Page 1

elämäni tarina

”Apua saa kun pyytää” Tomi Astikainen, 32, liftaa ympäri maailmaa ja auttaa muita. Hän on elänyt käytännössä ilman rahaa jo vuosia.

V

iime syksynä liftasin tyttöystäväni Lean kanssa ympäri Etelä-Amerikkaa. Costa Ricas­sa meidät otti kyytiin nainen, joka kertoi ystävästään Vickistä. Tämä oli pulassa pienen maatilansa kanssa, koska miesystävä oli lähtenyt kävelemään. Päätimme auttaa häntä. Kuudessa viikossa hommasimme Vickille rahaa ja vapaaehtoisia puoleksi vuodeksi eteenpäin. Kannustimme häntä pyytämään apua Facebookissa, ja ­yhteisö ympärillä otti tilan yhteiseksi projektikseen: mitä ikinä Vicky tarvitsi, sen hän sai puolessa tunnissa. Nyt tilasta tulee apinoiden ja muiden villieläinten pelastuskeskus. Sillä tavalla maailma toimii. Kun pyytää apua, sitä saa. Tiedän sen, koska olen elänyt melkein neljä vuotta ilman rahaa, lahjataloudessa. Diilini universumin kanssa on, että autan kaikkia niin paljon kuin voin ja pyydän apua, kun tarvitsen.

Suunnitelmani olivat aiemmin aika lailla toisenlaisia. Valmistuin kauppatieteiden maisteriksi vuonna 2006 ja lähdin puoleksitoista vuodeksi sodan keskelle Sri Lankaan. Vedin siellä johtajakoulutuksia ja toimin strategiakonsulttina. Kun palasin Suomeen, jatkoin koulutusta ja konsultointia ja perustin ­yhteiskunnallisen yrityksen Feelovationin. Sen kaltaisten firmojen tavoit­teena on ratkaista erilaisia ongelmia yhteiskunnassa, mutta vielä tuolloin sille ei ollut markkinoita. Olin myös perustamassa yhteiskunnallisten yritysten yhdistystä SYY:tä, jonka tarkoituksena oli vakuuttaa markkinat tällaisten palvelujen tarpeellisuudesta. Puolentoista vuoden aikana tapasin viisisataa valtion,

”Aloin miettiä, millaista olisi elää ilman rahaa.”

102

Kodin Kuvalehti 8 / 2 0 1 4

Teksti Elina Venesmäki Kuva Jaakko lukumaa

yritysten, järjestöjen ja median ihmistä. Kun taan­tuma iski, isoillakaan firmoilla ei ollut varaa koulutuksiin. Tammikuussa 2009 muutin Helsingin Kallioon 42 neliön asuntoon yhdessä veljeni kanssa. Pengerkatu on kai vieläkin virallinen osoitteeni. Minä ja veljeni jaoimme huoneen, mutta rytmimme olivat täysin erilaiset. Minä olin yrittäjä vapauksineni ja kävin baareissa, veli teki säännöllisistä työtä bussikuskina. Laitoin hänelle ruokaa joka päivä, mutta ei hän tainnut arvostaa sitä. Ostin kuulemma jääkaappiin vähemmän maitoa kuin hän. Yhteisasumisen aikana ongelmamme pääsivät niin pahoiksi, että emme ole väleissä vieläkään. Aloin kyseenalaistaa maailmanmenoa. Yhteiskunnallinen yrittäjä kysyy aina, mistä ongelma johtuu, ja minusta tuntui, että kaikki liittyi rahaan. Koska kaikesta peritään korkoa, velkaa on aina enemmän kuin rahaa. Se saa ihmiset kilpailemaan keskenään ja tavoittelemaan voittoa. Se vähentää ihmisten välistä luottamusta. Mietin, onko mitään järkeä paikkailla uppoavaa laivaa. Olisiko parempi miettiä, millainen yhteiskunta meillä voisi tulevaisuudessa olla ja miten siihen pääsisimme? Kaverini haastoivat minua kysymällä, miksen itse tee asialle jotain. Ajatus rahattomasta elämästä tuli mieleeni pussi­ kaljalla Kaisaniemessä. Olimme kaverini kanssa juuri avanneet ensimmäiset oluet, kun aloin miettiä, millaista olisi elää ilman rahaa. Pidimme sitä molemmat hulluna mutta kiinnostavana ajatuksena. Selvitin pian, että rahattomia ihmisiä on maailmassa vain kymmenkunta, jos mukaan ei laske buddhalaisia munkkeja ja alkuperäiskansoja. Seitsemänkymppinen saksalainen Heidemarie Schwermer on elänyt ­ilman rahaa 17 vuotta, ja nyt 34-vuotias irlantilainen


