Page 1

2/18

1


2


3


Julkaisija Media ry Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijat Kirjoittajat Anna Brchisky, Sofia Dahlskog, Laura Horsmanheimo, Iina Helenius, Aku Houttu, Vilma Ikola, Elisa Jalasjoki, Anni Kekäläinen, Roosa Kontiokari, Helmi Partanen, Heidi Puomisto, Julia Rautiainen, Anni Rossi, Akseli Rouvari, Leo Taanila, Anni Takanen, Emma Viitanen Kuvaajat ja kuvittajat Jennifer Ahlamaa, Lumi Hartikainen, Heta Heikkala, Teemu Heikkilä, Vilma Ikola, Paavo Jantunen, Roosa Kontiokari, Iisa Pappi, Helmi Partanen, Heidi Puomisto, Pinja Ylioja Päätoimitus Vilma Ikola vilma.ikola@helsinki.fi Instagram @vilmunautti Twitter @vilmunautti

Marissa Rämänen marissa.ramanen@helsinki.fi Instagram @marissajuulianna Twitter @marissa_ramanen

Pilvi Nikarmaa pilvi.nikarmaa@helsinki.fi Instagram @pilviauroora Twitter @pilvinikarmaa

Pinja Ylioja pinja.ylioja@helsinki.fi Instagram @pinjaylioja Twitter @pinjaylioja

Heidi Puomisto heidi.puomisto@helsinki.fi Instagram @heidipuomisto Twitter @heidipuomisto

Art Director Iisa Pappi Instagram @iisa.puppy

Yhteystiedot groteski.lehti@gmail.com Twitter @groteski Instagram @groteskilehti Snapchat @groteski-mag www.groteski-magazine.fi Kiitokset Kirjoittajat ja kuvittajat, chilipähkinät, Ylioppilasaukion Unicafe, Pekka Kaikkonen, Metsiksen aamiainen, aforismien inspiroijat, Black Bourbon -kahvipavut, ystävyyden taika Paino Erweko Oy Paperi: MAXI offset 250g, MAXI offset 100g Groteski saa HYY:n järjestölehtitukea vuonna 2018

4


Pääkirjoitus

VITUN HYVÄ OTSIKKO TÄHÄN NÄIN Teksti Vilma Ikola Kuva Pinja Ylioja

K

aikilla meillä on varjomme. Ne, jotka muuttuvat valonlähteen siirtyessä. Niitä, jotka eivät katoa sisältämme, vaikka tekisimme mitä. Sinimusta pureutuu silmien alle ja pesii yhteiskunnan laitamilla. Elämä on yhtä tasapainottelua valon ja varjon välillä, eikä kirkasvalolamppua voi aina kantaa mukanaan. L’appel du vide käskee hyppäämään metron alle ja hyvinvointi on vaakalaudalla. Vuoden toinen Groteski pureutuu siihen, mitä pimeydessä tapahtuu ja mitä siitä seuraa. Esimerkin tästä antaa akateemisen maailman häpeäpilkku, josta Helmi Partanen kertoo sivulla 14. Eskapismi on kovaa valuuttaa silloin, kun kaamos lähestyy. Todellisuutta voi paeta esimerkiksi matkustelemalla, kuten Roosa Kontiokarin Young Traveller sivulla 32. Toisenlainen maa(ilma) voi löytyä kuitenkin lähempääkin: naapurivaltiot poikkeavat toisistaan yllättävän paljon. Emma Viitasen selonteko aiheesta löytyy sivulta 40. “Mutta suurin niistä on rakkaus”, todetaan eräässä bestsellerissä. Kivien heittely toisen ikkunaan tai tuntikausien odottelu kodin liepeillä esitetään populaarikulttuurissa suurena uhrauksena, rakkauden osoituksena ja sinnikkyytenä. Varjostaminen on silti yksityisyyden loukkaamista, vaikka kuinka kokisi olevansa oman

elämänsä Kristian Stalker, rakkaudesta seonnut sinnikkyyden multihuipentuma. Ohjeita rohkean tunteiden ilmaisemisen ja pelottavan häirinnän erojen tunnistamiseen antavat Anni Rossi ja Anni Takanen sivuilla 6-8. Ihminen voi langettaa suuren varjon taakseen. Tyhjyyden, jonka täyttämisessä seuraajalla on se kuuluisa saatanallinen työmaa. On vain Tosi Miehen™ jalkaan sopivia saappaita, kuten Akseli Rouvari selventää sivulla 46. Edeltäjän tasolle yltäminen voi olla stressin aihe, jotain saavuttamattomissa olevaa ja pelonsekaisella kunnioituksella muisteltavaa. Onneksi välillä tarjoutuu mahdollisuus pakottaa varjot pakenemaan, vailla minkäänlaista kunnioitusta niiden langettajia kohtaan. Eräs tällainen tapaus on allekirjoittaneen panos sisällissotaa käsittelevään juttusarjaan. Tämä vieraskynä on ensimmäinen medialaisen Kapitaalissa julkaistu teksti sitten vuosikymmenen alun naurettavan iskemisohjeen ja katkaisee Median naisten pintapuolisia ominaisuuksia käsittelevien juttujen jatkumon. Meillä kaikilla on varjomme. Taistelkaamme niitä vastaan, olivat ne sitten sisällämme tai ulkopuolisten yllemme langettamia. Olkoon röyhkeä riettaus taas relevanttia!

5


STALKKEREIDEN ON AIKA LOPETTAA NOLOSTELU! Teksti Anni Takanen Kuva Iisa Pappi

S

omestalkkaan. Niin varmaan sinäkin. Aamu alkaa parhaiten Instagramia selaillessa, ja kun oma etusivu on selätetty, löytää itsensä kaverinkaverinkaverin profiilista tutkimasta kyseisen henkilön Rooman matkaa vuodelta 2015. Rutiininomaisen stalkkauksen väistämätön seuraus on se, että tuntemattomista ihmisistä karttuu valtava määrä tietoa. Enkä ole yksin. Somestalkkaus on ilmiönä niin yleinen, että sille on kehittynyt jo oma kulttuurinen normistonsa; stalkkausta harrastetaan yksin, salaa varjoissa, eikä siitä saa missään nimessä mainita stalkkauksen kohteelle. Vaikka kaikkihan me stalkkaamme. Esimerkiksi tuttavan viimeaikaisesta Kööpenhaminan reissusta kysyminen tuntuu oudolta, jos tuttu ei itse ole tästä henkilökohtaisesti maininnut. Eikä tulisi mieleenkään mainita ensitapaamisella stalkkauksen kohteelle, että “Hei, sähän opiskelit siellä tutalla. Ootko tykännyt?”

J

os kerran me kaikki stalkkaamme, mistä kumpuaa se kulttuurinen ja sosiaalinen yhteisymmärrys stalkkauksen piilottelusta? Kenties syy löytyy suomalaisesta ynseyden kulttuurista. Tuntuu epäluonnolliselta myöntää olevansa niin kiinnostunut muiden elämästä, että omalla vapaa-ajallaan tutkii heidän sosiaalisen median profiilejaan pelkästä uteliaisuudesta. Suomalainen jurottaa yksin kotonaan ja katsoo televisiosta hiihtoa, eikä missään nimessä tutki puolitutun siskon Facebook-tiliä. Suomalaiseen jurouteen liittyy myös tietynlainen naapurikateus. Naapurilla on aina kaikki paremmin, mutta sitä ei myönnetä itselle eikä varsinkaan naa-

6

purille. Naapurikateuden ilmiö tuntuu sosiaalisessa mediassa vahvasti, sillä someen luonnollisesti heijastetaan hieman siloteltu, todellisuutta positiivisempi kuva omasta elämästä. Vaikka tämä tiedostetaan, on silti vaikeaa olla kadehtimatta muiden siistimpiä asuntoja, hulppeampia lomamatkoja, paremmin voivia viherkasveja sekä ravitsevampia vihersmoothieita. Ehkä siksi tuntuukin niin vaikealta myöntää muille syyllistyvänsä heidän profiiliensa ihasteluun.

S

omestalkkaus vie myös aitoutta normaalista sosiaalisesta kanssakäymisestä. Se, ettei uskalla myöntää nähneensä esimerkiksi viimeaikaista lomamatkaa somessa, johtaa teeskentelyyn: “No, mitä kuuluu? Ai, olit matkoilla!” Ehkä olisikin jopa kohteliasta myöntää nähneensä ulkomaanmatkan somea selaillessa sen sijaan, että näyttelee tietämätöntä. Stalkkauksen status on kieltämättä ristiriitainen: myönnämme kaikki stalkkaavamme, mutta samalla pimitämme sen, ketä stalkkaamme. Tuntuu hassulta, että niinkin yleisestä ilmiöstä tulisi vaieta tosielämässä. Vaikka stalkkauksen kulttuurinen normisto kieltääkin stalkkauksen myöntämisen kohteelle, kenties voimme pienillä askelilla pyrkiä kohti vapaampaa stalkkaussäännöstöä. Tosin tuntemattoman ihmisen kolmen vuoden takaisen lomamatkan mainitsemiseen ensitapaamisella saattaa silti olla vielä matkaa.


KUKA SAA STALKATA JA KETÄ?

Sosiaalisen median ja rajattoman informaation aikakautena stalkkaaminen on entistä helpompaa ja normaalimpaa. Ihmiset jakavat itsestään niin paljon, että monesta voisi tehdä pelkästään Facebook- ja Instagram-tilien perusteella kattavan profiilin harrastuksista olinpaikkaan kolme vuotta sitten kello 23.54. Teksti Anni Kekäläinen Kuvat Lumi Hartikainen

“Mua kuumottaa kyl aina kun stalkkaan sen Instagramii, et mitä jos vahingossa tykkään jostain kaks vuotta vanhasta kuvasta.” Mietipä hetki, kuinka monen ihmisen someprofiilin olet käynyt läpi viimeisen kuukauden aikana ottamatta heihin koskaan minkäänlaista suoraa kontaktia. Kuinka monia meistä stalkataan meidän itsemme sitä tiedostamatta? Kysyin ystävältäni hänen mielipidettään stalkkauksen normalisointiin ja romantisointiin. Hänen mukaansa online-stalkkaus on jo niin normaalia, ettei koe sen olevan stalkkausta ollenkaan. Kasuaali stalkkaus on nykypäivää, ja siitä keskustellaan hyvinkin avoimesti kavereiden kesken. Ennen Tinder-treffejä suoritettu muun sosiaalisen median läpi nuuskiminen ja “vahingossa” toiseen törmääminen kirjastossa saattaa olla monen mielestä aivan hyväksyttävää, jopa söpöä. Ehkä se joissain tapauksissa onkin sitä.

“Menin tänäänkin Kaisan kutoskerrokseen lukemaan, koska tiedän, että mun ihastuskin opiskelee aina siellä!” Stalkkaus eli vaaniminen on kuitenkin ollut rangaistava teko Suomessa jo vuodesta 2014 lähtien. Vaanimisen tunnusmerkkien täyttyminen edellyttää sen kohteelle ahdistusta ja pelkoa aiheuttavaa toistuvaa uhkailua, seuraamista, tarkkailua tai yhteydenottoa. Syyttäjä voi nostaa syytteen, vaikka asianomainen ei vaatisi siitä rangaistusta. Kaikki stalkkaus ei kuitenkaan aiheuta ahdistusta ja pelkoa, vaan se on syystä tai toisesta aina tapauskohtaista. Kenen stalkatuksi tuleminen kiinnostaa ja kenen ahdistaa? Jos se söpö henkilö punaisessa villapaidassa, johon törmäsit Kaisan käytävällä, laittaa myöhemmin Instagramissa yksityisviestillä kutsun kahville olosi saattaa olla otettu, mutta jos tunnistat uuden Facebook-kaveripyynnön tulleen siltä viinanhajuiselta ja huonoa iskurepliikkiä heittäneeltä asiakkaalta, on tilanne aivan toinen.

7


“Me oltiin kavereitten kanssa lentokentällä Justinia vastassa, ootettiin ainakin kuus tuntia!” Myös henkilön status vaikuttaa siihen, nähdäänkö stalkkaus normaalina vai pelottavana. Esimerkiksi julkisuuden henkilöiden saapumista lentokentälle on normaalia odottaa sankoin fanilaumoin, mutta jos sosiaaliseen mediaan lennostaan päivittävä yksityishenkilö kohtaisi määränpäässään häntä kentällä odottavan “fanin”, tämän toiminta tuomittaisiin jyrkemmin. Missä menee raja? Miksi stalkattavan ja stalkkaajan ulkonäkö, sosiaalinen status ja Instagram-seuraajien määrä vaikuttavat asiaan?

“Toi ois vähän pelottava jos se ois joku vanha pappa, mut se on niin söpö et ei ees haittaa.” Ihmiset ovat monessa asiassa kaksinaismoralistisia: tietynlainen käyttäytyminen sallitaan tietynlaisille ihmisille, vaikka toiminta objektiivisesti katsottuna olisikin yleisesti tuomittavaa. Ensisilmäyksellä kiinnostava ja silmää miellyttävä henkilö saa toimintansa todennäköisemmin anteeksi kuin muut. Monet eivät edes koe julkkisten kasuaalin stalkkauksen olevan vakavaa, sillä he tietoisesti asettavat itsensä julkisuuteen, jolloin heidän täytyy hyväksyä fanien leppymätön into tavata idolinsa ja tietää heidän olinpaikkansa.

