Issuu on Google+

1


GROTESKI 2/2007 Päätoimittajat: Jussi Palmén, Henna Raatikainen ja Petra Vallila Taittajat: Jussi Palmén, Henna Raatikainen ja Petra Vallila Avustava taittaja: Tuomas Kärkkäinen Toimittajat: Tinppa Harjuniemi, Eeva-Mari Karjalainen, Suvi Lavikainen, Aura Lindeberg, Kirsi Luomanpää, Aurora Rämö, Minna Saarinen, Emma Taulo, Jane Toikka, Pekka Torvinen, Hannamari Uotila ja Tuuli Virta Kuvaajat: Timo Harjuniemi, Tuomas Kärkkäinen, Jussi Palmén, Henna Raatikainen ja Perse Vallila Kuvitus: Tuomas Kärkkäinen ja Maria Karuvuori Kansi: Henna Raatikainen, Mikko Raatikainen ja Petra Vallila Julkaisija: Media ry. ISSN: 0782-0909 Painos: 300 kpl Painopaikka: Edita toukokuu 2007 www.valt.helsinki.fi/blogs/groteski groteski@mediary.fi

2


3. pääkirjoitus, 4. sirpaleet, 6. slummiromantiikkaa, 8. outo mutta ei ainoa, 10. milloin tuutte Kuopioon? 14. pyhä syömishäiriö, 16. futisväki barrikadeilla, 18. löydä sisäinen valosi, 21. sarjakuva, 22. elämän keskiarvo, 26. siisti sotku, 30. hip hopin pääministeri, 32. se on moro! 33. g-piste 3


J

u

t

t

u

Tämä on kirjoitettu, koska meillä on huono omatunto. Koska halusimme ilmaiseksi

asuntolaivamuseoon

pressikorttimme.

Museon

Amsterdamissa.

omistaja

vaati

nähdä

Apuna museota

meillä

oli

koskevan

jutun.

Henna Raatikainen, Minna Saarinen, Emma Taulo, Tuuli Virta

G

l

Gurgaon,

o Intia.

keerattu nen

b

a

Ostoskeskuksen

brittiläisen

kärrykioski.

a Pizza

Hutin

mehufirman

Kioskin

ämyri

l

i

eteen

on

appelsiinin

a parkmuotoi-

pauhaa

Abbaa.

Panhuilulla.

i

n

e

Petra Vallila

M

e

d

i

o

i

t

u

m

n

Olen viime kesästä lähtien taistellut medioitumista vastaan sitä tähän mennessä koskaan täysin sisäistäen. Olen kirjaimellisesti liannut käteni – kenties olen liannut ne myös kuvaannollisesti, mutta siitä en kerro sen enempää – yrittäessäni päästä kosketuksiin todellisuuden kanssa. Innoitukseni sain joka tapauksessa jostain kirjasta, ei se kuitenkaan Saramagoa ollut, liekö kirja sittenkin ehkä Yrjänää. Paradoksi kuitenkin ja siinäpä hermeneutikoilla tekemistä, vai ketä ovatkaan nämä modernin maailman sankarit.

Paradoksaalista taistelua tai ei, rannan hiekka on käsien läpi virratessaan kuin aikaa vailla tiimalasia ja sitä on niin valtavasti, ettei ihminen usko sen koskaan loppuvan. Karkeampi lajike samaa ainetta tuokin jo mieleen jotain muuta ja märkä nurmi paljaiden jalkojen alla puolestaan on kuin todiste kyvystä syntyä uudelleen. Onneksemme

Tällä lä

lieneekin

tarinalla kaikki

Pekka Torvinen

4

on

keksitty

ei

käsite

ole

sanottu

jo

antropomorfismi,

joka

kunnollista

loppua

joskus

aiemmin

asettaa

eikä ja

kaiken

sellaista kerrotaan

juuri

kerrotun

ehkä uudelleen

kyseenalaiseksi.

tarvitakaan,

sil-

vastaisuudessakin.


SIRPALEET

5


SLUMMIROMANTIIKKAA

Teksti ja kuva Petra Vallila

6


Aurinko laskee mustana kulkevaan jokeen Shadipot Depotissa. Polttavan päivän lepyttyä kärpästen surina hiljenee pimeään ja moottoritien jyly kantautuu sillan alle vaimeampana, vaimeampana. Kynttilät ohjaavat askelia, on varottava kaikkea ja kaikkia. Shadripot Depotia ei tunneta prameista ostoskaduista eikä jylhästä arkkitehtuurista. Delhin halki virtaavan Yamuna-joen varteen kasvanut slummi on ylpeä taiteilijoistaan. Joka toinen vastaantulija on taiteilija, matkaajalle vakuutetaan. Slummin taiteilijat vaalivat eritoten nukketeatteritaitojaan sekä taikuutta. Käännä selkäsi, ja joku kääntää silmäsi. Slummin haju jää ihoon ja ajatuksiin, lasten kädet ovat värjääntyneet oransseiksi ja keltaisiksi ja oransseina ja keltaisina ne kurottavat kulkijaa kohden. Sano päivää! Ota kuva! Lasten kanssa et saa jäädä leikkimään, lapsia ei tule rohkaista. Aikuisten silmiin ei tule katsoa ilman kameraa, kuvat on otettava varoen ja salaa ja kiirehdittävä eteenpäin.

vät sataman tuntumaan asumaan ja odottamaan. Museon katolta näet slummin! Näköala on hieno ja slummi on ihan oikea, todellinen! Poliisi on tuotu tänne sinua turvaamaan, täällä on vaarallista. Slummissa kasvaa tyytymättömyyttä, nuoret miehet kaikkialla maailmassa tahtovat kapinaa, kuten tiedetään. Ei tarvitse pelätä, on oltava varovainen ja kuljettava katse tiukasti eteenpäin. Älä pysähdy, älä sano kenellekään mitään, älä kysy äläkä vastaa. Opaskirja kertoo kyllä, oppaasi näyttää ja oma kuljettajasi vie pois ennen pimeää. Palaa aamulla, näet kauppiaat ja kantajat ja voit istua auringonnousua katolla slummin yllä. Voit kertoa käyneesi ja kokeneesi. Aistineesi! Voit sanoa tietäväsi, miltä tämä kaikki tuntuu. Ymmärrät. Osaat puhua asioista oikeammin ja löydät suunnan, johon osoittaa syyttäen.

Täällä ei ole sinulle sijaa. Kynttilöiden kajo savuverhossa peltilevyjen yllä erottuu vastarannalle saakka. La Bocan satamakaupunginosa Buenos Airesissa hehkuu ja soi. Aamusta iltaan ihmiset tapailevat tulta askelillaan, odottavat sinua hymy huulillaan ja kertovat laivanmaalajista, jotka jäi-

7


OUTO MUTTA EI AINOA Silloin tällöin epäilen omaa mielenterveyttäni. Tällä kertaa se tapahtui televisiota katsellessa, kun Greyn anatomian jaksossa monet hullunkuriset pakkomielteet ja taikauskot tulivat ilmi. Yleensä niin itsevarma tohtori Burke ei voinut operoida ilman värikkäitä suojahattujaan ja Addison ei uskaltautunut leikkaussaliin ilman onnenkahvia. Kyllä nauratti. Tapaukset muistuttivat nimittäin vahvasti omaa elämääni. Ihmishenget eivät ole kontollani enkä pidä värikkäistä hatuista, mutta juoksen kylläkin portaita ylös metroasemilla vain parillisen määrän kerrallaan. Ja syön karkkeja kolmella jaollisen määrän. Tarkistan aina muutaman kerran, että jääkaappi on varmasti kiinni ja kelaan DVD:itä vain suurimmalla nopeudella.

Harmittomia tabuja, vakavia sairauksia Pakkomielteistä tai oudoista tottumuksista puhutaan harvoin kahvipöydässä. Ehkä toiveena on säilyttää jonkinlaiset kunnioituksen rippeet sukulaisten tai työkavereiden keskuudessa. Arvostuksen kun voi unohtaa, jos kertoo pelkäävänsä naapurin tädin kuolevan, jollei vedä vessanpönttöä kahta kertaa peräkkäin. Kun pakkomielteet joskus tulevat puheeksi, useimmilta löytyvät kuitenkin omat outoutensa. Yksi tuttuni ei voi lopettaa pallon heittelyä ennen kuin tietty määrä on onnistunut peräkkäin. Toiselle kelpaa purkki vain kaupan hyllyn takarivistä. Onneksi siis muutkin ovat vähän outoja. Jotkut pakkomielteet ovat järkeviäkin. On fiksua tarkistaa, että ovi on varmasti lukossa tai lompakko taskussa. Tosin joku rationalisti voi kyseenalaistaa tarpeen palata kotiin katsomaan, että uuni on varmasti kylmänä. Se ei ollut päällä silloinkaan, kun sen ennen lähtöä tarkisti.

8

Milloin harmittomat outoudet ja tavat sitten muuttuvat sairaudeksi? ”Ehkäpä silloin, kun ne alkavat hallita elämää, häiritä itseä ja läheisiä”, pohtii psykologi Kristiina Jussila. Mikä yhdelle on normaalia, voi toiselle olla elämää rajoittavaa. Jussila kertoo, että vakavat pakkomielteet liittyvät usein riippuvuuksiin ja pelkoihin. ”Esimerkiksi bakteerikammoiset saattavat pestä koko päivän käsiään pöpöjen pelossa.” Muuten ahdistus ei lopu. Häiritsevät pakkomielteet eivät olekaan leikin asia. Onneksi kykenen syömään karkkejani hätätapauksessa myös yksitellen. Enkä jääkaappini tämän hetkisen sisällön perusteella ole kovin bakteerikammoinenkaan.

