Page 1

vapaan kulttuurin festivaali

ljud ääni

fIlm leffa

konst taide

teater teatteri

magi taika

norpas.fI Anne Hämäläinen, Sanni Seppo


festival

3.-5.8.2018

sisällys / innehåll 3

pääkirjoitus / ledare

4

blackskywhite

7

nelli palomäki

8

anne hämäläinen & sanni seppo

10

jaakonaho

www.norpas.fi info@festivalnorpas.fi 040 770 0065 Toiminnanjohtaja / Verksamhetsledare Ville Laitinen

11 baccata

Taiteellinen johtaja / Konstnärlig ledare Matias Kauppi

12

pepe rovira

14

faarao pirttikangas & talmud beach

15

pere rafart & el telonero

16

nanook & lau nau

17

manu louis

18

meriheini luoto & heikki willamo otava yo

21

hauser orkester

22

ali saad & sanna salmenkallio

23

tuomas korkalo

24

dimitry markov

Kuraattori / Kurator Ritva Kovalainen Viestintävastaava / Kommunikation Ronja Tammenpää

19 solju 20

Festivaalin järjestäjä / Festivalens arrangör Norpas ry Masuunintie 5 / Masugnvägen 5 25900 Taalintehdas / Dalsbruk

Design Tuomo Tammenpää Norpas-lehti / Norpas-tidning Ronja Tammenpää Kansikuva / Pärmbild Anne Hämäläinen & Sanni Seppo

25 maija kauhanen jazmín martorell 26 marja helander johanna turunen 27

marquet, saksala & sauros, liila jokelin & ilkka hautala

28

vapaa taide / fria konsten

29

muuta norpaksessa

30

ilmoitukset / annonser

34

tunnelmakuvia / stämningsbilder

35

info & kartta / info & karta

36

ohjelma / program 2


festival

tervetuloa norpakseen! Näin unen, jossa pidin puheen festivaalista, mutta en muistanut yhtään mitä piti sanoa. Lopulta sain sanottua vain: “Me ollaan yritetty määritellä sitä mitä Norpas on ja luulen, että jos me osattais se määritellä, me ei tehtäis sitä enää.” Aamulla lause oli kirkkaana mielessäni. Norpaksen todellinen sielu on jossain määritelmien ulkopuolella. Niin kauan kuin lipun ostaja ei ihan tarkkaan tiedä mitä tilaa ja niin kauan kuin festivaali onnistuu väistämään yksinkertaisia iskulauseita, varistamaan yltään leimat, joita siihen mielellään lyötäisiin, sen tekeminen on mielekästä.

3.-5.8.2018

tai taloudellisista – , jotka pitävät taiteilijoita visusti ohjauksessaan sensuuri tai itsesensuuri välineenään, vapautta ilmaista omaehtoisesti, vapautta rajoista ja rajoituksista. Festivaalia voi ajatella myös eräänlaisena kokonaistaideteoksena ja ehkä jonkinlaisena interaktiivisena tietokonepelinä, joskaan ei virtuaalisena, vaan ihan oikeana. Sen kehystarina on valmiiksi kirjoitettu, mutta lopputulos riippuu pelaajista. Jokainen osallistuja vaikuttaa sen kulkuun. Tästä kaikesta, tuhansien vuorovaikutusten verkostosta syntyy kokonaisuus ja jokaiselle omista reittivalinnoista riippuen myös erilainen kokemus.

Festivaalia tehdessämme on usein yhtenä kriteerinä se, onko joku norpasmaista vai ei. Tavallaan tämä on huvittavaa, koska meillä jokaisella on oma mielikuvamme siitä, mitä se norpasmaisuus mahdollisesti on tai mitä se ei ainakaan ole. Ohjesääntöä ei ole. Ja usein onkin niin, että vasta jonkin tilaisuuden jälkeen, jokin kirkastuu ja voidaan sanoa, että: “Kyllä, tämä on ehdottomasti norpasmaista”. Ja seuraavaa tapahtumaa järjestäessämme meillä on yksi oivallus lisää siitä, mihin pyrkiä.

Uskoakseni Norpaksen viehätys kaikkinensa on sen epähomogeenisuudessa, niin ohjelman, tekijöiden, kuin yleisönkin suhteen. Se ravistelee monella tavoin pakottaessaan vuorovaikutukseen tuntemattoman kanssa ja juuri siksi se virkistää, avartaa ja antaa ajattelemiseen aiheita.

Festivaalin tekoa, siten kuin sitä teemme, voi verrata taiteelliseen prosessiin. Sitä ei voi kahlita valmiisiin raameihin. Intuitio johdattaa kohti määränpäätä ja suuntaa tarkistetaan vähän väliä. Tämä on vapautta, josta haluamme pitää kiinni. Kun kulttuurista tai taiteesta tulee tavaramerkki, kadottaa se syvimmän olemuksensa ja samalla merkityksensä. Tavaramerkit ja brändäys näivettävät elävän kaavakuviksi. Niitä janoavat business ja markkinat, mutta taiteen ne tappavat. Taide elää variaatioissa, muuttuvissa tulkinnoissa, suhteellisuudessa, vivahteissa. Se kieppuu ajassa ja puhuu lukemattomilla kielillä. Kuin tuli, se lepattaa levottomana, lämmittäen ja valaisten.

Jag drömde att jag skulle hålla tal under festivalen, men helt glömt vad jag tänkt säga. Slutligen sa jag endast: “Vi har försökt definiera vad Norpas är men jag tror att vi inte skulle ordna festivalen mera om vi skulle kunna definiera inriktningen”.

“Vapaa kulttuuri” on ainoa määritelmä, johon olemme paradoksaalisesti kahlitut. Mutta mitä se tarkoittaa, siitä on vapaus keskustella: vapautta markkinavoimista, vapautta valtakoneistoista, vapautta erilaisista suitsista – poliittisista

Ritva Kovalainen, Norpas ry:n puheenjohtaja Kuva: Oskari Härmä

välkommen till norpas!

På morgonen kom jag klart och tydligt ihåg den här meningen. Norpas innersta väsen är odefinierbart. Så länge som biljettköparen inte exakt vet vad hen beställer och så länge som festivalen kan undvika triviala sloganer, så länge är det också meningsfullt att ordna festivalen. När vi planerar festivalen är ett kriterie för oss att det skall vara norpasaktigt. På sätt och vis är det här komiskt, för vi har alla vår egen uppfattning om vad som är norpasaktigt, eller åtminstone vad som inte är det. Exempel finns inte. Ofta klarnar det först efter något evenemang och vi kan konstatera : “Ja, det här är absolut norpasaktigt”. Då har vi igen fått

3

en ny insikt om vad vi vill sträva till när vi ordnar nästa evenemang. Att göra en festival, på det sätt som vi gör, kan jämföras med en konstnärlig process. Den kan inte låsas in i färdiga ramar. Intuitionen leder mot målet och riktningen kollas med jämna mellanrum. Den här friheten vill vi hålla fast vid. När kulturen eller konsten blir ett varumärke förlorar det sitt inre väsen och samtidigt sin betydelse. Varumärken och bränding förtvinar som levande förebilder. Affärslivet känner begär efter dem, men de dödar konsten. Konsten frodas av förändringar, nya tolkningar, olika nyanser. Den slingrar sig i tiden och talar otaliga språk. Som elden flammar den oroligt, värmer och lyser. “Fri kultur” är den enda definition som vi paradoxalt nog har formulerat. Men vad som avses, det är fritt att diskuteras. Frihet från marknadskrafterna, frihet från maktmaskineriet, frihet från olika normer politiska eller ekonomiska, som med censur eller självcensur som medel håller konstnärerna i strikta tyglar, frihet att uttala sig av egen fri vilja, frihet från gränser och begränsningar. Festivalen kan också ses som ett slags helhetskonstverk och kanske som en typ av interaktivt dataspel, men inte virtuellt utan alldeles på riktigt. Dispositionen är färdig skriven, men slutresultatet beror på spelarna. Varje deltagare har betydelse för processen. Allt det här, i ett nätverk med tusentals interaktioner, leder till en helhet som blir en speciell upplevelse, unik för var och en. Jag tror att charmen med Norpas finns i dess heterogenitet, såväl gällande program och utförare som gällande publik. Det är på många sätt utmanande att tvingas till interaktion med obekanta, och just därför så stimulerande, vidgar vyerna och väcker nya tankar. Ritva Kovalainen, ordförande, Norpas ry Översättning: Solveig Friberg Bild: Oskari Härmä


festival

3.-5.8.2018

blackskywhite venäläisestä taiteesta – lyhyt yritys selittää

Venäläisellä taiteella on ollut maailman kulttuurikentällä hyvin näkyvä rooli jo monen vuosisadan ajan. Sen vaikutus on suuri ja monella lailla erityislaatuinen. Venäläisen taiteen omaleimainen kehitys on erityisen näkyvää 1900- ja 2000-luvuilla. Mistä tulee vivahde, joka tekee venäläisestä taiteesta erityistä? Niin kuin muissakin kulttuureissa, myös Venäjällä taide jakautuu pääpiirteittäin kahteen osaan: populaarikulttuuriin ja taiteeseen sellaisenaan. Jälkimmäiseen voi lukea muun muassa kokeellisen taiteen, vaikeita teemoja käsittelevän taiteen ja protestitaiteen sekä muut eiperinteiset taidemuodot. Toki myös muissa planeettamme kolkissa on niitä, jotka kuuntelevat saatavilla olevia radiohittejä ja toisia, jotka kuuntelevat John Cagen kappaletta 4’33’’, mutta muusikoiden ja kuuntelijoiden kohtalot ovat erilaisia. Jos rakkautta fokstrot-tanssiin voitiin joissain maissa pitää pahimmassa tapauksessa kevytkenkäisenä, niin Venäjällä asia oli toisin: fokstrottia esityksissään käyttänyt teatteriohjaaja Vsevolod Meyerhold pidätettiin, häntä kidutettiin ja hänet ammuttiin vuonna 1939. Myös hänen vaimonsa, loistava näyttelijätär Zinaida Reich tapettiin. Syynä Meyerholdin piinaamiseen

ei tietenkään ollut pelkästään fokstrot, joka suurimmassa osassa maailmaa lukeutui tyypilliseen pop-kulttuuriin, vaan ylipäätään hänen taiteensa sisältö. Venäläinen toisen maailmansodan jälkeinen teatteri jatkoi Konstantin Stanislavskin ja Mihail Tšehovin perinnön vaalimista ja säilytti akateemisen statuksensa, mutta jäi yksitoikkoiseksi. Televisiossa esitettiin innolla näytelmien tallenteita, niin klassisia esityksiä kuin tilaustyönä tehtyjä poliittisia näytelmiäkin, jotka kertoivat kolhoosien saavutuksista, tehtaiden rakentamisesta tai johtajien elämistä. Ohjaaja Juri Ljubimovin Taganka-teatteri erottui kokeellisuudellaan, lahjakkaalla työryhmällään ja erinomaisella kyvyllään tuoda ajankohtaisten tapahtumien nyanssit klassisen näytelmän kehyksiin. Tähän räväkän avantgardistiseen teatteriin, joka kehitti Bertolt Brechtin taiteen ideologiaa, oli lähes mahdotonta ostaa lippuja, sillä ihmiset olivat valmiita jonottamaan niitä jäisinä pakkasöinäkin. Taganka-teatterin esityksiä ei voinut kuvitellakaan näkevänsä televisiosta Neuvostoliitossa. Niiden ideologia, kieli, ajankohtainen repertuaari, ja rohkeat tulkinnat pelottivat heitä, joista teatterin kohtalo riippui. Taganka-teatterin esityksiä ei näytetty televisiosta siitäkään huolimatta, että teatterin tähtenä loisti koko maan rakastama

4

Vladimir Vysotski – runoilija ja laulaja, jonka kappaleet soivat jokaisessa neuvostoliittolaisessa kasettisoittimessa. Kyllä, nimenomaan kasettisoittimessa, sillä jos Vysotskin musiikkia julkaistiinkin vinyylilevyllä, niin ainoastaan Ranskassa. Minkäänlainen tunnettavuus ei kuitenkaan taannut Vysotskille taiteellista vapautta esittää teoksiaan ilman sensuuria. Nyt Taganka-teatteri on hävitetty. Sen näytelmät on otettu pois ohjelmistosta ja näyttelijöille annettu potkut. Tilat on tuhottu ja tärkeät arkistot hävitetty. Sen paremmin Tagankan kuin Meyerholdinkaan teattereita ei ole enää olemassa (kääntäjän huomio: Taganka-teatteri toimii virallisesti edelleen Moskovassa, mutta kirjoittajan mukaan sen sisällöt ovat henkilökunnan vaihdosten mukana muuttuneet niin paljon, että se on tyystin eri teatteri kuin ennen). Venäjän erityislaatuisuudesta kertoo myös se, että puhuttaessa kansallisen teatterin kulttuuriperinnöstä ja toista maailmansotaa edeltävästä teatterista, ensimmäisenä mainitaan juuri Meyerhold – kun taas puhutaan venäläisestä sodanjälkeisestä teatterista, muistellaan ensimmäiseksi Taganka-teatteria. Samanlainen kuva muodostuu tarkasteltaessa venäläistä musiikkikenttää (erityisesti rockmusiikkia kaikkine muotoineen), jossa kasettisoitin, niin kuin internet nykypäivänä, erotti jyvät akanoista. Rockmusiikki ja teatteri ovat oikeastaan ilmiöinä samanlaisia: sana, musiikki, näyttämö lavasteineen, asusteineen ja esiintyjineen – kaikki nämä esiintymisen muodot ovat läsnä molemmissa yhtä lailla. Samankaltaisia ovat myös näiden ilmiöiden kohtalot.


festival

Puolivuosisataisen historiansa aikana venäläinen rockmusiikki on joutunut kokemaan monia kohtalon käänteitä: ne muusikot, jotka aikaisempina vuosina keräsivät yleisöä stadioneittain, tyytyvät tänä päivänä pieniin klubeihin. Suurin osa luovista tiloista ja taiteen laboratorioista on suljettu. Lähes kaikki festivaalit koko maassa on kielletty – suurista festivaaleista on jäljellä vain ne, joissa musiikin lisäksi pakollisena osana repertuaaria on ohjelmanumero, johon kuuluu Venäjän armeijan tankkien ja tykistötulen esittelyä sekä desanttijoukkojen rehentelyä. Yllämainittu esimerkki venäläisestä erityislaatuisuudesta pätee myös musiikista puhuttaessa. Kun maani rockmusiikin tuntijat keskustelevat niistä musiikillisista saavutuksista, joista Venäjä voi ja sen tulisi olla ylpeä, evät he mainitse niitä, jotka laulavat onnesta tykkitulen saattelemana kahdellesadalletuhannelle kuuntelijalle. He mainitsevat muita, niitä jotka loivat aikansa musiikki-ilmiöt Neuvostoliitossa, joutuivat sen takia työleireille ja hullujenhuoneisiin, äänittivät musiikkia salaa ja soittivat sitä yleisölle salaisissa asunnoissa. Myöhemmin, Perestroikan jälkeen he esittelivät taidettaan juhlavasti maailmalle, joka ei ollut heitä aikaisemmin kuullut. He aloittivat yhteistyöprojekteja Venäjää ympäröivässä maailmassa monien tärkeiden nykymusiikin alalla toimivien henkilöden kanssa. Tuo yhteistyö tuotti suurenmoisia hedelmiä. Ja kyllä, he ovat nyt uudestaan palanneet maan alle vaatimattomille kellariklubeille. Venäjällä, kuten niin usein ennenkin, ovat koittaneet toiset ajat. Rock-kulttuurin historiaan jäävät kuitenkin ne alansa pioneerit, jotka tuota historiaa loivat ja luovat tällä hetkellä. Heidän nimensä tuntee nyt Venäjällä vielä harva, mutta myöskään niitä, jotka viime vuonna lauloivat tankkitulen tahtiin, ei tänä vuonna muista enää monikaan... Suunnilleen samanlainen tilanne on kuvataiteen kanssa. Suurimpia maailmankuuluja taidekokoelmia koristaa tunnettujen ja arvostettujen, Venäjällä nälkään kuolleiden, tapettujen tai muuten jahdattujen taitelijoiden teokset.

3.-5.8.2018

Venäläisen taiteen todellisen merkittävyyden mittaamiseen tulee siis käyttää yksinkertaista mittaa – mitä vähemmän taiteilijalla on mahdollisuuksia oman taiteensa toteuttamiseen Venäjällä, sen merkittävämpi on hänen menestyksensä maailman kulttuurielämässä ja sitä suuremmassa arvossa ovat työ ja sen tekijä. Niille, jotka eivät työskentele jonkun “ansiosta” vaan jostain “huolimatta”, taiteen tekeminen on välttämättömyys, jolle taiteilija omistaa kaikki vähäiset vapautensa. Norpas-festivaali teki oikean valinnan päättäessään kutsua paikalle moskovalaisen teatterin BlackSkyWhite. Nostattaakseen tämän kulttuuriilmiön oikeisiin mittasuhteisiin on aiheellista luetella kaikki ne festivaalit, joilla tämä teatteri on saanut erinomaisen vastaanoton ja kaikki ne maailmankuulut artistit, jotka ovat tehneet yhteistyötä kokoonpanon kanssa. Norpaksen yleisöä odottaa jännitystä herättävä tutustuminen teatteriin, josta puhutaan jo tänä päivänä kaikkein merkityksellisimpänä tekijänä venäläisessä 2000-luvun teatterissa. BlackSkyWhite -teatterin esityksiä aikaisemmin nähneenä olen todella kateellinen niistä yleisön kokemista voimakkaista ensivaikutelmista, joita tutustuminen tähän taitavaan, älykkääseen ja näkemykselliseen ryhmään synnyttää. Kukaan ei ole entisensä, nähtyään BlackSkyWhite– teatterin esityksen. Andrei Kolomoiski (kirjoitettu Norpas-festivaalia varten) Käännös: Kerttu Matinpuro Kuvat: BlackSkyWhite

lauantai/lördag 19:30-20:30 verstas/verkstad

blackskywhite Palkittu venäläinen avantgarde-teatteriryhmä BlackSkyWhite saapuu elokuussa ensimmäistä kertaa Suomeen, ja mihinkäs muualle kuin Norpakseen. Ryhmä esittää erikoisnumerona elektronisen musiikki- ja tanssishown, M means Magritte. Esitys alkaa Verstaalla lauantaina klo 19:30, jolloin myös sisäänpääsy Verstaalle sekä Verstaan baari suljetaan, jotta voimme tarjota sekä yleisölle että esiintyjille täydellisen nautinnon esitykseen. Ovet ja baari aukenevat jälleen esityksen jälkeen noin klo 20:30. BlackSkyWhite on yksi Venäjän edustavimmista ja kuuluisimmista avantgardistisista teatteriryhmistä. Ryhmä on palkittu muun muassa maailman suurimman taidefestivaalin Edinburgh Fringe -festivaalin kahdessa pääkategoriassa. Erityisesti Fringe-festivaali tunnetaan kiinnostavasta avantgardeteatterista. BlackSkyWhite on kiertänyt muutenkin ulkomaisia festivaaleja ahkerasti. Ryhmä on esiintynyt jättimäisillä Glastonburyn festivaalilla peräti 14 kertaa peräkkäin, ja tänä kesänä se on Norpaksen lisäksi kutsuttu Nevadan autiomaahan Burning Man -festivaaliin jo kolmatta kertaa. Ja kuinkas kävikään niin, että tämä maailmanluokan esitys päätyi myös piskuiseen Suomeen esiintymään ainoastaan Norpas-festivaalille? Sattuma, hyvät ihmiset ja aina niin yllätyksellinen ja kiehtova Venäjä lienevät epämääräisiä, mutta oikeita vastauksia tähän. Ja siksi Norpas merkitään elokuussa, kuin luontevana jatkumona BlackSkyWhiten esityspäiväkirjaan muiden kansainvälisten monitaidefestivaalien joukkoon.