8

“Ei vitsi, ois pitäny kierrellä tänään turistikohteita kaupungilla, näin just Snapistä et se oli käyny Tuomiokirkolla ja satamassa!” Myös eri tilanteissa stalkkaukseen suhtaudutaan hyvin eri tavoin. Tinder-deitin taustatutkimus koetaan hyväksyttävänä, sillä pyrkimyksenä on yleensä paitsi varmistaa, että kyseessä oleva henkilö on se, joka hän väittää olevansa, myös esimerkiksi yhteisten mielenkiinnon kohteiden löytäminen. Kaupan myyjän etsiminen sosiaalisen median kautta taas nähdään pelottavana, sillä hänen profiilinsa on voitu etsiä hyvin pienen informaation perusteella.

“Mun kaveri vois liittyy FBI:hin sen stalkkaustaidoilla.” Tätä kasuaalia, nykypäivänä normaalia ja jopa romantisoitua stalkkausta on vaikea enää verrata rikolliseen vaanimiseen. Ilmiöiden erottaminen toisistaan ei kuitenkaan ole helppoa. Se, mikä stalkkauksen kohteesta tuntuu imartelevalta, voi näyttäytyä esimerkiksi tämän ystävälle vaarallisena ja pelottavana, sillä kokemukset ovat niin subjektiivisia. Rajanvetoa ei voi tehdä toisen puolesta ja absoluuttista rajaa tuskin on olemassa.


Sanahelinää

Beef & Honeys

Teksti Sofia Dahlskog

Mitä ovat bottitilit ja tulisiko niitä pitää huolestuttavana informaatiovaikuttamisen ilmiönä? Kyse on automatisoiduista sosiaalisen median tileistä, joilla pyritään vaikuttamaan käytävään keskusteluun ja siten ihmisten mielipiteisiin. Kyse on informaatiovaikuttamisen yhdestä työkalusta, jota käyttävät useat toimijat. Merkitys on kasvava ja edellyttää lisääntyvissä määrin tutkimusta. Erityisen huolestunut en kuitenkaan tästä ilmiöstä ole tällä hetkellä, kun sen osaa tiedostaa. Jarno Limnéll, kyberturvallisuuden professori, Aalto-yliopisto

Illuusio on aistielämyksen väärin-

tulkintaa. Se on aidon ulkoisen aistiärsykkeen luoma havaintoharha, kuten taikatempulla hämääminen, tai mielen tuottama aistiharha, joka ei johdu mistään ulkoisesta tekijästä. Illuusio viittaa myös petolliseen vaikutelmaan tai uskomukseen. Illuusioita ovat maailmantuskasta pauhaaminen pahvikahvikuppi kourassa, tammikuiset tipattomat ja tehotreenit sekä vakuuttelut, kuinka “katsoo enää vain yhden jakson” tai “aloittaa tämän opintopäiväkirjan ennen viimeistä iltaa” – oi itsepetosta.

Miksi viestijät puhuvat niin kovasti sisäisestä markkinoinnista? Miksi sisäinen viestintä ei enää riitä? Alalla on käyty keskustelua sisäisestä markkinoinnista suhteessa sisäiseen viestintään mielestäni hieman käsitteellisesti hiuksia halkovassa hengessä. On kuitenkin hyvä herätellä organisaatioiden ylintä johtoa ja kaikkia viestinnän tekijöitä siihen, ettei menestyksekäs sisäinen – tai ulkoinen – viestintä toimi edelleenkään lääkeruiskumallilla. Sisäisen viestinnän perimmäinen tavoite on henkilöstön sitouttaminen yhteisten päämäärien saavuttamiseen. Onnistuminen siinä lähtee hedelmällisestä vuorovaikutuksesta – henkilöstön osallistamisesta ja osallistumisesta. Parhaaseen tulokseen päästään mahdollisimman monipuolisella ja innovatiivisella keino- ja kanavavalikoimalla. Johanna Lindberg-Naulapää, johtava konsultti, viestintätoimisto Ahjo Communications

Piikki lihassa ”Jos Jari kumminkin kokeilisit tyttöystävää. Saisit onnellisen elämän ja lapsia. Ei sun tarvii koko elämää homo olla. Tai jos aluksi menisit hoitoon.” Fani Jari Sillanpäälle ”Herää kysymys siitä, onko jatkossa käyttöä vain superluovuttajille. He auttavat naisia tulemaan raskaaksi, eikä muita miehiä tarvita. Ajatus nostattaa melkoisen mieskriisin” Timo Menke Ylelle 29.3.

Kriisiapulaisen paikka auki Tyttöystävän paikka auki Heteron paikka auki Mulla ei ollutkaan vielä kesätöitä.

9


KUKA LUULET OLEVASI, RAMI KIISKINEN?

Teksti Laura Horsmanheimo Kuva Pinja Ylioja

10


VAIKKA ESIINTYJÄ MIELTÄISI TEKEVÄNSÄ DRAGIA VIMENOMAAN VIIHTEEN, EI KANNANOTON VUOKSI, KATSOJA VOI SAADA SHOW’STA YMMÄRRYSTÄ SIITÄ, ETTEI SUKUPUOLI OLE VAIN KAKSI ROOLIA. Kuka luulet olevasi, Rami Kiiskinen?

Hauska kysymys, koska en luule olevani kukaan, vaan olen. Nimeni on Rami Kiiskinen ja olen 21-vuotias. Olen kotoisin Joensuusta, mutta tällä hetkellä asun Helsingissä. Drag-artistina olen nimeltäni Raija K. Myöskään dragia tehdessäni en ole koskaan esittänyt ketään, vaan olen ollut oma persoonani.

Olet aloittanut drag-artistina vastikään. Millaiseksi olet kokenut piireihin sisään pääsemisen?

Kyllä, en ole vielä esiintynyt dragissa lavalla. Esiintyminen on kuitenkin tähtäimessä. Tähän mennessä olen käynyt ulkona viettämässä iltaa dragissa ja ottanut kuvia studiossa. Koska Suomessa on melko vähän drag-artisteja, periaatteessa tunsin tai tiesin lähes kaikki heistä entuudestaan. Minulle oli helppoa päästä mukaan piireihin, koska monet alalla olivat jo kavereitani. He ovat olleet tosi kannustavia, ja esimerkiksi Suomessa tunnetut drag-artistit Kalkkuna ja Jere Sivonen ovat antaneet minulle vinkkejä muun muassa meikkaamiseen. Olen kuitenkin kuullut, että toisinaan uusia tulokkaita saatetaan katsoa hieman epäileväisesti ja sen vuoksi piireihin mukaan pääseminen voi olla haastavaa.

Mistä sait innostuksen drag-artistina aloittamiseen?

Sen lisäksi, että monet ystäväni tekevät dragia, innostusta on luonut halu tuoda omaa femme-persoonaa esille. Miellän itseni mieheksi ja homomieheksi, mutta saatan siviilissä käyttää joskus korkkareita kaupungilla. Miehenä en kuitenkaan pukisi mekkoa päälleni. Kun taas laitan peruukin päähän ja meikkaan, voin tehdä niin. Se on kivaa, koska olen aina tykännyt vaatteista, meikeistä, muodista, hiustenlaitosta, korkkareista ja tällaisista kauniista asioista.

Millainen oli ensimmäinen kerta drag-maskissa?

Hirveän jännittävä! Onneksi kaverini meikkasi minut ja sain kaiken tarvittavan lainaan. Monesti sanotaan, että on tehtävä paljon töitä kerätäkseen kasaan vaatteet, peruukit ja kengät. Minun kohdallani tämä ei muodostunut esteeksi, koska sain apua alalla kauemmin viihtyneiltä. Avasi todella silmiä, kun sain kokeilla, miltä tuntuu olla kaupungilla naisen näkösenä. Osaan asettua naisen asemaan, kun nyt tiedän, miten erilailla miehet katsovat, jos julkisilla paikoilla liikkuu esimerkiksi lyhyt mekko yllään.

11


Millainen on Suomen drag-skene?

Yhteisö on pieni ja siksi hyvin tiivis. Vuosittain Suomessa järjestetään Drag Battle ja Drag Artist Show. Ne ovat tapahtumia, joissa aloittelijat voivat ponnistaa pinnalle. Suunnitelmissani on osallistua syksyllä Drag artist show’hun. Pride-kulkueessa Suomen drag queenit kulkevat omassa joukossaan ja heillä on omat banderollit. Yhteisöllisyyttä osoittaa myös se, että toiset tekevät yhteiskeikkoja. Pääasiallisesti showt sijoittuvat isoimpiin kaupunkeihin, mutta jotkut kiertävät esiintymässä myös pienemmissä kaupungeissa.

RuPaul on alan suurimpana pidetty kansainvälinen nimi. Hänen lausuntonsa siitä, etteivät transsukupuoliset voi kilpailla hänen RuPaul’s drag race -show’ssaan, on herättänyt viime aikoina kuohuntaa drag-piireissä. Onko aiheesta keskusteltu Suomessa? Mitä mieltä itse olet?

Kuulemani mukaan kyseisestä tapauksesta ei ole erityisemmin puhuttu. RuPaulin kannanotto on voinut puhututtaa yksittäisiä ihmisiä, mutta julkista kuohuntaa ei ole ollut havaittavissa. Mielestäni transsukupuolinen voi ilman muuta esiintyä drag-artistina. Suomessa kuka tahansa voi osallistua drag-kilpailuihin: rajoituksia ei ole, eikä mitään alkuperää syrjitä. Konkreettisena esimerkkinä Suomen drag-piireissä esiintyy Theodora Rex, joka on nainen [biologisesti] naiseksi syntynyt ja mieltää itsensä naiseksi) ja pukeutuu mieheksi, joka tekee nais-dragia. Drag ei siis ole millään tavalla sukupuolisidonnaista. Lisäksi on olemassa drag kingejä eli naisia, jotka tekevät mies-dragia. Drag on esiintyjän oma itseilmaisun keino ja taiteenlaji – taiteen määrittelee jokainen itse lähtökohdistaan riippumatta. Miksen minäkin voisi miehenä pukeutua naiseksi, joka tekee drag kingiä. Meillä on aika hyvällä mallilla Suomessa asiat.

Myös Suomessa on kirjoitettu, etteivät drag-artistit pidä itseään suvaitsevaisuuden lähettiläinä. Mitä mieltä olet tästä?

Drag on pääasiassa viihdettä, show’ta ja bisnestä. Toisaalta siinä ollaan tekemisissä vähemmistöjen kanssa, joten show’n ohella voi halutessaan olla suvaitsevaisuuden lähettiläs. Dragia tehdessäni voisin ihan hyvin ottaa kantaa asioihin omalla show’llani. Alalla ei ole sääntöjä, joten jokainen voi olla sellainen, kun haluaa.

12


MIELIPITEET ”OIKEASTA” DRAGISTA VAIHTELEVAT, MUTTA KYSE ON ITSEILMAISUSTA JA YHTÄ LAILLA OIKEASTA TAVASTA TEHDÄ TAIDETTA. Koetko, että alalla kauan esiintyneiden ja uusien tulokkaiden mielipiteet esimerkiksi transkysymyksestä eroavat toisistaan? Ovatko alan uudet tulokkaat yleisesti ottaen vanhoja suvaitsevaisempia?

Vastaukset transkysymykseen ovat varmasti jokaiselle henkilökohtaisia. En usko mielipiteiden noudattavan nuoret-vanhat -jakoa. Kuitenkin nuorten ja vanhojen, monta vuotta dragia tehneiden välillä voi olla joitakin mielipide-eroja. Moni konkari saattaa tehdä hyvin perinteistä dragia, kun taas uusilla tulokkailla voi olla nuorekkaampaa näkökulmaa. Tämän vuoksi saattaa syntyä keskustelua siitä, onko nuorempien artistien drag “oikeaa” dragia ja voiko sitä tulla esittämään perinteistä dragia harjoittavien show’hun. En kuitenkaan usko, että keskustelusta on varsinaista haittaa – tietenkin ihmisillä on erilaisia mielipiteitä. Tätä voidaan verrata esimerkiksi siihen, jos ihminen menee taidenäyttelyyn ja näkee taulun, jota ei pidä taiteena. Luonnollisesti siitä huolimatta hän jättää kyseisen taulun seinälle. Sama pätee dragissa: vaikka mielipiteet ”oikeasta” dragista vaihtelevat, kyse on itseilmaisusta ja yhtä lailla oikeasta tavasta tehdä taidetta.

Miten määrittelet mainitsemasi perinteisen drag-artistiuden? Entä millaista on nuorekas drag?

Perinteinen drag-artisti esittää monesti hyvin perinteisiä hahmoja; Suomessa tällaisia ovat esimerkiksi Paula Koivuniemi ja muut tunnetut iskelmälaulajat. Yleensä [perinteisessä dragissa] tehdään hyvin vahva drag-meikki, jossa esimerkiksi peitetään omat kul-

makarvat kokonaan ennen uusien piirtämistä. Koko meikki tehdään överiksi ja hiusten on oltava mahdollisimman isot. Ja mekoissa on kauheasti paljetteja. Itse tykkään toteuttaa modernimpaa tyyliä. Minulla saattaa olla esimerkiksi suorat ja lyhyet hiukset ja modernit vaatteet, ei välttämättä mitään paljettimekkoa. Silmämeikki on vahva, mutta sen on tarkoitus olla kaunis.

Keskustelussa on sivuttu myös kysymystä siitä, pyrkiikö drag-ala haastamaan binääristä sukupuolijakoa. Onko dragartistina esiintyminen poliittista? Pyritäänkö sillä ottamaan kantaa?