n e n i a k i t s A i m o T 32-vuotias nomadi j채rjest채채 nyt liftarien juhannusta Suomeen. H채nen kirjojaan voi lukea ilmaiseksi osoitteessa tomiastikainen.com.

Kodin Kuvalehti 0 /

103


eläumväanti k

Turkissa markkinoilla valkosipuleita ihastelemassa. Murto-osa dyykatusta juustosaaliista toissa jouluna Sveitsissä.

Matkalla Meksikossa. Lisävarusteena kadulta pelastettu veto­kassi täynnä tuoreita maasta kerättyjä mangoja.

Mark Boyle aloitteli samoihin aikoihin ensimmäistä rahatonta vuottaan. Luin heidän tekstejään ja aloin ajatella, että pystyisin siihen itsekin. Ensin päätin, että vuoden lopussa asumiskuluni olisivat nolla euroa. Siihen aikaan, alkuvuodesta 2009, maksoin veljeni kanssa vuokraa tonnin kuussa, siis järjettömästi. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten päätökseni toteuttaisin. Muutamaa kuukautta myöhemmin veli sanoi etsivänsä oman kämpän ja neuvoi minua tekemään ­samoin. Se oli tilaisuuteni hypätä tyhjän päälle. Yritin ilmoittaa maistraatin nettisivuilla, että olen koditon, mutta eihän ­lomakkeissa ollut sellaista vaihtoehtoa. Tavaraa minulla ei juuri ollut. Olin muuttanut niin usein, että tava­ran raahaaminen mukana oli alkanut tuntua hullulta. Toukokuun ­lopussa pakkasin pari kassillista, dumppasin ne silloisen tyttöystäväni luo, sulloin vaatteita reppuun ja lähdin Eurooppaan.

”Vuoden yritin löytää yhteiskunnasta lokeroa, jossa olisin hyödyksi.”

Liftaamisesta ei aluksi tullut oikein mitään. Lensin Bremeniin ja menin junalla Kölniin, kimppakyy­ dillä Hollantiin ja kaverin autossa Kroatiaan. Vasta sieltä lähdin Suomea kohti enimmäkseen liftaten. Se oli kulkurielämäni ensimmäinen pyrähdys. Liftaaminen tuntui mukavalta. Auto on intiimi paikka, ja autoilija tietää, ettei luultavasti tapaa liftaria enää koskaan. Moni avautuu elämästään, joten kuulin hienoja tarinoita. Syksyllä palasin Suomeen ja halusin kirjoittaa kirjan. Kaverini kutsui minut luokseen Joensuuhun kokkaamaan pariksi viikoksi. Hän oli päivätöissä eikä jak-

