Page 1

HEINIEMEN HISTORIA KUVAUS ESPOON ASUTTAMISESTA

AAPO KIRVESNIEMI – UNTAMO UTRIO


HEINIEMEN HISTORIA KUVAUS ESPOON ASUTTAMISESTA

AAPO KIRVESNIEMI – UNTAMO UTRIO


Heiniemen historia Kuvaus Espoon asuttamisesta

Tekstit: Aapo Kirvesniemi ja Untamo Utrio Valokuvat: Kaari Utrion, Aapo Kirvesniemen ja muiden yksityishenkilÜiden kotiarkistot Taitto: Esko Uotila Paino: Picaset Oy 2013 Julkaisija: Espoon perinneyhdistys Aurora ry ISBN 978-952-68032-0-3 (sid.) ISBN 978-952-68032-1-0 (PDF) Š Espoon perinneyhdistys Aurora ry 2013


Sisällys Johdanto .......................................................................................................................... 5 Espoon asutushistoriasta ................................................................................................. 6 Uudisasukkaiden taustatiedot ....................................................................................... 10 Heiniemi 1930-luvulla ................................................................................................... 13 Ja maa oli autio ja tyhjä ................................................................................................. 14 Vuosi 1930 ...................................................................................................................... 19 Ensimmäinen uudisasukas....................................................................................... 19 Vuosi 1931 ...................................................................................................................... 22 Toinen, kolmas ja neljäs uudisasukas ...................................................................... 23 Entisen asukkaan elämää tänä armon vuonna 1931 ................................................ 27 Vuosi 1932 ...................................................................................................................... 28 Viides ja kuudes uudisasukas ................................................................................... 28 Katsaus entisten asukkaitten elämään tänä armon vuonna 1932 ............................ 33 Vuosi 1933 ...................................................................................................................... 36 Seitsemäs uudisasukas ............................................................................................. 36 Katsaus entisten asukkaiden elämään tänä armon vuonna 1933 ............................ 39 Vuosi 1934 ...................................................................................................................... 45 Kahdeksas uudisasukas ............................................................................................ 45 Katsaus entisten asukkaiden elämään tänä armon vuonna 1934 ............................ 46 Sivistykselliset riennot heräävät............................................................................... 49 Heiniemi saa sataman .............................................................................................. 50 Vuosi 1935 ...................................................................................................................... 54 Posti tulee Heiniemeen ............................................................................................ 54 Ensikerran julkisen huomion kohteena ................................................................... 56 Arvokkaita perinteitä syntyy .................................................................................... 57 Heiniemen puistotien synty ..................................................................................... 61 Katsaus asukkaiden elämään tänä armon vuonna 1935 .......................................... 63 Vuosi 1936 ...................................................................................................................... 67 Heiniemen yhdeksäs uudisasukas............................................................................ 67 Jarmolan haltijat jättävät Heiniemen 1936.............................................................. 68 Heiniemen ensimmäinen uudishuvila 1936............................................................. 69 Heiniemen kolmas elojuhla 1936 ............................................................................. 73 Entisten asukkaiden elämä tänä armon vuonna 1936 ............................................. 75 Vuosi 1937 ...................................................................................................................... 79 Heiniemen kymmenes uudisasukas ......................................................................... 79 Toinen uudishuvila ................................................................................................... 80 Länsirinne vaihtaa omistajaa ................................................................................... 83 Heiniemen maata myydään...................................................................................... 86 Heiniemen maine leviää radion siivillä .................................................................... 87 Neljäs elojuhla 1937 .................................................................................................. 88 Katsaus asukkaiden elämään tänä armon vuonna 1937 .......................................... 90


Vuosi 1938...................................................................................................................... 93 Heiniemen yhdestoista uudisasukas ........................................................................ 93 Vakinaisia asukkaita Heiniemessä ........................................................................... 95 Tekniikan voittokulku Heiniemessä ........................................................................ 96 Viides elojuhla 1938 ................................................................................................. 99 Katsaus asukkaiden elämään tänä armon vuonna 1938 .........................................103 Vuosi 1939.................................................................................................................... 106 Kuudes elojuhla ...................................................................................................... 106 Katsaus asukkaiden elämään tänä armon vuonna 1939 ........................................ 108 Sota .......................................................................................................................... 112 Heiniemi tänään ........................................................................................................... 115 HEINIEMI 2000 .............................................................................................................. 115


Johdanto Espoon perinneyhdistyksen tarkoituksena on edistää, ylläpitää ja vaalia perinne- ja kotiseututyötä Espoossa. Tämä julkaisu Heiniemen kylän syntymisestä 30-luvulla raivaamattomaan korpeen sopii oivallisesti yhdistyksen perinne- ja kotiseututyöhön. Esityksen pohjana on Untamo Utrion (1905–1980) aikalaiskertomus vuosilta 1930–1939, jolloin 12 helsinkiläisperhettä sai alueelta uuden kesäpaikan tai vakituisen asuinpaikan. Alkuperäiseen tekstiin on lisätty paljon valokuvia ja niihin usein pitkähköjä kuvatekstejä, joiden tarkoituksena on selventää, täydentää ja elävöittää alun perin vain kylän uudisasukkaille tarkoitettua kertomusta. Kertomuksen kirjoittajan tytär, kirjailija Kaari Utrio on ystävällisesti antanut suostumuksensa isänsä tekstin julkaisuun. Samoin hän on antanut kotiarkistonsa valokuvia käytettäviksi. Yhdistyksemme kiittää kirjailija Kaari Utriota hänen myötämielisestä panoksestaan julkaisuumme. Julkaisu sisältää Aapo Kirvesniemen kirjoittaman esipuheen Espoon asuttamisen yleispiirteistä viime vuosisadan alkuaikoina. Kertomuksen sijoittamiseksi Espoon alueeseen ja yksittäisten palstojen ja niiden omistajien sijoittumisen selventämiseksi esitykseen on liitetty summittaiset kartat. Kylän alkuperäisasukkaista on tehty viitteellinen osio henkilötietoineen. Kertomus kylästä päättyy vuoteen 1939. Sen jälkeisistä tapahtumista on nykyaikaan saattava selvitys karttoineen. Yhdistyksemme jäsen Aapo Kirvesniemi on alkuperäinen Heiniemen kylän asukas ja jälleen hän on osoittanut kiinnostuksensa kotiseututyöhön kokoamalla tämän esityksen. Hänen eri lähteistä löytämänsä valokuvat täydentävät tekstiä mainiolla tavalla. Yhdistys kiittää kaikkia, jotka ovat luovuttaneet valokuvia käytettäväksi kirjan kuvituksessa. Esko Uotila on huolehtinut tekstin taitosta ja valokuvien muokkaamisesta siihen sopiviksi. Yhdistyksemme kiittää tekijöitä tämän erinomaisen ajankuvauksen toimittamisesta.

Espoossa 1. lokakuuta 2013

Martti Hellström puheenjohtaja Espoon perinneyhdistys Aurora ry

5


Espoon asutushistoriasta Espoo on vanha paikkakunta. Kirkkokin on ollut paikallaan jo 1400-luvulta lähtien. Espoosta olisi voinut tulla nopeamminkin suuri vaikuttaja Suomeen, mutta väkisin synnytetty Helsinki vei Espoolta veret ja kasvun mahdollisuudet viimeistään silloin, kun Helsingistä tuli pääkaupunki 1812. Helsinki imi Espoosta työvoimaa, mutta toisaalta se antoi Espoolle työtä maataloustuotteiden tuottamisessa lisääntyvälle kaupunkiväestölle. Espoon maatalous toimi varsin suurten yksiköiden, kartanoiden varassa. Työväestö oli kartanoista riippuvainen ja paikallinen väestökasvu riitti hyvin täyttämään toiminnan tarpeet. Maatalouden lisäksi Espoossa oli teollisuustuotantoa, kuten tiilitehtaita ja huonekalujen valmistusta. Metsistä saatiin puita kaupungin tarpeisiin sekä energiaksi että rakennustarpeiksi. Teollisuuden työvoimatarve oli kuitenkin kovin pieni, eikä teollisuusväestön asutusalueita muodostunut. Espoon väestö kasvoi kovin hitaasti. Muualta Suomesta tulevat muuttivat yleensä Helsinkiin siksi, että Helsingissä pärjäsi suomenkin kielellä. Espoossa oli vielä 1950-luvulla ruotsinkielinen enemmistö. Helsinkiläiset ruotsinkieliset säätyläisperheet palkkasivat mielellään ruotsia taitavia espoolaisia tyttöjä apulaisikseen. Kun rautatie avattiin vuosisadan vaihteessa Espoon halki Turkuun, saapui ensimmäinen asutusaalto Espooseen. Kauniaisten eli Grankullan taajama syntyi. Sinne asettuneet perheet tulivat useimmiten kesäasukkaiksi. Sosiaalinen taso ja alueelle muuttaneiden varallisuus oli yleensä varsin korkea, eivätkä rakennukset olleet mitään mökkejä, vaan monesti täysin myös talvella asumiseen soveltuvia villoja. Espoon kaunis saaristo alkoi myös houkutella keskiluokkaista väestöä rakentamaan saaristoon kesäasuntoja. Nekään eivät yleensä olleet mitään pahvimökkejä, vaan hienoja huviloita venevajoineen ja laitureineen. Kaupallinen saaristolaivaliikenne syntyi, kun huviloilta alettiin kesäaikana käydä työssäkin. Saariston asutus ei kuitenkaan ollut kovin laajamittaista. Kalastajaväestö, jota saaristossa tietysti asui, oli varsin vähälukuinen ja hyvin muuttumaton. Helsinki siis vaurastui ja kasvoi. Työväestö muuttui asteittain keskiluokkaisemmaksi. Monilla perheillä, varsinkin suomenkielisillä, oli juurensa maaseudulla. Isien peltoja ei vuosisadan alkupuolella voitu helposti mennä viikonloppuisin katsomaan. Kaipuu maalle purkautui muuttoon kesäksi kaupungin ulkopuolelle. Varaa ei aina ollut hienoihin villoihin, mutta vaatimatonkin mökki olisi riittävä linnunlaulun kuunteluun. Kartanoiden maanomistajat huomasivat helsinkiläisten halukkuuden palstanomistukseen ja tarjontaa alkoi syntyä. Oli luonnollista, että liikenneyhteyksien olemassaolo oli tärkeä edellytys maakaupoille. Espoossa tällainen alue oli Leppävaara, jonne 1910-luvulla syntyi varsi laaja asutusalue junayhteyden ansiosta. Yksityisautoja alkoi olla jo 1920-luvulla ja linja-auto ratkaisi lopullisesti yhteysongelmat. Oli mahdollista muuttaa Espooseen lähes kaikkialle, minne liikennekelpoinen maantie ylettyi. Asutusalueita alkoi syntyä. Kartanot joko itse kaavoittivat alueitaan tai myivät suurempia alueita sijoittajille, jotka osasivat hoitaa kaavoituksen ja palstojen myynnin. Kun yhteiskunta sitten löysi normaalit toimintamuodot kansalaissodan päätyttyä ja itsenäisyyden vakiinnuttua, alkoi voimakas muuttoliike Espooseen. Helsingin ympäristön muutamilla järvillä oli tietysti vetovoimaa, joten Hämeenkylän Pitkäjärven ja Lippajärven ranta-alueet olivat suosittuja. Näin syntyivät Jupperin, Laaksolahden, Träskändan Harjulan ja Heiniemen ja hieman myöhemmin Petaksen (Lippajärven) kyläyhteisöt. Alueet eivät täyttyneet hetkessä, vaan kiivain 6


kausi ajoittui noin kymmeneen vuoteen ennen talvisotaa. Sota aiheutti alun perin vain kesäasunnoiksi tarkoitettujen rakennusten muuttamisen talviasumiseen soveltuviksi ja lisäsi Espoon vakituisten asukkaiden määrää hyppäyksellisesti. Maan hinta oli nykytilaan verrattuna halpa. Hintaa on tietysti vaikeata suoraan rahassa mitata. Onhan huomattava, että palstat olivat useimmiten pelkkää korpea. Saatavilla ei ollut vettä, ei viemäriä, ei edes tietä, sähköstä ja puhelimesta puhumattakaan. Edes posti ei kulkenut omaan laatikkoon. Esimerkiksi varsinaisessa historiaosiossa mainittu Paarmalan tila, 8 000 neliömetriä, maksoi 32 000 markkaa (1933) eli nykyarvoon muutettuna 12 000 euroa. Useimmilla palstan hankkijoilla ei ollut tarvittavaa summaa käteisenä, mutta pankkilainan saaminen ei tuolloin ollut vaikeaa. Tarkastelumme kohde on Heiniemen kylä. Kylä sijaitsee alueella, jossa 1800luvulla oli Aurora Karamzinin suurkartano Träskända. Kartanon myöhempi omistaja senaattori Adolf Törngren myi maanomistuksensa 1924. Ostajia olivat Espoon kunta ja yksityiset yhteisöt ja sijoittajat. Tuomari Edvard Eriksson oli hankkinut n. 10 hehtaarin alueen Pitkäjärven loppupään eteläpuolelta. Tämän alueen hän palstoitti ja myi 1930–1939 välisenä aikana. Alueelle, joka myöhemmin sai nimen Heiniemi, sijoittui 12 perhekuntaa. Tulijat olivat taustoiltaan kaikki silloisia helsinkiläisiä ja jo aikuisiksi varttuneita. Useimmat olivat perheellisiä ja joukossa oli lapsiperheitäkin. Yhteisenä piirteenä oli, että useimmat olivat järjestöissä, urheiluseuroissa ja liike-elämässä sosiaaliseen toimintaan kouliintuneita. Yrittäjätaustaisia oli kuusi perhettä ja kaikki yhtä lukuun ottamatta toimivat työelämässä vaikuttavissa asemissa. Kylästä muodostui varsin erikoislaatuinen yhteisö 1930-luvulla. Kylän kasvusta ja elämästä on kirjoitettu kattava historiikki, joka on ollut kyläläisten hallussa vuodesta 1939 alkaen. Kylässä oli leikkimielisesti tehty oma sisäinen organisaatio hoitamaan monia tärkeitä hankkeita, joista joskus oli leikki kaukana. Kylän kriivariksi eli sihteeriksi oli valittu silloinen toimittaja Untamo Utrio, joka on kirjoittanut Heiniemen historian. Tämän esityksen tärkeimpänä osana oleva kirjoitus on toimittaja Utrion alkuperäinen teksti, vain ilmiselvät lyöntivirheet ja lapsukset on korjattu. Ilmiasua on muutettu nykyajan tyyliseksi kirjasintyypeillä ja erilaisin korostuksin. Samoin on lisätty sisällysluettelo sivunumeroinnilla. Alkuperäinen kirjoitus ei sisältänyt valokuvia. Tähän uudistettuun laitokseen kuvia on lisätty runsaasti. Kamera ei ole ollut harvinainen vekotin uudisasukkailla ja paljon onkin otoksia kylän toiminnoista otettu ja onneksi paljon on säilynytkin. Kuviin on liitetty selventävät tekstit, jotka eivät siis olleet alkuperäistekstissä. Kylässä asuu edelleen neljän alkuperäisasukkaan jälkeläisiä tai sukulaisia, jotka mielihyvällä ovat luovuttaneet kotialbumeidensa aarteita käytettäväksi. Samoin on jo kylästä poismuuttaneiden jäämistöistä löydetty mielenkiintoisia todisteita tekstin aitoudesta. Osa kuvista on aivan tuoreita, mutta ne liittyvät tekstiin esittäen vielä pystyssä olevia rakennuksia, esineitä tai maisemien muuttumista. Jotkut kuvista saattavat näyttää merkityksettömiltä esittäen jotain vanhaa puuvajan seinää tai talon rauniota. Silloin on ajateltu alueen entisiä asukkaita, joille tällaisenkin yksityiskohdan näkeminen voi merkitä muistojen tulvaa. Kuvien tekninen laatu voi olla heikohko joissakin otoksissa. Erillisinä viitteinä on tekstiä selventäviä huomioita tai lisätietoja. Alkuperäisasukkaista on oleelliset tausta- ja henkilötiedot koottu omaksi kappaleeksi. Palstojen ja niiden nimien hahmottamista helpottavat karttapiirrokset.

7


Historiatekstin kiinnostavuus on luonnollisesti suurin piirissä, joka on asunut aikaisemmin tai asuu nykyisin alueella. Paikkaa tuntemattomille kirjoitus on varmaan kiintoisa elävänä ajankuvauksena. Teksti on helppolukuista, mutta nykyisin harvinaiset sanat tai ilmaisut saattavat panna turvautumaan nykysuomen sanakirjaan tai muihin lähteisiin. Tekstin ilmaisema kyläläisten innostuneisuus ja yhteisöllisyys panee suorastaan liikuttumaan ja kadehtimaan kolmikymmenlukulaisten elämäniloa.

Heiniemi

Turunväylä

Summittainen karttapiirros näyttää Heiniemen sijainnin Espoossa. Alue kuuluu Lippajärven kaupunginosaan, mutta sivuaa Pitkäjärven pohjukan etelärantaa. Muinainen Etelä-Suomen ainoa kulkuväylä Suuri Rantatie eli Kuninkaantie on kulkenut ja edelleen kulkee Heiniemen ohitse. Huomattavin maamerkki alueella on Auroran kappeli.

8


Heiniemen tonttijako 1939. Kartta on summittainen. Asuinrakennukset mustattu, muut ovat vajoja, kellareita tai saunoja.

9


Uudisasukkaiden taustatiedot Alkuperäisten uudisasukkaiden taustatietoja, esitetty Heiniemeen saapumisjärjestyksessä. 1. Yrjö Kallinen, Länsirinteen isäntä, oli 1930 Heiniemeen tullessaan Kulutusosakaskuntien Keskusliiton (KK) osastopäällikkö. Myöhemmin hän oli sosiaalidemokraattinen kansanedustaja ja puolustusministeri 1946–1948. Sai opetusneuvoksen arvon 1959. Tunnetaan erinomaisena puhujana ja rauhanaatteen filosofina. Virka Heiniemessä: Ruiskumestari 2. Toimi Tanner, Kuusaman isäntä, oli ammatiltaan sähköasentaja ja oli osakkaana Sähkö-Paganus Oy:ssä. Perusti myöhemmin oman sähkötarvikealan yrityksen Helsinkiin. Hän toimi nuoruudessaan aktiivisesti kansalaisjärjestö Koitto Ry:ssä ja urheiluseura Visassa. Virka Heiniemessä: Juhlamarsalkka 3. Väinö Lehtonen, Rauhalan isäntä oli myös ammatiltaan sähköasentaja ja Sähkö-Paganus Oy:n osakas. Oli myöhemmin asentajana helsinkiläisessä yrityksessä hissialalla. Virka Heiniemessä: Saunaparooni, vaimo Fanny oli Kukkakonsulentti 4. Jussi Paganus, Ainolan isäntä, Sähkö-Paganus Oy:n toimitusjohtaja. Nuoruudessaan erittäin aktiivinen urheilumies, oli Urheiluseura Jyryn hallintoelimissä. Erikoisala oli hiihto. Virka Heiniemessä: Kylänvanhin eli Oltermanni 5. Kustaa Vilenius, myöh. Visakorpi, Jarmolan isäntä, oli koulutukseltaan ekonomi ja suoritti elämäntyönsä Tullihallituksen tullitarkastajana. 6. Untamo Utrio, Utriolan isäntä, oli Heiniemeen tullessaan Kuluttajain Lehden toimittaja. Myöhemmin kansanhuoltoministeriön tiedotuspäällikkö, edelleen kustannusliike Tammen toimitusjohtaja. Kirjoittanut useita muistelmateoksia, pakinoita ja lehtiartikkeleita. Virka Heiniemessä: Kriivari 7. Antti Kirvesniemi, Paarmalan isäntä, oli ammatiltaan suutari, perusti kenkätehtaan Lastenkenkä Oy:n, jossa oli toimitusjohtajana. Nuoruudessaan oli aktiivi Koitto Ry:ssä, monissa urheiluseuroissa ja erikoisesti Visa Ry:ssä. Virka Heiniemessä: Viinivouti, vaimo Alma oli Laulumestari 8. Yrjö Finnberg, myöh. Erämaa, Laaksolan isäntä oli ammatiltaan metallimies. Oli konepajayritys Tarvo-Erä Oy:n omistajaosakas. Virka Heiniemessä : Rajakreivi 9. Aina Hemming, Ainalan omistaja, työskenteli hoiva-alalla mm. Helsingissä Marian Sairaalassa. 10. Harald Lemberg, Tammimäen isäntä, oli ammatiltaan metallimies ja toimi Helsingin Hietalahdessa telakan putkiosaston työnjohtajana. Virka Heiniemessä: Karhumarski 11. Kaino Saario, Länsirinteen toinen omistaja, oli koulutukseltaan ekonomi. Hän toimi Hyvinkäällä sijaitsevan leipomouuneja valmistavan yrityksen omistaja toimitusjohtajana. Virka Heiniemessä: Palomestari, vaimo Olga oli Tapain Tarkastaja

10


12. Osvald Nordqvist, Korpelan isäntä, toimi Helsingin Sähkölaitoksessa virkailijana. Virka Heiniemessä: Talousneuvos 13. Toivo A. Nieminen, Sommarbon isäntä, Laatuvaunu Oy:n omistaja ja toimitusjohtaja. Hän ei koskaan muuttanut Heiniemeen eikä rakentanut mitään omistamalleen palstalle.

11


12


Heiniemi 1930-luvulla

HEINIEMEN HISTORIA UUSI AIKA

ELI UUDISASUKKAIDEN TULO

(VUODET 1930 – 1939) KIRJOITTANUT UUMO HERMANNINPOIKA HEINIEMEN KYLÄN KRIIVARI [UNTAMO UTRIO]

13


Ja maa oli autio ja tyhjä Helsingin kaupunki kasvoi itsenäisyyttä seuranneina vuosina niin nopeasti, että sitä hyvällä syyllä ruvettaisiin kutsumaan suurkaupungiksi. Tästä syystä oli seurauksena, etteivät ihmiset siellä enää varsinkaan kesäisin viihtyneet, vaan kaipasivat kivimuurien ummehtuneesta ilmapiiristä väljempiin, raikkaampiin oloihin. Syntyi kansanliike, jota voidaan kutsua nimellä ”ulos luontoon”. Nuoriso alkoi vapaapäivinä retkeillä kaupungin ympäristössä, jopa kauempanakin, ja varttuneemmat kaupunkilaiset alkoivat suunnitella omien kesänviettopaikkojen hankkimista kaupungin ulkopuolelta. Anno domini 1930 keväällä sonnustautui eräs nuori kaupunkilainen retkelle. Aikaisin sunnuntaiaamuna hän puki päälleen retkeilypuseron, golfhousut ja muut reippailuvälineet sekä varasi mukaansa myös kartan ja kompassin. Hän ajoi linjurilla kaupungista länteen päin ja astui autosta Kauniaisissa Petaksen kartanon kohdalla olevassa tienhaarassa. Valtatiestä erkanevan sivutien risteyksessä oli kivipylväs, jonka lappeessa oli joukko paikannimiä, ensimmäisenä Träskända. Tätä tietä pitkin lähti nuori kaupunkilainen reippaasti taivaltamaan. Hyvä lukija, seuratkaamme tätä reippailijaa hänen sunnuntaisella matkallaan.

Kartanopylväs Vanhan Turuntien risteyksessä Petaksessa. 192030-luvuilla kartanonomistajat kustansivat tilojaan osoittavat graniittipylväät eri puolille Espoota. Muualla Suomessa ei vastaavaa ilmiötä tavata. Pylväiden suojeluhanke on vireillä. Kuva: Aapo Kirvesniemi 2013.

14


Tempelbackan laella oleva huvimaja on rakennettu 1827, jolloin elimme Nikolai I:n alaisuudessa. Myöhemmin on Aleksanteri II varmaankin käynyt temppelillä, hänhän vietti 1863 syyskuussa kokonaisen päivän Aurora Karamzinin vieraana Träskändassa. Kuva: Aapo Kirvesniemi 2013.

Retkeilijämme saapui tuota pikaa uuteen tienristeykseen, jonka hän kartastaan katsoen havaitsi sijaitsevan Träskändan kylässä puron eteläpuolella. Risteyksen länsipuolella lepäsi Karamzinin puisto syvässä rauhassa. Aleksanteri II:n muistomerkki Tempelbackan laella katseli ylväästi, mutta hieman haikeasti ympärillään sijaitsevan puiston vanhenemista ja villiytymistä. Tuntui siltä, kuin koko puisto olisi muistellut menneitä, niitä aikoja, jolloin tieltä karahutti puistoon nelivaljakoita ja käytävät tulvahtivat täyteen värikkäitä univormuja ja kahisevia silkkipukuja. Öisillä kuutamoilla se oli kuulevinaan poluilta hiljaisia askelia ja rakkaita kuiskeita…— Nyt valloittivat käytäviä rikkaruohot, aamuisin kolistelivat ohi muutamat maitorattaat ja silloin tällöin hyrräsivät tiellä uuden aikakauden kulkuvälineet, autot.

15


Osuusliike Elanto avasi myymälän 1945 metsänvartijan mökiksi mainitussa talossa. Vasemmalla olevan varastokatoksen tilalla oli alun perin kaunis kuisti. Myymälänhoitaja asui myös rakennuksessa, etuseinän ikkunan takana olevassa huoneessa. Myymälä purettiin 60luvulla, kun uusi myymälärakennus tehtiin samalle paikalle. Nykyisin rakennuksessa toimii painoalan yrittäjä. Kuva: Elannon arkisto.

Tien itäpuolella havaitsi retkeilijämme pienen punaisen mökin, joka sekin oli elänyt suuruusaikansa silloin, kun siinä olivat asustaneet kartanon portinvartijat. Mökin takana levisi Karamzinin ulko- eli metsästyspuisto, jota ihmiskäsi ei ollut koskettanut neljään viiteenkymmeneen vuoteen. Muutamat harvat aikoja sitten kaivetut ojat olivat täyttyneet, kuusi, haapa, leppä, ja pihlaja sekä selja versoivat rehevästä maasta ja olivat tienoon jo muuttaneet melkein läpipääsemättömäksi aarniometsäksi. Maa oli tavallaan autio ja tyhjä, sillä eipä siellä ihmiset liikkuneet, vain linnut laulelivat puiden oksilla ja siilit taapersivat maassa ruokaansa etsien. Metsän itärajalla sijaitsevasta vanhasta lähteestä pulppusi kirkasta vettä — hukkaan. Långträskin eli Pitkäjärven vesi lipui hiljaa ja surullisena puroon ja sitä tietä merta kohden. Matkailijastamme tuntui kuin tämän seudun tunnelmaa olisi sopinut Runebergin säe, että ”Vesillä, mailla tuuli vain hiljaa henkäilee.”

16


Länsirinne kevättulvan piirittämänä. Yrjö Kallisen tullessa aikoinaan ensi kertaa paikalle on tilanne varmaan ollut huomattavasti vaikeampi. Pihaa on myöhemmin korotettu ja pengerretty. Tämä kuva lienee 50-luvun alkupuolelta. Kuva: Joachim Paganuksen kotiarkisto.

Pitkäjärven vesi sivuutti heti puron alkupäässä rannalla sijaitsevan korkean rakennuksen, jonka alakerta oli mahtavista graniittijärkäleistä, yläkerta puusta. Kas siinä ruhtinattaren ”pesutupa”. Sekin eli vanhojen muistojen varassa. Ennen olivat puron rannalla läiskyneet pesumuijien kurikat ja pihassa kuivunut hohtavan valkeita vaatteita. Menneinä aikoina oli alakerran kivimuurin takana palttina ja silkki muuttuneet valkeiksi, toisen kerroksen huoneissa olivat silitysraudat painelleet tärkättyjä kauluksia ja ullakko oli kätkenyt ruhtinaallisia hepeneitä huomaansa. — Viime vuosina oli talo nähnyt elämää joinakin kesinä: kesäasukkaita. Maantielle johtava polku oli nurmettunut. Maa kasvoi villinä nokkosta ja ohdaketta ja koivut torkkuivat murheellisena puron partaalla. Retkeilijämme katseli tätä osaa Träskändan kylästä ja hänestä tuntui siltä, että kerran vielä oli tämän rehevän, kauniin paikan aika tuleva, että uuden ajan aalto kerran osuu tähän Luojan armoittamaan seutuun.

17


Kevättulva 50-luvulla. Kuva on otettu huvilan yläkerran ikkunasta. Pitkäjärven vedenkorkeuden vaihtelut lähentelevät kahta metriä. Kuva: Pentti Hirvimäen kotiarkisto.

18


Vuosi 1930 Ensimmäinen uudisasukas Eipä aavistanut edellisessä luvussa mainittu retkeilijä, että hänen ristiin rastiin samoilemallensa seudulle tulisi uusi aika — jota hän uumoili — niin pian kuin se tuli. Sillä jo samana keväänä häiriytyi tämän paikkakunnan monivuotinen rauha lopullisesti. Silloin nimittäin tuli asukkaita ”pesutupaan”. Mutta ei kesävieraita, vaan todellisia uudisasukkaita. ”Historian lehti kääntyi” ja kääntäjänä oli osastonhoitaja Yrjö Henrik Kallinen ja hänen tyttönsä. Tämän historian kirjoittaja, Heiniemen kriivari, on melkoisen viisas mies, vaikka sitä ei noin päältä päin uskoisi. Ja siksihän ei yleensä tee mitään, minkä saa toisen tekemään. Kun ensimmäinen uudisasukas Yrjö Kallinen itse kirjoitti paperille Heiniemeen muuttonsa vaiheet, niin luovuttaakin historioitsija tässä sanan hänelle. Ensimmäinen uudisasukas muistelee: Minä Länsirinteen isäntä uskon omasta puolestani, että kaikki mikä elämässä tapahtuu, on oikeastaan jo ennakolta tähtiin kirjoitettu. Kaikki on sallimusta, kohtaloa, millä nimellä sitä nimitettäneenkin. Mutta ihmisen silmillä katsottuna hyvinkin tärkeät tapahtumat näyttävät johtuvan hyvin satunnaisista syistä. Niinpä myöskin Heiniemen historia alkaa sellaisista tapahtumista, jotka eivät lainkaan vaikuta salaperäisiltä ja kohtalokkailta. Heiniemen historian alkuvaiheita katsellessamme on meidän palattava vuoteen 1930. Oli nimittäin käynyt niin, että joskus aikaisemmin olin puhunut tytölleni (joka muuten tulee niin tyyriiksi), että ”olisi se kivaa, jos olisi mökki ja pala maata jossakin Helsingin lähistöllä.” Sanonut ja jo unohtanutkin sen, mitä olin sanonut. Mutta silloin v. 1930 kevättalvella tuo tyttö (joka tulee niin tyyriiksi) kiikutti eteeni sanomalehden ja viittasi etusormellaan (joka ei ole paljon minkään kokoinen) yhteen ilmoitukseen, jossa kuulutettiin, että ”HUVILA MYYTÄVÄNÄ 17 km päässä Helsingistä, läh. puh. jne.” Mikäs siinä. Vähän myöhemmin soitin siihen ”läh. puh:iin” ja sain tietää, että langan toisessa päässä oli varatuomari Edv. Eriksson ja että 17 km päässä sijaitseva huvila oli Espoon Träskändassa, kauniilla paikalla joen rannalla. Kysymykseeni, onko joessa paljonkin vettä, tuomari Eriksson vakuutti siinä sitä olevan ainakin 3 metrin syvyydeltä. Eipä hullumpaa. Muutamia päiviä myöhemmin olimme suksinemme matkalla Espoon Träskändaan — me, sts. tyttö (joka tulee niin tyyriiksi) ja minä. Hiihtelimme ja kyselimme, toisin vuoroin kyselimme ja hiihtelimme, kunnes vihdoin pitkän hiihtämisen ja paljon kyselemisen jälkeen olimme selvillä, että tuo kummallisen näköinen, leveäräystäinen arkki on myyjän tarkoittama huvila. Tyttö (joka tulee tyyriiksi) ihastui rakennukseen ja paikkaan heti ensinäkemältä — ja sehän se oikeastaan asian ratkaisikin! Seuraavana päivänä soitin tuomari Erikssonille ja kerroin käyneeni katsomassa myytävänä olevaa huvilaa.” No, mitä te huvilasta piditte? ”kysyi Eriksson.” Well, pidin siitä aika paljon sen tähden, että se oli niin perin kummallinen rakennus”, vastasin. ”No, onpa hyvä, että joku pitää kummallisestakin, sillä olen koettanut sitä jo kauan myydä eikä kukaan ole sitä ostanut, koska se on niin