Tietenkin drag taidemuotona itsessään on osoitus siitä, että esiintyjän mielestä on hyväksyttävää käyttää mekkoa ja korkokenkiä miehenä. Kuitenkaan binäärisen sukupuolijakauman purkaminen ei ole välttämättä drag-esiintyjän tavoite, joten en pidä dragia ensisijaisesti poliittisena toimintana. Vaikka esiintyjä henkilökohtaisesti mieltäisi tekevänsä dragia nimenomaan viihteen, ei kannanoton vuoksi, katsoja voi saada show’sta ymmärrystä siitä, ettei sukupuoli ole vain kaksi roolia. Drag on niin moninaista, että jokainen voi itse luoda sellaisia mielikuvia, joita haluaa. Mielipiteensä voi saada dragin kautta taiteen keinoin esille erityisesti aiheissa, jotka ovat muuten todella herkkiä tai joista ei keskustella paljon julkisesti. Keino, jolla ihmisiin voi todella vaikuttaa dragilla, on mielestäni dragissa esimerkiksi baariin tai kaupungille meneminen. Valtaosa ihmisistä ei tule koskaan elämänsä aikana katsomaan drag-show’ta. Kaupungilla nämäkin ihmiset näkevät siellä liikkuvat drag-artistit.

13


14

SIVISTYNYTTÄ HÄIRINTÄÄ


Suomalaisen tiedeyhteisön paholaiset ovat saaneet olla rauhassa. Helsingin tutkijanaisten kyselyyn vastasi reilu 400 henkilöä, joista suurin osa opiskeli tai työskenteli pääkaupunkiseudun yliopistoista. Naisvastaajista seksuaalista häirintää kertoi kokeneensa puolet, miesvastaajista kolmasosa. Vastaavia tuloksia on saatu myös muualta: huhtikuussa Al Jazeera uutisoi isobritannialaisissa yliopistoissa toteutetun tutkimuksen mukaan neljän kymmenestä kokeneen seksuaalista häirintää. Teksti Helmi Partanen Kuvat Heta Heikkala

M

uun muassa kulttuurialalla, juristien keskuudessa ja kirkon sisällä on käynnistetty omia liikkeitä seksuaalisen häirinnän esiintuomiseksi. Helsingin tutkijanaiset ry:n kysely seksuaalisesta häirinnästä yliopistolla on toistaiseksi ainoa suomalaisessa yliopistoyhteisössä järjestetty selvitys ilmiön laajuudesta. Intersektionaalista tutkimusta, jossa olisi huomioitu myös binäärisen sukupuolijakauman ulkopuolisten tai ei-valkoisten erityisasema, on vieläkin harvemmassa. Paljastui se, mikä ei liennyt kenellekkään suuri yllätys: myös yliopistomaailmassa valtaa käytetään väärin ja sukupuolella on siinä roolinsa. Helsingin tutkijanaisten hallituksessa istuva laskennallisen aerosolifysiikan professori Hanna Vehkamäki kertoo löytäneensä kyselyyn vastanneiden kokemuksista paljon samaistumispintaa. Vastaajat kertovat reisille hiipivistä käsistä, seksistisistä vitseistä ja esimiesasemassa olevan ahdistelusta. ”Löysin paljon sellaisia juttuja, joita on tapahtunut minulle, ja niitä fiiliksiä, joita kokemukset ovat herättäneet. Se on vapauttava kokemus: tapahtunut ei ollut syytäni, koska muillekin on käynyt niin.” Vehkamäen kokemus on, että iän ja aseman noustessa ahdistelu on harvempaa, mutta edelleen säännöllistä. Sukupuolentutkimuksen professori Tuija Pulkkinen kertoo: “Jos ajattelen koko aikaa, jonka olen ollut

15


yliopistossa, niin ihan valtava määrä seksuaalista häirintää on mahtunut siihen. Törkeitä tapauksia ja seksuaalista vallankäyttöä, jota ei saisi olla koulutusinstituutioissa. Ilmiö ei ole poistunut, mutta toivon sen vähentyneen. Toisaalta se voi johtua omasta iästä, että häirintä ei ole minulle enää näkyvää.” Nuoret naiset yliseksualisoidaan, ja ahdistelukulttuuri kuuluu kiinteästi myös opiskelijakulttuuriin seksuaalisesta väkivallasta vitsailevina sitsilauluina ja huumaustapauksina. Opiskelijoiden ja uransa alussa olevien akateemikkojen riskiä kohdata häirintää kasvattaa yliopistojen hierarkinen valtarakenne. He pelkäävät uransa puolesta, eivätkä uskalla kertoa tapahtuneista väärinkäytöksistä. Suomen pienessä tiedeyhteisössä samalla alalla saattaa työskennellä vain kourallinen tutkijoita.

Y

jelee tekijöitä myös tieteen alalla: ”Jos olet niin älyttömän hyvä fyysikko, että pystyt tekemään maailmaa mullistavia juttuja, niin se on ihan sama, miten käyttäydyt. Neromyyttiin liitetään vähän omituinen käytös. En usko neroihin, mutta tiedän, että huipputieteentekijöissä on erikoisia persoonallisuuksia. Se on kuitenkin kulttuurin tuote, mitä katsoo voivansa tehdä. Toistaiseksi nerona pidetyn vallalle ei ole mitään rajaa.” Yliopistomaailmassa tekijät tunnetaan, mutta heitä suojellaan. Puuttumattomuuden kulttuuri syntyy, kun tekijöistä katsotaan olevan enemmän hyötyä kuin heidän teoistaan haittaa. He tuovat yliopistolle rahoitusta, huippujulkaisuja tai houkuttelevat lahjakkaita ulkomaisia opiskelijoita. “Kun kerran on alettu olemaan hiljaa, niin siinä suojellaan sitten niitäkin tekijöitä, joista ei ole tällaista tulopuolen hyötyä”, Vehkamäki huomauttaa. Tilanteeseen koitetaan puuttua lähinnä tekijöistä varoittamalla. “Sanomalla ‘älä lähde sen mukaan’ syyllistetään uhreja. Sitten jos jotain käy, niin se implikoi, että uhri ei ollut tarpeeksi varovainen.”

liopistomaailma on ollut naisten toimintaympäristö vasta muutaman vuosikymmenen. Lähtökohtaisesti akateeminen tutkimus ja koulutus ovat olleet eksklusiivisesti miesten aluetta. Koko yliopistojen taustalla oleva maailma; uskonnot, kirkot, tekstitutkimus ja antiikin ihannointi, on ollut sukupuolittunutta. aailmassa, jossa paras Naisilla ei ole ollut pääsyä näihin argumentti voittaa, luulisi instituutioihin, joista yliopistot ovat Paljastui se, mikä ei naisvihan kuolevan. Kun syntyneet. Naiset olivat vähemmistö suomalaisessa tiedemaailmassa vielä liennyt kenellekään misogyniaa ei pysty perustelemaan, täytyy piilottaa. Akateemisen maa60-luvulle asti. “On selvää, että tradisuuri yllätys: myös se ilman naisvihan salonkikelpoisuus tion ollessa näin sukupuolisesti jakautunut, se kantaa mukanaan tapoja ja yliopistomaailmassa kätkeytyy Vehkamäen mukaan elitistisiin ihanteisiin: menestyminen käytäntöjä, joissa miehet asetetaan normiksi. Vasta nyt olemme päässeet valtaa käytetään väärin vaatii vaatii paitsi lahjakkuutta, myös niihin sukupolviin, joissa opettajaja sukupuolella on sitkeyttä ja heikkojen palkkojen ja huonojen työsuhteiden sietämistä. kunnassa on selkeästi myös paljon siinä roolinsa. Ihanteeksi pääsy ei ole kaikille avointa naisia”, kertoo Pulkkinen. osin konkreettisten esteiden vuoksi, Seksuaalinen häirintä liittyy kuitenkin laajempaan kulttuuriin, jota ei muuta pelkkä mutta osin myös siksi että mielikuvissa, tiedostetusti tai naisten yleistyminen yliopistomaailmassa. Naisten alis- tiedostamatta, ihannetta edustaa yhä mies. ”Ajatellaan, että tieteessä pärjäävät vain tosikovat, taminen on sisäänkirjoitettua myös perinteisesti naisvaltaisilla aloilla. Kyseessä on noidankehä: naisviha- tosiälyköt ja tosi superomistautuneet. Se osin pitää mieliset tai naisia alempaan asemaan asettavat traditiot paikkansa, mutta näiden ominaisuuksien tunnusmerkit pitävät yllä naisten pienempää määrää ja taas pienempi vääristyvät. Esimerkiksi toisen ihmisen ajatusten lyttäämäärä pitää yllä traditioita, toteaa Pulkkinen. #MeToo minen vaatii kyllä älyä, mutta ei se ole hienointa mah-keskustelussa seksuaalisen häirinnän kitkeminen on dollista älykkyyttä.” Naisviha ei aina ole aktiivista syrjintää, vaan näkyy kärjistynyt useaan kertaan niin, että yksittäiset mätämunat tuodaan julkisuuteen ja laitetaan vastuuseen tiedostamattomana ulosrajaamisena. Matteusvaikutus teoistaan. Tällöin varjoon jää se, että todellisuudessa kuvaa etujen kasautumista tiedemaailmassa. Tunnetut, paljon julkaisseet tutkijat kerryttävät paljon viittauksia ongelma on instituutiossa itsessään. Kulttuurialalla, josta #MeToo-kampanja sai alkunsa, teksteihinsä, ja se yhä lisää tunnettavuutta ja meneson puhuttu taiteilijaneromyytin suojelevan tekijöitä. tystä. Voittajia ovat pitkän uran luoneet englanniksi Taide mystifioidaan kentäksi, jolla mikä tahansa on julkaisevat tutkijat ja häviäjiä: naiset. Pulkkinen kertoo, hyväksyttyä. Mestarin aseman saavuttaneiden taitei- että kuppikunnat, joissa viitataan toinen toisiinsa, mielijoiden metodeja ei sovi kyseenalaistaa, koska pelä- histyvät helposti. ”Sukupuolinen ryhmittymismekatään, että tällöin uhattaisiin myös heidän työnsä arvoa. nismi on mielenkiintoinen. Sillä on suoria vaikutuksia Harvey Weinstein, Woody Allen, Aku Louhimies… sen suhteen, miten henkilöt rakentavat ansioluetteloaan Hanna Vehkamäki kertoo, että sama neromyytti suo- ja tulevat valituksi erilaisiin paikkoihin. Rakenteellinen

M

16


17


Puuttumattomuuden kulttuuri syntyy, kun tekijöistä katsotaan olevan enemmän hyötyä, kuin heidän teoistaan haittaa. He tuovat yliopistolle rahoitusta, huippujulkaisuja tai houkuttelevat lahjakkaita ulkomaisia opiskelijoita.

sergregaatio on tällä hetkellä merkitsevämpää kuin aktiivinen vihamielisyys tai syrjintä.” Pulkkinen kertoo pettyneensä 90-luvulla ja kaksituhattaluvun alussa yliopistoon tulleeseen miessukupolveen, josta hän tunnisti oletukset omista etuoikeuksista ja pelot niiden menetyksestä. Aiemmassa sukupolvessa oltiin jo valmiita kulkemaan tasa-arvoisemman sukupuolijaon suuntaan. “Vastoin sitä että naiset olivat edelleenkin vähemmistö korkeissa asemissa, alkoi näkyä, että on nuoria miehiä, jotka kokevat menetyksenä sen, että naisille on enemmän mahdollisuuksia.” Vastareaktiona syntyi miesten keskenään muodostamia ryhmittymiä. “Nykyäänkin kuulee kauheita kertomuksia suorasta syrjinnästä, mutta sen jälkeen on vielä paljon tasoja, joissa tapahtuu: ei kutsuta kahville, pidetään miesten saunailta tai kutsutaan aina tietyt tyypit konferenssiin. Pienten asioiden yhteisvaikutus on massiivinen”, toteaa Pulkkinen.

S

ekä Vehkamäki että Pulkkinen viittaavat useasti myös selkeisiin häirintätapauksiin. Julkisuudessa tiedemaailmassa tapahtuneista seksuaalisista väärinkäytöksistä ei ole vielä kuultu. Teatterikorkeakoulu on ainoa suomalainen yliopisto, joka on joutunut #MeToo -keskustelun myötä vastaamaan henkilökuntansa edesottamuksista. Turun yliopisto palkkasi yhdysvaltalaisen tutkijaprofessorin, jonka menneisyydestä paljastui todettu ahdistelutapaus. Asiasta uutisoitiin, mutta ilman alaisia työskentelevä professori sai pitää paikkansa. Hanna Vehkamäki pohtii, onko tiedemaailmassa tarvetta julkiselle likapyykin pesulle. ”Ehkä sellaista on vielä tulossa, ja räikeissä tapauksissa se on hyvä.” Rikosten rinnalla tapahtuu paljon sellaista häirintää, josta laki ei rankaise. Näiden pienempien tekojen psykologinen vaikutus uhrilleen kasvaa kuitenkin kumulatiivisesti ja seuraukset voivat lopulta olla vakavia. Kohujulkisuutta tärkeämpänä Vehkamäki näkee keskustelukulttuurin muutoksen yliopistojen työyhteisöissä. Keskustelulla voidaan määrittää uudelleen rajat sille, mikä on sopivaa. Häirintäkeskustelu on lisännyt myös häirinnästä raportointia, kertoo tiedekuntansa tasa-arvoyhdyshenkilönä

18

toimiva Vehkamäki. Mutta onko seksuaalisesta häirinnästä lupa puhua muuten kuin asettumalla uhrin asemaan? #MeToo -keskustelu on ravisuttanut maailmaa vihdoin kuulemaan seksuaalisen häirinnän uhrien kokemuksia, mutta miten suhtaudutaan naiseen, joka toimii itse aktiivisesti asemansa parantajana? Vehkamäki on toiminut useita vuosia Helsingin tutkijanaisissa, sekä osallistunut julkiseen keskusteluun tiedeyhteisön sukupuolittuneisuudesta. ”Olen klassinen esimerkki, ryhdyin ajamaan tasaarvoasioita äänekkäästi vasta kun minulla oli vakituinen virka. Naisten täytyy edetä alallaan, päästä tietyn kynnyksen yli ja heitä täytyy olla useampia, ennen kuin kukaan uskaltaa puhua mitään, koska on olemassa pelko, että veneen keikuttajia ei katsota hyvällä. Olen ihan varma että alallani on ihmisiä, jotka pitävät minua äärimmäisen hankalana ja peräti vaarallisena, mutta se ei ole vallalla oleva mielipide. Enemmän on ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että maailma menee tasa-arvoisempaan suuntaan, ja meidän tiedekunta voi näyttää siinä esimerkkiä. Tämä on poikkeuksellinen tapaus, jossa positiivisesti ajattelevat avaavat suunsa ja negatiivisesti ajattelevat eivät hirveästi käy mouhoamassa.”

