Puolisot miestensä rinnalla by Dreamteam

Naiset miestensĂ¤ rinnalla keskipohjalaisten sotainvalidien puolisoiden selviytymistarinoita

Julkaisijat: Sotainvalidien Veljesliiton Keski-Pohjanmaan piiri ry Sotainvalidien Keski-Pohjanmaan Perinneyhdistys ry Toimittajat: Marja-Liisa Kattilakoski Anne Ruuttula-Vasari Ohjausryhmä: Esko Hirviniemi, Eero Huttunen, Markku Kallinen, Viljo S. Määttälä Haastattelijat: Piirin paikallisten osastojen toimijat, mainittu tarinoiden yhteydessä Kuvan käsittely, grafiikka ja taitto: Osuuskunta Dewisa, Hanna Kankaanpää ja Tapio Romppainen Kansikuva: Haapajärviset naiset (kts. s.6), Pasi Jaakonahon kokoelma Muut kuvat: Yksityiskokoelmat ja paikalliset järjestöt Painopaikka: Lönnberg Print & Promo, Ylivieska 2017 ISBN 978-952-93-9220-9 (sid.) ISBN 978-952-93-9221-6 (PDF) Työtämme merkittävällä panoksella ovat tukeneet: Sotainvalidien Veljesliitto Suomen Kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahasto Keskipohjanmaa-säätiö Keski-Pohjanmaan Osuuspankkiliitto ry Lisäksi kiitämme myös näitä tukijoita: POP-pankki, Sievin Osuuspankki Lions Club Sievi ry Lions Club Kokkola-Kokko ry Alavieskan kunta Kalajoen kaupunki Kannuksen kaupunki Reisjärven kunta Sievin kunta Toholammin kunta Vetelin kunta 2

Naiset miestensĂ¤ rinnalla keskipohjalaisten sotainvalidien puolisoiden selviytymistarinoita

Lukijalle Sotainvalidien Veljesliiton Keski-Pohjanmaan piiri ry ja Sotainvalidien Keski-Pohjanmaan Perinneyhdistys ry ovat tallentaneet ja julkaisseet sotainvalidien puolisoiden elämäntarinoita. Naisten kertomat tarinat ajoittuvat toisen maailmansodan vuosista aina tähän päivään saakka. Selviytymistarinoita aloitettiin keräämään haastattelemalla puolisoita kesällä 2015. Monenkin kohdalla kyse oli todella viimeisistä hetkistä, sillä osa haastatelluista ei ole enää kertomassa omaa tarinaansa. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä kertoa tarinoita ihmisten elämästä. Ja koskaan emme kuitenkaan ole liikkeellä tarpeeksi ajoissa, jotta pystyisimme tallettamaan kaiken. Mutta voimme esittää aitoja ja todellisia tarinoita ihmisten vaiheista. Elämäntarinoiden tai omaa elämää koskevien tarinoiden kirjoittaminen ja kertominen kiehtovat meidän ajan ihmisiä. Ihmisten kokemuksia voidaan pitää tarinoina, joita he kertovat ja kokevat uudelleen kertomalla niitä meille muille. Joka tapauksessa voimme nyt esitellä teoksen, joka on osoitus siitä, että haluamme tietää ja tuntea vaiheemme. Lukemisen jälkeen osaamme katsoa ympärillemme taas laajemmasta näkökulmasta. Haastatteluvaiheeseen saatiin apuraha Keski-Pohjanmaan kulttuurirahastolta

sekä Keskipohjanmaa-säätiöltä. Apurahaa on käytetty julkaisun kirjoittamiseen sekä aineiston taittotyöhön. Haastattelut kokonaisuudessaan on talletettu perinneyhdistyksen arkistoon. Seuraavan sivun asetelman luvut kertovat jäsenmäärän muutoksesta ihmisen luonnollisen elämänkaaren kautta, sillä onhan piirin sotainvalidien keski-ikä vuonna 2017 93,5 vuotta ja puolisoiden keski-ikä lähes 90 vuotta. Elossa olevista naisista osa ei kuntonsa vuoksi kykene enää kertomaan elämänvaiheistaan, mutta 71 naista pystyi kertomaan tarinansa. Puolisokirjan koonti on ollut pitkällinen hanke. Sen alkuvaiheet linjattiin Sotainvalidien Veljesliiton Keski-Pohjanmaan piiri ry:n ja Sotainvalidien Keski-Pohjanmaan Perinneyhdistys ry:n kokouksessa Kalajoella 8.12.2014. Hankkeen ohjausryhmässä ovat olleet mukana: Markku Kallinen Sotainvalidien Keski-Pohjanmaan Perinneyhdistyksen pj. Eero Huttunen Sotainvalidien Keski-Pohjanmaan Perinneyhdistyksen varapj., Viljo S. Määttälä sotainvalidi, maakuntaneuvos (k. 30.5.2016), Anne Ruuttula-Vasari fil.toht., Esko Hirviniemi Sotainvalidien Veljesliiton Keski-Pohjanmaan piirin pj. ja Marja-Liisa Kattilakoski Sotainvalidien Veljesliiton Keski-Pohjanmaan piirin toiminnanjohtaja.

Sotainvalidit ja puolisot Sotainvalidien Veljesliiton Keski-Pohjanmaan piirin alueella vuosina 2010-2016 Vuoden lopussa

sotainvalidit 1.10.2016 sotainvalidien määrä

puolisot/lesket

2010 259 572 2011 222 542 2012 171 499 2013 140 446 2014 112 394 2015 93 348 2016 66 305 Sotainvalidien Keski-Pohjanmaan piiriin kuuluivat aluksi Alavieska, Haapajärvi, Halsua, Himanka, Kalajoki, Kannus, Kaustinen, Kokkola, Kälviä, Lestijärvi, Lohtaja, Nivala, Perho, Sievi, Reisjärvi, Toholampi, Ullava, Veteli, ja Ylivieska. Piiriin kuuluu tällä hetkellä (vuonna 2017) seitsemän osastoa, sillä vuodesta 2015 lähtien jäseniä on siirtynyt piirin henkilöjäseniksi. Kaikissa mainituissa kunnissa on toiminut oma naisjaosto, jossa invalidien puolisot ovat toimineet sodan jälkeen aina 2000-luvun loppupuolelle, jolloin naiset alkoivat toimia yhdessä miesten kanssa. Piirin vapaaehtoistoimijoiden keräämät selviytymistarinat julkistetaan myös sähköisenä kirjana, josta voidaan tehdä printtijulkaisuja eri tarkoituksiin. Kirja julkaistaan sähköisenä kirjana Veljesliiton nettisivuilla. Kiitos tarinoistanne naiset! Kannuksessa 18.8.2017 Esko Hirviniemi

Markku Kallinen

Kansikuva: Haapajärvellä Jokelankylän kyläkauppias Samppa Jaakonaho lähti jatkosotaan 17.6.1941. Samoin joutui lähtemään kylän opettaja, karjalaismies Viljo Valtonen. Kauppiaan kolme lehmää karkailivat metsälaitumeltaan, siksi pantiin pystyyn aidankorjaustalkoot. Kuvassa aitariukua pitämässä opettajanrouva Tyyne Valtonen ja vasaran varressa hänen siskonsa. Kauppiaan perheen kotiapulainen Aura Tulppo kaataa ja karsii aitaan sopivia riukuja ja niistä opettajan toinen sisko on tekemässä lampaille talveksi lehtikerppuja. Kauppiaan 7-vuotias tyttö Pieta kuljettaa nauloja ja muita tarvikkeita. Naisten talkoilla aita saatiin kuntoon. Kuvan on ottanut kylän valokuvaaja Matti Ylikoski.

Sisällysluettelo Lukijalle 4 1 1.1 1.2

Sodan vuosia ja vammoja 1939–1945 Ensimmäiset invalidien alaosastot vuonna 1940 Sodan tuhoja – kuolleita ja invalideja

8 8 9

2 Invalidimiesten ja puolisoiden piiritoimintaa vuodesta 1944 10 2.1 Piiri miehille ja naistoimikunta naisille 10 2.2 Jäsenmäärien kehittyminen 11 2.3 Ryijypalvelusta apua maakuntiin 12 3 Puolisot naisjaostoissa 13 3.1 Naisjaostot tukena ja turvana invaliditoiminnassa 13 3.2 Naisjaostoja jokilaaksoissa 14 3.2.1 Kalajokilaakson naisjaostot 14 3.2.2 Perhonjokilaakso 15 3.2.3 Lestijokilaakso 15 3.2.4 Kokkola - Kälviä 16 4

Selviytymisarinat – näistä se voima tulee

Selviytymistarinoita luettavaksi 18 Kalajokilaakso 18 Lestijokilaakso 108 Perhonjokilaakso 136 Kokkola - Kälviä 168

1 Sodan vuosia ja vammoja 1939–1945 1.1 Ensimmäiset invalidien alaosastot vuonna 1940 Loppusyksyllä 1939 monet keskipohjalaiset nuoret miehet saivat sotilaspiirin päälliköltä käskyn saapua ylimääräisiin harjoituksiin. Saksa oli jo hyökännyt Puolaan 1.9.1939. Niinpä jokainen tiesi ja pelkäsi, mitä oli tulossa. Marraskuun 1939 viimeisenä päivänä keskipohjalaiset miehet olivat jo Karjalan kannaksen itälaidalla, jossa 24. Jalkaväkirykmentin (JR 24) III Armeijakunnan 8. divisioonan riveissä käytiin taisteluihin. Erityisen tutuksi keskipohjalaisille tulivat Taipaleen seudun taistelupaikat. Muun muassa Impilahden Pitkäranta, Äyräpään Vuosalmi, Sakkolan Kiviranta olivat sittemmin paikkoja, joita merkittiin kotiin tuotuihin suruviesteihin. Talvisodan toinen merkittävä paikka oli Suomussalmi, jossa keskipohjalaisia oli JR 64:n riveissä. Sotaa käytiin 105 päivää ja se loppui 13.3.1940 solmittuun Moskovan rauhaan. Rauhaa kutsuttiin jo tuolloin välirauhaksi. Monen miehen sotilaspassiin kirjattiin ”lomautettu toistaiseksi”. Osa kotiin palaavista oli vammautunut. Osa toipui ja pystyi palamaan työhön. Osa invalidisoitui lopullisesti työkyvyttömäksi. Sodassa vammautuneiden kohtalo nousi välittömästi esiin julkisuudessa. Huoltoa, tulevaisuutta ja arkielämään paluuta varten perustettiin Sotainvalidien Veljesliitto 18.8.1940. Jäsenyys järjestössä oli kaikilla, jotka olivat haavoittuneet tai sairastuneet sodan aikana. Jo ennen valtakunnallista järjestöä Suomessa oli perustettu paikallisia yhdistyksiä. Apu tuli sitä lähemmäksi, mitä pikemmin saatiin pe8

rustettua paikallisia alaosastoja (myöhemmin osastoja). Haapajärvelle heinäkuun lopulla 1940 perustettu alaosasto oli ensimmäisiä Suomessa. Pian samana vuonna seurasivat Nivala, Perho, Sievi, Lohtaja ja Rautio. Toiminta luonnollisesti oli vielä vaatimatonta paikallistasolla. Valtakunnan tasolla varainkeruuta edistettiin muun muassa arpajaisilla ja erilaisten tavaroiden myynnillä. ”Lomautus toistaiseksi” jatkui monen terveen miehen kohdalla kesäkuuhun 1941 asti. Sotien välinen aika oli monen sodassa olleen nuoren miehen ja naisen kohdalla toivoa täynnä. Perheitä perustettiin ja maata raivattiin uudella innolla. Siirtoväkeä hakeutui moniin maakunnan kuntiin. Välirauhan aikana väkeä ehti palata vanhoille asuinsijoilleen Karjalaan. Sieviläinen Kusti Eskola, sittemmin kansanedustaja ja ministeri, kuvasi hyvin kesäkuun 1941 tunnelmia. ”Maassa oli käynnissä voimakas jälleenrakennustyö. Uutta Karjalaa menetetyn tilalle luotiin. Innokkaana ja sankariuhrien velvoittamana, sekä itseensä luottavana kävi kansamme sodan jälkiä korjaamaan. Mutta uhkaava ukkospilvi idässä yhä synkkeni. --- Elämä tuntui turvallisemmalta, sillä vanhat aseveljet saksalaiset laskivat maihin satamissamme miehiä ja materiaalia. Tunsimme että se on enemmän kuin pelkkä myötätunto.” Moni keskipohjalainen mies lähtikin juhannuksen alla vaimon, morsiamen tai muiden läheisten saattamana kohti lähintä rautatieasemaa ja kohti rintamaa. Eri puolille maakuntaa järjestäydyttiin erityisen vilkkaasti heti jatkosodan jälkeen syksyllä 1944. Lapin sodan jälkeen vuonna 1945 syntyivät viimeiset alaosastot Halsualle ja Himangalle.

Jatkosotaan lähtö Sievin asemalla. Jatkosotaa kesti 14.9.1944 asti. Pian tämän jälkeen alkoi Lapin sota, joka päättyi 27.4.1945

1.2 Sodan tuhoja – kuolleita ja invalideja Talvisodan aikana Keski-Pohjanmaan seurakunnissa oli pidetty monet sankarihautajaiset. Moni mies jäi lopullisesti rintamalle ja moni mies tuli takaisin kotiseudulle arkussa. Koko maassa arvioidaan kuolleiden luvun olleen 26 150 henkilöä. Jatkosodan ja Lapin sodan jälkeen luvun arvellaan olevan noin 97 000 suomalaista. Veteliläisen papin Johannes Sillanpään ansiosta Suomeen vakiintui käytäntö, jonka mukaan kaatuneet kuljetettiin kotiseudulleen haudattavaksi. Keski-Pohjanmaan piirin kunnissa toisen maailmansodan aikana kuoli arviolta noin 2 800 henkeä. Aivan tarkkaan ei voida kertoa, kuinka monta kaatunutta oli Keski-Pohjanmaan sotainvalidipiirin alueella. Muun muassa kotipaikkakunnan ja asuinkunnan kirjaami-

sen osalta on ollut erilaisia tapoja. Nykyisen Sotasurmat-hankkeen avulla Keski-Pohjanmaan kuntien osalta lukua voitaisiin tarkentaa kunnittain. Haavoittuneiden täsmällistä lukuakaan ei tiedetä, koska kaikkia vammautuneita ei kirjattu aluksi ja osan vammat tulivat ilmi vasta vuosien saatossa. Sen sijaan järjestötoiminnassa mukana olleiden miesten määrä tiedetään tarkkaan. Vuonna 1947 piirin alaosastoissa oli 1 700 invalidijäsentä. Kaikkiaan piirin alueella on arvioitu olleen invalidiksi luokiteltavia henkilöitä noin 2 800. Haavoittuneiden määrä oli pieni piirin alueella, koska kaatuneita oli täällä enemmän suhteessa kuin muualla Suomessa. Monesta miehestä tuli sotainvalidi, jonka elämän puitteet menivät täysin uusiksi. Monella oli rinnallaan jo sota-aikana puoliso. Monen kohdalla perheen perustaminen tuli ajankohtaiseksi sodan jälkeisinä rakennusvuosina. 9

2 Invalidimiesten ja puolisoiden piiritoimintaa vuodesta 1944 2.1 Piiri miehille ja naistoimikunta naisille Sotainvalidien Veljesliiton eli miesten keskusjärjestön toiminta alkoi jo syksyllä 1940. Valtakunnan tasolla myös puolisoiden eli naisten järjestäytymisestä alettiin keskustella vähitellen. Jo vuonna 1944 Veljesliitto oli perustanut yhteyssihteerin ohjaamaan naisten toimintaa paikallisissa jaostoissa, joita oli tarkoitus perustaa miesten alaosastojen yhteyteen. Eri puolilla Keski-Pohjanmaata perustettiin syksyllä 1944 lisää paikallisia alaosastoja, jotka luonnollisesti epävakaan tilanteen vuoksi pystyivät aluksi toimimaan vaatimattomasti. Lisäksi valtakunnantason organisaatio, eli Sotainvalidien Veljesliitto, oli kaukana ajatelleen yksittäistä sodassa vammautunutta miestä. Niinpä paikallisissa sanomalehdissä esitettiin syksyllä 1944 oman keskipohjalaisen piirin perustamista. Jo 22.10.1946 Kokkolassa perustettiin Keski-Pohjanmaata varten oma piiri, sillä Vaasassa ja Oulussa toimineet aluetoimistot koettiin kaukaisiksi. Piirin hallituksen jäsenet tulivat eri puolilta maakuntaa. Erityisesti kapteeni Juhani Marttila toimi pitkään piirissä työntekijänä ja luottamusmiehenä. Jatkossa Sotainvalidipiiri muodostui maakunnan kuntiin perustetusta 19 paikallisosastosta. Eri piireissä ympäri Suomea perustettiin naistoimikuntia melko pian miesten toiminnan alettua. Keski-Pohjanmaan piirin neuvotteleva naistoimikunta perustettiin 4.3.1946 Kokkolassa, joten keskipohjalaiset naiset olivat liikkeellä varhain koko muuhunkin maahan verrattuna. 10

Perustava kokous pidettiin 4.3.1946. Piirin arkisto. Vma.