104

Kodin Kuvalehti 8 / 2 0 1 4

sanut tehdä iltaisin ruokaa. Viivyin kahdeksan kuukautta ja kirjoitin kirjan Mind Your Elephant. Julkaisin sen nettisivuillani, josta sen voi ladata ilmaiseksi. Seuraavan vuoden yritin löytää yhteiskunnasta loke­ roa, jossa kyvyistäni olisi hyötyä muille. Jostain syystä hain kuitenkin vain työpaikkoja, joita oli tosi vaikea saada. Pyrin muun muassa Unescon pääjohtajan puheen­kirjoittajaksi ja Joensuun kaupunginjohta­jaksi. Tiedän, että olisin pärjännyt niissä, mutta ehkä en ihan tosissani halunnut töitä. Kajaanista hain työpaikkaa, jossa tehtäväni olisi ­ollut saattaa opiskelijoita ja yrityksiä yhteen kehittämään yhteiskunnallisia liikeideoita. Juuri sellaista ­työtä olin tehnyt yrityksessänikin. Kun haastattelija kysyi palkkatoivetta, sanoin, että teen työtä vaikka ilmai­ seksi. 7 000 euroa, hän kirjoitti papereihinsa. En saanut paikkaa. Vähitellen jouduin myöntämään, että minun pitää tehdä se, mitä olin vuoden pyöritellyt: kokeilla rahatonta elämää. Pakkasin hammasharjan ja vaatteita laukkuun ja lähdin Portugaliin. Siellä oli liftareiden tapaaminen. Satamassa työskennellyt kaveri lahjoitti minulle ­ilmaisen matkalipun Tallinnaan. Sieltä liftasin Berliiniin, jossa tapasin norjalaisen Pavlikin. Hän oli elänyt ilman rahaa jo pidempään ja sai minutkin lopullisesti vakuuttumaan päätöksestäni. Heinäkuussa 2010 kirjoitin vanhemmilleni kirjeen: Oon nyt irtautunut lopullisesti niin sanotusta ­”normaalista elämästä” enkä aio enää koskea ­rahaan saati hakea palkkatöitä. Tiedän, ettei tämä ole ratkaisu kaikkiin maailman ongelmiin, mutta mitä useampi kieltäytyy ottamasta vastaan korvausta osallistumisestaan (työstään),


Knorr Fond ”du Chef” -tuoteperhe saa kaksi uutta tulokasta: vivahteikkaan Fond ”du Chef” Yrtit -annosfondin, joka sisältää tuoreiden yrttien raikkaan maun, sekä täyteläisen Fond ”du Chef” Tumma naudanliha -annosfondin, jolla saa ruokaan intensiivisen maun. Annosfondit eivät sisällä lainkaan aromivahventeita tai säilöntäaineita. Monikäyttöisillä annosfondeilla viimeistelet ruokasi. Fond ”du Chef” Yrtit -annosfondi sopii erinomaisesti vaikka pastan, risoton, kanan tai kastikkeiden kanssa. Fond ”du Chef” Tumma naudanliha -annosfondi sopii puolestaan erityisen hyvin patoihin ja liharuokiin.


s­ itä suurempi mahdollisuus meillä on rakentaa ­yhteiskunta, jossa herrat eivät pompottele köyhä­ listöä vaan jokainen saa keskittyä tekemään sitä, missä on hyvä ja mistä tykkää. En oleta, että ymmärtäisitte. Pyydän vain, ettette ole turhaan huolissanne. Totta kai vanhempani olivat huolissaan. Varmaan he olivat myös pahoillaan siitä, että perheen ainoa korkeasti koulutettu tuhlaa elämäänsä. Nyt he ovat varmaan jo hyväksyneet, että eivät voi muuttaa minua. Se on minulle sellainen voitto, että voisin jo tehdä niin kuin he tahtovat, mennä vaikka päivätöihin. Minulle on tärkeää, että he ovat huomanneet, että pärjään. Alku tien päällä oli opettelua. Ensin ajattelin ­etsiä etelästä kivan paikan ja viimeistellä kirjani siellä, mutta päätinkin pysyä liikkeessä. Välillä minulla oli kova nälkä, koska en vielä osannut pyytää apua. Etsin ruokaa roskiksista. Kolmen kuukauden jälkeen rahattomasta elämästä alkoi tulla rutiinia. Pystyin jo liftaamaan minne vain ­eikä minun tarvinnut huolestua ruuasta. Jostain sitä aina ilmaantui. Kaverit alkoivat kysellä, miksen kirjoita kirjaa kokemuksistani rahattomana reissaajana. Olin tehnyt muistiinpanoja koko ajan ja pidin ideasta. Koska läppärini oli mennyt rikki, kirjoitin muistiinpanoja käsin paperille ja siirsin ne nettiin, kun tietokone osui kohdalle. Seuraavat puolitoista vuotta kirjoitin Sunhitcheriä, ja nyt 6 700 ihmistä on ladannut sen nettisivuiltani. Saan koko ajan yhteydenottoja lukijoilta ympäri maailmaa. Se tuntuu hyvältä. Teen töitä ja autan muita ilmaiseksi. Joskus ihmiset haluavat antaa rahaa – auttaakseen. Pitkään sanoin, etten tar­vitse rahojanne, mutta loukkasin niin monia, että nyt otan vastaan kaiken avun, myös rahan. Elän siis lahjataloudessa: otan vastaan apua, vaikka rahaakin, mutta en vaadi sitä korvaukseksi työstäni. Esimerkkini kautta muutkin alkavat oppia, että on ok pyytää ja saada apua.

