Page 1

Helsingin vliopiston viestinnän opiskelijoiden lehti

GROTESKI 003


4 003


5 003

Groteski Röyhkeää, rietasta ja relevanttia Julkaisija: Media Ry Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijat Yhteystiedot: groteski.lehti@gmail.com Twitter: @groteski Instagram: @groteskilehti

Kirjoittajat: Adile Sevimli Anna Jaakonaho Arda Yildirim Anni Taskinen Elisa Kitunen Juho Valta Martta Kallionpää Oona Pohjolainen Ripsa Niemi Tuomas Heikkilä Vilma Ikola Paino: Origos Oy, Sinimäentie 10 A, 02630 Espoo Paperi: 250 g Edixion, 100 g Scandia 2000 natural Groteski saa HYY:n järjestölehtitukea vuonna 2016.

Päätoimitus: Adile Sevimli twitter: @ida–adile Elisa Kitunen twitter: @elisakitunen Juho Valta twitter: @JuhoValta Oona Pohjolainen ig: @oonapohjolainen Tuomas Heikkilä twitter: @tuohmas AD Jaakko Suomalainen twitter: @jsuomalainen Valokuvat: Oona Pohjolainen Piirrokset/maalaukset: Jaakko Suomalainen


NINA

6 003


7 003

“Kesällä sulaketauluni eteisessä oli syttynyt tuleen ja koko eteiseni paloi. Minulla on tosi huono tuuri. Olin tulossa kaverin häistä kotiin kello kahdelta yöllä, kun näin paloauton pihassani ja jotenkin intuitiivisesti tiesin heti, että palo on sattunut minun luonani. Onneksi kaikki on nyt korjattu!”


NORMAALIN TUOLLA PUOLEN

8 003

on lehti, joka kantaa nimeä Hävitys. Se tuo mieleeni kaksi hetkeä, joiden välillä tuntuu olevan ikuisuus. 2. kesäkuuta 2007 puolenpäivän aikaan Fuengirolan rannalla on tukahduttavan kuuma, hiekka polttaa paljaan jalan punaiseksi. Vieressäni makaava matkailija selailee verkkaisesti Aku Ankkaa. Korvilla on Kossin kuulokkeet, joissa soi suomalaisen folk-metallibändi Moonsorrow’n viides pitkäsoitto, Hävitetty. Walkmanissa pyörivä levy on vähän vajaa tunnin pituinen, mutta sisältää vain kaksi raitaa. Niistä ensimmäinen puolituntinen on täysin instrumentaalinen: tuli rätisee ja yksinkertainen melodia käy vähitellen raskaammaksi. 11. marraskuuta 2016 televisio-kameroiden edessä Last Week Tonightin Jon Oliver raapii päätään: ei tässä näin pitänyt käydä. Tavallisesti tällä ohjelmapaikalla paneuduttaisiin Yhdysvaltain sosiaalisiin ongelmiin: älyttömään kuolemanrangaistukseen, rikkinäiseen eläkejärjestelmään ja poliisin, poliitikkojen ja oikeusistuimen rakenteellisiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Mutta tänä vuonna ne ovat jääneet huutavien katastrofien alle. Veriteot, katastrofit ja kansan jakautuneisuus ovat tiivistyneet ahdistaviksi symboleiksi: Orlando, Baton Rouge, Flint, Black Lives Matter. Nyt listalle voidaan lisätä Donald Trump. Ohjelma päättyy parahdukseen: Haista paska, 2016. Edelliseen hätähuutoon on helppo yhtyä, niin sakeaksi julkisuus on käynyt huonoista uutisista. Väkivallan ja terrorismin maantiede on tiivistynyt tänä vuonna muun muassa Brysselissä, Istanbulissa, Nizzassa, Münchenissä ja Aleppossa. Turkki on suistunut hallitsemattomaan demokratian alasajoon, Britannia EU-eroprosessin limboon. Paniikki uuden natsismin noususta nähdään vuoroin Visegrad-johtajien, UKIP:n tai Trumpin uhossa. Helsingissä poliittinen KÄSISSÄSI


9 003

väkivalta vaati kuolemanuhrin. Toisaalta symboleista itsestään on tullut uhanalaisia. Poismenneiden idolien listalla ovat David Bowie, Prince, Leonard Cohen, Alan Rickman, jopa Harambe. Medialle kriisiuutisointi on eräänlainen leipälaji, jossa kiteytyvät klassiset uutiskysymykset, klassiset uutiskriteerit ja journalistisen profession itseymmärrys: kansan on saatava tietää. Kriisin taitekohta, huippuunsa kohonnut epävarmuus sotkee niin toimituksen kuin kuluttajan päivärytmin. Yön tunteina Turkin vallankaappausyritystä, Brexitiä ja Yhdysvaltain presidentinvaalien tuloksia seuratessani huomasin vajonneeni transsinomaiseen tilaan sukkuloiden uutispalveluiden ja Twitterin välillä. Mikä tässä hävityksessä vetää puoleensa? Georges Bataille selitti, että yhteisön kokoava voima on – paradoksaalisesti – sen luhistuminen: väkivallanteko rikkoo normejamme vastaan. Katsoessamme rikkinäistä ihmistä vakuutumme omaksi turvaksemme rakentamistamme arvoista ja suojamekanismeista, niin kutsutusta homogeenisestä. Niiden ulkopuolelle jää heterogeeninen alue, ylijäämä, jota yhtäläiset oikeudet, yhteiskunnan organisoituminen tai moraalisuus ei tee tyhjäksi. Tapahtumat, jotka pistävät esiin harmaasta arjesta mustavalkoisina ja selkeärajaisina. Luonto tuntuu tukevan Bataillen ajatusta. Ajan kuluessa epäjärjestys lisääntyy, erot tasaantuvat ja rajat haalistuvat. Entropia on se kädenlämpöinen lätäkkö, joka syntyy saunojan selän ja lumihangen välille. Vain suurella vaivannäöllä prosessin voi kääntää päälaelleen. On rakennettava sauna, lämmitettävä kiuas ja katsottava että Suomen talvi hoitaa oman osuutensa. Claude Shannonille entropia merkitsi häiriöitä viestin lähettäjän ja vastaanottajan välillä, nykyisin sillä viitataan informaatioteoriassa kaikkeen epävarmuuteen. Rajusti rinnastaen: julkisuuden sirpaloituminen, sosiaalisen median kaikukammiot, faktojen jälkeinen aika ja aneemisuus ovat entropian oireita. Palavat kaupungit, kidutetut ruumiit ja poliittinen myllerrys ovat välähdyksiä yhtenäiskulttuurista, jossa faktoilla ja hyvällä ja huonolla journalismilla on merkitystä. Groteskin vuoden kolmas numero on kokeellinen teema-albumi Moonsorrown, Oliverin ja Battaillen hengessä. Hitaan journalismin avulla käsittelemme sen jutuissa kriisejä, kyykyttämistä, vallan väärinkäyttöä ja sovittamattomia ristiriitoja. Lehti on omistettu viestinnän opiskelijoille, mutta on ilmainen kaikille. Jos kuitenkin haluat tukea jatkossa kallista tutkivaa journalismia, joka katastrofien luomisen sijaan pyrkii paljastamaan ja ehkäisemään niitä, tue sitä ajallasi ja rahallasi. Asetu sitä kehitystä vastaan, jossa Facebookin algoritmi hallitsee pääasiallista tiedonsaantiasi ja uutisartikkelit jaetaan pelkkien otsikoiden perusteella. G


SYLVIA JA MELISSA

10 003


11 003

“Eräänä kauniina kesäisenä iltana istuskelimme terassillamme. Yhtäkkiä ohitsemme livisti salamannopeasti pieni ja karvainen hahmo, joka luikahti terassin ovesta sisään. Näin tapasimme Bob-kissan, vakiovieraamme. Bob on ilmeisesti jonkinlainen Kulosaaren keisari – hänen lempeä, itsevarma ja roteva olemuksensa kertoo siitä, että hän vierailee usein rapsuteltavana ja että häntä hemmotellaan herkuilla. Syksyisin hän kävi vähän väliä moikkailemassa, Bob on iltapävämiehiä. Yritämme jollain keinolla houkutella häntä kylään talvikeleilläkin. Bob on maailman paras kissa!”


SHOPPAILLEN SHANGRILAHAN

12 003


13 003

viikonloppuiltana Mikonkadun falafelravintola Fafa’sista ei tahdo löytyä istumapaikkaa. Jopa kummajaiskorneriksi ristityn syömänurkkauksen on vallannut tuhnuviiksinen parivaljakko, jonka takaraivoilta roikkuvat patalakkipipot herjaavat fysiikan lakeja tavalla, joka saa Philippe Petitin trapetsitaiteilun World Trade Centerien välissä näyttämään sunnuntaitepastelulta. Kasvispikaruoastaan tunnetun ravintolan julkeat betoniseinät ovat tyhjennetty tylsyydestään hippisymboliikalla ja ”don’t hurry, be happy” –henkisillä hyvänmielenhaikuilla. Sinne tänne on maalattu huolimattoman huolitellusti elämän pieniä iloja, krokotiileja ja kielennäyttäjiä. Elintasohipsterit lipovat huuliltaan ruokalistan antimia, jotka ovat ehtaa sädekehänkiillotussapuskaa: hummusta ja halloumia, matbuhaa ja meze-plattereita. Hallitun kaaoksen valtaamasta keittiöstä kantautuu ruokasaliin englantia kirjavasti tulkitsevien aksenttien sointi. Kansainvälisyyttään korostavan suosikkiravintolan rattaat vaikuttaisivat liikkuvan yhtä surrealistisen sulavasti kuin neuvostotraktori kolhoosimusikaalissa. Kuin Twin Peaksin kaupungin tai Arnold Schwarzeneggerin avioliiton tapauksessa, saattaa pintapuolinen idylli olla kuitenkin silkkaa illuusiota. Jos tätä artikkelia varten haastateltuihin työntekijöihin on uskominen, sopii ”peace and a lil loving” Fafa’sin sloganiksi suunnilleen yhtä hyvin kuin rauhanmerkki Richard Nixonin käteen. Mutta ei mennä siihen vielä. LOKAKUISENA

”EN OLE TERRORISTI , mutta jos olisin, pommittaisin Starbucksin”, vitsaili slovenialaisfilosofi Slavoj Žižek mauttomasti muutama vuosi sitten. Kahvilaketju oli aloittanut kampanjan, jolla se markkinoi eettisiksi väittämiään toimintatapoja. “It’s not just what you’re buying, it’s what you’re buying into” –iskulauseella varusteltu kampanja korosti yrityksen asemaa maailman suurimpana Reilun kaupan kahvin ostajana ja merkittävänä hyväntekeväisyyden harjoittajana. Kahvilat täyttäneet tietoiskut valistivat asiakkaita siitä, kuinka investointi kuppilan aavistuksen ylihintaiseen sumppiin ei olisi ainoastaan investointi ilmiömäiseen makuelämykseen, vaan kahvietiikkaan. Žižekin mielestä kampanjassa kiteytyi yksi aikamme tuhoisimmista ajatuksista.

Ajatus, jonka mukaan kapitalismin tuottamat ongelmat voidaan korjata lisäämällä kapitalismia. Starbucks tarjosi saumattomalta vaikuttavaa ratkaisua niihin moraalisiin dilemmoihin, joita miltei jokainen globaaleista kriiseistä tietoinen ihminen kulutusvalintoja tehdessään nykyään kohtaa. Se uskotteli kaukomaiden työoloista ja ilmastonmuutoksen kaltaisista ilmiöistä syyllisyyttä kantavalle kuluttajalle, että ylikansallisen korporaation tuotetta ostaessaan hän voisi olla jotain muutakin kuin planeetan palamista passiivisesti seuraava hedonisti. Ravintolaketju levitteli kuluttajan harteille hyväntekijän viittaa. Se tarjosi diiliä, jossa asiakas nauttii ja yritys pienen lisäkorvauksen motivoimana suorittaa hänen puolestaan ne altruistiset velvollisuudet, joihin ei nykypäivän itsebrändäämisen läpitunkemassa kulttuurissa jää kansalaisella oikein aikaa. Se tarjosi aktivismia, joka ei vaadi aktiivisuutta; maailman muuttamista ilman elämäntapojen merkittävää muuttamista; antikonsumeristista konsumerismia. Nämä ovat ne myyntituotteet, jotka viekkaimmat yritykset ovat onnistuneet lisäämään valikoimiinsa viimeisen vuosikymmenen aikana. Jokaisesta Henkkamaukasta löytyy nykyään henkareihinsa hajoavien sortoleninkien lisäksi rekeittäin luomupuuvillasta punottuja puseroita. Mäkkärissä lehmän lynkkaamisen voi välttää lätkäisemällä klassikkopurilaisen väliin pinkin liman sijasta kasvispihvin. Läppärin ostamalla varmistaa, että Bill Gates lentää vielä ainakin kertaalleen yksityisjetillä Guatemalaan rakentamaan kirjaston köyhälistölle. Fiksut yritykset ovat kyenneet hiljentämään osan kuluttajakunnan kriittisestä laidasta myöntymällä joihinkin heidän vaatimuksistaan. He ovat eettisiä tuotteita lanseeratessaan houkutelleet skeptikkoja takaisin asiakkaikseen. Kehitys on ollut yrityksille monesti otollinen, sillä merkittäviksi markkinoiduista eleistä huolimatta paljoa ei välttämättä ole tarvinnut muuttaa. Miltei poikkeuksetta muuta tarjontaa kalliimpia eettisiä tuotteita voivat ostaa lähinnä ne, joilla on siihen varaa. Loput joutuvat taloudellisten rajoitteidensa vuoksi tyytymään samaan kuin ennenkin, halusivat he sitä tai eivät. Kulutuksen asiantuntija Rob Walker esittää Buying In –kirjassaan


14 003

Jos jokin tarjoaa helpotusta elintapojensa täysremonttia kaihtavalle länkkärille, niin se on lupaus shoppailusta maailmanparannuksena.


