Issuu on Google+

Euroopan tulevaisuuden julkinen lisäpöytäkirja


julkaisija: Eurooppanuoret ry päätoimittaja: Kaisa Immonen vastaava päätoimittaja: Matti Niemi oikoluku: Kaisa Immonen Satu Tuomikorpi

4 Alkusanat Kaisa Immonen

5

Tulevaisuus tarvitsee vaihtoehtoja! Matti Niemi

7

Miten käy t­ asa-arvon ­työelämän ­myllerryksessä? Linnea Alho

12 Yhdenvertaisuuden pitää koskea myös seksuaali­vähemmistöjä Elina Laavi

14 Verkko-­osallistumisesta tukea Euroopan demokratia­vajeen paikkaamiseen Sari Aalto-Matturi

tekstit: Sari Aalto-Matturi Linnea Alho Thomas Bergman Juha Jokela Antti Kurvinen Elina Laavi Elina Lepomäki Husein Muhammed Tuomas Nirkkonen Mikko Sauli Miika Tomi Lari Yltiö

18 Verkko­demokratian k ­ ehitystä ei saa j­ ättää puolitiehen

design ja kuvat: Niklas Ekholm

33 Historian opetuksia ja sokeaa teoriaa – Euroopan talouspolitiikka vedenjakajalla

paino: Uniprint 2000 kpl

38 Ympäripyöreiden toiveiden sijaan käytännön toimenpide-ehdotuksia

Ulkoministeriö rahoittaa julkaisua ©Eurooppanuoret 2010

Yhden­vertaisuus ja tasa-­arvo

Lari Yltiö

20 EU:n u ­ lkosuhteiden murros Juha Jokela

25 L’Europe à la finlandaise Miika Tomi

27 EU tarvitsee yhtenäisen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikan Thomas Bergman

31 Dublin-järjestelmällä EU-maat pakenevat vastuutaan Husein Muhammed

Mikko Sauli

Elina Lepomäki

40 Syvänvihreä vai uraaninhohtoinen Eurooppa? Antti Kurvinen

45 EU:n rooli energiapolitiikassa vahvistumassa Tuomas Nirkkonen

I

Demokratia ja II osallistuminen Ulkopolitiikka III Maahanmuutto IV Talous V Energia ja V I ympäristö


Vuonna 2010 sekä kansallisella että eurooppalaisella tasolla tehtiin päätöksiä, jotka aiheuttivat kuohuntaa ja kiihkeää debattia. Esimerkkeinä mainittakoon päätökset lisäydinvoiman rakentamisesta ja Kreikan huojuvan talouden tukemisesta. Lissabonin sopimus muutti valtasuhteita EU:n toimielinten välillä, ja uusi ulkopoliittinen toimijuus teki ajankohtaiseksi keskustelun yhteisen ulkoja turvallisuuspolitiikan kehityksestä. Talouskriisi lisäsi uuden kriittisen sävyn maahanmuuttokeskusteluun - aihe herättää intohimoja niin puolesta kuin vastaan. Monet vanhatkaan teemat, demokratiasta ilmastonmuutokseen eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan. Käsissäsi oleva julkaisu tahtoo osallistua tähän ajankohtaiseen keskusteluun. Se rakentuu kuuden teema-artikkelin ja lyhyiden kommenttitekstien varaan. Ensimmäiset kaksi artikkelia kommentteineen käsittelevät perustavanlaatuisia kysymyksiä yhdenvertaisuudesta ja demokratiasta. Linnea Alho kirjoittaa tasa-arvosta ja työelämästä globaalin kilpailun aikakaudella ja asettaa tavoitteeksi EU-maiden keskinäisen solidaarisuuden ja inhimillisen talouden. Elina Laavi lisää kommentillaan keskusteluun seksuaalivähemmistöjen oikeuksien näkökulman. Osallistumisen ja demokratian murroskautta pohditaan Sari Aalto-Matturin artikkelissa ja Lari Yltiön kommentissa: onko verkkodemokratiasta uuden sukupolven pelastajaksi?

Kirjoittaja on julkaisun päätoimittaja.

alkusanat

­Tulevaisuus tarvitsee vaihtoehtoja! Matti Niemi

Tulevaisuudesta voidaan varmasti sanoa vain se, ettei ole mitään varmaa. Neljäkymmentä vuotta sitten asioita pohtineiden viisaiden mukaan meidän pitäisi nyt ajaa lentävillä autoilla ja matkustaa vaivatta ympäri galaksin. Vaan eipä käynyt niin. Euroopan tulevaisuudesta on varmojen veikkausten esittäminen varmasti yhtä vaikeaa. On mahdotonta sanoa, mihin talouskriisi ja euromaiden pelastuspaketit ovat johtaneet edes tämän tekstin kirjoittamisen ja valmiin painotuotteen lukemisen välillä. Toivottavasti ne johtavat yhteisvastuun tiivistymiseen ja vastuunkantoon eurooppalaisella, ei kansallisella tasolla. Varmaa se ei kyllä missään tapauksessa ole. Varmaa on kuitenkin, että vaihtoehtoja tarvitaan. On käytävä avoimeen keskusteluun laivan kurssista, sillä päätöksiä demokratiassa tehdään yhdessä. EU-keskustelu Suomessa on yhä kaivautunut 1990-luvun poteroihinsa: Kuka haluaa mennä mihinkin ytimeen ja kuka puolustaa mitäkin tukiaisia. Ja miksei mistään järjestetty mitään kansanäänestystä! Toinen asia, jonka olisi voinut ennustaa jo 1970-luvulla, on se, että vain muutos on jatkuvaa. Ja että aika kultaa muistot.

Yhteisen Euroopan identiteetti ja idea on jatkuvassa murroksessa, kun 2010 ja 2020 -lukujen haasteet avoimesta maailmantaloudesta ja lisääntyvään liikkuvuuteen tulevat silmillemme. Miten mahdollisestaan onnellisuuden etsintä kansallisvaltioiden rajoista huolehtimatta? Miten huolehditaan siitä, että maailmassa ja Euroopassa liikutaan ihmisten, ei kriisien ehdoilla? Kolmas varma juttu on se, että Suomi ei koskaan voita Euroviisuja, mutta sekin tuli todistettua vääräksi. Kuka tietääkään mitä vielä tapahtuu? Kansalaisten osallistumista rakastavana järjestönä Eurooppanuoret haluaa herättää ja käydä tätä keskustelua. Sen aika on erityisesti nyt, kun Suomessa käydään perätysten useammatkin vaalit: aina kevään 2009 eurovaaleista ja vuoden 2011 eduskuntavaaleista 2012 presidentinvaaleihin saakka. Keitä valitsemme näissä vaaleissa ja millä perustein voi osaltaan antaa meille vastauksia tulevaisuuden suunnasta. Suomalaisten tutkijoiden, poliitikoiden, kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen on aika tuoda julkisuuteen oma visionsa Euroopan tulevaisuudesta. Minun Eurooppani on avoin, demokraattinen, vastuuta kantava, siis (kahdella) sanalla sanoen erittäin julkinen. Entä sinun?

Kirjoittaja on Eurooppanuoret ry:n puheenjohtaja

Er ittäin julkista

Eu roop panuo r et ry

Kaisa Immonen

Lissabonin sopimuksen tuomiin muutoksiin paneudutaan Juha Jokelan kirjoittamassa ja Miika Tomin kommentoimassa EU:n ulkosuhteita käsittelevässä artikkelissa. Teksteissä pohditaan unionin tasapainoilua malli- ja suurvaltatavoitteiden välillä, jäsenmaiden kansallisen edun ja yhteisen intressin välistä jännitettä sekä unionin yhteisen ulkosuhdehallinnon luomia mahdollisuuksia. Ulkopolitiikasta siirrytään luontevasti paljon puhuttaneeseen maahanmuuttopolitiikkaan. Thomas Bergman argumentoi kansainvälistä suojelua ja maahanmuuttoa koskevien EU:n yhteisten normien ja käytäntöjen välttämättömyyden puolesta. Husein Muhammed puuttuu kommentissaan erityisesti Dublin-järjestelmän epäkohtiin. Toisena kuumana ajankohtaisaiheena käsitellään talouspolitiikkaa. Pääartikkelissa Mikko Sauli kritisoi nykyistä inflaation hillintään keskittyvää talouspolitiikkaa ja vaatii Euroopan keskuspankin autonomian rajoittamista. Kommenttitekstin kirjoittaja Elina Lepomäki perää Saulilta käytännön toimenpide-ehdotuksia esimerkiksi sopivan korkotason ja EKP:n toimivaltarajoitusten suhteen. Lopuksi pureudutaan vielä energiapolitiikkaan. Antti Kurvinen herättelee artikkelissaan Suomea ja koko EU:ta uraani­u nesta vaihtoehtoisten energiamuotojen ja energiapihiyden uuteen uljaaseen aikakauteen. Tuomas Nirkkonen kommentoi Euroopan komission Energia 2020 –linjapaperin näkökulmasta. Ajatuksia herättäviä lukuhetkiä!

p ä ä kirjo itus

4

Alkusanat

5


Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo

Linnea Alho

EU:n ja sen edeltäjien historian ensimmäinen syrjinnän kieltävä säädös löytyy jo Rooman sopimuksesta vuodelta 1957. Ranska ajoi EEC:n perustavaan Rooman sopimukseen pykälän 119, jossa sanotaan, että naisten ja miesten tulee saada samaa palkkaa samasta työstä. Ranskalaiset työnantajat halusivat estää sen, että muut jäsenmaat voisivat vääristää kilpailua halvalla naistyövoimalla. Alun perin EU:n tasa-arvolainsäädäntö ja EY-tuomioistuimen ratkaisut perustuivat tähän perussopimuksen kohtaan. Nykyään EU-lainsäädännössä säädetään paljon laajemmin sukupuolten tasavertaisesta kohtelusta ja yhdenvertaisuudesta. EU:n tasa-arvolainsäädäntö on jokaista koskettava asia. Yksittäinen ihminen voi vedota EU:n direktiiveihin ja EUtuomioistuimen ratkaisuihin, sillä ne menevät kansallisten lakien edelle. EU:n edeltäjät olivat perustaltaan taloudellisia yhteisöjä. Toimivaltaa ei siirretty jäsenmailta yhteisölle, jos asialla ei ollut suoraa yhteyttä talousalueen toimintaan. Nykyään voidaan katsoa, että Euroopan sosiaalinen ulottuvuus seisoo omilla jaloillaan. EU:n taloudellinen perusta näkyy kuitenkin tasa-arvoasioissa, jotka ovat osa EU:n sosiaalipolitiikkaa. EU:n sosiaalipolitiikka on keskittynyt työmarkkinakysymyksiin ja työntekijöiden suojeluun. Tämä tarkoittaa sitä, että tasa-arvokysymyksiä käsitellään ainoastaan työelämän näkökulmasta. Naisten ja miesten tasa-arvon kannalta tilanne on jossain

Er ittäin julkista

Tässä tekstissä näkökulmani tasa-arvoon lähtee työn maailmasta. Kun eurooppalaisella tasolla puhutaan työmarkkinoista, puhutaan yleensä taloudesta ja sen kilpailukyvystä. Minä haluan puhua ihmisistä. On nähtävä myös ne kielteiset seuraukset, joita talouden kilpailukykyä korostavat toimintatavat aiheuttavat. Tiedämme, että työelämä ei ole tasa-arvoista. Tiedämme naisten ja miesten palkkojen erot, naisten urakehityksen esteet, epätasaisesti jakautuneet perhevapaat, sukupuolen mukaan jakautuneet työt ja naisten töiden aliarvostuksen. Usein jää huomaamatta, että työmarkkinat valikoivat ihmisiä. Osa jää työmarkkinoiden laitamille ja osa jätetään kokonaan ulos. Ulos jäämiseen tai reunamilla keikkumiseen liittyy usein jokin sellainen tekijä, joka mainitaan yhdenvertaisuuslainsäädännössä kiellettyinä syrjintäperusteena. Esimerkiksi sukupuoli, ikä, vammaisuus, terveydentila tai etninen tausta muodostavat monien ihmisten kohdalla sellaisen yhdistelmän, joka työmarkkinoiden ja työnantajien näkökulmasta on jotenkin ”sopimaton”.

EU hakee tasa-arvosta nostetta kilpailukyvylle

Yhdenver taisuus ja tasa-arvo

Miten käy ­tasa-arvon ­työelämän ­ yllerryksessä? m

7


Naiset ja miehet eurooppalaisessa työelämässä

Eurooppalaisessa tasa-arvokeskustelussa ja päätöksenteossa tunnistetaan monia toimeentuloon ja työhön liittyviä tekijöitä, jotka heikentävät sukupuolten tasa-arvoa ja yhteiskunnan taloudellista ja sosiaalista menestystä. EU:n tavoitteena on ollut jo pitkään parantaa naisten ja ikääntyvien ihmisten työllisyyttä. Uudessa Eurooppa 2020 -strategiassa nähdään myös maahanmuuttajien työllisyyden nostaminen tärkeänä. Naisilla, erityisesti ikääntyneillä sekä

Y hdenve rtaisuus ja tasa-arvo

yksinhuoltajilla – on kohonnut riski ajautua köyhyyteen. Itse näen työllisyystavoitteen tärkeänä. En niinkään taloudellisen kilpailukyvyn vuoksi, vaan enemmän naisten taloudellisen ja henkisen itsenäisyyden vuoksi. Puolison kuoleman tai eron sattuessa naisen asema on erittäin haavoittuva. Suomessa miesten ja naisten työllisyysaste on suunnilleen sama ja palkansaajista naiset ovat jopa enemmistössä. Vanhemmuus ja muut hoitovastuut esimerkiksi omista vanhemmista ovat pääosin naisten harteilla Euroopassa. Naisilla lasten saaminen vähentää huomattavasti todennäköisyyttä käydä töissä, kun taas miehillä todennäköisyys kasvaa. Naisia syrjitään edelleen muun muassa työhönotossa raskauden tai todellisten tai oletettujen perhevelvoitteiden vuoksi. Vanhempainvapaisiin liittyvät järjestelmät ovat pitkälti jäsenvaltioiden päätäntävallassa, tosin EU asettaa joitakin minimivaatimuksia esimerkiksi äitiysloman pituudesta. Julkiset palvelut vaikuttavat suuresti naisten elämän laatuun. Naiset ovat töissä julkisella sektorilla ja myös tarvitsevat julkisia palveluita. Erityisesti lasten julkinen päivähoito on asia, josta Suomessa kannattaa olla ylpeä ja sitä kannattaa puolustaa. Naisten elämä on käytännössä aika sidottua, jos päivähoitopalveluja ei ole tai ne ovat kalliitta. Ei ole aina järkeä mennä työhön, jos päivähoitomaksut syövät leijonanosan palkasta. Saksassa työnantajat esittelevät päivähoitojärjestelmiään hyvinä tasa-arvokäytäntöinä. Julkisten

palveluiden puuttuessa naiset joutuvat kuitenkin keskenään varsin eriarvoiseen asemaan. Yleensä vain ne yritykset, jotka palkkaavat korkeasti koulutettuja työntekijöitä, pitävät yllä omia lastentarhoja. Alistetaanko tasa-arvo globaalille kilpailulle?