Maakunnan neuvottelevaan naistoimikuntaan ensimmäiset edustajat tulivat Kokkolasta, Reisjärveltä, Vetelistä, Kannuksesta, Haapajärveltä, Lohtajalta, Sievistä, Nivalasta ja Kälviältä. Naistoimikunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi

tuli Himmi Timonen ja sihteeriksi Kaino Takkunen, molemmat Kokkolasta. Toimikunnan tehtäväksi muotoutui paikallisten naisjaostojen työn koordinointi ja ohjaus, sillä eri kuntiin oltiin perustamassa samaan aikaan naisille omat jaostot. Naisten panos näkyi jatkossa erityisesti sotainvalidien avustus- ja huoltotyössä paikallisten osastojen alaisuudessa. Erityisen merkittävää oli piirin naistoimikunnan sittemmin vuoteen 1984 asti kustantama kuntoutus. Piiritason naistoimikunta kokoontui vuosikokouksiin, jossa mukana oli Veljesliiton edustajia. Myös maakunnalliset tapahtumat ja neuvottelupäivät kokosivat maakunnan naiset yhteen. Lisäksi toimikunnan alla toimi erilaisia työjaostoja. Vuonna 1950 silloinen neuvotteleva naistoimikunta muutti sääntöjään ja siitä tuli virallisesti piirin naistoimikunta. Johtokunnan jäsenmäärä pieneni viiteen varsinaiseen jäseneen. Kokouksessa oli peräti 40 edustajaa 15 eri naisjaostosta. Vuosikokouksessa kannettiin huolta, että kaukaisimmatkin kunnat saisivat omat toimivat naisjaostot, jotka pystyisivät toimimaan huoltotyössä. Naistoimikunnan puheenjohtajana toimi tuossa vaiheessa Martta Kasari Halsualta. Naistoimikunnan toiminnan kohokohdaksi on luonnehdittu huhtikuussa 1957 Kokkolassa pidettyä Sotainvalidien Veljesliiton liittokokousta, johon myös naisjärjestöt saivat osallistua. Kesäkoti Jukola Lestijärvellä oli merkittävä osa naistoimikunnan toimintaa varainkeruun ja toiminnan organisoinnin ohella. Naistoimikunnan organisoimista neuvottelu- ja virkistyspäivistä tuli vuosikokousten ohella tärkeä kohtauspaikka paikallisille naisjaostoille. Naistoimikunnan kantavia voimia vuosien varrella olivat kokkolalaiset Lilja Korhonen, Kaino Takkunen ja Kerttu Marttila. Ylivieskasta Maria Päivärinta, Lohtajalta Inkeri Lehto ja Himangalta Meri Leskelä myös olivat pitkään mukana toiminnassa. Anna-Liisa Salo Kokkolasta oli 1990-luvulta lähtien mukana merkittävällä panoksella piirin naistoimikunnassa. Piirin naistoimikunnan jäsenmäärä oli vuonna 1950 peräti 1 500 naista. Naistoimikunnan suurin naisjaosto oli Toholammilla, jossa oli jopa 315 jäsentä. Naisten määrä oli niin suuri eri puolilla maata, että piiritasolla toimineiden naistoi-

Naistoimikunnan toiminta loppui vuonna 2008. Kesäkoti Jukola oli merkittävä osa naistoimikunnan toimintaa.

mikuntien puheenjohtajille alettiin järjestää valtakunnan tason neuvottelupäiviä vuodesta 1947 lähtien.

2.2 Jäsenmäärien kehittyminen Sotainvalidien lukumäärän täsmällistä esittämistä vaikeuttaa se, että eri vuosina on noudatettu erilaisia kirjaamistapoja. Myös eri vammaryhmillä on ollut omia erikoisjäsenyhdistyksiä. Vuonna 2005 Sotainvalidien Veljesliitto otti enemmän vastuuta puolisoiden ja leskien tilanteesta, mikä näkyy myös tilastoinnissa. Jäsenistön kehityksen pääpiirteet näkyvät seuraavassa asetelmassa. Koko maan lukuihin on otettu mukaan myös Ruotsissa asuvat jäsenet. Naisten eli puolisoiden toiminta Vel11

jesliiton tilastoissa alkaa näkyä kunnolla vasta 2000-luvun lopulla, Puolisojäsenyydestä oli päätetty ylimääräisessä liittokokouksessa vuonna 2004 ja päätös astui voimaan vuonna 2005. Puolisojäsenistä tulikin Veljesliiton suurin jäsenryhmä vuonna 2007.

Jäsenistön väheneminen ja toimintakyvyn laantuminen alkoivat näkyä toiminnassa 2000-luvulla. Keski-Pohjanmaan piirin osalta tämä merkitsi osastojen toiminnan yhdistymistä ja naisjaosten lakkautumista.

2.3 Ryijypalvelusta apua maakuntiin Valtakunnan tasolla naiset järjestäytyivät naisjaosten keskustoimikuntaan vuonna 1951. Vuonna 1952 Veljesliitto antoi naisille 100 000 markan alkupääoman. Lopullisesti naisten organisaatio rekisteröitiin vuonna 1953 nimellä Sotainvalidien Veljesliiton Naisjärjestö. Naisjärjestön työn suojelijana oli pitkään Sylvi Kek-

konen. Myöhemmin perinnettä ovat jatkaneet muidenkin presidenttien puolisot. Aluksi Veljesliitto tuki Naisjärjestön toimintaa taloudellisesti, mutta tilanne muuttui Ryijypalvelun nimissä tehdyn liiketoiminnan ansiosta. Vuonna 1960 naisjärjestö oli taloudellisesti riippumaton Veljesliitosta. Vuodesta 1963 lähtien Naisjärjestö lahjoitti liiketoiminnan tuotot Veljesliitolle. Sotainvalidien ikääntyessä naisten merkitys kasvoi myös keskusjärjestötasolla. Esimerkiksi vuonna 1984 valtakunnallinen Naisjärjestö lahjoitti Veljesliitolle käytettäväksi rahaa puolisoiden kuntoutukseen. Samoin taloudellisesti vaikeuksiin joutuneita avustettiin. Valtakunnan tasolla vuonna 1989 Naisjärjestö, piirien naistoimikunnat ja paikalliset naisjaostot käyttivät sotainvalidityöhön ennätykselliset 3,2 miljoonaa markkaa (noin 875 000 euroa). Viimeisinä toimintavuosikymmeninä Naisjärjestö keskittyi sotainvalidien puolisoiden ja -leskien kuntoutukseen ja virkistykseen. Yhdessä piirien naistoimikuntien ja paikallisten naisjaostojen kanssa 1990-luvulla kuntoutukseen käytettiin vuosittain 3-4 miljoonaa markkaa (505 000-670 000 euroa). 2000-luvulle tultaessa tuen määrä oli supistunut 300 000 euroon. Edelleenkin pääosa toimintaan käytetyistä varoista tuli paikallisilta naisjaostoilta. Itse pääjärjestö eli Naisjärjestö pystyi ohjaamaan Ryijypalvelun varoja kuntoutukseen. Ryijyjen myynti alkoi laskea jyrkästi 1990-luvun alussa. Ryijypalvelu myytiinkin vuonna 2000 ja nykyisin toimintaa jatketaan yksityisenä Ryijypalvelu Oy:nä.

3 Puolisot naisjaostoissa 3.1 Naisjaostot tukena ja turvana invaliditoiminnassa Yhteistoiminnan määrä oli valtavaa heti 1940-luvulta paikallisissa miesten alaosastoissa ja osastojen yhteyteen perustetuissa naisjaostoissa. Keski-Pohjanmaan piirin kunnissa vuonna 1949 naisjäseniä oli 1 700. Samaan aikaan piirin miesjäseninä oli 1691 miestä. Naisjaostojen tehtävänä oli sotainvalidien ja perheiden huolto ja samalla kerätä rahaa toimintaan. Rahaa kerättiin kaikilla mahdollisilla keinoilla. Paikallisella tasolla järjestettiin iltamia, näytelmäiltoja, kirkkoiltoja, konsertteja, yleensä kaikkea mikä nykyisin lasketaan ihmisten hyvinvointia lisääväksi tapahtumaksi. Monesti virallisena järjestäjänä oli paikallinen

paikallisen osaston miehet ja naisjaoston naiset yhdessä. Naisjaostojen huoltoryhmät tekivät kotikäyntejä invalidien koteihin, auttoivat erilaisissa talkoissa sekä järjestivät kotiapua sairastapauksissa. Ompeluiltoja käytettiin usein erityisesti jouluna vaatepakettien tekemiseen. Samoin vaatteita tehtiin myyjäisiä varten. Naisjaostojen toiminta oli varsin vakiintunutta 1950- ja 1960-luvuilla. Jaostoja Suomessa oli parhaimmillaan 309 ja jäseniä jaostoissa yli 21 000. Vielä vuonna 1969 jaostoja oli 298 ja niissä jäseniä 18 881. Naisjaostojen toiminta oli hiukan hiljaisempaa 1970-luvulla, jolloin jäsenmäärä oli alle 16 000. Varsinaisten jaostojen määrä oli edelleen 300. Jaostojen luku kasvoi 1980-luvulla,

Ote vuosikertomuksesta 1946. Piirin arkisto Da 1. Vma.

jolloin valtakunnan tasolla jaostoja oli nyt 320 ja jäseniä yli 21 000. Taloudellisesti naisjaostojen toiminta oli merkittävää. Esimerkiksi 1980-luvulla naisjaostot kautta maan järjestivät myyjäisiä, arpajaisia, pääsymaksullisia tilaisuuksia, myivät kynttilöitä ja harjoittivat vähäistä liiketoimintaa. Sotainvalidi-tunnuksella varusteltua kynttilää myytiin 300 000 markan edestä. Naisjaostoilla oli kummiperhetoimintaa ja koteihin tehtiin käyntejä. Oma osasto ja piiri järjestivät leirejä. Myös lomaliiton kautta saatiin leiripäiviä naisille. Sotainvalidien Veljesliiton uudessa historiassa (2015, Tuomas Hoppu) on laskettu, että naisjaostot käyttivät vuosina 1986-1999 33-34 miljoonaa markkaa (5,5-5,7 miljoonaa euroa) markkaa sotainvalidityöhön koko maan tasolla. Samana aikana piirien naistoimikunnat käyttivät viisi miljoonaa markkaa ja Naisjärjestö kolme miljoonaa markkaa. Vielä vuonna 1994 toiminnassa oli 317 jaostoa, joissa oli 19 000 jäsentä. Seuraavien vuosien aikana toimintansa lopetti noin kymmenen jaostoa vuodessa. Paikallisten naisjaostojen toiminnan lopettamista kiihdytti uusi jäsenkäytäntö. Vuodesta 2005 lähtien sotainvalidien puolisot ja lesket saattoivat päästä jäseneksi osastoihin, mikäli osastot hyväksyivät sääntöuudistuksen. Erillisille naisjaostoille ei ollut monessakaan kunnassa enää tarvetta. Vuonna 2007 oli enää 180 naisjaostoa ja niissä 9 465 jäsentä. Vuoden 2008 lopussa purettiin naisten toiminnan kat-

tojärjestö eli Sotainvalidien Veljesliiton Naisjärjestö. Naisjaostojen aika alkoi olla ohi.

3.2 Naisjaostoja jokilaaksoissa 3.2.1 Kalajokilaakson naisjaostot Kalajokilaakson kunnissa miesten alaosastojen yhteydessä olleet naisjaostot aloittivat toimintansa pian miesten jälkeen. Kalajokilaaksossa kiivain perustamisvuosi oli 1945, jolloin toiminta alkoi Nivalassa, Ylivieskassa, Haapajärvellä, Kalajoella, Nivalassa ja Sievissä. Rautiossa ja Reisjärvellä toiminta alkoi vuonna 1946. Alavieskassa on ollut toimintaa 1950-luvulta lähtien. Toiminnan vakiinnuttamiseksi yritettiin perustaa kyläosastoja, mutta 1950-luvun alussa halukkuutta puheenjohtajuuteen ei ollut. Haapajärvellä naisjaoston toiminta uuvahti pian ja lopulta toiminta päätettiin lopettaa yhteisellä päätöksellä vuonna 1965. Sen jälkeen naisten työ invalidiosaston apuna jatkui ilman virallista naisjaostoa. Nivalan osaston toiminnasta vuosina 19402010 on tehty oma historiikki, jonka yhteydessä on kerrottu naisten toiminnasta ja on luetteloitu mukana olleita naisia. Nivalan naisjaosto perustettiin 2.9.1945 Nivalan kirkonkylän kansakoululla. Melko pian vakiintui tapa pitää ompeluiltoja korvikekupin ääressä. Jaosto pystyikin lahjoittamaan heti vuonna 1946

Veljeyttä ja vastuuta 70 vuotta. Sotainvalidien Veljesliiton Nivalan osaston toimintaa ja tapahtumia vuosilta 1940-2010. Toimittaja Veikko Junttila. Nivala 2010. 14

Haapajärven naisjaoston ensimmäisessä pöytäkirjaniteessä on yhteenvetoa syksyn 1945 tapahtumista. Haapajärvi / Raili Tikanmäki. 10 000 markkaa. Naisjaosto oli mukana tarjoamassa ravintolapalveluja Nivalan herättäjäjuhlilla vuonna 1946. Eri tilaisuuksiin leivottiin ja tehtiin ruokaa. Toimintaa laajennettiin kyläkuntiin. Nivalan naisjaosto toimikin ansiokkaasti virkistyksen ja avustuksen tuomisessa nivalalaisille sotainvalideille. Alkuvuosina Nivalan naisjaostossa oli noin 40 jäsentä. Jäsenmäärä 2000-luvun alussa oli 15. Jaosto päätettiin lopettaa 12.3.2008. Toimintaa päätettiin jatkaa osallistumalla yhdessä miesten kanssa retkille ja liikuntatapahtumiin.

3.2.2 Perhonjokilaaksn naisosastot Perhossa oli ensimmäinen naisjaosto Perhonjokilaaksossa vuonna 1945. Samana vuonna toiminta alkoi myös Vetelissä. Vetelin naisjaoston perustava kokous pidettiin 20.6.1945 Emäntäkoululla. Naisjaosto kokoontui säännöllisesti ompeluseurain nimellä. Tilaisuuksissa oli kahvitarjoilua ja arvontaa, joista kertyneillä varoilla tuettiin virkistystoimintaa ja retkeilyä. Nais-

jaosto hoiti Vetelissä juhlien ja syyskeräysten kahvi- ja ruokailutarjoilut. Joulumyyjäisillä ja -kynttilöillä myös kerättiin varoja. Vetelin osalta onkin todettu, että naisjaosto oli kantava voima invalidityössä. Myös Kaustisella keskusteltiin vuonna 1945 sotainvalidien johtokunnassa naisjaoston toiminnan aloittamisesta. Perustava kokous pidettiin 18.6.1946 Kaustisen nuorisoseuran talolla. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Martta Huntus ja sihteeriksi Armida Varila. Aivan alussa jäseniä oli 154. Naisjaoston toiminta alkoi vuonna 1946. Puheenjohtajana ovat toimineet myös Liisa Huntus, Aino Timonen, Liisi Penttilä, Eila Heikkilä ja Laina Pesola. Jaosto toimi aktiivisena juhlien ja keräysten ruokailun järjestelijänä sekä kahvittajana kokouksissa. Vuonna 1966 naisjaosto lahjoitti paikalliselle osastolle oman lipun. Halsuan naisjaoston toiminta alkoi vuonna 1946 ja Ullavan naisten puolestaan alkoi vuonna 1947.

3.2.3 Lestijokilaakson naisjaostot

Himangalla naisjaosto aloitti vuonna 1945. Yhteiskuva on otettu vuonna 1984. Kuva on talletettu piirin arkistoon. U valokuvat. Vma. Kannuksen naisjaoksen perustamisvaiheesta on seuraava tieto: ”Puheenjohtaja apteekkari Vierto kutsuikin 9/4 -45 asiasta mahdollisesti kiinnostuneita naisia alustavaan kokoukseen keskustelemaan mahdollisesta jatkosta. Kutsua noudattikin 12 naista, jotka innostuivat heti asiasta ja näinollen kesän jälkeen 3 pv. lokakuuta oli perustavan kokouksen aika.” Lohtaja aloitti vuonna 1946 ja Toholampi 15

1947. Toholammilla toiminta olikin vilkasta, sillä jäsenmäärä oli heti 350 jäsentä.

3.2.4 Kokkola - Kälviä Sotainvalidien Veljesliiton Kokkolan osaston naisjaosto perustettiin 9.4.1945 silloisen Hotelli Grandin tiloissa Kokkolassa. Pitkäaikaisia puheenjohtajia ovat olleet muun muassa Lila Korhonen ja Kerttu Marttila. Kokkolassa naisjaoston toiminta on ollut monipuolista. Liiketoimintaa harjoitettiin vuodesta 1946 alkaen muun muassa Mokka-Motti -kahvilassa, josta tilattiin kahvitus koteihin, konttoreihin ja muihin työpaikkoihin. Varainhankintamuotona 1950-luvulla oli myös muotinäytökset, joita pidettiin Kokkolan ohella ympäri maakuntaa. Jäätelön myynti kesäisin ja kynttilät ovat olleet myös merkittäviä varainhankintakeinoja. Myös jaoston järjestämissä ”ompeluseuroissa” on pidetty myyjäisiä ja tarjottu kahvitusta, joista saatiin varoja osaston jäsenten virkistys- ja huoltotoimintaan. Samoin osaston eri tilaisuuksien kahvi- ja ruokatarjoilut kulkivat naisjaoston kautta. Piirin naisjaostot lopettivat toimintansa pääasiassa vuonna 2005, mutta Kokkolan naisjaosto toimi epävirallisesti vuoteen 2010 asti. Tuon jälkeen naiset ovat olleet osaston jäseniä. Kälviällä paikallisen osaston yhteyteen on talletettu myös naisjaoston aineistoa. Kalevi Pernu on laatinut historiikin naisten toiminnasta. Kälviän naisjaosto perustettiin 7.5.1945 ja ensimmäisenä puheenjohtaja toimi Eine Lahti. Naisjaosto olikin lokakuussa 1945 järjestämässä sotainvalidiviikon päätteeksi yhteisiä iltamia miesten kanssa. 1950-luvun alussa toimintaa vaikeutti puheenjohtajien muutot pois paikkakunnalta. Naisjaoston keräämät varat annettiin paikallisosastolle, suoraan puutteessa oleville invalideille tai sotakummiperheelle. Vuosittaiseen toimintaan kuuluivat pikkujoulujuhlat ja hengelliset tilaisuudet. Lisäksi naisjaosto lahjoitti osastolle lipun. Naisjaoston viimeinen kokouspöytäkirja tehtiin 23.2.1961.

