Page 1

134

Animen aika

10. GHIBLIN KULTA-AIKA

Tonari no Totoro (Naapurini Totoro) (1988)

Hayao Miyazaki

Animen maailmat voivat olla hyvinkin eksklusiivisia. Kuvien taide voi olla häikäisevää ja animaatiotekniikka täydellistä, mutta tuo maailma on katsojasta niin kaukana, että hänen ei kannata kuvitella, että se olisi häntä varten. Se kuuluu pelottomille avaruussotureille, mahjongin maailmanmestareille, koomisille tai traagisille supersankareille, jotka liikkuvat ulottuvuuksissa, joissa ajetaan polkupyörälläkin yli 9 000 km/h. Studio Ghiblin elokuvissa tehdään toisin. Fantastisimmistakin Ghiblin maailmoista löytää ne hetket, joissa katsojalle tehdään tilaa. Ghiblin elokuvan katsoja saa aina

tilaisuuden tuntea, että hän on tervetullut sisälle tähän maailmaan ja ottamaan sen omakseen. Harvassa ovat ne katsojat, jotka kieltäytyisivät kutsusta. Onnistuneimmillaan Ghiblin elokuva saa meidät sanomaan hienoimman asian, jonka tarinankerronnasta voi lausua: ”En ole kuullut tätä tarinaa ennen, mutta tunnistan sen.” Kiki, joka häpeää mustaa tylsää mekkoaan ja katselee kadulla näyteikkunan läpi televisiota, on jokainen tyttö jokaisella hetkellä jokaisessa kaupungissa. Me olemme nähneet hänet. Olemme olleet itse tuossa tilanteessa. Ghiblin elokuva palauttaa sen mieleemme. Monissa Ghiblin elokuvissa Totorosta Mononokeen ja Omohide poro porosta Pom Pokoon näyttäytyy päällimmäisenä ihmisen ikuinen kaipuu entiseen yksinkertaisempaan, turvallisempaan ja lämpimämpään aikaan, joka on tietysti harhakuva. Ei sellaista koskaan ole ollut. Miyazaki ja Takahata


