Lähtölaukaus Länsi-Euroopan sisämarkkinoille

Lähtölaukaus LänsiEuroopan sisämarkkinoille

Kun Single European Act allekirjoitettiin, minulle valkeni, että sillä tuli olemaan suuri merkitys Euroopalle. Sen taloudelliset vaikutukset olivat nähtävissä, kuten myös sen vaikutukset työntekijöiden asemaan ja koko sopimusjärjestelmään”, muistelee Kemian Työntekijäin Liiton puheenjohtajana tuolloin toiminut Heikki Pohja. Hän keskusteli asiasta opiskelukaverinsa Pekka O. Aron kanssa, joka työskenteli Kansainvälisen kemian ja energia-alan liiton (ICEF) varapääsihteerinä Brysselissä. ”Ymmärsimme, että tämä tulee myös Suomeen ja jollain tavalla suomalaisen ammattiyhdistysliikkeen pitäisi tähän varautua”, Pohja jatkaa.1

Euroopan yhteisön (EY) komissio esitteli kesällä 1985 Valkoisen kirjan, joka sisälsi 282 toimenpidettä, joilla luotaisiin jäsenmaiden yhteiset sisämarkkinat. Vuonna 1986 EY-maat sopivat yhtenäisasiakirjasta (Single European Act), joka oli ensimmäinen merkittävä uudistus EY:n perustamissopimukseen eli vuoden 1957 Rooman sopimukseen. Heinäkuussa 1987 voimaan tulleessa yhtenäisasiakirjassa asetettiin tavoitteeksi sisämarkkinoiden toteuttaminen vuoden 1992 loppuun mennessä. Toimenpiteellä haluttiin poistaa kaikki tekniset, hallinnolliset, verotukselliset ja muut vastaavat esteet sisämarkkinoiden tieltä. Samalla käynnistyisi ihmisten, tavaroiden, palveluiden ja pääomien vapaa liikkuvuus.2

Suomesta tuli vuonna 1986 Euroopan vapaakauppajärjestön (EFTA) täysjäsen, ja Suomessa ryhdyttiin myös seuraamaan Euroopan integraation etenemistä. Vuonna 1987 ulkoasiainministeriön kauppapoliittisella osastolla perustettiin EFTA-EY-seurantatoimikunta ja sen alaisuuteen eri asiakokonaisuuksia varten 25 valmistelujaostoa, joissa oli mukana viranomaisia sekä elinkeinoelämän ja ammattiyhdistysliikkeen edustajia. Jaostoista tärkein oli EFTA/EY-valmistelujaosto, jonka puheenjohtajana toimi osastopäällikkö Veli Sundbäck. Hän kiersi vuonna 1988 apulaisosastopäällikkö Antti Satulin ja toimistopäällikkö Eikka Kososen kanssa ympäri Suomea kertomassa kansalaisille EY:stä. Suomi myös osallistui EFTA:n ja EY:n välisiin neuvotteluihin, ja yksi järjestöjen välisistä vuoden 1988 kolmesta ministerikokouksesta järjestettiin Tampereella.3

Myös suomalaiset poliitikot heräsivät Länsi-Euroopan integraatioon vuonna 1988. Harri Holkerin hallitus käynnisti Suomen lainsäädännön sopeuttamisen EY:n säädöksiä vastaavaksi. Marraskuun alussa hallitus esitteli eduskunnalle Län-

Euroopan komission puheenjohtaja Jacques Delors (vasemmalla) ajoi voimakkaasti Länsi-Euroopan sisämarkkinoita. Ranskalaisena sosialistipoliitikkona hän myös ymmärsi ay-liikkeen tärkeyden hankkeen onnistumiseksi. Jotta eurooppalainen ay-liike saatiin mukaan sisämarkkinoiden kehit tämiseen, keksittiin sen toteuttamiseksi sosiaalinen dialogi, josta sovittiin vuonna 1985. Delors neuvonpidossa irlantilaisen sosiaaliasioiden komissaari Pádraig Flynnin kanssa vuonna 1993.