Suomalaisen työelämän näkökulmasta olemme olleet muutoksessa 1990-luvulta lähtien. Markkinoiden avautuminen kansainväliselle kilpailulle on tuonut monia muutoksia työntekijöiden arkeen. EU-jäsenyyden kautta olemme nyt osa sisämarkkinoita, jossa pääoma, tavarat, palvelut ja ihmiset kulkevat rajojen yli. Yhdentyminen muovaa kaikkien jäsenmaiden työelämää, ja siksi haasteisiin on haettava ratkaisuja yhdessä. Professori Pauli Kettunen huomauttaa, että globalisaation ja Euroopan yhdentymisen mukanaan tuoma liikkuvuus on aiheuttanut sen, että hitaammin liikkuvat ”osat” joutuvat sopeutumaan nopeammin liikkuvien rytmiin. Ihmiset eivät liiku niin nopeasti kuin pääomat. Alueet ovat ryhtyneet kilpailemaan sillä, kuka onnistuu houkuttelemaan eniten yrityksiä, investointeja ja veronmaksajia. Kettunen toteaa, että työntekijöiden kasvaneesta liikkuvuudesta huolimatta työmarkkinat ovat yhdentyneet enimmäkseen niin, että alueet kilpailevat työpaikoista eikä niin että työntekijät liikkuisivat yli rajojen samassa mittakaavassa. Kettusen mukaan valtioista on tullut kilpailukykyään vaalivia yksiköitä.

Er ittäin julkista

Eu roop panuo r et ry

torjuva lainsäädäntö on meille tullut kansainvälisten vaikutteiden ja joskus jopa paineen kautta. Syrjintä on Suomessa ruma sana. Syrjintää ei haluta nähdä vaan mieluummin pidetään yllä tasa-arvon illuusiota. Syrjintälainsäädännön kehittyminen on­ kin yksi ehdottomasti positiivisia asioita, joita kansainvälistyminen ja EU ovat tuoneet Suomelle. Tarpeellisuudesta huolimatta on nähtävä syrjintänäkökulman rajoitteet. Syrjintälähestymistapa on anglosaksinen, yksilökeskeinen, lähestymistapa. Kunhan kaikilla on vain samat mahdollisuudet eikä ketään syrjitä, kaikki ovat tasa-arvoisia. Tasa-arvon edistämisnäkökulma on yhteiskuntatietoisempi lähestymistapa. Mielestäni tämä on ollut kuitenkin yksi Suomen tasa-arvopolitiikan vahvuuksista. Vaikka yksilöillä periaatteessa olisi samat mahdollisuudet, he saattavat törmätä yhteiskunnan epätasa-arvoisiin rakenteisiin.

Yhdenver taisuus ja tasa-arvo

8

määrin ongelmallinen, sillä sosiaaliturvaan, perheen sisäiseen työnjakoon ja ylipäätään työmarkkinoille osallistumisen mahdollisuuksiin liittyvät naisille tärkeät kysymyksen jäävät EU:n tasaarvopolitiikan ulkopuolelle. Enää ei niinkään olla huolissaan EU:n sisäisistä kilpailun esteistä ja vääristymistä vaan EU:n asemasta globaalissa kilpailussa. Esimerkiksi EU:n komission tasa-arvon etenemissuunnitelmassa vuosille 2006–2010 todetaan: ”Naisten edistyminen muun muassa Lissabonin strategian avainaloilla koulutuksessa ja tutkimuksessa ei näy täysimääräisesti naisten työmarkkina-asemassa. Tämä on henkisen pääoman hukkaamista, mihin EU:lla ei ole varaa.” EU:n tasa-arvopolitiikassa on kolme strategiaa: varmistaa naisten ja miesten samanarvoinen kohtelu, naisia koskevien erityiskysymysten esiintuominen ja sukupuolten tasa-arvon valtavirtaistaminen kaikilla politiikan ja lainsäädännön aloilla. EU:n perustamissopimuksia täydentävä Lissabonin sopimus antaa enemmän valtaa EU-parlamentille, joka on usein edistyksellisin tasa-arvoaloitteiden tekijä unionissa. Parlamentin roolin kasvu voi tarkoittaa aktiivisempaa tasa-arvopolitiikkaa. Suomen tasa-arvopolitiikka on lähtenyt tasa-arvon edistämisestä. Paljon onkin saatu aikaan muun muassa erillisverotuksen, sosiaaliturvan ja julkisten palvelujen avulla. Naisille on turvattu tosiasialliset mahdollisuudet työssä käyntiin ja sitä kautta taloudelliseen itsenäisyyteen. Sen sijaan syrjintää

9


Y hdenve rtaisuus ja tasa-arvo Eu roop panuo r et ry

markkinataloudessa vuonna 2020. EU haluaa jäsenmaittensa panostavan osaamiseen, resurssitehokkaaseen vihreään talouteen sekä korkeaan työllisyyteen. Tavoitteet ovat ylevät, mutta talouden ensisijaisuus kuultaa kaiken kuorrutuksen läpi selkeästi. Hyperkilpailu johtaa länsimaissa työelämän kovenemiseen ja siihen, että ne etuoikeutetut, jotka saavat pitää työnsä nääntyvät työkuorman alle ja osa taas syrjäytetään työmarkkinoilta. Kun työpaikkoja ”trimmataan”, sieltä poistetaan ikääntyneet, kremppaiset sekä muuten hankalat ja ”tuottamattomat” yksilöt. Tilalle tarjotaan pätkittyjä työsuhteita tai toimeksiantoja, joita sitten joutuvat ottamaan vastaan nuoret, naiset, maahanmuuttajat, vammaiset ja vajaatyökykyiset. Heidät on taas seuraavaan alamäkeen tultaessa helppo kuoria pois organisaatiosta. Kelloja ei voi kääntää taaksepäin, mutta globalisaation ei tarvitsisi tarkoittaa pääomien hallitsematonta riehumista ja kilpailuasetelmaa ”me vs. muu maailma”. EU:lla olisi mahdollisuus luoda solidaarisuutta ainakin jäsenmaittensa keskuuteen. Olisi löydettävä yhteinen tahto rakentaa inhimillisempää taloutta ja sitä kautta tasavertaisempaa työelämää ja tulonjakoa.

Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, joka toimii tutkijana ja tasa-arvoasiantuntijana Suomen Ammattijärjestöjen Keskusliitto SAK ry:ssä.

Er ittäin julkista

haetaan tarjoamalla työntekijöille pätkä- silppu- ja osa-aikatyötä sekä yrittäjämuotoisia toimeksiantoja. Mielenkiintoista on, että tämä tendenssi, yrittäjämuotoinen palkkatyö, on nostanut päätään niin muualla Euroopassa kuin koko maailmassa. Kolumbialainen ayaktiivi Sohely Rua kertoi, että heillä Kolumbiassa tapahtuu aivan samaa kuin meillä esimerkiksi kampaamoissa ja siivousfirmoissa: työnhakijalle ei tarjotakaan palkkatyötä vaan bisnessuhdetta, jossa toisena osapuolena on työnhakija näennäisesti itsenäisenä yrittäjänä. Työn pätkiminen, silppuaminen ja kaikenlainen työnantajavelvoitteiden kiertäminen koskee tietysti sekä miehiä että naisia, mutta on nähty, että naiset ja naisten työpaikat ovat tässä prekarisaatiossa valitettavasti etulinjassa. Varsinkaan enää EU:n laajentumisen jälkeen on vaikea puhua yhtenäisestä ”eurooppalaisesta sosiaalimallista”, mutta voidaan ajatella että jonkinlainen pyrkimys mahdollisuuksien tasaamiseen ja oikeudenmukaisuuteen on yhteistä eurooppalaisille valtioille. On järjetöntä, että maiden ja alueiden annetaan kilpailla itsensä hengiltä yrityksistä ja työpaikoista ja samalla romutetaan järjestelmät, joiden tarkoitus on ylläpitää sosiaalista yhteenkuuluvuutta, tasata tuloeroja ja tarjota ihmisille tasapuoliset mahdollisuudet hyvään elämään. EU:n uudessa strategiassa, Eurooppa 2020, visioidaan älykästä, kestävää ja osallistavaa (talous)kasvua jonka siivittämänä elämme sosiaalisessa

Yhdenver taisuus ja tasa-arvo

10

Politiikan roolina on joko talouden välttämättömyyksien toteuttaminen tai sitten kilpailukyvyn edistäminen muun muassa takaamalla riittävät koulutuspalvelut. Samalla kiistellään siitä, edistävätkö laajat hyvinvointipalvelut kilpailukykyä vai ovatko ne rasite. Ayliike on puolustanut hyvinvointivaltiota sillä ajatuksella, että hyvinvointi ja tasa-arvo ovat hyväksi myös kilpailukyvylle. Strategia on ollut menestyksekäs, mutta kielteinen puoli koko keskustelussa puolesta ja vastaan on se, että kaikki ihmisille tärkeät asiat alistetaan kilpailukyvylle. Mitä tämä tarkoittaa sukupuolten tasaarvolle? Toistaiseksi yritysten välinen kilpailu ja toisaalta ulkomailta tulevien työntekijöiden aiheuttama kilpailu ovat koskettaneet näkyvämmin miesvaltaisia aloja kuten teollisuutta ja rakentamista. Suomessa ammatit ja talouden sektorit ovat jakautuneet vahvasti sukupuolen mukaan. Teollisuus, rakentaminen ja kuljetus ovat aloja, joissa suurin osa työntekijöistä on miehiä. Palveluissa ja julkisella sektorilla työskentelevistä taas suurin osa on naisia. Siksi monet ilmiöt vaikuttavat eri tavoin naisiin ja miehiin. Naisvaltainen laaja julkinen sektori on paremmin suojassa suoralta kansainväliseltä kilpailulta, mutta toisaalta alueiden kilpailu alhaisella verotuksella syö julkisen sektorin rahoitusta. Julkinen sektori onkin ollut mittavien karsimis- ja tehostamispyrkimysten kohteena. Palvelualoilla kansainvälistymisen vaikutukset ovat ristiriitaisempia. Tehoja

11


Eu roop panuo r et ry

Yhdenver taisuus ja tasa-arvo 12

Yhdenvertaisuuden pitää koskea myös seksuaali­ vähemmistöjä Elina Laavi

Ihmisoikeudet, syrjimättömyys ja yhdenvertainen kohtelu ovat keskeinen osa eurooppalaista kulttuuria. Silti edelleen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kohtaavat syrjintää ja vihaa ympäri Eurooppaa. Esimerkiksi ruotsalaisen selvityksen mukaan seksuaalivähemmistöön kuuluvien nuorten itsemurhat ovat korkeammalla tasolla kuin muiden nuorten. Suomessa transsukupuolinen ihminen velvoitetaan sterilisaatioon, jotta hän saa juridisen vahvistuksen korjatulle sukupuolelleen. Edelleen samaa sukupuolta olevien parien liittoa ei tunnusteta kaikissa eurooppalaisissa maissa, vaikka lähtömaassa perhe olisi totta. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintä kumpuaa asenteista, tuntemattoman pelosta ja ennakkoluuloista. En suostu uskomaan, että homojen syrjintä olisi perusteltavissa arvoilla, sillä silloin arvona on ihmisyyden polkeminen. Eurooppalaiseen sivistysperinteeseen sellainen ei sovi, onhan koko Euroopan unionin perusidea lähtenyt vapaudesta ja rauhasta, jonka solmivat entiset viholliset ja erilaisista kulttuureista tulevat ihmiset keskenään.

Erilaisuuden tukehduttaminen on aina ihmisoikeuskysymys, mutta sillä on vaikutuksensa myös talouteen ja Euroopan kilpailukykyyn. Syrjintä ennakkoluulojen perusteella on tuhlausta eikä sovi kuvaan Euroopasta menestyvänä ja hyvinvoivana mantereena. Tarvitsemme erilaisia näkökulmia ja ajattelutapoja, jotta voimme kutsua Eurooppaa edelleen sivistyneeksi maanosaksi ja esimerkiksi ihmisoikeuksien toimivuudesta käytännössä. Euroopan kilpailuvaltti kansainvälisesti on korkea osaaminen, tiede ja tutkimus. Tämä on hyvä asia vähemmistöjen kannalta, sillä sivistys on tie suvaitsevaisuuteen. Talouskriisin jälkimainingeissa syntyy toivottavasti myös sellaista yhteisvastuullisuuden tunnetta, jolla voidaan vahvistaa avointa ja suvaitsevaista Eurooppaa. Avoin yhteisö, oli kyse sitten kylästä, työyhteisöstä tai tutkimusryhmästä, tuottaa menestyneimmät ratkaisut, sillä monikulttuurisuus antaa laajimman pohjan keksiä uutta. Kun jokainen pääsee olemaan parhaimmillaan, voittaa koko joukkue. Tästä ihmisoikeuksissa on kyse.

Kirjoittaja on Seksuaalinen tasavertaisuus ry:n varapuheenjohtaja ja Kokoomuksen Naisten Liiton pääsihteeri.

Demokratia ja osallistuminen

kommentti


Dem o kratia ja o sallistuminen

Verkko ajatellaan usein vain välineeksi tai työkaluksi, jonka roolia tai merkitystä ei tulisi ylikorostaa. Teknologian kehityksellä on kuitenkin kautta historian ollut suuri merkitys yhteiskunnassa. Uudesta viestintäteknologiasta, kuten radiosta ja televisiosta, on yleensä aina odotettu tietä vahvempaan demokratiaan. Niin myös internetistä. Verkko on avannut järjestöille ja yksittäisille kansalaisille uusia tapoja organisoida toimintaa, viestiä ja vaikuttaa. Käytännössä kaikki perinteiset kansalaisvaikuttamisen muodot ovat jo löytäneet toteutusmuotonsa verkossa. Verkossa kirjoitetaan vetoomuksia, järjestetään mielenilmauksia ja boikotteja, kampanjoidaan ja otetaan kantaa. Internet antaa tilaa uudenlaiselle vuorovaikutukselle sekä kansalaisten kesken että kansalaisten ja päätöksentekijöiden välillä. Uuden tieto- ja viestintäteknologian avulla kansalaisen on mahdollista hankkia itselleen tietoa muodostaakseen mielipiteensä, ottaakseen kantaa ja kohdatakseen päätöksenteon entistä tasa-arvoisemmalta

Osallistumisen uudet tuulet

Osallistuminen on muutoksessa läntisissä demokratioissa. Ilmeisin muutos on tapahtunut äänestysaktiivisuudessa, joka on ollut laskussa lähes kaikissa EU-maissa. Suomessa erityisesti nuorten äänestysaktiivisuuden lasku on ollut eurooppalaisittainkin verrattuna erittäin nopeaa. Myös järjestötoiminta on yleisesti murroksessa. Erityisesti ”demokratiavyöhykkeellä” toimivat eli vaikuttamaan pyrkivät järjestöt kantavat yleisesti huolta tulevaisuudestaan ja kokevat vaikeaksi puhutella aikuistuvia uusia sukupolvia. Samaan aikaan perinteisten osallistumismuotojen rinnalle on kasvanut uudentyyppistä verkostoituvaa ja usein verkossa organisoituvaa kansalaistoimintaa. Uusimuotoiselle osallistumiselle on tyypillistä hetkellisyys, elämyksellisyys ja projektimaisuus. Osallistumisen muutos on vahvasti sukupolvikysymys. Tutkimukset kertovat, että isolle osalle nuorista yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja sen perinteiset keinot jäävät vieraiksi. Sen sijaan uudentyyppisen, epämuodollisen ja verkossa organisoituvan kansalaistoiminnan on ajateltu olevan nimenomaan uusien sukupolvien osallistumista.