135

10. Ghiblin kulta-aika

tietävät tämän hyvin. Hayao Miyazakin mukaan nostalgia on yksi niistä asioista, jotka tekevät meistä ihmisiä, ja siksi sitä on vaikea määritellä. Siksi sitä on tarpeetonta pyyhkiä poiskaan. Samaan aikaan Miyazakilla on tiettyjä mielipiteitä siitä, mihin maailman tulisi kehittyä, ja niitä on paljon. Jos on niin, että luovuuden yllykkeeksi edellytetään ristiriitoja, niin Miyazakin ristiriidat ovat olleet erityisen hedelmällisiä. Hän on ekologinen pasifisti, jonka sedän tehdas valmisti sota-aikana hävittäjäkoneiden osia. Hän on tunnettu vasemmistolainen, joka Sanpei Shiraton Legend Of Kamuita lukiessaan tajusi, että marxilainen materialismi luokkataisteluineen on humpuukia. Hän kuvaa elokuvissaan ihaillen ihmisten yhteistoimintaa ja on itse studiossaan karjuva päällepäsmäri. Hän haluaa tehdä lapsille optimistisia elokuvia, jotka valaisivat heihin rohkeutta ja iloa, ja samaan aikaan hän on suorasanainen kehityspessimisti, joka murjaisee, että hän näkisi mieluusti Tokion veden alla ja moottoriteiden kasvavan miehenkorkuista heinää. ”Tulee vielä aika, jolloin emme kykene enää korjaamaan ilmastointilaitteita, sähkö ei enää kulje ja sanomme: ’Tätä laatikkoa kutsuttiin televisioksi, siinä näkyi liikkuvaa kuvaa.’ En pidä siitä, että ihmiset olettavat, että asiat kehittyisivät aina samaan suuntaan kuin ennenkin.”102 Miyazakille suuri romahdus on täysin mahdollinen, koska se on tapahtunut jo aiemmin. Pelkästään viime vuosisadalla se tapahtui kaksi kertaa: ensin Kanton maanjäristyksessä vuonna 1923 ja sitten toisen maailmansodan lopussa. Miyazaki oli Tezukan jälkeen ensimmäinen japanilainen animaationtekijä, joka kykeni nousemaan kansainväliseen tietoisuuteen. Aikakautena, jolloin klassisten kokoillan animaatioiden uskottiin kuolleen koko maailmasta, hän käytännössä yksinään toi ne takaisin. Hän on perfektionisti, joka vaatii paljon mutta ei säästä itseäänkään. Jos hän olisi pelkkä saarnaaja, hänet voitaisiin ohittaa, mutta hän tekee enemmän. Hänen elokuvansa ovat rikkaita. Niistä voi ammentaa tavattomasti, ja hän luo perin pohjin mietittyjä kauniisti rakennettuja maailmoja, jotka viehättävät itsessään. Sellaiseen hänen täytyisikin suuntautua, jos hän aikoo vielä jatkaa, sillä 2000-luvulla Miyazakin ekologisessa eetoksessa ei ole enää sitäkään vähää uskallettua tai radikaalia, mitä siinä ehkä vielä 1970-luvulla oli. Miyazakin ominaispiirre on, että hän ei tiedä eikä välttämättä haluakaan tietää, miten hänen elokuvansa päättyvät. Ne kehittyvät storyboardeissa työn edetessä. Usein loppuratkaisu valkenee viime hetkellä. Tämä on johtanut siihen hullunkurisuuteen, että kun elokuva on valmis, siitä kirjoitetaan käsikirjoitus pelkästään arkistoja varten, jotta tekijänoikeudet hahmoihin voidaan vahvistaa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Nausicaa Vuoteen 1983 mennessä Hayao Miyazaki oli osallistunut 9 kokoillan animaation ja 20 tv-sarjan tuotantoon. Vuosina 1972–1973 valmistuneet Panda Kopandan puolituntiset eivät kuuluneet kumpaankaan ryhmään. Kahdenkymmenen vuoden mittaisen uran aikana Miyazakille ei ollut tarjoutunut tilaisuutta tehdä yhtäkään elokuvaa, jonka hahmot, käsikirjoitus ja ohjaus olisivat olleet hänen omaa käsialaansa. Lähimpänä Miyazakin omaa animaatiota olivat olleet Panda Kopanda ja NHK:lle vuonna 1978 tehty tv-sarja Future Boy Conan. Lupin-elokuva Cagliostron linna oli loistava, mutta Miyazakin Fujikosta huomasi, että Monkey Punchin hahmot eivät olleet Miyazakin omia. Miyazaki ei vain ole sellainen henkilö, joka irrottelisi Fujikon ja Lupinin välisestä kemiasta slapstickia ja roiseja vitsejä. Hän olisi ollut omimmillaan lyyrisessä seikkailuanimaatiossa. Japanissa sellaista ei vielä tehty. Ei sellaisia tehty muuallakaan. 1970-luvulla valmistui ehkä yksi ainoa vanhan ajan seikkailuanimaatio, jonka tuotantoarvot olivat kohdallaan. Se oli Martin Rosenin Englannissa vuonna 1978 valmistunut Ruohometsän kansa (Watership Down). Disney nukkui horteessa koko vuosikymmenen ja vielä seuraavankin. Kysyntää tällaisille elokuville olisi kuitenkin ollut. 1990-luvun alun proto-internetissä yliopisto-opiskelijoiden käyttämissä usenet-ryhmissä alkoi kiertää sana, että Japanissa joku tyyppi valmistaa sellaisia elokuvia, joiden taidon Disney oli kauan sitten unohtanut. Tietääkö kukaan hänestä mitään? Vuonna 1993 Porco Rosso tuotiin kansainvälisen yleisön nähtäville Annecyn festivaaleille, ja aloimme tietää jotakin. Nausicaan kömpelö englanninkielinen videodubbi, jota lyhennettiin 32 minuutilla (!!) vauhdikkaammaksi ja jossa Nausicaasta oli tehty ”prinsessa Zandra”, ruokki uteliaisuutta lisää. Kuka ei olisi halunnut nähdä alkuperäistä versiota, jota ei mistään saanut. Muitakaan Miyazakin elokuvia ei ollut