19


kummallinen”, sanoi Eriksson. Ja niin ryhdyttiin kauppoihin. Myyjän ilmoituksen mukaan kaikki oli selvää ja oli vain sovittava kauppahinnasta ja tehtävä kauppakirjat ilman muuta. Hinnasta sovittiinkin helposti, sillä yleensä olen tottunut elämässä maksamaan kaikesta sen, mitä siitä pyydetäänkin. Kaiken varalta otin kauppakirjan laatimistilaisuuteen asiantuntijaksi toimipaikastani erään oveluudestaan ja varovaisuudestaan maailmankuulun varatuomarin. Ja kun hän oli hieman keskustellut myyjän kanssa, kävi selville, että myytävää maa-aluetta rasitti huomattavat kiinnitykset. Ellei tuota asiantuntijaa olisi ollut, olisi tyttö voinut tulla hyvinkin tyyriiksi. Ovelan ja varovaisen asiantuntijani avulla alettiin järjestellä kaikkia asioita oikealle tolalle, jolla ne nykyisin lienevätkin — sikäli mikäli. Ja sitten tehtiin kaupat. Käteistä niin ja niin paljon, loput velaksi niin ja niin suurella korolla — voi taivas, kyllä tyttö tulee tyyriiksi! Kerran sitten keväisenä lauantaina sonnustauduimme viikonlopun viettoon huvilassamme. Kun tulimme perille, totesimme, että purossa taitaa sittenkin olla vettä 3 metrin syvyydeltä, kuten tuomari E. oli sanonut. Sillä mahtavana virtasi joki järvestä, merta kohti, se muodosti oikean kymin. Mutta niin —, meillä ei ollut venettä eikä ilman sitä päässyt huvilaan, joka oli saarena. Se hökötys oli ostettu ja osittain jo maksettukin, mutta saavuttamissa vielä sentään oli. Mutta antaapas ajan kulua ja tulvan laskeutua… Menipä kevät ja kesääkin taisi kulua jo pieni matka. Ja niin eräänä päivänä nousimme autobussiin, ajoimme Kauniaisten tienhaaraan ja kävellä talsimme jälleen etsimään taloamme. Laskeuduimme lehmuskujaa lähelle sillankorvaa. Kurkistelimme, tirkistelimme, aivan oikein - tuolla miehenkorkuisen nokkosmeren takana todellakin olla öhötti kummallisen näköinen, leveäräystäinen rustinki. Lähdimme samoamaan halki nokkosien — minä edellä ja tyttö (joka tulee tyyriiksi) perässä. Uljaasti raivaten tietä kuin Amatsooni -virran viidakoissa pääsimme vihdoin portaille, ja koska avainkin oli jo hallussamme, painuimme sen tie sisälle. Autiot ja tyhjät olivat huoneet ja kummalliset, perin kummalliset. Alhaalla oli keittiö, kolkko kuin kellari ja tupa, joka oli pimeä. Mutta tyttö (joka tulee tyyriiksi ) oli vallan ihastunut hurmaantunut kaikesta ja rupesi heti suunnittelemaan kuinka ihmeen ihanaa ja hauskaa täällä tuleekaan olemaan. Ja niin sitä ruvettiin tulemaan arkille ilta illan jälkeen. Huusholli oli melkein yhtä kummallinen kuin rakennuskin. Liiteristä löydettiin vanha ovi, sen alle kyhättiin ristikkojalat. Lisäksi kyhättiin pari jakkaraa, ja näin sitä elettiin valtavan ja hedelmällisen nokkospellon keskellä, syötiin vanhalta ovelta ja nukuttiin lattialla. Kun kerran oli puoli hehtaaria maata, niin sitä oli myös ruvettava muuttamaan puutarhaksi. Päätettiin aloittaa rakennuksen vierestä, ja niin eräänä päivänä tehtiin hurja hyökkäys nokkosmetsää vastaan. Vahvalla seipäällä hakkasin nokkosmetsään uoman ja tyttö (joka tulee tyyriiksi) koetti iskeä maanpintaa rikki kuokalla, jonka jo olimme ehtineet hankkia. Mutta maa olikin sitkeämpää kuin tyttö luuli ja hetken kuluttua täytyi minun tarttua vuorostani kuokkaan, ja noin yhden iltapäivän uurastettuamme meillä oli kuin olikin noin kymmenisen metriä pitkä ja puoli metriä leveä, tytön huolellisesti puhdistama multapenkki, johon istutettiin ensimmäiset kukat. Tämän ensimmäisen kesän puuhat kohdistuivatkin yksinomaan nokkosmetsän hävittämiseen ja pihamaan täyttämiseen, niin ettei tulvavesi enää pääsisi koko talon ympärystää valtaamaan. Lisäksi laitettiin maantieltä huvilalle johtavan tie pohjaa, niin että se olisi valmis kantamaan ne monenmoiset sekä loistavat että vaatimattomat ajopelit, jotka tuleva aika kukaties

20


sen päälle oli työntävä. Siinä se onkin Heiniemen suomalaisen asutuksen alkuhistoria. Mitä sen jälkeen tapahtui, sen voivat kertoa muut Heiniemen asukkaat, joilla varmasti on paljon parempi muisti kuin minulla. Tähän kertomukseen ei historioitsijalla ole paljoakaan lisättävää. Edellä olevasta selviää, että Heiniemessä asusti uuden ajan alkaessa siis kaksi henkilöä, jotka synnyltään taatusti suomalaisina olivat rohkeasti iskeneet ensimmäisen kiilan paikkakunnan ruotsalaisen asutuksen keskelle. Urheasti he raivasivat maata, kuten uudisasukkaat ainakin, ja tyytyväisinä ailahteli heidän mielensä. Niinpä tyttö kuulikin MÖRKÖN — se oli Kallisen lempinimi — ihanina kesäiltoina hiljaisesti hyräilevän tuota Nortamon laulua, jossa sanotaan, että ”Ja niämen gannali o uudistorp ja torp o mnuu, Ja mnuul on durklaise linjaalratta ja peslaagpiipu ja plakkarkell”

21


Vuosi 1931 Tämä vuosi oli tuova suuria muutoksia itse Heiniemeen että sen laitamille. Maantie Hämeenkylä — Träskända — Bemböle oli siirtynyt kylätiestä valtion maantieksi, ja valtio alkoi tätä tietä nyt kunnostaa. Puron yli johtava silta oli puusta ja jo kovin ajan hampaan kuluttama. Sen tilalle tehtiin tänä vuonna uusi upea kivisilta. Ja siitä tuli saman tien hieman erikoinen. Liekö siltatyötä johtanut insinööri ollut yksisilmäinen ja mistä lie johtunut — joka tapauksessa silta tuli hieman vinoon tien suuntaan verrattuna. Sillan kummallekin puolelle nousee maantie verrattain jyrkästi muodostaen mäen puron kummallekin puolelle. Pohjoispuolista mäkeä madallutettiin ja samalla hakkasivat tiemiehet maan tasalle tietä reunustaneen ikivanhan lehmuskujan. Mahdollisesti se oli välttämätöntä tieteknilliseltä kannalta katsottuna, mutta paikkakunnan kauneudelle ja historiallisuuden säilymiselle se oli tuhoisa toimenpide. Myös sillan eteläpuoleista mäkeä, joka sivuaa Heiniemen läntistä rajaa, madallettiin ja parannettiin. Ehkäpä olisi tältäkin puolelta vanha, idyllinen lehmuskuja kaadettu, mutta kuuleman mukaan tuomari Eriksson, joka omisti tien varrella olevan maan, sai vaikutetuksi niin, että puut säilytettiin. Tällä tavalla säilyi luonto alkuperäisenä Heiniemen kohdalla, minkä paikalle muuttaneet uudisasukkaat myöhemmin ovat suurella tyydytyksellä todenneet.

Hiekkapintaista maantietä reunustaa kaunis lehmuskuja. Ennen uudistumistaan v. 2000 kuja oli vielä tuuheampi ja latvusto oli kasvanut umpeen muodostaen suorastaan lehvätunnelin tien päälle. Uusi lehmuskuja on lähtenyt hyvin käyntiin ja yltänee sadan vuoden kuluttua samaan vehreyteen. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

22


Toinen, kolmas ja neljäs uudisasukas Niin kuin tämän historian alkuluvussa mainittiin, alkoivat asukkaat suurkaupungiksi kehittyneestä Helsingistä pyrkiä kesäksi pois väljempään ja raikkaampaan ilmapiiriin. Tällainen halu oli tarttunut myös kolmeen kaupunkilaiseen, jotka tunnettiin nimellä Toimi Tanner, Väinö Lehtonen ja Jussi Paganus. Huhtikuun loppupuolella v. 1931 huomasi Tanner sanomalehdessä ilmoituksen, että Espoon pitäjässä Träskändan kylässä oli myytävänä huvilapalstoja. Tanner tiedotti tästä ilmoituksesta tovereilleen Paganukselle ja Lehtoselle sekä Niilo Enteelle, joka myös havitteli palstan ostamista. Palstojen myyjäksi osoittautui tuomari Eriksson ja palstat sijaitsivat Träskändassa Sommarbyn tilalla, mikä oli silloin Heiniemen ja siihen rajoittuvien tuom. Erikssonin omistamien maiden virallinen nimi. Myyjältä saamiensa neuvojen mukaan lähtivät Tanner, Lehtonen, ja Paganus Enteen omistamalla Ford -autolla paikkaa katsomaan. Lunta oli maassa vielä puolisen metriä, mutta Pitkäjärvi oli jo luonut jääpeitteensä, ja järvi vaikuttikin sangen mahtavalta, sillä tulva oli tänä keväänä erikoisen runsas. Niinpä järven länsipäästä alkava purokin oli mahtavan tuntuinen, ja rannalla kasvavat pajut ja lepät olivat osittain veden vallassa. Katsojia, jotka eivät paikalla olleet ennen käyneet ja jotka eivät osanneet ottaa lukuun keväistä tulvaa, tätä maisemaa ja edessä kasvavia puita hieman kummastelivat. Mutta lopuksi he totesivat, että useinhan tällaiset puut kasvavat vedessä ja hyvä on, että vesi on noin korkealla. Ennettä lukuun ottamatta katsojat ihastuivat paikkaan kovasti ja päättivät kukin ostaa 4 – 5.000 neliön suuruisen maapalan. Saman päivän iltapuolella tuli Tanner vielä vaimoineen Enteen autolla katsomaan seutua. Myös Tannerin aviopuoliso ihastui paikkaan ja heissä kiteytyi paluumatkalla vankka päätös, että Träskändasta ostetaan se kauan haaveiltu palsta. Tästä paluumatkasta voidaan vielä kuvaavana piirteenä mainita, että kaupunkiin tultaessa kaikki pikkupojat nostivat autolla ajavalle seurueelle lakkiaan. Tanner kysyi silloin Fordiaan ohjaavalta Enteeltä, että tunteeko hän kaikki kaupungin pojanklopit vai miten tällainen kohteliaisuus on selitettävissä. Enne vastasi, ettei hän tunne, mutta selitti poikien nostavan lakkiaan Fordille, koska se oli ikivanhaa mallia ja vanhukselle pitää aina olla huomaavainen. Paganus, Tanner ja Lehtonen ryhtyivät sitten kauppoihin tuomari Erikssonin kanssa. Myyjä vakuutti, että järvi on syvä ja että uimaan pääsee mistä kohdin rantaa hyvänsä. Hän ei ollut kuitenkaan halukas myymään ranta-alueelta pienempiä palstoja, vaan ilmoitti, että on ostettavaa koko ranta-alue Kallisen palstasta lännessä niittymaahan saakka idässä. Ostajat päättivät näin ollen ostaa koko alueen ja jakaa sen sitten keskenään kolmeen yhtä suureen osaan. He vetivät keskenään arpaa siitä, minkä osuuden kukin saa, ja tällöin osui Lehtosen osalle länsipuolinen kaistale, Tannerille keskimmäinen ja Paganukselle idänpuoleinen osuus. Järjestys tuli näin määrätyksi ja siihen ovatkin kaikki olleet tyytyväisiä. Palstojen rajoja ei kuitenkaan heti voitu tarkalleen määritellä, sillä myyjä viivytteli maanmittarin hankkimista siksi, kunnes tulva oli laskenut ja rantaa paljastunut veden alta, jonka johdosta hän voi mittauttaa palstat suuremmiksi kuin tulvan aikana. Kesemmällä mittaus kuitenkin toimitettiin. Kun tällöin oli vielä määrittelemättä myös Kallisen edellisenä vuonna ostaman palstan rajat, toimitettiin sekin tällöin. Viranomaisena oli paikalla maanmittausinsinööri Erander. Määriteltäessä parhaillaan Kallisen ja Lehtosen palstojen ylärajaa loihe ruotsalainen insinööri Erander lausumaan ”Hävytöntä, että taas myydään ruotsalaista maata suomalaisille.” Tähän tokaisi vastaukseksi Kallinen tuon siihen aikaan eräällä taholla

23


kovasti käytetyn lauseen: ”Eivät kysy tämän maan pellot, mitä kieltä sen kyntäjä puhuu”. Herra Erander ei tähän virkkanut mitään. Lehtosella, Paganuksella ja Tannerilla oli nyt siis oma palsta. Ja heihin tarttui heti uudisviljelijän kuume, eräänlainen kiire, samantapainen, jota tunsi muutamana tärkeänä hetkenä Nummisuutarien Esko lausuessaan, että ”peijakas, tässä rientää täytyy, sillä askeleen otan, jota ei nauraa tule”. Kaikilla näillä uusilla asukkailla oli kova kiire saada palstoilleen jonkinlaiset hökkelit asuttavaksi. Ja kuten kaikki aikaisemmat ja tulevatkin palstojen omistajat olivat hekin vähään tyytyväisiä. Haaveilivat vain pieniä mökkejä, joka sekin olisi suuri edistysaskel teltasta, jonkalaisessa esimerkiksi Tannerin pariskunta oli tottunut retkillään asustamaan. Rakentaminen alkoikin sitten jokaisella kolmella palstalla kuumeisella kiireellä. Rakennustarpeita ei voinut saada lähemmäksi kuin Kallisen ulkorakennuksen luo, josta ne saatiin selkä vääränä kintut lengolla kantaa kullekin palstalle. Kenellekään ei ollut mitään piirustuksia, muista suunnitelmista puhumattakaan. Mutta öin päivin lyötiin majoja pystyyn tulisella innolla. Ja niin nousivat asumukset Lehtosen palstalle eli Rauhalaan, Tannerin palstalle eli Kuusamaan ja Paganuksen palstalle eli Ainolaan. Nämä palstat, kuten koko Heiniemen alue, oli tuohon aikaan vankan metsän ja pienemmän aluskasvillisuuden peitossa. Kun maa on hyvin rehevää ja ilmasto suotuisa tällä paikalla, oli metsä aivan aarniometsän kaltaista, niin että esimerkiksi maanmittauksessa täytyi kirveellä raivata linjoihin niin paljon aukkoa, että saatiin mittanauha mahtumaan. Ei näin ollen ole ihme, että koko ensi kesä kului — sitten kun mökit olivat valmistuneet — näiltä kolmelta uudisasukkaalta raivaustöissä: metsän kaadossa ja kantojen poistamisessa. Oksia ja roskia poltettiin, joka ilta paloi Heiniemessä suuria kokkovalkeita. Toispaikkakuntalaiset kyselivät, että mitä merkillistä Träskändassa tehdään, kun sieltä aina tulet vilkkuvat. Mutta luokaamme suppea silmäys siihen, mitä kullakin palstalla aikaansaatiin tänä ensimmäisenä kesänä 1931. Rauhalassa ryhtyi isäntä ja Matti -poika kiireesti mökin tekoon, jota työtä suosi kauniit ilmat, kevät ja kesä kun tänä vuonna olivat hyvin kauniit. Taloa tehtiin taukoamatta, yötä päivää. Keskeisimmät yön hetket isäntä ja Matti nukkuivat lautakasan vieressä — ja palelivat ankarasti. Mutta viis siitä! Tuota pikaa saatiinkin talo hahmoittumaan, ja ensiksi asuttiin — ullakolla, sillä alakerta valmistui myöhemmin. Hella odotti mäellä sisäänpääsyä, mutta keittelipä emäntä siinä sapuskat siitä huolimatta, ettei se vielä ollut oikealla paikallaan, — ulkorakennus lyötiin kasaan samaa kyytiä, ja sen jälkeen Rauhalan väki voikin todeta, että ” talo on valmis” Muutettuaan tähän uudistaloonsa toi isäntä paitsi eukkoaan ja ottopoikaansa sinne myös elikkonsa Poli -papukaijan, Nalle nimisen koiran ja pari kanarialintua. Papukaija olikin uuteen ympäristöönsä kovin ihastunut ja keikkui emäntänsä olkapäällä tämän hyöriessä ulkona askareissaan. Mutta eräänä päivänä lähti Poli karkuun suuren varisparven saattamana. Huhuilut eivät sitä tuoneet takaisin, sanomalehti-ilmoitus toi. Poli oli lentänyt 8 kilometrin päähän erääseen taloon ja säikäyttänyt ilmestymisellään talon väen pahanpäiväisesti. Kolmen viikon kuluttua se jälleen tuotiin kotiinsa. Mutta kun se nyt näkee variksia, nousee sen höyhenet pörrölleen ja se päästelee sangen vihaisia ääniä. Kesän loppupuoli kului Rauhalassa ahkerassa maan raivauksessa. Palstalla oli mm. niin suuri ja sitkeä raita, että sen kaataminen kesti hiljoilleen koko kesän. Kuusaman isäntä ryhtyi myös ensi toimikseen vimmaisesti rustaamaan taloa. Ja valmiiksihan se tuli, vaikka hieman vaihtelevalla onnella. Hänelle sattui mm. sellainen ”pukki”, että naulasi lattian paikalleen ennen yhtä sivuseinää. Oli muka

24


sopivaa sahata lattialaudat seinän sivulta poikki. Työ keskeytyi viikoksi ja kun isäntä tuli työtään jatkamaan, oli tuiskusade — aikainen kevät kun oli — ja sen jälkeinen auringonpaahde pilannut lattian. Ja isännän piti naulata uusi permanto pitkittäissuuntaan entisen päälle.

Kuusaman isäntä Toimi Tanner poimimassa marjoja. Hän rakensi ahkerasti palstalleen lammikoita, pengerryksiä, kiviaitoja ja taustalla näkyvän pergolaportin. Jäänteitä harrastuksista on vieläkin 2013 nähtävissä maastossa. Baskeripäähine oli hänen pettämätön tunnusmerkkinsä. Kuva: Aapo Kirvesniemen kotiarkisto.

Tanner laittoi tämän mökkinsä ainoasta lumesta vapaalle paikalle. Kesän tultua selvisi sitten, että paikka oli kovin kostea. Ja niin päätettiin mökki muuttaa ylemmäksi kuivemmalle paikalle. Isäntä hommasi kaupungista taljat ja tomografin ja tarpeellisen määrän miehiä talkoisiin. Urakka oli kova mutta hissun kissun nousi talo määrätylle paikalle. Talon ovi kuitenkin unohtui auki, eikä sitä muuton jälkeen saanut sopimaan kiinni, vaan täytyi ovesta veistää puuta pois aika tavalla, ennen kuin se sopi paikoilleen. Toiseen kohtaa täytyi tietysti lisätä puuta. Merkillisintä

25


koko jutussa oli se että mökki oli muuton jälkeen vinossa joka suunalle. Taiteilija Ruokokosken käydessä erään kerran paikalla hän ihmetteli, mitenkä voi olla mahdollista, että talo voi olla kaikkiin mahdollisiin suuntiin kallellaan. Hänen mielestään mökki oli ihan taiteellisesti vinossa. Tämä Kuusaman emäntä oli täydellinen kaupunkilainen, jonka maalla olo oli rajoittunut täysihoitoloissa asumiseen kesälomien aikoina. Ja sellaisissa paikoissa ei luonnosta yleensä opita juuri mitään tuntemaan, mutta sitäkin paremmin kylläkin toisten ihmisten kesäpuvut. No, eräänä aamuna herätti emäntä isännän ja kutsui tätä katsomaan ihmeen kaunista lintua, joka oli lentänyt mökin lähelle. Lintu oli — harakka. Tulkoon tässä mainituksi, että järvi, jota Kuusaman isäntäväki toisten ohella oli niin kovasti ihaillut, kevään ja kesän mittaan alenemistaan aleni, niin että kansa joskus arveli tulleensakin vallan väärään paikkaan talojaan rakentamaan. Eivät olleet palstalaiset vielä oppineet tuntemaan luontoa ja sen metkuja.

Ainolan mökki on valmistunut 1932 kesällä. Mökki palveli kesämökkinä vuoteen 1952, jolloin palstalle rakennettiin isompi huvila. Kuva: Joachim Paganuksen kotiarkisto.

Ainolan isäntä iski rakennushommiin kiinni helatorstaina — pyhät ovat olleet ja kai tulevat olemaankin Heiniemessä parasta työaikaa, sillä arkipäiväthän menevät leivän ansaitsemisen touhussa. Ainolaan pitikin tulla kolmesta uudisrakennuksesta suurin, sillä siellä oli perhettäkin eniten: paitsi isäntää ja emäntää kolme potraa poikaa. Helatorstaina siis ruvettiin rakentamaan ja juhannukseksi oli talo suurin piirtein valmis. Eipä siinä paljon nukuttu, eikä haluttukaan nukkua, sillä innostus oli kova. Mutta kerran sentään isäntä rakennustyön kestäessäkin malttoi riskisti nukkua. Hän oli näet saanut katon ja välikaton valmiiksi, mutta ei vielä seiniä. Ulkooven hän kuitenkin jo sovitti tolppien väliin, pisti sen lukkoon – ja kömpi tyytyväisenä ullakolle vetelemään ”hirsiä”.

26


Puita tietysti kaadettiin tänä ensimmäisenä kesänä tuimasti ja havuja poltettiin vielä tuimemmin. Eräänkin kerran teki isäntä oikein mahtavan kokon ja meni nukkumaan. Mutta emäntä pelkäsi, että kokosta tulee vielä suurempi palo, ja vaati isäntää sammutustoimiin keskellä yötä. Mutta isäntä vain käänsi kylkeä. Silloin ei auttanut muu kuin että emäntä kykki kokon vierellä koko yön vesiämpäri kädessään. Järvenpään puisto kiinnitti kovasti Ainolan emännän kuten muidenkin emäntien mielenkiintoa runsaan kasvillisuutensa takia. Kielletyn puun hedelmät ovat tunnetusti maukkaita, ja niinpä eräänä iltana Ainolan ja Kuusaman emännät menivät puistoon noutamaan joitakin jalojen puiden taimia, joita siellä kasvaa villinä. Jonkin ajan kuluttua emännät tulivatkin onnellisina takaisin — sylissä joukko lepäntaimia, joita omillakin palstoilla oli yllin kyllin. Mutta kun ne kasvoivat ihan puistossa, tuntuivat ne erikoisilta…

Entisen asukkaan elämää tänä armon vuonna 1931 Länsirinteen isäntä tiedottaa tämän kesän tapahtumista, että nyt ryhdyttiin heidänkin palstaansa kohentelemaan. Se kävi tavallisesti siten, että tyttö esitteli ja viserteli ja maanitteli ja vikisi ja ulisi, että niin ja niin olisi tehtävä ja se ja se olisi laitettava, eihän se niin paljon maksa jne. Ja sitten sitä laitettiin ja järjestettiin ja muokattiin – ja minä maksoin, nim. isäntä.” Voi laupias taivas kuinka tyyriiksi tuo tyttö tulikaan”. Emäntä tiedottaa, että rahaa meni siksi, että isäntä osti kulkuvälineekseen moottoripyörän Ja ”sadetakkikupén”, mutta ei ehtinyt sillä pelillä huvilalla käymäänkään, vaan se juupeli ajeli kaksi kesää pitkin ja poikin Suomenmaata. Kurssi muuttui sitten vasta kun tyttö tuli Englannista, jolloin se kupé ja pyörä myytiin ja ostettiin kengät ja palattiin linjurikannalle. Historijoitsija voi omasta puolestaan todeta, että ensin meni tyttö Englantiin moniksi kuukausiksi, ja sitten kun hän tuli takaisin meni isäntä Englantiin moniksi kuukausiksi, ja sitten kun hän tuli takaisin meni taas tyttö Englantiin moniksi kuukausiksi. Todettakoon tämän luvun lopuksi, että Heiniemen asukasluku oli tänä vuonna 1931 kaksitoista henkilöä.

27


Vuosi 1932 Viides ja kuudes uudisasukas Sananlasku sanoo, että mitä isot edellä sitä pienet perässä. Edellisenä kesänä oli Heiniemestä ostettu 4 – 5.000 neliömetrin suuruisia palstoja — tänä vuonna tuli paikalle pari heppua, jotka halusivat itselleen vain tuollaiset takapuolenkokoiset maakappaleet. Vuoden 1931 aikana oli kahden kaupunkilaisen pariskunnan, joista toinen tunnettiin nimellä Vilenius ja toinen Utrio, mielissä kytenyt ajatus, että pitäisi kaupungin lähistöltä saada pienet palstat ja niille pienet tönöt, joissa voisi viettää kesäiset sunnuntain tienoot. He halusivat siis viikonloppupaikkoja. Vileniuksen mielessä tämä ajatus kammerteli siksi, että heillä oli pieni perintöruhtinas, jonka terveydelle olisi eduksi mahdollisimman runsas maaseudulla oleilu. Utriot taas olivat kesät kaahailleet autorämällään ympäri Suomea ja asuneet teltassa — nyt he jo olivat kypsyneet kiinteän olopaikan kannalle Tämän kesän syyspuolella nämä pariskunnat ajelivat Helsingin ympäristössä silmät tapillaan ja ahneus mielessä paikkoja katsellen. Tällöin he osuivat myös Träskändaan Kallisen palstalle, Utrio kun entuudestaan tunsi Kallisen. Saapuessaan paikalle oli tämä naapuri Lehtosen pihassa, jossa loisteli maantielle asti uusi mökki. Seutua katseltiin ja K. suositteli tien vieressä olevaa palstaa, mutta se oli liian suuri ja liian kallis. Asia jäi sikseen. Syksyn mittaan asia kuitenkin edelleen hautui pariskuntain tajukopissa, ja jouluk. 13 pnä ajelivat Vilenius ja Utrio linjurilla Petaksen tienhaaraan ja talsivat siitä vahvassa lumessa Träskändaan. Ja napaansa myöten nämä urhot sitten kahlailivat Heiniemen puitten väleissä tirkistellen ja toljaillen. Lehtosen, Tannerin ja Paganuksen mökeistä katseltiin miehiä ilmeisellä uteliaisuudella. Tästä käynnistä ei ollut mitään varmaa tulosta, mutta miesten huomio kiintyi kolmeen seikkaan: Pitkäjärvi ja sen viereinen Lippajärvi olivat Helsingin lähimmät järvet, että matka, 18 km, oli kohtuullinen ja että paikalla kasvoi uhkeata metsää. Sanotaan että harvoin kaksi kolmannetta. Niinpä nämä maata janoovat kansalaiset olivat Heiniemessä käyneet jo kaksi kertaa, ja kolmannen kerran he tulivat paikalle keväällä 1932 toukokuun 13 pnä — taas kolmastoista päivä! Tällä kertaa oli mukana myyjä, tuomari Eriksson, ja touhussa oli jo totisempi perä. Myyjä tarjoili isompia palstoja, mutta ostajat eivät sellaisiin olleet halukkaita. Heidän huomionsa kiintyi kaistaleeseen, joka sijaitsi Kallisen palstan yläpuolella. Kun sen jakaisi kahteen osaan, tulisi kummallekin pikkuisen yli toistatuhatta neliötä — juuri sopivasti viikonlopun viettopaikaksi. Toukokuun 16 pnä käytiin jälleen paikalla tuumimassa ja suunnittelemassa, 19 pnä laadittiin tuomari Erikssonin toimistossa kauppakirjain konseptit ja 20 pnä klo 13 — taas luku kolmetoista! — tuli Heiniemeen kaksi maanomistajaa lisää. Heidän maapalansa tosin olivat laajuudeltaan minimaalisen pieniä ja laadultaan vallan jumalatonta ryteikköä, jota ei kirveettä läpi päässyt – mutta potria olivat pojat sittenkin, sillä olivathan he, hm, maanomistajia… — Tuomari Erikssonin toimistosta menivät he suoraa päätä NVL:n kauppaan ja tilasivat majoikseen Oma mökit n:o 2. Kova oli kiire näilläkin uudisasukkailla päästä työn touhuun. Toukokuun 28 päivänä he ensi kerran olivat palstoillaan puita kaatamassa, jota työtä tuntui kyllä riittävän pitemmäksikin ajaksi. Naapuri Tanner tuli tällöin esittelemään itsensä ja

28


olivatpa tulokkaat huomaavinaan hänen suupielessään pienen pilkallisen hymyn, joka tahtoi sanoa, että ähäkuti, puskekaa vain, me olemme sen lystin jo kokeneet. Tänä samana päivänä kumpikin sitten suunnitteli, että tuohon pannaan mökit — kummankin paikan määräsi se, missä oli eniten vapaata tilaa. Kesäkuun 1 päivänä tuli palstalleen Vilenius runsaasti varusteita mukanaan ja päättäneenä, että kyllä tästä ryteiköstä tuota pikaa tehdään paratiisia muistuttava puutarha. Hän oli hankkinut hennon, kamalan pitkävartisen puutarhakuokan, jolla hän ensitöikseen löi sormeensa haavan ja siitä äkämystyneenä kalautti koko kuokan hajalle. Hän oli niinikään hankkinut talikon, jolla ei tietysti metsässä tehnyt mitään, mutta jolla sentään onnistui pistämään kengännirkkonsa puhki. Tästä hän havaitsi, että kokemusta pitää saada, mutta päätteli samalla Jukolan Juhanin lailla, että ”jos kerran käymme juoneen, niin ikenet irvissä siinä painiskelemme”. Kesäkuun 8 pnä toimitettiin maan mittaus. Edellisellä kerralla oli paikalla heilunut ruotsalainen insinööri, nyt tuli suomalainen, sillä nämä uudetkin uudisasukkaat olivat taatusti suomalaisia. Maanmittausinsinööri Puustisen toimittamassa mittauksessa — jota varten piti, kuten muillakin palstoilla, kaataa puita ja pensaita, jotta linjat saatiin suoriksi — todettiin Utrion palsta 1160 neliön suuruiseksi. Sille annettiin nimeksi Lintula, koska paikan täytti peipposten ja muiden laulavaisten alituinen liverrys. Vileniuksen palstan suuruudeksi tuli 1240 neliötä ja se ristittiin Jarmolaksi omistajien Jarmo -pojan kunniaksi. Lintulassa alkoi kohta kesäkuussa peijakkaanmoinen melske, kun siellä kaadettiin puita, ammuttiin kantoja ja jahdattiin hyttysiä, joita oli kaameasti. Isäntä kaatoi puita niin vimmatusti, että palstalla niitä kaikkialla oli sikin sokin ja isäntä itse oli hukkua niiden sekaan. Kantopommeilla ammuttiin kantoja, mutta tämä homma oli tuiki outoa, ja niinpä ensimmäiset kerrat vain pihahtelivat, eräällä kerralla meni jo lapion varsi poikki ja eräs paukku tuntui jo vallan hengenvaaralliselta. Mutta isäntä vain tuumi sen entisen vanhanpojan tapaan, että ”ja mnää freista sitt viäläkki gerra, jeskandeer, mutt mnuu pelgutta nii”. Niin siinä ampumisessa sitten kehityttiinkin, että ei puita kaadettu ollenkaan, vaan pantiin juuren alle pötkö — ja sitten lensi puu kokonaisena taivaaseen, mutta tuli sentään alaskin, joskin usein sopimattomiin paikkoihin, kuten kerran emännän vastakeitetyn kahvin sekaan.

29


Heiniemeläiset neuvonpidossa 1956 Utriolan pihalla. Autotalli taustalla oli vielä pystyssä. Kuva: Joachim Paganuksen kotiarkisto.

Kirvesmies Fredriksson Hämeenkylästä valmisti palstalle autovajan sitä vanhaa ”Letukkaa” varten, ja hän teki myös aidan. Sitten 15 pnä tuotiin valmis faneerimökki kaupungista paikalle, ja 19 pnä pantiin sen seinät kokoon, lattia paikalleen ja katto peittämään koko komeutta. Tämän talon rakentaminen kesti 1 tunnin ja 45 minuuttia. Ensi kerran muutti herrasväki tähän majaan viikonloppua viettämään juhannukseksi. Mutta he eivät malttaneetkaan enää palstalta lähteä kaupunkiin, kun töitäkin oli muka niin paljon ja olo maalla oli muutenkin mukavaa. Täten viikonloppumajasta tuli vakituinen kesäasunto.

30


Kovin ovat vaatimattomia kolmekymmenluvun kesämökit. Ainoa seikka, joka voisi nykyisinkin olla suuri etu, oli lyhyt pystytysaika - puolitoista tuntia! Pieni kuisti ei kuulunut toimitukseen, vaan sen on onnellinen omistaja itse rakentanut. Kuva: Jarmo Visakorven arkisto.

Juhannuksena nämä uudet asukkaat kaikessa kiireessä pystyttivät lippusalotkin ja panivat valtakunnan liput liehumaan, koska puron toisella puolella liehui yksi Ruotsin lippu ja yksi punakeltainen lippu. Merkkasivat tälläkin tavalla suomalaisuuden tulemisen paikkakunnalle. Pitkin kesää jatkui sitten Lintulassa suuri melskaus ja meteli, ja syksyyn mennessä paikka jo näyttikin asutulta ja vallan toiselta kuin keväällä. Kaadettiin mm. kaksi isoa kuusta, joista toisen läpimitta oli 55 sm ja ikä 108 vuotta ja toisen läpimitta oli 49 sm ja ikä 102 vuotta. Mökin siveli isäntä ulkoa vaaleaksi ja pihtipielet vihreiksi.

31


Jarmolan ulkorakennus on vielä alkuperäisessä ulkoasussaan keväällä 2013. Kuva: Aapo Kirvesniemi 2013.

Jarmolassa kulki elämä samoissa merkeissä kuin Lintulassakin. Mökki pystytettiin samana päivänä kuin Lintulassakin, ja Jarmolan isäntä siveli sen vihreäksi ja pihtipielet valkeiksi. Ulkorakennus nousi niinikään, siihen tuli käymälä, työkaluvaja liiteri ja aitantapainen. Myös aita tuli äärtämään palstan rajoja.

Jarmolan nuori isäntä Jarmo selostaa tärkeää havaintoaan isälleen (vasemmalla) ja naapurin sedälle. Kuva: Jarmo Visakorven arkisto.

32


Juhannuksena olivat isäntä ja emäntä ja Jarmo -poika ensi kerran yötä palstalla — ja jäivät sitten koko kesäksi asumaan. Ilma kun tuntui maalla vallan ”paksulta” kaupunki ilmaan verrattuna, ja seudun tervehdyttävän vaikutuksen huomasi muutenkin heti. Yhdessä Lintulan kanssa laitettiin kaivo. Se tulikin vallan mukavasti näiden palstojen väliselle rajalle. Tekijöinä olivat Sahlströmin veljekset, joista vanhin ensin karaili pihlajan oksan kanssa ympäri palstoja ja hoki, että tuohon tulee ja tuohon ei tule kaivoa. Ammattimiehiä nämä veljekset alallaan osoittautuivatkin olevansa. Jo tänä kesänä puuhasi Jarmolan emäntä hieman puutarhamaatakin, jotta tulevana kesänä voisi harrastaa potaattien ja porkkanain viljelystä.