Keskeinen ristiriita liittyy siihen, onko verkkoon muotoutumassa todellisia vaikuttamisen areenoita vai jääkö osallistuminen sittenkin näennäiseksi. On jo esimerkkejä tilanteista, joissa hallinto ei ole ollut edes tietoinen aktiivisista verkkoyhteisöistä, jotka olivat syntyneet sosiaaliseen mediaan vaikuttamaan johonkin valmisteluprosessiin tai julkiseen hankkeeseen. Verkkoyhteisöjen jäsenille oli syntynyt vaikuttamisen kokemus, mutta tosiasiassa kyseisen verkkoyhteisön olemassaololla ei ole ollut minkäänlaista vaikuttavuutta suunnitteluun tai päätöksentekoon. Suomi verkkodemokratian kärkimaiden joukkoon?

Suomi ryhtyi maailman kärkimaiden joukossa kehittämään verkon osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksia vuosituhannen vaihteessa. Valtionhallinnon sähköinen kuulemispalvelu Otakantaa.fi oli avautuessaan vuonna 2000 hyvinkin edistyksellinen verkkoosallistumisen kanava. Seuraavat askeleet ovat olleet kuitenkin hitaampia. Vuonna 2008 julkistuneessa maailmanlaajuisessa YK:n e-hallintovertailussa Suomi sijoittui vasta sijalle 45 arvioitaessa, miten hallinto eri maissa oli kyennyt luomaan verkkoon uusia osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksia. Vuoteen 2010 mennessä Suomi oli parantanut sijoitustaan sijalle 30. Euroopan maista vertailun 10 kärkimaan joukossa ovat Espanja, Iso-Britannia ja Viro. Myös Tanska, Saksa, Ranska, Hollanti ja Belgia ylsivät kärkimaiden tuntumaan.

Demokratia ja vaikuttaminen eivät ole olleet erityisen keskeisiä tavoitteita suomalaista tietoyhteiskuntaa kehitettäessä. Verkko-osallistuminen on Suomessa nähty ennen kaikkea palautteen antamisena, ei niinkään aktiivisena osallistuvan kansalaisuutena ja kansanvallan toteutumisena. Tilanne näyttää kuitenkin olevan muuttumassa. Marraskuussa 2010 käynnistyi osana valtiovarainministeriön Sähköinen asiointi ja demokratia –ohjelmaa ns. osallistumisympäristöhanke, jossa tavoitteena on rakentaa Suomeen moderni ja toimiva verkko-osallistumisen infrastruktuuri. Hanke on kunnianhimoinen. Haasteena ei niinkään ole teknologia ja palveluiden rakentaminen vaan se, millä tavoin verkon kautta tapahtuva osallistuminen ja vaikuttaminen kohtaavat virkamiesvalmistelun ja päätöksenteon. Jotta verkossa tapahtuvalla vaikuttamisella voisi olla todellista merkitystä, on valmisteluprosessien avauduttava sekä välittämään tietoa valmistelusta että myös ottamaan vastaan kansalaisten osallistumista. Tämä edellyttää sekä prosessien että hallinnon osaamisen vahvistamista. Huonosti toteutettuna ja näennäisenä verkkodemokratia ei vahvista luottamusta ja osallisuutta vaan pikemminkin rapauttaa niitä Verkkodemokratia sekä tukee että haastaa edustuksellista demokratiaa

Läntisissä demokratioissa on yleisesti pyritty rakentamaan kansalaisille uusia osallistumis - ja

Er ittäin julkista

Eu roop panuo r et ry

Sari Aalto-Matturi

pohjalta. Hänen on myös entistä helpompi verkostoitua ja yhdistää voimansa muiden samanmielisten kanssa. Verkko antaa tilaa ja kanavan monille äänille ja monenlaisille mielipiteille. Se avaa myös mahdollisuuksia suoran demokratian vahvistamiseen.

Demo kr atia ja o sallistuminen

14

Verkko-­ osallistumisesta tukea Euroopan demokratia­vajeen paikkaamiseen

15


Dem o kratia ja o sallistuminen Eu roop panuo r et ry

vaikutusmahdollisuudet ilmeisesti voivat tavoittaa myös niitä, jotka eivät ole yhteiskunnassa erityisen aktiivisia muulla tavoin. Verkkodemokratia osaksi laajempaa eurooppalaista demokratiapolitiikkaa

EU:ssa on viimeisen vuosikymmenen aikaan toteutettu lukuisia verkkodemokratiaan – ja osallistumiseen liittyviä hankkeita, joihin on saatu rahoitusta komissiolta, sekä muodostettu alan asiantuntijaverkostoja. Siinä missä yleisempää demokratiapoliittista valmistelutyötä ja linjauksia on tehty vasta harvassa EU-maassa, verkkodemokratian kehittäminen ja mahdollisuudet ovat olleet varsin laajasti esillä. Oikeusministeriön koordinoimassa, Suomen, Viron ja Ruotsin yhteisessä ns. EPAC E-hankkeessa (Exchanging good practices in promoting active citizenship) kartoitettiin 2009–2010 sekä demokratiapoliittisen valmistelun että verkkodemokratian kehitystä EU-maissa. Hankkeessa havaittiin, että verkkodemokratian kehittämisen näkökulmat ja painopisteet vaihtelevat paljon eri puolilla Eurooppaa, eikä kokemusten ja innovaatioiden vaihto ole ollut niin vilkasta, kuin erilaisten hankkeiden ja asiantuntijaverkostojen perusteella voisi ajatella. Tiiviimpi vuorovaikutus maiden välillä ja keskinäinen oppiminen toisten kokemuksista voisi edistää kehitystyötä huomattavan paljon. EPACE:n havaintojen perusteella voidaan myös pitää jossain määrin ongelmallisena sitä, että

verkkodemokratiaa kehitetään ikään kuin irrallisena asiana – verkkodemokratiaa koskevat strategiat ja visiot eivät ole osa laajempia demokratiapoliittisia visioita ja strategioita. EU:n tasolla demokratiapoliittista keskustelua on käyty lähinnä keinoista edistää demokratiaa kehittyvissä demokratioissa, ei niinkään demokratian vahvistamisesta vakiintuneissa EU-demokratioissa. Kuitenkin huoli demokratian uskottavuudesta ja demokraattisen osallistumisen hiipumisesta on yhteinen jäsenmaille. Eurooppalainen keskustelu demokratian tulevaisuudesta ja muutossuunnista voisi edistää kokemusten ja hyvien käytäntöjen leviämistä jäsenmaiden välillä. Verkkodemokratian mahdollisuuksia tulisi tarkastella osana linjauksia siitä, miten EU-kansalaisten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksia voidaan vahvistaa sekä kansallisella että EU-tasolla.

Kirjoittaja on verk­ko­demo­kra­ti­an mahdollisuuksia tutkinut valt­i o­t ie­t ei­d en lisensiaatti, joka toimi de­m o­k ra­t iaasioiden vastuuvirkamiehenä oikeusministeriössä vuosina 2007-2010. Hän on myös valtionhallinnon, eduskunnan ja kuntien yhteisen verkkodemokratiahankkeen puheenjohtaja.

Er ittäin julkista

toteutetaan verkossa. Tulevaisuudessa sähköisen äänestämisen kehitys voi myös esimerkiksi laskea kunnallisten kansanäänestysten ja mielipidetiedustelujen järjestämisen kynnystä. Kansanäänestysten ja kansalaisaloitteiden ohella suoraa demokratiaa voidaan vahvistaa myös kehittämällä menettelytapoja ja kanavia kansalaisten epämuodolliseen osallistumiseen ja vaikuttamiseen verkon välityksellä – kanavia, joiden kautta kansalaiset voivat tuoda esille näkemyksiään ja toiveitaan, ja vaikuttaa käynnissä olevaan päätöksentekoon ja valmisteluun. Kansalaisten yhdenvertaisten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksien vahvistaminen EU:ssa on myös Lissabonin sopimuksen velvoite. Yhdenvertaisuuden näkökulmasta verkkodemokratia on sekä mahdollisuus että haaste. On selvää, että EU-kansalaisten valmiudet osallistua ja vaikuttaa verkossa vaihtelevat huomattavan paljon. Erityisesti varttuneemman väestön keskuudessa internetin käyttö on toistaiseksi olennaisesti vähäisempää kuin nuorten tai työikäisten keskuudessa. Toisaalta verkko osallistumisen tilana ja kanavana on luonteva erityisesti niille nuorille ikäryhmille, joiden osallisuudesta kannetaan yleisesti huolta ja joiden tarpeisiin perinteisemmät osallistumisen ja vaikuttamisen kanavat eivät näytä vastaavan. Usein on esitetty, että verkko vain vahvistaisi jo valmiiksi aktiivisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia. Kuitenkin nimenomaan nuoremmissa ikäryhmissä verkon osallistumis- ja

Demo kr atia ja o sallistuminen

16

vaikutusmahdollisuuksia verkossa. Myös esimerkiksi Barack Obaman hallinnossa USA:ssa hallinnon verkko-osallistumisen kehittäminen on ollut vahvasti esillä nimenomaan osana hallinnon avoimuuden vahvistamista. Euroopan neuvosto suositteli vuonna 2008 jäsenmaita vahvistamaan edustuksellista demokratiaa verkkodemokratiaa kehittämällä. Euroopan neuvoston suosituksessa korostetaan, että verkkodemokratia voi vahvistaa demokratiaa ja auttaa palauttamaan kansalaisten hiipuvaa kiinnostusta politiikkaan ja demokraattisiin prosesseihin. Suositus painottaa, että kyse ei ole mistään demokratian uudesta lajista vaan uuden teknologian hyödyntämisestä vahvistamaan olemassa olevaa demokratiaa sekä demokraattisia rakenteita ja prosesseja. On selvää, että verkon kehitys kuitenkin myös jossain määrin haastaa edustuksellisen demokratian rakenteita ja menettelytapoja. Tietoyhteiskuntakehityksen, yleisen tiedollisten valmiuksien nousun ja edustuksellista päätöksentekoa kohtaan koetun luottamuksen heikentymisen myötä myös suoran demokratian vaatimukset ovat olleet kasvussa. Uusi tieto- ja viestintäteknologia kuitenkin avaa uudelleen mahdollisuuksia kansalaisten suoraan osallistumiseen. Parhaillaan valmistellaan sekä eurooppalaisen kansalaisaloitteen että kansallisen sisällöllisen kansalaisaloitteen käyttöönottoa. Molempia valmisteltaessa on tärkeää alusta asti miettiä, millä tavoin kansalaisaloite toimivimmin

17


Eu roop panuo r et ry 18

Verkko­demokratian ­kehitystä ei saa ­jättää puolitiehen Lari Yltiö

Internet on tärkeässä osassa demokraattisen päätöksenteon läpinäkyvyyden sekä osallistumisaktiivisuuden parantamisessa.  Kansalaiset pitäisi saada vaikuttamaan kansalaisjärjestöjen kautta ja järjestöille tulisi luoda mahdollisimman hyvät toimintaedellytykset. Lakihankkeisiin vaikuttavat asiat kuten lainvalmistelut ministeriöissä tulisi koota saman sivuston alle ja luoda keskusteluportaali, jossa vuorovaikutteinen kontakti virkamiesten sekä erityisesti kansalaisjärjestöjen, lobbaajien, tutkijoiden ja asiantuntijoiden kesken olisi mahdollista. Virkamiehet tulisi saada kommentoimaan verkossa annettua palautetta. Samat käytännöt tulisi ulottaa myös kunnallistasolle. Eduskunnan valiokuntien kokoukset, tai ainakin asiantuntijakuulemiset tulisi saada internettiin, jotta kansalaisjärjestöjen toimintaedellytykset päätöksenteossa parantuisivat. Tämä tulisi ulottaa koskemaan myös kunnallista päätöksentekoa ja kunnanvaltuustojen kokoukset tulisi saada videotaltiointeina verkkoon. Myös Euroopan unionin säädösvalmisteluhankkeet tulisi saada saman portaalin alle. Asiaa ei tule jättää ainoastaan EU:n toimielinten vastuulle.

Etäosallistuminen pitäisi mahdollistaa yhteiskunnallisessa ja yhdistystoiminnan päätöksenteossa. Kansalaisaloitteet tulisi voida allekirjoittaa sähköisesti, ja yhdistyksen kokouksien järjestämistä verkossa tulisi helpottaa. Valtion tulisi tukea vapaaseen lähdekoodiin perustuvien tietojärjestelmähankkeiden kehitystä, joilla etäosallistuminen niin yhteiskunnalliseen kuin yhdistysten päätöksentekoon helpottuisi. Tämä on erityisen tärkeää vanhuksille ja liikuntarajoitteisille, mutta myös nuorille matalamman osallistumiskynnyksen takia. Etäosallistumisen lisäksi olisi myös varmistettava, että rahankeräyssäännökset eivät estäisi lahjoittamasta lahjoituksia yhdistyksille tai spontaaneille liikkeille. Verkkodemokratian kehitystä ei tulisi jättää puolitiehen, ja tietojärjestelmähankinnat tulisi hoitaa kunnolla, jotta kansalaiset ottaisivat verkossa yhteisiin asioihin vaikuttamisen omakseen. Internet on helpoin tapa parantaa kansalaisten osallistumista päätöksentekoon.

Kirjoittaja on Piraattinuorten puheenjohtaja.

Ulkopolitiikka

Dem o kratia ja o sallistuminen

kommentti


Ulko p o litiikka

Euroopan unionin (EU) ulkosuhteet ovat murroksessa. Yhtäältä tähän vaikuttavat ulkoiset haasteet kuten maailmantalouden ongelmat, ilmastonmuutos, energia- ja turvallisuuskysymykset. Toisaalta murroksen taustalla vaikuttaa EU:n sisäinen kehitys. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana integraatio on edennyt nopeasti juuri ulkosuhteiden alueella. EU:n puitteissa toteutettu ulkosuhdetoiminta on koettu tärkeäksi nykyisiin haasteisiin vastaamisessa ja uhkien torjumisessa. Sillä on tavoiteltu myös vaikutusvaltaa maailmanpolitiikassa. Suomessa EU:n ulkosuhteiden lujittamien on nähty voimavarana. Se on katsottu edistävän Suomen turvallisuutta ja etuja. Lisäksi sen on katsottu lisäävän Suomen vaikutusvaltaa maailmalla. EU:n ulkosuhteiden vahvistuessa on hyvä pohtia EU:n maailmanpoliittista roolia ja toiminnan tavoitteita. Mihin suuntaan EU:n toimijuus kehittyy? Heijasteleeko kehitys edelleen integraation perusarvoja? Toimiiko EU tulevaisuudessakin vetovoimaisena mallina muille? Vai kehittyykö siitä omia etujaan tiukasti ajava suurvalta suurvaltojen joukossa?