Kaze no tani no Naushika (1984)


136

Animen aika

Kaze no tani no Naushika (1984)

saatavilla pitkään aikaan, koska Warriors Of The Wind ‑video sai Miyazakin epäluuloiseksi länsimaisia levittäjiä kohtaan. Ghiblin kanta kyseiseen videoon on tyylikkään niukka: jospa unohtaisimme, että sellaista on ollutkaan. Ensimmäinen Miyazakin kauttaaltaan oma elokuva Kaze no tani no Naushika (Tuulen laakson Nausicaa) sai alkunsa Hayao Miyazakin heikkona hetkenä. Työttömän animaattorin lyijykynällä yksityiskohtaisesti piirtämä suurikokoinen, yllättävän eurooppalaistyylinen fantasiamanga oli ilmestynyt Animage-lehdessä helmikuusta 1982, kerännyt yleisön suosiota ja herättänyt lehden julkaisijan Tokuma Shotenin huomion. Kustantaja kysyi Miyazakilta, sopisiko tälle, että mangasta tehtäisiin animaatio. Todistajanlausunnot menevät ristiin. Art of Nausicaa ‑taidekirjan mukaan Animage suostui Miyazakin tiukkaan ehtoon, että kyseistä mangaa ei käytetä tulevaisuudessa animaation pohjana.103 Ghiblin Toshio Suzuki on muistavinaan, että Miyazaki aloitti mangansa päinvastoin siksi, että oli mahdotonta hankkia rahoitusta elokuvalle, jonka tarinasta ei ollut olemassa mangaa.104 Animage kuitenkin otti asian esille ja ehdotti 15-minuuttista lyhytfilmiä. Miyazakin vastatarjous oli 60-minuuttinen OVA, jonka hän saisi itse ohjata. Tokuma Shoten vastasi korottamalla panoksia ja ehdotti kokoillan elokuvaa. Vuosia myöhemmin Miyazaki totesi: ”Emme tehneet Nausicaasta elokuvaa siksi, että olisin välttämättä halunnut, vaan koska se oli ainoa tarina, joka minulla oli sillä hetkellä tarjota.” Yhden asian voi varmuudella päätellä: Miyazaki halusi pitää mahdollisen animaation kontrollin itsellään. Rahoitus ei ollut ongelma. Tokuma Shotenin Yasutoshi Tokuma oli täysin Miyazakin tukena. Myös Miyazakin veljen mainostoimisto oli halukas sijoittamaan yritykseen. Studio tosin puuttui, mutta sellaisenhan saattoi vuokrata. Amerikkalaisille alihankinta-animaatiota (mm. Last Unicorn) tuottanut Top Craft sopi tarkoitukseen. Animaattorit etsit-