4 Selviytymisarinat – näistä se voima tulee 71 tarinaa eri naisilta eri puolilta Keski-Pohjanmaata on kaikin puolin ainutlaatuista. Tarinat avaavat meille uuden näkökulman sotainvalidien puolisoiden elämään sota-aikana ja sodan jälkeen. Yleensä ajatellaan, että sota-ajan tapahtumista ja sodan aiheuttamista vammoista ja traumoista on jo kaikki sanottu. Toisaalta huomautetaan, että moni asia on vaiettu tai ”ei niistä sotajutuista puhuttu”. Mutta onko näin todella? Naisten tarinoita lukiessa huomaa, että sotakokemuksista on tullut puolisoiden yhteisiä, yhdistäviä asioista. Vaikka niistä sotajutuista ei puhuttu, niin vaimo oli kuitenkin se paras henkilö kulkemaan siinä miehensä rinnalla. Ja moni nainen on pystynyt nyt vuosikymmentenkin jälkeen arvioimaan omaa elämänkulkua ja miettimään, miten on selvitty tilanteesta. Miettimään sitä, mistä se voima selviytymiseen on tullut. Vaikka raskaita ja katkeroittavia hetkiäkin on ollut, nousee lempeys ja ymmärrys kaiken edelle. Hehän olivat ”hyviä miehiä joka tapauksessa”. Nyt tässä hankkeessa moni on kertonut tarinansa ja me olemme kuunnelleet ja kirjanneet ne tarkasti. Tarinat auttavat meitä lukijoita ymmärtämään paremmin historian kulkua. Osa naisista kantaa sodan leimaa läpi elämän. Ei vaivoista valiteltu, tehtiin työtä. Sisua oli ja periksi ei annettu. Sota konkretisoitui monelle jo lapsuusvaiheessa pimennyksineen, desantteineen, lottineen, sotavankeineen ja jopa ruumiiden kuljettamiseen sureville omaisille. Moni kohtasi myös itse sotavankeuden kauheudet. Osalla on omia kokemuksia evakkona olemisesta, evakkoon lähdöstä ja elämän rakentamista aivan tyhjältä pöydältä. Nuoruuden into vaihtui aikuisuuden vastuunkantoon perheestä ja toimeentulosta. Sota saattoi painua osalla taka-alalle hyvinä hetkinä. Vuosien kertyessä moni eli sotaa yhä uudelleen oman invalidipuolison kautta vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen. Nyt myöhemmin moni tuntee, että puhumisesta ja kirjoittamisesta on ollut apua. Moni tuntee, että esimerkiksi kuntoutusjaksot eri paikoissa

ovat olleet hyväksi elämässä. Moni onkin purkanut omaa elämäntarinaansa nimenomaan veteraanien ja invalidien kuntoutuskeskuksessa Kitinkannuksessa. Paikka on ollut hedelmällinen kertomusten tallettamiseen. Läsnä on ollut saman sukupolven henkilöitä, jotka ovat itse autenttisesti kokeneet sodan kaikki puolet. Nuoremmat henkilöt, jotka ovat heitä haastatelleet ja kyselleet menneistä, ovat aistineet, että nyt ollaan todella ainutkertaisessa tilanteessa. Osa haastatelluista puolisoista on tuntenut kohdallaan johdatusta. Voimaa on saatu

sieltä jostakin. Yhteistä heille kaikille on se, että he ovat olleet nuoria naisia, joista on tullut puoliso sodassa vammautuneelle miehelle. Monesta naisesta on tullut maatalon emäntiä, kotiäitejä tai muussa palkkatyössä itsensä elättäneitä. Monesta heistä ehti tulla myös puolison omaishoitajia, osa sai pienen korvauksesta hoitotyöstä, osa ei saanut koskaan mitään tukea kotona tehdystä työstä. Rakkaus on ollut se suurin voimaannuttaja kaikilla.

Kalajokilaakso

Linnea Simonen

Elämää Käännän kylässä vauvasta vanhuuteen ”Alavieskan Käännän kylässä, täällä minä olen viettänyt koko elämäni”, tuumaa Linnea kysymykseen lapsuuden kodista. Linnealla oli yksi vanhempi veli. Isä kuoli Linnean ollessa vain parin kuukauden ikäinen. Linnea asusti papan ja vanhapoikasedän kanssa sota-aikana. Veli joutui rintamalle ja äitikin lähti muualle töihin. Talo oli pieni ja lehmiä oli sen verran, että niistä saatiin maitoa. Navettatöihin piti osallistua, kun ikää tuli tarpeeksi. ”En osannu pelätä, ei ollu huolta niin kuin perheen äiteillä, joilla oli lapsia siellä.” Veli oli tykistössä, mutta Linnea ajatteli aina, ettei tämä siellä kaadu. ”Kansanhuoltohan se huolehti, sai ostoluvan. Ei se hääviä ollut.” Kotona ehti olla siirtolaisia vuoroin Sotkamosta, Lapista ja Karjalasta. Moni alavieskalaispoika otti karjalaistytön puolisokseen.

Naapurin pojasta puoliso Linnea ja Veikko kävivät samaa koulua, Veikko luokkaa ylempänä. Kodit olivat lähekkäin, ”iänpäivää nähtiin”. Sodan aikana oli kirjeenvaihtoa, kirjoiteltiin tutuille ja tuntemattomille. Veikko oli käynyt lomallaan Linnean kotona, minkä jälkeen he kirjoittelivat toisilleen kirjeitä, joissa vaihdettiin lähinnä yleisiä kuulumisia. ”Sehän oli hirviää riemua, ku ne tuli.” Miehet palasivat sodasta. Iloittiin ja tanssejakin pidettiin. Linnean muistissa on, että Alavieskan kir20

Kalajokilaakso

kossa oli kerralla vihillä kuusi paria. Sota-aikana ei Linnean ja Veikon välillä vielä rakkauskirjeitä kirjoiteltu, mutta jossain vaiheessa rakkaus liitti Linneaa ja Veikkoa tiiviimmin yhteen. Pari meni naimisiin vuonna 1948. Elettiin kovaa työn aikaa; raivattiin peltoja, korjattiin ja rakennettiin taloja ja navettoja, kynnettiin ja kylvettiin siinä ohessa. Linnea meni miniäksi Veikon kotiin. Käytäntö oli hyvin tavallista tuohon aikaan. Oli vain kamari, tupa ja vinttikamari. ”Lapsia tuli ku turkin hiasta”, Linnealle ja Veikolle syntyi neljä tyttöä. Talossa asui lisäksi Veikon veljen kasvava perhe, Veikon täti sekä mummu ja pappa. ”Kyllä mummu ja pappa oli erikoisia, niitten kanssa oli hyvä elää. Puhumalla piti asiat hoitaa, ei saanu piiskata.”

”Tässä on sitte menty” ”Omassa kodissa on ollut työ.” Omaan kotiin he muuttivat vuonna 1956, kun anoppilassa alkoivat seinät tulla suurelle väelle vastaan. Talo rakennettiin lapsuuden kotien keskelle. Heillä oli pieni maatalo, jossa oli karjaa. Linnean vastuulla oli huolehtia kodista ja eläimistä, Veikko auttoi, jos töiltään ehti. Mummu auttoi lastenhoidossa. Veikko ei juuri kotitöihin osallistunut, hänen aikansa kului sahaushommissa. Traktorin laitettuaan hän oli kysyttyä työmiestä kylällä. ”Hirviän paljon piti olla auttamassa toisia.” Veikko oli saanut sodassa sirpaleen päähän.

Invaliditeettia ei heti annettu, kun haavoittuneita oli niin paljon, mutta 1960-luvulla tehdyissä invalidien haravoinneissa hänen prosentiksi määritettiin 30. Veikko teki vammastaan huolimatta kovasti töitä. Pää oli toisinaan kipeä, mikä aiheutti ärtyisyyttä. Alkoholilla ei ollut sijaa elämässä. Sotamuistoista hän puhui paljon niin kotona kuin miesten kokoontumisissa. ”Sehän puhu, että tytötki aivan suuttu.” Uniin ei sota tullut. Vanhetessaan kunto alkoi huonota. Veikko pääsi kuntoutuksiin prosenttiensa takia. Linnea pääsi kuntoutusjaksoille mukaan. He ovat olleet mukana paikallisosaston sotainvalidien toiminnassa; johtokunnassa, kahvitilaisuuksissa ja retkillä. Veikon kuoleman jälkeen osallistuminen toimintaan on vähentynyt. Myös osaston yhdistyminen Ylivieskaan on Linnean mukaan vähentänyt toimintaa. Veikko kuoli tammikuussa 2008. Jalat pelasivat loppuun saakka, mutta muistin takia tarvitsi huolenpitoa. Vanhasta muistista Veikko teki entisiä töitä ja oli usein lähdössä marjaan. Vaikka tytär oli isänsä omaishoitaja, Linnea oli paljon miehensä kanssa ja huolehti hänestä. Linnea toimi itse äitinsä omaishoitajana. Veli oli kuollut syöpään 40 vuoden iässä.

Lapset pitävät huolta Linnealle on jäänyt hyvänä muistona Siiri, jonka kanssa he olivat ystäviä iänpäivää. He kävi-

vät kansanopiston yhtä aikaa ja rakastuivat ja saivat lapsia samoihin aikoihin. Ystävyys on kantanut ystävän viimeisiin elonpäiviin saakka. Miehen kanssa he olivat kovia pyöräilemään. Helposti taittui matka Kokkolaan Kannuksen kautta. Eväät olivat matkassa ja ne pysähdyttiin syömään kannon nokkaan. Eläkkeelle päästyä pariskunta pääsi reissaamaan Kanarialle saakka. ”Ei harmita, että nähtiin maailmaa.” Linnea asuu edelleen kotona, jossa päiviin kuuluu ristikoiden tekoa. Ulkona liikkuessa ovat sauvat kaverina. Siivousapua hän saa veteraanien avustajatoiminnan kautta. ”Saa olla hirviän tyytyväinen, kun tuli nuita tyttöjä tehtyä. Nyt ne pitää huolta.” Lastenlapsia on neljä. Linnea pohtii elämän menoa: ”Elämä on mennyt niin erilaiseksi, että mä vähän hirveilen. Se on menny niin vappaaksi. Musta tuntuu, että ei oo tarkotettu niin, että ku seurustellaan ja mennään heti sänkyyn. Minkä sille voi? Ennen oli, että vasta kun menee avioliittoon.” Linnea Simonen, s. 1924, o.s. Kääriälä Veikko Simonen, s. 5.8.1923, haavoittunut 19.6.1943 Lapset Riitta, Leila, Hilkka, Paula (Sotien sukupolvet, Alavieska) Haastattelijat Merja Jaakola ja Sirpa Valli Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

Kaarina Huttunen

”Se ei oo tullu ilman eestä tämä elämä” Kotona oli äiti ja kolme tyttöä. Isä oli rintamalla. Työt tehtiin naisten voimin. ”Olin tottunut tekkeen kaikkia, ku olin maatalon tyttö.” Kun sota-aikana vesi loppui kaivosta, joutuivat tytöt päineen hakemaan vettä joesta muutaman kilometrin päästä. 200 litran tynnyreitä kuljettaessa tiesi tekevänsä raakaa työtä, ”tiesi tyttöissä olleensa”. Kaarina oli tuolloin reilu kymmenvuotias, siskot olivat reilusti nuorempia. Kotona oli kuudesta kahdeksaan lehmää. Äiti ompeli naapurin naisille leninkejä ja sai siitä pientä tienestiä. Tuolloin ei ollut lapsilisiä. ”Oon aatellu, että mitenkähän me olis pärjätty sillä väellä, jos ei äiti olis ommellu.” Elämä ei tuntunut turvattomalta, äidissä oli turva. Äiti oli tekevä ihminen. Sota-aikana äidillä ja isällä oli kova ikävä, äidillä isää, isällä kotiin. Isä oli ollut sitoutunut kotiin ja perheeseen ennen rintamalle menoa. Kaarina muistaa isän lomalle tulon talvisodasta. Isä riisui itsensä ilkosilleen ulkona, kun ei halunnut tuoda täitä mukanaan kotiin. Vaatteet vietiin heti pesuun ja saunaan. Juuriharjalla piti harjata vaatteet puhtaiksi. Täiden sanottiin tulevan ikävästä. Isä ehti olla kotona maaliskuusta joulukuuhun vuonna 1944, kunnes menehtyi infarktiin. Elämä jatkui surusta huolimatta. Kaarina oli löytänyt Vilhon, nuoripari seurusteli ja meni kihloihin 1946. Äiti sanoi, että Vilho saa tulla asumaan heille vasta kun pari on vihitty. Elämä pienessä mökissä oli ahdasta, mutta Vilho tuli vävyksi ja poika syntyi vuonna 1947. 22

Kalajokilaakso

Miehen kelkkaan Vilho oli kuusi vuotta vävynä Kaarinan kotona, kunnes alkoi puhua, että pitää päästä omaan elämään. He muuttivat Vilhon kotipaikkaan. Äiti ei olisi halunnut heidän muuttavan, mutta nuoripari lähti. Kaarinasta oli vaikeaa lähteä, kun hän tiesi äidin tarvitsevan heitä, mutta ”ku naimisissa oli, niin sehän oli kuunneltava sitä miestä. Mä en riitaa halunnu. En ois jääny millään pois siitä kelekasta.” He kunnostivat taloa ja tekivät navetan, jossa oli toistakymmentä lehmää lypsettävänä. Äidin tullessa ensimmäiselle vierailulle Kaarina istutti ruusun pihalle. Asuttuaan vuosikymmeniä omaa paikkaa, he ostivat sikalan ja muuttivat sitä hoitamaan. Vanhin poika tuli heidän paikalleen jatkamaan viljelyä. Eläkkeelle päästyä jälleen vaihdettiin päikseen taloja.

”40 sirpaletta rupissa” Vilho oli lähtenyt sotaan 18-vuotiaana. Viisi vuotta vierähti rintamalla, minkä jälkeen piti vielä käydä armeija. Kaarinan on ollut vaikea ymmärtää, että sodan jälkeen piti vielä armeija käydä. Sotainvalidityö tuli tutuksi. Vilho oli puheenjohtajana invalidiosastossa ja kuljetti aseveljiä Jyväskylässä tutkittavana, että he saisivat prosentin nousemaan. Itsellään Vilholla oli 40 sirpaletta selässä,

Työ on kantanut mutta ei hän niistä valittanut, eikä hakenut lisäprosentteja. Kaarina oli mukana sotainvalidien naisVilhon kuolemasta on jo vuosia. Taaksepäin elämää katsellessa mieleen nousee lapset ja heijaostossa. He myivät markkinoilla sukkia, ladän syntymänsä. Työ ja huokaus pasia ja leivonnaisia ja tavarat kävivät hyvin kaupaksi. Raha ovat auttaneet vaikeuksien yli. ”Tottapa sitä käytettiin retkiin ja joululahVaikka avioparin alkutaipaleeljokkainen yrittää jaksi tai ostettiin uutta lankaa la oli molemmilla tyhjät kädet, ellää niin, että elämä on kantanut työtä tehden sukkia varten tai muistettiin eteenpäin. ”Tottapa sitä jokkaisyntymäpäiväsankareita. Vilsitä jotenki tulis ho teki töitä silloin kun pystyi nen yrittää ellää niin, että sitä toimeen.” ja jaksoi, eikä valittanut vaivojotenki tulis toimeen.” jaan, vaikka varmastikin niitä Kaarina on tyytyväinen eläoli. Vilho oli tyytyväinen. Hän ei puhunut määnsä. Hän on iloinen, että järki pelaa. Vaikka sodasta. Kuntoutukset Vilho halusi puolittaa työtä on ollut paljon, se on kantanut. Lääkärikin oli sanonut: ”tee vain töitä, kyllä se näyttää, että Kaarinan kanssa, yksin hän ei niihin lähtenyt. se pittää tiellä”. Kaarina käy veteraanien ja eläkeläisten tilaisuuksissa. Jumpassa hän sanoo käyElämässä ollut monenlaista neensä iänpäivää. Sitä hän pitää hyvän kuntonsa Vanhin poika oli laittanut kanalan, jota Kaaperustana ja kehottaa kaikkia liikkumaan. Edelrina ja Vilho hoitivat palattuaan asumaan leen hän kerää marjat omalta maalta ja huolehtii itse pensaista ja pihamaasta. Joulun lähestyessä Vilhon kotitaloa. Vilho laajensi kanalaa, jokäsitöiden parissa vierähtää aikaa. Aika monten kotkottavia oli parhaimmillaan 1500. Tieta jalkaa nuoremmissa sukupolvissa odottaa to oli laitettu veroilmoitukseen ja yllättäen villasukkaa. heidät kutsuttiin paikallisen vallesmannin Pojalla on ollut huolta Kaarinan pärjäämisestä, juttusille, koska heillä oli kanoja liian palmutta topakasti tämä sanoo pärjäävänsä omassa jon. Säännöt olivat muuttuneet. ”Sanoin, että kodissaan. Mitään vaikeutta hänellä ei ole ollut oon elämäni eläny siihen malliin, ettei tänja hän haluaa elää vapaana kotonaan. ”Se ei oo ne tartte tulla. Ne vaan nauro makiasti. Piti tullu ilman eestä tämä elämä. Ihime se on, että vähän sakkoa maksaa.” Asia selvisi hyvässä yhteisymmärryksessä. mä oon vielä tässä, oon niin raskaan työn tehny, Vilho halvaantui ja Kaarinasta tuli ettei moni oo.” Vieläkin muistuvat mieleen veomaishoitaja. 12 vuoteen hän ei paljon midenhakureissut, navettatakin liepeiden kastumihinkään ehtinyt osallistua, eikä tiennyt hakea set ja jäätymiset vesitynnyreitä täyttäessä. Niille omaishoidontukea. Vuosien jälkeen joku inreissuille tarvittiin aikaa ja voimia. formoi, että tukea pitää hakea. Kaarina kuljetti miestään hoidoissa, alkuun hän ajatteli, ettei Vilho enää ikinä kävele, mutta kuntouKaarina Huttunen, s. 1927, tus teki tehtävänsä ja mies käveli. Kaarina oli o.s. Koskela päättänyt, että hän kuljettaa miestään hoiPuoliso Vilho Huttunen, s. 1.7.1925, doissa niin kauan kuin se häneltä onnistuu. haavoittunut 2.9.1944 Omaishoitajan työn raskaus näkyi, hoitajat Lapset Pauli, Pentti ja Pasi kuntoutuslaitoksessa kehottivat Kaarinaa otta(Sotien sukupolvet, Alavieska) maan kuntoutusjakson eri paikasta kuin mieHaastattelu 8.10.2015 Merja Jaakola hensä, jotta saisi itsekin levätä. Vaikka Vilho ei ja Sirpa Valli valittanut, hän tarvitsi paljon Kaarinan apua. Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

”Maria”