15 003


16 003

lisäksi absurdin oloisen väitteen, jonka mukaan eettisiä tuotteita ostava asiakas ostaa saman katon alta usein myös epäeettisiä tuotteita. Ilmeisesti kuluttaja nojaa epäloogiselta vaikuttavassa päätöksessään länsimaiseen perusolettamaan, jonka mukaan hyväntekijä ansaitsee hemmottelunsa. Eettisen kuluttamisen ajatus on houkutteleva, koska se lupaa kuluttajalle, että pienellä ohimojen kiristämisellä markkina-liberalismista voidaan tehdä ihmiskasvoista. Pelin sääntöjä ei tarvitse muuttaa, jos kaikki nyt vaan sopivat, että pelataan nätisti. Aikaisemmin moraalista krapulaa aiheuttaneesta egoistisesta elostelusta muovataan avunantoa, jossa niin hyvä- kuin heikompiosainenkin voittavat. Kuluttamisesta tehdään synninpäästö, sillä hintaan sisällytetään hedonistisen mielihyvän lisäksi myös hyvänteosta seuraava puhdas omatunto. Jos jokin tarjoaa helpotusta elintapojensa täysremonttia kaihtavalle länkkärille, niin se on lupaus shoppailusta maailmanparannuksena. On ihanaa ajatella, että kehitysmaihin kenkäpareja kärräävän Tomsin koko kenkämalliston ostamalla mahdollistaa muotinäytöksen niin kotona kuin ruandalaisessa orpokodissa. Harva toki miettii, että samalla saattaa tukahduttaa viimeisimmätkin toivon rippeet kenkäteollisuuden syntymisestä näissä maissa ja jatkaa luonnonvarojen tuhlaamista oman ja yhteiskunnan turhamaisuuden tyydyttämiseksi. Mutta hei, ainakin tennarit ovat vegaanisia. ja kuluttamisen yhtälö tuomittu jäämään mahdottomaksi? Allekirjoittaneelle termi tuo aina mieleen vanhan videon, jolla neoklassisen talousteorian suuroraakkeleihin lukeutuva, eettistä yritystoimintaa moraalittomana pitänyt Milton Friedman hypnoottisesti kuvailee, kuinka monimutkainen vaivaisen lyijykynän syntyminen on globaalissa kapitalismissa. Raaka-aineita mahdollisesti jokaisesta maanosasta sisältävän lyijykynän luomiseen on vaadittu jopa tuhannen ihmisen työpanos. Nämä ihmiset saattaisivat haluta sotia keskenään, mikäli he ikinä kohtaisivat kasvokkain. Demonstroidessaan onnistuneesti globaalin kapitalismin kykyä ylittää ONKO EETTISYYDEN

kansallisvaltioiden epäkäytännölliset rajat jonkin käytännöllisen luomiseksi, Friedman kuitenkin tietämättään samalla osoittaa eettisen kuluttamisen hankaluuden. ”Minulla ei ole harmaintakaan aavistusta mistä tämä messinki tai tämä maali tai tämä liima on peräisin”, hän toteaa huvittuneena kynän muiden ainesosien alkuperää arvuuteltuaan. Kenelläpä olisi? Arkisimpienkin kulutustuotteiden tuotantoprosessit ja ylikansallisten yrityskonglomeraattien rakenteet ovat nykyään niin kompleksisia, ettei niistä pääsisi selville edes halutessaan. Eläinkokeita markkinoinnissaan verisesti vastustavan The Body Shopin tuotteita hamstrattuaan moni saa järkytyksekseen kuulla, että merkittävä osa rahasta valuukin emoyhtiö L’Orealin laariin, joka ansaitsisi Teemu Mäen ja Michael Vickin ohella oman siipensä eläinrääkkääjien hall of famessa. Tämä ei ole vielä edes monimutkainen esimerkki siitä, kuinka salakavalasti suuri yritys kykenee kätkemään syntinsä eettisyyden ja kestävän kehityksen takaavien sertifikaattien taakse. Niin kutsuttua viher- ja valkopesua helpottaa se, että kuluttajat todella haluavat uskoa yritysten hyväntekoon, sillä he ovat koukussa siihen elämäntapaan, jonka yritykset mahdollistavat. Tämän seurauksena sertifikaatit itse ovat alttiita vihervalkopesulle. Kun kuluttajissa on iso joukko varakasta väkeä, joka on valmis maksamaan suuria summia tuotteiden eettisyydestä, haluaa yritys luonnollisesti hyötyä heistä mahdollisimman paljon. Asiakas, jossa hyväuskoisuus ja varakkuus yhdistyvät on markkinoiden graalin malja. Toisin kuin vihertarrat toitottavat, ei esimerkiksi tietoisten kuluttajien suosiman luomuruuan poikkeuksellisesta ekologisuudesta ja terveellisyydestä ole kattavaa näyttöä. Siinä missä ulkomaisten yritysten vakuuttelut toimintansa eettisyydestä ovat kerta toisensa jälkeen paljastuneet sanahelinäksi, ovat monet synninpäästöshoppailuun pyrkivät hakeneet eksistentiaaliseen kriisiinsä ratkaisua kotirintamalta. Vastalauseena ylikansallisten korporaatioiden tekopyhyydelle on syntynyt trendi, joka suosii kotimaisia pk-yrityksiä. Ilmeisesti liikkeen kannattajien ajatuksena on se, että Suomen kaltaisessa tiukan


17 003

sääntelyn ja vahvojen ay-liikkeiden maassa pieni ei voi olla kuin kaunista. Naapurustopuodin rastapään ei haluta uskoa olevan paskapää. Tämä on johtanut useisiin inspiroiviin menestystarinoihin, joissa pieni yritys on ponnistellut jättiläisten jaloista parrasvaloihin. näistä kertomuksista kuuluu helsinkiläisiin ruokapyhättöihin lukeutuvalle ravintolaketju Fafa’sille. Vuonna 2011 perustetusta punavuorelaisesta kääpiöpuljusta on muutamassa vuodessa kasvanut trenditietoisten urbaanien nuorien suosima kulttiketju. Tuoreita kasvisruokaherkkuja sisältävien pitaleipiensä mukana se on syöttänyt skeptikoille vastalauseet pikaruokaan liitettyihin ennakkoluuloihin. Kaikki tämä on vaatinut vain perustajan rakkauden ruuanlaittoon ja jalon tahdon tarjota työmarkkinoilla syrjityksi tuleville maahanmuuttajille hommia. Näin siis mikäli valtamedian uutisointiin on uskominen. Fafa’sin nykyisten ja entisten työntekijöiden lausunnoista nivoutuva tarina on toisenlainen. “Hetkittäin olin erittäin ahdistunut työn tekemisestä, koska tuntui siltä, että voi tapahtua jokin väärä liike ja oli mahdotonta sanoa, mitä siitä voisi seurata. Se loi todella hermostuneen, rauhattoman ja hetkittäin liki paranoidin ilmapiirin. Takaraivossa oli aina sellainen tunne, että mitäpä jos tänne tulisi joku ja asiat eivät olisi miten niiden haluttaisiin olevan.” Näin myrkylliseksi Fafa’sin nykyinen työntekijä Frank toimipisteiden ilmapiiriä pahimmillaan kuvailee. ”Oman kokemukseni mukaan usea ihminen kokee, että vallitsee sellainen painostuksen kulttuuri. Tuntuu siltä, että asiat ovat jatkuvasti suurennuslasin alla.” Lukuisten muiden haastateltujen tavoin hän epäilee johtoportaan luottamuspulan työntekijöihin yltyneen niin krooniseksi, että se on laittanut ihmisiä vakoilemaan työntekijöitä työajalla. Useiden työntekijöiden mukaan toimipisteille ilmestyy säännöllisesti keittiöön pälyileviä ja epätavanomaisia kysymyksiä esittäviä ”mysteeriasiakkaita”, jotka eivät monesti edes osta mitään vaan jättävät pelkästään palautetta. Kummallisia visiittejä seuranneina päivinä työntekijät ovat YKSI

saaneet epäreiluiksi kokemiaan kritiikkiryöppyjä, joiden ilmaisutavassa olisi lievästi sanottuna ollut parantamisen varaa. ”Se kielenkäytön kulttuuri on todella epäasiallinen, hyökkäävä ja tuhovoimainen”, kertoo Frank. Pahimmillaan hän väittää johtoportaan syyllistyvän peräti työntekijöihin kohdistuvaan verbaaliseen väkivaltaan. Tästä hän ei tosin kykene kertomaan ensimmäisen käden kokemusta. Johtoportaan raivokohtauksia ei työntekijöiden lausuntojen perusteella voi kuitenkaan pitää ainakaan harvinaisina. Entinen työntekijä Philip kertoo tarinan tiimipalaverista, jossa työntekijät olivat valittaneet perustajalle ilmastoinnin surkeasta kunnosta. Ongelma oli Philipin mukaan yltynyt niin pahaksi, että huonon ilmanvaihdon aiheuttama lemu oli haistettavissa 25 metrin päästä toimipisteestä. Kritiikistä suuttunut perustaja alkoi syyttää hajuongelmasta ruokaa ylikypsentäviä ja pannuja huonosti peseviä työntekijöitä. Vähitellen aggressiivisemmaksi muuttuneen monologin päätteeksi hän oli käskenyt työntekijöitä olemaan kiitollisia siitä, että heillä ylipäätänsä on työpaikka, ja lähtemään yrityksestä, mikäli meininki ei miellytä. Philip uskoo tämän olleen hänen epäsuora tapansa ilmaista, että heidän on parempi olla hiljaa, koska ei heitä maahanmuuttajina kukaan muukaan palkkaa. Miltei kaikki haastatelluista työntekijöistä uskovat koko yrityksen vallankäytön perustuvan siihen, että työntekijät pelkäävät työllistymismahdollisuuksiensa olevan heikot. ”Sen tiedostaminen, että meillä on nollatuntisopimukset ja ettei meille tarvitse antaa vuoroja, pitää meidät todella alistuvaisina”, muotoilee nykyinen työntekijä Nikita. Monen työntekijän toimeentulo riippuu täysin Fafa’silta saadusta palkasta. Koska käytännössä kaikki ravintolapäälliköstä harjoittelijaan työskentelevät nollatuntisopimusten alaisina, voidaan epäkohtiin puuttumisesta rangaista vuorojen vähentämisellä. Työntekijöiden mukaan moisiin toimiin on toistuvasti ryhdytty. Niskuroijille ei ole tarvinnut antaa potkuja, vaan he ovat joutuneet lopettamaan epäkohtien esiintuomisen välttääkseen vuorojen vähenemisestä seuraavat taloudelliset vaikeudet ja mahdollisen irtisanoutumisen. Vastenmielisimmilleen kyseinen


18 003

toiminta on mennyt heidän mukaan tapauksissa, joissa useaan otteeseen sairaana olleelta ja sairauskorvausta vaatineelta työntekijältä on vähennetty vuoroja peräti kahden viikon ajaksi. Sairauskorvauksia ei tosin ole haastattelujen perusteella ainakaan mainostettu, jonka seurauksena moni ei ole ymmärtänyt pyytää palkkaa tilanteissa, joissa he eivät ole kyenneet tulemaan töihin. Asian mainitsemisen luulisi olleen reilun pelin kannalta perusteltua. Jos yritystä eteenpäin ajanut voima on todella ollut tahto integroida maahanmuuttajanuoria suomalaiseen yhteiskuntaan, pieni pikaluento suomalaisesta työlainsäädännöstä tai omasta työsopimuksesta tuskin olisi ollut kohtuuton vaatimus. Integraatiopuheen uskottavuutta heikentää myös se, että yksi entisistä työntekijöistä kertoo, kuinka häntä kehotettiin olemaan puhumatta asiakkaiden kanssa suomea, mikäli hän ei sitä sujuvasti osaa. ”Ei se automaattisesti tule, vaan meidän pitää kysyä sitä” on yleisin lausunto, jonka työntekijöiden suusta haastattelujen aikana kuulen. Haastattelujen perusteella yrityksessä on vallinnut kulttuuri, jossa esimerkiksi lomaltapaluuraha on maksettu vain niille, jotka ovat sitä älynneet kysyä. Nykyinen työntekijä Robin kertoo, ettei hän ole koskaan saanut yritykseltä lomaltapaluurahaa, vaikka hänellä olisikin siihen ollut oikeus. Entinen työntekijä Sebastian taas muistelee pyytäneensä lomaltapaluurahaa kolmeen otteeseen, kunnes hän lopulta sai sen puolitoista kuukautta myöhässä. Tämän lisäksi Robin sanoo, ettei hänelle ole maksettu sopimuksen mukaisia 50 prosentin tuntilisiä, kun hän on kuukauden aikana työskennellyt nollatuntisopimuksen maksimin ylittäviä tuntimääriä. Useampi myös väittää yrityksen tuoreutta korostavan imagon olevan vähintäänkin harhaanjohtava. Ravintoloiden määrän kasvettua esimerkiksi kana ja seos, josta falafelit valmistetaan, saapuvat yritykselle pakastettuina. vaiheessa moni tosihipsterinä itseään pitävä lukija puhaltaa varmasti jo didgeridoohon tai johonkin muuhun pilliä vähemmän oletusarvoiseen puhallinsoittimeen. ”Mutta Fafa’shan on nykyään jo ihan mainstream”, kuulen heidän huutavan. TÄSSÄ

”Kuka nyt enää olettais, et ne olis reiluja työntekijöilleen?” Voin kuitenkin vakuuttaa, että narratiivi pitapullantuoksuisesta paratiisista, jonka menestyksen käärme on ajanut moraalikatoon, ei vaikuta pätevän tällä kertaa. Itse asiassa käytännössä jokainen haastattelemani nykyinen työntekijä myöntää työilmapiirin menneen jokseenkin parempaan suuntaan yrityksen kasvettua. Yksittäisten ravintoloiden hierarkioita on jouduttu uudistamaan, koska vanha johto ei kyennyt harjoittamaan entisenlaista kontrollipolitiikkaa toimipisteiden määrän lisäännyttyä. Nykyään ravintolapäälliköinä toimii useimmiten yrityksessä rivimiehinä pitkään työskennelleitä työntekijöitä, jotka ovat suojelleet tulokkaita pahimmalta polkemiselta. Samalla työntekijät ovat synnyttäneet viestiketjuja, joilla he ovat informoineet toisiaan oikeuksistaan. Kiitosta satelee myös PAMin suuntaan, joka on ilmeisesti kyennyt auttamaan tapauksissa, joissa työehtosopimuksen kanssa on ollut ongelmia. Tällaista turvaverkkoa olisivat varmasti kaivanneet Fafa’sin entisessä leipomossa työskennelleet Lawrence ja Colin. Kun he työskentelivät yrityksessä, koostui se vain muutamasta toimipisteestä, jotka olivat täysin selfiekelpoisia seurustelusalonkeja autenttisimmillekin HC-hipstereille. Lawrencelle yllätykset alkoivat jo heti työsuhteen alussa. Hän oli innokkaana solminut suomenkielisen sopimuksen ravintolatyöntekijän ja keittiöassistentin virassa aloittamisesta. Hyvin nopeasti hän kuitenkin löysi päiväsaikaisen pitaleipien täyttämisen sijaan itsensä yöleipurin roolista. Työ tapahtui toimipisteessä, joka toimi erillään yrityksen ravintoloista. Tässä ei ollut sinänsä mitään ongelmaa, olihan hän työn tarpeessa. Ärtymys kuitenkin iski hänen jo lähdettyä firmasta, kun hän sai kuulla, että palkkaus olisi ollut hyvinkin erilainen, mikäli hän olisi saanut sopia hänestä paremmin toimenkuvaansa sopineen leipurin työehtosopimuksen. Leipurien työehtosopimuksessa leipurille maksetaan yötyöstä tuplapalkka, mikäli kyseessä ei ole vuorotyö. Tämä vaikuttaisi pätevän Fafa’sin leipomoon, jossa työskenneltiin yksinomaan öisin, kun pitaleipiä valmistettiin ravintoloihin seuraavaa päivää varten. Nyt hän oli joutunut