5

rysk konst – ett försök till en förklaring Rysk konst har haft en mycket synlig roll i världens kulturfält under flera århundraden. Dess inflytande är stort och på många sätt speciellt. Särdeles synligt har den ryska konstens egenartade utveckling varit under 1900- och 200-talen. Varifrån kommer den nyans som gör rysk konst så speciell? Liksom inom övriga kulturer, indelas den ryska konsten sig i två huvudsakliga grenar: populärkultur och konst som sådan. Till den senare kan man bland annat räkna den experimentella konsten, konst som behandlar svåra teman, samt protestkonst och övriga icke-traditionella konstformer. Visserligen finns det också på övriga håll av planeten både de som lyssnar på radiohits och de som lyssnar på John Cages verk 4’33”, men musikernas och lyssnarnas öden skiljer sig. Då kärlek till foxtrot på vissa håll i värsta fall kunde anses lättfotat, var situationen en helt annan i Ryssland. Teaterregissören Vsevolod Meyerhold som använde sig av foxtrot i sina föreställningar arresterades, torterades och sköts år 1939. Också hans hustru, den magnifika skådespelerskan Zinaida Reich dödades. Orsaken till Meyerholds öde var naturligtvis inte enbart foxtroten, som i största delen av världen hörde till populärkulturen, utan överhuvudtaget innehållet i hans konst. Efter andra världskriget koncentrerade sig den ryska teatern på att värna om arvet efter Konstantin Stanislavski och Michail Tšechov och bibehöll sin akademiska status, men blev enahanda. På tv visades gärna inspelade föreställningar, såväl klassiska dito som politiska beställningsverk, som förkunnade bedrifterna på kolchoserna, byggandet av fabriker eller om de stora ledarnas liv. Jurij Ljubimovs Taganka-teater stod ut från mängden tack vare sin experimentlust, sin begåvade arbetsgrupp och sin utmärkta förmåga att behandla


festival

3.-5.8.2018

aktuella skeendens nyanser inom den klassiska föreställningens ramar. Den fräna avantgardistiska teatergruppen vidareutvecklade Bertolt Brechts konstideologi. Det var nästan omöjligt att få biljetter till dess föreställningar och folk var redo att köa för dem under långa, iskalla nätter. Det var otänkbart att Taganka-teaterns föreställningar skulle visas på sovjetisk tv. Dess ideologi, språk, aktuella repertoar och djärva tolkningar skrämde de personer som bestämde om teaterns öde. Teatern blev förbisedd av televisionen trots att den som sin storstjärna kunde presentera den omåttligt populära Vladimir Vysotskij, vars musik skrålade från så gott som varenda kassettspelare i Sovjetunionen. Och det var alltså just kassettspelare det var fråga om, eftersom Vysotskijs musik inte gavs ut på vinyl någon annanstans än i Frankrike. Trots sitt kändisskap undgick inte heller Vysotskij censuren. I dag är Taganka-teatern nedlagd. Dess pjäser har städats ur repertoaren och dess skådespelare har sparkats. Dess utrymmen har rivits och viktiga arkiv förstörts. Varken Taganka eller Meyerholds teater existerar längre. (Taganka-teatern verkar fortfarande officiellt i Moskva, men på grund av dess konstnärliga innehåll och personalbyten anser skribenten att den har förändrats så mycket att det i dag är en helt annan teater, red. anm.) Det är dock beskrivande för Ryssland att då man talar om den nationella teaterns kulturarv och teatern innan andra världskriget, är det just Meyerhold som nämns i första rummet – och då man talar om rysk teater efter andra världskriget, är det Tagankateatern som lyfts fram. Bilden är snarlik då det gäller det ryska musikfältet (i synnerhet rockmusiken i alla dess former), där kassettspelare, på samma sätt som internet i dag, skiljde agnarna från vetet. Som fenomen är rockmusiken och teatern väldigt lika: ord, musik, scenen med sin scenografi, dräkter och artister – alla dessa performansformer är lika framträdande i båda. Och båda fenomenen har gått samma öde till mötes. Under sin 50-åriga historia har den ryska rockmusiken genomgått många skeden: musiker som tidigare spelade stadionkonserter får i dag nöja sig med små klubbar. Merparten av alla skapande rum och konstlaboratorier har stängts. Nästan alla festivaler är förbjudna. Av de stora festivalerna kvarstår endast de som vid sidan av musik innehåller obligatoriska programnummer där arméns pansarvagnar och artilleri visas upp och där fallskärmstrupperna spänner sina muskler. Den ryska paradoxen gäller också inom diskussionen om musik. Då mitt hemlands rockexperter talar om de musikaliska bedrifter som Ryssland kan vara stolt över, nämner de inte de artister som sjunger om lycka inför tvåhundratusen personer, ackompanjerade av artillerisalut. De talar om de artister som skapade sin tids musikfenomen i Sovjetunionen och som för den skull sändes till arbetsläger eller låstes in på dårhus, som spelade in sin musik i hemlighet och uppförde den lika hemligt för en utvald publik i privatlägenheter. Senare, efter Perestrojkan, presenterade de stolt sin konst för en värld som aldrig förr hört talas om dem. De inledde samarbetsprojekt med framstående personligheter inom samtidsmusiken i länderna kring Ryssland, projekt som ofta bar storartade frukter.

Och nu har de igen gått under jorden, där de spelar på anspråkslösa källarklubbar. Som så ofta förr, råder nya tider i Ryssland. Få känner i dag till de pionjärer som skapade den ryska rockkulturen – eller dem som fortsätter skapa den i dag. Å andra sidan är det lika få som i år minns vem det var som i fjol sjöng i takt med dånet från pansarvagnarna ...

Norpas-festivalen tog ett utmärkt beslut då den bjöd in den Moskva-baserade teatern BlackSkyWhite. För att ge en bild av detta kulturfenomens verkliga betydelse, är det berättigat att räkna upp alla de festivaler där teatern blivit utmärkt mottagen och alla de världskända artister som den samarbetat med.

Ungefär samma situation råder inom bildkonsten. Världskända konstsamlingar innehåller verk av kända och respekterade konstnärer som i Ryssland dog av svält, avrättades eller förföljdes.

Norpas publik kan se fram emot ett spännande möte med en teater som har kallats den mest betydelsefulla ryska aktören under 2000-talet. Som en som tidigare sett BlackSkyWhites föreställningar avundas jag den publik som för första gången för bekanta sig med den här skickliga, intelligenta och visionära gruppen.

Man kan alltså använda ett enkelt mått för att avgöra rysk konsts verkliga värde – ju sämre möjligheter en konstnär haft att förverkliga sin konst i Ryssland, desto större är hens betydelse för världskulturen, och desto högre respekteras konstnären och dennas verk. För dem som inte arbetar “tack vare någon” utan “trots något” är konsten en nödvändighet som konstnären tillägnar den lilla frihet hen har.

Ingen är sig lik efter att ha sett BlackSkyWhite. Andrej Kolomoiski (skrivet for Norpas-festivalen) Översättning: Janne Wass Bilder: BlackSkyWhite

blackskywhite Den prisbelönta ryska avantgarde-teatergruppen BlackSkyWhite uppträder för allra första gången i Finland i Festival Norpas. Gruppen förevisar som ett specialnummer en elektronisk musik- och dansshow, M means Magritte. Showen börjar på lördag kl. 19:30 när entrén till Verkstad och Verkstads bar stängs så att vi kan erbjuda både publiken och artisterna en fridfull presentation. Dörrarna och baren öppnas igen efter showen kring 20:30. BlackSkyWhite är en av de mest framträdande och berömda avantgardistiska teatergrupperna i Ryssland för tillfället. Bland annat har gruppen premierats två gånger i huvudkategorin vid världens största konstfestival, Edingburgh Fringe Festival. Teatergruppen har turnerat flitigt på utländska festivaler. Gruppen har uppträtt hela 14 gånger i rad på gigantisk Glastonbury festivalen. Utöver Norpas är den I sommar är de redan för tredje gången inviterad till Burning Man-festivalen i Nevada öknen. Och hur och varför gock det så att de kommer också till Norpas? Kanske de bästa svaror på detta är tillfällighet, bra människor och alltid så överraskande och fascinerande Ryssland. Därför Norpas ska skrivas i samma gänget med dom andra multikonstfestivalen, åtminstone i BlackSkyWhites resebok.

6


festival

3.-5.8.2018

Isabella & Josefin

“jag har en hög av andras minnen” Jag har spenderat tid i sällskap av Nelli Palomäkis tilldragande porträtter. När man tittat på en måste man se en annan. Och som alla livets verkliga mirakel, genomdränkta av paradoxer, behåller människorna i bilderna sina hemligheter trots sin öppenhet. Många frågor, få svar. Jag hittade i min dagbok den bortgångna dramaturgen Outi Nyytäjäs mening: “Författaren som tolkar världen, sin egen värld, upprepar i själva verket alltid sin egen samma fråga såsom Shakespeare, Dostojevskij, Kafka, Kivi, Bresson, Bergman, Tarkovskij…” När jag tittar på Palomäkis bilder känner jag att på något sätt ser samma bild om och om igen. “Finns det en bit av mig själv i bilden?” frågar sig Palomäki när hon ser sina bilder.

nelli palomäki “minulla on kasa muiden muistoja” Olen viettänyt aikaa Nelli Palomäen vetovoimaisten muotokuvien seurassa. Yhtä katsottuaan on katsottava toista. Ja kuten kaikki elämän todelliset paradoksien kyllästämät ihmeet, säilyttävät kuvien henkilöt avoimuudestaan huolimatta salaisuutensa. Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. Löysin päiväkirjastani edesmenneen dramaturgi Outi Nyytäjän lauseen: “Maailmaa, maailmaansa hahmottava kirjoittaja kysyy itse asiassa näennäisesti yhä uudelleen samaa omaa kysymystään, kuten tekivät Shakespere, Dostojevski, Kafka, Kivi, Bresson, Bergman, Tarkovski…” Palomäen kuvia katsoessani tunnen myös jollain tasolla katsovani samaa kuvaa uudestaan ja uudestaan. “Onko kuvassa palanen minua?”, kysyykin Palomäki itse kuviensa äärellä. Palomäen ilmaisu on niin voimakasta, että tekisi mieleni sanoa, etteivät kuvien ihmiset ole todellisia, vaikka jokaisella nimi olisikin. “Muotokuvassa ihminen muuttuu toiseksi.” Palomäki sanoo. Ehkä kuvajaiseksi kuvaajastaan, ajattelen, tai ehkä universaaliksi kuvaksi ihmisestä. “Mietin kovastikin tätä omaa suhdettani muotokuviini ja varsinkin niitä seikkoja, jotka minua tässä kaikessa kiehtovat. Nykyään näenkin niin, että toinen ei muutu kuvaksi

valokuvassa, vaan suoraan silmieni edessä jo kuvatessa. Onkin sitten eri asia ehdinkö vangita sen kuvan, kunnes kupla puhkeaa. Mutta siitä olen varma, että kuvaaja paljastaa paljon itsestään valokuvissaan”, Palomäki täydentää. Jos pitäisi yhdellä luonnehdinnalla kuvata Palomäen henkilökuvia, sana olisi “ajattomuus”. Kuvien henkilöt ovat kuin kantaisivat olemuksessaan niin menneitä sukupolvia kuin tulevaisuuden historiaa. Mustan aukon kaiken tiivistävässä aikatihentymässä, elämän kiertokulun ytimessä, vanhan ja uuden kohtauspaikassa, he kutsuvat katseellaan mukaan, osalliseksi, vuorovaikutukseen. Kuten Leo Hurwitzin elokuvan Dialogue with a Woman Departed johtoajatus kuvaa kaiken yhteensulautumista (“The tree I see, is in me, the child I was, is in me”), liikkuvat Palomäen kuvat ajan ja ajattomuuden suhteellisissa kerrostumissa ja värisyttävät syvästi sielua. Nelli Palomäki on kansainvälisesti tunnettu valokuvaaja, jonka mustavalkoisia intensiivisiä muotokuvia lapsista ja nuorista ovat esitelleet mm. Time, British Journal of Photography, Independent ja New York Magazine. Ritva Kovalainen Kuva: Nelli Palomäki

7

Palomäkis uttryck är så kraftig att jag skulle vilja säga att bildernas människor inte är verkliga, även om alla har ett namn. “I porträttet blir människan en annan”, säger Palomäki. Kanske en återspegling av skildraren själv, kanske en universell bild av människan. “Jag funderar väldigt mycket kring mitt eget förhållande till mina porträtt, och särskilt på det som fascinerar mig med allt detta. Numera ser jag det som så att den andra inte förvandlas till en bild i själva fotografiet, utan framför mina ögon redan då jag tar bilden. Det är en annan sak om jag hinner fängsla bilden innan bubblan spricker. Men jag är absolut säker på att fotografen avslöjar mycket av sig själv i sina fotografier,” fyller Palomäki på. Om man borde beskriva Palomäkis porträtt med en enda karaktärisering, så skulle ordet vara “tidlöshet”. Personerna ser ut att i sitt väsen bära på såväl gångna generationer som framtidens historia. I det svarta hålets massiva tidskoncentration, i kärnan av livets kretslopp, i mötesplatsen mellan det nya och det gamla, kallar de oss med sin blick att delta, bli delaktiga, till interaktion. Som ledmotivet i Leo Hurwitzs film Dialogue with a Woman Departed beskriver hur allting smälter samman (“The tree I see, is in me, the child I was, is in me”), rör sig Palomäkis bilder i tidens och tidlöshetens relativa avlagringar och berör själen djupt. Nelli Palomäki är en internationellt känd fotograf och hennes svartvita intensiva bilder om barn och ungdomar har bland annat visats fram av bl.a. Time, British Journal of Photography, Independent och New York Magazine. Ritva Kovalainen Översättning: Sami Siitajoki Bild: Nelli Palomäki

lauantai/lördag 14:30-15:30 bio pony


festival

3.-5.8.2018

fontankan talossa Muistamisen runoutta. Ehkä jostain sellaisesta on kyse valokuvaaja Anne Hämäläisen ja Sanni Sepon yhteisessä näyttelyssä, jossa pöyhitään muistoja venäläisen runoilijan Anna Ahmatovan (1889 -1966) elämästä. Pietarilaisessa kotimuseossa ”Fontankan talossa” kuvatut esineet ja yksityiskohdat sekä vanhat albumikuvat kertovat pienillä vihjeillään yhden aikakautensa merkittävimmän runoilijan maailmasta. Ahmatovan säkeet mielessämme voimme ehkä kuulla myös ne askeleet, jotka kuluttivat tämän talon lattioita noina epävarmuuden aikoina ja aavistaa huolesta tärisevän otteen, jolla käsi on tunnustellut avainnippua tai pukenut takkia ylleen. Anne Hämäläisen esinekuvat luottavat pienten kuulaiden aistimusten voimaan, maalin halkeamiin, kulumiin sekä materiaalin ja valon yhteissoittoon. Sanni Seppo on puolestaan luonut Hämäläisen kuvista ja arkistomateriaalista kollaaseja, joissa visuaaliset elementit kerrostuvat, kuin tapettien ja liisteröityjen sanomalehtien alta kuorituvassa seinässä. Poikkileikkauksessa paljastuvat elämisen vuosirenkaat, olosuhteiden muutokset, huonot ja hyvät vuodet, ohuina, hauraina ja haalistuvina säikeinä. Anna Ahmatova oli yksi ns. akmeistisen runouden johtohahmoista. Hän pyrki ilmaisussaan yksinkertaisuuteen ja konkreettisuuteen ja saavutti jo nuorena mainetta teksteillään. Mutta elämä ei tarjonnut hänelle helppoa osaa. Ollessaan vasta 32-vuotias Ahmatova sai lukea lehdestä kuuluvansa runoilijana menneisyyteen. Muistelmiinsa hän kirjoitti: ”Moskovassa oli tehty keväällä 1924 minua koskeva päätös, joka laittoi pisteen kirjalliselle toiminnalleni. Runojani ei enää julkaistu lehdissä eikä almanakoissa eikä minua kutsuttu kirjallisuusiltoihin.” Poliittinen vaino kohdistui paitsi hänen kirjoituksiinsa myös hänen läheisiinsä. Ahmatovan lapsen isä Nikolai Gumiljov teloitettiin vastavallankumouksellisena. Hänen poikansa, myöhemmin historioitsijana tunnettu, Lev Gumiljov suljettiin vankileirille, jonne myös menehtyi Ahmatovan pitkäaikaisin elinkumppani, taidehistorioitsija ja -kriitikko Nikolai Punin. Useita pidätyksiä kokenut ja jopa kuolemantuomion saanut poika, Lev vapautettiin lopulta vuonna 1956 satojen tuhansien muiden joukossa Stalinin kuoleman jälkeen. Vainoista huolimatta Ahmatova ei koskaan lakannut kirjoittamasta. 1930-luvulla sai Venäjällä alkunsa niin sanottu muistin kirjallisuus. Requiemrunoelman, jonka taustalla oli pelko ja kauhu poikansa karkoituksesta ja kuolemantuomiosta, Ahmatova säilöi vain omaan ja ystävänsä Lidija Tšukovskajan muistiin. Requiem ilmestyi Neuvostoliitossa vasta vuonna 1989, melkein puoli vuosisataa syntymänsä jälkeen. Ahmatovan rehabilitointi käynnistyi kun kulttuurielämässä alettiin vähitellen luopua puoluekantaisuuden vaatimuksesta ja 1960-luvulla hänen runojaan julkaistiin jälleen lehdissä. Pari vuotta ennen kuolemaansa Ahmatova nimitettiin Neuvostoliiton kirjailijaliiton puhemiehistöön.

anne hämäläinen & sanni seppo

Hän sanoi ettei vertaistani naista En hänelle ollut tästä maailmasta Vaan talvipäivän lohdullinen valo Ja hurja laulu synnyinseudulta Kun kuolen, ei hän vaivu murheeseen Ei huuda suunniltaan: “Herää kuolleista!” Vaan äkkiä tajuaa ettei ruumis elä Ilman aurinkoa, eikä henki ilman laulua Entäs nyt? (Suomentanut Pentti Saaritsa) Ei, en ollut vieraan taivaan alla, en vieraiden siipien alla lymynnyt; kansani kanssa olin siellä, minne onneton kohtalo oli sen määrännyt. (Suomentanut Marja-Leena Mikkola)

Muistoilla on kolme vaihetta. Ensimmäinen on kuin eilispäivä. Sielu on muistojen pyhän kupolin alla, niiden varjossa ruumis nauttii onnestaan, vielä ei nauru ole vaiennut, kyynelvirta kuivunut, mustetahraa pyyhkäisty pöydän pinnalta – ja jäähyväissuudelma, se unohtumaton,

8

on yhä painettuna sydämeen kuin sinetti... Mutta tämä vaihe ei jatku kauan... Kupoli katoaa päämme päältä, ja jossakin laitakaupungilla seisoo yksinäinen talo, talvisin kylmä, kuuma kesäisin, siellä kaiken peittää tomu ja lukinseitti, hehkuvat kirjeet lahoavat tuhkaksi, ja salavihkaa muotokuvat muuttuvat, ja ihmiset menevät sinne kuin hautaan ja palattuaan pesevät tarkkaan kätensä ja karistavat karkaavan kyyneleen väsyneiltä luomiltaan - huokaavat raskaasti... Mutta kellot tikittävät, kevät vaihtuu toiseen, taivas punertuu, kaupunkien nimet muuttuvat, ei ole enää tapahtumain todistajia, ei ole kenen kanssa itkeä ja muistaa, ja hitaasti varjot poistuvat luotamme, me emme enää kutsu niitä takaisin, niiden paluu pelottaisi meitä. Ja jonakin aamuna näemme, että tie tuohon yksinäiseen taloon on unohtunut, ja vihasta ja häpeästä huohottaen juoksemme sinne, mutta (niin kuin unessa aina) kaikki on siellä nyt toisin: ihmiset, esineet ja seinät,


festival

eikä meitä, ventovieraita, tunne kukaan. Herran tähden... tulimme väärään paikkaan! Ja silloin seuraa se kaikkein katkerin: me tajuamme, että tuo menneisyys ei enää mahtuisi elämämme rajoihin, se on meille yhtä vieras kuin seinänaapurille, emmekä kuolleitamme enää tuntisi, ja ne, jotka Luoja meistä erotti, ovat tulleet toimeen oikein hyvin, jopa paremminkin ilman meitä... 5.2.1945 Leningrad (suomentanut Marja-Leena Mikkola) Ritva Kovalainen Kuvat: Anne Hämäläinen ja Sanni Seppo

avajaiset/öppnande perjantai/fredag 13:00-14:00 valimo/gjuteriet i fontankas hus Ihågkommelsens poesi. Kanske något sådant är det fråga om i Anne Hämäläinens och Sanni Seppos gemensamma utställning, där man skakar om minnen ur den ryska diktaren Anna Achmatovas (1889 - 1966) liv. Fotografier om föremål och detaljer tagna i “Fontankas hus” i St. Petersburg samt gamla bilder från familjealbum berättar med sina små antydningar om en av sin tids mest betydelsefulla diktarens värld. Med Achmatovas verser i huvudet kan vi kanske även höra de steg som slet på husets golv under dessa osäkra tider, och ana det av oro darrande greppet, som har känt på nyckelknippan eller tagit på sig kappan. Anne Hämäläinens bilder av föremål litar på kraften hos små, klara sinnesförnimmelser, sprickor i färgen, slitage och materialets och ljusets gemensamma spel. Sanni Seppo å sin sida har skapat collage av Hämäläinens foton och arkivmaterialet. I dessa avlagras de visuella elementen som i en vägg med många lager tapetoch tidningspapper. I tvärsnittet avslöjas livets årsringar, förändringar i omständigheterna, goda

3.-5.8.2018

och dåliga år, som tunna, sköra och bleknande fibrer. Anna Achmatova var en av den så kallade akmeistiska poesins ledargestalter. Hon strävade efter enkelhet i sitt uttryck och rönte redan som ung anseende med sina texter. Men hennes del i livet blev inte lätt. Som bara 32-åring fick Achmatova läsa i tidningen att hon tillhör det förflutna som diktare. I sina memoarer skrev hon: ”I Moskva hade det våren 1924 tagits ett beslut angående mig, vilket satte punkt för min litterära verksamhet. Mina dikter publicerades inte längre i tidningar och inte heller blev jag inbjuden till litterära aftnar.” Den politiska förföljelsen riktades inte bara mot hennes skriverier utan också mot hennes nära. Pappan till Achmatovas barn, Nikolai Gumiljov, avrättades som kontrarevolutionär. Hennes son, Lev Gumiljov, som senare blev känt som historiker, hamnade i ett fångläger där även Achmatovas mest långvariga livskamrat, konsthistoriker och -kritiker Nikolai Punin dog. Sonen Lev, som hade arresterats flera gånger och även dömts till döden, frigavs slutligen 1956 bland hundratusentals andra efter Stalins död. Förföljelserna till trots slutade Achmatova aldrig att skriva. I 1930-talets Ryssland fick den så kallade minnets litteratur sin början. Skaldestycket Requiem, som hade sin bakgrund i rädslan och skräcken som sonens deportering och dödsdom medförde, förvarade Achmatova endast i sitt eget och i vännens Lidija Tjukovskajas minne. Requiem utkom i Sovjetunionen först 1989, nästan ett halvt sekel efter sin födelse. Achmatovas rehabilitering kom igång när man gradvis började avstå från kravet på partitillhörighet, och på 1960-talet publicerades hennes dikter igen i tidningar. Ett par år innan hennes bortgång nominerades Achmatova till det sovjetiska författarförbundets presidium.

