavitsainen 1984, 66; Nilsen tosin tyytyy ajoittamaan maalaukset 1510-luvulle. Nilsén 1986, 22;

Maalausten suunnittelu on kuitenkin saattanut tapahtua aikaisemminkin. Suunnittelu on saatettu alkaa jo Ingeborg Tottin aikana, siis ennen hänen kuolemaansa vuonna 1507. Vaikka vaakunamaalaukset – viisi vaakunaa – kuuluvat samaan kuvastoon30, ei kaikkien kuvaston toteuttamiseen tarvittujen lahjoitusten ole ollut pakko tulla samanaikaisesti. Kuvaston suunnittelu olisi voitu aloittaa, jos Ingeborg Tottilta olisi saatu lahjoitus ja varoja olisi kertynyt lisää myöhemmin, Åke Jöraninpojan aikana. Ingeborg Åkentyttären testamenttia ei ole säilynyt, mutta on aivan mahdollista ja todennäköistäkin, että hän hartaan uskonnollisena ja kirkollisesta kulttuurista kiinnostuneena on tehnyt lahjoituksen myös Hattulan Pyhän Ristin kirkolle.

Kuva 3. Tott-vaakuna Hattulan Pyhän Ristin kirkossa.

VIHOLLISUUKSIA Åke Jöraninpojan läänityskauden alkaessa vuoden 1508 alussa Hämeessä oli vielä tuoreena muisto vuosien 1495–1497 Venäjän sodan aikaisesta hävitysretkestä. Sodan ratkaiseva taistelu oli käyty Viipurissa Pyhän Andreaan päivänä 30. marraskuuta 1495. Hävittyään taistelun venäläiset olivat vetäytyneet Novgorodiin, missä suuriruhtinas Iivana oli koko talven. Vuoden 1496 alussa venäläiset kuitenkin aloittivat hävitysretken, joka suuntautui ensin Karjalaan ja Savoon Olavinlinnan lähelle. Venäläiset joukot lähtivät liikkeelle Novgorodista tammikuun 17 päivänä ja ilmestyivät hävittämään Suomen rajaseutuja helmikuun alkupäivinä. Helmikuun 3. päivänä he kohtasivat Olavinlinnan avuksi matkalla olleen Knut Kaarlenpojan johtaman 70 (tai 100) huovin joukon. Syntyneessä taistelussa suuri osa huoveista kaatui. Ratsain liikkuneet venäläisjoukot hävittivät sen jälkeen Savoa ja Hämettä ja etenivät sisämaahan Hämeen linnan lähelle saakka. Kerrotaan, etteivät he säästäneet edes Hattulan Pyhän Ristin kirkkoa.31 Välirauha 30 Käytän sanaa maalauskuvasto yhteen kirkkoon toteutetusta maalausten kokonaisuudesta, jossa usein näkyy yhtenäinen suunnittelu. Ruotsalainen tutkija Anna Nilsén käyttää samalla tavoin ilmaisua målningssvit. Maalauskuvastosanaa eivät kaikki suomalaiset tutkijat ole ottaneet käyttöönsä. 31 Varhaisempi tutkimus on esittänyt, että venäläiset polttivat kirkon edustalla avoimessa suojassa olleet Pyhän Ristin tien puiset kuvat ja ristin. Tällaista Pyhän Ristin veistosryhmää ei kuitenkaan ilmeisesti ole kirkon edustalla ollut; Hockman 2006, 71; Suvanto 1952, 233–235; Hockman 1996, 76.

solmittiin Novgorodissa 3. maaliskuuta 1497. Rauhassa tunnustettiin edelleen vuonna 1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhan raja.32 Venäläiset vaativatkin jatkuvasti uutta rajankäyntiä. Useiden neuvottelujen jälkeen saatiin rajakokousta siirrettyä tuonnemmaksi. 33 Uhka idän suunnalta ei silti kokonaan väistynyt Åke Jöraninpojan lääninhaltijakaudella. Samaan aikaan tanskalaisten aiheuttama uhka muuttui vuosi vuodelta vakavammaksi. Tilannetta ja Suomen linnojen johdon suhtautumista kuvastelee Turun linnan päällikkönä toimineen Kristian Klaunpoika Hornin 30. marraskuuta 1517 valtionhoitaja Sten Sture nuoremmalle lähettämän kirjeen viesti. Hän kirjoittaa, että vihollinen (tanskalaiset) oli hävittänyt ja ryöstänyt Uudenmaan ja Turun saaristoa, että hyökkäystä Turkuun pelättiin jälleen, mutta samalla varauduttiin siihen, että venäläiset saattaisivat suunnata hävitysretken Pohjanmaalle. Myös Kokemäenkartanossa tuli varautua tähän.34 Tanskalaisten hyökkäykset rannikoilla jatkuivat. Varsinaista sotaretkeä Ruotsia vastaan on Kristian II – hallitsija oli vaihtunut Tanskassa vuonna 1513 – kuitenkin alkanut suunnitella vasta vuodesta 1516 alkaen – näin arvioi Pohjolan Pirhonen. 35 Toukokuun jälkipuoliskolla 1517 Tanskan 20 alusta käsittävä laivasto purjehti Kööpenhaminasta Ruotsiin. Miehistön lukumääräksi on arvioitu noin 4000 miestä. Tanskalaisten, juuttien, hävitysretket ulottuivat Ruotsin rannikkojen lisäksi myös Ahvenanmaalle, Varsinais-Suomen saaristoon, Uudellemaalle ja Viipurin lääniin. Krister Klaunpoika Horn odotti koko ajan tanskalaisten saapuvan Turkuun, mutta sekä Turku että Kastelholma säästyivät. Niiden puolustusta olikin vahvistettu. Myös Åke Jöraninpoika oli lähettänyt ratsumiehiään Hämeen linnasta Turkuun.36 32 Rauhan piti alkaa 25.3.1497 ja kestää kuusi vuotta. Hockman 2006, 72. 33 Syyskussa 1504 solmittiin parin vuoden neuvottelujen jälkeen jälleen välirauha Venäjän kanssa, nyt 20 vuodeksi. Venäjän suunnalta tulevaa vaaraa ei poistanut kokonaan myöskään maaliskuussa 1510 suuriruhtinaan kanssa solmittu 60-vuotinen rauha. Pohjolan-Pirhonen 1953, 20, 82. 34 Kristian Klaunpoika Horn Sten Sture nuoremmalle. Turun linna 30.11.1517. DF 5945. 35 Pohjolan-Pirhonen 1953, 80, 112. 36 Pohjolan-Pirhonen 1953, 139–140.

Syksyllä 1519 oli Kristian II:n ja Sten Sture nuoremman välisen taistelun ratkaisu oli edessä. Tanskan armeija eteni Ruotsin eteläisen maarajan yli uuden vuoden aikaan 1520. Hyökkäys eteni nopeasti. Tammikuun 19. tai 20. päivänä 1520 armeija oli edennyt Bogesundiin, missä Sten Sturen asevoimat olivat vastassa. Åsundenin järven jäällä Sten Sture haavoittui oikeaan jalkaan. Heikossa kunnossa hänet kuljetettiin Tukholmaan ja hän myös menehtyi vammoihinsa helmikuun 3. päivänä. Ruotsin armeija vetäytyi Tivedenin metsiin. Tanskalaiset seurasivat vetäytyvää armeijaa. Kynttilänpäivän iltana, helmikuun 1 päivänä 1520, ruotsalaiset joukot lyötiin uudelleen. Hyökkäys jatkui hävitysretkenä pohjoista kohti.37 Åsundenin taistelun jälkeen ruotsalaiset olivat ensin vetäytyneet pieniin ryhmiin jakautuneina, mutta huhtikuun alkuun tultaessa he kokoontuivat uudelleen ja alkoivat edetä kohti Uppsalaa, missä tanskalaisilla oli asemansa. Pitkänäperjantaina, 8. huhtikuuta, alkoi taistelu. Helge Pohjolan-Pirhonen kirjoitti hänelle ominaiseen kansallisromanttiseen sävyyn: ”Pitkänäperjantaina urhoollisten talonpoikien joukot kärsivät tappion tanskalaisille”.38 Pohjolan-Pirhonen on myös olettanut, että Åke Jöraninpoika Tott, joka oli Sten Sture nuoremman henkilökohtainen ystävä, oli ehkä ollut Ruotsissa keväällä ja tukenut siellä Kristina Gyllenstiernaa tämän puolison, valtionhoitaja Sten Sture nuoremman kuoltua, mahdollisesti vielä Uppsalan taistelun jälkeenkin.39 Tiedetään varmasti, että Nils Eskilinpoika Banér, Raaseporin herra ja Kristina Gyllenstiernan eno, oli ollut Ruotsissa toukokuussa ja yrittänyt saada kansaa nousemaan tanskalaisia vastaan. Tiedetään edelleen, että Suomen linnanherrat olivat edelleen uskollisia Kristina Gyllenstiernalle ja hänen puolisolleen vannomalleen valalle. Enemmistö Ruotsin valtaneuvoksista oli jo hylännyt Kristinan Uppsalan taistelun jälkeen. Maaliskuun 6. päivänä 1520 kunnioittivat Uppsalaan kokoontuneet valtaneuvokset (Uppsala dagtingan) Kristian II:sta jo Ruotsin kuninkaana.40 Kun Stegeborg ja Västerås olivat seuraavana kesänä siirtyneet tanskalaislle, ja kun neuvottelut Hansan kanssa olivat epäonnis37 Pohjolan-Pirhonen 1953, 173. 38 Pohjolan-Pirhonen, 1953, 189–190. 39 Pohjolan-Pirhonen 1953, 189–190. 40 Syse 2003, 14; Pohjolan-Pirhonen 1953, 178.

myös Hämeen linnaan ja Kokemäenkartanoon. Marraskuussa Kristian II:n voudit seurasivat heitä. Hämeeseen saapui Jöns Mattsinpoika. Yksi uuden voudin ensimmäisiä tehtäviä oli Åke Jöraninpojan teloittaminen. Se tapahtui 28. marraskuuta 1520 Hämeen linnassa, jonne Åke Jöraninpoika oli jäänyt. Syy linnassa viipymiseen ei selviä lähteistä, mutta muutkin Suomen linnojen päälliköt näyttävät jääneen paikoilleen, mahdollisesti seuratakseen tilanteen kehittymistä. Vaihtuivathan tilanteet nopeaan tahtiin. Tukholman verilöylyyn rinnastettava puhdistus kuitenkin ulotettiin myös Suomeen. Åke Jöraninpojan lisäksi telotettiin muun muassa Raaseporin linnanherra Nils Eskilinpoika Banér 16. joulukuuta 1520.42 Kristian II:n hallituskausi Ruotsissa ja Suomessa – ”juuttikausi” – kesti vuoteen 1523. Kustaa Vaasa oli aloittanut ruotsalaisten vapaustaisteluksi nimeämän kansannousun Kristian II:ta vastaan 1521 Taalainmaalla. Hän onnistui saamaan kannattajikseen myös aatelia. Vuonna 1523 kesäkuun 6. päivänä hänet valittiin Ruotsin kuninkaaksi ja 17. kesäkuuta hän sai Tukholman haltuunsa. Suomen linnat siirtyivät hänelle vähä vähältä saman vuoden aikana. Hämeen linna antautui hänen joukoilleen syyskuussa 1523.43 Kuva 4. Vuoden 1520 Uppsalan taistelun muistokirjoitus.

tuneet, Kristina Gyllenstierna lopultakin antoi periksi ja luovutti Tukholman linnan Kristian II:lle syyskuun 5. päivänä 1520. Hän myös vapautti Suomen linnanherrat heidän uskollisuudenvalastaan. Kristian II läänitti nyt Kristinalle Hämeen linnan ja Kokemäenkartanon lääneineen sekä Ruotsissa sijaitsevat Askersin Närkessä ja Västran ja Södra Vedbon kihlakunnat.41 Kristina ei kuitenkaan kauan saanut pitää läänityksiä. Kristian II:n kruunajaisia Tukholmassa 4. marraskuuta 1520 seurasi oikeudenkäynti Kristiania vastustaneita vastaan. Useat heistä tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin 8. marraskuuta niin kutsutussa Tukholman verilöylyssä. Kuten monet muutkin, Kristina sai tuomion kerettiläisyydestä. Hänet vangittiin ja lähetettiin Tanskaan. Hänen läänityksensä tietenkin peruutettiin. Kristina oli jo ehtinyt lähettää voutinsa ja muut virkamiehensä uusille läänityksilleen, 41 Pohjolan-Pirhonen 1953, 200.

UPPSALAN VUODEN 1520 MUISTO Uppsalan vuoden 1520 taistelu mainitaan hyvin lyhyesti laajemmassakin suomalaisessa historiantutkimuksessa. Se tunnetaan sen sijaan hyvin Ruotsissa ja muissa Pohjoismaissa ja se on ollut entistä enemmän esillä sen jälkeen, kun taisteluun liittyvät joukkohaudat löydettiin Uppsalassa 2000-luvun alussa.44 Bent Syse on arvioinut, että noin 4000–7000 miestä (kun kumpikin osapuoli lasketaan mukaan) osallistui taisteluun, joka todennäköisesti käytiin nykyisen Kaupunginpuiston kohdilla. 1500-luvun lähdeaineiston perusteella Syse arvioi, että yli tuhat miestä menetti henkensä taistelussa.45 Tarkkaa lukumäärää ei tietenkään voida tietää. Näihin dramaattisiin vuosiin sijoittuu ajallisesti Hämeen linnan portin sisäpuolella ollut taulu, jossa on ollut kirjoitus: ”det or som skr/e/fs Mdxx stod slag vet opsala om longfredag”. Taulua kirjoituksineen 42 Pohjolan-Pirhonen 1953, 220. 43 Pohjolan-Pirhonen 1953, 253–299. 44 Syse 2003, 18. 45 Syse 2003, 17, 46.

Kuva 5. Neljä tunnistamatonta vaakunaa.

ei ole enää jäljellä, mutta siitä on olemassa Elias Brennerin46 piirros. Brenner valmisti piirroksen vieraillessaan Suomesssa vuosina 1671–1672 Ruotsin antikviteettikollegion tehtävissä. Brennerin piirrokset ovat nyt Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa otsikolla Gamble Monumeter I Stoor-Forstendömet Finlandh, afrijtadhe Anno 671 och 672 aff Elia Brennero Ostrobothniensi.47 Tämän taulun lisäksi Brenner tallensi Hämeen linnassa kaksi muuta aihetta. Yksi esittää Kristusta tuskien miehenä jalkojensa juuressa Tott-suvun vaakuna. Toisessa on kolme vaakunaa.48 Tott-suvun vaakuna ja Kristusta esittänyt piirros ovat sijainneet 46 Elias Brenner syntyi 18. huhtikuuta 1647 Isokyrössä, kuoli 16. tammikuuta 1717 Tukholmassa. Hänen vanhempansa olivat Isokyrön kirkkoherra Isaacus Brennerus ja Susanna Werenberg. Erik Vennberg, Svenskt Biografiskt Lexikon, Band 26; Tarkiainen, Brenner, Elias, www.kansallisbiografia.fi/kb/atikkeli/2463. (Viitattu 9.8.2015.) 47 Niteeseen (kooltaan 14 cm x 20 cm) sisältyy 46 piirrosta, jotka on tehty Lounais-Suomen kirkoissa ja linnoissa sekä Isokyrössä ja Viipurissa. KB signum F.I.4.a. 48 Brennerin piirrokset ovat ainoa todiste näistä kuvatauluista. C. A. Gottlund on julkaissut ne vuonna 1881 mustavalkoisina. Gottlund 1881, 538, taulut XVII, XVIII, XIX, XXII. C. A. Gottlund, Otawa eli suomalaisia huvituksia, I osa. Tukholmi 1881.Elias Brennerin jälkeen saman Kristusta ja Tott-suvun vaakunaa esittävän taulun julkaisi Eric Dahlberg teoksessa Suecia antiqua et hodierna (1698–1701). Tässä julkaisussa hahmona on Kristuksen asemasta nähty Birger Jaarli. Dahlbergin teoksen ilmestymisen aikaan oli Erikin kronikka, jossa Birger Jaarli mainitaan Hämeen linnan perustajana, hyvin tunnettu. Kronikan oli editoinut Johannes Messenius vuonna 1610. Lönnroth 2013, 32; Limnell 1958, 49 – 52; Ahto , Kilkki & Knapas 1973, 112 – 113.

linnan fatabuuritornin ulkoseinässä pohjoisen puolella kehämuuria. Sen näki jokainen, joka saapui linnaan. Se on edelleen hyvin tunnettu varsinkin Hämeen linnan seudulla. Uppsalan taistelusta kertovaa kuvalaattaa ei juurikaan ole julkaistu eikä sitä tunneta. Syynä siihen, että itse Uppsalan taistelukin on Suomessa hyvin tuntematon, on todennäköisesti se, että Hämeessä sijaitsevan linnan ja Uppsalan välistä yhteyttä ei ole nykyään helppo huomata. Muistokirjoitus kuitenkin kertoo, että taistelulla joskus on ollut merkitystä myös Hämeessä. Åke Jöraninpojan joukkojen tiedetään olleen Turussa tukemassa ruotsalaisten taistelua Tanskan kuninkaan joukkoja vastaan. Hyvin todennäköisesti hän joukkoineen on tukenut myöhemmin kuningatar Kristinaa. Mahdollisesti Hämeen linnan miehiä on ollut mukana Uppsalan taistelussa.

ARKISTOLÄHTEET: C. A. Gottlund, Otawa eli suomalaisia huvituksia, I osa. Tukholmi 1881. Diplomatarium Fennicum (DF) Svenskt Diplomatariums huvudkartotek (SDHK)

Drake, Knut, ’Die Bauherren der Burg Hämeenlinna im Mittelalter’. Teoksessa Alttoa, Kaur (toim), Castella Maris Baltici 3–4. Archaologia Medii Aevii Finlandiae V. The Society for Medieval Archaeology in Finland: Turku 2000. Hammarström, Ingrid, Finansförvaltning och varuhandel 1504–1540. Studier i de yngre Sturarnas och Gustav Vasas statshushållning. Uppsala, 1956.

Kungliga biblioteket signum F.I.4.a.

Hiekkanen, Markus, Suomen keskiajan kivikirkot. Suomen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1117. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki 2007.

Riksarkivet. Kammararkivet. Arv och eget. Sten Stures jordebok (Ssjb) 1545

Hirviluoto, Anna-Liisa ym., Hollolan kirkko. Asutuksen, kirkon ja seurakunnan historiaa. Hollolan seurakunta: Hollola 1983.

Tutkimuskirjallisuus:

Hockman, Tuula, ’Ingeborg Åkesdotter (Tott) and Häme castle in Finland’. Teoksessa Anrzejewski, Aleksander (toim.), Castella Maris Baltici XII. Castle as a Residence. Scientific Assosiation of Polish Archaeologists, Branch in Lơdź: Łơdź, 2015.

Äldre svenska frälsesläkter (ÄSF)

Ahlström - Taavitsainen, Camilla, Vapenbilder bland kalkmålningarna i Finlands medeltidskyrkor. Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen julkaisuja VIII: Helsinki, 1984. Ahto, Sampo, Kilkki, Pertti & Knapas, Rainer, Hämeen linna. Sotasokeat: 1973. Almquist, Joh. Ax., ’Den civila lokalförvaltningen i Sverige 1523–1630. Med särskild hänsyn till den kamerala indelningen. Första delen’. Meddelanden från svenska riksarkivet. Ny följd II:6. Svenska riksarkivet: Stockholm, 1917, 92–134. Drake, Knut, Die Bauherren der Burg Hämeenlinna im Mittelalter. Eine baugeschichtliche Untersuchung. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 68. Suomen muinaismuistoyhdistys: Helsinki, 1968. Drake, Knut, ’Knut Posse rakennuttajana Hämeessä’. Teoksessa Arx Tavastica 4, Hämeenlinnan historiallinen seura: Hämeenlinna, 1978.

Hockman, Tuula, ’Tott-suku ja sen mahdin taustat’, Historiallinen Aikakauskirja 2/2013, 141–153. Hockman, Tuula, Kolmen polven perilliset. Ingeborg Aakentytär (Tott) ja hänen sukunsa (n. 1460–1507). Bibliotheca Historica 104. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki 2006. Hockman, Tuula, ‘Häme Castle and the Peasants of Häme in Medieval Wars’. Teoksessa Josephson, Magnus & Mogren, Mats (toim.), Castella Maris Baltici II. Sörmländska handlingar 49. Lund Studies in Medieval Archaeology 18. Södermanlands museums förlag: Nyköping, 1996. Hockman, Tuula ”... in honorem sancte crucis et sancte Anne”. Hattulan Pyhän Ristin kirkon myöhäiskeskiaikaisen maalauskuvaston suunnittelu. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto: Tampere 1988. (http://tampub.uta.fi/discover?query=Hockman.)

Lagerqvist, Lars O. & Nathorst-Böös, Ernst, Vad kostade det? Priser och löner från medeltid till våra dagar. LTs förlag: Stockholm, 1985. Limnell, Kristian, Yleispiirteinen historiateos Hämeestä. Suomentanut ja selityksin varustanut Jaakko Suolahti. Tampereen Historiallisen Seuran julkaisuja X. Tampereen Historiallinen Seura: Tampere, 1958. Lindqvist, Thomas & Ågren, Kurt, Sveriges medeltid. Esselte Studium: Stockholm, 1985. Läntinen, Aarre, Kuninkaan ”perintöä ja omaa” (Arv och eget). Kameraalihistoriallinen tutkimus Kustaa Vaasan maaomaisuudesta Suomessa vuosina 1531–1560. Studia Historica Jyväskyläensia 21. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä, 1981. Lönnroth, Harri, ’Johdanto’. Teoksessa Lönnroth, Harry & Linna, Martti (toim.) Muinaisruotsalainen ritarieepos ja sen maailma. Eerikinkronikka. Kirjokansi 31. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Tampere, 2013. Nilsén, Anna, Program och funktion i senmedeltida kalkmåleri. Kyrkomålningar i Mälarlandskapen och Finland 1400–1534. Uddevala, 1986. Nilzèn, Göran (toim.), Svenskt Biografiskt Lexikon, Band 26. Stockholm, 1987. Pettersson, Lars, Till frågan om Hattulamålningarnas donator. Societas Scientiarum Fennica vuosikirja LIX (1982) B n:o 10. Helsinki, 1982. Pohjolan-Pirhonen, Helge, Suomen poliittinen asema Pohjoismaisen unionin loppuvaiheissa 1512–1523. Historiallisia Tutkimuksia XL. Suomen historiallinen seura: Helsinki, 1953. Rosen, Jerker, Slottsloven. KLNM 16: XX. Helsingfors, 1971. Skoglund, Alexandra, De yngre Axelssönernas förbindelser med Sverige 1441–1447. Uppsala, 1903.

Styffe, Carl Gustaf, Bidrag till Skandinaviens historia ur utländska arkivet. Samlade och utgifna af Carl Gustaf Styffe 5. Sverige under yngre Sturarne, särdeles under Svante Nilsson, 1504–1520. Stockholm 1884. Suvanto, Seppo, Suomen poliittinen asema Sten Sture vanhemman valtakautena vuosina 1483–1497. Historiallisia Tutkimuksia 38. Suomen historiallinen seura: Helsinki, 1952. Syse, Bent, Långfredagsslaget. En arkeologisk historia. Upplandsmuseets skriftserie Nr. 3. Upplandsmuseet: Uppsala 2003. Söderberg, Ulf, Gustav I:s arv och eget i Uppland – en godsmassas framväxt, organisation och förvaltning. Studier i det medeltida Sverige I. Kungl Vitterhets-, Historie- och antikvitetsakademien: Stockholm, 1977. Kari Tarkiainen, Brenner, Elias, www.kansallisbiografia.fi/kb/atikkeli/2463. (Viitattu 9.8.2015.)

ARX TAVASTICA 53

A I N O K AT E R M A A

HÄMEENLINNAN KAUPUNGIN ULKONÄKÖ ISON VIHAN JÄLKEEN 1720-LUVULLA Isoviha1 oli raskasta aikaa niin Hämeenlinnan kaupungille kuin Hämeen linnallekin. Kamari- ja kauppakollegio suunnitteli jopa sen – ja Tammisaaren - lakkauttamista kokonaan vuonna 1722.2 Kaupunki oli jo ennen Isoa vihaa ollut kitulias taajama, jonka kehitys ei ollut vastannut siihen suunnattuja toiveita. Kaupunkilaiset eivät lopettamiseen taipuneet ja maaherrakin tuki heitä. Olihan kaupunki maksanut kruunulle kontribuutioita (vero-osuuksia), olihan kaupungissa tarpeellinen koulu ja pidettiinhän siellä ikivanhaan tapaan tärkeät markkinat, eikä se sitä paitsi häirinnyt muiden kaupunkien toimintaa.3 Uhka vältettiin. 1 Vanhin ja systemaattisin yleiskuva on teoksessa Schybergson, Magnus Gottfrid, Bidrag till Finlands inre historia åren 1721-1731. Akademiska afhandling. Helsingfors, 1875. Neljäsosa teoksesta esittää Läntisen ja Itäisen tutkimuskomission toimintaa ja niiden aikaansaamia uudistuksia valitulla ajalla. Sen asiakirjoista saakin hyvän kuvan Suomen oloista. Läntisen ja Itäisen tutkijakunnan asiakirjoja vv. 1725-1727. Toimittaneet A. R. Cederberg – K. O. Alho. Suomen historian lähteitä III. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki 1939. (Lyhenteenä käytän ”Läntinen tutkimuskomissio”.) Yksityiskohtien paljous tekee prof. Aulis J. Alasen tutkimukset edelleen mielenkiintoisiksi. Alanen 1963. Modernin yleiskuvauksen on tehnyt prof. Toivo J. Paloposki. Kriisiaikaa eli 1720-lukua käsittelevät ennen muuta luvut ”Uusi turvallisuuspolitiikka”, ”Valtiosääntö luo uudet valtasuhteet” ja ”Suomi 1720-1730-luvulla”. Paloposki 1986, 111-181. Artikkeliin kuuluvat myös tietoiskut Sarvas, Pekka, Vapauden ajan rahaolot ja Mäntylä, Ilkka, Kaupunkien hallinto. Valitettavasti uudemmat tutkijat ovat yleensä ohittaneet Hämeenlinnan jopa kokonaan. Koko Ruotsin valtakunnan tappioista. Karlsson 1995 (B), 112-117. 2 Kammar- Commercekollegiernas och Statskontorets utlåtande 1.10. 1722. RA; Lindeqvist 1926, 261. 3 Kaupunkilaisten valitus Valtiopäiville 1722. Svenska riksdagsacter 1719-1800. RA; Lindeqvist 1926, 262.

Millaiseen kuntoon Hämeenlinnan kaupunki oli fyysisesti joutunut, on tämän tutkimuksen aihe. Huonoa kuntoa ei voi suoraan lukea valituksista, koska niissä tietysti liioitellaan kaikenlaista. Tunteiden tasolla ne ovat voineet olla tosia. Tässä pääkysymys kuitenkin on, miltä Hämeenlinnan kaupunki konkreettisesti näytti Isonvihan jälkeen. Missä sijaitsivat kaupungin miehityksestä säästyneet rakennukset ja mihin ensimmäisinä rauhan vuosina rakennettiin? Useimmat asukkaat olivat paenneet venäläisiä ja osa palasi näinä vuosina. Venäläiset eivät kaupunkia säästelleet. Sodan kulkua4 ja linnan kuntoa5 on aiemmin tutkittu niin hyvin, että niihin ei nyt tarvitse puuttua. Sen sijaan kaupunkimaisemaa ei ole tutkittu. Kaupungin historiankirjoittaja Lindeqvist ei ollut kiinnostunut ”maisemakuvauksesta”. Tonttien nimet ja tontinomistajat hän kyllä luetteli, mutta paikkatietoja hän käsiteli huolimattomasti ja jopa väärin. Itse olen aiemmin tutkinut ensisijaisesti suunnitelmia6, joten kaupunkimaisemakuvaa ei ole syntynyt. Olen rakentanut tutkimuksen karttojen ja kuvien pohjalle. Kirjoitettuja lähteitä kaupungin ulkomuodon selvittämiseksi ovat kaupunginhallinnon ja raastuvanoikeuden tuottamat asiakirjat, joista tärkein on luettelo kaupungissa vuonna 1721 olleista ja 4 Kuvaja 1999. 5 Koskinen 2007. verkkoversio http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/67736/978-951-44-6919-0.pdf?sequence=1 . 6 Katermaa, 1990. Ks. myös Katermaa 1989.

vuosina 1722-1728 rakennetuista rakennuksista7. Kuvaan kaupungin fyysistä olemusta niin tarkasti, kuin se suinkin on mahdollista tieteen puitteissa ja tiukasti lähteistä kiinni pitäen. Ensin tutkin yleisiä piirteitä ja sitten hahmottelen tontin tarkkuudella rakennuskantaa. Linnan ulkoiset olot liitän lyhyesti kaupungin kuvaan. Sotilasrakentamista en käsittele.

LÄHTEET Tutkimuksen päälähde ja lähtökohta on Hämeenlinnan maistraatin ja raastuvan arkiston asiakirja Relation Om Tafvastehuus Stadz Beskaffenheet8. Sen on ”pormestarin poissaollessa” allekirjoittanut kämneri9 Joh. Ignatius 4. toukokuuta 1728. Kaupungin asukkaat olivat osallistuneet sitä varten tehtyihin tutkimuksiin ja tiedusteluihin ja vaikuttaneet sen sanamuotoihin. Relation 1728 on 13 sivua eli otsikkosivun lisäksi kuusi aukeamaa käsittävä vihkoksi sidottu taulukko. (Takasivu on tyhjä.) Sen laatimista varten näyttää saadun ohjetaulukko10. Ohjeen mu7 Asiakirjan nimi Relation Om Tafvastehuus Stadz Beskaffenheet on kirjoitettu luettelon ”kansilehdeksi” ja taulukon varsinainen otsikko on kirjoitettu yli koko seuraavan aukeaman: FöreteckningVppå samptelige uti Tafwastehuus Stad sig befintelige Tompter och huru the sedan Landetz Evacuation sampt den af Hans Kongl. Maijtt Allernådigt förundte Frijheter äro vordne upbydge och hwilka ännu liggia öde och oupbygde. Bh 14 Muut luettelot. Hämeenlinna raastuvan ja maistraatin arkisto HRA. HMA/KA. Tästä lähtien tähän viitataan nimellä ”Relation 1728”. 8 Relation 1728. Lindeqvist on käsitellyt tätä lähdettä parin sivun verran, mutta hajanaisesti ja epätarkasti. Kuitenkin myös hänelle tämä lähde oli hyvin tärkeä. Lindeqvist 1926, 265-266. 9 Kämnerioikeus oli kaupunkeihin perustettu alin oikeusaste, josta voitiin valittaa raastuvanoikeuteen. Se ei ollut pakollinen. Hämeenlinnassa se käsitteli kiireellisiä asioita, kun raastuvankokouksia pidettiin harvakseltaan. Tietosanakirja, Viides osa, Helsinki 1906, palsta 284 “Kämneri”; Lindeqvist 1926, 54. 10 Samassa arkistosarjassa on vastaavanlainen, vain kahden sivun eli yhden aukeaman käsittävä malli, jossa ei ole allekirjoitusta eikä päiväystä. Förteckning Vppå samptelige uti Tafwastehuus Stad sig befintel. Tompter och huus ty sedan Landetz Evacuation sampt om af hans Kongl. Maijts allernådigst förinte Frijheten äro wordne upbygde och hwilcka ännu liggia Öde ell. oupbygde. Bh 14 Muut luettelot. HRA. HMA/KA. Siihen ei ole kirjoitettu talonomistajien nimiä, vaan vain “N.N.”, millä merkillä on merkitty muutkin täydennettävät kohdat. Käytän tästä nimitystä “ohjetaulukko”. Paperin takapuolella lukee eri käsialalla myös Relation om Tawastehuus Stadz Beskaffenheet.

kaan esiteltävät tontit tuli ryhmitellä kortteleittain, joita olisivat Östre Qwarteret (Itäkortteli), Wästra Qwarteret (Länsikortteli) ja Södre Qwarteret (Eteläkortteli). Relation 1728:ssa ei ole käytetty korttelien nimiä, mikä viittaa siihen, että kaupungissa niitä ei ole arjessa käytetty. Ohjetaulukossa on esimerkinomaisesti kuvattu muutamia kuvitteellisia tontteja merkiten niiden kohdalle anonyymisti välttämättömät seikat: tontin numero, tontin omistussuhde eli oliko se kaupungin maata vai ei,11 kaupungin evakuoinnin12 jälkeen tontilla olleet rakennukset ja ”vapaavuosien aikana” tehdyt korjaukset ja uudisrakennukset, sekä omistajan paluuaika ja muut häntä koskevat tiedot, kuten omistajan varallisuus. Raatihuone ja kirkko tulee myös kuvata evakuointihetkellä ja selittää niiden korjaus- ja muut tarpeet. Näitä ohjeita on noudatettu Relation 1728:ssa tiivistäen, mutta melko tarkasti. Relation 1728:n laatiminen liittyy kaupungin elinolosuhteiden tutkimiseen. Se taas lähti liikkeelle ensinnäkin asukkaiden valituksista13 miehityksen päätyttyä ja toisaalta omistussuhteiden sekavuudesta pakolaisten palattua entisille kotiseuduilleen.14 Järjestelmällisyyttä se sai Suomeen komennettujen tutkimuskomissioiden työstä.15 Maaliskuussa 1726 maaherra Stierncrantz lähetti Hämeenlinnan maistraatille kirjeen16, jossa hän vaati kaupungin johtoa eli pormestaria ja raatia kokoamaan tiedot rakennusten, talojen ja tonttien laillisista omistajista ja muista tarpeellisista seikoista. Ei ole viitettä siitä, että ohjetaulukko olisi ollut kirjeen mukana, mutta koska se noudattaa kirjeen sisältöä, niiden yhteys on ilmeinen. 11 Frij tarkoitti kaupungin omistamaa tonttia, ofrij kruunun tai muun instituution omistamaa maata. 12 Tarkoittaa venäläisten vetäytymistä kaupungista 10. lokakuuta 1721. 13 Kaupungin valitus VP:lle. Ks. viite 2. 14 31.Octob. 1724 Publication angående Tomters byggande. Reinhold Gustaf Modee, Utdrag utur alle ... utkomne publique handlingar, placater, förordningar, resolutioner och publicationer, som riksens styrsel samt inwärtes hushållning och författningar i gemen, jämwäl ock Stocholms stad i synnerhet angå. Stockholm 1742. osa 1, 616. Esim. Hämeenlinnan raastuvankokousten pöytäkirjat vuodelta 1724. Sääksmäen tuomiokunnan varsinaisasioiden tuomiokirjojen joukossa. Varsinaisasiain tuomiokirjat. Sääksmäki 3. Sääksmäen tuomiokunnan arkisto. HMA/KA. Tutkittavalta ajalta on Hämeenlinnan pöytäkirjoja vuosilta 1724-1727 kansioissa Sääksmäki 2, Sääksmäki 3 ja Sääksmäki 4. Näiden pöytäkirjojen kohdalla arkistoksi merkitsen vain “Sääksmäki 2” jne. 15 Läntinen tutkimuskomissio. 16 ”Gudi befallet. Kongl. Comissions stället Tawastehuus d. 31. Martii 1726 P. Stierncrantz”. Ea1 Saapuneet kirjeet 1712-1799. HRA. HMA/KA.