19 003

kuitenkin tyytymään vain keittiöassistentille maksettaviin yölisiin. Jokainen voi varmaan laskeskella millaisista menetetyistä euromääristä puhutaan, kun joku on tuhansien tuntien työpanoksesta saanut hänelle lain valossa kuuluvan tuplapalkan sijaan ainoastaan yölisiä. Toki on hyvä mainita, että Lawrence joskus tuurasi esimerkiksi sairastuneita työntekijöitä ravintoloiden puolella. Yli yhdeksänkymmentä prosenttia ajasta hän väittää kuitenkin työskennelleensä leipomossa taikinan äärellä. Surkuhupaisin Fafa’s stintti lankeaa kuitenkin muutaman kuukauden yrityksessä viihtyneen Colinin harteille. Toisin kuin Lawrence, Colin tiesi olevansa ryhtymässä keskiyön doughboyn hommiin. Se ei kuitenkaan tehnyt hänen lähtölaukauksestaan yhtään vähemmän kummallista. ”Sain vain puhelun joltain tyypiltä, joka kysyi, että pääsenkö mä paikalle. Sanoin, että olen valmis kaikkeen. Sitten vain yhtenä keskiyönä ilmestyin leipomolle ja tein vuoron muiden leipurien kanssa nähdäkseni miten hommat hoituu. En solminut sopimusta, enkä saanut minkäänlaista perehdytystä.” Colinin tapauksessa tästä epävirallisesta stalkkaussessiosta ei koitunut minkäänlaista harmia, aloittihan hän työssä virallisesti jo seuraavassa vuorossa. Suoritettuaan 80 tunnin harjoitusvaiheen muita työntekijöitä alemmalla palkalla lakkasi Colin täysin yllättäen saamasta vuoroja. Koska hän ei halunnut heittää tyhjästä tullutta luppoaikaa hukkaan, teki hän muutamia lomasuunnitelmia ja varmisti, että tämä on ok yhtiön johtoportaan kanssa. Hänelle kerrottiin, ettei tässä olisi mitään ongelmaa. Sopimus ei kuitenkaan pitänyt, sillä muutaman viikon päästä vielä koeajalla olleelle Colinille kerrottiin hänen saaneen potkut huonon saatavuuden vuoksi. Samalla vedottiin siihen, ettei häntä oltu saatu koulutettua alkuperäisten tavoitteiden mukaisessa ajassa. Näin siis siitä huolimatta, että hän oli selvinnyt läpi sopimukseen merkitystä 80 tunnin harjoitusvaiheesta. Päätöksestä hämmentyneelle Colinille luvattiin tapaaminen potkut antaneen henkilön kanssa, jotta asiaa voitaisiin vielä selvittää. Lupaus jäi kuitenkin lunastamatta. Jälkeenpäin Colin sai vielä kuulla

ravintolassa työskennelleeltä ystävältään, ettei huono saatavuus ilmeisesti ollutkaan todellinen syy potkujen takana. Irtisanomisesta vastannut henkilö oli rehennellyt antaneensa potkut Colinille, koska hän oli ”varastellut” keittiöstä kananmunia. Colin tunnustaa syyllistyneensä tekoon kertaalleen. Tämän luulisi tosin olleen perusteltua sen valossa, että Fafa’s vähensi ja edelleen vähentää työntekijöiltään jokaisen vuoron palkasta ruokarahan. Näin siis riippumatta siitä, nauttiiko työntekijä talon antimista vai ei. Koska toimipisteet yrityksen menestyksestä huolimatta ovat jatkuvasti alityöllistettyjä, ei lakisääteisten taukojen pitämiseen löydy joidenkin työntekijöiden mukaan usein sopivaa rakoa. Yksi työntekijä kertoo, ettei syömättä jääminen 6-7 tunnin vuoron aikana ole ennenkuulumatonta. Colinin kokeman farssin kuitenkin kruunasi se, kun hän sai muutaman viikon verenkiehumisen jälkeen oivalluksen. ”Sanoin, että vitut, mähän hommaan itelleni työtodistuksen.” Jos jossain tilanteessa ”be careful what you wish for” –kliseen käyttäminen olisi soveliasta, niin se olisi tässä. Colinin lievästi sanottuna niukkaan työtodistukseen on kirjoitettu yhteen laitaan ensin mitättömän kokoisilla kirjaimilla ajanjakso, jonka Colin Fafa’sissa vietti. Tätä informaatiopläjäystä seuraavat työnantajan allekirjoituksen ja firman osoitteen lisäksi kaksi ilmeisesti Google Translaten pettämättömän vaikutuksen alaisena näpyteltyä virkettä: ”Työsuhteen päättymisen työsuhteen purku koeajalla. Työtehtäviin ovat kuuluneet tuotanto pitaleipä.” Ei muuta. Colin ei ole kokeillut tämän korulauseista riisutun kunniadiplomin tehoa Fafa’sin jälkeisiin työnantajiinsa. Ilmeisesti ainakaan johtoportaan heikkoon kielitaitoon tai persoonalliseen estetiikan tajuun ei ole vetoaminen, sillä muiden Fafa’sista lähteneiden työtodistuksia ei ole tällä kielioppivirheiden täyttämällä sähketyylillä siunattu. tällainen toiminta sitten sitä ”systeemin ohi toimimista”, johon Jari Sarasvuo yrittäjiä kannusti Ylen taannoisessa Palkkaerot-illassa? Mitä sitä pikkuseikoista, jos on niin helvetin hyvä jätkä, että hyvää hyvyyttään palkkaa ihmisiä töihin. ONKOHAN


20 003

” Avataan muka lisää kauppoja, koska halutaan antaa ihmisille lisää töitä. Ei me olla niin tyhmiä. Avaatte kauppoja, koska haluatte tehdä itsellenne voittoa. ”


21 003


22 003

Nikita kertoo, että Fafa’sin kaltaisissa firmoissa häntä eniten ärsyttää ”koko homman feikkiys”. ”Avataan muka lisää kauppoja, koska halutaan antaa ihmisille lisää töitä. Ei me olla niin tyhmiä. Avaatte kauppoja, koska haluatte tehdä itsellenne voittoa.” Kotimaisten pk-yritysten tuotteita suosiessa olisi tärkeää muistaa, että jättiläisetkin aloittivat kääpiöinä ja että menestyminen altavastaajana vaatii monesti kepulikonstinsa. Vaikka pienyritykset olisivatkin yksilöinä suhteellisen harmittomia, ei niiden moraalista ole takeita. Etenkin startup-evankeliumin kultakaudella harvan uuden sukupolven yrityksen haaveena on jäädä pienen nichen toiveita täyttäväksi kulmakaupaksi, jossa omistajien rikastumisen sijaan priorisoidaan työntekijöiden hyvinvointi. Tottakai näitäkin löytyy, mutta niin löytyy empatiakykyisiä kokoomusnuoriakin. tässä toivottomalta vaikuttavassa tilanteessa sitten pitäisi oikein tehdä? Eettisten yritysten viestintään erikoistuneen Sugar Helsinki –viestintätoimiston vetäjä Karita Sainio ei olisi valmis heittämään kirvestä kaivoon eettisen kuluttamisen suhteen. Hän on toki eettisen yritystoiminnan asiantuntijana tietoinen moraalisuuttaan vakuuttelevien yritysten silmänkääntötempuista. Hän kuitenkin muistuttaa, että näiden paljastamiselle omistautunut ihmisjoukko pyrkii jatkuvasti pitämään lupauksia tehneet yritykset linjassa. ”Mä uskon, että muutos tapahtuu sisältä ja isoista yrityksistä”, hän sanoo. Kuka tahansa voi harkituilla kulutusvalinnoillaan ohjata yrityksiä eettisempiin toimintatapoihin. Erityisen innokas hän on ollut kasvisruoan suosion kasvusta, jota hän pitää merkittävän muutoksen alkuna. Tässä hän on toki osittain oikeassa. Olisi naurettavaa väittää, ettei eettisellä kuluttamisella voisi saavuttaa pieniä, miksei jopa suuriakin voittoja. Mikäli kaikki länsimaissa alkavat ostaa valtaosan vaatteistaan second handina, on sanomattakin selvää, että ympäristön päälle kipattava kuorma pienenee. Jos länsimaiden nuori sukupolvi näkee vegetarismin valon, säästyy valtava määrä maailman eläinkunnasta tarpeettomalta kärsimykseltä. Mutta entäs ne ihmiset? Uudistuvatko MITÄ

tällaisten kehitysprosessien myötä ne yhteiskunnalliset hierarkiat, jotka pitävät suuret massat alistettuina monotoniselle ja kauttaaltaan järjettömälle työnteolle? Tähän on vaikea uskoa, etenkin kun länsimaissa tehokkuutta pyritään lisäämään työvoiman kustannuksia pienentämällä ja työaikoja pidentämällä. Ay-liikettä – joka on jäsenkeskeisyydestään ja jäykähköstä monoliittisuudestaan huolimatta edes jokseenkin ylläpitänyt työväen joukkovoimaa – uhkaa alasajo. Rivityöläisistä tulee uberisaation myötä uuden uljaan ajan yksityisyrittäjiä, jotka kyynärpäätaktiikalla pyrkivät taistelemaan paikastaan työmarkkinoilla. Aivan oman lisänsä koko soppaan lisää horisontissa liitävä automatisaation hornetti, joka on valmis pommittamaan koko työmarkkinoiden perustan uusiksi. Viime aikoina paljon keskustelua herättänyt Ryan Aventin kirja The Wealth of Humans – Work, Power, and Status in the Twenty-first Century lupaa automatisaation jälkeiselle työntekijälle synkkää tulevaisuutta. Sen ennustuksen mukaan järkevää hyväpalkkaista työtä tulee tulevaisuudessa olemaan lähinnä omien alojensa huipuilla. Muut joutuvat todennäköisesti kituuttamaan elantonsa tekemällä pikkupalveluksia marginaaliselle eliitille. Ovatko suhteellisen korkeaan elintasoon tottuneet länsimaiset massat valmiita kuitenkaan palaamaan kahden kerroksen väen yhteiskuntaan? Tapahtuuko laajamittaisen automatisaation myötä se saksalaisfilosofi Herbert Marcusen uumoilema hetki, jolloin kapitalismi joutuu väistymään omien saavutustensa seurauksena? Sisäinen radikaalini haluaisi uskoa kehityksen johtavan Marcusen peräänkuuluttamaan ”suureen kieltäytymiseen”, jossa massat lakkaavat osallistumasta sopupeliin, jonka tulos on ohjelmoitu heidän vastaisekseen. Yhteiskuntarakenteiden radikaali uusiutuminen vaatii sitä, että massat kieltäytyvät niistä sortavista hevonpaskaduuneista, joille tulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole enää mitään perusteita. Samalla ne kerskakulutuksen keuhkot, jotka pitävät nykyisen talousjärjestelmämme hengissä on lajimme pelastamiseksi mitä ilmeisemmin puhkottava. Rajattomalle kuluttamiselle on yksinkertaisesti sanottava ei. Suurin haaste piilee tietenkin siinä, että globaalissa taloudessa tällaisten


23 003

tavoitteiden toteutuminen vaatisi paitsi melkein maailmanlaajuista heräämistä, myös ihmisten tarpeiden kokonaisvaltaista uudelleentarkastelua. varmasti pitää moisia tulevaisuuden skenaarioita kyynisinä ja pessimistisinä. Todellisuudessa aikamme suurinta kyynisyyttä on kuitenkin status quoa edesauttava toiminta, jonka leikitään olevan sen vastaista. Marcusen oppi-isät, Frankfurtin koulukunnan vihaiset, mutta viisaat perustajasedät Theodor Adorno ja Max Horkheimer kirjoittivat jo 1940-luvun lopussa mainonnan suurimman saavutuksen piilevän siinä, että se saa ihmiset kuluttamaan tuotteita, joiden läpi he itsekin näkevät. Hypoteesi osoittautuu todeksi joka ikinen kerta, kun päiväkausia Kanye Westin signature-lenkkareita jonottaneet viisitoistavuotiaat kertovat haastatteluissa tietävänsä kenkien olevan ihan sitä samaa Kiinassa tuotettua sekundaa kuin muutkin tennarit. Jonnetoveriensa arvostusta saadakseen he ovat kuitenkin valmiita törsäämään tohveleihin melkein puoli tonnia. Pelkään pahoin, että sama virus on levinnyt myös eettisen kuluttamisen piiriin. Sen lisäksi, että eettinen kuluttaminen on maailman helpoin tapa saada arvostusta omilta moralistipiireiltä, osoittavat Markus Walz, Sean Hingston ja Mikael Andéhn loistavasti artikkelissaan The Magic of Ethical Brands kuinka eettinen kuluttaminen on myös tietynlaista modernin maailman mustaa magiaa. Hieman kuin voodoo-nuken lätkiminen auttaa liskoaivojamme purkamaan jotain henkilöä kohtaan tuntemiamme aggressioita, saa eettisen kuluttamisen mahdollistava vastuun delegointi maailmantuskaa potevan henkilön tuntemaan itsensä voimakkaaksi. Tämän mielihyvän kokeakseen kuluttaja päätyy kuluttamaan yhä uudelleen ja uudelleen, vaikkei hän rationaalisena ajattelijana touhun tehoon uskoisikaan. Tämän uuden massojen oopiumin tötsyttelyn on kuitenkin loputtava, mikäli vallitseva kehityssuunta halutaan kääntää. Läpikotaisin moraaliton elämäntapamme ei muutu sillä, että muistutamme itseämme sen moraalittomuudesta. Aikamme suurin eettinen uhka on se, että etiikan olemassaolon tunnustaminen samastetaan eettiseen MONI

toimintaan. Sensei Sarasvuota siteeraten: “Jos arvosi eivät maksa sinulle mitään, ne eivät ole arvoja vaan mielipiteitä.” Tämän takia on vastustettava kaikkia niitä tahoja, jotka kyseisen ajattelun edistämiseen sortuvat. Kuten sanassa sanotaan, antikristuksen susi tulee saapumaan lampaan vaatteissa. Aikamme uhkaavin ihmistyyppi ei ole ISIS-terroristi, sillä tunnistamme hänen vaarallisuutensa. Se on se jokaiselle yläasteelle ensi keväänä sähköautolla kurvaava Vihreiden kunnallisvaaliehdokas, joka vaalipaneelin esittelykierroksella toteaa hennon itseironisten hörähtelyiden saattamana olevansa ”vähän tällainen maailmanparantaja.” Tätä ilmestymistä edeltävinä viikkoina vastuullinen opettaja rikkoisi virkavalaansa lähettämällä kaikille vanhemmille varoituksen, joka olisi varustettu Fritz Langin M -elokuvan loppukaneetilla. ”Meidän tulee pitää parempaa huolta lapsistamme.” G

Kaikkien artikkelia varten haastateltujen työntekijöiden nimet ovat muutettu.

Fafa’sin omistaja pitää valtaosaa artikkelissa esitetyistä väitteistä perättöminä. Groteski on lupautunut julkaisemaan yrityksen vastineen artikkelille


24 003


25 003


AINO

26 003


27 003

“Seinällä riippuva maalaus on Napolista, missä olin viime vuonna vaihdossa. Kävin siellä usein supermarketissa, jonka sisäänkäynnillä istui aina kerjäläinen piirtämässä. Juttelimme hänen kanssaan kirjallisuudesta ja välillä hän kertoi, että esimerkiksi Obama tai Jumala oli soittanut hänelle. Kun hän kuuli, että olin lähdössä takaisin Suomeen, hän halusi antaa minulle jonkun maalauksistaan.”