Toinen toistaan tyyräten Lapsuus oli ihanaa aikaa. Koti oli sen verran syrnen.” Sammalpeittoon sai pyyhkiä kengättömät jässä muista naapureista, että perhe talosteli paljon jalat, mikä tuntui mukavalta. keskenään. Sisaruksia oli yhdeksän. Pyhänä pääsi käymään naapurissa. Kellosta katsottiin tarkka ”Alkoi sotavuodet ja elämä aika, minkä sai viettää poissa kotoa. Jos lähtijää ei muuttui” kuulunut, laitettiin sisarus hakemaan. ”Ei sitä kun jälkeenpäin aattelee, niin ei se oo liika tiukkaa olTalvisodan alkaessa Maria oli 14-vuotias. Hän lut sen menemisen ja semmosten kanssa.” pääsi ripille vuonna 1942. Sotavuodet olivat Lehmiä ja lampaita tehtiin leikkeihin kuusenraskaita. Isä ei ollut sodassa, mutta veljet olivat. kävyistä ja lepän pyöreistä urvuista. Mestarilanka Kuusi tyttöä oli kotona. ”Me vanhemmat isän oli ainut ”ostonen”, mitä Maria muistaa. Lankaa kanssa tehtiin kaikki hevostyöt käytettiin sätkynuken jalkojen ja ja kaikki. Voi, kyllä se oli raskaskäsien liikuttamiseen. MonenlaiIhte tehtiin sia leikkejä leikittiin. ”Oli noppata.” Aamuisin mentiin ensinnä pelejä, mustapekkaa, myllypeliä, rappurallitkin pajusta navettaan äidin kanssa, sen jälkeen muihin töihin. kaikki tuommoista, mitä sitä ihte ja koivusta. ”Minä kun olin vanhempi, tehtiin. Ne ne oli semmoset ajanRahkasammal tuotiin niin minä jouduin sitten lähteen kulut.” Ensimmäisen nuken Maria sai, kun oli ensimmäisellä luokal- juhannuksena portaan isän kanssa aina. Kyllä se kesällä, vaan talvella kun mehtässä la. ”Äiti oli tehnyt mollamaijan. Se eteen. Voi että, se oli oli mun ensimmäinen nukke.” oli. Sitä tieten nuorena jaksaa.” Koti oli maatalo, jossa opittiin mukavan pehmonen.” Usein tuntui, ettei jaksaisi. Taltekemään työtä. ”Isävainaja sanoi, vella olisi tehnyt mieli rankametsän jälkeen matkata puuettä ei se oo mikkään pakko. Kun kuorman päällä, mutta isä komensi kävelemään, tuutta aikaisiksi, ei tartte tehdä, vaan että pysty sanomaan, ettei ole opetettu.” Aina ei ollut mieluisettei hikisenä kylmety. Vaatteet olivat hyvät, Marialla oli turkkikin. ta tarttua työhön ja sitä vastustettiinkin. Luudan sitominen ja siteen vääntäminen oli vaikeinta. Sota-aikana Maria käytti siskonsa kanssa pojille teetettyjä sarkahousuja ja kenkiä. Heinää pantiin Isävainaja sanoi, ettei tarvitse tehdä, jos ei luutaa kengän kärkeen, ne tuntuivat lämpimiltä ja pehtarvitse naimisissakaan. meiltä. ”Pojat kun pääsi sodasta niin sanoivat: ”Kyllä minä oon teheny, kyllä se on hyvä kun meidän kengät ja vaatteet, meillä ei oo mittään.” opetetaan. Ihte tehtiin rappurallitkin pajusta ja Tytöt kehottivat heitä pitämään armeijasta saakoivusta. Rahkasammal tuotiin juhannuksena tuja takkia ja housuja. portaan eteen. Voi että, se oli mukavan pehmo24

Kalajokilaakso

Maria oli saunottajana nuoremmille sisaruksille. Ruokaa piti laittaa, opetella taikinan tekoa ja tehdä rieskaa. ”Oon monesti ihmetellyt jälkeenpäin, että taikinankin sai vaivata, mutta milloinkaan ei äiti opettanut leipoon, että miten tehdään.” Miksei hapanleipää opetettu tekemään? Rieskaa kyllä sai tehdä. Näitä sisarukset ovat myöhemmin miettineet useinkin.

Pelko tuli tutuksi Kalajoen pommitusten jälkeen pelko tuli tutuksi. Kylään tullut setä kertoi nähneensä lammasmökistä valoa ja kuulleensa ääniä. Kun sisävessoja ei ollut, tarvittiin vessareissulle kaveri. Pelättiin desantteja ja vankikarkureita. He olivat käyneet lypsämässä yhden lehmän ja mummu oli ihmetellyt, kun se ei antanut maitoa. Maria nukkui tuolloin siskonsa kanssa aitassa. Vaikka avain oli otettu suulta, oli yöllä joku yrittänyt tulla sisään. Silloin puhuttiin, että aittaan pitää panna haka sisäpuolelle, että olisi turvallisempaa. Kesällä ja valoisalla ei niinkään pelottanut ja toisaalta tilanteeseen turtui. Kotona oli evakkoja Karjalasta ja Lapista. Evakoilla oli pieni kamari, jossa he asuivat. ”Kaikki sopi sinne.” Emäntä kävi tuvassa laittamassa ruoan. Kortteja lähetettiin evakoille vielä pitkän aikaa sodan jälkeen.

Kotona oppi Isä oli kuollut huhtikuussa 1947. Oli ikävä ja kaipuu. Veljen kaveri Olavi oli tuttu jo

lapsuudesta ja tutustuminen syveni entisestään. Kihlat vaihdettiin vuonna 1947 ja seuraavana vuonna pari vihittiin. ”Yksi poika on siunaunnu.” Poika syntyi 1949. Olavi oli jatkuvasti jossain päin töissä. Kun pärjääminen olisi ollut jo parempaa, tuli sairastelua ja muuta. Kummallekin on riittänyt tehtävää: ”ei ole niin kuin nykyisin, että isäntä saa olla isäntä ja emäntä saa olla emäntä.” ”Siinä se tuli tunteen, että kyllä se on ollut hyvä, että on opetettu niin kuin hevosen aisoihin paneminen. Kyllä ne piti opetella. Kyllä onnistuu vielä!” Työtä on riittänyt kotona, eikä Maria ole ollut kodin ulkopuolella töissä.

”Sitten tuli kaikki vaivat” Ikääntyessä miehellä alkoi tulla vaivoja. Maria kehotti menemään lääkärille ja lääkäri laittoi leikkaukseen. Mies oli istahtanut maahan työnsä äärellä, eikä ollut enää päässyt ylös. Leikattu lonkka ei pysynyt paikallaan. Mies tarvitsi apua, mutta hänen mielestään vaimon ei kannattanut hakea omaishoitajan tukea, kun se olisi mennyt lähinnä veroihin. Rahapussi oli yhteinen. ”Tottakai jouduin auttamaan, ainahan sitä pitää tyyrätä toinen toistaan.” Mies kuoli vuonna 2002. Vanhemmiten tuli sotamuistot mieleen. Sodasta ei jäänyt mitään kammoa, mikä olisi haitannut elämää, mies oli 20-prosentin invalidi. Maria lukee nyt sotatarinoita. Mies oli halunnut, että puoliso tietää, minkälaista sota on ollut ja ehdottanut lukemista. Muistoista miehet puhuivat keskenään.

Mieluiten kotona Maria on saanut jalkahoitoa ja hierontaa sotainvalidiosaston kustantamana. ”Saisin minä veteraaneilta siivoajan, mutta jos minä heitän pois, että minä itse siivoan, niin minä vain istun ja ootan.” Poika asuu likellä ja auttaa mattojen tamppaamisessa. Maria on ollut veteraanityössä, mutta miettii, ettei toimintaan enää vanhaa ihmistä tarvitse. Mieluiten Maria viettää aikaa kotona. Naapurin emännälle hän kävi vastikään opettamassa ”kontinsilmää”. Kalajokilaakso

Sylvi Konu

Kohokohtana hyvä arki Syysrippikoulu oli käyty ennen talvisotaa, mutta kevään rippikouluun osallistui Karjalasta Sortavalan tyttöjä, jotka pääsivät yhtä aikaa juhannuksena ripille, muistelee alavieskalainen Sylvi Konu. Talvisota oli muuttanut elämänkuvioita. Sota näkyi miesten marsseissa kohti rintamaa ja siirtolaisten mukaantulossa koteihin ja kouluihin. Alkuun sota tuntui kauhealta, kun ei oikein tiedetty, mitä se oikeastaan on ja miehet vietiin jonnekin. Sotaan kuitenkin tottui. Sylvin isä oli sen verran vanha, ettei tarvinnut lähteä sotaan ja veljet vielä lapsia, joten kotoa ei rintamalle ollut lähtijöitä. Radiosta kuunneltiin uutisia. Niitä kerrottiin naapureille, joilla ei radiota vielä ollut. Alavieskassa oli ollut kirkon rakentaminen aluillaan, mutta sota vei työmiehet ja rakentaminen siirtyi myöhempään ajankohtaan.

”Teki tutummaksi maailmaa” Sylvi muistelee evakkojen tuloa. Oli kamala pakkanen, Ylivieskan asemalta haettiin hevoskärryillä naisia, lapsia ja vanhuksia. Hakijoille laitettiin liikenevät viltit mukaan. Eräskin äiti oli laittanut kaikki viisi lastaan naruun kiinni, jotta kukaan ei joutuisi hukkaan. Lasten itkua kuului reestä. Evakkoja vietiin kouluille ja taloihin, missä oli tilaa. Kaikilla oli yhteinen hätä ja evakkoja autettiin miten pystyttiin. Niiden, joilla oli pienet ja ahtaat tilat ja omaa väkeä paljon ei tarvinnut ottaa evakkoja kotiin. Lapset ja nuoret tutustuivat nopeasti toisiinsa ja ystävystyivät. ”Samanikäisistä tuli äkkiä kavereita, oltiin samaa porukkaa.” Yhdessä käytiin koulua. Sylvin lapsuuden kodissa oli paljon väkeä. Äidillä oli kaksi lasta ensimmäisestä avioliitosta, 26

Kalajokilaakso

josta mies oli lähtenyt Amerikkaan ja jäänyt sille tielleen. Äiti oli mennyt uudelleen naimisiin ja sai Sylvin isän kanssa neljä lasta. Äidin vanhemmat lapset olivat jo aikuisia ja toinen heistä asui perheineen samassa talossa. Mummukin asui eläessään talossa. Kun talossa oli siirtoväkeäkin, nukuttiin aitassa rivissä heidän kanssaan. Samassa tuvassa leivottiin karjalanpiirakoita, rieskoja ja limppuja. Opeteltiin toisilta uusia reseptejä. ”Teki tutummaksi maailmaa laajemmasti, vilikastutti. Tiesi, että erilailla ihmiset asui.”

Kova halu rakentaa kotia Sodan jälkeen tuli tutuksi Väinö. Väinön lonkkahermo oli vioittunut ammuksen mentyä siitä läpi. Hän kulki kepin kanssa. Kaikilla oli kova halu rakentaa oma koti, vaikka rakennustarvikkeista oli pulaa. Rakennusvaiheet etenivät naapurustossa rintarinnan. Sotainvaliditkin yrittivät tehdä töitä muiden tahtiin, vaikka vaivoja oli. Siirtolaisia tuntui onnistavan kantaväestöä paremmin talon paikkojen saanti. Sylvin ja Väinön kotiin ei ollut alkuun tietä, vain polkuja. Ensin tehtiin sauna, jossa nukuttiin. Pihalla oli piisi, jossa laitettiin ruoka, vesi haettiin joesta. Sylvin lapsuudenkoti oli toisella puolen jokea. Rakentamista siivitti tieto, että pian pääsee omaan kotiin asumaan. ”Kylältä kävi sotainvalidien puheenjohtaja, kysyi voiko poika näistä oloista käydä koulua.” Huolta pidettiin ja työssä jaksettiin, kun pysyttiin terveenä. ”Syksyllä muurattiin, hällän kansi vietiin, tiilet muurattiin. Siinä piettiin tulta, yölläkin piti lämmittää. 16.11. päästiin tuppaan. Kamarit tehtiin vasta seuraavana vuonna.”

Perheellä oli lehmä tai kaksi, joista saatiin maito itselle ja vähän meijeriinkin. Peruna ja vilja saatiin omasta pellosta. Väinö kulki vaivojaan valittamatta pyörällä metsätöissä ja risusavotoissa. Lapiohommiakin riitti.

Sotainvalidien huoltoa

ti jäljestäpäin takaisin, koska hoidon tarvetta ei tuolla reissulla nähty olevan. ”Luulen, että moni kuoli, ku ei saanu hoitoa.”

”Sitä oppi luottamaan, että asiat sujuu”

Väinö ei paljoa puhunut sodan kokemuksista. ”Meillä oli turvallinen koto ja sitä oppi luotta”Hän pelkäsi aina, että tulee semmonen aika, ettei maan, että asiat sujuu.” Lapsuudenkodissa on saa ruokaa. Oli ollut tiedustelija ja tielle pyörähti ollut aina paljon väkeä. Sisarusten ja vanhemvenäläinen leipä. Hän vuoli pinnan puhtaaksi ja pien lisäksi oli isosiskojen lapsia. ”Hupasta oli, söi keskeltä. Oli ilmeisesti nähnyt nälkää.” Mieku oli paljon väkiä.” het puhuivat sotamuistoja keskenään. Vaikka oli hallavuosia, eikä ruoka ollut aina hyvää, Sylvillä on riittänyt Väinön kotiväki on puhunut tämän muuttumisesta sodassa. uskoa huomiseen. Ennen so”Ennen sotaa oli taa oli ollut hyvät satovuodet, Kärsimättömyyttä oli tullut, mutta Väinö oli ollut aina tyy- ollut hyvät satovuodet, mutta sotavuosina miesten puuttuminen pelloilta näkyi tyväinen, kun sai jotain tehmutta sotavuosina maan kunnossa. Kohokohtia dä. ”Jäljestäpäin huomasin, ne yritti saada samalla lailla kuin miesten puuttuminen elämässä oli Sylvin mukaan aina, kun työt tuli tehtyä kunterveet. Se oli rankkaa, ja saatpelloilta näkyi nialla ja maa antoi hyvin kastoi olla siksi kärtysiä. Samanmaan kunnossa. ” vua tai kun jokin arkinen asia laista oli muillakin. Ihmiset oli onnistui. Sylvi ja Väinö saivat myötämielisiä ja auttoivat toineljä lasta. sia, jos pystyi. Oli talakoita. Oli Sylvin mielestä nykyisin on paljon viisaita semmosiaki, jotka laski talkoovuoroja.” ihmisiä, jotka puhuvat asioista ja ymmärtävät Sotainvalidit järjestivät joulujuhlia, joista sota-ajan kokeneiden elämää. Jotain oli hyvin annettiin mukaan pieni paketti. Joskus pakeennenkin. ”Nykyajassa on paljon korjaamistissa oli pyyhe, joskus kynttilänjalka. Jukota, liikaa on kaikkia tarvaraa ja aina vain uutlassa, sotainvalidien kesäkodilla järjestetyissä ta keksitään. Silloin oli yksinkertaista, siinä oli päiväjuhlissa Väinö ehti käydä kerran. Sylvi on paljon hyvääki. Ennen piti yksinkertaisista kaollut Jukolassa viikon virkistyspäivillä, josta pistuksista saada samanlaista, mitä nyt saadaan muistiin on jäänyt ainakin saunominen sekä valmista. Tuntuis, että vähemmälläki pärjäis. yhteiset keskustelut terveydenhoidosta. Invalideille järjestettiin syyskeräyksiä. ”Mun Silloin oli kyllä toisinaan liika vähän.” Ennen iloittiin yhdessä, kun joku keksi avun arkeen. miehenki piti töiden jälkeen lähteä kiertämään pyörällä listan kanssa. Jyviä ja jauhoja Naapurissa oli helppo käydä, nykyisin siihen pyörällä.” Joku isäntä oli sanonut, ettei Väinön pitää kysyä lupa ja aikaa. tarvitse kiertää ja eräs emäntä kävi tuomassa heille sen, mitä oli kerännyt. Kesäretkiä tehtiin yhdessä. Sylvi Konu, s.1924, os. Takkunen Väinö oli ollut rakentamassa Rovaniemeä, Puoliso Väinö Konu, s. 1918, haajossa pakkasilla paleltui jalka. Jälkitarkastukvoittunut 21.9.1942 sessa jopa laskettiin invaliditeettia. Tuolloin Haastattelu 13.10.2015 Merja Jaaei oikein ollut riittävää huoltoa ja hoitoa ja kola ja Sirpa Valli Väinö menehtyi 48-vuotiaana. Väinö oli käynyt Oulussa saakka lääkärillä, mutta hänet oli Teksti Marja-Liisa Kattilakoski palautettu kotiin ja perittiinpä vielä paluukyyKalajokilaakso

”Anna-Liisa”

Kolme sukupolvea saman katon alla Lapsuudenkodissa oli viisi siskosta, joista yksi oli kuollut. Anna-Liisa on keskimmäinen sisarussarjasta. ”Minulla oli hyvä, pieni koti ja hyvät vanhemmat, vaikka oli köyhää.” Isä oli syntynyt vuonna 1907, joten hän ei ollut sodassa. Anna-Liisa muistaa Ylivieskaan tarkoitetusta, mutta Kalajoelle osuneesta pommituksesta sen, kun Molotovin gardiinit vedettiin kotona kiinni. Tutustuminen puolisoon tapahtui sodan jälkeen vuonna 1953. Puoliso oli ollut sodassa, samoin hänen neljä veljeä, jotka kaikki säästyivät pahemmilta vammoilta. Puoliso oli 10 vuotta vanhempi. Mies puhui paljon sotakokemuksistaan etenkin vanhempana. ”Ja varsinkin, kun tuli muita sodassa olleita niin puhe oli aina siinä.” Unissaan hän oli usein sodassa. ”Ei se mitenkään ollut ahdistunut mutta aina aamusella sanoi, että taas minä näin siitä sodasta unia.”

”Hyvin tultiin toimeen” Lapsia syntyi kolme, joista nuorin kuoli synnytyksessä. Maanviljelystä tuli elanto ja lehmien hoito oli tuttua. ”Kumpikin teki mitä töitä teki.” Saunanlämmitys oli erityisesti naisten tehtävä. ”Meillä oli hyvä mummu, joka piti huolen lapsista, niin minä pääsin aina ulkotöihin.” 23 vuotta kolme sukupolvea asui saman katon alla ja väki tuli hyvin toimeen. ”Sitä voi kouluttaa ihtiä, ei sitä tarvi sanoa kaikkea mitä ajattelee”,

Kalajokilaakso

oli mummu opettanut. ”Ilman mummua meillä ei olis näin hyvin asiat.” Pariskunta on ollut parikymmentä kertaa kuntoutuksissa Taukokankaalla ja tuetulla lomalla Runnilla. ”Nytkin tuli laput, mutta pappa sanoi, että siirretään syksyyn. Pappa luovutti, kun näki, ettei pysty enää.” ”Minä hoidin mieheni kotona siihen asti, että lauantai-aamuna lähti sairaalaan niin pyhänä kuoli.” Kolme vuotta Anna-Liisa avusti miestään lonkkaleikkauksen jälkeen. Avioliitto oli hyvä ja se kesti liki 60 vuotta. Puolisoa kaipaa joka päivä.