Han sa att ingen liknande kvinna För honom var jag inte från denna värld Utan vinterdagens trösterika ljus Och en vild sång från födelsetrakten När jag dör sjunker han inte i mörkret Skriker inte utom sig: “Vakna från de döda! Utan inser plötsligt att kroppen inte lever Utan sol, och anden inte utan sång Hur gör vi nu?

9

Nej, jag var inte under en främmande himmel, inte gömde jag mig under främmande vingar; med mitt folk var jag där, dit det olyckliga ödet hade oss fört.

Minnen har tre faser. Den första är som gårdagen. Själen är under minnenas heliga kupol, under deras skugga njuter kroppen av sin lycka, än har inte skrattet tystnat, tårströmmen ebbat ut, bläckfläcket torkats från bordsytan – och avskedskyssen, den oförglömliga, är fortfarande i hjärtat som ett sigill... Men den här fasen fortsätter inte länge... Kupolen försvinner över våra huvuden, och någonstans i utkanten av staden står ett ensamt hus, på vintern kall, på sommaren varm, där är allt täckt av damm och spindelväv, glödande brev faller i aska, och i skymundan blir porträtten annorlunda, och människorna går dit som i graven och tvättar sina händer noga efteråt och torkar bort en tår från sina trötta ögonlock - suckar tungt... Men klockorna tickar, våren blir en annan vår, himlen blir röd, städerna får andra namn, det finns inte längre ögonvittnen, det finns inte någon att gråta och minnas med, och långsamt lämnar skuggorna oss, vi kallar dem inte tillbaka, deras återkomst skulle göra oss rädda. Och någon morgon ser vi, att vägen till det ensamma huset har blivit glömt, och flämtande av hat och skam springer vi dit, men (som i drömmen alltid) allt är nu helt annorlunda där: människor, saker och väggar,och oss, vilt främmande, känner ingen. Herregud… vi kom till fel plats! Och då kommer den allra bittraste: vi förstår att denna förflutna inte längre skulle rymma s inom vårt livs gränser, den är lika främmande för oss som för grannen, och vi skulle inte längre känna våra döda, och de som skaparen skiljde från oss, dem har det gått väldigt bra för, även bättre utan oss... 5.2.1945 Leningrad Ritva Kovalainen Översättning: Sami Siitajoki Bilder: Anne Hämäläinen och Sanni Seppo


festival

3.-5.8.2018

lauantai/lördag 23:00-00:00 verstas/verkstad

Jussi Jaakonahosta tehdyt jutut on tapana aloittaa jonkinlaisella ansioluettelolla. Kun näkee vakuuttavan listan Jaakonahon tekemisistä, ymmärtää tämän lähestymistavan. Tällainen ansioluettelojournalismi, niin tarpeellista kuin sekin on, jättää kuitenkin auki muutamia olennaisia kysymyksiä. Norpas-media pureutuu niihin, kysymällä suoraan sen mikä meitä ja yleisöä polttelee. Jussi Jaakonaho, jos Norpaksen lauantai-illassa lavalle nousisi asemassasi joku eläin, mikä eläin se olisi? - Jaa. Se voisi olla mäyrä. Kyllä. Se on sellainen sympaattinen, työteliäs, yleishyödyllinen mutta vähän mystinen olento. Ainakaan ei karhu eikä susi eikä leijona. Eikä se siilikään ole. Mäyrä on hyvä. Entäpä jos ajatellaan kuulijaa joka saapuu Verstaalle lauantai-iltana. Jos yleisö kuvittelisi nousevansa johonkin kulkuvälineeseen, minkä kyytiin se oikein nousisi? - Hmm, resiinan. Kyydissä joutuu ehkä itsekin näkemään pikkusen vaivaa eikä se ole kovin ennalta arvattavaa. Toivottavasti se ei ole yleisölle yhtä raskasta kuin resiinalla meno, mutta kuitenkin tarjolla on pientä klonksumista ja uskoisin että myös vaaran tuntua on ilmassa. Onko meillä mitään hajua siitä minne resiina mahdollisesti on matkalla? - Kyllähän se jossain vaiheessa ainakin pysähtyy. Sitten kun ei enää jaksa. Mutta kyllä tämä on ehkä iltahämärän musiikkia. Aurinko on jo laskenut, valaistus on hämärämpi. Ei yhtään oikeastaan vaikeaa musiikkia, mutta vähän sille pitää antautua. Kenen pitäisi mielestäsi nousta tämän resiinan kyytiin? - En haluaisi millään tavalla rajoittaa potentiaalisia kuulijoita, päin vastoin. Kenen tahansa siis. Kaikkien. Tämä kuulostaa hyvältä. Me ainakin tulemme

taatusti paikalle tämän perusteella. Mäyrän vietäväksi resiinalla, Taalintehtaan illan jo hämärryttyä. - Mäyrä ja resiina, aika kova kieltämättä. En olisi itsekään ehkä aivan odottanut tätä mutta näin se vain menee. Kili Kauppi

jussi jaakonaho -

-

-

-

Jussi Jaakonaho, om där skulle stiga ett djur upp på scenen under Norpas lördagskväll i din situation, vilket djur skulle det vara? - Ja. Det kunde vara en grävling. Ja. Det är en sådan en sympatisk, arbetsam, allmänt nyttig men lite mystisk varelse. Åtminstone inte en björn eller varg eller ett lejon. Inte är det en igelkott heller. Grävlingen är bra. Vad om vi tänker på lyssnaren som anländer till Verkstaden lördag kväll. Om publiken skulle fantisera sig att stiga in i något trafikmedel, med vad skulle den åka då? - Hmm, en dressin. När man åker måste man kanske själv också anstränga sig en smula och det är inte så förutsägbart. Hoppas inte att det är lika tungt för publiken som dressinåkning, men där bjuds på lite dunkande och jag skulle tro att där känns fara i luften också.

jaakonaho hämärtyvä ilta, mäyrä ja resiina

lämnar ändå några essentiella frågor öppna. Norpas media biter sig in i dem, genom att fråga direkt vad det är som bränner i oss och publiken.

Itseoppinut kitaristi, Emma- ja Teostopalkittu muusikko, tuottaja, äänittäjä ja miksaaja. Työskentelee muusikkona Ismo Alangon, Chisun ja Jonna Tervomaan yhtyeissä. Olet aiemmin saattanut tavata lavalla mm. The Latebirdsin, Johanna Kurkelan, Tuure Kilpeläisen, Katri Helenan, Siiri Nordinin, Trio Paula Vesala–Jussi Jaakonaho–Jaakko Murroksen, Andrew Ashimban, Soukous Hotelin ja Veljekset Jaakonahon kanssa. Tuottajana ja ääniteknikkona yhteistyökumppaneiden joukkoon lukeutuu vielä vakuuttavampi lista artisteja, jotka sinun lienee parempi katsastaa itse: jussijaakonaho.com Nousee lavalle Verstaan iltakonsertissa lauantaina oman äänensä kanssa. Debyyttilevy Ghost Riot kannattaa ostaa, mutta voi sen alkajaisiksi kuunnella myös Spotifyssa.

kvällsskymningen, grävlingen och dressinen Man har som regel påbörjat skrivelserna om Jussi Jaakonaho med någon slags meritlista. När man ser en imponerande lista om Jaakonahos göromål, förstår man sättet at greppa frågan. En dylik meritlistejournalism, så behövlig som den än är,

10

Har vi något hum om vart dressinen är på väg? - Nog stannar den ju i något skede åtminstone. Sen när man inte orkar mera. Men det här är kanske kvällskymningens musik. Solen har gått ner, belysningen är skummare. Egentligen inte svår musik alls, men lite måste man engagera sig. Vem tycker du att borde stiga på den här dressinen? - Jag skulle inte vilja begränsa potentiella lyssnare på något sätt, helt tvärtom. Vem som helst, alltså. Alla. Det här låter bra. Åtminstone kommer vi att vara på plats med de här motiveringarna. Att åka med grävlingen i en dressin, efter att kvällsskymningen sänkt sig över Dalsbruk. ”Grävlingen och dressinen, ganska häftigt, onekligen. Kanske skulle jag inte själv heller ha förväntat detta, men så går det bara.” Kili Kauppi Översättning: Eija Lang

jussi jaakonaho -

-

-

-

En autodidakt gitarrist, Emma- och Teosto-prisbelönad musiker, producent, ljudtekniker och mixare. Arbetar som musiker med Ismo Alankos, Chisus och Jonna Tervomaas band. Tidigare träffat honom på scenen med The Latebirds, Johanna Kurkela, Tuure Kilpeläinen, Katri Helena, Siiri Nordin, Trio Paula Vesala–Jussi Jaakonaho– Jaakko Murros, Andrew Ashimba, Soukous Hotel och Bröderna Jaakonaho. Som producent och ljudtekniker är där en ännu mer övertygande artistlista, vilken det nog är bättre att du granskar själv: jussijaakonaho.com Tar scenen på lördagen i Verkstadens kvällskoncert, med sin egen stämma. Debutplattan Ghost Riot lönar sig att köpa, men till att börja med kan man också lyssna på den i Spotify.


festival

3.-5.8.2018

Norpas får i år en helt ny typ av scen, när cirkuskonstnärerna Susanna Liinamaa och Sanna Peura slår upp sitt cirkustält mitt på festivalområdet mellan Verkstad och Gjuteriet. I det stämningsfulla tältet uppträder Liinamaa och Peura till ackompanjemang av musikern Ben Rogers. Nycirkusföreställningen Baccata, vilken fått sitt namn av den giftiga idegranen (taxus baccata), består av fortlöpande små överraskningar och en ständig rörelse i cirklar och cykler. I föreställningen kan man bland annat se hularingar, akrobatik, jättesåpbubblor samt balansgång på lina och champagneflaskor. Jag intervjuade Susanna Liinamaa och Saana Peura om hur de ser på sin föreställning och nycirkuskonsten. De berättade att de inspireras av samma fenomen i såväl cirkus som nycirkus; möjligheten att uttrycka en absurd historia utan ord samt att presentera saker som är svåra att förstå. - Jag är intresserad av hur lustigt människor fungerar, men också av livets stora mysterier. I nycirkusen fascinerar konflikten mellan att förevisa avancerade färdigheter och att dela erfarenheter och tankar. Inom cirkusen råder också en stark nyskapande och experimenterande kultur, vilket inspirerar, berättar Peura.

baccata Norpakseen rakentuu tänä vuonna uudenlainen esiintymisareena, kun sirkustaiteilijat Susanna Liinamaa ja Saana Peura pystyttävät oman sirkustelttansa keskelle Verstaan ja Valimon festivaalipihaa. Liinamaa ja Peura esiintyvät myös itse tunnelmallisessa teltassa muusikko Ben Rogersin säestyksellä. Myrkylliseltä euroopanmarjakuuselta (taxus baccata) nimensä lainanneessa nykysirkusesityksessä Baccatassa pienet yllätykset seuraavat toisiaan ja erilaiset kehät ja syklit ovat jatkuvassa liikkeessä. Esityksessä nähdään muun muassa hulavanteita, akrobatiaa, jättisaippuakuplia sekä tasapainoilua vanteella ja shamppanjapullojen päällä. Haastattelin kolmikosta Susanna Liinamaata ja Saana Peuraa ja kyselin heidän ajatuksiaan esityksestään ja taiteentekemisestä. Sirkuksessa ja nykysirkuksessa heitä innoittavat samantyyppiset asiat; mahdollisuudet absurdiin ja sanattomaan tarinankerrontaan sekä asiat, joita on vaikea ymmärtää. - Minua kiinnostavat ihmisten hassut tavat toimia, mutta myös elämän suuret mysteerit. Nykysirkuksessa kiehtoo ristiriita pitkälle hiotun taidon esittämisen sekä kokemusten ja ajatusten jakamisen välillä. Sirkuksen piirissä vallitsee myös vahva kokeilemisen ja uuden luomisen kulttuuri, mikä on innostavaa, Peura kertoo. Taiteen tekeminen ja kokeminen ovat Peuralle ja Liinamaalle tapoja tutkia maailmaa. Parasta on, jos taide puhuttelee sekä tekijää että kokijaa. Aiheet teoksiin voivat löytyä mistä vain. - Usein huomaamattani tarkkailen ympäristöä ja poimin ideoita. Aiheet ja ideat muodostuvat selkeämmäksi työskentelyprosessin aikana. Minulle

För såväl Peura som Liinamaa är det konstnärliga uttrycket ett sätt att tolka världen. Bäst är det om konsten berör såväl utföraren som mottagaren. Temat för verket kan komma från vad som helst.

haastavinta on purkaa pääni sisällä oleva ideoiden mytty muotoon, jonka myös muut tunnistavat, Liinamaa kuvailee. Näistä lähtökohdista on syntynyt myös Baccata, joka saa Norpaksessa ensiesityksensä. Varsinaista työskentelymetodia työryhmällä ei ole, vaan teos on syntynyt ajatuksia vaihtamalla, kokeilemalla ja improvisoimalla. Peuran mukaan kiertokulun symboliikka ja erilaiset kehät ovat olleet läsnä esitystä suunniteltaessa. -Tarkoituksenamme on ollut rakentaa teltan sisään maailma, joka on jatkuvassa liikkeessä, mutta kuitenkin lopulta pyörii paikallaan. Ajattelemme esitystä toistuvana hetkenä tai matkana. Se ei ala jostain ja lopu toisaalle, vaan kiertää päättymätöntä kehää. Kauttaaltaan myrkyllinen marjakuusi (taxus baccata) on ollut maailman rakennetta koossa pitävä ja eri todellisuuksia yhdistävä elämän ja kuoleman puu, jollaisia tunnetaan monesta kulttuurista. Peuran mukaan esityksen nimi muistuttaa siitä, että elämä ja kuolema eivät ole toistensa vastakohtia tai tarinan alku ja loppu, vaan erottamattoman kokonaisuuden osia. Saara Viitanen Kuva: James Mulkeen

lauantai/lördag 13:15-14:00 teltta/tältet

11

- Jag inser ofta att jag omedvetet iakttar omgivning och samlar idéer. Idéerna och temat blir tydligare under arbetsprocessens gång. Den främsta utmaningen för mig är att kunna tydliggöra de idéer som finns i mitt huvud, så att de kan uttryckas i en form som även andra kan identifiera, förklarar Liinamaa. Det här har även varit utgångspunkten för Baccata, som har premiärvisning vid Norpas. Arbetsgruppen har inte en egentlig arbetsmetod, utan verket har uppstått genom utbyte av tankar samt genom att experimentera och improvisera. Enligt Peura har kretsloppets symbolik och olika cirklar varit närvarande i planeringsprocessen. - Vår avsikt har varit att i tältet bygga upp en värld som är i fortlöpande rörelse, men som sist och slutligen ändå snurrar på stället. Vi ser föreställningen som en periodiskt återkommande stund eller resa. Den börjar inte på något ställe och slutar någon annanstans, utan snurrar i en ständig cirkel. Den giftiga idegranen (taxus baccata) kan ses som ett träd av liv och död, bekant för många kulturer, vilket förenar strukturer och olika verkligheter i livet. Enligt Peura påminner föreställningens namn om att liv och död inte är varandras motpoler eller början och slut på en berättelse, utan en oskiljaktig del av helheten. Saara Viitanen Översättning: Solveig Friberg Bild: James Mulkeen


festival

3.-5.8.2018

pepe rovira vivir y otras fIcciones Elämässä vaikeinta ei ole olla oma itsensä, vaan kohdata tiedostamattomat halut. Unet ovat fiktiota jota emme halua kohdata. Todellinen vaara piilee siis fiktiossa, runoudessa. Siellä joudumme tekemisiin sen kanssa minkä kohtaaminen on liian pelottavaa tai vain liikaa harmia kuluttajuusmukavuuteemme maailman globaalin hierarkian huipulla. Pahinta on jos alkaa tosissaan elää. Sellaisia tyyppejä harva kestää. Siksi niitä ei vapaalla jalalla näy. Bacelonassa 2011 tapahtui kummia. Muutamien kollektiivien pienten kokousten sijaan yhtäkkiä kaupungin keskusaukio oli täynnä ihmisiä vaatimassa radikaalia yhteiskunnallista muutosta. Tapahtumat toistivat kaikessa kokonaisen sukupolven toiveikkuudessaan lopulta samaa kyynistä kysymystä, jota ovat pohtineet monet mm. Pariisin 1968 vuoden tapahtumien jälkeen. Miksei vallankumous vieläkään tullut? Barcelonan tapahtumat antoivat siinä mukana olleille valtavan määrän mahdollisuuksia ymmärtää omaa itsehuijaustaan tämän kysymyksen suhteen. Mikä on se näkymätön ideologia jonka sisällä kaikki tapahtuu, jota hengitämme huomaamattamme, joka määrittää puhettamme, ajatuksiamme, toimintaa ja jopa uniamme? Mitkä ovat ne kollektiivisuuden ja toimeliaisuuden illuusiot, jotka varmistavat, ettei mikään todella muutu. Tähän kysymykseen tuo yhden väkevän näkökulman Vivir y otras ficciones. Se on barcelonalaisen Jo Solin kokopitkä fiktiivinen videoprojekti, joka on tehty pelkän joukkorahoituksen voimin ja suurimmaksi osaksi kaveriporukan kesken. Se palauttaa

vallankumouksen kollektiivisista illuusioista kehoon, yksilöihin, piilotettuihin haluihin, ihmisten suhteiden monimutkaisuuteen ja siihen miten tästä dynamiikasta voidaan taiteen avulla yrittää ymmärtää jotain.

kaikki on ohi ja huoneeseen hiipii se siemensyöksyn jälkeinen viileä paljaus, mies kysyy prostituoidulta kuinka voit. ”Kuinka voit” on oikeassa hetkessä hyväksikäyttökulttuurin lävistämälle mielelle brutaali isku.