”Välillä minulla oli kova nälkä, koska en vielä osannut pyytää apua.”

Elän vaarallista elämää. Ripuli ei ole harvi­ naista, ja välillä sairastun muutenkin. Turkissa sain kerran veitsestä. Juhlin silloisen tyttö­ ystäväni kanssa juhannusta. Kun tulimme uimasta, törmäsimme mieheen, joka kutsui meidät ravintolaansa. Kala-aterian jälkeen kasasimme pienen kokon pihalle, panimme sen palamaan ja joimme rakia ravinto­loit­sijan ja 23-vuotiaan iranilaisen tarjoilijan kanssa.

106

Kodin Kuvalehti 8 / 2 0 1 4

Kun teimme lähtöä, tarjoilija alkoi potkia pihassa olleita rottweilereita. Puutuin tyttöystäväni kanssa ­asiaan, ja tarjoilija hyökkäsi kimppuuni metrisen kebab­veitsen kanssa. Sain monta iskua, pahimman selkään. Verta tuli paljon. Isäntämme kuljetti meidät poliisin kautta sairaalaan, jossa selkäni tikattiin. Aamupalan söimme poliisi­laitoksella, poliisien rynnäkkökiväärit pöydällä. Emme halunneet nuoren miehen joutuvan Iraniin vankilaan, joten annoimme anteeksi. Seuraava sohvasurffausisäntämme oli lääkäri, joka poisti tikit veloituksetta. Joskus riittää, että apua toivoo. Pummaaminen on useimpien mielestä paheksuttavaa. Ihmisen pitäisi muka olla riippumaton. Monen onkin vaikea pyytää apua. Minusta tuo oppi vain tekee kulutusyhteiskunnan toiminnan mahdolliseksi. Silti ajatuksesta tuntuu olevan todella vaikea päästä irti. Aikapankeissakin ihmiset useammin tarjoavat apua kuin pyytävät sitä. Todellisuudessa ajatus itsenäisyydestä on kuitenkin keino­tekoinen. Ei mikään ole muista riippumatonta. Elämme joka tapauksessa yltäkylläisyydessä ja jaamme yltäkylläisyyttä, emme niukkuutta. Luulen, että vie ainakin kaksi sukupolvea ennen kuin pääsemme riippumattomuuden taakasta. Rajallisella planeetalla meidän pitäisi oppia, ettei kaikkea tarvitse omistaa. Elämäntyylini ei sovi kaikille. Pitää päästää irti mukavuudesta, varmuudesta ja turvallisuudesta, jotka ovat suomalaisessa pumpuliyhteiskunnassa taattuja. Kun antaa niiden mennä, huomaa, että eihän tässä ole hätää. Costa Rican ja apinafarmin jälkeen tyttöystäväni Lea halusi lähteä omilleen. Olimme olleet puolitoista vuotta koko ajan yhdessä. Lea lähti Kanadaan, minä Panamaan. Tarkoitukseni oli edetä Brasiliaan ja siellä jalkapallon MM-kisoihin. Suunnitelmani kuitenkin muuttuivat, niin kuin usein käy. Panamasta olisi pitänyt kävellä 160 kilometriä viidakon poikki Kolumbiaan. Yritin reilun viikon ­saada ilmaista venekyytiä. Lopulta törmäsin satamassa hollantilaiseen mieheen, joka lahjoitti minulle vanhen­ tuvat lentopisteensä. Päätin lähteä Suomeen. Tarvitsin lentolippuun vielä sata euroa ja ne sain ystäviltäni parissa tunnissa. Nyt olen ollut Suomessa kaksi päivää ja olen jo ylityöllistetty. Täällä tapahtuu niin paljon kaikkea siistiä. Ihmiset kehittävät ekokyliä, yrittäjäyhteisöjä ja muuta kiinnostavaa. Haluaisin auttaa kaikkia. Nyt autan yhtä kaveria nettisivujen pystyttämi­ sessä. Lisäksi kirjoitan kirjaa työnimellä Rikas ja