Euroopan unionia on luonnehdittu sekä perinteiseksi suurvallaksi että uuden tyyppiseksi mallivallaksi. Ajatus EU:sta suurvaltana on yhtä vanha kuin integraatioprosessi. Se nojaa perinteiseen voima- ja valtapoliittiseen ajatteluun, jossa korostuu EU:n vaikutusvalta sekä taloudellisten, poliittisten ja turvallisuuteen liittyvien etujen puolustaminen. Ajatus kytkeytyy tavoitteeseen rakentaa EU:sta liittovaltio. Suurvaltanäkemykset ovat vahvistuneet viimeaikoina. George W. Bushin ulkopolitiikka korosti Yhdysvaltojen johtoasemaa maailmanpolitiikassa ja yksinapaista maailmanjärjestystä. EU:n ja joidenkin sen keskeisten jäsenvaltioiden näkemyserot Yhdysvaltojen kanssa ruokkivat keskustelua EU:sta Yhdysvaltojen vastavoimana. Bushin kauden jälkeen Euroopassa on jälleen korostettu transatlanttista yhteistyötä maailmanpolitiikan veturina. Uusien talousmahtien aseman lujittuminen sekä Venäjän suurvalta-aseman tunnustaminen osoittavat kuitenkin maailman kulkevan kohti moninapaista järjestystä. Uusien suurvaltojen nousun on katsottu asettavan EU:lle yhä tiukempia vaatimuksia. Monien arvioiden mukaan EU:sta tulisi kehittää voimakas toimija, joka kykenisi takaamaan Euroopan edut ja vaikutusvallan kiristyvän kilpailun olosuhteissa. Ajatus E U:sta mallivaltana on jossain määrin tuntemattomampi eurooppalaisille. Viimeksi sen nosti otsikkoihin Iso-Britannian entinen

ulkoministeri David Milliband. Hänen mukaan EU:sta tulisi suurvallan sijaan kehittää mallivalta. Mallivaltaajattelu korostaa integraation saavutuksia Euroopassa. Maailmansodista noussut uusi Eurooppa on kyennyt kääntämään tuhoon johtaneen kansallisen kilpailun yhteisöllisyydeksi ja vauraudeksi, josta muut alueet voivat ottaa oppia. Ajattelussa korostuu myös uudenlainen maailmanpoliittinen toimijuus ja järjestys. Tämä nojaa globalisaatioon, syvenevään monenväliseen yhteistyöhön ja kansainvälisen lain lujittumiseen. Uudessa järjestyksessä vahvoilla alueellisilla ja maailmanlaajuisilla järjestöillä on keskeinen rooli. Niillä on myös ylikansallista valtaa ratkoa valtioiden välisiä ristiriitoja. Käytännössä EU:n ulkosuhteissa voidaan havaita sekä mallivallan että suurvallan piirteitä. Mallivaltana EU on muun muassa edistänyt integraatiota muilla alueilla. Se on pyrkinyt rakenteellisiin muutoksiin maailmanpolitiikassa ja ollut jossain määrin valmis tinkimään omista taloudellisista eduistaan esimerkiksi ilmastopolitiikassa, jossa sen esimerkillinen politiikka on lisännyt sen vaikutusvaltaa. EU onkin ollut uuden maailmanlaajuisen ilmastosopimuksen pääarkkitehti. Suurvaltana EU on toiminut erityisesti maatalouspolitiikassa, jossa se on ajanut etujaan ja suojelut omaa maatalouttaan. Myös kauppapolitiikassa on havaittavissa omien etujen ajamista. Aika-ajoin näiden politiikkojen on katsottu olevan ristiriidassa esimerkiksi

EU:n kehityspolitiikan kanssa. Suurvalta-ajattelua on ruokkinut myös Kööpenhaminan ilmastokokouksen epäonnistuminen. Kokouksessa johtavaan asemaan nousivat nopeasti kehittyvät taloudet ja Yhdysvallat. EU:n edustajat sivuutettiin viimehetken neuvotteluissa ja kokouksen päätökset eivät vastanneet EU:n tavoitteita. Mallivaltatoimijuutta on tarkasteltu kriittisesti myös siksi, että Euroopan integraatiota ei ole varauksetta seurattu muualla. Alueellinen kehitys ja maailmanlaajuinen yhteistyö perustuvat erilaisten ja jopa kilpailevien mallien pohjalle. EU:lta onkin vaadittu lisää aktiivisuutta ja strategisempaa toimintaa oman mallinsa ja monenvälisen yhteistyön edistämisessä. Lissabonin sopimuksen katsottiin luovan edellytykset tehokkaalle ulkosuhdetoiminnalle ja mahdollistavan strategisemman toiminnan. Sopimuksen toimeenpanoon liittyvät sisäiset erimielisyydet ovat kuitenkin joidenkin arvioiden mukaan jopa näivettäneet EU:n ulkosuhdetoiminnan. Käytännön politiikan sijaan virkamiesten ja politiikkojen aika on kulunut instituutioiden rakentamiseen ja erimielisyyksien sovitteluun. Laajenemis- ja naapuruuspolitiikat ilmentävät aktiivista mallivaltatoimijuutta

EU:lla on ollut keskeinen rooli Euroopan kahtiajaon päättymistä seuranneissa suuressa poliittisessa, taloudellisessa ja sosiaalisessa murroksessa. Vuosina 2004 ja 2007 tapahtuneen suuren

Er ittäin julkista

Eu roop panuo r et ry

Juha Jokela

Malli- vai suurvalta?

U lko p o litiikka

20

EU:n ­ulkosuhteiden murros

21


Kansalliset intressit ja suurvaltatoimijuus nostavat päätään globalisaation hiipuessa

Jo ennen maailmanlaajuista rahoitusmarkkinoiden kriisiä on puhuttu globalisaation hiipumisesta, jopa kriisistä. Yhteisten etujen sijaan maailmankaupassa ja -politiikassa on viimeaikoina korostettu kilpailullisia lähtökohtia ja kansallista ja/tai alueellista etuajattelua. Esimerkiksi kaupan vapauttamiseen pyrkivä Dohan kierros on pysähtynyt muun muassa riitoihin maataloustuotteiden ja palveluiden vapauttamisesta. Kehityksen on katsottu johtuvan kiristyneestä kilpailusta, mutta myös rikkaiden talousmahtien asennemuutoksesta. Globalisaation suhteellista hyötyä on arvioitu yhä kriittisemmin muun muassa Yhdysvalloissa ja EU-maissa. Omien markkinoiden suojelun pelättiin lisääntyvän rahoitus- ja talouskriisin

Ulko p o litiikka

pyörteissä. Maailmanlaajuisen laman edessä G20-ryhmän puitteissa onnistuttiin kuitenkin sopimaan protektionismin torjumisesta ja koordinoimaan kansallisia elvytystoimia. Maailmantalouden epätasapainoon ja valuuttakursseihin liittyvät kysymykset ovat kuitenkin lisänneet eripuraa ja jopa valuuttasodan uhkaa. Yhdysvaltojen mukaan Kiina ei ole riittävässä määrin sitoutunut aiemmissa G20-kokouksissa sovittuihin toimiin epätasapainon korjaamiseksi ja luopunut esimerkiksi valuuttansa keinotekoisesta arvon heikentämisestä. Yhdysvaltojen päätös lisätä keskuspankkivetoista elvytystä on puolestaan tulkittu vastatoimeksi ja irtautumiseksi G20-koordinaatiosta. Tämä voi johtaa maailmanlaajuiseen suojautumiskierteeseen ja yhteistyön hiipumiseen. EU:n mahdollisuudet edistää tehokkaaseen monenvälisyyteen ja yhteistyöhön nojaavaa maailmanjärjestystä toimimalla mallivaltana on entistä vaikeampaa. Samalla vaatimukset EU:n suurvaltatoimijuudesta jäsenmaissa vahvistuvat. Esimerkiksi strategisissa kumppanuuksissa voidaan nähdä painopisteen muuttumista alueellisen yhteistyön edistämisestä EU:n etujen turvaamiseen ja suurvalta-aseman lujittamiseen. Panokset ovat kovat. Mikäli EU ei pysty toimimaan pontevammin ja vastaamaan ulkoisiin haasteisiin, usko sen tuottamaan lisäarvoon jäsenmaille horjuu. Tämä tarkoittaisi jäsenmaiden omien ulkopolitiikkojen korostumista ja yhteisen EU-toiminnan asteittaista hiipumista.

Erityisen vaikean yhtälöstä tekee se, että Eurooppaa ravistelevan talouskriisin myötä usko unioniin on horjumassa myös taloudellisen integraation ja yhteisvaluutan tulevaisuuden suhteen. Kreikan mittavat pelastustoimet ja useiden EU-maiden talousongelmat ovat lisänneet vaatimuksia tiivistää integraatiota. Toisaalta ne ovat lisänneet myös epäuskoa EU:n kykyihin ja unionin sisäistä hajaannusta. Tämä saattaa heijastua myös ulkosuhteiden hoitoon. Miten käy mallioppilaan?

EU:n ulkosuhteiden murros ja siihen liittyvät haasteet ovat merkittäviä Suomen näkökulmasta. Vaikka virallisessa politiikassa on alleviivattu Suomen EU-politiikan jatkuvuutta, poliittisessa keskustelussa on tapahtunut muutos. Suomen EU-politiikkaa on tarkasteltu entistä kriittisemmin kansallisten etujen valossa. Kriittisiä puheenvuoroja on kirvoittanut muun muassa EU:n laajentuminen ja sisäisten voimasuhteiden muutokset. EU:n ytimen on todettu hajonneen ja komission vallan heikenneen. Perinteinen diplomatia, jäsenmaiden muodostamat koalitiot ja suurten jäsenmaiden väliset lehmänkaupat ovat monien suomalaistenkin arvioiden mukaan lisänneet merkitystään EU-politiikassa. Kansallisen edun ja EU:n välineellisen arvon korostamisen voidaan nähdä heijastelevan suurvalta-ajattelun lisääntymistä myös Suomessa. Toisaalta sitä voidaan pitää rationaalisena vastauksena EU:n tehottomuuteen ja hajaannukseen. Vaikka EU:n kautta

Er ittäin julkista

Eu roop panuo r et ry

Suurvaltatoimijuuden valossa laajentumista ja naapuruuspolitiikkaa voidaan tarkastella erityisesti poliittisesti ja sotilaallisesti. EU:n voidaan nähdä tavoittelevan lisää vaikutusvaltaa maailmanpolitiikassa laajentamalla väestöpohjaansa, aluettaan ja vaikutuspiiriään. Joissakin arvioissa on korostettu esimerkiksi Turkin strategisesti merkittävää sijaintia. Toisaalta laajentumis- ja naapuruuspolitiikassa on korostunut mallivaltatoimijuudelle tyypillisesti kollektiivinen turvallisuusajattelu – pitkäjänteinen rauhanrakentaminen ja yhteistyö – etupiirien luomisen ja turvatakuiden antamisen sijaan.

U lko p o litiikka

22

laajentumiskierroksen jälkeen unionin laajentumisprosessi on hidastunut, mutta ei pysähtynyt. Tällä hetkellä EU neuvottelee jäsenyydestä Turkin, Kroatian ja Islannin kanssa; neuvottelut Makedonian kanssa on tarkoitus käynnistää lähitulevaisuudessa. Myös Albania, Montenegro ja Serbia ovat hakeneet unionin jäsenyyttä. Laajentumisen rinnalla EU:n ulkosuhteissa on korostunut naapuruuspolitiikkaa. Tämän tavoitteena on sitoa lähialueet tiiviimpään yhteistyöhön EU:n kanssa ja madaltaa unionin ulkorajoja erityisesti talouden ja kaupan alueella. Naapuruuspolitiikalla on myös selkeitä vakauteen, demokratisoitumiseen ja ihmisoikeuksiin liittyviä poliittisia tavoitteita. Sekä laajentumis- ja naapuruuspolitiikka voidaan nähdä oivana esimerkkinä EU:n aktiivisesta mallivaltatoimijuudesta. Politiikat nojaavat vahvasti EU:n omaan kokemukseen integraatiosta. Niissä oletetaan, että EU:n markkinat ja arvot vetävät lähinaapureita puoleensa. Mallivaltatoimijuuteen viittaa myös, että laajentumis- tai naapuruuspolitiikkaa on vaikea nähdä lyhyen tähtäimen taloudellisten tai poliittisten etujen ajamisena. Vaikka kaupan ja talouden saralla sekä laajentuminen että naapuruuspolitiikka palvelevat EU:n etuja pitkällä aikavälillä, lyhyellä tähtäimellä niistä aiheutuu kustannuksia. Sisämarkkinoiden avaaminen huomattavasti edullisemman työvoiman maille ei myöskään ole aina ollut EU:n jäsenmaiden lyhyen aikavälin etujen mukaista.

23


Kirjoittaja on ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni –tutkimusohjelman ohjelmajohtaja.

Ulko p o litiikka

ko mmentti

L’Europe à la finlandaise Miika Tomi

EU:n suurvalta- ja mallivaltakehitys kulminoituu tällä hetkellä EU:n ulkosuhdehallinnon (E U H) kohdalla. Mikäli EU mielii olla merkittävä globaali toimija, on sen kyettävä organisoimaan ulkoinen edustuksensa yhtenäisemmäksi ja tehokkaammaksi. Suomelle EUH:n kehitys on suuri mahdollisuus. Ulkoministeri Stubb totesi Ulkopoliittisen Instituutin seminaarissa toukokuussa, että Suomi tavoitteleekin mahdollisimman vahvaa, kattavaa ja tehokasta EU:n ulkosuhdehallintoa Suomen diplomaattiedustus ulottuu 77 maahan. EU-edustustojen arvioitu määrä tulee olemaan noin 130. Suurimpien unionimaiden edustustoja eivät uudet EU-edustustot lukumäärässä kuitenkaan päihitä. Esim. Ranskalla on edustus 166 maassa ja Iso-Britannialla 170 maassa. Selvää on siis, että näiden maiden asema ei edustuksellisessa mielessä EUH:n kautta kohene ja uuden tiedon osaltakin ne jäävät pääasiallisesti luovuttajan asemaan. Suomalaiset tietävät hyvin EU:n suunnan määräytyvän isojen jäsenmaiden, perinteisesti Ranskan ja Saksan kesken. Jos tämä ranskalaissaksalainen veturi ei vedä, ei EU raiteillaan etene. Suomessa jää kuitenkin usein pienemmälle huomiolle

EU:n toissijainen merkitys näiden maiden ulkopolitiikassa. Pierre Moscovici, Ranskan entinen Eurooppa-ministeri ja luennoitsijani Sciences Po Paris’ssa, totesi Ranskan perinteisesti ajaneen ”L’Europe à la française” politiikkaa, siis ennemmin ranskalaista Eurooppaa kuin eurooppalaista Ranskaa. Nyt kun kansalliset intressit globalisaation hiipuessa Jokelan mukaan korostuvat, saattaa myös EUH:n rakentuminen hankaloitua. Koska vahva EUH on Suomen etu hallituksen kokoonpanoon katsomatta, tulee unionin ulkoedustusta pyrkiä vahvistamaan korostamalla ja lisäämällä sen mukanaantuomia hyötyjä. Suomelle tämä voisi tarkoittaa Venäjä-osaamisemme, Ahtisaaren rauhanneuvottelijaperinnön tai neutraalin valtiokuvamme tarjoamista entistä vahvemmin koko unionin käyttöön. L’Europe à la finlandaise saavutetaan jakamalla kansallisia hyötyjä muille unionin jäsenille, jotta me hyötyisimme myös jatkossa. Lääkitkäämme siis EU:n nykyisiä kasvukipuja vanhalla lääkkeellä – Schumanin pienten askelten politiikalla.