Elokuva kertoo unenomaisella ja elämän fiktionaalista luonnetta jäljittelevällä fragmentaarisella tavallaan kolmen ihmisen hitaasta etenemisestä vapautumisen romuntäyteisellä tiellä. Päähenkilö heistä on rullatuoliin onnettomuuden jälkeen istunut mies, Antonio, joka rupeaa luomaan vastustuksista huolimatta seksuaalista vallankumousta järjestämällä muille vammaisille tai motorisesti rajoitteisille ihmisille tilanteita, joissa he saavat seksuaalisen kosketuksen toiseen ihmiseen. Elokuva onnistuu melkein mahdottomassa tehtävässä, esittää seksuaalisuus videolla, ilman kaikille niin tuttua elokuvien umpivulgaarista seksuaalisuuden kuvaksi muodostamista.

Elokuvan toisia päähahmoja ovat Antonion henkilökohtaiset avustajat Laura, nainen joka pinnistelee käytöskoodien ja omien tunteiden ilmaisun ristipaineessa, sekä Pepe, vanhempi herrasmies. Pepe sen sijaan kärvistelee polttavan sisäisen halun ja syyllisyyden ikuisessa tulessa. Tästä tulipalosta ammentaa myös teoksen musiikkityyli Flamenco. Pepe on tästä vihillä ja tuskaisin askelin arastelee kohti sen voimaa. Ehkä siksi Pariisin kommuunin roihuun sytyttämää virastotaloa katsomaan pysähtynyt turisti sanoi, ettei näe teossa mitään järkeä, mutta se on kauneinta mitä hän on koskaan nähnyt. Jos koskaan ihmisestä syntynyt taide on antanut ihmiselle väylän palaa, niin Andalusian laulutraditio ja siitä kasvaneet flamencon eri muodot ovat päässeet lähelle. Siinä niiden voima. Ne eivät psykoterapian tavoin päästä ihmistä sisäistä solmuistaan ymmärtää omia piilotettuja halujaan, vaan antaa radikaalin väylän elää sitä tulipaloa joka jokaisessa inhimillisessä olennossa kytee. Arvelen, että tästä syystä ohjaaja on ottanut uuden polven mestarilaulajan Niño De Elchen elokuvan musiikin tekijäksi ja esittäjäksi. Hänen musiikkinsa elää elokuvan kaduilla.

Vammaisuuden, mielenterveyden ja eri rajoitteiden kategoriat hälvenevät elokuvan myötä. Se on radikaali teko liberaalissa yhteiskunnassa, jossa ennakkoasetukset, karsastavat katseet, väärät tunteet ja koko suhteutumisen todellisuus on kätketty suoran suhtautumisen sijaan tarkan poliittisesti korrektin olemisen koodiston alle. Teos hyökkää tätä sosiaalisen symboliikan koodistoa, tai toisin sanoin ideologiaa vastaan kovin, suorin iskuin ja samalla pehmeästi. Se onnistuu muun muassa näyttämään miten valtava inhimillinen voima piilee ihmisessä jonka kehon ja puherajoitteiden takia koemme epämuodostumana. Tämä tiivistyy hämmentävällä voimalla hetkeen, jossa vaikeasti fyysisesti ja motorisesti vammainen mies on juuri lauennut kauniin, vaalean prostituoidun kosketuksesta. Kun

12

Elokuvan yksi vahvimmista painotuksista ymmärtää vallankumousta on kaiken kehollisuus. Kaikki muutos tapahtuu ihmisten välisissä suhteissa ja nämä suhteet ovat kehojen valtakuntaa. Sekasuallisuuden elimellisyyden vallankumouksessa ymmärsivät toki jo psykoanalyytikot toisen maailmansodan jälkeen, mutta sitä seurannut seksuaalisuuden


festival

melkein täydellinen kuivuminen teennäisen vapautuneeseen seksuaalisuuden kuvastoon, käänsi koko tämän potentiaalin omaksi irvikuvakseen. Tänäpäivänä välinpitämättömyys on seksuaalisen vapauden korkein aste. Vivir y otras ficciones asettuu myös tätä vulgaariutta vastaan. Sen seksuaalinen vallankumous ei pelkästään hajota kategorioita vammaisuuden suhteen vain myös ehdottaa herkkyyden olevan vaatimus ennalta arvaamattomuuteen kehojen valtakunnassa. Se on tuhti potku patriarkaalisen vulgaarin seksuaalisuuden strutsinmunille. Rakenteeltaan teos kuljettaa videon keinoin hämmentävän fragmentaarisesti, mutta monisyisen hallitusti kaikkia näitä kollektiivisuuden ja ideologian illuusioiden vastalauseita. Ne ovat elintärkeitä näkökulmia yrittää ymmärtää miksi muutos on jumissa, vaikka haluaisimmekin muutosta. Nämä näkökulmat tulevat hienosyisesti, mutta väkevästi yhteen tällä unenomaisella matkalla elämän fiktiivisyyden eri syövereissä. Teos onnistuu vielä loppumaan siihen ravistavaan tunteeseen, että tästä kaikki vasta alkaa. Loppukohtauksesta, jonka syntymisessä kaikista maailman härmäläisistä Norpaksen taiteellisella johtajalla on ollut merkittävä vastuu, en sano mitään. Sen edessä on parempi olla hyvin, hyvin hiljaa. Sakari Laurila

lauantai/lördag 17:30-19:00 bio pony vivir y otras fIcciones Det svåraste i livet är inte att vara sig själv, utan att konfrontera de omedvetna begären. Drömmarna är den fiktion vi inte vill möta. Den verkliga faran gömmer sig alltså i fiktionen, poesin. Där tvingas vi ha kontakt med det som är för skrämmande att bemöta, eller helt enkelt för jobbigt för oss som sitter i den sköna konsumtionstronen på toppen av världens globala hierarki. Det värsta är om man verkligen börjar leva. Sådana typer är det få som tål. Därför påträffas dessa inte på fri fot. Mystiska saker hände i Barcelona 2011. Istället för några kollektivs möten var stadens centraltorg plötsligt fyllt av människor som krävde radikal social förändring. Händelserna kunde tolkas som en generations hoppfullhet, men när allt kom omkring upprepade helheten samma cyniska fråga som många grubblat på bl.a. efter händelserna i Paris 1968. Varför kom inte revolutionen än?

3.-5.8.2018

fiktiva långfilmsprojekt, som gjordes med endast gruppfinansiering och till en stor del inom ett kompisgäng. Filmen återgår ifrån de kollektiva illusionerna till kroppen, individerna, de gömda begären, människorelationernas komplicerade natur och till det hur man med hjälp av konst kan försöka förstå denna dynamik. Filmens fragmentariska karaktär imiterar livets fiktiva natur och berättar på ett drömlikt vis hur tre människor långsamt färdas längs med befrielsens skrotfyllda väg. Huvudpersonen av dessa är en man som till följd av en olycka satt sig i en rullstol: Antonio, som trots allt motstånd sätter igång en sexuell revolution genom att ordna tillfällen där personer med nedsatt motorisk funktionsförmåga får sexuell kontakt med andra människor. Filmen lyckas i sin nära på omöjliga uppgift, att presentera sexualitet på video utan att konstruera filmernas välbekanta bild av en skränande vulgär sådan. Solis film suddar ut gränserna mellan funktionsnedsättning, mental hälsa och olika begränsningar. Det är ett radikalt dåd i ett liberalt samhälle, där fördomar, ondskefulla blickar, felaktiga känslor och all relativ verklighet är dold bakom ett strikt kodverk av politiskt korrekt umgänge, som ersatt det direkta förhållningssättet. Verket attackerar detta sociala kodverk av symboler, med andra ord denna ideologi, med hårda raka slag , fastän mjukt. Den lyckas bland annat visa hurdan enorm mänsklig kraft gömmer sig i en människa vars kropp och talförmåga vi upplever missbildad. Detta kondenseras med en konfunderande styrka i stunden, då en man med grovt nedsatt motorisk och fysisk funktionsförmåga ejakulerar vid beröringen av en vacker blond prostituterad. När allt är över och det där svala blottandet som följer sädesuttömningen har smygit sig in i rummet undrar mannen hur den prostituerade mår. ”Hur mår du” är i rätt stund ett brutalt slag för ett sinne som genomborrats av utnyttjandets kultur. Filmens andra huvudkaraktärer är Antonios personliga assistenter Laura, kvinnan som kämpar i trycket mellan samhällets uppföranderegler och uttrycken för sina egna känslor, samt Pepe, en äldre gentleman. Pepe för sin del svettas i de eviga lågorna av inre begär och skuld. Samma eld livnär filmens musikstil Flamenco, vilket Pepe är varse om då han ömmande och plågad promenerar mot dess styrka. Kanske är det därför en turist som stannat

För de deltagande gav Barcelonas händelser en enorm mängd möjligheter att förstå sitt självbedrägeri beträffande frågan om var revolutionen lurade. Vilken är den osynliga ideologin inom vilket allt sker, som vi obemärkt andas, som definierar det vi säger, tänker och gör, till och med det vi drömmer? Vilka är kollektivitetens och driftighetens illusioner, som försäkrar att inget verkligen förändras. Till den här frågan ger Vivir y otras ficciones en stark synpunkt. Verket är barcelonare Jo Solis

13

för att se lågorna av ett ämbetshus påtuttat av ett kollektiv i Paris sade att dådet inte är klokt, men det vacrkaste hen någonsin sett. Om någon av den konst sommänniskan skapat har gett henne en att medium för passion, har den andalusianska sångtraditionen och de ur dessa födda formerna av flamencon kommit nära. Där i ligger deras styrka. De försöker inte, likt psykoterapin, få människan att reda ut sina inre knutar för att förstå sina bortglömda begär, utan ger radikalt fri passage för elden som slår gnistor inom varenda mänskliga varelse. Jag vill gissa att filmens regissör därför anlitit den nya generationens mästarsångare Nino de Elche till filmmusikens skapare och artist. Hans musik lever på filmens gator. Filmen understryker försöken att förstå revolutionen kanske starkast genom hur allt förkroppsligats. All förändring sker i i förhållanden mellan människor och dessa förhållanden är ett rike av kroppar. Det sexuellt organiska i revolutionen begrep visserligen psykoanalytikerna redan efter andra världskriget, men det hur sexualiteteten sedan nästan fullständigt vissnade uti den konstlat fria sexualitetens katalog omformade idén och all dess potential till en karikatyr av sig själv. Idag är nonchalans den sexuella frihetens högsta nivå. Vivir y otras ficciones ställer sig även emot denna vulgäritet. Dess sexuella revolution skingrar inte endast kategorierna av nedsatt funktionsförmåga, men föreslår dessutom att ömhet är ett krav i riket av oförutsägbara kroppar. Det är ett kraftigt slag emot patriarkatets strutsägg av vulgär sexualitet. Strukturmässigt bärs verket av förvirrande fragmentarisk video, men det har ett nyanserat och stadigt grepp om kollektivitetens och de ideologiska illusionernas motsägelser. De är livsviktiga perspektiv för att förstå varför allt står stilla även om vi strävar efter förändring. Perspektiven väves samman finspetsigt men stakt i den drömska resan mellan lagren i livets fiktionalitet. Verket lyckas avslutningsvis runda av med den där omtumlande känslan av att det här är bara början. Slutscenen, vars skapande betydligt påverkats av ingen mindre än Norpas konstnärliga ledare, kommenterar jag inte. Inför den är det bäst att vara väldigt, väldigt tyst. Sakari Laurila Översättning: Tia Takala


festival

3.-5.8.2018

faarao pirttikangas & talmud beach Eräs baaripöytien oraakkeli tiputti kerran pitkän keskiolutlounaan aikana pöytään, että vain blues on musiikkia, kaikki muu imitointia, variointia. Kuten kaikki merkittävät lauseet, on tämäkin mahdollisesti totta jollain muulla kuin kirjaimellisella tasolla. Mitä on blues? Lähtökohdiltaan se on orjien jälkeläisten luomaa musiikkia syvällä Yhdysvaltojen etelässä. Se on myös pohja koko rokin ja jazzin kehitykselle. Mutta miksi vain se olisi todella musiikkia? Väitehän on naurettava kirjaimellisesti, mutta laajemmin ymmärrettynä se alkaa päteä. Blues ei tarkoita vain tätä yhdysvaltalaisten orjien jälkeläisten väkevää musiikkityyliä, vaan taiteenmuodon sisäistä luonnetta. Minkä vain musiikin elimellisessä rihmastossa voi elää blues. Esimerkiksi flamencossa ehdottomasti elää blues, kunnes se muutetaan vain vaihtoarvoa sisältäväksi viihteeksi turisteille tai sen soittajat repeytyvät liian kauas sen elinvoimasta ja siitä elämästä mistä se kumpuaa. Enkä tässä tarkoita historiallista aikaa ja paikkaa jossa kyseistä taiteenmuotoa on eletty tai missä se on syntynyt, vaan tiettyä luonnetta, elämänvimmaa ja tyyliä, jotka voivat elää missä ajassa ja paikassa tahansa. Kuitenkin itse kitara-blues on ollut inhimillisessä evoluutiossa yksi erityinen taiteenmuoto, jossa herkkyys ja raakuus, inhimillisyyden kaksi perustaa, löysivät rehellisen, yksinkertaisen ja erittäin väkevän ilmaisun. Se yhdisti raa’an itsetutkiskelun ihmissuhteiden suloisessa grillissä kärisemiseen, päivittäiseen epäoikeudenmukaiseen kärsimykseen, sekä niihin häilyviin onnenpilkahduksiin, jotka satunnaisesti ilahduttavat tuulessa huojuvaa linnunpelätintä, ihmistä. Savossa tämän tradition jatkumoon, mutta omassa ajassaan elävänä ja yksilölliseen ilmaisuun tukeutuvana liittyy Faarao Pirttikangas. Hänen omin sanoinsa:

”1900-luvun alun afroamerikkalaisten sosiaaliset olot ovat minulle vieraita. Lisäksi minulla on omaksumishäiriöitä musiikissa tekstien, rakenteiden ja teknisten speksien tiimoilta. Varhaisista bluesäänitteistä minulle on välittynyt semmoinen levoton vimma. Sen olen sitten ottanut haltuun ja muokannut omakseni. Suoremman ränttätäntän lisäksi on omat tekemiseni välillä koukanneet jopa progressiivisen ja jatsahtavan ilmaisun pariin, mutta blues on jäänyt kummittelemaan pysyvästi alitajuntaani siitä lähtien kun yläasteiässä kuulin ensimmäisen kerran Robert Johnsonin musiikkia. Siinä oli jotain toismaailmallista ja aavemaista.” Pirttikankaan monimuotoisen musiikillisen ilmaisun keskiössä hänen kitara-blues on jo vuosikaudet edustanut härmäläisen musiikin väkevää puolta. Hänen musiikkinsa on kautta linjan edustanut ilmaisua, jossa välittyy nimenomaan itse tekijä eikä genre tai kaupalliset tarkoitusperät. Miten musiikin teko sai alkunsa? ”Rakkaudesta musiikkiin ja itsensä viihdyttämiseksi näitä hommia on alkanut vääntämään. Toki kitaransoittoa aloitellessa huomasi, että tytöt tuli juttusille herkemmin ja kylän väkivaltaiset raggarit jättivät paremmin rauhaan.” Musiikissa on erityisen vahva kaipuu kokea toinen ihminen, samaistua sekopäisen maailman melskeessä johonkuhun tuntemattomaan, mutta samaan aikaan musiikin tekemistä määrittää jatkuvasti tarve ilmaista teknisesti, ilmaista hyväksyttävästi ja rakenteellisen ideologian mukaan. Kaikki tärkeimmät nauhat heitetään yleensä roskakoriin. Kaatopaikalla elää ilmeisesti valtava mahdollisuus inhimilliseen samaistumiseen. Siitäkö kumpuaa Pirttikankaan aikaisemman soololevyn nimi Kaatopaikan kuningas?

14

”Kaatopaikka toimii minulle metaforana sille, että musiikki on repaleista ja ruosteista. Jätteitä ei osata siinä lajitella oikein, vaan metallit, muovit, biojätteet ja pahvit ovat menneet sekaisin. Soittopelitkin ovat usein kuin suoraan romukopasta.” Musiikin yhteiskunnallinen pohja on silloin siis sisällettynä tekemisen tyyliin ja olemukseen, ja se sisältää tuotantovälineiden eli soittimien itse tekemisen. Tänä kesänä Norpaksessa Faaraon konsertti pohjautuu vuonna 2017 julkaistun Talmud Beach ja Faarao Pirttikangas -levyn materiaaliaaliin. Herrojen yhteiskonsertteja ennen levyn tuloa nähneenä kaikki mahdollisuudet ovat läsnä sille, että nämä kaksi kontrastia luovat hedelmällisen kohtaamisen kun Pirttikankaan ilmaisu yhdistyy suunnitelmallisemmin siihen ilmavaan ja välittömään poljentoon, josta Talmud Beach tunnetaan. Sakari Laurila

perjantai/fredag 21:00-22:00 verstas/verkstad En gång, efter en lång mellanölslunch kläckte en barprofet ur sig att endast blues är musik, allt annat är imitation, variation. Såsom alla viktiga påståenden stämmer det, på annat sätt än ordagrant.


festival

3.-5.8.2018

Vad är blues? Ursprungligen är det musik som skapats av ättlingar till slavar i en den djupa södern i USA. Bluesen har också gett upphov till en utveckling av rock och jazz. Men varför skulle endast blues vara riktig musik. Ordagrant tolkat är påståendet skrattretande, men mer allmänt tolkat börjar det stämma. Med blues avses inte enbart en stark musikstil som skapats av ättlingar till slavar, utan konstartens inre väsen. Blues kan leva i det organiska mycelet av vilken musik som helst. T.ex i flamenco lever absolut blues, tills dess värde förvandlas till underhållning för turister eller tills musikerna fjärmas från dess ursprungliga livskraft och det liv det är hemmastadd med. Och då avses inte en historisk tid eller plats, utan en specifik karaktär, livsintensitet och stil, vilka kan leva i vilken tidsera och var som helst. I den humana evolutionen är ändå den egentliga gitarr-bluesen en specifik konstart, där mänsklighetens två fundament, det känslofulla och det råa, har hittat ett äkta, okonstlat och intensivt uttryck. På dessa, bluesens specifika traditioner, men i sin egen tid och med ett eget personligt uttryck baserar sig Faarao Pirttikangas. Med hans egna ord: “De första bluesinspelningarna har förmedlat en rastlös frenesi som jag har tagit till mig och omvandlat till att passa mig. Förutom direkt ränttätänttä har min musik ibland till och med fått inslag från den progressiva och jazziga stilen, men blues har ändå alltid stannat kvar och spökat i mitt undermedvetna, ända sen jag i högstadiet hörde Robert Johnssons musik. I den fanns något övernaturligt och spöklikt” I Pirttikangas mångfacetterade musikaliska uttryck har hans gitarr-blues i åratal representerat den starka sidan av musiken. Hans musik har undantagslöst stått för ett uttryck som förmedlar utföraren, inte genren eller kommersiella syften. I musiken finns en speciellt stark längtan efter att möta en annan människa, att i en stökig värld identifiera sig med det obekanta, men samtidigt har musikproduktionen ett fortlöpande behov av ett tekniskt uttryck, av att tolkas på ett godtagbart sätt och enligt strukturella ideologier. Alla de viktigaste banden slängs i allmänhet i sopkorgen. På avstjälpningsplatsen lever troligtvis en oändlig möjlighet till mänsklig identifiering. Är det bakgrunden till Pirttikangas tidigare soloskiva, Kaatopaikan kuningas? “Avstjälpningsplatsen fungerar för mig som en metafor för att musiken är risig och rostig. Soporna är inte rätt sorterade, utan metall, plast, bioavfall och paff har blandats. Även instrumenten är ofta som direkt från soptippen”. Den samhälleliga basen för musik är således även inkluderad i utförandet och innehållet, instrumenten inbegripet. Faaraos konsert vid Norpas kommer att bestå av material från Talmud Beach ja Faarao Pirttikangas skivan som kom ut 2017.

