Page 1

MUUTTO SUOMESTA

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen kaikki tuntui turhauttavalta. Mitä nyt tulisi tapahtumaan? En tuntenut minkäänlaista yhteenkuuluvuutta ihmisten kanssa Suomessa ja siksi halusin muuttaa ulkomaille. Toki tunsin Suomessa monia ihania ihmisiä, joista pidin paljon, mutta siitä huolimatta tunsin itseni erilaiseksi ja poikkeavaksi. Olinkohan syntynyt väärään maahan? Toivoin löytäväni tästä maailmasta jonkin maan, jossa tuntisin yhteenkuuluvuutta muiden ihmisten kanssa. Oikeastaan olisin mieluiten halunnut muuttaa kokonaan toiselle planeetalle, mutta koska tämä ei ymmärrettävistä syistä ollut mahdollista, päätin kokeilla Itävaltaa. Olin päättänyt mennä sinne au pairiksi ja ehdottomasti jonkin toimiston kautta, koska toimiston käyttäminen tuntui turvalliselta vaihtoehdolta. Syvällä sisimmässäni olin huolissani, etten pärjäisi au pairina, sillä minullahan oli aikoinaan ollut suuria vaikeuksia yläasteen kotitaloustunneilla. Mutta toisaalta olin nyt aikuinen ja siksi pystyisin varmasti parempaan, jos yrittäisin tosissani. Ja olinhan usein kuullut sanottavan, että au pairin työ oli yksi maailman yksinkertaisimmista ja että siinä ei voinut epäonnistua. Tunsin sisimmässäni pientä epäilystä, mutta päätin kuunnella muita ja kokeilla. Pian huomasin, ettei työ sopinut minulle ollenkaan. Kolmen pienen lapsen hoitaminen, siivoaminen ja pyykinpesu olivat minul-

202


le aivan liikaa. Unohdin jatkuvasti, miten pesukonetta käytettiin, vaikka perheen äiti oli selittänyt minulle useita kertoja. Ei ollut hauska kuulla, etten siivonnut kunnolla, vaikka olin käyttänyt kaikki voimani imuroimiseen. Siivoaminen oli minusta vaikeaa. Mistä olisin voinut tietää, missä meni likaisen ja puhtaan raja? Pystyikö sellaisia asioita oppimaan jollain tavalla? Kysyin perheen äidiltä, mutta sain vastaukseksi, että 20-vuotiaiden pitäisi tietää tuollaiset asiat automaattisesti. Jotkin pistorasiat isäntäperheeni kotona olivat lapsisuojattuja. Miten tällaiset pistorasiat toimivat? Miksi ne olivat niin kummallisen näköisiä? Pyysin perheen äitiä selittämään asian minulle, mutta hän nauroi minulle ja vastasi, että aikuisten pitäisi tietää tuollaiset asiat. Ja jos minä en jostain syystä tiennyt, ymmärtäisin asian kyllä heti, jos yrittäisin tosissani ja tutkisin pistorasioita tarkasti. Kumarruin ja tutkin pistorasiaa hetken aikaa, mutta silloin ymmärsin vielä vähemmän. Mietin pääni puhki ja pian olin väsynyt ja stressaantunut ajattelemisesta. Tiesin, etten koskaan voisi ymmärtää tuollaisia asioita itsestään, ilman selviä ohjeita. Perheen äiti huokaisi, ja vastahakoisesti hän suostui näyttämään minulle nopeasti. Valitettavasti tilanne oli stressannut minua niin paljon, että keskittymiskykyni oli herpaantunut. Siksi unohdin pian uudestaan, miten nämä pistorasiat toimivat, ja perheen äiti sai näyttää minulle kaiken uudestaan seuraavalla kerralla! Jos olisin saanut opetella asian kaikessa rauhassa ensimmäisellä kerralla, olisin ehkä pystynyt painamaan kaiken mieleeni, mutta nyt olin unohtanut kaiken. Perheen äiti oli tyytymätön minuun ja kutsui minua pieneksi lapseksi. Sopimuksen mukaan minulla oli oikeus syödä kaikki ateriat ilmaiseksi isäntäperheeni luona. Työajallani söinkin lounaan yhdessä perheen kanssa, ja silloin tarjolla oli lämmintä ruokaa. Usein lounaaksi tarjottiin patoja ja keittoja, joista en pitänyt erityisen paljon,