T

iedeyhteisö ei kaivanne enää enempää julkista riepottelua. Yhdysvaltain presidentinvaalituloksen laukaisema keskustelu totuuden jälkeisestä ajasta ja tutkitun tiedon arvon jatkuva aleneminen päätöksenteossa on saanut yliopistot kriisitilaan, jossa joudutaan jo valmiiksi jatkuvasti puolustamaan omaa asemaa. Voiko siis käydä niin, että keskustelu seksuaalisesta häirinnästä lakaistaan tiedeyhteisössä nyt maton alle, odottamaan parempaa aikaa, jota ei ehkä koskaan tule? Hanna Vehkamäellä ei ole tällaista pelkoa. “Arvostuksen puutteen aiheuttama ahdinko voi kääntyä tasa-arvon eduksi: minua lähellä oleva tiedeyhteisö yrittää nimenomaan puhdistaa julkisuuskuvaansa sillä, että epäkohdista pystytään puhumaan ja toimimaan yhteiskunnan tulenkantajina. Meidän pitää osoittaa ansaitsevamme kaipaamamme arvostuksen.”


Seisot metrolaiturilla pitkän päivän päätteeksi omissa ajatuksissasi. Sivusilmällä näet, kuinka metro lähestyy laituria ja äkisti havahdut ajatukseesi siitä, mitä tapahtuisi, jos yhtäkkiä hyppäisitkin metron alle. Samassa metro onkin jo vierelläsi, ja hämmentävä ajatus katoaa yhtä nopeasti kuin syntyikin. Astut vaunuun ja mietit, mistä tässä oikein oli kyse.

K

uulostaako edellinen tutulta? Et ole yksin. Kyse on ranskankielisestä ilmiöstä nimeltä l’appel du vide, eli vapaasti suomennettuna tyhjyyden kutsusta. Käsitteellä viitataan tunteeseen, joka syntyy esimerkiksi korkealla jyrkänteellä seistessä – mitä tapahtuisi, jos päästäisin kaiteesta irti? Kyse ei ole itsetuhoisuudesta tai halusta vahingoittaa itseään, vaan ennemminkin urbaanin sanakirjan kaltaisesta määrittelystä, “seireenin kutsusta”. Jokin ikään kuin kutsuu tai houkuttelee kurkistamaan sinne, minne todellisuudessa ei kykene näkemään.

A

ihetta on tutkittu vain vähän. Vuonna 2011 julkaistussa amerikkalaistutkimuksessa analysoitiin 431:tä opiskelijaa, ja tuloksissa todettiin ilmiön olevan varsin yleinen, eikä äkillisen tuntemuksen taustalla välttämättä ole itsetuhoisia tai mielenterveyden häiriöihin liittyviä ajatuksia. Tutkimuksen mukaan ilmiö saattaa johtua yksilön tunneyliherkkyydestä sekä taipumuksesta tulkita väärin ympäristöstä saapuvia signaaleja. Toisaalta kyseessä voi olla myös esimerkiksi hallinnan menettämisen pelko; todellisuudessa emme voi täysin kontrolloida mieltämme, vaikka usein näin kuvittelemme. Pelkkä hyppäämisen ajattelu ei kuitenkaan vielä merkitse todellista halua hypätä, ja tutkimuksen tuloksissa todettiinkin “tyhjyyden kutsun” tuntemisen tosiasiassa vahvistavan tutkittujen elämänhalua.

I

lmiötä pohdittaessa voidaan keskittyä myös vaaran ja turvan vastakkainasetteluun sekä uteliaisuuteen kuolemaa kohtaan. Esimerkiksi jyrkänteellä seistessään ihminen ymmärtää sen, ettei edemmäs ole sallittua mennä, mutta tässä ollaan turvassa. Tämä antaa mahdollisuuden ajatella kuolemaa, tuntematonta, ikään kuin turvallisesti. Jokainen ihmiselämä päättyy kuolemaan, mutta kuolema itsessään on jotain lähes täysin tuntematonta. “Tyhjyyden kutsu” saattaakin liittyä houkutukseen ja adrenaliinin tunteeseen, joka syntyy ajatellessa tätä kuoleman mahdollisuutta. “Tyhjyyden kutsua” tutkittaessa on kuitenkin oleellista tehdä myös selvä erottelu hetkellisen mielijohteen sekä todellisten itsetuhoisten ajatusten välille. Tiettyyn rajalliseen pisteeseen saakka kiinnostus tätä vierasta ja tuntematonta kohtaan on täysin normaalia, mutta mikäli tuntemukset ovat jatkuvia ja häiritsevät arkipäiväistä elämää, on tärkeää hakeutua ammattiavun piiriin.

Seireenin kutsu vai itsetuhoisia ajatuksia? Teksti Iina Helenius ja Elisa Jalasjoki

19


Uutta musiikkia julkaistaan yhä vain kiihtyvää tahtia. Tuoreet ja suositut julkaisut pompahtavat väkisinkin jostain esiin, mutta mistä löytyvät ne kappaleet, jotka on unohdettu hyllyn taakse pölyttymään? Teksti Leo Taanila Kuvat Iisa Pappi

H

ei sinä! Joo, juuri sinä! Tiedät itsekin olevasi kyllästynyt kuuntelemaan aina samoja biisejä. Teini-iän suosikit ja jokaisissa bileissä soivat bängerit ovat oikeastaan aika väsyneitä ja puhkikuunneltuja. Nyt on aika uudistaa levylaukku ja suunnata kohti tuntematonta. Avataan siis Forgotify! Niin mikä? Forgotify on yhdysvaltalaisten Lane Jordanin, J Hausmannin sekä Nate Gagnonin kehittämä sivusto, joka nostaa esille musiikkia, jota ei muuten kuunneltaisi. Tämä tapahtuu niin, että sivusto etsii suoratoistopalvelu Spotifysta satunnaisia kappaleita, joita on sieltä kuunneltu tasan nolla kertaa. Palvelu on tekijöidensä mukaan luotu rakkaudesta musiikkiin, eikä sillä ole kaupallisia tarkoitusperiä.

F

orgotify on periaatteessa rakennettu tuhoamaan itsensä, sillä kun kappale on kerran kuunneltu, se ei voi tulla enää uudestaan vastaan. Forgotifyn käyttäminen vaatii luonnollisesti kirjautumista Spotifyhin, jotta kuuntelukertojen rekisteröinti onnistuisi. Käytännössä päämäärää – jokaisella biisillä vähintään yksi kuuntelukerta – ei koskaan saavuteta, sillä Spotifyhin tuutataan jatkuvasti uutta musiikkia. Alkuvuodesta 2014 Forgotify sai huomiota muun muassa Guardianissa ja BBC:llä. Tällöin Jordan kommentoi, että viidesosaa, eli noin neljää miljoonaa Spotifyssa olevista kappaleista ei ole koskaan kuunneltu palvelun kautta. Nykyään Spotifyssa on yli 35 miljoonaa kappaletta, joten voidaan olettaa, että myös nollan kuuntelukerran biisien määrä on kasvanut. Lienee sanomattakin selvää, että Forgotifyn tarjoaman materiaalin skaala on laaja.

M

inkälaista musiikkia sivuston syövereistä sitten löytyy? Kokeillaan. Ensimmäisenä lähtee soimaan Mick Bootikin kappale I Love Turkey Girls, vuonna 2009 ilmestyneen Made in Italy -albumin avausraita. Lähes kuusiminuuttinen instrumentaalitykitys on oikein menevä. Nopeatempoinen biitti yhdistettyy maalailevaan taustahuminaan, luuttumaisen sazin soittoon sekä erinäisiin kolisteluihin ja kilistelyihin, jotka eivät tunnu sopivan muuhun biisiin mitenkään. Erittäin kova. Ehdottomasti parasta Bootikia. Huvikseni kuuntelen albumilta myös muutaman muun stygen, enkä pety. Kuutoskappalekin, I Love Fatal Woman, on loistava. Valitettavasti albumin jokainen biisi ei kuitenkaan ole rakkaudentunnustus, vaan mukana on yleisluontoisempiakin kappaleita, kuten Night Long [sic], jonka ainoat lyriikat kuuluvat ”All night long!”.

20


M

ennään eteenpäin. Vau! Seuraa aito torille -kokemus, kun kone arpoo soitettavaksi Anza Mertaranta Allstarsin kappaleen Kutsukaa Tri Casey. Lyhyen googlailun jälkeen selviää, että laulu kertoo itse neurokirurgi Ben Caseysta, vuosina 19611966 Yhdysvalloissa pyörineen sairaalasarja Ben Caseyn päähahmosta. Kappale on käännösbiisi, jonka alkuperäinen versio Callin’ Dr. Casey ylsi parhaimmillaan Billboardin 83. sijalle tekijänsä John D. Loudermilkin esittämänä. Täytyy todeta, että svengaava alkuperäisversio on huomattavasti tätä kotimaista tulkintaa parempi. Tulen siihen tulokseen, ettei Anza Mertaranta Allstarsin rallattelu ainakaan toistaiseksi pääse soittolistoilleni. Alan kuitenkin epäillä väitettä siitä, ettei Forgotifyn kautta löytyviä kappaleita olisi kukaan koskaan Spotifysta kuunnellut. Voiko olla niin, ettei Antero ”Anza” Mertarannan rumpujensoittoa, höystettynä Seppo Tammilehdon ihan mukavalla lauluäänellä, ole kuunnellut yksikään suomalainen?

K

olmas kipale: Neguinha, Neguinha – esittäjinään Juca Novaes sekä Edu Santana. Vuoden 1984 portugalinkielinen, iloinen salsaduetto vie mielen vaeltelemaan satunnaisen lattariravintolan tunnelmalliseen iltaan. Romanttinen kappale kertoo ilmeisesti naispuolisen ihastuksen vokottelusta, mistäs muustakaan. Vaikka se kuulostaakin samalta kuin luultavasti tuhannet muut saman aiheen ympärillä pyörivät laulut, en hyväksy sen nollaa kuuntelukertaa. Jos minulla olisi soittolista Salsaa suomalaiseen syysiltaan, lisäisin tämän sille. Albumin kansikuva Spotifyssa on uskomattoman huonolaatuinen, mikä jollain tavalla korostaa sympaattista vaikutelmaa. Lisäksi vastaan tulee muun muassa syntetisaattorilla säestettyä karjumista suoraan kasarilta, tanssimusiikkia Orgasmatronilta, englantilaista urkurointia, jamaikalaisen Jah Stitchin Ragga Muffin sekä – tietysti – säkkipillinsoittoa. On perusteltua todeta, että Forgotifysta löytyy varmasti jokaiselle jotakin.

M

utta miksi osa musiikista on jäänyt täysin vaille huomiota? On surullista, etteivät edes esiintyjät itse ole käyneet kuuntelemassa musiikkiaan – puhumattakaan heidän lähipiiristään. Syitä on monia. Iso osa Forgotifyn kautta löytyvästä tuotannosta on vanhaa, mutta vasta sittemmin Spotifyhin ladattua musiikkia. Jos musiikki on ollut marginaalissa ilmestyessään, se on sitä todennäköisesti myös vuosikymmeniä myöhemmin. Musiikista on tullut myös kertaluonteisempaa. Nykyään sitä on helpompi tehdä ja julkaista kuin koskaan aikaisemmin. Osa musiikista hukkuu väistämättä massaan. Monet kappaleet taas ovat absoluuttisesti huonoja, niitä ei mielellään kuuntele. Mikä sitten on Forgotifyn tarkoitus? Osoittaa arvostelua musiikin kaupallisuutta kohtaan? Onko Forgotify tosihipsterin ainoa keino löytää musiikkia, jota kukaan ei kuuntele? Kenties vastalause radiokanavien soittolistoille? Spotify on saanut paljon kritiikkiä siitä, että se tuottaa tuloja vain kaikista suosituimmille artisteille. Ei tämä siihen liity. Vai onko tavoitteena naureskella huonoille biiseille? Sivuston luojien mukaan motiivina on ollut yksinkertaisesti suoda unholaan jääneelle musiikille mahdollisuus tulla kuulluksi. Ostan sivuston tekijöiden perustelut. Klikkaan vielä kerran seuraavan kappaleen. Morning Song, Roger Levine. Albumi? Undiscovered Gems.