Samoihin aikoihin laadittiin Hämeenlinnassa muitakin taulukkoja ja luetteloita. Ne ovat yhtä lukuun ottamatta konseptitasoisia eikä niistä missään ole päiväystä. Ne on laadittu tonteittain, mutta tonttien määrät vaihtelevat.

34 tonttia. Olen tulkinnut niin, että tontin leveys tarkoittaa kadunpuoleista sivua ja pituus tontin syvyyttä kadusta poispäin. - Neljännessä luettelossa on merkitty tontteja 3025 kappaletta ja niihin kuuluvat viljelysmaat, jotka on ryhmitelty sijainnin mukaan26.

Eräänlaisena perusluettelona voidaan pitää ”Företeckning på samtelige i Tawastehuus Stadh förtijden warande Inwånare af Bårgerskap, Handt werkare och Lööst fålck.”17 Siinä on taulukkomuodossa esitelty tonteittain porvarit. Nämä on jaettu kahteen varallisuusluokkaan.18 Lopuksi on mainittu muutama käsityöläinen vain nimeltä. Mainittuja tontteja on 2119 kappaletta. Tämä näyttää olevan konsepti puhtaaksikirjoitetulle taulukolle “Förteckning på denne Stadzens Magistrat, Prästerskap och Bårgare Sampt Odlet Tompter”20. Koska siinä mainitaan porvari Olof Tongerkort, joka lähti kaupungista 172421, ajoitukseksi tulee 1724. Siinä on ensin lueteltu kaupungin viranomaiset ja sen jälkeen tonteittain asukkaat. Tontteja on merkitty 27 kappaletta, joista kolmelle on merkitty vain nimi22. Tämän luettelon tekee erityisen mielenkiintoiseksi se, että siinä on kustakin tontinhaltijasta eli 27 asukkaasta kerrottu ruotsinkielen taito sekä kirjoitusja lukutaito.23 Kustakin on selitetty myös hänen harjoittamansa elinkeino tai sen puute ja siinä menestyneisyys. Luettelo on karua luettavaa: vain aivan muutama taitaa ruotsin ja osaa sekä kirjoittaa että lukea ja vain kaksi kirjataan menestyviksi!

Relation 1728 on kirjoitettu vihkomaiseksi niin, että sen etusivulla on kutsumanimi ja seuraavat aukeamat käytetään kokonaisina. Ensimmäisellä aukeamalla on varsinainen otsikko ”Förteckning …” ja sen alle on piirretty taulukon sarakkeet ja kirjoitettu niiden nimet. Vasemmassa reunassa on kolme kapeaa saraketta yläotsikolla ”Tompternes beskaffenheet” ja alaotsikoilla ”Num”, ”Frije” ja ”OFrije”. Numerosarake on täytetty vain 13 ensimmäisen tontin kohdalla sekä aivan lopussa Pappilan, Koulun ja Kirkon kohdalla27. Seuraava sarake on ”Tompternas Nampn”, johon on merkitty yleensä tontin erisnimi ja omistajan nimi, mutta joissain tapauksissa vain joko nykyisen tai entisen omistajan ammatti, josta lienee vakiintunut tontin erisnimi.28 Yksityistontit eivät ole missään havaittavissa olevassa loogisessa järjestyksessä. - Loppu aukeamasta on ”Annotationer”-saraketta. Siinä on erittäin paljon yksityiskohtaista tietoa kunkin tontin tilanteesta venäläisten lähdöstä vuoteen 1728 asti. Rakennusten kuntoa ja omistajien kurjuutta paisuteltiin silmiinpistävästi.

Kolmas kiinnostava luettelo on nimetön ja ajoittamaton tonttilista, johon on kirjoitettu vain tontin nimi ja koko sekä muutama pikku huomautus.24 Tässä luettelossa on mainittu yhteensä 17 Bh 14 Muut luettelot. HRA. HMA/KA. Tästä lähteestä käytän jatkossa nimeä “asukasluettelo”. 18 ”Förnämare” eli varakkaammat 4 kpl ja ”Ringare” eli pienemmät tai varattomat 26 kpl. 19 Sekä kaksi tonttia toisten yhteydessä. Samat yhdistämiset toistuvat muissakin luetteloissa. 20 Bh 14. Muut luettelot. HRA. HMA/KA. Teksti on kirjoitettu kauniilla käsialalla, joka viittaa erittäin taitavaan kirjoittajaan. Tästä käytän nimeä “taitoluettelo”. 21 Relation 1728, neljäs aukeama: Randalan tontti. 22 Sal. Smedz, Pelttari, Sal. Wallman (tarkoittaa entistä kirkkoherraa). 23 Ruotsia osaavia sekä luku- ja kirjoitustaitoisia olivat: raatimies Hind. Siwonius (Hutila) ”vähän”, porvari Sam. Forsman (Gl. Wachtmästaren), porvari And. Öman (Katinhäntä), Olof Tongerkort (Randala). Taitoluettelo. 24 Bh 14. Muut luettelot. HRA. HMA/KA. Alkaa sanoilla ”Matz Polsons Wallila…”. Käytän tästä nimitystä “tonttikokoluettelo”.Ks. kuitenkin viite 163.

Kuudennella eli viimeisellä aukeamalla kirkon, koulun, tullitalon ja tulliportin esittelyn jälkeen on aukeaman levyinen lopputeksti sekä päiväys ja allekirjoitus. Lopputekstissä kerrotaan yleisesti asukkaiden kurjuudesta ja heikosta elinkeinoelämästä. Köyhyyttä korostetaan ja viimeaikaisia katoja syytetään erityisen huonoista oloista. Kaupankäynnin sanotaan olevan heikkoa myös siksi, että muista kaupungeista on pitkä ja vaivalloinen 25 Sekä 3 tonttia muihin liitettyinä. 26 Alkaa sanoilla “(s)al Matz ((Es)kilsonss Wallila”. Bh 14. Muut luettelot. HRA. HMA/KA. Käytän tästä nimitystä “viljelyspalstaluettelo”. Palstojen sijaintisarakkeet ovat ”Öfr Stoorbron Bred Leggier up för bron”, ”på denne sidan om Bro” ja ”wed sand bron”: ”ison sillan vieressä sillasta ylöspäin”, ”tällä puolella siltaa” ja ”santasillan luona”. Iso silta tarkoittaa Pyövelinmäen takana olevaa siltaa ja santasillan tienoo suoaluetta. 27 Pappila on merkitty numerolla 2, Kirkko numerolla 1 ja Koulu numerolla 3 nämä numerot ovat käytössä luettelon alussakin. 28 Esim. ensimmäisen tontin nimeksi on merkitty Tullnären Johan Wallman, seuraavaan tonttiin on merkitty omistaja raatimies Simon Mattssn ja nimen alle ”kaksi tonttia Brusi ja Tillus”, eräs numeroton on ”Gl. Wachtmästarens Tåmpt”.

matka tänne.29 Koska satonäkymät nyt ovat paremmat, teksti päättyy optimistiseen sävyyn. Kämneri Johan Ignatius kirjoitti Relation 1728:n 4.5.1728 kauniilla käsialalla yhdellä kertaa. Erikoista on, että viides aukeama on silloin jätetty tyhjäksi. Onko tästä tekstistä tehty kopio, joka olisi lähetetty maaherralle, tai onko se esitetty raastuvankokouksessa, ei ole tietoa.30 Itse dokumentin historia jatkuu mielenkiintoisella tavalla. Tekstiä on alettu korjata ja täydentää. Koska vuoden 1728 jälkeiseen aikaan ei täydennyksissä viitata, on luultavaa, että korjaukset on tehty pian päätekstin valmistuttua. Musteen värin ja käsialan perusteella arvioiden niitä on tehty ainakin kahdessa vaiheessa, eikä kirjoittaja ole ollut yhtä taitava kuin kämneri Ignatius. Kaikkien yksityistonttien tietoihin on tehty korjauksia ja täydennyksiä. Viides aukeama on täytetty kerralla kirjoittamalla siihen kolme tonttia: ”Gl. Wachtmestaren” asukkaanaan Samuel Forsman31, Raatihuone ja Pappila. Dokumentti ei siis ole eheä, eikä sen eri vaiheita voi varmuudella ajoittaa. Täydennykset ja korjaukset osoittavat, että sitä ovat lukeneet omien asioidensa tuntijat ja he ovat päässeet vaikuttamaan siihen. Voidaan siis pitää varmana, että tässä esitetyt tonttien rakennuskantaa koskevat tiedot todella pitivät paikkansa. Näin ollen niiden perusteella voidaan ”kaupunki rakentaa talo talolta ja puoti puodilta”. Ainoa ja suuri ongelma on se, missä nimenomaisessa paikassa kukin tontti todella sijaitsi. Hämeenlinnan kaupungista ei ollut Isonvihan jälkeen tallessa laillista asemakaavaa, jossa olisi ol29 1725-6 nälänhädän takia Suomenlahden rannikkotalonpojat saivat käydä hakemassa viljaa Virosta ja Liivinmaalta. Ammattikuntapakkoon tehtiin ”vapaamestari”poikkeus ja talonpoikaispurjehdusta sallittiin. Schybergsson 1875, 68-70. Karlsson 1995 (A), 164-169. Karlsson 1995 (C), 138-143. 30 Hämeenlinnan raastuvankokousten pöytäkirjoja on säilynyt vain hajanaisesti 1720-luvulta eikä lääninhallituksestakaan ole löytynyt mitään viitteitä tästä tai vastaavasta luettelosta. 31 Muissa luettelolähteissä puhutaan ”Sal. Matz Eskelssons” tai ”Forsmans Tåmpt”.

lut korttelit ja tontit, saati tonttien numerot merkittyinä. Ei ollut myöskään olemassa sellaista kaupungin mitattua karttaa, jossa olisi ollut todellinen katuverkosto ja tontit piirrettyinä, saati sitten numeroituina tai nimettyinä.32 Näin ollen on pakko turvautua muihin lähteisiin ja indisiotodisteisiin. Tämän tutkimuksen tuloksen, piirtämäni tonttikartan, pohjana olen käyttänyt omatekemääni luonnosta, joka pohjautuu Schroderus-karttaan33 sekä sen muokattuihin versioihin34. Lisäksi olen käyttänyt muita karttoja, joista olen saanut viitteitä torista, kaduista ja tonteista.35 Tonttikartassani on pääkatu ja sivukadut piirretty niin, että tunnetut tonttikoot voidaan siihen sovittaa. Tontteja on Schroderus-asemakaavaan piirretty n. 30. Suurin osa niistä on pitkiä ja kapeita. Muutama on nelikulmainen ja torin reunalla selvästi muita isompi. Torin itäreuna ylettyy pik32 Hämeenlinnan asemakaavoista. Lilius 1989. 33 Lantmäteristyrelsens leveranser 1850. Tavastehus nr 194. RA. Katermaa 2000; Lilius 1989. 34 Mm. ns. Faggot-kartta Geometrisk Charta öfwer Tawastehus Stad… 17. Junii 1747 Iacob Faggot. Museoviraston Historian kuva-arkisto. Hämeenlinna. ja ns. Wrede-kartta Tavastehus Stad. Slottet. F.C. Wrede 1749. Originalet af denne Charta finnes hoos M (paperi revennyt). Klinckowströmska samlingen IV Finland. bl. 38a. RA. Tässä kartassa pääkadun länsipuoliset tontit on piirretty systemaattisesti isoiksi. 35 Kartat, joista saa tonttitietoja: Situation af Tafwasthuus Slått. Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus. Nr. 195. = 0406D:12:044: 195. KrA. Julk. Katermaa 1987, 265; Katermaa, 2000, 43. (raatihuone); Grundritning öfwer Tavastehus Stad. Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus nr. 196. = 0406D:12:044:196. KrA. Julk. Katermaa 1987, 266; Katermaa 2000, 44. (tullipuomi, tulliaita); Carta som utwisar så wäl Situationen på 3 à 400:de alnar kring Tawastehus Slått som sielfwa Slåttet med dess Ringmurar och Wallar, jämwäl huru och hwad sätt något wärck utanföre på 50 à 60 alnar framföre det gamla sår at anläggas och…; aftagit in Junio på Hans Excellence Högwälborne Herr Baron och Fäldt Marschal Stackelbergs nådige befallning å den ejusdem Anno 1731. J. G. Ammondt. Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus nr. 15. = 0406D:12:044:015. KrA. (Corps de garde); Charta och Plan Öfwer det projecterade Defensioins Wärket J Tawastehus. J.G. Ammondt. (n. 1731). Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus nr. 9. = 0406D:12:044:009. KrA. (kruunun tontit); Rijtning öfwer Tavastborg Stads Situation. Piirtäjä J. Wallman. Kungl. Bibliothek. (tulliaita, tullitupa); Situations Charta öfwer Slåttet och Staden Tavastehuus. Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus nr. 7. = 0406D:12:044:007. KrA. Julk. Lindeqvist 1926, 30. (torin tienoo); Situations Charta öfver Den delen af Tavastehus Stads och Oijs Ladugårds Ägor, hvaruppå bemelte stad efter den utsatte Planen kommer att flyttas. Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus nr. 50. = 0406D:12:044:050. KrA. KrA:n ajoitus 1776 on väärin, p. o. 1757-1762, tekijä on O. R. Glansenstierna. (tori, poikkikadut).

ku kukkulalle.36 Pääkatu kulkee lähdepohjaisen lammikon yli, josta virtaa puro kaakkoon päin järveen.37 Tällaisena kaupunki ei toteutunut. Vuonna 1747 Tukholmassa piirrettiin Faggot-kopiokartta38, johon on merkitty toisenlainen tonttijako. Selitystekstissä kerrotaan, että se on piirretty kahden vanhemman kartan perusteella, joista toinen ”on esitetty täällä”. Todennäköisimmin ”esitetyssä kartassa” oletettiin olevan Hämeenlinnassa toteutunut tonttijako ja sen avulla auktorisoitu Schroderus-kartta oli nyt modifioitu. Kartassa näkyy myös symmetrinen asemakaava-alueen hahmo. Faggot-karttaa voidaan pitää viitteellisenä rakennettaessa 1720-luvun kaupungin kuvaa. Sekään ei kuitenkaan kelpaa sellaisenaan, koska lähteistä on löytynyt muunlaista tietoa. Olen käyttänyt sitä pohjana ja korjannut kuvaa lähinnä tonttien kokotietojen avulla eli ns. tonttikokoluettelolla.

Faggot-kartassa linnan luona olevat tontit eivät vastaa todellisuutta.43 Niiden omistussuhteet tulivat esiin, kun 1728-31 suunniteltiin linnaa ympäröimään uusi tenaljivarustus.44 Kaupungin tontit ulottuivat korttelin verran torista etelään ja siitä lähtien maa oli kruunun. Kaupunkilaisten tontteja oli siis vain yksi rivi torin eteläpuolella. Niiden ja linnan välissä oli kruunun omistamaa osittain tontitettua maata.

Heti Isonvihan jälkeen kaupungissa ei asunut montakaan porvaria.39 Parin vuoden aikana sinne saatiin uusia kaupunkilaisia.40 Jokaiselle osoitettiin tontti, joita näyttää olleen yllin kyllin. Faggot-karttaan on merkitty n. 45 tonttia. Joitain pitkiä tontteja on siinä pilkottu, mutta ei ole varmaa, milloin tämä tapahtui. Relation 1728:n mukaan tontteja oli 3141 ja suuren tulipalon vuonna (1739) 4042. Näillä luvuilla tarkoitetaan käytössä olleita tontteja.

Tonttien paikkoja olen päätellyt ensinnäkin kokoja vertailemalla. Tällä tavoin olen voinut ryhmittää niitä mahdollisesti rinnakkaisiksi. Rinnakkaisuuteen viittaavat myös ne maininnat, joissa jonkun tontin omistajan naapurista puhutaan.47 Sana naapuri tosin voi merkitä myös vastapäätä tai vähän kauempana olevaa. Varma rinnakkaisuus löytyy kahdessa tapauksessa. Toisessa venäläisaikana paikalle tuotu tupa oli pystytetty puoliksi kahdelle

36 Kukkula hävitettiin luultavasti linnoituksen raveliinin rakentamisen linnoitustöiden yhteydessä 1800-luvun alussa. Katermaa 1992. 37 Lampi ja puro saatiin paikannettua maatutkatutkimuksessa 1989-1990. Katermaa 1992. 38 Geometrisk Charta öfwer Tafwastehus Stad … Faggot 17. Junii 1747. Historian kuva-arkisto. Hämeenlinna. MV. Toinen kappale yksityisomistuksessa. 39 Ensimmäinen sodanjälkeinen rippikirja aloitettiin vasta vuodesta 1725. https://digihakemisto.appspot.com/index_ay?amnimeke=H%C3%A4meenlinnan+kaupunkiseurakunnan+arkisto&sarnimi=P%C3%A4%C3%A4kirjat&aynimi=Kaupunki-+ja+maaseurakunnan+rippikirja+1725-1751&ay=1027926&sartun=89643.KA&atun=248899.KA&ay2=104986 . 40 Förteckning på de Borgare som sedan åhr 1722 i Tafwastehus Stad blifwit antagne. Ga 1 Tilit ja tositteet 1724-1754. HRA. HMA/KA. Luultavasti vuoteen 1724 asti. Tästä käytetään jatkossa nimeä “raadin maksuluettelo”. Asukasluettelo. 41 Relation 1728. Lindeqvistin mukaan tontteja oli 29. Lindeqvist 1926, 266267. Tämä vastaa Relationin yksityisten omistamien tonttien määrää, kun siis mukaan ei lasketa raatihuoneen tonttia, pappilaa, tullitaloa eikä tulliporttia (aitoineen). 42 Lindeqvist 1926, 267.

Tärkeitä tonttien paikoista kertovia lähteitä ovat myös raastuvan pöytäkirjat. Lainhuudatuksissa on joskus yksiselitteisesti mainittu tontin paikka. Lainhuudatuksia on vain muutama tutkittavalta ajalta,45 eivätkä ne anna selviä paikkatietoja. Kun pöytäkirjoja on vuodesta 1740 lähtien säilynyt kunnolla, niistä löytyy tällaisia tietoja jo enemmän.46

43 Carta som utwisar så wäl Situationen på 3 à 400 alnar kring Tawastehus Slått …1731. Tekijä J.G. Ammondt. Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus nr. 15. = 0406D:12:044:015. KrA. Lisäksi tässä kartassa on kaupungintorille piirretty Corps de garde eli (pää)vartiorakennus. 44 Tätä oli selvitetty myös jo 1724. Raastuvankokous 27.-28.11. 1724. Sääksmäki 3. HMA/KA. 45 Hämeenlinnan raastuvankokouksen ptk 27.3.1724, 15.6.1724, 15.6.1724. Sääksmäki 3. HMA/KA. 46 Vuoden 1739 suuren palon jälkeen tapahtui paljon talokauppoja ja ilmeisesti myös herättiin huudattamaan vanhojakin muutoksia. Esim. 1743 lainhuudatettiin Wallila, Waunula, Satuli ja Katinhäntä, 1744 Grannila, Henttala (eivät olleet olemassa Relation 1728 -asiakirjassa), Randala ja Sårola. Olen lähtenyt siitä oletuksesta, että tontin nimi säilyi vuosikymmenien ajan, jos ei vakinaisessa käytössä, niin ainakin toissijaisena nimenä. Palosta 1739 Wallmanin kirjekonseptit 14.6., 20.6. ja 5.7. 1739. Kirjekonseptit, kansio 1, 1700-1741. Hämeenlinnan maatullikamarin arkisto HmtkA. HMA/KA. Wallmanin kirjeitä ei löydy Helsingin maistraatin arkistosta, jonne Lindeqvist viittaa, eikä Helsingin tullikamarin arkistosta. Lindeqvist, 1926, 267; Katermaa 1989; Katermaa 1990. 47 Kolmestatoista talosta on naapuri saatu jollain varmuudella esille: Soro/Sorola, Katinhäntä, Vaunula, Smeds, Molkka, Svennilä, Stor-Iörans/Yrjölä, Saksa, Bruki ja Hulikka, Engelsman, Rantala, Krouvi, Gladbacka.

tontille.48 Toisessa taas sanotaan erään nimetyn tontin olevan kahden nimetyn tontin välissä.49

Tonttikarttani pohjaksi olen ”Hämeenlinnan Atlaksen”50 1600ja 1700-luvulta olevista kartoista luonut ensin maaston.51 Sen päälle piirrän todennäköisimmän katuverkoston, johon tontit nimeän lähteistä saatujen vihjeiden avulla. Rakennukset sijoitan tonteille ”järkevästi”, ellei muuta tietoa ole.

Venäläiset vetäytyivät Suomesta lokakuussa 1721. Ruotsin puolelta toimeenpanosta vastaamaan nimitettiin komissaari Abraham Stein Meyer, joka laati yksityiskohtaisen kertomuksen tapahtumista. Hän liitti siihen taulukon Hämeenlinnan kaupungin rakennuksista 10.10.1721.57 Se antaa yhdenlaisen pohjan sille kuvalle, jota tässä tutkimuksessa hahmotetaan kaupungin fyysisestä olemuksesta. Lähtiessään itse eteenpäin Stein Meyer jätti kaupungin hoidon, kunnes Ruotsin käskynhaltija ja sotilaat tulevat, Hämeenlinnan koulun rehtorille Michael Sadelille58, jonka avuksi oli rahvaan valittava kaksi nimismiestä ja 12 talonpoikaa.59 Venäläisten vetäytymisen hän sanoo tapahtuneen kurinalaisesti.60

Hämeenlinnassa oli koko miehitysajan ollut venäläistä sotaväkeä, olihan sen vieressä makasiiniksi kelvollinen linna ja sen liikenneyhteydet eri puolille miehitettyä aluetta olivat hyvät.52 Vanhat linnat eivät kuitenkaan olleet tarkoitettuja isojen miehistöjen asuinpaikoiksi, joten sekä Hämeen linnan53 ympärystä että itse kaupunkia oli käytetty majoitukseen. Maaseudulta oli siirretty rakennuksia tähän tarpeeseen ja kaupungin rikkoutuneita taloja korvaamaan.54 Kaupunkiin oli tullut venäläisiä kauppiaita palvelemaan miehitysväkeä ja armeijan huoltoa.55 He olivat rakentaneet omia tupiaan ja puotejaan tonttirajoista piittaamatta.56

Stein Meyer jakoi taulukossaan kaupunkialueen kolmeen osaan, linnaan, ”alapihaan”, jolla hän tarkoitti linnan kehämuurin ulkopuolta61, ja kaupunkiin. Rakennukset hän luokitteli ruotsalaisiin ja venäläisiin. Linnaan on merkitty ”kivikirkko” ja kaupunkiin ”puukirkko”, kumpikin ruotsalaisten. Yhteensä rakennuksia oli kaksi ja puoli sataa, asuttuja rakennuksia62 viitisenkymmentä63 ja myyntikojuja64 yli kaksikymmentä. Autioita asuinrakennuksia oli kolmisenkymmentä.65 Saunoja oli linnassa yksi, alapihalla kaksi ja kaupungissa 21.66 Kellareita oli linnassa ja alapihalla yhteensä kahdeksan ja kaupungissa viisi. Talleja ja navettoja oli kumpia-

48 Tupa puoliksi raatimies Michael Malmströmin Bruki-tontilla ja puoliksi raatimies Erick Thomassonin Saxa- eli Hauho-tontilla. Kämnerinoikeuden ptk 6.10.1722. Ca 1 Pöytäkirjat, Kämnerioikeuden arkisto.KäO. HMA/KA. Kansiossa on puhtaaksikirjoitettuja pöytäkirjoja sidos 1698-1728 sekä irtolehtiä 1706-1741. 49 Bruci-tontti on Engelsmanin ja Saksan välissä. Bruci-tontin katselmuspöytäkirja 10.2.1728. Ei 1 Katselmus- ja tarkastuspöytäkirjoja 1725-1769. HRA. HMA/KA. 50 Aino Katermaan Hämeenlinnan karttojen kokoelma, jossa ovat kaikki ne 1600- ja 1700-luvun kartat ja suunnitelmat, jotka koskevat vanhan kaupungin paikkaa. Yhteismäärä on yli 60. 51 Kaupunginpaikan korkeuseroja olen luonnostellut aikaisemmin ja Mökkönen on tarkentanut sitä arkeologisessa inventoinnissaan. Katermaa 1992, kuva 12. Ks. erityisesti kuvateksti; Mökkönen 2003. https://docplayer.fi/810803-Hameenlinna-tavastehus-kaupunkiarkeologinen-inventointi.html . 52 Korkama – Roudasmaa 1988, 52-57. 53 Hämeen linnan tilasta kohta Ison vihan jälkeen laati J.G. Ammondt tarkan asemapiirroksen poikkileikkauksineen. Sen on julkaissut Ailio 1917. Stenius ajoittaa piirroksen vuoteen 1721. Stenius 1973, 3. 54 Esim. Harvialan kartanon kaikki rakennukset oli siirretty Hämeenlinnaan. Lindeqvist 1919, 428; Lindeqvist 1926, 244-246. 55 Lindeqvist 1926, 247-248, 254. 56 Tämä näkyy niistä raastuvankokouksien pöytäkirjoista, joissa selostetaan venäläisten lähdön jälkeisiä tontti- ja rakennusepäselvyyksiä. Ks. esim. Kämnerioikeuden istunto 20.11.1722. Ca 1. Pöytäkirjat. KäO. HMA/KA.

57 Stein Meyerin kertomus Kommissarien Abraham Stein Meyers berättelse om Ryska truppernas aftåg ifrån Finland. 1721. Stein Meyerin kertomuksen on julkaissut Joh. Es. Waaranen. Några historiska urkunder meddelade af Johan Esaias Waaranen. Suomi 1859. Liitteenä taulukko Hämeenlinnassa olevista rakennuksista ”Anno 1721 den 10 Octob. Förteckning uppå Tavastehus Stad och Slott, efter det tillstånd, hvarutinnan det sig nu befinner”; Lindeqvist 1926, 258-259. 58 Mikael Sadel oli koulun rehtorina vuodesta 1708 venäläisten tuloon; miehitysaikana hän toimi Hämeenlinnan pappina, johon virkaan hän sai virallisen nimityksen 1722. Lindeqvist 1926, 195, 250. 59 Stein Meyerin kertomus, 107 ja liite F 113-114. 60 Stein Meyerin kertomus, 108. Ks. Taulukko. 61 Tarkoittanee myös kaupungin omistamien tonttien eteläpuolella olevia kruunulle kuuluvia tontteja. Hämeenlinnan raastuvankokous 27.-28.11.1724. Sääksmäki 3. HMA/KA. 62 ”Bebyggde stugor” ja ”bebyggde hus” yhteensä. 63 Ruotsalaisten 20 ja venäläisten 29. Lisäksi venäläisillä oli 20 ”kamrar” alapihalla ja kaupungissa. 64 Ruotsalaisten 9 ja venäläisten 13 ”köp-bodar”. Muissa asiakirjoissa puhutaan pelkistä ”bodar”. 65 Ruotsalaisten “ödelagda stugor” ja “ödelagda hus” 23 ja venäläisten 8. 66 Venäläisiä saunoja oli alapihalla ja kaupungissa, ruotsalaisia linnassa ja kaupungissa.

KAUPUNGIN YLEISKUVA

Komissaari Abraham Stein Meyerin taulukko Hämeenlinnan rakennuksista 10. 10. 1721.

venäläisten

1 1

linnassa "alapihalla" kaupungissa yhteensä kaikki yhteensä

korjaukset "ruotsalaisiin" summiin:

7 1 2 10

1 3 4

3 3

11 11

4 5 1 1 6 15 11 13 7 16 15 18

2 2

1 5 3 4 14 8 19

3 5 8

7 34 24 38

4 14 18

9 9

10 11

13 13

2 11 13

13 11 22

1 10 11 11 11

2 2

1 1 1

2 20

ta) atuis nut k orj laske a t ( AK 32 5 94 131 6 17 94 117

5 2 15 2 20 1

summ

puuk irkk

linnassa ruotsalaisten "alapihalla" kaupungissa yhteensä

kyrka n Ste

kyrka n Trä

rake n

nus s ijainn

i n mu

kaan

o n k iv ikirkk o Stenh us kiv i taloj a Källa re ke llarei t a B eby ggde stugo r as u Ödela ttuja gde s tupia tugor B eby a u tioita ggde tupia hus a suttu Ödela ja tal gde h oja us a utioit Visth a talo us (r ja uoka tavar Ödela a) v ar gde v a s toja isthu s aut Stall ioita tallej v a a rasto ja F ähu s nav ettoja Köp-b odar myyn tikoju B ads tugor ja sauno ja R und el run deli Evärd elig "arvo k as " Smidj (? ) a pa ja F ähu s nav ettoja Kamr ar ka mare ita Pineh us ra nkais uhuo ne

Anno 1721 den 10 Octob. Förteckning uppå Tavastehus Stad och Slott, efter det tillstånd, hvarutinnan det sig nu befinner. Liite D Stein Meyerin kertomuksessa. Julkaistu Suomi 1859.

248

16 19

Taulukko. Komissaari Abraham Stein Meyerin taulukko Hämeenlinnan rakennuksista 10.10.1721. Anno 1721 den 10 Octob. Föteckning uppå Tavastehus Stad och Slott, efter det tillstånd, hvarutinnan det sig nu befinner. Komissarien Abraham Stein Meyers berättelse on Ryska truppernas aftåg ifrån Finland. 1721. Litt. D. teoksessa Waaranen Joh. Es., Några historiska urkunder meddelade af Johan Esaias Waaranen. Suomi 1859. Suomennos Aino Katermaa.

Kuva 1. Näköala Vanajaveden itärannalta kaupunkiin. Vasemmassa reunassa on mahtava linna, jonka juurella muutama mökki. Kaupunki sijoittuu keskelle ja sen oikealla puolella kohoaa kirkonmäki kellotapuleineen. Oikeassa reunassa näkyy Pyövelinmäki. Valokuvien avulla piirtänyt Aino Katermaa.

kin 1367. Tavaravarastoja68 oli lähes 40 ja tyhjennettyjä varastoja69 kymmenen. Rundeli linnassa ja paja kaupungissa on merkitty ruotsalaisiksi rakennuksiksi. Linnassa on myös ”evärdelig”-rakennus.70 Jos jätetään huomiotta linnassa olleet rakennukset,71 kaupunkiin luettavia ruotsalaisia rakennuksia oli 99 ja venäläisiä 111. Aika suuri määrä venäläisistä oli maaseudulta luvatta tuotuja, joita sitten kämnerinoikeudessa ja raastuvankokouksissa vaadittiin ja saatiin takaisin.72 – Kaupunkialue ei siis ollut tyhjä! Suon ja järven rajaama linnan kaksikukkulainen saari oli 1610-luvulla ympäröity kaksihaaraisella kaivannolla tai vallihaudalla. Eteläisellä kukkulalla seisoi vanha linna. Kaupunki sijoitettiin linnan pohjoispuolelle notkelmaan, mihin se näyttää mahtuneen hyvin. Vallihauta sortui 1600-luvulla ja vuosisadan lopulla kaupunki ympäröitiin aitauksella. Suuren Pohjan sodan aikana venäläisten hyökkäyksen varalle linnaa korjattiin ja ’espanjalaisia ratsastajia’ pystytettiin vallihaudan tilalle. Myös venäläiset käyttivät niitä linnan suojamiseen miehitysaikana.73 Rauhan tultua valtiopäivillä päätettiin v. 1723, että Hämeen linnasta tulisi Suomen keskeisin place d’armes ja makasiini.74 Suoma67 ”Staal”, ”fähus”; kaksi venäläisten navettaa on pantu eri sarakkeeseen, mikä tarkoittanee, että ne olivat jotenkin toisenlaisia kuin muut navetat. 68 ”Visthus” = (elintarvike)varasto; ruotsalaisia 19 ja venäläisiä samoin, näistä 10 oli linnassa. 69 ”Ödelagde visthus”. 70 Sana selitetään ”ikuiseksi”, ”erittäin arvokkaaksi” jne. http://www.saob.se/ . Tässä tapauksessa sen voisi kuvitella olevan käymälä. 71 Ruotsalaisia 32 ja venäläisiä 6. 72 Esim. Kämnerinoikeuden pöytäkirja 17.9.1722. Ca 1 Pöytäkirjat. KäO. HMA/ KA; Hämeenlinnan raastuvankokous 27.3.1724. Sääksmäki 3. HMA/KA. Lindeqvist 1926, 244. 73 Ks. esim Stein Meyerin raportti. Termillä tarkoitetaan paksuista tukeista tehtyjä hyökkäysesteitä. Ks. Kuva 1. 74 VP 1723. Laajasti mm. Korkama – Roudasmaa 1988, 60-70; Koskinen 2007, 113-114.

laiselle prikaatille raivattiin harjoitusalue linnan pohjoispuolelle. Venäläisten korjaamia valleja paranneltiin. Tärkeintä oli kuitenkin se, että päälinnan kolme siipeä korotettiin ja siten saatiin tilaa makasiinille. Makasiini ja asevarasto valmistuivat jo 1726.75 Schroderus-kartan mukaan kaupungin pääkatu noudatteli vanhaa linnan ja Ojoisten välisen tien suuntaa. Se kulki linnalta Ojoisille johtavalle santasillalle. Kaupunkiin on piirretty kolme poikkikatua järvestä suohon ja pieni tori. Torin ja pääkadun suhde muuttui ajan kanssa.76 Tori siirtyi lännemmäksi, niin että Schroderus-kartassa näkyvä kukkula jäi itäreunan tontille. Siten torista tuli tasaisempi. Katuverkko lienee noudatellut kaavan ideaa, mutta tonttien rajat menivät sekaisin Isonvihan aikana ja tonttimaata käytettiin luvattomasti.77 Katuja ei kivetty, kuten ei toriakaan, ja niiden ylläpidosta huomautettiin useasti.78 1700-luvun puolivälin matkailijat, Ehrensvärd (1745)79, Tersmeden (1750)80 ja Hülphers (1760)81, mainitsevat ”neljä viisi pikkukatua”. Linnan-kaupunginsaaren kuivan maan raja ja varsinkin suon reuna on epäselvä. Arkeologiset raportit82 vahvistavat laatimani 75 Stenius 1973, 4-5. Nordenbergin makasiinirakenne muutti linnan muodon nykyiselleen niin, että kaksi sen torneista eivät enää nouse esille katosta. Ailio 1917, 154; Koskinen 2007, 224-225. 76 Situations Charta öfwer Slåttet och Staden Tawastehuus. Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus nr. 7. = 0406D:12:044:007. KrA. Ks. Kartta 1. 77 Maaherra Stierncrantz Hämeenlinnan maistraatille 31.3.1726. Ea 1, Saapuneet kirjeet 1712-1799. HRA. HMA/KA. Kirje koskee vuosia jatkunutta kirjeenvaihtoa, jossa nyt Oikeuskollegio (Iustitie Collegium) patisteli taas Hämeenlinnaa. 78 Passim. Ca 1 Pöytäkirjat. KäO. HMA/KA; Lindeqvist 1926, 280. Sillan korjaamisesta päätettiin Kämnerinoikeudessa 11.9.1722. Ca 1 Pöytäkirjat. KäO. HMA/KA. Pitäjien velvoitteet tuoda puutavaraa sillan korjaamiseen: ajoittamaton luettelo, mahd. 1727, Bh 14 Muut luettelot. HRA. HMA/KA. 79 Ehrensvärd 2002. Ks. myös Limnell 1958. 80 Carl Tersmeden kävi Hämeenlinnassa 1750. Tersmeden 1917. 81 Hülphers 1886. 82 Hakanpää 2005; Väisänen 2010; Uotila & Debenjak 2015.

korkeuskäyräkartan muotoja. On myös lähteitä, joissa kerrotaan tulvista83 ja kirkon luona jopa maan sortumisesta84. Muutamaa tonttia moititaan kosteaksi.85 Kaupungin alue on siis varsin moninainen ja kiinnostava maisematutkimuksen kannalta. Kaupungista lähti joka suuntaan iso maantie. Vanha santasilta vei Ojoisille, josta jatkettiin Turkuun ja Pohjanmaalle sekä vanhalla paikallaan Pyövelinmäen pohjoispuolella olevan Vanajaveden ylittävän sillan86 kautta itään Haminaan ja Lappeenrantaan. Ojoisilta päästiin myös etelään Helsingin tielle, jonne kulki linnalta suorempi reitti ”linnansiltaa” eli toista kuivasiltaa myöten Ojoisten peltoniemekkeelle.87 Sieltä päästiin myös suon eteläpuolella olevalle Niementaustan mäelle Saaristen latokartanoon. Vanha linna ja kehämuuri näkyivät kaupunkimaisemassa. Rundeleita oli kaksi, joista läntinen eli kaupunginpuoleinen katosi kokonaan vasta bastionilinnoituksen rakentamisen yhteydessä 1770-luvulla. Kehämuuria vasten oli koottu sitä tukeva paksu maavalli, joka muutettiin tenaljivarustukseksi 1730-luvun alussa. Järven puolella linnan kehämuuri ulottui veteen asti, niin että linnaa ei voinut kesäaikana kiertää. Linnan eteläpuolella maanpinta laski melko jyrkästi suolle ja vallihaudan jäänteille. Kehämuurin edessä oli muutamia rakennuksia, mm. komendantintalo. Linnan länsipuolella maanpinnan muoto oli loivempi. Pohjoispuolella eli kaupunkiin päin oli varsin paljon tyhjääkin tilaa. - Kuva muuttui huomattavasti 1730-luvulla. 83 Esim. Wallmanin kirje 14.6.1739. Kirjekonseptit, kansio 1. HmtkA. HMA/KA. 84 Heikkilä 1989, 27-29. 85 Mm. Brusi-tonttia Lindeqvist sanoo vetiseksi ja soiseksi. Lindeqvist, 1926, 277. – Tässä tapauksessa näyttää soisuus johtuvan siitä, että tontin kohdalla on märkä paikka, joka paljastui myös Linnankasarmin maatutkauksessani. Katermaa 1992. 86 “Uuden sillan” korjaamisesta Kämnerioikeuden istunto 11.9.1722. Ca 1 Pöytäkirjat. KäO. HMA/KA. Nimitys on outo, sillä silta oli ainoa näillä main. Vrt. Lilius 1989. 1727 kerättiin koko läänistä rahaa ja puutavaraa taas sillan korjaamiseen. Raastuvankokous 28.6.1727. Sääksmäki 2. HMA/KA. Uusi silta linnan kohdalle rakennettiin 1741 ja vasta sen jälkeen tämä jäi pois käytöstä. Purkamisen jälkeen kartoissa saattoi vielä esiintyä nimitys ”Gamble Broo ställe” eli ’vanha sillanpaikka’ tai ’vanhan sillan paikka’. 87 Tämä reitti on uskottavampi kuin Schroderus-kartoissa pitkät matkat suota pitkin piirretty tie Saarisiin. Katermaa 1987. Linnansilta-nimi esiintyy sotilaskartoissa ja tarkoittaa santasiltaa linnalta länteen suon yli. Esim. Situations Charta öfwer Slåttet och Staden Tavastehuus. Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus nr. 7. = 0406D:12:044:007. KrA. Ks. Kartta 1.