KATASTROFIMARATONIN KAHDET KASVOT

28 003


29 003

“ TYYT-TYYT ”, ääntelee Annastiinan puhelin käsilaukussa pöydän alla. Harmittava keskeytys kiinnostavalle keskustelulle, hän ajattelee. Vanhemmat ovat tulleet kaupunkiin ja he ovat yhdessä siirtyneet nauttimaan illallista paikalliseen kuppilaan. On marraskuun 13. päivä vuonna 2015 ja kello on kohta 11. Viesti on työnantajalta: hälytys kiireellisestä uutispäivystyksestä. Annastiina nousee vauhdilla ja pujahtaa takkiinsa. Korot kopisevat Annastiinan kiirehtiessä puolijuoksua kotitoimistolle, samalla kun jokainen vastaan tuleva poliisi pyytää häntä tiukasti poistumaan kaduilta. Tekstiviestit risteilevät suuntaan ja toiseen. Ensimmäiset ihmiset Suomessa ovat jo kuulleet ja kysyvät, onko hän kunnossa. Hän on, mutta moni muu ei. Ystäviä saattaa olla nyt väärissä konserteissa ja ravintoloissa. Pariisi, rakkauden kaupunki, on salamannopeasti sotatilassa. Näin alkoi YLE:n Pariisin-kirjeenvaihtajan, Annastiina Heikkilän, vuoden toinen verinen katastrofimaraton. Mari Medafer viettää tavallista perjantai-iltaa kotonaan Helsingissä. Pitkän koulupäivän päätteeksi hän napsauttaa TV:n päälle. Ei kuitenkaan minkä tahansa kanavan vaan ranskalaisen France 2:n, jota hän ranskankielisenä, Ranskassa ja Tunisiassa asuneena tilaa Suomesta käsin. Suora uutislähetys Pariisin kaduilta on käynnissä. Lähetys, jota töölöläisessä kaksiossa tullaan seuraamaan koko yö. Pariisin marraskuun iskuissa kuoli arvioiden mukaan 132 ihmistä ja loukkaantui 352. Kolmen jihadistisolun hyökkäys perjantai-illan ilakoinnin keskelle toteutettiin kuudessa paikassa ympäri keskustaa: Bataclan-rokkiklubilla, useiden kahviloiden edustoilla sekä Stade de France -jalkapallostadionin kupeessa. Media-antropologi Johanna Sumialan sanoin yksittäiset iskut laajenivat nopeasti yhdeksi isoksi hybridiksi globaaliksi mediatapahtumaksi. Mari avasi välittömästi koneensa selvittääkseen monien muiden eurooppalaisten tavoin, ovatko hänen ystävänsä Pariisissa turvassa. Sydän jätti muutaman lyönnin välistä, mutta hän sai lohdullisen tiedon nopeasti Facebookin safety checkin kautta. Ranskan sisäministeriön kyseisiä tilanteita varten lanseeraama puhelinsovellus SAIP otettiin käyttöön vasta iskujen jälkeen.

Ensihetkessä Marin päälle vyöryi kokonainen tunnepaletti. Olotila sai silmät kostumaan ja kädet hikoamaan. Vasta tovin kuluttua hän pystyi erottelemaan tunteitaan: järkytys tapahtuman laajuudesta, pelko läheisten puolesta, epätietoisuus mahdollisista seuraavista iskuista. Alkujärkytys lähti päivässä, mutta samalla voimistuivat suru ja viha tekijöitä kohtaan. Tunteet laimenivat pikkuhiljaa, mutta edelleenkin Maria puistattaa tapahtumien käsittämättömyys. Marin yön pääuutislähteena pysyi hänen luotettavana pitämänsä ranskalaiskanava. Ajoittain hän päivitti myös kotimaisia uutissivustoja, mutta ainoastaan vertailun vuoksi: valtiotieteilijänä Mari halusi tutkia, miten eri maiden mediasisällöt eroavat keskenään. Hän huomasi nopeasti ranskalaisten viestimien voittavan nopeudessa ja kerronnan monipuolisuudessa. Mari kertoo kriisitilanteissa suosivansa autenttisia ja mahdollisimman harvan välikäden kautta kulkeneita uutisia, siksi hän pyrkii seuraamaan kielitaitonsa puitteissa aina kriisimaan kansallista mediaa. Suomen kielellä samaa autenttisuutta ja paikallisuutta pyrkivät välittämään kirjeenvaihtajat. Mari kutsuu heitä todellisiksi hybridijournalisteiksi. YLE:n ulkomaantoimituksen päällikkö Elina Ravantti painottaa, että YLE haluaa olla tiiviisti läsnä uutismaailman hot spoteissa. Ravantin mukaan niihin päästään kirjeenvaihtajien kautta: ”Heillä on ihan valtava merkitys. Kun kirjeenvaihtajalla on suhde kriisimaahan, uutisista tulee yleisölle ymmärrettävämpiä. He ovat myös ne ihmiset, jotka takaavat nopeuden.” Globaalin mediatapahtuman raportoija sekä seuraaja toimivat yhä nopeammin. Nyt myös tutkija hyppää ripeästi mukaan maratoniin. Kun Charlie Hebdo -isku Ranskassa puoli vuotta aiemmin lävähti silmillemme, koki media-antropologi Johanna Sumiala tehtäväkseen reagoida välittömästi ja perusti nopean tutkimuksen joukot kollegansa Katja Valaskiven kanssa. He alkoivat pureutua mediakatastrofien symboliikkaan: “Tavoitteena oli ymmärtää, miten nämä globaalit hybridit mediatapahtumat toimivat, ja miten solidaarisuus ja uhkakuvat liittyvät laajempiin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Mediatapahtumat ovat perinteisesti tuottaneet yhteisöllisyyttä ja


30 003


31 003


32 003

synnyttäneet suuria kuviteltuja yhteisöjä. Sosiaalisessa mediassa tällainen syntyi #jesuischarlie:n ympärille ja toisaalla muodostui päinvastaisia yhteisöllisyyksiä eli vastanarratiiveja. Tutkimme, millä tavalla nämä törmäävät toisiinsa ja lisäävätkö nämä itse asiassa vastakkainasettelua ja polarisaatiota esimerkiksi länsimaiden suhteessa islamiin.” vielä viruivat Bataclanklubilla, Annastiina oli jo laittanut YLE:lle ensimmäisen uutisraporttinsa. Koska online on uusi deadline, kirjeenvaihtajan unirytmi noudattelee täysin päivittäistä uutisagendaa. Annastiina ymmärsi nopeasti, että nukkuminen jää nyt hetkeksi. YLE julistaa olevansa 24h uutiskanava sillä poikkeuksella, että suoraa TV:tä ei tehdä öisin. ”Uutuutena on se, että meillä on kevytstudio, jonka saa minuutissa pystyyn kriisitilanteissa sekä verkossa toimiva nopean toiminnan verkkostream, jossa toimittajat ja asiantuntijat kertovat ihmisille nopeasti, mistä on kyse”, sanoo YLE:n Ravantti. Kotitoimistolle päästyään Annastiina alkoi kokoamaan illan tapahtumia pala palalta. Hän avasi TV:n ja aloitti surffaamisen TV2 ja BFMTV -kanavien välillä. Annastiina sääti radionsa kanavalle nimeltä RTL , josta vaihtoi puolen yön aikaan France Infolle. Koneelta hän selasi ensimmäiseksi Le Monde, Le Figaro, Libératoni ja Le Parisien -lehtien nettisivut sekä kaikkien edellä mainittujen mediatalojen twiitit. Annastiinan Twitter-feedi päivittyi ennätysmäiseen tahtiin. Yksityishenkilöiden hädänalaisiin twiitteihin hän ei raportointiaan perustanut, mutta niiden avulla kokonaiskuva katastrofin laajuudesta ja tekotavan raakuudesta alkoi muodostua. Aamuyöstä hän tarttui puhelimeen ja haastatteli pariisilaisia yön tapahtumista sekä alkoi viestitellä tutuille, joiden huomasi olleen tapahtumapaikoilla. Annastiina twiittaa yksityishenkilönä, vaikkakin hän näkee sen kuuluvan olennaisesti toimittajan ammattikuvaan. Hän twiittasi kahdeksan julkaisua ennen keskiyötä: “Nyt ammuskelua jo meidänkin kaupunginosassa (Les Halles), samalla panttivankitilanne yhä käynnissä ItäPariisissa. Aivan käsittämätöntä.” “Pariisissa korkein mahdollinen hälytystila, iskuissa kuollut paikallisen median mukaan ainakin 60 ihmistä. Sanat eivät riitä. #pariisi”. KUN PANTTIVANGIT

Sosiaaliseen mediaan alkoi vyörytä kauhunsekaista materiaalia: huolesta sekaisin olevat vanhemmat julkaisivat kadonneiden lastensa hymyileviä kuvia ja ensimmäiset silminnäkijät brutaaleja pakovideoita. Mari on kiitollinen, ettei hänellä ollut Twitter-tiliä vielä Pariisin iskujen aikaan. Seuraavan kesän Nizzan autoiskun yhteydessä hän myönsi tekevänsä virheen seuratessaan twiittikansaa aktiivisesti. Siellä liikkui Marin mukaan niin paljon roskaa ja kyseenalaisia huhupuheita, että hän teki sen jälkeen välittömästi linjauksen 24 tunnin Twitter-boikotista suurten katastrofien aikana. Twitter kulkee aina Annastiinan taskussa. Saint Denisin piiritystilanteessa muutama päivä iskujen jälkeen tapahtumat muuttuivat niin nopealla tempolla, että YLE:ltä tuli itseltään twiittauspyyntö. Hektiset seuraavat päivät – jotka lopulta venyivät viikoiksi – olivat juoksemista ympäri kaupunkia. Pariisin autioilta kaduilta lähti tiuhaan tahtiin kuvasuoria ja taustahaastatteluja Pasilaan. “Ammattimedia ei enää yksin käsikirjoita katastrofitarinaa”, Sumiala summaa. Sosiaalinen media vetää kaikki tapahtumien ytimeen maantieteellisistä rajoista piittaamatta. Tammikuussa 2015 syntyi yksi maailman twiitatuin twiitti #jesuischarlie pilakuvapiirtäjien surmaamisen seurauksena. Sen leimahdus globaaliksi tapahtui aikakaudelle ominaisesti salamannopeasti: kello 11.30 Kouachin veljekset lähtivät toteuttamaan iskua. 20 minuuttia myöhemmin, kello 11:50 ranskalainen art director Joachim Roncin suunnitteli meemin ja jakoi sen Twitterissä. Roncinin senhetkisten 400 seuraajan joukosta hashtag levisi muutamassa tunnissa maailmanlaajuiseksi, ja ensimmäisen 24 tunnin sisällä #jesuischarlie twiitattiin 6 500 kertaa minuutissa. Pystyitkö mielenmaisemassasi matkustamaan töölöläiseen kaksioon tai Pariisin kaduille Annastiinan ja Marin kokemuksiin? Jos vastasit kyllä, samastuit heihin. Filosofi Judith Butlerin mukaan surra voi vain sellaista, jonka kärsimykseen samaistuu ja ottaa omakseen. Tutkimusten mukaan paikallisten esimerkkien avulla toteutettu kriisiraportointi on vetoavinta. Kun faktapitoiselta ylätasolta laskeudutaan kokijan tasolle, mediayleisön katse ja tunnekapasiteetti nauliutuu kriisiin paremmin.


33 003

Marin myötätunto kasvoi erityisesti samastuttavien kuvien kautta. Ihmisten lasittuneet katseet ja toivoton kehonkieli välittivät parhaiten tapahtuman katastrofitason Töölöön asti. Vaatiiko informatiivinen ja objektiivinen uutisointi yksityiskohtaista kuvailua uhreista ja tapahtumapaikoista? Kyllä yleensä vaatii, ajattelee Annastiina. On iso ongelma, jos sisältö jää liian epämääräisiksi. Hän kutsuu sitä sievistelyksi. Kammottavat detaljit auttavat siis katsojaa konkretisoimaan tapahtumaa. Totuus on, että Pariisin iskut tehtiin tehokkailla sota-aseilla, joten katunäkymät ja ihmisten vammat olivat sen mukaiset. Annastiina painottaa, että totuuden nimissä pitää pyrkiä kaikin keinoin välittämään tapahtumien groteskius. Mediapsykologi Anu Mustonen on samaa mieltä. Hänen mukaansa pieni trauma on jopa toivottavaa: “Joskus voi olla ihan hyvä kasvatuksellisesti, että lapsetkin näkevät mitä väkivallanteosta seuraa.” Uutistoimistojen tavoitteena on välittää kokonaiskuva maustaen sitä näillä konkretisoivilla piirteillä: haastatteluilla, itkuisilla kasvoilla ja verisillä haavoilla. Myös YLE:n Ravantti korostaa uutistoimiston roolia taustottavana tahona vaihtoehtomedioihin verrattuna: ”Me pannaan asiat kontekstiin, mikä korostuu varsinkin poliittisissa kriiseissä.” Annastiina ei myönnä pelänneensä missään vaiheessa, koska hän koki olevansa tilanteessa enemmän kuin pelkkä sivustaseuraaja. Toiminnallinen uutistoimittajan rooli toi hänelle epäilemättä valheellisen tunteen tilanteen jonkinlaisesta hallitsemisesta. Työ pysyi kaavamaisena myös yllättävissä tilanteissa, mikä auttoi häntä fokusoimaan ajatukset oleelliseen. Koko kriisiuutisoinnin ajan häntä johdatti myös sisäinen palo olla suomalaisille hyödyllinen eturintaman journalisti – ei siinä ehtinyt pelkäämään! Ammattirooli ei kuitenkaan peittänyt ihan kaikkea epävarmuutta, kun ympärillä marssi sotajoukkoja ja leijui kauhun ilmapiiri. Päivät iskun jälkeen olivat painostavia ja ilmapiiri säpsähtelevä. Siispä joukkopaniikkikohtaus Notre Damen juurella sai kokeneenkin toimittajan ryntäilemään pelkästä selkäydinreaktiosta. Toimittajan rooli on Annastiinalle helpompi pukea kuin riisua. Iskujen aikana

ja niiden jälkeen ei rooli tahtonut lähteä päältä millään. Adrenaliinia erittyi tasaiseen tahtiin, koska milloin tahansa saattoi tapahtua ja juuri silloin pitää olla valmiudessa raportoimaan. Niin sanottuja vapaapäiviäkin jäyti valmiustila, kun hälytystehtäviä oli tullut lähiaikoina runsaaseen tahtiin. Ammattiroolin johdosta Annastiinan tunteet nousivat pintaan viiveellä – niin käy usein kriisitilanteissa toimiville. Työnantajana YLE tarjoaa systemaattisesti henkistä tukea ja kriisiapua traumaattisiin työtilanteisiin joutuneille toimittajille. Annastiina ei turvautunut siihen, vaan häntä auttoi ympäröivä työyhteisö. Arjessa hänellä on rinnallaan paikallinen vakiokuvaaja. Iskujen jälkeen Annastiinan kanssa raportoinnin taakkaa lähetettiin jakamaan Brysselin kirjeenvaihtaja. Myöhemmin tiimiä vahvistettiin vielä Pasilasta lennätetyllä ulkomaantoimittajalla. “Kaikki konkreettiset asiat auttavat käsittelemään kriisejä”, Mustonen huomauttaa. Toimittajan työn voi tästä näkökulmasta nähdä jopa terapeuttisena: siinä teemoja käsitellään heti verekseltään, mikä estää tehokkaasti silmien ummistamisen. Yleisölle sosiaalinen media on yksi purkautumisen areena. “Pariisin iskuista lähti ensimmäisenä voimakas yhteinen solidaarisuuden aalto”, sanoo Sumiala. Sururituaalit ovat vaihtuneet kynttilän sytyttämisestä tietokoneen ruudun loisteeseen ja yhteisiin meemeihin ja lainauksiin. Vuoden 2015 Tunisian Soussen terroriiskut toteutettiin Marin lapsuuden leppoisalla hiekkarannalla. Niiden jälkeen hän päätti julkaista Facebookissa harkitun ja pitkähkön päivityksen. Hän argumentoi, miten pahuus tuli Tunisian ulkopuolelta, eikä paikka itsessään ole niin pelottava kuin media antaa ymmärtää. “I know this is also what those animals want, attention, but I can’t not post about this topic anymore, my blood is boiling way too much.” Ulostulon motiivina oli demystifioida iskupaikka. Se auttoi, eikä veri enää kiehunut niin kovasti, kun suu oli puhuttu puhtaaksi. Pariisin iskut Mari käsitteli läheisten kanssa käydyissä keskusteluissa, jotka aloitettiin heti tapahtumayönä. Annastiina menetti iskuissa tuttaviaan, aisti pariisilaisten hädän ystäviensä silmistä ja näki iskujen vaikutukset kotikorttelissaan. Tutkija Mustosen mukaan toimittajan pitää osata eläytyä sopivissa


