Page 1

Kolumnisti Virve Karjalainen on kauhavalainen 23-vuotias vapaustaistelija ja 2-vuotiaan Dylan-pojan äiti. virve.karjalainen@hotmail.com

Pidä huolta

Voin sanoa suoraan, että viimeisen vuoden aikana olen ollut pohjalla ja valmis luovuttamaan.

E

räällä ystävälläni on todettu keskivaikea masennus, jonka seurauksena hän joutui keskelle rankkaa elämänmuutosta. Ystäväni haki masennukseensa apua, mutta lääkäri oli vastahakoinen kirjoittamaan hänelle sairauslomaa, koska se ei ole rahallisesti kannattavaa. Milloin ihmisen terveydestä ja jaksamisesta on tullut rahalla mitattavaa? Pitääkö ystäväni todella ajatella ensin taloudellista tilannettaan kuin sitä, että hänellä on pienet lapset, jotka ansaitsevat terveen ja onnellisen äidin? Jos ihmisellä on näkyvä vamma, ymmärretään miksi tämä ei kykene tekemään työtä tai elämään normaalia elämää. Mutta koska masennus ei näy päälle päin, yhdistävät ihmiset sen helposti laiskuuteen ja saamattomuuteen. Minulla itselläni on vaikea masennus, jonka kanssa eläminen on suoraan sanottuna yhtä helvettiä. On aamuja, jolloin en jaksaisi nousta sängystä ja monina iltoina olen nukkumaan mennessä toivonut, etten heräisi enää aamulla. En ole koskaan yrittänyt itsemurhaa, mutta olen harkinnut sitä kymmeniä kertoja, sillä toisinaan en vain halua, enkä jaksa enää elää. Masennukseni sai alkunsa mieheni ja isäni kuolemista, väkivaltaisesta ja epäonnistuneesta parisuhteesta ja kaikista yksinhuoltaja-arjen paineista. Näiden vuoksi masennustani ymmärretään. Mutta koska ystävälläni ei ole masennukseensa ”syytä”, niin hänen tilaansa helposti vähätellään. Pitääkö ihmisen todella kokea pahaa ja repiä itsensä jaksamisen ääriajoille ennen kuin hänet otetaan vakavasti? Miksi kaikkien ihmisten kuvitellaan olevan tasan yhtä vahvoja ja kestävän yhtä paljon? Olemme molemmat hakeneet ja osittain saaneetkin apua masennuksiimme. Mutta tässäkin meidät on eroteltu. Minä käyn viikoittain rankkoja kokemuksiani läpi mielenterveyshoitajan kanssa ja minun pääasiallinen työni on oppia elämään itseni ja kokemuksieni kanssa. Ystäväni taas ei ole päässyt kunnolla edes alkuun oman masennuksensa käsittelyn kanssa. Mielestäni häntä ei oteta riittävän vakavasti vaan monet kuvittelevat pelkän masennuslääkereseptin ja ”hyvää jatkoa, koita jaksaa”-toivotusten auttavan.

Me asumme maassa, jossa työntekoa pidetään hyvin tärkeänä osana normaalia elämää. Voisi sanoa, että ammattimme tai asemamme jopa määrittää sen, keitä me olemme. Töitä tehdään terveyden kustannuksella ja monet vaativat tätä muiltakin. Miksi meille on niin vaikea myöntää sitä, ettemme ole kaiken kestäviä? Onko ihmisille raha ja korkea elintaso todellakin tärkeämpää kuin se, että on terve ja onnellinen? Vaikka masennuksesta ja mielenterveysongelmista on alettu puhua enemmän julkisesti, tuntuvat ne vieläkin olevan tabuja tässä maassa. Voin sanoa suoraan, että viimeisen vuoden aikana olen ollut pohjalla ja valmis luovuttamaan. Eikä tilannettani ainakaan helpottanut se, että toiset ihmisistä kritisoivat masennustani ja jaksamistani tietämättä edes mistä puhuvat. Minun oli helvetin vaikeaa myöntää itselleni ja läheisilleni, että tyttö, jota oli jatkuvasti kehuttu niin vahvaksi selviytyjäksi, makasikin yhtäkkiä keittiönlattialle lyyhistyneenä itkemässä sitä, ettei enää jaksa ja haluaisi vain kuolla. Minusta tuntui, että kaikki minkä vuoksi olin repinyt voimani äärirajoille, oli ollut turhaa. Mutta nyt, vaikken ole vielä edes puolimatkassa ehjäksi ihmiseksi, voin jo sanoa, että näen elämässäni toivoa. Ja siitä saan kiittää poikaani, miestäni, perhettäni ja parasta ystävääni, jotka ovat kaikesta huolimatta jaksaneet rakastaa ja auttaa minua. Enää en häpeä masennustani, vaikka toisinaan tunnen syyllisyyttä siitä ja olen katkera sille. Toivon, että ihmiset heräisivät toistensa hätään ajoissa, kuten läheiseni minun hätääni. Elämän kuuluisi olla nautinto kivuliaista elämänvaiheista ja kokemuksista huolimatta, eikä se saisi jatkuvasti käydä työstä. Ammatit ja arvonimet ovat ohimeneviä statuksia, ne kaikki voidaan aina korvata uudella. Mutta meitä ihmisiä ja rakkauttamme kukaan ei voi korvata uudella. Rakkaillemme olemme ikuisesti korvaamattomia ja jokainen meistä ansaitsee sen.

41

Asennetta_02_41  

Voin sanoa suoraan, että viimeisen vuoden aikana olen ollut...