raha­ton – opas rahattomaan elämään. Sen pitäisi valmistua ­tänä vuonna. En ole vielä kertonut vanhemmilleni, että olen Suomessa. Haluan yllättää heidät. Tulevaisuudensuunnitelmia minulla ei ole. En tiedä, olenko tien päällä vielä 50-vuotiaana. Enhän edes tiedä, elänkö silloin. Jatkuvaan reissaamiseen olen hieman kyllästynyt, mutta totta kai suosin edelleen liftaamista parhaana matkustusmuotona, myös silloin kun menen ystävien ja perheen luo. Dyykata aion jatkossakin. En halua, että ruokaa ­menee hukkaan. Enää en kuitenkaan halua hakea egon jatketta siitä, että elän erilaista elämää. Joskus aiemmin olen miettinyt, mitä jäisi, jos en enää olisi rahaton ja sillä tavalla erilainen. Viime aikoina olen kirjoittanut runoja. Aloitan avomikkitapahtumilla ja etenen siitä runopuulaakin SMkarsintoihin. Se on jotain uutta, haastavaa ja jännittävää. En muuta elämäntavallani maailmaa. Voin muuttaa vain itseäni. Samalla voin kuitenkin tarjota muille mahdollisuuksia muuttaa elämäänsä. Voin järjestää liftaritapaamisen tai kirjoittaa kirjan, josta joku toinen voi saada ideoita omaan elämäänsä. ●

rje i k n o k s i S mille Olet oppinut To pitämään hienosti huolta itsestäsi, ja sinulla on ihmeellisiä kykyjä saada asiat järjestymään. Kun tulet käymään luonamme, pidän aina huolen, että saat ruokaa ja yösijan, vaikka mukanasi olisi seuralainenkin. Sinun vaikutuksestasi olen alkanut pitää ­aiempaa enemmän yhteyttä lähimmäisiini. Haluan oikeasti kuulla heidän tunteitaan ja ajatuksiaan. Viime kesänä halusin kokeilla liftaamista minäkin. Minun piti päästä Joutsasta äidin luota Kouvolaan. Se oli positiivinen kokemus. Ihmiset olivat tosi ystävällisiä. Olet opettanut, että koska meillä on vain yksi elämä, on parasta tehdä mitä tykkää, eikä olla ­yhteiskunnan pyöriteltävänä. Toivon, että nautit elämästäsi ja teet siitä omanlaisesi. Onpahan sitten mitä vanhuksena muistella. Vaikka minun kanssani. Rakkaudella siskosi Eija

karjalanpaistilihoja Flora Kulta juoksevaa vehnäjauhoja sipulia suikaloituna valkosipulinkynttä viipaloituna 2–3 kpl Knorr Fond ”du Chef” Tumma naudanliha -annosfondia 8 dl vettä 5 kpl mustapippuria 700 g 4 rkl 1 dl 3 4

1. Ruskista lihat padassa Flora juoksevassa. Lisää joukkoon jauhot ja sipulit ja ruskista ne huolellisesti, mutta älä polta. Lisää pataan Knorr Fond “du Chef” Tumma naudanliha -annosfondit, vesi ja mausteet. 2. Anna padan hautua uunissa 150 asteessa kolme tuntia. Tarjoile lisukkeeksi riisiä tai keitettyjä perunoita ja suolakurkkuja.

Et tomi astikainen  

Juttu julkaistu Kodin Kuvalehdessä keväällä 2014.

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you