34 003


35 003


36 003

määrin: “Toimittaja oppii ammattitaidon ja kokemuksen myötä tunteellisesti etäännyttämään itseään karmeista kohtaloista lääkärin tavoin. Toisaalta pitää olla tunneherkkyyttä, jotta erottaa milloin menee yli ja milloin ali.” Raportoijan rooli on kerätä ja välittää tietoa, mutta kriisiuutisoinnissa inhimillisen kosketuspinnan välittäminen korostuu. Annastiinan mielestä tunneherkkyys on timanttinen ominaisuus, jota toimittaja ei saa hukata. Ilman sitä toimittajasta tulee itsensä turruttanut robotti. Annastiina oli järkytyksen ja surun maalamine kasvoineen kertomassa suomalaisille näkemästään ja kokemastaan suorissa lähetyksissä. Siinä suhde yleisöön on hyvin intiimi ja tunnelatautunut. Sitä Annastiina uskoo myös ihmisten haluavan kuolonuhrilukujen ja pääministerin tiedotustilaisuuksien vastapainoksi. Väkivaltaista mediatapahtumaa selostavat kerronnan ammattilaiset. Mustosen mukaan mediavälitteiset kriisit ovatkin hyvin elämyksellisiä kokemuksia yleisölle: “Kiinnostunut reaktio on luonnollinen. Kun kärsimys on kaukana oleva asia itsen ja läheisten ulottumattomissa, sitä voi hekumoida ja elämystä kokea turvallisen välimatkan päästä. Mitä lähemmäksi se tulee, sitä ahdistavammaksi se muuttuu.” Mari tunnistaa ympärillään ihmisiä, joilla tällainen elämysten jano nousee sammuttamattomaksi kriisien aikaan. “Kyseessä on ihmiselle luontainen pimeän lumo”, Mustonen selittää. Mari pysyi tarkkana, ettei oma seuraaminen saisi neuroottisia piirteitä. Hän seurasi uutisia tiiviisti, koska niitä kuuluu seurata. Maria alkoi jo tapahtumayönä kuvottaa, miten helposti jopa France 2 -uutiskanava sortui ala-arvoiseen mässäilyyn. Silloin näyttö pimeni Töölössä. Mari kertoo olevansa tyytyväinen nopeasti toimivaan itsesuojeluvaistoonsa. Mari on huomattavan esimerkillinen tapaus kriittisestä ja valveutuneesta mediakuluttujasta. Kaikki eivät kykene kontrolloimaan yhtä helposti sormiaan puhelimen tai kaukosäätimen näppäimistöllä. Väkivaltaisiin sisältöihin turtuminen vie yleisöltä tunneherkkyyttä. Mustonen sanoo, että totumme nopeasti yhä raaempiin kuviin ja kuvailuihin: “Tunnevoima ei ole enää niin suuri. Materiaali ei pysty enää tuottamaan yhtä isoa tunnereaktiota, kun

ollaan monta kertaa nähty samantyyppisiä kuvia.” Hän uskoo, että mediavälitteisen väkivallan raakuuden lakipiste on jo lähellä ja näkemiämme livemestauksia tai -itsemurhia pahemmaksi on enää vaikea panna. Terroristit tarvitsevat yhä shokeeraavampia toimia samanlaisen medianäkyvyyden saavuttamiseksi. Jos livemestaus ei enää hätkäytä katsojaa, tapahtuu turtumisen mediavaikutus eli desensitisaatio. Toisto lieventää siis myötäelämisen tunnetta. Uusi ilmiö vetoaa yleisöön ja saa osakseen myös enemmän taustoittavia juttuja, mikä pidentää uutiskaarta. Puolentoista vuoden aikana Ranskassa tapahtui kolme isoa terroriiskua: Charlie Hebdon ja Pariisin iskujen jälkeen autopommittaja lanasi ihmisiä Nizzan rantabulevardilla Ranskan kansallispäivänä. Se oli julkinen verilöyly, jossa kuoli paljon lapsia, mutta sen uutiskaari oli silti Charlie Hebdoa jo puolet lyhyempi. Niin raa’alta kuin se kuulostaakin, elämyksellinen voimakkuus ei saavuttanut samoja mittasuhteita. Desensitisaatiotutkimuksia ei enää tehdä niiden eettisten pulmien vuoksi: toistuvan väkivallan näkeminen turrutti tutkimuksiin osallistuneita kohtuuttoman paljon. Turtumisen seurauksena heissä havaittiin huomattavaa empatian puutetta, reaktioherkkyyden vähenemista sekä väkivallan seurausten vähättelyä. Montako mediakatastrofia tähän tarvitaan, riippuu ihmisestä. Erityisesti hänen medialukutaidostaan. “Mediakasvatuksen tuottama medialukutaito on nykyajan kansalaistaito, joka toimii rokotteen tai puskurin tavoin suojana median riskivaikutuksilta“, toteaa Mustonen. Kohtuullinen ilmaisu- ja elämysvoima ovat Mustosen mukaan aseet riskivaikutuksia vastaan. Omaa mediakäyttäytymistä on kontrolloitava aktiivisesti. “Medialukutaidossa on tärkeää erottaa genret ja tarkoitusperät eli mikä on toimituksellista ja mikä taas vaikutusyritystä”, sanoo Mustonen. Vastaanottaja joutuu priorisoimaan kriisiuutissisältöä, koska jokaista sanomalehden sivuilta bongattua uhria ei pysty suremaan. Nyky-yleisöä painaa myötätuntoväsymys, compassion fatigue. Ihmisen tunnekapasiteetti on rajallinen, joten jokaisen katastrofiuutisen syvä sureminen näkyy nopeasti jo omassa psyykkisessä terveydessä. Mari


37 003

yrittää kriisien jälkeen panostaa siihen, että oma elämä jatkuisi mahdollisimman normaalisti: hän ei halua unohtaa kriisejä, mutta ei myöskään vatvoa niitä. Unohtamalla hän antaisi terroristeille anteeksi, vatvomalla taas polvistuisi heitä kohti. Terroristien agendalla on valjastaa mediatapahtuman osalliset levittämään tunnetta. Tunteen nimi on pelko ja sen toivottu seuraus on vahvistaa ihmisten epävarmuutta ja epäluottamusta toisiaan kohtaan. “Suuren yleisön suurin ase terrorismia vastaan on medialukutaito”, Mustonen kertoo. Mikä tunne nousee vallitsevaksi, riippuu meistä kaikista: journalisteista ja heidän tuottamastaan sisällöstä, mutta myös kuluttajista ja heidän omista sisällöistään sekä klikkaus- ja ostopäätöksistään. Järkytyksellä ja pelolla mässäily toteuttaa terroristien tavoitteita, kun taas asiapohjainen, uhmakkaaseen suruun ja myötätuntoon pohjautuva journalismi edistää terrorisminvastaisuutta. “Mediatapahtumissa käydään myös taistelua siitä, kuka on sopiva tai oikea uhri”, Sumiala toteaa. Polarisoiva vaikutus näkyy Sumialan mukaan somekäyttäymisessä. Heidän viiden miljoonan twiitin tutkimusaineistonsa paljasti voimakkaan vastakkainasettelun #jesuischarlie (olen charlie) sekä vastahashtagin #jenesuispascharlie (en ole charlie) välillä. Kaksi päivää Charlie Hebdo -iskujen jälkeen Pariisissa hyökättiin juutalaiseen supermarkettiin. Kyseisen iskun uhrit saivat oman tunnustuksensa: #jesuisjuif (olen juutalainen). Sumiala on ihmetellyt Brysselin iskujen melko vähäistä mediahuomiota suhteessa Pariisin iskuihin: “Paljastiko tämä jostakin symbolisesta näkokulmasta, mikä kaupunki onkaan Euroopan sydän? Brysseli on ehkä EU:n pääpaikka, mutta EU ja Eurooppa eivät todellakaan ole sama asia.” Euroopan keskinäistä myötätuntokilvoittelua enemmän mediassa on kuitenkin kinattu kehittyvien maiden ja Lähi-idän kriisien vähäisestä uutisoinnista. “Kriisiuutisointi tekee näkyväksi maailman epätasaisen ja epäoikeudenmukaisen jakauman”, Sumiala toteaa kylmänviileästi. Myös filosofi Butler muistuttaa, että globaali sureminen on aina poliittista.

keskustelut kääntyivät takaisin suomalaisten omiin kriiseihin. Annastiinassa alkoi nousta ristiriitaisia, jopa loukkaantuneita tunteita uutisagendan äkillisestä vaihdosta. Ei Ranska ole vielä toipunut! Ei Ranskan media ole vielä unohtanut! Kansallinen hätätila on vielä päällä, eivätkä pariisilaiset vielä voi nauttia iltapäiväcroissanttiaan huoletta kahvilan terassilla! Kuten niin monet maailman katastrofinäyttämöt, Pariisi joutui nyt mukautumaan siihen, ettei koko maailma enää katsonut sitä kohti. Turvallisuussyistä kaikki joukkokokoontumiset oli kielletty Pariisissa iskujen jälkeen. Sen takia ei ollut mahdollista järjestää samanlaista mielenilmausta ja marssia kuin Charlie Hebdo -iskujen jälkeen. Selkeä yhteinen hetki olisi symbolisesti sinetöinyt vahvemmin tämän mediavälitteisen kriisin. Mari lopetti tietoisen seuraamisen ennen uutiskaaren päättymistä, koska hän oli jo kokenut saaneensa kaiken relevantin informaation. Mustonen korostaa, että jos kriiseistä jotain pitää ymmärtää, niin niiden vaikutukset ja seuraukset. Silloin kriisiuutisointi ei saisi loppua marssiin tai kyllästymiseen. Media osoittaa kunnioituksensa uhreja kohtaan omilla vuosittaisilla muisteloillaan kriisien huippuhetkistä. “9/11-iskuista tulee 15 vuotta - Näin kaikki tapahtui” -otsikko löytyi Iltalehden lööpistä vielä tänäkin vuonna. Mutta miten paljon mediassa oikeasti pohditaan kriisien aiheuttamaa syvempää muutosta yhteiskunnassa? Sitä varten tarvitsisimme kenties enemmän kriisien jälkeistä syvällistä reflektointia. Maratonin jälkeen niin toimittaja kuin yleisökin huokaisivat helpotuksesta. Kuitenkin niin hiljaa, etteivät muut sitä kuulleet. Tunnemaratoneja tulee kuitenkin niin jatkuvalla syötöllä, etteivät hengähdystaot ole pitkiä. Annastiinan uutisagendalla uhrit ja aseet vaihtuivat diplomaatteihin, ja kuukauden kuluttua saimme kuulla hyviä uutisia Pariisin ilmastosopimuksesta. Yleisö riemastui, mutta lehdet eivät saaneet samanlaisia lukijaennätyksiä kuin iskujen aikaan. Suruun, pelkoon ja epävarmuuden tunteisiin on liimattu kalleimmat hintalaput. on nyt saanut somekansasta rinnalleen joukon portinvartijoita ja sisällöntuottajia. ”En sano, että ammattimedia olisi hävinnyt taistelun”, Sumiala sanoo, VALTAMEDIA

KOITTI AIKA , jolloin YLE:ltä ei enää tullut

juttupyyntöjä iskuista, ihmiset luopuivat Facebookin trikolori-filttereistä ja kahvipöytä-


38 003

”Ammattijournalistit pystyvät kuitenkin intensifioimaan sisällön. Heillä on vielä paljon enemmän volyymia kuin kansalaisjournalisteilla”. Mediapsykologi Mustonen luottaa varauksetta ammattimediaan: “Niin kauan kun ammattijournalistit tuottavat sisällön, kriisiuutisointi on vastuullista ja yhteiskuntakehitystä edistävää.” Ammattimedia ei ole hävinnyt koko taistelua. Sen on kuitenkin kiristettävä lenkkikenkiensä naruja pysyäkseen mukana sosiaalisen median käyttäjien juoksutahdissa. Samoin sen on vastattava yleisön elämyksenhaluun faktojen lisäksi tunteilla. Sosiaalisen median ja ammattimedian suhde mediakatastrofeissa on kompleksinen ja vastavuoroinen, mutta yksi on varma: kansalaisten osallistuminen haastaa ja kehittää kriisijournalismia. Avoin mediakritiikki sekä vaihtoehtoiset sisällöt ovat mediataloille kullanarvoisia kirittäjiä. Annastiina on valmis vastaamaan siihen, mitä uskoo uutisseuraajien haluavan: “Eläytyvää raportointia, sillä sekunnilla ja paikan päältä.” Siis siellä hän on, kun tarvitaan. Omilla kasvoillaan, maratonin lähtölaukauksesta maaliviivalle. G


stiRy

/Vie ok.com

facebo


JOEL

40 003


41 003

“Muuan bileissä chillinä toimiva leikkihuoneemme tyhjeni yhtäkkiä juhlijoista yhtä lukuunottamatta. Menin tarkistamaan tilannetta: selvisi, että chillissä leijui kuvottava haju ilmassa. Lopulta paikansimme löyhkän lähteen leikkihuoneessa kököttävään paskakasaan. Pääepäilty on huoneeseen ainoana jäänyt sammunut, kummallisessa asennossa makaava ihmisruho päällään pelkät bokserit kintuissa. Kuulusteluja ei koskaan suoritettu ja kakkamysteeri on edelleen ratkaisematta.”