tiin Animagessa olleella lehti-ilmoituksella. Heidät palkattiin projektiluonteisesti tätä yhtä ainutta elokuvaa varten ja heidän palkkansa maksettiin freimien mukaan. Seurakunta oli sekalainen, mutta siihen kuului järjestään osaavia ammattilaisia. Avainanimaattorien nimilistalta erottuvat mm. Hideaki Anno, Yoshinori Kanada ja Yoichi Kotabe. Nausicaan rooliin tuli Miyazakin luottoääni Sumi Shimamoto, joka oli esittänyt Cagliostron linnan Clarissea. ”Sumi Shimamoto oli aivan upea”, Miyazaki ihaili. ”Erityisesti Nausicaan uni lapsuudestaan. Repliikki ’Äitikin on täällä’ oli niin elävä, niin todellinen. Olin liikuttunut. Väki teki kovasti toitä, vaikka karjuin heille. Karjuin kaiken aikaa! Top Craftilla eli sellainen käsitys, että Hayao Miyazaki on pelottava tyyppi, joka teettää kovasti töitä, joten otin siitä kaiken irti. Mitsuki Nakamura ei mennyt kotiinsa eikä nukkunut. Hän nukahti pöytänsä ääreen sivellin kädessään. Eikä hän koskaan valittanut, ei edes silloin, kun hänen täytyi tehdä työnsä uusiksi.”105 Elokuvan säveltäjästä ei ollut mitään tietoa. Tarkoitus oli, että soundtrackin säveltäisi joku kaikkien tuntema suuri nimi. Suurta nimeä etsiskellessä levy-yhtiö tarjosi elokuvan hahmolauluiksi Image Albumille erään minimalistina kunnostautuneen säveltäjän tuotoksia. Kyseessä oli joku täysin tuntematon Joe Hisaishi, joka oli tehnyt siihen asti ainoat animesävellyksensä 1970-luvulla omalla nimellään Mamoru Fujisawa. Miyazaki kuunteli kappaleet, soitti niitä studiossa muillekin ja vaati Takahatan kanssa, että tämän herran pitää saada säveltää Nausicaan soundtrack. Siitä alkoi Miyazakin ja Hisaishin monikymmenvuotinen katkeamaton yhteistyö. Tuhat vuotta sitten käydyn sodan, Seitsemän päivän tulen, aikana jumalsoturit tuhosivat maailman. Myrkyllinen turmeluksen meri on siitä alkaen levittäytynyt aina vaan laajemmalle ja levittänyt tappavia itiöitään. Jos ihmiset yrittävät hävittää sen, jättiläismäiset kuoriaiset, ohmut (kirjaimellisesti ”kuningashyönteinen”), kostavat. Nausicaa on prinsessa pienessä valtakunnassa, jonka Torumekian sotilasvalta miehittää. Torumekia aikoo käyttää arkeologisissa kaivauksissa löydettyä viimeistä jäljelle jäänyttä jumalsoturia. Sitä täytyy käyttää, etteivät muut ehtisi sitä käyttää. Sellaista on reaalipolitiikka. Tutkimusretkiä tekevälle ja laboratoriossaan kasveja tutkivalle Nausicaalle selviää, että tappava autiomaa on luonnon tapa puhdistaa saasteet. Syvällä sen keskellä sijaitsee kivettynyt metsä, jossa puhdistuminen on suoritettu loppuun. Luonnolla on rajattomasti aikaa korjata itsensä, ihmisellä ei. Sellaista on ekologia. Nausicaan jälkimmäinen puolisko on sotaelokuva, jossa luonnolla on puolellaan tehokkaimmat sotajoukot. Kushanan liikkeelle komentama jumalsoturi lahoaa ja luhistuu. Ohmujen vihalta voi pelastaa vain Nausicaa, joka asettuu raivona


10. Ghiblin kulta-aika

Kaze no tani no Naushika (1984)

137


138

Animen aika

Kaze no tani no Naushika (1984)