Kirjoittaja on EU-rauhanturvaaja ja kansainvälisen politiikan opiskelija.

Er ittäin julkista

Eu roop panuo r et ry

täysimittainen hyödyntäminen. EU:sta tulisi kehittää entistä aktiivisempi ja vetovoimaisempi mallivalta. Tämä edellyttää esimerkillistä, vakuuttavaa ja aktiivista toimintaa EU:ssa jatkossakin.

U lko p o litiikka

24

vaikuttaminen on edelleen Suomen ulkopolitiikan kulmakivi, myös muita vaikuttamiskanavia edistetään entistä pontevammin. Kahdenvälisten suhteiden, yhteispohjoismaisen yhteistyön ja YK:n toiminnan merkitys on nousussa Suomen ulkopolitiikassa. Kriittisempi lähestymistapa ja vaihtoehtoisten vaikutuskanavien etsiminen on perusteltua. EU:n ulkosuhteiden kehitykseen liittyvistä negatiivisistakin visioista on syytä puhua avoimesti tilanteessa, jossa unionin edelleen kehittäminen on ajautunut ainakin väliaikaisesti vaikeuksiin. Toisaalta aktiiviseen mallivalta-ajatteluun perustuva EU:n ulkoinen toiminta on pienen ja globalisoituneen maan etu. Tämän kaltainen ulkosuhdetoiminta tarkoittaa kykyä nähdä etujen turvaamiseen perustuvaa suurvaltapolitiikkaa pidemmälle myös EU:n jäsenmaissa. Vaikka globalisaation ja Euroopan integraation suvantovaihe olisi totta, yhtä todellista on maailmantalouden keskinäisriippuvuus sekä globaalit ongelmat ja uhat, kuten ilmastomuutos ja köyhyys. Kestäviin ratkaisuihin päästään vain globaalilla yhteistyöllä ja toiminnalla. Sitovat sopimukset ja pelisäännöt takaavat myös pienen valtion oikeudet ja aseman suurvaltapolitiikan pyörteissä. Se, kuinka vakavaksi globalisaation hiipuminen ja suurvaltapolitiikan korostuminen maailmanpolitiikassa muodostuu, ei ole yksin EU:n käsissä. EU:lla on kuitenkin lukuisia mahdollisuuksia vaikuttaa kehitykseen suuntaan. Suomen etu on mahdollisuuksien

25


Thomas Bergman

Er ittäin julkista

Vapaan liikkuvuuden idea on EU:n perusajatuksia. Periaate on tuonut meille mahdollisuuden asua, tehdä työtä ja opiskella muissa EU-maissa. Suomalainen voi opiskella Madridissa ja unkarilainen tehdä töitä Suomessa. Samalla olemme kohdanneet myös haasteita. Kerjäläisetkin liikkuvat rajojen yli vapaan liikkuvuuden perusteella. Työntekijöitä lähetään maasta toiseen ja heidän todellisista työehdoistaan voi olla vaikea saada selkoa. Ongelmat perustuvat tuloeroihin EU:ssa ja väestöryhmien eriarvoiseen asemaan. Nämä kysymykset mielletään usein maahanmuuttokysymyksiksi, mitä ne eivät tarkkaan ottaen ole. Maahanmuutto koskettaa niin sanottujen kolmansien maiden asukkaita eli EU-maiden ulkopuolelta tulevia henkilöitä. Suomen ensimmäisen EU-puheenjohtajuuskauden aikana vuonna 1999 Tampereen huippukokouksessa päätettiin, että EU alkaa kehittää yhteistä maahanmuuttoa koskevaa politiikkaa. Ensimmäisten viiden vuoden aikana luotiin turvapaikkapolitiikkaa koskeva

Maahanmuutto

miniminormisto. Tavoitteeseen päästiin, mutta harmonisaatio jäi alhaiselle tasolle ja normit eivät ole luoneet tasavertaisia olosuhteita toivotulla tavalla. Voimassa ovat tällä hetkellä direktiivit koskien pakolaisen ja toissijaista suojelua saavan henkilön määritelmää, direktiivi turvapaikkajärjestelmän menettelyistä ja direktiivi koskien turvapaikanhakijoiden vastaanottoa. Nämä direktiivit määrittävät minimitason. Jäsenvaltiot saavat ylläpitää suotuisampia sääntöjä. Yhteisten minimisääntöjen lisäksi yhtenäistämistä on edistetty lisäämällä käytännön yhteistyötä turvapaikka-asioissa. Tällä hetkellä tavoitteena on luoda yhteinen turvapaikkajärjestelmä vuoteen 2012 mennessä. Mutta miksi yhteiset normit ja käytännöt kansainvälisen suojelun alalla ovat välttämättömiä? Erot samasta maasta peräisin olevien turvapaikanhakijoiden hakemusten hyväksymis- tai hylkäämispäätöksissä eri jäsenmaissa osoittavat, että nykyisessä järjestelmässä on perustavanlaatuisia puutteita. Tilanne johtaa herkästi siihen, että turvapaikanhakijat siirtyvät maasta toiseen. Jos turvapaikanhakijan mahdollisuus saada suojelua maassa, jossa hänen hakemuksensa käsitellään, on alle prosentin ja naapurimaassa se olisi yli 90 %, on inhimillisesti täysin ymmärrettävää, että hän haluaa siirtyä rajan yli naapurimaahan. Esimerkki ei ole tuulesta temmattu; EU-maiden suojelukäytännöt vaihtelevat todellakin hyvin rajusti. Periaate, että jokaisella on tasavertainen oikeus suojaan eri puolilla EU:ta, ei tällä hetkellä toteudu.

Maahanmuutto

EU ­tarvitsee ­yhtenäisen maahanmuuttoja turvapaikkapolitiikan

27


Maahanmuutto Eu roop panuo r et ry

Suojelun myöntämisen kriteerien lisäksi myös turvapaikkaprosessi on yhdenmukaistettava EU:ssa. Tällä

oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti alueeltaan turvaa hakevista ihmisistä. Kun puhutaan solidaarisuudesta, ei voi pysähtyä vain tarkastelemaan EU:ta. Suurin osa maailman pakolaisista on edelleen kolmansissa maissa. EU:n täytyy tehdä yhteistyötä kolmansien maiden kanssa, jotta maat voivat kehittää valmiuksiaan käsitellä muuttovirtoja ja pitkittyneitä pakolaistilanteita. Kolmansien maiden suojelukapasiteettia parantamalla yhä useamman pakolaisen tilanne paranee. EU:n toimia tällä saralla on myös kritisoitu itsekkäiksi, joten on tärkeää osoittaa, ettei EU näillä toimilla tähtää vastuun siirtämiseen kolmansiin maihin. Tästä syystä pakolaisten uudelleensijoittamisen lisääminen pakolaiskiintiöpolitiikan kautta on keskeisessä asemassa. Kaikki EU-maat eivät tällä hetkellä vastaanota kiintiöpakolaisia ja verrattuna uudelleensijoittamisen ns. kolmeen suureen maahan USA, Kanada ja Australia, EU:n uudelleensijoittamisluvut ovat vaatimattomia. Kiintiöpolitiikka kiinnostaa kuitenkin yhä useampia EU-maita ja komission ehdotus EU:n uudelleensijoittamisohjelmaksi jonka kautta kiintiöpakolaispolitiikka harjoittavat maat saavat tukea on kannatettava aloite. Maahanmuutto ratkaisuna vanhenevan Euroopan ongelmiin

EU ei tähtää pelkästään turvapaikkapolitiikan harmonisaatioon. Myös työperusteinen maahanmuutto on vahvasti EU:n agendalla. Euroopan väestön vanheneminen huomioon ottaen EU:n oma työvoima ei tule

tulevaisuudessa riittämään. Ennusteiden mukaan EU:n työikäisen väestön arvioidaan vähenevän vuoteen 2060 mennessä lähes 50 miljoonalla, vaikka nettomaahanmuutto jatkuisi nykytasolla, ja noin 110 miljoonalla ilman maahanmuuttoa. Maahanmuuton avulla voidaan jossain määrin vastata niihin ongelmiin, jotka syntyvät väestön ikääntyessä. Koko ongelmaa kokonaisuudessaan ei kuitenkaan pystytä torjumaan pelkästään maahanmuutolla. Maahanmuutolla on kuitenkin merkittävä rooli, kun pyritään paikkaamaan tulevaa työvoima- ja osaamispulaa. Tämä on välttämätöntä, kun halutaan lisätä EU:n kasvupotentiaalia ja vaurautta. Tosiasia on, että EU kilpailee muun maailman kanssa osaavista maahanmuuttajista. Vuonna 2009 hyväksytyllä ns. erityisosaajadirektiivillä tähdätään EU-tasolla siihen, että yhteisöstä tulisi houkuttelevampi kohde eri puolilta maailmaa tuleville korkeasti pätevöityneille työntekijöille. Pelkästään kansalliset toimet eivät riitä, sillä EU:n houkuttelevuuteen vaikuttaa myös mahdollisuus liikkua jäsenvaltiosta toiseen sekä maahanmuuttajille ja heidän perheenjäsenille mahdollisesti syntyvät sosiaaliset ja taloudelliset oikeudet. EU tarvitsee myös muuta työvoimaa kuin erityisosaajia. EU:n talouksissa on esimerkiksi rakenteellinen kausityövoiman tarve. Kolmansista maista tulevat kausityöntekijät joutuvat usein työskentelemään ala-arvoisissa olosuhteissa. Komission direktiiviehdotuksella kausityöntekijöiden

Er ittäin julkista

Harmonisaatiosta oikeudenmukaisuutta turvapaikkakäytäntöihin

varmistetaan päätöksenteon oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus. Myös turvapaikkajärjestelmissä on suuria eroja jäsenmaiden kesken tällä hetkellä. Kaikkien jäsenmaiden tulee varmistaa jokaiselle suojelua tarvitsevalle turvapaikkamahdollisuus. Laittoman siirtolaisuuden ehkäisemiseen ja ulkorajojen suojelemiseen tarkoitetuilla toimenpiteillä ei saa estää pakolaisten tuloa EU:hun, ja kaikkien pakolaisten perusoikeudet on turvattava. EU:n alueen ulkopuolelta pitäisi myös olla helpompi päästä suojan piiriin. Monessa maassa turvapaikan saaneen ja toissijaisen suojelun perusteella oleskeluluvan saaneen asema on erilainen. Statukset tulisi yhtenäistää, jotta henkilöiden mahdollisuudet kotoutua olisivat yhteneväiset. EU:ssa keskustelua on herättänyt myös se, että eri maat ovat eri asemassa kun tarkastellaan turvapaikanhakijoiden määriä. Suomi kuuluu maihin, joihin tulee väestöön suhteutettuna suhteellisen vähän hakijoita. Pienet Välimeren maat Malta ja Kypros ovat aivan eri tilanteessa. Eteläiset maat ovatkin peräänkuuluttaneet solidaarisuutta. Tähän on löydettävä kestävät ratkaisut. Avainasemassa tässä on kansallisten turvapaikkajärjestelmien kehittäminen. EU on perustanut turvapaikka-asioiden tukiviraston, European Asylum Support Office (EASO). Virasto tulee olemaan keskeisessä asemassa tässä työssä. Kunkin jäsenvaltion voimavarat ja toimintaedellytykset tulisi saada sellaiseen kuntoon, että jäsenvaltio voi itse huolehtia

Maahanmuutto

28

Jäsenvaltioiden kesken on sovittu ns. Dublin-menettelystä, jossa turvapaikkahakemuksen käsittelystä on vastuussa se EU-maa, josta henkilö ensiksi turvapaikkaa haki. Mikäli henkilö hakee turvapaikkaa toisesta EU-maasta, hänet palautetaan Dublin-menettelyn puitteissa ensimmäiseen hakumaahan. Yllä mainitsemani hakija siis palautettaisiin ensimmäiseen maahan jos hän siirtyisi naapurimaahan. Järjestelmä ei ota kantaa siihen, että hänen mahdollisuutensa saada kansainvälistä suojelua samalla huomattavasti heikkenee. Hakijan omasta näkökulmasta menettely on hyvin epäoikeudenmukainen. Jäsenmaat pitävät kiinni siitä, että Dublin-järjestelmä on edelleen yksi yhteisen eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän kulmakivistä. Myös komissio on todennut, että järjestelmän perusperiaatteet ovat säilyttämisen arvoiset. Sillä on kuitenkin epäoikeudenmukaisia puolia niin kauan kuin jäsenvaltioiden välillä on suuria eroja turvapaikkajärjestelmissään ja ne myöntävät suojelua toisistaan poikkeavasti. Tämän ongelman poistamiseksi tarvitsemme tiukemmat yhteiset normit niin, että toiseen jäsenvaltioon siirretyillä henkilöillä on sama mahdollisuus suojeluun riippumatta siitä, missä jäsenmaassa hänen hakemuksensa käsitellään.

29


Maahanmuutto 30

Kotoutumispolitiikan saralla EU ei tähtää täysharmonisaatioon, mutta tekee laajaa yhteistyötä. Eurooppalainen yhteistyö voi edistää entistä tehokkaampien kotoutumispolitiikkojen toteuttamista jäsenvaltioissa kannustamalla ja tukemalla jäsenvaltioiden toimia. Lissabonin sopimus antaa uudenlaisia mahdollisuuksia lujittaa kansallisia politiikkoja yhteisesti hyväksyttyjen kotoutumisen perusperiaatteiden mukaisesti. Yleisesti Euroopassa tunnustetaan se, että työ tukee kotoutumista. Lisäksi kotoutuminen kytkeytyy vahvasti koulutukseen ja sosiaaliseen osallisuuteen. Prosessi on kuitenkin kaksisuuntainen. Kotoutumista onkin tarkasteltava vuorovaikutteisena prosessina, jossa on hyvä etsiä avoimesti perinteisten mallien lisäksi uudenlaisia lähestymistapoja ja menetelmiä kotoutumisen tukemiseksi.