Linnaa ja sitten kaupunkiakin ympäröineestä kaksoisvallihaudasta oli jäljellä vain pohjoinen laskuoja ja linnaa eteläpuolelta myötäilevä sisemmän haaran osa. Muu oli rauennut hoitamattomuuttaan. Järven itärannalla oli leveä suovyöhyke, jota vanhemmissa kartoissa ei ole esitetty. Suon lisääntyminen johtui maan soistumisesta. Vasta Kuokkalan kosken perkaamiset 1700-luvun loppupuolelta lähtien helpottivat tilannetta.88 Kirkko oli rakennettu 1660-luvulla kaupungin pohjoispään mäelle. Sitä oli jouduttu korjaamaan ja tukemaan monta kertaa ja se oli kovin rapistunut.89 Se sijaitsi savisella rinteellä, niin että sen valitettiin liukuvan kohta järveen. 1730-luvulla rakennettiin uusi kirkko hieman tukevampaan paikkaan.90 Kirkon eteläpuolelle kukkulan korkeimmalle kohdalle oli pystytetty kellotapuli.91 Elävä kaupunki oli nimenomaan kaupankäyntipaikka. Pikkutullin kanto oli kruunun verotulojen kannalta ensisijaista. Siksi kaupungit oli aidattava ja niiden portit oli pidettävä suljettuina öiseen aikaan. 1730-luvun vaihteessa tullinhoitaja Johan Wallman piirsi Tullivuokrausyhtiölle Hämeenlinnaa kuvaavan kartan osoittaakseen, millaiset tullinkanto-olot kaupungissa todellisuudessa olivat.92 Kuva on Hämeenlinnan kaupunkimaiseman kaikkein konkreettisin ja realistisin säilynyt lähde! 88 Vrt. Koskinen 2007, 95, 217-219. 89 Lindeqvist 1926, 158-160 (lähteinä rovastintarkastukset Hämeenlinnassa), 410-411 (lähteenä maaherran kirje raastuvan pöytäkirjan liitteenä). Kirkon korjaamiseksi oli saatu ympäristön aatelilta lahjoituksia ja myös julkista tukea. Relation 1728, kuudes aukeama. Kirkon korjauksiin tarkoitettujen varojen tilityksiä sekä korjaajien palkkojen kuitteja. Ga 1 Tilit ja tositteet 1724-1754. HRA. HMA/KA. Ks. myös Heikkilä 1989. 90 Heikkilä 1989, 27-29; Lindeqvist 1926, 159-162, 411-412. 91 Vrt. kaupungin viljelysmaakartta vuodelta 1770, johon kirkko ja kellotapuli on piirretty. Heikkilä 1989, 19-20. 92 Rijtning öfwer Tavastborg Stads Situation. J.G. Wallman. KoB L 51 nr 687. Kongl. Bibliothek KB. Piirroksen ajoitus: 1728-1731. Piirros voidaan ajoittaa siinä olevan w-merkin avulla. Se tarkoittaa Pyövelinmäen rinteen paikkaa, johon uusi pappila on suunniteltu. Vuonna 1728 päätettiin rakentaa pappila kokonaan uudelleen. Ahonen 1989. Uusi paikka on päätetty viimeistään 1731, koska tammikuussa 1732 pidetyssä vanhan pappilarakennuksen rovastintarkastuksessa todettiin uuden rakentamisen jo alkaneen. Heikkilä 1989, 38-40, lähteenä rovastintarkastusptk:t. Yleisen tullinvuokrausyhdistyksen ruotsalaisesta Atlaksesta (General Tull Arrende Societetens svenska tullatlas. KB.) löytyy tämän skissin ”siistitty” versio (folio 70 Grundritning öfwer Tavastehus stad), josta kopio on Ruotsin Sota-arkistossa Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus nr. 196. = 0406D:12:044:196. KrA.

Kartta 1. Hämeenlinna ja sen ympäristö sotilaskartassa 1720-luvun puolivälissä. Suo ja järvi saartavat aluetta. Linnalta länteen vie ”linnansilta”. Linnalta lounaaseen on ensin ”linnantori” ja sitten ”kaupungin tori”. Pääkatu vie santasillalle. Saaren pohjoispäässä on kukkulallaan kellotapuli ja rannan tuntumassa kirkko. Situations Charta öfwer Slåttet och Staden Tavastehuus. Situations Charta öfwer Slåttet och Staden Tawastehuus.

Kartta 2. Tullimies Wallmanin karttaskissi noin vuodelta 1730. Karttaskissi kuvaa Hämeenlinnaa n. v. 1730. Sen merkinnät keskittyvät tullinkantoon, joten asemakaavaa tai rakennuskantaa ei siitä näe. Sen sijaan maastoolosuhteista se antaa todenperäisen kuvan. Rijtning öfwer Tavastborg Stads Situation. J.G. Wallman. KoB L 51 nr 687. KB. Ajoitettu 1728-1731.

Wallmanin esittämiä asutun alueen yksityiskohtia ovat vain tori ja sen lävistävä pääkatu linnalta Ojoisille vievälle santasillalle. Torin asemointi on virheellinen, eli se on vain “normaalin kaavan” mukainen. Sivukatuja tai tontteja ei ole eroteltu, koska ne eivät tullinkannon kannalta ole olennaisia. Linna portteineen ja valleineen sekä kirkko on merkitty. Pääkulkureitit on merkitty pisteviivoin, niin kesä- (Y) kuin talvitiet (U). Ojoinen (Z) näkyy suon länsipuolella ja suunniteltu uusi pappilanpaikka (W) kaupungin pohjoispuolella Ojoisten puolen niemellä. Tullitupa oli santasillan päässä (B). Suon reunaa pitkin kulki tulliaita (I). Järven jäälle rakennettiin talvella myös aita (L), koska sieltä lähtivät vakiintuneet talvitiet pohjoiseen, itään ja etelään. Sinne rakennettiin talvella myös tullipuomi (M). Linnan etelä- ja länsipuoli oli kokonaan aidatta, mutta siellä olivat suojavarustuksena espanjalaiset ratsastajat. Yksi tulliportti (A) sijaitsi linnan länsipuolella suon reunassa, joten sieltäkin näkyy kuljetun kaupunkiin hyvin paljon. Sinne suositeltiin uutta tullitupaa (T). Tulliaita noudatteli kuivan maan rajaa suon puolella. Kaupungin ja kruunun maan rajalla ei ollut aitaa, vaan tullinkannon kannalta linnan ympäristö kuului kaupunkialueeseen. Linnan espanjalaisista ratsastajista tehty suojaus täydensi tulliaitaa. “Rakentamaton kukkula”, kuten kirkonmäkeä93 nimitetään, on sen sijaan erotettu aidalla kaupungista. Tulliaita kulki tonttialueen päässä tullituvasta suoraan rantaan. Järven puolelta kaupunki on aitaamaton. Relation 1728 selittää aidan kuntoa ja kulkua kohdassa TullPorten.94 Kaupungin julkiset rakennukset, raatihuone, koulu ja pappila, sijaitsivat torin tienoolla, pappila ja koulu torista etelään95 ja 93 Paikkaa, jossa kirkko seisoi, Wallman nimitti Kirkkosaareksi. Hän esittää myös kellotapulin paikan. 94 Relation 1728, kuudes aukeama, jolla kerrotaan kirkosta, koulusta, tullitalosta ja tulliportista aitoineen. 95 Charta och Plan Öfwer de projecterade Defensions Wärcket I Tawastehus. J.G. Ammondt. Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus nr. 9. = 0406D:12:044:009. KrA. Heikkilä, 37-40; Ahonen. Vrt. Carta som utwisar så wäl Situationen på 3 à 400:de alnar kring Tawastehus Slått som sielfwa … Anno 1731. J. G. Ammondt. Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus nr. 15. = 0406D:12:044:015. KrA.

raatihuone torin länsireunalla.96 Pappila oli rakennettu kruunun maalle.97 Tenaljivarustuksen vuoksi, jota rakennettiin vuodesta 1733 alkaen, se hävitettiin ja uusi pappila rakennettiin Ojoisten puolelle santasillan lähelle. Koulu ja rehtorin talo olivat kruunun tontilla pappilan eteläpuolella.98 Koulu siirrettiin kellotornin tienoille kirkonmäelle linnan rakennustöiden tieltä. Voidaankin sanoa, että tenaljivarustuksen valmistumisen jälkeen linna alkoi elää omaa ja kaupunki omaa elämäänsä.

KARTTA TONTTI TONTILTA Olen piirtänyt Hämeenlinnan tonttikartan katuverkoston Relation 1728:n perusteella ja Faggotin karttaa mukaillen. Koska katujen kunnosta valitettiin jatkuvasti, arvelen, että sivukadut eivät juurikaan erottuneet tonteista. Muutaman nimetyn tontin paikka tiedetään varmasti, muut olen sijoitellut ”arvaamalla” ja päättelemällä mm. vuoden 1739 suurpalon tuhotietojen99 avulla. Tämä ei siis ole totuuden kuva, vaan hyvin mahdollinen kuva. Päälähteessäni Relation 1728:ssa mainitut tontit olen järjestänyt toisen lähteen, tonttikokoluettelon, pohjalta. Siinä kaikki nimetyt tontit ovat peräkkäin. Kun tutkii nimien rinnakkaisuuksia ja muuta järjestystä sekä Relation 1728:ssa olevaa järjestystä, huo96 Olen päätynyt tähän ratkaisuun sijoittaessani tonttikokoluettelossa merkittyjä tontteja paikoilleen. Tähän viittaa mm. se, että tonttikokoluettelossa raatihuoneelle on merkitty oma alansa yhdessä torin kanssa, mutta sen lisäksi on kirjoitettu raadin hallinneen varsin suurta maa-alaa, joka sitten voi ulottua torin länsilaidalta suolle asti. Tonttikokoluettelo. Lisäksi raatihuone on piirretty kartassa Situation af Tafwasthuus Slått. Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus. Nr. 195. = 0406D:12:044: 195. KrA. Ahonen 1989. 97 J.G. Ammondtin linnoituspiirustus Charta och Plan Öfwer de projecterade Defensions Wärcket I Tawastehus. J.G. Ammondt. Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus nr. 9. = 0406D:12:044:009. KrA. 98 Relation 1728:ssa sekä raastuvan kokouksessa 27.-28.11.1724 (Sääksmäki 3. HMA/KA.) mainitaan myös rehtorin talon olleen koulun ja pappilan lähellä. Sitä ei ole piirretty Ammondin karttaan erikseen. 99 J anledning af det Högwähllåflige Landzhöfdinge Ämbetets den innewarande Månad lemnade bijfall, till Bårgerskapets wed RådstuRätten giorde ansökning at få utur Cassan af benådnings Medlen till understöd i deras wäckade beträngda tillstånd uttaga Twåhundrade dahler Sölfwer mynt. blifwa de dem emelln således rätteligen delta som följer. Tafwastehuus den 29 Maij 1741. Bh 14 Muut luettelot. HRA. HMA/KA. Tästä käytetään jatkossa nimeä “korvausluettelo”. Wallmanin kirjekonseptit 14.6., 20.6. ja 5.7. 1739. Kirjekonseptit, kansio 1. HmtkA. HMA/KA.

Kartta 3. Hämeenlinna 1728. Aino Katermaan tonttikartta 2018. Päälähteinä on käytetty ”Relation 1728”- luetteloa Företeckning Vppå samptelige uti Tafwastehuus Stad sig befintelige Tompter och huru the sedan Landetz Evacuation sampt den af Hans Kongl. Maijtt Allernådigt förundte Frijheter äro vordne upbydge och hwilka ännu liggia öde och oupbygde. Bh 14 Muut luettelot. Hämeenlinna raastuvan ja maistraatin arkisto HRA. HMA/KA; sekä ”tonttikokoluettelo” Bh 14. Muut luettelot. HRA. HMA/KA. Tonttikokoluettelo alkaa sanoilla ”Matz Polsons Wallila…”. Tulliaita, -puomi ja -talo ovat tullimies Wallmanin piirustuksen mukaan. Rijtning öfwer Tavastborg Stads Situation. J.G. Wallman. KoB L 51 nr 687. KB. Kruununmaalla olevat rakennukset on piirretty J.G. Ammondtin sotilaskartan perusteella. Charta och Plan Öfwer det projecterade Defensioins Wärket J Tawastehus. J.G. Ammondt. (n. 1731). Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus nr. 9. = 0406D:12:044:009. KrA. Huomautuksia: Janamittakaava on tehty sekä metreinä että kyynäröinä. Gl. Wachtmästarens eli Forsmanin tontin mittoja ei tiedetä; kollega Sivoniuksen rakentamat talot eivät mahdu tonttikokoluettelossa ilmoitetulle Kivistön tontille, joten niitä on piirretty sen ulkopuolelle; Vallila eli Wall esiintyy päälähteissä vain tonttikokoluettelossa.

maa, että tonttikokoluettelo alkaa Relation 1728:n viimeisestä ja jatkuu sen alkupäähän. Kaikki eivät ole ihan täsmällisesti samassa järjestyksessä, mutta erot ovat pienet. Toinen tonttikokoluettelon avulla löytyvä tärkeä tieto on, että sen 10 ensimmäistä tonttia100 ovat leveydeltään yhteensä n. 500 kyynärää ja 9 luettelon viimeistä sekä Höytylä luettelon alkupäästä ovat myös n. 500 kyynärää. Pääkadun pituus on suunnilleen saman verran. Tämän vuoksi sekä muutamien muiden seikkojen perusteella olen sijoittanut nimetyt tontit kartalle tonttikokoluettelon antamassa järjestyksessä aloittaen torin itä- ja pohjoisreunasta, jatkaen sitten pääkadun itäreunaa kirkonmäen tienhaaraan asti, sijoittanut sitten muutamat vähäisemmät tontit tienhaarasta rantaan päin, ja loput pääkadun länsilaitaa pitkin takaisin torille. Tällä tavalla asetelma sopii yhteen niin Relation 1728:n kuin muidenkin luetteloiden ja muiden lähdetietojen kanssa. Kaikki tontit mahtuvat kaupungin suhteellisen kuivalle maalle101. Rakennukset olen asetellut tonteille vapaasti. Todennäköistä on, että tontille muodostui umpipiha ja rakennukset olivat tontin reunoilla. Kellarit sen sijaan ovat voineet olla keskelläkin. – Maatutkauksessa102 löytyi luultavasti ainakin yksi kellarinpaikka ”kenraalintalon” nurmikolta.103 Relation 1728:n mukaan useimmille tonteille oli rakennettu. Rakennusten kuntoa valitetaan kovin, samoin asukkaiden rutiköyhyyttä, mutta siihen on suhtauduttava asiakirjan luonteen vuoksi varauksella. Isompia ”porvaritupia” kamareineen, ikkunoineen ja piiseineen oli vähän, pirttejä enemmän. Mikä todellisuudessa oli tuvan ja pirtin ero Hämeenlinnassa 1720-luvulla, ei ole varmaa. Mielenkiintoisia ovat ”puodit”. Ainakin osa niistä oli kauppapuoteja, pikku myymälöitä, joita voitiin myös antaa vuokralle. Kaupunkilaisista vain yksi oli nimetty ammattia harjoittavaksi kauppiaaksi, joten nämä puodit olivat enimmäkseen käsityö100 Lukuunottamatta Randalaa, joka on rannan puolella toisessa rivissä, ja Höytilää, jonka olen sijoittanut pääkadun länsipuolelle. 101 Lukuunottamatta Brusia, jonka märkyys tällä tavalla sjoitellen johtuu tontilla olleesta lähteestä. 102 Katermaa 1992. 103 Siinä kohtaa on Stor-Iöransin tontti, jolle 1720-luvulla rakennettiin kellari. Ks. viite 141.

tuotteiden myymistä ja sivutulojen hankkimista varten tehtyjä. Yhdestä puodista mainitaan, että sitä on tarkoitus vuokrata muualta tuleville kauppiaille. Puotien suurin merkitys lieneekin Hämeenlinnassa ollut kaupunkimaisuuden esittäminen. – Stein Meyerin taulukkoon verraten on kaupunki joka tapauksessa jo elpymässä. Avointakin maata kaupunkialueella oli paljon. Kun kesällä 1728 valitettiin Ojoisilla pidetyistä karjamarkkinoista, selitettiin samalla, että karjanmyynti mahtuisi hyvin myös kaupungin aidan sisälle. Sopivia paikkoja olisivat tulliportin sisäpuoli eli alue lähellä Ojoisille vievää tietä sekä kirkonmäellä, joka oli lähes rakentamaton. Ne olivat myös lähellä tullitupaa. Linnantoriakin ehdotettiin kauppapaikaksi. Sinne pääsisi paitsi kaupungin läpi myös linnan viereen tulevaa kuivasiltaa pitkin.104 Tonttien koot vaihtelivat huomattavasti. Pienin oli vain n. 400 neliökyynärää105, suurin yli 3000106.Tavallisin koko on noin 20002400 neliökyynärää.107 Tori näyttää olleen pinta-alaltaan n. 3000 neliökyynärää. Siellä, vaikka tonttilähteissä sitä ei mainita, sijaitsi todennäköisesti vartiotupa, corps de garde108. Kaupungin pappila sijaitsi kruunun tontilla ns. linnantorin kohdalla linnasta kaupunkiin johtavan tien varressa. Periaatteessa siihen kuuluivat asetuksen määräämät seurakuntalaisten rakentamat ja ylläpitämät seitsemän rakennusta109, mutta nyt pappilan tila oli todella huono. Vanha päärakennus oli niin surkeassa 104 25.6. ja 3.8.1728 kirjoitettu konsepti. Da 1 Maistraatin kirjekonseptit. HRA. HMA/KA. Linnantori on sama alue, jota nimitettiin Suomalaisen prikaatin harjoituskentäksi. 105 Collega Henrich Syvonin Kivistö. Tästä lähtien omistajaksi mainitaan se nimi, joka on Relation 1728:ssa, ja samassa muodossa kuin siinä. 106 Porvarinleski Beata Jakobsdotterin Bruki ja Hulikka, jotka aina ilmoitetaan yhdessä. Noin 2800 neliökyynärää olivat Engelsmans ja Höytylä. 107 Näitä oli yhteensä 13 kappaletta. 108 Sijaintitieto J.G. Ammondtin kartasta Carta som utwisar så wäl Situationen på 3 à 400:de alnar kring Tawastehus Slått som sielfwa Slåttet … Anno 1731. J. G. Ammondt. Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus nr. 15. = 0406D:12:044:015. KrA. Kämnerioikeuden istunnossa 15.1.1728 pyydettiin kaupunkilaisia avustamaan vahtituvan lämmityksessä, mistä nämä kieltäytyivät puupulaan vedoten. Ca 1 Pöytäkirjat. KäO. HMA/KA. 109 Ks. Resolution på Allmogens i Swerige och Finland allmänne beswär wid denne Riksdag. Den 1. August. 1727. Kohdat 8 ja 12. Modee I, 669-671.

kunnossa, että sitä ei ollut voitu korjata. Julkisia varoja oli saatu110, mutta uutta päärakennusta ei ollut pystytty tekemään.111 Lakkauttamiselta kaupungin pelastanut koulu sijaitsi myös kruunun tontilla saman tien varressa lähempänä linnaa. Koulusalin lisäksi siinä oli kaksi huonetta opettajien112 käytössä. Rakennus oli korjattu Janakkalan teinirahojen avulla. Rehtorin talo oli koulun vieressä.113 Kruunun maalla pappilaa ja koulua vastapäätä oli rannan lähellä linnassa palvelleiden sotamiesten ja käsityöläisten mökkejä, joihin Stein Meyerkin viittaa. Sinne rakensi myös posti- ja vahtimestari114 Johan Seigell mökkinsä.115 Linnalta kaupunkiin kulkeva tie muuttui pääkaduksi, kun kaupungin maa alkoi. Oikealla eli järven puolella sijaitsi Gl. Wachtmästarens eli Forsmanin tontti.116 Sen eteläreunaa pitkin kulki kruunun ja kaupungin maan raja suorassa linjassa järveltä suolle. Tonttia ei ole merkitty tonttikokoluetteloon, joten se saattaa olla melkoisen isokin. Venäläiset olivat käyttäneet sitä paljon ja mm. tuoneet sinne Saaristen latokartanosta rakennuksen117, joka edelleen oli siellä ja maksamatta Saarisiin. Venäläisten lähdettyä siellä oli romahtanut118 pirtti ja keittokota. 1723 sinne asettui uusi lupaava porvari Samuel Forsman119, joka alkoi rakentaa tarmokkaasti. Ensin hän rakensi tallin ja navetan ja sitten puo110 Vuosilta 1724 ja 1726 tilityksiä kirkon ja pappilan rakentamisrahoista. Ga 1 Tilit ja tositteet 1724-1754. HRA. HMA/KA. 111 Relation 1728, viides aukeama. Huoneista tarkemmin J.G. Ammondtin linnoituspiirustus Charta och Plan Öfwer de projecterade Defensions Wärcket I Tawastehus. J.G. Ammondt. Utl. kartor. Sfp. Finland. Tavastehus nr. 9. = 0406D:12:044: 009. KrA. Ks. pappilan laajempi esittely Ahonen 1989. Ahonen ei ole löytänyt tätä karttaa, vaan väittää, että pappilan paikkaa ei voida varmistaa. Pappiloiden oloista syvällisen tutkimuksen on tehnyt Gunnar Suolahti. Suolahti 1912.” 112 Hämeenlinnan koulujen yksityiskohtainen esittely Favén 1879. Opettajia oli 1720-luvulla rehtori Haqvinus Lundbeckin lisäksi kollega Henrik Syvonius ja apologista Henrik Deutsch. Favén 1879, 50, 54, 56; Lindeqvist 1926, 446-447. 113 Relation 1728, kuudes aukeama. 114 Lindeqvist 1926, 422. 115 Raastuvan kokouksen pöytäkirja 27.-28.11. 1724. Sääksmäki 3. HMA/KA. Tätä aluetta ei mainita Relation 1728:ssa. 116 Relation 1728, viides aukeama; viljelyspalstaluettelo. 117 Raastuvan kokouksen pöytäkirja 11.3.1727. Sääksmäki 4. HMA/KA. 118 Relation 1728:ssa on jatkuvasti käytetty sanaa förfallen stuga / förfallet pörte. Sana ei voi tarkoittaa täysin romahtanutta, vaan lähinnä ”romahtamaisillaan olevaa”. 119 Forsman osasi ruotsia ja myös lukea ja kirjoittaa. Hänen sanotaan harjoittavan kauppaa ”hyvin”. Taitoluettelo, ajoitettu vuoteen 1724.

din puolittain vanhasta ja puolittain uudesta puutavarasta. 1725 valmistuivat pieni tupa eteisineen ja siihen yksi kamari sekä “kauppapuoti” sen eteen. Forsman ei sittenkään menestynyt, vaan 1726 hän lähti kaupungista. Tontti joutui velkojen vuoksi turkulaiselle kauppiaalle S. J. Schelelle. Torin itälaidalla sijaitsi Gladbackan tontti. Se oli venäläisten vetäytyessä rakentamaton. Sen otti haltuunsa sotakomissaari Johan Gollen.120 Hän sai lainhuudot tonttikaupalle keväällä 1723.121 Hän rakensi tontille 1724 kellarin ja sen päälle tuvan, jossa oli ikkuna ja piisi. Seuraavana vuonna valmistui porvaristupa, jossa oli leivinuuni, piisi, ikkuna ja eteinen. Vanhoja rakennuksia korjattiin seuraavina vuosina. Puotikin rakennettiin, vaikka sotakomissaari ei harjoittanut porvarillista ammattia. Makasiinin virka ja rasituksista vapauttaminen olivat hänen varakkuutensa perusta.122 Gladbackan takana rannalla sijaitsi Wall- eli Vallila-tontti. Sen omisti Biuri-tontin omistaja.123 Tämä sijaintipaikka varmistuu vuodelta 1744 olevalla tiedolla, että tullivirkailija Molitor vuokrasi sen, jotta sinne rakennettaisiin tullikamari itä- eli rantatullille.124 Pääkadun itäpuolella torin kulmassa oli Krouvin tontti omistajanaan Märta Eriksdr eli Märta Sivonia125 ja sen takana järvelle päin Rantala. Krouvissa oli venäläisten lähdön jälkeen vain vanha tupa. Märta Sivonia palasi kaupunkiin ja tontilleen jo 1722. Hän nai porvari Joseph Matzsonin126 ja pääsi hieman jaloilleen. 1724 120 Relation 1728, neljäs aukeama; tonttikokoluettelo; taitoluettelo. Postimestarina Gollen/Hollen oli ainakin vuosina 1727-28, kun hän kävi oikeutta Hämeenlinnan Kämnerioikeudessa. Ks. Lindeqvist 1926, 393-4. Gladbackan omistajaksi on ajoittamattomassa asukasluettelossa merkitty varakas porvari Augustus Steven. 121 Raastuvan kokouksen pöytäkirja 27.3.1723. Sääksmäki 3. HMA/KA. Myyjäksi kauppaan on merkitty Johan Forsman. 122 Asukasluettelo. 123 Ks. Biuri-tontti viitteet 214 ja 215. 124 Raastuvankokouksen pöytäkirja 8.10.1744. Ca 2 Pöytäkirjat. HRA. HMA/ KA.Vrt. tullivirkailija Johan Wallmanin karttaskississä olevien talviteiden yhtymäkohta rannalla juuri näillä kohdin. Rijtning öfwer Tavastborg Stads Situation. KoB L 51 nr 687. KB. Ks. Kartta 2. 125 Relation 1728, neljäs aukeama. Krouvin tontin kuvaukseen on tehty hyvin paljon korjauksia. Asukasluettelo; taitoluettelo; tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo; raadin maksuluettelo. 126 Taitoluettelo.

Kuva 2. Pääkadun suu. Maisemakuva esittää pääkadun suuta torilta länteen päin. Vasemmalla on Höytylän, oikealla Krogin ja takana Brusin tontin rakennuksia. Piirtäjä Aino Alasmaa 2018.”

rakennettiin sauna ja 1728 kamari. Märta Sivonia oli rutiköyhä eikä hänen miehensäkään harjoittanut mitään porvariammattia.

oli piisi ja yksi ikkuna. Tämän porvarin menestymismahdollisuuksiin suhtauduttiin toiveikkaasti.129

Krouvista erotettu Rantala oli venäläisten lähdettyä monta vuotta rakentamaton. Entinen omistaja127 oli lähtenyt kaupungista ja ryhtynyt sotilaaksi. 1726 tontin otti haltuunsa Adam Simonsson128 ja alkoi rakentaa. Ensimmäiseksi valmistui holvaamaton kellari ja puoti sen päälle sekä talli ja seuraavana vuonna kamari, jossa

Krouvia vastapäätä pääkadun länsipuolella sijaitsi Höytylä.130 Venäläisten lähdettyä se oli tyhjänä, kunnes omistaja Iöran Michelsson palasi 1723. Seuraavana vuonna rakennettiin van-

127 Olof Tongerkort. Ks. viite 21. 128 Raadin maksuluettelo, tehty mahdollisesti v. 1726, koska Adam Simonson tuli silloin kaupunkiin (Relation 1728). Asukasluettelo.

129 Relation 1728, neljäs aukeama; tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo. 130 Höytylän sijoittaminen on tutkimuksen epävarmin päätelmä: siltä puuttuu vahva näyttö. Voidaan kuitenkin ajatella, että torin reunat on lueteltu peräkkäin ja Höytylä Krouvin kanssa on kuin pääkadun suu. Sitä paitsi, jos Höytylä pantaisiin Krouvin viereen, koko tonttirivi venyisi eikä Brusi osuisi lammikon tienoolle, mikä vetisyys sen kohdalla on kirjattu.

hasta ja uudesta puutavarasta mallaspirtti131. 1725 pystytettiin tupa ja kamari, navetta ja pieni ruokavarasto. Sekä tuvassa että kamarissa oli piisi, kamarin piisissä jopa pelti, ja kamarissa oli myös ikkuna. Asuintalo oli siis melkoisen edistyksellinen! 1726 rakennettiin talli ja 1728 holvaamaton kellari. Ei ihme, että Iöran Michelssonia sanottiin toimeentulevaksi, vaikka hänen ei tiedetty osaavan käsityötä eikä kauppaa.132 Krouvin vieressä pääkadun itäreunalla sijaitsi Engelsman-tontti. Sen omistaja oli lasimestarin leski Sophia Catharina Ahlman, joka pysyi paikallaan koko venäläisajan. Nyt hän oli ottanut apurikseen rakuuna Ericin, joka hoiti miesvainajan käsityöammattia, ja josta odotettiin kunnon kisälliä.133 Engelsmanilla oli säilynyt – ilmeisesti asuttuna pysymisen vuoksi – paljon rakennuksia: tupa, jossa oli kolme kamaria, kolme puotia, toinen tupa sekä talli, navetta ja lato. Omistaja oli niin köyhä, että hän ei ollut rakentanut lisää,134 mutta ei liene lisää tarvinnutkaan. Seuraavana pääkadun varrella oli Brukin ja Hulikan135 tontit. Ne omisti porvarinleski136 Beata Jacobsr. Tänne oli venäläisten lähdettyä jäänyt useita hyvin huonokuntoisia rakennuksia: eteisellinen kamari, jonka seinät ja katto olivat romahtaneet, holvaamaton kellari, käyttökelvoton piisillinen kamari, pieni käyttökelvoton navetta, vanha tupa, jonka seinät ja katto olivat romahtaneet, sekä todennäköisesti venäläisten käyttämät ja siksi kunnossa säilyneet sauna ja puoti, jonka päällä oli yöpymistupa. Beatan katsottiin olevan täysin köyhä venäläisten ryöstelyn ja viimeaikaisten katojen vuoksi.137

131 Mallaspirtti sopi hyvin myös asumiseen tehokkaan lämmityksensä vuoksi. 132 Relation 1728, neljäs aukeama. Asukasluettelo; tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo; raadin maksuluettelo. Taitoluettelo. 133 Taitoluettelo. 134 Relation 1728, neljäs aukeama; tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo. 135 Nimenä käytetty eri luetteloissa myös Pulkkaa ja Kulikkaa. 136 Ilmeisesti tässä tarkoitetaan porvari Sven Silkeä, jonka postimestaritoimen epäselvyyksien vuoksi talossa ja Bruki-tontilla tehtiin katselmus 10.2.1728. Ei 1 Katselmus- ja tarkastuspöytäkirjat 1726-1769. HRA. HMA/KA. 137 Relation 1728, neljäs aukeama. Beatan isä Jacob Göranson mainitaan raadin maksuluettelossa n. v. 1726. Asukasluetelo. Noin v. 1724 tontit oli omistanut kaupungin pitkäaikainen porvari ja raatimies lapseton Michel Malmström, joka tuolloin oli kuitenkin jo rutiköyhä eikä harjoittanut kauppaa. Taitoluettelo. Tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo.