Katsaus entisten asukkaitten elämään tänä armon vuonna 1932 Länsirinteellä vallitsi tänä kesänä hiljaiselo, koska isäntäväki huinusti kaukana engelsmannien maassa ja vähän muuallakin. Isäntä siellä joskus käväisi ja maitaan silmäili, mutta katosi sitten taas. — Rakennuksessa asui kesän vuokralla Huotarin perhe. Rauhalassa oli puut enimmäkseen kaadettu jo edellisenä kesänä ja tänä vuonna muokattiin maata viljelyskuntoon oikein hevospelillä. Rauhalan hommat olivat suuripiirteisempiä kuin muiden, sillä isäntäväki aikoi täällä mahdollisimman pian saada puutarhahommat luistamaan. Perunoita, kurkkuja yms. tulikin jo hyvät sadot — kiitos isäntäväen hellittämättömän uurastuksen. Tänä kesänä istutettiin Rauhalaan myös runsaasti omenapuita ja marjapensaita Myös rakennushommia harrastettiin. Rakennuksen eteistä laajennettiin ja sen alle tehtiin kellari. Ja hyvä ja kaunis kellari siitä tulikin, sen tunnustivat kaikki. Siihen mielistyi maan alla virtaileva vesikin, niin että otti sen olopaikakseen — mitä Rauhalan isäntäväki ei kylläkään hyväksynyt. Kuusamassa kaateli isäntä edelleen kuusia sen kuin ehti, koivut vain jätti jälelle kasvullisuuden jalomman puolen edustajina. Tämä puunkaato alkoi jo kummitella öisinkin. Eräänä iltana Tanner oli yrittänyt kaataa suurta kuusta, mutta ei siinä sinä päivänä onnistunut. Yöllä hän sitten heräsi kamalaan rytinään ja syöksyi mökistään ulos pidellen toisella kädellään housuja ja toisessa kourassa oli sähkölamppu. Sen valossa paljastui, että se iltainen puu oli suvainnut kaatua vasta nyt pimeänä elokuun yön hetkenä. — Tietysti tällaisesta kaatumisesta johtui paljon havuja ja muuta roskaa, joka lähetettiin autuaammille maille tulen välityksellä. Kuusaman isäntä oli innokas uurastamaan myös kivien kimpussa paukutellen kamalasti ja laulellen aina välillä, että ”ei tään pojan laulua kaihot kanna eikä synnytä murheet suuret”. Kuusaman isäntäväen toiminnassa oli tänä kesänä siis eräänlaisena ”punaisena lankana” hävittäminen — mutta se oli välttämätöntä siksi, että pääsi taas rakentamaankin. Luontokin tahtoi tähän työhön osallistua, nimittäin tuuli, joka kerran tempasi mökistä katon mukaansa. Onneksi ei luonto sen enempää innostunut hävitystyöhön.

33


Ainolan laituri rakennusmiehineen. Kannoista ja risuista rakennettu maapenkka on edelleen (v. 2013) selvästi havaittavissa rannassa, siis yli 80 vuotta! Muuntajalta tuleva 20 kV linja on edelleen samassa paikassa, pylväitä on toki uusittu. Vasemmalla puolella näkyy palstaa reunustava aita, joka oli sen ajan tyylin mukaisesti piikkilanka-aita. Useimmat palstat oli reunustettu tällaisilla piikkilanka-aidoilla, vaikka mitään tarvetta ei sellaisiin kulkua rajoittaviin esteisiin todellakaan ollut. Kuva: Joachim Paganuksen kotiarkisto.

Ainolassa vallitsi tänä kesänä ”parku, meteli ja ähellys”, kuten Aleksis Kivi sanoo, sillä siellä paukautettiin kantoja ylös maan uumenista vallan hirmuisella ryskeellä. Kyllähän se isäntä vanhana hiihtomestarina sai käsivoiminkin ylös kaikki ne kannot, joiden tyven ympärille käsillään ulottui, mutta suuremmat piti ampua. Joihinkin aikoihin muistutti tilanne Ainolan palstalla kuuluisaa Verdunin taistelua länsirintamalla v. 1916, sillä siinä hätäkässä oli mennä uuden uutukainen talokin tuusan nuuskaksi, katon puolikas ja osa seinää siinä jo heltisi. Kannot kannettiin veteen, niistä tehtiin oivallinen laituri, joka katettiin risuilla ja turpeilla. Tämä laiturikin todistaa elävästi suomalaista sisua. Talon emäntä alkoi tänä kesänä harrastaa puutarhanhoitoa. Jo edellisenä syksynä oli istutettu marjapensaita, joiden lukua tänä kesänä lisättiin. Edelleen istutettiin lukuisia omenapuita.

34


Ainolan rantakuuset karsittiin, jotta aamuaurinko pääsisi esteettä paistamaan puutarhaan. Taustalla näkyvä Pitkäjärvi on ollut silloinkin varsin kaislikkoinen ja vapaan veden alue vaikuttaa jopa pienemmältä kuin nyt (2013). Hämmästyttävää on myös, että rantaniityillä ei ole lainkaan pajupusikoita. Kuva: Joachim Paganuksen kotiarkisto.

Ainolan pojat touhusivat myös palstalla parhaansa mukaan. He auttoivat isäänsä mm. pystyyn jätettyjen uhkeiden puiden karsimisessa alaosastaan, niin että aurinko pääsi vaikuttamaan puutarhaan. Luontoa rakastavina kansalaisina eivät ainolalaiset tohtineet karsia oksia aivan niiden tyvestä pitäen, vaan hieman edempää. Täten syntyi puita, jotka ovat Heiniemen merkillisimpiä nähtävyyksiä. Heiniemen asukasluku oli tämän vuoden 1932 päättyessä 17. Ja nyt voitiin lopullisesti todeta, että entinen omassa rauhassaan uinuva paikka oli perin pohjin muuttunut: uusi aika oli sen tanterelle saapunut.

35


Vuosi 1933 Seitsemäs uudisasukas Jo näinä vuosina oli Heiniemeen alkanut virrata melkoisen runsaasti vieraita. Monet palstanomistajain tuttavat tulivat uteliaina katsomaan heidän hommiaan kerran jos toisenkin. Niinpä tulivat keväällä 1932 Kuusamaan katsomaan ja sen isäntäväen aikaansaannoksia toteamaan kaupungista Antti Kirvesniemi ja hänen Almansa. Tämä Antti katseli ensin Tannerin touhuilua, sitten hän vilkuili naapurien uurastamista — ja eipä aikaakaan, niin hän pyysi Tannerilta kirveen ja heilui kohta hiki tukassa mukana tässä yleisessä raadannassa. Yleinen totuus on, että ihmisestä ankaran työn tiimellyksessä lähtevät liiat halut ja innostukset. Mutta Kirvesniemen innostus vain kohosi. Järkevänä miehenä hän tuumi, että mitäs peijakasta hän tässä toisen eduksi häärää, kun voisi saman työn tehdä omaksikin hyväkseen. Heitti kirveen viereensä ja lähti katselemaan lähimaisemia. Hänen huomionsa kiintyi erikoisesti Kallisen palstan eli Länsirinteen yläpuolella olevaan alueeseen. Siitä ehkä sopisi ostaa pala maata? Niissä ajatuksissa hän Heiniemestä silloin lähti ja niissä ajatuksissa hän muutaman päivän kuluttua sinne taas palasikin. Mutta tällöin hän huomasi ällistyksekseen, että kaksi miestä jo peuhoi Länsirinteen yläpuolella olevalla kaistalella. Niin meni se palsta häneltä ”sivu suun”.

Paarmalassa oli vanha kellarikatos, joka tarjosi suojan rva Alma Kirvesniemelle ennen kuin parempi kesämökki rakennettiin samalle paikalle. Kuva: Aapo Kirvesniemen kotiarkisto.

36


Palsta-ajatus ei kuitenkaan tähän nukahtanut, vaan se eli kerran herättyään sen vuoden ja vahvistui vielä keväällä 1933. Tänä vuonna helluntaina hän jälleen oli Kuusamassa vierailulla, ja nyt hän kiinnitti katseensa Kuusaman vastapäiseen alueeseen. Siinä oli korkea kumpare, jonka korkeimmalla kohdalla oli puolilahonnut perunakellari. Muu osa aluetta oli aarniometsää. Palsta tuntui liian suurelta, mutta Antti päätti sitä kuitenkin kysyä tuomari Erikssonilta, joka vastasi, että kyllä hän siitä pienemmänkin alueen myy. Ja nyt kohosi Kirvesniemen palstainnostus kiehumapisteeseen. Kaikeksi onnettomuudeksi lähti tuom. E. juuri silloin joksikin aikaa matkalle ja kun Kirvesniemi tiesi, että paikkaa havittelivat ostaakseen muutkin, hermostui hän pahanpäiväisesti peläten, että sekin palsta menee häneltä ohi nokan kuten Länsirinteen yläpuolella oleva alue. Hän ei saanut moniin öihin nukutuksikaan, vaan huokaili valveilla, että ”tällaill joudu mnää hautta, tämä taut o ni vaaralist lai”. Onneksi tuom. E. tuli matkaltaan ennen kuin tilanne tuli aivan vaaralliseksi. Juuri ennen juhannusta lyötiin sitten kaupat kiinni ja jonkun aikaa myöhemmin totesi maanmittari, että palsta käsitti 7.964 neliömetriä, minkä johdosta Antti Kirvesniemestä tuli Heiniemen suurin maanomistaja toistaiseksi. Nimeksi palstalle annettiin Paarmala Antin kotitalon mukaisesti. Ja jälleen Nortamoa lainataksemme: ”siit se muuttu se retk, alka riammune hetk”, Sillä nyt voi Paarmalan isäntä niin kuin emäntäkin heilua omalla maallaan eikä toisten hyväksi hikeään tiputella. Juhannusaamuna meni Kirvesniemi ensi kerran palstalleen työhön ja kaatoi kohta aikamoisen kuusen rojaleen. Sitten hän istui kannolle ja odotti. Hän ei ikinä ennen ollut voinut omalta maalta mitään kaataa, ja odotti nytkin epäluuloisesti, että eiköhän nytkin vain joku tule hätistämään… Mutta eipä tullut. Hetken kuluttua hän uskalsi kaataa toisenkin puun. Ja niin tapahtui sitten Heiniemessä sellainenkin ihme, että kirves heilui Kirvesniemen kourassa niemen nenässä. Vaikka ei se kovin kiivaasti heilunut eikä kauaakaan. Sillä isäntä tuumi Runebergin kuvaileman Otto von Fieandtin tavoin, että ”kiireeseen ei Suomen mies ole luotu, sen hän ties”. Kun hän lisäksi totesi, että tuhannessa vuodessa on kokolailla paljon aikaa, niin olisipa totisesti ollutkin hassua ylen määrin melskata. Mutta palstalle piti tietysti pian saada asunto. Ja viikko juhannuksen jälkeen tulikin ”rautateitse ja autoitse” paikalle Riihimäen Sahan ja Suomen Puutarhaliiton myymä valmis maja. Perunakellarin jätteet siirrettiin sivuun, joitakin puita kaadettiin ja palstan korkeimmalle kohdalle nousi sitten kylän miesten avustamana tämä mökki julistamaan uuden uudisasukkaan saapumista Heiniemeen. Kun mökin katto Kuusaman isännän eloisalla avustuksella oli saatu paikoilleen, meni Paarmalan väki sisään ja nukkui ensimmäisen yönsä omassa mökissään ja omalla maallaan.

37


Paarmalan kesämökki. Pystytys oli kestänyt neljä tuntia. Mökissä oli jopa hella ruuanlaittoa varten. Laaksolan pariskunta näyttää olevan naapureitaan auttamassa. Kuva: Aapo.Kirvesniemen kotiarkisto.

Viljelysmaata alettiin samana kesänä muokata palstan länsikulmaan, ja istutettiinpa joitakin omenapuitakin kuusten väliin. Ensimmäinen omenapuu sai alleen tavallista voimallisemman lähteen, kuoppaan kaadettiin tuhkaa, sitten pantiin sen päälle puu ja sitten multaa ja sitten tietysti vettä. Mutta silloin kuului pihinä — tuhka oli kuumaa. Vaikka hyvin ja herran nuhteessa kasvaa sekin omenapuu vielä tänäkin päivänä.

38


Paarmalan sauna. Rakennus on edelleen saunakäytössä ja lämpiää kerran viikossa. Kuva: Aapo Kirvesniemen kotiarkisto.

Isännän mielessä alkoi sitten kesällä vanhaan suomalaiseen tapaan kangastella, että pitäisi toki saada sauna. Se tuntui järjestyvän vaivattomasti, sillä paikalle osui eräs rakennusmies Soini, josta oli tuleva suurin huijari, mitä Heiniemessä on esiintynyt. Hän ryhtyi rakentamaan saunaa, jonka oli määrä olla valmis Antin päivänä marrask. 30 pnä. No, silloin oli kyllä seinät ja läjä kiviä, mutta ei permantoa ja ikkunoita. Periaatteellisista syistä ja päivän merkityksen tuntien Kuusaman isäntä saunassa kuitenkin kylpi heittäen vettä kiviläjään kamalasti ja palellen lavolla kamalasti. Jouluksi sauna sitten valmistui. Kun silloin oli kolme pyhää peräkkäin, saunottiin juhlan kunniaksi joka päivä ja syötiin välillä mahat pullolleen, jotta rypyt oikeni ja voitiin niin ollen masut suuremmalla menestyksellä pestä puhtaaksi. — Saunasta tuli kuitenkin rakenteeltaan niin hatara, että sitä piti jälestä päin moneen kertaan parannella.

Katsaus entisten asukkaiden elämään tänä armon vuonna 1933 Länsirinteen isäntäväki palasi tänä vuonna kaukaisilta ja vaiherikkailta matkoiltaan. Niinpä siellä olivatkin jälleen käynnissä erinäiset rakennuksen korjaustyöt ja maanviljelystouhut, joiden johdosta isäntä saattoi jälleen todeta, että kyllä tyttö tulee tyyriiksi. — Vuokralla asuivat rakennuksessa tänäkin vuonna Huotarin väet, äiti ja tyttäret. Lintulan isäntäväki muutti tönölleen asumaan kesäk. 8 pnä ja he tuumivat pitkän ja tunkkaisen talven jälkeen kuten kerran Jukolan Juhani, että ”tuntuupa jo sieraimissani kotinurkkien haisu, ihanampi neitsytmaarian sänkyruohon tuoksua.”

39


Palstalla tehtiin maanparannustöitä tasoituksen, kivien poistamisen, sorastamisen yms. muodossa. Selvisi, että palstan läpi on ennen kulkenut kaksi ojaa ja ainakin jonkin verran hiekoitettu polku — muistoja ilmeisesti Karamzinin ajoilta. Yriteltiin jo maanviljelystäkin. Maan laatu teki kuitenkin tepposet, sillä peruna kasvoi kolmatta metriä ja sipuli, punajuuri ja porkkanakin harrastivat yksinomaan vain vartensa kasvattamista. – Uusi elinkeino, kalastus, pantiin alulle koska sitä naapurit jo takavuosina olivat harrastaneet Pitkäjärvessä vaihtelevalla menestyksellä. Lintulankin katiskaan osui muutama hauki, ahven ja särki: mutta uisteleminen ei tuonut mitään tulosta. Kun isäntä vielä viimeisiksi töikseen maalasi mökkinsä sisäpuolelta, voitiinkin jo paikka elok. 25 pnä jättää taas syksyn ja talven huomaan. Jarmolan emäntä touhusi tänä vuonna ripeästi puutarhansa hyväksi. Omenapuita istutettiin, samoin marjapensaita. Kun sattui olemaan kuiva kesä, niin olipa siinä sitten veden kantoakin kun näitä taimenalkuja vaali elämän heiveröisellä polulla. Isäntä järjesteli edelleen palstan kunnostamista noin ylimalkaan. Appinsa avulla hän rustasi mökin eteen sievän vilpolan, josta sopi katsella puron toisella puolella olevaa värikästä maisemaa. Kalastus aloitettiin niinikään, sillä Jarmolan isäntä osti komian veneen ja sen perään vielä komiamman moottorin. Kaikki moottorit ovat hieman kummallisia rustinkeja, ja oli tämäkin moottori, sillä se oikeastaan suostui käymään vasta kolmantena kesänä sen jälkeen kun se oli Heiniemeen tuotu. Ainolan isäntä tuumi tänä kesänä, että pitäisi saada sauna pystyyn, kun kaadettuja hirsiäkin oli jo kasautunut koko röykkiö. Paikalle tuli sitten isännän 80 – vuotias isäukko, joka kerran vain sylkäisi kämmeniinsä ja alkoi rakentaa saunaa poikien häntä hieman autellessa.

Ainolan isännän isä Tuomas Paganus (s.1853) auttamassa poikaansa palstan raivaustöissä. Kuva: Joachim Paganuksen kotiarkisto.

40


Hirret veisti ja seinään pisti — ja elokuun alussa sauna oli valmis, vieläpä sangen soma sauna. Se todettiin sittemmin pidetyissä saunan ristiäisissä, jotka kuuluivat olleen lievästi äänekkäät.

Ainolan saunarakennus harjakaisvaiheessa 1933. Kuva: Joachim Paganuksen kotiarkisto.

Muista Ainolassa tehdyistä töistä mainittakoon, että rannasta kärrättiin mutaa puutarhamaahan ja palstalle tehtiin teitä. Viljelystöissä saatiin kokea, että luonto on monessa suhteessa merkillinen. Tavallisestihan esim. omenapuu pitää huolella istuttaa, lannoittaa, kastaa, muokata multa möyheäksi ympäriltä jne. No, Ainolasssa söi myyrä erään omenapuun juuret poikki. Jäi paljas runko. Puu surkastui. Isäntä tempasi sen harmistuneena ylös maasta ja tökkäsi pystyyn hieman sivummalle. Mutta siinä se peijakas rupesikin kasvamaan ilman kasteluita ja lannoittamisia.

41


Ainolan sauna 1950-luvulla. Kuva: Joachim Paganuksen kotiarkisto.

Rauhalassakin ryhdyttiin tänä kesänä tekemään saunaa. Rantaan kaivettiin perustus valmiiksi ja omalta maalta kaadettuja hirsiä vuoltiin valmiiksi. Näin tehtiin pohja ja aineet valmiiksi — kelpasi siitä sitten tulevana keväänä ryhtyä rakennushommiin. Rauhalan emäntä on yleensä hyvin eläinrakas ihminen, ja siispä hän tänä vuonna lisäsi elikkojensa lukua porsaalla — mikä oli Heiniemen karjanhoitopuolen loistava alku. Sillä keväästä pitäen käyskeli Rauhalan mailla niin komia sika, että naapurit sitä katsellessa puhkesivat sanomaan: ”Sill on borsas niin saatasen muhki, ett stää lystikses kattleki vaa.” Eräs paha vika tässä porsaassa kuitenkin oli: se söi enemmän kuin tienasi, ts. rauhalalaiset syöttivät sikansa niin ylellisesti, etteivät siitä sitten teurastajalta saaneetkaan niin paljoa kuin olivat ruokaan rahaa käyttäneet. Mutta tämäkin todistaa vain sitä, että hyvin Heiniemessä eläimet pidetään.

42


Rauhalan perheen eläinrakkaus kulminoitui lehmään, joka tosin hankittiin vasta kesäksi 1940. Lehmällä oli komealta kalskahtava nimi Regina. Kuva: Seppo Lehtosen kotiarkisto.

Kuusamassa tapahtui tänä kesänä kummia. Siellä vierailivat tänä vuonna ahkerasti tuleva Laaksolan isäntäväki. Eräänä syyspuolen sunnuntaiaamuna keitteli tuleva Laaksolan emäntä kahvia Ja Kuusaman isäntä itse tapansa mukaisesti lojui vuoteessa, kun hän ei yleensä pääse siitä ylös ennen kuin on saanut kahvin ”sisälle”. Muu väki oleili ulkona. Äkkiä isäntä tunsi nenässään palaneen käryä ja tiedusteli, että mikähän täällä tuoksuu. Laaksolan emäntä tuumi, että varmaankin ne linnun luut (edellisenä päivänä oli herkuteltu lintupaistilla), jotka hän kaminaan äsken nakkasi. Selitys tyydytti isäntää ja hän käänsi kylkeä. Hetken perästä tuntui käry kuitenkin entistä voimakkaammin. Isäntä nousi ylös asiasta ottamaan selvää — samassa leimahtikin tulenliekki seinässä. Silloin sai isäntä äkkiä housut koipiinsa ja Laaksolan emäntä sai yhtä äkkinäisesti hälytetyksi naapurit sammutustöihin, sillä mökki paloi. Oli hyvin kuiva aika eikä Kuusamassa ollut kaivoa, joten vesi piti kantaa matkan päästä. Paikalle tuli kiireesti myös Ainolan isäntä kahden täysinäisen vesisangon kanssa. Heitti toisen sangollisen vettä liekkeihin — se ei tehnyt mitään vaikutusta. Silloin hän kaatoi toisen ämpärillisen maahan ja tuumi: ”Tämä taitaakin olla bensiiniä. Tai jos on vettä, niin on parempi olla tuhlaamatta hyvää vettä tulen lisäämiseksi”. Mökki paloi kuin taula. Lopulta saapui kovan mölyn kera paikalle myös Espoon palokunta, joka jätti sammutusvehkeensä maantielle ja miehet marssivat hanhenmarssissa paikalle — katselemaan paloa. Niin meni ilmoille Kuusaman mökki. Ja niin oli koettu myös Heiniemen ensimmäinen tulipalo. Toivottavasti se oli myös viimeinen. Kuusaman isäntä oli ovelana miehenä vakuuttanut mökkinsä tuhtisti, ja sai nyt reilusti vakuutusyhtiöltä näppiensä väliin vakuutussumman. Ja sillä hän nyt päätti teettää uuden talon, tällä kerralla saunan ja saunakamarin oikein hirsistä, niitä kun oli siunautunut puita kaadettaessa. Urakkamieheksi tuli jo ennen mainittu suur-

43


huijari Soini, joka keplotteli isännältä melkein koko urakkasumman kouraansa — ja jätti sitten rakentamisen kesken ja katosi. Mutta valmiiksi se talo sentään hiljalleen tuli toisin voimin. Ja uhkealta se näyttääkin, sillä seinät ovat tavallista kookkaammista hirsistä kielien siten, että honkia on Heiniemessä humissut, joskin humisee vieläkin. Heiniemessä asukasluku lisäytyi kahdella yhteismäärän ollessa niin ollen 19.

44


Vuosi 1934 Kahdeksas uudisasukas Niin kuin jo aikaisemmin mainittiin oli Heiniemessä alkanut käydä vieraita. Ja Kuusaman palon selostuksesta jo havaittiin, että siellä silloin parhaillaan oli vieraina Laaksolan tuleva isäntäväki eli Yrjö ja Himmu Finnberg. Varsinkin juuri vuoden 1934 aikana he olivat useinkin vierailleet paikalla milloin Kuusamassa, milloin Paarmalassa. Vieraat tekivät ruumiinsa terveydeksi töitä ystäviensä palstoilla, mutta vähitellen rupesivat ajattelemaan samoin kuin Paarmalankin isäntäväki aikoinaan, että mitä pahusta tässä toisille ahertaa, kun sopisi omaksi hyväkseenkin heilua. Ajatus kyti ja voimistui syksyn ja talven kuluessa, kunnes se keväällä oli toteutuva. Finnbergit kiertelivät keväällä 1934 Heiniemeä kuin ne entiset nälkäiset leijonat ja katselivat, minkä palan vielä myymättömästä maasta ahmaisisivat. He päätyivät Paarmalan itäpuolella olevaan rinteeseen, joka kylläkin kasvoi niin tiheästi puita, ettei siitä juuri mitään voinut nähdä, mutta puitten kasvusta voi päätellä, että maata sitä oli siinäkin. Tuomari Eriksson oli suostuvainen kaistaleen myymään, ja niinpä keväällä tehtiin kaupat siitä alueesta, joka rajoittuu pohjoisessa tiehen ja yleiseen rantaosuuteen, lännessä Paarmalan palstaan. Isännän sormet syyhyivät kohta käydä käsiksi aarniometsän raivaukseen, mutta periaatteellisista syistä hän ei sitä tehnyt ennen kuin kauppa kaikin puolin oli selvä. Kun sitten maanmittari tuota pikaa kävi paikalla ja totesi palstan 5.100 neliömetrin suuruiseksi ja merkkasi kirjoihinsa uuden tilan nimeksi Laaksola, koska se kerran sijaitsi laakson rinteellä, olikin asia järjestyksessä ja myllerrys voi alkaa jälleen uudella alueella kauniissa Heiniemessä. Ja kyllä siitä myllerrys syntyikin. Isäntä heilui kirveineen kuin heinämies ja pian tuli puhdasta jälkeä, kun kolmekin puuta katkesi samalla sivaisulla. Mutta tietysti piti saada myös asumus. Heti kun talon paikka oli raivattu, alettiin sitä tehdä. Isäntä oli ylimmäisenä, kirvesmies apuna. Helluntaina teki isäntä kivijalan oikein betonista, ja juhannuksena oli talo miten kuten asuttavassa kunnossa. Silloin nimittäin olivat seinät ja katto valmiit, ja juhannusaattona isäntä pisti toiseen ikkunaan ruudut ja toiseen pahvin, ja niin voitiin talossa nukkua ensimmäinen yö. Koko tämä ensimmäinen kesä kului uusimmilta uudisasukkailta ankaran raivauksen merkeissä. Sille, joka paikan keväällä näki, tuntuu aivan ihmeeltä se, että palstalle saatiin jo kevätkesällä muokatuksi se verran viljelysmaatakin, että perunoita, porkkanoita ja kurkkua jo saatiin kostukkeeksi. Syksyllä istutettiin ensimmäiset omenapuut. Ja Katso: paikka oli parissa kolmessa kuukaudessa tullut aivan toisen näköiseksi, kulttuuri oli siihen jättänyt näkyvät ja tuntuvat merkkinsä.

45


Laaksolan mökki v. 1979. Mökki oli saatettu talviasuttavaan kuntoon ja siinä asui Yrjö Erämaan leski vuoteen 1972. Taakse kohoaa palstan uuden omistajan talo. Kuva: Kalle Särelän kotiarkisto.

Ja Heiniemen yhdyskuntaan oli liittynyt kaksi henkilöä lisää, niin että asukasmäärä oli 21.

Katsaus entisten asukkaiden elämään tänä armon vuonna 1934 Ennen kuin tässä kiinnitetään huomiota eri tilallisten puuhailuihin, merkattakoon aikakirjoihin myös se, että Pitkäjärven pään pohjoispuolelta, vinosti vastapäätä Heiniemeä alettiin Juslinin tilan maita myydä palstoiksi. Sinne kohosikin kesän mittaan joukko tönöjä, jopa joku iso huvilakin, ja paikkaa alettiin kutsua Remulaksi. Vaikka nimi olikin joltisenkin säikäyttävä, ei tästä uudesta asutuksesta koitunut Heiniemelle mitään harmia, sillä se oli siksi kaukanakin. Länsirinteellä alettiin tänä vuosi rakennuspuuhilla. Kevättalvella nimittäin muodostettiin huvilan alakerrassa olleesta isosta keittiöstä sauna ja kellari ja keittohella asennettiin ent. keittiön vieressä olevaan isoon olohuoneeseen. Rakennuspuuhia jatkettiin syksyllä, jolloin eräs yläkerran huone jaettiin kahtia. Kyläläiset totesivat, että jo on Länsirinteen isäntäväellä lääni! Tänä vuonna laati puutarha-arkkitehti Paul Ohlsson palstalle puutarhasuunnitelman, jota jo samana vuonna alettiin toteuttaa.

46


Puutarhasuunnittelutoimisto Paul Olssonin ehdotus Paarmalan palstalle. Ilmeisesti suunnitelmien teettäminen oli silloin edullista, koska monet heiniemeläiset käyttivät Olssonin toimistoa. Kuva: Aapo Kirvesniemen kotiarkisto.

Lintulan väki totesi tullessaan palstalle toukok. 6 pnä, että onpa kevät totisesti lämmin. Kävivät uimassa — ja jäivät faneerimökkiin jo yöksikin, mikä aikaisuuteen nähden on ja taitaa pysyäkin ennätyksenä. Isäntä huomasi ihmeekseen, että pitää jo tehdä remonttiakin, vaikka kaikki pitäisi vielä olla vähintäin uutta. Mutta routa oli liikutellut kaivon renkaita ja kamiinan savupiippu oli palanut puhki, ja ne oli korjattava. – Havaittiin myös, että mökki, joka oli alun perin pystytetty ainoalle vapaalle paikalle, mitä palstalla oli, oli ilmeisesti tiellä. Niinpä isäntä ryhtyi hieman sivumpaan oikein betonista valamaan mökille perustaa. Suureksi ihmeeksi perusta pysyikin koossa, ja mökki nostettiin monen miehen voimalla ja kovalla huudolla siihen syyspuolella kesää. — Muut työt käsittivät tietysti kantojen vääntämistä ja ryytimaan tekoa. Myös luonto tuli avuliaaksi, joskin kokolailla sopimattomin konstein: myrsky kaatoi kaksi isoa kuusta, joista toinen oli vähällä murskata päärakennuksen. Isäntäväki hankki palstalle jo ns. elämän nautintojakin kuten radion ja krokettipelin, ja talon herra rustasi lepokeinun. Jarmolassa oli entisten kesien touhu tänä vuonna hidastunut, sillä isäntäväki oli ostanut toisen palstan Siikajärveltä ja ryhtyi nyt miettimään, että ollako täällä vai mennäkö sinne. Mutta eivätpä he hennoneet ainakaan vielä Heiniemestä erota. Rakennushommia kuitenkin Jarmolassa tänä kesänä oli, sillä ulkorakennuksen toiseen päähän sisustettiin sauna, pieni ja soma, josta lähti kipakat löylyt. Vihtominen kuitenkin jäi verraten vähiin kun isäntäväki huomasi, että viileämmillä ilmoilla on saunassa paljon mukavampi nukkua ja muuttivat sinne asustamaan. Rauhalan miehet ryhtyivät kohta keväällä kiivaasti rakentamaan saunaa edellisenä kesänä tehdylle perustukselle. Eikä kauaa kulunutkaan kun kiukaasta löylyt pihahti ja hyvät löylyt pihahtivatkin. Merkattakoon aikakirjoihin, että tämäkin sauna valmistui oman maan hirsistä omin voimin. Tilan maanviljelys kohosi tänä kesänä yhä suurempaan kukoistukseen, mistä näkyvänä tuloksena olivat runsaat sadot syksyllä. — Talon karja alkoi tänä kesänä

47


hieman liikehtiä. Kaksi kanarialintua nimittäin eräänä päivänä lähti lipettiin, ja vaikka emäntä häkin kanssa niitä etsi pitkin metsiä — ja taisi vähän itkeskelläkin – niin eivätpä vain takaisin tulleet. — Talon uskollinen Nalle -koira tuli tänä vuonna lopullisesti vanhaksi ja katosi. Kuusaman isäntä totesi keväällä, että eräs palstan keskikohta oli kovin kostea. Hän päätti kaivaa siihen lammikon, johon sitten istutetaan lumpeita ja muita kosteikkojen kasveja ja jossa pari kolme ankkaa uida polskuttelee. Isäntä kaivoi syvän kuopan, jossa vesi jonkun aikaa pysyikin, mutta sitten aleni. Isäntä kaivoi kuopan syvemmäksi. Taas aleni vesi. Isäntä kaivoi taas. Ja niin sitä kilpajuoksua sitten kesti syyskesään asti, jolloin kuoppa oli lopullisesti kuiva. Olipa siinä sitten isännällä taas touhua valtavan kuopan täyttämisessä. Ja sinne kuoppaan ne upposivat unelmat ankoistakin. — Mutta ehti isäntä sentään tämän jännittävän lammikkotyön ohella tehdä sievän ulkorakennuksenkin pyöreistä hirsistä. Ainolan huomattavin tapahtuma tänä vuonna oli, että taloon valmistui kellari hiekkatörmään portin pieleen. Isännän puheen mukaan se on maailman ehdottomasti parhain kellari, josta muut saisivat tulla oppia ottamaan. Toinen melko huomattava tapahtuma oli, että emäntä uskalsi tänä kesänä ensi kerran jäädä yksin yöksi taloon. Hän varasi kirveen viereensä sänkyyn, ja sen turvin yö kyllä rauhallisesti sujuikin. Isäntä kyllä naureskeli kirvesjutun kuultuaan, sillä hän tuntee eukkonsa niin hyväsydämiseksi, ettei hän tohdi hiirtäkään tappaa ja katsoopa naapureitakin vähän karsaasti, kun nämä hävittivät räkättirastaan pesiä. Paarmalassa levenneltiin kovasti puutarhaa, istutettiin lisää puita ja pensaita ja toisia puita ja pensaita kiskottiin ylös maasta. Noin ulkonaisesti tämä näytti tolkuttomalta hommalta, mutta sivistävää jälkeä sekin sentään jätti jälkeensä.

Paarmalan rehevä puutarha 1939. Kuva: Aapo Kirvesniemen kotiarkisto.

48


Sitä Soinin tekemää saunaa täytyi yhä korjailla ja parannella ja isäntä ilmoittikin toivorikkaasti, että kyllä siitä 1.000 vuoden kuluttua tulee hyvä. — Sahlstenin veljekset kaivoivat kaivon rinteeseen saunan lähelle. Siihen tuli oikein bysanttilaistyylinen kansi ja pumppu, mitä ihmettä usein kokoonnuttiin ihailemaan.