Kirjoittaja on maahanmuutto- jaeurooppaministeri Astrid Thorsin erityisavustaja.

ko mmentti

­Dublin-järjestelmällä EU-maat pakenevat vastuutaan Husein Muhammed

Bergmanin artikkelissa mainittu Dublin-järjestelmä on periaatteessa kannatettava, mutta käytännössä se asettaa eri EU-maille hyvin erilaiset vastuut ja ennen kaikkea turvapaikanhakijat epäinhimilliseen tilanteeseen. Valtaosa turvapaikanhakijoista pyrkii Välimeren kautta Eurooppaan. Heistä suuri osa jää Etelä-Euroopassa kiinni, jolloin heiltä otetaan sormenjäljet yhteiseen eurooppalaiseen rekisteriin. PohjoisEuroopan maat, Suomi mukaan lukien, pitävät erittäin tiukasti kiinni pääsäännöstä: turvapaikanhakija käännytetään käytännössä aina siihen maahan, jossa häneltä on ensimmäisenä otettu sormenjäljet. Pohjois-Euroopan maiden viranomaisten julkilausuttu kanta on se, että kaikissa EU-maissa pitäisi hyväksyä turvapaikanhakijoita samoilla periaatteilla ja pakolaisille on annettava samat oikeudet riippumatta siitä, mistä Euroopan maasta he ovat hakeneet suojelua. Periaate on kannatettava mutta täysin epärealistinen. Niin kauan kuin pikkusaari Malta tai talouskriisin nujertama Kreikka joutuu vastaanottamaan kymmeniä, ellei satoja, kertoja enemmän turvapaikanhakijoita kuin esimerkiksi Suomi, ne eivät voi tarjota samanlaista

suojaa ja vastaanottoa kuten maa, joka hyväksyy vuosittain korkeintaan parituhatta pakolaista. Pohjois-Euroopan maiden pyrkimys saada kaikkialla EU:ssa voimaan samat kriteerit pakolaisten vastaanotolle ja hyväksymiselle ei liitykään ensisijaisesti huoleen pakolaisista, vaan siihen, että vältettäisiin turvapaikanhakijoiden siirtyminen Etelä-Euroopan pakolaisille kurjista oloista Pohjois-Euroopan siedettäviin oloihin. Mikäli EU-maat ovat todella halukkaita turvaamaan pakolaisten inhimillisen kohtelun, ratkaisuna ei ole yhteiset pelisäännöt pakolaisten vastaanottoon, vaan yhteinen vastuu sijoittaa EU:hun tulevat pakolaiset tasapuolisesti kaikkiin EU-maihin. EU tarvitseekin yhteisen pakolaisviraston, jonka tehtävänä olisi päättää EU:n laajuisesti, millä kriteereillä myönnetään turvapaikka tai muuta suojelua. Lisäksi virasto määrittelisi pakolaisten sijoittamisesta eri jäsenmaihin. Kunkin jäsenmaan tulisi vastaanottaa kaikista unionin hyväksymistä pakolaisista tietty osuus esimerkiksi suhteessa jäsenmaan väkilukuun tai bruttokansantuotteeseen. Dublin-järjestelmän remontista on puhuttu vuosia, mutta Pohjois-Euroopan maat eivät ole halukkaita ottamaan vastuuta, eivätkä voi siksi tosissaan edellyttää myöskään Etelä-Euroopan maita parantamaan käytäntöään. Tilanne on käynyt kymmenille tuhansille pakolaisille jo sietämättömäksi.

Kirjoittaja on helsinkiläinen ihmisoikeus­juristi.

Er ittäin julkista

Eu roop panuo r et ry

Eurooppalaisesta yhteistyöstä tukea kotoutumiseen

EU:n yhteinen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikka saattaa vaikuttaa loputtomalta direktiivien kirjoittelulta ja uudelleenlaadinnalta ja sitä koskevaa keskustelua voi olla vaikeaa seurata. Uskon kuitenkin, että meille kaikille on selvää, että sitä tarvitaan. Haluammehan, että EU-maissa riittää työntekijöitä tulevaisuudessakin, että ne henkilöt, jotka tarvitsevat turvapaikan, saavat sen riippumatta siitä, mihin EU-maahan he sattuvat ensimmäiseksi tulemaan ja että EU-maissa oleskelevat kolmannen maan kansalaiset tulevat osaksi eurooppalaista yhteiskuntaa. Kotimaisessa maahanmuuttokeskustelussa kuulee usein sanottavan, että Suomen pitää seurata eurooppalaista linjaa. Se vaatii sen, että eurooppalainen linja ensin luodaan.

Maahanmuutto

maahantulon edellytyksistä pyritään sekä maahantulon helpottamiseen että estämään kolmansista maista tulevien työntekijöiden hyväksikäyttöä. Vaikka EU:n piirissä harmonisoidaan työperusteista maahanmuuttoa, näköpiirissä ei kuitenkaan ole, että jäsenmaat luovuttaisivat päätöksenteon maahanmuuttoasioissa täysin EU:lle. Jäsenvaltiot tulevat edelleen pitämään käsissään sen, että työperusteinen maahanmuutto kolmansista maista vastaa kunkin jäsenmaan omaa tarvetta omilla työmarkkinoilla.

31


Mikko Sauli

Eurooppa ja maailmantalouden historialliset muotivirtaukset

Alkupisteenä Euroopan yhdentymiskehitykselle voidaan hyvällä syyllä pitää toista maailmansotaa. Yhdentymisessä on pitkälti kyse siitä, että toisen maailmansodan kauhut halutaan sysätä ikiajoiksi historiaan. Eurooppaan ei enää koskaan haluta sotaa. Hiili- ja teräsyhteisö, josta myöhemmin kasvoi Euroopan unioni, perustettiin 1951 sitomaan valtioita toisiinsa taloudellisesti ja estämään sotia. Hiili- ja teräsyhteisöstä tähän päivään on tapahtunut paljon. Idealistisen startin jälkeen unioni on saanut kosolti uusia piirteitä, joista osaa voi hyvällä syyllä tarkastella vähintäänkin kriittisesti. Talouspolitiikan keskeiset merkkipaalut toisen maailmansodan jälkeisessä kehityksessä ovat 70-luvun energiakriisi ja nykyinen finanssikriisi. Myös Neuvostoliiton romahtamisella on suuri merkitys, mutta talouspolitiikan ja -teorian virtausten näkökulmasta se ei tarkoittanut vastaavaa mullistusta. Toisesta maailmansodasta energiakriisiin maailmantaloutta ja käytännössä kaikkia länsimaita hallittiin talouspolitiikassa brittiekonomisti John Maynard Keynesin oppien mukaan.

Er ittäin julkista

Talous on äärimmäisen kuivakka ja tylsä puheenaihe. Marssipa mille tahansa nuorisotalolle, kulmakuppilaan, turulle tai torille voi olla täysin varma, että aukaisemalla suunsa taloudesta voi raivata itselleen yksinäisen istumapaikan. Ihmisten kiinnostus lopahtaa liian usein omaan lompakkotalouteen. Asioiden laajempi käsittely on kuitenkin välttämätöntä, jos halutaan ymmärtää yhteiskuntaa ja siinä vallitsevia valtasuhteita yhtään omaa nenänvartta pidemmälle. Euroopan unioni on keskeisesti talouspoliittinen rakennelma. Vaikka juhlapuheissa usein korostetaan eurooppalaista arvoperustaa ja unionille kaavaillaan kansallisvaltion tunnusmerkkejä, todellisuudessa kyse on ensisijassa taloudesta. Kaikkein selkeimmin asia on näin talous- ja rahaliitto EMU:n jäsenmaissa, joihin Suomikin euroa käyttävänä valtiona lukeutuu.

Talous

Luon seuraavassa ensin lyhyet katsaukset maailmantalouden historiaan ja ajatusvirtauksiin sekä eurooppalaiseen nykytodellisuuteen poliittisen talouden näkökulmasta. Annan lopuksi muutamia toimenpidesuosituksia, joilla yhteistä talouspolitiikkaa voidaan rakentaa eteenpäin. Talo us

Historian­ opetuksia ja ­sokeaa ­teoriaa – Euroopan ­talouspolitiikka vedenjakajalla

33


Talo us Eu roop panuo r et ry

Uusklassisesta talousteoriasta tuli globaalisti talouspolitiikan perusta viimeistään Neuvostoliiton romahduksen myötä. Sen opit olivat selättäneet

Inflaation hillinnässä politiikkaa harjoitetaan pohjautuen ajatukseen, että kullakin yhteiskunnalla on luonnollinen työttömyyden taso (NAIRU eli NonAccelerating Inflation Rate of Unemployment), jonka alittaminen johtaa inflaation kiihtymiseen. Siinä missä keynesiläisessä politiikassa täystyöllisyys on tavoite sinänsä, uusliberaalissa katsannossa sitä ei voida saavuttaa, sillä täystyöllisyydellä olisi inflaation kannalta kiihdyttävä vaikutus. 2008 alkanut kriisi osoittaa hyvin Euroopan keskuspankin autonomisen aseman heikkoudet. Monet talouskommentaattorit ovat läpi koko kriisin kritisoineet EKP:n kykyä reagoida kriisiin. Siinä missä Yhdysvaltain keskuspankki ryhtyi ketterästi painamaan rahaa kriisin vaikutusten pehmentämiseksi, EKP lähti tälle tielle myöhään ja pakon edessä. Tämä johtui siitä, että rahan painaminen istuu uusliberaaliin ajatteluun huonosti, koska sen uskotaan aiheuttavan väistämättä inflaatiota. Näin ei kuitenkaan ole toistaiseksi käynyt Euroopassa tai edes Yhdysvalloissa, jossa talouden tukipaketit ovat olleet huomattavasti Eurooppaa massiivisempia. Sitten seurasi Kreikan kriisi, joka uhkasi koko talous- ja rahaliiton perusteita. Tapaus Kreikka siirsi finanssikriisin myötä hyvin alkaneen sääntelykeskustelun painopisteen takaisin julkisiin velkoihin ja vajeisiin, jotka Kreikan tapauksessa ovat ennen muuta oire rahoitusmarkkinoiden vastuuttomasta toiminnasta ja holtittomasta lainanannosta. Valtiot tekivät kiireellä

päätöksen tukea Kreikkaa massiivisilla rahasummilla, mikä herätti närää ympäri Eurooppaa. Tällä päätöksellä vaikuttaisi olevan kauaskantoisia vaikutuksia eurooppalaiseen talouspolitiikkaan pitkälle tulevaisuuteen. Sama on sittemmin toistunut Irlannin tapauksessa. Esitetyt vyönkiristyspaketit, joita erityisesti Saksa on ajanut Kreikan tapauksen pohjalta kaikille vastaavaan tilanteeseen päätyville maille, uhkaavat vakavasti keynesiläisen talouspolitiikan harjoittamisen mahdollisuuksia koko unionin alueella. Ne uhkaavat myös kriisitalouksien selviytymiskykyä, sillä talouskriisissä julkiset toimet kysynnän ylläpitämiseksi ovat tärkein tapa pitää talouden rattaita pyörimässä ja välttää työttömyyden kohtuuton lisääntyminen. Vyönkiristyksestä voi myös seurata, että Kreikan kriisin seurauksena euroalueen päätöksenteossa siirrytään ”euro ja ääni” -periaatteeseen. Malli on tuttu muun muassa Kansainvälisestä valuuttarahastosta, jonka valta sieltä lainanneiden maiden talouspolitiikkaan on liki diktatorinen. Eräät saksalaiskommentaattorit ovat paheksuneet Saksan vyönkiristyspuheita juuri tästä syystä. Tapaus Suomi – ajopuuna Euroopassa

Suomi on koko EU-jäsenyytensä ajan ollut talouspolitiikan saralla eräänlainen ajopuu. Lähinnä Suomi on tyytynyt peesaamaan muiden kantoja usein mukaillen Saksan linjaa, jos Suomella mitään sanottavaa yleensä

Er ittäin julkista

Nykyinen kriisi ja uusliberalismin opit

reaalisosialismin, joten sen saavutuksia oli hankala kyseenalaistaa. Tässä tilanteessa Euroopan yhdentyminen otti merkittäviä nytkähdyksiä eteenpäin. Kun talous- ja rahaliitto EM U varsinaisesti perustettiin Maastrichtin sopimuksen yhteydessä 1993, uusliberaalit opit olivat ymmärrettävästi maineensa kukkuloilla. Valtaosa talous- ja rahaliiton jäsenmaista sovelsi niitä tavalla tai toisella käytäntöön. Nämä kansalliset politiikat summattiin Euroopan keskuspankkiin. Euroopan keskuspankille haettiin poikkeuksellisen tiukka autonominen asema, joka mukailee hyvin uusliberaaleja ajatuksia hintavakauden eli inflaation kontrolloimisen ensisijaisuudesta suhteessa kaikkeen muuhun, mukaan lukien työllisyyden hoitoon. EKP:n inflaatiotavoite on alle kaksi prosenttia, mikä on historiallisesti tarkasteltuna todella vähän. Esimerkiksi Suomessa koettiin vielä 70- ja 80-luvuilla kaksinumeroisia inflaatiolukuja. Ajatuksena oli, että rahapolitiikka ei kuulu demokratian alaan, vaan se tulee jättää asiantuntijoiden haltuun. Poliitikkoja ei haluttu päästää mekastamaan rahapolitiikan alalle ja mahdollisesti aiheuttamaan inflaatiota lyhytnäköisellä työllisyyden tavoittelulla. Keskuspankki syntyi tällaisen ajattelun keskelle 1998 ja sen huomaa edelleen selvästi EKP:n harjoittamasta politiikasta. Rahapolitiikka kuuluu euroryhmän osalta unionin ja EKP:n yksinomaiseen toimivaltaan. Euromailla on hyvin rajallinen valikoima työllisyyspoliittisia keinoja käytettävissään.

Talo us

34

Pähkinänkuoressa Keynesin opit tarkoittavat julkisen vallan voimakasta roolia taloudessa niin investoinneissa, työllistämisessä kuin kysynnän sääntelyssäkin. Keynesin ajattelu johtaa käytännössä yhteiskuntiin, jotka tunnemme hyvinvointivaltioina, sillä tulonsiirroilla on Keynesille talouspoliittisesti merkittävä tehtävä kysynnän ylläpitämisessä, lavea julkinen sektori näyttelee yhteiskunnassa keskeistä roolia ja talouspolitiikan tärkein tavoite on täystyöllisyys. 70-luvulla energiakriisi ja kultakannan lopulliseen murtumiseen johtanut ns. Nixon-shokki toivat talouteen uudenlaisia teorioita, joiden käytännönsovellukset kulminoituvat 2008 alkaneessa finanssikriisissä. Uusi talousajattelu korosti yksityisen sektorin roolia ja markkinoiden itseohjautuvuutta, kun keynesiläisellä hyvinvointivaltioiden aikakaudella korostettiin julkista sektoria ja markkinoiden sääntelyä. Nixon-shokki vapautti finanssi- ja pankkitoiminnan kultareservien ikeestä, eikä näitä sektoreita ole kukaan pyrkinyt suitsimaan ennen vuotta 2008. Uusklassiset opit syrjäyttivät keynesiläisyyden asteittain myös Euroopassa ja niiden globaalisti ottaen puhdasoppisimmaksi ilmentymäksi muodostui lopulta Euroopan keskuspankki.