Seuraavan, kapean ja pitkän Saksan tontin138, omisti kaupungin toinen hyvin pitkäaikainen raatimies ja porvari Erich Thomasson. Venäläisten lähdettyä paikalla oli vain romahtanut tupa ja kurja kamari, joissa kuitenkin oli kummassakin piisi. Omistaja palasi jo vuonna 1722 ja rakensi heti luhdillisen navetan. Seuraavana vuonna saatiin aikaan eteisellinen sauna ja vuonna 1726 pieni ruokavarasto. Omistaja oli hyvin köyhä äskeisten katovuosien vuoksi.139 Venäläisajan jälkeen hän oli harjoittanut pientä käsityötä, mutta kunnon kauppa ei ollut onnistunut.140 Seuraavana oli samanmuotoinen kapea tontti Stor-Iörans eli Jörans.141 Sen oli testamentilla perinyt porvarinleski Marja Påhlsdr .142 Tontille oli venäläisten lähtiessä jäänyt kulmakamarillinen tupa, jonka piisi ja uuni olivat romahtaneet. Palattuaan 1724 omistaja rakensi mallaspirtin ja pienen ruokavaraston. Kaksi vuotta myöhemmin rakennettiin kamari, jossa oli piisi ja ikkuna, sekä eteinen, ja 1727 vielä kellari ja sen päälle työkaluvaja.143 Seuraavan tontin Svennilän omistaja Marja Thomasdr oli myös porvarinleski. Hänen miehensä Matz Jörenssonin sanotaan karanneen kaupungista.144 Venäläisten lähdettyä tontilla oli tupa ja puoti. Omistajien palattua 1722 oli rakennettu pirtti, sitten 1723 navetta, rehuvarasto ja liiteri, 1724 pieni navetta pikkukarjalle, 1725 ruokavarasto ja 1726 sauna. Samana vuonna kaikki raken138 Ulottui vuonna 1744 rantaan asti. Kauppakirja vuodelta 1738, kauppa lainhuudatettu 22.4.1744. Raastuvan kokouksen pöytäkirja 22.4.1744, Ca 2 Pöytäkirjat. HRA. HMA/KA. 139 Relation 1728, kolmas aukeama; asukasluettelo; tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo. 140 Taitoluettelo. 141 Paikka Saksan tontin vieressä varmistuu sillä, että kämnerinoikeudessa käsiteltiin riitaa venäläisten tuomasta saunasta, joka oli pystytetty näille tonteille. Sitä oli käyttänyt venäläinen kokki Wollmar Fransikoff. Kämnerioikeuden pöytäkirja 17.9.1722. Ca 1 Pöytäkirjat, KäO. HMA/KA. Samassa ja seuraavassa eli 22.9.1722 pidetyssä kokouksessa käsiteltiin riitaa Svennilän tontinomistajan kanssa, mikä indikoi Svennilän eli toisen puolen naapuriksi tulkitun tontin läheisyyttä. Kämnerioikeuden pöytäkirja 17.9. ja 22.9. 1722. Ca 1 Pöytäkirjat, KäO. HMA/KA. Tällöin ja n. v. 1724 tontin omisti raatimies ja pitkäaikainen porvari Jöran Hindrichsson, joka kävi kauppaa ja oli jokseenskin varakas. Ruotsia hän ei osannut eikä lukea eikä kirjoittaa. Taitoluettelo. 142 Testamentti 12.3.1725 esitettiin ja sitä käsiteltiin kämnerioikeudessa loka-marraskuusssa 1729. Kämnerioikeuden istunnot 5.10., 8.11., 15.11. ja 17.11. 1729. Ca 1 Pöytäkirjat. KäO. HMA/KA. Viitteessä 140 omistajaksi mainittu Jöran Hindersson oli Marja Påhlsdotterin poika. Ibidem. 143 Relation 1727, kolmas aukeama. Asukasluettelo; taitoluettelo; tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo. 144 Taitoluettelo, ajoitettu vuoteen 1724.

nukset paloivat ja niiden palaneista hirsistä pystytettiin navetta ja lato karjan säilyttämiseksi. 1727 saatiin aikaan vain keittokota. Marja Thomasdotter oli aivan rutiköyhä, minkä katsottiin johtuvan viimeaikaisista katovuosista.145 Tilanteen kurjuuteen on varmasti vaikuttanut myös raskas vastoinkäyminen, tulipalo. Smedsin tontti oli seuraavana. Sen omisti Gustaf Gustafssn, joka venäläisaikana oli asunut maaseudulla ja muuttanut takaisin kaupunkiin vasta 1726. Tontille ei ollut jäänyt yhtään rakennusta ja hän rakensi heti pienen pirtin, jossa oli eteinen ja sivussa pieni kamari. Seuraavana vuonna hän pääsi aloittamaan ammattiaan rakentamalla pajan. 1728 hän rakensi vielä ruokavaraston. Toiveikkaasti sanotaan, että hän ei vielä selviä työllään – pian ehkä kuitenkin.146 Seuraavana oli Laggari-tontti147, vaikka se puuttuu Relation 1728:sta. Kaikissa muissa lähteissä se on mainittu148 ja tonttikokoluettelossa juuri Smedsin ja Molkan välissä. Sen omistaja vuonna 1724 ja sen jälkeenkin oli porvari Gustaf Jöransson. Tämä ei käynyt kauppaa, vaikka olikin siinä melko taitava.149 Tontilla olevia rakennuksia ei siis tiedetä. Molkka-tontti150 sijaitsi seuraavana.151 Venäläisten lähdettyä tontilla oli pieni romahtanut kamari ja vanha ruoka-aitta. Palattuaan omistaja raatimies ja pitkäaikainen porvari Matz Jacobss. rakensi v. 1723 pienen saunan, 1724 holvaamattoman kellarin ja 1725 rehuladon, pienen tallin152, keittokodan ja työkaluvajan. Vasta 145 Relation 1728, kolmas aukeama; taitoluettelo; asukasluettelo; tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo. 146 Relation 1728, kolmas aukeama; taitoluettelo (jossa puhutaan Gustaf Gustafssonin isästä), tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo; raadin maksuluettelo. 147 Käytetty myös nimiä Lakkari ja Göstas. 148 Taitoluettelo; asukasluettelo; viljelyspalstaluettelo; raadin maksuluettelo. 1739 palon jälkeen tontin omistajat Gustaf Jöranssonin perilliset saivat korvauksia. Korvausluettelo. 149 Taitoluettelo. Lindeqvist käyttää väärää nimeä Gustaf Johansson. Lindeqvist 1926, 265. Gustaf Jöransson Laggari eli 1690-1740 ja hänen vaimonsa oli Margareta Simonsdotter. www.geni.com. 150 Tonttikokoluettelossa leveys- ja pituusmitta on myös eritelty Molkka-tonttiin ja Iosu-tonttiin, joista kummankin leveys oli 47 kyynärää ja Molkan pituus 28 ja Iosun 26 kyynärää, yhdessä 47 – 54 kyynärää. 151 On täysin mahdollista, että Molkka ja Laggari olisivat päinvastaisessa järjestyksessä, mutta joka tapauksessa vierekkäin. 152 ”Kolme seinää”, mikä tarkoittaa, että se on kiinni toisessa rakennuksessa – luultavasti edellä mainitussa rehuladossa.

1726 vuorossa oli uusi asuinrakennus eli pieni pirtti eteisineen ja kamareineen.153 Relation 1728 -lähteessä Molkka-tonttin vieressä oli jo vuonna 1720 pakomatkalta palanneen porvari Johan Mattssonin omistama Kangari-tontti. Venäläisten lähdettyä siellä oli tupa ja työkaluvaja. 1723 rakennettiin navetta, 1724 pirtti, 1725 pieni talli ja 1726 ruokavarasto. Omistajan sanotaan olevan rutiköyhä.154 Kummallista on, että Kangari-tonttia ei mainita tonttikokoluettelossa, taitoluettelossa, asukasluettelossa eikä viljelyspalstaluettelossa. On siis todennäköistä, että Relation 1728:ssa se on sekoitettu Laggarin tontin kanssa, joka siksi on jäänyt pois.155 Pääkadun pohjoispään viimeinen tontti on Vaunula. Sen omisti lukkari Michel Mattssn , joka on mainittu myös porvariluettelossa156. Myös tämä omistaja palasi jo 1720. Paikka oli hänelle sopiva, sillä kellotapuli ja kirkko sijaitsivat kaupungin tässä päässä. Venäläisten lähdettyä Vaunulassakaan ei ollut kuin vanha pirtti ja romahtanut puoti. Viimeksimainitun tilalle Michel Mattsson rakensi uuden 1722.157 Vasta vuonna 1726 valmistui seuraava uusi rakennus, holvaamaton kellari, jonka päälle sijoitettiin vanha vaja. Lukkarin sanotaan olevan niin rutiköyhä, että hän ei pysty jatkamaan tontillaan rakennustöitä.158 Kivistön pikkutontin olen sijoittanut Vaunulan tontin taakse rantaan vievän poikkikadun eteläpuolelle. Toki se voisi olla toisellakin puolella katua. Sen omisti koulun opettaja eli collega herra Hendric Sivonius. Venäläisten lähdettyä tontilla oli vanha tupa, 153 Relation 1728, kolmas aukeama; taitoluettelo; asukasluettelo; tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo. 154 Relation 1728, kolmas aukeama; raadin maksuluettelo. Tältä tontilta Johan Heltin sai ihan vähän paloavustusta 1741. Korvausluettelo. 155 Kangarin rakennukset on piirretty Laggarin tontille. 156 Raadin maksuluettelo. 157 Eräässä Katinhäntä- ja Soro-tonttia koskevassa riidassa v. 1743 käsiteltiin Vaunulaakin. Silloin lukkari Michel Mattssonin leski Maria Mårtensdotter kertoi ostaneensa miehensä kanssa Vaunulan v. 1722 ja asuneensa siellä vuoteen 1740 asti. Linnan vahtimies Henrik Tillberg puolestaan todisti lesken kanssa, että n. 1727 nyt riidan kohteena ollut maatilkku oli kuulunut Soron tonttiin. Raastuvankokouksen pöytäkirja 24.10.1743. Ca 2 Pöytäkirjat. HRA. HMA/KA. Michel Mattsson osti tontin Simon Brobergilta ja sai 2. lainhuudon kauppaan 1724. Hämeenlinnan raastuvankokous 27.3.1724. Sääksmäki 3. HMA/KA. 158 Relation 1728, kolmas aukeama. Asukasluettelo; taitoluettelo; tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo. Lindeqvist sanoo, että Vaunulan aitta jäi palamatta 1739, koska se oli rannemmalla. Lindeqvist 1926, 264. Kuitenkin Vaunulasta maksettiin täysi palokorvaus 1741. Korvausluettelo.

jossa oli romahtanut taitekatto, eteinen ja kamari tuvan sivussa, puotikatos ja holvaamaton kellari, jonka päällä työkaluvaja. Palattuaan pakomatkalta 1723 collega rakensi mallaspirtin ja huussin159. Seuraavana vuonna saatiin aikaan lato ja eteisellinen sauna. 1725 rakennettiin talli, keittokota ja kellari ja seuraavana vuonna vielä navetta ja sikolätti.160 Tonttia pidettiin kelvottomana161 – ainakin se sijaitsi kirkonmäen kivisessä rinteessä ja oli hyvin pieni. Poikkikadun pohjoispuolella Kivistöä vastapäätä sijaitsivat pienehköt Soro162 ja Erlandz eli Pelttari163. Soron omisti pellavakankuri Mårten Jöranssn, jonka sanotaan hakevan porvarisoikeuksia. Venäläisten lähdettyä tontilla oli pieni vanha tupa, jossa oli leivinuuni ja keittiö piiseineen sekä vanha romahtanut rehulato, jossa oli myös pieni puoti. Tontilla on vuodesta 1711 lähtien asunut syökäri Gott. Leinonen.164 Omistaja Mårten Jöransson palasi vasta 1727 eikä ollut pystynyt rakentamaan mitään uutta.165 Soro sijaitsi rinteellä tonttialueen pohjoispäässä166 Katinhäntä-tontin vieressä167. Asumaton168 Erlandz sijaitsi Soron vieressä169 rantaan päin. Se oli hyvin pieni, Kivistön kanssa kaupungin pienimpiä. Entisen omistajan poika vyöntekijäkäsityöläinen Erland Svensk170 oli 159 Kaupungin ainoa ”hemligt hus”. 160 Relation 1728, toinen aukeama. Rakennusten määrä on niin suuri, että collegan on täytynyt käyttää myös muuta maata kuin tämä tontti. Rakennuksia olen sijoittanut kartassa Kivistön taakse tyhjälle maalle. 161 Tonttikokoluettelo. Viljelyspalstaluettelo. 162 Sorola/ Såra/ Såråla/ Sårro. Nimi tullee sanasta sora. 163 Pelttari-nimi esiintyy tonttikokoluettelossa ja taitoluettelossa. 164 N. 1724 ajoitettu taitoluettelo. Syökärin asumaksi tontti on merkitty myös tonttikokoluettelossa. Syökäri-sanan voi tulkita järjestysmieheksi. 165 Relation 1728, toinen aukeama. Viljelyspalstaluettelo. 166 Soro ei palanut 1739, koska sen omistaja ei saanut palokorvausta. Korvausluettelo. Syrjäiseen paikkaan viittaa myös se, että sen vieressä oli myöhemmin Syrjä-niminen tontti. Raastuvankokouksen pöytäkirja 4.4.1746. Ca 2 Pöytäkirjat. HRA. HMA/KA. 167 Vrt. riitajuttu viitteessä 157. 168 Ajoittamattoman tonttikokoluettelon mukaan Pelttari ”bebos af Möll. är alldeles obebygd och inga åckrar”. Nimi voi viitata tullivirkailija Benjamin Mölleriin, joka kuoli 1727. Hänen jälkeensä nimitettiin Johan Wallman. Hämeenlinnan raastuvan kokous 11.3.1727. Sääksmäen kihlakunnan tuomiokirjat. Sääksmäki 3. HMA/KA. 169 Relation 1728, toinen aukeama: ”på denne ändan i Staden”. 170 Erland Erlandsson. Asukasluettelo. Myös raastuvankokouksessa 1726 Erland Erlandsson on mainittu. Raastuvankokouksen pöytäkirja 29.10.1726. Sääksmäki 2. HMA/KA.

hakenut porvarisoikeuksia muutama vuosi sitten luvaten myös rakentaa tontille. Hän ei kuitenkaan ollut kyennyt täyttämään lupauksiaan eikä maksamaan porvarimaksuakaan.171 Katinhäntä-tontti sijaitsi poikkikadun ja pääkadun kulmassa.172 Sen omisti raatimies ja porvari Anders Öman.173 Hänellä oli vähän varallisuutta.174 Tontti oli rakentamaton venäläisten vetäytymisestä lähtien, kunnes Öman osti sen Michel Johanssonilta175 ja asettui kaupunkiin kauppiaaksi176. Hän rakensi 1723 porvaristuvan, jossa oli piisillinen keittiö, uuni ja ikkuna. Seuraavana vuonna rakennettiin tupaan eteinen ja sen sivulle pieni kamari. 1725 vuorossa olivat navetta ja rehulato ja niiden väliin katos. Seuraavana vuonna rakennettiin mallaspirtti. 1727 rakennettiin vielä holvaamaton kellari.177 Pääkadun kääntyessä Ojoisille vievälle santasillalle sen oikealle eli pohjoispuolelle jäi tullitalo.178 Se oli korjattu kruunun varoin 1723. Se ei kuitenkaan ollut riittävä ratkaisu, sillä “löysän maapohjan vuoksi” se oli kallistunut ja kaipasi paitsi oikaisua myös uuden katon.179 Sen vieressä oli tulliportti180, joka sulki tien.181 Kun lähdetään pääkatua takaisin torille päin, on länsipuolella ensimmäisenä Satuli182. Venäläisten poistuessa siellä oli vanha pirtti, romahtanut tupa, pieni keittokota ja talo ilman lämmitystä, 171 Relation 1728, toinen aukeama. Erlandzin kohdalle ei alun perin ole kirjoitettu mitään selitystä, vaan koko teksti on myöhempiä täydennyksiä. Erlandzia ei ole mainittu viljelyspalstaluettelossa. 172 Erikoinen nimi johtunee tontin maastosta. Paikka Soron vieressä poikkikadun suunnassa selviää Katinhännän ja Soron välisen riidan käsittelyssä. Ks. viite 157. 173 Raadin maksuluettelo. 174 Asukasluettelon mukaan hän oli varakas. 175 Toinen lainhuuto tonttikaupalle, jossa Öman osti tontin Michel Johanssonilta. Raastuvankokouksen pöytäkirja 27.3.1724. Sääksmäki 3. HMA/KA. Tonttia oli Matz Petterson yrittänyt ostaa Michel Johanssonilta 1722. Kämnerioikeuden pöytäkirjakonsepti 4.12.1722. Ca 1 Pöytäkirjat. KäO. HMA/KA. Kauppa lienee rauennut maksun jäätyä hoitamatta. 176 Taitoluettelo, ajoitettu vuoteen 1724. 177 Relation 1728, toinen aukeama; tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo. 178 Rijtning öfwer Tavastborg Stads Situation. KoB L 51 nr 687. KB. Ks. Kartta 2. 179 Relation 1728, kuudes aukeama. 180 Tulliportin oli kaupunki kokonaan kustantanut vuonna 1727. Relation 1728, kuudes aukeama. 181 Grundritning öfwer Tavastehus Stad. Utl.kartor. Sfp. Finland. Tavastehus nr. 196. = 0406D:12:044:196. KrA. 182 Tonttikokoluettelo.

Hendric Sivonius.189 Tontti oli ollut tyhjä venäläisten lähdettyä, kunnes omistaja palasi vuonna 1723. Hän rakensi heti pienen saunan, jossa oli eteinen, sekä kaivon. Seuraavana vuonna rakennettiin vanhasta puutavarasta lämmittämätön pieni talo190 ja puoti. 1725 huolehdittiin eläimistä rakentamalla navetta, kaksiseinäinen191 talli ja pieni rehulato, jossa oli katos. Myös ihmiset saivat vihdoin lisätilaa: pakarituvan, jossa oli ikkuna, piipullinen uuni ja eteinen sekä pieni kamari eteisen sivulla.192 Vaikka Henrik Sivonin asema oli arvovaltainen, hän oli varaton.193 Hän osasi jotenkuten ruotsia ja vähän kirjoittaa ja lukea. Kauppaa hän teki vain vähäisessä määrin tupakalla ja suolalla.194

Kuva 3. Kaupungin pohjoispää. Kuva on piirretty pääkadun pohjoispäästä. Ylhäällä vasemmalla on tullitalo ja ylhäällä oikealla kellotapuli. Kadun varressa vasemmalla ovat Satuli ja Skräddare, oikealla Katinhäntä, Vaunula, Molkka, Kangari/Laggari. Piirtäjä Aino Alasmaa 2018.

eikä niitä kannattaisi korjata. Omistaja porvari Michel Perssn 183 rakensi 1722 pienen navetan. Vasta neljä vuotta myöhemmin valmistui uusi pirtti ja 1727 puoti. Michel Perssonia pidettiin varsin köyhänä ja raihnaisena.184 Neliömäisen Satulin naapurina oli kapea Skräddare-tontti185. Sen omisti räätäli Matts Johansson, joka myös oli palannut pakomatkalta jo 1720. Silloin tontti oli ollut asumaton, vaikka siellä oli ollut pieni sauna, vanha puoti ja vanha romahtanut pirtti. 1726 sinne rakennettiin pieni kellari ja seuraavana vuonna haallinen rehulato. Räätäliä sanotaan rutiköyhäksi.186 Hän ei käynyt kauppaa187 eikä ilmeisesti myöskään harjoittanut käsityöammattiaan. Räätälin naapurina asui yhtä kapealla Hutila-tontilla188 syntyperäinen kaupunkilainen, pitkäaikainen raatimies ja porvari 183 Michel Persson oli vähävarainen. Asukasluettelo. Hän osasi joitain käsitöitä, mutta ei käynyt kauppaa. Taitoluettelo. 184 Relation 1728, toinen aukeama; viljelyspalstaluettelo. 185 Tontista käytettiin myös nimeä Skräden. Tonttikokoluettelo. 186 Relation 1728, toinen aukeama. 187 Taitoluettelo; asukasluettelo; viljelyspalstaluettelo. 188 Myös nimet Hudila ja Hutti.

Seuraava tontti oli keskikokoinen195 Luolaja. Sen omistaja oli porvari196 Johan Mattsson. Venäläisten poistuttua tontti oli asumaton, vaikka siellä oli talli, pakaritupa ja puoti, jossa pidettiin kaupungin myllyä. Johan Mattsson oli ostanut tontin jo venäläisaikana marketantilta ja sai kauppaan kolmannen lainhuudon 1723.197 Hän asettui asumaan tontille 1723 ja rakensi ikkunallisen tuvan, jossa oli savupiippu. Seuraavana vuonna rakennettiin uusi mallaspirtti, sauna ja toinen puoti. 1725 rakennettiin taas uusi tupa, jossa oli ikkuna ja piisi, sekä eteinen ja pieni kamari eteisen sivuun. Myös navetta saatiin valmiiksi. Seuraavana vuonna rakennettiin kellari ja sen päälle puoti. Vuonna 1727 rakennettiin rehulato ja pikkunavetta. Johan Mattssonia pidettiin varsin menestyvänä,198 vaikka hänen ei katsottu osanneen mitään ammattia kunnolla199.

189 Sukunimi kirjoitetaan monella eri tavalla: Süvon(ius), Sijvon, Sywon. Hänet on mainittu taitoluettelossa ensimmäisenä. Eri henkilö kuin collega Sivonius. 190 Tästä talosta riideltiin raastuvassa 1724. Raastuvankokous 27.3. 1724. Sääksmäki 3. HMA/KA. Samoihin aikoihin Sivon sai kolmannen lainhuudon tonttiinsa. Raastuvankokouksen pöytäkirja 15.6.1724. Sääksmäki 3. HMA/KA. 191 Tarkoittaa sitä, että se on rakennettu kahden muun rakennuksen väliin. 192 Relation 1728, toinen aukeama; tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo. 193 Asukasluettelo. 194 Taitoluettelo. 195 Tonttikokoluettelo. 196 Raadin maksuluettelo. 197 Hämeenlinnan raastuvankokouksen pöytäkirja 15.6.1724. Sääksmäki 3. HMA/KA. Myyjän nimi oli Fedor …noth. Lainhuudot oli saatu 5.11.1722, 22.3.1723 ja 14.11. 1723. 198 Relation 1728, toinen aukeama. 199 Taitoluettelo, ajoitettu v. 1724.

Kuva 4. Kaupunkia suon laidassa. Kuva on piirretty suon suunnasta niin, että näkyvissä olevien Biurin, Brusin ja Höytylän tonttien takana kulkee pääkatu ja Brusin ja Höytylän välissä näkyy poikkikatu. Edessä vasemmalla oleva aita rajaa Tillus-tonttia, joka oli Brusin viljelykäytössä. Piirtäjä Aino Alasmaa 2018.

Seuraava tontti oli Glasila200. Porvari Anders Erichss. sai porvarioikeudet201, osti tontin ja asettui kaupunkiin 1724. Hänen ei uskottu osaavan mitään käsityöammattia eikä senkään vertaa kauppiasammattia.202 Samana vuonna hän rakensi pienen pirtin ja navetan ja 1727 ladon. Tontilla oli ennestään käyttökelpoinen tupa, jossa oli taitekatto ja lattia.203 Glasilan vieressä seuraavana oli Saxenbergin tontti. Sen olivat omistaneet nykyisen omistajan vanhemmat, joilta tämä porvari204 Johan Andersson Saxenberg oli sen perinyt. Johan Andersson saapui kaupunkiin 1725.205 Tontilla ei silloin ollut lainkaan rakennuksia ja omistajaa uhattiin tontin peruuttamisella kaupungille, ellei tämä heti rakenna sinne.206 Johan Andersson Saxenberg “pelasti” tonttinsa rakentamalla puodin ja seuraavana vuonna pirtin ja navetan. 1727 rakennettiin holvaamaton kellari, 200 Lindeqvist käyttää nimeä Klassila. Lindeqvist 1926, 265. 201 Oli edesmenneen lukkarin poika. Taitoluettelo, ajoitus 1724. Anders Erikssonia ei ole mainittu porvarimaksun maksaneiden luettelossa. Raadin maksuluettelo, ajoitus 1724. 202 Taitoluettelo. Sitä paitsi häntä epäiltiin varkaudesta. 203 Relation 1728, ensimmäinen aukeama; tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo. 204 Raadin maksuluettelo. 205 Ennen Johan Anderssonin saapumista tontin viljelysmaat (viljelyspalstaluettelo) olivat olleet kruununvouti Fuldan käskystä erään torpparin viljeltävinä. Taitoluettelo. 206 Taitoluettelo.

mutta enempään omistajalla ei ollut varoja, minkä sanottiin aiheutuneen erityisesti viimeaikaisista katovuosista.207 Seuraava oli Kernalan tontti. Sen omisti raatimies ja porvari208 Thomas Jöranss.209 Venäläisten lähtiessä tontilla oli lato, suuri puoti ja vanha pirtti, joka edelleen oli samassa kunnossa kuin silloin. 1723 Thomas Jöransson korjasi210 tuvan, jossa oli kamarikin. Jo seuraavana vuonna rakennettiin porvaristupa, jossa oli eteinen, sekä myymistä varten katupuoti. 1725 rakennettiin talli ja yksi puoti lisää. 1726 rakennettiin uusi pirtti, jossa oli eteinen ja kamari, sekä liiteri. 1727 rakennettiin pakari ja katupuoti muualta markkinoille tulevien kauppiaiden käyttöön.211 Thomas Jöransson oli ilmeisen aloitekykyinen kauppias ja häntä sanottiinkin varakkaaksi, ahkeraksi ja työteliääksi mieheksi212. Hän piti myös kestikievaria.213 207 Relation 1728, ensimmäinen aukeama; asukasluettelo; tonttikokoluettelo. 208 Raadin maksuluettelo, ajoitettu 1724. 209 Thomas Gorensson oli saapunut ”noin kolme vuotta sitten” ja nainut tontinomistajan lesken (1726 vaimo Lisbette Simonsdr. Raastuvankokouksen pöytäkirja 9.6.1726. Sääksmäki 2. HMA/KA). Taitoluettelo. 210 Tarkoittanee sitä, että tupa oli vanhana siirretty tänne ja nyt pystytettäessä korjattiin. 211 Relation 1728, ensimmäinen aukeama; asukasluettelo; tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo. 212 Relation 1728, ensimmäinen aukeama. 213 Taitoluettelo.

Seuraava tontti oli Biuri214, jolla asui omistaja porvari215 Mattz Erichsson. Hän omisti myös Wall-nimisen tontin,216 jota kutsutaan myös Vallilaksi217. Mattz Erichsson osti tontit palattuaan 1721. Silloin Biurissa oli kaksi kamaria, pirtti, holvaamaton kellari, talli, kaksi puotia ja navetta. Näitä korjattiin seuraavina vuosina. 1725 rakennettiin kaksi uutta kamaria ja 1727 uusi mallaspirtti sekä kaivo. – Tontin rakennuskanta oli varsin vaikuttava; ei ihme, että Mattz Erichssonia pidettiin melko varakkaana.218 Myös seuraavan tontin, Brusin, omistajalla raatimies219 Simon Mattssonilla oli toinenkin tontti, Tillås220. Kumpikin oli aika iso ja niihin kuuluivat isot viljelysmaat,221 joten niiden omistus tarkoittaa melkoista varallisuutta. Brusi sijaitsi pääkadun varrella ja viljelysmaana käytetty Tillås sen takana suon suuntaan. Simon Mattsson oli ollut venäläisiä paossa, mutta palasi jo 1720. Silloin Brusi-tontilla oli jäljellä vanhasta puutavarasta tehdyt kaksikamarinen tupa ja talli, jotka korjattiin vuoteen 1723 mennessä. 1724 rakennettiin kaksi puotia ja pieni vaja, seuraavana vuonna pieni puoti ja 1726 pikku keittiö, holvaamaton kellari ja pirtti. Vaikka kiinteää omaisuutta siis oli, viimeaikaisten katojen vuoksi Simon Mattsson menestyi melko heikosti.222 Näin on palattu Höytylä-tontin luo. 214 Sama tontti kuin Kupila, joka mainitaan Mattz Ericssonin nimen yhteydessä asukasluettelossa. 215 Raadin maksuluettelo. 216 Biuri ja Wall mainitaan yhdessä. Relation 1728, ensimmäinen aukeama; asukasluettelo. 217 Biuri ja Vallila mainitaan myös erikseen ja ilman Wallia. Tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo. Vallilan olen sijoittanut linnan suunnalle järven puolelle. Ks. viite 123. 218 Relation 1728, ensimmäinen aukeama. Tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo. 219 Taitoluettelo. 220 Myös nimellä Tillus. 221 Tonttikokoluettelo; viljelyspalstaluettelo. Tonttikokoluettelossa sanotaan myös, että Tillus on asumaton ja omistaja käyttää sitä viljelysmaana. 222 Relation 1728, ensimmäinen aukeama; taitoluettelo; asukasluettelo. Lindeqvist erehtyy sanoessaan, että Brusi säästyi suurimmalta osalta vuoden 1739 tulipalosta. Lindeqvist 1926, 267. Simon Mattssonin perillisille maksettiin aivan täysi palokorvaus. Korvausluettelo. Sen sijaan Lindeqvist on oikeassa sanoessaan, että Brusi oli vetisellä ja soisella paikalla. Lindeqvist 1926, 277. Se sijaitsi sen lähteen ja puron tienoolla, joka on piirretty vanhimpiin kaupunkikarttoihin, ja jonka saatoin havaita maatutkatutkimuksessa. Katermaa 1992.

Torin länsilaidalla sijaitsi raatihuone.223 Se oli muuhun rakennuskantaan nähden isokokoinen, 2-kerroksinen hirsirakennus. Pormestarin ajateltiin asuvan sen yläkerrassa. Nyt sen sanottiin olevan kuitenkin aivan raunioina eikä uutta ole pystytty kaupunkilaisten varoin edes aloittamaan. Siksi haluttiin toistaa sama menettely kuin kaupungin perustamisen yhteydessä: julkisilla varoilla tuoda taas Ojoisilta raatihuoneeksi sopiva rakennus.224 Raatihuoneen takana suolle päin oleva avoin maa oli raadin hallinnassa.225 Torin reuna linnalle päin näyttää olleen asumaton. Siitä johtunee, että melko monessa kartassa tori näyttää leveämmältä kuin mitä tonttikokoluettelo sen sanoo olevan. Linnalle päin jatkuvan pääkadun länsilaidassa oleva Wallmanin tontti226 ei ulottunut torille asti. Se on esitelty Relation 1728:ssa heti ensimmäisenä227, mikä johtunee omistajan virka-asemasta. Wallmanin tontin omistaja tullivirkailija Johan Wallman oli paennut 1713 ja venäläiset olivat polttaneet kaikki hänen tontillaan olleet rakennukset. Wallman palasi venäläisten lähdettyä ja 1722 hän rakensi kaksikamarisen tuvan ja puodin. 1725 valmistui kellari ja 1727 rakennettiin kaivo ja vanhasta puutavarasta talli. Tullivirkailijan elinoloja kuvattiin heikoiksi, koska hän oli menettänyt koko omaisuutensa venäläisten hävitykseen.228 Toinen 223 Näin oli ollut aina kaupungin perustamisesta lähtien. Tonttikokoluettelossa raatihuone ja tori on ilmoitettu yhdessä kooltaan 56 kyynärää leveäksi ja 50 kyynärää pitkäksi. Tonttikokoluettelo. 224 Relation 1728, viides aukeama. Lilius on päätellyt, että tämä muistikuva ei ollut todenmukainen, vaan asukkaat olivat kustantaneet raatihuoneensa aikoinaan itse. Lilius 1989. 225 Raatihuoneen tontin lisäksi on merkitty ”raadin alueeksi” 102 kyynärää leveä ja 85 kyynärää pitkä maapala. Tonttikokoluettelo. 226 Tästä tontista käytetään myös nimeä ”Sal. Wallmans”, joka viittaa 1704 kuolleeseen kaupungin kirkkoherraan Gabriel Wallmaniin (Lindeqvist 1926, 180). Taitoluettelo. Tontin etelälaita oli samassa linjassa kuin Gl. Wachtmästaren -tontin etelälaita eli kaupungin ja kruunun maan rajana. Ks. viitteet 43 ja 44. Wallmanin tontti ei ole sama kuin Vallila, koska kumpikin on selitetty erikseen tonttikokoluettelossa. 1740-luvulla (tullivirkailija) Wallman omisti myös Vallilan tontin. Hämeenlinnan raastuvankokouksen pöytäkirjan mukaan Wallman myi Vallilan Melart-nimiselle henkilölle. Hämeenlinnan raastuvankokouksen pöytäkirja 4.1.1743. Ca 2 Pöytäkirjat. HRA. HMA/KA. 227 Relation 1728, ensimmäinen aukeama. Taitoluettelossa on tontti mainittu, mutta ei ketään omistajaa. 228 Relation 1728, ensimmäinen aukeama.