”Pitää sitä vähän kuitenkin tehdä” Anna-Liisa on toiminut vuosia naistoimikunnassa. Kahvitilaisuuksia on enää kerran kuussa, kun väki vähenee. Hän harmittelee, ettei ole käynyt autokoulua. Auto olisi käytettävissä, mutta kortitta ei pääse liikkeelle. ”Lapset ne on elämän kohokohtia.” Omat ja lastenlapset ovat saaneet osansa huomiosta. Lähellä asuviin on helppo pitää yhteyttä. Nykyinen arki kuluu ruokaa laittaessa, sukkaa kutoessa, uunin lämmityksessä ja leipoessa. Veteraanien siivooja käy joka toinen maanantai. ”Pitää sitä vähän kuitenkin tehdä vaikkei ole pakko, ei sitä osaa olla vain.”

Inkeri Viitala

Samanlaista kaikilla Inkeri on syntynyt Ylivieskan Vähäkankaalla vuonna 1929. Lapsuudenkodissa oli kuusi tyttöä ja kuusi poikaa. Isän lähtiessä sotaan vanhemmat ostivat Alavieskan Kähtävältä äidin syntymäkodin. Inkeri ehti käydä kansakoulua Vähäkankaalla. Sota-aika on jäänyt mieleen köyhänä ja kylmänä. ”Kaikilla oli samanlaista, ei ollut mitään eroja.” Isä selvisi sodasta haavoittumatta. Kotitöihin ja äidin auttamiseen osallistuivat kaikki. Kähtävällä oli perheelle tilaa aiempaa enemmän. Talkootöihin osallistuttiin ahkerasti. Inkeri on käynyt Kalajoen kansanopiston. Inkeri ja Vilho tapasivat nuorten karkeloissa. Heidät vihittiin vuonna 1956. ”Mies ei koskaan puhunut sota-asioista. Mutta jos tuli joku ikäisensä niin silloin olivat sodassa koko ajan, keskustelivat silloin.” Pariskunta sai neljä lasta, pojan ja kolme tyttöä. Pojalle jouduttiin tekemään sydänläppäleikkaus, johon elinpäivät päättyivät. Viitalan koti rakennettiin yhdessä. Viitalassa ei ollut pelkästään miesten ja naisten töitä, kumpukin teki monenlaista työtä. Vilho oli

hyvä tekemään ruokaa, Inkeri oli usein pellolla. Pienellä maatilalla oli kymmenen lehmää. Vilho ei ajanut autoa, mutta traktoria ratissa hänet nähtiin. Inkeri ehti olla Kähtävän koululla maanviljelyn jälkeen keittäjänä neljä vuotta.

”Rakastakaa lähimmäisiä” Inkeri käy toisinaan sotainvalidien päiväkahveilla. Monenlaisia kekkereitä on tarjolla, mutta veteraanitoiminta tuntuu omalta. Autoa Inkerillä ei ole ollut kahteen vuoteen. Tähtihetkiä Inkeri ei luettele, mutta iloitsee, kun on terve, muistaa oman nimen ja tien kotiin. Inkeri selviää kotona yksin, ruoka hänelle tuodaan ja veteraanisiivooja käy. Inkeri on ollut Kitinkannuksessa ja Taukokankaalla kuntoutusjaksoilla miehensä kanssa. Nykyisin on kaverista puutetta näitä lomia miettiessä. Nuoria Inkeri kehottaa työn tekoon ja rakastamaan lähimmäisiä. Hän kannustaa heitä myös koulunkäyntiin ja ammatin hankkimiseen.

Inkeri Viitala, s. 1929, o.s. Hannula Puoliso Vilho Viitala Lapset Heli, Päivi, Arto ja Paula Haastattelu Merja Jaakola & Sirpa Vallin Teksti Marja-Liisa Kattilakoski Kalajokilaakso

Aino Rajaniemi

”Sota-aika on aina mielessä – ei siitä pääse” Vuonna 1928 syntynyt Aino vietti lapsuutensa maatalossa Kemijärvellä. Perheen äidin kuoleman jälkeen kuusi lasta sai uuden äidin ja vähitellen lisää sisaruksia. Lapsuus on jäänyt mieleen hyvänä ja iloisena aikana. Äitipuoli hoiti hyvin perheen lapsia. Lottien toiminta Ainon kotikylällä oli aktiivista, sillä lähes kaikki pienet tytöt olivat pikkulottina. Ainoa jäi vähän harmittamaan se, ettei talon töistä joutanut mukaan lottien reissuille kesäaikaisin. Toimintaan ehti paremmin talvi-iltaisin. Jo lapsuudessa Aino piti lastenhoidosta, mikä ennakoi hänen tulevaa työuraa lastenhoitajana. Oman perheen pienet sisarukset Aino hoiti mielellään. Kouluaikana koti oli tukikohtana ruokatunnillakin, sillä kotiin koulusta matkaa oli vain puoli kilometriä.

Joutsijärven ratkaiseva taistelu Ainon ollessa 11-vuotias talvisodan tapahtumat tulivat aivan lähelle kotikylää. Kemijärven ja Sallan välillä kovissa taisteluissa puna-armeija pysäytettiin Joutsijärvelle 16.12.1939. Neuvostojoukot yrittivät hyökätä itärajalta Kemijärven kautta Suomen länsirajalle. ”Ei täältä hengissä selvitä” oli rintamalle menneen sotilaan kommentti tilanteesta. Ainon kodista itään Sallan suuntaan Joutsijärven taistelupaikalle ei ollut pitkä matka. Niinpä kohta edessä oli perheenväen evakkomatkalle lähtö, mutta isä ei halunnut lähteä taluttamaan lehmiä kovassa 40 asteen pakkasessa Rovaniemelle. 30

Kalajokilaakso

Isä kieltäytyi ja ilmoitti, että hän mieluummin ampuu lehmät navettaan, jos piippalakkeja eli vihollisia näkyy isolla kylällä eli Kemijärvellä.

Sotatoimialueella Pienelle lottatytölle sota näyttäytyi monella tapaa. Paikallinen kansakoulunopettaja oli lottien muonituspäällikkönä, ja hänen johdollaan pikkulotat tekivät Sallan rintaman sotilaille keittoruokaa. Jostakin opettaja vain kaivoi ainekset keittoon. Aino muistaa myös, kuinka sodassa kaatuneitten hautajaisissa oltiin kunniakujassa lottapuku päällä. Vihollisen uhka oli koko ajan läsnä. Itärajan läheisyydessä luonnollisesti pelättiin desantteja ja heidän tuhotöitään. Lapsia varoiteltiin: ”Älkää menkö metsään.” Pahimpana sota-aikana saattoi tulla hälytys kuusikin kertaa yössä. Silloin juostiin turvaan talon kellariin. Myöhemmin amerikkalainen nuori sukulaismies oli käynyt katsomassa ja kuvaamassa kellaria, jossa hänen esi-isät olivat olleet turvassa sota-aikana.

Sota-aika on aina mielessä Ainon kotipaikka oli todella lähellä sotatapahtumia. Kotikuntaa Kemijärveä pommitettiin kahteen otteeseen vuoden 1940 alussa. Isä ja veli olivat ensimmäisen pommituksen aikana hevosella lantaa kuljettamassa, kun he joutuivat hyppäämään suojaan ojaan läheisen koulun

kohdalla. Hevoset palasivat omia aikojaan kotitallilleen. Isä riensi kotitalolle, jonka ikkunat olivat rikkoontuneet pommituksessa. Toisella pommituskerralla puolestaan äitipuoli oli seisonut kotitalon pihalla ja ehtinyt juosta pakoon kotitalon kellariin. Pommi oli tipahtanut lähelle, mutta vahinkoja ei tullut. Lapin sodan alla syyskuussa 1944 Aino ja sisarensa lähtivät evakuointikäskyn saatuaan kuljettamaan karjaa kohti Pohjanmaata. Sijoituspaikaksi tuli ruotsinkielinen Jepua, jossa tytöt olivat karjan kera kevättalvelle 1945 asti. Kotiinpaluuta tuhottuun Lappiin on vaikea kuvailla, vaikka oma kotitalo ei ollutkaan ollut pahimpien tuhojen kohteena. Aino toteaakin haastattelussa, että ”sota-aika on aina mielessä − ei siitä pääse”. Painajaisia hän ei kuitenkaan näe sotatapahtumista. Hän miettii vain, missä sekin sota-ajan ihminen nyt on.

Emäntäkouluun 1949 Aino meni kotikunnassa olleeseen emäntäkouluun vuonna 1949, jonka jälkeen hän halusi olla vieraalla työnantajalla töissä. Hän pääsikin töihin Kemijärven kunnan lastenkotiin, jossa oli noin 30 lasta ja kymmenkunta vauvaa. Työ oli raskasta ruuanlaittoa, mutta Ainolle tarjoutui mahdollisuus jäädä kuudeksi kuukaudeksi lastenhoitoharjoittelijaksi lastenkotiin. Ala kiinnosti ja jonkin ajan päästä Aino haki lastenhoitokouluun Kuopioon, johon ei tullut valituksi, koska ei ollut Savon alueelta kotoisin. Mutta koulutie kutsuikin vielä kauempana. Kaikeksi onneksi Ainon täti lahjoitti nuorelle opiskelijalle rahat opintoja varten, joten siirtyminen Helsinkiin asti toteutui.

Arvo Ylpön kouluun Helsinkiin Aino pääsi Helsinkiin vuonna 1952 lastenhoitajakouluun Lastenlinnaan, jossa tunnettu lastenlääkäri Arvo Ylppö toimi opettajana. Ylpön aika on jäänyt Ainon mieleen positiivisena. Ylppö olikin todennut julkisessa tilaisuudessa seuraavasti: ”Tässä talossa kaikki ovat yhtä arvokkaita.” Lastenlinnassa koulutus kesti vuoden ja Aino

jäi töihin joksikin aikaa Helsinkiin. Mutta Helsinki ei ollut mieluinen paikka. Mieli paloi takaisin Kemijärvelle ja hän pääsi kotikuntaan perustettuun uuteen lastenkotiin, joka toimi emäntäkoululla. Aino sai heti haasteellisen työn seitsemän lapsen lastenhoitajana. Työ opetti paljon, sillä Ainon tehtäviin kuului lastenhoidon lisäksi käytännön opetus emäntäkoulun ja kodinhoitoalan oppilaille.

Vapon mies Vapolla (silloinen Valtion polttoainetoimisto) töissä ollut mies toi kerran Kemijärven emäntäkoulun lastenkotiin puita. Toisella puuntuontikerralla Aino ja mies jo puhelivat. Niinpä vuonna 1958 Aino ja Leo solmivat avioliiton. Jonkin ajan kuluttua Aino jäikin hoitamaan kotia ja lapsia. Omien lasten hoito kotona oli selviö lastenhoitoalan koulutuksen saaneelle Ainolle. Eihän hän voinut viedä lapsia hoitoon ”oppimattomalle”. Kahdeksan vuotta lapsia ja kotia hoitanut Aino meni sitten töihin Kemijärven synnytysosastolle.

Muutto Haapajärvelle Leon työ Kemijärvellä Vapon palveluksessa piiriesimiehenä loppui ja edessä oli siirto uuteen toimipaikkaan Haapajärvelle vuonna 1969. Myös Ainolle tarjoutui mahdollisuus päästä naapurikuntaan Nivalaan lastensairaalan. Puhelinsoiton jälkeen Aino pääsi lomittajaksi ja vakituiseksi seuraavana kesänä. Työrupeamasta tulikin 16 vuoden pituinen. Aino piti työstään lastensairaalassa. Vuonna 1986 hän jäi eläkkeelle Nivalan työpaikasta.

Leon vammat Vuonna 1923 syntynyt osittain kuuroutunut Leo-puoliso ja Aino asuvat nykyisin rivitalossa Haapajärven keskustassa. Leo menetti osan kuulostaan rintamalla, ja kymmenen prosentin invaliditeetti haettiin vasta 1990-luvulla. Leo kouluttautui sodan jälkeen metsäopistossa Kalajokilaakso

vammasta huolimatta neuvokkuudella, jolla pystyi korvaamaan huonon kuulon aiheuttamia ongelmia. Leo puhuu sodasta hyvin vähän. Joskus joku ajattelematon oli sanonut Leolle rintama-ajasta: ”Mitä menitte sinne?” Päällimmäisenä Leon mielessä on se, että ”oli kauheeta aikaa silloin”. Leo on ihmetellyt jälkikäteen, kuinka hän on pelastunut hankalista paikoista. Leo menetti muun muassa läheltään kaksi nuorta kokematonta sotilasta tarkka-ampujan luoteihin. Samassa kuopassa Leo itse oli pysytellyt hengissä kuukausia. Leo on kirjoitellut muun muassa paikalliseen lehteen Ihantalan taistelusta. Aina lehdet eivät ole olleet suopeita sodan kokeneiden miesten omille kirjoituksille. Vuosien varrella Leo on kirjoittanut muistojaan ylös myös tietokoneelle.

Yhteinen elämä nyt Aino on tyytyväinen peruspalvelukuntayhtymä Selänteen tarjoamaan avustajaan, joka on paikalla kolme tuntia päivässä. Ainon ja Leon tyttäret käyvät tarpeen mukaan auttamassa. Nykyisin veteraanisiivooja käy kahden viikon välein, jolloin hän käyttää vuodevaatteet ulkona. Ainon mukaan elämässä ei ole oikein kauheita murheita. ”Ollaan eletty kahdestaan.” Aino on toiminut aktiivisesti muun muassa Pelastakaa lapset -järjestössä, Sydän- ja Syöpäyhdistyksessä, sotaveteraanien ja sotainvalidien toiminnassa ja omaishoitajissa. Lisäksi hänen on palkittu useilla kunniamerkeillä. Haastattelun lopussa Aino toivoi, että kaikille

Kalajokilaakso

nuorille ihmisille kerrottaisiin totuus sodasta. Nyt asiaa ei kyllä oikein ymmärretä.

Aino Rajaniemi o.s. Jyvälä, s. 9.6.1928 puoliso Leo Rajaniemi lapset: Riitta-Liisa, Irma ja Marjatta Haastattelu tehty Haapajärvellä 30.6. ja 9.7.2015 Haastattelija Raili Tikanmäki Teksti Anne Ruuttula-Vasari

Hilda Takanen

Henkireikänä kirjoittaminen Hildan koti oli pieni maatila, jossa peltomaata oli noin 6,5 hehtaaria. Hildan muistin mukaan äiti oli kovin työteliäs, hyväntahtoinen ja kova auttamaan kaikkia. Isä oli ammatiltaan suutari, joka teki hyviä kenkiä. Tiedossa on, että hänen nätit kenkänsä nuorten naisten jaloissa narisivat sopivasti. Suosittujen kenkien salaisuus oli siinä, että isä laittoi sopiviin kohtiin kenkiin tuohta. Hilda oli perheen ainoa lapsi. Isovanhemmat olivat kuolleet. Vain mummu eli vanhaksi ja oli tärkeä Hildalle. Suvussa isänisältä on periytynyt rukous: ”Korkealta taivahalta, asunnoista enkelten, katsoo isä ylhäinen, huolen hellän heistä kantaa, öin ja päivin varjelee, armollisna heille antaa, leivän jokapäiväisen.” Kodin henki oli se, että luotettiin Jumalaan.

Lapsuuden leikit ja puiden sahausta Naapureiden lapsien kanssa leikittiin monenlaisia leikkejä. Oltiin kauppasilla ja kerättiin luonnosta kasveja, joista tehtiin leikkeihin leivät ja voit. Kouluun Haapajärven Oksavalle oli Hildan kotoa matkaa pari kolme kilometriä. Hilda kävi neljä vuotta kansakoulua ja päälle kahden vuoden jatkokurssit. Rippikoulun ajan Hilda oli kortteerissa Häggmanin yläkerrassa. Hildan osaksi tuli kotitöiden teko. Isä kulki taloissa suutaroimassa ja äiti auttoi muualla tienaten rahaa. Hildan tehtävänä oli muun

muassa sahata polttopuuta, jotka oli hankittu valtionmetsistä.

Vieraisiin töihin ja junalla Ouluun Hilda oli Haapajärvellä noin vuoden töissä matkustajakodissa, jota piti lottien johtaja Sohvi Salonen. Päivittäin paikassa kävi syömässä noin 12 henkeä pankeista ja muista työpaikoista. Hildan tehtäviin kuului ruuanlaittoa ja tiskaamista. Varsinaisessa lottatoiminnassa Hilda ei ollut mukana. Hilda löysi lehti-ilmoituksesta seuraavan palveluspaikan itselleen Oulusta. Pesti oli tohtoriperheessä, josta isä oli sota-aikana rintamalla ja äiti oli kotona kahden tyttären kanssa. Sota-aika näkyi monella tapaa perheen elämässä. Vieraina kävi herrasväkeä ja sotilaita, joille tarjoiltiin pitkään pöytään. Vieraat kehuivat Hildan kahvia, joka oli keitetty sikurista ja oikeasta kahvista. Sota oli päällä ja se näkyi arjessa. Hilda muistelee Oulun pommituksien aikaa. Oli ikävää, kun tuli hälytys. Mutta ihmiset olivat ihmeen rauhallisia. Hilda näki, kuinka Pohjalaisen kirjakauppa paloi helmikuussa 1944. Palavaa paperia leijui ilmassa, kun Oulun keskustan puiset kauppatalot paloivat kirjakauppa niiden mukana.

Takaisin Haapajärvelle Isä sairastui Haapajärvellä Kytökankaalla, joten Hildan piti mennä auttamaan kotiin. Isä odotKalajokilaakso

ti hartaasti tyttöään kotiin ohikulkevia junia valvoen. Puolisonsa Juhanin Hilda löysi kirjeenvaihdon kautta. Juhani laitteli kirjepostia, johon Hilda vastasi. Lopulta Juhani tuli käymään Hildan luona ja siitä syttyi tuttavuus. ”Ei niin kiireellisesti. Kauniita kirjeitä laitteli, nekin tieten miellytti.” Hilda tuumasi näin vuosikymmenien jälkeen tapahtumien kulusta.