pere rafart & el telonero Festivaalin konkaritaikurit Pere Rafart ja El Telonero saapuvat yleisön pyynnöstä takaisin Norpakseen silmää kääntämään. Rafart oli Norpaksessa kerran vuonna 2015, Telonero kerran jo sitä ennen, olisiko ollut vuonna 2013. Vaikka sirkus on taiteenlajina viime vuosina vakiinnuttanut paikkansa, taikuutta moni pitää yhä ikään kuin lastenosastolla. Vaikka kaikki siitä lopulta pitävät, ja vaikka kaikki jäävät hyvään temppuun nalkkiin, taikuutta pidetään puoskarointina, sillä kaikkihan tietävät että oikeaa taikuutta ei ole olemassakaan. Voisikohan tässä yhteydessä sanan ’taikuus’ tilalle vaihtaa sanan ’taide’? Käsi sydämelle, kuka ei ole joskus taikurin nähdessään ajatellut, että nyt minä sen saan kiinni, paljastan tuon trikin, halvan huijauksen? Harva kuitenkaan ajattelee kaksikymmentä vuotta harjoitellutta laulajaa kuunnellessaan, että nyt se kohta taas tekee jonkun vibraaton, melisman tai trillin, ja nyt minä saan sen nalkkiin. Ei, taikurit ja taiteilijat – puhumme nyt siis oikeista sellaisista – harvoin jäävät nalkkiin. Yleisö sen sijaan jää, ja haluaa lopulta aina lisää ja lisää. Pere Rafart voitti viime vuonna Espanjan tärkeimmän taikuuspalkinnon, Ascanioyhdistyksen Vuoden taikuri –tittelin. El Telonero on sen sijaan valmistautunut uuteen Suomenkeikkaansa saunomalla ja laulamalla Karaokea. Matias Kauppi

Sakari Laurila Översättning: Solveig Friberg

lauantai/lördag 17:30-18:30 teltta/tältet Festivalens veterantrollkarlar Pere Rafart och El Telonero anländer på publikens begäran tillbaka till Norpas och trollar publiken yra. Rafart var i Norpas en gång år 2015, Telonero redan en gång före det, var det evt år 2013. Fastän cirkus har etablerat sig som konstart de senaste åren, tycker många fortfarande att trolleri tillhör barnavdelningen. Sist och slutligen gillar alla det, och alla blir tagna av ett bra trick, ändå anser man trollkonst att vara kvacksalveri. Alla vet ju att riktigt trolleri inte finns till. Kunde man här byta ut ordet ”trollkonst” till ”konst”? Handen på hjärtat, vem har inte tänkt när de ser på en trollkonstnär, att nu tar jag honom, avslöjar tricket, det billiga bedrägeriet? Få tänker ändå när de lyssnar på en sångare som övat i 20 år, att nu gör han snart någon vibrato, melism eller drill, och jag får fast honom. Nej, trollkonstnärer och konstnärer – nu talar vi om riktiga sådana – åker sällan fast. Istället gör publiken det, och vill ha mer och mer om och om igen. Pere Rafart vann Spaniens viktigaste trolleripris förra året, Ascanio-föreningens Årets trollkonstnär – titel. El Telonero däremot har förberett sig till sin nya Finlandsföreställning genom att bada bastu och sjunga Karaoke. Matias Kauppi Översättning: Eija Lang

15


festival

3.-5.8.2018

nanook & lau nau nanook, pakkasen poika Robert Flahertyn Nanookia (1922) pidetään usein elokuvahistorian ensimmäisenä kokonaisena dokumenttielokuvana. Tämä pitää osittain paikkansa. ’Todellisuudesta’ oli toki filmattu pätkiä jo yli neljännesvuosisadan ajan, mutta Nanookissa tämä todellisuus laitettiin kontekstiinsa, siitä tehtiin tarina, hyvin koskettava tarina.

katsojankin harkinnan varaan. Ainakin elokuvan metsästyskohtaukset ovat niin huikeita, että luulisi paikallisten metsästysseuralaisten kilpailevan eturivin paikoista. Elokuvan säestää Kemiönsaarella asuva Lau Nau, joka on yksi Pohjolan kauneinta nykymusiikkia luovista säveltäjä-improvisaattoreista. Onkohan Lau Naun musiikki totta vai tarua?

Oliko Nanook sitten dokumentti nykyajan mittapuilla, siitä on kiistelty. Peter von Baghin mukaan teoksen voi yhtä hyvin määritellä autenttisten näyttelijöiden kanssa tehdyksi näytelmäelokuvaksi. Mutta elokuvan ystävää, varsinkin näin vuosisata jälkeenpäin, tuskin kiinnostaa se, mitä ’oikeasti’ tapahtui jollain hetkellä, ikään kuin arvioitaisiin jonkun oikeudenkäynnin videomateriaalia. Katsojaa kiinnostaa tarina, kertomuksen rakenne ja runous, se, mitä saattoi joskus tapahtua. Flahertyn kuvaama maailma oli itse asiassa elokuvan tekohetkellä jo katoamassa, ja elokuva kertoo ehkä enemmän päähenkilönsä esi-isien elämäntavasta pikemmin kuin tämän nappisilmäisen metsästäjän jokapäiväisestä elämästä.

Lau Nau pitää myös ilmaisen elektronisen musiikin pop-up -työpajan Masuunilla lauantaina klo 14-16. Työpajaan ei tarvitse ilmoittautua etukäteen ja siihen voi osallistua milloin vain.

Historian ensimmäisen dokumenttielokuvan tekeminen ei ollut helppoa. Grönlantiin ei ollut vielä siihen aikaan halpalentoja, ja usean kuvausmatkan päätteeksi kaikki nitraattifilmille kuvattu materiaali vielä lopuksi paloi. Flaherty ei ollut tästä moksiskaan. Hän lähti uudelle kuvausreissulle, ja siitä syntyi Nanook of the North, Flahertyn näkemys ”maailman onnellisimman kansan” elämästä, yksi elokuvan historian kauneimmista ja vaikuttavimmista teoksista. Onko elokuva sitten täyttä totta vai tarua, siinä jätetään jotain vähän

Nanook (1922) av Robert Flaherty anses ofta att vara filmhistoriens första hela dokumentfilmupptagning. Det stämmer delvis. Man hade förstås filmat snuttar av ”verkligheten” redan under längre än ett kvartssekel, men i Nanook sattes verkligheten i sin kontext, man gjorde en berättelse av den, en mycket rörande berättelse.

Matias Kauppi

sunnuntai/söndag 12:00-13:30 valimo/gjuteriet frostens son nanook

Om Nanook var ett dokument med nutidens målstock, har man tvistat om. Enligt Peter von Bagh kan man lika bra definiera verket som en filmpjäs gjord med autentiska skådespelare.

16

Men en vän av filmer, speciellt så här hundra år efteråt, är knappast intresserad av vad som hände ”på riktigt” på någon tidpunkt, som om man undersökte videomaterial från en rättegång. Åskådaren är intresserad av berättelsen, dess struktur och poesi, det som hade kunnat hända. Världen som Flaherty beskriver var i själva verket redan vid att försvinna när filmen upptogs, och den berättar kanske mera om sin huvudpersons förfäders livsstil än vardagliga livet av den här jägaren med skarpa bruna ögon. Det var inte lätt att göra historiens första filmdokumentar. Där fanns inga lågprisflygrutter till Grönland på den tiden, och ofta på slutet av upptagningsresan brann hela materialet som hade filmats på nitratfilm upp. Flaherty brydde sig inte ett dugg. Han reste på en ny upptagningsresa, och där föddes Nanook of the North, Flahertys syn av ”världens lyckligaste folks” liv, en av filmhistoriens vackraste och mest anslående verken. Om filmen är fullständigt sanning eller saga, lämnar man litet till åskådaren att bedöma. Åtminstone jaktscenerna är så hisnande, att man skulle kunna tro att det lokala jaktsällskapet började slåss om platserna på främsta raden. Filmen ackompagneras av kimitoöbon Lau Nau, som är en av skaparna av den vackraste nutidsmusik av kompositör-improvisatörerna i Norden. Månne Lau Naus musik är saga eller sanning? Lau Nau håller också en gratis elektronik musik popup -workshop i Masugn på lördag kl 14-16. Man kan delta i workshop när som hälst, ingen anmälning. Matias Kauppi Översättning: Eija Lang


festival

3.-5.8.2018

Belgialainen Manu Louis otti minuun viime syksynä yhteyttä, kun oli nähnyt että Za! oli esiintynyt festareillamme. Selvästi siis kaveri joka seuraa erikoistyyppejä, omintakeisia uuden musiikin luojia, oman tiensä kulkijoita. Kysyin, että onko sillä keikkoja Espanjassa. Olihan sillä. Jossain hämyisessä vanhassa parkkipaikassa Barcelonassa, parinkymmenen minuutin metromatkan päässä sieltä, missä suurimman osan vuotta pyörin. Tulin vähän ennen keikkaa. Baaritiskillä keskittyvä tyyppi selvästi oli kohta esiintyvä artisti. En viitsinyt mennä esittäytymään ennen keikkaa, ja jos se olisi huono, voisin vähin äänin luikkia tieheni. Vetäydyin coolisti nurkkaan tupakoimaan. Yleisö alkoi tanssia keikan ensi tahdeilla. Toisilla tahdeilla tumppasin tupakan ja liityin mukaan. Tämä pitää nähdä lähemmin! Muusikko itse hyppi lavalla kuin vieteri vaihdellessaan yhden instrumentin ääreltä toiselle. Manu Louis on niitä tyyppejä, jotka osaavat aivan yksinään pistää koko yleisön transsiin. Hän käyttää erilaisia koneita ja härveleitä, mutta on myös erittäin taitava kitaristi ja omaperäinen laulaja. Sovimme keikan Norpakseen siltä seisomalta. Manu Louisin musiikkityyliä voisi kutsua elektroniseksi chansoniksi, se on aika ajoin jazzia, välillä postmodernia poppia, kitarasoolot tuovat jatkuvasti mieleen Marc Ribotin. Opintonsa hän suoritti klassisen musiikin sävellyksestä, mutta niin kuin usein käy, säveltäjä ajautui muille teille. Laulu tapahtuu englanniksi ja ranskaksi ja äityy välillä siansaksaksi. Laulut kertovat monesti laulujen tekemisestä, sitähän lauluntekijän elämä useimmiten on, estetiikasta, tunteista tai taiteilijan asemasta yhteiskunnassa vähän ironiseen sävyyn. Suomalaiseenkin makuun löytyy tekstejä, kuten Music from the Hotdog Stand tai Karaoke. Tämä on muuten ensimmäinen kerta kun Manu Louis esiintyy Suomessa. Päätyykö hän reissullaan Perniön karaokebaariin tai öiseen nakkikioskijonoon, se jää nähtäväksi. Manu Louisin Kermesse Machine-albumista sanottua: ”Konseptialbumi, jonka laulujen nimet nivoutuvat yhteen kertoakseen populäärin rakkaustarinan iloisen ja meluisan kyläjuhlan aikaan.” Libération ”This is Wagner in clown shoes, Morrisey on a carousel and John Shuttleworth recognised as a Poet Laureate.” musicOMH Matias Kauppi Kuva: Marc Wendelski

perjantai /fredag 00:15-01:15 lauantai/lörddag 00:30-02:00 valimo/gjuteriet

manu louis Senaste höst tog belgaren Manu Louis kontakt, eftersom han lagt märke till att Za! hade uppträtt på vår festival. Han var helt tydligt en kille som följer med speciella typer, nyskapare av säregen musik, personer som går sina egna vägar. Jag frågade om han har keikkor i Spanien. Och visst hade han. På någon suspekt, gammal parkering i Barcelona, omkring tjugo minuters resa med metron från det ställe där jag håller till största delen av året. Jag kom dit lite före keikan började. Typen vid bardisken som försökte koncentrera sig var helt tydligt artisten som strax skulle uppträda. Jag ville inte presentera mig före framträdandet och om det hade varit dåligt så skulle jag kunna slinka iväg i tysthet. Jag drog mig tyst undan för att röka. Från och med första takten började publiken dansa. Vid andra takten fimpade jag och joinade dansen. Det här bör man se! Musikern själv studsar omkring på scenen och byter från ett instrument till ett annat. Han använder olika maskiner och mackapärer, men är också en skicklig gitarrist och säregen sångare. På stående fot kom vi överens om keikka vid Norpas. Manu Louis musikstil kan kallas för elektronisk chanson, stundvis jazz, emellanåt postmodern pop, gitarrsolon som för tankarna till Marc Ribot. Han

17

har studerat klassisk musik med inriktning på komposition, men det gick som så ofta, livet förde kompositören in på nya banor. Manu Louis sjunger på engelska och franska och ibland hojtar han till på rotvälska. Sångerna handlar ofta om att göra musik, det som musikmakarens liv är, om estetik, känslor eller om konstnärens plats i samhället med lite stänk av ironi. För finsk smak finns texter som Music from the Hotdog Stand eller Karaoke. Det är för övrigt första gången som Manu Louis uppträder i Finland. Om han avslutar resan i en karaokebar i Bjärnå eller i kön till en korvkiosk, det återstår att se. Sagt om Manu Louis album Kermesse Machine: ”Ett konceptalbum, där låtarnas namn bildar en enhet som berättar en populär kärlekshistoria under en glad och stojig byafest .” Libération ”This is Wagner in clown shoes, Morrisey on a carousel and John Shuttleworth recognised as a Poet Laureate.” musicOMH Matias Kauppi Översättning: Solveig Friberg Bild: Marc Wendelski


festival

3.-5.8.2018

meriheini luoto & heikki willamo metsänpeitossa Olen koko ikäni rakastanut viulun sointia, samoin kissamme Mew, ehkä siksi, että viulu – niin hienostunut soitin kuin se onkin – vetoaa myös vaistonvaraisempiin aivokerrostumiimme, ainakin luulen niin. Tosin tiedän Laatokan norppien kokoontuneen nauttimaan rantakallioilla soitelleen Juha “Norppa” Taskisen huuliharppumusisoinnista ja olen todistanut myös lammessamme oleilevien rantakäärmeiden kerääntymistä laiturin lähelle avoimesta ovesta tulvivan kitarakonsertin houkuttelemana. Mutta yhtä kaikki, kun viulisti Meriheini Luoto loihti lähettämällään linkillä musiikillisen kokemuksen jostain luonnonläheisestä, virtaavasta, tuulen ja metsän kaltaisesta, tunsin välittömästi vetoa sen äärelle, samaan tapaan kuin olen aina tuntenut vetoa kesyttömään metsään. “Äänimaisemallinen kokonaisuus metsässä katoamisesta ja siirtymisestä toiseen, rajan takaiseen todellisuuteen, jossa kaikki alkaa näyttää vieraalta eikä osaakaan enää kotiin”, luonnehti Luoto tekstissä Metsänpeitto-nimistä esitystään. Metsänpeitto, käsite, johon itse tutustuin läheisesti tehdessäni kollegani kanssa kirjaa metsiin ja puihin liittyvästä mytologista, on olennainen osa kansanperinnettämme. Se on kokemus outoon eksymistilaan joutumisesta ja katoamisesta tuonpuoleiseen, haltioiden ja henkien maailmaan, näkymättömiin, josta vain nurinkurisin teoin oli mahdollista vapautua. Samankaltaisia legendoja on muissakin kulttuureissa ja Japanissa ilmiö tunnetaan käsitteellä “henkien kätkemä”.

Haiyo Miyazakin samanniminen elokuva onkin suurenmoinen tulkinta tuosta tuonpuoleisesta, henkien asuttamasta maailmasta. Meriheini Luoto on Sibelius-Akatemiasta vuonna 2016 valmistunut taiteilija, joka viulu, avainviulu, laulu ja elektroniikka instrumentteinaan tutkii ääni-ilmaisun mahdollisuuksia. Luodon viime vuonna julkaisema Metsänpeitto-albumi on äänitetty binauraalisesti vanhassa tehdashallissa Karkkilassa. Tekniikalla pyritään luomaan kuuloaistimus, jossa ääni tulee välillä läheltä, välillä kaukaa ja usein arvaamattomasta suunnasta – siis aivan kuin metsässä. ”Levy on tarkoitettu kuunneltavaksi kuulokkeilla”, Luoto opastaa. Levy on saanut kansainvälistä huomiota ja Luoto on myös yksi vuoden 2018 Teosto-palkintoehdokkaista.

teoksen osana. Valokuvakonsertti saa kantaesityksensä Norpaksessa.

Myös pitkän taipaleen luontokuvaajana ja kirjailijana tehnyt Heikki Willamo on viimeaikaisissa kuvissaan astunut kohden tuota Meriheini Luodon musiikillaan tavoittelemaa ulottuvuutta. Hämärää seuraten Willamo on löytänyt kulttuurin tuolle puolen, maagiseen taikapiiriin, jossa metsä liikkuu, taivassyntyiset karhut hallitsevat ja puut piirtyvät henkiolentojen lailla korpien varjomaailmaan. Niinpä tuntuikin lähes kohtalon sanelemalta saattaa nämä kaksi tekijää yhteiseen esitykseen Norpasfestivaalille. Kun molemmat taiteilijat vielä näkivät mahdollisuuden yhtälön ratkaisuun uusilla muuttujilla, on odotettavissamme seikkailu tuntemattomaan, ja tekijät tietäen uskaltaisin sanoa: sen syvyyksiin.

Jag har under hela mitt liv älskat violinens klang, precis som vår katt Mew, kanske därför att violinen hur sofistikerat instrument den än må vara - tilltalar också våra mer instinktiva hjärnlager, i alla fall tror jag det. Å andra sidan vet jag att Ladogas vikare har samlats på strandklipporna för att njuta av Juha “Vikaren” Taskinens munspelsmusicerande och har själv bevittnat hur snokarna i vår tjärn har samlats vid bryggan lockade av gitarrkonserten som flödade genom den öppna dörren.

