Yllä: Äidin kuntoutuminen lupaa hyvää Matiakselle.
ikään. Mutta täällä ristiriidat käsitellään, eikä työnnetä maton alle tai mikä pahinta, käsitellä niitä väkivallalla. ”Kaoottiset mielen sisällöt pureskellaan siedettävään muotoon”, Louento sanoo. Äiti voi kasvaa ja korjata vääristyneitä tunne- ja toimintatapojaan, mutta vain, jos sitä tuetaan luottamuksellisessa hoitosuhteessa. Juuri sitä Pinjassa tehdään. Sohvalle istahtaa Jenni, parivuotiaan Matiaksen äiti. Jenni on hyväntuulinen. Toista oli vielä muutama kuukausi sitten. ”Me on annettu mun kaoottiselle puolelle nimeksi ’Jääprinsessa’.” Se puoli oli vallalla vielä silloin, kun Jenni saapui Pinjan yhteisöön. Häntä ei saanut edes katsoa, eikä ainakaan sanoa hyvää huomenta. Kaikki sellainen vain otti Jenniä päähän. Pikku hiljaa Jenni kuitenkin oppi tarkkailemaan itseään.
”Että jos kilahdan, niin on joku syy, miksi kilahdan.” Tunteiden tunnistaminen lupaa hyvää Jennin ja Matiaksen elämälle. ”En halua vain pärjätä Matiaksen kanssa, vaan olla aidosti onnellinen.”
Raskaus ei vain uhka, vaan mahdollisuus Raskausaika on erinomainen mahdollisuus muutokseen. Raskaus hormoneineen ikään kuin vapauttaa äidin mielen psyykkisiä sidoksia ja antaa niille mahdollisuuden järjestyä uudelleen. Oma lapsuus ja suhde vanhempiin nousee uudella tavalla esiin. Pidä kiinni -hoitoyksiköiden asiakkaille se ei aina ole kovin miellyttävää. Siksi hoitoajat ovat pitkiä ja kaikki tapahtuu asteittain. Sekä omien että lapsen tunteiden ja tarpeiden tunnistaminen ei ole helppo tehtävä kenellekään uudelle vanhemmalle. Päihteiden täyttämässä päässä lapsi ei ikään kuin ole edes
olemassa, varsinkaan raskausaikana. Jos äiti käyttää päihteitä odottaessaan, lapsella voi olla vieroitusoireita, kun hän syntyy. Vauva on usein itkuisempi ja hänen hoitamisensa hankalampaa kuin muiden vauvojen. Äidiltä taas päihteet ovat vallanneet vauvalle kuuluvan “mielihyvätilan” aivoissa ja äiti ei kykene iloitsemaan vauvasta. Pidä kiinni -kuntoutuksessa äitiä autetaan ikään kuin kaappaamaan aivojen mielihyväradat vauvalle. Pinjassakin työntekijät ovat sisäistäneet niin sanotun reflektiivisen työotteen. Yksi keino tuoda sitä arkeen on vauvan ja vanhemman vuorovaikutuksen videointi, mikä kuulostaa äkkiseltään melko syyllistävältä. ”Niinhän se onkin periaatteessa”, Jenni sanoo. ”Mutta kun suhde omaan hoitajaan on hyvä ja luottamus syntynyt, niin sen kameran unohtaa”, Petra sanoo. Videolta nähdään niitä kohtia, missä meni hyvin ja missä on parannettavaa. Sensitiivisyyttä ei voi varsinaisesti opettaa. Sen sijaan ohjaaja toimii hoitotilanteissa ikään kuin vauvan äänenä: ”Mitähän se nyt haluaa? Miksiköhän se itkee?” Pikku hiljaa suhde lapseen tulee vahvemmaksi. Samalla opitaan pieniä asioita: Jenni esimerkiksi käyttää puhelinta vain käydessään tupakalla. ”Sitä luulee, että se riittää, kun on vain siinä vieressä, vaikka eihän se ole läsnäoloa”, hän kuvaa oivalluksiaan. Lauri ja Tiia eivät vielä tiedä, kuinka kauan heidän kuntoutuksensa Pinjassa kestää. Isoja askelia pitäisi ottaa. ”Ei meillä ole kiire pois, emme tulleet tänne väkisin. Täällä on yhteisö ja avoimet ihmiset.” Jenni sanoo, että pelkkä päihdekuntoutus ei olisi häntä auttanut. ”Täällä tutustuu sekä itseensä että lapseen. Mutta lapsen tarpeet ovat aina etusijalla.” Asiakkaiden nimet on vaihdettu.