Häiden jälkeen suunta Ykspihlajaan Häitä vietettiin sodan jälkeisissä tunnelmissa. Kaupan hyllyt olivat tyhjiä, mutta jotakin onnistuttiin hankkimaan erään metsätyönjohtajan kautta. Tarvikkeita löytyi sen verran, että pystyttiin leipomaan tarjottavaa hääväelle. Ensimmäinen yhteinen koti perustettiin Hildan kotiin Haapajärvelle. Jonkin ajan kuluttua Kokkolasta Ykspihlajan satamasta avautui Juhanille paikka laivanlastaajana. Juhanin setä oli esimiehenä laivassa, ja hänen kauttaan avautui mahdollisuus satamatyöhön. Noin vuoden verran nuoripari asui Kokkolassa. Palkka oli hyvä ja sillä pärjättiin.

Paluu Haapajärvelle Jonkin ajan kuluttua palattiin Haapajärvelle Hildan kotiin. Siellä ollessa syntyivät ensimmäiset lapset. Hildan äiti ja isä asuivat samassa taloudessa, mutta suunnitelma omasta kodista eteni nopeasti. Juhani lähti käymään asioilla läheisen sepän luona ja sen reissun jälkeen Juhani teki talonkaupat. Uuteen kotiin muutettiin vuonna 1961. Perheessä oli tuossa vaiheessa jo viisi lasta.

Omassa kodissa Omassa kodissa eläminen tuntui mukavalta. Puoliso Juhani oli ahkera. Hän työskenteli Imatran Voimalla töissä ja elätti perheen. Hildan mukaan sota-asiat olivat ensin kovasti mielessä. Mutta myöhemmin ei niistä sitten enää puhuttu. Hilda kokee, ettei yhteiskunta tullut tuossa 34

Kalajokilaakso

vaiheessa juuri vastaan. Avustukset olivat tiukassa, joten elämäkin oli tiukkaa. Aktiiviset toimijat invalidityössä ovat myöhemmin hoitaneet asioita kuntoon.

Hildan henkireikä Hildan harrastuksena on ollut kirjoittaminen. Kun uni ei tullut, Hilda nousi kirjoittamaan. Yön tuntien tuloksena syntyi muun muassa runoja. Maakunnallinen iso sanomalehtikin oli kiinnostunut jossakin vaiheessa Hildan kirjoittamista ajankohtaisista pikkupätkistä. Myös perheen lapset etsiytyivät vähitellen omille työaloilleen kaupan alalle sekä talousalan koulutuksiin. Puoliso Juhani kuoli varhain. Hän oli rauhallinen, vaikka sairauksia tuli. Hilda muistelee lämpimästi sitä, vaikka Juhanilla oli hankalaa, niin hän tuli katsomaan, miten voisi olla ruuanlaitossa avuksi.

Vaikeudet selvitettiin puhumalla Yhteiselämässä ei ollut kiistelyjä, vaan asiat selvisivät juttelemalla ja puhumalla. Hildan jatkoi puolison kuoleman jälkeen asumista pitkään kotona Oksavalla joen varrella. Korkeaan ikään ehtineelle Hilmalle on tullut mieleen monenlaisia ajatuksia. Kipuja ja vaivoja ei ole. Hilda asuu nykyisin Karjalahden palvelutalossa, jossa hänellä on omassa huoneessa rakkaimpia esineitä. Piironki kotoa muistuttaa vanhasta ajasta, jolloin Hilma oli tienestissä ja pystyi laittamaan rahaa kotiin vanhemmille. Rahoilla oli ostettu huonekaluja, jotka palvelevat edelleen. Hilda Takanen o.s. Kontio, s. 5.12.1920 Haapajärven Vehkapuhdossa Kytökankaan talossa Puoliso Juhani Eevertti Takanen s. 2.7.1923, haavoittui 2.7.1944 Juustilassa (Sotiemme veteraanit Sievistä, 1990) Haastattelu 12.7.2015 Raili Tikanmäki Teksti Anne Ruuttula-Vasari

Hilma Kyyrönen

”Kyllä se on leimansa jättänyt” Hilma syntyi Savikon maaviljelijäperheeseen Karjalahden rannalle Ylipään kylässä Haapajärvellä. Isä kuoli Hilman ollessa vain kahden vuoden ja 13 päivän ikäinen. Täysiä sisaruksia tästä perheestä Hilmalle ei jäänyt lasten varhaisten kuolemien takia. Hilman äiti meni uusiin naimisiin isän nuoremman veljen kanssa. Äiti ehti olla sitä ennen leskenä kuusi vuotta. Uuden isäpuolen mukana perheeseen tuli kaksi poikaa, joista toinen oli Hilmaa neljä vuotta ja toinen yhdeksän kuukautta vanhempi.

Jälleenrakennusajan intoa

Nuoren kova vastuu sota-aikana

Muistorikkaat itsenäisyyspäivät 1950-luvun alussa

Sota-aikana Hilman äiti joutui joksikin aikaa sairaalaan. Perheen isä puolestaan oli nostoväessä. Nuori vain 12-vuotias Hilma oli nyt yhtäkkiä suuressa vastuussa. Lisäksi Karjalahden seutu oli vilkas paikka sodan aikana, koska läheisyydessä oli sotilaiden koulutuskeskus. Sieltä sotilaat kävivät hakemassa Hilman kotona leivottua leipää. Menekki oli niin hyvä, ettei aamulla leipää sitten ollutkaan taloväelle itselleen. Talojen ikkunat pimennettiin kaupasta ostetulla paperilla tai tarvittaessa omilla raanuilla ja kankailla, jotteivät vihollisen pommituskoneet olisi havainneet valoja. Hilma mainitsee niiden olleen ”Molotovin verhot”. Haapajärvellä toiminut Vauhti-mylly paloi sodan aikana, joten sähkövirtakin loppui. Valon puutetta paikattiin öljylampuilla, tosin öljyäkin sai vain tietyn määrän. Nuoren Hilman tehtäväksi myös tuli venäläisen sotavangin vartioiminen. Hilma toteaakin, että ”sota on sotaa, kyllä se on leimansa jättänyt meikäläiseen”.

Sodan jälkeen Hilma ja ystävänsä Martta Saari alkoivat toimia aktiivisesti paikallisen maamiesseuran naisosastossa. Innokkaat naiset tilasivat isot kangaspuut, joilla kudottiin suuria mattoja. Sama osasto tilasi myös yleiseen käyttöön ruoka- ja kahvikalustot. Paikallisella nuorisoseuralla tanhuttiin, harjoiteltiin jopa Hilman kamarissa näytelmiä. Myös paikallinen kuoro alkoi toimia kymmenien laulajien voimalla.

Hilman ja Mikon ensikohtaaminen ajoittuu itsenäisyyspäivään vuonna 1952. Haapajärvelle Jokitoimistoon tullut nuori kartoittaja tuli majoittumaan ja ruokailemaan Hilman kotitaloon. Siitä se kaikki alkoi. Vuoden kuluttua itsenäisyyspäivänä 1953 vietettiinkin jo häitä. Jokitoimisto toi paljon poikia, jotka sitoivat itsensä Haapajärvelle. Mikko kävi myös teknillistä koulua. Hilma puolestaan oli vanhainkodissa töissä, kävi pienempiä kursseja sekä toimi pitokokkina. Mikko sai valmistumisen jälkeen töitä metsähallituksesta muutamaksi kuukaudeksi. Pian Mikko pääsi Oulun kaupungin palvelukseen ja nuorella avoparille oli edessä muutto Ouluun.

Kalajokilaakso

Hilma ja Mikael Kyyrönen poikineen Oulun kodissa vuonna 1961.

uistelureissulla Kallavedellä. Pojan kuolema runsas kymmenen vuotta sitten on tehnyt suuren muutoksen elämään. Markun kaksi lasta tuovat iloa isovanhempien elämään. Toinen poika puolisoineen on töissä Etelä-Suomessa. Poikien perheet pitävät hyvää huolta isovanhemmista.

Aktiivisia vuosia Oulussa Oulun kaupungin tiemestarina ollessaan Mikon piti lähteä liikkeelle yötä päivää. Hilman tehtävänä oli kantaa vastuuta kodista ja kahdesta pojasta. Hän huolehti muun muassa, että pojatkin oppivat laittamaan ruokaa. Jonkin verran Hilmaa työllistivät myös tehtävät kaupassa ja toimiminen emäntänä rakennusmestariyhdistyksessä sekä pitojen ja juhlien järjestelijänä. Aluksi Hilma ja Mikko asuivat vuokra-asunnossa ja sitten omassa osakkeessa ja omakotitalossa. Erään kerran Hilman pullataikina oli nousemassa, mutta pullat jäivätkin naapuri-Kertun paistettaviksi. Syynä oli se, että Mikko soitti ja pyysi tulemaan säästöpankkiin kauppakirjojen tekoon uudesta asunnosta. Talokaupassa talot vaihdettiin päittäin. Kotiin tullessa Hilma totesi: ”Minäkin olen vain vieras talossa.” Oulussa asuttiin vuoteen 2000 asti, joten yhteistä työteliästä aikaa siellä vietettiin 44 vuotta. Edessä oli muutto Haapajärvelle, johon siirryttiin pikkuhiljaa ja vähitellen asuntoa remontoiden.

Elämän vaikein paikka Hilman ja Mikon yhteisen elämän vaikein paikka on ollut oman Markku-pojan kuolema. Ilmavoimissa upseerina palvellut Markku hukkui 36

Kalajokilaakso

Ikääntymisen myötä omaishoito tutuksi Muutto Haapajärvelle aktiivisten Oulu-vuosien jälkeen tuntui oudolta. Sotainvalidityössä ollaan oltu mukana edelleen ja erityisesti Haapajärvellä. Puolison invaliditeetti on tullut viime aikoina esille entistä selvemmin ja moni asia on noussut pintaan. Nyt tarvitaan apua. Hilmasta tuntuu, että entisistä ajoista puhutaan liian usein. Yöt saattavat olla levottomia. Aktiivisina työelämävuosina kaikki suljettiin ulos, mutta nyt asioita on joskus haitalle asti. Arjen kohokohtia ovat vietetyt merkkipäivät, jolloin ystävät punnitaan. Oulussa aktiivivuosina oli paljon kävijöitä, mutta Haapajärvellä nuoruudenaikaiset ystävät ovat jo edesmenneitä. Nuoremmasta polvesta Hilma toteaa, että joukossa on fiksuja nuoria. Enemmän saisivat nuoret tulla esimerkiksi auttamaan ja tervehtimään. ”Huomioikaa nuoret enemmän meitä vanhoja.” Hilma Kyyrönen o.s. Savikko, s. 25.1.1928 puoliso Mikko (Mikael) Kyyrönen Haastattelu 12.7.2015 Ilmari Luhtasela ja Raili Tikanmäki Teksti Anne Ruuttula-Vasari

Lyyli Mielityinen

”Mentiin päivä kerrallaan” Lyyli syntyi Haapajärvellä suutarin perheen tyttäreksi vuonna 1929. Isä toi perheeseen elannon suutarin töillä, joiden perässä hän joutui joskus olemaan viikot poissa kotoa. Taloissa oli tuohon aikaan tapana pitää suutari palkattuna sen aikaa, kun koko perheelle oli saatu kengät suutaroitua. Lapsia perheeseen syntyi kymmenen, joista kolme kuoli pienenä. Lapset saivat lähteä maailmalle etsimään työtä heti rippikoulun jälkeen. Äidin ja isän ei ollut mahdollista rahoittaa kenenkään koulutusta, puhumattakaan siitä, että opintoja varten olisi otettu velkaa tai saatu avustuksia.

Kauppiasperheeseen töihin Rippikoulun jälkeen Lyyli meni Haapajärven Oksavan kylälle kauppiasperheeseen töihin. Viiden vuoden työrupeaman aikana Lyyli hoiti niin perheen lapsia kuin kauppiasperheen lehmiäkin. Kauppiasperhe oli tuttu Lyylille, sillä jo lapsuudessa Lyyli oli poikennut asioilla kaupassa. Kauppiaan rouva neuvoikin Lyyliä eri työtehtävissä. Asuinhuoneen Lyyli jakoi talon tyttären kanssa. Lyylin työpäivä alkoi ylösnousulla aamukuudelta ja navettatöillä. Lypsyn jälkeen keittiössä odottivat ruuanlaitto ja muut kotityöt. Kolmen jälkeen iltapäivällä mentiin uudestaan navettaan, josta Lyyli vapautui illalla kuuden tai seitsemän aikoihin. Joskus Lyyli pääsi tanssireissulle talon tyttären Eevan kanssa, mutta lehmien hoito oli koko ajan mielessä. Tansseistakin oli kiire poikivaa lehmää

vartioimaan. Lyylin ja Eevan ystävyys on kestänyt näihin päiviin saakka.

Tornion pesti Kauppiasperheellä palveluksessa olon jälkeen Lyyli palasi kotiin. Jonkin ajan kuluttua hänelle tuli uusi useamman vuoden pesti yhdyspankin pankinjohtajan perheeseen. Haapajärveltä uusi työnantajaperhe siirtyi pian Tornioon ja Lyyli lähti perheen mukana uuteen kotiin. Työpaikkana uusi kaupunkitalous oli helpompi. Ei ollut karjanhoitoa ja kotona Haapajärvellä ehti käydä loma-aikoina jouluna ja kesällä. Pienen rahapalkan lisäksi Lyylille kuului myös asunto ja ruoka. Muutaman vuoden kuluttua perheen pojat aloittivat koulunsa, joten Lyylin työpanosta perheen arjessa ei enää tarvittu. Torniossa Lyyli olisi päässyt töihin paikalliseen kauppaan myyjäksi, mutta hän palasi mieluummin Haapajärvelle. Perhe kävi Torniosta myöhemmin tervehtimässä Lyyliä Haapajärvellä.

Työtodistus Tornion ajoilta Haapajärvellä tuleva puoliso löytyi yhteisestä asuintalosta. Uusi vaihe elämässä avautui kotikuntaan paluun myötä 1950-luvun alussa. Lyylin sisar oli töissä Haapajärvellä Nahka ja Valjas -nimisessä yrityksessä. Myös Lyyliä houkuteltiin sisaren kautta samaan paikkaan töihin. Lyyli kävikin tutustumassa uuteen työpaikKalajokilaakso

Lyyli Mielityisen kotialbumi. Kukonlehdon sisarukset vuonna 1950. Vasemmalta Lyyli Mielityinen os. Kukonlehto, keskellä sisko Sylvi ja oikealta sisko Maija. kaan oikeastaan huvireissulla, sillä hän kävi samalla kertaa työväentalolla tansseissa. Nuori nainen oli laittautunut hienoksi tansseihin, joten paikalla olleet epäilivät hänen aikeitaan tulla töihin. Joka tapauksessa reissulla sovittiin työpaikasta samalle kesälle. Työnantajat rakensivat lähistölle uutta taloa ja Lyyli sai talosta huoneen. Talon toiseen päätyyn tuleva puoliso Erkki kunnosti huoneen itselleen. Tuossa vaiheessa Erkki oli töissä talon alakerrassa yhdyspankissa. Vuositolkulla Lyyli ja Erkki asuivat samassa talossa ja tutustuivat. Viimein he menivät naimisiin ja perustivat perheen. Heille syntyi ajan myötä kaksi tytärtä ja poika.

Erkki, sodan käynyt mies Erkki oli ollut pitkään sotavammasairaalassa, sillä hän oli haavoittunut pahasti jalkaan. Toipumisen jälkeen hän oli kouluttautunut radiomekaanikoksi. Aluksi Erkki oli töissä toisen palveluksessa, mutta myöhemmässä vaiheessa hän perusti oman radioliikkeen. Lyyli muistelee, että yhteiselämän alkuaikoina ”mentiin päivä kerrallaan”. Ostettiin omako38

Kalajokilaakso

titalo rautatievirkailija Räisäseltä. Talossa asuttiin kymmenen vuotta. Jonkin ajan kuluttua Erkille rakennettiin oma liikehuone. Rakentamista varten oli otettu velkaa. Talouselämän kurjistuessa Erkki myi tilat ja siirtyi pitämään Paldanin talossa radio- ja tv-liikettä.

Perhe-elämää ja pitkiä työpäiviä Perheen arki pyöri isän yrittäjyyden ympärillä. Erkki teki pitkiä päiviä ja kotiintulo venyi iltaan kello viiden jälkeen. Haapajärvi ja lähikunnat tulivat tutuiksi, kun televisioita sai käydä korjaamassa asiakkaiden luona iltamyöhällä. Kotiin ehti monesti vasta puolenyön maissa. Moni paikallinen asukas vielä muistaa, kuinka Erkki kävi asentamassa talojen korkeille katoille tv-antennit. Välillä ulkopuolisia jännitti Erkin puolesta, koska suojavarustuksia ei ollut tuolloin käytössä. Lyyli hoiti oman perheen lisäksi vieraita lapsia. Lasten vartuttua Lyyli oli jonkun aikaa koululla siivoojien tuuraajana. Sittemmin Lyyli katsoi viisaammaksi jäädä hoitamaan taloutta kotiin, koska puolison työ oli niin vaativaa.

Tavanomainen sotasankari Jälkikäteen Erkkiä on luonnehdittu tavanomaisena sotasankarina, joka ei pahemmin puhunut sota-ajasta. ”Mitä niistä puhumaan, olleita ja menneitä” oli hänen tapansa kuitata sotavuodet. Invaliditeettiprosentti oli aluksi pieni, ja joten saadulla eläkkeellä ei ollut suurta vaikutusta perheen talouteen. Myöhemmin luku nousi vielä 25 prosentista. Osansa tilanteen parantumiseen oli puoliso Lyylin painostuksella sekä paikallisen osaston sihteeri Armas Ruuskan aktiivisella toiminnalla. Käynti erikoislääkärin luona Jyväskylässä kohensi Erkin tilannetta. Erkki ei olisi halunnut prosentteja lisää, sillä hän olisi vain halunnut tehdä työtään. Eikä hän kertonut nähneensä painajaisia. Myöskään tupakkalakostaan hän ei pitänyt melua, vaan kaikessa hiljaisuudessa hän päätti vain aloittaa lakon ja poltto loppui. Lyyli tajusi tilanteen vähitellen.