Heikki Willamon valokuvia nähdään Meriheini Luodon säveltämän ja esittämän Metsänpeitto-

18

Ritva Kovalainen Vasen kuva: Heikki Willamo Oikea kuva: Kalle Vainio

perjantai/fredag 18:15-19:00 valimo/gjuteriet i skogstäcket

Men hur som helst, när violinisten Meriheini Luoto genom länken som hon skickade, trollade fram en musikalisk upplevelse om något naturnära, flytande, vind- och skogsliknande, kände jag omedelbart en dragning mot att komma den nära, på samma sätt som jag alltid känt en dragning mot otämjd skog. “En ljudlandskaplig helhet, om att försvinna i skogen och att förflytta sig till en


festival

annan verklighet på andra sidan, där allt börjar se främmande ut och man hittar inte längre hem”, beskrev Luoto i en text sin föreställning “I skogstäcket”. Skogstäcke, ett begrepp - som jag bekantade mig nära med när vi gjorde en bok med kollegan om mytologin förknippad med skog och träd - är en väsentlig del av vår folktradition. Upplevelsen handlar om att hamna i ett underligt tillstånd av att vara vilse och försvinna in i andevärlden, varifrån man endast kan befrias med bakvända knep. Liknande legender finns i andra kulturer, och i Japan är fenomenet känd som “dold av andarna”. Haiyo Miyazakis film med samma namn är också en storartad tolkning av denna värld bebodd av andar. Meriheini Luoto är en konstnär som tog sin examen i Sibelius-Akademin 2016 och som med violin, nyckelharpa, sång och elektronik som instrument utforskar möjligheterna att uttrycka sig själv med ljud. Albumet Metsänpeitto som Luoto publicerade i fjol spelades in i en gammal fabrikslokal i Högfors. Med tekniken försöker man få fram en hörselförnimmelse där ljudet kommer än nära, än långt bortifrån och ofta från oväntat håll - precis som i skogen. ”Man ska lyssna på skivan med hörlurar”, instruerar Luoto. Skivan har fått

3.-5.8.2018

internationell uppmärksamhet och Luoto är också nominerad till Teosto-priset 2018. Också den erfarna naturfotografen och författaren Heikki Willamo har i sina senaste bilder tagit ett steg mot den dimension som Meriheini Luoto med sin musik försöker uppnå. Genom att följa dunklet har Willamo hittat vägen bortom kulturen till en magisk cirkel, där skogen rör sig, himlafödda björnar dominerar och träden börjar framträda som andeväsen i ödemarkens skuggvärld. Därför kändes det nästan som dikterat av ödet att föra samman dessa två i en gemensam föreställning på Norpas-festivalen. När båda konstnärerna även såg möjligheten att lösa ekvationen med nya variabler, har vi att vänta oss ett äventyr in i det okända, och i och med att jag känner dessa två vågar jag säga: in i dess djup. Heikki Willamos fotografier ses i samband med Meriheini Luotos verk “I Skogstäcket” som hon komponerat och framför. Fotografikonserten får sin urpremiär i Norpas. Ritva Kovalainen Översättning: Sami Siitajoki Vänstra bild: Heikki Willamo Högra bild: Kalle Vainio Solju är en grupp, där mamma Ulla Pirttijärvi och dottern Hildá Länsman såväl för en dialog mellan den traditionella och den moderna samiska kulturen som skapar kontakter till den europeiska experimentella popmusiken. I Soljus musik förenas det samiska språket och jojken med nya och innovativa ljudvärldar. Solja lyfter med stolthet fram de samiska rötterna, den nordliga kulturen och jojk musikens starka färger. Levande, jordnära, färgrik och egenartad men samtidigt även eterisk och expressiv är ord som enligt musikerna själva beskriver deras musik. Sångerna speglar en längtan efter norra Lapplands traditionella livsstil och mytologi, dvs kärnan i den samiska identiteten. Soljus musik beskriver både den vida oändligheten i de gränslösa ödemarken och den uppenbara närheten i intimiteten vid lägerelden. Åhöraren dras med på en resa till de nordligaste delarna av Europa.

solju

Solju on yhtye, jossa äiti Ulla Pirttijärvi ja tytär Hildá Länsman sekä luovat dialogia perinteisen ja modernin saamelaisen kulttuurin välille että nivovat yhteyksiä eurooppalaiseen kokeilevan popmusiikkiin. Soljun musiikissa yhdistyvät saamen kieli ja joiku uusiin ja innovatiivisiin äänimaisemiin. Solju tuo ylpeänä esiin saamelaiset juurensa, pohjoisen kulttuurin ja joikumusiikin rikkaat sävyt ja maailmat. Eläväinen, maanläheinen, värikäs, omaperäinen, mutta toisaalta myös eteerinen ja maalaileva, ovat sanoja, joilla tekijät itse luonnehtivat musiikkiaan.

Live-sammansättning: Hildá Länsman – sång, jojk Ulla Pirttijärvi – sång, jojk Teho Majamäki – perkussion Janne Puurtinen – tangentinstrument Översättning: Solveig Friberg Laulut heijastelevat kaikuja pohjoisen Lapin perinteisestä elämäntavasta ja mytologiasta.. Soljun musiikki luo kuvaelmia sekä suuresta äärettömyydestä rajattomilla erämailla että käsinkoskelteltavasta intiimiydestä laavujen nuotiotulien vangitsevassa piirissä. Kuulija temmataan matkalle Euroopan pohjoiseen ääreen. Live-kokoonpano: Hildá Länsman – laulu, joiku Ulla Pirttijärvi – laulu, joiku Teho Majamäki – perkussiot Janne Puurtinen – koskettimet

19

lauantai/lördag 21:30-22:30 verstas/verkstad


festival

3.-5.8.2018

otava yo Tämän Pietarista Taalintehtaalle saapuvan bändin nimi näyttää hyvin venäläiseltä, mutta kuulostaa erikoisen suomalaiselta: venäläisiä kirjaimia taitavalle Отава Ё, venäjäksi lausuttuna “Otava joo” pitkällä o:lla ja paino ensimmäisellä a-kirjaimella (kannattaa treenata ääneen lausumalla). “Otava” tarkoittaa venäjäksi uutta heinää, joka puskee vanhan tilalle niitetyllä heinäpellolla vielä loppukesästä. Sanaa käytetään nykyään todella harvoin, eikä se ole tuttu kaupunkilaisille Venäjälläkään. Otava Yo:n Aleksei Belkin kertoo, että bändi tiesi nimeä valitessaan myös sanan suomenkieliset merkitykset. Ne vahvistivat nimen sopivuutta entisestään. Bändi on tietoinen myös suomenkielisestä sanasta osakeyhtiö, joka lyhentyy muotoon Oy. Suomi on Otava Yo:lle tuttu paikka, sillä tämän nyt maailmaa tiuhaan tahtiin kiertävän viisitoistavuotiaan yhtyeen juuret juontavat nimenomaan Suomen kaduille. Ennen bändin perustamista kaverukset kävivät Pietarista käsin Suomessa tienaamassa rahaa katumuusikkoina. Viikonloppureissut Suomeen olivat hauskaa ajanviettoa ja toivat tienestiä. Suomessa katusoittamisella ansaitsi enemmän kuin Venäjällä. Oman kotikaupunkinsa kaduille kokoonpano siirtyi soittamaan vasta myöhemmin. Katusoittaminen osoittautui menestyksekkääksi ja yleisö alkoi jo kysellä levyäkin. Ajan myötä soittajia alkoi kuitenkin rasittaa muun muassa miliisit, jotka vähän väliä kokivat tehtäväkseen keskeyttää iloittelun. Tähän kyllästyneenä kokoonpano siirtyi

soittamaan sistätiloihin ja perusti bändin. Palaan kuitenkin vielä yhtyeen nimeen. Otavan jälkeen tuleva Ё eli lausuttuna “joo” on yksi venäläisten aakkosten kirjain, eikä sillä yksinään ole muuta merkitystä. Painetussa tekstissä ё-kirjain kirjoitetaan nykyään usein ilman pisteistä, eli suomalaisille tuttuna e:nä, mutta lausutaan silti ikään kuin siinä olisi pisteet, eli “joo” eikä “ee”. Täytynee myöntää että jo kuusi vuotta Venäjällä asuneena en vieläkään muista mistä kohtaa tietokoneeni näppäimistöä tuo kirjain saadaan, ja kopioin sen tähänkin tekstiin Wikipediasta. Esimerkiksi Dostojevskin etunimi kirjoitetaan venäjäksi usein Fedor, vaikka tosiasiassa e-kirjaimella on pisteet päällä ja kaikki tietävät lausua nimen Fjodor eikä Fedor. Pisteet tuppaavat siis jäädä kirjoitetussa tekstissä pois, mutta lausumisessa ne täytyy ottaa huomioon. Tämä saattaa aiheuttaa esimerkiksi venäjää opiskeleville hankaluuksia. Tähän pisteiden puuttumiseen olen kuulut erilaisia selityksiä, mutta uskottavasti asiasta kirjoittaa muun muassa Arto Mustajoki mainiossa kirjassaan Kevyt kosketus venäjän kieleen (Gaudeamus, 2012). Lainaan siis Mustajokea: “Kun viimeisin suuri venäläisen kirjaimiston remontti tehtiin vuonna 1918, kirjaimiston katsottiin koostuvan 32 kirjaimesta. Tämä tarkoitti sitä, että ё:ta ei laskettu mukaan, vaan sitä pidettiin vain epämääräisenä e-kirjaimen muunnoksena. Sittemmin vuonna 1942 kirjaimelle annettiin muodollisesti täysi status ja kirjainten kokonaismääräksi vahvistettiin

20

33. Samalla ё määrättiin pakolliseksi kaikissa teksteissä. Päätös kuitenkin kumottiin, kun Stalin kuoli.” Ё-kirjaimen tilanne on siis edelleen jotakuinkin surkea, vaikka sitä on pyritty kohentamaan muun muassa pystyttämällä kirjaimelle patsas. Otava Yo:n mielestä ё-kirjainta tulee käyttää, kun sellainen kerran venäjän kielessä on. Bändin nimen lopussa yksinään kököttävällä venäläisten aakkosten laiminlyödyllä kirjaimella on siis lähes symbolinen merkitys, tai vähintäänkin se sopii tämän kansanmusiikkihenkisen kokoonpanon tyyliin.

perjantai/fredag 22:30 verstas/verkstad Otava Yo soittaa venäläisen (ja muiden venäjällä asuvien kansallisuuksien) kansanmusiikin innoittamaa tanssittavaa musiikkia, jota he itse ovat kutsuneet nimellä “Russian beat”. Eräältä levyltä löytyy myös yhtyeen tulkinta suomalaisesta polkasta. Pääosassa ovat erilaiset kielisoittimet ja moniääninen laulu, mutta myös säkkipilli tavataan yhtyeen levyillä.


festival

Myönnän, että allekirjoittaneen oli aluksi vaikea suhtautua vakavasti tähän karvalakit päässään musiikkivideoilla humoristisesti pelleillevään joukkoon. Lähemmän tarkastelun tuloksena epäilyt kuitenkin suurilta osin hälvenivät. Otava Yo leikittelee venäläistyyteen ja perinnekulttuuriin liittyvillä stereotypioilla ja samanaikaisesti säveltää kansanmusiikkihenkistä uutta musiikkia tosissaan ja ammattitaidolla. Omat epäilykseni juontavat varmaan siitäkin että venäläinen kansanmusiikki assosioituu itselläni stereotypisesti kahteen asiaan: unohdettujen kaukaisten kylien vanhuksiin tai nationalistista

3.-5.8.2018

henkeä kohottaviin, valtiovallan järjestämiin kansanhuvitapahtumiin. Otava Yo ei kuitenkaan ole kumpaakaan yllä mainituista. Heidän eräänlaisena agendanaan onkin kansanmusiikin nostaminen pois näistä stereotyyppisistä mielikuvista. Kysyin puhelimessa Alekseilta miltä tuntuu tulla Suomeen soittamaan. Kuului huoahdus ja Aleksei vastasi: “No vihdoinkin! Olemme jo pitkään kärvistelleet ja odotelleet kutsua Suomeen. Tuntuu, että meillä on lähes velvollisuus keikkailla Suomessa nyt kun olemme kokenut bändi. Haluamme tulla näyttämään kuinka olemme edistyneet siitä kun soitimme kadulla”.

Aleksei lisää vielä, että Suomen ja Venäjän välisessä kulttuurivaihdossa hänestä tuntuu tärkeältä rikkoa niitä stereotypioita venäläisistä ja Venäjästä, joita Suomessa ihmisillä väistämättäkin on. Se ei ole bändin ideologinen tehtävä, mutta jos siihenkin voi musiikin avulla vaikuttaa, niin sen parempi. Siitä olen itse täysin samaa mieltä ja odotan innolla sitä, minkälaisia tunteita ja keskustelua tämä bändi Taalintehtaalla elokuussa herättää. Kerttu Matinpuro

havaintoja live-esiintymisistä on tuskin lainkaan. Ennen unohdusta ja sen jälkeen lavalta on kuitenkin tyypillisesti löytynyt kaksin kappalein mikrofoneja, tietokone sekä midi-koskettimisto. Hmm, näillä mennään! Lassi Laakso

lauantai/lördag 16:15-17:00 valiomo/gjuteriet Hauser Orkester består av två konstgymnasister, eller mer högtidligt uttryckt av producent Ilmari Turunen och rapparen Lassi Laakso, vars gemensamma debutalbum Ajan lapset (Tidens barn) förhoppningsvis släppts då denna tidning går i tryck. Hauser Orkesters musik är svår att placera i någon särskild genre. En stor del av berättelsen förmedlas genom rapp, men texternas musikala bakgrund representerar inte direkt någon av rapmusikens undergenres. Genreoberoendet har dock inte varit någon målsättning i sig utan är snarare ett oundvikligt resultat av hur lite genrekriterier uppmärksammades vid produktionsprocessen. Influenser har tagits runtom musikfältet, och till exempel den andra delen av bandets namn har rötterna i lättsamt frukostmys till Bo Kaspers Orkester.

hauser orkester Hauser Orkester on kahden taidelukiolaispojan, mahtipontisesti ilmaistuna tuottaja Ilmari Turusen ja räppäri Lassi Laakson, muodostama yhtye, jonka debyyttialbumi Ajan lapset on toivottavasti tämän lehtisen painamisen aikaan jo ulkona. Hauser Orkesterin musiikkia on vaikea sijoittaa tiettyyn genreen. Valtaosa tekstistä esitetään räppäämällä, mutta taustat eivät varsinaisesti vastaa mitään räpin alagenreä. Genrettömyys ei ole ollut päämäärä vaan ennemmin tekoprosessin, jossa genreä ei ole pahemmin mietitty, vääjäämätön lopputulos. Vaikutteita on otettu ympäri musiikkikenttää, ja esimerkiksi bändin nimen

toinen osa juontaa juurensa aamupalapöydässä fiilisteltyyn Bo Kaspers Orkesteriin. Ajan lapset -albumin tematiikka pyörii nuoruuden ja vanhuuden, menneen ja nykyisen sekä hetken ja ikuisuuden ympärillä. Levyllä liikutaan allekirjoittaneelle pelottavankin alastomien runonlausunta-äänimaisemien, melko popahtavien kertosäkeiden sekä niin sanottujen bängerien välimaastossa tavoitteena kenties jonkinlainen tunteiden vuoristorata - tai edes maisemajuna. Allekirjoittaneella on taipumus unohtaa kaikki lavalla tapahtunut, minkä vuoksi omakohtaisia

21

Ajan lapset-albumets tematik cirkulerar kring kontrasterna ungdom och ålderdom, det förflutna och det nuvarande, stunden och evigheten. Skivan bär lyssnaren till områden mellan, för undertecknad rentav skrämmande, nakna lyrikläsningsljudmiljöer, rätt pop-aktiga refränger och så kallade bängäre, kanske för att reflektera någon slags känslornas berg-och-dal-bana eller ens ett landskapståg. Undertecknad tenderar glömma allt som skett på scenen, därav existerar personliga observationer av live-spelningar knappt alls. Före och efter glömskan har scenen dock vanligtvis ockuperats av två stycken mikrofoner, en dator och en midi-klaviatur. Hmmm, vi kör med de här! Lassi Laakso Översättning: Tia Takala


festival

3.-5.8.2018

ali saad & sanna salmenkallio Taas jotain hyvin epäilyttävää Norpaksessa! Tämän vuoden festivaaleille saapuu duo, jossa on nimeltään selvästi suomalainen taiteilija ja toinen nimeltään selvästi jostain kaukaa tuleva. Toinen laulaa ja toinen soitta viulua sekä pianoa. Kumpikin on toiselleen eri lähtökohtien ja taustojen edustaja, kuitenkin ilmeisesti yksilö. Yksilöthän juuri niitä epäilyttäviä ovat. Taiteilijoiden omien sanojen mukaan taiteellisesti tässä yhdistelmässä ”Bagdadilainen laulutraditio ja länsimainen käsitys musiikista hapuilevat toisiaan kohti ja läpi sekä hakevat uutta muotoa.” Tällaisen edessähän saattaa joutua kohtaamaan jotain monimuotoista ja vaikeasti käsiteltävää! Miten käy meidän rakkaan kotimaisen kulttuurityhjiön? Pitäisiköhän ottaa yhteyttä festivaalin toimistoon ja kysyä, että onkohan tämä nyt aivan… Asia muuttuu vieläkin vakavammaksi. Teksteinä tulee olemaan sekä arabialaista että suomalaista runoutta duon omina kokeellisina versioina. Ei ole siis kyse vain kulttuurien sekoituksesta, vaan myös koko symboliset järjestelmät, kielet sekoittuvat. Jestas! Ja vielä runoutta! Runous jos mikä on abstrahoinut kulttuurien rajat. Siksi se on onneksi epäsuosiossa. Mitä tästä tulisi, jos ihmiset kohtaisivat toisensa abstrakteina, suoraan, ilman niitä hurmaavia ennakkoluuloja ja lokeroita, jotka antavat sen niin tärkeän turvallisuuden tunteen? Siinähän voi syntyä jotain arvaamatonta. Mukana on versioita perinteisistä irakilaisista lauluista sekä arabipoppia.

Sekoittuu vielä nykypäivä ja traditio! Koetin tyynnytellä oman kulttuurityhjiön ja hartaiden ennakkoluulojeni menettämisen pelkoa kysymällä Salmenkalliolta musiikin poliittisuudesta. Hänen mukaansa ”Eri asiat näyttäytyvät poliittisina kontekstista riippuen. Irakissa asiat johon emme suomessa kiinnitä huomiota voivat olla hyvinkin poliittisia. Irakissa pelkästään laulaminen voi ankarimman tulkinnan mukaan olla poliittinen teko.” Salmenkallio jatkaa, ”Saamme Lähi-idästä lähes pelkästään negatiivista ja sotaisaa uutisointia. Sen vuoksi pidän tärkeänä (myös poliittisesti) tuoda esille asioita joita Suomessa emme juurikaan tunne: huikean kaunista arabirunoutta ja hyvin hienostunutta ja tunnevoimaista musiikkia.” Ei sovi meille, varsinkaan tunnevoimainen tai hienostunut! ”Konserttimme ei tule olemaan poliittinen siinä mielessä, jossa poliittinen musiikki Suomessa käsitetään. Poliittinen agenda on tuoda esiin meillä tuntematonta kulttuuria, tämä superlahjakas laulaja ja meidän hedelmällinen yhteistyömme, näyttää Suomea kulttuurisesti rikastava potentiaali, jota tässä maassa löytyy, kunhan maahanmuuttajille annetaan tilaisuuksia avata itsestään muutakin kuin pelkkä pakolaisuus. On aika kohdata heidät ihmisinä.” Pitäisi kohdata ihminen, ja vielä maahanmuuttaja!