203


mutta tärkeintä oli, että sain kaiken menemään alas. Myöskään päivälliseksi ei yleensä ollut tarjolla sellaista ruokaa, josta olisin pitänyt. Perhe söi itse usein voileipiä iltaisin, mutta valitettavasti he olivat ostaneet sellaista leipää, jota piti leikata itse. En olisi koskaan uskaltanut edes yrittää sen leikkaamista. He olivat nimittäin valittaneet, etten osannut pilkkoa vihanneksia oikein, ja siksi en olisi koskaan uskaltanut koskea heidän leipäänsä. Mitä jos olisin leikannut leipää tavalla, joka olisi ollut heidän mielestään väärin – silloin he olisivat olleet tyytymättömiä. En uskaltanut sanoa, etten osannut leikata leipää itse, sillä he olisivat vain nauraneet minulle. Sitä paitsi en tiennyt, mitä olisin voinut laittaa leivän päälle, koska en pitänyt juustosta, enkä olisi edes jaksanut seurustella perheen kanssa ruokapöydässä työajan ulkopuolella. Siksi söin yleensä päivällisen ulkona. Perhe ihmetteli, söinkö ylipäänsä mitään, ja perheen äiti kysyi, oliko minulla jokin syömishäiriö. En sanonut mitään. Miksi en saanut syödä sitä, mitä halusin? Eikö ollutkin paras, etten koskenut heidän leipäänsä, jotta en pilaisi sitä leikkaamalla sitä väärin? Perhe olisi halunnut, että olisin viettänyt aikaa heidän kanssaan myös työajan ulkopuolella, mutta valitettavasti energiani ei riittänyt. Sen sijaan sulkeuduin huoneeseeni lepäämään, jotta voisin herätä edes puolipirteänä seuraavana aamuna, ja joskus menin kaupungille tapaamaan muita au paireja. Aamuisin herätyskellon soidessa tunsin ahdistuksen palan kurkussani ja toivoin, että olisin voinut jäädä sänkyyn loppupäiväksi. Väsymys, jonka tunsin työpäivän jälkeen, oli valtava, ja voin huonosti. Joka ikinen työpäivä tuntui ahdistavalta, ja tunsin itseni epäonnistuneeksi. Miksi en pärjännyt edes sellaisessa työssä, jota pidettiin maailman helpoimpana? Miksi au pairin työ oli minusta vaikeaa? Mikä minussa oli vialla? Varmasti olin vain laiska. Muutaman kuukauden kuluttua olin kurkkua myöten täynnä kaikkea ja sanoin itseni irti. Perheen äiti oli nimittäin valittanut,

204


että käyttäytymisestäni olisi voinut päätellä, että olin uusi työpaikallani, vaikka olin ollut heillä töissä usean kuukauden. Hän oli ymmärtänyt tällaista käytöstä ensimmäisinä työpäivinäni, mutta pian kotitöiden olisi kuulemma pitänyt alkaa sujua itsestään. Tässä asiassa hän osui naulan kantaan. Juuri tällaiselta minusta tuntui, ja minulla oli aina ollut vaikeuksia oppia käytännön askareita. Valitettavasti en tuolloin tiennyt mitään Aspergerin syndroomasta enkä siksi voinut selittää hänelle, mistä vaikeuteni johtuivat. Au pair toimisto tarjosi minulle uutta perhettä, mutta kieltäydyin tarjouksesta. Olin nimittäin ymmärtänyt, ettei au pairin työ sopinut minulle, olisi perhe sitten kuinka mukava tahansa. Nyt aikuistuminen alkoi pelottaa minua tosissaan. Miten ikinä jaksaisin imuroida omassa kodissani tulevaisuudessa, jos en ollut jaksanut enkä osannut imuroida kunnolla edes isäntäperheeni keittiötä? Tulisinko olemaan näin laiska koko loppuelämäni ajan? Pian löysin huoneen eräästä opiskelija-asuntolasta Wienin keskustassa ja ilmoittauduin saksan kurssille Wienin yliopistoon. Opiskelijaelämä ei ollut helppoa. Pahinta oli, ettei minulla ollut omaa huonetta, vaan jouduin jakamaan huoneeni erään toisen tytön kanssa. Tämä tyttö oli äärimmäisen sosiaalinen ja kutsui jatkuvasti vieraita huoneeseemme. Koska ystävät ja juhliminen olivat hänelle maailman tärkein asia, hän ei pystynyt mitenkään käsittämään, etten aina jaksanut tavata muita ihmisiä. Saadakseni edes pienen hetken omaa aikaa vietin mahdollisimman paljon aikaa huoneessa silloin, kun hän oli koulussa tai asuntolan keittiössä. Itse en käyttänyt koskaan asuntolan keittiötä, vaan ostin kaupungilta valmista ruokaa, jonka söin huoneessa. Jos olisin mennyt keittiöön, minun olisi pitänyt jutella naapurieni kanssa, ja juttelua en olisi ikinä jaksanut. Opiskelijakaverieni kautta tutustuin moniin mukaviin ihmisiin Wienissä. Huonekaverini ollessa kotona olin yleensä ystävie-