35


Talo us

Talouspolitiikka missä tahansa euromaassa on yhteisen rahapolitiikan aikakaudella väistämättä torso. Käytössä oleviksi keinoiksi jäävät käytännössä julkiset investoinnit, joihin unionin sisämarkkinapolitiikka ei kannusta, suora julkinen työllistäminen ja julkiset hankinnat. Kreikan kriisin seurauksena jäsenmaiden talouspoliittinen toimenpidevalikoima uhkaa kaventua entisestään, jos kriisitilanteet johtavat jatkossa automaattisesti vyönkiristyskuurille. Unionin talouspolitiikan perusteet tulisi miettiä täysin uusiksi, jotta jäsenmailla säilyisi edes auttava kriisinhallintakyky. Ensinnäkin EKP:n autonomia tulisi purkaa ja poliittista ohjausta vahvistettava. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on kaudellaan toistuvasti moittinut EKP:n korkopolitiikkaa ja vaatinut keskuspankkia kiinnittämään enemmän huomiota työllisyyteen ja kasvuun. Kannatan lämpimästi Sarkozyn ajatuksia ja pidän niitä täystyöllisyyden Euroopan luomisen edellytyksenä. Inflaatiota ei tietenkään tule päästää täysin käsistä, mutta jonkinlainen vastaantulo työllisyyden suuntaan olisi pikimmiten saatava aikaan. EKP:n toimintaa pitäisi myös mukauttaa siten, että jäsenmaille jäisi enemmän vapauksia päättää talouspolitiikan suunnasta. Tilanne, jossa ainoastaan uusklassisen mallin mukainen talouspolitiikka on mahdollista unionin alueella, on kestämätön. Juuri tältä osin

vyönkiristyskuureista puhuminen on vastuutonta. On toki totta, että useista Euroopan maista löytyy kestämättömiä budjettialijäämiä, mutta myös näissä maissa julkisella sektorilla tulee olla mahdollisuus reagoida kriisitilanteisiin ja vaalia työllisyyttä. Muutoin rahoituslaitoksien vastuuttoman politiikan kärsijöiksi jäävät lopulta kriisimaiden tavalliset kansalaiset. Kolmanneksi EU:n olisi kokonaisuudessaan tarkasteltava suhdettaan markkinoiden vapauteen. Villi finansoitumiskehitys, joka alkoi dollarin kultakantakytkennän purkamisesta, on vyörynyt pisteeseen, jossa yksityiset pankit ovat liian suuria kaatumaan. Yhdysvalloissa on jonkin verran keskusteltukin pankkien koon rajoittamisesta, jotta ”too big to fail” -tilanteita ei pääsisi syntymään. Euroopassa tätä puolta asiasta ei ole tarkasteltu juuri lainkaan vaikka ehdottomasti pitäisi. Neljänneksi EU:n tulisi aktivoitua finanssitransaktioveron toteuttamisessa. Tästä on joitakin merkkejä jo ilmassakin. Unionin budjettiosasto on esittänyt veron käyttöönottoa unionin toiminnan rahoittamiseksi. Tällainen vero olisi ensiaskel, vaikka nyt pöydällä olevat veroehdotukset eivät vielä markkinoita vakauttaisikaan pienen veroprosenttinsa vuoksi. Tärkeämpää kuin unionin toiminnan rahoittaminen olisi kuitenkin pyrkiä suitsimaan finanssimarkkinoita aidosti globaaleilla järjestelyillä. Kaiken kaikkiaan ajattelun tulisi nykytilanteessa kulkea seuraavasti: meillä on kriisialtis järjestelmä. Mitä meidän

tulee tehdä, jotta tulevat kriisit voidaan estää? Tällä hetkellä näyttää siltä, että järjestelmätason uudistuksia ei tapahdu, jos talouskehitys jatkuu edes auttavasti. Oletettavissa on uusia finanssikriisejä tulevaisuudessa, sillä tähänastinen pikkunikkarointi ei järjestelmää korjaa suuntaan tai toiseen.

Kirjoittaja on Suomen Attacin puheenjohtaja ja vasemmistoaktivisti.

Er ittäin julkista

Eu roop panuo r et ry

Mitä kriisistä voi oppia? – Tulevaisuuden talouspolitiikkaa EU:ssa

Talo us

36

on ollut. Poikkeuksen muodostivat valtiovarainministeri Jyrki Kataisen pullistelevat sooloilut Kreikan ja Irlannin kriisien yhteydessä. Vakuuksista puhuminen ei suvereenien valtioiden kohdalla ole relevantti kysymys, vaikka sitä kautta poliittisia irtopisteitä olisikin jaossa. Samoin liiallinen vyönkiristäminen uhkaa kriisitalouksien kokonaiskysyntää. Suomen EU-politiikalle tyypillinen sisällöllisen vision puute paistaa tälläkin politiikan lohkolla selkeästi. ”Kaikkiin ytimiin meneminen” ilman sisällöllistä visiota niissä harjoitettavasta politiikasta ei kanna kovin pitkälle. Suomen kannattaisi toimia sen puolesta, että keskustelua unionin harjoittamasta talouspolitiikasta saataisiin laajennettua yhden koulukunnan näkemyksiä laajemmalle. Tämä ei kuitenkaan näytä todennäköiseltä. Suomen kannalta toinen olennainen huomio liittyy unionin rooliin globaalissa kauppajärjestelmässä. Suomella itsellään ei ollut suoranaisia siirtomaita. Vanhat suuret jäsenmaat ovat sen sijaan tottuneet maailmanherruuteen eivätkä millään haluaisi päästää siitä irti. Globaali kauppajärjestelmä on eräänlainen pehmeän imperialismin muoto, jonka kautta Eurooppa pitää kiinni suuruutensa rippeistä. Sisämarkkinoiden kautta varmistetaan tarpeeksi suuri markkina-alue, jolla eurooppalaiset yritykset voivat kehittyä globaaliin mittakaavaan. Suomi on EUjäsenyytensä myötä kenties syvemmällä globaaleissa voimapoliittisissa peleissä, kuin täällä usein ymmärretäänkään.

37


Eu roop panuo r et ry

Talo us

­Ympäripyöreiden toiveiden ­sijaan ­käytännön toimenpide­ehdotuksia

38

Elina Lepomäki

Mikko Sauli luotaa artikkelissaan väljästi EU:n taloushistoriaa enkä aio siihen puuttua. Sen sijaan Saulin ehdotukset tulevaisuuden talouspolitiikaksi herättävät kysymyksiä käytännön tasolla. Saulin mukaan ”EKP:n autonomia tulisi purkaa ja sen poliittista ohjausta olisi vahvistettava”. Hän katsoo, ettei keskuspankki ole kiinnittänyt huomiota työllisyyteen ja kasvuun sen mandaatin ollessa hintavakauden vahdinta. Avoimeksi jää, mitä konkreettisia toimia Sauli olisi keskuspankilta toivonut työllisyyden ja kasvun tukemiseksi. Millä tasolla kirjoittaja olisi pitänyt ohjauskoron viimeisen 10 vuoden aikana? Saulin vetoomus on mielenkiintoinen, sillä EKP:a ja muita länsimaiden keskuspankkeja kritisoidaan nimenomaan siitä, että ne pitivät korot liian alhaalla koko 2000-luvun ajan. Tämän löysän rahapolitiikan katsotaan johtaneen finanssikriisiin niin meillä kuin Yhdysvalloissa. Olisiko Sauli pitänyt ohjauskoron työllisyyden ja kasvun nimissä siis vielä alempana? EKP:n ohjauskorko on keskuspankin toiminnan aikana

ollut vain kahteen otteeseen yli neljä prosenttia, 2000/2001 vaihteessa sekä 2007/2008. Neljän prosentin ohjauskorkoa ei voi pitää vielä kovin kireänä; etenkään kun samanaikaisesti inflaatio piti reaalikoron yhdessä, kahdessa prosentissa. ”EKP:n toimintaa pitäisi myös mukauttaa siten, että jäsenmaille jäisi enemmän vapauksia päättää talouspolitiikan suunnasta.” Kirjoittaja ei kerro, mitä talouspolitiikan keinoja keskuspankki on valtioilta vienyt - vai kaipaako Sauli jopa keskuspankin ja siten koko eurojärjestelmän lakkauttamista? Talouspolitiikkaan kuuluu rahapolitiikan lisäksi mm. finanssi-, tulo-, ulkomaankauppa-, elinkeino- sekä aluepolitiikka. Jos keskuspankilta viedään sen ainoa ase, rahapolitiikka, niin sille ei paljon jää tehtäviä jäljelle (vrt. Suomen pankki). Sauli vaatii lisäksi EU:lta suitsia markkinoille sekä aktivoitumista finanssitransaktioveron suhteen. Suitsien vaatiminen on tällaisenaan melko ympäripyöreää eikä Sauli myöskään kuvaa käsitystään finanssitransaktioverosta. Sauli peräänkuuluttaa työllisyyttä ja kasvua, mutta transaktiovero rahoitetaan lopulta pankkien asiakkaiden pussista eikä se sellaisenaan lisää markkinoiden likviditeettiä eikä siten myöskään talouden toimeliaisuutta.

Kirjoittaja on diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri. Hän on kokoomuksen ehdokkaana kevään 2011 eduskuntavaaleissa.

Energia ja ympäristö

kommentti


Syvänvihreä vai uraaninhohtoinen Eurooppa?

Eu roop panuo r et ry

Ilmastopolitiikka ja energiapolitiikka naamioina

Energiakysymysten nouseminen poliittisen keskustelun keskiöön on synnyttänyt mitä erilaisimpia hankkeita, joita perusteellaan ilmastonsuojelulla sekä sähkön tai lämmön saannilla. Usein ne ovat ideologisesti virittyneitä ja perustuvat jonkin aatesuuntauksen syviin dogmeihin, eivätkä kylmiin tosiasioihin. Ilmastopolitiikalla on perusteltu niin Vuotoksen allasta – perusteena tulevaisuudessa lisääntyvät tulvat – kuin rakentamisen rajoittamista suurten kaupunkien ulkopuolella. Suomessa ilmasto- ja energianaamioiden hyödyntäjinä ovat profiloituneet

kaksi ryhmää: cityvihreät ja kova oikeisto liittolaisenaan ydinvoimaklusteri. Vihreän liiton kaupunkilaissiiven ydin on kaikin keinoin halunnut edistää ilmastonaamarin avulla suomalaisten keskittämistä Tampereen eteläpuolelle. Cityvihreät ovat pyrkineet todistamaan hiilidioksidipäästöjen räjähtävän käsiin, ellei kaikkia suomalaisia saada pakattua yhden junanradan varrelle mahdollisimman korkeisiin tornitaloihin. Kokoomuslainen asuntoministeri Jan Vapaavuori on kompannut cityvihreiden toiveita. Kokoomus on muutoin kokonaisena puolueena asettunut rintamaan, jossa uskotaan ydinenergian ratkaisevan suurin piirtein kaikki länsimaiden sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat. Ydinvoimalobbareiden tapa kaapata ilmastonmuutos omaksi käsikassarakseen on hyvin mielenkiintoinen. Kyseessä on yleiseurooppalainen ja globaali trendi. Energiapolitiikalla on myös monia ulkoja turvallisuuspoliittisia yhteyksiä. Klassinen esimerkki energian saatavuudesta ulkosuhteiden lyömäaseena ovat Venäjän maakaasutoimitukset. Venäjä on käyttänyt useita kertoja ulkopoliittisena painostusaseena energiaa kun se on halunnut vaikuttaa naapurivaltioidensa linjoihin. On myös selvästi nähtävissä, että valtioiden energiahuollon rakenne ja teollisuuden tarpeet vaikuttavat niiden suhtautumiseen kansainväliseen yhteistyöhön niin EU:ssa kuin laajemminkin. Kiina ja U SA ovat vikuroineet kansainvälistä ympäristösääntelyä vastaan, koska niiden teollisuudet

Er ittäin julkista

40

Paljon vettä on virrannut niin Tonavassa, Elbessä kuin Kemijoessakin sitten Euroopan atomienergiajärjestön perustamisen 1950-luvulla muiden Euroopan yhteisöjen rinnalle. Toisen maailmansodan jälkeisessä jälleenrakennuksen Euroopassa energiapolitiikka oli ohuen kapea insinööritieteiden juuriverso, jota hallitsivat vain asialleen vihkiytyneet tiedemiehet. Tavallisilla kansan valitsemilla poliitikoilla ei ollut sanomista siihen, miten hiili tai uraani halkeaa. Puolueet ja päättäjät keskittyivät vääntämään siitä, tuottaako markkinoiden valtaan perustuva kapitalismi vai valtiokomentoon perustuva sosialismi enemmän taloudellista hyvää raunioituneelle Euroopalle. Ympäristöpolitiikkaa ilmastopolitiikasta puhumattakaan ei ollut kunnolla edes olemassa. 2010-luvulla tilanne on erilainen. Ajatus alistetusta työväestä ja sikarisuisista porhoista työnantajina on kadonnut historiankirjojen lehdille ja sen myötä eurooppalaisen ja globaalin talouspolitiikan perusjännite on siirtynyt toisaalle. Palvelu- ja informaatioyhteiskunta ja sen jäsenet vaativat tarpeidensa tyydyttämiseksi entistä kiihtyvämpää

jäähdytysvoimaa. Energian luotettava ja tasainen saatavuus on nykyajan yhteiskunnan elinehto. Taloudellisen kilpailun lisäksi luonnonvarojen riittämättömyys johtaa valitettavasti poliittiseen kilpailuun. Kauppasaarrot ja boikotit voivat riistäytyä tykkidiplomatiaksi, kun talousalueiden vääntö energiasta ja ruoasta muuttuu avoimiksi sodiksi. Koko tämän kehityskulun johtopäätös on varmaankin se, että niin Suomen kansallisesti kuin EU:n globaalin tason toimijana pitää huolehtia omasta elintarvikkeiden ja energiantuotannostaan. Siinä missä vuonna 1957 poliittinen järjestelmä saattoi huoletta antaa energia-alan toimia rauhassa oman mielensä mukaan, vuonna 2011 energiapolitiikasta on tullut avainpolitiikanlohko, jonka alkeet jokaisen vähänkään uskottavan poliitikon on hallittava.