Kuva 5. Kaupungin tori ja raatihuone. Kuva on piirretty Gl. Wachtmästarens -tontin nurkalta länteen torin yli. Etualalla vasemmalla näkyy Wallmans-tontin rakennuksia ja takana keskellä raatihuone. Oikealla on Höytylän rakennuksia. Piirtäjä Aino Alasmaa 2018.

syy oli varmaan se, että kruunu maksoi huonosti palkkoja229. Sitten seuraavatkin jo esitellyt pappila ja koulu. Tämän tutkimuksen päätarkoitus on ollut rakentaa Hämeenlinnan vanhan kaupungin konkreettinen kuva. Olen saanut aikaan kartan, jolle olen merkinnyt kaikki tontit sellaiseen järjestykseen, kuin eri lähteitä yhdistelemällä olen voinut ne sijoittaa. Olen käyttänyt Hämeenlinnaa koskevia asiakirjoja 1700-luvun alkupuoliskolta, pääasiassa kuitenkin 1720-luvulta. Valmista ja varmaa pohjakarttaa ei ole ollut. Maaston ja katuverkoston pääpiirteet ovat kuitenkin säilyneet ilmeisesti melko muuttumattomina. Niinpä kaupunki varmaan näytti samankaltaiselta kuin Lindeqvistin hienossa kaupunginhistoriassa. Suuri ero tämän tutkimuksen ja Lindeqvistin välillä on siinä, että en ole voinut 229 Esim. maaherran muistio 1.10.1726. Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherran kirjeet K.M:lle, volyymi 11 1725-1728. Landshövdingarnas skrivelser. Finland. RA. Mikrofilmattu RA:sta KA:oon (Fr 19).

hyväksyä montakaan Lindeqvistin tulkintaa tonttien sijainneista enkä aina edes hänen kertomuksiaan rakennustoiminnasta. Niinpä tämän tutkimuksen voidaan katsoa tuovan täysin uutta tietoa kaupungin fyysisestä muodosta. Vanajaveden itärannalta katsoen linna kohosi valtavana massana omalla kukkulallaan. Kaupungin pienet ja matalat rakennukset näkyivät painanteessa sen pohjoispuolella. Toisella kukkulalla näkyi vain kellotapuli ja kirkko. Mutta kun käveli Ojoisten suunnalta kaupungin torille, pääkadun kummankin reunan tonteilla oli paljon tupia, vajoja ja puoteja. Useimmat rakennukset olivat hyvin vaatimattomia, mutta joukossa oli monihuoneisiakin taloja. Vain raatihuone oli kaksikerroksinen. Melko ”kaljulta” kaupunki kyllä näytti, sillä puita ei siellä kasvanut. Paljon uutta oli rakennettu ja paljon vanhaa korjattu. Kaupunki oli päässyt jaloilleen.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Arkistolähteet KANSALLISARKISTO, (KA)

(SVERIGES) KRIGSARKIV (KrA) Utländska kartor. Slotts- och fästningspalner. (Utl. kartor. Sfp.) Finland. Tavastehus. KUNGLIGA BIBLIOTEK, Stockholm. (KB) KoB L 51 nr 687. (kirjaksi sidottu karttakokoelma)

HÄMEENLINNAN TOIMIPAIKKA, Hämeenlinna. (HMA/KA) Hämeenlinna raastuvan ja maistraatin arkisto. (HRA) Bh 14 Muut luettelot Ca 2 Pöytäkirjat Da 1 Maistraatin kirjekonseptit Ea 1 Saapuneet kirjeet Ei 1 Katselmus- ja tarkastuspöytäkirjoja Ga 1 Tilit ja tositteet Hämeenlinnan Kämnerioikeuden arkisto. (KäO) Ca 1 Pöytäkirjat Sääksmäen tuomiokunnan arkisto. (Sääksmäki) Varsinaisasiain tuomiokirjat 2, 3, 4 (Hämeenlinnan raastuvankokouksen pöytäkirjoja) Hämeenlinnan maatullikamarin arkisto. (HmtkA) Kirjekonseptit, kansio 1

MUSEOVIRASTO. Historian kuva-arkisto. (Helsinki.) Hämeenlinna. HÄMEENLINNAN SEURAKUNNAN ARKISTO Hämeenlinnan rippikirja 1725 – 1751 digitaalisena https:// digihakemisto.appspot.com/index_ay?amnimeke=H%C3%A4meenlinnan+kaupunkiseurakunnan+arkisto&sarnimi=P%C3%A4%C3%A4kirjat&aynimi=Kaupunki-+ja+maaseurakunnan+rippikirja+1725-1751&ay=1027926&sartun=89643. KA&atun=248899.KA&ay2=104986 . Painetut lähteet ja kirjallisuus: Ahonen Voitto, Hämeenlinnan pappila 1700-luvun alussa. Arx Tavastica 8. Hämeenlinna 1989. Ailio Julius, Hämeenlinnan esi- ja rakennushistoria. Hämeenlinnan kaupungin historia 1. Hämeenlinna 1917.

SVERIGES RIKSARKIV (RA) Kammar- Commercekollegiernas och Statskontorets utlåtanden. Svenska riksdagsacter 1719-1800. Landshövdingarnas skrivelser. Finland. Lantmäteristyrelsens leveranser 1850.

Alanen Aulis J., Suomen historia vapauden ajalla. Suomen historia IX. Werner Söderström oy 1963. Ehrensvärd Augustin, Matka Suomessa 1747. Toim. ja suom. Sampo Honkala, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 877. Vammala 2002. Favén A.E., Hämeenlinnan vanhemmista kouluista. Hämeenlinna 1879.

Klinckowströmska samlingen IV Finland. Hakanpää Päivi, Hämeenlinna, Linnan kasarmin koekaivaus ja pilaantuneiden maiden tutkimusten arkeologinen valvonta 2005. MV rakennushistorian osasto.

Heikkilä Markku, Linnan pastoraatista kaupunkiseurakunnaksi. Jyväskylä 1989. Hülphers: Abrah. Abrs. Hülphers, Dagbok och Samlingar Uppå en Resa om Somarn 1760. Bidrag till Kännedom af vårt land II. samlade och utgifna af K. G. Leinberg. Jyväskylä 1886. Karlsson Sten (A), Ekonomisk politik under Horns tid. Den Svenska historien 8. Stockholm 1995. Karlsson Sten (B), Landet och folket under Karl XII:s krig. Den Svenska historien 8. Stockholm 1995. Karlsson Sten (C), Stånds- och privilegistrider 1719-1723. Den Svenska historien 8. Stockholm 1995.

Kuvaja Christer, Försörjning av en ockupationsarmé. Den ryska arméns underhållsystem i Finland 1713-1721. Åbo Akademins Förlag. Åbo 1999. Kämneri. Tietosanakirja, Viides osa, Helsinki 1906, palsta 284. Lilius Henrik, Hämeenlinnan asemakaava. Arx Tavastica 8. Hämeenlinna-Seuran julkaisusarja. Hämeenlinna s.a. (1989). Limnell Kristian, Yleispiirteinen historiateos Hämeestä. Akateeminen väitöskirja vuodelta 1748. suom. ja selityksin varustanut Jaakko Suolahti. Tampereen Historiallisen Seuran Julkaisuja X. Tampere 1958. Lindeqvist K. O., Isonvihan aika Suomessa. Werner Söderström oy, 1919.

Katermaa Aino, Käskystä kaupunki. HAik 2000. Katermaa Aino, Hämeenlinnan Linnankasarmin tutkaus – Vanhaa kaupunkia etsimässä. Suomen Museo 1992. Katermaa Aino, Kaupunki väärässä paikassa. Hämeenlinnan kaupungin muutto ja linnan puolustusvalmius 1700-luvulla. Linnassa ja sen liepeillä. Elämää Hämeen linnassa. Hämeenmaa XV. päätoim. Eino Jutikkala. Hämeenlinna 1990. Katermaa Aino, Hämeenlinnan kaupungin muutto 1736-1778. HArk 94, 1989. Katermaa Aino, Erään kartan tarina – vanhan Hämeenlinnan kartat 1600- ja 1700-luvulla. Haik 1987.

Lindeqvist K.O., Kaupungin historia Ruotsin vallan aikana. Hämeenlinnan kaupungin historia II. Hämeenlinna 1926. Läntisen ja Itäisen tutkijakunnan asiakirjoja vv. 1725-1727. Toimittaneet A. R. Cederberg – K. O. Alho. Suomen historian lähteitä III. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki 1939. Mäntylä Ilkka, Kaupunkien hallinto. teoksessa Paloposki Toivo J., Vapauden aika. Suomen historia 4. Päätoim. Jukka Tarkka. Weilin + Göös 1986. Mökkönen Teemu, Hämeenlinna – Tavastehus. Kaupunkiarkeologinen inventointi. Museovirasto, Rakennushistorian osasto 2003. https://docplayer.fi/810803-Hameenlinna-tavastehus-kaupunkiarkeologineninventointi.html .

Korkama Erkki – Roudasmaa Stig, Tapparasta tankkeihin. Hämeenlinnan varuskunnan historia. Kanta-Hämeen Sotaveteraanipiiri 1988.

Paloposki Toivo J., Vapauden aika. Suomen historia 4. Päätoim. Jukka Tarkka. Weilin + Göös 1986.

Koskinen Pekka, Hämeen linnan linnoittaminen kustavilaisella ajalla 1772-1808. väitöskirja. Tampere: Tampere University Press, 2007. verkkoversio http://tampub.uta.fi/bitstream/ handle/10024/67736/978-951-44-6919-0.pdf?sequence=1 .

Modee Reinhold Gustaf, Utdrag utur alle ... utkomne publique handlingar, placater, förordningar, resolutioner och publicationer, som riksens styrsel samt inwärtes hushållning och författningar i gemen, jämwäl ock Stocholms stad i synnerhet angå. Stockholm 1742. osa 1.

Sarvas Pekka, Vapauden ajan rahaolot. teoksessa Paloposki Toivo J., Vapauden aika. Suomen historia 4. Päätoim. Jukka Tarkka. Weilin + Göös 1986. Schybergson Magnus Gottfrid, Bidrag till Finlands inre historia åren 1721-1731. Akademiska afhandling … den 5 Maj 1875. Helsingfors 1875. Stenius Birgitta, Tavastehus slott som fästning och fängelse. Byggnadsverksamheten under 1700- och 1800-talen. Delegation för Tavastehus slott, Hämeenlinnan neuvottelukunta. 1973 (moniste). Suolahti Gunnar, Suomen pappilat 1700-luvulla. Porvoo 1912. Tersmeden: Amiral Carl Tersmedens memoarer. IV. Stockholm 1917. Uotila Kari & Debenjak Annikka, Hämeenlinnan kasarmialue. Avattujen putkikaivantojen arkeologinen dokumentointi syyskuu 2015. Muuritutkimus ky. Waaranen Joh. Es., Några historiska urkunder meddelade af Johan Esaias Waaranen. Suomi 1859. Väisänen Riikka, Hämeenlinnan Linnankasarmin arkeologinen koekaivaus 2010. MV rakennushistorian osasto.

ARX TAVASTICA 79

M A R I T O S S A VA I N E N

HÄMEENLINNAN PYÖRÖKIRKON JA KIRKKOINTERIÖÖRIN MUUTOS 1800-LUVUN LOPULLA Hämeenlinnan kirkko on suomalaisena Patheonina tunnettu kirkko, jonka historiallinen kerrostuneisuus herättää kävijöissä kysymyksiä. Vuonna 1798 valmistuneen kirkon pohjakaava oli alun perin pyöreä: keskellä oli alttari, jolle lattia laskeutui. Rakennus laajennettiin vuonna 1892 ristikirkoksi. Tässä artikkelissa keskityn Hämeenlinnan kirkon muutostöihin etenkin 1800-luvun lopulla.1 Tähän asti julkaistuissa tutkimuksissa on kiinnitetty varsin vähän huomiota kirkon muutostöihin 1800-luvun lopulla, eikä kirkkorakennuksen elinkaarta ja vaiheita ole problematisoitu. Hämeenlinnan kirkkorakennuksen kronologinen, aikajärjestyksen mukainen syntyhistoria on ollut aiemmin taide- ja rakennushistorioitsijoiden Henrik Liliuksen ja Marja Terttu Knapaksen tutkimusartikkeleiden aiheena.2 Yleensä on vain todettu, että kirkko ei saanut säilyttää alkuperäistä asuaan. Suomessa harvinaisen, tiettävästi maan ensimmäisen pyörökirkon muuttaminen ristikirkoksi ja kajoaminen amfiteatteria muistuttavaan yksinkertaiseen sisustukseen herättävät kuitenkin väistämättä monenlaisia kysymyksiä, jotka liittyvät muun muassa käyttäjiin, historiallisiin arvoihin ja historismiin. 1 Kiinnostuin kysymyksestä toimiessani kirkon kesäoppaana. Muutoksesta ja alkuperäisestä asusta muistutti silloin kirkon sakaristossa ollut valokuva sisätiloista. 2 Lisäksi 1940-luvulla ilmestyi E. A. Alasen historiikki Hämeenlinnan kirkosta.

Tarkastelen kirkkorakennusta historiallisessa kontekstissa.3 Tutkin, millaisia mielipiteitä ja reaktioita 1790-luvulta peräisin oleva uusklassinen pyörökirkko ja sen muutostyöt synnyttivät ja millaista keskustelua kirkosta käytiin paikallisesti ja valtakunnallisesti sekä ammatillisesti arkkitehtikunnan ja taideasiantuntijoiden keskuudessa. Muutostyön toteuttajan arkkitehti Josef Stenbäckin (1854–1929) historiatietoisuus, intentiot ja ajatukset ovat jääneet vähälle huomiolle. Oliko muutoksen suunnitellut Josef Stenbäck tietoinen kirkon historiasta? Miten Hämeenlinnan kirkon muutostyötä perusteltiin 1800-luvun lopulla? Mikä oli muutostyötä ajavien historiatietoisuus? Puolustettiinko kirkon säilyttämistä ennallaan? Kirkkorakennukset ovat olleet kiinteästi osa identiteettiä, kotiseututyötä ja siten paikallisesti ja kansallisesti arkoja kysymyksiä. Esimerkiksi iänmääritykset ovat nostaneet esiin sen, että tutkimuskohteina kirkot eivät ole olleet aina avoinna uusille tulkinnoille ja tutkimusmetodeille.4 Oletan, että kirkkoa koskevassa keskustelussa oli ratkaisevaa kysymys historismista. Historismilla voidaan tarkoittaa arkkitehtuurissa esimerkiksi historiallisten muotojen käyttöä sekä mie3 Pääpaino on rakennushistoriallisessa tarkastelussa, artikkelissa ei keskitytä esimerkiksi liturgian vaikutukseen, urkuihin tai alttaritauluihin. 4 Pettersson 1992, 6. Lars Petterssonin mukaan kotiseututyö todisteli puukirkoille korkeaa ikää ja riippumattomuutta ”vieraista lainoista”. Markus Hiekkasen tutkimus keskiaikaisista kirkoista totesi, että jotkut kirkot olivat nuorempia kuin mitä oli ajateltu ja paikkakunnan ylpeyksinä ja aarteina, kansallisomaisuutena pidettyjen kirkkojen iänmääritystä pidettiin loukkaavana.

Kuva 1. Hämeenlinnan kirkon sisustusta ennen 1890-luvun alun muutoksia. Lähde: Hämeenlinnan kaupunginmuseo.

Kuva 2. Hämeenlinnan kirkko vuonna 1891. HK10000:5796 Lähde: Museoviraston kuvakokoelmat Historian kuvakokoelma. HK10000:5796. Lisenssi CC BY 4.0.

lenkiintoa menneisyyden instituutioita ja kulttuuria kohtaan.5 1800-luvun arkkitehtuuri- ja restaurointikeskustelun taustalla vaikutti muuttunut historiakäsitys, kun suhtautumisesta menneisyyteen tuli tietoista.6 Kristillisessä arkkitehtuurissa korostui 1700-luvun lopulta lähtien suhde menneisyyteen. Jeanne Halgren Kilden mukaan oleellinen kysymys oli se, mikä oli aito kristillinen arkkitehtuuri ja tila.7 Kristillisen arkkitehtuurin lisäksi Suomen kirkkoarkkitehtuuriin ja keskusteluun vaikuttivat 1800-luvulla omat perinteet ja olot. Suomessa oli vahva puu- ja ristikirkkojen perinne, ja puurakentamista on pidetty erityisen suomalaisena, puuta on hyödynnetty eri rakennustyypeissä ja käyttöesineissä.8

tyksiä tuotettiin tilan ja käyttäjien välisessä vuorovaikutuksessa? Ns. tilallinen käänne painottaa tilaa, paikkaa ja maisemaa ja se on suunnannut huomion muun muassa rakennusten pohjakaavoihin, tilankäyttöön ja tilakokemuksiin. Tilaan liittyvät teoriat ovat soveltuneet hyvin kirkkorakennuksen ja interiöörin muutoksen analysointiin.9 Tutkin kirkkoon kytkeytyviä paikallisia reaktioita aikalaislehdistöstä ja tarkastelen asiantuntijakeskustelua muun muassa arkkitehtien ammattilehdistöstä. Tutkimuslähteinä käytän arkistoaineistoa sekä lehdistöä, muun muassa Hämeenlinnan ensimmäistä sanomalehteä Hämäläistä. Huomio on uudemmassa arkkitehtuuritutkimuksessa kiinnitetty käytettyyn ja elettyyn tilaan yksityiskohtaisen rakennushistoriallisen selvityksen sijasta. Käyttäjien ääntä voidaan etsiä välillisesti esimerkiksi lehtikirjoituksista, joten rakennus on nähty laajempana kuin pelkkänä suunnittelija-tekijän aikaansaannoksena. Myös tilaaja, tässä tapauksessa seurakunta, nähdään yhtenä tärkeänä arkkitehdin yhteistyön osapuolena.10 Kirkkorakennus, aiemmin julkinen monumentti, ei ole merkitykseltään kiinteä, vaan merkitykset muotoutuvat yhtä lailla vuorovaikutuksessa esimerkiksi ympäristön kanssa.

Tarkastelen paitsi muutostyön suunnittelijan intentioita myös kirkkotilan suhdetta käyttäjään ja tilakokemusta. Miten merki5 Lisäksi historismiin sisältyy ajatus, että historiaa säätelee kaikkia yhteiskunnallis-kulttuurisia ilmiöitä ja totuus on suhteellista. Colquhoun 1989, 9. 6 Jokilehto 1999, 16–19, 101, 137. 7 Kilde Halgren 2008, 161. 8 Pettersson 1992. Puurakentamisen suomalaisuudesta Hautajärvi 2017.

9 Ks. esim. Dhima 2008. 10 Yhteistyön osapuolista esim. Colomina 1999, 462–466.

JOSEF STENBÄCK JA HÄMEENLINNAN KIRKON MUUTOSTYÖT 1890-LUVUN ALUSSA Toukokuussa 1890 kirkkoneuvostossa otettiin keskusteltavaksi, ”mitä oli tehtävä, kun kaupungin kirkko on varsin riittämättömäksi käynyt eikä muutenkaan täytä kohtuulisimpiakaan vaatimuksia”. Lähtökohta suunnitteluun oli nimenomaan vanhan kirkon korjaus ja uudistus: kirkkoneuvosto päätti yksimielisesti laajennuksesta. Kesäkuussa 1890 kirkonkokous antoi kirkkoneuvoston tehtäväksi ”monipuolisten” piirustuksien ja kustannusarvion hankkimisen.11 Näin ollen uuden kirkon rakentaminen ei tullut kyseeseen, ja tilaajalla oli rakennuksen suhteen vaatimukset ja ennakkokäsitykset. Kirkkoneuvosto tilasi piirustukset arkkitehti Josef Stenbäckiltä. Tilaajan lähtökohta tulee selkeästi myös ilmi Stenbäckin marraskuussa 1890 kirjoittamasta kirjeestä. Stenbäck kertoi onnistuneensa saamaan tilaa ”noin 2 kertaa enemmän kuin ennen on ollut”, mutta tarjosi myös kahta muuta vaihtoehtoa uuden kirkon rakentamista varten.12 Hän oli laatinut kaksi uusgoottilaista kirkkosuunnitelmaa, joista toinen ehdotus oli ristikirkko ja toinen basilika. Vanhan kirkon korjaamista varten hän oli tehnyt kolme eri suunnitelmaa, joista kahteen kuului ristihaarat ja lehterien rakentaminen niihin. Ensimmäinen ehdotus käsitti kirkon vanhan osan korjaamisen ja lehterien rakentamisen.13 Kirkkoneuvosto puolsi yksimielisesti Josef Stenbäckin ehdotusta kolme eli vanhan kirkon laajentamista ristin muotoon, mutta ei ollut kuitenkaan kannassaan ehdoton. Siinä tapauksessa, että seurakunta olisi halunnut mieluummin uuden rakennuksen, kirkkoneuvosto puolsi basilikan muotoa.14 Kustannusarviossa korostui istuma- ja seisomapaikkojen lisäyksen merkitys, muutos alkuperäisen kirkon paikkoihin nähden. Kirkkoneuvoston kannattamassa ehdo11 Kirkkoneuvoston pöytäkirja 16.5.1890; kirkonkokouksen pöytäkirja 1.6.1890. HKA.KA. 12 Josef Stenbäckin kirje 19.11.1890. Kirkkoa koskevat asiakirjat. HKA. KA. 13 Vanhan kirkon korjaussuunnitelmat olivat ehdotus I, II ja III. Kustannusarvio Hämeenlinnan kirkossa tehtävistä korjaus- ja lisärakennustöistä.HKA.KA. Uusista kirkkosuunnitelmista ehdotus A oli ristikirkko ja ehdotus B oli basilika. Summittainen kustannusarvio Hämeenlinnan kaupunkiin aiottua uutta kirkkoa varten. Helsingissä joulukuussa 1890, Josef Stenbäck. Kirkkoa koskevat asiakirjat. HKA. KA. 14 Hämeenlinnan kirkkoneuvoston pöytäkirja 16.12.1890. HKA.KA. Basilika oli kirkon perustyyppi gotiikan loppupuolelle asti. Basilikan määrittelyä esim. Konttinen & Laajoki 2000, 49–50.

tuksessa kolme laajennetussa kirkossa paikkoja oli noin 1676, ensimmäisessä ehdotuksessa oli vain 1120 ja toisessa noin 2000.15 Kirkkoneuvosto etsi kustannustehokasta ratkaisua. Uudessa suuressa ristikirkossa istuin- ja seisomasijoja olisi ollut noin 3100, basilikassa taas 2800, mutta basilika olisi tullut kustannuksiltaan edullisemmaksi kuin kokonaan uusi ristikirkko.16 Yleisessä kirkonkokouksessa seurakuntalaisten suuri enemmistö päätti vanhan kirkon laajennuksesta.17 Lehtereitä pidettiin hyvin tärkeänä, lähes ensisijaisena keinona Hämeenlinnan kirkon laajennuksessa ennen kuin mitään suunnitelmia oli esitetty tai nähtävillä. Lehtereitä ehdotettiin jo kesäkuussa 1890 samassa kirkonkokouksessa, jossa päätettiin ryhtymisestä kirkon laajennustöihin.18 Lehterit olivat mukana myös kaikissa Josef Stenbäckin vanhan kirkon korjausehdotuksissa.19 Ne olivat aiemmin käytetty ratkaisu kirkkojen tilanahtauteen.20 Korjauksessa haluttiin lisätä myös kirkkorakennuksen mukavuutta. 1800-luvun korjausperiaatteet tähdensivät sitä, että rakennuksesta haluttiin luoda käyttäjää miellyttävä kokonaisuus. Ylipäänsä arkielämän nykyajan mukavuudet tulivat rakennuksiin 1800-luvun lopulta lähtien.21 Josef Stenbäck oli arkkitehti, jonka käsiin kirkkorakennusten suunnittelun kritisoitiin keskittyneen. Myöhemmin 1920-luvulla ”monopoliperiaatetta” arvosteltiin ja epäiltiin, että kilpailun puuttuminen oli johtanut kirkkoarkkitehtuurin tason madaltumiseen. Kirkkojen restaurointiin ja historiaan perehtynyt arkkitehti Carolus Lindbergin mukaan kirkkojen rakennustehtävät olivat etenkin maaseudulla varattu suoraan kahdelle arkkitehdille Josef Stenbäckille 15 Kustannusarvio Hämeenlinnan kirkossa tehtävistä korjaus- ja lisärakennustöistä. Kirkkoa koskevat asiakirjat. HKA.KA. 16 Summittainen kustannusarvio Hämeenlinnan kaupunkiin aiottua uutta kirkkoa varten. Helsingissä joulukuussa 1890, Josef Stenbäck. Kirkkoa koskevat asiakirjat. HKA.KA. 17 Kirkonkokouksen pöytäkirja 17.12.1890 ja 29.12.1890. HKA. KA. 18 ”Minkä verran tiloja saataisiin lehterien asettamisella.” Kirkonkokouksen pöytäkirja 1.6.1890. HKA. KA. 19 Kustannusarvio Hämeenlinnan kirkossa tehtävistä korjaus- ja lisärakennustöistä. HKA. KA. 20 Laasonen 1991, 158; Pirinen 1996, 132. 21 Neuvonen 2017, 287.

Kuva 3. Hämeenlinnan pyörökirkko vuonna 1888. Valok. Fritz Hjertzell. Lähde: Hämeenlinnan kaupunginmuseo.

ja myöhemmin Ilmari Launikselle ilman kilpailua.22 Kirkon rakennustoimikunta valitsi keväällä 1891 myös laajennustyön urakoitsijaksi arkkitehti Josef Stenbäckin. Laajennustyöstä oli järjestetty urakkahuutokauppa.23 Kirkonrakennustoimikunnalle oli jätetty kolme tarjousta.24 Stenbäck sai tehtäväkseen näin ollen sekä suunnittelu- että urakointityön. Stenbäckille oli tavallista osallistua rakennuksen urakointiin suunnittelun rinnalla, mutta hänen laajaa työkenttäänsä ei pidetty sopivana alalla.25 Rakennusylihallituksen käyttämän Stenbäckin erikoisalaa olivat kirkkorakennukset, ja 1900-luvun alussa hän oli maan tunnetuimpia kirkkosuunnittelijoita, joka mainosti palvelujaan ahkeraan hengellisissä lehdissä ja jakoi seurakunnille painattamaansa esitettä Kirkkojen rakentaminen (1898).26 Hänen piirustustensa mukaan rakennettiin uusia kirkkoja sekä korjattiin tai laajennettiin kirkkoja. Ennen Hämeenlinnan kirkkoa Stenbäck oli tehnyt piirustukset Längelmäen kirkon uusimista ja laajentamista varten. Hämeenlinnan kirkko kuului uudistettaviin kohteisiin, eivätkä kirkon muutossuunnitelmat herättäneet pelkästään innostusta vuonna 1891. Hämeenlinnan kirkon muutostyöt liittyvät 1800-luvun loppupuolen kirkkoarkkitehtuurin virtauksiin ja keskusteluun kirkkorakennuksista. Muutostyön taustalla oli Hämeenlinnan asukasluvun ja seurakunnan jäsenmäärän kasvu 1800-luvun lopulla. Hämeenlinnan kaupungin historiassa luonnehditaan väestönkasvua tasaiseksi ja rauhalliseksi. Vuoden 1890 lopulla kaupungin väkiluku oli 4 644 henkeä, ja vuonna 1891 väkiluku ylitti jo viidentuhannen rajan. Neljäntuhannen asukkaan raja oli mennyt rikki vuonna 1881.27 Yleisesti on esitetty, että kaupunkien asukasluvun nopean kasvun myötä rakennettiin 1800-luvun loppupuolella uusia kirkkoja ja näissä suosittiin uusromaanista tai 22 Carolus Lindberg toivoi alalle kilpailua niin, että rakennuttajat olisivat käyttäneet Ilmari Launiksen ja Josef Stenbäckin rinnalla ”muitakin ja ehkä parempia kirkonrakentajia”. Lindberg 1922, 110; Suhonen 2006, 16. 23 Hämeenlinnan kirkon korjaus. Hämäläinen 2.5.1891. 24 Muut tarjoukset olivat tulleet Johan Laxénilta ja rakennusmestari Odert Laineelta. Hämeenlinnan kirkonrakennustoimikunnan pöytäkirja 29.4.1891. Kirkkoa koskevat asiakirjat. HKA. KA. 25 Suominen-Kokkonen 2007. 26 Mainontaa esimerkiksi ilmoitus Kirkonrakentaja. Suomen kirkon julkisia sanomia 1900 no 6. 27 Koskimies, 1966, 33–39; Heikkilä 1989, 72.

uusgoottilaista tiiliarkkitehtuuria.28Uusgoottilainen tyyli valtasi alaa protestanttisessa kirkkoarkkitehtuurissa 1800-luvun puolivälistä lähtien, ja tärkeänä syynä uusgoottilaisen tyylin nousulle Jeanne Halgren Kilde on pitänyt sitä, että tyylin toivottiin olevan vetovoimaisempi, houkuttelevan enemmän ihmisiä kirkkoon. Kilden mukaan historismi tarjosi protestanteille keinon säilyttää ja kasvattaa lukumäärällisesti seurakunnan jäsenistöä.29 Tämän perusteella voisi ajatella, että arkkitehtuurin koristeellisuuden uskottiin peittoavan ankaralta vaikuttavan klassismin.

”OUTO” POHJOINEN PANTHEON – ALOITTEITA KIRKON KORJAAMISEKSI 1800-LUVULLA Hanna Pirisen mukaan suomalaiselle kirkkointeriöörille on ominaista muuttumattomuus ja vanhan säilyttäminen.30 Sanomalehtikirjoituksien tutkiminen antaa viitteitä siitä, että poikkeaminen muista suomalaisista kirkoista ei ollut hyväksi. Juuri Hämeenlinnan kirkon poikkeuksellisuus oli yksi kimmoke muutostöihin. Muusta maisemasta erottuva rakennus sai esteettisesti epämiellyttäväksi koettuna rakennuksena kaupunkilaisilta liikanimiä. Kupolikaton sanottiin muistuttavan kumollaan olevan muuripadan pohjaa.31 Hämäläisessä todettiin, että muutostöiden, kuten saarnastuolin siirtämisen jälkeen kirkko muistuttaisi enemmän muita suomalaisia kirkkoja.32 Kirkon muuttamista perusteltiin käytännöllisillä syillä ja kirkon funktiolla. Kun alttari oli keskellä kirkkoa ja saarnastuoli oli katon rajassa, tilaa pidettiin hartaushetkille sopimattomana. Kun puhuttiin ahtaudesta, kyse oli kirkon laajentamisesta. Kyse oli kirkon laajennus- ja korjaustöistä tai korjaus- ja lisärakennustöistä. Kirkon tilanahtautta pidettiin vuonna 1883 syynä sille, että kirkollista elämää ja Martin Lutherin muistojuhlan kaltaisia suurempia tapahtumia oli vaikeaa järjestää Hämeenlinnassa. Vuodesta 1882 Hämeenlinnan kirkkoherrana toiminut Karl 28 Kärki 2014, 435. 29 Kilde Halgren 2008, 166. 30 Pirinen 1996, 9. 31 Nimitys muuripadan pohja: Heikkilä 1989, 92. 32 ”Siis tulee Hämeenlinnan kirkko nyt jokseenkin muiden kirkkojen tapaiseksi.” Hämeenlinnasta. Hämäläinen 26.8.1891.

Fredrik Öller (1822–1887) kirjoitti Helsingfors Dagbladetissa myös kirkosta esteenä.33 Vuonna 1859 Hämäläisessä oli kirjoitus ”Hämeenlinnan kirkko”, jonka aiheena olivat rakennuksen puutteet. Kirjoituksen mukaan kirkko oli kelvoton tarkoitukseensa ja sitä oli jo kauan moitittu, kaiku haittasi saarnan kuulemista ja alttaripalvelusta. Alttari kuului kirjoittajan mielestä vanhastaan kirkon itäseinälle.34 Hämeenlinnan kirkon keskeisalttari ei noudattanut luterilaisen kirkkointeriöörin ominaispiirteitä, ja sen tähden 1850-luvulla lahjoituksena saatu jäljennös Leonardo da Vincin maalauksesta Pyhä ehtoollinen sijoitettiin kirkon pääoven yläpuolelle. Keskiajalla kirkoissa oli sivualttareita, mutta karoliiniselta ajalta (1654–1718) lähtien alttarin ainoa sijoituspaikka oli kuorissa, kirkon itäosassa. 1600-luvun loppupuolella alttarin tavanomainen varuste oli alttaritaulu. Hanna Pirisen mukaan 1640-luvulta 1600- ja 1700-lukujen taitteeseen ulottuvalla aikajaksolla kirkkointeriööri sai luterilaisiksi tunnistettavat piirteensä.35 Kirkon puutteet tiedostettiin laajalti ja ne olivat julkinen salaisuus, kuten Hämäläisen lehtikirjoituksessa todettiin vuonna 1859: ”Mutta ehkä melkein kaikki tämän myöntävät, ei kuitenkaan sanaakaan ole julkisesti asiasta puhuttu, vähemmin vielä mitään hankittu puutteitten poistamiseksi.”36 Varhainen aloite vuonna 1798 valmistuneen kirkon korjaamiseksi oli jäänyt Hämäläisen kirjoittajalta pimentoon. Jo vuonna 1800 Hämeenlinnan kirkkoherra Zacharias Cygnaeus nuorempi (1763–1830) oli tehnyt muistion Tukholmaan Yli-intendentinvirastolle samoista lehtikirjoituksessa mainituista kirkkointeriöörin puutteista, kuten kaiusta ja heikosta kuuluvuudesta, ja ehdotti parannuksia epäkohtiin. Kirkko oli rakennettu Cygnaeuksen vuonna 1793 alkaneella virkakaudella. Rakennuksen tilaratkaisu, keskellä sijaitseva alttari ja lähettyvillä sijaitseva saarnastuoli, sopi paremmin lauluun 33 ”Mutta Hämeenlinnan kirkko on niin ahdas, ettei siihen mahdu sitäkään vähää oman seurakunnan väkeä, joka meillä kirkossa käy.” Lutheruksen muistojuhlan viettämisestä. Hämäläinen 17.10.1883. K. F. Öller, Till Red. för H:fors Dagblad. HD 14.10.1883. 34 ”Aivan oudolta näyttää myös alttarin rakennus keskellä permantoa kirkon matalimmalla paikalla.” J. W.L., Hämeenlinnan kirkko. Hämäläinen 15.4.1859. 35 Pirinen 1996, 103–105, 129, 132. 36 J. W.L., Hämeenlinnan kirkko. Hämäläinen 15.4.1859.

kuin sananjulistukseen,37 joten se ei ilmentänyt protestanttisen kirkkotilan keskeistä funktiota, sanaa. Suomessa luterilaisen kirkkointeriöörin muotoutumiseen vaikutti keskeisesti ihanne saarnapainotteisesta jumalanpalveluksesta erona katoliseen käytäntöön. Luterilainen tulkinta kirkkointeriööristä on se, että kirkkorakennusta määrittävät tilan käyttötarkoitukset.38 Hämäläisen ulostulo huhtikuussa 1859 saattoi merkitä kirkon korjausasian tuloa julkisuuteen ja laajaan keskusteluun.39 Seurakunnan piirissä ryhdyttiin tarpeellisiin toimiin kirkon laajentamiseksi ja interiöörin uudistamiseksi 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tammikuun 1860 lehdessä kirkkoherra B. W. Wegelius kuulutti koolle kirkonkokouksen keskustelemaan ”painavasta asiasta”, ”koska kysymys on nostettu tarpeellisuudesta saada tämän kaupungin kirkkoa uuteen sisuslaitokseen ja avaruuteen - -”.40 Kirkonkokouksessa laajennussuunnitelma ei kuitenkaan edennyt, koska kirkkoa pidettiin vielä riittävän suurena seurakunnalle. Päätöksen perusteluna oli se, että se osa seurakunnasta, joka oli tavallisesti koolla kirkossa, mahtui vielä kirkkoon.41 Myös syksyllä 1859 Hämäläinen-lehdessä oli esitetty tämänsuuntaisia näkemyksiä seurakuntalaisten kirkossakäynnin ahkeruudesta: kirkon saaminen kuntoon oli tärkeää, mutta jotkut löivät laimin kirkossakäyntiä.42 Markku Heikkilän arvion mukaan kaupunkilaisten kirkossa käymisen aktiivisuus laski 1880-luvulta lähtien, vaikka samanaikaisesti 1800-luvun jälkipuoliskolla kaupungin asukasluku kasvoi. Kirkossakäynnin vähenemiseen oli yleisiä syitä. 1800-luvun lopulla luterilaisen kirkon asema yhteiskunnassa muuttui ja kirkollisen yhtenäiskulttuurin murros alkoi. Kävijäkadosta ei ollut kyse, ja kävijöitä tuli kirkkoon paitsi Hämeenlinnasta myös lähiseuduilta esimerkiksi Rengosta.43 37 Knapas 2001, 61, 63. 38 Pirinen 1996, 17–18, 37, 132–133 . 39 J. W.L., Hämeenlinnan kirkko. Hämäläinen 15.4.1859. 40 Kuulutuksia. Hämäläinen 20.1.1860. 41 Kirkonkokouksen pöytäkirja 31.1.1860. HKA. KA. Vrt. maininta kokouksesta Heikkilä 1989, 93. 42 ”Sillä monta löytyy senlaista, ettei hän käy kirkossa, jos viisi tai kuusi kertaa vuodessa.” Opissa olevainen, Pyhäpäivän rikkomisesta (Lähetetty). Hämäläinen 9.9.1859. 43 Heikkilä 1989, 75, 111, 113–116. Kirkon asemasta esim. Koski 2011, 10–12.