42 003

VERETÖN VALLANKUMOUSVAATIMUS


43 003

Anarkistit Suvi Auvinen ja Antti Rautiainen kertovat poliittisesta filosofiastaan ja pureutuvat ajankohtaisiin tapauksiin, joiden myötä anarkismi on noussut julkiseen keskusteluun. Anarkistit ovat arvostelleet poliisin voimankäyttöä ja pidättäytyvää puuttumista äärioikeiston aktivoitumiseen. Institutionaalisia ristiriitoja anarkistien ja poliisien välillä ymmärtääksemme otimme yhteyttä myös voimankäyttöä tutkineeseen komisario Henri Rikanderiin ja poliisihallituksen viestintäpäällikkö Marko Luotoseen. on aate, joka tavoittelee yksilönvapautta pakkovaltaa vastaan. Suomessa se sekoitetaan usein tarkoittamaan Hobbesin luonnontilan kaltaista kaaosta ja sekasortoa tai rinnastetaan yhtäläisyysmerkillä marxismiin. Anarkismin näkyvimpiä puolestapuhujia Suomessa on Suvi Auvinen, toimittaja, jonka mukaan anarkismista puhutaan liian usein negaatioiden kautta: “Usein kuulee väitettävän, että anarkismi vastustaa yhteiskuntaa, järjestystä tai sääntöjä. Se ei pidä paikkaansa. Se, mitä me vastustamme, on hierarkiat. Tavoite, johon pyrimme on tasa-arvo.” Historiallisia nyansseja anarkismin aikajanalta tarkastellessa aate näyttäytyy monihaaraisena. Muualla maailmassa anarkismi operoi vakiintuneemmin kuin Suomessa. Täällä uudet protestiliikkeet on aina pyritty integroimaan jo olemassaoleviin liikkeisiin. Kansalaistottelemattomuuteen ei suhtauduta suopeasti, minkä vuoksi anarkistiksi henkilöityminen ei aina ole ollut helppoa. Maailmalla anarkisteiksi itsensä ovat lukeneet muun muassa Judith Butler, Oscar Wilde, Leo Tolstoi, Alan Moore ja Noam Chomsky. Myös anarkismin veteraanit ovat joutuneet oikomaan käsityksiä aatteesta. Ranskalaisen Daniel Guérinin mukaan epäjärjestyksen käsitteeseen sisältyy historian saatossa anarkismiin liitetty negatiivinen sävy. Sanan anarkismi etymologia viittaa hänen mukaansa esivallan tai hallituksen täydelliseen puuttumiseen. Tämän kaltainen tilanne on väärintulkittu epäjärjestykseksi. Guérinia aiemmin elänyt maanmies, anarkismin tärkeä teoreetikko PierreJoseph Proudhon, korosti, että anarkismi päinvastoin on järjestystä. ANARKISMI

Suvi Auvinen teroittaa tavoitteensa olevan nimenomaan radikaali tasa-arvo – ei näennäinen, lievempi light-versio yhdenvertaisuudesta. “Tyydymme pieniin nyökkäyksiin tasaarvon suuntaan. Se ei riitä”, hän sanoo. Tasa-arvoinen avioliittolaki – jota Auvinenkin vahvasti puolustaa – ei vielä edusta todellista tasa-arvoa. Esimerkiksi epäoikeudenmukainen translaki on jäänyt Suomessa huomiotta. Muun muassa ihmisoikeusjärjestö Amnesty International kritisoi Suomea epäinhimillisestä translaista, joka vaatii sukupuolenkorjausprosessia pyytävän henkilön steriloimista. Juridisesti sukupuolensa saa vaihdettua toiseksi vasta kun todistaa olevansa lisääntymiskyvytön. Amnesty on moittinut transpolikliniikkakäytäntöä, jossa ihmisen täytyy kuukausia toistella usealle psykologille ja lääkärille omaa sukupuolikokemustaan. Toinen tasa-arvovaatimusten ulkopuolelle jäävä ryhmä on paperittomat pakolaisnaiset, joita heikommassa asemassa olevia ihmisiä Auvisen on vaikea kuvitella. Heidän oikeutensa eivät nousseet esille edes lokakuun lopun naisten palkkapäivänä, jolloin sukupuolten tasa-arvoa vaadittiin jälleen äänekkäästi. Syy ignoranssiin löytyy yhteiskunnasta, jossa elämme ja arvoista, joita opimme. “Meitä ei kannusteta haaveilemaan suuresta muutoksesta, vaan ylläpitämään jo valmiita rakenteita pienillä korjauksilla.” Auvisen mukaan kansallinen iskulause “on lottovoitto syntyä Suomeen” tiivistää, kuinka nöyrät suomalaiset opetetaan hiljaisesti tyytymään vallitseviin olosuhteisiin. Auvinen ei vähättele suomalaisille suotuja mahdollisuuksia, vaan korostaa, ettei jättipotti vielä takaa todellista onnea. Hokemalla Suomen olevan maailman paras maa ei edistä kehitystä mihinkään suuntaan. “Ihminen on kehittyvä laji, emmekä ole vielä saavuttaneet kehityksemme huippua.” sisäänajoa käytäntöön jarruttaa anarkistien mukaan poliisi. Ihanteellinen, radikaali tasa-arvo merkitsisi rakenteiden purkamista. Poliisi on virkamies, jonka tehtävä on valvoa noita rakenteita. Anarkisti määrittelisi poliisin tehtävän jotakuinkin näin: legitimoitu väkivaltakoneisto ylläpitää valtiota väkivallalla tai vähintään sen uhalla. Oikeusoppinut sosiologi Max KEHITYKSEN


44 003

Weberkin kuvaili valtion mahdin piilevän sen monopolissa väkivaltaan. Poliisi valvoo lain noudattamista. Ristiriitaista kyllä, poliisi valvoo pitkälti itse myös omaa lainkuuliaisuuttaan. Ongelmallinen tilanne syntyy, kun poliisi käyttää lain takaamaa voimaansa kansalaista kohtaan väärin. Auvinen on vaatinut poliisia julkistamaan voimankäyttöasteikon, jonka ohjeistamana se käyttää voimaa. Myös ihmisoikeusjärjestö Amnesty on Auvisen mukaan vaatinut julkisiksi ohjeita, joiden mukaan poliisi valitsee välineensä. Komisario Henri Rikander tutkii poliisiammattikorkeakoulussa poliisin voimankäyttöä. Hän selventää, ettei poliisilla ole porrastettua asteikkoa käytössään, vaan voimankäyttöväline valitaan voimankäyttövälinerattaasta suhteellisuusperiaatteen ja vähimmän haitan periaatteen mukaan – lievintä, mutta tehokkainta keinoa käyttäen. Edellämainitut periaatteet määritellään pakkokeinolaissa. Poliisi ei saa puuttua kenenkään oikeuksiin enempää kuin on välttämätöntä voimankäytön tarkoituksen saavuttamiseksi. Harkinta voimankäytössä on kuitenkin aina tulkinnanvaraista. Pakkokeinotoiminnan käytäntöjä käsitellään laissa lähinnä vangitsemistilanteiden, matkustuskieltojen, takavarikointien ja kommunikointikieltojen suhteen voimankäyttövälineohjeiden sijaan. Mikäli poliisi määrittelisi taktisia valintojaan etukäteen, toiminnasta katoaisi yllätyksellisyys. Voimankäytön kohdehenkilö voisi tuolloin Rikanderin mukaan aktiivisesti vastustaa voimakeinoja, jolloin poliisi joutuisi turvautumaan voimakkaampaan keinoon. Auvinen uskoo, että toiminnan mahdollinen ennakointi voisi vähentää voimankäytön ylilyöntejä. Suomessa poliisin toiminnasta on kirjattu tutkintapyyntöjä valtakunnansyyttäjänviraston julkaiseman raportin mukaan 836 kappaletta vuonna 2015. Ilmoituksista useimmat liittyvät kiinniottoihin ja voimankäytön ylilyönteihin. Valtakunnansyyttäjänviraston käsittely-yksikkö tekee ilmoitetuista poliisirikoksista seulonnan, jonka perusteella päätetään mitkä tapauksista lähtevät jatkokäsittelyyn. Vuoden 2015 tapauksista 404 valitusta päätettiin jättää toimittamasta eteenpäin.

Mikäli poliisirikosepäily päätetään viedä eteenpäin tarkempiin selvityksiin, se siirtyy alueellisen syyttäjätutkinnanjohtajan käsiteltäväksi. Tämä tarkoittaa, että valtakunnansyyttäjänvirasto siirtää poliisia koskevat tapaukset tutkintaan toiselle poliisilaitokselle. Jos epäiltynä on esimerkiksi Tampereen poliisi, tutkinnanjohtajuus on Turussa. Poliisia siis tutkitaan toisen poliisilaitoksen puolella. Vuonna 2015 alueellisia syyttäjätutkinnanjohtajia oli 15, käy ilmi valtakunnansyyttäjänviraston vuosikertomuksen toimintaraportista. Mikäli poliisin epäillään syyllistyneen vakavampaan rikokseen tai jos voimankäyttötilanteessa joku on kuollut tai vakavasti loukkaantunut, tehdään rikosilmoitus automaattisesti, ja tieto tapahtumasta laitetaan välittömästi eteenpäin valtakunnansyyttäjänvirastoon. Suomesta puuttuu poliisi-instituution ulkopuolinen elin, joka käsittelisi poliisirikosepäilyt alusta loppuun. Rikanderin mukaan voimankäyttöön liittyy poliisin työssä aina vaikeita valintoja. “Voimankäyttöä arvostellessa pitää kiinnittää huomiota ex post-ex ante -tyyppiseen tarkasteluun. Tilanteet voivat näyttää hyvin erilaisilta tapahtumahetkellä kuin viikon päästä.” Rikander kertoo, että talon sisäinen valvonta halutaan pitää kunnossa. “Se ei ole mikään miellyttävä hetki, kun päällystöesimies kutsuu konstaapelin kulmahuoneeseen antaakseen moitteita. Siinä tapahtuu tosiasiallista valvontaa.“ Poliisin esimies voi antaa poliisille huomautuksen, eli moitteita suullisesti tai kirjallisesti. Huomautuksessa pyritään selventämään virassa toimineelle, mikä toiminnassa meni pieleen. “Valvontaa pitää tulla myös ulkoapäin”, Rikander sanoo. “Poliisilaitoksen sisällä toimii oikeusyksikkö, jossa tulisi lakimiesliiton lausunnon mukaan työskennellä juristikoulutuksen saaneita henkilöitä, jotka tutkivat poliisilaitoksen toimintaa.” Tämä tarkoittaa esimerkiksi kansalaisen tekemän kantelun prosessin valvontaa - jos kantelua ei päätetä viedä eteenpäin, oikeusyksikkö varmistaa, että päätös perustuu laadullisesti tarpeeksi hyvälle syylle. Valvonta kuitenkin tapahtuu laitoksen sisällä. Ylintä laillisuusvalvontaa suorittaa


45 003

kaikkia virkamiehiä valvova eduskunnan oikeusasiamies, joka vierailee poliisilaitoksella tutkiakseen sen toimintaa. Vierailulla tarkastellaan yleisesti poliisin toimintaa, myös poliisilaitoksen tekemiä kanteluratkaisuja. Mikäli kansalaisen tekemän, poliisin epäoikeudenmukaisia menettelyitä koskevan raportin käsittely venyy, voi kansalainen ottaa yhteyttä eduskunnan oikeusasiamieheen. Vaikka poliisirikosten tutkinta suoritetaan toisella poliisilaitoksella, Suomessa poliisiin luotetaan vahvasti, vuoden 2016 poliisibarometrin mukaan jopa kasvavissa määrin. “Suorinta kritiikkiä kuulemme asiakkailta, joiden kanssa poliisi on tehnyt kiinniottoja tai käyttänyt voimaa”, Rikander kertoo. Eniten poliisiin luottavat ne, joilla on poliisikokemuksia kaikista vähiten. “Perusihmisen turvallisuudentunne liittyy poliisin näkyvyyteen, tehokkuuteen, tavoitettavuuteen, turvan tarjoamiseen ja häneen kohdistuneiden rikosten selvittämiseen sekä ammattirikollisten kiinniottoon.” Perusihmisen, jolle poliisiauton tai konstaapelin näkeminen tuo turvallisuuden tunteen, voidaan olettaa tuntevan omat ja poliisin oikeudet, Suomen lainsäädännön peruspiirteet sekä ehkä kuuluvan muutenkin etuoikeutettuun ryhmään esimerkiksi tulotasonsa tai kielitaitonsa perusteella - mikäli perusihminen ei ole joutunut elämänsä aikana vaikeisiin valintatilanteisiin lain edessä, ei hänellä ole syytäkään pelätä poliisia. Kaikille poliisi ei kuitenkaan edusta turvaa. “Jos olet maasta, jossa poliisia pitää lahjoa tai poliisiin ei voi luottaa, niin se varmasti vaikuttaa näkemyksiisi poliisista. Se myös hankaloittaa poliisin ja asiakkaan välistä työtilannetta”, Rikander myöntää. “Myös Suomessa eriarvoinen asema voi periytyä monessa polvessa ja vaikuttaa näkemyksiin yhteiskunnan toiminnasta ja poliisista instanssina.” Poliisi pyrkii tekemään koulukäyntejä, nuorisotalovierailuja, laajamittaista viestintää ja integroivaa toimintaa vastaanottokeskuksissa levittääkseen tietoa toiminnastaan ja ollakseen helposti tavoitettavissa. ANARKISMIN ja

poliisi-instituution välisen suhteen kitka kiteytyy institutionaliseen ristiriitaan. Anarkistit haluavat purkaa rakenteet, joita poliisi suojelee. Poliisin lakisääteinen tehtävä on yhteiskuntajärjestyk-

sen takaaminen ja turvaaminen - lievintä mahdollista voimankäyttökeinoa tarvittaessa soveltaen. Anarkistin mielestä tämä ei ole reilua. Ryhmät joutuvat törmäyskurssille, kun anarkistien toiminta ylittää lain rajat. Poliisi pyrkii toimimaan käskyin ja kehotuksin, mutta poliisilain mukaan poliisilla on kuitenkin aina oikeus käyttää fyysistä voimaa virkatehtävissään. “Aina kun kansalaisiin kohdistetaan virkatoimia, olivatpa ne sitten sosiaalityöntekijän tai poliisin suorittamia, on taustalla virkavastuu”, Rikander kertoo. Auvinen ymmärtää, että ihmisten on vaikea epäillä poliisin legitimiteettiä. Jo lapsuudessa ihmisiin iskostetaan poliisin olevan ystävä. Automaattinen ajattelumalli perustuu oletukselle poliisista, joka on hyvien puolella ja ylläpitää hyvää yhteiskuntajärjestystä. Poliisi lanseeraa tammikuussa oman lastenohjelman, jossa seikkailee lapsia ohjeistava maskotti, poliisileijona. Auvinen osuu siis sinänsä oikeaan. Lasten tavoittamisen ideana on poliisihallituksen mukaan kuitenkin poliisin tutuksi tuominen ja helppo lähestyttävyys, ei propaganda. Auvinen pysyy kriittisenä poliisia kohtaan. Voimankäytön oikeutus on yksittäisessä tilanteessa aina tulkinnanvaraista. Hänelle poliisi sellaisena kuin sen tällä hetkellä tunnemme tulee aina olemaan konfliktissa vapauden ja vapaiden yhteisöjen kanssa. Vapaassakin yhteiskunnassa voisi kuitenkin olla jonkinlaista valvontaa. “Minulla ei ole ongelmaa yksittäisen poliisin kanssa, vaan poliisi-instituution.” Sosiaalipsykologit kiistelevät edelleen ihmisen luontaisesta taipumuksesta aggressioon ja egoistiseen oman edun tavoitteluun. Auvinen ei halua ottaa kantaa mahdolliseen väkivallan ilmenemiseen biologis-psykologisista syistä hypoteettisessa, vapaassa yhteiskunnassa. Hän ei kuitenkaan usko, että ihmiset kävisivät toistensa kimppuun ilman legitimoitua väkivaltaa. Päinvastoin itsekkäät yksilöt eivät tuolloin pääsisi päättämään muiden asioista. “Uskon ja toivon, että pystymme ihmisja yhteiskuntana päätymään tämänhetkisiä parempiin ratkaisuihin ilman kaaosta. Tasa-arvon kerran vallitessa emme tarvitse lainkaan väkivaltaa.”