Puolison kuolema

dä kylässä. Päivät menevät mukavasti. Kuntoutuksessa Lyyli kävi jo puolison elinaikana, sillä Erkki ei halunnut olla laitoksissa koko kuukausijaksoa. Puolisot ottivat tavaksi puolittaa kuntoutusjakson. Useasti pariskunta olikin yhdessä Mikkelissä, Tampereella ja Kannuksessa. Myöhemmin Lyyli kävi yksin Taukokankaalla Oulaisissa, joka on lähin kuntoutuspaikka. Elämän kohokohtia ovat olleet syntymäpäivät, häät ja luonnollisesti lapsenlapset. Perheen kesämökki Muurasjärvellä herättää vieläkin mukavia muistoja, sillä Lyyli oli paljon kesäisin lasten kanssa mökillä, jonne Erkki ehti viikonloppuisin. Kaikki kaipaavat edelleen mökille. Liikunta Haapajärven monitoimitalolla jäänyt nykyisin, mutta sen sijaan Lyyli käy sauvakävelyllä naapurinrouvan kanssa ja osallistuu paikallisiin tapahtumiin. Haastattelijan tiedusteluun, mitä sanoisit nykynuorille, Lyyli miettii hetken ja tuumaa: ”Se on vaikia ruveta määräämään - oisivat kunnolla ja eläsivät kunnon elämää”.

Lyyli huomasi kuntoutusjaksolla 1990-luvun loppupuolella Mikkelissä, että Erkki ei ollut kunnossa. Konkreettisesti ongelma ilmeni siten, ettei Erkki enää itse aloittanut keskustelua. Vastasi ja puhui vain, jos toinen kysyi. Perhe otti yhteyttä lääkäreihin, mutta Erkin sairaudentilaa ei tunnistettu aluksi. Vasta monien vaiheiden ja tutkimuksien jälkeen päästiin Ouluun, jossa kävi ilmi Erkin aivosyöpä. Erkkiä hoidettiin sairaalassa kuukauden ajan. Viimeiset viikot hän vietti kotihoidossa Haapajärvellä. Erkin kuolinaamuna Lyyli huomasi, että Erkin elämä oli hiipumassa. Viimeisenä hetkenä koko perhe, kissa mukaan lukien, kokoontui sängyn ääreen. Kovia tuskia ei ollut, ja Erkki vain nukkui pois rauhassa läheistensä ympäröimänä.

Terveyttä ja työtä Yksin elelevän Lyylin päivään tulee nykyisin jäntevyyttä, kun yrittäjänä toimiva oma poika käy päivisin äidin luona ruokailemassa. ”Tulee paremmin laitettua ruokaa itselleenkin.” Ruokailun jälkeen Lyyli voi ottaa päiväunet ja käy-

Lyyli Mielityinen o.s. Kukonlehto, s. 3.12.1929 puoliso Erkki Mielityinen (-1997) lapset: kaksi tytärtä ja poika Haastattelu 25.6.2015 Raili Tikanmäki Teksti Anne Ruuttula-Vasari Kalajokilaakso

Aini Tiinanen

Rautaisen miehen toimelias vaimo Aini on syntynyt Kesälahden pitäjässä, josta on nykyiselle Suomen rajalle 15 kilometriä. Kotona oli äiti, isä ja kahdeksan lasta, joista kolme kuoli pienenä. Isä oli ostanut pienen tilan, johon hankittiin eläimiä, lehmiä, sikoja ja kanoja. Kotona oli myös vuokralaisia. Isä kävi kodin ulkopuolella töissä. Lapsuudesta Aini muistaa, että he marjastivat ja sienestivät ja uivat usein kesäisin, sillä lähellä oli paljon vesistöjä. Kesälahti oli kahden järven välissä. Koulua Aini kävi kotikylällä ja rippikoulun yhdeksän kilometrin päässä kirkonkylällä.

Evakkomatka Sota-ajalta Aini muistaa, että lähipelloille ja metsiin tuotiin tykkejä ja kaivettiin juoksuhautoja. Konekivääripesäkkeitäkin siellä oli. Kun siirtolaisia vietiin Karjalasta pois, näiden reitti kulki Ainin kodin läheltä ja jotkut yöpyivätkin heillä. Äiti laittoi heille ruokaa. ”Kesäsodan” aikana Ainin perhe joutui evakkoon Keski-Suomeen. Aini itse lähti lehmien kanssa evakkomatkalle tätinsä mukana jo ennen kuin varsinainen lähtökomennus kotikylälle oli annettu. Aini luuli, että hän menee samaan paikkaan kuin äiti ja muut lapset. Päämääränä oli Kerimäki. Matka taittui kävellen. Välillä yövyttiin kouluilla, joissa lattiat olivat täynnä matkalaisia. Ainin äiti lapsineen oli matkannut Keski-Suomeen. Vasta myöhemmin saatiin tietoa toistensa määränpäästä. Jossain vaiheessa matkan varrella, kun hän oli tätinsä kanssa hevosen kyydissä, tuli pommi40

Kalajokilaakso

koneita, jotka lensivät matalalla. He pelkäsivät, että ammutaan. He jättivät hevosen ja juoksivat metsään piiloon. Pommeja ei tuolloin kuitenkaan ammuttu. Myös valoja ammuttiin ja Aini arvelee, että ne olivat merkkejä siitä, että desantteja tiputettiin alueelle, sillä samaan aikaan kuului lentokoneen ääni. Aini muistaa, että mummolassa jäi kiinni yksi desantti, jonka poliisit veivät pois. ”Kyllähän se pelotti, kyllä sitä pelekäs.” Isällä oli jo tieto kotiin pääsystä, mutta hän haavoittui Tyrjän rintamalla ja kuoli vammoihinsa. Evakosta kotiin palattua huomattiin, että kotiseudulla oli pommitettu vanha kirkko ja isommat talot, maassa näkyi pommien tekemiä kuoppia. Sotilaita näkyi tien varsilla. Myöhemmin kotikylällä liikkui puheita, ettei sieltä olisi tarvinnut lähteä evakkoon. Ainin mielestä ihmisiä olisi kuollut, elleivät he olisi lähteneet. Kylän vanhainkotia oli ammuttu ja sen seinissä oli reikiä. Isän kuoltua äiti jäi viiden pienen lapsen kanssa hoitamaan kotitilaa. Eteenpäin oli vain mentävä. Aini osallistui kaikkiin kodin ja tilan töihin, vaikka oli vasta 12-vuotias. Veli kuoli tuolloin niin kutsuttuun kurkunkuristustautiin.

Kalajoen rautaisin mies 20-vuotiaana Aini lähti Kalajoelle Tyngän kylään karjanhoitoharjoittelijaksi. Tuolla matkalla hän tapasi Antin, joka oli sotainvalidi ja vaikeasti haavoittunut. Heidän tavatessaan Antilla oli 25 prosentin invaliditeetti, vaikkei tämä

ollut pystynyt tekemään juuri mitään moneen vuoteen. Antilla oli todettu olevan sirpaleita ympäri kehoa, mutta niitä ei voitu poistaa. ”Keuhkoissa oli ja päässäkin iso sirpale, ei sitä koskaan pois otettukaan.” Heittimen ammus oli lauennut ja Antti oli tuolloin pahasti haavoittunut. Samassa tilanteessa oli kuollut useita miehiä. ”Oli se Kaunialassakin toista kuukautta kerrankin. Prosentti nousi vähän kerrassaan.” Vammojen vähän parantuessa Antti kävi töissä vieraallakin. Pariskunta sai asuttavakseen Antin kotitalon päätyhuoneen, ympäröivällä tilalla he viljelivät maata ja pitivät eläimiä. Aini ja Antti saivat viisi lasta. Myöhemmin he rakensivat viereen oman talon. Tuota hanketta helpotti se, että Antin sotainvalidiprosentti nousi ja toi näin taloudellista helpotusta. Antti yritti tehdä töitä, mutta vammat pahenivat sirpaleiden liikkuessa, joten Aini vastasi kodin ja tilan töistä. ”Kyllä se aina sanoi niin, että häneltä jäi nuoruus elämättä. Jäihän se monelta muultakin.” Antti teki sen mitä kuntonsa puolesta pystyi ja jaksoi tehdä. Kaunialassa oli annettu ohjeeksi, että saa tehdä sen mitä jaksaa. Lapset auttoivat myöhemmin tilan töissä. Anttia sanottiin Kalajoen rautaisimmaksi mieheksi. Rauta oli jäänyt sotamuistoina kehoon.

Jokaiselle mieluinen – Jukola Ainin puoliso Antti osallistui aktiivisesti sotainvalidityöhön. Joka juhannus hän oli myymässä pääsylippuja Särkillä ja oli mukana syyskeräyksissä. Kesäkoti Jukolassa, jossa järjestettiin sotainvalidien ja puolisoiden leirejä, Aini ja Antti pääsivät yhdessä käymään sen jälkeen, kun Aini täytti 65 vuotta ja lehmät laitettiin pois. Ainille on jäänyt Jukolan lomista ja virkistyspäivistä hyviä muistoja. ”Ite laitettiin siellä ruokaa ja saunottiin ja uitiin.” Aini usein ihan odotti, että pääsee Jukolaan. Siellä sai uusia tuttuja. ”Kyllä se oli jokkaiselle mieluinen, joka siellä kävi.” Antti ei puhunut sotakokemuksista Ainille. Miehet puhuivat niistä keskenään. Erityisesti yhteyttä pidettiin saman ammuksen vahingoittamien sotainvalidien kanssa.

”Kyllähän se on yksinäistä” Kahdeksan vuotta ennen kuolemaa Antilla meni puhe. ”Yhtään selevää sannaa ei saanu.” Kaunialassa oli selvinnyt, että Antilla oli ollut aivoinfarkti. Aini toimi omaishoitajana miehensä vammojen pahentuessa. Sairaalareissut tulivat tutuiksi. Aini kävi joka päivä katsomassa Anttia hoitopaikoissa. Antti kuntoutui pahimmasta ja pystyi rollaattorin kanssa liikkumaan ja elämään kotona viimeiset vuodet. Mihinkään hän ei kuitenkaan halunnut lähteä. ”Mutta kyllä se hyvin meni. Antti yritti aina ihte.” Antti sai kotiin apuja, kun ei halunnut lähteä tuolloin kuntoutukseen. Aini oli sairaalassa läsnä Antin viimeisillä hetkillä. Aini on kokenut yksinäisyyttä miehen kuoleman jälkeen. Ennen miehen kuolemaa oli yhdessä surtu pojan kuolemaa. Yksin ollessa etenkin iltasella Ainin mieleen muistuu pojan ja Antin kuolema, tulee ikävä ja kaipaus. Aini on surusta huolimatta tottunut pärjäämään. Kotikylällä asuu tuttuja, jotka joskus käyvät kylässä ja soittelevat, ”mutta kyllä ne vierailut ovat vähentyneet”. Kauppareissuille Aini pääsee Kalajoen kaupungin järjestämällä Justiina-yhteiskyydillä. Sotainvalidiosaston toiminta on hiipunut, silloin tällöin on kuitenkin jotain yhteisiä tapahtumia. Aini on tyytyväinen siitä, että on sellaisessa kunnossa, että pystyy vielä asumaan omassa kodissaan. Aini Tiinanen os. Karjalainen s. 16.1.1929 Kesälahti Puoliso Antti s. 2.4.1921, haavoittui 15.7.1942 Lapset: Anneli, Erkki, Eija, Jouko ja Rauno, (Sotavuodet, Kalajoki) Haastattelu 28.10.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

Tellervo Korvinen

Rukousta ja ruisleipää Puolangalla oli koti ja siskot. Isä kuoli, kun Tellervo oli kolmivuotias. Äiti oli ammatiltaan konekutoja, joka teki töitä kotona hoitaen lapset siinä samalla. Koti oli turvallinen ja koulua käytiin. ”Sehän oli jatkosodan aikaa 1942, niin sitte tuli semmonen hinku, että minun pitää kans päästä lottakomennukselle. Sisareni oli siellä kans ja näitä tuttuja tyttöjä. Äitille se oli kova paikka päästää toiseen pitäjään, mutta minä olin itsepäinen ja halusin mennä. Oltiin niin isänmaallisia, että haluttiin olla siellä mukana missä toisetkin.” ”Siellä istuttiin, katolla oli semmonen torni, jossa ne meiän vartiovuorot oli. Sinne taivaalle sitä kateltiin, kaikki varista isommat viestitettiin ilmavalvonta-aluekeskukseen Haukiperään. Siinä oli omat säännöt.” Elämä lottakomennuksella Suomussalmen Viivalan ilmavalvonta-asemalla oli erilaista kuin kotona. Itse piti huolehtia kaikesta, joten itsenäistyminen sai vauhtia. Vartiovuorot olivat ympäri vuorokauden 1,5 tuntia kerrallaan. Tehtävää hoidettiin 8–10 lotan voimin. Elettiin jatkosodan aikaa. ”Se oli yksi talo, jossa meidät oli majoitettu, yks pirtti, jossa meillä oli kerrossänkyjä. Ei ollut huonetta jokaiselle erikseen. Siellä oli oikein hyvät suhteet. Kyllä tuli toisista enemmän ystäviä, kaikkien kans toimeen tultiin.” Yksi ystävyyssuhde jatkui eläkeikään ja ystävän kuolemaan saakka. Jälkeenpäin Tellervo on ihmetellyt, ettei silloin osattu pelätä, vaikka tiedettiin 20 kilometrin päähän pudotetuista 42

Kalajokilaakso

desanteista. Samassa paikassa tiedettiin myös tapetun monia ihmisiä. Lottatehtävissä vierähti vuosi ja neljä kuukautta. Koska rippikoulu oli vielä käymättä, sen käyntiin piti anoa lupa armeijalta. ”Sitte ruettiin ahistelemaan, että etkö voi lähteä siviiliin. Tuntui, että oon osani tehny ja tulin sitte kotia. Se oli ensimmäinen työkokemus.”

”Sieltä se ura alkoi” Kotiin palattua Tellervoa tultiin pyytämään kauppaan töihin. Ala kiinnosti enemmänkin, joten matka jatkui Mikkeliin kauppakouluun, josta Tellervo valmistui 1949. Kotiseudulla vierähti vielä hetki kaupan töissä, kunnes 1.4.1950 tuli muutto Kokkolaan, jossa hän pääsi valtion palvelukseen maanviljelysinsinööripiirille konekirjoittajan työhön. Sisko asui Kalajoella, mikä vauhditti muuttoa. Keski-Pohjanmaalla vierähti reilusti pari vuosikymmentä, ensin Kokkolassa, välillä Kannuksessa kolmisen vuotta tiepiirillä, josta jälleen takaisin Kokkolaan. Työn lisäksi aika kului harrastusten parissa. Liikuntaa oli monenlaista ja laulaminen kuoroissa on ollut lempiharrastus. Elämä oli mukavaa ja ystäviä riitti. ”Sitte tuli taas ajatus, että mitähän sinne Kainuuseen kuuluu. Viimeiset kolmetoista työvuotta mä olin Kajaanissa saman ympäristöpiirin palveluksessa. Kotiseutu veti.”

Tellervo teki työuransa kaupan alalla.

”Se oli hyvää aikaa” Tellervo eli pitkään yksin. ”Minä tulin tai niin minä ajattelin, rauhallisille eläkepäiville Kalajoelle. Yllätyksenä tuli Niilo vastaan.” Kalajoen kansalaisopistossa oli historiallisten tanssien piiri, jossa molemmat kävivät. Kun Niilon tanssipari kuoli, Tellervoa houkuteltiin hänen parikseen. Pari vuotta meni ihmetellessä tapahtumien kulkua, seurustellessa ja miettimisessä. Tellervo oli mielestään elänyt itsekkäästi ja aina päättänyt kaikesta itse, joten mieltä askarrutti, tuleeko hänen kanssaan toimeen. Niilolla oli takana kaksi avioliittoa, molemmat vaimot olivat kuolleet, samoin hänen kaksi lastaan sairauksiin aikuisiällä. ”Siinä ei ollut, että syöksytään naimisiin, oli että katotaan. Yhteinen harrastus jatkui.” Avoliitto kesti 18 vuotta kahden seurusteluvuoden jälkeen. Parin päätöstä avoliitosta ei lähipiirissä paheksuttu. He reissasivat paljon Norjaa myöten. Omakotitalossa ja isossa tontissa riitti tekemistä. ”Se oli mun elämäni paras jakso.” Niilolle tuli keuhkosyöpä, johon hän menehtyi lokakuussa 2009. ”Näkyhän se sotainvalidius. Kuulo oli jäänyt Somerin saareen. Kotkan edustalla oli Somerin saari, joka oli suomalaisilla ja jota venäläiset halus, siitä taisteltiin. Saatiin kerran käydä siellä retkellä ja kyllä sitä ihmetteli, että miten sieltä kukaan on selvinny hengissä. Semmonen kalliosaari, jossa ei ole puustoa eikä mitään. Venäläiset tuli omalta puoleltaan mereltä ja suomalaiset piti

puoliaan. Siinä Niilo on haavottunut. Räjähtävä luoti on tullut siihen kypärään. Se on ollu aikamoinen tälli, kypärä on lentänyt pois ja sieltä on tuotu Kotkaan sairaalaan.” Tellervo oppi kommunikoimaan vain toisella korvalla kuulevan Niilon kanssa ja puhumaan edestäpäin. Myöhemmin kuulolaitteesta sai apua. Kova elämänkohtalo oli koulinut ja tuonut elämänviisautta, eikä Tellervo saanut riitaa aikaiseksi kumppaninsa kanssa. Tellervo on jutellut sotakokemuksista Niilon kanssa ja tuumii, ettei sodasta kukaan tullut terveenä takaisin. Painajaisunissa vilisi venäläisiä. Veteraanijärjestöjen työ tuli tutuksi ja edelleen Tellervo on mukana sotainvalidien toiminnassa. Tellervo pitää hyvänä, että oppi sanomaan me eikä vain minä. Elämässä on auttanut asenne, että hyväksyy ne tilanteet, joille ei voi mitään. Hyväkuntoisena hän ei moiti vanhuudenpäiviään. Perusarvot koti, uskonto ja isänmaa ovat olleet tärkeitä jo lapsuudesta saakka. Elämää sävyttää kiitollisuus siitä, mitä se on antanut.