si-Euroopan taloudellisesta yhdentymiskehityksestä selonteon. Se ei kuitenkaan avannut laajempaa poliittista keskustelua integraatiosta, koska aihe oli Suomen virallisen ulkopolitiikan linjauksen vuoksi arka. Keskusteluja käytiinkin pääasiassa ”kulisseissa”, esimerkiksi yritysten ja ammattiyhdistysliikkeen piirissä.4

Euroopan komission puheenjohtaja Jacques Delors vieraili Suomessa 22. heinäkuuta 1988. Hän tapasi palkansaajakeskusjärjestöjen puheenjohtajia ja kansainvälisten asioiden sihteereitä Kalastajatorpalla. Kesälomien vuoksi kaikki puheenjohtajat eivät päässeet paikalle, myöskään tulkkia ei onnistuttu samaan tilaisuuteen. Tulkin tehtäviä hoiti SAK:n kansainvälisten asian sihteeri Kari Tapiola, joka myös piti SAK:n puheenvuoron. Tapiolalle tilaisuudesta jäi päällimmäiseksi mieleen ”Delorsin viesti, että olisi mukavaa, jos muuallakin Euroopassa ay-liike toimisi yhdessä ja suhtautuisi samalla tavalla asioihin kuin Suomessa.”

Vaikka Delorsin tapaaminen oli luonteeltaan lähinnä symbolinen, avasi se monien silmät integraation nopeaan kehitykseen. Akavalle tilaisuus oli ensimmäinen konkreettinen kosketus integraatioon. Tämän seurauksena Akavan hallitus päätti elokuussa 1988, kuultuaan puheenjohtaja Raimo Lehtisen ja järjestö-

Ay-liikkeen piirissa oli henkilöitä, jotka olivat hyvissä ajoin perillä Euroopan integraation merkityksestä. Tammikuussa 1989 SAK:ssa tapasivat Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön instituutin vanhempi tutkija Heikki Aintila (vasemmalla), Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön varapääsihteeri Markku Jääskeläinen, SAK:n integraatioasioiden yhdyshenkilö Peter J. Boldt ja juuri Suomeen palannut entinen Kansainvälisen kemian ja energia-alan liiton varapääsihteeri Pekka O. Aro.

päällikkö Risto Piekan selostuksen tapaamisesta, järjestää EY-asioita käsittelevän teemakokouksen. Myös keskusjärjestöistä pienin STTK kiinnostui asiasta sen verran, että helmikuussa 1989 se päätti perustaa oman EY-seurantaryhmän ja hieman myöhemmin aloittaa koulutustilaisuuksien järjestämisen jäsenilleen. TVK puolestaan palkkasi ulkoministeriöstä Anja-Riitta Ketokosken hoitamaan integraatiotiedotusta ja seurantaa. SAK:ssa integraatiosta kiinnostunein oli talouspoliittinen osasto.5

Keskusjärjestöt heräsivät varsin verkkaisesti Länsi-Euroopan yhdentymiseen, ja aktiivisimpia integraatioasioissa olivat teollisuuden ammattiliitot. Esimerkiksi Metallityöväen Liitolla oli pitkä perinne yhteistyöstä alan eurooppalaisten liittojen kanssa, ja se ottikin integraatioon kantaa muita aikaisemmin. Se myös järjesti 30. tammikuuta 1989 Korpilammella EY-seminaarin, jossa sen jäsenille tarjottiin aiheesta koulutusta. Kemian Työntekijäin Liiton puheenjohtaja Heikki Pohja taas piti itse aktiivisesti yhteyttä Länsi-Saksan vastaavan liiton kanssa, ja oli siksi perillä integraation etenemisestä. Tällä oli suuri merkitys suomalaisen ay-liikkeen heräämisessä EY:n sisämarkkinoiden luomaan uuteen tilanteeseen.6