Kuolenko jos lopetan? Olen usein miettinyt, miksi toistan pakkomielteitäni. En pidä itseäni kovin taikauskoisena. En usko, että sukuni lakoaa, jos syön karkkeja neljä kolmen sijasta. Monista outouksistani onkin tullut tapoja ja rituaaleja, joita teen edes asiaa sen suuremmin miettimättä. Jos jääkaapin ovi on tarkistettu, tiedän sen olevan kiinni eikä siitä tarvitse huolehtia. Ehkä tämä on pienen ihmisen yritys hallita suurta ja kaoottista maailmaa. Eipä tosin kovin onnistunut sellainen. Siinä sairaalasarjaa katsoessani tajusin kuitenkin viimeistään tapojeni naurettavuuden ja olin valmis luopumaan niistä, melkein kaikista. Nyt saisi ovi olla auki vaikka koko yön ja DVD:t kelautua hitaasti eteenpäin. Ihan sama. Onneton loppu kuitenkin järkytti vakaata päätöstäni. Pakkomielteinen potilas ei

voinut mennä leikkaukseen ennen kuin oli toistanut erään lorun kymmeniä kertoja. Nukutuspiikki kuitenkin lopetti lausumisen paljon ennen. Huonosti kävi. Potilas kuoli. Ehkäpä miesparka olisi vielä fiktiivisessä maailmassa elossa, jos olisi toistanut rituaalinsa. Toisaalta ehkä paras tapa säilyttää järjen rippeet on välttää draamasarjojen elämänohjeita. Otan riskin ja kipuan metroaseman portaat tänään yksi kerrallaan. Tai ehkä vasta huomenna. Teksti Hannamari Uotila, kuva Jussi Palmén


“En usko, että sukuni lakoaa, jos syön karkkeja neljä kolmen sijasta.”

9


10


MILLON TUUTTE KUOPIOON?

Teksti Aura Lindeberg Kuvat Tuomas Kärkkäinen

Missä olette tavanneet? Mistä sanoitukset tulevat? Mikä on lempiruokasi? Entä horoskooppimerkki? Indican laulajalauluntekijä Jonsu ja basisti Heini ovat vastanneet kymmeniä kertoja tällaisiin kysymyksiin. Kyllästyykö haastattelujen kestoaiheisiin vai löytyykö aina uutta sanottavaa?

11


Kymmeniä haastatteluja Indican kolmas levy, Kadonnut Puutarha, ilmestyi maaliskuussa. Levyn julkistaminen työllistää bändin hetkellisesti kokopäiväisesti. – Eniten haastatteluja joutuu tekemään kuukautta ennen ja jälkeen levyn julkistamista. Eniten julkisuudessa on Jonsu, mutta muutkin osallistuvat haastatteluihin aina kun ehtivät, Heini kertoo. Jokaisen levyn yhteydessä bändi on antanut kymmeniä haastatteluja eri medioihin. Heini ja Jonsu erottavat eri haastattelutyypit toisistaan. –Oma kiinnostus haastatteluun riippuu myös juttutyypistä. On ihan eri asia vastata mitä kuuluu -tyyppisiin kysymyksiin kuin tehdä pitempää henkilöhaastattelua. Sellaisiin haluaa keskittyä ja oikeasti pohtia vastauksiaan. Niin Gloria, Villivarsa kuin Itä-Uusimaakin ovat haastatelleet Indicaa. Heini kertoo olleensa Lemmikkilehdessä esittelemässä koiraansa, ja Jonsu on kertonut kau-

12

huelokuvasuosikeistaan Suosikissa. Seiskaan ja muihin kohulehtiin Indicaa on pyydetty “yllättävän vähän”. Eikö todellakaan ole ollut juttuja, joissa yksi siideri terassilla on lehden sivuilla muuttunut känneiksi Espan puistossa? Heini ei muista yhtään tapausta. – Joissain jutuissa jotain yksityiskohtaa on liioteltu, mutta ylipäätään kaikki ovat säästyneet ikävältä julkisuudelta. Onko vastaan tullut kysymystä, johon ei vain enää jaksaisi vastata? – Omaa musiikkia on ärsyttävää analysoida, vaikka sitä pyydetään aina, Jonsu sanoo. – Aina ollaan kiinnostuneista siitä, mistä sanoitukset tulee, ja sitten täytyy sanoa, että no siitä, miten itse näkee maailman ja ylipäätään elämästä, vaikka mieli tekisi sanoa, että kaikki tarvittava löytyy levyltä, kuuntele sitä. Indica ei kerää arkistoa bändistä kirjoitetuista jutuista. Jos haastatteluja sattuu silmiin, ne kyllä luetaan, mutta lähes aina niis-

tä löytyy jotain korjattavaa. Jonsu muistaa tapauksen, jossa haastattelu ilmestyi lehdessä otsikolla “Pidän itseäni satuolentona”. – Mitään tuollaista en ollut haastattelussa sanonut! Toimittaja oli ilmeisesti halunnut keksiä jutulleen vetävän otsikon. Muu bändi kutsui Jonsua Satuolennoksi kuukausia jutun ilmestymisen jälkeen. Ei alastonkuville Indican julkisuuskuva on säilynyt puhtoisena. Haastatteluissa bändin jäsenet kertovat lempielokuvistaan, luontosuhteestaan ja lapsuusmuistoistaan. Osasyy lienee nuori fanipohja, mutta Indican jäsenet ovat myös vetäneet tiukat rajat julkisuudelle. – Yksityiselämästä ei puhuta. Se on varmaan vähentänyt haastattelupyyntöjä. kun me sanotaan aina, että ei kiitos, en vastaa uteluihin poikaystävistä, koska se ei kuulu meidän musiikkiin, Jonsu linjaa. – Henkilökohtaisin kysymys, johon en ole haastattelussa vastannut koski neitsyyden menettämistä. Jos olisi joskus lähtenyt


Lauraa on pyydetty eroottisiin kuviin soittamaan rumpuja alasti.

sille linjalle, että kertoo itsestään yksityishenkilönä jotain, niin olisi paljon vaikeampaa kieltäytyä haastatteluista nyt. Toimittajat sanoisivat kuitenkin, että olet sä ennenkin kertonut, kerro nytkin. Omituisia juttupyyntöjä tulee silti. Esimerkiksi rumpali Lauraa on pyydetty eroottisiin kuviin soittamaan rumpuja alasti. Haastattelupyynnöt kulkevat kuitenkin managerin kautta, joten yhtyeen jäsenet eivät edes tiedä, mihin kaikkeen heitä on pyydetty. Vaikka julkisuusarvo olisi hyvä, musiikkiin liittymättömät TV-ohjelmat jäävät Indicalta tekemättä. Kukaan bändin jäsenistä ei haluaisi yhtään enempää julkisuutta. – Julkkis on ihan vihonviimeinen ammatti, Heini toteaa. – Kun kuulee jotain tutkimustuloksia, joiden mukaan nuoret haluaisivat oikeasti julkkiksiksi, niin ihmettelee, että miksi ihmeessä. Ei voi tietää, mistä on kyse jollei sitä ole itse kokenut. On aika kuluttavaa olla aina kiva kaikille, vaikka haastattelussa

kysyttäisiin horoskooppimerkkiä ja tekisi mieli sanoa että sen nyt olisi voinut tarkistaa niistä kaikista aikaisemmistakin haastatteluista. Koska Indican jäsenet ovat kaikki nuoria naisia, voisi olettaa, että tyttöbändin leima seuraisi yhtyettä edelleen kolmannen levyn juuri ilmestyttyä. Heiniä ja Jonsua mahdollinen tyttöbändiys ei huolestuta. Keikat soitetaan niin hyvin kuin voidaan huolimatta mahdollisista arvostelijoista. – Vaikka voihan hyvin olla, että Apulannan Tonia ei esiteltäisi Emma-gaalassa kuten Jonsua, että tässä on Toni Wirtanen, joka säveltää ja sanoittaa itse biisinsä, Heini sanoo. Tervetuloa omiin hautajaisiisi Indican fanit ovat pääosin rauhallista väkeä. Tietty ydinjoukko kiertää keikalta toiselle ja tulee kadulla tervehtimään. Kaikki jäsenet ovat tosin saaneet myös ehdotuksia naimakaupoista, ja sormuksiakin on lähetelty postitse. Julkisuuden tuomat harmit ovat kuitenkin pysyneet pieninä.

Yksityiselämän häirintää vähentää se, että yhtyeen jäsenet ovat pitäneet sukunimensä poissa julkisuudesta. Myös puhelinnumerot ovat salaisia. – Kerran tosin mun numero lipsahti hetkeksi julkiseksi liittymänvaihdon yhteydessä, ja heti tuli tekstiviestillä kutsu omiin hautajaisiini. Se oli pelottavaa, Heini kertoo. Jonsu tuntee myös vastuuta julkisessa roolissaan. – On hämmentävää saada ihmisiltä tosi henkilökohtaisia kirjeitä, joissa kerrotaan yksityisistä ja vaikeistakin asioista. Mähän olen kuitenkin ihan ventovieras niille ihmisille, ja silti uskalletaan kirjoittaa. – Mutta toisaalta meidän nettisivujen vieraskirjaan tulee koko ajan faneilta kysymyksiä, tyyliin “milloin tuutte keikalle Kuopioon?” ja jos niihin ei heti vastaa, niin sitten tulee kommentteja, että olettepa te ylimielisiä, kun ette edes vastaa. Ja taaskaan ei voi sanoa, että katsoisitte vaan sieltä keikkakalenterista!

