Jaakko Markus Seppälä on skatologinen eskapisti ja Levannon arkkimatriisi. Hän on iältään bauttiarallaa noin 30-vee tai siihen malliin. Jaakko asuu Oulussa, mutta eipä kerrokaan miten.
Jaakko Markus Seppälä
28
Kuu suistuu radaltaan
Tämän tarinan keskiössä on julmista julmin alkuasukasheimo. Tai älkäämme kutsuko heitä alkuasukkaiksi, vaan loppuasukkaiksi. Tarina nimittäin sijoittuu vuoteen 4533 ja ihmiskunnalla on vain parisen vuotta aikaa ennen kuin elämäänsä kyllästynyt Kuu suistuu radaltaan ja törmää maapalloon. Loppuasukasheimon soturit kohottelivat verisiä pirskoja noruvia keihäitään. He juhlivat; vääräruskoinen oli kuolemaisillaan. Tappavan kirkas aurinko välkähteli keihäänkärjissä. Uhriaukiolla leijui tukahduttavana hien, lannan ja olkikattojen kuiva lemu. Se leijui aukion ilmassa kuivattaen sieraimet aivan kuten punertava, hienojakoinen tomu, jota kohosi maasta joka kerran, kun sotureiden rytmikkäät jalanpolkaisut tai keihäiden varsien iskut tavoittivat tantereen. ”Älkää, älkää! En minä mitään pahaa!” Kalpeanahkainen olento rimpuili paaluun sidottuna aukion keskellä. Vääräruskoinen – pinnaltaan paholaismaisen haalea, kalpeakasvo; varjo-olento. Hän ei kestäisi kidutusta enää kauan. ”Älkää... Antakaa... elää!”, purkautui paaluun sidotun kalpeakasvon suusta. Soturit olivat vanginneet vääräruskoisen Kielletystä Metsästä aamun sarastaessa. Pahanmustiin vaatteisiin, omituiseen kaulukselliseen paitaan ja kaulasta roikkuvaan raidalliseen kangassuikaleiseen verhoutunut vääräruskoinen oli syytänyt sotureiden päälle omituista mongerrusta koko matkan kylään asti. Kukaan ei ymmärtänyt, mitä uhkaava muukalainen yritti sanoa, mutta jokainen oli yhtä mieltä siitä, että niiden täytyi olla manauksia ja pahansuopia loitsuja. Kylän poppamies ei ollut aikaillut
nähdessään kiinniotetun pahan lähettilään; hän oli viipymättä tuominnut vääräruskoisen kaameimpaan rangaistukseen, minkä heimo tiesi. ”Ei enää... Nyt se on... loppu...” Aukiolla tuli hiljaista. Kaikki odottivat. Poppamies painoi jälleen rewind-nappia. Maailman viimeinen BD-soitin alkoi jälleen toistaa tallennetta. Se purki bitti bitiltä naarmuiselle kiekolle aikoinaan syövytettyä binäärisarjaa. Virheenkorjausalgoritmi riitti juuri ja juuri muuntamaan ajan vaurioittaman digitaalitiedon sähköisiksi sykäyksiksi, jotka etenivät peukalonpaksuisia kaapeleita pitkin kohti määränpäätään. Saavutettuaan johtojen päätepisteen sähköimpulssit törmäsivät ohueen, pahvimaiseen materiaaliin ja alkoivat heilautella sitä tuhansia kertoja sekunnissa. Värinästä syntyvät ääniaallot kulkeutuivat vääjäämättömästi paaluun sidotun vääräruskoisen korviin. Ne saivat tämän hampaat kiristymään kireään irvistykseen, silmäluomet pusertumaan ensin tuskallisesti kiinni, sitten rävähtämään selkosenselälleen. Kipu viilsi hänen otsansa auki, viskoi sinne sitruunahappoa ja ruosteisia partateriä. Massiiviseksi paisuva äänivalli yltyi. Vääräruskoisen lihakset alkoivat nykiä käsivarsissa, sitten selässä, kunnes lopulta hänen koko ruumiinsa järkähteli hervottomasti uskomattoman, punahehkuisen tuskan pakottamana. Ääniaallot heittivät rosoisia koukkujaan hänen sisuksiinsa ja repivät kirskuen. Verenpurkaus syöksähti hänen nenästään. Vääräruskoinen kuolasi, kirkui ja sokelsi, ja mikäli hänen kätensä eivät olisi olleet sidottuna paaluun, hän olisi repinyt korvansa irti. Kaiuttimista raikui Nisse-polkka.