Kävijöiden sijoittuminen Hämeenlinnan kirkkoon oli jonkin verran vähemmän ennalta määrättyä kuin joissain muissa kirkoissa, sillä uuteen kirkkoon ei laadittu virallista penkkijärjestystä, ei edes 1820-luvulla yhden seurakuntalaisen pyynnöstä. 1800-luvulla kirkoissa vähitellen luovuttiin 1600-luvulla käyttöön tulleesta perinteisestä penkkijärjestyksestä eli penkkien jaosta sukupuolen, säädyn ja arvon mukaan. Penkkijärjestyksen puuttumisesta huolimatta Hämeenlinnan kirkossa oli erikseen sovittu, mitkä penkkilohkot kuuluivat kaupunki- ja maaseurakuntalaisille ja mitkä paikat kuuluivat säätyläisille.44 Erilaisilla penkkijärjestelyillä säädeltiin kirkkotilan käyttömahdollisuuksia ja ne vaikuttivat osaltaan kävijöiden kokemukseen kirkosta kohtauspaikkana ja tilana. Ajatus kirkon korjaamisesta virisi uudelleen vuonna 1871 kirkonkokouksessa, jonka pöytäkirjaan merkittiin välttämättömäksi tulevaisuudensuunnitelmaksi kirkon korjaus tai uudelleenrakentaminen.45 Neljä vuotta myöhemmin vuosina 1874–1875 kirkkorakennuksen muutostöitä käsiteltiin taas kirkonkokouksessa ja kirkkoneuvostossa. Luonnokset tilattiin yliarkkitehti Georg Wileniukselta (1831–1892), jonka tehtävä oli tutkia, millä muutoskeinoin saataisiin parannettua kirkkosalin akustiikkaa. Joulukuussa 1875 pidetyssä kirkonkokouksessa vanhan kirkon korjauksen kustannusarviota pidettiin liian kalliina.46 Kirkon korjaustöiden käynnistymisen pitkittyminen mahdollisesti heikensi rakennuksen kuntoa. Kun vuonna 1891 korjausurakka käynnistyi Josef Stenbäckin johdolla, rakennustöiden kuluessa paljastui ongelmia, joiden ratkaiseminen vaati arkkitehdin ja korjauksesta vastanneen kirkonrakennustoimikunnan erityishuomiota. Esimerkiksi syyskuussa 1891 Stenbäck ilmoitti toimikunnalle kosteusvauriosta ja veden vuotamisesta: kupolin juuressa olevien portaitten lautapaneelin katon alla oli ”melkein kauttaaltaan läpimätää”.47 44 Heikkilä 1989, 47, 115–116. Vuonna 1824 kirkonkokouksessa oli esitetty virallisen penkkijärjestyksen laatimista. Kirkonkokouksen pöytäkirja 23.5.1824. HKA. KA. Penkkijärjestyksistä esim. Kokemäellä Viitaniemi 2016, 111–133. 45 Kirkonkokouksen pöytäkirja 5.12.1870. HKA. KA. Ks. myös Alanen 1948, 32. 46 G. Wileniuksen kustannusarvio oli 50 000 markkaa. Kirkonkokouksen pöytäkirja 25.1.1875, 1.11.1875, 20.12.1875. HKA. KA. Ks. myös lyhyt maininta Alanen 1948, 32. 47 Kirkonrakennustoimikunnan pöytäkirja 7.9.1891. Kirkkoa koskevat asiakirjat. HKA. KA.

Hämeenlinnan pyörökirkkoratkaisu ei pelkästään kummastuttanut 1800-luvulla, vaan pyörökirkko myös ihastutti ja innoitti kokeiluihin puukirkoissa. Pyörökirkko johti monikulmaisiin puukirkkoihin. Henrik Lilius on pitänyt varhaisimpana esimerkkinä Sumiaisten kirkkoa vuodelta 1801. Lisäksi hän mainitsee Pirkkalan kirkkosuunnitelman.48 Pohjalaiseen kirkonrakentajasukuun kuuluneen Jaakko Tuomaanpoika Rijfin suunnittelema Vimpelin seurakunnan puukirkko valmistui 1807, ja Vimpelin 12-kulmaisen kirkon on arveltu perustuneen juuri Hämeenlinnan kirkon pyörökirkkoratkaisuun.

MUUTTAA, SÄILYTTÄÄ JA SUOJELLA – KORJAUSRAKENTAMISTA 1800-LUVULLA Hämeenlinnan kirkko oli ajankohtainen kysymys 1800-luvun lopulla, jolloin rakennusten korjaustöissä elettiin murrosvaihetta ja rakentamisen vakiintuneet toimintatavat olivat muutoksessa. Toisaalta virisi uudenlainen historiatietoisuus ja mielenkiinto rakennusten suojelua ja restaurointia kohtaan, toisaalta taas totunnaiset tavat ja käytännöt ja käytännöllinen aspekti pitivät pintansa. Kirjassa Rakennetun Suomen tarina on luonnehdittu rakentamiskulttuuria niin, että rakennukset olivat käyttötavaraa, niitä korjattiin ja laajennettiin kulloistenkin tarpeiden mukaan. Perinteisten rakennustekniikoiden aikakaudella erilaiset laajennus- ja muutostyöt olivat tavallisia, esimerkiksi taloja jatkettiin tai muutettiin uuteen käyttöön sopiviksi. Edes pyhät tilat eivät olleet poikkeus tavanomaisesta käytännöstä ja vanhojen kirkkorakennusten arvoa ei välttämättä ymmärretty, esimerkiksi puukirkot eivät olleet turvassa purkamiselta. Tulipalot uusivat osaltaan rakennuskantaa.49 Vuoden 1831 tulipalossa oli tuhoutunut merkittävä osa Hämeenlinnan rakennuskannasta ja kivinen kirkko oli harvoja säilyneitä tärkeitä rakennuksia, tosin tuli oli uhannut kirkkoa ja puinen kellotapuli oli palanut.50Tulipalon jälkeen kaupunkia rakennettiin uusiksi ja vuonna 1837 valmistui myös Hämeenlinnan kaupunkikuvalle ja siluetille leimallinen kirkon kellotorni, jonka oli suunnitellut 48 Lilius 1961, 93. 49 Böök 2017, 267; Neuvonen 2017, 279–283. 50 Tulipalosta ja kirkosta Heikkilä 1989, 90–92.

Suomen intendentinkonttori. Kirkkorakennukseen tehty muutos poikkesi Desprez´n suunnitelmasta. Ajatus rakennusten restauroinnista ja suojelusta murtautui tietoisuuteen Suomessa 1800-luvun lopulla. Tuolloin sivistyneistö pohti, mikä oli ainutlaatuista ja säilyttämisen arvoista. Ensimmäinen muinaisjäännösten suojelua koskeva säädös oli vuonna 1883 annettu asetus muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelusta. Vaalimisen arvoisina pidettiin usein keskiajan linnoja ja kirkkoja.51 Kustavilaiselta ajalta peräisin olevaa Hämeenlinnan kirkkoa ei pidetty samalla tavalla arvokkaana ja se jakoi mielipiteet. Sen jälkeen kun muutoksista oli uutisoitu lehdissä, arvostettu taideasiantuntija Carl Gustaf Estlander (1834–1910) vetosi Teknikern-lehdessä, että muutostöihin ei ryhdyttäisi. Hän kuitenkin epäili, että muutos ei ollut vältettävissä. Estlander piti arvossa sitä, että kirkko poikkesi muista suomalaisista kirkoista.52 Hän asetti Suomen taiteen suhteeseen eurooppalaiseen taidehistoriaan nähden.53 Eslanderilla oli taidemaailman vaikuttajana sananvaltaa kuvataiteessa sekä muistomerkki- ja patsashankkeissa. Hän toivoi, että ennen kirkon muutostöitä Teknikern julkaisisi kirkon piirustukset lehdessään.54 Estlander pyrki ilmeisesti levittämään yleiseen tietoisuuteen käsitystä kirkon rakennushistoriallisesta arvosta. Hänen tekstejään on luonnehdittu valistushenkisiksi.55 Lehti ryhtyikin Estlanderin kirjoituksen ansiosta toimiin hankkiakseen piirrokset, ja se julkaisi myöhemmin samana vuonna pohjapiirroksen ennen ja jälkeen muutostöiden sekä piirroksen kirkon ulkoasusta torilta katsottuna.56 Rakennusalan ammattilehdellä oli näin ollen rooli säilyttämisen ja historiatietoisuuden vaalijana ja vahvistajana. (KUVA 4) Taideasiantuntija Estlander arvosti kirkkorakennuksen omintakeisuutta, ja myöhemminkin 1920-luvulla esimerkiksi hämeen51 Böök 2017, 267; Neuvonen 2017, 279–283. Restauroinnin, rakennussuojelun, entistämisen, rekonstruktion, tyylirestauroinnin ja rakennuskonservoinnin määritelmistä esim. Kairamo 2006, 9–10; Jokilehto 2017. 52 Estlander pyysi: ”Då den på sin tid berömde och inflytelserika konstnärens byggnadsvärk äro så rara, borde Tavastehus kyrka icke utan vidare ombyggas.”Estlander 1891, 15. 53 Pettersson 2008, 187. 54 Estlander 1891, 15. 55 Pettersson 2008, 201. 56 Red. Anml. 1891,15.

linnalaissyntyinen arkkitehti Armas Lindgren piti pyörökirkkoa hyvänä esimerkkinä itsenäisestä rakennuksesta Suomen kirkkoarkkitehtuurin historiassa.57 1800-luvun loppuvaiheen rakennustaide historistisine piirteineen herätti kritiikkiä 1800-lukua seuranneessa arkkitehtipolvessa, joka arvosti yksinkertaisuutta ja klassisuutta. Armas Lindgren piti 1800-lukua ja uusgoottilaista tyyliä laskukautena, jolloin pyrkimykset käytännöllisyyteen ja mukavuuteen tulivat vallitseviksi. Lindgrenin näkemyksen mukaan tuolloin suosittiin uudisrakentamista. Hänen mukaansa pääasia oli rakentaa uutta, uusi kirkko, johon mahtui mahdollisimman paljon kuulijoita ja jossa oli suuret lehterit. 58 Arkkitehdit suhtautuivat edellisen polven työhön kriittisesti. Korjausrakentamisessa on ollut eri aikoina vallalla erilaisia näkemyksiä. 1890-luvulla oli kiinnostusta restaurointiin ja säilyttämiseen, mutta ei ollut välttämättä tietoa rakennusten alkuperäisestä asusta.59 Tällainen dikotomia tulee ilmi myös Hämeenlinnan kirkon muutostyön toteuttajan arkkitehti Josef Stenbäckin esittämistä ajatuksista. Teknikern-lehdessä Stenbäck kirjoitti, että hän ei ollut perehtynyt kirkon historiaan. Kirkonarkistosta hän ei ollut saanut tietoa kirkon historiasta. Ainoa mitä hän tiesi oli torin puolella kirkon valmistumisvuosi 1798 ja tornin rakentaminen 1840-luvulla. Hän ehdotti, että ehkä joku arkistoihin ja vanhoihin käsialoihin perehtynyt voisi saada lisätietoja.60 Louis Jean Desprez´n alkuperäispiirustukset olivat vielä 1800-luvun puolivälissä seurakunnan arkistossa,61 mutta Stenbäckin aikaan 1890-luvulla ne olivat jo hävinneet. 1800-luvun lopulla Josef Stenbäck ja monet muut arkkitehdit suosivat historiallisia kertaustyylejä, mutta käytännössä heillä ei ollut välttämättä syvempää tietämystä historiasta, mahdollisuutta etsiä tietoa tai kirjoitettua historiaa saatavilla, eikä ehkä aina edes kiinnostusta historiaan. 1800-luvun lopulla jäljet menneiltä ajoilta olivat vaikeammin saatavilla, kun arkistointi, julkiset arkistot sekä keinot ja metodit selvittää olivat heikommat.

57 Lindgren, Armas, Kirkkorakennustaiteemme. Kotimaa N:O 77, 9.10.1928. 58 Lindgren, Armas, Kirkkorakennustaiteemme. Kotimaa N:O 77, 9.10.1928. 59 Böök 2017, 267; Neuvonen 2017, 279–283. 60 Stenbäck 1891, 178. 61 Knapas 2001, 60, 66.

Kuva 4. Kirkon alkuperĂ¤inen pohjakaava ja 1890-luvun uusittu pohjakaava. LĂ¤hde: Teknikern 1891 no 2.

Suomessa ainutlaatuisen pyöreän muodon muuttaminen ei ollut asia, joka olisi sivuutettu arkkitehti- ja asiantuntijapiireissä läpihuutojuttuna. Ristin muotoinen pohjakaava oli 1800-luvun kirkoissa hyvin suosittu, koska rakennuksen pinta-alasta tuli näin melko laaja. Varhaisimmat ristikirkot rakennettiin Suomessa 1660-luvulla. Kuten Henrik Lilius totesi artikkelissaan vuonna 1961, Suomessa ei ollut edes keskiajalla ollut rakennettu pyöreätä kirkkoa toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa.62 Kirkon laajennus näyttäytyi seurakunnalle välttämättömyytenä, se tarvitsi lisätilaa. Josef Stenbäck ei suositellut seurakunnalle vanhan kirkon korjaamista ja laajennusta, vaan hän esitti kokonaan uuden kirkon rakentamista ja vanhan jättämistä entiselleen. Marraskuussa 1891 hän varoitteli seurakuntaa kirjeessään pyörökirkon laajennuksen ja ristikirkoksi muuttamisen esteettisistä seurauksista, epäedullisesta ulkomuodosta ja asymmetriasta. Stenbäck kirjoitti: ” - - vaan kirkko tulee siinä suhteessa muotopuoli, että leveys tulee paljon isommaksi pituutta”. Kirkon laajennus ei ollut hänen mielestään ongelmaton: ”Teknillisesti on laajennus kyllä mahdollinen, vaikka se tosin on vaikea ja tulee kalliiksi.”63 Samana marraskuuna 1891 hän kuitenkin puolusti julkisuudessa laajasti kirkon korjauksen etuja. Kirjeen ja Josef Stenbäckin Teknikern-lehdessä julkaistun kirjoituksen välillä oli vain vähän yhtäläisyyksiä, enemmänkin eroja. Lehdessä julkaistun kirjoituksen perusteella kirkon rakennushistoriallinen arvo ei tuntunut painavan sisustuksen muutostyössä. Tilaajalla, kirkonrakennustoimikunnalla oli koko rakennusprojektin ajan oma näkemyksensä korjaamisesta ja se ohjeisti ja valvoi arkkitehtia korjauksen toteutuksessa. Arkkitehti edusti näin lehtikirjoituksessa myös tilaajan näkökantaa. Stenbäck asetti kirjoituksessaan vastakkain oudon vanhan muistomerkin ja seurakunnan jumalanpalvelusmenojen käytännöllisen tarpeen. Stenbäckin mukaan alkuperäinen kokonaisuus ei ollut arkkitehtonisesti puhutteleva: outoja kuriositeetteja olivat amfiteatterimaisesti nousevat penkit, penkkien keskellä sijaitseva alttari ja rotundamuoto. Stenbäck toi kirjoituksessaan esille monia sellaisia korjaus- ja muutostöitä puoltavia näkökantoja, joita oli tähdennetty kaupungissa vuosikymmenien 62 Lilius 1961, 93. Pyörökirkkoja on edelleen Pohjoismaissa ja muualla Euroopassa. 63 Josef Stenbäckin kirje 19.11.1890. Kirkkoa koskevat asiakirjat. HKA. KA.

ajan. Akustiikan parantaminen sekä tilan lisääminen kaupungin väkiluvun kasvaessa olivat tällaisia käytännön argumentteja. Stenbäckin kirjoitus painotti tilan outoutta ja kirkollisiin toimituksiin sopimatonta luonnetta hieman samalla tavoin kuin paikallislehdistö. Toisaalta kirjoituksesta tuli hienovaraisesti ilmi Stenbäckin oma vanhaa säilyttävä näkökanta. Stenbäckin mukaan sisä- ja ulkoasussa säilytettiin nimittäin mahdollisimman paljon yksinkertaisuutta: vain saarnastuoli ja alttari saivat runsaamman koristelun.64 Alttaritaulusta Stenbäck ei kirjoittanut suunnitelmissaan, uuteen kirkkorakennukseen hän oli ajatellut patsaita.65 Vuonna 1892 Hämeenlinnan kirkkoon tuli myös alttarimaalaus, Alexandra Frosterus-Såltinin Jeesus ilmestyy Magdalan Marialle. Samasta aiheesta Frosterus-Såltin toteutti alttaritaulumaalauksia muihinkin kirkkoihin.66 Hämeenlinnan alttaritaulu oli yksityinen taidelahjoitus ja toteutui tavallaan erillään Stenbäckin kirkkosuunnitelmasta. Stenbäckin korjaussuunnitelmissa oli kupolin kattoikkuna, joka vahvisti ajatusta pohjoisesta Pantheonista. Kattoikkuna edellytti purkutöitä. Tilaaja epäili loppukatselmuksessa kupolin kattoikkunan, ikkunallisen pääterakennelman eli lanterniinin lujuutta ja käytännöllisyyttä. Vuotaneesta ja rikkoutuneesta kattoikkunasta tulikin ongelma.67 Rakentamisaikanaan 1700-luvun lopulla Hämeenlinnan kirkko poikkesi muista kirkoista paitsi pyöreän pohjakaavansa myös rakennusmateriaalinsa kiven vuoksi. Kivikirkon rakentamiseen tarvittiin puurakentamiseen perinteen hallinneessa Suomessa erityistä taitoa, muuraustaitoa. Josef Stenbäckillä oli erityisesti kivikirkkojen ymmärrystä. 1890-luvulla hän oli kivikirkkojen puolestapuhuja, joka ei suositellut köyhää maata jatkamaan 64 Josef Stenbäck kirjoitti muun muassa: ”- -som i arkitektoniskt hänseende ej var synnerligen tilltalande - -. - - ett gammalt minnesmärke med alla dess kuriositeter vika för det praktiska behofvet - -. Stenbäck 1891, 178. 65 Kustannusarvio Hämeenlinnan kirkossa tehtävistä korjaus- ja lisärakennustöistä; Summittainen kustannusarvio Hämeenlinnan kaupunkiin aiottua uutta kirkkoa varten. (alleviivaus alkuperäinen) Helsingissä joulukuussa 1890, Josef Stenbäck. Kirkkoa koskevat asiakirjat. HKA.KA. 66 Mikola 2015, 119–122. 67 Kustannusarvio Hämeenlinnan kirkossa tehtävistä korjaus- ja lisärakennustöistä; Hämeenlinnan seurakunnan kirkon korjaustöiden loppukatselmuksen pöytäkirja 24.9.1892. Kirkkoa koskevat asiakirjat. HKA. KA. Uudestaan rakennetussa kirkossamme. Hämäläinen 25.11.1891. Kaupunkimme kirkossa Hämäläinen 4.3.1893. Kiitokset Jyrki Nissille kattoikkunaa koskevasta huomiosta.

Kuva 5. Kirkko 1890-luvun muutostöiden jälkeen. Lähde: Hämeenlinnan kaupunginmuseo.

puukirkkoperinnettä. Hän oli huomannut, että puukirkkoja haluttiin rakentaa säästäväisyyden nimissä. Edes kustannuksien kannalta puukirkko ei ollut hänestä suositeltava, sillä esimerkiksi vuosikulut, puukirkon ylläpito ja palovakuutusmaksut, tulivat vuosien kuluessa kalliiksi. Kun lisäksi rakennuksen tarkoitus

edellytti erityistä pysyvyyttä ja ikuisuutta, kivimateriaalin kestävyys oli hänen mukaansa tärkeimpiä perusteita kivikirkkojen rakentamiselle.68 68 Stenbäck 1897, 10–11.

bäck onnistui lisäämään penkkejä ja mahdollisti useammille istuinpaikan, mutta kirkosta puuttui arvion mukaan tilan tuntu.70

Kuva 6. Kirkkokäytävä. Lähde: Museoviraston kuvakokoelmat Historian kuvakokoelma. HK10000_3798. Lisenssi CC BY 4.0.

1890-LUVULTA KOHTI NYKYAIKAA – POHDINTAA Tutkin kirkkoon kytkeytyviä paikallisia reaktioita aikalaislehdistöstä ja tarkastelin asiantuntijakeskustelua arkkitehtien ammattilehdestä. Ajan rakentamiskulttuuri ja kasvanut tietoisuus historiasta ja rakennussuojelusta näkyivät keskustelussa Hämeenlinnan pyörökirkon laajennuksesta 1800-luvun lopulla. Asiantuntijat ja arkkitehdit olivat vanhan kirkon säilyttämisen ja uuden kirkon rakentamisen puolesta, vaikkakin laajennukselle myöntyvällä kannalla. Tilaajan tilan tarve ohjasi myös ratkaisuja. Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen restaurointia tutkinut Leena Valkeapää on aiemmin olettanut, että Josef Stenbäckin suhtautuminen vanhoihin kirkkoihin oli ristiriitainen. Stenbäck antoi suojelua puoltavia lausuntoja, mutta 1800-luvun restauroinnille oli ominaista sanojen ja tekojen välinen ristiriita.69 Ensimmäisessä jumalanpalveluksessa tehdyn lehtiarvion perusteella Sten69 Valkeapää 2000, 120.

Hämeenlinnan kirkossa on nähtävillä eri aikakerrostumia vaihtelevassa määrin. Hämeenlinnan evankelis-luterilaisen seurakunnan pyörökirkon muutokset eivät loppuneet 1890-luvulle. Arkkitehti Ilmari Launis suunnitteli 1912 uuden sisustuksen, johon kuului koristeellisia seinäornamentteja ja ikkunoiden värillisiä lasimaalauksia. Vuosina 1962–1964 arkkitehti Aarno Ruusuvuoren modernistisen suunnitelman tarkoitus oli palauttaa kirkko lähelle alkuperäisasua. Kirkon ”palautus” lähelle klassista alkuperäisasua merkitsi irtiottoa aikaisemmista rakennusvaiheista, Ilmari Launiksen työn jäljen kokonaista häviämistä sekä irrottautumista Josef Stenbäckin suunnitelmasta. Kaikki tarpeeton poistettiin muodon esiin saamiseksi. Maija Kairamo on luonnehtinut tutkimuksessaan, että 1960-luvulla päästiin ”sankarirestauroinnilla eroon Josef Stenbäckistä”. Hänen mukaansa 1960-luvulla keskusteltiin myös pyöreiden penkkirivien ja keskellä sijaitsevan alttarin rakentamisesta, mutta ehdotus kumottiin liian radikaalina. Kairamo pitää kirkon 1960-luvun uudistusta ankaran askeettisessa hengessä Muinaistieteellisen toimikunnan (Museoviraston) ja Ruusuvuoren yhteistyön tuloksena.71 Viime aikoina rakennussuojelussa on pyritty entistä enemmän huomioimaan muutospaineessa olevat sisätilat, kun aiemmin kiinnostus on kohdistunut lähinnä julkisivuihin. Kirkkorakennusten purkaminen ja muuttaminen voivat kuitenkin olla edelleen 2010-luvulla kiistanalaisia kysymyksiä. Taloudellisista syistä tai kosteusvaurioiden takia kirkkorakennukset ovat olleet entistä enemmän huomion kohteina. Toisinaan katsotaan, että uuden kirkon rakentaminen tai vanhan kirkon purkaminen tulee edullisemmaksi kuin vanhan korjaaminen. Purkamisen tai uuden kirkon rakentamisen vaihtoehtona nähdään toisinaan vanhan kirkon muuttaminen esimerkiksi sijoittamalla funktioita uudelleen.

70 ”Parempi on että kaikilla on tilavat istuinpenkit, kuin että jonkun sataluvun täytyy tykkänään seisoa.” Uudestaan rakennetussa kirkossamme. Hämäläinen 25.11.1891. 71 Kairamo 2006, 69–72, 118.

Kuva 7. Kirkon ulkoasu muutoksen jälkeen. Lähde: Hämeenlinnan kaupunginmuseo.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Arkistolähteet Kansallisarkisto (KA), Hämeenlinna Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnan arkisto (HKA) Hallintoarkisto, Historiallisia muistiinpanoja Kirkkoa koskevat asiakirjat 1799–1938 Kirkkoneuvoston pöytäkirjat 1870–1891

Colquhoun, Alan, 1989. ’Kolmenlaista historismia’, Teoksessa Nikula, Riitta (toim.), Modernismi – historismi. Suom. Maija Kärkkäinen. Suomen rakennustaiteen museo, Rakennuskirja: 1989, 8–37. Dhima, Sari, Tila tilassa: liturgian ja tilan dialogi alttarin äärellä. Väitöskirja, Helsingin yliopisto, 2008. Estlander, C. G., 1891. ’Angående luterska kyrkan i Tavastehus. Till Redaktionen för Teknikern’, Teknikern N:o 3 (1891), 15.

Digitaaliarkisto Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnan arkisto Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1817–1849 Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1849–1891 Rakennushallitus, rakennushallituksen piirustukset II kokoelma RakH II Iaa. 46:/--) 1-6 Hämeenlinnan kirkon luonnospiirustuksia Lehdet Helsingfors Dagblad (HD) Hämeen Sanomat Hämäläinen Kotimaa Suomen kirkon julkisia sanomia Teknikern

Heikkilä, Markku, Linnan pastoraatista kaupunkiseurakunnaksi. Hämeenlinnan seurakunnan historia 1639–1989. Hämeenlinnan seurakunta: Hämeenlinna, 1989. Jokilehto, Jukka, A History of Architectural Conservation. Routledge: London – New York, 1999. Kairamo, Maija, Restaurointietappeja aikaraiteella: puoli vuosisataa rakennussuojelua ja restaurointia Suomessa. Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston tutkimuksia 25, Teknillinen korkeakoulu: Espoo, 2006. Kilde Halgren, Jeanne, Sacred Power, Sacred Space. An Introduction to Christian Architecture. Oxford University Press: New York, 2008. Knapas, Marja Terttu, ’Tavastehus kyrka och dess tillkomsthistoria’, Finskt Museum 110 (2003), 5–28.

Painetut lähteet ja kirjallisuus Alanen, E. A., Hämeenlinnan kirkko 1798–1948. Hämeenlinnan seurakunta: Hämeenlinna, 1948. Böök, Netta, 2017. ’Suomi purkaa ja korjaa’, Teoksessa Hautajärvi, Harri (toim.), Rakennetun Suomen tarina Rakennustieto: Helsinki, 2017, 267–277. Colomina, Beatriz, ‘The Private Life of Modern Architecture’, The Journal of the Society of Architectural Historians. 58:3, Architectural History 1999/2000 (1999), 462–471.

Knapas, Marja Terttu, ’Hämeenlinnan kirkko – pohjoisen Pantheonin syntyhistoriaa’, Arx Tavastica 11 (2001), 51–66. Konttinen, Riitta & Laajoki Liisa, Taiteen sanakirja. Otava: Helsinki, 2000. Koski, Kaarina, ’Uskomusperinne ja kristillinen kasvatus 1800-luvulla’, Kasvatus & Aika 5:4 (2011), 9–24. Koskimies, Yrjö S., Hämeenlinnan kaupungin historia 1875–1944. Hämeenlinnan kaupunki: Hämeenlinna, 1966.

Kärki, Pekka, ’Mitä kaupunkien historiallisesta rakennusperinnöstä on jäljellä?’, Teoksessa Lilius, Henrik & Kärki, Pekka (toim.), Suomen kaupunkirakentamisen historia II. Kirjokansi 34:2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 2014, 425–435. Laasonen, Pentti, Suomen kirkon historia 2, 1593–1808. WSOY: Helsinki, 1991. Lilius, Henrik, ’L. J. Desprez’n Hämeenlinnan kirkko’, Suomen museo 68 (1961), 79–96. Lindberg, Carolus, ’Aloite kirkkorakennustaiteen parantamiseksi’, Arkkitehti 7 (1922), 109– 110.

Stenbäck, J. [osef], ’Ombyggande af Tavastehus kyrka’, Teknikern 2, 178 (1891). S. [tenbäck] J. [osef], ’Till Tavastehus kyrkas historik’, Teknikern 54, 83 (1893). Stenbäck, Josef, ’Kivestäkö vai puusta ovat kirkkomme rakennettavat? Esitelmä Suomenkiel. Teknikkojen Seuran kokouksessa lokak. 27. p. 1896’, Suomenkielisten teknikkojen julkaisuja no 1 (1987).

Lindgren, Armas, ’Kirkkorakennustaiteemme. Piirteitä sen kehityksestä ja uusista pyrkimyksistä siinä’, Kotimaa 77, 9.10.1928.

Suhonen, Pekka, ’Keskustelua kirkkorakennuksista 1900-luvulla’, teoksessa Knapas, Marja Terttu & Tirilä Soile (toim.), Suomalaista kirkkoarkkitehtuuria 1917–1970. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 30. Museovirasto: Helsinki, 2006, 16–21.

Mikola, Jorma, Alttarilta alttarille. Alttaritaulumaalaus Suomessa autonomia-ajan loppupuolella. Jyväskylä studies in humanities. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä, 2015.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kulttuuriperintöstrategia vuoteen 2024. 2017. http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/2D11E0AFDCA5251BC22581B50053A7D2/$FILE/KupeStrategia-vuoteen-2024-web.pdf

Neuvonen, Petri, ’Puusta ja kivestä’, teoksessa Hautajärvi, Harri (toim.), Rakennetun Suomen tarina. Rakennustieto: Helsinki, 2017, 279–291.

Suominen-Kokkonen, Renja, ’Stenbäck, Josef’, Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 2007 (viitattu 6.4.2018).

Pettersson, Lars, Suomalainen puukirkko. 2. painos. Otava: Helsinki, 1992. Pettersson, Susanna, Suomen Taideyhdistyksestä Ateneumiin: Fredrik Cygnaeus, Carl Gustaf Estlander ja taidekokoelman roolit. Historiallisia Tutkimuksia 240; Dimensio 6. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Valtion taidemuseo: Helsinki, 2008. Pirinen, Hanna, Luterilaisen kirkkointeriöörin muotoutuminen Suomessa: pitäjänkirkon sisustuksen muutokset reformaatiosta karoliinisen ajan loppuun (1527–1718). Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 103. Suomen Muinaismuistoyhdistys: Helsinki, 1996. ’Red. Anml.’, Teknikern 3, 15 (1891).

Valkeapää, Leena, Pitäjänkirkosta kansallismonumentiksi. Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen restaurointi ja sen tausta vuosina 1870–1920. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 108. Suomen Muinaismuistoyhdistys: Helsinki, 2016. Viitaniemi, Ella, Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen. Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730–1786. Acta Universitatis Tamperensis 2158. Tampere University Press: Tampere, 2016.

ARX TAVASTICA 95

TUOMAS TEUHO

HÄMEENLINNAN VENÄLÄISEN VARUSKUNNAN SOTILAIDEN JA PAIKALLISEN SIVIILIVÄESTÖN VÄLISET SUHTEET 1900–1917 Esivallan miekkaa eivät kantaneet ainoastaan kaupungin poliisimestari ja hänen alaisensa, vaan myös lukuisat venäläiset upseerit, jotka joukkoineen olivat sijoittuneet kaupungin liepeille, lähikasarmeihin. Hämeenlinnan seitsemäs tarkk’ampujapataljoona oli hajoitettu Nikolai Valapaton mahtikäskystä. Muistan vielä selvästi sen päivän, jolloin venäläinen väki marssi pitkin Hämeenlinnan katuja, läntistä, Myllymäkeen johtavaa tietä pitkin. Silloin tapasin Residenssikadulla hartaan eläinsuojelueverstin, entisen Lammin reservipäällikköni Forsténin. Hän pysäytti minut kadulla, puristi lujasti kättäni, seisoi siinä tanakkana kuin mikäkin Vänrikki Stoolin von Fieandt, hajareisin ja lakki takaraivolla. Vihasta leimuavin silmin huudahti hän: ”Tuossa menee nyt Suomen turva.” Nostattipa se inhon ja katkeruuden kukkuroilleen minunkin mielessäni. Tämä tapaus koski niin ihmisiin kuin eläimiinkin. Sillä kun tökötille ja hielle haiseva vieras valtajoukko, Suomen tuho eikä turva, marssi kasarmin portista pihalle, oli kasarmin suuri suosikki, iso bernhardilainen koira, niskakarvat pystyssä, täyttä kurkkua haukkumassa näitä tupaantulijoita. Njesvanni gost huzhe tatarina, sanoo venäläinen sananlasku: kutsumaton vieras on tataria kehnompi. … Tämä oli kaikkialla maassa kuohuttanut suomalaista sisua eikä vähimmin kotikaupungissani.

– Larin-Kyösti, Kotoisilta kujilta (1934), s. 171–174

Kuva 1. Hämeenlinnassa ensimmäisen maailmansodan aikana majoittuneen 5.:n Pietarilaisen družinan eli nostoväkiyksikön sotilaita. Kuva: Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Tämä Larin-Kyöstin muistelmateoksen lainaus tarjoaa yhden näkökulman siihen, millainen vaikutus Hämeenlinnaan sijoitetulla venäläisellä sotaväellä oli ollut kaupungin katukuvaan. Samalla siitä voi aistia kirjoittajan antipatian hänen kuvatessaan tuolloisia tuntojaan: venäläinen sotaväki kuvataan kutsumattomaksi vieraaksi, haisevaksi valtajoukoksi, jota kavahtavat niin ihmiset kuin eläimetkin. Sotaväen näkyvä läsnäolo herätti kansallishenkisessä katsojassaan voimakkaita tunteita vielä kymmeniä vuosia myöhemminkin1. Artikkelissani tarkastelen Hämeenlinnan varuskunnan venäläisen sotaväen ja paikallisen siviiliväestön välisiä suhteita vuosina 1900–1917. Erityisesti minua kiinnostavat venäläisten sotilaiden rooli hämeenlinnalaisten arkielämässä sekä sotilaiden ja paikal-

listen välille kehkeytyneissä konflikteissa. Olen myös kiinnostunut siitä, miten paikalliset suhtautuivat sotaväkeen toisaalta yleisellä tasolla ja toisaalta sotilaisiin yksilöinä. Valitun aikarajauksen sisään mahtuvat niin 1900-luvun alun venäläistämistoimet kuin myrskyisät maailmansodan ja vallankumouksen vuodetkin. Aloitan artikkelini yleiskatsauksella varuskunnan toimintaan. Tämän jälkeen käsittelen siviilien ja sotilaiden kontakteja sekä tarkemmin näiden ryhmien välisiä konflikteja ja väkivaltaisuuksia, joista nostan esiin kuvaavia esimerkkejä. Rajaan varuskunnan talouselämän tarkemman tarkastelun tämän artikkelin ulkopuolelle, enkä myöskään käsittele vuonna 1901 lakkautettua suomalaista sotaväkeä. Artikkelin yleisenä tarkoituksena on esi-

1 Larin-Kyösti eli Karl Gustaf Larson oli omaksunut fennomaanisen ajatusmaailman lyseo- ja yliopisto-opiskelujensa myötä. Luoto 2013, 20–22 ja 26–27.

tellä sotilaiden ja siviilien välisten suhteiden teemaa valitsemani lähdepohjan kautta2. Artikkelin lähdepohja koostuu pääasiassa Kansallisarkiston Venäläiset sotilasasiakirjat -kokoelman ja Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipisteen Hämeen lääninhallituksen materiaaleista, joita on täydennetty Kansallisarkiston Historiallisten seurojen muistitietotoimikunnan kokoelman pitäjänkeräysten lähteillä. Lisäksi olen käyttänyt muita arkistoja. Erityisenä lähdeongelmana Venäläisten sotilasasiakirjojen kokoelmassa on sen puutteellisuus, sillä vetäytyessään Suomesta vuonna 1918 venäläiset ottivat mukaansa suuren osan asiakirjoistaan. Muistitietomateriaalin kohdalla tulee taas huomioida, että useimmat kokoelman haastatteluista on tehty 1960-luvun lopulla, noin 50–60 vuotta muisteltavan ajankohdan jälkeen, mistä johtuen muistikuvat saattavat ajoittain olla epätarkkoja3. Tämän artikkelin tavoitteet huomioiden muistitieto kuitenkin mielestäni täydentää viranomaislähteitä hyvin.