13


PYHÄ SYÖMISHÄIRIÖ Teksti Suvi Lavikainen, kuva G-kollektiivi

Syömishäiriötä sairastavan ja hänen toimintatapojensa ymmärtäminen voi olla ulkopuoliselle mahdotonta. Miten elämä pyörii pitkälti ruoan ympärillä? Miksi syömättä jättäminen usein vain tuntuu niin paljon paremmalta kuin syöminen? Näitä kysymyksiä voidaan avata ja tehdä ymmärrettävämmäksi esimerkiksi uskonnon metaforan kautta. Mitä sanottavaa tästä on asiaan perehtyneellä tutkijalla? Entä miten vastaa syömishäiriötä sairastanut? Tutkija Tiina Valkendorff Yhteiskuntapolitiikan laitokselta on tarttunut aiheeseen (Sosiologia 1/2007). Hänen analyysissaan syömishäiriölle on ominaista pyrkimys laihuuteen, pois lihavuudesta. Vastakkainasettelu hyvän ja huonon välillä voidaan nähdä ruumiillisuuden pyhänä ja profaanina. Siltä kannalta ”syömishäiriötä voi tulkita uskonnonkaltaiseksi elämäntavaksi ja merkitystodellisuudeksi.” Tutkija teki havaintonsa verkkokeskustelujen pohjalta. Nykypäivän laihuusihanne on tehnyt lihavuudesta kielteisen ilmiön. Ruumis on kuin temppeli, jota pitäisi jatkuvasti olla muokkaamassa ja kaunistamassa. Neuvoja ja vinkkejä sataa joka taholta – johan sen valtakunnallisen sanomalehden läskikapinakin näyttää. Valkendorffin mukaan syömishäiriöisen todellisuudessa lihavuuskielteisyys on erityisen voimakasta. Ylipaino on epäpyhää ja syömisen koetaan johtavan tähän epäpuhtaaseen tilaan. Sirulla, 20, on toisenlainen katsantokanta käsiteltävään sairauteen. Hänen syömishäiriökierteensä alkoi yläasteella bulimialla. Ilmenemismuoto ja vaikeusaste on vaihdellut vuosien saatossa. Nykyään Siru on enemmän tai vähemmän toipunut. ”Olen hyväksynyt sen, että joudun aina miettimään syömisiäni enemmän kuin muut. Ongelmat syömisen kanssa ovat osa minua.” Sirulle syömishäiriön tarkastelu uskontotieteiden termein kuulostaa järkevältä. Pyhä ja profaani avautuvat heti ja selittävät omaa toimintaa. ”Niinhän

14

se on. On hyviä juttuja ja huonoja juttuja, hyviä ruokia ja huonoja ruokia. Välillä tosin kaikki ruoat ovat pannassa, silloin kun ajattelu on tosi mustavalkoista”, Siru kuvailee.

Syntinen ruoka Myös Valkendorff huomasi tutkimuksissaan, että suhtautuminen syömiseen vaihtelee niin henkilöstä henkilöön kuin päivästä toiseen. ”Vääränlainen tai väärään aikaan nautittu ruoka saattaa syöjän epäpuhtauteen, minkä vuoksi kuuluu tuntea katumusta.” Kuten kunnon synti, ruoka on sekä pelon että nautinnon lähde. ”Kielletty hedelmä houkuttaa. Siksi ruokakaupoissa on kiva pyöriä, mutta vain yksin Toisen seurassa riski ostaa jotakin kasvaa, sillä tyhjin käsin poistuminen voisi näyttää oudolta”, Siru kertoo. Synnin tekemisen välttelemistä voi auttaa halujen kohdistaminen kohteeseen muuta kautta. Esimerkiksi ravitsemustietouden kerääminen, muille kokkaus ja ruoasta puhuminen ovat keinoja tähän. Välillä kuitenkin täytyy langeta. Valkendorffin mukaan syömishäiriötä sairastavalle epäpuhdas syöminen ja sitä seuraava puhdistava paastoaminen ovat ristiriitaisia, mutta toisiaan täydentäviä elementtejä. Siru on huomannut saman. ”Joskus on mässäiltävä, että pääsee sitten kunnolla puhdistautumaan. Ähky on kamala olotila, mutta siitä on vain yksi suunta eli ylöspäin. Se lohduttaa.” Paaston ja oikeanlaisen ruoan lisäksi on olemassa muita apu- ja puhdistautumiskeinoja. ”Liikunta ja lääkkeet. Yhden vinkin sain jopa minua hoitaneelta lääkäriltä, joka halusi varmistaa, että ’ethän sinä vain ole tehnyt näin?’”, Siru toteaa. Vinkin hän jättää paljastamatta, ettei ”kukaan muu pääse käyttämään sitä kimmokkeena.”Toisaalta normaalisti epäterveellisiksi luokiteltujen ainesten käyttö saattaa olla syömishäiriöiselle sallittua, jos ne auttavat pitämään nälän kurissa, kuten Valkendorffkin on huomannut. Näihin kuuluvat muun muassa kahvi ja sokerittomat limut. ”Anorektikon oppikirjan ensimmäinen sääntö voisikin olla, että älä juo mitään missä on kaloreita. Alkoholi on poikkeus”, Siru toteaa vinosti hymyillen.

Läski, pakeneminen ja pelastus Pyhyyden ja profaaniuden lisäksi Valkendorff onkin tarkastellut syömishäiriötä toisen uskontokäsityksen avulla, orientaatiojärjestelmän ja perimmäisen huolenaiheen kautta. ”Syömishäiriöitä sairastavalle lihavuus on elämän perimmäinen huolenaihe, mistä johtuen hän orientoituu jatkuvasti kohti laihuutta, joka määrittyy pelastuksen kaltaiseksi”, Valkendorff selittää. ”Tärkeintä ei ole niinkään tietynlaisen ruumiin tavoittaminen vaan laihduttamisprosessi itsessään.” Valkendorffin mukaan syömishäiriön pyhyys onkin usein saavuttamatonta, sillä sairastuneen tavoitteet ja täydellisyyskriteerit muuttuvat. Pyhää merkitsevä päämäärä pakenee yhä kauemmaksi. Esimerkiksi anorektiselle syömishäiriöiselle ideaalipaino siirtyy aina laihtumisen myötä alemmaksi. Näin syömishäiriö ja siihen liittyvät rituaalit pysyvät ”elämäntehtävänä.” Siru vahvistaa. ”Toisaalta olisi outoa jos olisi siinä tilassa, että se on kaikki mitä haluaa. Ei olisi mitään mihin pyrkiä.” ”Läski voi siis olla elämän pieni ongelma, jota tarvitaan suuren ongelman unohtamiseksi”, Valkendorff siteeraa sosiologi Zygmunt Baumania. Siru on asiasta samaa mieltä. ”Kun kaikki muu elämässä on kaoottista, on ihanaa tuntea hallitsevansa edes yhtä asiaa eli omaa kroppaansa – jos siis tavoitteissaan onnistuu.” Siru kertoo itse prosessin, jatkuvan syömisen tarkkailun ja liikunnan, olevan oiva keino unohtaa muut murheet. ”Kun ajatukset pyörivät vain siinä yhdessä missiossa.”

Kiteytettynä ja kärjistettynä syömishäiriötä sairastavalle elämä on siis jatkuvaa pyhyyden tavoittelua, syntiin lankeamista ja tekojensa sovittelua. Kyllä tämä alkaa maallistuneimmasta luterilaisestakin kuulostaa tutulta.


15


FUTISVÄKI BARRIKADEILLA Teksti Timo Harjuniemi, kuva Henna Raatikainen

Eletään vuoden 2005 kesäkuuta. Sadoista ihmisistä koostuva vellova massa liikkuu pitkin Töölön katuja Helsingissä. Liikkeelle lähdetään Olympiastadionin edestä, Paavo Nurmen patsaan tietämiltä. Sen jälkeen riehakas rykmentti ylittää Helsinginkadun autoilijoiden äimistellessä, käy Finlandia-talon takana ja suuntaa sieltä Urheilukadulle. Joku agitoi marssijoita edestä käsin yllyttäen heitä mukaan huutoihin ja lauluihin. ”Missä

on

tulos!

”Hämä-hämä-läinen tuli

sade

rankka,

Muurinen kiipes Hämäläisen

ulos!” langalle, vei....”

Valkeakoskella syntynyt, 53-vuotias Antti Muurinen valmensi Suomen miesten jalkapallomaajoukkuetta vuodet 2000–2005. Pekka Hämäläinen on yhä edelleen Suomen Palloliitto Ry:n puheenjohtaja. Kadulle jalkautuneet kansalaiset olivat puolestaan jalkapallokannattajia, jotka vaativat Antti Muurisen eroamista tehtäväs-

tään. Harvinaislaatuista mielenosoituksessa oli paitsi sen aihe myös se tapa, jolla aatteen polttamat futisentusiastit saatettiin yhteen. Mielenosoitus Antti Muurista vastaan onkin jalkapalloaiheisen keskustelupalstan Futisforumin suurin voimainnäyttö. Kipupiste oli saavutettu jo kuukausia aiemmin. Karsinnat Saksan vuoden 2006 MM-kisoihin olivat sujuneet kehnonlaisesti – arvokisapaikka oli jälleen kerran jäämässä päiväuneksi. Tutut selitykset suomalaisen pelaajamateriaalin riittämättömyydesta ja vasta nupullaan olevasta futiskulttuurista eivät kuitenkaan tyydyttäneet kaikkia. Futisforumilla alettiin järjestäytyä yhteisen mission taakse: Taantumuksellisen Muurisen on lähdettävä! Edistyksellinen jalkapallorintama näyttää voimansa ennen Suomen ja Hollannin välistä karsintaottelua 8. kesäkuuta 2005. Mielenilmausta ryhdyttiin puuhaamaan hyvässä talkoohengessä. Muutamat aktiivikirjoittajat ottivat harteilleen vastuun toimin-

nan koordinoinninsta, mutta muutoin puuhattiin kimpassa. Alkiot lehdistötiedotteista kiersivät palstalla keräämässä kritiikkiä ja parannushdotuksia, joku muistutti asianmukaisten viranomaissuhteiden hoitamisesta, ja kolmas painotti kuinka tärkeää on, että touhu ei ylly humalaiseksi öykkäröinniksi. Ilmassa oli uudisraivaajahenkeä. Internet tuoksui hetken vallankumoukselta. Aktiivisuus poiki jymymenestyksen. Viesti oli kiirinyt, ja mielenosoitukseen saapui muutamia satoja valveutuneita. Joukoissa oli todellakin voimaa. Mieltään ilmaisseet futisfanit pidättyivät pelätystä öykkäröinnistä, ja ennalta valitut tiedotusvastaavat kertoivat paikalle saapuneille toimittajille puntaroidun viestinsä jalkapallomaajoukkeen valmennustilan senhetkisestä jamasta. Ja kuinkas sitten kävikään. Suomi hävisi Hollannille rumin 0-4-lukemin, ja Antti Muurinen vapautettiin pian tappion jälkeen tehtävästään. Suomi ei selvinnyt Saksan MM-kisoihin.