21


“Ajatusleikki: sulla on varmaan aika iso vessa. Mitä jos eläisit siinä sun vessassa neljä vuotta niin, että pääset kerran päivässä tunniksi ulos? Tuona aikana maailmankatsomus pienenee älyttömän paljon. Jos vapautuu niin suljetusta tilasta keskelle Helsingin ihmismassaa, siitä vaan ahdistuu. Ei siihen pysty millään tavalla varautumaan, siinä on vaan ihan hukassa.”

22


Matkalla muutokseen Teksti Julia Rautiainen Kuvat Paavo Jantunen

23


A

jatus parannuksesta ja yhteiskuntaan palaamisen mahdollisuudesta sisältyy ihmisoikeusperiaatteisiin. Jokainen ansaitsee tämän periaatteen mukaan toisen mahdollisuuden, jopa paloittelumurhaaja ja seksuaalirikollinen. Suomessa tämä periaate elää vahvana, sillä käytännössä elinkautista vankeusrangaistusta ei ole, ainakaan samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Suomessa elinkautinen kestää keskimäärin neljätoista vuotta ja seitsemän kuukautta, kun taas yhdysvaltalainen Charles Scott Robinson istuu 30 000 vuoden tuomiota. Presidentti voi myöntää elinkautisvangeille armahduksen, ja presidentti Mauno Koivisto armahti elinkautisvankeja keskimäärin kymmenen vuoden vankeuden jälkeen. Armahdusta voi hakea myös hovioikeudelta, ja armahduksella tarkoitetaan molemmissa tapauksissa pääsyä ehdonalaiseen vapauteen. Suomen “elinkautinen” herättääkin usein huvittunutta tuhahtelua, sillä kymmenen vuotta ei kuulosta elämän mittaiselta ajalta. Peruskoulukin kestää jo yhdeksän vuotta. Vankeusrangaistusten ja yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta vastaa Suomessa Rikosseuraamuslaitos eli Rise, joka toimii oikeusministeriön alaisuudessa. Sen tavoitteena on ehkäistä uusintarikollisuutta

24

ja lisätä yhteiskunnan turvallisuutta. Risen työtä ohjaa myös käsitys yksilön mahdollisuudesta muuttua ja kasvaa. Muutosta toteutetaan vankeuden aikana kuntouttavien ohjelmien kautta, joissa voidaan keskittyä esimerkiksi suuttumuksen hallintaan tai päihdekuntoutukseen. Kuntoutustyö vankila-aikana palvelee kaikkia osapuolia; vankia, vankiloita sekä kansalaisia. Vanki pyritään palauttamaan takaisin tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi, veronmaksajaksi. Jotta näin kävisi, vaaditaan vähintäänkin sitä, ettei vanki enää uusi rikoksiaan ja palaa takaisin lähtöpisteeseen, kaltereiden taakse. Kuitenkin muutoksen toteutuminen vaatii aitoa uskoa muutoksen mahdollisuuteen, niin vangin kuin vankilan työntekijöiden puolelta. Vanki myös harvoin pystyy muutokseen yksin, joten vankilan tehtävänä on tarjota välineet muutosta varten.

S

ari Kaasalainen on ollut Suomenlinnassa vankilapsykologina ja tehnyt töitä hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Suuri osa vangeista haluaa Kaasalaisen mukaan muutosta. Usein muutos ei kuitenkaan tapahdu ensimmäisen vankilajakson aikana, eikä välttämättä toisellakaan kerralla. Kaasalainen muistaa tapauksen, jossa eräälle vangille neljästoista kerta van-


kilassa oli se, jolloin päihteet lopulta jäivät ja muutos todella alkoi. “Jos ongelmaa ei näe, ei sitä voi korjata”, sanoo Kaasalainen, ja tottahan se on. Kaasalaisen mukaan motivaatio muutokseen voi olla häilyvä ja hauras, mutta vähäisestäkin motivaatiosta muutoksen on mahdollista nousta. Ilman motivaatiota tähän ei ole mahdollisuutta. Ja juuri muutos vangeissa halutaan nähdä. Kaasalainen koki tärkeimmäksi tehtäväkseen herättää ajatusta vangissa siitä, että hänellä voi olla muitakin identiteettejä kuin vangin. Monet ovat isiä, äitejä, veljiä, tyttäriä, setiä, ja joku odottaa heitä kotiin. Vangilla voi olla erilaisia taitoja tai halu pyrkiä jotain ammattia kohti, oppia uutta. Kaasalainen pyrkii virittelemään vangin mieleen muitakin maisemia kuin vain “kuvan Alepan kassin kanssa vapautumisesta”. Vapautumisen ei tarvitse olla vain vanhaan paluuta, vaan tulevaisuudelta voi odottaa jotain muutakin.

S

uomessa vankilajärjestelmän tarkoituksena on antaa tuomitulle toinen mahdollisuus. On kuitenkin täysin tuomitun päätettävissä, ottaako hän tilaisuuden vastaan. Yhdysvalloissa tilanne on melko erilainen, sillä koko järjestelmä lähtee rangaistuksen ajatuksesta. Samanlaista mahdollisuutta muutokseen ei oikeastaan anneta. Ensinnäkin tuomiot ovat Yhdysvalloissa täysin eri luokkaa kuin Suomessa, mutta vankeja myös kohdellaan hyvin eri tavalla. Vankilat ovat Yhdysvalloissa raakoja paikkoja, ja vangit kokevat jatkuvasti sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Vankilatappelut ovat arkipäivää. Uhkana eivät ole vain muut vangit, vaan myös vanginvartijat. Yhdysvalloissa vankilakulttuuriin kuuluu rankaiseminen vartijoiden toimesta. Tehtävä ei oikeasti kuulu heille, vaan rangaistuksen päättää tuomari.

Pahoinpitelyä, niin henkistä kuin fyysistä, tapahtuu kuitenkin paljon. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan vuonna 2005 vapautetuista vangeista 29 prosenttia oli uusinut rikoksensa puolen vuoden sisällä. Vuoteen 2010 mennessä rikoksen oli uusinut 77 prosenttia. Koko vankilajärjestelmä on Yhdysvalloissa kostonhimoinen, ja sen voi myös nähdä uusimisprosenteissa. Henkisen väkivallan ja alistamisen seurauksena vankilasta vapaudutaan vihaisena, mikä johtaa helposti rikoksen uusimiseen. Tästä syntyy loppumaton kierre. Valta-asetelma on järkyttävällä tavalla läsnä, ja tilanne vankiloissa on viime vuosina parantunut ainoastaan sen takia, että vankiloihin on saatu tallentavat kamerat ja mikrofonit. Vartijat eivät siis voi tehdä enää ihan mitä haluavat. Suomessa kulttuuri on hyvin erilainen, eikä tällaista valta-aseman väärinkäyttöä ainakaan myönnetä tapahtuvan. Vartijat eivät ole “kusipäitä”, vaikka moni vanki näin sanoo. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, ja vanki vaikuttaa paljon vartijoiden kohteluun omalla käytöksellään. Suomessa vuonna 2014 rikoksen uusineita oli viiden vuoden seuranta-ajan jälkeen 49 prosenttia. Elinoloilla ja vankien eteen tehdyllä työllä on selkeä yhteys siihen, kuinka hyvin vanki pystyy jatkamaan tavallista elämää päästyään pois vankilasta.

V

ankeusprosessi alkaa tutkintavankeudesta, ja sieltä siirrytään suljettuun laitokseen, “kivitaloon”. Kun tuomion suorittaminen aloitetaan, vangille tehdään rangaistusajan suunnitelma, tuttavallisemmin ransu. Suljetusta vankilasta voi päästä avovankilaan, mutta ei ilman suunnitelmaa. Avotaloon pääsemisen edellytyksinä ovat muun muassa työn tekeminen avotalossa, päihteetömyyteen sitoutuminen ja erilai-

Suomen elinkautinen herättää usein huvittunutta tuhahtelua, sillä kymmenen vuotta ei kuulosta elämän mittaiselta ajalta.

25


siin kuntoutusohjelmiin osallistuminen. Avotalosta Ihmiseen pitää tutustua niin, että pystyy näkemään voi hakeutua koevapauteen ja koevapauden jälkeen voi hänen kuntoutumisensa kannalta parhaimmat vaihtopäästä ehdolliseen vankeuteen. ehdot ja auttamaan tavoitteiden toteutumisessa. Yksi Suomen yhdestätoista avovankilasta sijaitsee eppo on vankilassa seitsemättä kertaa, ja tällä Suomenlinnassa. Suomenlinna on “erittäin haluttu hetkellä hän suorittaa tuomiotaan avovankilan lusimispaikka”, mutta helppoa sinne ei ole päästä. Vanpuolella. Ensimmäinen tuomio on tullut yli kymkilassa onkin vain noin sata miestä kerrallaan suorittamassa tuomiota. Avovankiloiden vangit eivät ole menen vuotta sitten, ja päihteiden kanssa on ollut pelkkiä talousrikollisia, vaan tuomittuja on laidasta lai- ongelmia jo alaikäisenä. Vankilassa olonsa aikana hän taan: huumausainerikollisia, väkivaltarikollisia, seksu- on käynyt läpi koko prosessin suljetusta vankilasta aina koevapauteen asti. aalirikollisia, elinkautisvankeja. Vaikka Suomessa vankilan ensisijaisena tehtävänä ei Avovankilaan sijoitetaan yleensä tuomion loppupuolella olevia vankeja, mutta myös vankeja, joiden katso- ole olla rangaistuslaitos, on Seppo kuitenkin sitä mieltä, taan hyötyvän avoimemmista oloista. Esimerkiksi totaa- että varsinkin kivitalossa ajatus rangaistuksesta on hyvin likieltäytyjiä on ollut sijoitettuna Suomenlinnaan. Vangit läsnä. “Pahimmillaan sä oot siellä sellissä yksin omien saavat liikkua Suomenlinnan vankilan alueella vapaasti, ajatusten kanssa. Olin Sörkän vankilassa tulo-osastolla ja päivisin vankeja voi nähdä tekemässä ulkotöitä Suo- neljä kuukautta tekemättä mitään, ja se turhautti. Mutta menlinnassa. Karatakin voi: kukaan ei juokse perään, sellaista se on.” Seppo sai kuitenkin tekemistä kivijos vanki lähtee lautalla Kauppatorille. talo-aikanaan, ja pääsi putsarin homHarva vanki tähän kuitenkaan ryhtyy, Kenenkään ei miin. Kaikki eivät pääse. “Lattioiden sillä karkaamisen seurauksena joutuu siivoaminen antaa virikettä päivään, suoraan takaisin suljettuun vankilaan. Tietyt rajat on asetettu myös Suomen- tarvitse ”parantua”, mutta ei se mihinkään vie.” Avotaloissa rangaistuksen ajatusta ei samalla linnan vangeille, mutta joillekin olot ovat silti liian avoimet. Avovankila ei kunhan kärsii tietyn tavalla huomaa, sillä toimintavelvoitepakote antaa elämälle aivan toisenole paras vaihtoehto kaikille, ja jotkut ajan ja sovittaa laista merkitystä. On pakko tehdä töitä eivät kestä sen houkutuksia. Se antaa tai opiskella, ja on myös pakko miettiä kuitenkin kuntoutumiseen sellaisia rikoksensa. asioita vähän eteenpäin. mahdollisuuksia, joita suljettu vankila Sepolla on siitä erikoinen tilanne, ei voi ikinä tarjota. että tällä hetkellä hänellä on siviilityöuomen vankilajärjestelmän lupa. Hän opettaa graffitien tekemistä perusajatus on se, että vanki on nuorille, vie heitä kuntosalille ja yrittää jossain vaiheessa vapautettava. Oikeudessa mää- ohjata heitä niin, etteivät he tekisi samoja virheitä kuin rätään rangaistuksen kesto, ja kun sen suorittaa, on hän. Kun vankila-aika loppuu, hän aikoo jatkaa tätä rikos sovitettu. Vapaudenriisto on arvioitu riittäväksi työtä ja opiskella itsensä sosiaalialan ammatin. Vaikka rangaistukseksi, joten kuolemanrangaistusta ei käy- kaikille Suomenlinnan vangeille annetaan mahdollisuus tetä eikä rikollisia enää laiteta keskelle toria häpeäpaa- muutokseen, eivät kaikki sitä hyödynnä. Ei Seppokaan luun. Rikoksen saa kuitenkin uusia, ei sitä kukaan estä. hyödyntänyt annettuja mahdollisuuksia kuin vasta seitKenenkään ei tarvitse “parantua”, kunhan kärsii tietyn semännellä kerrallaan vankilassa. Toiset eivät edes hae ajan ja sovittaa rikoksensa. muutosta. Jotkut vangit ovat juurtuneita omaan ajatteSuomessa vangeille halutaan kuitenkin tarjota eväitä lutapaansa eivätkä edes yritä nähdä sen ulkopuolelle. siihen, ettei vankilaan tarvitsisi tulla takaisin. Myös Kaikki eivät välttämättä edes kadu tekojaan. Suomenlinnassa tehty työ fokusoituu eritysohjaaja Elisa Vankeudessa voi nähdä myös hyviä puolia. Seppo Bergmanin mukaan vangin vapautumisen valmisteluun. uskoo, että ilman vankilaa hän ei olisi kouluttautunut Isossa osassa tässä on rangaistusajan suunnitelma ja sen näin pitkälle tai saanut edes lukiota suoritettua. Suomenmukainen toiminta. Suomenlinnassa kartoitetaan suun- linnassa opiskeluun kannustetaan aina, ja monet vangit nitelman tavoitteet, ja haetaan yhdessä mahdollisuuksia suorittavat jopa peruskoulutustaan loppuun vankeuden siihen, että rikoksen uusimisriski saadaan pienennettyä. aikana. Sepon mielestä ihmiset tuomitsevat vangit Kuntoutuksen eteen tehtävät asiat vaihtelevat paljon liian helposti. Ihmetellään sitä, miten mahdollisuuksia rangaistuksen pituudesta riippuen. Vankien eteen tehty pitää aina vain antaa uudelleen ja uudelleen, miksi ei työ onnistuu kuitenkin Bergmanin mielestä parhaiten voi oppia kerrasta. Muutos ei kuitenkaan tapahdu hetsilloin, kun uskalletaan heittäytyä vangin maailmaan. kessä. Muutoksen takana voi olla vuosien kipuilua,

S

S

26


27


yhteyksien katkaisemista lapsuudenystäviin, päihteiden kanssa taistelua. Seppo on aloittanut päihteidenkäytön kymmenvuotiaana, joten päihdekuntoutusprosessi on ollut pitkä. Hän haluaisi tavata sen ihmisen, joka on “laittanut kerralla korkin kiinni”, mutta ei usko sellaista ihmistä todella olevan. Kymmenen vuoden vankilakierteen jälkeen vasta nyt hänestä tuntuu, että hän on viimein saanut yhteiskunnan reunasta kiinni. Hän tuntee vihdoin olevansa tarpeellinen ja kuuluvansa johonkin. Tunteet ovat isoja, sillä vanki ei välttämättä ole koskaan aikaisemmin kokenut niitä. Kerrankin elämässä on jotain, jonka voi myös menettää.