Sivistykselliset riennot heräävät Kesällä 1934 keksivät eräät kylänmiehet, joiden etunenässä Kuusaman isäntä taisi olla, sellaisen hirtehisen ajatuksen, että oikeastaan Heiniemessä täytyisi pitää elojuhlat, koska kenelläkään ei ole eloa korjattavana ja hyvin vähän, toisilla ei ollenkaan muutakaan satoa. Aloitteeseen yhdyttiin, ja joka mökissä tuumittiin, että jos ei nyt ihan elojuhlia pidetä, niin pitäisi pitkän kesäisen raadannan jälkeen sentään saada antiikin tyyliin panem et circenses — leipää ja huvitusta. Pidettiin kokous, jossa edustettuna oli jokainen paikkakunnan savukunta. Yksimielisesti päätettiin, että juhla pidetään ja tarkasti määrättiin, mitä valmisteluja kunkin henkilön tulee suorittaa. Edelleen määrättiin, että jokaisen perheen tulee suorittaa tilaisuudessa jokin ohjelmanumero. Juhlapaikaksi määrättiin Länsirinne, koska siellä oli eniten tiloja, ja ajaksi hyväksyttiin lauantai elokuun 18 päivä. Virallisen luontoiseksi ohjelmaan tuli ”paikkakunnan kastaminen”: on aika, että tämä uusi asutus saa suomalaisen nimen. Nimiehdotuksia oli monia, mm. Saunaniemi, Saunatsalo, Löylylä ym. Lopuksi yhdyttiin nimeen H E I N I E M I . Paikka ei kylläkään varsinaisesti ole niemi, mutta paikkakuntalaiset ovat jo kauan nimittäneet aluetta niemeksi. Hei alku tuli siitä, että täällä yleensä tervehditään toisia hei -huudahduksella ja ollaan muutenkin reippaalla hei -kannalla. Lauantai-iltana elok. 18 pnä oli sitten Länsirinteellä ”peli ja musiikki ja palavat olkilyhteet aidanseipäissä”, kuten Esko aikoinaan sanoi, joskin tässä tapauksessa olkilyhteitä korvasivat tulisoihdut ja paperilyhdyt. Ruumiin hyvinvoinnista olivat kylän emännät erinomaisesti huolehtineet: aluksi tarjottiin kahvia, sitten makkaroita ja olutta. Kaksi saunaa oli lämmitetty kuumiksi, ja juhlan päätyttyä niistä kuuluikin ahkeraa vihtain läiskettä. Liikuntoakaan ei unohdettu, vaan tanssittiin tunnelmallisesti valaistulla verannalla Laaksolan isännän toimiessa orkesterina Gramofonin suosiollisella avustuksella. Itse juhlan ohjelmasta muodostui aivan yllättävän rikas ja monipuolinen, sellainen, jota ei kukaan osannut odottaa ja joka paljasti paljon niemellä piileviä henkisiä ja taiteellisia ja humoristisia kykyjä. Kuusaman isäntä piti aluksi mainion avauspuheen, jonka jälkeen Länsirinteen isäntä risti uudisasutuksen Heiniemeksi. Hänellä oli edessään lautasella Heiniemen multaa ja kädessään kolpakollinen olutta. Tällä hän kastoi mullan ja piti muotokauniin ja sisältörikkaan puheen. Välittömästi tämän jälkeen, tunnelman ollessa juhlallisen ja korkealla, esittivät Länsirinteen isäntä ja siellä kesävieraana kesän asunut Lindgren ensin mainitun laatiman ”Heiniemen marssin”, joka heti saavutti kaikkien läsnäolijain hyväksymisen. Sanat, jotka laulettiin samalla säveleellä kuin ”Maa ponteva Pohjolan äärillä on ” ovat seuraavat:

Heiniemen marssi Kirj. Y. K. [Yrjö Kallinen] Tarut tietävät: Träskändan vaiheilla 49


bättre folket on pulskasti voinut. Katariinan jo kakkosen aikoina täällä kieli ja toinen on soinut: Sil vous plait, danke schön ja ljublju tebja, I love you, mycket bra. Mutta nyt: hei,hei! Karamzinin autuas Aurora ikimaineen seudulle antoi. Taas silloin rannoilla, puistoissa sanat hempeät tuulonen kantoi: Sil vous plait, danke schön ja ljublju tebja, I love you, mycket bra. Heiniemellä saunat ne nyt sauhuaa, työn touhusta tanhuat kaikuu. Kukin palstallaan täällä nyt ahertaa vain kuokkien iskuista raikuu: Sil vous plait, danke schön ja ljublju tebja, I love you, mycket bra. Mutta me: hei hei! Tämä marssi kajautettiin aina silloin tällöin iloisen ohjelman välissä. Muusta ohjelmasta mainittakoon Jarmolan emännän yksinlaulu, Lintulan isännän pakina ”Mister Smith matkustaa”, Kuusaman ja Paarmalan emäntien duetot sekä Ainolan ja Paarmalan isäntien hupaisat jutut. Heiniemen ensimmäinen elojuhla oli kokonaisuudessaan erinomaisen onnistunut. Jo järjestelypuoli todisti, etteivät asianomaiset olleet ensi kertaa ”pappia kyydissä ” ja ohjelman rikkaus ja monipuolisuus taas antoi vankan lupauksen, ettei juhla ollut laatuaan viimeinen, vaan että kylässä riittää voimia järjestää sellaisia myöhemminkin.

Heiniemi saa sataman Heiniemen palstoista on Länsirinne Pitkäjärvestä lähtevän pienen joen rannalla, kun taas Kuusama, Rauhala ja Ainola ovat järven pään ja joen alkujuoksun kohdalla. Näillä palstoilla on siis omat rannat, joskin ne ovat matalia ja ruohikkoisia, kuten Pitkäjärven rannat yleensä. Muilla palstoilla ei ole omaa rantaa, mutta niille on varattu Ainolan itäpuolella noin 50 metrin pituinen yhteinen rantaosuus. Jo vuoden 1933 syyspuolella heräsi Jarmolan, Paarmalan ja Lintulan haltijain keskuudessa ajatus, että tälle yhteiselle rantaosuudelle — joka myös on matalaa ja ruohikkoista — pitäisi rakentaa laituri, joka sitten palvelisi näiden palstojen asukkaita kahdellakin tavalla: uimapaikkana ja venelaiturina. Tuumasta toimeen! Syksyllä 1933 vaikutti Heiniemessä parhaillaan kahden saunan teossa jo aikaisemminkin mainittu melkoisen kyvykäs huijari Soini. Hän tarjoutui auliisti tekemään laiturinkin. Kirjallinen urakkatarjous tehtiin tuota pikaa — urakkasumma

50


3.000 mk, josta 1.000 mk maksettiin etukäteen — ja siis näytti tämäkin asia nopeasti järjestyvän. Mutta saatuaan tuon tuhatmarkkasen taskuunsa ja edellä mainitut saunat puoliväliin valmiiksi katosi Soini teille tietymättömille. Laiturista ei tällöin ollut näkyvissä hämärää kangastustakaan. Ja niinpä Jarmolan, Paarmalan ja Lintulan isännät kynsivät korvallisiaan ja olivat noloissaan, kun ensimmäinen laituriyritys näin meni myttyyn. — Tulkoon tässä kuitenkin sanotuksi, että Soini tavattiin v. 1935 ja saatiin häneltä tuo tuhatmarkkanen takaisin.

Ensimmäinen laiturikyhäelmä 1932. Laituria kohennettiin vuosi vuodelta. Se oli lopulta 100 metriä pitkä. Alkupää oli korkeampi maasta tehty valli ja loppu kolmilankkuinen kaiteella varustettu silta. Laiturin syksyisin tapahtuva purku ja pystytys keväisin olivat pitkälle 80luvulle asti kylän mukavia vaikkakin työläitä tapahtumia. Veneitä oli kesäisin laiturissa parhaimmillaan kymmenisen kappaletta. Järveä ruopattiin laiturin edestä pariinkin kertaan, joten uiminen oli helppoa ja harrastajia oli paljon. Kylän emännät käyttivät laituria matonpesupaikkana. Uima- ja pesuaikavuorojen jakamisesta käytiin jopa kiivaita neuvonpitoja 50luvulla. Laituri rakennettiin ponttoniratkaisuksi 1972. Se koki viimein kohtalonsa ja katosi, kun se vuonna 2009 lähti ajelehtimaan kiinnityskettinkien ruostuttua poikki. Kukaan ei ole kaivannut. Kuvassa huomioitavaa on avoveden vähäisyys ja rantapensaikkojen puuttuminen lähes kokonaan. Kuva: Joachim Paganuksen kotiarkisto.

Tästä vastoinkäymisestä ei rakennuttajain sisu kuitenkaan lauhtunut, vaan ryhtyivät he hommaan uudelleen heti keväällä 1934. He ostivat kaupungista erään vanhan läpitervatun proomun pohjan, josta saatiin kaksi autokuormallista lankkuja, jotka ajettiin Heiniemeen. Kesäkuun 26 pnä tehtiin sitten Sahlstenin veljesten — jotka olivat kaivaneet niemellä erinäisiä kaivoja edellisinä kesinä — kanssa uusi urakka. He tekisivät työn, kultakin palstalta otettaisiin ”omasta takaa” tolpat ja proomulankuista saataisiin silta. Sahlstenin veljekset ryhtyivät ripeästi touhuun, ja laituri valmistui heinäkuun 10 pnä. Veljekset sanoivat työn tehtyään, että se oli hyvä 51


urakka — mutta Heiniemeläiset tietysti ovatkin ensiluokkaisia työnantajia, kuten ovat — tekijöitäkin. Laiturista tuli 105 metriä pitkä, ja oli sen päässä vettä tavallisen miehen napaan asti. Kun laiturin pään edessä vielä oli joitakin ruohoja, pidettiin pienet talkoot samana päivänä kuin laituri valmistuikin, ja talkoolla poistettiin ruohot.

Ainolan pojat laiturileikeissä 1936. Kuva: Joachim Paganuksen kotiarkisto.

Sen jälkeen pidettiin Paarmalan saunassa laiturin vihkiäiset siten, että rakentajat, rakennuttajat ja vieraina muut kylän miehet ottivat saunassa ensin hirmuiset löylyt ja juoksivat sitten ilkoisen alastomina, punaisina ja höyryävinä ensin rantaan ja sitten tuon 105 metriä pitkän laiturin päähän ja siitä suin päin järveen. Vastarannalla sattui olemaan kaksi vierasta rouvaa, jotka hokivat miesroikan nähdessään, että Herre Gud, Herre Gud! Tästä päätellen vihkiäisseremonia oli erikoisen onnistunut. Jotta tämän yhteisen aikaansaannoksen asiat olisivat selvillä, laativat rakennuttajat sen johdosta seuraavan sopimuksen, joka tähän historiaan liitettäköön, koska se oleellisesti valaisee Heiniemeläisten edesottamuksia ja meininkeitä: Me allekirjoittaneet, kautta maailman tarmokkaiksi miehiksi tunnetut Antti Kirvesniemi, Kustaa Vilenius ja Untamo Utrio olemme omaksi ja perheittemme

52


iloksi ja riemuksi ynnä Heiniemen kaikinpuoliseksi kohennukseksi perustaneet keskuuteemme HEINIEMEN SILTAYHTYMÄN, jota myös osakeyhtiöksi tai muuksi sellaiseksi valtavaksi taloudelliseksi mahdiksi kutsua voidaan. Yhtymän tarkoituksena on rakennuttaa Heiniemen huvila-asukkaiden yhteiselle ranta-alueelle Pitkäjärven rannalle venesilta. Kun tämä tehtävä on suoritettu, niin merkittäköön tämän perustamiskirjan toiselle elikkä takapuolelle työstä aiheutuneet kustannukset, että yhtymän asiat aina jämtteinä pysyisivät. Me allekirjoittaneet kolme olemme yhtymän perustajia. Mutta siihen voidaan ottaa osakkaiksi myös muita Heiniemen perheenpäitä siten, että he lunastavat yhtymään entuudestaan kuuluvilta osallisilta suhteellisen osuuden siitä summasta, minkä silta on tullut maksamaan, ja ottavat osaa sillan kunnossapitoon. Jos joku yhtymän osakkaista myy palstansa, voi hän luovuttaa siltaosuutensa palstan ostajalle. Perustamiskirjan toiselle puolelle merkittäköön myös osakkaat ja ne summat, jotka kukin on siltayhtymään sijoittanut, ettei kenelläkään olisi mitään murisemisen mahdollisuutta. Sillan kunnossapidosta ja korjauksista sekä laajennuksista päättää yhtymä kokouksissaan demokraattisesti ja kansanvaltaisesti milloin aihetta sellaiseen ilmaantuu. Perustavassa kokouksessa olemme valinneet yhtymän puheenjohtajaksi, sihteeriksi, rahastonhoitajaksi ym ym Untamo Utrion, joka pitäköön virkansa, josta vaivat saa palkakseen, niin kauan kunnes yhtymän kokous toisin päättää. Heiniemessä toukokuun 21 päivänä 1934. A. Kirvesniemi Kustaa Vilenius Untamo Utrio Ja saman kesänä todettiin, että laituri oli tullut tarkoituksen mukainen ja että siitä on suurta hyötyä ja iloa rakennuttajille ja heidän perheilleen ja kukaties tulevaisuudessa toisillekin Heiniemen asukkaille, mikäli ei heitä omat ruohikkorantansa tyydytä.

53


Vuosi 1935 Posti tulee Heiniemeen Kaikki Heiniemen asukkaat ovat aikaansa seuraavaa väkeä. Siitä taas johtuu, että he kiinteästi seuraavat sanomalehdistön kautta maailman tapahtumia. Ja vaikka heillä Heiniemessä sinänsä onkin hyvä olla ja yllin kyllin kaikenlaista puuhaa, niin eivät he kuitenkaan voi olla tietämättömiä maailman menosta. Eivätkä niin ollen erossa sanomalehdistä. Mutta miten saada sanomalehdet — ja kirjeetkin — Heiniemeen? Kukaan ei ehdi kaupungista lähtiessään joka päivä käväistä kotoaan noutamassa sinne tulevat lehdet – niin on kullakin kiire Heiniemen vihreille laitumille. Ja turhaa tuhlausta on ostaa kadulta linjuriin tullessa lehtiä, jotka kuitenkin tulevat kotiinkin. Niinpä muutamat asukkaat ratkaisivatkin tämän pulman alkuvuosina siten, että osoittivat lehtensä Espoon kautta Träskändaan Petterssonin kauppaan, josta ne sitten kävivät noutamassa. Tämä järjestely ei kuitenkaan tyydyttänyt, ja vuoden 1934 elojuhlassa heräsikin ajatus, että pitäisi saada posti tulemaan Heiniemeen saakka. Siihen tuntui olevan mahdollisuuksia, koska kylään siten tulisi kolmattakymmentä päivä- ja aikakauslehteä sekä kirjeitäkin ja kun postinkantajakin sivuutti paikan noin puolen kilometrin päästä. Asian otti ”ajaakseen” Lintulan isäntä. Keväällä 1935 hän ryhtyi toimeen. Huhtikuun 13 pnä hän selventävän puhelinkeskustelun jälkeen lähetti Helsingin piirin postitarkastajalle kirjelmän, jossa hän selosti asiaa, liitti mukaan paikkakunnan kartan ja kaikkien heiniemeläisten puolesta anoi, että Espoon asemalta Träskändaan ja siitä edelleen Vanhaankylään kulkeva postinkantaja ulottaisi reittinsä Petterssonin kaupasta sillan yli Heiniemen puolelle asti, jossa tapauksessa Heiniemen kylätien ja maantien risteykseen asetettaisiin postilaatikko. Kirjelmää seurasi myös kylään tulevien lehtien luettelo. Postintarkastaja lähetti tähän kirjeeseen seuraavan vastauksen: Helsingin piirin postitarkastaja. Helsingissä toukok. 11 pnä 1935 No 2076 Sanomalehden toimittaja Untamo Utrio HELSINKI Runebergink. 28 B 24 Viitaten viime huhtikuun 13. päivättyyn kirjelmäänne pyydän tiedustella, eivätkö Heiniemen huvila-alueen asukkaat voisi muuttaa postiosoitteitaan Espoon aseesta Kauniaisiin, jossa tapauksessa heidän postinsa kannettaisiin anottuun laatikkoon linjan Kauniaisten postitoimisto – Bodom – Backby – Snättans – ym maalaiskirjeenkantajan välityksellä, joka kulkee välittömästi ehdottamanne postinjättöpaikan kautta. Paavo Himanen Tähän kirjelmään lähetti Lintulan isäntä toukok. 14 pnä seuraavan vastauksen: ”Helsingin piirin Postitarkastajalle Tk 11 pnä päivättyyn kirjelmäänne – jossa tiedustellaan, voisivatko Heiniemen huvila-alueen asukkaat muuttaa postiosoitteensa Espoon asemasta Kauniaisiin,

54


jossa tapauksessa heidän postinsa kannettaisiin anottuun laatikkoon linjan Kauniaisten postitoimisto – Bodom ym maalaiskirjeenkantajan välityksellä — saan täten kohteliaasti vastata myönteisesti. Koska asia täten päättyy allekirjoittaneen ja muiden huvila-asukkaiden toivomuksen mukaisesti, tulemme po. paikkaan asettamaan postilaatikon ja lisäksi kilven, johon tekstataan alueen nimi Heiniemi. Tämän johdosta riittäneekin, jos asukkaat osoittavat postinsa KAUNIAINEN, HEINIEMI (Träskända lienee osoitteessa tarpeeton):” Tähän kirjelmään ei postintarkastajalta tullut mitään vastausta, mutta hän ilmoitti puhelimitse, että postintulo järjestyy sillä tavalla kuin kirjelmästä selviää. Nyt ryhdyttiin puuhaamaan postilaatikkoa ja nimikilpeä. Länsirinteen isäntä teetätti jollakin puusepällä kaupungissa upean laatikon ja kilven. KK Mainoskeskus maalasi sitten laatikon keltaiseksi ja sen kylkeen vielä koristeeksi tuohitorvea soittelevan pojan ja koiran sekä kilpeen tekstattiin näkyvin kirjaimin ”HEINIEMI”. Kun välineet näin olivat kunnossa, pystytettiin toukokuun lopussa tien risteykseen piiru, jonka päähän kiinnitettiin nimikilpi ja alemmaksi postilaatikko. Asukkaat osoittivat lehtensä ja muun postin tulemaan uudella osoitteella — ja siitä saakka postilaatikko on palvellut heiniemeläisten tarpeita kaikin puolin moitteettomasti.

Nimikilpi ja postilaatikko ovat valmiina postinjakelulle Heiniemeen. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

55


Toukokuusta 1935 on siis Heiniemi ollut sidottuna muuhun maailmaan myös postin välityksellä.

Ensikerran julkisen huomion kohteena Niin kuin arvoisa lukija tästä historiasta on havainnut, ei Heiniemen huvila-asutus ole mikään tavallinen palstakylä, vaan eroaa sadoista muista samanmoisista erinäisin oleellisin piirtein — jopa jo maaperän mielenkiintoisen historiallisten vaiheittensakin takia. Ei näin ollen ole ihme, että tästä kylästä jo v. 1935 hieman puhuttiin Heiniemen ulkopuolellakin. Ja siitä johtui, että Heiniemi jo tällöin joutui eräänlaisen julkisen huomion kohteeksi. Suomen Sosialidemokraatti toimitti elokuun 14 päivän numeroonsa eräänlaisen kiertohaastattelun kaupungin lähistöllä olevista uusista huvila-asutuksista. Lehden eräs toimittaja kääntyi tällöin mm. Heiniemen kyläkriivarin puoleen ja pyysi tältä tietoja yhdyskunnan asioista. Peläten mahdollista kansainvaellusta Heiniemeen ihmeitä katsomaan ei kriivari ollut halukas erikoisen laajalti kuvailemaan tämän paikan ihanuuksia, mutta jutteli kuitenkin yhtä ja toista käyttäen hyväkseen mm. niitä valmisteluja ja suunnitteluja, joita jo oli tehty toista elojuhlaa varten. Tämän perusteella kirjoitettiin mainitussa kiertohaastattelussa Heiniemestä seuraavaa: ”— Vanhempi on sen sijaan jo Långträskin yhdyskunta, jossa kymmenkunta palstaviljelijää on jo ehtinyt kehittää valtakunnassaan joukon traditionellisia tapoja yhteiseksi hyödyksi ja iloksi.” — ”Eräässäkin vietetään syksyn tullen säännöllisesti elojuhlat, jolloin jokainen siirtokunnan savukunta suorittaa ohjelmanumeron. Juhlassa valitaan myöskin ”kylänvanhin”, jolle on annettu vanhaa lakityyliä seuraileva siirtokunnan laki. Onpa olemassa sellaisiakin ”virkamiehiä”, joiden tehtävänä on valvoa eläinsuojelusta, kasvien suojelusta jne. Siirtokunnassa on nim. tehty vakainen päätös, että metsän elävät saavat heidän puolestaan lentää lekottaa omissa rauhoissaan. Postinkuljetus on niinikään vaatinut yhteisiä päätöksiä ja toimia, tienteko samoin ym.” Tässä haastattelussa on kyllä tuntuvasti ehditty ”ajan edelle”, mutta kuten sanottu, kaikki tuo oli jo silloin suunnitteilla. Mikäli historioitsija saattaa päätellä, ei tuo ollut viimeinen kerta, jolloin Heiniemen asutus joutuu julkisen huomion kohteeksi. Mitä kauemmin se elää ja menestyy, sitä erikoisempi siitä tulee.

Sosialidemokraatin julkaisema artikkeli elokuulta 1935 palstan ostoista ja kesämökkiasumisesta. Artikkelissa oli erityismaininta Heiniemestä. Kuva: Työväen Arkisto.

56


Arvokkaita perinteitä syntyy Heiniemen toinen elojuhla pidettiin laajojen ja yksityiskohtaisten valmistelujen jälkeen elokuun 17 pnä. Jälleen voitiin todeta, että yhdyskunta voi saada aikaiseksi aivan ihmeteltäviä asioita. Juhlan alkupuoleen oli varattu erinäisiä arvokkaita ja uraauurtavia toimenpiteitä. Loppupuoli oli omistettu iloisemmalle ohjelmalle, ja sitä silmällä pitäen oli taiteilija Karoliina Otava — joka oli kesävieraana Länsirinteellä — somistanut Länsirinteen alakerran olohuoneen erittäin hupaisaksi. Juomanlaskijana ja laulumestarina toimi tänäkin vuonna, kuten ensimmäisessäkin juhlassa, Lindgren — Koskenseppä, joka täyttikin toimensa erikoisen tyydyttävällä tavalla. Juhlan alussa nousi puhumaan Länsirinteen isäntä. Hän kuvaili miten Suomenmaan kylissä ja pitäjissä ennen vanhaan elettiin ja miten niissä järjestyksestä huolehti kylänvanhin eli oltermanni. Kun Heiniemessä suuresti kunnioitetaan näitä vanhan kansan perinteitä, ja muutenkin eletään hieman erikoisuuksien merkeissä, niin on päätetty, että myös Heiniemeen valitaan oltermanni. Ja näiden perustelujen jälkeen Länsirinteen isäntä nimitti Ainolan isännän — iältään vanhimpana — Heiniemen kylänvanhimmaksi ja asetti hänet virkaansa ”lyömällä” häntä oltermannin sauvalla, jonka Länsirinteen isäntä oli valmistuttanut ja nyt lahjoitti tähän korkeaan tarkoitukseensa, kylänvanhimman vallan merkiksi. Ainolan isäntä Jussi Paganus kiitti häneen kohdistuneesta kunnioituksesta ja luottamuksesta sekä ilmoitti koettavansa hoitaa korkeata ja edesvastuullista virkaansa parhaan kykynsä mukaan Heiniemen ja sen asukkaiden menestykseksi.

57


Heiniemen Oltermanni Ainolan isäntä Jussi Erland Paganus. Kuvattu ilmeisesti Lintulan peruskiven muuraustapahtumassa. Huomaa oltermannin virkaa osoittava sauva ja päähine. Oltermannin halutessa antaa tiedotuksia Heiniemen kansalle viesti sidottiin sauvaan, jota kierrätettiin talosta taloon. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

Vastavalittu kylänvanhin asettautui sitten pitkän pöydän päähän ja ryhtyi johtamaan juhlaa. Ensiksi hän mainitsi, että entisaikoina ei suomalaisissa pitäjissä ollut ainoastaan kylänvanhimpia, vaan myös kriivareita. Kun sellainen virkamies on erittäin tarpeellinen myös Heiniemessä, nimitti hän tähän virkaan Lintulan isännän napauttamalla häntä valtikallaan olkapäähän. Ja näin oli Heiniemeen valittu toinenkin virkamies. 58


Kylän Kriivari, Untamo Utrio alias Uumo Hermanninpoika. Viran tunnusmerkit, sulkakynä hatussa, kunniamerkki rinnassa ja Heiniemi-salkku kädessä. Valtava kunniamerkki on valmistettu Laaksolan isännän Yrjö Erämaan omistamassa Tarvo-Erä Oy:n konepajassa. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

59


Koska näillä virkamiehillä samoin kuin muillakin Heiniemen asukkailla tulee olla ohjeet, joiden mukaan eletään ja menestytään, oli Kylänvanhin jo etukäteen valmistuttanut kriivarilla ”Heiniemen lain”, jonka kriivari nyt tässä tilaisuudessa painettuna kansalaisille jakoi.

Kylän kriivari Untamo Utrio on kirjoittanut Heiniemen lain. Se on vanhaa suomalaista lakikieltä mukaillen painettu fraktuura-tekstillä.

Laki luettiin ja hyväksyttiin kohta kohdalta. Sen jälkeen kylänvanhin teroitti puheessaan lain merkitystä ja sen noudattamisen välttämättömyyttä sekä toivoi, ettei hänen tarvitse sen perusteella ryhtyä ketään rankaisemaan. Eräänlaisena virallisena asiana esitti vielä kriivari, että kun Heiniemi menneisyydeltään on jo historiallinen ja koska uudisasukkaatkin tuntuvat joka vuosi tekevän historiaa, niin laadittaisiin omaksi iloksi ja tulevien sukupolvien ihmeeksi Heiniemen historia. Tämä esitys hyväksyttiin heti yksimielisesti. Mutta kriivarin ei kuitenkaan olisi pitänyt sitä esittää, sillä historian kirjoittajaksi määrättiin — kriivari. Nyt olivatkin virallisen luontoiset asiat tulleet käsitellyiksi, ja niin siirryttiinkin kevyempään ohjelmaan, sillä vuonna ajateltiin, että ”riemuitse silloin kun riemuita saat, huolet on tarjolla ain” Emännät huolehtivat jälleen ravintopuolesta — ja kerrassaan oivallisesti, sillä he kai ajattelivat samoin kuin runoilija Saint Evremond jo 1600 -luvulla, nimittäin että ”hyvyyttä vatsan en kiitä suotta, sen turvissa elää voin sata vuotta.”

60


Jokainen perhe suoritti jälleen ohjelmaa, jopa useitten perheiden jäsenet useampaankin kertaan. Ja niinpä olikin ohjelma hyvin vaihteleva ja hupaisa, mutta samalla myös arvokas. Oli yksin — ja kaksinlaulua — yhteislaulusta puhumattakaan —, oli tanssiesitys, pakinoita, rattoisia puheita, tanssia yms. Kylänvanhin jutteli muistojaan ensimmäiseltä Heiniemessä viettämältään vuodelta, ja kun siitä selviää paljon historiallistakin, otettakoon tähän puheen pääkohta: Kun me ensimmäiset uudisasukkaat muutimme tälle niemelle 5 vuotta sitten, oli tämä paikkakunta suorastaan korpea. Kasvullisuus oli niin rehevää, ettei tiheimpään ryteikköön auringon säde päässyt kokonaan tunkeutumaan. Näytti suorastaan toivottomalta näin kaupunkilaisesta ruveta raivaamaan talon ja pellon paikkaa. Eivät täällä silloin kukkineet pionit, floksit, dahliat ja muut ansarikasvit, eivät kasvaneet omena-, kirsikka- ja päärynäpuut, eivätkä viini – ja karviaismarjapensaat. Ne on vasta kulttuuri tuonut tänne tullessaan. Monta kertaa olen aatoksissani tuumiskellut, onko oikein että olemme ruvenneet luontoa sikäli muuttamaan, että hävittämällä kaiken sen, minkä maaemo on kohdustaan kasvattanut, istutamme tilalle suurella työllä ja vaivalla maastolle vierasta kasvillisuutta. Hyötykannalta asioita katsellen ovat tietysti omenapuut, marjapensaat ja keittiökasvit hyviä, mutta kauneusnäkökannalta katsoen on mielestäni vapaasti kasvava luonto kaikkein kauneinta. Paikkakunnan eläinkunnasta puhuen oli täällä tavattoman runsaasti sekä metsän että veden viljaa. Kaikenlaisten lintujen laulu kaikui aamusta varhain iltaan myöhään. Petolinnuista mainittakoon tarhapöllö ja huuhkaja, joitten selkäpiitä karmivat äänet kuuluivat läpi yön. Nyt ne ovat jo harvinaisuuksia. Kalakanta oli myös paljon runsaampi. Ei ollut lainkaan harvinaista, että pienellä katiskapahaisella sai yhtenä ainoana päivänä 10 haukea tai lahnaa. Nyt saa olla onnellinen, jos kolmella katiskalla saa yhden hauen päivässä. Tämä toinen elojuhla jätti jokaiseen sangen miellyttävän muiston. Olihan siinä ensiksikin luotu arvokkaita perinteitä, pantu alkuun Heiniemen tapoja, jotka toivottavasti säilyvät kautta sukupolvien. Toiseksi oli ilta sangen miellyttävä yhdessäolotilaisuus, joka osaltaan lujensi heiniemeläisten yhteenkuuluvaisuutta.

Heiniemen puistotien synty Kun tuomari Edv. Eriksson suunnitteli Heiniemen palstoittamista, varasi hän koko alueen halki, suunnilleen sen keskikohdalta, tien, joka lähti maantiestä ja päättyi Niemen itäosassa olevaan yleiseen rantakaistaleeseen. Myydessään v. 1930 Länsirinteen, ei tämä tievaraus koskenut tätä palstaa, koska sille oli varattu tie suoraan maantien viereisen palstan poikki maantielle. Mutta kun v. 1931 myytiin Rauhala, Kuusama ja Ainola, merkattiin kauppakirjoihin, että myyjä varaa tämän tiepohjan ja laittapa tien valmiiksikin Rauhalan kaakkoisnurkkaan asti. Samat määräykset ovat myöhemmin tehdyissä kauppakirjoissa. V. 1931 tuomari Eriksson hakkauttikin tiealueen puut ja v. 1932 hän laitatti tien pohjan valmiiksi Rauhalan kaakkoisnurkkaan asti. Tie tuli kuuden metrin levyiseksi, mutta Rauhalasta eteenpäin myyjä supisti leveyden neljäksi metriksi. Tien pohja laitettiin kehnosti, sillä siihen jäi liian paljon ruokamultaa ja muutenkin se jäi liian pehmeäksi. Kun kauppakirjoissa mainitaan, että myyjä laittaa ”tavallisen ajotien” Rauhalan palstaan asti, odotettiin kesällä 1932, että pohjan päälle myyjä vedättäisi myös soraa. Sitä ei kuitenkaan tullut, mutta

61


myyjä lupasi sitä vedättää talvella. No, talvi meni ja kesä 1933 tuli, mutta soraa ei nytkään kuulunut. Sen sijaan tien pohja alkoi kasvaa ruohoa ja pensaita — metsittyä entiseen asuunsa. V. 1934 ei myöskään tullut soraa, jolloin Lintulan isäntä hieman tuimistui, koska hänen ”letukkansa” jokapäiväisillä matkoillaan tällä tieosuudella kovasti huokaili vanhuuttaan. Hän toimitti tuomari Lahtisen soittamaan myyjälle asiasta tiukassa äänilajissa, ja tästä olikin seurauksena, että myyjä vedätti tielle — kolme hevoskuormaa soraa raiteisiin. Myyjän mukaan se nyt oli ”tavallinen ajotie” — ja heiniemeläisille selvisi, että heidän piti itse laittaa tämäkin tieosuus ajettavaan kuntoon. Kesällä 1935 alkoivat Rauhalan, Kuusaman, Ainolan ja Paarmalan isännät laittaa palstojensa kohdilla tienpohjaa kuntoon. Se ei ollut helppoa työtä, koska siinä täytyi poistaa suuria kantoja ja toisia kohtia täyttää järeillä kivillä. Niinikään Lintulan ja Jarmolan isännät raivasivat osuudeltaan jo myyjän laitattaman, mutta sittemmin uudelleen metsittymään päässeen tienpohjan kuntoon. Elokuun 21 pnä pidettiin sitten yleinen tietalkoo, jolloin Jarmolan ja maantien välinenkin uudelleen metsittynyt osa jälleen perattiin ja tien pohja muutenkin viimeisteltiin aina maantieltä Ainolan portille asti. Pitemmälle ei pohjaa vielä tehty, koska liikenne rantaan ei kaipaa pohjustettua tietä. Talkoissa heiluttiin rivakasti, ja emännät huolehtivat kahvinkeitosta, yhteistoiminta aikaansai jälleen ihmeitä.

Tonttijakokartoissa on huolehdittu tievarauksista, mutta tien rakentamisen yksityiskohdista ei ollut riittäviä sopimuksia.

Nyt oli siis tienpohja valmis ja soraa piti saada. Muutamat isäntämiehet ajelivatkin sitten useana iltana Lintulan isännän autolla ympäristössä tiedustelleen soraa. Sitä saatiinkin Petaksen kartanon maalta noin parin kilometrin päästä. Elokuun 25 pnä tuli kaupungista kaksi kuorma-autoa, jotka koko päivän vetivät tielle soraa, kaikkiaan nelisenkymmentä kuormaa. Isommat kivet asetettiin alle ja sora levitettiin päälle — kaikki kylän miehet olivat jälleen touhussa. Ja niin tulikin

62


tie ajokuntoon. Tosin siitä vielä puuttui hienompi päällyskerros, mutta raskaitakin kuormia se nyt kantoi. Ei enää tarvinnut pelätä sellaisia useasti toistuneita tapauksia, että jollekin palstalle tavaraa tuotaessa auto vajosi tielle akseliaan myöten aiheuttaen siten ajanhukkaa ja vaivoja. Tien näin valmistuttua lähetti Kylänvanhin alaisilleen seuraavan tiedonannon: Julkipano n:o 1. Me PAGANUS ENSIMMÄINEN, ikämme velvoituksella koko Heiniemen Kylänvanhin, Ainolan patriarkka ym ym ym saamme täten rakkaille alamaisillemme ilmoittaa ja julkituoda, että lauantaina tk 7 pnä alkaen klo 19.30 toimitetaan Paarmalan ”trekoorissa” valtamaantien vihkiäiset ja ristiäiset. Jokainen tähän juhlalliseen tilaisuuteen saapuva Heiniemen kansalainen varatkoon mukaansa olutkolpakon ja riittävästi rahaa oluen maksuksi. Heiniemessä 7 / 9 35. J. E. Paganus Kylänvanhin Tämän kutsun mukaisesti pidettiin edellä mainittuna aikana ristiäiset, ja juhlallisin menoin sai uusi tie nimekseen Puistotie, jolla se oli merkitty jo tuomari Erikssonin palstoituskarttaan. Nimensä mukainen tie onkin, sillä sitä äärtää joka taholla rehevä kasvillisuus, se kestää raskaimpiakin kuormia — ja se on heiniemeläisten todella oma tie, omin kourin tehty ja omilla rahoilla kustannettu.