”Missä on tulos! Muurinen ulos!” ”Missä on tulos! Muurinen ulos!” ”Hämä-hämä-läinen kiipes langalle, tuli sade rankka, Hämäläisen vei....”

16


Unelmana toisenlainen huominen Futisforum tuntuu ensi silmäyksellä tyypilliseltä lajiharrastajien palstalta. Jalkapallospekulointien ohella sielläkin poristaan aktiivisesti päivänpolttavista kysymyksistä. Ja aivan kuten harrastajien keskustelupalstoja yleensä, myös Futisforumia leimaa vahva tunne yhteisöllisyydestä. FF:llä ollaan forumisteja. Merkille pantavaa Futisforumilla on se omistautuneisuus, joka palstan henkeä leimaa. Asennoituminen jalkapalloon on

usein silmiinpistävän fanaattista – enemmän tai vähemmän leikkisässä mielessä. Eräänlaiset ideologiset puitteet palstalle loi vuonna 2001 nimimerkki ttr seikkaperäisellä manifestillaan ”Suomesta jalkapalloyhteiskunta”. Hieman yli 70 000-merkkisessä järkäleessä pohdiskelun hahmotellaan utooppisen yhteiskuntajärjestyksen – jalkapallolle omistautuneen Suomen – rakenne häkellyttävän yksityiskohtaisesti, koulutuksen järjestämistä sekä taiteen ja kulttuurin asemaa myöten.

Vuonna 1996 ensimuotonsa saanut Futisforum on yhteiskuntafilosofisen pohdiskelun lisäksi piristänyt suomalaista ruohonjuuritason jalkapalloelämää. Palstan 42 000 rekisteröityneen käyttäjän (tosin useammalla nimimerkillä kirjoittavien “multinikkeilijöiden” osuutta voi vain arvailla) joukosta löytyykin kannattaja joka ikiselle suomalaiselle jalkapallojoukkueelle. Tiedonvälittäjänä sekä otteluraporttien ja joukkueiden kuulumisten tarjoajana Futisforum on ylittämätön media. Forumistien asiantunteva analyysi kattaa niin SMtasolla kuin nelosdivarissakin pelaavat seurat. Yksi aikakausi on kuitenkin tulossa päätökseensä. Erinäisten ylläpito-ongelmien vuoksi valta-osa vanhan palsta käyttäjistä on viimeisen vuoden aikana siirtynyt Futisforum 2:n käyttäjiksi. Hajautuminen on merkinnyt paitsi futiskulttuurin uudenlaista versoamista kakkosfoorumille myös vanhan Futisforumin vähittäistä näiventymistä. Futisforumin verrattoman rikas spämmäyskulttuuri on henkitoreissaan, eikä asemasodaksi betonisoitunut poliittinen välienselvittely enää raivoa entisellään. Kenties kesäkuiset tapahtumat kaksi vuotta sitten jäävät Futisforumin joutsenlauluksi.

17


18


LÖYDÄ SISÄINEN VALOSI Teksti Kirsi Luomanpää, Jane Toikka. Kuvitus Maria Karuvuori

Alkuun pieni varoitus. Mikäli City-lehti on sinulle kauhistus, ja yökerhoreportaasit niskakarvat nostattavaa roskaa, voi olla parempi, että hyppäät seuraavalle sivulle suosiolla. Mutta jos olet ennakkoluuloton, innokas yökiipijä tai muuten vain haluat olla todistamassa Groteskin tason notkahdusta, suosittelemme lukemisen jatkamista. Luvassa on taattua trash-journalismia parhaaseen juorulehtityyliin. Kaksi Groteski-neitsyttä toimittajanalkua heitti glitteriä päälleen ja aivonsa narikkaan. Tämä on kertomus kimaltelevasta jet set-illasta Helsingin hienoimmassa yökerhossa, LUXissa.

Ennen kuin aloitamme, haluamme kuitenkin korostaa, että tämä ei ole tavanomainen toimituksen kustantama ryyppyreissu. Päämääränämme ei ole haastatella julkkuja tai vähemmän julkkuja tukevassa Ghiprakassa, vaan opiskelijan edut ja intressit mielessämme halusimme tehdä tutkivan reportaasin siitä, kuinka köyhän ja tuntemattoman on mahdollista sulautua Helsingin kerman joukkoon. Kuinka VIP-piireihin pääsee? Ketä täytyy tuntea ja mitä tehdä? Kuten jokainen itseään kunnioittava journalisti, mekin päätämme luottaa asiantuntijan apuun ja hankimme iltaamme varten oppaan, jonka kokemus ei rajoitu SK-kortin hallussapitoon. ” Jos mä oisin joku julkkis, niin mä oisin varmaan Marika Fingeroos, kun mä niin ku oikeesti ymmärrän sitä tosi hyvin”, oppaamme selittää tavatessamme jet set iltamme aattona. Nyökyttelemme tietysti kommentille ymmärtäväisinä, ja pöyhimme viimeisen kerran Elnettin muotoilemia hiuksiamme ennen sukellusta yöelämän kehtoon. We are so worth it! Astumme punaiselle matolle itsevarmoina, ja kävelemme suoraan sisään portsarin toivottaessa kohteliaasti hyvää iltaa. Matka jatkuu hissillä ylimpään kerrokseen Helsingin kattojen ylle, kunnes ovet vihdoin aukeavat ja astumme sisään mustaa marmoria peilaavaan maailmaan. Jokainen tietää, että casual fridayta ei näillä leveysasteilla tunneta. Narikoiden luona seisovan vaalean tytön puoliksi avoselkäinen luomus näyttääkin tutulta lehtien sivuilta. Olemme saapuneet Luxiin! Ensimmäinen kohteemme sisällä on luonnol-

lisesti baaritiski, jossa oppaamme ottaa saman tien tilanteen haltuunsa ja tilaa kolme lasia skumppaa. Toinen toimittajistamme on tietysti tilanteen tasalla, ja ojentaa Visa Electroninsa baarityöntekijälle. Yksi kaikkien ja kaikki yhden piikkiin! Ja tiedoksi, jos skumppaa ei jaksa kiskoa alas koko iltaa, voi itseään pahasti mokaamatta tilata myös karpalovodkan tai gintonicin. Yksi baarimikko tosin mainitsee iltojen suosituimmaksi drinkiksi valkovenäläisen. Asiaa pohdittuamme tulemme siihen tulokseen, että raukka parka on luultavasti vasta aloittanut Luxissa, eikä ole vielä sisäistänyt skeneä. Päätämme suurpiirteisesti antaa lipsahduksen anteeksi. Lavalla keikaroiva live-esiintyjä ei sytytä meitä, joten ohitamme tyynesti köydellä eristetyt loosit kimaltelevine shamppanjalaseineen ja suuntaamme askeleemme kohti Luxin todellista pyhäkköä. Oppaamme hallussa olevan taikasanan avulla pääsemme ohi mustapukuisen ovimiehen ja avaamme oven sohvien reunustamaan vip-tilaan. Huomaamme kuitenkin pian olevamme yksin liisoina ihmemaassa, sillä oppaamme on huomaamatta livahtanut takaisin rahvaan joukkoon. Päättelemme, että myös tässä maailmassa tiivis verkostoituminen tuottaa omat ongelmansa. Emme kuitenkaan lannistu vaan marssimme suoraan baaritiskille. Ylimielisen oloisilta baarimikoilta ei kuitenkaan heru vip-kohtelua, eivätkä yhdeksän euron hintaiset drinkit saa meitä lopulta tuntemaan itseämme jasper pääkkösiksi. Ilmeisesti ne auttavat kuitenkin sulautumaan joukkoon, sillä tumma mies tarjoaa meille istumapaikkaa. Mies osoittautuu puheliaak-

si vantaalaiseksi, jonka lausumat elämänfilosofiat herättävät kaiken glitterinkin alla esiin pienen opiskelijan sisällämme. ” Mä pyrin opiskelemaan vaan niin ku todistaakseni, etten oo fiksu. Mitä niin ku älykkyydellä oikeesti voi saavuttaa?” Pieni opiskelija sisällämme hyppii tasajalkaa mutta yhtäkkiä kirkas oivallus valtaa mielemme ja saavutamme valaistumisen. Besserwissereiden aika on ohi, täällä hallitsevat marikat ja ollit! (Uusi porvarihallitus varokoon!) Rauhallisin mielin palaamme takaisin lavan tuntumaan, missä live-bändi kokoaa tavaroitaan ja juhlijat valmistautuvat valtaamaan tanssilattian. Pian viimeisten vuosikymmenien poptähdet yhdistävät rahvaan ja pukukansan, ja Kaivopuisto ja Malmi pyörähtelevät toistensa syleilyssä. Sosiaalisella statuksella ei ole enää merkitystä, kun yksinäiset kaupunkilaiset etsivät kumppania yön tuntien lähestyessä uhkaavasti loppuaan. Journalistin ohjeet mielessämme pysymme uskollisina ammattikuntamme etiikalle, ja suuntaamme kiltisti matkamme kohti bussipysäkkiä. Siirtymä kaupungin hienoimman yökerhon vip-puolelta Itä-Helsingin yöbussiin sujuu yllättävän mutkattomasti.