22

Nyt kyllä... eikö maahanmuuttaja ole ainakin täällä meidän perukoilla se sellainen, joka rynnii alkuperäiskansojen maille, kurjistaa heidän elinolonsa ja demonisoi alkuperäiskulttuurit kirkon ja kruunun avulla? Ja sitten kuin alkuperäisväestö on ajettu nurkkaan, niin aletaan hommiin ja muutetaan satumaiset ikimetsät talousmetsiksi. Sekö pitäisi kohdata? Siis itsensä? Tämän agendan kanssa ollaan siis mahdollisesti juuri sen äärellä mikä luo Norpakseen sen erittäin arveluttavan yksilöiden kulttuurien kohtaamisen, jonka lopputulemaa emme voi etukäteen tietää. Kulttuurityhjiömme on vaarassa! Kannattaa siis pysyä kotona! Sakari Laurila Kuva: Anne Hämäläinen

lauantai/lördag 12:00-13:00 valimo/gjuteriet Som vanligt bjuder festival Norpas också i år på något underligt! Till årets festival anländer en duo vars namn avslöjar att den ena artisten är finsk och den andra någon som kommer långt bort ifrån främmande land. Den ena sjunger och den andra spelar såväl fiol som pioano. Båda är å ena sidan sina olika bakgrunders representant men å andra


festival

sidan är de en sammansmält individ och just det ger upphov till något märkvärdigt! Enligt konstnärerna själva strävar ”sångtraditionen från Bagdad och den västerländska musiken till ett möte där nya former skapas”. Inför något sådant blir man tvungen att försöka leva sig in i något mångsidigt och svårbegripligt. Vad händer med vår kära finska musikkultur? Borde man inte ta kontakt med festivalkansliet och fråga om int dethär nu ändå är lite väl... Saker kommer att bli ännu värre, Texterna visar sig vara aristernas egna versioner av arabisk och finsk poesi. Det är alltså inte frågan om enbart en kulturell smältdeg utan ett symboliskt system av sammanblandade språk. Herrejestas! Poesi dessutom! Poesi om något spelar med gränser inom konsten. Därför är den lyckligtvis impopulär. Vad sku det bli till om alla människor skulle mötas som abstrakter, öppet och utan charmiga fördomar och förutfattade åsikter som invaggar i en känsla av trygghet? Rentav skulle något nytt se dagens ljus?! Föreställningen förmedlar också traditionell irakisk musik samt arabisk pop. Nu blandar de ihop

3.-5.8.2018

tradition och modern musik också! Jag försöker dämpa rädslan för att förlora mina fördomar och kulturtomrum med att fråga Salmenkallio om musikens politiska innehåll. Enligt henne ser ”saker och ting olika ut beroende på perspektivet! Saker som vi i Finland inte lägger märke till kan vara poltitiskt sprängstoff någon annanstans. I Irak kan det i de strängaste sammanhangen vara en politisk handling att sjunga. Salmenkallio fortsätter: ”Nyheterna från Mellanöstern är så gott som alltid negativa eller krigsrapporteringar. Därför tycker jag att det är viktigt (också politiskt) att lyfta fram saker man inte känner till i Finland: enastående vacker poesi med förfinad och känslosam musik.” Det passar väl inte oss, speciellt inte det förfinade? ”Vår konsert är inte politisk på det sätt som man uppfattar begreppet i Finland. Den politiska agendan ligger i att kulturyttringar som är okända och nya för oss presenteras. Genom ett fruktbart samarbete mellan den här superbegåvade sångaren och finländska artister vill vi visa på den potentiella rikedom som finns i vårt land i den

kulturella mångfalden. Vi måste bara öppna oss och se invandrarna som vanliga människor utan flyktingidentiteten”. Måste vi nu också öppna oss för andra människor, t.o.m flyktingar?! Nej nu... är nu int flyktingarna de där som översvämmar landet, förstör vår egen kultur, försämrar medborgarnas levnadsförhållanden och demoniserar vår kyrka? De tvingar ju sedan in ursprungsbefolkningen i ett hörn och förstör vår sagolika urskog genom att förvandla den till pengar. Ska i alltså öppna oss för den här kulturen? Vi? Med den här agendan når vi alltså till slut inför det som Norpas och festivalen står för: mötet med individuella kulturyttringar vars slutresultat vi inte på förhand vet något om. Vårt kulturella arv kan vara i fara! Det är alltså bäst att stanna hemma! Sakari Laurila Bild: Anne Hämäläinen

perjantai/fredag 13:30 masuuni/masugnen I sommar börjar där formas en miljökonststig i Dalsbruk, invid där tillverkas flera konstverk som är lämpade i miljön. Stigidéen fick sin början av fjolårets Norpas, var Joaquin Jara gjorde sitt miljökonstverk. Till årets konstnär genom en öppen ansökningsprocess valdes Tuomas Korkalo.

tuomas korkalo Taalintehtaalle alkaa tänä kesänä muodostua ympäristötaidepolku, jonka varrelle vuosien mittaan valmistetaan useita ympäristöön soveltuvia taideteoksia. Polkuajatus sai alkunsa viime vuoden Norpakseen Joaquin Jaran tekemästä ympäristötaideteoksesta. Tänä vuonna taiteilijaksi valittiin avoimen haun kautta Tuomas Korkalo. Norpas tarjoaa taiteilijalle residenssiasunnon käyttöönsä teoksen suunnittelua ja valmistamista varten. Pyrkimyksenä on vakiinnuttaa Norpaksen taideresidenssi-toiminta Taalintehtaalle, jotta residenssi olisi käytössä myös tulevien vuosien ympäristötaidepolun sekä muille taiteilijoille. Norpas-residenssin ensimmäiseksi taiteilijaksi valittiin rovaniemeläinen Tuomas Korkalo (1978) teosehdotuksella Yhdessä olemme ryhmä! (työnimi). Teos on kunnianosoitus kaikille yli kolmensadan vuoden aikana Taalintehtaalla työtä

tehneille työläisille. Teos koostuu kymmenistä mustasta raudasta leikatuista ”työläis-figuureista”. Materiaalivalintana rauta on alati muuttuva ja Ruukin historiaa kunnioittava. Teos leikkii mittakaavalla, ja yllättää laajuudellaan. Ensimmäisenä vuotena hahmot ikään kuin piiloutuvat ympäristöön, mutta yhden löydettyäsi alkaa figuureita pomppaamaan esiin sieltä täältä. Seuraavana kesänä hahmot loistavatkin auringon kanssa kilpaa ruosteesta oransseina. Teos kestää hyvin aikaa ja on vuosia kävijöiden ilona ympäristötaidepolulla.

Norpas bjuder på en residensbostad åt konstnären, till användning av planeringen och tillverkandet av verket. Norpas strävar efter att befästa konstresidensverksamheten till Dalsbruk, så att residensen kunde användas även av de kommande årens miljökonststigs- och andra konstnärer. Till Norpas-residensens första konstnär valdes Tuomas Korkalo (1978) från Rovaniemi med konstverksförslaget Tillsammans är vi en grupp! (arbetstitel). Verket är en hyllning till alla de arbetare som arbetat i Dalsbruk under de över 300 åren. Verket består av flera tiotals ”arbetarfigurer” som klippts ut av svart järn. Järn är ett materialval som ständigt förändras och respekterar Brukets historia. Verket leker med skalan och överraskar med sitt omfång. Det första året ser figurerna ut att gömma sig i miljön, men hittar du en, börjar där hoppa fram figurer här och var. Följande sommar lyser de orange-rostiga ikapp med solen. Verket tål tiden väl och blir kvar i flera år till glädje för miljökonststigsbesökarna.

Taiteilijalle on varattu Taalintehtaalla Norpasresidenssissä asumiseen ja teoksen valmistamiseen kolme viikkoa heinä-elokuun vaihteesta 18.7.-8.8.

Där har reserverats en Norpas-residens i Dalsbruk till konstnären att bo i och arbeta med verket i tre veckor i juli-augustiskiftet 18.7.-8.8.

Kuva: Oddleiv Apneseth

Bild: Oddleiv Apneseth

23


festival

3.-5.8.2018

dmitry markov #draft #russia

Norpas-festivaaleilla nähdään koskettava kuvaesitys valokuvaajan ja sosiaalityöntekijän Dmitry Markovin tänä vuonna ilmestyneen kirjan materiaalista #Draft #Russia. Moskovan läheltä Puškinista kotoisin oleva Markov on kolunnut kännykkäkameransa kanssa Venäjän maakuntia, joissa ihmiselo kaikessa kirjavuudessaan näyttäytyy usein kohtalaisen karuna. Markov katselee elämää humaanisti ja myötäeläen ja paikoin huumorilla. Tilanteessa kuin tilanteessa hän näkee inhimillisen kohtaamisen mahdollisuuden ja näyttää raastavatkin tapahtumat avoimesti ja moralisoimatta. Markovin myötätunto kaikkein heikoimpia kohtaan kumpuaa omista henkilökohtaisista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista naapurustossa, jossa moni epänormaali asia vaikutti aivan normaalilta, kuten hän British journal of Photographyn haastattelussa tilittää. Aikuisiällä hän on työskennellyt vapaaehtoisena orpolasten ja vammaisten lasten parissa ja myös kuvannut heitä. Kuvaajana Markovilla on puhdas valokuvaajan katse, sellainen, joka ennen konseptuaalisen valokuvataiteen ryynnistystä valtavirraksi oli valokuvaajan keskeisin hyve. Läsnäolo, näkeminen ja kyky reagoida, kun ”elämän koko syvyys

paljastuu äkkiä, jossain aivan jokapäiväisessä näkymässä”, kuten Charles Baudelaire kuvaili runoutensa kosketuspintoja todellisuuteen – siinä dokumenttikuvaajan työkalut, joita Markov osaa taitavasti käyttää. Ennen kirjan julkaisua Markov on esittänyt kuviaan lähinnä Instagramissa, jossa hänellä on satoja tuhansia seuraajia. Vuonna 2015 Markov sai dokumenttivalokuvaajille suunnatun Getty Images Instagram -stipendin. Ritva Kovalainen Kuvat: Dmitry Markov

lauantai/lördag 13:30-15:30 valimo/gjuteriet #draft #russia På Norpas-festivalen får besökarna se en berörande bildpresentation med fotografier av fotografen och socialarbetaren Dmitry Markov. Materialet är från hans bok #Draft #Russia som utkom i år. Markov, hemma från Puskin nära Moskva, har strövat omkring med sin mobilkamera i det ryska

24

landskapet och dokumenterat det brokiga och karga livet i all dess tonalitet.. Markov betraktar livet med en humanistisk, sympatiserande och stundvis också humoristisk blick. I läge som läge ser han en möjlighet till ett mänskligt bemötande och beskriver också de mest uppslitande händelser öppet utan att moralisera. Markovs förmåga till inlevelse och sympati för de allra svagaste har sitt ursprung i hans barndom i en omgivning där de mest onormala omständigheter upplevedes som totalt normala. Som vuxen har han utfört frivilligarbete bland föräldralösa och handikappade barn och samtidigt fotograferat deras liv. Fotografen Markov har den rena fotografiska blicken som var fotografins centrala dygd innan den konceptuella fotografin blev mainstream. Närvaro, förmågan att se och reagera ”när livets djupa mening plötsligt avslöjas i de mest alldagliga situationer” som Charles Baudelaire beskrev kontaktytorna till verkligheten i sin poesi – se där dokumentfotografen Markovs viktigaste arbetsredskap. Före boken publicerades hade Markov i första hand visat sina bilder på Instagram där han har hundratusen följare. År 2015 fick Markov Getty Images Instagramstipendiet för dokumentfotografer.. Ritva Kovalainen Översättning: Kristina Hakola-Wass Bilder: Dmitry Markov


festival

3.-5.8.2018

voidaan soittaa myös sointuja. Vasemman käden sormet myös näppäilevät kieliä samanaikaisesti. Tikkutyylillä saadaan kanteleesta tarpeen vaatiessa kaikkeen riittävä räminä. Muissa yhtyeissään Kauhanen soittaa myös vähäkielisiä kanteleita sekä isoa koneistokanteletta, mutta keskisuomalainen on rakkain. – Saarijärven kantele on kevyt kuljettaa, pidän sen diatonisuudesta (viritetty tiettyyn sävellajiin) sekä sen rikkaista sointiväreistä. Sillä voi soittaa pehmeästi hiljaa ja räimiä todella kovaa, hän kuvailee.. Vaikutteita muusiikkiinsa Kauhanen on hakenut mm vanhasta suomalaisesta ja karjalaisesta musiikkiperinteestä. Viime vuonna hän julkaisi ensimmäisen soololevynsä “Raivopyörä” ja levy noteerattiin mm. Etnogaalan Vuoden tulokas -palkinnolla sekä Kritiikin kannuksilla. Lähde: Sauli Heikkilä, Kansanmusiikkilehti Kuva: Antti Kokkola

maija kauhanen Maija Kauhasen yhden naisen orkesterissa soivat kannel, perkussiot ja laulu samanaikaisesti. –Kävin kandiopintojen aikana rumputunneilla ja vuosikymmenen lopulla otin tutkintokonsertteihin perkussiosoittimet mukaan, siitä se lähti, hän sanoo.

perjantai/fredag 19:30-20:30 verstas/verkstad

Soolokeikoilla Kauhanen soittaa keskisuomalaista kanteletta, ja käyttää usein tikkutyyliä. Siinä oikeassa kädessä on puinen soittotikku, jota käytetään kitaran plektran tavoin. Vasemmalla kädellä sammutetaan osa kielistä niin, että tikulla

Mikä on yhteistä bel cantolla, rockilla, jazzilla, rapilla, bluesilla, liedillä, popilla ja heviörinällä? Ei oikeastaan mikään, paitsi Jazmín Martorellin laulukurssi. Ja jotkin musiikin lainalaisuudet, jotka niissä ovat takana, ja ihmisääni, joka niitä yleensä vie eteenpäin. Jazmín jakaa työkseen neuvoja tuon äänen käyttöön. Viisitoista vuotta sitten Jazmín kyllästyi työhönsä ja elämäänsä oopperalaulajana ja Toulousen musiikkiakatemian laulunopettajana. Hän lähti matkaan, ja on siitä asti ollut nomadi laulutekniikan opettaja erilaisten oopperaryhmien ja laulukokoonpanojen parissa Ranskassa, Iranissa, Brasiliassa, Réunionin saarilla, Meksikossa, Intiassa ja Espanjassa. Nyt hänet nähdään pistokäynnillä myös Suomessa. Jazmín on opettanut pääasiassa bel canto – tekniikkaa, mutta itse hän on päässyt sen ikeestä kauan sitten: jokainen ihmisääni on tärkeä. Tyylistä viis, kunhan kaikki laulavat! Kaikilla on silmät, jotkut oppivat näkemään. Kaikilla on tuntoaisti, joku oppii tuntemaan.

jazmín martorell

lauantai/lördag 10:30-13:30 bio pony

25

Jazmín on villi lapsi ja vanha maestro, joka yrittää johdattaa kehomme lauluaistin primitiiviseen herkkyyteen, oli sitten kyse aloittelijoista, kokeneista laulajista tai uusista lupauksista. Eikä tässä ole kyse mistään talent-kurssista, kilpailusta tai muusta sellaisesta, vaan jostain tärkeämmästä: oman äänen löytämisestä.


festival

eatnanvuloš lottit – maan sisällä linnut Marja Helanderin” Eatnanvuloš lottit” eli ”Maan sisällä linnut” on lumoava kokeellinen lyhytelokuva saamelaisista tanssinopiskelijoista Birit ja Katja Haarlasta. Elokuvalle myönnettiin tänä vuonna Risto Jarva-palkinto ja palkintoraati toteaa elokuvan olevan ”samanaikaisesti hätkähdyttävän kaunis, pirullisen hauska ja poliittisesti kantaaottava”, ja jossa ”runollinen ilottelu laajenee yhä uusia ajatuksia herättäväksi esseeksi identiteetistä, kulttuurista, yhteiskunnallisista ristiriidoista, sekä ihmisen ja luonnon suhteesta”.

3.-5.8.2018

marja helander

Valokuva- ja videotaiteilija Marja Helander on käsitellyt useissa teoksissaan identiteettiään saamelaisen ja suomalaisen kulttuurin välissä. Arktinen maisema, viittaukset saamelaisuuten ja modernin maailman merkit ovat Helanderin teosten rakennusaineita, joilla hän rikkoo setreotypioita usein humoristisellakin tavalla. Uusimmissa teoksissaan Helander on kuvannut globaalin teollisuuden tunkeutumista osaksi pohjoista maisemaa. Esteettisesti eheillä

lauantai/lördag 17:15-19:15 valimo/gjuteriet

kuvillaan kaivosten kuonakasoista, patoaltaista ja tehdasalueista Helander esittää vastausta vailla olevan kysmyksen: Mistä nämä rumuuden alttarit kertovat? Hyvinvoinnista, kolonialismista, elintasosta, saastumisesta? Ja toteaa: ”En voi saarnata, koska en itsekään pysty elämään ilman

näitä jokapäiväisiä teollisia tuotteita. Pystyn vain toteamaan, missä nyt mennään.” Nonstop-esitys, kesto n. 11 min. Ohjaaja on paikalla esityksen alussa. Esitys järjestetään yhdessä Finlandssvenskt filmcentrumin kanssa.

arméns “peltipaitan” i ny tappning Norpas-festivalen har i flera år gjort succé med den finska arméns återanvända skjortor, prydda med Norpas-emblem och grafik av Oriol Hernando och Jouko Ollikainen. Den legendariska grå bomullsflanellskjortan tillverkas av den finska statens dräktfabrik (Valtion pukutehdas) och är en gammal kvalitetsprodukt som inte ens efter årtionden behöver slängas för att toppa avfallsberget.

johanna turunen peltipaitoja uuteen uskoon Norpas-festivaalien yksi kestohitti on ollut Suomen armeijan kierrätetyt peltipaidat Norpas-tunnuksin ja Oriol Hernandon ja Jouko Ollikaisen grafiikoin. Legendaarinen harmaa puuvillaflanellipaita on kotimaisen Valtion pukutehtaan valmistama ja vanhan ajan laatutuote, jota ei tarvitse heittää kulahtaneena vielä vuosikymmenenkään jälkeen jätevuorta kasvattamaan. Tänä vuonna nämä paidat saavat uuden, uniikin, ja entistä vähemmän militaristisen ilmeen, kun Metropolia-ammattikorkeakoulun vaatetusalan

opiskelijat Maria Keltomäki ja Kunigunde Lettenmeier muotoilevat ne uuteen uskoon. Kunigunde on erityisen kiinnostunut vaatteiden teknisestä suunnittelusta ja vaatetusalan kehittämisestä kestävämpään suuntaan. “Tämä on loistava tilaisuus päästä kokeilemaan vaatteiden tuunausta vähän isommassa mittakaavassa”, hän sanoo projektista. Käsityö saa loppusilauksen Johanna Turusen serigrafiatyöpajassa, jossa jokainen voi viimeistellä oman Norpas-paitansa ja perehtyä samalla silkkipainamisen saloihin. Työpajassa voi painaa myös oman Norpas-kassin.

26

I år får skjortorna en ny, unik och aningen mindre militär stil näryrkesskolan Metropolias beklädnadsstuderande Maria Keltomäki och Kunigunde Lettenmeier ger dem en ny karaktär. Kunigunde är speciellt intresserad av tekniken bakom kläddesign och vill utveckla branschen i en mer hållbar riktning. “Det här är en fantastisk möjlighet att få prova klädstajling i lite större skala”, säger hen om projektet. Hantverket poleras i Johanna Turunens serigrafiverkstad, där var och en får finslipa sin egen Norpas-skjorta och samtidigt bekanta sig med silktryckets hemligheter. Besökarna får även trycka sin egen Norpas-kass i verkstaden.

lauantai/lördag 14:30-17:00 teltta/tältet


festival

3.-5.8.2018

perjantai/fredag 14:00-17:00 valimo/gjuteriet

marquet

Marquet oikealta nimeltään Marc Sempere on taiteen ja yhteiskunnallisen agitaation moniottelija. Hän yhdistää kotiseutunsa Valencian perinneruuan paellan kokkaamisen nykymusiikkiin ja -teatteriin ja tuo näin perinnekulttuurin erilaisten taiteellisten esitysten yhteyteen. Kokeiltuaan Barcelonan ensimmäistä suomalaista saunaa Sempere oli sitä mieltä, että yhdessä saunominen ja paellan julkinen kokkaaminen ovat periaatteessa sama asia. Marquet, vars riktiga namn är Marc Sempere, är en multitalang inom konst och samhällsagitation. Han kombinerar sin hemortens Valencias traditionella maträtten paella med nutida musik och teater. När Sempere för första gången badade finsk bastu i Barcelona, konstaterade han att bada bastu tillsammans och att tillreda paella offentligt i princip är samma sak.

liila jokelin & ilkka hautala

karhu

björnen

Karhu on Ilkka Hautalan ja Liila Jokelinin tarinankerrontaesitys, joka käsittelee karhun mytologiaa ja pohjoisten kansojen siihen liittämiä uskomuksia joihin vahvasti kuuluu esimerkiksi peijaiskulttuuri.

Björnen är Ilkka Hautalas ja Liila Jokelins historieberättande föreställning som handlar om mytologin runt björnen och den tro de nordiska folken kopplar ihop med den, vilket t.ex kulturyttringar kring jakt och fångst är ett gott exempel på.

Esityksen lähtökohtana on kertojan oma suhde pelkoon. Miksi tämä petoeläin herättää niin paljon pelkoa ja tunkeutuu myös uniin? Miksi alkukansat ovat koettaneet voittaa karhun ja oliko heillä tämän takia terveempi suhde luontoon? Vapaa kerronta, musiikki ja runous ovat joustavia keinoja penkoa osittain jo unohtunutta karhun mytologiaa ja kulttuurihistoriaa sekä etsiä karhun käsitettä myös nykypäivästä.

Föreställningens utgångspunkt är berättarens förhållande till sina egna rädslor. Varför väcker det här rovdjutet så mycket rädsla att det t.o.m förföljer oss in i drömmen? Varför har ursprungsfolken kämpat för att vinna över björnen och visar det på ett hälsosammare förhållande till naturen? Det fria berättandet, musiken och poesin är tänjbara redskap för att djupdyka in i den delvis glömda mytologin kring björnen och för att utforska vårt förhållande till björnen idag.

