Issuu on Google+

2. KOMMUNIKAATIO

Miten voisin ilmaista tunteeni niin, että muut ihmiset ymmärtäisivät ilman väärinkäsityksiä, mitä tarkoitan? Tämä ei ole helppoa. Tunnen itseni ulkomaalaiseksi omassa maassani; minä nimittäin puhun eri kieltä kuin muut, emmekä me ymmärrä toisiamme. Luultavasti näin tulee aina olemaan. Minä puhun suomea suomalaisten kanssa, mutta he puhuvat minulle ihan eri kieltä – kehonkieltä. Sellaista kieltä en ymmärrä. Monen Asperger-henkilön tavoin minun on vaikea lukea muiden ihmisten kehonkieltä, mimiikkaa ja äänenpainoa sekä käyttää kehonkieltä kommunikoidessani. Nuorempana en edes ymmärtänyt, miten suuri merkitys kehonkielellä oikeastaan on kommunikaatiotilanteissa. Tosin olin huomannut, että minun ja lähipiirini oli vaikea ymmärtää toisiamme, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mistä tämä johtui. Vasta saatuani Asperger-diagnoosin ymmärsin, mistä nämä väärinkäsitykset johtuivat. Muistan lukeneeni jostain, että yli 80 % kommunikaatiosta koostuu kehonkielestä, mimiikasta ja eleistä. Loppu koostuu sanallisesta viestistä eli siitä, mitä ihminen sanoo. Ongelma on, että minä kuuntelen vain sanallista viestiä, kaikki muu menee minulta usein kokonaan ohi. Siksi on ymmärrettävää, että kommuni-

13


kaatiotilanteissa syntyy väärinkäsityksiä. Äänenpaino, elekieli ja mimiikkahan voivat muuttaa sanoman aivan päinvastaiseksi. Sanoma voi olla vakava tai ironinen riippuen viestin ilmaisutavasta. Pahinta on se, että minä ja keskustelukumppanini usein luulemme, että olemme ymmärtäneet toisiamme. Se, että olemme tarkoittaneet täysin eri asioita, voi tulla ilmi vasta paljon myöhemmin. Usein saan kuulla, että olen iloinen ja positiivinen. Tämä on tietysti mukava kuulla, sillä kukapa haluaisi olla vihainen ja negatiivinen. Ongelma piilee kuitenkin siinä, että näytän iloiselta myös silloin, kun olen surullinen ja masentunut. Siksi muut eivät yleensä ota minua vakavasti, jos jostain syystä en voikaan hyvin. Yritän aina selittää tunteeni sanoin, mutta viestini ei silti välttämättä mene perille, koska keskustelukumppanini tulkitsee automaattisesti kehonkieltäni. Kuvittele itse, miten helppoa on tulla ymmärretyksi, jos sanon koulussa opettajalle hymyillen, iloinen ja pirteä ilme kasvoillani, että minun täytyy mennä kotiin kesken koulupäivän, koska minulla on huono olo. Silloin opettaja katsoo kehonkieltäni ja tekee siitä sen johtopäätöksen, ettei minun tarvitse mennä kotiin. Minun kehonkielenihän viestittää jotain täysin muuta kuin sanallinen viestini, ja kehonkielihän otetaan ensimmäisenä huomioon. Siksi opettaja luulee, että olen ehkä vähän väsynyt mutta voin kuitenkin hyvin. Joskus purskahdan nauruun, jos olen hämmästynyt tai järkyttynyt. Joku saattaa kertoa jotain vakavaa, ja ilmaisen järkytykseni nauramalla, vaikka asia ei minusta ole ollenkaan hassua tai hauskaa. Olen vain järkyttynyt. Kun isoisäni kuoli kymmenisen vuotta sitten, kerroin asiasta hymyillen ystävilleni. Tämä sai monet ihmettelemään, olinko edes rakastanut isoisääni. Mutta olin toki rakastanut häntä. Itse asiassa olin hyvin surullinen, mutta en tiennyt, että ympäristö odotti minun näyttävän suruni ulospäin jollain tavalla. En edes tiennyt,

14


miten muut ihmiset näyttivät olevansa surullisia. Millä tavalla he muuttivat kasvojen ilmeitä? Oliko se vaikeaa? Hymyileminen sujuu minulta luonnostaan. Silmäni ja suupieleni hymyilevät automaattisesti ilman, että itse huomaan koko asiaa. Minun olisi hyvin vaikeaa muuttaa tietoisesti kasvojeni ilmettä silloin, kun muut odottavat minun näyttävän surulliselta. Ilmeen muuttaminen ei edes tuntuisi luonnolliselta vaan pakonomaiselta ja teennäiseltä. Olen kuullut, että muiden ihmisten kasvoille tulee surullinen ilme automaattisesti silloin, kun he ovat surullisia, eikä heidän edes tarvitse nähdä minkäänlaista vaivaa asian eteen. Heidän olisi luultavasti yhtä vaikeaa näyttää iloiselta silloin, kun he ovat surullisia, kuin minun surulliselta silloin, kun oikeasti olen surullinen. Mutta jos suutun, suuttumiseni näkyy ulospäin. Silloin näytän vihaiselta ja joissakin tilanteissa alan huutaa ja itkeä. Jos itken, muut usein luulevat minun olevan surullinen, vaikka olisinkin vain vihainen, ärsyyntynyt tai turhautunut. Nuorempana sain joskus raivokohtauksia: huusin ja itkin näyttääkseni muille, etten voinut hyvin. Joinakin päivinä huusin ja itkin useita kertoja. Koska en osannut kommunikoida elekielellä, tämä oli minun tapani saada muut kuuntelemaan minua. Se saattoi ehkä olla lapsellinen tapa, mutta se toimi hyvin. Tosin sain usein kuulla, että käyttäydyin lapsellisesti ja että olin yliherkkä, mutta joskus nämä raivokohtaukset olivat välttämättömiä, jotta muut ottaisivat minut vakavasti. Vielä nyt aikuisiässäkin saatan suuttua, jos muut eivät kuuntele minua, vaikka olen kertonut heille useita kertoja, että voin huonosti. Olen tosin täysin tietoinen siitä, ettei muiden ole aina helppoa ymmärtää minua, jos kasvojeni ilmeet viestittävät jotain ihan päinvastaista kuin sanallinen viestini. Silti on usein rasittavaa, ettei minua oteta vakavasti, ja saatan menettää kärsivällisyyteni. Silloin muut usein ihmettelevät: ”Oho, mitähän hänelle nyt tapahtui?”

15


Toisin ote sivut 13 15