Katsaus asukkaiden elämään tänä armon vuonna 1935 Vuodesta 1930 lähtien on jokaisena kesänä tullut Heiniemeen joku tai joitakin uudisasukkaita. Mutta tämä vuosi 1935 oli siitä erikoinen, ettei niemelle ilmestynyt yhtään uutta asukasta. Maata oli vielä tällöin myymättä, mutta sille ei osunut ostajaa – vai eikö omistaja pitänyt myymisellä kiirettä. Näin ollen ei historioitsijalla ole esitettävänä uutta väestöä, mutta luotakoon sen sijaan yleissilmäys heiniemeläisten elämään. Kaikki Heiniemen asukkaat ovat työtätekeviä ja raskautettuja. Heihin sopii vanha lause ” ahkeruus ilomme”, sillä he uurastavat sekä kaupungissa että maalla. Suurin osa asukkaista käy kaupungissa töissä, vain muutamien palstatilojen emännät ahertavat päivät pääksytyksin maanviljelystöissä.

63


Erik Wikströmin Volvo. Hänellä oli kymmenen linjuria jo 30 -luvulla. Kuva: Espoon kaupunginmuseo.

Varhaisempina vuosina kulki Helsingin–Röylän linjuri vain harvoin, ja silloin pitikin useasti heiniemeläisten kävellä valtamaantielle, Petaksen tienhaaraan asti, josta voivat nousta Espoon ja Kauniaisten linjureihin. Vuosi vuodelta on kuitenkin H:gin – Röylän linjuri tihentänyt kulkuvuorojaan ja nyt voidaankin sanoa, että Heiniemestä kaupunkiin vallitsee ihanteelliset kulkuyhteydet. Varsinkin sunnuntain aikoihin kulkee kolmekin linjuria peräkkäin, sillä niin on väki näillä main lisäytynyt. Aamusella klo 7.50 ohittaa Röylän linjuri Heiniemen. Silloin voidaan puistotiellä havaita pikajuoksua, kun Ainolan, Laaksolan, Paarmalan, Kuusaman ja Rauhalan isännät pinnivät linjuriin, joskin viimemainittu usein menee jo aikaisemmin. Puolisen tuntia tämän jälkeen ilmestyy Lintulan autovajasta puistotielle vanha kaakki, jota ihme kyllä vieläkin autoksi kutsutaan, ja sillä menevät kaupunkiin Lintulan isäntäväki, Jarmolan isäntä ja usein myös Länsirinteen haltijat. Tämä on tavanmukainen aamunäytelmä Heiniemessä, jonka jälkeen vallitsee tavallaan hiljaiselo, ellei oteta lukuun niemelle jääneiden emäntäihmisten aherruksia, jota eivät suinkaan aina ole äänetöntä lajia, sillä heidän käsissään saattaa kuokatkin vinhasti heilua. Ennen kello seitsemäätoista ilmestyy Lintulan kaakki jälleen Puistotielle tuoden kuormansa, ja muut työssä käyneet ilmaantuvat sitten niemelle hieman myöhemmin, mikä milläkin linjurilla, miten kukin ehtii. Silloin tulee niemellä elämää. Joku alkaa kohta vinhasti työn touhun, joku silmäilee sanomalehtiä aluksi ja sitten vasta alkaa raadannan, joku viettää koko illan levossa ja jutustelussa. Kaikilla on hyvä olla taas Heiniemeen päästyään. Kaupunki on heille tullut ikään kuin jonkinlaiseksi Koraanin luonnehtimaksi manalaksi: ”He (kaupunkilaiset) riutuvat tukehduttavassa tulessa ja kiehuvassa vedessä, savupilven varjossa vailla vilvoitusta, vailla lievitystä. ”Mutta Heiniemessä ilma on raikasta ja vesi vilpoista — ja siellä odottavat herttaiset emännät.” Ilmankos se on kuin Koraanin kuvailema paratiisi: ”Siellä on mustasilmäisiä, kauniita neitoja, puhtaita kuin kuoressaan piilevä helmi…” No, ehkä tällainen tunteilu ei historioitsijalle sovi, mutta sellaiseksi Heiniemi historijoitsijankin tekee, varsinkin kun hän kirjoittaa tätä lauantai — iltana, jolloin niemellä vallitsee tuollainen leppoisa Aleksis Kiven kuvailema saunatunnelma: ”Ja kaikin voimin käytteli nyt kukin mäihäpehmeätä, ihanata lehtivihkoansa, ja kauas kuului saunasta vihtain vinha mätkinä…” Mutta palautukaamme taas järkevään todellisuuteen. Ja maininnan näin yleiskatsauksessa ehkä puolustaa eräs uusi huvila-alue: Jupperin maita Pitkäjärven toisesta päästä alettiin keväällä palstoittaa ja syyskesään mennessä oli sieltä myyty

64


kaikkiaan 196 palstaa noin sadalle ostajalle. Voidaan todeta, että sinne syntyy kokonainen huvilakaupunki. Heiniemen oloihin se ei mitään vaikuta. Lopuksi todettakoon, että niemen asukasluku oli tänäkin vuonna 21 henkeä. Länsirinteellä toteutettiin edelleen tänä kesänä arkkitehti Ohlssonin laatimaa puutarhasuunnitelmaa. Niinpä istutettiin suuri joukko omenapuita ja marjapensaita. Myös rakennusasioita harrastettiin. Pihanpuoleinen suuri veranta purettiin ja tilalle rakennettiin toisen kerroksen tasolle pienempi veranta ja alas vain porrastaso. Työn suoritti itse isäntä apupojan katsellessa päältä. Ainolassa kärräsivät pojat kovasti järvimutaa puutarhaan. Havaittiin, ettei puita ole vielä tarpeeksi kaadettu, ja niinpä romautettiin alas vielä 40 puuta. Samassa meni kaksi vaivalla istutettua omenapuuta maata myöten. Marraskuun 18 pnä oli Ainolassa suuret juhlat isännän täyttäessä 50 vuotta. Melkein koko kylän väki ja paljon muita vieraita oli läsnä rattoisassa illanvietossa. Heiniemen väki antoi Kylänvanhimmalleen lahjaksi täytekynän, jotta hän voi sillä piirrellä nimensä kansalleen antamiensa julistusten alle. Kuusaman emäntä istutteli tänä kesänä erikoisen paljon kaikenlaisten kasvien taimia vastavalmistuneihin penkkeihin. Myöhemmin kesällä ryhtyi sitten isäntä puhdistamaan näitä penkkejä rikkaruohoista. Kävi niin, että hän nyhti pois osan rikkaruohoista ja kaikki taimet, jättäen komeimmat rikkaruohot kasvamaan luullen niitä istutetuiksi kasveiksi. Isäntä jatkoi myös ahkerasti teiden laittoa, jota hommaa hän on harrastanut parina kolmena aikaisempanakin kesänä. Ensimmäisen viisivuotiskauden aikana hän on täten tehnyt tietä — jossa on kivitys alla ja sorastus päällä — noin 150 metriä. Edellyttäen, että hän elää ja työkykynsä säilyy entisellään, on Kuusamassa sadan vuoden kuluttua kaikki nyt suunnitellut tiet valmiina. Rauhalassa kokeiltiin tänä kesänä myös variksen viljelyä. Mutta variksenpoika oli pahankurinen ja taitteli kaikki emännän kauneimmat ”luksit”. Isäntä vei sen silloin kauaksi metsään ajatellen, että jääkööt sinne toisten varisten kanssa rääkymään. Mutta ennenkuin hän ehti takaisin kotiin, oli varis jo kotona. No, katosi se varis sitten muulla tavoin pahaa tekemästä. – Rauhalassa muuten maanviljelys kukoisti entistä ehompana ja emännän kukkaistutukset herättivät melkein koko Espoon huomiota. Laaksolan isäntä rakensi tänä kesänä komian eteisen taloonsa. Edelleen hän rakennutti ulkorakennuksen. Niinikään hän pihamaalle junnasi uljaan terassin, johon pani pöydän ja tuoleja ja jossa nyt kelpaa kahvia juoda ja maisemia ihailla. Maata raivattiin edelleen ja viljelystä laajennettiin. Maukkaita mansikoitakin jo saatiin omasta puutarhasta. Paarmalassa kulki elämä entiseen tyyliin. Palstaa raivattiin ja puutarhaa laajennettiin. Ja jopa saatiin puutarhasta hieman satoakin. Kaikkein kummallisin tapaus oli se, että isäntäväki löysi Alman päivän aamuna keskeltä puutarhakonkia kirsikkapuun kasvamassa, vieläpä notkollaan kypsiä hedelmiä. Moista ihmettä ei Heiniemessä ennen ole nähty. Mutta Kuusaman haltijat kuulemma tietävät ihmeen alkuperän. Jarmolassa saatiin puutarhasta toistakymmentä omenaa, mansikoita, vattuja, perunoita ym. ja kukkasato oli vallan upea. — Isäntä oli keväällä polttaa yleisen rantaosuuden venettään kunnostaessaan, mutta saatiinpa sentään sammumaan niemen ensimmäinen kulo. Isännän venemoottori muuten totteli tänä kesänä kaikkein nöyrimmin, mikä herätti yleistä kummastusta. Muuten tuumiskelivat Jarmolan haltijat koko kesän, että rakentavatko he huvilan tänne Heiniemeen tai muuttavatko toiselle palstalleen Siikajärvelle. Ratkaisuun he eivät vielä päässeet.

65


Lintulan palstan alaosasta väänsi isäntä viimeiset 42 kantoa pois ja totesi, että hän on perin kyllästynyt kantojen nostamiseen. Kesäkuussa isäntä tervasi autovajan ja itsensä. Sen jälkeen hän teki vajan katolle väkkärän. — Lintula oli tänä kesänä todella nimensä mukainen, sillä taloon tuli pari kanarialintua, jotka saivat pari jälkeläistäkin. – Syksyllä 1934 oli taloon ostettu ja tuotu Karttulasta vene, joka tänä keväänä laskettiin vesille ilman suurempia juhlallisuuksia emännän antaessa sille sentään nimenkin: Liito. Aikakirjoihin merkittäköön tällä kohdalla myös Heiniemen loisteliain kalansaalis. Kesäk. 15 pnä nosti isäntä katiskansa järvestä. Se oli puolillaan kaloja, särkiä. Niitä luettiin 116 kpl ja kun kymmenkunta putosi, voidaan sanoa, että katiskassa oli 125 kalaa. Todistajiksi osuivat Kuusaman ja Laaksolan isännät.

66


Vuosi 1936 Heiniemen yhdeksäs uudisasukas Siitä ikimuistoisesta vuodesta 1930 lähtien, jolloin “kansainvaellus” Heinemeen alkoi, tuli niemelle joka vuosi joku tai joitakin uusia asukkaita aina vuoteen 1934 asti. Silloin Heiniemestä löysi mielikuvitustensa täyttymyksen Laaksolan isäntäväki. Mutta tämän jälkeen seurasi ”vaelluksessa eräänlainen tauko: vuonna 1935 ei niemelle ilmaantunut yhtään uutta uudisasukasta. Ehkäpä tähän osaltaan vaikutti Pitkäjärven rannalla sijaitsevien Jupperin ja Dalsvikin palstoitusalueiden puoleensa vetämä huomio — alueiden, joille kukaan heiniemeläinen ei muuttaisi millään, ne kun ovat niin suuria ja tiheästi asutettuja, että epäilyttävästi muistuttavat levotonta kaupunkia. Vuonna 1936 tuli Heiniemeen kuitenkin jälleen uusi asukas, yhdeksäs järjestyksessä – vaikkakin uudisasukas Visakorpi tänä samana vuonna muutti pois, on hänellä kuitenkin aina sijansa historiassa Heiniemen uudisasukkaana. Siis: tänä kauniina ja helteisenä kesänä ilmaantui niemelle taas uusi korvenraivaaja. Sanotaan, että mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumalakin. Ja nainen tiettävästi tahtoo kaikenlaista mahdollista, nykyaikana hän ennen kaikkea haluaa olla tasavertainen miehen kanssa, iskeä rohkeasti kiinni kaikkeen siihen, mihin mieskin. Ei näin ollen ihme, että naisia tapaa korvenraivaajienkin uljaassa joukossa. Heiniemi on — paradoksi. Tämä paikka on mitä modernein ja uudenaikaisin — mutta jossa seurataan ja kunnioitetaan vanhoja tapoja ja perinteitä. Koska paikka on uudenaikainen, niin mikäs kumma sitten se, että yhdeksäs uudisasukas on nainen. Ja koska suomalainen nainen on kautta vuosisatojen ollut rohkea ja sitkeä — niin kummakos se, että paikassa, jossa vanhoja tapoja vaalitaan ja esi-isien ja -äitien henkeä kunnioitetaan, esiintyy nainen uudisasukkaana. Heiniemessä tämä nainen oli neiti Aina Hemming, helsinkiläinen kuten muutkin uudisasukkaat. Hänen mielessään oli alkanut väikkyä oman palstan omistus. Tämä ajatus kiteytyi yhä vahvemmaksi hänen vieraillessaan läheisen sukulaisen luona, sukulaisen, jolla oli ”punainen mökki ja perunamaa”, kuten laulussa sanotaan. Sisarensa mieheltä neiti Hemming kuuli, että eräs herra Lampinen oli tuomari Erikssonilta ostanut maata halvalla. Hän menikin eräänä päivänä vuonna 1935 Lampiselle katsomaan niitä peltoja, jotka hänen palstansa vieressä vielä olivat myytävänä. Alavat pellot eivät häntä kuitenkaan miellyttäneet. Samassa ajoi paikan ohi autollaan tuomari Eriksson poiketen Lampiselle ja ilmoittaen neiti Hemmingille, että hänellä on vielä myytävänä metsääkin vähän matkan päässä Heiniemessä. Tätä paikkaa tultiin sitten katsomaan, ja se miellyttikin oman palstan havittelijaa niin, että hän syyskuun 9 pnä v. 1935 tehdyllä kauppakirjalla osti puolisen hehtaaria metsämaata Paarmalan vierestä, yleisen maantien ja Puistotien välistä. Palstalle annettiin nimeksi Ainala.

67


Ainala, Aina Hemmingin mökki. Talo purettiin paikalle rakennetun omakotitalon tieltä. Ainaneiti oli ystävällinen ja lapsia ymmärtävä henkilö. Hänellä oli huoneessaan käkikello, ja silloin tällöin hän kutsui kylän lapsia katsomaan kuinka käki tuli kellosta ulos ja kukkui. Se oli mielenkiintoista ja ihmeellistä! Kuva: Birger Hemmingin kotiarkisto.

Vuonna 1935 ei Ainalan palstalla tehty mitään eikä omistajakaan siellä käynyt, mutta heti kesän tultua v. 1936 rakensivat nti Hemmingin veljet ja sisaren mies palstalle pakkasen kestävän mökin, jossa on yksi huone ja puuvaja. Vaikkakin talo valmistui lopullisesti vasta syyspuolella, oli se jo syyskesällä niin valmis, että uudisasukas voi siinä viettää kesälomansa — omalla maalla, oman kurkihirren alla. Erikoisempia raivaustöitä ei palstalla vielä tänä kesänä tehty. Metsä olikin tavattoman tiheää huolimatta siitä, että myyjä oli juuri edellisenä talvena toimittanut siellä harvennushakkauksen. Tällä tavalla sai Heiniemi yhdeksännen uudisasukkaansa ja uuden ”rusthollin” Ainalan.

Jarmolan haltijat jättävät Heiniemen 1936 Tänä armon vuonna 1936 tapahtui ensi kerran Heiniemen historiassa, että sen väkiluku väheni. Tähän asti aina uudisasutuksen alusta pitäen on Heiniemen väkiluku vain lisäytynyt siten, että uusia asukkaita on tullut paikkakunnalle. Mutta keväällä tapahtui suuria muutoksia Jarmolan tilan suhteen. Niin kuin tässä historiassa jo aikaisemmin on mainittu, ostivat Jarmolan haltijat joitakin vuosia sitten toisen palstan Siikajärveltä, Heiniemestä länteen päin noin 18 km. Hiljakseen rupesivat he sitten tuumimaan muuttoa sinne, sillä Jarmola oli liian pieni isompaa huvilaa varten, mikä taas oli tarpeellinen, koska nuori isäntäkin kasvoi hyvää vauhtia — ja kukapa takaa, etteikö väki perheeseen saata lisäytyäkin. Keväällä 1936 tämä sitten kiteytyi päätökseksi: Jarmolan isäntäväki päätti raken68


nuttaa huvilan Siikajärven palstalleen ja muuttaa sinne. Hieman haikein mielin he tämän päätöksen tekivät, sillä olo Heiniemessä oli luonnollisestikin ollut hyvin rattoisaa. Helmikuussa tarjosivat Jarmolan haltijat palstaansa viereisen palstan Lintulan isännälle. Tällä ei suinkaan ollut mitään sitä vastaan, että saisi palstansa suurenemaan puolella eli noin 2.400 neliömetrin suuruiseksi, kunhan vain hinnasta sovitaan. Ja sovittiinhan siitä, joskin sovittelemistakin oli, kun Jarmolan isäntä sanoi, että kaivo-osuus maksaa sen ja sen, mihin Lintulan isäntä sanoi, että vie hyvä mies puolet kaivosta mennessäsi, en minä sillä mitään tee. Sellaisia visaisia seikkoja oli useampiakin, mutta Heiniemessähän on totuttu kaikki asiat ratkaisemaan sovussa ja kaikinpuolisessa yhteisymmärryksessä. Niinpä näissäkin asioissa tulos oli se, että helmikuun lopussa kauppa tehtiin: Jarmola siirtyi Lintulan isäntäväen hallintaan. Kevään kuluessa valmistui Jarmolan entisten haltijain Siikajärven palstalle huvila. Jarmolassa olleen faneerisen viikonloppumajansa he myivät sukulaisille Keravalle, mutta saunarakennus seurasi maan kauppaa. Edelleen siirtyi Siikajärvelle Jarmolasta lukuisasti istutuksia, vain omenapuut jäivät. Kesäkuun alussa ei Jarmolassa enää ollut entisten asukkaiden omaisuutta. Historian lehti oli sen palstan suhteen kääntynyt.

Heiniemen ensimmäinen uudishuvila 1936 Niinkuin arvoisa lukija on tämän historian — kylläkin hieman sekavista — jutuista havainnut, oli Heiniemessä ensimmäinen uudisasukas sikäli merkillinen, että hänellä oli, kun hän paikalle tuli, jo valmis asuinrakennus, kun sen sijaan myöhemmin asukkaat ovat otsansa hiessä raivanneet korpeen olopaikkansa. Länsirinteen palstalla oli entinen ruhtinattaren pesutupa, mutta muilla ei ollut mitään. Muut rakensivat sitten vähitellen viikonloppumajoja ja saunoja, mutta Heiniemen ensimmäinen varsinainen uudishuvila rakennettiin tänä ikimuistettava vuonna 1936 yhdistetylle Lintulan – Jarmolan palstalle. Lintulassa vallitsi koko kesän synkkä hiljaisuus siitä huolimatta, että sen haltijat olivat ostaneet keväällä Jarmolan ja työtä ja touhua olisi ollut yllin kyllin tämän ”yhdysviljelyksen” toteuttamisessa. Alkukesästä Lintulan isäntä siirrätti palstojen välisen aidan pois nähdäkseen, kuinka pahuksen paljon hän nyt omisti maata, kun viereinenkin palsta kuului hänelle. Mutta sen jälkeen hän vain istuskeli ja kyykkäili vaivaisesti kepin kanssa portista sisään ja ulos. Häneen oli nimittäin taas iskeytynyt hänen elämänsä vaiva – issias. Vaikkakaan isäntä ei kesän aikana parantunut, alkoi kuitenkin syyspuolella paikalla vilske ja melske. Hiljakseen oli isäntäväen ajatuksissa alkanut kyteä ajatus, että pitäisi saada paikalle faneeritönöä parempi rakennus, jotta keväällä voisi Heiniemen kauniista luonnosta nauttia jo aikaisemmin ja syksyllä taas myöhempään. Kevättalvella he sitten teettivätkin arkkitehti Uki Heikkisellä huvilan piirustukset, joita sitten moneen kertaan muuteltiin ja varsinkin pienenneltiin, sillä milläpä köyhä lehtineekeri palatseja rakennuttaa. Lopulta piirustukset ”kiteytyivät” määrättyyn muotoon: kolme huonetta, ruokailuvälikkö ja keittiö sekä vilpola. Kun rakennusasiantuntijat sanoivat, että kohoavan hintatason johdosta on rakennettava pian, jos yleensä lähiaikoina aikoo rakentaa, pani isäntäväki elokuun puolivälissä toimeksi huolimatta siitä, että isäntä huomasi joutuneensa pahasti kiikkiin: issiaksen takia vuoteeseen koko syksyksi.

69


Utriolan peruskiven muuraus. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

Rakennustyö aloitettiin elokuu 17 pnä ja suoritti sen mestari Juho Kurikka Siilinjärveltä apunaan kolme sukulaismiestä. Rakennuttaja hankki aineet. Viikon kuluttua eli elo. 23 pnä oli rakennustyö niin pitkällä, että perustus oli kaivettu pilarien valamista varten ja muotit valmistettu. Viikkoa aikaisemmin pidetyssä elojuhlassa oli kansan keskuudessa herätetty ajatus, että olisi pantava toimeen tämän ensimmäisen uudishuvilan peruskiven laskeminen. Se toimitettiinkin nyt sunnuntaina elok. 23 pnä vaatimattomin juhlallisuuksin, kuten sanotaan.

Lintulan talon kivijalkaan muurattiin talon perustamiskirja ja käytössä olleet kolikot. Kuvassa Toimi Tanner juottaa asiakirjakoteloa umpeen priimuskeittimellä kuumennetulla kolvilla. Kuva: Aapo Kirvesniemen kotiarkisto.

70


Tässä tilaisuudessa upotettiin talon idänpuoleisen nurkkauksen peruspilariin kupariuurna, jonka lahjoitti Laaksolan isäntä. Uurnaan pantiin yksi kappale Heiniemen lakia, talon piirustukset, käytössä olevat 5, 10, 25, 50 pennin, 1 ja 5 markan rahat sekä talon perustamiskirja, joka kuului seuraavasti: Utriolan perustamiskirja Tämän talon perustamiskirja, rakennuspiirustukset, yksi kappale Heiniemen lakia, rakennuspaikalta otettu valokuva, rakennuttajien valokuvat sekä tällöin käytännössä olleet 5, 10, 25 ja 50 pennin sekä 1 ja 5 markan rahat suljettiin tähän kuparirasiaan sunnuntaina elokuun 23 päivänä vuonna 1936 ja muurattiin Espoon pitäjän Järvenpään kylän Heiniemeen Lintula – Jarmolan palstalle uudisrakennuksen idänpuoleisen nurkkapilarin sisään. Tämän talon rakennuttivat farmaseutti Sai Mathilda Utrio os. Andersson, ja toimittaja Urho Untamo Utrio etupäässä kesäasunnokseen, mutta myös tulevien päiviensä turvaksi. Piirustukset laati arkkitehti Uki Heikkinen antaen samalla talolle nimeksi Utriola. Työselityksen ja tarveaine laskelmat teki rakennusmestari Ensio Salmi. He myös valvoivat rakennustyötä teettäjien puolesta. Tarveaineet hankki paikalle rakennuttajat ja työn suorittivat urakalla elo-, syyskuun vaihteessa Juho Kurikka mestarina, apulaisinaan Antti Ruotsalainen ja Olavi Kurikka. Rakennuttajat ostivat tämän tontin idänpuoleisen eli Lintula nimisen osan keväällä vuonna 1932 tuomari Edv. Erikssonilta raivaten sen, pystyttäen sille viikonloppumajan ja asuen siinä kesät 1932 – 1936. Tarkastaja Kustaa VileniusVisakorpi osti Lintulan lännenpuoleisen eli Jarmola -nimisen palstan myös vuonna 1932, käyttäen sitä kesänviettopaikkanaan vuoteen 1936, jolloin hän myi maaalueensa allekirjoittaneille, jotka sitten yhdistivät molemmat palstat yhdeksi tontiksi. Tätä taloa rakennettaessa oli Heiniemessä entuudestaan seuraavat rakennukset: Länsirinteellä suuri asuinrakennus/ruhtinatar Karamzinin ajoilta / ja puuvaja, Rauhalassa asuinmökki, sauna ja vaja, Kuusamassa sauna ja puuvaja, Laaksolassa asuinmökki ja puuvaja, Paarmalassa kesämökki ja sauna, Lintula– Jarmolassa kesämökki, autovaja ja sauna. Vastapäätä puiston porttia oli ruhtinatar Karamzinin aikuinen asuinrakennus, ja vastaostetulle neiti Hemmingin tontille rakennettiin parhaillaan asuinmökkiä. Nyt rakennettava Utriola oli Heiniemen ensimmäinen isompi uudisrakennus. Utriolan rakentamisaikana oli Tasavallan presidenttinä P. E. Svinhufvud, Heiniemen oltermannina Jussi Paganus, Heiniemen juhlamarsalkkana Toimi Tanner, Heiniemen rajakreivinä Yrjö Finnberg, Heiniemen viinivoutina Antti Kirvesniemi, Heiniemen ruiskumestarina Yrjö Kallinen, Heiniemen laulumestarina Alma Kirvesniemi, Heiniemen kriivarina Untamo Utrio. Siinä tilaisuudessa, jolloin tämä rasia Utriolan perustukseen upotettiin, oli läsnä Heiniemen kansa, joka keskuudessaan on kehittänyt monia jaloja yhteistoiminnan muotoja ikivanhoja suomalaisia perinteitä seuraten. Tämä selviää

71


jokaiselle asiasta kiinnostuneelle Heiniemen historian toisesta osasta, joka koskettelee ”uudisasukkaiden” tuloa tälle paikkakunnalle. Utriolan rakentamisaikana vallitsi Suomen tasavallassa rauha. Äsken eletyn taloudellisen pulan ja poliittisen jännityksen mainingit olivat hieman vaienneet ja lievä nousukausi vallitsi. Mutta vanhassa maailmassa ei kaikkialla ollut rauhaa maassa eikä hyvää tahtoa. Poliittinen jännitys eri valtioiden välillä oli sangen kireä. Italia oli juuri väkevämmän oikeudella ahmaissut Abessinian ja Espanjassa vallitsi ”sota, meteli ja veriset vaatteet”. — Valtiot varautuivat kuumeisesti sotaa varten, taloudellinen järjestelmä nitisi pahasti liitoksissaan ja samaan aikaan kuitenkin tiede ja tekniikka voimakkaasti edistyivät. Meillä nykyään elävillä on se tunne, että maailma parhaillaan elää suurten ja kauaskantoisten muutosten aikakautta. Heiniemen kansa katsoo kuitenkin optimistisesti tulevaisuuteen uskoen, että se tulee olemaan ihmiskunnalle nykyisyyttä onnellisempi. Se ei pelkää muutoksia ja mullistuksia, sillä historiahan osoittaa niiden synnyttävän uutta aikaa, että ”tie kirkkauteen käy kärsimysten kautta”. Tämä Utriolankin rakentaminen vakuuttaa vaatimattomalta osaltaan rakennuttajien ja koko Heiniemen kansan uskoa ja luottamusta ihmiskunnan onnellisempaan tulevaisuuteen, hyvän ja oikean voittoon. Espoon Heiniemessä elokuun 23 päivänä 1936. Sai Utrio Untamo Utrio Tämän perustamiskirjan allekirjoittivat tilaisuudessa läsnäolleet seuraavat henkilöt: Jussi, Klaus, Pentti ja Pauli Paganus, Himmu ja Yrjö Finnberg, Alma ja Antti Kirvesniemi, Toimi ja Martta Tanner, Aune Niemelä, Annikki Aura, Sirkka Aura, Rauha Uksiala ja Juha Kurikka. — Sittenkun juhlamarsalkka oli perustamiskirjan lukenut, läsnä olleet kirjoittaneet sen alle nimensä, Kuusaman ja Laaksolan isännät juottaneet kannen kiinni ja Utriolan emäntä pudottanut sen nurkkapilarin muottiin heitti mestari Kurikka päälle betonia — sinne hautautui uurna ties kuinka pitkäksi ajaksi. Talo alkoi sitten nousta nopealla vauhdilla. Viikon kuluttua yllämainitusta tilaisuudesta oli perustus valmis – eikä isäntä sitten talosta muuta nähnytkään ennenkin sen kokonaan valmiina seuraavan vuoden helmikuussa. Rakennus valmistui puolessatoista kuukaudessa, jona aikana isäntä makasi vuoteessa issiaksen riivaamana, tilaili puhelimitse tavaroita ja kokoili rahoja kaiken maailman tuulista. Luonnollisesti ei tällaisissa olosuhteissa – varsinkin kun arkkitehti Heikkinenkin joutui syyskuun ajaksi reserviharjoituksiin ja rakennusmestari Salmi pitkäksi ajoiksi matkoille — kaikki sujunut aivan niin kuin olisi pitänyt. — Mutta eihän Heiniemi olekaan mikään tavallinen yhteiskunta — ei siellä niinmuodoin talojakaan tehdä tavallisissa olosuhteissa, kuten selviää tämän ensimmäisen uudishuvilan tarinasta. Lintulan–Jarmolan vuoden aikana tapahtuneista muista muutoksista mainittakoon, että alue aidattiin myös länsi- ja itäpuolilta ja hieman kiviä ja kantojakin ammuttiin Jarmolan puolelta. Koska palstasta toinen puoli oli nimeltään Lintula ja toinen puoli Jarmola ja kun arkkitehti antoi huvilalle nimen Utriola, päätti isäntäväki, että paikkaa kutsuttakoon tästä lähtien Utriolaksi.

72


Heiniemen kolmas elojuhla 1936 Heiniemen kolmas elojuhla pidettiin vakaantuneiden perinteiden mukaisesti Länsirinteen avarassa tuvassa elokuun 15 päivänä. Alkuvalmisteluista mainittakoon, että Oltermanni oli kuuluttanut pari viikkoa ennen juhlaa kokouksen, jossa siitä päätettiin ja valittiin erinäisiä toimihenkilöitä valmistelemaan tätä arvokasta ja historiallista tilaisuutta. Isäntäväki piti jälleen huolen juhlan varsinaisesta pitopuolesta, mutta sitä ei suinkaan saa unohtaa — otti ponnekkaasti osaa juhlan henkiseenkin puoleen. Niinpä sitten elokuun 15 päivän iltana klo 20 kokoonnuttiin Länsirinteen ”graniittisalissa”, jossa jo aikaisemmin oli kahdet elojuhlat pidetty ja niissä arvokkaita perinteitä synnytelty. Nyt alkoi juhla uljaalla ”Kupariseppien marssilla”, minkä jälkeen yhteisen, suuren pöydän ääreen kokoontunut Heiniemen kansa nautti kahvit, minkä kestäessä kunnioitettu Oltermanni piti avauspuheen. Hän mainitsi siinä, että nämä juhlat ja tavat, joita Heiniemeen on viime vuosina luotu, ovat osoituksena Heiniemen kansan elinvoimaisuudesta, pirteydestä ja huumorintajusta ja tähdensi sitä, että näitä perinteitä on edelleen arvokkaasti vaalittava. Edelleen Oltermanni kosketteli edellisen elojuhlan jälkeisiä tapahtumia ja totesi elämän Heiniemessä sujuneen rauhallisesti ahkeran työn, mutta myös leppoisan levon merkeissä. Lopuksi kylänvanhin toivotti kansalleen miellyttävää yhdessäolon hetkeä.

Kylän miehet suunnittelemassa elojuhlia. Vasemmalta Antti Kirvesniemi, Jussi Paganus, Yrjö Erämaa, Väinö Lehtonen, Yrjö Kallinen ja Toimi Tanner. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

”Heiniemen marssi” esitettiin sitten suurella ponnella, kuten arvata saattaa, minkä jälkeen ohjelmassa – jota virkansa puolesta järjesteli ja ohjasi Juhlamarsalkka — seurasi ”Heiniemen historian” esittely. Edellisessä elojuhlassa oli, kuten arvoisa lukija muistaa, tehty päätös, että tällainen teos toimitetaan, ja sen

73


kirjoittajaksi määrättiin kylän kriivari. Hän esittelikin nyt kansalle mainitun teoksen toisen osan, joka alkoi uudisasukkaiden tulosta — ja päättyy vasta sitten, kun Heiniemen maa on täydellisesti asutettu. Teoksen ensimmäinen osa vaatii laajoja tutkimuksia, joten sen valmistumisesta ei ole oikeastaan yhtään mitään tietoa. No, kriivari oli nakutellut 43 liuskaa tekstiä, kolme kopiota, jotka pantiin kansan keskuuteen kiertämään. Kriivari luki juhlassa vain otteita teoksesta, jotka — vaikka historioitsija sen itse sanookin — otettiin vastaan vilkkain suosionosoituksin. Historiaesittelyn jälkeen laulettiin yksi- ja moniäänisesti iloisia lauluja. Sitten seurasi kumma esitys. Juhlahuoneessa oli kovaääninen, josta alkoi kuulua kähinää ja sitten kuulutettiin, että ”Huomio, huomio, täällä Heiniemen radio”, minkä jälkeen pari miestä — mikäli historioitsija on saanut kuulla, olivat nämä miehet Kuusaman ja Paarmalan isännät — juttelivat mukavia. Merkattakoon tämä siis aikakirjoihin, että Heiniemellä on ollut oma radioasemakin. Jälleen laulettiin, ja sitten seurasi juhlallinen seremonia: Heiniemeen nimitettiin neljä arvohenkilöä. Heidän nimityksensä perusteli Länsirinteen isäntä, ja sitten Oltermanni toimitti nimityksen antaen kullekin ritarilyönnin olkapäähän. Täten nimitettiin Kuusaman isäntä Juhlamarsalkaksi, Laaksolan isäntä Rajakreiviksi, Paarmalan isäntä Viinivoudiksi ja Paarmalan emäntä Laulumestariksi. Uusien arvohenkilöiden toimet käyvät arvoisalle lukijalle kyllä selväksi heidän arvonimistään.