19


Muutamia tarkennuksia ja epäsuoraa tuotemainontaa: ¤ Jutun alussa mainittu avoselkäinen luomus löytyy H&M:n kevään postimyyntikuvastosta hintaan 14,90. ¤ Skumppa tarkoittaa kuohuviiniä, eikä sitä näin ollen tule sekoittaa Champagnen maakunnassa tuotettavaan shamppanjaan. Dom Perignonia ei ole tässä jutussa mainittu. ¤ Lux oppaallamme ei ole virallista pätevyyttä tehtävään, eikä yhteystietoja välitetä eteenpäin. ¤ Vip -tilaan pääsee verkostoitumalla, mutta toimittajat eivät täysin onnistuneet selvittämään keihin. Varmin tapa on pitää yhteyttä kaikkiin, myös niihin viisi vuotta sitten tutuiksi tulleisiin McDonald’sin ex-työkavereihin (unohda kuitenkin vuoropäällikkö). ¤ Viittaus Elnett-hiuskiinteeseen ja L`oreal konserniin on artikkelissa neutraali ja toimittajat pitäisivät Penelopen mielummin Almodovarin elokuvissa. ¤ Tulevaisuuden varalta toimittajat vetoavat Mediaan jutun hankintakustannusten peittämiseksi ja toivovat ymmärrystä vuokranantajiltaan. Viva la vapaa journalismi ja etiikka!

Mitä vittua mä täällä teen? Jussi Palmén

Minäkin eksyin Luxiin; älkää kysykö miksi. Jotenkin olin kuitenkin päätynyt seisomaan punaiselle matolle pakkassäässä. Jäpitin tietysti rahvaiden joukossa, ja katsoin, miten vip-jono kasvoi hetki hetkeltä suuremmaksi. Parasta antia oli seurata, miten jotkut tytöt saapuivat isin BMW:n kyydissä ravintolan oven eteen ja painelivat suoraan sisälle. Elin heidän kautta omaa unelmaani. Hassua Luxissa on se, että se sijaitsee ostoskeskuksessa ja sinne mennään hissillä; todellista luksusta. Meininki oli kansainvälistä ainakin siinä mieless, että

20

tilatessaniulkomaalaiseltabaarimikoltaenglanniksi kokiksen, eteeni työnnettiin vesilasi. Luxin glamour ei ollut kuitenkaan todellista, sillä paikka näytti lähinnä siistiltä Onnelalta. Lattiat eivät olleet tahmaisia ja vessassa saattoi marmorin päällä seisoessaan kusta suoraan suihkulähteeseen. Muuten Luxin tanssilattiaa reunustavat tytöt ja pojat näyttivät samalla tavalla hämmentyneiltä kuin muissakin Sedun basaareissa. Luxissa kaikki tuntuivat etsivän bling blingin ydintä, sitä kuitenkaan löytämättä. Parin oluen jälkeen olin valmis alistumaan järjestelmään, sillä väkinäisen boheemin eli-

tismini läpi näin, että muutkin olivat yhtä pihalla kuin minä. Kun ymmärsin, etten ole ainoa, joka miettii mitä vittua minä täällä teen, olin valmis syleilemään Luxia uutena kaltaisteni kohtaamispaikkani. Kotiin lähtiessän hyvästelin poken kuin vanhan saunakaverin.


SARJIS

21


ELÄMÄN K

SYNNYIT MIE TIAISTA 51 %

22


KESKIARVO

EHEKSI (0-4 -VUO % ON MIEHIÄ.) Teksti Aurora Rämö, kuvitus G-kollektiivi

23


ELÄMÄN KESKIARVO Välillä tunsit olevasi sähäkkä ja mielenkiintoinen, suorastaan henkiinherännyt antiikin Kreikan jumalpatsas. Suurimman osan ajasta olit kuitenkin järjissäsi tuijottaessasi peilistä yhdeksääkymmentä elokiloa, jotka vuosikymmenet olivat vyötäröllesi syytäneet. Aika ajoin vaivuit epätoivoon miettiessäsi, miltä näytät naisten silmissä. Lapsuusvuotesi olivat kutakuinkin onnelliset. Vanhempasi ansaitsivat tarpeeksi rahaa pukeakseen sinut talvisin haalariin ja toppasaappaisiin (vain 9,3 % lapsista saa elatustukea kunnalta). Ala-asteen neljännellä luokalla joku kansankiihottaja luokan takarivistä lakkasi pitämästä talvisaappaistasi ja töni sinua keinujen läheisyydessä. Varhaispuberteetin puskiessa finnejä naamaasi kokeilit tupakanpolttoa; yritit yskiä äänettömästi. Kalja maistui pahalta alusta alkaen, mutta huomasit ajan myötä maltaan maun olevan tottumuskysymys. Aikuisiällä mietit, että säästyit kuitenkin vereviltä traumoilta kouluyhteisössä. Läpäisit peruskoulun tavoiteajassa, alaasteen tappelupukari ulostautui vasta vuoden jälkeesi. Tunsit orastavaa vahingoniloa pidellessäsi käsissäsi ruusua ja keskiarvoltaan seitsemän hujakoilla kieppuvaa todistustasi juhlasalin lavalla.

24

Olit perimmäisten kysymysten äärellä pohtiessasi seuraavaa opinahjoasi: vähitellen alkanut viiksienkasvu ei aivan riittänyt uskottavaan ammattikoulu-uraan ja vanhempasikin painostivat lukioon (peruskoulun suorittaneista 53,3 % menee lukioon). Päädyit seuraavana syksynä seisomaan avuttomana lähilukion itsepalveluruokalan jonoon ja mätit valtion tarjoamat pyttipannut suoraan tarjottimelle. Pidit lukiota kuitenkin henkisesti siedettävämpänä paikkana kuin yläastetta (vain 2 % lukiolaisista keskeyttää kokonaan). Ensimmäinen tyttöystäväsi ei ollut kummoinen ilmestys, mutta hänen kanssaan koit suudelman riemun ja rikkauden. Kuljitte käsi kädessä ja opettelitte ymmärtämään toisianne. Elokuvateatterissa tekemällä fritsun.

ilmaisit

intohimoasi

Seksi tuli kuvioihin armeijaiässä (60 % lukion tokaluokkalaisista pojista ei ole ollut yhdynnässä). Ensimmäinen kerta oli sotkuinen ja paniikinomainen, etkä vieläkään usko, että onnistuit rentouttamaan partnerisi lantiopohjanlihaksia. Vaikka olit vuosikausia harrastanut ajankuluksi itsetyydytystä, totesit

kädet täristen, että tositilannetta helpottavaa kondominkäyttöä on mahdotonta harjoitella (64 % käyttää kondomia pääsääntöisenä ehkäisymenetelmänä). Valitsit armeijan päätähuimaavan lukuisista muista vaihtoehdoista, koska joku oli sanonut, että armeija tekee pojista miehiä ja että sivarit on homoja (puolustusvoimat kouluttaa vuosittain 27 000 varusmiestä). Halusit myös saada keskustelunaiheita poikien saunailtoihin, etkä olisi jaksanut käännellä mummoja kolmeatoista kuukautta. Sinulta puuttui myös aatteen paloa ja systeeminvastaista vakaumusta totaalikieltäytymiseen. Tutustuminen tupakavereihisi antoi sinulle käsityksen yhteiskunnan monimuotoisuudesta ja opit petaamaan sänkysi. Viikonloppulomilla tetsasit himaan. Sinua ei valittu aliupseerikouluun, koska et ollut tarpeeksi särmä jätkä. Valtion palveluksesta vapautuminen jätti sinut tyhjän päälle (57,9 % ei jatka opiskelua lukion jälkeen). Et oikein tiennyt, mihin valmennuskurssien oli tarkoitus valmentaa, eikä sinua juurikaan kiinnostanut liittyä johonkin hyvinvointivaltion älylliseen pääomaan; olit aina vierastanut kaikenlaista


kerhotoimintaa. Helsinginkatu tarjosi sinulle laajemman katsauksen kaupunkiin ja yhteiskuntarakenteisiin kuin Helsingin yliopisto (absoluuttista alkoholia kuluu 8,4 l/asukas/vuosi). Jumituit vuosikausiksi osa-aikaiseksi varastomieheksi, joka kutsuttiin paikalle tarpeen tullen. Pidit itse naisseikkailujasi villeinä ja eläimellisinä: läpsit kavereiden kanssa yläfemmoja, kun sait ensimmäisen kerran vuonna – 98 ja heti perään vuonna 2002. Sen jälkeen on ollut monta kertaa lähellä. Eräiden kosteiden jatkojen jälkeisissä morkkiksissa pysähdyit arvioimaan elämääsi ja saavutuksiasi. Sinusta oli tullut ihminen, joka nimeää aliravitun mäyräkoiransa Olviksi siksi, että se on hyvä vitsi. Tilasit seuraavalla viikolla Hesarin ja kouluttauduit taksikuskiksi (miesten yleisin ammattiryhmä on moottoriajoneuvojen kuljettajat). Liimasit keltaisin post-it -lapun taksisi kojelautaan muistuttamaan, missä järjestyksessä navigaattorin nappuloita piti painella. Olit läpäissyt taksikuskikokeen sen jälkeen kun olit viimeinkin oppinut, ettei Mannerheimintieltä saa kääntyä juuri mihinkään. Kuskasit perheitä uimapatjoineen