rynnivän hyönteismassan tielle ja lentää ilmaan. Ohmut käsittävät erehdyksensä ja nostavat Nausicaan tuntokarvoillaan ylös asussa, joka on muuttunut siniseksi ohmujen verestä, aivan kuten vanhoissa profetioissa oli ennustettu. Mangan suurvaltapoliittinen puoli, sota Dorokin ja Torumekian välillä, jää elokuvassa täysin kehittelemättä. Perimmäisiä vastauksia etsivästä mangan Nausicaasta nähdään elokuvassa vain häivähdys. Suuret kysymykset olivat niin suuria, että Miyazaki sai mangansa valmiiksi vasta vuonna 1994. On erikoislaatuista, kuinka elokuvaversion maine on säilynyt, vaikka manga on kävellyt sen ylitse ja suurin piirtein pyyhkinyt siihen jalkansa. Alkuvaiheissa animoitu torso Nausicaa on toisaalta ainoa Nausicaa, joka oli mahdollista sovittaa kokoillan elokuvaksi. Koko valmiin mangan esittäminen elokuvana olisi täydellinen mahdottomuus Miyazakille itselleenkin. Jos huonosti käy, hänen kuoltuaan joku tekee siitä vielä tv-sarjan, kuten Tezukan Phoenixille kävi, mutta se on sen ajan murhe. Ensi-illassa 11.3.1984 Nausicaa oli shokki. Elokuvaan käytettiin 56 708 kalvoa, värit olivat henkeäsalpaavat, ja kerronnan dynamiikka oli täyttä. Toiminta oli rikasta, ja hiljaiset kohtaukset olivat täydellisen kiireettömiä. Siinä seurattiin Yasuo Otsukan vanhaa periaatetta, että animaatiossa nopean pitää olla nopeaa ja hitaan hidasta. Liikkeen pehmeydessä näkyi Miyazakin esikuva, venäläinen Lev Atamanov. Henkilökaarti koomisine sivuhahmoineen oli Disneyn oppikirjasta. Silti tulos oli ehdottoman omaperäinen. Nausicaata ei voi verrata mihinkään muuhun kuin Miyazakin muihin elokuviin. Mutta Miyazaki oli tyytymätön. Nausicaan elokuvakirjaan Roman Albumiin tehdyssä haastattelussa toukokuussa 1984 hän kiemurteli vaivautuneena loppuratkaisun vuoksi. ”Kun ohmut nostavat Nausicaan ylös ja hän kylpee kultaisessa aamuauringossa, kuvasta tulee uskonnollinen maalaus! Vilkaisin Mitsuki Nakamuraan, ja sanoimme toisillemme: ’Meillä on ongelma.’ Olen kaiken aikaa miettinyt, eikö sitä olisi voitu ratkaista toisin. – – En halunnut Nausicaasta Orleansin neitsyttä ja pyrin eroon kaikista uskonnollisuuteen viittaavista sävyistä. – – Nausicaa

halusi pysäyttää ohmut, mutta ei sellaista massaa voi pysäyttää, ja sitten kävi niin kuin kävi.”106 Nausicaan loppuun tarvittu ihme vaivasi Miyazakia niin kovasti, että hän halusi korjata asian 13 vuotta myöhemmin. Korjaaminenkaan ei tietenkään täysin onnistunut. Prinsessa Mononoken loppuratkaisusta voi hyvällä syyllä kysyä, eikö siinä tapahdu Nausicaahan verrattuna vielä suurempia ihmeitä. Elokuva pysyi kierrossa kolme kuukautta, keräsi 910 000 katsojaa ja tuotti 700 miljoonaa jeniä. Tulos oli hyvä, mutta hittiin olisi vaadittu vielä enemmän. Tärkeintä oli, että Toein elokuvateattereissa tehdyt gallupit osoittivat, että yleisöstä 97 % oli tyytyväisiä näkemäänsä. Tämä viittasi siihen, että kokoillan animaatiot saattoivat kilpailla näyteltyjen elokuvien rinnalla täysiveroisesti ja houkutella myös aikuisia katselijoita. Jos Nausicaan tapainen torso raakile saattoi saada tällaisen vastaanoton, mitä tapahtuisikaan, jos elokuva todella onnistuisi? Tällaisia kannattaisi tehdä lisää. Juuri se oli Miyazakin tarkoitus. Hän halusi Nausicaan olevan malli tavasta, jolla kokoillan animaatioita kannattaisi tehdä. Lähes koko Nausicaan tuotantoryhmä siirtyi vastaperustettuun animaatiostudioon, jonka johtoon Tokumalta nimettiin Toshio Suzuki. Luonnollisesti mukana seurasi Nausicaan tuottajan roolissa häärinyt Isao Takahata. Näiden kolmen voimahahmon yhteinen yritys tultiin tuntemaan vanhan italialaisen kuljetuslentokoneen nimellä Ghibli, aavikkotuuli. Siitä tulisi uusi tuuli, joka puhaltaisi japanilaisen animaatioteollisuuden läpi. _____________________________________________________ Kaze no tani no Naushika (Tuulen laakson Nausicaa), 116 min. (4.3.1984) ohjaus, käsikirjoitus ja hahmosuunnittelu: Hayao Miyazaki tuottaja: Isao Takahata musiikki: Joe Hisaishi studio: Top Kraft _____________________________________________________