205


ni kanssa ulkona kaupungilla. Kävimme baareissa ja kahviloissa ja sunnuntaisin kirkossa. Pian aloin tuntea oloni kotoisaksi Itävallassa ja puhuin sujuvaa saksaa. Nautin elämästä ja olin melkein kokonaan unohtanut erilaisuuteni. Ehkä minussa ei loppujen lopuksi ollutkaan mitään laiskuutta pahempaa vikaa? Elämä olisi ollut täydellistä, jos olisin saanut asua yksin ja jos rahani eivät olisi alkaneet olla lopussa. Koska en onnistunut löytämään työtä Itävallasta, jouduin pian muuttamaan takaisin Suomeen. Kotona Suomessa aloin vakavasti pohtia, mitä halusin elämältä. Olin vihainen itselleni, koska en ollut pärjännyt au pairina. Au pairina minulla olisi ollut oivallinen tilaisuus jäädä Itävaltaan, jossa olin viihtynyt niin hyvin. Mitä voisin tehdä nyt? Korkeakouluopinnot eivät houkutelleet minua tippaakaan, mutta ne tuntuivat pakollisilta tulevaisuutta ajatellen. Mutta jos alkaisin opiskella, minun pitäisi ehdottomasti reipastua ja pakottaa itseni kuuntelemaan oppitunneilla, jotta minulle ei kävisi samalla tavalla kuin lukiossa. Ehkä voisin pyrkiä yliopistoon opiskelemaan kieliä? Mutta mikä minusta siinä tapauksessa valmistuisi? Tiesin, että tarvitsisin ammatin, jotta pystyisin elättämään itseni tulevaisuudessa. En missään nimessä halunnut kielenkääntäjäksi, mutta ehkä kieltenopettajan ammatti voisi sopia minulle paremmin? Tiesin, että halusin asua taas ulkomailla. Voisin ehkä muuttaa takaisin Suomeen tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä halusin asua ulkomailla ainakin joitakin vuosia. Olin lukenut, että Tukholmassa oli opettajakorkeakoulu – ehkä voisin pyrkiä sinne? Jostain syystä tunsin vahvasti, että voisin viihtyä Ruotsissa. Olin käynyt siellä useita kertoja ja viihtynyt hyvin. Itävallassa vietetyn ajan jälkeen ruotsinkielentaitoni olivat tosin ruostuneet pahasti, mutta toisaalta kielellisen lahjakkuuteni ansiosta kaikki palautuisi varmasti mieleeni nopeasti. Ennen opettajakorkeakoulun aloittamista hain kevätlukukaudeksi erääseen kansanopistoon Smålandiin lukemaan

206


kieliä. Opiskelemalla ruotsalaisten kanssa ruotsin kieli palautuisi varmasti taas mieleeni, ja sitten pärjäisin ruotsin kielellä hyvin opettajakorkeakoulussa. Lähetin hakemuksen kansanopistoon ja pääsin sinne. Päätökseni muuttaa Ruotsiin ilman järkevää syytä kuulosti monien korvissa oudolta. Minähän olisin voinut yhtä hyvin pyrkiä vastaavaan koulutukseen Suomessa! Miksi halusin muuttaa maahan, jossa en tuntenut ketään? Mutta olin varma päätöksestäni: Ruotsista tulisi kotini ainakin muutaman vuoden ajaksi. En pystynyt käsittämään, miksi oli outoa muuttaa maahan, jossa ei tuntenut ketään. Jos en löytäisi ystäviä, voisin siinä tapauksessa keskittyä harrastuksiini. Sitä paitsi minähän viihdyin yksin eikä siis olisi mikään katastrofi, jos en tutustuisi muihin ihmisiin! Ja jos kerran olin viihtynyt hyvin Itävallassa, miksi en viihtyisi myös Ruotsissa? Päätin, että muutto Ruotsiin saisi olla uuden elämän alku. Koko peruskoulun ja lukion ajan olin ollut laiska. En ollut jaksanut kuunnella oppitunneilla ja sopeutua muihin ihmisiin, mutta nyt tästä kaikesta tulisi loppu. Nyt minun oli aika reipastua, jotta selviäisin opettajakorkeakoulusta ja jaksaisin tehdä kotitöitä. Tällä kertaa tekisin kaikkeni, jotta onnistuisin vihdoin muuttumaan normaaliksi. Jos minusta tulisi normaali, voisin ehkä muuttaa takaisin Suomeen tulevaisuudessa ilman, että joutuisin tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Luultavasti tarvitsin ainoastaan vähän etäisyyttä ongelmiini ja Suomeen; etäisyyttä ottamalla kaikki kääntyisi varmasti parhain päin. Ainoa asia, joka minua huolestutti, oli arkipäivän askareista selviäminen. Tiesin, että joutuisin laittamaan niihin äärimmäisen paljon energiaa. Mutta toisaalta kaikki muut korkeakoulun opiskelijat jaksoivat tehdä kotitöitä, joten minunkin pitäisi oman logiikkani mukaan jaksaa, jos yrittäisin tosissani. Vaikka tunsin varmasti tehneeni oikean päätöksen, alkoi ahdistukseni lisääntyä muuttopäivän lähestyessä. Koko matkan Ruotsiin

207

Toisin ote sivut 202 207  
Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you