I

hmisen muuttuminen on Elisa Bergmanin mukaan järisyttävän hankala prosessi. Pelkkä raitistuminen ei aina auta niihin tekijöihin, joiden takia vankilaan on jouduttu. Pelkkä mielen sisäinen työ ei riitä, vaan pitää olla konkreettisia asioita ja tekemistä, joihin tarttua. Kuntoutusprosessi eri vaiheineen täytyy käydä kokonaan läpi. Vaikka suljetussa vankilassa tuntuu siltä, että elämä heitetään hukkaan istumalla sellissä, myös siellä tehdään tärkeää työtä kuntoutumisen kannalta. Prosessin mutkia ei voi vetää suoriksi, koska tällöin palataan usein lähtöpisteeseen. Bergmanin mukaan tämä ei kuitenkaan ole automaattisesti huono asia. Hänkin on nähnyt ihmisten vapautuvan ja palaavan uudestaan Suomenlinnan vankilaan. “Vaikka ihminen tulee takaisin, se ei välttämättä ole epäonnistuminen, vaan sen voi nähdä myös mahdollisuutena. Tällä kertaa kyseessä voi olla pienempi rikos, lyhyempi tuomio. Sitten jatketaan siitä, mihin aikaisemmin jäätiin.” Sepon nimi on muutettu.

Sepon mielestä ihmiset tuomitsevat vangit liian helposti. Ihmetellään sitä, miten mahdollisuuksia pitää aina vain antaa uudelleen ja uudelleen, miksi ei voi oppia kerrasta. 28


29


30


KUKA TAHANSA OSAA TWIITTAA Teksti Anna Brchisky Kuva Heidi Puomisto

O

len opintojeni aikana alkanut pohtia viestijän ammatti-identiteettiä muiden ammatti-identiteettien joukossa. Mikä tekee viestinnästä niin erityisen? Mitä me viestijät osaamme kaikkein parhaiten ja miten “sen jutun” voi oppia? Nämä kysymykset ovat nousseet pinnalle erityisesti pääkaupunkiseudun yliopistojen muokatessa rajustikin viestinnän opintoja. Täällä Helsingissä meidät yhdistettiin politiikan tutkimuksen kanssa. Aallossa taasen viestinnän itsenäinen maisteriohjelma sulautettiin yhdeksi alakategoriaksi toiseen maisteriohjelmaan. Viestinnän itsenäistä tutkintoa arvostetaan yhä vähemmän. Päätin kysyä edellä mainittuja ja muita samantyyppisiä kysymyksiä siellä missä kaikki modernit viestijät ovat: Twitterissä. Ilokseni twiittini lähti lentämään ja sainkin paljon vastauksia kysymyksiini; vastauksia sateli viestintätoimistojen toimitusjohtajilta, in-house viestijöiltä, konsulteilta ja sisällöntuottajilta. Viestintätoimistojen vastaajat, Jungnerit ja muut painottivat kaikki sitä, miten viestintätoimistot kaipaavat “moniosaajia”, jotka “ymmärtävät maailmaa”, eivät niinkään puhtaita viestinnän osaajia. Esimerkiksi Ellun Kanat on tunnettu siitä, että he palkkaavat johdonmukaisesti viestintäkonsulteikseen muitakin kuin viestinnän tutkinnon suorittaneita. Ellun Kanojen toimitusjohtaja Taru Tujusen mukaan syy tähän on näkemyksellisyys: “Paras liiketoimintaa vauhdittava viestintä pohjaa aina hyvään näkemykseen siitä, mihin maailma on menossa. Tämä näkemys ei synny, ellemme tuo yhteen eri tavalla ajattelevia ihmisiä, jotka uskaltavat myös konfliktoida toistensa ajatuksia ja rakentaa reippaasti toistensa ideoiden päälle.” Kaikki muut vastaajat edustivat viestijöitä toimistojen ulkopuolelta. Heidän viestinsä oli selvä: viestinnän osaajia ei arvosteta niin kuin pitäisi. Keskusteluissani Patentti- ja rekisterihallinnon viestintä- ja asiakkuusjohtajan, Anna Lauttamus-Kauppilan kanssa kirkastui se, miten tärkeää viestinnän pro-

sessien ja kokonaisuuden merkityksen ymmärtäminen on organisaatioissa. Annan mukaan viestintä ei ole pelkästään tukitoiminto, vaan aktiivinen ja itsenäinen osa jokaista organisaatiota – ja alue, josta moni muukin organisaation toiminto, kuten markkinointi ja myynti, on riippuvainen. Viestinnän alue kattaa kaiken johtajuudesta sisäiseen tiedonkulkuun ja brändiin. Annan mukaan viestinnän ulkoistaminen kokonaan olisi vaikeaa, koska viestijän tulee syvällisesti ymmärtää organisaation liiketoimintaympäristöä ja strategiaa. Yksittäiset ulkoiset viestintäkampanjat jäävät helposti irrallisiksi ja pinnallisiksi. Yhdestä asiasta kaikki vastaajat olivat samaa mieltä: viestinnän merkitys on suuri ja kasvaa edelleen. Kysymys onkin enää vain siitä, mihin suuntaan viestijän ammatti-identiteetti lähtee muokkaantumaan. Monen twiittaajan mielestä viestinnän itsenäinen rooli on myös pohjimmiltaan kaksipiippuinen juttu – viestintä ilman viestittävää asiaa on tyhjää ja turhaa. Tämä ei tietystikään ole kenellekään yllätys tai uutinen. Ongelmana pidettiin pikemminkin sitä, miten asiaosaaminen nostetaan osaavan viestinnän ylitse. Pitää kuitenkin muistaa, että ilman asiantuntevaa viestintää ei mikään nouse merkitykselliseksi. Onnistuneimmat viestintäkampanjat harvoin puhuvat mistään uudesta asiasta, kuten vaikkapa sukupuolineutraalista avioliittolaista, vaan rakentavat sille uuden, vahvan merkityksen. Tätä voi olla vaikea tehdä, jos ymmärrys yhteiskunnasta tai kontekstista ei ole hallussa. Ehkä se voisikin olla meidän viestijöiden vahvuus – viestin kontekstin ja sen merkitysten ymmärtäminen, toisin sanoen ymmärrys siitä, miten tietty asia näyttäytyy yhteiskunnassa juuri nyt, sekä minkälaisia tunteita ja mielipiteitä siihen liitetään. Viestintä ei tapahdu tyhjiössä tai vain kahden kohteen välillä. Kuten Twitterissäkin mainittiin, suurin apu viestintätyössä on yhteiskunnan monipuolisuuden ymmärtäminen ja sen peilaaminen, ei niinkään pelkkä tietotaito yksittäisestä sosiaalisesta mediasta.

31


Teksti Roosa Kontiokari

32


33


34

HENKILÖKOHTAISTA


INFOSOTAA Sosiaalisen median ja internetin piti pelastaa demokratia. Utopioissa jokaisella olisi mahdollisuus osallistua näille uusille julkisille alueille. Internet on kuitenkin muuttumassa dystopiaksi. Digitaalinen julkisuus polarisoituu, eivätkä ihmiset jaa yhteistä käsitystä todellisuudesta. Jakaantumista edistetään tarkoituksella esimerkiksi valtioiden toteuttamien operaatioiden avulla. Teksti Aku Houttu Kuvat Iisa Pappi

35


I

nformaatiovaikuttaminen on valheellisen tiedon levittämistä ja faktojen irrottamista kontekstista, eli tahallista harhaanjohtamista. Sillä halutaan systemaattisesti vaikuttaa yhteiskunnan kykyyn toimia ja tehdä päätöksiä. Tavoitteena voi olla esimerkiksi muokata julkista mielipidettä tai muuttaa yksilön käyttäytymistä. Vaikuttamisella pyritään murtamaan jaettua todellisuutta. Tämä voi näkyä kansan jakautumisena, jolloin ei enää uskota tai luoteta toisiin yhteenkuuluvuuden tunteen kadotessa. Valeuutisia voidaan alkaa tehtailemaan kuplien luomiseksi. Ne eivät usein synnykään sattumalta, vaan taustalla on tarkoituksellista toimintaa, ja sitten kuplat alkavatkin ruokkia itse itseään. Kremliä lähellä oleva venäläisyhtiö Internet Research Agency (IRA) on toiminut Facebookia ja Twitteriä hyväksikäyttäen Yhdysvalloissa, Euroopassa ja venäjänkielisissä maissa tarkoituksenaan vaikuttaa julkiseen mielipiteeseen. Yhtiö on käyttänyt tekaistuja profiileja sekä sivuja, joiden avulla on levitetty valheellisia tarinoita ja propagandaa. IRA oli vuonna 2014 Yhdysvalloissa tehdyn Columbia Chemicals -uutishuijauksen takana. Sosiaalisessa mediassa trollit levittivät tietoa, että lousianalaisessa kemikaalitehtaassa olisi sattunut räjähdys. Paikallisille asukkaille lähetettiin myös uhasta varoittavia tekstiviestejä. Youtubeen ilmestyi videoita, joissa ISIS otti teoista vastuun. Myöhemmin Yhdysvalloissa levisi myös lisää disinformaatiota tekaistuista tapahtumista, kuten ebolan hallitsemattomasta leviämisestä ja poliisiväkivallasta. Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaalien aikaan IRA osti Facebookista mainoksia, joissa esimerkiksi Hillary Clintonia verrattiin saatanaan. IRA myös organisoi Facebookin kautta mielenosoituksia muun muassa Donald Trumpia vastaan. Kyseessä ei ollut siis vain pelkkä Trumpin tukeminen, vaan laajemman hajaannuksen ja vastakkainasettelun lietsominen. Mainoksia kohdennetaan internetissä tehdyn seurannan perusteella. Digitaalinen jalanjälki kertoo ihmisistä enemmän kuin he ehkä itse tietävät itsestään. Yksilöllinen data onkin tehokas ase informaatiovaikuttamisessa, sillä se mahdollistaa personoidun kohdistamisen, mikä tekee siitä vaikuttavampaa. Sosiaaliseen mediaan ihmisten jättämää tietoa onkin käytetty hyväksi vaikutusvaltaa tavoiteltaessa.

M

aaliskuussa The Guardian ja The New York Times paljastivat analytiikkayhtiö Cambridge Analytican keränneen miljoonien käyttäjien tietoja Facebookin avulla. Yhtiö teki yhteistyötä Trumpin vaalikampanjan ja Brexitin kannattajien kanssa. Edistääkseen näiden asiaa Cambridge Analytica loi kerättyjen tietojen pohjalta persoonallisuusmalleja, joiden avulla mainoksia kohdennettiin äänestäjille. Cambridge Analytican toimestaan pidätetty toimitusjohtaja Alexander Nix on väittänyt Donald Trumpin voittaneen presidentinvaalit heidän ansiostaan, mikä selviää uutiskanava Channel4:n julkaisemista salaa kuvatuista videoista. Kuitenkin tarkoituksena on ollut luoda eräänlainen koneisto vaikuttamaan ihmisten käyttäytymiseen kerätyn datan pohjalta, kuten tiedettyjä pelkoja hyödyntämällä. Ei siis mikään ihme, että esimerkiksi äärioikeistolaisesta Breitbart-uutissivustosta tunnettu Steve Bannon oli kiinnostunut Cambridge Analyticasta. Bannon toimi yhtiön hallituksessa, minkä seurauksena yhtiö oli osa Trumpin taustatiimiä. Toinen poliittisen kulttuurin muuttamisesta kiinnostunut henkilö on Robert Mercer, Breitbartia ja Cambridge Analyticaakin rahoittanut miljardööri. Tämä osoittaa, että Venäjän kaltaisten valtioiden lisäksi informaatiovaikuttamista voivat tehdä yksityiset henkilöt. Varsinkin poliitikoille valeuutisten levittäminen voi olla oiva keino hankkia vaikutusvaltaa ja kansansuosioita. Tietoja on kerätty ja niitä on hyödynnetty aiemminkin. Cambridge Analytican emoyhtiö SCL Group on tarjonnut palveluitaan esimerkiksi valtioille ja niiden asevoimille jo yli 20 vuoden ajan. SCL Group on erikoistunut datan keräämiseen ja sen analysoimiseen, minkä pohjalta yhtiö suosittelee toimintastrategioita. Käytetyt keinot ovat olleet samankaltaisia kuin Cambridge Analytican: disinformaatiokampanjoiden luontia ja äänestäjiin vaikuttamista. Toiminta on kuitenkin keskittynyt lähinnä kehittyviin maihin. SCL osallistui esimerkiksi Indonesian hallituksen kanssa väestön harhauttamiseen valtiota vakauttaakseen 1990-luvun lopulla. Suoritettujen kyselytutkimusten avulla yhtiö selvitti väkivaltaisten mielenosoitusten syitä. Tutkimustulosten perusteella SCL organisoi hallituksen kanssa rauhanomaisempia kokoontumisia pitääkseen vihaisten kan-

Paikallisille asukkaille lähetettiin myös uhasta varoittavia tekstiviestejä. 36


37


salaisten huomion muualla. Harhaanjohtaminen ja toimintakyvyn lamaannuttaminen oli myös Venäjän tarkoituksena, kun se hämmensi vihreillä miehillään Krimin niemimaalla.