VENÄLÄISEN SOTAVÄEN TOIMINTA HÄMEENLINNASSA 1900–1917 En tiedä, kuinka vapaasti saivat tulla kaupunkiin, mutta paljon kun niitä oli, niin aina niitä näkyi. – KA / Historiallisten seurojen muistitietotoimikunta-kokoelma / 15 Hämeenlinna, 41. Venäläisten Suomeen sijoitettujen joukkojen perimmäisenä tarkoituksena oli suojata keisarikunnan pääkaupunkia maitse tapahtuvalta hyökkäykseltä. Puolustuksen tärkein painopiste kul2 Kirjoitan tällä hetkellä historian oppiaineen väitöskirjaa Tampereen yliopistossa työotsikolla ”Esivalta ja historiallinen tila. Venäläinen sotilastoiminta ja Hämeenlinnan ympäristö muuttuvana historiallisena tilana 1900–1917”. Tutkimushankettani ovat tähän mennessä tukeneet Suomen Kulttuurirahaston Hämeen rahasto, Jalmari Finnen Säätiö sekä Tampereen kaupungin tiederahasto, joille lausun lämpimät kiitokseni. 3 Juha Kaarle on myös käyttänyt muistitietoaineistoa venäläisten sotilaiden ja Turun siviilien suhteita käsittelevässä artikkelissaan, kts. Kaarle 1993.

ki Hämeenlinnan-Helsingin-Viipurin akselin kautta.4 Osana tätä ketjua Hämeenlinna olikin kasvanut varteenotettavan kokoiseksi venäläiseksi varuskuntakaupungiksi jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kaupungissa majoittui vuorollaan aina yksi venäläisen sotaväen tarkka-ampujarykmentti tykistö- ja varastojoukoista koostuvine tukiyksiköineen5. Maailmansodan alettua kaupunki toimi väliaikaisena sijoituspaikkana monille tiuhaan vaihtuville yksiköille. Suomi oli sotaa käyvän Venäjän näkökulmasta selustaa ja rintamalta lähetettiin usein joukkoja täydennettäviksi suomalaisiin varuskuntakaupunkeihin6. On huomionarvoista, miten suuren osan alueella asuneista ihmisistä venäläiset sotilaat muodostivat. Vuonna 1900 Hämeenlinnan kaupungin asukasluku oli kirkonkirjojen mukaan noin 5 400 asukasta ja vuonna 1915 noin 6 5007. Kaupungissa majoittui ennen sotaa yleensä vuorollaan yksi tarkka-ampujarykmentti, jonka laskennallinen sodanajan vahvuus olisi ollut noin 1800 miestä8. Rauhanajan vahvuus oli toki pienempi, mutta Venäjän sodanjohto määritteli Suomen 1900-luvun alussa rauhattomaksi alueeksi, jonne sijoitetut joukot pidettiin miesmäärältään normaalia rauhantilaa vahvempina9. 4 Luntinen 1997, 150 ja 231; Närhi 1985, 166; Luntinen 1983, 117. 5 Hämeenlinnassa majoittuivat vuosina 1900–1914 vuorollaan 2., 4. sekä 15. Suomenmaalainen Tarkk’ampujarykmentti. Varuskunnan tykistönä toimi ensin 24.:n tykistöprikaatin 4. patteri ja myöhemmin Suomenmaalaisen Tykistöprikaatin 4. patteri. Ennen sotaa varuskuntaan siirrettiin vielä 3.:n Suomenmaalaisen Tarkk’ampujatykistöpatteriston komentoporras, 1. ja 2. Kevyt patteri sekä kuormastoa. Lisäksi varuskuntaan oli sijoitettu kasakkakomennuskunta ja sekä tykki- että elintarvikevarastot. Korkama ja Roudasmaa 1988, 222–223. 6 Sotavuosien 1914–1917 aikana varuskunnassa majoittui vuorollaan ainakin osa Venäjän 67.:n divisioonan joukoista, 5. ja 6. Pietarilainen družinarykmentti, 391. Minskin jalkaväkidružina, 534. kuormasto, kenttälinnoitteita suorittanut ja myöhemmin insinöörirykmentiksi vahvistettu 40. sapööripataljoona, 422. Kolpinon rykmentti, 106.:n divisioonan 3. tykistöpatteri, 424. Tšudin rykmentti, 106.:n divisioonan radioyksiköitä ja kaksi divisioonan sairaalaa. Monet yksiköt viettivät varuskunnassa vain vähän aikaa. Korkama ja Roudasmaa 1988, 254–256 ja 270; Luntinen 1983, 116; Luntinen 1997, 290–293, 297–298 ja 419; Westerlund 2004, 96–98; Rauanheimo 1950, 158. 7 Koskimies 1966, 34. 8 Venäjän armeijan jalkaväki oli järjestetty 1900-luvun alussa nelijakoisen organisaation mukaisesti: divisioonaan kuului neljä rykmenttiä, rykmenttiin neljä pataljoonaa, pataljoonaan neljä komppaniaa. Poikkeuksena tästä olivat tarkka-ampujarykmentit, joihin kuului kaksi pataljoonaa. Komppanian sodanajan vahvuudeksi oli säädetty 226 miestä. Suomeen sijoitetut rykmentit olivat tarkka-ampujia, joten niihin kuului kaksi pataljoonaa kuhunkin. Beskrovnyi 1986, 18–19. 9 Haila 1994, 89.

Kuva 2. Hämeenlinnan varuskunnan venäläisten joukkojen paraati maailmansotaan lähdön yhteydessä. Kuva: Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Tukiyksiköt mukaan luettuna voidaan olettaa Hämeenlinnassa majoittuneen siis rauhan aikana noin 1 000 – 2 000 venäläistä sotilasta10, määrän vaihdellessa paljon radikaalimmin sota-aikana11. Koska sotilaita majoittui kaupungissa siis vähintään neljänneksen suuruinen määrä sen väestöön nähden, ovat he suuren suhteellisen lukumääränsä vuoksi kasarmeilta poistuessaan olleet 10 Venäläisiä arkistolähteitä hyödyntänyt Pertti Luntinen mainitsee Hämeenlinnassa olleen esimerkiksi v. 1902–1903 1 091 sotilasta, Luntinen 1997, 173. Suomessa sijaitsevien arkistolähteiden perusteella sotilaiden määrästä voidaan useimmiten esittää vain arvioita. 11 Ilkka Teerijoki on perustellusti todennut sotilaiden määrän olleen esimerkiksi vuoden 1916 alussa varmasti suuremman kuin kaupungin asukasluvun, sillä jo tuolloin kaupungissa majoittuneeseen 422.:een Kolpinon rykmenttiin kuului 4 000 miestä. Teerijoki 2017, 44-45.

varsin näkyvä osa Hämeenlinnan katunäkymää. Venäläisen sotaväen käyttämät kasarmit sijaitsivat Hämeenlinnassa kolmella kasarmialueella: kaupungin pohjoispuolen Linnankasarmilla, länsipuolen Suomen kasarmilla sekä kaupungista länteen sijaitsevalla Poltinahon kentällä. Hattulan kunnassa noin 12 kilometriä varsinaisesta Hämeenlinnasta pohjoiseen sijaitsevaa Parolan leirikenttää käytettiin harjoituskenttänä ja sen läheisiä kyliä joukkojen majoituspaikkoina. Osa upseeristosta oli majoitettuna kaupungille silloin kun kasarmeilla oli puutetta tilasta. 12 Lisäksi venäläisten sotilaiden tarpeisiin rakennettiin vuonna 1901 12 Korkama ja Roudasmaa 1988, 226–231, 234, 245–252 ja 256.

Aleksanteri Nevskille pyhitetty ortodoksinen varuskuntakirkko kaupungin keskustan länsilaidalle niin sanotun Pikkutorin äärelle. Kirkon on kuvattu näyttäytyneen paikallisväestölle vastustettavana venäläistämispolitiikan symbolina. Suomen itsenäistymisen jälkeen rakennuksen torni kaadettiinkin ja kirkko muutettiin kirjastoksi.13 Sotilaiden kasarmiarki koostui palveluksesta, joka saattoi sisältää vartiointitehtäviä, koulutusta tai työskentelyä esimerkiksi kasarmin leipomossa, pesulassa tai verstaissa. Arkista toimintaa katkoivat paraatit ja sotaharjoitukset.14 Parolan kentällä järjestettiin suuria kesäharjoituksia, joihin osallistui joukkoja ympäri suuriruhtinaskuntaa15. Suurten juhlallisuuksien alla kasarmit muutettiin keisarivallan näyttäviksi symboleiksi. Esimerkiksi Borodinon taistelun vuonna 1912 vietettyä 100-vuotisjuhlaa varten kaikki sotilasrakennukset koristeltiin lipuilla ja kasarmit saivat iltavalaistuksen16. Tällaiset juhlallisuudet toivat vaihtelua yksitoikkoiseen kasarmiarkeen. Armeija ja siviiliväestö olivat päivittäin kosketuksissa taloudellisen toiminnan kautta, sillä jo pelkkä sotilaiden läsnäolo kulutti runsaasti varuskuntakaupungin palveluita ja tavaroita17. Esimerkiksi tyypillisessä rykmentin päiväkäskyssä vuodelta 1906 on budjetoitu varoja paikallisesti ostettaviin rehuihin, ylimääräisiin ruokailuihin ja vaatehuoltoon kaupungilla, räätälille maksettuun palkkioon sekä verstaiden materiaalihankintoihin18. Hämeenlinnassa erityisesti sotaväen harjoituksiin liittyneet kuljetuspalvelut olivat merkityksellisiä tulonlähteitä siviileille. Samoin esimerkiksi paikallinen tiiliteollisuus ja räätälit sekä hevosvaljaiden valmistajat hyötyivät armeijan tilauksista.19 Kasarmeille pestattiin lehti-ilmoituksilla siviilejä töihin palvelijattariksi ja esimerkiksi 13 Katermaa 1994, 73–77; Korkama ja Roudasmaa 1988, 231–233; Laitila 1993, 9–15 ja 32–40. 14 Haila 1996, 21; monista lähteistä on löydettävissä esimerkkejä palvelusarjesta, esim. KA / VeSA 1128 / Päiväkäsky Hämeenlinnan varuskunnalle 2.1./15.1.1912; / Päiväkäsky Hämeenlinnan varuskunnalle 10.1./23.1.1912. 15 Luntinen 1997, 116; Korkama ja Roudasmaa 1988, 246. 16 KA / VeSA 1128 / Päiväkäsky Hämeenlinnan varuskunnalle 22.8. / 4.9.1912. 17 Dubrovskaja 2009, 260; Kuusanmäki 1988, 123–124. 18 KA / VeSA / 1051 / Päiväkäsky 2.:lle Suomenmaalaiselle tarkka-ampujarykmentille Hämeenlinnan kaupungissa 8.3./21.3.1906. 19 Korkama ja Roudasmaa 1988, 249–250; Kuusanmäki 1988, 123.

100

upseeriperheiden lasten opettajattariksi20. Suomalaisilta toimijoilta ostettiin huutokaupalla varuskunnan rakennusten lämmityspalveluita ja puhtaanapitoa.21 Näin varuskunnasta hyötyivät sekä ruoantuottajat, käsityöläiset, rakennusraaka-aineiden tuottajat että palvelutöiden tarjoajatkin. Paikallisen väestön ja venäläisen sotaväen välejä kiristi kuitenkin vuosisadan alun venäläistämispolitiikka. Suomalaisen sotaväen lakkauttaminen vuonna 1901 oli Hämeenlinnassa epäsuosittu päätös. Uuden asevelvollisuuslain mukaisia kutsuntoja vastustettiin ja kaupunginvaltuusto esimerkiksi kieltäytyi luovuttamasta raatihuonetta kutsuntatilaisuuksiin. Bobrikovin surmaan vuonna 1904 reagoitiin Yrjö Koskimiehen mukaan kaupungilla riemullisesti. Vaikka vuoden 1905 suurlakon aikana kaupungin järjestys säilyikin verrattain hyvänä, teki maanalainen Aktiivinen Vastustuspuolue vähän ennen lakon alkamista silloista läänin kuvernööri Aleksandr Papkovia vastaan epäonnistuneen pommiattentaatin.22 Toisen venäläistämiskauden aikana yhdenvertaisuuslakia vastustaneiden ja vankeuteen Venäjälle tuomittujen maistraatin jäsenten G. L. Idestamin, Into Selinin ja V.A. Lindbergin lähtevät junakuljetukset keräsivät Hämeenlinnan asemalle ja Harvialaan huomattavat tukimielenosoitukset. Sama toistui Idestamin ja Lindbergin palatessa vankeudesta vuonna 1914.23 Muistitietohaastattelujen perusteella näyttää siltä, että monet toivoivat Venäjän tappiota sekä Japanin sodan että maailmansodan aikana. Mielipidettä saatettiin kuitenkin painottaa niin, etteivät suomalaiset vihanneet Venäjän kansaa vaan ainoastaan sen johtomiehiä.24 Maailmansodan alettua myös Hämeenlinnassa majoittuneet joukot lähetettiin sotaan. Sota-aika näkyi kaupungissa joukkojen nopean vaihtumisen, lehtisensuurin ja elintarvikkeiden hinnannousun kautta, minkä lisäksi kaupungissa hoidettiin rintamalta 20 Esim. ”-Palwelijatar wenäjää puhuwa noin 18-25 wuoden wanha saa hywän paikan heti isompien lasten hoitajana.”, HäSa 7.7.1905; ”Lapsenhoitaja joka osaa wenäjää saa heti paikan.”, HäSa 7.3.1904. 21 Esim. KA / VeSA 1128 / Päiväkäsky Hämeenlinnan varuskunnalle 3.9./16.9.1912; ”Ilmoitus”, HäSa 3.10.1902. 22 Korkama ja Roudasmaa 1988, 220–224; Koskimies 1966, 563–567; KA / KK Fb 223 / IX-6 Kuvernööri Papkovin sähke kenraalikuvernöörille 28.8./10.9.1905. 23 Koskimies 1966, 577–578; Teerijoki 2017, 37–38. 24 KA / HSMTTK 15 Hämeenlinna, 10, 32, 54; KA / HSMTTK 16 Hattula, V/1; II/2.

tuotuja venäläisiä haavoittuneita. Eräs sotavuosien ilmiö olivat saksalaisten maihinnousu-uhkaa vastaan rakennetut kenttälinnoitukset, jotka ylsivät myös Hämeenlinnan lähiympäristöön silloisen Vanajan kunnan alueelle. Vuosina 1915–1917 Alajärven ja Iso-Munakas-järven väliselle kankaalle rakennutettiin pääosin suomalaisella työvoimalla piikkilankaesteistä ja taisteluhaudoista koostuneita kenttälinnoitteita.25 Helmikuun vallankumouksen yhteydessä valta kasarmilla siirtyi upseereilta sotilaiden keskuudestaan valitsemalle toimeenpanevalle komitealle, joka pidätti läänin kuvernööri Rafael Spåren sekä muita vanhaa valtaa edustaneita upseereja ja santarmeja26. Hämeenlinnan torilla järjestettiin venäläisen sotaväen ja suomalaisen yleisön yhteinen soihtukulkue ja Teatteritalolla pidettiin juhlaillalliset, jossa sotilaiden edustajat olivat kutsuvieraina27. Sotilaat ja siviilit osallistuivat yhdessä vallankumouksessa kaatuneiden muistojuhlaan ja ottivat vastaan vierailevan duuman jäsenen Tšhenkelin28. Elokuulle tultaessa huononeva elintarviketilanne ja sotilaiden omavaltaisuuksien ruokkima kasvava epäluulo venäläistä sotaväkeä kohtaan saivat kaupunginvaltuuston kuitenkin vaatimaan viranomaisilta kaupungin tyhjentämistä sotaväestä29. Marraskuun yleislakon aikana sotilaskomitea onnistui pitämään järjestystä yllä suhteellisen hyvin olosuhteisiin nähden, uhkaavista sanoista ja kiihtyneestä mielentilasta huo25 Korkama ja Roudasmaa 1988, 253–259; Koskimies 1966, 582; Teerijoki 2017, 43–44. Olen kirjoittanut Hämeenlinnan ympäristön linnoitustöistä artikkelin Hämeenlinna-kotiseutulehden vuoden 2017 julkaisuun. Tuomas Teuho: Ensimmäisen maailmansodan aikaiset venäläiset kenttälinnoitukset Hämeenlinnan Luolajassa, Hämeenlinna LXV/2017, 12–15. 26 ”Kuwernööri Spåre wangittu”, HäVo 22.3.1917; ”Santarmeja ja upseereita pidätetään”, HäVo 20.3.1917; Koskimies 1966, 586; Korkama ja Roudasmaa 1988, 260–261; Dubrovskaja 2016, 24–25. 27 ”Manifestijuhlallisuudet H:linnassa”, HäSa 24.3.1917; Koskimies 1966, 588–589. 28 KA / VeSA / 9351 / Päiväkäsky Hämeenlinnan varuskunnalle 16.3./29.3.1917; Protokolla Hämeenlinnan varuskunnan sotilasedustajien neuvoston toimeenpanevan komitean istunnosta 13.3./26.3.1917; ”Vallankumoussankarien hautajaisjuhla”, HäVo 3.4.1917B; ”Duuman jäsen Tschenkeli H:linnassa”, HäVo 20.3.1917; ”Kumouspäivät Hämeenlinnassa”, HäSa 22.3.1917; Koskimies 1966, 586; Dubrovskaja 2016, 26. 29 ”Paikkakunnallamme oleva wenäläinen sotaväki”, HäSa 14.8.1917; HKA / Ca 1:21 Hämeenlinnan kaupunginvaltuusto pöytäkirjat 1917 / Valtuuston pöytäkirja 11.8.1917, §3; Teerijoki 2017, 89.

limatta järjestys Hämeenlinnassa oli mallikelpoinen.30 Vuoden 1918 alkupuolella venäläiset sotilaat vedettiin viimein pois Hämeenlinnasta Suomen sisällissodan alettua31. Hämeenlinnalaisten suhteet sotaväkeen olivat luultavasti tutkimusaikavälillä parhaimmillaan välittömästi vallankumouksen jälkeen, jolloin nämä kaksi ryhmää juhlivat yhdessä keisarivallan kaatumista. Suhteet kuitenkin huononivat vuoden 1917 levottomien olojen myötä aina sotilaiden poistumiseen asti.

SOTAVÄEN KONTAKTIT SUOMALAISEEN SIVIILIVÄESTÖÖN Ne Venäjän sotamiehet varsinkin oli usein hyviä miehiä, mutta niiden upseerit olivat raakoja, löivät ja potkivat miehiään. … Mutta tuolla Pullerinmäessä pelasivat korttia isoin porukoin, ja paljon siinä oli suomalaisiakin mukana. Hyviä olivat laulamaan, kasakat varsinkin, kun tulivat pikkusilla hevosillaan ison pölyn kanssa. – KA / Historiallisten seurojen muistitietotoimikunta-kokoelma / 15 Hämeenlinna, 41. Suomeen sijoitettujen venäläisten varuskuntien on katsottu käytännössä muodostaneen paikallisväestöstä eristettyjä yhteisöjä kasarmeille. Rivisotilaat elivätkin usein melko erillään suomalai30 Korkama ja Roudasmaa 1988, 261–264 ja 268–269; Teerijoki 2017, 106– 107; Koskimies 1966, 595. 31 Korkama ja Roudasmaa 1988, 277.

101

Kuva 3. Venäläisiä sotilaita kuvattuna Hämeenlinnassa 1910-luvulla. Kuva: Hämeenlinnan kaupunginmuseo

sesta väestöstä jo kulttuuristen ja kielellisten erojenkin vuoksi.32 Etnisesti venäläiset joukko-osastot olivat suurimmalta osalta isovenäläisiä, mutta Suomeen sijoitetuissa joukoissa palveli paljon myös keisarikunnan vähemmistökansallisuuksien edustajia33. Venäläisillä upseereilla oli perinteitä ylempien sosiaaliluokkien kanssa seurustelemisesta, mutta 1900-luvun alussa tämä ei kiristyneen poliittisen tilanteen myötä ollut enää yhtä yleistä kuin 32 Dubrovskaja 2009, 260; Luntinen 1997, 248. Yksittäisen venäläisen rivisotilaan näkökulman huomioiminen on erittäin haasteellista. Olen tähän mennessä löytänyt ainoastaan yhden lähteen, jossa ääneen pääsee Hämeenlinnassa palvellut entinen venäläinen miehistösotilas. Kyseessä on Kansanperinteen arkiston haastattelunauha, jossa haastateltava Feodor Rulamo kertoo oman tarinansa sitä, miten hän joutui Venäjän armeijaan ja sieltä rivimiehenä Suomen eri paikkakunnille sijoitettuihin varuskuntiin, muun muassa Hämeenlinnaan. Hänen mukaansa suomalaiset ottivat venäläiset sotilaat aina hyvin vastaan eikä suhteissa ollut juurikaan ongelmia. KPA / CD-levy A-K 2711 / 1973, raita 4-5 ja 7. 33 Dubrovskaja 2016, 16. Dubrovskaja käyttää esimerkkinä Poriin ja Raumalle sijoitettua 421.:tä Tsarskoselskij’n rykmenttiä, jonka miehistö jakautui etnisesti vuoden 1917 lopulla seuraavasti: isovenäläisiä 85 %, ukrainalaisia 8 %, puolalaisia ja eestiläisiä 2 %, latvialaisia 1 %, juutalaisia ja tataareja vähemmän kuin 1 % sekä lisäksi liettualaisia, inkerinmaalaisia, armenialaisia ja muita. Päätellen Hämeenlinnan varuskunnan lähteissä esiintyvästä nimistöstä toimi sielläkin eri aikoina isovenäläisten lisäksi ainakin ukrainalaisia, eestiläisiä, latvialaisia, baltiansaksalaisia ja ruotsinkielisiä suomalaisia sotilaita. Kattavia miehistöluetteloita ei ole valitettavasti säilynyt.

102

aikaisemmalla vuosisadalla34. Erkki Korkama onkin arvioinut venäläis-suomalaisen kanssakäymisen kulta-ajaksi Hämeenlinnassa noin vuosia 1820-1880, jolloin kasarmin ja kaupungin välistä suhdetta tasoittivat syntyperältään suomalaiset, puolalaiset ja balttilaiset upseerit35. On mahdollista, että autonomian ajan loppupuolella venäläisiä joukkoja siirreltiin tarkoituksenmukaisesti paikasta toiseen myös siviilien ja sotilaiden liian läheisten kontaktien syntymisen ehkäisemiseksi36. Eristyneisyyden tunnetta korosti sotilaiden liikkumisen rajoittaminen niin palveluksessa kuin sen ulkopuolellakin. Erityisesti leirioloissa heille oli määrätty tarkat alueelliset rajat siviiliväestöön törmäämisen välttämiseksi.37 Myös itse kaupungissa liikkuminen herätti julkistakin keskustelua ajoittain. Vuosisadan alussa suunniteltiin puuaidan rakentamista rajaamaan venäläiset Linnankasarmiin omalle alueelleen, mutta suunnitelma ei toteutunut ja sotilaille sallittiin oleskelu kaupungin puistossa kello 34 Luntinen 1997, 249; Kuusanmäki 1988, 129; Kaarle 1993, 79. 35 Korkamaa siteerattu teoksessa Kuusanmäki 1988, 129. 36 Kuusanmäki 1988, 127. 37 Esim. KA / VeSA / 4662 22. Armeijakunta. Hämeenlinnan yksityisen leirikokouksen päiväkäskyt. (1907) / Päiväkäsky leirikokoukselle Parolan asemalla 23.5.1907.

yhdeksään asti illalla38. Yleisesti kuitenkin sotilaiden oikeudet suomalaisissa kaupungeissa liikkumiseen olivat palveluksen ulkopuolella melko vapaat39. Hämeenlinnassa Punaportin ja Myllymäen alue yhdistettiin iltavapaalla oleviin sotilaisiin, myös alueella harjoitetun prostituution kautta40. Ainakin iltalomilla siis sotilaiden ja siviilien tavallisesti erilliset maailmat pääsivät kohtaamaan. Muistitiedon perusteella tavallisista venäläissotilaista on jäänyt monelle paikalliselle ihmiselle kommunikaatiovaikeuksista huolimatta neutraali tai positiivinen kuva ja heidän muisteltiin sopeutuneen hyvin suomalaisten kanssa toimimiseen.41 Venäläisistä löydettiin positiivisissa kuvauksissa hyviä luonteenpiirteitä: he olivat esimerkiksi leikkisiä, ystävällisiä, iloisia, vilkkaita ja helposti ystävystyviä42. Heitä pidettiin usein musikaalisina ja lapsiystävällisinä. Muistitiedossa myös toistuvat maininnat siitä, miten suomalaiset lapset kävivät hakemassa heiltä ruokaa43. Asiakirjalähteistä selviää ruoan haun muuttuneen niin yleiseksi, että se saatettiin välillä erikseen kieltää päiväkäskyssä44. Suomalaisten silmin venäläisten sotilaiden kasarmikuri tuntui yleensä hyvin ankaralta45. Hämeenlinnan muistitietokeräyksissä tämä näkyy useiden mainintojen kautta, erityisesti upseerien suhtautumista alaisiinsa monet muistelivat epäinhimillisenä ja rangaistuksia kovina46. Sotilaslähteet tukevat tätä muistikuvaa. Esimerkiksi vuoden 1906 keväällä vanhempi aliupseeri Moškov tuomittiin rykmentinoikeudessa komentajalle epäkunnioittavasti puhumisesta yhden vuoden rangaistukseen kurinpitopataljoonassa. Tämä oli alennettu rangaistus aiemmin hyvin suoritetun palveluksen vuoksi, sillä maksimirangaistus teosta oli kahdesta 38 ”Täkäläisten wenäläisten kiwikasarmien ja maantien wälille”, Hämäläinen 5.9.1900; ”Aidasta täkäl. wenäl. kasarmien ympäri”, Hämäläinen 29.9.1900; KAH / HLK / Ea 334 / 10/244 / Hämeenlinnan varuskunnan päällikkö eversti Debesch Hämeen kuvernöörille 6.8./19.8.1901. 39 Kaarle 1993, 83. 40 Koskimies 1966, 424. 41 KA / HSMTTK 15 Hämeenlinna, 16; 29; 31. 42 KA / HSMTTK 16 Hämeenlinna mlk, 1; Hattula,III/ 3; V/2; I/2. 43 KA / HSMTTK 16 Hattula,I/2; IV/3; 15 Hämeenlinna, 41; 54. 44 KA / VeSA 4662 / Päiväkäsky yksiköittäiselle leirikokoukselle Hämeenlinnan kaupungin läheisellä leirillä 7.6./20.6.1907. 45 Dubrovskaja 2008, 65; Kaarle 1993, 75–76. 46 KA / HSMTTK 15 Hämeenlinna 41; 16 Hämeenlinna mlk, 2-3; 16 Hattula, I/2; III/2; IV/3.

kolmeen vuotta kurinpitotoimia.47 Kovan kurin alla eläneet sotilaat herättivät siviiliyhteisössä myös empatian ja säälin tunteita. Varuskunnan ja siviilien välisestä taloudellisesta toiminnasta on jäänyt runsaasti jälkiä muistitietoon. Haastateltujen mukaan venäläisiä koetettiin monesti petkuttaa kaupankäynnissä, erityisesti tilatuissa rakennusurakoissa.48 Muistitiedossa esiintyy paljon mainintoja sotilaslimppujen kaupasta. Kasarmileipomot tuottivat Venäjältä tuodusta jauhosta niin paljon leipää, että sotilaat kaupittelivat sitä usein suomalaisille siviileillekin. Limppua sanottiin hyväksi ja niin halvaksi, että sitä ostettiin hevosillekin.49 Hämeenlinnan lisäksi sotilaslimput olivat tärkeä kaupankäyntiartikkeli myös muissa varuskuntakaupungeissa50. Venäläisten ja suomalaisten välillä oli myös seurustelusuhteita. Muistitiedossa esiintyy käsitys, jonka mukaan upseeripuoliso olisi edelleen 1900-luvun alussa ollut tavoiteltu kouluja käyneiden naisten keskuudessa, kun taas tavallisen sotaväen kanssa olivat muut naiset51. Vuonna 1910 venäläisen luutnantin kanssa avioitunut paikallinen nainen muisteli samaan aikaan viiden muun tyttökoulun tytön avioituneen upseerien kanssa. Ennen sotaa upseerin vaimona eläminen oli ”venäläisen loisteliasta” ja täynnä seuraelämää sekä juhlia.52 Koko Suomen tasolla siviilien ja sotilaiden väliset avioliitot olivat kuitenkin jo melko harvinaisia vuosisadan alussa53. Venäläistämiskausien politiikka oli tässäkin suhteessa toiminut näitä ryhmiä erottavana tekijänä. Venäläisten seurustelu suomalaisten naisten kanssa lienee ollut yleisintä sotavuosina ja erityisesti vallankumouksen jälkeen, kun armeijan kuri oli jo höltynyt ja sotilailla oli paremmin tilaisuuksia seurusteluun. Kansallishenkisesti ajattelevat piirit kokivat samaan aikaan tämän kehityksen yhä enenevissä määrin 47 KA / VeSA / 1051 / Päiväkäsky 2.:lle Suomenmaalaiselle tarkka-ampujarykmentille Hämeenlinnan kaupungissa 16.3./29.3.1906. 48 KA / HSMTTK 15 Hämeenlinna, 55; KPA / CD-levy Y/07823/1974, raita 49; KA / HSMTTK 15 Hämeenlinna, 31. 49 KPA / CD-levy Y/00851/1968-06-27, raita 6; KA / HSMTTK 15 Hämeenlinna, 31; / HSMTTK 15 Hämeenlinna, 55. 50 Kaarle 1993, 84-85. 51 KA / HSMTTK 15 Hämeenlinna, 41–42. 52 KA / HSMTTK 16 Hämeenlinna mlk, 1; 3. Tämä on ainut löytämäni muistitietohaastattelu Hämeenlinnan alueelta, jossa haastateltiin sotilaan nainutta naista. 53 Luntinen 1997, 249, Kaarle 1993, 86–87.

103

häpeällisenä.54 Muistitiedon mukaan hämeenlinnalainen koulutyttö saattoi saada oppilaitoksesta määräaikaisen eron mentyään hyvästelemään upseerisulhastaan juna-asemalle55 ja maailmansodan aikana venäläisten kanssa seurustelevia tyttöjä haukuttiin useiden muistelijoiden mukaan ”ryssänmorsiamiksi”56. Vallankumouksen jälkeen sensuurista vapautunut paikallinen lehdistö otti venäläisten kanssa seurustelevat naiset hampaisiinsa. Kerrottiin esimerkiksi heidän tavoittelemiensa ”wieraan kansan poikien” halveksivan heidän käytöstään57, venäläis-suomalaisten suhteiden olevan naisten osalta ”ala-arwoista ja häpeällistä esiintymistä” ja venäläisten sotilaiden toteuttavan niiden yhteydessä ”eläimellisiä wiettejä”58. Arvostelu oli rankkaa etenkin porvarillisessa lehdistössä, vaikka sitä esiintyikin myös työväenlehden uutisoinnissa.

SIVIILIEN JA SOTILAIDEN VÄLISET KONFLIKTIT JA VÄKIVALTAISUUDET Yleensä niistä taidettiin pitää, jotkut niiden kanssa kyllä tappeli, mutta se oli lähinnä vain tappelunhalua. – KA / Historiallisten seurojen muistitietotoimikunta-kokoelma / 15 Hämeenlinna, 41. Rauhallisen yhteiselon lisäksi venäläisten sotilaiden ja suomalaisen väestön välillä oli aika ajoin myös konflikteja ja väkivaltaisuuksia. Koskimiehen mukaan palvelusvapaalla liikkuva suurilukuinen sotaväki oli tärkeimpiä syitä siihen, että yleinen järjestys ei Hämeenlinnassa aina ollut tyydyttävällä tasolla.59 Alkusyyt välikohtauksiin vaihtelivat poliittisen tilanteen aiheutta54 Luntinen 1997, 250; Kaarle 1993, 88; Luntinen 1992, 126. 55 KA / HSMTTK 16 Hämeenlinna mlk, 3–4; 7. 56 KA / HSMTTK 16 Hattula,II/2; IV/3; 15 Hämeenlinna, 31. 57 L.S.: ”Hämeenlinnan nuoret tytöt!”, HäSa 31.5.1917. 58 ”Sosiaalidemokraattimme ja suomalaisen naisen kunnia”, HäSa 29.9.1917. 59 Koskimies 1966, 424–427.