Heiniemen Viinivouti Paarmalan tilan Antti Kirvesniemi työkaluineen. Koristeellinen leili on edelleen tallessa, mutta ei enää toimi viinin säilytysastiana. Kuva: Aapo Kirvesniemen kotiarkisto.

Mitä pitemmälle juhla jatkui, sitä iloisemmaksi ja rattoisammaksi se kävi. Laaksolan emäntä ja Ainolan nuori isäntä esittivät duettoja, Paarmalan emäntä hauskan pakinan ja yhdessä Länsirinteen emännän kanssa pihamaalla tunnelmallisen tanssiesityksen jne. Vielä päätettiin juhlassa, että kun nyt rakennetaan Heiniemeen ensimmäinen varsinainen uudisrakennus, niin sen kivijalkaan on

74


upotettava uurna, johon suljetaan asiakirja, mikä selostaa rakennuksen syntyhistorian ja hieman Heiniemen yhdyskunnan asioita. – Juhla jatkui, kuten tavallisesti sanotaan, iloisen mielialan vallitessa pikkutunneille asti. Ja historioitsija voi jälleen todeta, että perinteet jatkuvat ja että uusiakin perinteitä on taas luotu.

Entisten asukkaiden elämä tänä armon vuonna 1936 Aloittaessaan tätä lukua havaitsee historioitsija, että aika todellakin rientää. Ja että hän rientää ajan mukana, toisin sanoen vanhenee. Sillä tietysti Heiniemen kriivari on sellainen olento, joka ei viitsi tehdä muistiinpanoja — ja niin ollen monta hyvää asiaa, jolla saattaisi olla paikkansa historiassa, unohtuu ja hautautuu sinne, mistä ei paluuta ole, kuten joku runoilija on joskus juhlallisesti lausunut. Ja kuitenkin on varmaa — kun nimenomaan puhutaan Heiniemen kansan jokapäiväisestä elämästä vuonna 1936 — ettei työtä enää tehty sellaisella hirmuisella vauhdilla kuin aikaisempina vuosina. Syy siihen on sangen yksinkertainen: on jo saatu palstat jotenkuten katseltavaan kuntoon, on saatu saunat ja asuintönöt – on siis aika hieman lepäillä ja katsella kättensä töitä. Ja näin ollen kukin eli niin kuin parhaaksi näki: teki töitä silloin kuin se miellytti ja laiskotteli silloin kuin se miellytti. Totisesti tämänlaatuinen elämä ilmeisesti lähentelee paratiisin elämää. Luonnollisesti kansalla oli muutakin yhteistä kanssakäymistä kuin elojuhlat. Ahkerasti käytiin toinen toistensa luona kahvia ryystämässä ja sadontuloa arvioimassa, ja saunavierailut ovat Heiniemessä luonnollisesti aivan juhlahetkiä. Nimi- ja syntymäpäiviä kunnioitettiin tänäkin vuonna aamuisin lauluin ja moninaisine muine juhlamenoineen. Koska juhannuksena on kunnioitettavan Oltermannin nimipäivä, käytiin siellä jo perinteeksi tulleen tavan mukaan klo 24 juhannusyönä ja vietiin hänelle lahjaksi Oltermannin hattu, Paarmaalan isännän lahjoittama päähine, jollaista ei maailmassa ole toista. Vaatimatonta kriivariaankin muisti Heiniemen kansa hänen nimipäivänään esittäen hänelle taidokasta laulua kukonheräämisen aikaan ja lahjoittamalla viran merkiksi pitkän sulkakynän. Ainolassa ei mitään erikoisia muutoksia tänä vuonna tapahtunut. Puutarhassa kasvoivat hedelmät, puutarhan vieressä lapset ja keskellä hääri upea emäntä valvoen perheensä kaikinpuolista hyvinvointia. Samaa teki myös perheen pää, mutta hänellä oli vielä laajemmat velvollisuudet: hän kaitsi koko Heiniemen kansaa lain ja oikeuden mukaan — todeten, että kansa on kovin rauhallista ja lainkuuliaista. Paarmalassa tapahtui oikeastaan vallan kummia, aivan erikoista Heiniemen tähänastisessa elämässä. Vähän ennen juhannusta katosi Paarmalan emäntä suloisesta yhdyskunnastamme — eikä kukaan tietänyt minne. Juhannuspäivänä katosivat myös Paarmalan isäntä ja Kuusaman isäntä. Mutta he tulivat takaisin vielä samana päivänä. He tulivatkin oikein komiasti, sillä Paarmalan isäntä kulki pitkin Puistotietä kuin Jerusalemin ruhtinas ja hänen perässään tuli Kuusaman isäntä kuuluttaen kaikelle kansalle, että poika on syntynyt, Paarmalan perillinen on keskuuteemme ilmestynyt. Niin niin oli tosiaaankin asian laita: Paarmalan nuori isäntä, nimeltään Aapo, ilmestyi hallitsemaan maailmaa juhannusaattona. Koko Heiniemen kansa onnitteli sydämellisesti isää ja hänen kauttaan äitiä ja vastasyntynyttä. – Kun nuori oli sen verran varttunut, että voi lähteä katselemaan ympäristöään, tuli hän Heiniemeen ja hyväksyi paikan oitis innokkain huudoin ja muine hänelle ominaisin ottein. Paarmalan isäntä kuulutti sitten Heiniemen kansan koolle ristiäisjuhlaan. Se pidettiin Paarmalan pihamaalla. Tilaisuudessa johti Oltermanni 75


puhetta esittäen kansan harkittavaksi, voidaanko uusi henkilö hyväksyä Heiniemen yhdyskuntaan. Hän tiedusteli, tahtooko kukaties joku muu omistautua tämän nuoren isäksi, mutta kun kukaan ei halunnut, hyväksyttiin Aapo yksimielisesti Paarmalan nuoreksi isännäksi ja Heiniemen täysivaltaiseksi asukkaaksi.

Paarmalan Aapo Kirvesniemen nimiäisjuhlat kesällä 1936. Itse päivänsankari lienee päiväunilla. Kuva: Aapo Kirvesniemen kotiarkisto.

Länsirinteellä heilui alkukesästä ahkerasti mestarivoimistelija Ahtio tehden sisäremonttia ja saadenkin talon sisustan vallan erinomaiseen kuntoon. Kansa hieman ihmetteli, mikä kiire Länsirinteen isännälle oli tullut taloaan kunnostamaan, mutta se selvisi kesäkuun 15 päivänä, jolloin isäntä tuli olleeksi tässä maailmassa 50 vuotta. Se oli Heiniemen suuri juhlapäivä. Vieraita ja lähetystöjä tulvi kaupungista pieneen, mutta kuuluisaan Heiniemeen. OTK:n Mieslaulajat kaiuttelivat laulujaan suloisessa luonnossamme. Ja tietysti tällöin esiintyi Länsirinteellä myös Heiniemen kansa. Se marssi sinne yhtenä miehenä Oltermanni uljaasti ensimmäisenä, kriivarin klenkatessa viimeisenä. Oltermanni piti päivän sankarille onnittelupuheen ojentaen hänelle kansan lahjan: kuparisen palo- ja hyönteisruiskun ja nimittäessä samalla Länsirinteen isännän ruiskumestariksi, jonka tulee valvoa, ettei tuli tee yhdyskunnassa pahaa jälkeä eivätkä tuholaiset hävitä viljelyksiä. Lahjaa seuranneen adressin luki kriivari, minkä jälkeen Kuusaman isäntä luki sankarille kirjoittamansa ja omistamansa runon.

76


Länsirinteen isännän, Yrjö Kallisen 50-vuotispäivät. Kuvassa etualalla vasemmalla ministeri Jalo Aura, oikealla Yrjö Kallinen. Kuva teoksesta "Yrjö Kallinen legenda jo eläessään", Teuvo Rasku, WSOY 1979.

Kuusamassa vallitsi tänä vuonna lepo ja rauha. Haltijat noudattivat terveellistä elämänohjetta, että hitaasti tulee hyvä ja ettei ihmisen pidä pilata elämäänsä hätiköimisellä. Ja niinpä he nauttivat maalla olostaan täysin siemauksin. Heidän tyytyväisyyttään ei voinut pilata sekään, että myrsky kaatoi palstalta pari koivua ja että tuhohyönteiset ahkerista ruiskutuksista huolimatta pilasivat osan marjasadosta. Se oikeastaan vain kannusti isäntää — joka suurimman osan kesästä oli kesäleski emännän raataessa töitä kaupungissa (viisaasti järjestetty työnjako muuten — ainakin kriivarin mielestä) — laajentamaan viljelyksiä, ja niinpä hän raivauttikin peltoa lisää. Rauhalassa tapahtui tänä kesänä silminnähtäviä muutoksia: eräänä päivänä nimittäin isäntä otti palstan yläosassa olleen puuvajan hartioilleen ja kantoi sen palstan alaosaan saunan viereen ja sanoi, että sinä olet nyt sitten tästä lähtien tässä. Edelleen isäntä — joka ei ylimalkaan hetkeäkään voi olla jotakin hommaamatta – laittoi saunan jatkona olleen puuvajan asuttavaksi huoneeksi, johon varsinaisesta asuinmökistä siirrettiin hellakin — tähänastinen asuinmökki kun on tarkoitus purkaa ja rakentaa entistä ehompi tilalle. — Rauhalan emäntä hääri kesän mielityössään: puutarhan hoidossa ja varsinkin kukkaistutusten parissa. Syyskesällä oli Rauhalan pihamaa varustettu sellaisella kukkaloistolla, että sitä kelpasi näyttää vieraillekin ja sanoa, että öhöm.

77


Rauhalan emäntä (vas) ja isäntä ja naapuri. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

Laaksolassa tehtiin tänä vuonna kaunista. Ensiksikin paperoitiin mökki sisäpuolelta ja sitten maalattiin kauniin punaiseksi. Niin että nyt oli Laaksolan haltijoilla punainen mökki ja perunamaa. Puutarhaa laajennettiin ja siihen istutettiin lisää pensaita ja muuta tuottavaa kasvillisuutta. Lopuksi mainittakoon, että Heiniemen asukasluku vuoden varrella sattuneiden muutosten jälkeen oli 19.

78


Vuosi 1937 Heiniemen kymmenes uudisasukas Tämä vaatimaton historia on aikaisemmin moneen kertaan todennut, miten vakavia, ahkeria ja kaikin puolin kunnollisia ihmisiä heiniemeläiset ovat. On myös todettu se, että täällä harrastetaan erikoislaatuisia asioita ja että elämä usein lyödään leikiksi. Nyt täytyy todeta myös se, että heiniemeläiset ovat harrastamisen taidossa saavuttaneet melkoisia tuloksia. Heiniemen kymmenennet uudisasukkaat kun suorastaan narrattiin tänne, niin väittää ainakin Tammimäen isäntä itse, narrauksen kohde.

Harald Lembergin Tammimäen tilalle rakentama huvila. Taloa on myöhemmin muuteltu rakentamalla suuri eteisveranta. Talo oli talviasuttava jo ennen sotia. Siinä oli mm. keskuslämmitys. Talo purettiin 80-luvulla. Kuva: Sami Rangin kotiarkisto.

Asian alusta lähtien kertoaksemme oli seikka sellainen, että pääkaupunkilainen nuoripari Lemberg kävi usein Heiniemessä tuttaviaan tervehtimässä ja naureskelemassa näiden edesottamuksille. Tuttavat alkoivat hiljalleen tuumia, että antaapas ajan kulua, niin tuo nuoripari haukkaa oman naurunsa. He rupesivat suosittelemaan heille erästä palstaa Heiniemen itäpuolella, palstaa, josta osa kuului Sommarbon tilaan, siis Heiniemeen, ja suurin osa viereiseen Kärransin tilaan. Maan omisti tuomari Eriksson. Nuoripari Lembergin nahka oli kuitenkin niin parkkiintunutta, etteivät he noin vain äkkipäätä loveen langenneet, jonka takia tuttavat usein veivätkin heidät tuolle palstalle, ylävälle kalliolle, ja esittelivät paikan ihanuuksia ja kehaisivat sivumennen myös, että kun tästä palstan ostaa, niin hyvään seuraan pääsee.

79


Tilanne kehittyi sitten vähitellen siihen, että naapurit rupesivat palstaa sanomaan jo 2 – 3 vuotta ennen ostoa Lembergin palstaksi. Ja nuoresta parista alkoi tuntua siltä, etteivät he enää kehtaa käydä Heiniemessä, elleivät tuota palstaa osta. Kesäkuun 1 päivänä 1937 oli sitten tämä narrausmanööveri kehittynyt siihen pisteeseen, että Lembergit ostivat tuomari Erikssonilta palstan, kaikkiaan 11.950 neliömetriä, josta noin 1.400 neliötä oli Heiniemen puolella, siis jalon Heiniemen maata. Tällä tavoin tämä kymmenes uudisasukas — joka palstalleen antoi komealta kalskahtavan nimen Tammimäki — on toisella koivellaan Heiniemen puolella, toisella koivellaan polkien tuntematonta, pahaa maailmaa. Kun kauppakirja oli tehty, tuli nuoripari oitis palstalle — ja sanomattakin on selvää, että hienoinen ylpeys ja omistamisen riemu hytisi pitkin heidän selkänikamiaan. Koska palstalla oli tiheätä metsää, tarttui isäntä kohta kirveeseen ja — vaikka paikalla ei ollut ketään muuta kuin Tammimäen emäntä — karjaisi pontevasti, että ”pois alta”. Ja niin alkoivat karahkat kaatuilla silläkin ilmansuunnalla. Hetkeksi piti kuitenkin välillä hellätä, jotta voitiin määritellä tulevan talon paikka — aikeissa oli kohta rakentaa oikea talo, eikä mikään kesämaja. Kun se oli määrätty, alkoi entistä vinhempi huiske sillä juuri talon paikalla kasvoi vähintään tuhatvuotista metsää. No niin, saapui sitten ilta. Isäntäväki katseli, kunne päänsä kallistaisi. Olihan tuossa mätäs, tehdäänpä seinä tuulen puolelle, niin on rauhaisa nukkua. Seinä tehtiin. Seuraavana päivänä tuuli kääntyi, ja niin täytyi tehdä toinen seinä mättään suojaksi. Sitten kääntyi tuuli taas ja jälleen ja niin oli mättään ympärillä vihdoin neljä seinää. Isäntä totesi, että taisikin tulla ennen isompaa taloa vahingossa pienempi talo, laittoi seinille lattian ja katon, toi entisestä Torneå -laivasta oven — ja niin oli koija valmis. Siinä asuskeltiinkin ensimmäinen kesä, kesä — heinäkuun vaihteesta lähtien. Raivaustyöt jatkuivat sitten ankaralla vauhdilla – joskus vain tulivat naapurit häiritsemään ja naureskelemaan, että ähä onpahan tässä töitä, onpahan tässä heilumista, ennen kuin tästä mitään tulee. Isäntä vietti iltansa koijassa imien ahkerasti piippuaan ja piirrellen paperille suoria ja vääriä viivoja, pyyhkien taas joitakin viivoja poiskin ja tuumiskellen ja nautiskellen. Noina iltoina, jolloin kului vallan mahdottomasti piipputupakkaa, syntyi sitten talon piirustukset: alakerran keittiö, ruokailusoppi, eteinen ja olohuone sekä vilpola ja yläkerran halli ja kaksi makuuhuonetta. Rakennusta ruvettiin tekemään kohta heinäkuussa. Isäntä itse laittoi perustuksen — niin kuin on sittemmin laitellut taloakin, joku vain silloin tällöin on ollut laudan toisessa päässä haukuttavana. Omaa metsää kaadettiin tuimasti ja rungot sahautettiin kaupungissa laudoiksi ja piiruiksi. Täten saatiinkin niin paljon puutavaraa, että talven tullessa ehti rakennus vesikattoon. Sen kiireenpää ei Tammimäen isäntäväki talollaan pitänyt arvellen, että hiljaa hyvää tulee ja ettei kukaan ole tähän maailmaan kiirettä luonut.

Toinen uudishuvila Se, nimittäin Heiniemen toinen uudishuvila, syntyi puolittain vahingossa. Niin väittää ainakin Paarmalan isäntä, viinivouti Antti Kirvesniemi. Hän kertoi historioitsijalle suunnitelmansa olleen alun perin tällaisen: jos hän joskus rakentaa kesämökkinsä tilalle huvilan, niin pitää sen olla suuren ja komian ja sellaisen, ettei siitä mitään puutu ja johon voi perhe vakinaisesti muuttaa asumaan. Tuo suunnitelma oli haave, joka ehkä toteutuisi joskus kaukaisessa tulevaisuudessa.

80


Mutta todettakoon nyt, että se, joka tämän elämän menoa ohjailee, oli asian riitaillut toisin. Kevätkesällä havaitsi Paarmalan isäntäväki, että palstalle pitää ehdottomasti saada ulkorakennus, jossa puut pysyvät kuivina ja jossa voi säilyttää kaikenlaisia tarvekaluja. Vaikka isäntä onkin sitä mieltä, ettei kiirettä maailmassa ole ollenkaan ja että tuhannessa vuodessa on yltä kyllin aikaa, niin hän nyt kuitenkin ryhtyi asiaan ripeästi ja meni ostamaan lautoja Verkkosaaren sahalta, joka lopetti toimintansa ja josta kuulemma kaikenlaista puutavaraa myytiin sopuhinnalla. Tällä lautojen ostomatkalla joutui isäntä ahneuden valtaan, hän osti näet lautoja paljon enemmän kuin vajarakennukseen tarvittiin – ostipahan vain, koska niitä nyt sattumalta sai niin halvalla. Siinä jo häivähti mielessä ajatuskin, että jos muitakin rakennustarpeita saisi näin edullisesti, niin mitämaks, voisihan sen huvilankin jo nyt rakentaa… Tälle talon rakentamisen ajatukselle antoi sitten Paarmalan emäntä eräänä kauniina, lämpimänä suvi-iltana erikoisen reippaan sysäyksen. Ei hän sanonut, että isompi talo on rakennettava, että kukas tässä nyt kesämökissä asuu. Ei, hän noin vain lausahti — Kuules Antti, neljäs perheenjäsen on… Isäntä ei ennättänyt kuunnella lausetta loppuun — arvasi kai tekojensa seuraukset: — vaan pinkaisi ylös ja sanoi: kyllä se nyt tehdään, se talo, että kansa mahtuu asumaan. Siitä se alkoi se Heiniemen toisen uudishuvilan teko, talon, jota haaveiltiin vasta jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa…

Paarmalan talo nousemassa. Rakennustarpeet saatiin omasta metsästä. Pitkäjärven toisella puolella maanviljelijä Pettersson omisti raamisahan ja siellä laudat ja palkit sahautettiin. Eristysaineena käytetty sahanpuru saatiin samasta paikasta. Kuva: Aapo Kirvesniemen kotiarkisto.

81


Rakennus päätettiin sijoittaa sille paikalle, jossa oli kesämökki ja jossa esihistoriallisena aikana oli sijainnut tiheän viidakon keskellä lahonnut perunakellari. Edustava paikka, sillä se on Paarmalan ja koko Heiniemen korkein kohta. Piirustukset laati rakennusmestari Antti Rantanen ennen juhannusta ja rakennustyö aloitettiin elokuun 15 päivänä. Teettäjä hankki aineet ja tekijänä oli urakoitsija Lindberg Järvenpäästä. Kesämökki siirrettiin sivuun, perustus tehtiin ja silloin todettiin, että talo tulee kalliopohjalle. Syksyn mittaan rakennus edistyi tasaisesti isännän ollessa joka päivä paikalla ylivalvojana, vaikka hänellä ei kylläkään ollut rähisemisen syytä, rakentajat kun olivat kaikin puolin huolellisia työssään. Talosta tuli kaksikerroksinen. Alakerrassa on keittiö, ruokailusoppi, eteinen ja suuri olohuone sekä yläkerrassa halli, kaksi makuuhuonetta ja vilpola. Kellari on rakennuksen alla. Keskuslämmityksen asensi Radiator -osakeyhtiö, hella ja keskuslämmityslaite on Högforsin valmistetta. Ulkoseinät ovat kestorappausta.

Paarmalan talo joukon taustalla. Rakennusteknisesti hieno rappaus ja avoparveke eivät olleet toimivia, vaan korvattiin myöhemmin lautaverhouksella ja parveke varustettiin laseilla. Kuva: Aapo Kirvesniemen kotiarkisto.

Talo valmistui lopulliseen kuntoon marraskuun lopussa, ja se antoikin aivan erikoisen säväyksen Heiniemelle. Korkea, melkein tasakattoinen, rapattu rakennus hallitsee seudun korkeinta paikkaa — se edustaa hyvin näkyvällä tavalla uutta aikaa ja uutta arkkitehtuuria Heiniemessä — paikassa, joka on sangen moderni ja jossa vaalitaan vanhoja perinteitä. Paarmalan isäntäväki vietti uudessa talossaan uuden vuoden — alkoi uuden ajanjakson uusin kehyksin.

82


Länsirinne vaihtaa omistajaa Keväällä 1937 kuulivat Heiniemen asukkaat, että ensimmäinen uudisasukas, Länsirinteen isäntä Yrjö Kallinen myyskentelee huvilaansa. Mitkä lienevätkään syyt olleet — asianomainen selitti, ettei hänellä riitä aikaa eikä harrastusta sellaisen puutarhan kunnostamiseen kuin Länsirinteellä pitäisi olla, että hänen on ruvennut tekemään mielensä aavan meren äärelle, että Länsirinne on kaupungista oikeastaan hänelle liian kaukana, jos ajattelee vakinaista asumista siinä. No, tulos oli se, että Kallinen antoi huvilansa erään helsinkiläisen välitysliikkeen myytäväksi. Liike pani lehtiin ilmoituksen: ”Loistohuvila myytävänä Espoon Träskändassa jne”. Ostajia alkoi lappautua Länsirinteelle — ja isäntä oli heidän kanssaan ihmeissään. Ostajiakin kun on niin monenlaisia. Eräs sanoi, että hän haluaisi tuon metsän vähän lähemmäksi — johon isäntä pamautti, että, juu ei täällä ole puita silmänkantamissa. Toinen voivotteli, että tuon joen pitäisi olla suuremman, johon isäntä vastasi, että hänen mielestään siinä pitäisi olla meri. Mutta sitten tuli ostaja, joka ei halunnut paikalta mitään muuta kuin mitä siinä oli, ja hänen kanssaan kauppa tehtiinkin. Heinäkuun10 päivänä siirtyi Länsirinne omistajalta toiselle Helsingin julkisen notaarin luona. Saman päivänä tuli Länsirinteelle kuorma-auto, joka toi uuden omistajan tavaroita ja samalla autolla vietiin pois entisen omistajan tavarat. Muutama päivä sen jälkeen kiersi kylää Oltermannin sauva. Sauvan mukana oli seuraava kirjelmä: ”Helsingissä 10/7 -37. Rakkaat heiniemeläiset! Tapahtuneen äkkilähtömme takia emme me, Heiniemen Länsirinteen asukkaat, voineet järjestää hyvien tapojen ja Heiniemen ikivanhojen traditioiden mukaista hyvästijättökaronkkaa. Näin ollen pyydämme edes kirjeellisesti lausua muutaman sanan kaiken sen johdosta, mitä olemme tunteneet ja kokeneet yli maan kuulun Heiniemesen asukkaina ollessamme. Olemme aina tienneet, että ihmiset voivat, yli-ihmisiä olematta, elää hyvinä naapureina ja ainakin olla raskauttamatta toistensa elämää. Mutta sitä emme totisesti tienneet, että jonkin kyläkunnan sisäinen elämä saattaisi muodostua niin erinomaisen ilontäytteiseksi, leikkirikkaaksi, niin rattoisan huumorin täyttämäksi kuin elämä Heiniemessä on ollut ja on. Ja jos jonkin verran uskaltaisimme katsoa itsemmekin mukiinmenevällä tavalla osallistuneen hyvän ja tasaisen naapurisovun ylläpitämiseen, niin samalla tunnustamme empimättä, että meidän kummankaan kallosta ei olisi ikinä syntynyt niitä älynväläyksiä, hullunkurisen juhlallisia aloitteita, jotka ovat Heiniemen elämän tehneet ainutlaatuiseksi koko avarassa maailmassa. Heiniemessä viettämämme vuodet ovat avanneet meille uuden käsityksen kyläkunnan sisäisen elämän mahdollisuuksista. Ja vaikka tässä ylenpalttisen riemukkaassa touhussa olemmekin olleet etupäässä vain mukaan temmattuina osanottajina, niin vakuutamme, että olemme koko sydämestämme iloinneet siitä, että olemme saaneet olla mukana jossakin sellaisessa, jota itse emme olisi keksineet. Kauniita paikkoja on muuallakin kuin Heiniemessä. Hyviä ihmisiä asustaa siellä täällä tämän pallon pinnalla. Ihmiset iloitsevat leikistä melko yleisesti. Mutta yksi on varma asia: ikinä emme tule enää kokemaan sellaista kyläkunnan elämää

83


kuin olemme kokeneet Heiniemessä, niin sisäisesti rikasta, loppumattomien yllätysten, repäisevien keksintöjen ja joka suhteessa reilun meiningin täyttämää yhdyskuntaelämää kuin olemme kokeneet Heiniemessä. — Ellemme, ellemme joskus saa houkutelluksi Heiniemen asukkaat naapureiksemme, missä sitten lieneekin tuleva tyyssijamme. Toivomme kaikesta sydämestämme, että maiden hinnat nousisivat nyt hyvin äkkiä hirvittävästi, että jokaiselle teille annettaisiin heinähäkillinen niitä Antin uneksimia riihikuivia tuhatmarkkasia palstoistanne ja että te viivana tekisitte saman kuin mekin ja sitten, kun maiden hinnat taasen yhtä äkkiä tipahtaisivat alas (eikö olekin reaalipohjalla liikkuvaa fantasiaa ) tulisitte luomaan uuden yhdyskunnan jonnekin! Sitä odotellessa aiomme hyvällä muistella maailmankaikkeuden suurenmoisinta kylää Heiniemeä ja sen verrattomia asukkaita, joita tulemme silloin tällöin tervehtimään ja joiden kanssa syntyneiden siteiden emme soisi ikinä katkeavan. Hei! Hei! Hei! Länsirinteen entiset asukkaat Tyttö ja Mörkö“ Tähän kirjelmään oli Oltermanni liittänyt seuraavan merkinnän: “Ikävyydellä muistelemme, että Heiniemi on menettänyt rakkaan Ruiskumestarinsa ja ainoan tyttönsä.” Todellakin: suuri menetys Heiniemelle ja sen yhteisille riennoille. Mutta kuka oli Länsirinteen uusi ostaja? Tehtailija Kaino Saario oli keväällä sijoittanut iloisen rouvansa Olin ja reippaat lapsensa Pekan, Sirpan ja Oilin Espoon kirkonkylään säästöpankin taloon ja hykerrellyt käsiään, että sattuipa löytymään mukava kesänviettopaikka. Tuo käsien hykertely kyllä tyrehtyi jo alkukesästä. Ensiksikään siinä paikassa vallitsi veden puute ja tomun runsaus, kaivo kun kuivui ja läheinen maantie kun pölysi kamalasti. Päätökseksi tuli nopeasti: pois täältä, pois pölyä pakoon ja veden perään! Ja silloin juolahti perheen pään mieleen ajatus, että pitäisi saada läheltä Helsinkiä vakinainen kesänviettopaikka, kesämökki, jossa ei olisi pölyä, mutta paljon vettä. Eräänä aamuna Saario sitten näki lehdessä ilmoituksen: ”Loistohuvila myytävänä Espoon Träskändassa jne”. Saario tuli paikkaa katsomaan ja ihastui siihen heti. Tosin se ei nyt ollut mökki, vaan jyhkeä talo, ja hintakin tuntui suurelta. Mutta muuten oli paikka kaikin puolin Saarion mielen mukainen. Niinpä hän kotiin tultuaan kuvailikin paikan rouvalleen vallan erinomaiseksi, vallan seitsemänneksi taivaaksi. Paikan kalleus hieman viivästytti ostoa, mutta kun liiketoimiston omistaja kovin suositteli paikkaa, kävi Saario Länsirinteellä useammankin kerran katsomassa, kerran sitten rouvansakin kanssa, joka unohti Länsirinteelle vyönsä — mitä ”Tyttö” piti varmana merkkinä siitä, että tuo rouva tänne vielä kerran palaa — kuten sitten palasikin. Asoista sovittiin puolin ja toisin, kunnes — kuten sanottu — heinä. 10 pnä tehtiin kauppa ja Saario perheineen muutti Länsirinteelle heti. Naapurit totesivat, että uutta väkeä oli tosiaankin niemelle tullut. Tuli vilskettä ja melskettä, lasten naurua ja muuta hälinää. Isäntä oli tavattoman innostunut — kuten kaikki muutkin, jotka Heiniemeen ovat tulleet, ja ryhtyi heti paikkaa kunnostamaan mielensä mukaiseksi. Ensin puroa syvennettiin, siinä siirrettiin mutaa pellolle ja puron reuna kivettiin. Tässä hommassa tehtiin muinaislöytöjäkin: jokimudasta löytyi vanha laivakanuuunan piippu ja rikkinäinen, ilmeisesti veturin etu-

84


pyörä. Nämä löydöt vain vahvistavat Heiniemen historiallisuutta vallan sopivalla tavalla! Edelleen laitettiin Länsirinteellä kesän aikana: likaviemäri, vesijohto kaivosta ja joesta sisälle taloon, uhkea kellari tehtiin mäen törmään kuusikon alapuolelle, ulkorakennuksen autosuoja tehtiin lämpimän pitäväksi omistajan Willystä varten, joka kylmällä säällä sai kroonillista yskää, huvilan tähänastisesta kellarista tehtiin keittiö, sauna kunnostettiin uudenlaiseksi, joesta vedettiin vesijohto Utriolan rajaan asti puutarhan kastelua varten, pihamaa salaojitettiin ristiin rastiin, huvilassa uusittiin lattiat ja uudet parvekkeet rakennettiin sekä ennen joulua suoritettiin vielä sisämaalauksia, Syksyllä kunnostettiin puutarhaa pontevasti ja istutettiin lisää omenapuita ja marjapensaita. Länsirinteen uusi isäntäväki piti kylän asukkaille tupaantuliaiset elokuun 22 päivänä. Kylän asukkaat kaikkine arvo- ja arvottomine henkilöinen olivat läsnä, Oltermanni piti puheen ja asukkaat ojensivat isännälle lahjaksi kesälepotuolin ikään kuin merkiksi siitä, että vaikka innostunut oletkin, niin alkaa jo olla aika rauhoittua, ei maailmaakaan yhdessä päivässä luotu.

Kylän väki matkalla tupaantuliaisiin Länsirinteelle. Tervetuliaislahjana isännälle Kaino Saariolle kokoontaitettava lepotuoli, jota vie Kuusaman isäntä Toimi Tanner. Joukkoa johtaa Paarmalan emäntä Alma Kirvesniemi pitkä tahtipuikko kädessään. Kuva: Sirpa Saarion kotiarkisto.

85


Rouva Aune Kallinen "Tyttö joka tulee tyyriiksi", Yrjö Kallinen ja rouva Sai Utrio Heiniemen puistotiellä. Mukana myös vahtikoira Jeri. Puistotien karttanimitys on nykyisin yksinkertaisesti Heiniemi. Tie on edelleen hiekkatie, mutta on toki rakennettu uudelleen koska tien alla kulkee viemäri- ja kaukolämpöverkosto. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

Heiniemen maata myydään Kevätkesällä kävi Utriolassa vieraisilla Laatuvaunu Oy:ssä toimiva automyyjä Herman Untolahti. Käyntinsä jälkeen hän jutteli liikkeessään Heiniemestä mainiten, että siellä olisi vielä varsinkin yksi erinomainen palsta myymättä. Puheen sattui kuulemaan mainitun toiminimen johtaja Toivo A. Nieminen, joka siitä paikasta lähti palstaa katsomaan, soitti tuomari Erikssonille asiasta ja saman tien osti mainitun, Utriolan ja maantien välissä olevan noin hehtaarin suuruisen palstan, Heiniemen suurimman palstan. Mitään erikoisia suunnitelmia ajatellen, että kukaties hän tulevaisuudessa muuttaa asumaan kaupungin ulkopuolelle ja silloin Heiniemi on kaikin puolin sovelias asuntopaikka. Tämä palsta on Sommarbon tilan päälohko, siis oikeastaan päätila, josta kaikki muut Heiniemen palstat on erotettu. Sattuikin sitten niin, että eräs Niemisen tuttava näki Espoon kunnantaululla kuulutuksen, että Sommarbon kartano on myyty 86


Toivo A. Niemiselle — ja tuttava soitti oitis, että onpahan sinusta tullut aika pohatta, kun noin vain kartanoita ostelet. Tuttava kuulemma rauhoittui kuultuaan, että kartano on kokonaisen hehtaarin suuruinen. Vuoden aikana ei palstalla tehty mitään eikä uutta omistajaakaan sillä usein nähty. Joten Heiniemi ei saanut v. 1937 toista uudisasukasta — eikä kartanon omistajaa!

Toimitusjohtaja T.A. Nieminen työpöytänsä ääressä autoliikkeensä asioissa. Kuva: Satu Lindbomin kotiarkisto.