10. Ghiblin kulta-aika

Tenkuu no shiro no Laputa (1986)

Laputa Studio Ghiblin ensimmäinen elokuva Tenkuu no shiro Laputa saapui ensi-iltaan 2.8.1986. Hayao Miyazaki ei ole toiste tehnyt yhtä ehjää ja tiivistä seikkailuelokuvaa, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Siinä ei ole mitään väkisin keksittyä. Se on varteenotettava ehdokas maailman kaikkien aikojen parhaaksi kokoillan animaatioksi, eikä siihen kilpailuun ole tungosta. Kuten kaikki ovat jo kuulleet, nimi Laputa on peräisin Gulliverin retkistä, mutta tarina on enemmän Jules Verneä kuin Jonathan Swiftiä. Eräänä iltana 1800-luvun lopulla ilmarosvoina tunnettu Dolan klaani, jota johtaa suvun väkevä mamma, hyökkää salaisen palvelun ilma-alukseen, jossa Sheeta-tyttöä pidetään vankina. Tyttö pakenee ja tippuu taivaalta alas. Putouksen pehmentää Sheetan sukuaarre, levitaatiokivi. Se laskee Sheetan hellävaroin kaivoskuiluun nuoren pojan Pazun käsivarsille. Hayao Miyazaki matkusteli toukokuussa 1985 Walesissa tekemässä luonnoksia, joiden pohjalta hahmotettiin elokuvan murretuin sävyin maalattu kaivoskaupunki. Levitaatiokivi on viimeinen jäänne tarumaisesta Laputan lentävästä linnasta ja sen salaisuuksien avain. Kun kivi akti-

voituu Sheetan käsissä, se osoittaa suunnan kohti Laputaa ja herättää henkiin taivaalta tippuneet kuolleiksi uskotut robotit, joiden tuhovoima on pelottava. Rehellisen epärehelliset ilmarosvot haluavat Laputaan sen aarteiden takia, salaisen palvelun päällikkö Muska haluaa hankkia käyttöönsä sen muinaisen sotateknologian, ja Sheetan ja Pazun huoleksi jää, kuinka varmistua, että Laputa säilyisi koskemattomana. Suurin osa elokuvasta kuvaa tätä jännittävää ja vauhdikasta kilpajuoksua. Laputaan ei päästä ennen kuin tunnin ja 25 minuutin kuluttua, eikä sillä välillä aika ole käynyt ollenkaan pitkäksi. Laputassa yhdistyy kaikki Miyazakin tutuksi tullut aines: muinaisten sivilisaatioiden tappavat salaisuudet, luonnon taipumaton voima, kekseliäät ja hauskat ilma-alukset, fantasiaeläimet ja pitkulaiset robotit. Laputan pitkulaiset robotit on nähty ennenkin, toisen Lupin III ‑tv-sarjan päätösjaksossa nro 155, Farewell My Dear Lupin (1979). Siinä Miyazaki ei saanut robottia käytetyksi haluamallaan tavalla, joten hän antoi sille Laputassa uuden tilaisuuden. Laputassa robotit saivat kavereikseen Nausicaasta tutut oravaketut. Levitaatiokiven idean Miyazaki poimi Tetsuji Fukushiman 1950-luvun mangasta Sabaku no mao. Mamman ilmarosvojen myöhemmät vaiheet on kuvattu Porco Rossossa.