E ne rgia ja ym p är istö

E ne rgia ja ym p äristö

Antti Kurvinen

kasvua. Toisaalta Aasian ja Latinalaisen Amerikan nouseminen kansainväliseen talouskilpailuun on nostanut esille sen, että maapallomme ei kestä enää kauaa luonnosta ja ympäristöstä piittaamatonta voitontavoittelua. Ihmiskunnan halu parantaa aineellisia olojaan loputtomasti on synnyttänyt uuden ympäristöuhan: ilmastonmuutoksen. 2010- ja 2020-lukujen poliittiseksi perusjännitteeksi onkin muodostunut vastakkainasettelu talouskasvun ja ympäristön välillä. Uudesta ympäristön ja talouden ristiriidasta kumpuava jännite johtaa siihen, että kansantalouksien ja talousalueiden väliselle kilpailulle asetetaan uudet mittarit. Taloudellinen kilpailu muuttuu ennen kaikkea kilpailuksi energiasta, ruoasta ja puhtaasta juomavedestä. Vuoden 2008 finanssiromahduksen yksi mielenkiintoinen sivujuonne olivat ympäri maailmaa puhjenneet elintarvikekriisit. Rahamarkkinoiden luisuminen osoitti, että ruoan riittävyys ei toteudu nykyisessäkään talousjärjestelmässä. Akuutit nälänhädät muuttuvat 2020-luvulla krooniseksi ongelmaksi, mikäli väestönkasvu ja ilmastonmuutoksen kiihdyttämä peltoja tuhoava aavikoituminen jatkuvat ennallaan. Lisäksi epäreilu kansainvälinen kauppa kannustaa kehittyviä maita vaihtamaan vehnät ja maissit tupakaksi tai huumekasveiksi. Samat tekijät aiheuttavat kuivuutta ja niukkojen vesivarojen pilaantumista. Informaatioyhteiskunta, jota kohti kuljetaan niin Tampereella kuin Tansaniassa tarvitsee entistä enemmän sähköä ja lämmitys- taikka

41


E ne rgia ja ym p äristö 42

Teollisuuden ohella energiapoliittisesti vähintään yhtä tärkeä elämänala on asuminen. Asumisen energiatehokkuus ja puhtaalla energialla tapahtuva lämmittäminen tai jäähdyttäminen ovat avainasioita niin kansallisesti kuin EU:ssa. Isoissa metropoleissa on mahdollista saada energia ”loputtomaan” kiertoon, mikäli urbaanista elämästä syntyvä jätevirta otetaan hyötykäyttöön. Jätteiden polton ja muun käsittelyn lisäksi maa- ja kaukolämmön suurempaa hyödyntämistä tarvitaan. On surullista, että Suomen kärkimetropoli Helsinki elää ”kivihiilikaudella” näissä kysymyksissä – kivihiili on tunnetusti yhä pääkaupunkimme energiapolitiikan pohja. Suomi eroaa monista muista EU-maista siinä, että olemme suuri harvaanasuttu

Uraanivetoinen vai vihreän talouden Eurooppa?

Suomessa näyteltiin vuoden 2010 keväällä ja kesällä vastenmielinen näytelmä. Ydinvoiman tuottajat ja heidän lähipiirinsä onnistuivat luomaan ydin­voi­ma­lupien huuto­kaupan, jossa

analyyt­t inen ja kriittinen keskustelu Suomen energiastrategiasta la­kais­tiin ma­t on alle. Ydin­­voi­m a­­l u­v i­s ta päät­ tä­­m i­s­t ä ei ha­l ut­t u nähdä vuosikym­ meniä vaikuttavana strategisena valintana, vaan ”pakkona”, jota ilman Suomi halvaantuu. Sama prosessi on edessä monessa muussa uni­o ni­m aa­ ssa ja todennäköisesti jossa­kin muodossa myös Euroopan parla­men­tissa. Ydinvoimakeskustelun taustalla välkkyvät mahdolliset yleiseurooppalaiset sähkömarkkinat. Ydinvoima-alan toimijat tietävät tämän ja pyrkivät siksi omilla toimialueillaan vahvistamaan ­asemiaan. Mikäli Eurooppa tekee strategisen valinnan ydinvoiman hyväksi, kehittyvät maat tulevat perässä Afrikkaa myöden. Sellainen todellisuus ei ole kovin toivottava, sillä ydinvoimassa on kolme ongelmallista kohtaa, miksi sen varaan nojautuminen on vaarallista. Ensinnäkin onnettomuusriski on pienuudestaan huolimatta olemassa. Vaikka modernit ydinvoimalat ovat toki aivan toista maata kuin neuvostomalliset, mikään teknologia ei kuitenkaan ole ikuista eikä aukotonta. Lisäksi ydinvoimaloissa teknologiaa käyttävät erehtyvät ihmiset, joilla sattuu inhimillisiä virheitä. Tapahtuessaan ydinvoimaonnettomuus aiheuttaisi käsittämättömiä esine-, henkilö- ja varallisuusvahinkoja. Kaiken kukkuraksi ydinvoimatoimijat eivät vastaa vahingoistaan kuin tiettyyn määrään asti, sillä ydinvastuulaeilla yhteiskunta on ottanut suuren osan riskistä itselleen. Ydinjäte ja ydinvoimaloiden päästöt ovat toinen

kysymys. Vieläkään ei ole keinoja tehdä ydinjätettä vaarattomaksi. Kallioperään hautaaminen ja sinne sukupolvet ylittävän ”ansan” rakentaminen ei ole oikein. Ydinvoimaloiden lauhdevesien vaikutuksia meriin ei ole täysin selvitetty. Samoin pelkoa herättävät ydinjätehautojen vaikutukset pohjavesiin. Ydinvoiman kaikkein ongelmallisin pointti on sen kokonaisvaikutus talousjärjestelmään. Uraani on uusiutumaton luonnonvara, jonka louhiminen tuhoaa luontoa ja aiheuttaa sosiaalisia ongelmia. Ydinvoima on talouspoliittisesti keskitetty ratkaisu. Se ei luo työpaikkoja ja uusia innovatiivisia yrityksiä. Voimme aidosti kysyä, onko tällainen kokonaisratkaisu hyväksi Euroopan kilpailukyvylle talouden ja ympäristön ristiriidan murtovedessä? Ydinvoimaa kutsutaan usein energiapoliittisesti ”siirtymäkauden” ratkaisuksi. Olisi mukava kuulla, milloin tämä siirtymäkausi loppuu? Ydinvoimalaitosten rakennusprojektit kestävät vuosikymmenen. Purkaminen kestää vähintään yhtä kauan. Hintalappu hankkeille liikkuu miljardeissa. Puhumme ratkaisusta vähintään sadaksi vuodeksi. Aikamoinen siirtymäkausi siis… Mihin Euroopassa ja globaalisti pitäisi siirtyä? ”Uudesta ajasta” käytetään montaa nimeä: vihreä vallankumous, vihreä talous, ekologinen yhteiskunta… Se, mistä ollaan yhtä mieltä, on että koko elämäntapamme pitää muuttua täysin tai lähes hiilineutraaliksi. Hiilidioksidia tuottava toiminta pitäisi saada vähiin ja päästöt hyödynnettyä.

Er ittäin julkista

Eu roop panuo r et ry

Asuminen ja energia

maa. Suomalainen elämänmuoto on aina suosinut pienyhdyskuntia ja omaa tilaa. Asutus varmasti keskittyy hieman nykyisestä, mutta merkittävää yhdyskuntarakenteen muutosta ei ole näköpiirissä. Meidän siis täytyy miettiä, miten hajautetussa maassa maatilat ja pientalot pystytään lämmittämään mahdollisimman puhtaasti. Avainasemassa on rakentaminen. Puurakentamista on kehitettävä. Niin sanotut plus- ja nollaenergiatalot ovat mielenkiintoisia vaihtoehtoja. Niillä tarkoitetaan sellaisia rakennuksia, jotka eivät kuluta juurikaan energiaa tai jopa pystyvät tuottamaan sitä tarpeitaan enemmän. Isot ja nykyaikaiset maatilat voivat tulevaisuudessa tuottaa koko ympäröivälle maaseutukylälle tai –taajamalle tarvittavan energian. Haketta ja muuta biomassaa pitää hyödyntää. Asumisen energiatarpeissa on keskeistä Suomen oloissa lämpö. Lämpöenergian tuottaminen sähköllä ei ole järkevin ratkaisu. Tämä todentaa sen, ettei ydinvoima ole todellinen ratkaisu asumisen tarpeisiin. Asumisen energiahuollossa kannattaa hyödyntää kotimaisia vaihtoehtoja. Tämä pitää paletissa myös turpeen. Puuta ja turvetta on uudella teknologialla mahdollista polttamisen sijaan myös kaasuttaa.

E ne rgia ja ym p är istö

ja talousjärjestelmät tarvitsevat paljon energiaa, jota tuotetaan pääsääntöisesti uusiutumattomilla luonnonvaroilla. Suhtautuminen kaasu- ja öljyputkiin riippuu taas kovasti siitä, mistä ne on tarkoitus vetää. Maat, joiden geopoliittinen painoarvo kasvaa tärkeän putken ansiosta, kannattavat sitä. Samoin toimivat valtiot, joiden energiansaanti riippuu putkesta. Vastustajat löytyvät usein kateellisista naapureista tai niistä maista, joiden energiasektoreiden menestystä uusi reitti uhkaa. Energia- tai ympäristöpolitiikaksi naamioitujen ulkopoliittisten operaatioiden paras ehkäisijä on vahva omavaraisuus energiantuotannossa ja energiatehokas teollisuus ja yhteiskunta.

43


E ne rgia ja ym p äristö Eu roop panuo r et ry

EU:n rooli ­energiapolitiikassa vahvistumassa Tuomas Nirkkonen

Suomen Keskustanuorten puheenjohtaja ja kansanedustajaehdokas Antti Kurvinen kirjoitti artikkelissaan ansiokkaasti energiapolitiikan haasteista. Kurvinen kritisoi eurooppalaista ”uraaniunta” ja vaatii käännöstä vihreän energian ja talousjärjestelmän suuntaan. Komission 10. marraskuuta esittämä Energia 2020 -linjapaperi esittää Euroopan unionin virkamiesten vision, johon komission lainsäädäntöaloitteet seuraavan puolentoista vuoden aikana perustuvat. Kurvisen esittämä teesi ”energiapihiydestä” sisältyy komission tavoitteisiin. Komissio haluaa parantaa erityisesti liikenteen ja rakentamisen energiatehokkuutta ja aikoo vaatia tuotteisiin selkeämpiä energiamerkintöjä. Lisäksi komissio aikoo ohjata pääomia tutkimussuuntauksiin, joiden kautta tehostetaan kaupunkialueiden energian käyttöä sekä kehitetään sähkön varastointitekniikoita ja uudenlaisia biopolttoaineita. Euroopan yhdentyvät energiamarkkinat mahdollistavat energiantuotannon järkeistämisen myös uusiutuvien energianmuotojen kohdalla. Komission tavoitteena on muodostaa Euroopalle yksi, yhtenäinen sähköverkko vuoteen 2015 mennessä ja samalla kannustaa yrityksiä investoimaan uusiutuviin energiamuotoihin liittämällä merellä

tuotettu tuuli- ja aurinkovoima paremmin eurooppalaiseen kantaverkkoon. Lisäksi komissio haluaa innovaatiorahoituksen kautta kehittää älykkäitä sähköverkkoja, joissa sähkönjakelu tapahtuu kulutustottumusten mukaan. Komission tavoitteena on myös vahvistaa yhteisen sisämarkkinan ja poliittisen yhteistyön kautta EU:n yhteistä ääntä energian maahantuojana. Se nostaa Kurvisen tapaan esiin ongelmat Itä-Euroopan öljy- ja maakaasutoimituksissa. Euroopan unionin sisäisen hiilivetyjen tuotannon käännyttyä laskuun komissio haluaa EU:lle vahvemman äänen. Tämä toisaalta vähentää yksittäisten maiden, kuten Suomen mahdollisuuksia sooloiluun energiakaupassa. Komission ehdotukset tarkoittavat vahvistunutta EU:n roolia energiapolitiikassa suhteessa jäsenvaltioiden hallituksiin, Euroopan sähkömarkkinoiden integroimista jätti-investoinnein, laajamittaisia energiansäästöön tähtääviä toimia ja kuluttajien valintojen merkityksen kasvamista. Kevään eduskuntavaaleissa ratkaistaan eduskunnan kokoonpanon lisäksi myös Suomen linja siitä, missä määrin erilaiset energiapoliittiset ratkaisut ovat kansallisessa päätösvallassamme ja millä sektoreilla siirrämme päätöksentekoa EU-tasolle. Kirjoittaja on Eurooppanuoret ry:n hallituksen jäsen, joka valmistuu valtiotieteiden maisteriksi Turun yliopistolta keväällä 2011. Hänen pro gradu –tutkielman aiheenaan on ollut energiakauppa EU:n ulkopolitiikassa

Er ittäin julkista

Kirjoittaja on Suomen Keskustanuorten puheenjohtaja ja kansanedustajaehdokas kevään 2011 eduskuntavaaleissa.

ko mmentti

E ne rgia ja ym p är istö

44

Öljyn käytöstä energiana ja materiaalina on luovuttava. Ilmastotutkijat puhuvat paljon vuosiluvusta 2050. Siihen mennessä tarvittaisiin aika mittavia muutoksia. Se ei kuitenkaan ole mahdotonta. Globaalit konsultointiyritykset ovat julkistaneet raportteja, joiden mukaan teoriassa koko Euroopan tarvitsema lisäenergia voitaisiin tuottaa uusiutuvilla luonnonvaroilla. Tämä vaatisi muun muassa vesivoiman parempaa hyötykäyttöä. Toinen keino on energiatehokkuuden kehityshyppäys lisäämällä niin sanottua energiapihiyttä. Kaikki nämä muutokset vaativat uudenlaista vero- ja tukipolitiikkaa kaikilla elämänaloilla. Ne vaativat miljoonien tuotekehitysinvestointeja. Muutokset vaativat rohkeiden eurooppalaisten miesten ja naisten perustamia ketteriä yrityksiä. Ydinvoimaan sidotut miljardit ovat tältä pois. On esitetty aiheellinen pelko, että Suomessakin ydinvoimahankkeet syövät tilan uusiutuvalta energialta mittavasta tukipaketista huolimatta. Onko Euroopalla tällaiseen varaa? Kiina on hiilivoimaloistaan huolimatta kovimpia pelureita tuulienergian kehittelyssä. Muut nousevat taloudet kuten Brasilia ja Intia tulevat perässä. Pitäisikö meidän Euroopassakin herätä uraaniunesta ja tehdä todellisia käännöksiä vihreän energian ja talousjärjestelmän suuntaan?

45


Eurooppa ja EU ovat viime aikoina puhuttaneet Suomessakin poikkeuksellisen paljon. Maailmanlaajuisen talouskriisin vaikutukset ovat nostaneet keskusteluun kysymyksen siitä, missä määrin Suomen on tuettava talousvaikeuksista kärsiviä muita EU-maita. Kriisitunnelmat ovat heijastuneet myös maahanmuuttokeskusteluun, jossa äänenpainot ovat käyneet selvästi aiempaa tiukemmiksi. Samaan aikaan vuoden 2009 lopussa voimaan astuneen Lissabonin sopimuksen mukanaan tuomat muutokset ovat herättäneet keskustelua erityisesti EU:n ulkopoliittisesti roolista. Tällä julkaisulla Eurooppanuoret haluaa osaltaan osallistua käynnissä olevaan Eurooppa-poliittiseen debattiin. Paljon puhuttaneiden talous- ja maahanmuuttokysymysten lisäksi julkaisussa pureudutaan yhdenvertaisuuteen ja demokratiaan liittyviin perustavanlaatuisiin kysymyksiin, visioidaan EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulevaisuutta sekä haetaan uusia energiapoliittisia ratkaisuja. Julkaisu haluaa nimensä mukaisesti tarjota oman lisänsä EU:n tulevaisuutta luotaaviin, usein turhan ylätasoisiin keskusteluihin. Nimeen kätkeytyy myös kannanotto sen puolesta, että EU:n tulevaisuutta ei linjattaisi pienen eliitin kesken suljettujen ovien takana vaan avoimen kansalaiskeskustelun kautta. Antamalla julkaisussaan puheenvuoron niin akateemisen maailman, valtiovallan kuin kansalaisjärjestöjen edustajille Eurooppanuoret haluaa olla osaltaan vauhdittamassa tällaista keskustelua.


Erittäin Julkista - Euroopan tulevaisuuden julkinen lisäpöytäkirja