Heiniemen maine leviää radion siivillä Tänä ikimuistettavana vuonna 1937 tapahtui sellaistakin, että Heiniemen mainetta levitettiin kaiken maailman tuuliin ihan radion avulla. Asian alkuhistoria on seuraava: Useita kertoja aikaisempien vuosien kuluessa ja myös tämän vuoden keväällä vieraili kriivarin luona Suomen Yleisradion propagandapäällikkö maisteri P. I. Nikulainen. Eräänä päivänä hän sitten sai päähänsä idean tehdä reportaashi pääkaupungin läheisiltä palsta-alueilta. Siinä mielessä hän kääntyi kriivarin puoleen ja pyysi tätä laatimaan reportaashin sen osan, joka koskee Heiniemeä — hän kun ehdottomasti tahtoi sen mukaan asiaan, tietäen, että se on hieman erikoislaatuinen huvila-alue. Kriivari teki työtä käskettyä, mutta hänen ehdotusta (joka on Heiniemen arkistossa) ei voitu ajan vähyyden takia sellaisenaan toteuttaa, vaan piti sitä lyhentää. Puolueettomat kuulijat ovat sanoneet, että mainitusta reportaashista sittenkin juuri Heiniemeä koskeva osa muodosti sen rungon ja mielenkiintoisimman osan. Se osa reportaashia, jossa puhuttiin Heiniemestä oli seuraavanlainen (yksityiskohtainen käsikirjoitus tästä on tallella Heiniemen arkistossa): 87


Maisteri Nikulainen ja maisteri Pohjola samoilevat Helsingin läheisillä huvilaalueilla ja eksyvät Heiniemeen ja siellä ensiksi Länsirinteelle, jonka erikoinen muoto herättää heidän huomiotaan. He tapaavat kriivarin, joka selittää talon erään ruhtinattaren entiseksi pesutuvaksi. Talon oven pielessä ovat vieraat nähneet siinä talon asukkaita odottavan kriivarin tupaantuliaiskutsun, ja siitä heidän mielenkiintonsa vain etenee. Siirrytään kriivarin taloon, jossa kriivari selvittelee asukkaiden aivoituksia ja hommia ja jossa maist. Pohjola lukee osia Heiniemen laista. Sitten tehdään pieni kiertokäynti Puistotiellä, jonka aikana kriivari esittelee talot ja palstat ja myös niiden omistajain arvot. Sen jälkeen seuraa pieni haastattelu tekaistun ”yksinäisen naisen palstanomistajan” kanssa ja siihen käynti Heiniemessä päättyy haastattelijain kiirehtiessä toisille alueille.

Neljäs elojuhla 1937 Lauantaina elokuun 15 päivänä kokoontuivat heiniemeläiset jälleen viettämään perinteistä elojuhlaansa — oltermannin sitä ennen heinäkuun 24:ksi kutsuttua kansan kokoon päättämään juhlan pitämisestä ja sen valmisteluista. Innokas olikin jälleen juhlatouhu Heiniemessä ja olettaa sopi, että jotakin erikoista niemen asukkaat jälleen saavat kokoon keitetyksi. Kuten saivatkin. Edelliset juhlat oli pidetty Länsirinteellä, mutta koska nyt oli niemelle saatu toinenkin isohko rakennus, pidettiin juhlat nyt Utriolassa. Läsnä olivat kaikki niemen asukkaat ja lisäksi vieraina ”naapurissa” asuvat Kalliomäen haltijat, rva ja hra Manelius. Todellisen elojuhlan leiman antoi tilaisuudelle takan päälle järjestetty satonäyttely: tavaton röykkiö mitä erilaisimpia keittiökasveja ja kukkia. Näyttely kerta kaikkiaan todisti, että Heiniemessä jo viljellään monenlaisia kasveja ja että on siirrytty kerta kaikkiaan pois uudisraivauksen aikakaudesta. Juhlamarsalkka piti erittäin hauskan ja monivivahteisen avauspuheen, jossa hän — laulumestarin avustamana — lausui juhlaan tervetulleeksi jokaisen paikkakunnan asukkaan erikseen ja kaikki yhteisesti sekä myös uudet asukkaat, Länsirinteen ja Tammimäen haltijat sekä naapurin Kalliomäen haltijat. Uudet asukkaat vastasivat heti tervehdykseen ilmituoden mielihyvänsä siitä, että olivat osuneet näin miellyttävälle huvila-alueelle. Sen jälkeen piti oltermanni puheen, jossa hän totesi Heiniemen kansan ahkerasti viljelleen maataan ja iloisin mielin viettäneen kesää siitä huolimatta, että Jarmolan isäntäväki (jonka luona heiniemeläiset äskettäin olivat käyneet vierailulla) ja Länsirinteen isäntäväki olivat nyt poissa joukosta. Mutta uusia asukkaita on tullut heidän tilalleen ja oltermanni toivoi, että he sopeutuisivat kylän järjestykseen ja voisivat miellyttävästi nauttia Heiniemen tarjoamista antimista. — Sitten tapahtui eräs iloinen yllätys. Länsirinteen entiseltä isännältä saapui juhlaan kaukaa ”Londonin kaupungista”, jossa hän silloin oleili, sähkösanoma, jossa sanottiin, että ” Huonot markkinat, varastoikaa sato. Yrjö”. — Tämän jälkeen esitti kriivari tärkeimpiä kohtia edellisen vuoden historiasta. Ohjelma jatkui edelleen tavattoman runsaana ja rattoisana. Rauhalan isäntä nousi ylös ja piti puheen ”Hiljaisen miehen ajatus”. Koska se on muodoltaan kaunis ja kuvastaa erikoisen sattuvasti ”heiniemeläisiä tunnelmia” niin otettakoon se tähän kokonaisuudessaan: ”Olen hiljainen, vähäpuheinen mies, mieluummin myhäilen kuin huudan, mutta minullakin olisi paljon puhuttavaa. Minäkin näen ja kuulen ympärilläni paljon

88


sellaista, mikä innostuttaa, riemastuttaa ja mikä toisinaan ikään kuin pakottaisi purkamaan tunteensa naapureille, lähimmäisille, kaikille herkille. Tunteehan sitä toisinaan vähemmän riemastuttaviakin tunnelmia, mutta sellaista ei ole lupa puhua elojuhlassa… Niin! Elon juhla meillä on kerran vuodessa täällä naapurien kesken elon juhla. Mutta kun minä täällä luonnon keskellä herään aamuvarhaisella ja tunnen, miten avatusta ikkunasta tervehtii sisään raitis, lauha ilma kera kasvien tuoksun, kun kuulen lintujen liverryksen — ja kun minä iltasella, oltuani päivän pölyisessä kivikylässä, palaan tänne luonnon helmaan, jossa minulle joka askeleella rehevät kasvit kahden puolen nyökyttävät ja ihanalla tuoksullansa hajuaistini huumaavat, niin minusta tuntuu kuin täällä olisi ainainen, katkeamaton elon juhla — ei ainoastaan yksi, ei yhdeksän, vaan yhdeksänkymmentä ihanaa, nautintorikasta elonjuhla-aamua ja yhdeksänkymmentä lupaavaa, onnentäyteistä elonjuhlailtaa. Sellaista tuntee hiljainen, myhäilevä, mietiskelevä kesäasukas, ja sellaista onnentäyteistä tunnelmaa toivoisin naapurienkin tuntevan. Ettei tämän kesän vietto menisi meiltä hukkaan, jäisi vähän sanovaksi, vaan että se antaisi meille intoa ja voimaa talviseen taisteluumme vihurimaisessa, kylmässä kivikylässä toivon, että me niissä merkeissä nautimme kesästämme ja niissä merkeissä viettäisimme tätä elonjuhlaamme. Muutapa ei minulla hiljaisella, ujoluonteisella ei olekaan sanomista. Antaen suunvuoron toisillekin toivon lopuksi, että elojuhlamme jatkuisi vielä ainakin yksi ja puoli kuukautta. ” Juhlassa tehtiin jälleen kylään uusia arvohenkilöitäkin. Juhlamarsalkan ja kriivarin alustusten perusteella nimitti oltermanni juhlallisesti laaditun kaavan mukaisesti Rauhalan isännän Saunaparooniksi, Rauhalan emännän Kukkakonsulentiksi, Tammimäen isännän Karhumarskiksi. Saunaparooni on itse rakentanut saunansa, on kova löylymies ja asiantuntija sillä alalla. Kukkakonsulentti on kasvattanut Heiniemen kauneimmat kukat ja tuntee niinikään alansa ja Karhumarskin tehtäväksi tulee karhuta kansalta rahat sellaisiin yhteisiin tarkoituksiin, joihin niitä tarvitaan. Edellä selostettu ohjelmansuoritus tapahtui kahvinjuonnin ja miellyttävän seurustelun lomassa, ja kun ”virallinen” puoli päättyi tähän, — jatkui ohjelma kevyempänä. Paarmalan isäntä esitti mainion näytelmän — yksikseen, koulumestarin pukimissa. Kriivari pakinoi. Laaksolan isäntä hoiteli gramofonia ja vilpolassa hieman pyörähdeltiinkin. Yhteislaulu oli vankasti edustettuna. Makkaroita ja muita senkaltaisia ”virvokkeita” nautittiin Rauhalan emännän emännyyden alaisina. Heiniemen neljäs elojuhla oli tavattoman onnistunut, sopusointuinen, rikasohjelmainen, rattoisa ja antoisa tilaisuus.

89


Heiniemen Kukkakonsulentti Rauhalan emäntä Fanni Lehtonen. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

Katsaus asukkaiden elämään tänä armon vuonna 1937 Heiniemen yleisistä pikkutapahtumista v. 1937 mainittakoon, että Puistotien maantien puoleinen pää kunnostettiin kestäväksi: yhteisillä varoilla laitettiin sinne sementtirenkaista rumpu. Ol. Elanto, jonka myymäläauto seisoo mainitulla paikalla, vedätti siihen viisi kuormaa soraa. Vene- ja uimalaituri, jossa nyttemmin ovat osakkaina kaikki niemen asukkaat, kunnostettiin myös, koska jäät olivat sitä pahoin runnelleet. — Heiniemen lähitapahtumista mainittakoon, että Petaksen kartanon palstoitus jatkui että puiston taakse sekä kunnanmaan takaiselle pellolle ilmestyi kesän aikana runsaasti viikonloppumajoja ja huviloita.

90


Osuusliike Elannon myymäläauton vakituinen pysähdyspaikka oli silloisen Puistotien alku. Elannon johtaja Väinö Tanner aloitti myymäläautotoiminnan Suomessa, mutta joutui sitten syytteeseen kulkukauppalain rikkomisesta. Hän voitti oikeusjutun. Kuva: Kolmperän Asukasyhdistyksen arkisto.

Ainolassa jatkui touhu entiseen tapaan, varsinkin puutarhaa kunnostettiin siellä ahkerasti. Ainalassa palstaa hieman raivattiin, mutta sen enempää ei tehty, sillä vaikeata on metsän raivaus naisihmiselle. Laaksolassa vietti isäntä pääsiäisenä 40 -vuotista olemassaoloaan ja marraskuussa hän jätti maaherralle nimenmuuttoanomuksen pyytäen vaihtaa nimensä Finnberg nimeen Erämaa (isännän mielestä kyllä jollakin tavoin nurinkurinen temppu, koska Laaksola ei enää ole mikään erämaa). Laaksola oli osallisena Tammimäen ja Kalliomäen toimeenpanemassa valtaojien kaivauksessa yleisen ranta-alueen halki. Kuusamassa nyhdettiin maasta erittäin hyvä sato. Lisäksi tehtiin palstalle kaivo, jossa ainakin keväällä oli paljon vettä. Rauhalassa tehtiin palstan yläosaan omin voimin komea kellari. Sato oli erittäin hyvä, mitä todistaa se, että elojuhlan satonäyttelyssä oli Rauhalasta komeimmat nähtävyydet.

91


Utriola, Heiniemen ensimmäinen uudishuvila. Talossa oli keskuslämmitys, mutta ei vesijohtoa eikä WC-järjestelmää. Silloisen elintasonormin mukaan ulkokäymälä oli riittävä. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

Utriolassa muuttivat isäntäväet uuteen huvilaan vapun tienoissa. Toukokuun 23 pnä oli tupaantuliaiset, jolloin kyläläiset ”syynäsivät” talon, toivat tuomisiksi kalakukon (10 kg) ja huikat (katajatuoppi täynnä piimää), oltermanni piti puheen, juhlamarsalkka lausui hauskan kirjoittamansa runon jne. Talo maalattiin ulkoapäin, sitä muutenkin viimeisteltiin ja puutarhamaata laajennettiin. Paarmalan tapauksista on jo kerrottu, mutta mainittakoon vielä, että Alman päivänä kansa kävi häntä onnittelemassa ja ojensi hänelle Laulumestarin arvon merkiksi metrin pituisen tahtipuikon. Lopuksi todettakoon, että Heiniemen asukasluku lisääntyi vuoden aikana viidellä ollen vuoden päättyessä yhteensä 24.

92


Vuosi 1938 Heiniemen yhdestoista uudisasukas Suomenmaan mahtavassa pääkaupungissa oli kerran onnellinen nuoripari. Pikkuisen rouvanpirpanan nimi oli Rauha Maria ja uljaan sankarin Osvald Verner. Yhteisenä nimenä heillä oli Nordqvist. Tämä nuori — ah miten nuori! — pariskunta eleli hiljakseen ja onnellisena suurkaupungin kivierämaassa, valloittamassaan luolantapaisessa asumuksessa — suurkaupungissahan kaikki elävät kivisissä luolissa. Sitten tuli kevät. Ja nuoren isännän mielessä heräsivät taas sellaiset unelmat, jotka olivat hänen mielessään kaareskelleet jo aikaisemminkin. Seikka oli sellainen, ettei hänen elämänsä ollut sentään aivan onnellista, vaikka se ylimalkaan hunajalta maistuikin. Hän tahtoi punaisen mökin ja perunamaan. Rouva hieman tuollaisia toilauksia kummasteli, että synnynnäisenä kaupunki-ihmisenä hän tuskin tiesi, miltä punainen mökki ja perunamaa näyttää. Mutta Osvald Verner kuvaili, että kun meillä olisi sellainen paikka, niin silloin vasta elämä olisi toden teolla ruusuilla tanssimista — tai ruusujen puutteessa perunankukilla. Tämä nuoripari ryhtyi sitten haeskelemaan kaupungin lähistöltä palstaa — isännän kun niin kovasti teki mieli pois kaupungista kesäksi. Kuljettiin ja etsittiin, mutta sopivaa paikkaa ei löytynyt. Mutta sitten päivänä muutamana oli sanomalehdessä ilmoitus, että Espoon Träskändassa on myytävänä järvenrantapalstoja. Myyjäksi osoittautui tuomari Eriksson. Palstoja tultiin katsomaan, mutta eivät tyydyttäneet. Tuomari nimittäin myyskeli alavia järvenrantapalstoja, joilla ei kasvanut ei niin puun varjoakaan. Tämä seikka ei taas miellyttänyt ostajia, ja silloin nokkela tuomari sanoi, että onhan minulla tuolla metsäpalstakin, mutta se ei ole rannalla. Tultiin katsomaan palstaa, joka on Utriolan eteläpuolella ja Ainalan länsipuolella. Siltä palstalta oli tuomari edellisenä talvena kaatanut ja myynyt arvopuut ja nyt hän sitten kaupitteli pohjaakin. Tai ei ainoastaan pohjaa, sillä kyllä palstalla kasvoi niin sankka metsä edelleen ettei kaupunkilainen osaa paremmasta haaveillakaan. Tähän paikkaan nuoripari mielistyi. Kauppakirja tehtiin toukokuun 25 päivänä. Ja niin siirtyi 5,300 neliömetriä Heiniemen maata uusiin käsiin — tämä uljas yhdyskunta oli saanut yhdennentoista uudisasukkaansa. Kesäkuun 22 päivänä saapui sitten merkillinen autokuorma. Siinä oli lautoja, laatikoita, työkaluja ja — kulisseja, aivan selvästi teatterin kulisseja. Mukana tuli kaksi miestä, toinen nuori – jonka naamasta paistoi uudisraivaajan innostus, tuttu näky Heiniemessä — ja toinen vanhempi. Siinä tuli palstan isäntä ja hänen isänsä lyömään Eskon merkkinsä Heiniemen kamaraan. Paarmalan ja Utriolan isännät näkivät tämän tulon ja hätkähtivät aluksi arvellen, että joko Heiniemeen tulee teatteri tai sirkus, mutta eipä sentään niin hullusti käynyt. Vanha Nordqvist vain — käytännöllisenä miehenä — toi toimipaikastaan Ruotsalaisesta teatterista vanhoja kulisseja sukaisten niistä tuota pikaa väliaikaisen majan, missä miehet asuivat ensimmäisen yönsä.

93


Korpelan isäntä Osvald Nordqvist ihailemassa kulisseista kasattua mökkiään. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

Ympäristö totesi, että vallan oikeanlaatuista väkeä oli taas niemelle osunut. Sillä hirmuinen oli se pauke ja ryske ja melske, joka tällä uudella Korpelaksi ristityllä palstalla vallitsi kesäkuun ja heinäkuun aikana. Puita kaatui kuin olisi pyörremyrsky niitä niittänyt, kivet muljahtelivat ylös ja roskakasat kasvoivat. Niemen vanhat asukkaat katselivat tätä kaikkea pieni vahingonilo silmäkulmasta paistaen — mikä tahtoi sanoa sitä, että ähä, minä ole jo tuon hikisen asteen sivuuttanut. Kun palstalle oli tullut hieman hengittämisen tilaa, ruvettiin tuota pikaa omin voimin runnaamaan mökkiä, josta tuli soma kesä-, talvimaja, tukeva ja lämmin. Kun se valmistui hävitettiin kulissimökki — mikä oli vahinko, koska kansa oli jo oppinut ihailemaan sen seinässä paistavaa kuuta ja hempeitä järven laineita. Korpelan isäntäväen kesäinen aika kuluikin sitten raivaushommissa syksyyn asti. Nuoripari sai mökin, mutta ei vielä perunamaata, mutta saipahan sen paikan. Kelpasi olla onnellisia… Todettakoon tämän yhdennentoista uudisasukkaan jälkeen että Heiniemen maa on kaikki myyty. Niemi on täynnä. Kaikilla palstoilla on asukkaita paitsi hra Niemisen palstalla, joka on siitä merkillinen, ettei se ole pystynyt houkuttelemaan isäntäänsä niemelle samassa tahdissa kuin kaikki muut palstat.

94


Korpelan toinen mökki. Alkuperäinen oli puolet pienempi (vasen puoli). Tässä ei asuttu talvella, mutta Osvald Nordgvist rakensi 50-luvulla palstalle huvilan ja perheestä tuli vakituisesti Heiniemessä asuva. Kuva: Aapo Kirvesniemi 2013.

Vakinaisia asukkaita Heiniemessä Miksi Heiniemen uudisasutus on syntynyt? Syyt siihen on selostettu tämän mahtavan historiateoksen alkupuolella. Mutta kerrattakoon vielä tärkeimmät: Helsingistä on tullut suurkaupunki, jossa ei ihminen enää varsinkaan kesäisin viihdy, vaan kaipaa luonnon helmaan saamaan uusia henkisiä ja fyysillisiä voimia. Heiniemen uudisasutuksen — kuten niin monen muunkin uudisasutuksen — synnytti terveen ihmisen terve kaipuu takaisin, lähemmäksi luontoa. Elämä on tavallaan paradoksi — tai sitten sitä on ihminen: maalainen kaipaa kaupunkiin asfaltin, kiven, mainosvalojen ja hälinän seuraan — kaupunkilainen unelmoi kesäillan tyvenestä rauhasta ja pienestä punaisesta mökistä järven rannalla. Tässä maailman erikoislaatuisimmassa ja vähimmin leviävässä historiassa on jo selostettu sitäkin, miten uudisasukkaat tänne tultuaan yhä enemmän ovat ihastuneet paikkaan ja alkaneet siellä viettää talvisunnuntaitkin. Ero Heiniemen ja Helsingin välillä on niin valtava, että jokaisen asukkaan tekisi mieli oleilla Heiniemessä enemmän kuin työltään ja toimiltaan voi. Eipä niin ollen olekaan ihme, että eräitten asukkaiden mielissä alkoi talvella 1937 – 1938 kangastella vakinainen asuminen tässä Luojan luomassa ihmislasten paratiisissa. Tänä vuonna oli Heiniemessä kolme huvilaa, joissa voi talvellakin asua. Ja jokaiseen muutti keväällä 1938 ”vakinaista väkeä”. Heistä voi sanoa, että, kun Heiniemi ensin nyppäsi heiltä sormen, vei se lopulta koko käden. Ensimmäisenä tuli kimpsuineen ja kampsuineen paikalle Utrio vaimoineen ja kanarialintuineen. Hän saapui huhtikuun puolivälissä, pitkänperjantain aattona,

95


kevään juuri herätessä henkiin. Vapun tienoissa tuli sitten Paarmalan isäntäväki kaikkine tavaroineen ja jälkeenjäävineen. Ja toukokuun alussa kansoitti myös Saario Länsirinteen avarat suojat. Näin oli Heiniemi saanut kahden viikon kuluessa kolme perhettä vakinaisiksi asukkaikseen. Lienee syytä mainita, että muutto oli mahdollinen vilkastuneen linja-autoliikenteen johdosta. Linja-autolla pääsi mukavasti aamulla töihin ja illalla takaisin ja hintakin oli sellainen, että kannatti jättää kaupungin ns. mukavuudet — ja vuokra — sinne kuhisevaan kivierämaahan Tavallaan tämä vakinaisten asukkaiden tulo oli uusi vaihe Heiniemen historiassa. Siten Heiniemen luonne tavallaan oleellisesti muuttui: se oli osalle asukkaita kesänviettopaikka, osalle vakinainen asuinpaikka. Heiniemen tärkeys kasvoi, se jätti lopullisesti taakseen sen ajankohdan, jolloin se oli ollut vain humisevien honkien raivaamaton alue.

Tekniikan voittokulku Heiniemessä Heiniemen luonne muuttui tänä vuonna myös siksi, että tekniikka valloitti senkin neitseellisen tantereen. Tämä taas johtui vakinaisten asukkaiden tulosta. Tänä armon vuonna 1938 tuli tekniikka Heiniemeen puhelimen ja sähkövalon muodossa. Utrio muutti vakinaisesti asumaan Heiniemeen, kuten sanottu, huhtikuun puolivälissä pannen silloin kaupungissa käyttämänsä puhelimen ”hyllylle” pariksi kuukaudeksi. Tämä siksi, että Träskändan puhelimet juuri niihin aikoihin automatisoitiin. Puhelinjohto vedettiin maantiellä olevasta kaapelista Puistotien sivua pitkin Utriolaan toukokuun 30 päivänä, jona päivänä Utrio sai taas puhelimensa ”hyllyltä” pöydälleen. Järvenpään automaattikeskus ei kuitenkaan silloin vielä ollut valmis, joten puhelin oli edelleen pari viikkoa mykkänä. Mutta kesäkuun 17 päivänä keskus avattiin. Sinä iltana sattui paikalle Länsirinteen isäntäkin kysyen, joko naapurin puhelin toimii, hänen kun pitäisi soittaa Hyvinkäälle. Koetettiin. Ja toimihan se. Ensin kysyttiin, kuinka neiti Aika jaksaa ja sitten puhua pamautettiin suoraan Hyvinkäälle asti. Jo ennenkuin Länsirinteelle, Paarmalaan ja Utriolaan muutti vakituisia asukkaita, oli heidän keskuudessaan ahkerasti pohdittu sähkövalon saantia, koska he katsoivat sen välttämättömäksi. Niinpä Länsirinteen ja Utriolan isännät kävivät jo aikaisin keväällä Malmin Sähkölaitoksen johtajan puheilla. Seikka oli sellainen, että Espoon sähköyhtiö oli heikossa kunnossa ja Malmin Sähkölaitos valtasi siltä aluetta, tullen aina Dahlsvikiin asti, jonne juuri ryhdyttiin rakentamaan suurta muuntaja-asemaa. Käynnistämme oli se seuraus, että yhtiö otti tarkistaakseen muuntajan paikan ja ryhtyi uudelleen neuvottelemaan Espoon sähköyhtiön kanssa toimialueista. Asia päättyi siten, että muuntaja päätettiin rakentaa aivan lähelle Heiniemeä, kunnan pellolle tien toiselle puolelle Heiniemestä etelään. Siihen toisi Malmin yhtiö virran, jota Espoon yhtiö ryhtyisi siitä jakamaan kuluttajille. Luvattiin toukokuussa, että sähköä saadaan elokuun lopussa. Utrio laitatti sisäjohdot — naapuri Lehtonen urakoi — jo kesällä ennen talon sisämaalauksia. Muuntajaakin alettiin hiljakseen tehdä. Mutta vierähtipä kesä, vierähtipä syksykin, mutta muuntaja ei valmistunut. Vakinaiset asukkaat katselivat iltaisin voimavalolyhtyjen avulla — erinomaisen käytännöllisiä ja hyviä valaisimia, mutta eivät sentään sähkölle vertoja vedä. Joulukuussa alkoi sitten — kun oli monen monet kerrat Espoon sähkölaitosta virran saannista hätyytelty — näkyä merkkejä siitä, että ehkäpä Heiniemeen jouluna tulee valo.

96


Ennen sähköverkkoon liittymistä käytettiin yleisesti "voimavaloa" eli "Petromax"ia. Tämäkin on vielä käyttökunnossa (2013) mutta hehkusukkien ja sopivan lamppuöljyn hankkiminen voi olla ongelmallista. Kuva: Aapo Kirvesniemi 2013.

Muuntajalta vedettiin johto pitkin Korpelan rajaa Puistotien yli. Siitä johdosta sitten vedettiin ”sivuraiteet” Paarmalaan, Utriolaan ja Länsirinteelle. Joulukuun alussa urakoi Paganus sisäjohdot Länsirinteelle ja samoin Paarmalaan joulukuun 22 ja 23 päivinä.

97


Espoon Sähkö Oy:n muuntajarakennus on edelleen pystyssä. Palstalla asui erillisessä talossa muuntajanhoitaja valmiina, mikäli tekniikka petti. Sähkönjakelu ei 30-luvulla ollut mitenkään ehdottoman varmaa. Kaikissa taloissa oli varalla kynttilöitä ja muita apuvalaisimia, jos sähköt jostakin syystä sammuivat. Valaistus oli useimmiten ainoa sähkön tuoma mukavuus. Kuva: Aapo Kirvesniemi 2013.

Sitten se hartaasti odotettu päivä koitti, joulukuun 22 päivä. Silloin syttyi sähkövalo — ellei nyt oteta huomioon Kuusaman isännän saunassa jo vuosia sitten järjestämää patterisähkövaloa — Heiniemessä ensi kerran Utriolan pöytälamppuun kello 14. Seuraavana päivänä loistelivat valot jo Länsirinteellä ja Paarmalassakin.

Joulun valomerta pimeyden keskellä. ”Annetaan nyt palaa täysillä” lienee isäntä Untamo Utrio ajatellut. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

Se joulu oli näissä perheissä sananmukaisesti ”valon juhla”. 98


Viides elojuhla 1938 Heinäkuun 25 päivänä 1938 pidettiin jälleen Oltermannin pihassa yleinen kokous, jossa oli “mies talosta” ja jossa pohdittiin tämänvuotisten elojuhlien pitoa. Ne päätettiin vuosituhantisten perinteiden mukaan viettää Paarmalan pihamaalla — ensi kerran siis ulkoilmajuhlana — elokuun ensimmäisenä lauantaina — jo vakaantuneena ajankohtana — kello 20. Juhlia järjestämään valittiin komitea ja asioista päätettiin muutenkin tuiki tarkalla täsmällisyydellä, kuten Heiniemessä on ammoisista ajoista alkaen ollut tapana ja jotka asiat tarkemmin selviävät Heiniemen arkistoon liitetystä v.t. kriivari Toimi Tannerin ytimekkäästä pöytäkirjasta. Kun kansa tuona elokuun lauantai-iltana saapui Paarmalan avaralle pihamaalle, kohtasi sitä juhlava ja riemastuttava näky. Kylän miehet olivat pihamaalle rakentaneet pitkän pöydän, jota peitti lumivalkea liina. Pöydän yläpuolella huojuivat leudossa iltatuulessa karnevaalilyhdyt ja suunnattoman suuri, naurava kuu. Pöydän valkealla liinalla odottivat kahvikupit, nisuset ja muut herkut. Ilma oli mitä soveliain. Juhlassa olivat läsnä kaikki Heiniemen asukkaat paitsi Ainalan emäntä. Vieraina olivat Länsirinteen entinen isäntä Yrjö Kallinen ja isäntä Kalle Manelius sisarineen. Ohjelma oli jälleen hyvin runsas ja monipuolinen — kiitos Heiniemen kansan kykyjen ja juhlamarsalkan järjestelytaidon. Voi sanoa, että ohjelma oli suorastaan loistelias, ehkäpä se ylitti useiden entisten elojuhlien ohjelman niin runsaudessa kuin laadussakin. Ensin laulettiin tietysti Heiniemen marssi, jonka jälkeen Oltermanni lausui kansan tervetulleeksi muotokauniilla puheella. Kahvia maistellessa, makkaroita natustellessa ja olutta hörppiessä jatkui sitten ohjelma keskeytymättä. Laulun puolta viljeltiin runsaasti, laulumestarin pitkä tahtipuikko heilui ehtimiseen. Juhlamarsalkka oli tilaisuutta varten sepittänyt mainion Parlevuu–laulun, joka kysyi läsnä olioilta nauruhermojen kestävyyttä. Länsirinteen entinen isäntä Kallinen piti erittäin muotokauniin ja sisältörikkaan puheen, jossa hän nimesi Heiniemen eräänlaiseksi ”miellyttävien hullujen kyläksi”, jossa on mieluista olla ja elää – ja valitti, että on täältä siirtynyt pois, sillä sellaisia ihmisiä kuin täällä, hän ei muualla voi tavata. Toivoi, että Heiniemessä edelleenkin kunnioitettaisiin perinteitä ja että edelleen ollaan vapaata, omasta arvosta piittaamatonta väkeä. Puhe vastaanotettiin raikuvin suosionosoituksin.

99


Aikakausilehti KUVA julkaisi artikkelin Heiniemestä 1942 käyttäen otsikkona Yrjö Kallisen luonnehdintaa Heiniemestä.

Ohjelmassa oli myös paljon arvojen ja arvomerkkien jakoa. Länsirinteen isännästä Saariosta löi Oltermanni palomestarin ja antoi hänelle arvonsa ja ammattinsa merkiksi palokuntalaisen kasken. Uusi palomestari saikin melkein samalla hetkellä jo näyttää mihin pystyy, sillä yksi karnevaalilyhty syttyi palamaan ja palomestari huitaisi sen sammuksiin paljaalla kädellään.

100


Heiniemen palopäällikkö Kaino Saario kiirehtii sammutustöihin tai ainakin harjoituksiin. Hattuna on aito palokuntalaisen kaski ja kainalossa tehokas ruisku. Kuva: Sirpa Saarion kotiarkisto.

Rajakreivi Erämaalle ojennettiin hänen korkean virkansa tunnusmerkiksi vanha suomalainen pertuska. Kriivarin aavistamatta oli Heiniemeen perustettu myös ritarikunta ja niinpä hänelle nyt ojennettiin kehupuheitten kanssa ”Heiniemen I lk ansiomerkki”, sangen komea kunniamerkki, jonka oli valmistanut Laaksolan isäntä — tottakai pystytään kunniamerkitkin valmistamaan ”omasta takaa”.

101


Laaksolan isäntä Yrjö Erämaa rajakreivin työkalu pertuska kädessään. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

Sitten juhlamarsalkka piti mieliinpainuvan puheen uusille tulokkaille, Korpelan isäntäväelle. Oltermanni lausui sepittämänsä runon, samoin Kalliomäen isäntä. Viinivouti piti esitelmän sydämestä naamioituna vanhaksi koulumestariksi — saaden pitkälliset suosionosoitukset osakseen. Sitten oikeastaan tuli koko illan clou: naisten mustalaisorkesteri, joka soitti ja lauloi puettuna aitomustalaisiin pukuihin. Esitys oli toistettava, sillä miesväki oli aivan ”lääpällään”.

102


"Mustalaisorkesteri" elojuhlissa Paarmalassa 1938. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

Kaikkea ohjelmaa on tässä toivotonta yrittääkään selitellä — sitä oli niin paljon ja monenlaista. Rattoisaa seurustelua jatkui melkeinpä auringon nousuun asti. Taas oli Heiniemen kansa osoittanut, mitä se saa aikaseksi!

Katsaus asukkaiden elämään tänä armon vuonna 1938 Länsirinteelle tuli tänä vuonna paljon uudenlaista elämää — paitsi sitä, että perhe muutti vakinaisesti asumaan Heiniemeen. Ensiksi syntyi huhtikuussa neljäs perillinen, poika, jonka Espoon pastori Vesterlund 13/6 Paarmalan ja Utriolan isäntäväkien todistajina ollessa risti Sakariksi. Tukeva miehen alku! Sitten ilmestyi Länsirinteelle upo uusi auto (oli jo aikakin, kun Utrio viime vuonna myi pois rakkineensa, ja kyllähän paremmanpuoleisissa kylissä pitää ainakin yksi auto olla). Auton jälkeen ilmestyi Länsirinteelle ankkoja ja niiden perään koira. Kun vielä lisätään, että puutarhaa ja rakennusta kunnostettiin kovasti, niin jopa on siinä vilskettä yhden kartanon osalle.

103


Länsirinteen isännän uusi Renault. Auto seisoi sotien aikaan pukeilla koska polttoainetta yksityisautoiluun ei annettu. Kuva: Sirpa Saarion kotiarkisto.

Länsirinteen kesäidylli 1939. Hanhet eli ”ketit” ovat nuoren isännän Sakarin hyvässä hoidossa. Taustalla liiteri ja Untamo Utrion talo mäellä. Kotieläinten pito oli rauhan vallitessa harrastusluontoista, mutta sodan puhjettua se oli kovin tärkeätä ja lähes kaikilla Heiniemen perheillä oli kotieläimiä ravinnontarvetta tyydyttymässä. Kuva: Sirpa Saarion arkisto.

104


Ainolassa eleli Oltermanni entiseen tyyliin perheineen maitaan viljellen ja elämästään nauttien. Jussin päivänä — juhannusaaton iltana klo 24 — kävi kansa häntä perinteiden mukaisesti tervehtimässä ja ojensi hänelle lahjaksi torven sekä adressin, jossa selitetään, että torvella sopii kutsua kansa kokoon milloin tarvitaan ja että torvi seuraa Oltermanneja sukupolvesta toiseen, kuten sauva ja hattukin.