46 003

A


47 003

KAPINALLINEN kirjailija, anarkisti Emma

Goldman argumentoi, että jokainen hallinnan muoto perustuu väkivallalle. Anarkistinen yhteiskuntajärjestys taas perustuu vapaudelle. Vapaudella Goldman tarkoittaa ihmisen täydellistä tietoiseksi tulemista itsestään ja mahdollisuuksistaan. Vapautumista varten ihmisen on kuitenkin jätettävä menneisyydessä määritellyt järjestyksen muodot taakseen, jotta voisi rakentaa parhainta mahdollista yhteiskuntaa tänään. Yksilönvapaus liittyy liberalismiin. Kansalaisaktivisti ja anarkisti Antti Rautiainen korostaa, että anarkismi on jossain suhteessa jopa lähempänä liberalismia kuin marxismia. Kun valtion haaltuunotto ja kaiken sorron perustuminen riistoon kuuluvat marxismiin, kääntää anarkismi kausaalisuhteet toisin päin: taloudellinen riisto on vain yksi hierarkkisten valtasuhteiden muoto. Toki anarkismi liittyy myös marxismiin. Rautiainen itse lukeutuu anarkokommunisteihin, joiden ajattelu juontaa Karl Marxin ja Mihail Bakuninin ajatusten synteesistä. Marx ja Bakunin perustivat 1800-luvun lopulla Ensimmäiseksi internationaaliksi kutsutun kansainvälisen työväenluokan yhteistyöjärjestön. Marxistit ja anarkistit ajautuivat kuitenkin riitoihin siitä, tulisiko valtio ottaa haltuun vai järjestelmää vastustaa täysin. “Anarkisti ei juuri usko vapautumiseen vaalilipun alla”, kirjoittaa Guérin. Anarkistit eivät myöskään ole perustamassa puoluetta. “Näitä keinoja on historiassa jo kokeiltu”, kertoo Rautiainen. Mihail Bakunin ja hänen jälkeensä Pjotr Kropotkin, eräänlaiset anarkismin oppi-isät, tyrmäävät täysin edustuksellisen järjestelmän. Bakunin alleviivaa, että se turvaa vain pienen aristokratian olemassaolon lain legitimoimana. Kropotkin pitää kirjoitettujen lakien järjestelmää lähinnä aikansa eläneenä käyttäytymistapojen kiteyttämisprosessina. Hänen mukaansa lakeja tulisi tutkia historiallisina ja antropologisina ilmiöinä. Anarkismin sisäisiä suuntauksia erottavat päämäärien lisäksi metodit. Linjaerimielisyyksissä kättä on väännetty siitä, pitäisikö anarkistien toimia työväenliikkeessä, muodostaa anarkistisia liittoja, syndikalistisia liittoja vai anarkistisia ammattiliittoja. Syndikalistisen liiton tavoite on kaikkien, myös anarkistiksi tunnustautumattomien osallistumismahdollisuus toimintaan ja tätä kautta koko yhteiskunnan tasa-arvoistaminen.

Rautiaisen mielenkiinto on taloudessa. Anarkokommunisti kannattaa tuotannon yhteisomistusta. Koska kaikki tuottavat jotain arvoa tai hyödykkeitä toisistaan riippuvaisesti, kaikki myös tarvitsevat tuotantovälineitä. On kuitenkin mahdotonta erotella minkä arvosta joku toinen ansaitsisi tuotettuja hyödykkeitä toista enemmän. “Mielestäni nykyisenkaltainen tuotantojärjestelmä ei pysty edes rikkaimmissa maissa täyttämään ihmisten perustarpeita.” Kaikilla ei ole edes asuntoa tai kunnollisia vaatteita. Suomessa anarkistien toiminta valtiota tai kapitalista talousjärjestelmää vastaan on vielä suppeaa. Rautiainen huomauttaa, että anarkistien suoraa toimintaa kriminalisoidaan ja siihen kohdistetaan herkästi repressiota. Valtion vastustaminen on vähemmän hyväksyttyä kuin muualla. Suora toiminta tarkoittaa oma-aloitteisuutta sen sijaan, että odottaisi järjestöjen tai muiden tahojen ajavan asioita eteenpäin. Suoraan toimintaan kuuluu laillisia ja laittomia keinoja. Leivän jakaminen leipäjonossa on esimerkki laillisesta suoran toiminnan muodosta. Merkittävää, laitonta suoraa toimintaa Suomessa ovat tehneet eläinaktivistit. Rautiainen toteaa, että trendiksi paisunut vegaanius on saanut vaikutteita eläinten oikeuksia puolustavasta yhteisöstä, joka on raivannut Suomessa pohjaa aiemmin melko vieraalle ilmiölle. Nyt yhteisö on laajentunut, eikä sitä voi poliittisesti erottaa suomalaisesta yhteiskunnasta. Toinen laiton toimintamuoto on talonvaltaus, joka edustaa klassista suoraa toimintaa anarkistien repertuaarissa. Tyhjiä tiloja valjastetaan aktivistitoimintaan. Rautiaisen esimerkit anarkistien toiminnasta eivät edusta radikaalia terroria ihmiskuntaa vastaan. Rautiaista ärsyttääkin anarkismin virheellinen liittäminen esimerkiksi leninismiin ja poliittiseen hirmuvaltaan. “Kyseenalaista toimintaa on tapahtunut maailmalla myös anarkismin nimissä. Siinä on kuitenkin valtava ero, onko poliittinen väkivalta yksittäisen ihmisen ylilyönti vai keskusjohtoisen puolueen puheenjohtajan järjestämää”, Rautiainen sanoo. Talonvaltaukset päättyvät yleensä siihen, ettei tiloja pystytä pitämään hallussa pitkään. Rautiaisen mukaan Helsingissä suurin syy on, että tilakeskus pitää lähes poikkeuksetta tiloja sopimattomina sosiaalikeskus- tai asumiskäyttöön. Turun


48 003

politiikka on, ettei valtaajien kanssa neuvotella. Poliisin on puututtava tilanteeseen lakisääteisen tehtävänsä suorittamiseksi. Poliisin ja anarkistien välillä on tapahtunut viime vuosina useita yhteentörmäyksiä. Poliisi sai huomautuksia vuonna 2006 osittain laittomasta toiminnastaan Smash ASEM -mielenosoituksen suhteen. Vappumarssilla 2014 anarkisteilta takavarikoitiin lippuja astaloina eli aseena pidettyinä välineinä. Poliisi on puuttunut anarkistien toimintaan myös, kun paikkoja on pistetty palasiksi. Omaisuussabotaasi nousi huomattavan korkealle, kun itsenäisyyspäivän perinteiset kuokkavierasjuhlat lanseerattiin vuonna 2014 nimellä Luokkaretki lähiöst Linnaan. Eliitin juhlia vastustava mielenosoitus nousi valtamedioissa leimaamaan kuvaa anarkisteista. Auvisen mukaan omaisuussabotaasi, talonvaltaukset ja mielenosoitukset ovat kaikki symbolista toimintaa, ei päämäärätöntä riehumista. “Kukaan tuskin ajattelee, että rikkomalla ikkuna saadaan mitään muutosta aikaiseksi. Se on ennen kaikkea viestintää ja huomion hakemista.” Luokkaretki lähiöst linnaan on viimevuosien mielenosoituksista ehkä radikaalein. Toiminta on Suomessa harvoin paisunut moisiin mittakaavoihin. Auvinen ymmärtää ihmisten turhautumisen, mutta ei itse harrasta omaisuussabotaasia. Hän ei usko sillä saavutettavan mainitun kaltaisessa tilanteessa juuri mitään. Myös naamioituminen on tuottanut eripuraa poliisin ja anarkistien välillä. Naamioituminen on rikoslain mukaan laitonta silloin, kun on ilmeistä, että naamioitunut henkilö aikoo käyttää toiseen henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai vahingoittaa omaisuutta. Poliisin on vaikea tulkita, milloin väkivallan uhka on ilmeinen. Naamioitumistilanteessa poliisi päättää havaintojen perusteella, ryhtyykö toimiin. “Selkeää rajaa tällaisissa tilanteissa ei pystytä vetämään, eivätkä resurssit aina riitä toimimiseen”, Rikander sanoo. Naamioituminen voi liittyä esimerkiksi toiselta ryhmittymältä piiloutumiseen. Anarkistit vastustavat äänekkäästi äärioikeistoa, ja Auvinen määrittelee anarkismin ja fasismin ideologiasuoran äärilaidoiksi. Aatteet ovat vastakkaiset, ja kasvojen tunnistaminen voi johtaa myöhemmin uhkailuun kansallismielisten puolelta.

Äärioikesto ja anarkistit törmäsivät yhteen itsenäisyyspäivänä 2015, kun uusnationalistit marssivat 612-yhdistyksen järjestämässä soihtukulkueessa kansalaistorilla pidetyn rasistisen tapahtuman jälkeen. Toki tapahtumaan osallistui muitakin kuin itsensä ääripäähän luokittelevia nationalismin kannattajia. Anarkistinen Vapaus pelissä -vastamielenosoitus oli paikalla tarkoituksenaan häiritä kansallismielisten kulkuetta. Ajatuksena oli osoittaa, ettei natsitervehdyksiä hyväksytä kansanedustajien kokouksissa eikä suomalaisessa katukuvassa. Antifasistit protestoivat rasismin, misogynian ja fasismin normalisoitumista. Vapaus pelissä -vastamielenosoituksesta ei ilmoitettu poliisille etukäteen. Järjestäjien tarkoituksena ei ollut hakea yhteenottoa poliisin tai muiden mielenosoittajien kanssa. Toisin kävi. Vastamielenosoitus pyrittiin motittamaan poliisin toimesta heti sen alettua. Poliisi varoitti toiminnastaan etukäteen. Auvinen syyttää poliisia puolueellisuudesta. Hänen mukaansa poliisi on katsonut äärioikeiston toimintaa läpi sormien koko kansallismielisen liikkeen nousun ajan, kun taas anarkistien toimia valvotaan tarkasti. Itsenäisyyspäivänä poliisi oli paikalla turvaamassa kokoontumislain mukaisesti organisoitua kulkuetta. Poliisi suoritti agitatiivista tehtävää, eli yhteiskuntajärjestyksen ja -turvallisuuden ylläpitoa. “Taktisessa mielessä poliisi ei voi päästää kahta eri ryhmittymää kohtaamaan, mikäli toinen tuntee halua vahingoittaa toista, tai mikäli on mahdollista, että tilanne eskaloituu väkivaltaiseksi”, Rikander selittää massiivista mellakkapoliisijoukon paikallaoloa itsenäisyyspäivänä. Poliisi ei ole poliittinen järjestö, vaan turvaa kaikkien mahdollisuutta päästä ääneen aatteesta riippumatta. Anarkistit ovat tästä toista mieltä: “Poliisi tekee joka päivä päätöksen puolustaa vallitsevaa järjestystä”, Auvinen kommentoi. Rikanderin mukaan ei ole tarkoituksenmukaista, että poliisi ottaisi kantaa poliittiseen keskusteluun. Sen tehtävä on ainoastaan turvata järjestys. Järjestyksen realiteeteistä taas päättää joku muu. Auvinen pitää ongelmallisena, ettei poliisi joudu perustelemaan tai puolustelemaan tekemisiään vahvan oikeusturvan ja sisäisen valvontansa vuoksi. Hän kokee


49 003

poliisin kyttäävän anarkisteja. “Eikä ihme, kun tarkastelee poliisin puoluekantakyselyjä.” Auvinen viittaa Lännen Median yhdessä Suomen poliisijärjestöjen liiton kanssa suorittamaan kyselyyn, jossa poliisien todettiin kannattavan pääasiassa kahta puoluetta - kokoomusta ja perussuomalaisia. Kokoomuksen ja perussuomalaisten kannatus oli kyselyn mukaan poliisin keskuudessa suositumpi kuin kaikkien suomalaisten keskuudessa keskimäärin. Noin yksi viidesosa vastanneista jätti paljastamatta, mitä puoluetta äänesti. Kyselyn mukaan muun muassa turvapaikanhakijatilanne nähtiin etenkin kyselyyn vastanneiden alle 50-vuotiaiden poliisien mielestä erittäin tai melko uhkaavana Suomen tai suomalaisten turvallisuuden kannalta. Kyselyyn vastasi 2489 poliisia, eli noin joka kolmas Suomen poliisi. POLIISIHALLITUKSEN viestintäpäällikkö Marko