104

mista jännitteistä korttipeleistä alkaneisiin kahakoihin, henkilökohtaisiin riitoihin ja alkoholin käyttöön. Esimerkki tyypillisestä nujakkatapauksesta oli kesällä 1900 sattunut kahakka, jonka yhteydessä venäläisen raportin mukaan kaksi suomalaista miestä oli häirinnyt venäläistä 11 miehen komennuskuntaa, varastaen ensin yhden sotilaan lakin ja koettaen sitten uhkailla heitä puukolla. Tilanne päättyi tappeluun, jossa venäläinen sotilas löi toista suomalaista aseen perällä päähän. Tapauksesta tuomittiin raastuvanoikeudessa työnjohtajan poika Juho Blomgvist rikoslain perusteella kymmenen markan sakkoon juopumisesta ja viidenkymmenen markan sakkoon ilkivallasta.60 Useat tappelut olivat kortinpeluun ja alkoholinkäytön seurausta, esimerkiksi syksyllä 1909 korttipelistä alkanut parinkymmenen hengen joukkotappelu johti suomalaisen osanottajan loukkaantumiseen päähän osuneesta kivestä ja syyllisten venäläisten sotilaiden arestirangaistukseen kasarmilla61. Muistitiedon mukaan tällaiset konfliktitapaukset olivat melko tyypillisiä ja Hämeenlinnan varuskunnan historiassa mainitaankin tappeluiden olleen osa varuskuntakaupungin elämää niin rauhan kuin sodankin aikana62. Varuskuntakaupunkien paheellisen elämän maine oli siis ainakin osittain totta myös Hämeenlinnassa. Tappelujen lisäksi yksipuoliset pahoinpitelyt olivat melko tyypillisiä rikostapauksia. Talvella 1909 Rengon pitäjästä kotoisin ollut irtolainen Otto Saarinen haastettiin Hattulan käräjille väkivallanteosta venäläistä kuormastosotilasta vastaan, jota hän oli väitetysti heittänyt olutpullolla päähän. Sotilas oli joutunut kolmeksi päiväksi sairaalaan ja haastanut sen jälkeen hyökkääjän oikeuteen. Oikeus asettui uskomaan sotilaan todistajia ja Saarinen tuomittiin kuukaudeksi vankeuteen ja maksamaan sakkoa 50 markkaa.63 60 KAH / HLK / Ei 108 / 26/294 / Aliluutnantti Ivanov 2.:n Suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin komentajalle 2.8./15.8.1900; / 2.:n Suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin komentaja Kaigorodov 1.:n Suomenmaalaisen tarkka-ampujaprikaatin komentajalle, päiväämätön; / HRO / Ca 102 / Raastuvanoikeuden pöytäkirja 22.8.1900, §367. 61 KA / KK Fb 453 / 19:17; ”Tappelu wenäläisten sotamiesten ja Myllymäen huligaanien kesken”, Hämetär 26.10.1909; Koskimies 1966, 426. 62 KA / HSMTTK 16 Hattula, 3; Korkama ja Roudasmaa 1988, 263. 63 KAH / Janakkalan tuomiokunta Ca4 31 / Hattulan y.m. kuntain lakim. syyskäräjät 1908 44§; Janakkalan tuomiokunta Ca4 32 / Hattulan y.m. kuntain lakim. talvikäräjät 1909 44§.

Olosuhteiltaan varuskuntakaupungille ominainen varkausrikos oli venäläisen sotamies Afanasi Isupovin juttu keväällä 1900. Isupov toimi 2.:n Suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin luutnantti Ivanovin sotilaspalvelijana ja he asuivat kasarmin ulkopuolella kaupungilla. Tilaisuuden tullen Isupov oli varastanut luutnantin huoneiston alakerrassa sijaitsevasta liikkeestä seitsemän litraa vadelmaviiniä, mutta jäänyt kiinni naapuritalon asukkaiden silminnäkijätodistuksen nojalla. Asiasta suoritettiin poliisitutkinta, jonka raportti lähetettiin venäläisille sotilasviranomaisille.64 Isupovin kohtalo ei valitettavasti selviä käytettävissä olevasta lähdemateriaalista, mutta todennäköisesti hänet on tuomittu sotaoikeudessa65. Myös poliittissävytteisiä selkkauksia tapahtui. Syyskuussa 1900 Myllymäessä liikkuneen venäläisten tykistösotilaiden ryhmän ohittanut mies ampui yllättäen ilmaan revolverilla, samalla huutaen sotilaille ”venäläiset siat!” ennen pakenemistaan. Kiinni jäänyt tekijä, maalari Axel Kähölin tuomittiin myöhemmin maksamaan sakkoa rikoslain määräysten mukaan soimauksesta 125 markkaa sekä kaupungin alueella ampumisesta 75 markkaa oikeuden asetuttua uskomaan venäläisiä upseereita.66 Siviilit uhmasivat teoillaan aseellista esivaltaa välillä hyvinkin uskaliaasti. Hämeenlinnan maalaiskunnassa asuneet perijätär Maria Alho ja itsellinen Amalia Johansson kätkivät keväällä 1910 palveluksesta karannutta sotilasta kuukauden ajan ennen kiinni jäämistään ja joutuivat teostaan käräjäoikeuteen.67 Symbolista esivallan vastustusta edusti pään paljastamisesta kieltäytyminen keisarihym64 KAH / HLK / Ei 108 / 13/293 / Pöytäkirja varkausasian selvittämiseksi 22.5.1900; / Dab 69 / No 4272 Hämeen kuvernööri 2.:n Suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin komentajalle 29.5.1900. 65 Kansallisarkistossa ei ole 2.:n Suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin päiväkäskyjä vuodelle 1900. Tällaiset aukot venäläisten joukkojen lähteistössä ovat melko tyypillisiä. 66 KAH / HLK / Ea 330 / 5/244 / Suomenmaalaisen tykistörykmentin päällikön lausunto 11.9.1900; / Suomenmaalaisen tykistörykmentin 2. patterin kapteeni Sokolov patterin komentajalle 5.9./18.9.1900; ”Tuomittu ampumisesta kaupungin alueella ja wenäläisten upseerien soimaamisesta”, Hämäläinen 31.10.1900; / HRO / Ca 102 / Raastuvanoikeuden pöytäkirja 17.10.1900, §452; / Raastuvanoikeuden pöytäkirja 29.10.1900, §482. 67 Diaariomerkintä KAH / HLK / Ai 27 / 66/297. Varsinainen kuvernöörille lähetetty kirje kadonnut kokoelmista; KAH / Janakkalan tuomiokunta Ca4 35 / Välikäräjien pöytäkirja Hattulan pitäjässä 28.4.1911, §48.

nin aikana kirkkoparaatin yhteydessä68. Tämän mielenilmauksen tekijää ei kuitenkaan saatu oikeuden eteen. Esivaltaa vastustettiin myös häiritsemällä venäläisiä sotilaita kaupungilla. Ylioppilas Otto Holmström katsoi parhaaksi paeta seurauksia ulkomaille asti nykäistyään välikohtauksen yhteydessä alikapteeni Bržiskij’ä palttoon hihasta keväällä 190369. Myöhemmin vuoden 1909 puolella peltiseppä Kustaa Aro tökkäsi kasarmin portilla 4.:nen tarkka-ampujarykmentin alikapteeni Nyholmia selkään, minkä johdosta hänet tuomittiin 20 markan sakkoon juopumuksesta70. Koska venäläisten sotilaiden herjaaminen ja heittely esimerkiksi kivillä heidän seisoessaan vartiossa oli suhteellisen yleistä, pyysivät sotilasviranomaiset kuvernööriä muistuttamaan yleisölle, että vartiomiehillä oli oikeutus käyttää tarvittaessa aseitaan. Venäläinen rykmentinkomentaja eversti Lobanovskij ilmoitti kesällä 1910 vapauttavansa itsensä vastedes kaikesta edesvastuusta, kun häirintään ja kivien heittelyyn lopulta vastattaisiin voimatoimilla71. Hämeenlinnassa vartiomiehet eivät kuitenkaan ampuneet koskaan siviilihenkilöitä tutkimusvälillä. Kynnys tappavan voiman käyttämiseen oli korkealla, sillä venäläiset pitivät Suomen tilannetta poliittisesti räjähdysalttiina. Suoraa vahingontekoa venäläisille tehtiin Parolan ampumakentällä rikkomalla harjoituspaikkoja ja varastamalla sotaväen maalitauluja72. Lisäksi sotilaiden talli sytytettiin tuleen loppukesästä 68 KAH / HLK / Ei 158 / 5/292 / 4.:n Suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin komentaja Lobanovskij Hämeen kuvernöörille 6.12./19.12.1909. 69 KAH / HLK / Ea 343 / 3/244 / 2.:n Suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin päällikkö eversti Debesch 1.:n Suomenmaalaisten tarkka-ampujaprikaatin päällikölle 2.5./15.5.1903; / 1.:n Suomenmaalaisen tarkka-ampujaprikaatin päällikkö Hämeen kuvernöörille 11.5.1903; / Daa 72 / No 466 Hämeen kuvernööri 1. Suomenmaalaaisen tarkka-ampujaprikaatin komentajalle, päiväämätön. 70 Diaariomerkintä KAH / HLK / Ai 26 / kirje 69/297. Varsinainen kirje kadonnut kokoelmista; KA / KK / Fb 520 / Hämeen kuvernööri Ivar Gordie Suomen kenraalikuvernöörille 27.12.1909; Ote Hämeenlinnan kaupungin raastuvanoikeuden pöytäkirjasta 24.10.1910; KAH / HRO / Ca 112 / Raastuvanoikeuden pöytäkirja 291.1.1910, §36. 71 KAH / HLK / Ei 158 / 46/295 / 4.:n Suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin komentaja eversti Lobanovskij Hämeen kuvernöörille 8.7./21.7.1910. 72 KAH / HLK / Ei 124 / 16/293 Suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin päällikkö Hämeen läänin kuvernöörille 11.5./24.5.1903.

105

SOTILAIDEN JA SIVIILIEN VÄLISET KONFLIKTIT HÄMEENLINNASSA 1900-1917 LÄÄNINKANSLIAAN SAAPUNEIDEN VENÄLÄISTEN VIRANOMAISKIRJEIDEN MUKAAN Konfliktin tyyppi / vuosi

herjaus (v)

häiriö (v)

vaarantaminen (v)

pahoinpitely (v)

1 2

rahan väärentäminen

vahingonteko (v)

vahingonteko (s)

sot. karkurin piilottelu

puukotus (v) ampuma-ase (v)

pahoinpitely (s) varkaus (s)

tappelu

Y 2

häiriö (s) laiton kauppa

1 1

raiskausyritys (s)

riita rahasta

Yhteensä

Lähteet: KAH / HLK / Aa 70-87, Ai 17-34, Aj 1-5. (v) = kohdistui venäläisiin sotilaisiin (s) = kohdistui suomalaisiin siviileihin

191273. Lehijärvellä ”paikalliset huligaanit” juopottelivat rannoilla ja rikkoivat muiden mukana jopa rykmentinkomentajan oman veneen vuonna 1911. Kuvernööri koetti vaikuttaa tähän toimintaan kieltämällä paikallisia menemästä rannalle ”mitä vakavimpien seuraamusten uhalla”.74 73 KAH / HLK / Ei 170 / 82/300 / 4.:n Suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin komentaja Hämeen kuvernöörille 28.8./10.9.1912. 74 KAH / HLK / Ei 163 / 49/294 / 4.:n Suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin väliaikainen komentaja eversti Tšehovskij Hämeen kuvernöörille 1.6./14.6.1911; / Dab 80 / No 5362 Varoitus; / No 5364 Hämeen kuvernööri 4.:n Suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin päällikölle 28.6.1911.

106

Vakavampiakin konflikteja ja väkivallantekoja tapahtui. Hattulassa tapahtui kasakan puukotus vuonna 1909, josta tekijä tuomittiin käräjillä kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen75. Talvella 1901 kolme venäläistä sotilasta yritti raiskata naisen Vanajaveden jäällä, mutta teko jäi vastustelun ansiosta yritykseksi. Kaupunkiin sijoitetun sotaväen komentaja ei ryhtynyt toimiin, koska poliisin suorittama tutkinta ei osoittanut yhteenkään 75 KAH / HLK / Ei 164 / 87/301 / Hattulan kruununnimismies Ivar Levon Hämeen kuvernöörille 28.11.1911.

selkeästi yksilöityyn miehistön jäseneen hänen rykmentissään.76 Mahdollisesti venäläinen komentaja oli myös haluton järjestämään tutkintaa oman sotaväkensä keskuudessa. Vallankumousajan levottomuudet saapuivat Hämeenlinnaan kesäkuun 1917 puolivälissä, kun paikalliset sotilaat pyrkivät vapauttamaan vankeja Hämeenlinnan naisvankilasta saatuaan vääriä tietoja, joiden mukaan vankien joukossa piti olla poliittisia vankeja. Sotilaat luopuivat yrityksestä poliisimestarin pitkien välitysneuvottelujen jälkeen.77 Heinäkuun alussa käytiin Hämeenlinnan viereisen Vanajan kunnan Luolajassa työväentalon tanssiaisissa varuskunnan historian suurin kahakka suomalaisten ja venäläisten välillä, joka ilmeisesti sai alkunsa naisseuraa koskevasta kiistasta. Sotilaiden haettua kasarmeilta apua oli paikalla lopulta yli toistasataa sotilasta seipäin, pistimin ja kivin aseistautuneina.78 Näin suuri kahakka tuskin olisi ollut mahdollinen ilman sotilaiden kurin selvää höltymistä vallankumouksen jälkeen. Ilkka Teerijoki on huomauttanut, että Hämeenlinnassa vältyttiin vuonna 1917 sotilaiden omavaltaisuuksilta lähes kokonaan, mutta paikallinen lehdistö kirjoitti muilla paikkakunnilla tapahtuneista välikohtauksista niin paljon että sillä oli vaikutuksensa venäläisvastaisen mielialan kiristymiseen79. Lehtitietojen perusteella myös Hämeenlinnassa näyttäisi tapahtuneen syksyllä varkauksien sarja, jonka yhteydessä sotilaat murtautuivat liikkeisiin ja esiintyivät toimeenpanevan komitean valtuuttamina kotitarkastuksien tekijöinä, päästen näin sisälle maalaistaloihin80. Muistitiedossa vuoden 1917 syksy näyttäytyy myös aikana, jolloin 76 KAH / HLK / Ei 113 / 15/293 / 2.:n Suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin komentaja Hämeen kuvernöörille 12.4./25.4.1901; Piirilääkäri Gustav von Fieandtin tarkastustodistus 27.3.1901; / Poliisitutkinnan pöytäkirja 30.3.1901. 77 ”Sotilaat aikoneet vapauttaa naisvangit”, HäSa 14.6.1917; KA / KK / Fb 1281 / 10:12 / Suomen aluekomitea Hämeenlinnan varuskuntakomitealle, päiväämätön; / Kenraalikuvernöörin kanslia Suomen armeijan, laivaston ja työväestön aluekomitealle 30.5/12.6.1917; Teerijoki 2017, 87. 78 ”Sotilaat väkivallan töissä”, HäVo 3.7.1917; ”Kahakka Luolajassa”, HäSa 3.7.1917; Teerijoki 2017, 87; Koskimies 1966, 591. 79 Teerijoki 2017, 87. 80 ”Sotamiehet roswoina”, HäVo 22.9.1917A; ”Warkauksia Luolajassa”, HäSa 29.9.1917; ”Wenäläisten omankädenoikeutta”, HäSa 8.9.1917; ”Sotilaat ”kotitarkastusta” suorittamassa”, HäVo 11.10.1917; ”Wenäläisten sotilaiden ”kotitarkastukset””, HäSa 13.10.1917.

sotilaat ja ”sakilaiset” olivat joukoin ryöstelemässä liikkeitä81. Levoton aika vaati ensimmäisen kuolonuhrinsa tammikuussa 1918. Tuolloin Hämeenlinnan lähellä Sammon torpassa tapahtui ryöstömurha, jonka tekijät paljastuivat myöhemmin venäläisiin sotilaspukuihin naamioituneiksi suomalaisiksi.82 Sotilaiden lavastaminen veriteon tekijöiksi kuvastaa hyvin ajankohdan levottomuutta. Kokonaisuutena Hämeenlinnan varuskunnan venäläisten sotilaiden ja kaupungin suomalaisten siviilien välisiä konflikteja on mahdollista tarkastella oheisen taulukon muodossa, jonka tiedot on koottu lääninkansliaan saapuneiden kirjediaarioiden venäläisten virkamiesten osiosta. Käytän taulukossa kategoriaa herjaus toisen osapuolen verbaalisesta haukkumisesta, kun taas häiriön aiheuttamiseen liittyy fyysinenkin häiritsemisen elementti. Tappelulla tarkoitan usean osapuolen kesken puhjennutta väkivaltaista kahakkaa, kun taas pahoinpitely on yksipuolinen hyökkäys. Taulukolla on selkeät puutteensa. Siinä esitetyt luvut edustavat vain niitä välikohtauksia, joista sotilasviranomaiset kirjoittivat lääninkansliaan, joten se painottunee venäläisten vakavimmiksi kokemiin tapauksiin sekä sellaisiin, joiden selvittämisessä he ovat kokeneet lääninhallinnon voivan olla avuksi, esimerkiksi määräämällä aiheesta poliisitutkinnan. Näin ollen taulukosta todennäköisesti puuttuu lukuisia vähäpätöisemmiksi katsottuja rikoksia ja rikkeitä, joiden määrän selvittämiseksi tulisi käydä läpi poliisin järjestysosaston aineistoa. Vuosi 1917 on selkeästi aliedustettuna tässä lähdepohjassa83. Oletettavasti kasarmeilla valtaan noussut sotilaskomitea ei kommunikoinut lääninhallinnon kanssa samalla tavalla kuin vallankumousta edeltäneet sotilasviranomaiset. 81 KPA / CD-levy Y/00851/1968-06-27, raita 7. 82 ”Raaka ryöstömurha lähellä Hämeenlinnaa”, HäSa 22.1.1918; Koskimies 1966, 428. 83 Esimerkiksi laskemalla Hämeen Voima-lehdestä uutisjuttuja saadaan tulokseksi, että vuonna 1917 tapahtui vallankumouksen jälkeen seuraavia taulukon kategorisoinnin mukaisia rikoksia: häiriö 1, tappelu 2, varkaus (s) 6, puukotus (v) 2, ampuma-ase (s) 1. Toki lehtitietojen paikkansapitävyyteen on suhtauduttava varauksella, etenkin vuoden 1917 olosuhteissa.

107

Taulukon kautta voidaan kuitenkin tehdä joitakin yleisiä havaintoja sotilaiden ja siviilien konflikteista ja väkivaltaisuuksista Hämeenlinnassa vuosina 1900–1917. Suurin osa konflikteista oli tappelunnujakoita, siviilien venäläisille sotilaille esittämiä solvauksia ja heidän aiheuttamiaan järjestyshäiriöitä. Terä- ja ampuma-aseiden käyttö todennäköisesti oli taulukon mukaisesti harvinaista eikä tappeluiden seurauksena yleensä ollut suuria vammoja. Konflikteja oli eniten vuosisadan alussa, ensimmäisen venäläistämiskauden, suomalaisen sotaväen lakkauttamisen ja kutsuntalakkojen aikaan. Toinen piikki konflikteissa sijoittuu toisen venäläistämiskauden alkupuolelle, vuosiin 1910–1911. Venäläisten ja suomalaisten välisiä rikosjuttuja puitiin monesti oikeudessa. Sotilashallinnon ulkopuolisella alueella tapahtuneen rikoksen tutkinta kuului siviilipoliisille venäläisen sotalain mukaan84. Poliisi saattoi tarpeen mukaan kuulustella myös sotilaita kasarmilla ja venäläisiä sotilashenkilöitä kutsuttiin tarvittaessa todistajiksi oikeudenkäynteihin85. Kaikki tässä luvussa esiin nostetut oikeuteen menneet esimerkkitapaukset, joissa syytetty tai vastaaja oli siviili, käsiteltiin käräjä- tai raastuvanoikeudessa, joiden rangaistukset perustuivat siviilirikoslakiin. Suomalaiset vastaajat olivat yleensä yhteiskunnalliselta asemaltaan työväestöä, mutta oli joukossa myös yksi perijätärkin. Venäläiset konfliktien osapuolet olivat monesti miehistön jäseniä, vaikka upseeristokin oli edustettuna. Syytettyjen sotilaiden oikeusjutut taas käsiteltiin vähäpätöisten tapausten sekä palvelusrikkeiden kohdalla rykmentinoikeudessa kasarmilla ja merkityksellisempien tapausten kohdalla piirisotaoikeudessa86. Tavallisesti keisarikunnan pääkaupungissa toimiva Pietarin piirisotaoikeus istui väliaikaisesti Hämeenlinnassa vuonna 1910 käsittelemässä vuoden 1908 syksyllä tapahtunutta 84 KAH / HLK / Ei 113 / 15/293 / 2.:n Suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin komentaja Hämeen kuvernöörille 12.4./25.4.1901. 85 Esim. KAH / HLK / Ei 163 / 65/299 / Poliisitutkintapöytäkirja 24. ja 26.8.1911; / HRO / Ca 112 / Raastuvanoikeuden pöytäkirja 291.1.1910, §36. 86 Venäjän armeijan oikeusjärjestelmä oli kolmitasoinen. Rykmentinoikeudet kokoontuivat rykmentinjohtajan johdolla käsittelemään suhteellisen vähäisiä rikoksia ja palvelurikkeitä. Piirisotaoikeudet istuivat sotilaspiirien pääkaupungeissa tai väliaikaisesti toiseen piirin kaupunkiin perustetussa oikeustilaisuudessa. Ylisotaoikeus taas käsitteli esimerkiksi alempien oikeusasteiden ratkaisujen valituksia. Rykmentinoikeuksien lähteistöä on saatavilla yksiköiden päiväkäskyjen yhteydessä jonkin verran, mutta muuten Suomessa ei ole venäläisten sotaoikeuksien materiaaleja. Fuller 2014, 111–112.

108

everstiluutnantti Nešain arvoituksellista menehtymistä ampumahaavaan sotaharjoituksissa Ojoisten pellolla. Syytettynä olleet 11 sotilasta ja kaksi upseeria vapautettiin todisteiden puuttuessa. Tapaus herätti paljon huhuja kaupunkilaisten piirissä ja siihen epäiltiin liittyvän kumouksellisia salajuonia.87 Tämä piirisotaoikeuden vierailu oli kuitenkin harvinainen poikkeus, sillä yleensä Venäjän armeijan sisäinen oikeudenkäyttö ei näkynyt ulospäin siviiliyhteisölle mitenkään.

YHTEENVETO Larin-Kyöstin muistelmateoksessa venäläisen varuskunnan vaikutus Hämeenlinnaan näyttäytyi merkittävänä mutta puhtaasti negatiivisena tekijänä. Autonomian ajan kahden viimeisen vuosikymmenen aikainen poliittinen ilmapiiri olikin vahvasti venäläistämiskausien värittämää, mikä sai monen suomalaisen vierastamaan sotaväkeä hyvin vahvasti. Varuskunta oli keisarillisen esivallan paikallinen edustaja, jonka koettiin valvovan valtakunnan keskukselle suotuisan järjestyksen toteutumista rajamaalla. Sotilaita oli kaupungissa väkilukuun nähden paljon, joten he olivat katukuvassa näkyvä elementti etenkin paraatien ja juhlapäivien aikaan. Venäläisellä varuskunnalla oli kuitenkin siviiliyhteisön silmissä myös muita rooleja. Eräs tärkeimmistä liittyi paikkakunnan talouselämään. Varuskunta kulutti siviiliympäristön tuottamia tuotteita ja palveluita, minkä lisäksi se tarjosi työtä. Talousyhteyksien kautta sotilaat ja siviilit olivat tekemisissä toistensa kanssa, mikä omalta osaltaan vähensi sotaväen eristystä siviiliyhteisöstä. Keisarillista armeijaa ja esivallan harjoittamaa politiikkaa kohtaan tunnettujen antipatioiden rinnalla suhtautuminen yksittäisiin sotilaisiin oli monisyisempää. Monet hämeenlinnalaiset halusivat nähdä venäläisen rivisotilaan yksilönä eivätkä osana armeijan koneistoa. Tiukkaa sotilaskuria siviilit kammoksuivat, mahdollisesti rivisotilaat ovat herättäneet heidän keskuudessaan sääliäkin. Sotilaiden ja paikallisten naisten välillä oli tutkimusaikavälillä seurustelusuhteita, mutta poliittisen ilmapiirin seurauk87 ”Werinen leikkisota. Upseeri ammuttu”, HäSa 25.9.1908; ”Ewerstiluutnantti Grusewith Njetshain murhajuttu”, HäSa 15.10.1910; ”Grusewitz-Njetshain murhajuttu” HäVo 22.10.1910; Korkama ja Roudasmaa 1988, 224–225.

Kuva 4. Kaupungissa majoittuneen 5.:n Pietarilaisen družinan sairaanhoitoyksikkö yhteiskuvassa maskottikoiran kanssa. Kuva: Hämeenlinnan kaupunginmuseo

sena ne olivat harvinaisempia ja paheksutumpia kuin edellisellä vuosisadalla. Poliittiset muutokset saattoivat muuttaa sotilaiden ja siviilien keskinäistä suhdetta nopeastikin. Helmikuun vallankumouksen yhteydessä sotilaiden ja siviilien yhteisymmärrys saavutti todennäköisesti huippukohtansa, palautuakseen taas vuoden 1917 koettelemusten myötä entistäkin varautuneempaan tilaan. Venäläiset sotilaat ajautuivat suomalaisten kanssa konflikteihin ja tappeluihin, joiden motivaattorina toimivat niin poliittiset jännitteet, alkoholin nauttiminen, naisten suosion vaihtelu kuin hävityt korttipelitkin. Konflikteja esiintyi mahdollisesti eniten silloin, kun venäläistämiskaudet olivat alkuvaiheessaan. Valtaosa konflikteista oli joko verbaalisia riitoja tai tappelunnujakoita,

vakavampia hengenvaarallisia väkivallantekoja näiden ryhmien välillä oli vain muutamia tällä aikavälillä. Kokonaisuutena Hämeenlinnan on katsottu kuitenkin olleen suhteellisen rauhallinen varuskuntakaupunki. Juha Kaarle on huomauttanut, että Turussa kaupunkilaisten suhtautuminen venäläiseen varuskuntaan ei ollut missään tapauksessa yksinomaan ”ryssävihan” värjäämää, vaan yksittäistä kovan kurin alle alistettua sotilasta kohtaan saatettiin tuntea myös sympatiaa88. Tulkinnan voi omien havaintojeni perusteella yleistää koskemaan myös Hämeenlinnaa. 88 Kaarle 1993, 89.

109

LÄHTEET Lähdeviitteiden venäläisten asiakirjojen kohdalle on merkitty kaksi päivämääräystä vanhan ja uuden laskutavan mukaisesti. Venäjällä oli vielä tutkimusaikana käytössä vanha juliaanisen kalenterin mukainen ajanlasku, joka oli vuodesta 1900 alkaen 13 päivää gregoriaanista kalenteria jäljessä. Venäjänkielisten asiakirjojen otsakkeet on käännetty lähdeviitteissä suomeksi, esimerkiksi Приказъ по Тавастгусскому гарнизону = Päiväkäsky Hämeenlinnan varuskunnalle. ARKISTOLÄHTEET Kansallisarkisto (KA) Venäläiset sotilasasiakirjat -kokoelma (VeSA) Hämeenlinnan piirin sotilaspäällikön arkisto 1128 Varuskunnan päiväkäskyt (1912) 2. Suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin arkisto 1051 2. Suomenmaalaisen tarkka ampujarykmentin päiväkäskyt (1906) Varuskunnat-arkisto 9351 Hämeenlinnan varuskunta. Päiväkäskyt (1917) 22. Armeijakunnan arkisto 4662 Hämeenlinnan yksityisen leirikokouksen päiväkäskyt (1907) Historiallisten seurojen muistitietotoimikunta-kokoelma (HSMTTK) Pitäjänkeräykset 15 Hämeenlinna 16 Hämeenlinna mlk 16 Hattula

110

Kenraalikuvernöörin kanslia (KK) Kenraalikuvernöörinkanslian arkisto Fb Osastojen aktit Fb 223 I osaston 1. jaoston aktit 1905 Fb 453 I osaston 1. jaoston aktit 1909 Fb 520 I osaston aktit 1910 Fb 1281 I osaston sota-ajan jaoston aktit Kansallisarkisto, Hämeenlinnan toimipiste (KAH) Hämeen lääninhallitus Hämeen lääninkanslian arkisto (HLK) Aa I osaston saapuneiden kirjeasian diaarit Aa 70–87 I osaston saapuneiden kirjeasiain diaarit (1900-1917) Ai II osaston saapuneiden kirjeasiain diaarit Ai 17–34 II osaston saapuneiden kirjeasiain diaarit (1900-1917) Aj III osaston saapuneiden kirjeasiain diaarit Aj 1–5 III osaston saapuneiden kirjeasiain diaarit (1913˗1917) Daa I osaston kirjetoisteet Daa 72 I osaston kirjekonsepti (1903) Dab II osaston kirjetoisteet Dab 69 II osaston kirjekonsepti (1900) Dab 80 II osaston kirjekonsepti (1911) Ea I osaston saapuneet kirjeet Ea 330 I osaston saapuneet kirjeet (1900)

Ea 334 I osaston saapuneet kirjeet (1901) Ea 343 I osaston saapuneet kirjeet (1903)

Janakkalan tuomiokunta Janakkalan tuomiokunnan arkisto Ca4 31 Hattulan käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat (1908)

Ei II osastolle saapuneet asiakirjat Ei 108 II osastolle saapuneet asiakirjat (1900)

Ca4 32 Hattulan käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat (1909)

Ei 113 II osastolle saapuneet asiakirjat (1901)

Ca4 35 Hattulan käräjäkunnan varsinaisasian pöytäkirjat (1911)

Ei 124 II osastolle saapuneet asiakirjat (1903)

Kansanperinteen arkisto (KPA)

Ei 151 II osastolle saapuneet asiakirjat (1909) Ei 158 II osastolle saapuneet asiakirjat (1910)

Ei 163-164 II osastolle saapuneet asiakirjat (1911)

CD-levy Y / 00851 / 1968-06-27 Aino K.:n haastattelu CD-levy A-K 2711 / 1973 Feodor R.:n haastattelu CD-levy Y/07823/1974 Nestori T.:n haastattelu Hämeenlinnan kaupunginarkisto (HKA)

Ei 170 II osastolle saapuneet asiakirjat (1912)

Ca 1:21 Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston pöytäkirjat 1917

Hämeenlinnan raastuvanoikeuden arkisto (HRO) LEHDISTÖ Raastuvanoikeuden varsinaisasiain pöytäkirjat (1900) Ca 102 Raastuvanoikeuden varsinaisasiain pöytäkirjat (1900) Ca 112 Raastuvanoikeuden varsinaisasian pöytäkirjat (1910)

Hämeen Sanomat (HäSa) Hämeen Voima (HäVo) Hämetär Hämäläinen AIKALAISKIRJALLISUUS Larin-Kyösti (1934): Kotoisilta kujilta. Muistelmakuvauksia, Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy.

111

POPULAARI TIETOKIRJALLISUUS Luoto, Reima T.A. (2013): ’Larin-Kyöstin Hämeenlinna’, teoksessa Luoto, Reima T.A. (toim.): Larin-Kyöstin Hämeenlinna. Tarinoita pienestä kaupungista, Espoo: Fenix-Kustannus Oy. TUTKIMUSKIRJALLISUUS Beskrovnyi, L.G., Armija i flot Rossii v natšale XX v. Otšerki voenno-ekonomitšeskogo potentsiala, Akademija nauk SSSR: Moskova, 1986. Dubrovskаja, Je.Ju., Mnogomernаja rаdikаlizаtsija: rossiskije vojennoslužаštšije, nаtsionаlnyje i sotsiаlnyje dviženija finljandtsev v 1917 g., Izdаtelstvo PetrGU: Petroskoi, 2016.

Katermaa, Aino, ’Moskovan Hämeenlinna-kuvat’. Teoksessa Talvio, Tuukka (toim.), Suomen Museo 1993, Suomen Muinaismuistoyhdistys: Helsinki, 1994. Korkama, Erkki ja Roudasmaa, Stig, Tapparasta tankkeihin. Hämeenlinnan varuskunnan historia, Kanta-Hämeen Sotaveteraanipiiri: Hämeenlinna, 1988. Koskimies, Y.S., Hämeenlinnan kaupungin historia 1875–1944, Hämeenlinnan kaupunki: Hämeenlinna, 1966. Kuusanmäki, Jussi, ’Den finska garnisonsstaden 1809–1917’. Teoksessa Artéus, Gunnar ja Selén, Kari (toim.), Den nordiska garnisonsstaden, Historiallinen Arkisto 92, Suomen Historiallinen Seura: Helsinki, 1988.

Dubrovskaja, Jelena, ’Venäläisten asevelvollisten käsitykset Suomesta ja suomalaisista ensimmäisen maailmansodan vuosina’. Teoksessa Iljuha, Olga; Tsamutali, Aleksei ja Vihavainen, Timo (toim.), Monikasvoinen Suomi: venäläisten mielikuvia Suomesta ja suomalaisista, Edita: Helsinki, 2009.

Laitila, Inka-Maria, Ortodoksisuus Hämeenlinnassa, Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo: Hämeenlinna, 1993.

Dubrovskaja, Je.Ju., Rossiskije vojennoslužаštšije i nаselenije Finljandii v gody Pervoi mirovoi voiny, PetrGU: Petroskoi, 2008.

Luntinen, Pertti, ’Itsenäisyysajatus itää roudan alla’. Teoksessa Manninen, Ohto (toim.), Itsenäistymisen vuodet 1917–1920, Valtionarkisto: Helsinki, 1992.

Fuller, William C., Civil-Military Conflict in Imperial Russia, 1881-1914, Princeton University Press: Princeton, 2014 (1985). Haila, Sirpa, Venäläinen rationaalisuus. 1910-luvun kasarmiarkkitehtuuri sosiaalisena käytäntönä, Bibliotheca Historica 13, Suomen Historiallinen Seura: Helsinki, 1996. Haila, Sirpa: ’Sotilasrakennusten mallipiirustuksista Venäjällä’. Teoksessa Talvio, Tuukka (toim.), Suomen Museo 1993, Suomen Muinaismuistoyhdistys: Helsinki, 1994. Kaarle, Juha, ’Ryssänlimppua, ripaskaa ja vallankumousta Turussa 1901–1917’. Teoksessa Lappalainen, Jussi T. (toim.), Kasarmin aidan kahden puolen. Kaksisataa vuotta suomalaista varuskuntayhteisöä, Historiallinen Arkisto 101, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki, 1993. 112

Luntinen, Pertti, The Imperial Russian Army and Navy in Finland, Studia Historica 56, Suomen Historiallinen Seura: Helsinki, 1997.

Luntinen, Pertti, ’Suomi Pietarin suojana ja uhkana venäläisten sotasuunnitelmissa 1854–1914’. Teoksessa Endén, Rauno (toim.), Suomen ja Venäjän yhteistä historiaa, Historiallinen arkisto 79, Suomen Historiallinen Seura: Helsinki, 1983. Närhi, Matti, ’Venäläiset joukot Suomessa autonomian aikana’. Teoksessa Kurkinen, Pauli (toim.), Venäläiset Suomessa 1809–1917, Historiallinen Arkisto 83, Suomen Historiallinen Seura: Helsinki, 1985. Rauanheimo, U.V., ’Venäläiset joukot Suomessa maailmansodan 1914–1918 aikana; niiden yleisryhmitykset ja toimintasuunnitelmat’, Tiede ja ase N:o 8 (1950), 151–170.

Teerijoki, Ilkka, Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917–1918, Hämeenlinna-Seura ry: Hämeenlinna, 2017. Westerlund, Lars, ’Kuolleisuus venäläisten linnoitustöissä’. Teoksessa Westerlund, Lars (toim.), Venäläissurmat Suomessa 1914–1922. Osa 1. Sotatapahtumat 1914–1922, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1/2004: Helsinki, 2004.

113

ARX TAVASTICA