I

nformaatiovaikuttaminen kuitenkin kiistetään, ja faktojen puuttuessa epävarmuus leviää. Venäjä kiistää toistuvasti siihen kohdistuvat syytökset. Viimeisimpänä Venäjän hallinto on väittänyt, ettei tiedä mitään entisen agentin Sergei Skripalin ja tämän tyttären Yulia Skripalin myrkytyksestä. Seuraavaksi kiistämiseen on liitetty epäilyt syyttäjän motiiveista. Cambridge Analytica on toiminut samoin, kun yhtiön harjoittaman datanhankinnan on väitetty perustuvan väärinkäytöksiin. Tiedotteissaan yhtiö kertoo tehneensä kaiken lakien mukaan. Se myös jakaa materiaalia, joka kyseenalaistaa paljastusten takana olevan Christopher Wylien motiiveja: myös Wylien yritys oli yhteydessä Trumpin kampanjapäällikköön ja kiinnostunut vastaavien palveluiden tarjoamisesta. Molemmissa tapauksissa kiistäminen on toiminut, sillä täyttä varmuutta tapahtumien todellisesta kulusta ei toistaiseksi ole saatu. Osa ihmisistä on epäilevämpiä ja nykyinen personoitu kohdentaminen mahdollistaa disinformaation tehokkaamman vaikutuksen. Disinformaation levittämiseen ei kuitenkaan aina tarvita tarkkaa tietoa kohdeyleisöstä. Jaettuun todellisuuteen kuuluvat käsitykset epämiellyttävistä asioista, jotka saavat aikaan inhoa. Koko väestön jakamaa moraalikäsitystä voidaan käyttää tunteiden herättämisessä. Tätä hyödynsi esimerkiksi viestintäyritys Hill & Knowlton, joka ennen Persianlahden sotaa osallistui keskoskaappitarinan luomiseen. Valheessa irakilaisten sotilaiden kerrottiin kiduttaneen ja tappaneen ihmisiä raa’asti. Tapaus vaikutti olennaisesti Persianlahden sodan oikeutukseen amerikkalaisten silmissä.

T

rollit ja botit ovat keskeisiä taistelijoita nykyajan informaatiosodissa. Ne osallistuvat kuplien luomiseen ja ylläpitämiseen. Esimerkiksi venäläismieliset trollit ja botit ovat vaikuttaneet Facebookin ja Googlen algoritmien toimintaan, ja valeuutiset nousevat googlausten kärkeen. Datajätit eivät kerro algoritmeistaan ulkopuolisille. Niiden vaikutukset demokratialle ovat toissijaisia voittoa tavoiteltaessa. Avoimuus on valttia informaatiovaikuttamiselta puolustautuessa, joten käyttäjien tulisi tietää algoritmien toiminnasta

ymmärtääkseen, millä perustein heille näytetään sisältöä. Myös tieto siitä, mitä kaikkea netissä ihmisistä kerätään ja miten sitä hyödynnetään, on poliittisesti merkittävää. Dataa kun hyödynnetään vaalikampanjoissa ja äänestäjien mielipiteitä kartoittaessa. Venäjä ja muut valtaa tavoittelevat tulevat jatkamaan informaatiovaikuttamista tulevaisuudessa. Sosiaalisen median merkitys kamppailussa on suuri ja kokonaisuus vasta hahmottumassa. Facebookin tai Twitterin alttius polarisoida keskustelua on kuitenkin hyvin nähtävissä. Pitäisikö siis luoda tätä estäviä algoritmeja? Tulisiko sosiaalisen median yhtiöt velvoittaa tarjoamaan monipuolista ja jaettua todellisuutta tukevaa sisältöä? Näin toimivat valtioiden yleisradioyhtiöt tuottaessaan vastapropagandaa disinformaatiota vastaan ja tarjoamalla pluralistista sisältöä.

K

äyttäjistä kerätyn datan keräämiseen ja säilyttämiseen tulisi suhtautua varauksella. Cambridge Analytica -tapauksessa Facebook on osoittanut huolimattomuutta ja piittaamattomuutta. Henkilökohtainen tieto on kuitenkin arvokasta ja monipuolisesti hyödynnettävissä. Mitä esimerkiksi Venäjä kykenisi päättelemään Suomesta ja suomalaisista laajan datan pohjalta? Voisiko se kohdentaa disinformaatiota heikkoihin kohtiin? Sosiaalisen median ollessa pääasiallinen uutislähde yhä useammalle, pätevät samat keinot niin informaatiovaikuttamisen vastustamiseen kuin propagandalta suojautumiseenkin. Medialukutaidon, kriittisyyden ja yleissivistyksen merkitys on kaiken keskiössä, ja niitä on sovellettava nykyajan digitaalisessa ympäristössä. Henkilökohtaista tietoa jaetaan tulevaisuudessakin, mutta tiedostaminen tiedon käyttötavoista suojelee vaikuttamisyrityksiltä. Polarisoitumista voi estää myös itse yrittämällä ymmärtää vastakkaisia mielipiteitä ja tiedostaa laajempia motiiveja kehityksen taustalla. Osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan ja yhteisen ymmärryksen löytämiseen tulee jatkaa. Totuutta on pyrittävä etsimään epävarmuudessa, sillä informaatiovaikuttamisessa on kyse myös vastakkainasettelujen ulkopuolelle jäävien lamaannuttamisesta. Vladimir Putinia parodisoivan Twitter-tilin @DarthPutinKGB sanoin: ”We don’t do propaganda so you believe something. We do it so you believe nothing. And then do nothing.”

Trollit ja botit ovat keskeisiä taistelijoita nykyajan informaatiosodissa. 38


Medialukutaidon, kriittisyyden ja yleissivistyksen merkitys on kaiken keskiössä, ja niitä on sovellettava nykyajan digitaalisessa ympäristössä.

39


40


IKUISET KAKKOSET Vaikka suomalaisten viinaralli on siirtynyt Virosta Latviaan, Viron elintaso on silti samalla tasolla kuin Suomen 1990-luvulla. Miksi samankaltaisista maista toinen menestyy ja toinen ei? Teksti Emma Viitanen Kuvat Jennifer Ahlamaa

2

0. elokuuta 1991 oli merkittävä päivä. Tallinnan keskustaan oli kokoontunut tuhansia ihmisiä, jotka vaativat maalle itsenäisyyttä. Haaveet itsenäistymisestä olivat käynnistyneet jo 1980-luvun lopussa Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatshovin uudistuspolitiikan myötä. Pyrkimykset kestivät yli neljä vuotta ja niitä alettiin kutsua “laulavaksi vallankumoukseksi”: nimi juontaa suurista laulujuhlista, jotka saivat neuvostovastaisen sisällön. Myöhään illalla Viron presidentti julisti maan itsenäiseksi. Neuvostoliitto tunnusti kaikkien Baltian maiden itsenäisyyden 6. syyskuuta 1991. 27 vuotta myöhemmin Viro on kuronut rakoa Suomeen ja Ruotsiin: maassa on länsimaisia mukavuuksia, toimiva terveydenhuolto, maksuton koulutus sekä valtavaa digiosaamista - kolmesta esimerkistä Viro on se, joka houkuttelee yrityksiä maahan e-kansalaisuudella. Perheet tekevät lomamatkoja kaukomaille ja Viro on myös itse suosittu matkakohde. Neuvostoliiton ajat tuntuvat kaukaisilta moderneissa kauppakeskuksissa ja trendikkäissä ravintoloissa. Viro itsenäistyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1918, ja kuluvan vuoden aikana on juhlittu maan satavuotista historiaa. Läheisten itsenäistymisvuosien lisäksi Virolla ja Suomella on paljon muutakin yhteistä aina kielestä kulttuuriin ja historiaan. Maan juhlaviikoilla Helsingin Sanomissa nostettiin esiin Viron pankin analyytikko Kaspar Oja, jonka mukaan maan elintaso on tällä hetkellä lähes yhtä hyvä kuin Suomessa 1990-luvun puolivälissä. Ero tuntuu suurelta, ovathan maiden lähtökohdat samankaltaiset. Miksi samankaltaisista maista toinen menestyy ja toinen ei?

H

elsingin yliopiston historian tutkija Maiju Wuokko toteaa, etteivät Ruotsin, Suomen ja Viron erilaiset polut ole kovinkaan yllättävät. “Historian tutkijan näkökulmasta sanoisin, että Suomi, Ruotsi ja Viro ovat hyvin erilaisia. Sinänsä ei ole kovin kummallista, että niiden kehityslinjat poikkeavat toisistaan.” Ajatellaan vaikkapa Ruotsia. Maa oli satoja vuosia sitten eurooppalainen suurvalta, jolla oli vahva taloudellinen asema. Wuokko huomauttaa, että maan menneisyydestä suurvaltana ponnistaakin ehkä vaurautta, joka näkyy jossain määrin vielä nykypäivänä. Muuallakin kuin kuninkaanlinnassa tai vanhan kaupungin kaduilla. Siinä missä Ruotsi on menestynyt maailmanpolitiikassa, Suomea ja Viroa yhdistää pitkä historia suurvaltojen alla. Molemmat maat ovat kuuluneet Ruotsin ja Venäjän alaisuuteen, minkä lisäksi Viro on ollut tanskalaisten ja saksalaisten valloittajien hallinnassa. Maat itsenäistyivät peräkkäisinä vuosina, Suomi vuonna 1917 ja Viro vuonna 1918. Viro päätyi kuitenkin osaksi Neuvostoliittoa toisen maailmansodan jälkeen. Itsenäisenä valtiona Suomella on siis Viroa huomattavasti pidempi historia. Ehtiihän siinä rakentaa talouskasvua ja elintasoa toisen ohi. “Muut maat ovat hallinneet Viroa enemmän historian saatossa, ja erityisesti Saksan ja Venäjän välissä oleminen 1800- ja 1900-luvuilla on vaikuttanut Viron kehitykseen. Lisäksi Viro päätyi osaksi Neuvostoliittoa usean kymmenen vuoden ajaksi ja itsenäistyi vasta 1990-luvun alussa. Tällaiset asiat vaikuttavat eri tavoilla ja johtavat erilaisiin kehityspiirteisiin.”

41


Wuokko kuitenkin huomauttaa, että vaikka Suomi sai nauttia itsenäisyydestä, ei aika ollut Suomellekaan täysin tyyni. Suomen historiaan mahtuu useita eri kausia, muun muassa sisällissota, toinen maailmansota sekä kylmän sodan aika idän ja lännen välissä. Vasta EU-Suomen aikana on täysin rinnoin avauduttu kohti länttä. Ja ylipäätään koko maailmaa.

H

istorian vaikutus näkyy siis pitkälle, muutoinkin kuin julkisessa keskustelussa ja asenneilmapiirissä. Esimerkiksi sisällissodan vaikutus kansakunnan mielialaan on nykyhetkessä helpompi havaita kuin sen vaikutus elintason kehitykseen. Vaikeat ajat kohtelevat ihmisiä eri tavoin ja luovat elintasoeroja, jotka voivat heijastua elämään vielä pitkään. Wuokko toteaa, että vieraan vallan alaisuudessa oleminen liittyy mahdollisesti siihen, että maahan kohdistuu sijaintinsa puolesta kiinnostusta eri puolilta. Pieni maa päätyy helposti pelinappulaksi. Levottomat ja epävakaat ajat heijastuvat puolestaan talouskasvuun. Nämä vaikutukset voivat olla hyvinkin pitkäkestoisia. “Esimerkiksi sodat ja sisällissodat saattavat tehdä ison loven valtion kassaan ja ylipäätään koko talouskehitykseen; sen lisäksi, että ne hidastavat kehitystä, saattavat ne katkoa kauppasuhteita muualle maailmaan.”

K

un puhutaan maan sijainnin vaikutuksesta sen menestykseen, mieleen nousevat usein ilmastolliset erot. Ilmastoa pohtiessa eritoten maan lämpötila on ollut vertailun kohteena: kehittyneet maat tuntuvat sijaitsevan pohjoisella pallonpuoliskolla. Väittipä Montesquieukin aikoinaan selityksen löytyvän siitä, että trooppisten maisten asukkaiden ovat laiskempia. Myös maiden luonnonvarojen on katsottu vaikuttavan maiden kehitykseen. Ilmastolla ei voida kuitenkaan selittää eroja esimerkiksi Etelä- ja Pohjois-Korean, Itä- ja Länsi-Saksan tai Suomen, Ruotsin ja Viron välillä. Myös kulttuurit ovat samankaltaisia. Kysymys maiden eroavaisuuksista on vaikea, mutta vastauksia voi yrittää etsiä juurikin politiikan, talouden ja erilaisten konfliktien takaa. Liittyväthän nekin maantieteeseen. “Jos sodassa menetetään valtava osa väestöstä, se voi vaikuttaa maan elintasoon. Levottomat ajat luovat ylisukupolvisia vaikutuksia terveydentilaan, sillä niihin liittyy paljon puutetta ja pulaa. Jo sillä tasolla, ettei ruokaa ole tarpeeksi.”