Oltermannin signaalitorvi soi komeasti vielä 2013. Kuva: Aapo Kirvesniemi 2013.

Ainalassa kaadettiin metsää, ojitettiin palstaa, kuokittiin perunamaa ja laiteltiin kukkaistutuksia. Laaksolassa rakennettiin kellari, kaivo rengastettiin, koira opetettiin ajamaan variksia jne. Paarmalassa, Kuusamassa ja Rauhalassa viljeltiin pontevasti maita. Utriolassa maalattiin huoneet sisältä ja laitettiin ruusumaa. Isännän nimipäivänä heinäkuussa tulivat kylän miehet onnittelulle ja ojensivat kriivarille komean salkun, johon kultakirjaimin oli painettu Heiniemi, ja adressin, jossa hauskasti mainitaan salkun tarkoituksena olevan se, että siinä säilytetään Heiniemen arvokkaita papereita. Marraskuun viimeisenä sunnuntaina oli Utriolan isäntäväki kutsunut kansan viettämään pikkujoulua Utriolan suojiin. Läsnä oli melkein koko kansa. Syötiin puuroa ja makkaroita, pidettiin puheita, laulettiin joululauluja ja kaikilla oli hauskaa. Tammimäessä rakennettiin edelleen huvilaa kuumeisella kiireellä, ja se tulikin siihen kuntoon, että Tammimäen haltijat eivät enää syksyllä muuttaneetkaan kaupunkiin, vaan jäivät vakinaisesti asumaan huvilaansa, ja niin Heiniemi sai vakinaiseksi asujamekseen neljännen perheen. Vuoden kuluessa lisääntyi kylän väkiluku kolmella ollen vuoden päättyessä 27.

105


Vuosi 1939 Kuudes elojuhla Juhlaperinteitä ei unohdettu vuonna 1939 — päinvastoin. Jo heinäkuun 16 päivänä töräytteli Oltermanni torveaan ja kylän miehet kiiruhtivat kokouksen pitoon hänen pihamaalleen. Koska torven heleä ääni oli kuulunut hyvin kautta koko niemen, hyväksyttiin kokous laillisesti kokoonkutsutuksi. Sitten luki Oltermanni Laista kohdan, jossa määrätään elonkorjuujuhlien pidosta. Juhlat päätettiin tänäkin vuonna pitää, tällä kertaa Oltermannin pihamaalla lauantaina elokuun 4 päivänä klo 20. Juhlatoimikuntaan valittiin Oltermanni sekä Laaksolan isäntä ja juhlamarsalkka. Raketteja päätettiin ampua 100 markan arvosta. Naisille annetaan vanhan tavan mukaisesti ravintolan pito, pääemäntänä Ainolan emäntä. Lisäksi päätettiin hankkia kankainen katos, jotta nämä arvokkaat juhlat voidaan aina pitää ulkosalla.

Elojuhlien väkeä. Vasemmalta Harald Lemberg, Sirpa Saario ja Kaino Saario. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

106


Lauantaina elokuun 4 päivän illalla tarjoutui juhlaan saapujille Oltermannin pihassa suorastaan upea näky. Jälleen oli rakennettu pitkä pöytä, mutta nyt oli sen yllä naisten näppärästi säkeistä laittama katos. Katosta äärsi värillisten sähkölamppujen ja karnevaalilyhtyjen vyö. Suuri kuu nauroi kaiken yllä riehaannuttavaa nauruaan. Sisääntulotien molemmin puolin roihusivat tervapadat. Todella: juhlapaikka oli kaikin puolin juhlava. Aluksi tietysti laulettiin ”Heiniemen marssi”, ja sitten lausui Oltermanni alamaisensa tervetulleeksi juhlan viettoon. Kriivari esitteli tavanmukaisen katsauksen niemen viimeaikaisiin historiallisiin vaiheisiin ja luki kirjoittamansa pakinan elojuhlan vietosta vuonna 2000. Välillä lauleskeltiin ahkerasti ja nautittiin emäntien ja viinivoudin antimia. Sitten seurasi jälleen joukko virallisia asioita. Saunaparoonille ojennettin hänen virkansa merkiksi rintapieleen ripustettava arvomerkki, metallinen vihdankuva.

Oltermanni Jussi Paganus lyö Korpelan Isännän Osvald Nordqvistin Talousneuvokseksi. Toimitusta valvoo Lintulan emäntä Sai Utrio. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

Korpelan isännän löi Oltermanni talousneuvokseksi antaen hänelle virkansa valtuudeksi tavattoman suurikokoisen avaimen. Talousneuvoksen velvollisuutena on huolehtia kyläkunnan yhteisestä irtaimesta omaisuudesta. Karhumarskille annettiin arvonsa tunnukseksi peruukki, joka todella tekee hänet karhun näköiseksi ja jota hänen on pidettävä päänupissaan aina kun hän liikkuu virallisissa tehtävissään. Ja taas laulettiin – laulumestari esitti somasti pukeutuneena oikein suuren maailman tyyliin sooloja, joita kansa vaati toistettavaksi. ”Rattoisan mielialan vallitessa”, kuten sanomalehtiselostuksissa sanotaan, jatkui miellyttävä seurustelu pikkutunneille asti.

107


Katsaus asukkaiden elämään tänä armon vuonna 1939 Elämä Heiniemessä jatkui kesäkautena 1939 jo vakiintuneeseen tyyliin. Sähkövalo löysi tiensä yhä useampaan asumukseen, joskaan ei vielä jokaiseen. Myös sähkövoimaa tarvittiin Heiniemessä jo, sillä Länsirinteelle laitettiin edellisenä kesänä vesijohto puutarhan kastelua varten — oikein vesitornikin palstan yläpäähän. Laituriosuuskuntaan liittyivät tänä vuonna myös Ainala ja Korpela, niin että siinä nyt ovat osakkaina kaikki asukkaat.

Länsirinteen huipulla sijainnut vesitorni löytyy vielä maastosta kaatuneena ja läpiruostuneena. 80 vuotta tekee tehtävänsä. Joen rannassa oli vesipumppu, joka täytti tämän tornin. Puutarhaan oli rakennettu maanalainen putkisto, josta saatiin letkulla vettä tarvittaviin kohteisiin. Sodan aikana Länsirinne oli todellinen tuotantolaitos, jossa oli erilaisia kotieläimiä lehmistä kaneihin. Tämä kastelujärjestelmä takasi hyvän kasvituotannon. Kuva: Aapo Kirvesniemi 2013.

108


Kuvan takaa löytyi päivämäärä 23/8 1939. Iloinen kylpijä on Paarmalan 3-vuotias nuori isäntä. Laituri näyttää olevan kunnossa, on istuinpenkit ja kaiteet. Kuva: Aapo Kirvesniemen kotiarkisto.

Sitten on historioitsijan puettava itsensä säkkiin ja tuhkaan ja tunnustettava, että hän on ollut hyvin epähistoriallinen, koska viime vuoden historiikista jätti kokonaan pois sellaisen mullistavan tapauksen, että Paarmalaan syntyi 1938 toinen lapsi, tytär — eläköön! Näin ollen Heiniemen asukasluku ei ollut viime vuoden päättyessä 27, vaan 28, mikä luku pysyi samana tänäkin vuonna. — Edelleen on historioitsijan korjattava pari muuta ”unhoitustaan”. Viime vuonna syksyllä Utriolasssa kävi Hänen Roistomaisuutensa Varas, joka kahmaisi mukaansa erilaista omaisuutta noin 8.000 markan arvosta — tuli ikkunasta ja poistui ikkunasta ja joutui Helsingissä kiinni mennessään kaupittelemaan tavaroita. Kaikki tavarat saatiin takaisin ja varas sai 2½ vuotta istumista sekä tästä että 17:sta muusta kolttosestaan. Tapauksen johdosta hankittiin Utriolaan schäfer vahdiksi. Paarmalasta on vielä mainittava että sinne rakennettiin 1936 ulkorakennus.

109


Paarmalan ulkorakennus vuodelta 1936. Edelleen erinomaisessa kunnossa. Kuva: Aapo Kirvesniemi 2013.

"uskallan minä lumessakin loikoa" on Untamo Utrion alkuperäinen kuvateksti. Kuva: Kaari Utrion kotiarkisto.

Tänä kesänä 1939 rakennettiin Korpelaan ulkorakennus — tuntuu siltä, että joka vuosi nousee Heiniemeen lisää rakennuksia, kuten oikein onkin. Laaksolaan ryhdyttiin rakentamaan saunaa, koska isäntä kai oli tullut huomaamaan sen minkä toisetkin, että ”kun tervalla ja viinalla vihtoo, kyllä terveeks tullee”, kuten loimaalainen sanoo. Ja siihen lisää pohjalainen, että ”sauna se on köyhän atteeki”— ja ilmankos Heiniemessä nyt onkin 7 saunaa. Laaksolan isäntäväen otteista mainittakoon vielä, että he jäivät syksyllä vakinaisesti asumaan Heiniemeen, joka siten sai viidennen vakinaisen asukasperheensä.

110


Laaksolan sauna uuden omistajan hieman remontoimana 1972. Sauna on purettu paikalle rakennetun omakotitalon tieltä. Kuva: Kalle Särelän kotiarkisto.

Tammimäessä touhusi isäntä ankarasti huvilansa sisärakenteiden kimpussa. Ainalassa kaadettiin kovasti metsää, niin että palsta nyt näyttää aivan toisenlaiselta kuin ennen. Aurinko pääsee maan pintaan asti ja niinpä kukat ja keittiökasvit nyt palstalla menestyvätkin. Ainolassa kaadatti Oltermanni toistakymmentä jättiläiskuusta aikoen myydä ne Helsinkiin laivalaiturin rakennukselle, mutta puut olivatkin niin suuria, etteivät sopineet kaupunginherrojen junttauslaitteisiin, ja niin täytyi Oltermannin sahauttaa rungot laudoiksi ja lankuiksi tulevaa huvilaansa varten. Muilla palstoilla elettiin ”kuten ennenkin” ahkerasti maata viljellen ja elämästä nauttien.

111


Korvenraivausta Ainolassa. Itse Oltermanni Jussi Paganus on joutunut orjan osaan ruoskittavaksi. Kuva: Joachim Paganuksen kotiarkisto.

Sota Tässäkin historiassa täytyy todeta se, ettei maailma seuraa niitä periaatteita, joita Heiniemessä noudatetaan. Ja siksipä maailma sortuikin suureen sotaan syksyllä 1939. Ihme kyllä, vaikka maailmalla on edessään Heiniemen esimerkki siitä, kuinka pitää olla ja elää — ja vaikka pohjalainen sananparsikin sanoo, että ”ei tätä maailmaa ampumalla asuta”. Heiniemessä ei sotaa oikein millään tavoin havainnut — paitsi niin, että linjaautoliikenne bensiinisäännöstelyn takia harveni. Siitä ei ollut haittaa vielä syksyllä, mutta muodostui tilanne tässä kohdin sellaiseksi, että linja-autoissa roikuttiin ulkopuolellakin ja osa asukkaista katsoi parhaaksi kulkea junalla Kauniaisten asemalta. Sodan melske läheni kuitenkin arveluttavasti meidänkin maatamme, ja lokakuun puolivälissä oli kriivarin lähdettävä kruunun leipiin. Muut Heiniemen miehet eivät asepalvelukseen joutuneetkaan (paitsi Rauhalan ottopojat Matti ja Erkki ja myöhemmin kevätpuolella Ainolan kaksi nuorta miestä). Suomen — Neuvostoliiton sodan alettua tulvi Helsingistä pakolaisia Heiniemenkin liepeille: Joulukuun alkupäivinä olivat tiet sankkana kaupungista poistujia, he viettivät öitään läheisissä metsiköissäkin, kun kaikki asumukset olivat jo täynnä. Niinpä oli tänä ikimuistoisena talvena asukkaita jokaisessa Heiniemen talossakin, vieläpä tavallista enemmän: oman väen lisäksi siirtoväkeä: Länsirinteen isäntä muutti perheineen Hyvinkäälle ja Länsirinteelle tuli sodan ajaksi Kulutusosuuskuntien Keskusliiton rakennusosasto, joka hommasi taloon myös puhelimen — ja niin sai Heiniemi toisenkin sellaisen. Tamminiemen haltijat muuttivat kaupunkiin, kun eivät juuri voineet huonojen kulkuyhteyksien takia niemessä asua, ja Tammimäessä isännöivät pakolaiset. Utriolassa oli niin ikään koko talvikauden vierasta väkeä. Muissa paikoissa oli sekä omaa että vierasta. Heiniemeen ei sota uskaltanut tulla — kiitos pontevan rajakreivin, joka joka hetki oli valmis pertus-

112


koineen tuuppaamaan tunkeilijat pois. Heiniemessä huomattiin sota vain ylitse liihoittelevista vihollisen pommituslaivueista, kaupungista asti kantautuvista hälytyssignaaleista ja pakolaisista. Kukaan Heiniemen asukas ei sodassa vahingoittunut. Heiniemi osoittautui sodankin aikana siksi, mitä se on rauhankin aikana: rauhaisaksi, miellyttäväksi turvapaikaksi. Tämä vaatimaton ja sekalainen historiankirjoitus on nyt saapunut kymmenvuotiskauden päähän. Siksi on tämä paras lopettaa — jos huomattavia tapauksia seuraa, selostettakoon ne liitteinä. Nyt on joka tapauksessa kaikki Heiniemen maa myyty uudisasukkaille. Kymmenen palstaa on asuttuja, yksi palsta on vielä vailla omistajansa tuloa. Elämä Heiniemessä on vakiintunut, se on ajautunut rauhallisiin uomiinsa. uudisasutuksen aika on ohi. Heiniemi on asutettu. Sanotaanhan Heiniemen laissa: ”Heiniemi olcohon tästä alcain ia cautta aicojen onnellisten ihmisten Tasawalda elickä sencaldainen Yhdyscunta, jossa eivät werot eivätcä oriuus, cateus, roistous, ulcokuldaisuus ia muut wääryydhen skorpioonit Talonpoicaa niscaan paina.” Tällainen paikka on nyt Heiniemi — toivottavasti se on sitä aina. Onko Heiniemen alue menettänyt jotakin asuttamisen kautta? Ei. Kaunis, villi ja kiehtova se oli ennen. Ja kaunis se on edelleen, sillä Heiniemeä vaalitaan ”kuin kukkaa”. Johan Laissakin määrätään: ”Heiniemen Talonpoica pitäcööt asumuxensa elickä olopaikkansa cauniina ia puhdasna catzeltawaxi, nijn ettei micään --- pahennusta herätä.” Asukkaat ovat seuranneet tarkoin lakinsa ohjetta ja niinpä Heiniemi vuosi vuodelta tulee yhä somemmaksi, yhä herttaisemmaksi olinpaikaksi Tämä kymmenen vuoden aika on luonut Heiniemeen, aikaisemmin täysin ruotsinkieliseen seutuun, merkillisen suomalaisen yhteisön. Aikaisemmin osittain keskenään tutut, osittain aivan vieraat asukkaat ovat luoneet lujat perinteet, erikoislaatuisen sisäisen järjestyksen, joka on herättänyt huomiota kaikissa vieraissa, ja samalla raivanneet villin Heiniemen nykyaikaiseksi, viihtyisäksi huvilaalueeksi. Vieraita Heiniemessä käykin varsinkin kesäisin hyvin ahkerasti, sillä kaikki tunnustavat Heiniemen viihtyvyyden. Siellä voi ammentaa uutta henkistä ja fyysillistä vireyttä: Tekeepä mieli lainata tähän erään vieraan sanontaa, vieraan, joka Heiniemessä vietti pari päivää ja totesi sitten entisen eurajokelaisen tavalla, että ”syä nii, ett seki leip värise, ko varttas o”. Siten ilmeni Heiniemen tervehdyttävä vaikutus tähän vieraaseen. Ikävällä on todettava, että maailmassa eivät tämän kymmenvuotiskauden päättyessä vallitse ne periaatteet, jotka ovat rakkaita Heiniemen kansalle. Mutta vaikka näin onkin, seuraa Heiniemen kansa kuitenkin vakaasti omia perinteitään ja periaatteitaan ja koettaa mikäli suinkin mahdollista elää entistä rauhaisaa elämäänsä — eli kuten ”Heiniemen Marssissa” sanotaan: Heiniemellä saunat ne nyt sauhuaa, työn touhusta tanhuat kaikuu. Kukin palstallaan täällä nyt ahertaa vain kuokkien iskuista raikuu: Sil` vous plait, Danke schön, Ja ljublju tebja, I love you, Mycket bra. Mutta me: Hei – hei!

113


114


Heiniemi tänään Arkistoista on löytynyt kriivarin eli toimittaja Untamo Utrion hauska Heiniemen tulevaisuutta ennustava pakina, joka on esitetty elojuhlissa kesällä 1939. Vaikka kaikki silloin vuotta 2000 kuvaavat asiat eivät ole tietystikään sellaisenaan toteutuneet, yleisvaikutelma tulevasta on varsin osuva. Hän on osannut ennustaa maailman globalisoitumisen sekä suomalaisten merkityksen ja vaikutusvallan kasvun kansainvälisissä asioissa. Tekniikkaakaan ei ole unohdettu, sillä televisiointia tärkeistä tapahtumista pidetään luonnollisena. Tutustukaamme siis aluksi Heiniemen nykytilaan siinä muodossa kuin Untamo Utrio sen näki 75 vuotta sitten.

HEINIEMI 2000 Kriivarin mielikuvittelu siitä, mitä tapahtuu Suomenmaassa elokuun 5 päivänä vuonna 2000 Aurinkoinen ja kaunis elokuun viides päivä on ehtinyt iltaan. Päivän kehrä on vaipunut taivaanrannan taa ja kuu noussut hopeoimaan kaunista pohjolan luontoa. Ihmiset istuvat puutarhoissaan ja nauttivat kesäisestä luonnosta, suvisesta ehtoosta virvokkeita maistellen ja radiota kuunnellen ja katsellen. Kello on 21.45. Radiotanssiaiset päättyvät, tiedotetaan uutiset. Suomen Tietotoimiston uutisia Tänään vietetään Suur-Helsingin Heiniemi-nimisessä huvilakaupunginosassa perinteellistä elonkorjuujuhlaa, 66:tta järjestyksessä. Tilaisuudessa olivat saapuvilla tasavallan presidentti, pää- ja maatalousministerit sekä muita hallituksen jäseniä, maataloushallituksen ylijohtaja, kaupungin ylipormestari sekä muita kaupungin korkeampia virkamiehiä, ulkovaltojen lähettiläitä, sanomalehdistön edustajia sekä Heiniemen asukkaat in corpore, kaikkiaan noin 200 henkilöä. Tämä pääkaupunkimme keskessä satumaisine istutuksineen, sopusointuisine taloineen ja erikoislaatuisine historiallisine perinteineen miellyttävän keitaan muodostama kaupunginosa oli juhlaa varten arvokkaasti koristettu, niin että kun vieraat astuivat Järvenpäänkadulta kunniaportista Heiniemen alueelle, luulivat he tulleensa jonnekin satumaahan. Juhlallisuudet alkoivat jo aamulla, jolloin Jupperin, Dahlvikin, Petaksen ja muiden kaupunginosien edustajat kävivät lausumassa tervehdyksensä ja onnittelunsa Heiniemen oltermannille. Aamupäivällä kävi oltermannin luona lukuisasti eri huvilakaupunkien lähetystöjä sekä koti- että ulkomailta lausumassa onnittelunsa ja tuomassa julki ihailunsa tunteet tälle malliyhteiskunnan asujamistolle. Mainittakoon, että kaukaisin lähetystö oli Intiasta Pramapataturan huvilakaupungin lähetystö.

115


Pääjuhla alkoi klo 15, jolloin Puistotiellä paljastettiin Heiniemen ensimmäisen oltermannin Paganus Ensimmäisen muistopatsas. Sen on muovaillut maailmankuulu kuvanveistäjämme Aapeli Saario. Jyhkeä graniittipaaden päällä seisoo Paganus pitäen kädessään oltermannin sauvaa ja Heiniemen Lakia. Graniittijalustassa on kolmattakymmentä pronssireliefiä, jotka esittävät Heiniemen ensimmäisten asukkaiden piirteitä - noiden urauurtajien, joiden fyysillistä voimaa, kirkasta älyä ja lujaa yhteistoiminnan tunnetta jälkimaailma nyt niin rajattomasti ihailee. Paljastuspuheen piti Heiniemen nykyinen oltermanni Hermanni Erämaa, joka puheessaan loi lyhyen katsauksen Paganus Ensimmäisen elämäntyöhön ja totesi, että hän kuuluu maailman todellisten suurmiesten joukkoon. Sen jälkeen astui patsaan ääreen tasavallan presidentti. Hän kosketteli aluksi muutamin sanoin sitä varhaissuomalaista elämää, jota Heiniemen asukkaat aikoinaan ryhtyivät toteuttamaan ja siten muodostivat asutusalueestaan maailman erikoislaatuisimman yhdyskunnan, ”miellyttävien hullujen kylän”, kuten eräs senaikuinen kuuluisa puhuja ja aikanaan myös Heiniemen asukas Yrjö Kallinen on lausunut. Tämän kylän, nyttemmin kaupunginosaksi tulleen alueen, asukkaat ovat aina vaalineet kunniakkaita suomalaisia talonpoikaisperinteitä ja olleet siten elämällään esimerkkinä koko Suomen kansalle, jopa nyttemmin voi sanoa koko maailmalle. ”Me emme voi, lausui herra presidentti, kylliksi kunnioittaa ja kiittää Heiniemen alkuperäisiä asukkaita, jotka 66 vuotta sitten nostivat kunniaan jo unohtuneet talonpoikaisperinteet. Heidän moraalinen vaikutuksensa on ollut arvaamattoman suuri koko Suomelle. On myös ollut ilahduttavaa se, että näiden uudisasukkaiden jälkeläiset ovat pyhästi seuranneet isäinsä ja äitiensä kunniaan nostamia hyveitä. Tästä teille kiitos. Koska tasavallan hallitus elävästi tuntee Heiniemen merkityksen nykyajan yhteiskuntaelämässä, niin se on päättänyt säätää Heiniemen nykyisille ja jälkeentuleville asukkaille ikuisiksi ajoiksi täydellisen verovapauden, jotta vihdoinkin todella täyttyisi se Heiniemen lain määräys, etteivät verot ja orjuus talonpoikaa niskaan paina.” Tämän jälkeen esittivät onnittelunsa hallituksen jäsenet ja kaupungin viranomaiset. Maan palovakuutusyhtiöiden yhteinen lähetystö ilmoitti, ettei Heiniemen asukkailta tästä lähtien kanneta mitään palovakuutusmaksuja. Oy. Alkoholiliikkeen edustaja tiedoitti, että liike kustantaa jokaiseen elonkorjuujuhlaan vapaat trahtamentit. Onnitteluadresseja ojennettiin oltermannille satoja. Oltermanni Erämaa kiitti liikuttuneena kaikista huomionosoituksista ja mainitsi, ettei Heiniemen nykyisillä asukkailla ole mitään ansiota siinä, mistä Heiniemeä on kiitetty, vaan kunnia kaikesta kuuluu kylän ensimmäisille asukkaille – ja hän valitti vain sitä, etteivät jo nämä asukkaat saaneet sitä kiitosta ja niitä etuja, jotka nyt on annettu Heiniemen asukkaille. Oltermanni kohotti sitten Heiniemessä viljellyllä 116


viinillä täytetyn maljansa isänmaan menestykseksi. Maljat tyhjennettiin suuren innostuksen vallitessa Juhlaan oli saapunut toista tuhatta sähkösanomaa eri puolilta maailmaa, muun muassa Yhdysvaltain presidentiltä Aaretti Kirvesniemeltä, Lapin Nikkeli-yhtiön pääjohtajalta Kalle NorvaNordqvistilta, Suomen Kiinan-lähettiläältä Armas Tannerilta ja Haagin kansainvälisen pysyvän tuomioistuimen presidentiltä Ville Lembergiltä. Ohjelmassa seurasi sitten kutsuvieraiden käynti Heiniemen museossa. Oppaana siellä toimi oltermanni Paganus Ensimmäisen pojanpojanpoika, museoruhtinas Antero Paganus. Vieraat katselivat hartain mielin museon nähtävyyksiä, mm ensimmäisen oltermannin kaksilippaista hattua, lain ensimmäistä painosta, kriivarin sulkakynää ja lakkia sekä kunniamerkkiä, juhlamarsalkka Tannerin arvonmerkkiä, kukkakonsulentti Fani Lehtosen ruiskukannua ja saunaparooni Lehtosen aikuisia kiukaankiviä, rahamarski Lembergin rahakukkaroa, rajakreivi Erämaan pertuskaa, Heiniemen ensimmäistä postilaatikkoa ja nimikilpeä ynnä muuta arvokasta, joka on museoon talletettuna. Vieraat lausuivat kunnioituksensa tunteet näiden esineiden käyttäjille. Päiväjuhla päättyi tähä yleisön laulettua ruiskumestari Kallisen sepittämän Heiniemen marssin. Illalla klo 20 alkoi perinteiden mukainen elonkorjuujuhla, johon saavat ottaa osaa vain syntyperäiset Heiniemen asukkaat. Tilaisuus filmattiin ja kuvaradioitiin ja tänään klo 24 lähetetään kaikkien asemien kautta sekä kuvin että sanoin välähdyksiä tästä erikoislaatuisesta juhlasta, joka parhaillaan jatkuu. ========

Näin kuviteltiin tulevaisuutta kylähistorian päättyessä tietoon toisen maailmansodan alkamisesta. Sota-aikaa kesti sitten aina vuoden 1945 syksyyn asti. Kylän miehistä ei kukaan palvellut rintamajoukoissa ilmeisesti ikänsä takia. Helsinki selvisi sodan tuholta ihmeteltävän hyvin erinomaisesti järjestetyn ilmapuolustuksen ansiosta. Espoo säilyi lähes kokonaan tuhoilta. Vain muutamia rakennuksia vaurioitui pommituksissa ja uhrejakin oli muutamia. Heiniemeen ei osunut. Etäisyyttä kaupungin keskustaan oli 18 km ja sitä pidettiin aivan riittävänä turvavälinä, joten tuolle etäisyydelle asettuminen oli jo riittävä evakkomatka. Vaikka rakennukset kylässä eivät olleet täysin talviasuttavia, ne saivat monille kelvata noissa poikkeusolosuhteissa. Todellinen ongelma oli kulkeminen Helsinkiin töihin. Jo lupaavasti alkanut säännöllinen linja-autoliikenne alkoi takkuilla kaluston ja myöhempinä sotavuosina polttoainepulan takia. Myös teiden kunnossapito oli vaikeata varsinkin talvella, jolloin olisi pitänyt aurata ja hiekoittaa. Silloin tällöin häiriön aiheutti todellinen sota eli ilmahälytys ja pommitus. Hämmästyttävän hyvin kokonaisuutena liikenne kuitenkin toimi. Pahimpien häiriöiden aikana tosin Heiniemestäkin kuljettiin kävellen Kauniaisten asemalle, josta oli toivoa päästä junalla perille.

117


Myönteisenä seikkana sota-ajan kurjuudessa oli ihmissuhteiden runsaus, välittömyys ja toisten huomioiminen. Linja-automatkustajat muodostivat oman yhteisönsä, jossa kaikki tunsivat toisensa ja juttu kulki. Kun puukaasu oli polttoaineena, kävi usein niin, että kuljettaja komensi koko joukon työntämään autoa, kun puhti jossain jyrkässä mäessä loppui. Siinä tunnettiin todella oltavan yhteisellä asialla, kun kaikkien oli ponnisteltava kotimatkansa edestä. Oman maan omistaminen antoi myös mahdollisuuden elintarvikkeiden hankkimiseen. Jokaisella palstalla oli viljelystä, oli perunamaata, marjapensaita ja jotkut viljelivät jopa tupakkaa. Kotieläimiä pidettiin yleisesti. Kylässä oli kaksi lehmää, useita sikoja, lampaita, kanoja, ankkoja ja paljon kaneja. Nykyisin palstojen pienennettyä elintarvikeviljely on vaihtunut pihanurmikoiden hoitamiseen. Kylässä oli kuusi kouluikäistä lasta. Lähimmät koulut olivat Viherlaaksossa, ja Bembölessä. Kumpaankin oli matkaa lähes kolme kilometriä. Koulumatkat tehtiin yleensä kävellen. Linja-autolla mentiin joskus, mutta sisälle autoon ei aina päässyt, vaan oli roikuttava puukaasuttimen telineissä ja putkissa auton takana. Kummallista, ettei koskaan tapahtunut onnettomuuksia. Vanhemmatkin pitivät tällaista matkustusmuotoa aivan normaalina. Sodan päätyttyä tapahtui paljon muutoksia kylän elämässä. Mukavaa oli, kun Elanto avasi vakituisen myymälän. Seremoniaalinen ja leikkimielinen kylätoiminta loppui. Kolme kylän palstaa myytiin uusille omistajille heti rauhan tultua. Länsirinteellä, Kuusamassa ja Tammimäessä oli uudet isännät. Espoon hallinto salli rakentamista melko vapaasti ja uusia rakennuksia, etupäässä kesämökkejä kohosi kylään useita. Kylän yhteiset ongelmat olivat tie ja laituri, pienempiä asioita katuvalaistus, postipojan jouluraha, autovuorot, juhannuskokko jne. Yhteisiä asioita siis riitti. Näitä toimia hoidettiin pitämällä kyläkokouksia, joiden pöytäkirjoja on edelleen tallella. Talkoot onnistuivat ja tie ja laituri pidettiin kunnossa. Ei ollut ympäristöongelmia, järveä ruopattiin, uimapaikkoja syvennettiin, puita kaadettiin oman mielen mukaan ja kalastettiin, miten haluttiin. Eräänlaista oman reviirin puolustamista ilmeni: vanhat pöytäkirjat kertovat, miten vastahakoisesti uusien tulokkaiden laituriosuuksia myönnettiin. Näin jälkeenpäin ajatellen järvessä olisi uimatilaa riittänyt ilman riitojakin. Kun Espoo kehittyi muuttuessaan ensin kauppalaksi ja pian kaupungiksi, hävisivät kylän yhteisesti hoidettavat asiat. Kaupunki hoitaa tien, rakentaa katuvalot ja uimahallit, jolloin nuoriso ja lapset eivät enää tarvitse laitureita ja uimapaikkoja järvessä. Kylä pysyi kuitenkin ulkoisesti pitkään muuttumattomana, koska kaupunki ei antanut rakennuslupia. Vasta vahvan asemakaavan tullessa voimaan 1970-luvun lopulla alkoi uusi muutos. Alkuperäiset tontit olivat olleet melko suuria, joten uusien määräysten mukaan niitä voitiin jakaa. Tavallisin tonttikoko on 1300 neliömetriä, johon 0,2 tehokkuus sallii pari rakennusta. Heiniemen kylä ei vielä ole aivan täynnä. Siinä asuu nyt 33 perhekuntaa ja ehkä kymmenelle olisi vielä tilaa. Vaikka alkuaikojen sosiaaliyhteisöä ei enää olekaan, on sen perinnöstä jotain jäljellä. On useita perheitä, joilla on sukulais- tai muita suhteita alkuperäisasukkaisiin. Kylän raitilla edelleen tervehditään vastaantulevia hei-tervehdyksellä, naapurit tapaavat ylioppilasjuhlissa tai joulunalusglögillä, joilla ollaan hillitysti hieman ”hei-hei”.

118


Heiniemen tonttijako 2013. Kartta on summittainen.

119


Kaari Utrio ja Aapo Kirvesniemi

Isän koti / Kaari Utrio 16.9.2013 Aapo Kirvesniemen ja Untamo Utrion kirjoittama Heiniemen historia avaa lukijalle kylän menneisyyden niin yksityiskohtaisesti, että tuntuu kuin itse kävelisi sorapolkuja 1930-luvulla ja tervehtisi jokaista vastaantulijaa iloisesti ”hei hei”, mistä paikka kuulemma on nimensä saanut. Pieni ja kiinteä yhteisö syntyi helsinkiläisten ”huvilakaupunginosaksi”, kuten paikkaa suurellisesti nimitettiin, vaikka se sijaitsi Espoon puolella, ja talot olivat enemmän mökkejä kuin huviloita. Kertomus antaa kiintoisia tietoja ensimmäisestä tiestä, postilaatikon siunauksellisuudesta sekä sähkövalon syttymisestä Utriolassa 1938 ja puhelimen ihmeestä, jolloin ”puhua pamautettiin suoraan Hyvinkäälle asti”. Heiniemi esiintyy suoranaisena idyllinä, jonka kesäasukkaat vähitellen muuttuivat vakinaisiksi, bussiyhteydet Helsinkiin kun olivat niin hyvät. Viimeistään sota osoitti Heiniemen tärkeyden asukkailleen, kun pihoista tuli kasvitarhoja ja perunamaita. Isäni Untamo Utrio kertoili Heiniemen Utriolasta meille lapsille erityisesti kesäisin maalla. Kävin siellä lapsena muutaman kerran, mutta muistot ovat niin hämärät, että osaan olla kiitollinen Heiniemen historian julkaisemisesta. Kaari Utrio

Aapo Kirvesniemi (s.1936) on Espoon perinneyhdistys Auroran toimelias jäsen. Hän on ollut yhdistyksen hallituksen jäsenenä 2001–2009 ja osallistunut moniin sen hankkeisiin. Hänen kotiseutuaiheisia kirjoituksiaan on julkaistu useissa yhdistyksen toimittamissa julkaisuissa. Heiniemen historia on hänen aloitteestaan saanut kirjana toisen tulemisensa. Alun perin se oli vain Heiniemen kyläläisille vuonna 1940 jaettu Untamo Utrion kirjoittama moniste. Aapo Kirvesniemi on itse asunut Heiniemen kylässä vuodesta 1938 ja tämän julkaisun kokoaminen on ollut hänelle mieluinen tehtävä.

Heiniemen historia  

Aapo Kirvesniemen ja Untamo Utrion (1905–1980) kirjoittama kirjan "Heiniemen historia – Kuvaus Espoon asuttamisesta". Kirja perustuu Untamo...