teksti: kuva:
Ella Kokkonen Anna Enbuske
FIKTIO
Ennen Selän kireät lihakset ovat jumiutuneet. Ne ovat niin jumissa, että hän tuntee niiden kovettuneen, kuin kovettaneen hänet itsensäkin mukansa. Kevät on ollut kaunis, hänen varjonsa on hiipinyt kauemmaksi, hiipunut jälki muuttuu harmaaksi vasten kirkasta valoa, jota kevät syöttää huoneen sisälle hennosti huuruisen lasin läpi. Lasin toisella puolella on joskus ollut hämähäkkejä, sisällekin ne ovat ajoittain yrittäneet, vaikka niillä ei ole hänen huoneeseensa mitään asiaa. Hänen minuutensa on katoamassa, se on tippunut takin revenneestä taskusta, ja vaikka hän kuinka haluaa uskoa sen saman löytyvän, ei mennyttä saa, eikä pidäkään saada takaisin. Pirstaloitunutta käsitystä itsestään hän koettaa saada kokoon olematta liian varma siitä, mihin palaset kuuluvat. Jokainen kohta tuntuu väärältä, uudenlaiselta, utuisalta. Kuviteltu, irrallinen minuus tulee täyttämään hetkeksi tilan, mutta tyhjyyden lopulta ottaa pois vain uusi aika, josta tietoa on vielä vähän. Hän tietää, että vielä jonain aamuna herätessään, hän solmii kenkiensä nauhat ja lähtee kävelemään sateeseen. Silloin sade pesee hänen ihostaan vanhat värit, puhdistaen se tuo varmuutta, vaimeasti palauttaa hengityksen sen normaaliin rytmiin. Takaisin tulee olo siitä että on jotain, kuuluu jonnekin, johonkin, ei ole irrallaan ympäröivästä, vaikka jonkin aikaa oikeasti on. Ikkunasta tulee sisälle huoneeseen kylmää ilmaa, sellaista kylmää, joka nostaa ihokarvat taisteluvalmiuteen. Vaikka housuista olisi enemmän apua, ei hän pue niitä. Jalat hytisevät, polvia kolottaa. Hänen alati juoksevat ajatuksensa pitävät hänet kiireen keskellä, ajavat ahtaalle. Kevät on kadottanut palaset, joista hän on koostunut, ne ovat sulaneet viimeisten lumikinosten mukana, valuneet kadun viemäriin tai innokkaiden koirien suuhun, kun ne ovat janoisina ahmaisseet kielellään vettä asvaltin pinnalta. Iltaisin hän kietoo itsensä peittoon ja hukuttautuu siihen, ikinä siinä onnistumatta, onneksi. Läsnä ovat vain kehon käänteet ja hikinen lämpö, häntä ei nukuta, ei ole nukuttanut pitkään aikaan. Hän etsii samaa tunnetta olemisesta, vaikka ei kyllästyneenä enää löydä siitä etsimäänsä. Hän polttaa ihoaan kylmyyttä vastaan taistellen, odottaa kesää, syksyä ja talvea tietäen, että loput ovat kaikista vaikeimpia.
47