Helsinki-Vantaalle, liikemiehiä kalliisiin hotelleihin ja rettelöiviä nuorisoporukoita kapakkaan ja takaisin. Maria (vuonna 2006 syntyneistä tytöistä 8,42 % on nimeltään Maria) istui taksiautosi etupenkille sunnuntaina, ja vuoden päästä maistraatin virkamies sinetöi avioliittonne mummosi ja Marian bestiksen todistaessa (miehet solmivat ensimmäisen avioliiton 31,3-vuotiaina, naiset 29,1-vuotiaina). Maria oli ylennetty Citymarketin vuoropäälliköksi ja elämä oli yhtä juhlaa (naisten yleisin ammattiryhmä on myyjät). Luovuuttaan uunituore vaimosi ilmensi viikonloppuisin ostarin karaoken emäntänä: samaisen kuppilan edestä olit hänet taksiisi poiminut tuona ikimuistoisena sunnuntaina. Otettuanne yhteisen asuntolainan, ostitte rivitalonpätkän synnyinseuduiltasi. Kun tuijotit Marian yhdeksäksi kuukaudeksi pullistunutta vatsaa, huolestuit siitä, miten uuden, eurooppalaisemman sukupolven edustajanne ikinä mahtuisi ulos Marian synnytyselinten kautta (77 % väestöstä kuuluu perheisiin, joista 2/3 on avioparien perheitä). Juhani kuitenkin syntyi juhannuksen kolkuttaessa ovelle, ilman mainittavia fyysisiä tai psyykkisiä vaurioita (Juhani on

kautta aikain suosituin pojannimi). Välillä, kun katselet poikasi pullistelevan olemattomia lihaksiaan peilin edessä digikameralle, mietit, menikö tässä sittenkään kaikki niin kuin piti (Ircgallerian keski-ikä on 19,46 vuotta). Tähän mennessä olit kuitenkin jo ymmärtänyt rakentavan riitelyn merkityksen sekä sen, miksi keittiösi ikkunaa koristivat Unikkoverhot. Välillä virkistäydyit koeajamalla hyvillä sytytystulpilla varustettuja moottoriajoneuvoja autokaupoissa. Eläkeiässä tunsit itsesi vanhaksi ja henkisesti köyhäksi (vanhuuseläkkeelle pääsee 63-vuotiaana). Et koskaan istunut, kun joku luovutti sinulle paikkansa bussissa. Olisit mielelläsi kertonut lapsenlapsillesi sotamuistoja, jos olisit ollut sodassa. Nyt jouduit tyytymään tarinointiin lamavuosista. Olisit halunnut muuttaa Espanjaan, mutta Maria muistutti, ettei siellä ole yhtään sen enempää tekemistä kuin täälläkään. Teit lumitöitä 74-vuotiaaksi asti, ennen kuin sepelvaltimoverenkierron heikentyminen vei henkesi seuraavana vuonna (miesten elinajanodote on 75,1 vuotta; yleisin kuolinsyy on sydän- ja verisuonitaudit). Hautajaisissa itkettiin, ihan vilpittömästi.

25


26


SIISTI SOTKU T Teksti ja kuvat Henna Raatikainen

Matkaoppaani sanoo sen näin: Belgrade is mostly a utilitarian grey, the colour of concrete, which looks its dreary worst under a leaden, winter sky and only marginally more cheerful in spring sunshine. Nyt Belgradissa sataa vettä. Kun kaupunkiin johtava moottoritie on tukkiutunut jugoslavialaisista zastavoista ja yugoista eikä jono liiku minnekään, tulee tarkasti katselleeksi maisemia. Kaukana kaupungin keskustassa näkyy kaksi sumun peittämää harmaata, hervottoman korkeaa betonilaatikkoa. Tuollako on hotellimme? Moottoritien katulamput ovat suurelta osin rikki, ja kulkukoirat sekä kerjäläiset sokkeloivat autojen keskellä. Olen saapunut valkeaan kaupunkiin, Belgradiin. Kuvittele olevasi Merihaassa. Nyt kuvittele, että osa taloista on posautettu keskeltä hajalle siten, että ammottava reikä kaivautuu rakennusten selkärankaan. Talot ovat romahtamaisillaan, mutta kuulen, että ne aiotaan myös jättää murskatuiksi. Ne ovat muistutuksia Naton vuoden 1999 pommituksista, joilla pyrittiin vaikuttamaan presidentti Milosevicin toimiin Kosovossa. Kun sadekeli näyttää betoniset ja räjähtäneet kerrostalot vielä asteen harmaampina kuin aurinkoinen keli, on ankeus kruunattu. Kun näkee, ettei myöskään vanhemmille prahamaisille oopperataloille ja teattereille ole tehty vuosikymmeniin mitään, tietää, että on Serbiassa, viime vuosien epäseksikkäimmässä matkailukohteessa.

Ikivanhaa, kaunista ja röyhkeää Kuvittele Pariisi. Ja nimenomaan se kuviteltu Pariisi, jota ei todellisuudessa ehkä ole. Se, jossa paistaa hieman haikeasti aurinko, ja jossa pienet kiemurtelevat kadut täyttyvät katusoittajien sävelistä. Olen saapunut sinne. Aurinko paistaa ja istun taiteilijakaupunginosan mäkeen rakennetun kapean kävelykadun kahvilassa juoden puolen euron cappuccinoa. Katu alkaa ja loppuu aivan yhtäkkiä, yllättäen. Viereisessä putiikissa kasvatetaan telineissä kukkia koko ulkoseinän edestä, ja kahvilan katolla istuva kissa näyttää harvinaisen hyvävointiselta. Kyseessä on Skadarska, Belgradin kaunein katu.

Belgrad on vanha kaupunki. Ensimmäiset ihmisasutuksen jäljet johtavat 8000 vuoden taakse, ja kaupunkia asuttivat sen varhaishistoriassa niin keltit, gootit, hunnit kuin roomalaisetkin. Serbit asettuivat kaupunkiin vuonna 630, minkä jälkeen siitä ovat saaneet osansa bulgarialaiset (jotka nimesivät sen valkeaksi kaupungiksi, Beligradiksi), ottomaanit ja itävaltaunkarilaiset. Hämmentävä fakta on se, että Belgradiin on hyökätty ajanlaskumme aikana 54 kertaa eli keskimäärin 37 vuoden välein. Kun suuntaa vanhankaupungin pääkävelykadulle, vastaan tulee Mannerheim, jonka hevosen jalat on veistetty oikein. Patsas esittää 1800luvulla Serbiaa hallinnutta prinssi Mikaelia. Kävely- tai kauppakatu on niin ikään kuin oikeampi versio meidän Aleksanterinkadusta; posetiivari soittaa sirkusmusiikkia, kauppiaat esittelevät saippuakuplapyssyjään ja robottikoiriaan. Kuin Amsterdamissa tai Barcelonassa, on kävelykadulla myös ihmispatsaita ja ihmisjoukkoja heitä tuijottamassa. Katu on täynnä jalankulkijoita sateisesta säästä huolimatta. Muotikauppoja on kuin Milanossa, samoin ostovoimaisen näköistä tallaajaa. Täällä talot on kunnostettu. Kysymme eräästä levykaupasta ohjeita, ja herrasmies neuvoo meidät oikeaan osoitteeseen olemattomalla englannin kielen taidolla. Hymyssä suin ja hurjasti viittoen ja äännellen. Ei niin, ettei Belgradissa huonoakin palvelua saisi. Hotellissamme etsin porukkaani, joka on mennyt edellä hotellin kahvilaan nisille, serbialaiselle oluelle. Poukkoiluni huomaava vahtimestari kysyy, mitä etsin. Kerron. Hän vastaa jotenkin niin, että enhän minä nyt herraisä voi tietää missä sinun porukkasi on. Tylytys. Havanna Euroopassa

sa, jossa syön cevapcicia, paikallista kebab-lihaa. Edullista, paikallista herkkuruokailua säestää orkesteri, joka soittaa serbialaista kansanmusiikkia. Siihen kuuluu hanuri, viulu, kontrabasso ja kitara. Kun otan kuvaa, viulisti hymyilee ja poseeraa. Eikä hän pyydä jälkeenpäin kuvasta tai soitostaan palkkaa, kuten on tapana esimerkiksi Kuubassa. Muutenkin palveluhenki on jotenkin hillittyä; ei tyrkyttävää kuten vaikkapa Kreikassa, vaan vakavaa siten, ettei se vaivaannuta suomalaistakaan. Belgradilaisilla on hyvin selkeä serbialainen identiteetti. Olen saapunut kaupunkiin toisesta entisen Jugoslavian maasta, Makedoniasta, ja tunnelma on kovin erilainen. Ruokailua säestävät orkesterit tuovat sen parhaiten esiin, samoin ravintoloiden ylpeys serbialaisesta keittiöstä. Jos tilaat pippuripihvin, saat kuivakkaa ja ankeahkoa peruslihaa. Jos tilaat samasta lihasta tehtyä paikallista podvarakia, saat nautinnon.

Asia korjaantuu paikallisessa ravintolas-

27


Kuubaihailu on kuitenkin silmiinpistävää, ja kysyn asiaa tuntevalta, josko ikuiseksi presidentiksi nimetty sosialistista Jugoslaviaa vuodesta 1953 vuoteen 1980 hallinnut Josip Tito on paikallisille jonkinlainen Che Guevara. Kyllä se varmaan jotenkin niin on, saan vastaukseksi. Belgradin keskustan kattavaan yöelämäskeneen (matkaoppaani esittää, että yökerhoja on 20 sivua pientä printtiä) kuuluu ainakin kaksi Kuuban ja Che Guevaran jo nimessään huomioivaa baaria. Toisessa ”Havana Clubissa” on niin paljon salsaajia, ettei mahdu liikkumaan. Toisessa, ”Caffe Revloucionissa”, kolmihenkinen bändi soittaa biisejä Chen hengessä. Kubanismi ei jää tähän. Eräässä paikallisessa mainoskatalogissa on niin ikään Che Guevaran pärstä, moneen otteeseen. Katalogi on yllättäen kuvattu Havannassa.