139


140

Animen aika

Tenkuu no shiro no Laputa (1986)

Ihmiselämä on taivaan ja maan liitto. Pazu on todella maan poika, kaivostunnelien koneapulainen, jonka ihailuun taivaan tyttöä kohtaan sekoittuu ripaus pelkoa. Pazun ensimmäiset sanat Sheetalle kuuluvat: ”Pelkäsin, että olet enkeli tai jotakin.” Luolissa vaeltava setä Pom puolestaan pitää ensikohtaamisessa Sheetaa ja Pazua paholaisen lapsina. Mutta eivät taivaan tyttö ja maan poika niin erilaisia ole. Syvällä kaivostunneleissa he näkevät toisen avaruuden, kallioisen tähtitaivaan täydeltä kimmeltäviä kiviä, levitaatiokiven suonia, samaa ainetta, josta Sheetan riipus on tehty. Jos tie taivaisiin on olemassa, se kulkee maan syvyyksien kautta. Kuvaan sopii, että kun he lopulta pääsevät Laputaan, he löytävät sieltä – haudan. Ihmisen kaksijakoisuus, mahdollisuus pyrkiä niin enkeliksi kuin paholaiseksi, tehdään täysin selväksi sananvaihdossa, jossa salaisen palvelun päällikkö Muska vaatii Sheetaa vaimokseen ja kanssahallitsijakseen ja ampuu tämän letit poikki. Laputa on pelon imperiumi. Laputan tuli hävitti Sodoman ja Gomorran, se mainitaan Ramayanassa Indran nuolena, ja se upotti Atlantiksen. Laputan voima on ihmiskunnan unelma, siksi se syntyy aina uudelleen, sanoo Muska. Hänen huomionsa on kivuliaan kiistämätön. Mutta on toinenkin tie, se tie, joka sai laputalaiset hylkäämään taivaiset linnansa. Niin kuin Sheetan tuntema vanha laputalainen laulu sanoo, ihminen tarvitsee juuret maassa.

Kun itsetuhonappia on painettu, Laputasta jää jäljelle puu. Sen juuret ovat ulottuneet Laputan syvimpiin onkaloihin, ja puun juurissa Pazu keinottelee eteenpäin, kun kivet romahtavat. Ihmisen huimimmatkin saavutukset eivät ole enempää kuin leijuvia linnoja, jotka yksikin puu pystyy rapauttamaan. Mikä siis neuvoksi? Miyazakin ratkaisu on koteloida Laputa ja lähettää se saavuttamattomiin. Se, mitä Laputasta jää jäljelle, jää kiertämään radallaan haaveena ja kummituksena. Kuin vanha keisarillinen Japani, jolla oli oma arvonsa ja kauneutensa, mutta joka olisi tuhoisa todelliselle maailmalle. Ei se mitään, jos on suuria unelmia, kunhan ei erehdy toteuttamaan niitä. Arkipäiväinen työ tylsässä tavallisuudessa on aina ollut Miyazakin silmissä kunnioitettavampaa. Ei ihminen paljoa tarvitse, vain veitsen, leivän ja lampun, jolla etsiä kaltaisensa, kuten Azumi Inoue laulaa elokuvan päätössävelmässä Kimi wo nosete, jonka sävelsi tietysti Joe Hisaishi ja sanoitti poikkeuksellisesti Hayao Miyazaki. Vielä yksi näkökohta, joka on kaikkein kiistanalaisin, koska se on henkilöhistoriallinen luulottelu, jollaisia on syytä käyttää hyvin säästeliäästi. Pazun isä oli ainoa ihminen, joka valokuvasi Laputan. Kun Pazu etsii purjekoneellaan reittiä myrskyn suojaaman lentävän linnan sisälle, hänen isänsä haamu näyttää tietä. Herää kysymys, kuinka suuressa määrin teknisesti edistynyt ja tuhovoimainen Laputa oli Miyazakin isän haave, hänen oma lentävä linnansa?

Profile for Finn Lectura

Animen aika - sivut 134-140  

Näyte Jari Lehtisen kirjasta Animen aika: japanilaisen animaation historia

Animen aika - sivut 134-140  

Näyte Jari Lehtisen kirjasta Animen aika: japanilaisen animaation historia