27

saksala & sauros

Duo Harri Saksala ja Yrjänä Sauros tanssittaa Norpas-festivaalit päätökseen sunnuntaina. Muusikkokonkarit tulkitsevat suomalaisia ja argentinalaisia tangoja kokemuksen rintaäänellä. Heidän dialoginsa musiikissa on ainutkertaista hetkessä mukana olemista; sielun ja ruumiin tanssia, joka saa tutut kappaleet soimaan täysin omalla ilmeellä. Duo Harri Saksala och Yrjänä Sauros avslutar festivalen i en avskedsdans i känslosasamma tecken. Dessa musiker med årtionden av erfarenhet laborerar med finska och argentinska tangomelodier och kära musikstycken. I deras arrangemang av kända låtar ljuder gammmal kär musik med en helt ny helt ny klang. Dialogen i musikens tecken är inlevelse i ögonblicket; själens och kroppens dans.

sunnuntai/söndag 13:30-16:30 masuuni/masugn


festival

3.-5.8.2018

olkihevonen– lyhytnäytelmiä Teatteriduo Olkihevonen on kahden näyttelijän Pantse Paunosen ja Kalle Vastamäen katuteatteri. Norpaksen sunnuntaiaamussa nähdään Olkihevosen hienoja lyhyttulkintoja kaikkien tuntemista H.C Andersenin ja Grimmin klassikkosaduista: Punahilkka, Lumikki, Elinikä, Pieni merenneito ja Keisarin uudet vaatteet.

sunnuntai/söndag 11:00-12:00 masuuni/masugnen marika (tomu) kaipainen: ollaan yhteyksissä – let’s keep in touch

vapaa taide

arboretum –plant series II

Arboretum on audiovisuaalinen tapahtumallinen essee kasvien aisteista. Vespa Laineen, Janne Kilpiön ja Markus Heinon työryhmä Fern Orchestra toteuttaa nykytanssiteoksen Arboretum, joka käsittelee kasvien neurologiaa, eli kasvien aisteihin. Teoksen äänimaiseman muodostaa Fern Orchestra, jonka instrumentteina toimivat kasvit. Miltä kuulostavat saniaiset, kun niitä kosketellaan, suihkutetaan ja valaistaan? Kasveihin kiinnitettyjen sensoreiden lähettämä tieto muutetaan ääneksi. Arboretum todentaa kasvien aisteja keräten niiden lähettämän tiedon ja muuttamalla sen näyttämölliseen muotoon. Staattisina pidetyt kasvit liikkuivat vuorokauden aikana ojentautuen kohti valoa ja myös suojautuen siltä paahteen noustessa liian kovaksi. Prosessi näyttää taianomaiselta tanssilta, joka nyt näyttämöllistetään. Lopputuloksessa tanssitaiteilija Janne Kilpiö esiintyy interaktiossa kasvien kanssa. Arboretum-liike on tasapainoilua abstraktin mystisyyden ja muodollisen realismin välimaastossa. Arboretum on myös itsenäinen interaktiivinen installaatio. Teos koostuu läpinäkyvästä pergolasta, johon on luotu kasveille suotuisat olosuhteet. Kokijat voivat tutustua teokseen sen ulko- ja sisäpuolelta ja he voivat soittaa kasveja.

perjantai/fredag 16:00-18:00 teltta/tältet

duo vitaljevna & taskinen: bardilauluja itänaapurista Duo Vitaljevna & Taskinen esittää neuvostoaikaisia bardilauluja sekä klassikkokappaleita neuvostoelokuvista. Traagisia tarinoita rakkaudesta, herkkää lyriikkaa ja systeemin vastustamista rivien välistä, niistä on venäläiset bardilaulut sekä kaikkien venäläisten rakastama elokuvamusiikki tehty. Bardibiisit ovat edustaneet yhtä tärkeää ajanjaksoa Neuvostoliiton historiassa. Ne ovat nakertaneet systeemin perusteita ja puhaltaneet raikasta ilmaan ummehtuneessa ilmapiirissä elävien ihmisten sieluihin. Ne ovat koskettaneet ja liikuttaneet. Niin ne tekevät edelleen. Esitys koostuu kitaralla säestetyistä venäjänkielisistä kappaleista. Vitaljevna & Taskinen ensemblessä biisien slaavilaisesta tulkinnasta vastaa Elina Mäkilä ja kitaraa taituroi Toni Taskinen. Mäkilä on laulanut bardilauluja vuodesta 2009. Palattuaan kenttätyömatkalta Pietarista, jossa Mäkilä tutki bardiliikettä ja sen kulttuurisia vaikutuksia, hän on ottanut haltuun genren kolme maagista sointua. Kitarataituri Toni Taskinen on laajentanut repertuaarin muihinkin sointuihin. Duona Vitaljevanalla & Taskisella on takana vasta muutama keikka, mutta luomisprosessi on käynnissä. Kauneus on se mihin tämä kaksikko pyrkii. Vitaljevna & Taskinen ovat musisoineet yhdessä myös Es-Ow and the Ridial Bandin riveissä.

perjantai/fredag 14:00-17:00 valimo/gjuteriet

28

Ollaan yhteyksissä – Let’s keep in touch -teoksen fyysinen muoto on retropuhelimen luuri, jonka voi kytkeä omaan matkapuhelimeen. Teos vaalii menneiden aikojen puhelinkulttuuria, jossa puhelu oli paikallaan oloa, kuuntelemista ja puhumista, vastaanottamista ja vuorovaikutusta. Teoksesta voi soittaa kenelle haluaa, mutta on mahdollista soittaa myös taiteilijalle, taideterapeutille. Ohjeet soittoon on teoksessa. Teoksen tekijä taiteilija Marika( TOMU) Kaipainen on Märket-majakalla Norpas viikonlopun 3.-5.8. ja vastaa puheluun keskeltä merta.

liila jokelin Laulaja-lauluntekijä Liila Jokelin uskoo vahvaan tarinaan. Jokelinin musiikissa melankolinen folk, slaavilainen punk sekä vanha iskelmä fuusioituvat laulelmiksi, joiden ytimessä sykkii raaka riemu ja halu rakastaa.

lauantai/lördag 18:15-19:15 masuuni/masugnen


festival

3.-5.8.2018

muuta norpaksessa kemiönsaari - kimitoön 99 % ruoka Kemiönsaarelainen Juuri ja mukulat on Anu Taivaisen yritys, joka myy mahdollisimman nipoa ruokaa, jäljitettävää syötävää. Tavoitteeseen päästäkseen Taivainen myös viljelee vihanneksia luomutilalla Kemiönsaarella Kiilassa. Kemiönsaari 99 % -tuotteissa ruoka on liki täydellisen jäljitettävää. Vain ruokaöljy on tuotavat tilalta Pöytyältä ja suola sekä pippuri tilattava luomutukusta. Muuten kaikki tämän vuoden festivaaliruokien raaka-aineet ovat kasvaneet Norpaksen kotisaarella.

Juuri ja mukulat myyvät Kemiönsaari 99% -ruokiaan Norpaksessa lauantaina koko päivän Masuunilla sekä perjantai- ja lauantai-illat Verstaalla. Tarjolla tulee olemaan mm: Kasvismättöä - ruistortillaa, mansikkasalsaa, chili sin carnea, creme fraichea Välimerellistä - juureen leivottua pitaa, fetaa, tsatsikia, lammaspataa Kotoisaa - täytettyjä perunarieskoja tai lättyjä Gluteenia kaihtaville - sateenkaaren kirjavia salaatteja Herkutteluun - smoothiet, fruitiet, sorbetit

sagalund ja ruukkimuseo: tintamareskejä museon ympärillä! Taalintehtaan ruukkimuseon ja masuunin lähettyvillä löydät tintamareskejä, joiden avulla voit napsia itsestäsi selfien merimiehenä, ruukintyöläisenä tai vanhanajan mamsellina. Voit ”koeajaa” yhtä Kemiönsaaren ensimmäisistä autoista, joka on kuulunut Friskin perheelle Björkbodassa. Tarjolla on myös tintamareski, joka vie sinut Mellersin valokuvaamoon Skinnarviikiin.

sagalund och bruksmuseum: Tintamaresker kring museet! Kring Dalsbruks bruksmuseum och masugnen kan du hitta tintamaresker där du kan låta fotografera dig som redare, bruksarbetare eller gammaldags mamsell. Du kan också köra en av Kimitoöns första bilar som tillhört familjen Frisk i Björkboda. Vid en annan tintamaresk kan du fotograferas i Mellers fotoateljé i Skinnarvik.

NATUREFFECT.FI Norpaksen häikäisevin majoitus Skytent Ecocamp taalintehtaalla yhteensä neljä upeaa kohdetta Kemiönsaarilla elämykseen sisältyy kaikki mitä tarvitset

29

norpas.fi/majoitus


kiitos norpas-lehden tukemisesta! - tack fĂśr att stĂśdja norpas-bladet!

Det händer i K-market Matkompis! K-market Matkompiksessa tapahtuu!


UUSI MAJATALO KESKELLÄ RUUKKIKYLÄÄ

DALS INN

WWW.DALSINN.FI

Bokföringsbyrå Kirjanpitotoimisto KIMITOÖNS

SALDARE

Taalintehtaan ruukinmuseo ja Björkbodan lukkomuseo kertovat teollisuuden ja työläisten historiasta saaristokunnissa. Taalintehtaan museosta löytyy muun muassa viisi työläisasuntoa 1890-1960 luvuilta. Museoon kuuluvat myös 11 hiiliuunia ja masuunin rauniot. Taalintehtaan ruukinmuseo Tullimäentie 7, 25900 Taalintehdas

Redaktörstigen 2, Kimito Toimittajanpolku 2, Kemiö tel./puh. 8808 602

Björkbodan lukkomuseo 25860 Björkboda 040-7219535 www.sagalund.fi

Now open

Ainutlaatuinen teollisuuskokonaisuus Taalintehtaalla Kemiönsaarella vanhan terästehtaan ja valssaamon tilat ovat vuokrattavissa. Aluella on 22.000 neliötä ainutlaatuista muunneltavaa teollisuustilaa, jossa 2 kpl 40 tonnin siltanosturia ja useita 5–16 tonnin nostureita sekä oma toimiva kaupallinen satama Port of Dalsbruk. Täydellinen logistiikka raskaan teollisuuden toimipaikaksi ja hyvä työvoimareservi. Tämä on oiva mahdollisuus teollisuuden toimijalle!

LUE LISÄÄ:

www.fabrik1686.com


kiitos norpas-lehden tukemisesta! - tack för att stödja norpas-bladet!

6-8.7.2018 DALSBRUK TAALINTEHDAS W W W . B A LT I C J A Z Z . C O M

kesän paras retki Tervetuloa retkelle Bengtskärin majakalle tai Örön linnakesaareen! Aikataulut ja hinnat www.wilsoncharter.fi Ryhmille myös omalla aikataululla ja ohjelmalla. Valmis paketti tai räätälöity matka. Ota yhteyttä!

www.wilsoncharter.fi

050-5514266

Pub Skipper’s is now:

STALL’S BAR & FOOD

New location: Stallbacksvägen 6, Dalsbruk

I L M I O. F I LIPUT 45€ • TIKETTI.FI


Koko perheen ilmaistapahtuma

Taalintehdas | Kemiรถnsaari

8.9. 2018

www.septemberopen.fi


festival

3.-5.8.2018

Heidi Kouvo

Heidi Kouvo

Anna Kuokkanen

Heidi Kouvo

Heidi Kouvo

Heidi Kouvo

34


festival

info festival norpas

Monitaiteellinen vapaan kulttuurin festivaali, Festival Norpas järjestetään seitsemättä kertaa 3.-5.8.2018 Taalintehtaalla Kemiönsaaressa 180km Helsingistä ja 80km Turusta. Norpaksen juuret ovat Kataloniassa, Barcelonan maaseudulla, missä järjestettiin Norpaksen edeltäjää Festival Surpasta. Surpaksen tultua tiensä päähän, oli aika pohjoisen sisaren tarinalle Saaristomeren ruukkikylällä. Festivaaleilla on mahdollista kokea omaperäisiä taideproduktoita lajista ja tyylisuunnista riippumatta ja tapahtuman intiimiydestä johtuen yleisö ja taiteilijat voivat aidosti kohdata. Norpasksen ohjelma koostuu konserteista, elävän musiikin säestämistä elokuvaesityksistä, taidetyöpajoista, installaatioista, valokuvanäyttelyistä, taidenäyttelyistä, taiteilijapuheenvuoroista, tanssi-, performanssi-, teatteri- ja sirkusesityksistä. Kuten festivaalin ohjelmistossa näkyy eri taiteenalojen kirjo, myös kunkin taiteenalan sisällä on pyrkimys ennakkoluulottomuuteen ja rajattomuuteen.

3.-5.8.2018

saapuminen Helsingistä lähtee jälleen tänä vuonna perjantaina 3.8. Janne Kilpisen BioBussi kohti Norpasta. Lähtö tapahtuu Kiasmalta kello 14:00. Paluu on sunnuntaina 5.8. klo 17:00. Matka kestää noin 2h 45min. Kyyti kelpaa kevyemmällekin lompakolle, sillä hintaa ei ole kuin 25 euroa meno-paluu tai 15e yhteen suuntaan. Taalintehtaalle kulkevat myös julkiset bussivuorot Helsingistä, Salosta ja Turusta.

majoitus Taalintehtaalta ja laajemmin Kemiönsaarelta löytyy runsaasti mielenkiintoisia majoituskohteita. Norpakselta on suoraan ostettavissa patjamajoituspaikkoja, luhtitalomajoituksia sekä elämysmajoitusta leijuvissa teltoissa Skytent Ecocampista. Runsaasta tarjonnasta huolimatta majoituskapasiteettia ei ole loputtomiin, kannattaa siis varata paikkansa ajoissa!

palvelut Taalintehtaan kylältä löytyy mukavia ravintoloita sekä muun muassa kaksi ruokakauppaa, apteekki ja alko. Verstaan iltakonserteissa on myynnissä virvokkeita, viiniä, olutta, siideriä sekä lämpimiä ruoka-annoksia.

35

Varaa käteistä mukaan, sillä ruoka- ja juomamyynti tapahtumissa onnistuu monesti vain käteisellä. Taalintehtaan kylällä pankkiautomaatti sijaitsee Sale-kaupan yhteydessä.

ympäristö Festival Norpas toivoo festivaalivieraiden kiinnittävän erityistä huomiota omista päästöistään huolehtimiseen. Laitathan roskat roskiin ja pullot ja tölkit niille varattuihin kierrätyspisteisiin. Kannustamme myös yleisöä saapumaan paikalle joko festaribussilla Helsingistä tai julkisen liikenteen linja-autoilla. Norpas suosii kaikissa tuotteissaan ja materiaaleissaan kierrätettyä, luomua sekä reilua kauppaa. Norpas-catering tarjoaa pelkästään vegaanista ja lähes 100% luomuruokaa.

esteettömyys Valitettavasti kaikki Norpaksen esityspaikat eivät ole saavutettavissa esteettömästi. Masuuni, Bio Pony ja Valimo vaativat hieman nostelua ja järjestelyjä. Autamme tarvittaessa nostamisessa ja muissa järjestelyissä, jotta kaikilla olisi mahdollisuus osallistua esityksiin. Mikäli haluat tiedustella apua, ota yhteyttä: ville@festivalnorpas.fi

lisätietoa www.norpas.fI


ohjelma / program vapaan lauantai kulttuurin perjantai 3.8. 4.8.

festivaali sunnuntai 5.8.

13:00 valimo

10:30- 13:30 bio pony 11:00-12:00 masuuni Anne Hämäläinen & Sanni Seppo: Fontankan Jazmin Martorell: bel canto -laulutekniikkaOlkihevonen, lyhytnäytelmiä H.C Andersenin ja talossa, näyttelyn avajaiset työpaja Grimmin saduista (vapaan taiteen ohjelma)

13:30 masuuni

12:00-13:00 valimo, 10€ 12:00-13:30 valimo, 10€ Tuomas Korkalo: Yhdessä olemme ryhmä, Ali Saad & Sanna Salmenkallio, konsertti Nanook - pakkasen poika (1922), 79 min, ohjaus ympäristötaideteoksen julkistus Robert J. Flaherty, elokuvakonsertti, 13:15-14:00 teltta, 10€, alle 15v. 5€ säestys Lau Nau

14:00 festaribussi helsinkinorpas(15€ suunta, 25€ meno-paluu)

Baccata, sirkusesitys (sopii yli 7-vuotiaille)

14:00-17:00 valimo, 5€ (+ paella 5€)

Dimitry Markov: #Draft #Russia, nonstop valokuvaesitys (kesto n. 15 min)

13:30-15:30 valimo

Paellakonsertti, esiintyjinä Marquet, Duo Vitaljevna & Taskinen (vapaan taiteen ohjelma) ja muita Norpaksen artisteja

14:00-16:00 masuuni

13:30-16:30 masuuni, 10€ paella

Marquet, paellakonsertti Ilkka Hautala & Liila Jokelin: Karhu, tarinankerronnallinen esitys Harri Saksala ja Yrjänä Sauros: suomalaisia ja argentiinalaisia tangoja

Elektronista musiikkia vasta-alkajille 17:00 festaribussi norpas16:00-18:00 teltta Lau Nau:n ohjauksessa helsinki (15€ suunta, 25€ meno-paluu) Arboretum –Plant Series II (vapaan taiteen ohjelma) 14:30-15:30 bio pony, 5€

18:15-19:00 valimo, 10€ Meriheini Luoto & Heikki Willamo: Metsänpeitto, valokuvakonsertti

19:00 verstas, 30€, lapset alle 15v. 15€ 19:30 Maija Kauhanen 21.00 Faarao Pirttikangas & Talmud Beach 22:30 Otava Yo

00:15-01:15 valimo, 5€

Psykedeelistä elokuvaa 1910- ja 20 -luvuilta. Live soundtrack by Manu Louis

Nelli Palomäki, kuvaesitys ja artist talk

14:30-17:00 teltta Johanna Turunen: serigrafia-työpaja (materiaalimaksu kassi 15 €, paita 25€)

Kaikki ohjelma, johon ei ole merkitty hintaa, on maksutonta! Yksittäislippujen lisäksi myynnissä kaikki esitykset kattava Festaripassi (100€) sekä molemmat Verstaan illat kattava Verstaspassi (60€). Liput myynnissä Norpaksen verkkokaupassa sekä Taalintehtaalla Stall’s Bar & Foodissa sekä Kemiössä Villa Landessa. Huomioithan, että moniin tapahtumiin on rajoitettu määrä paikkoja eli liput kannattaa hankkia ajoissa!

ljud ääni

3.-5.8 valimo

16:15-17:00 valimo Anne Hämäläinen ja Sanni Seppo: Fontankan talossa, valokuvanäyttely Hauser Orkester, rapkonsertti

17:15-19:15 valimo 3.8. alkaen, masuuni Marja Helander: Eatnanvuloš lottit – Maan sisällä linnut, lyhytelokuva (Nonstop-esitys, kesto n. 11 min) Ohjaaja paikalla esityksen alussa.

17:30-18:30 teltta, 10€, alle 15v 5€

liput

näyttelyt & installaatiot

Pere Rafart & El Telonero: The return, silmänkääntötemppuja

Tuomas Korkalo: Yhdessä olemme ryhmä, ympäristötaideteos

3.-5.8. masuuni

Marika (TOMU) Kaipainen: Ollaan yhteyksissä – Let’s keep in touch, 2015- ∞ (vapaan taiteen ohjelma)

3.-5.8. masuunin ja 17:30-19:00 bio pony ruukinmuseon ympäristö Vivir y otras ficciones (2017), 81 min, ohjaus Jo Sol, Suomen ensi-ilta. Pääosan esittäjä Pepe Rovira esittelee elokuvan.

Tintamareskejä ja “koeajoa” yhdellä Kemiönsaaren ensimmäisistä autoista (järjestäjä Sagalundin ja Ruukin museot)

18:15-19:15 masuuni

Liila Jokelin, musiikkiesitys (vapaan taiteen ohjelma)

Ilm verstas,konst f19:00 35€, lapset alle 15v. 15€ teater leffa teatteri 19:30 BlackSkyWhite taide 20:30-21:30 Valimossa ohjelmaa 21:30 Solju 23:00 Jussi Jaakonaho

magi taika

norpas.fI

00:30 valimo 5€ Manu Louis: Dancing tea-party, jatkot

Anne Hämäläinen, Sanni Seppo

Festival Norpas 2018  

VAPAAN KULTTUURIN FESTIVAALI NORPAS 3.-5.8.2018 Taalintehdas, Kemiönsaari Kansainvälinen monitaidetapahtuma Festival Norpas saaristoluonno...

Festival Norpas 2018  

VAPAAN KULTTUURIN FESTIVAALI NORPAS 3.-5.8.2018 Taalintehdas, Kemiönsaari Kansainvälinen monitaidetapahtuma Festival Norpas saaristoluonno...

Advertisement