Itsevarmasti epämuodostonut Aurinko paistaa jokien ympäröimälle mäelle, jolla sijaitsevat Kalemegdanin linnoituksen rauniot. Keltit rakensivat mäelle ensimmäisen linnan jo 400 eKr., minkä jälkeen sitä ovat käyttäneet Bysantti, serbit sekä ottomaanit. Itävaltalaiset kunnostivat linnoituksen 1700-luvun alkupuolella, ja se on nytkin hämmästyttävän ja häikäisevän puhdas, ja täydellinen, roskaton vihernurmi sen lieppeillä tekee (turisti)nähtävyydestä erityisen kauniin, joskin suhteutettuna muuhun Belgradiin jopa kliinisen. Mäen päältä näkyy koko parimiljoonaisen asukkaan kaupunki kaikkine

28

yksityiskohtineen ja epämuodostumineen.

”Vaikutelma on groteski, kuin palaneeseen ja pilalle menneeseen piparkakkuun huolella aseteltu nomparelli.”

Likaisen näköiset, Belgradissa yhdistyvät joet Tonava ja Sava, ovat olleet keskeisiä kaupungin historian kannalta. Ne ovat tehneet kaupungista niin vilkkaan kauppapaikan kuin uhatun ja halutun tukikohdan ja hallitsemispisteen. Toisella puolella jokia, kaupungin uudessa osassa, Novi Beogradissa, palaa taas Merihakaan, Itä-Pasilaan tai Keravalle. Harmauden keskelle on rakennettu muutama vihertävä lasipalatsi, lähinnä bisnes- tai hotellitarkoituksiin. Vaikutelma on groteski, kuin palaneeseen ja pilalle menneeseen piparkakkuun tungettu nomparelli. Turistina Belgrad näyttäytyy monen kaupungin summana, mutta kuitenkin jollain lailla itsenäistä ja omaa elämää elävänä, vielä hyvin serbialaisena kaupunkina. Laajasti käsitetyn Euroopan maantieteellisenä keskipisteenä se on kuitenkin altis vaikutteille, ja vaikutteet näkyvät selkeästi arkkitehtuuriltaan ja tavoiltaan itsevarmassa, mutta ihanan sekavassa kulttuurikollaasissa. Belgrad tarjoaa katsojalle menneisyytensä makeuttamattomana ja kaunistelemattomana. Samalla se tarjoaa siivuja unelmien Pariisista ja Havannasta. Ja vaikka turistina on helppo ihastella ja suositella vaikka mitä - mieluiten autenttista, usein köyhää ja erilaista, niin silti, suosittelen. Nyt.


29


HIP HOPIN PÄÄMINISTERI Teksti Aurora Rämö, kuva Timo Harjuniemi

30


Suomiräppiä ei ollut olemassa suurelle yleisölle ennen kuin Fintelligenssit iski sun televisioon, radioon, lavalle ja studioon. Katu-uskottavuus käsitteenä koki pienen inflaation viimeistään siinä vaiheessa, kun ruvettiin kaupittelemaan Rähinä-stringejä. What´s the dili yoo, Funkiestin Juha? Funkiestin Juha on käsite. Kukaan ei käytä Juhan sukunimeä, eikä puhu Juhasta persoonapronominilla. Kaikkien vähänkin maanalaisten sanataiteilijoiden biiseissä kiitellään Juhaa milloin mistäkin. Juha on The Funkiest -kaupan perustaja ja ainoa työntekijä. Kaupan, joka on keskittynyt ainoana Suomessa myymään pelkästään hip hop -musiikkia. Juhalle saattaa olla jännittävää puhua, jos ei osaa avata keskustelua, toistuvista yrityksistä huolimatta, luontevasti sanalla “yo”. Kauppa on pieni ja siellä on sohva. Tiskin takana Juha puhuu vihreään puhelimeen, jossa numerot valitaan pyörittämällä. Seinälle on kehystetty Posse-lehden kansi, jossa Juha kurkkaa levysoittimen takaa. Kaverini kailottaa: ”Kato, Matti Vanhanen on tossa kannessa!”. Toden totta, Juha näyttää vähän Vanhaselta. Ihmiset pyörivät levyhyllyjen välissä kuin innokkaat sukulaiset keskoskaapilla ja juttelevat Juhalle tyyliin ”eiks jäbänkin mielestä tää Rjd2:n uus levy oo ihan erilainen kun vanhat?”. Jäbä on asiasta samaa mieltä. Asiakaspalvelu toimii kyläkauppamentaliteetilla: Juha tuntee asiakkaansa. Paikan päällä asioivia on yhteensä useita satoja, lisäksi ovat postimyyntitilaajat. Varsinaista mainontaa ja markkinointia paikka ei ole juurikaan tarvinnut. Alkuaikoina julkaistiin muutama mainos lehdissä, mutta niillä ei ollut huomattavaa vaikutusta. Musiikin harrastajat kyllä löytävät Funkiestiin. Punavuoren holleilla sijaitseva Lifesaver on lähin sukulainen, mutta sielläkin valikoima on laajempi. “Kyllä mä sanoisin, että täällä heitetään

keskimääräisesti enemmän läppää myyjän ja asiakkaan välillä kuin kaupoissa yleensä. Toisia ei ajattele asiakkaina ollenkaan, vaan kavereina”, Juha sanoo. Aivan varmasti. Siksi Funkiestiin meno onkin kuin kävelisi jonkun olohuoneeseen. Perhepiiriin kuulumattomille se saattaa tuntua tunkeilevalta ja vaikeasti lähestyttävältä. Siitäkin huolimatta Juha on mukava. Joko Juha on liian siisti ollakseen ylimielinen, tai sitten kauppa on paitsi elämäntapa, myös bisnes. Todennäköisesti molempia. Leppoisa räppi soi leppoisien ihmisten korviin leppoisassa ympäristössä. Ihanteellista. Aina ei ole ollut yhtä rentoa. Sugarhill Gang räppäili Amerikan poplistoilla jo vuonna 1979, mutta kun Juha avasi kauppansa ovet joulukuussa 1995, asiakkaita ei yksinkertaisesti ollut. “Ensimmäiset kolme vuotta olivat aivan katastrofaalisia. Seuraavat kaksi sinniteltiin just ja just, sitten alkoi mennä paremmin”, Juha kertaa. Noususuhdanne osuu juuri 2000-luvun alkuun, jolloin kaiken maailman kellareiden kasvatit pomppasivat muidenkin kuin Juhan tietoisuuteen. Vaikka suomiräppibuumista puhuminen kuulostaa yhtä lattealta kuin kuvitteellinen drive-by-shoottinki Mellunmäessä, sellainen oli olemassa.

Suurten levy-yhtiöiden ja itse kustannettujen nauhoitusten välimaastoon on sijoittunut pienlevy-yhtiöitä, jotka omien sanojensa mukaan tekevät hommaa tekemisen ilosta, eivät rahan takia. Hyvät ja uskottavat artistit ovatkin päätyneet juuri näiden firmojen listoille. “Katu-uskottavuus on huono sana, mutta onhan se siistimpää levyttää Monspille kuin jollekin isommalle yhtiölle. Ei kukaan kuitenkaan muunlaisesta toiminnasta mitään boikottia pistä pystyyn”, Juha analysoi imagonrakennuksen elementtejä, viitaten 1997 perustettuun Monsp Records -levy-yhtiöön, joka julkaisee valtavirtaa maanalaisemmiksi käsitettyjä yhtyeitä, kuten Kemmurua, Ruudolfia ja Memmy Possea. Kovasti hehkutettu median murros koskee myös pienyrittäjää: ihmiset lataavat yhä enemmän musiikkinsa netistä. Omakustenteiden lisäksi Funkiestin valikoima poikkeaa vaikkapa Free Record Shopin vastaavasta sillä, että myynnissä on vinyylilevyjä. “Vinyyleiden suosio kasvaa koko ajan. Kaikki levyt tilaan sen perusteella, minkä kuvittelen menevän kaupaksi”, Juha sanoo. “Vinyylilevyille on huomattavasti hankalampaa yrittää polttaa ilmaiseksi ladattuja biisejä.”

“Kun Fintelligens löi läpi, kaikki levyyhtiöt halusivat omat räppärinsä. Nyt ilmiö on mennyt ohi”, Juha kuvailee.

Voisi siis katsoa, että lievää myötähäpeää aiheuttaneesta Pikku G: stä ja kavereista ei ollut ainakaan haittaa näille piireille. Kuunnellaanko Suomessa liian vähän hyvää räppiä?

Levylistoilla keikkuminen aktivoi myös pöytälaatikkoriimittelijöitä: Funkiestin levyhyllyssä ilmiö näkyi omakustanteiden määrän nousuna. Juha ottaa myyntiin mitä tahansa, joka on edes lähellä hip hoppia. Juuri muuta myyntiin ei ole tarjottukaan, sillä Juhan ei ole ikinä tarvinnut kieltäytyä lisäämästä jonkun levyä hyllyynsä.

“Kyllä. Totta kai olisi sitä parempi, mitä enemmän levyjä myisi, mutta kaikki tykkää mistä tykkää, kuuluu diplomaattinen vastaus. Uniikin sinkkulohkaisuja itse kukin menisi kuitenkin varmaan kyselemään ennemmin sieltä Free Record Shopista.”