W

uokko korostaa, että maiden nousu liittyy pitkälti juuri hyvinvointivaltion kehitykseen. Suomessa kehityksessä oli nähtävissä tiettyjä piirteitä jo sotien välisellä ajalla, mutta toden teolla se alkoi toisen maailmansodan jälkeen. Talouskasvu oli maassa kovaa, ja pohjoismaisten esimerkkien avulla hyvinvointipalveluja alettiin laajentaa aina 1990-luvun

42

lamaan asti. Panostukset väen hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttavat voimakkaasti maan tulevaisuuteen – näin on käynyt myös Suomen tapauksessa. Esimerkiksi lapsikuolleisuus on Virossa Suomeen verrattuna lähes kaksinkertainen. “Panostaminen esimerkiksi terveydenhuoltoon ei ollut varmaan missään Neuvostoliiton alueella ykkösprioriteetti. Varat keskitettiin raskaaseen teollisuuteen ja sotilaalliseen sektoriin. Itsenäistymisen jälkeen ei taas haluttu kehittää hyvinvointimallia pohjoismaiseen tapaan.” Kun Viro itsenäistyi uudestaan vuonna 1991, Suomeen osui lama. Suomessa havahduttiin hyvinvointivaltion raskauteen ja kalleuteen. “Tietenkään uusissa, vasta itsenäistyneissä valtioissa ei ajateltu, että ‘Hei, rakennetaan meillekin tuollainen laaja järjestelmä.’ Tavoitteet asetettiin alusta alkaen alemmas.”

A

lusta alkaen alemmas. Wuokko huomauttaa, että vertailtaessa maita keskenään on syytä muistaa niiden erilaiset lähtötasot. Suomen talous lähti johdonmukaisesti liikkeelle 1800-luvun puolivälistä, mutta Ruotsilla oli tässä vaiheessa jo useampi vuosikymmen etumatkaa. Näin Suomen talous on tullut aina asteen perässä. Virolla on tällä hetkellä sama tilanne. Maan talous oli Neuvostoaikojen jälkeen raunioina, ja uusi suunta asetettiin päinvastaiseksi: haluttiin yhteistyötä lännen kanssa ja vapaa markkinatalous. Muutokset vievät kuitenkin aikaa. On syytä muistaa, ettei ohitus ole mahdoton ajatus. Mikäli valtio haluaa panostaa elintasoon, tärkeintä on koulutus. “Koulutus mahdollistaa sen, että kertyy inhimillistä pääomaa, joka taas mahdollistaa innovoimisen. Kehittää uutta, omaksua muualta hyväksi havaittuja asioita ja ehkä jalostaa niitä edelleen. Toki muutkin instituutiot ovat tärkeitä, esimerkiksi vakaa poliittinen järjestelmä ja toimiva oikeusjärjestelmä.” Pisa-vertailussa Suomi ja Viro ovat menneet jo Ruotsin ohi. Maat ovat edelläkävijöitä teknologiassa, eritoten Viro. Mahdollisuuksia elintasoa kohottaviin innovaatioihin siis löytyy. Onko mahdollista, että joku päivä Viro nousee kahden maan varjosta vähintään samalle tasolle? Wuokon mukaan ajatus ei ole ollenkaan mahdoton. Ja matkustetaanhan halvan viinan perässä jo nyt Viron sijasta Latviaan. Ehkä sekin on jo jokin merkki talouskasvusta ja elintason noususta.


Pieni maa päätyy helposti pelinappulaksi. Levottomat ja epävakaat ajat heijastavat puolestaan talouskasvuun.

43


Menimme The MAN -miestenmessuille, ja ainut epäselväksi jäänyt kysymys oli, miksi ihmiset olivat siellä. Teksti Vilma Ikola ja Heidi Puomisto Kuvat Heidi Puomisto

MIKA, kalastusopas

Tuli kutsu. Oli tullut peruutuksia #metoo-kampanjan myötä. Jotkut olivat käsittäneet, että porukka hyökkää tällaisia miestenmessuja vastaan. Mielestäni se on vähän surullinen keissi, jos tosissaan käytetään hyvää asiaa keppihevosena tällaiseen. Ei tällaisten messujen pitäisi vahingoittaa kenenkään hipiää.

REIDAR, personal brainer

Järjestäjältä tuli syksyllä viesti, että hän järjestää ensimmäistä kertaa miestenmessut. Se oli minusta hyvä idea, sillä kaikenlaisia muita messuja on olemassa, mutta miehille ei ole omia.

ÜMIT

Tulin ihan mielenkiinnosta. Halusin nähdä, että miten tämä on järkätty, keitä täällä on ja millaisia juttuja, eli millaista tämä sisältö on oikeasti. Personal brainer -luento ainakin oli mielenkiintoinen.

JANNE

Piti tulla katsomaan, kun on tällainen miehille suunnattu messu. Nimi on vähän mielenkiintoinen, siitä en ole ihan samaa mieltä. Ehkä tämä pitäisi nimetä vähän eri tavalla, mutta hauska nähdä että tällaista yritystä kuitenkin on, että halutaan saada nähtävästi geneerisesti miehiä kiinnostavia aiheita.

44

MIKA

Gallup


45


Saatanan saappaat Kuvittele mielessäsi ylisuuret, mökin kalareissuilla käytettävät, vanhat haisevat nahkasaappaat. Sen jälkeen kuvittele mielessäsi ajatus näiden seksikkyyden perikuvien yhdistymisestä valtaan. Absurdia. Mutta silti täyttä realismia. Miksi? Teksti Akseli Rouvari Kuva Helmi Partanen

P

ower is a trick, a shadow on the wall, and even a very small man can cast a very large shadow”, todetaan fantasiamaailman valtapeleihin keskittyvässä tv-sarjassa Game of Thronesissa. Mielenkiintoinen kielikuva resonoi tarkemmin pohdittaessa erittäin osuvasti reaalimaailman ja sen poliittisen kentän kanssa. Tietyt poliittiset voimahahmot onnistuvat luomaan itselleen suuria varjoja. Ei tarvitse miettiä Urho Kekkosta tai Sauli Niinistöä kauemmas. “Poliittiset saappaat”, joita nämä konservatiivisen äijäkulttuurin ilmentymät kantavat mukanaan, ovat kansan ja median silmissä valtavat. Ja näiden aurinkokuninkaina itseään pitävien hahmojen päissä varmasti vielä sitäkin suuremmat. Populismin, arvokonservatismin ja öyhötyksen kukoistaessa Suomen poliittisella kentällä etsivät kansalaiset jälleen messiasta

46

joukostaan johtamaan sen syviä, ”jalomielisiä” rivejä nykypäivän saatanoita, kuten homoja, feminismiä ja ihmisoikeuksia vastaan. Mikä meitä näissä voimahahmoissa niin kiihottaa? Miksi ylipäätään tarvitsemme vahvoja, konservatiivisissa arvoissa kylpeviä perinteisiä äijäjohtajia täyttämään edellisten jättämiä ”poliittisia saappaita”? Jos lähtee pohtimaan asiaa saappaiden poliittisen metaforan kautta, joutuu toteamaan sen tuottavan lähes yhtä vastenmielisiä mielleyhtymiä kuin Antti Rinteen pekonipasta, taidonnäyte mäntsäläläisen gourmet-kulttuurin huipulta. Nimenomaan saappaat ovat olleet Suomen poliittisessa kulttuurissa hallinneen äijäkulttuurin ilmentymä. Ne ovat historiallisesti olleet maskuliinisen voiman symboli: iso mies yhdistyy isoihin kenkiin, ja fyysinen voimahan on tietenkin valtaa ja


johtajuutta parhaimmillaan! Voi hyvä luoja… Jotain kertoo se, miten usein Matti Vanhaseen liittyvässä uutisoinnissa huomioidaan nimenomaan hänen fyysinen kokonsa merkittävänä vahvuutena, vaikka kaverin karisma on muuten verrattavissa kolmanteen kertaan lämmitettyyn paahtoleipään. Poliitikot ja mediakenttä ylläpitävät retoriikallaan tämän trendin jatkuvuutta. Esimerkiksi puolueen puheenjohtajan vaihtuessa korostetaan usein sitä, miten suuret saappaat uudella on täytettävänään edellisen jäljiltä. Tämä uutisointi oli keskiössä esimerkiksi viime kesäisen Vihreiden puoluekokouksen jälkeen Ville Niinistön vaihtuessa Touko Aaltoon. Tämä ”pieni lingvistinen detalji”, joka liittyy saappaiden täyttämiseen retoriikkana, saattaa tuntua merkityksettömältä. Todellisuudessa tämänkaltaiset hallitsevat, fyysiseen kokoon ja voimaan liittyvät metaforat kuitenkin ylläpitävät vallitsevaa tilannetta ja edustavat jatkuvuutta. Eli niin kauan kuin on täytettävä saappaita, johdettava äksyllä maskuliinisella auktoriteetilla ja syötävä sydänkohtauksia aiheuttavaa pekonipastaa ollakseen statuksensa arvoinen johtaja, ovat muutoksen mahdollisuudet heikot. Saapasmetafora on vain yksi esimerkki näitä vallitsevia valtarakenteita ylläpitävistä voimista. Esimerkiksi keskusta on jo vuosikymmeniä etsinyt uutta messiasta Kekkosen valtaistuimelle. Yllättyykö kukaan siitä, että kaikki spekuloidut kandidaatit Paavo Väyrysestä Esko Ahoon ja Juha Sipilään ovat olleet nimenomaan näitä perinteisen, arvokonservatiivisen äijäkulttuurin edustajia? Poliittisia saappaita pyritään täyttämään mahdollisimman paljon edellisiä hallitsijoita muistuttavilla hahmoilla. Tämä johtaa väistämättä tilanteeseen, jossa poliittisen historian miesvaltaisuudesta johtuen lähinnä miehet nähdään tulevaisuudessakin ainoina sopivina vaihtoehtoina. Äijät on hallinnu ennenkin, ja siksi äijien on hallittava myös jatkossa, räh räh. Yhtä loogista kuin ajatus krapulan estämisestä tequilaa kittaamalla tai aivovaurion ehkäisemisestä kuuntelemalla Petri Nygårdin tuotantoa. Kaikesta huumoriarvosta huolimatta emme tarvitse politiikkaan enää yhtään lisää näitä itseään jumalan valitsemina kekkosina pitäviä Väyrysiä.

O

nneksemme tulevaisuus näyttää tuovan muutosta tähän vallinneeseen kulttuuriin. Vaikka Donald Trumpin valinta ja monet muut kansainvälisen ja kansallisen politiikan trendit taistelevatkin näiden perinteisten, konservatiivisten äijäarvojen puolesta, tuntuvat ne pikemminkin joutsenlaululta ennen uutta aikaa. Saappaiden täyttämisen kaltaiset maskuliiniset metaforat menettävätkin merkitystään oleellisesti, kun johtajuus politiikassa ja taloudessa yhdistyy kategorisesti vähemmän miehiin. Metafora himmenee, kun naiset aletaan nähdä luonnollisena asiana näissä rooleissa yksittäisten poikkeuksien sijaan. Saappaat retoriikkana näyttävät olevan kuoleva luonnonvarana, ja hyvä niin. Poliittisten johtajien etsiminen täyttämään edellisten saappaita estää muutoksen mahdollisuudet. Kun uusiksi johtajiksi haetaan vain edellisten kaltaisia hahmoja, haikaillaan menneeseen aikaan ja ollaan jo valmiiksi askeleen perässä – muutos kun on välttämätöntä, mikäli mielii säilyä relevanttina. Surullisena esimerkkinä tästä menneen haikailusta mainittakoon SDP:n politiikka, joka on Mäntsälän pekonipastakeisarin Antti Rinteen aikana taantunut monilta osin kivikaudelle AY-kähmintöineen ja synnytystalkoineen.

V

aikka historian sanotaankin toistavan itseään, ihmiskunta voi oppia vain virheistään. Saappaiden täyttämisen metaforan maskuliininen historiallinen merkitys on kiistaton. Juuri siksi onkin niin tärkeää kiinnittää huomiota näihin ilmiöihin ja oppia niistä – saappaat kun toimivat saatanallisena metaforana myös kaikelle sille taantumuksellisuudelle, jota meidän on syytä halveksua ja inhota politiikassa. Eräät viisaat miehet ovat sanoneet, ettei tunteen vastakohta ole järki, vaan tunteettomuus. Ja juuri siksi meidän onkin niin tärkeää tuntea. Juttua varten on haastateltu poliittisen historian professori Pauli Kettusta.

47


YKA Groteski 2018 outlines.pdf

C

M

Y

CM

MY

CY

CMY

K

48

1

23.4.2018

16.20


50


51


PALJASTUI SE, MIKÄ EI LIENNYT KENELLEKÄÄN SUURI YLLÄTYS: MYÖS YLIOPISTOMAAILMASSA VALTAA KÄYTETÄÄN VÄÄRIN, JA SUKUPUOLELLA ON SIINÄ ROOLINSA. 52

GROTESKI 2/2018 VARJO  
GROTESKI 2/2018 VARJO  
Advertisement