Luotonen painottaa, että kaikkia ryhmiä kyllä valvotaan, ja että poliisin viesti äärioikeistolle on, ettei minkäänlaista rikollista toimintaa suvaita. Rikander muistuttaa, ettei poliisi paljasta, ketä se tosiasiassa ‘kyttää’. Luotonen myöntää, ettei poliisi onnistunut viestinnässään katupartioiden noustessa julkiseen keskusteluun. “Poliisia vaadittiin tuomitsemaan välittömästi uusi ilmiö, mutta sitä poliisi ei voinut tehdä, sillä rikollista toimintaa ei ollut ilmennyt.” “Poliisi on siinä mielessä preventiivinen, että yritämme vaikuttaa ennalta yhteiskunnan suvaitsevaisuuteen, mutta siinä mielessä ikävä kyllä reaktiivinen, että toimimme vasta, kun jotain on todellisuudessa tapahtumassa”, Rikander sanoo. Luotosen mukaansa oleellista on kysyä, miksi poliittisia näkemyksiä ylipäätään pitää puolustaa väkivallan keinoin. Anarkistit ovat antifasisteja, mutta kränää väkivallasta ja voimankäytöstä itsenäisyyspäivänä 2015 aiheutui moneen suuntaan. Muutama anarkisti oli ilmeisesti kerännyt kiviä ja oksia, ja heittänyt niitä kohti poliisia. Anarkistit arvostelevat poliisin väkivaltaa, mutta onko poliisi-instituution väkivaltainen vastustaminen oleellista anarkistien omassa toiminnassa? “En osaa kuvitella tilannetta, jolloin poliisin väkivaltainen vastustaminen olisi kannattavaa. Sen taistelun tulet häviämään, päädyt putkaan ja saat syytteen poliisin

väkivaltaisesta vastustamisesta, mistä seuraa ehdollista linnaa. Tällainen ei hyödytä ketään”, sanoo Auvinen. Mikäli yhteiskunnalliset voimasuhteet olisivat erilaisia ja poliisi selkeästi fasistien puolella, olisi väkivaltaa sisältävä itsepuolustus poliisia vastaan Auvisen mielestä “OK”. Hän ei halua määritellä, kannattaako kenenkään koskaan heittää yhtään kiveä. “Tähän ei ole oikeaa eikä väärää vastausta. Yksittäiset tapaukset ovat aina tilannesidonnaisia.” Jos valtion väkivaltakoneistoa tai äärioikeistolaista ryhmää kohti hyökätään keinoja kaihtamatta, eikö tämä ole yhtä kaikki fasismia? Päämäärä, jonka ajatellaan pyhittävän keinot, muodostaa moraalisen ristiriidan. Auvisen mukaan olisi tekopyhää lähteä väittämään, ettei hyväksy väkivaltaa missään tilanteessa. Käsitepallottelu itsepuolustuksen ja väkivallan välimaastossa on Auvisen mukaan umpikuja. “Poliitikot kertovat, kuinka he tuomitsevat poliittisen väkivallan, mutta kun poliisi käyttää väkivaltaa, niin sitä kukaan ei tuomitse poliittisena väkivaltana.” Kun itsensä sorretuksi tunteva ryhmä kamppailee oikeuksiensa puolesta, on elitististä mennä osoittelemaan heidän käyttämiään keinoja vääriksi. Auvisen mukaan anarkismi kuitenkin pystyy pyrkimään yhteiskuntaan, joka olisi vähemmän väkivaltainen, kuin missä tällä hetkellä elämme. Vastauksena anarkistien kivien ja keppien heittelyyn itsenäisyyspäivänä poliisi ampui FN303-nimisestä mellakkaaseestaan laukauksia kohti Vapaus pelissä -vastamielenosoitukseen osallistuneita ihmisiä. FN303:a käytettiin tuolloin Suomessa ensimmäistä kertaa mielenosoituksen aikana. Tätä kritisoitiin sekä anarkistipiireissä että niiden ulkopuolella. Helsingin poliisin johtokeskuksen päällikkö Jussi Huhtela kommentoi FN303:n käyttöä tapahtuman jälkeen Nyt-liitteelle seuraavasti: “FN303 on kieltämättä provosoivan näköinen. Sille porukalle, jota kohtaan välinettä käytettiin, syntyi sellainen olo, että heitä on ammuttu. Heidän tunnettaan me emme pysty jälkeenpäin mitenkään muuttamaan.” Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä tunne ammutuksi tulemisesta, vaan todellinen tilanne. Viestintäpäällikkö Luotonen kommentoi Huhtelan viitanneen luultavasti


50 003

myös muihin tapahtumaan osallistuneisiin ihmisiin, joihin välinettä ei käytetty. Luotonen kuitenkin myöntää, ettei kyseessä tietenkään ole pelkkä tunne vaan aktuaalinen tapahtuma. Miksi poliisi hankkii uusia voimankäyttövälineitä, vaikka luotto poliisiin on mielipidemittausten mukaan kasvussa? “Jos koemme, että jokin väline puuttuu, se pitää hankkia. Välineiden tarkoitus on päästä haluttuun lopputulokseen lievintä, mutta tehokasta keinoa käyttäen”, Rikander kertoo. Asearsenaalin monimuotoistuminen herättää kysymyksen voimankäytön normalisoitumisesta tulevaisuudessa. “Lelujen lisääntyminen merkitsee myös niiden käyttämistä. Yhdysvallat on tästä hyvä esimerkki”, Auvinen kommentoi. Yhdysvalloissa poliisin aseenkäyttöä ei pidetä enää erityisen ihmeellisenä. “Suomessa poliisi ei onneksi vielä syyllisty samaan.” Rikander kertoo, että poliisin aseenkäyttö Suomessa on itseasiassa pidättyvämpää nykyään kuin esimerkiksi 80-luvulla. Lukuja hänellä on kuitenkin antaa vain ampuma-aseen käytöstä, ei muista voimankäyttövälineistä. FN303 ei ampuma-aselain määrityksen mukaan lukeudu ampuma-aseeksi. ja Huhtela ajautuivat twitterissä verbaaliseen kamppailuun itsenäisyyspäivän tapahtumien jälkeen koskien poliisin uutta voimankäyttövälinettä. Kiistelyä käytiin siitä, voiko FN303:a kutsua aseeksi vai ei. Huhtela twiittasi, ettei kyseinen väline ole ase. Poliisin retoriikan voi tulkita vähättelevän voimankäytön vakavuutta. Rikander kertoo paineilmatoimisen projektiililaukaisimen olevan nimenomaan voimankäyttöväline, ei ase. Voimankäyttövälineiden käyttö perustuu poliisin harkintaan, jonka tulee perustua perus- ja ihmisoikeuksiin sekä suhteellisuusperiaatteeseen – lievimpään, mutta tehokkaimpaan keinoon. Ampuma-aseen määritelmä ampumaaselaissa on seuraava: “Ampuma-aseella tarkoitetaan välinettä, jolla ruutikaasunpaineen, nallimassan räjähdyspaineen tai muun räjähdyspaineen avulla voidaan ampua luoteja, hauleja tai muita ammuksia taikka lamaannuttavia aineita siten, AUVINEN

että siitä voi aiheutua vaaraa ihmiselle.“ Poliisille nimenomaan aseen käyttö merkitsee äärimmäistä voimankäyttöä. Siksi poliisi haluaa pitää termin määritelmän tarkkana. Niin tarkkana, että sana saa erilaisen määritelmän myös arkiajattelussa. Arkiajattelussa aseiksi miellettäviä välineitä ovat myös kyynelkaasu ja pamppu, vaikka poliisille ne ovat voimankäyttövälineitä. Eikö FN303:sta kuitenkin ammuta projektiili? “Sillä ei ammuta, vaan siitä lentää”, Rikander selventää. Ase tai voimankäyttöväline, FN303:n lievempi kutsumanimi on laiha lohtu sille, joka ammuksesta saa. Poliisilla on oma diskurssinsa, jonka kautta se määrittelee käsitteen ase. Poliisin tulisi kuitenkin pystyä puhumaan kansankielellä voimankäytöstä. Viranomaisterminologiaan juuttuminen ei luo hedelmällistä keskustelua tai edesauta instituution läpinäkyvyyttä. “Poliisin käyttämä kieli voi syventää epäluuloa esivaltaa kohtaan. On ymmärrettävää, jos joku ei luota tahoon, joka yrittää väittää mustaa valkoiseksi”, Luotonen kertoo. Virkakielellä on kuitenkin omat kulttuuriset ja historialliset perustansa. “Emme me esimerkiksi miellä nykyisin, että poliisimiehet, palomiehet ja lakimiehet olisivat kaikki miehiä.” Korrektilla kielellä FN303:n käyttöä voisi luonnehtia näin: paineilmatoimisesta projektiililaukaisimesta lennätetään saippuamassan kaltaisesta valmistettu kova aines, jonka on tarkoitus aiheuttaa kipua lihaksessa. On ymmärrettävää, miksi kansankielellä FN303 on ase. Luotosen mukaan hiuspinnikin voi toimia tarpeen tullen aseena. Hänen mukaansa poliisi tiedostaa, etteivät kaikki halua käyttää poliisin aseretoriikkaa, eikä heidän Luotosen mielestä tarvitsekaan. Aseen määritelmä on liukuva ja kielenkäytön kulttuurit erilaiset. “Voimankäyttövälinetermit ovat kieltämättä vaikeita. Jos joku haluaa välinettä aseeksi sanoa, se käy ihan hyvin.” Kieli on yksi vallankäytön muoto. Viestintä voi toimia diplomaattisena vuorovaikutuksen välineenä tai vaarallisena määrittelyn mandaattina. Jos pystyy retoriikallaan pelaamaan keskustelun omaan pussiinsa, on onnistuneesti käyttänyt valtaa tarkoitusperiensä edistämiseksi. Poliisi on vastannut muuttuneen viestintäkentän haasteeseen esimerkiksi


51 003

aktiivisella toiminnalla sosiaalisessa mediassa. Viestintää tekee poliisihallituksessa päätoimisesti 30 ihmistä. “Poliisit toimivat viestintäalustoilla omilla kasvoillaan ja persoonallaan. Tämä on täysin uutta.” Luotonen komppaa Rikanderia siitä, kuinka poliisi pyrkii tekemään yhteistyötä yhteiskunnan muiden toimijoiden kanssa. Viestintä on molempien mukaan yksi tapa madaltaa kynnystä keskusteluun poliisin ja kansalaisten välillä. Viestinnän tarkoituksena on ennaltaehkäistä rikoksia vaikuttamalla ihmisten asenteisiin. “Poliisi haluaa palata aikaan, jolloin kyläpoliisin tunsivat nimeltä ja naamalta kaikki. Emme halua istua norsunluutornissa määräilemässä. Siksi kommunikoimme nykyään viestintäalustoilla henkilötasolla, kuten Jussi Huhtela”, Luotonen kertoo. toimivat nykyään omilla kasvoillaan. Auvinen on tästä elävä esimerkki. Rautiaisen mukaan henkilökeskeisessä kulttuurissa anarkistiksi tunnustautuminen on nykyään hyväksyttävämpää kuin ennen. Lisäksi se on tehokasta viestin viemistä. “Kaikki kortit pitää käyttää”, Rautiainen sanoo. Omaa nimeä ei ole aina toivottu otsikoihin. Rautiaisen mukaan vielä 90-luvulla aktiivisille anarkisteille lähinnä naurettiin. Asenteet suoraa toimintaa ja kansalaistottelemattomuutta kohtaan olivat tuomitsevat. Persoonan valjastaminen aatteen käyttöön julkisuudessa luo paineita perheen, koulun ja työn puolelta. “Voi tulla paljon paskaa niskaan, ja ennen sitä tulikin”, Rautiainen kertoo. “Toki naisille sitä sataa aina rutkasti enemmän.” Rautiaisen mukaan seksismi elää edelleen vahvasti keskustelukulttuurissa. “Julkisuudessa puhuvia naisia vastaan hyökätään usein. Tosi harvoin itse joudun kokemaan samanlaista vittuilua.” Yksilönvapautta on edistetty maailmalla oman vapauden uhalla. Rautiainen kertoo, että anarkisteja on aikanaan istunut Yhdysvalloissa vankiloissa heidän puhuttua seksuaalisesta vapaudesta ja ehkäisystä. Tasa-arvoa on ajettu vapaan rakkauden nimissä, mikä tarkoittaa mahdollisuutta avioeroon ja naisen mahdollisuutta omaisuuteen. “Individualistit saavat turhan harvoin tunnustusta työstään.” MYÖS ANARKISTIT

Auvinen on aktiivinen mediassa avatakseen keskustelua ja perustellakseen anarkistien tekemisiä, sillä liike, jonka päämääriä ja toimintatapoja kukaan ei tunne, ei voi vaikuttaa mihinkään. “Se jää keskinäiseksi puuhasteluksi.” Anarkismi pyrkii kokoamaan kaikki sorretut yhteen. 1900-luvun alussa työläisidentiteetti yhdisti laajalti massoja, mutta tänä päivänä identiteetit muodostuvat pirstaloidusti. Ihmisiä on vaikeampi yhdistää vallankumoukselliseen liikehdintään kuin monoliittisen työväenliikkeen aikana. Kuinka edustuksellisen instituution vaaleilla valittu eliitti riuhdotaan valtaistuimiltaan? “Tällä hetkellä en näe muunlaista vaihtoehtoa kuin valtion purkamisen asteittain”, Auvinen sanoo. “On erittäin mahdollista, että ilmastonmuutoksen kaltainen mullistus pakottaa meidät yllättäen luopumaan yhteiskunnasta sellaisena kuin sen tällä hetkellä tunnemme. Ekologinen kriisi voi jouduttaa meitä tekemään radikaaleja muutoksia nopeammin kuin edustuksellinen järjestelmä on tällä hetkellä kykenevä tekemään.” Rautiaisen mukaan talous voitaisiin tuolloin perustaa uusiutuviin energianlähteisiin ja permakulttuuriviljelyyn – kestävään, rakennetun ympäristön suunnittelemiseen luonnon ehdoilla. “Kaikki järjestelmät tarvitsevat jatkuvaa kriittistä tarkkailua ja uudelleenjärjestystä. Siksi anarkisteilla ei ole tarjota neuvottelupöytään Anarkismi 101 -oppikirjaa, joka sisältäisi tarkat ohjeet valtion purkamisen jälkeiselle elämälle”, kertoo Auvinen. Käytännön ohjeita löytyy Kropotkinin Kapinahengestä. Se sisältää kappaleen Bakuninin ajatuksiin pohjautuvalle vallankumouksen jälkeiselle järjestäytymiselle. Kappaleessa esitetään ajatus itsenäisistä yhteisöistä, jotka muodostaisivat alueellisen järjestelmän ja ammattikuntien liitoista, jotka toimisivat erilaisten toimien järjestäjinä. Tämän jälkeen ihmiset muodostaisivat yhdistysten tapaisia tiivistymiä, joissa täytettäisiin muun muassa terveyteen, kasvatukseen, talouteen, taiteeseen, huolenpitoon ja huvitteluun liittyviä tarpeita. Tärkeintä olisi antaa näiden keskittymien vapaasti täydentää toisiaan, ilman rangaistuksien pelkoa tai pakottavia sanktioita. Yksilö olisi vapaa pelosta. G


MARI

52 003


53 003

“Kämppäni tunnetaan kavereiden keskuudessa Marin Majatalona. Yksiö on postimerkin kokoinen, mutta täällä on ollut yötä välillä useampikin kaveri erinäisistä syistä: joku on tullut sydänsuruja pakoon, joku on soittanut aamuyöllä tuhannen tuiterissa, että tarvitsee yöpaikan, joku on ollut hetken asunnoton ja tarvinnut majapaikan ja täällä on myös järjestetty monet etkot ja jatkot.”


Origos Oy I Sinimäentie 10 A I 02630 Espoo I p. 010 526 3850 I myynti@origos.fi

Ota rennosti ja anna meidän painaa.

www.origos.fi Validation Print Creation | 29987

instagram.com/origos.fi

facebook.com/origosfi

Origos Oy


20 16

Groteski 3/2016  

Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijoiden lehti Groteski on röyhkeää, rietasta ja relevanttia.

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you