31


Suurin osa meistä seuraa muotia, sitä myöntämättään ja ehkä jopa sitä tietämättään. Mistä muoti-ilmiöt tulevat? Kysyimme Suvi Kunnarilta, joka työskentelee suomalaisen vaateketjun visuaalisen markkinoinnin suunnittelijana. Kunnari on opiskellut aateja oppihistoriaa Oulun yliopistossa sekä muotijournalismia Milanossa.. ”Muoti ei ole yksioikoista, siihen vaikuttavat esimerkiksipolitiikkajatalous”,Kunnarikertoo. Kunnarin gradu käsittelikin sodan vaikutuksia 40-luvun naisten muotiin Yhdysvalloissa. Kangastuotannon taloudellinen ahdinko saneli muotia; housuihin ei saanut ommella päällitaskuja, jottei kangasta käytettäisi turhaan. Ajan henki ja yleinen mielipide ovat myösvuosisatojenajanvaikuttaneetesimerkiksi naisten hameiden ominaisuuksiin. Välillä konservatiivit ovat määritelleet minihameen helman ja polven väliin jäävän osan jopa puolen senttimetrin tarkkuudella.

Maustekiposta vaatekaappiin Kunnari kertoo muodin ideoiden syntyvän trenditoimistoissa, joissa ennustetaan muotia ja tuotetaan muotisuunnitelmia. Lontoon, Milanon, New Yorkin ja varsinkin Pariisin suurimpien trenditoimistojen ja muotitalojen suunnitelmista maksetaan maltaita. Suunnitelmien ideat syntyvät esimerkiksi jonkin lehtikuvan väreistä, muodoista ja tunnelmasta. Muotia voidaan ammentaa myös vaikkapa maustekipon värisävyistä ja tuoksuista tai kadun vilinästä. Suunnittelijat käyttävät apunaan syklisyyttä. Menneiltä vuosikymmeniltä lainataan ideoita, joita höystetään uusilla detaljeilla. ”Trenditoimistojen lisäksi kangasmarkkinoilla

on valtaa muotiin”, Kunnari selvittää. Milanon kangasmessut esittelevät vuosittain uusia kankaita, joiden väreillä, kuvioilla ja materiaaleilla houkutellaan suunnittelijoita tuottamaan tietynlaista muotia. Kunnari on istunut monen huippusuunnittelijan näytöksessä, avustanut huippumalleja ja juonut shampanjaa Milanon muotipiireissä. Hän kertoo huippumuodin toimivan suunnannäyttäjänä ketjuille, jotka myyvät vaatteita tavalliselle kansalle. Diorin, Gallianon ja Chloen muotiluomukset ovat niin kalliita, että tavallisilla kuluttajilla on harvoin varaa hankkia niitä. Julkisuuden henkilöille myös lahjoitetaan muotiluomuksia: ”trendsetterit” tuovat huomiota muotitaloille. Kunnari kertoo, miten aikoja sitten muodista poistuneita Uggbootseja myytiin ennätysmäärä jälleen viime joulukuussa Kate Mossin pidettyä niitä. Mitä julkkikset edellä, sitä tavikset perässä.

Vinkkejä ja huijausta Emme osta enää vain paitoja ja housuja, vaan ostamme mielikuvia. ”Osta pitkät sääret, saat korkokengät kaupan päälle”, helsinkiläinen kauppakeskus kehottaa mainoksessaan. Vaateliikkeissä meille annetaan hienovaraisia vinkkejä siitä, miten pukeutua ja olla muodikas. Putiikkien somistuksia ja vaatteiden järjestystä vaihdetaan viikoittain, jotta löytäisimme kauniimpia, käytännöllisempiä ja yksilöllisempiä kokonaisuuksia. Henkareittain samoja jakkuja ripotellaan ympäri liikettä ja yhdistellään eri alaosien ja asusteiden kanssa, jotta ne myisivät paremmin. Tätähän voisi kutsua huijaukseksi. ”Niin, tai oikeastaan erilaisissa konteksteissa yhä useampi henkilö kokee jakun omakseen”, Suvi Kunnari toteaa.

MillaiseltanäyttääSuomenkatukuvaMilanossa asuneen muotiammattilaisen mielestä? ”On mukava huomata, että varsinkin helsinkiläiset panostavatpukeutumiseensajahaluavatnäyttää hyvältä”, Kunnari toteaa. Hän korostaa, että yleensä suomalainen nainen kyllä miettii mitä päällensä laittaa. ”Eri asia on, onko tyylitajua vai ei!”, hän naurahtaa ja toteaa laiskuuden olevan suomalaispukeutujien pahin synti useimpiin muihin eurooppalaiskansoihin verrattuna. Muodin tuntevalla ja tyylikkäästi pukeutuneella Kunnarilla itselläänkin on jalassaan rennosti tennarit.

Väljää ja hopeanhohtoa Muodissa ja sen seuraamisessa on kyse ajan hermoilla olemisesta ja jopa ennakoinnista. Suvi Kunnari ennustaa futurismin olevan tulevaisuuden juttu. Uudet materiaalit ja modernismi ovat ainakin Pariisissa herättäneet kiinnostusta. Jää nähtäväksi, mitä tästä futurismista, uusista synteettisistä materiaaleista ja hopean kiillosta suodattuu tavallisen kansan vaatekaappeihin. ”Lähitulevaisuudessa väljyys on in. Niukat ja piukat vaatteet ovat kohta out. Suomalaiset voivat huokaista helpotuksesta, sillä vaatimattomuus ja minimalismi nousevat pinnalle”, Kunnari kertoo. Trendikkäiden pillifarkkujen lahkeet levenevät tulevaisuudessa kauttaaltaan. Miksi ihmiset seuraavat muotia? ”Muodin seuraamisessa on kyse joukkoon kuulumisesta ja erottumisesta. Haluamme olla samanlaisia kuin muut ja samalla mahdollisimman yksilöllisiä”, Suvi Kunnari selittää. Yhtälö on hankala.

Teksti Eeva-Mari Karjalainen, kuva Petra Vallila

MUODIN MAHDOTON YHTÄLÖ

32


33


SE ON MORO!

PALJONKO SAA BONGAUSPISTEITÄ? Teksti Minna Saarinen

2.4.1998 klo 19.37. Lissu teki havainnon Tikkurilan neljän K:n CitymarketYlivedon luona. Samana vuonna JP toisti löydöksen Karjaalla. Lissun ja JP:n havainnot näistä noin 3 cm korkuisista kirkkaankeltaisista linnuista asettuivat jatkumoon, joka oli Suomessa alkanut jo vuonna 1992. Kyseisen vuoden huhtikuussa tehtiin ensimmäinen havainto banaanikotkasta (Musaquila codorniu). ”Epämääräisiä keltaisia kotkalintuja havaittu...” Lajimäärityksen mukaan banaanikotkat ovat erittäin pieniä, väritykseltään lähes poikkeuksetta kirkkaan keltaisia, banaaniravinnolla eläviä petolintuja. Banaanikotkat hankkivat ravintonsa tavanomaisin petolintukonstein, tosin banaanikotkapariskunnan on todettu metsästävän myös yhdessä appelsiininnahasta tehdyn kantopunoksen (kümi) avulla. Lajin lisääntymistavoista ei tiedetä paljoa. Vihjeen voi löytää banaanikotka-, eli

b-lingvistiikan niin sanotusta rooman säännöstä: ”Jos sanassa on kaksi o-kirjainta, r , a sekä m, voi sitä käyttää puhuttaessa banaanikotkien soidintanssimuodostelmasta.” Banaanikotkien luontainen ja pahin vihollinen on appelsiini, joko yksinään tai liittoutuessaan banaanin kanssa. Kotkia myös metsästetään, tosin jahtien systemaattisuuden puute vähentänee niiden merkitystä varsinaisena uhkana: ”Ostin eilen uuden haulikon ja siihen panoksia. Sitten lähdin metsään samoilemaan ja kappas vain, törmäsin banaanikotkaan. Latasin haulikkoni ja tusautin, mutta valitettavasti ammuin ohi. Ensi kerralla en aio ampua ohi, vaan nautin (ehkä) herkullisen banaanikotkapäivällisen.” ”Onko päässänne jotain vikaa?” Banaanikotkien lajimäärityksestä ja –tietouden levittämisestä on vastuussa yksi yhdistys kannattajajoukkoineen. Banaanikotkatutkimuksen seura perustettiin vuonna 1995 tarkoituksella: “etsiä banaanikotkia ja todisteita

niiden olemassaolosta sekä harjoittaa aiheeseen liittyvää tiedotus- ja julkaisutoimintaa”. Seura on tehnyt ansiokasta työtä muun muassa kartoittamalla banaanikotkien esihistoriaa ja fylogeenisia suhteita sekä ylläpitämällä havaintorekisteriä. Työtä voinee luonnehtia yksinäiseksi, mutta myös palkitsevaksi; löydösten perusteella banaanikotkat ovat osoittautuneet tilastollisen fysiikan erään pääsuunnan, termodynamiikan, fundamentaaleimman käsitteen, entropian, syyksi ja aiheuttajaksi. Seuran saama palaute on ollut ristiriitaista: ”TE OOTTE HULLUJA! TAJUUTTEKO HULLUJA!!!”, mutta toisaalta havaintorekisteri on myös täyttynyt bongareiden innokkaista yhteydenotoista: ” Kerran luulin jo nähneeni banaanikotkan, mutta se olikin vain kuhankeittäjä.” Kotkat kuuntelevat ja helmipöllöt röyhtäilevät. Totea itse.

”Latasin haulikkoni ja tussautin, mutta valitettavasti ammuin ohi.”

34


43. Elämääni ohjatakseni, päätin jättää jotain jälkeen itsestäni, vaikka en vielä tiennytkään, mitä se olisi. Jos voisin katsoa kaikkea lintuperspektiivistä, nähdä miten liikenne punaisena juovana kiemurtelee metropolin yössä, ehkä näkisin myös sinut. Sillä sinä näet klassisen panoraaman ja minä modernin lähikuvan, enkä siksi omilta ajatuksiltani aina kauhean hyvin hahmota kokonaisuutta. Mitä sinä sanot kapeaksi, on minulle laajaa, kun tämän lasillisen ääressä rakensin maailman ja sinä halusit kokea sen. jp

35



groteski_2007_2