Tellervo Korvinen, s. 1928 Puoliso Niilo Heusala, s. 22.9.1922, k. 21.10.2009 Haastattelu 26.5.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

Helmi Hillukkala

Hurtin huumorin avulla eteenpäin Helmi varttui suuren sisarusparven keskellä Kärsämäellä. Isä oli käynyt rippikoulun ja äiti kiertokoulun ja rippikoulun. Isän ajatuksena oli, että lapset osaavat tehdä töitä, vaikka eivät koulua kävisi. Oppivelvollisuus antoi kuitenkin mahdollisuuden koulunkäyntiin ja lapset saivat käydä ensin niin sanotun pienten koulun eli alakoulun ja sitten isojen koulun eli yläkoulun. Helmin mieleen on jäänyt mieluisana lapsuusmuistona se, että koti oli joen rannassa. Usein uimaan päästiin ensimmäisen kerran juhannusaattona. ”Ei se ruoanpuoli ollu häävi, meillä oli se oikein suuri kasvimaa, me lapset saatettiin syyä ämpärillinen porkkanoitaki, että kyllä niitä vitamiinejaki saatiin.” Helmi muistaa, että heidän kasvimaata arvostettiin laajemminkin. ”Kun herroja tuli Kärsämäelle tutustummaan, ni ne tuli sitte meille kattomaan, millaista meillä oli.” Lehmiä ja lampaitakin oli ja siitä saatiin elantoa. Isä kävi metsätöissä, äidin aika meni kodin töissä.

Sodan symboli Helmin isä oli sitä ikäluokkaa, ettei hän joutunut sotaan, mutta vanhin veli lähti rintamalle. ”Silloin kun se sota alako, olin ensimmäisellä luokalla yläkoulussa. Se jäi niin mieleen, kun me mentiin kouluun justiin sitten, kun sota oli alakanu. Siihen aikaan koirat kulki laumoissa, niin kyllä me tiettiin, että ne siinä oli tapellu, ku oli verta hangella, mutta jotenki jäi aivan kuin sodan sympoolina mielleen.” ”Eihän sota oikeastaan kuulunu sen kummemmin. Tietenkihän niitä koitettiin niitä akkunoita tukkia. Meilläki alko olla kellarit, kuulu lentokon44

Kalajokilaakso

neen ääntä, ni äiti oli, että pittää peitellä ne kellarit jollaki peitoilla, että jos se on polttelija.” Helmi hoiti jo varhaisina nuoruusvuosina naapurin lapsia. ”Naapurissa oli lähemmäs kymmenen lasta, ku niille lähes joka vuosi synty lapsi, ku ne miehet pääsi sen verran lomalle. Ni minun aika meni sitte lapsia hoitaissa. Minultaki on kysytty, olitko pikkulotta, ni kyllä siinä oli lottana oloa tarpeeksi. ” ”Silloin ku se sota alako silloin kesällä, minä olin silloinki sitte siinä naapurissa ja ne oli lasta käyttämässä kasteella silläki viikolla. Ja ne tulivat sieltä, ni silloin tuotiin sitä lappua, että sottaan lähtiä. Kyllä se vaan tuntu pahalle, vaikka olihan sitä niin tyttönen.” Vuosia myöhemmin, vitsaukseksi tuli keuhkotauti. ”Siskoihin tuli se ja ne kuoli siihen. Ja sitten mun veli, se oli tavattoman lahjakas se poika, meni sitte keskikouluun Raudaskyllään. Mutta se ei pystyny, se eka vuojen kävi. Sitä mä aina ajattelin ku se tuli sieltä koulusta lomalle ja ku se sitä uunia vasten aina seiso. Sillähän oli silloin lämpöä, vaan ku ei sitä ymmärtäny. Silloin oli silti jo lääkkeitä ja hänki meni sitte siihen tautiin.”

”Luoja ossaa järjestää” Sota oli loppunut, kun Helmiä pyydettiin paimeneksi erääseen taloon. Kun kuultiin, mitkä olivat rauhan ehdot, tunnelmat vaihtelivat. Talon isäntä, joka oli jalkansa menettänyt, oli katkerasti nauranut raskaille sotakorvauksille. Toisten mielestä ryssä on aina ryssä ja tuttu kommunistin puolustaja oli kehunut venäjän kieltä, miten se on maailman kaunein kieli. Helmi halusi sairaanhoitajaksi ja hoitajista oli-

kin kova puute. Hän pääsi harjoittelijaksi Paimion parantolaan. Myöhemmin häntä kysyttiin 4H-neuvojaksi. Koulutus tuohon tehtävään oli Oulussa ja Helmi päätti varalta ottaa sairaalan työtodistukset mukaan, sillä häntä edelleen kiinnosti sairaanhoitajan työ. Hän pääsi Muhoksen Päivärinteelle haastatteluun ja töihin, kunnes ”se Luoja ossaa järjestää niin ovelasti, kun mun piti joutua tuolle Arvolle hoitajaksi.” Helmi ja Arvo menivät naimisiin 1955. Asettuminen uudelle paikkakunnalle oli haasteellista ja omat sukulaiset olivat kaukana.

Pihaan jäi rankakasa ja saha Arvo oli ollut sotien jälkeen huonossa kunnossa ja hän oli usein sotasairaalassa kuntoutuksessa. Kun kirkonkellot kotikylällä olivat soineet, puhuttiin usein, että jokohan se oli Arvon vuoro lähteä. Ei ollut. Myöhemmin Arvo pääsi uudelleenkoulutukseen. Tuolloin Helmi ja Arvo olivat naimisissa. Kun Arvo lähti Kiipulaan opiskelemaan, pihaan jäi rankakasa ja saha, josta Helmin oli selvittävä kaiken muun työn ohella. Miehen veli kävi sahaa teroittamassa, muuten apua ei juuri ollut saatavilla. Lapset Pentti ja Anni syntyivät vuosina 1957 ja 1961. Arvo kävi konttorityökoulun, minkä jälkeen hänet valittiin kunnan kirjanpitäjäksi. Arvo oli tunnollinen työntekijä ja teki pitkää päivää. Omien lehmienkin hyvinvointi saattoi jäädä toiseksi muita ihmisiä auttaessa. ”Kun toinen tuli tahtoon, Arvo oli aina valamis auttaan.” Vieraita kävi paljon ja heitä kahvitettiin niin usein, että Helmi siihen välillä väsyi, koska vesi piti kantaa kaukaa kaivosta. Kaksitoista vuotta kaikkiaan Helmi kantoi vedet ja puut taloon, ennen kuin vesijohto vedettiin 1967. ”Ei ollut häävi tuo mökki, mutta sitä on remontattu monta kertaa.” Kerran Helmin käydessä lääkärillä tämä oli ihmetellyt, että ”miten ihiminen laittaa ittensä tuohon kuntoon” ja tokaissut, ”että tietysti te kannatte veet ja puutkin itse. Aattelin, että voi ku tietäsittä.” Ei oikein ollut apujoukkoja lähettyvillä. ”Kotityöt ja maatila oli minun vastuulla. Ei silloin ollut vapaata lauantaita Arvollakaan. Muistan sen kun oli kuitenkin pari kilometriä meiän perunamaalle, niin minä joka toinen päivä hajin polokupyörällä kaheksan ämpärillistä perunoita ja keittelin sioille, meillä oli kaks sikkaa.”

Sotainvalidien puolisot ovat Helmin tavoin kokeneet monelaisia elämänvaiheita miehensä rinnalla. ”Kitinkannuksen johtaja, veteraanijuhlassa sanoi, että jos ei sotainvalideilla ollut vaimoja 60-luvulla, niin niitei ennää olis ollu elossa yhtään.” Arvo ei puhunut sodan tapahtumista ja Helmi onkin ajatellut, että ne, jotka eivät puhuneet, kantoivat silti muistoja syvällä omassa mielessään.

Kunnes kuolema erottaa Elämän ehtoopuolella ”Arvolta loppui jalat”. Aluksi Helmi hoiti Arvoa kotona. Paikkakunnan lääkäri ohjasi myöhemmin Arvon Kitinkannukseen huomattuaan Helmin väsymyksen. Helmi kävi Arvoa katsomassa useita kertoja viikossa. Arvo kyseli Helmiltä, ”minkälainen se meidän sopimus oli, ja minä sanoin, että kunnes kuolema meidät erottaa.” Arvo kuoli vuonna 2002. Elämään on mahtunut monia sellaisia hetkiä, että Helmin on pitänyt mennä ulos huutamaan tuskaansa. Helmi on kuitenkin huomannut, että nyt hänen on hyvä olla. Hurtti huumori on monia tilanteita pelastanut. Herännäisyys on ollut voimakkaasti elämässä mukana ja Arvokin oli kannustanut Helmiä käymään körttijuhlilla. Oman syöpäepäilynsä aikaan Helmi oli ymmärtänyt, että Jeesus on jo tehnyt hänen puolestaan kaiken, ei hänen tarvitse tehdä mitään. Samaa lohdutusta hän saattoi tarjota miehelleenkin. Kotitaloa on aikojen saatossa remontoitu ja remonttia on vielä tulossa, joten kodissa on hyvä asua. Helmi kokee, että hyvään elämään kuuluvat nyt hyvät naapurit, päiväkeskustoiminta kerran viikossa, jolloin tapaa tuttuja ja ystäviä ja samalla reissulla hän saa pesuapua. Helmi viihtyy hyvin yksin ja nauttii siitä. Lapset pitävät huolta, soittelevat ja kyselevät kuulumisia. Lapsenlapsille on löytynyt opiskelupaikka. Helmi Hillukkala os. Pesonen s. 11.3.1930 Puoliso Arvo Anders Hillukkala s. 4.5.1924 Lapset Pentti ja Anni (Vapauden puolesta Raution sotaveteraanit 2010) Haastattelu 24.6.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski Kalajokilaakso

Aino Lehkonen

”Kaikilla on ollu käjet täynnä työtä” Talo ei ollut iso eikä pieni, vaan siltä väliltä. oli pumppu siinä kaivon luona. Siitä pumpusta Väkeä talossa oli aikanaan paljon ja Aino oli pumpattiin ensin kottaan ja kodasta navettaan. ” kymmenlapsisen perheen toiseksi vanhin. Aino Aino ei ollut lotissa. Vanhemmat sanoivat, synnyinkoti oli Ylivieskan Soukalla, johon hän että kotonakin tarvitaan työvoimaa, kun miesyntyi vuonna 1923. Työhevosia tarvittiin, kun het olivat rintamalla. Aino oli mukana kuei ollut koneita apuna. tomassa sukkia, Lehmiä, lampaita ja sikaulan- ja päänKaupassa ei juuri ollut koja kasvatettiin. ”Solämmittäjiä sekä muuta kuin sokeria, ta-aikana piti osallistua leipomassa leipää kahvia ja suolaa. Elettiin heti kaikkeen, mihin rintamalle. Leipokynnyksen yli jalaka omavaraisesti. Korttiannosten mista varten tuotiin meni. Työtä riitti, ku jauhot, rintamalle kanssa pärjättiin. Lehmistä kaikki tehtiin käsivoiei tarvinnut omissaatiin maitoa ja voita ja ne min ja ihmisvoimin.” ta jauhoista leipoa. Sota-aikana lapsiväki ”Semmosta näkkipiti tilittää kansanhuoltoon. oli mummujen ja papleipää leivottiin.” Osa piti sinne antaakin ja pojen kanssa. Ruokaa Oppi työhön tuli kirjaa pidettiin ja seurattiin, piti laittaa ihmisille ja pääosin kotoa äidileläimille. ”Sehän siitä tä. Aino oli sota-aiminkä verran talossa oli omasta pellosta ja elläikana Raudaskylällä lehmiä, lampaita ja sikoja. mistä, eihän sitä ostetk a n s a n o pi s t o s s a , tu mittää.” Kaupassa ei jossa sai lisäoppia juuri ollut muuta kuin niihin asioihin, joita sokeria ja kahvia ja suolaa. Elettiin omavarai- ei kotona ollut opetettu. Opistossa oppi toimisesti. Korttiannosten kanssa pärjättiin. Lehmis- maan vieraiden ihmisten kanssa. ”Kyllähän sitä tä saatiin maitoa ja voita ja ne piti tilittää kan- kotona oli paljonkin väkiä, mutta se oli ommaa sanhuoltoon. Osa piti sinne antaakin ja kirjaa väkiä ja se oli sitte vierasta siellä.” pidettiin ja seurattiin, minkä verran talossa oli lehmiä, lampaita ja sikoja. Kaikille oli tilaa Ikkunat piti pimentää pimennysverhoin ja evakoita tuli heti talvisodan alussa. Ainon täti Kuhmosta tuli ensimmäiset evakot, kaksi vastasi navetasta ja Aino oli kaverina jo tyttöse- naista ja vähän myöhemmin toisen mies. Nuonä. ”Siellähän oli paljon työtä, kun kaikki käsin rempi nainen halusi auttaa navettatöissä. Vätehtiin. Lannatki kannettiin navetasta paareilla lirauhan aikana kuhmolaiset pääsivät kotiin. tunkiolle ja vesi, ei sitä kantaa tarvinnu, meillä 46

Kalajokilaakso

”Näihin päiviin asti on jonkunlainen yhteys pysyny.” Kaukana ”niitulla” oli karjamaja, johon lehmät vietiin kesäisin ja lapset olivat vuorollaan paimenessa. Karjamajalle tuli sodan aikana varakas karjalainen perhe, jolla oli paljon hevosia, lehmiä ja muuta omaisuutta. Heidän jälkeensä majalle tuli vielä kaksi perhettä, joista toisessa oli aikuista väkeä ja toinen oli monilapsinen perhe, jolle syntyi siellä ollessa vauva. Heillä oli mummukin mukana, mutta niin vain kaikki sopivat asumaan. Kotiin tuli vielä Lapin evakoita, heitä oli seitsemän henkeä. Evakoita oli monessa vaiheessa. Henkikirjoitukset piti tehdä evakoista. ”Sanottiin, että kaikenlaista on ollu, vaan kaikki on sinne sopinu.” ”Se vain oli, että tuli niitä määräyksiä, että montako henkiä niitä pitäis ottaa. Voi hyvä kauhia, minkälaista se sitte oli, ne ihmiset sitte pitkin kyllää hajotettiin ja itte kukin niitä sitte kuletti.” Isä haki evakkoja junalta Ylivieskasta. Saamelaiset olivat kuin eri kansaa omine tapoineen, vaikka hyvin sopeutuivatkin uudelle seudulle. Mukana oli useamman sukupolven väkeä. Nuorinta, muutaman kuukauden ikäistä lasta ei ollut kastettu. Lapsi kastettiin Ainon kotona ja äiti ja isä olivat kummeina. Tähän päivään saakka on yhteyttä pidetty. Ainosta tuli saamelaisperheen nuorimman tytön lapsen kummi. Tieto rauhasta aiheutti monenlaisia tunteita, joita purettiin kukin tavallaan. ”Se nyt oli semmosta rauhatonta, semmosta kuuntelemista. Se oli toiselta puolelta ilon asia ja toiselta puolelta kauhea järkytys. Siitä vain etteenpäin.”

Uusi elämänvaihe Aino oli töissä kotona niin kauan kunnes meni naimisiin. Ikää oli silloin 33 vuotta. Nivalan Hakolasta löytyi puoliso. ”Se vain kummasti meni niin.” Pari oli tutustunut ja seurustellut vuosia. Kesällä 1956 vietettiin häitä morsiamen kotona. Aino muutti miehensä kotiin syyskesällä. Talo oli rintamamiestalo, johon mies oli äitinsä kanssa päässyt sodan jälkeen asumaan. ”Se oli pieni, oli siinä mehtää jonku verran, mutta peltoa oli kolmen hehtaarin palanen

mehtän keskellä, että eihän siitä eläny. Minä sain kotoa lehmän mukkaan, ni niitten toinen lehmä sitte myytiin, ku minun lehmä tuli. Sitä ei ollu ruokaa niille lehemille. Minä rupesin niitä lehemiä hoitamaan ja huushollia. Mies oli töisä missä milloinkin, oli semmonen sekatyömies missä tarvittiin. Ei ollu mihinkää paikkaa siottu. Kaikilla on ollu käjet täynnä työtä.” Miehen reidessä ollut sirpale meni mukana hautaan asti. Sota-asioista ei puhuttu. ”Hän ei halunnu invaliditeetista puhua yhtään mitään. Joskus, ku yritin jotain sanoa, niin hän sano, että muistaa ne asiat muistelemata. Ensi alkuun se oli nähny unia, ku se yhtenä aamuna kysy, että löikö hän minua ja hän arveli, että oli nähnyt sellaista unta.”

Omansa hoidettiin Ensimmäinen lapsi syntyi häitä seuraavana kesänä ennenaikaisesti. Synnynnäinen sydänvika päätti elämän reilun kolmen kuukauden ikäisenä. ”Kun se ruumiillisesti kehitty ja sydän ei kehittynyt, se oli keskosen tasolla, ni eihän se jaksanu ellää. Se vain nukku pois.” Lapsi oli poika ja hänet on haudattu Järvikylän hautausmaalle. Myöhemmin perheeseen syntyi kaksi tyttöä. Ennen kuolemaa mies sairasteli paljon ja Aino toimi miehensä hoitajana. ”Ei sitä tieten puhuttu omaishoitajista. Se piettiin vain, että luonnollisesti hoietaan. Kotona hoijin, että se tuli niin huonovointiseksi, että sitte sairaalaan. Sitte rupes tekemään mieli, että pääsis kotiin. Lääkärit ja hoitajat sano, että kyllä te voitte mennä. Minä arvelin, että mitenkähän. Ne vain sano, että kyllä te voitta. Kyllä me tultiin kotia, se oli yhen viikon kotona ja sitte mentiin sairaalaan ja kaks päivää se eli. ”Kyllä kai se kovasti oli hoiettava ja monet ihmiset ku kävi, ne sano, että on se kumma, ku tuommonen sairas on ja yksin hoitaa vain. Kyllä minä sen kanssa pärjäsin, mulla ei ollu muuta työtä. Eihän mun tarvinnu, no, puulämmitys oli, että pitihän se huone lämmittää ja ruokaa piti laittaa, vaikka ei se syönykkää. 60 vasta olin täyttäny. Jaksohan sitä silloin ja kyllähän sitä annetaan voimia sitä mukkaa, mikä on tarve.” Kalajokilaakso

”Oon tyytyväinen ja pärjään” Aino asui yksin talossa 20 vuotta. ”Tykkäsin kovastikki asua, mutta tuli sitte, että en talavella ennää pärjää, ku en lumitöitä saa tehyksi. Kesällä ei saa ruohoa, kukkapenkkejä en mittää. Aina jos alotti, se jäi kesken, siitä ei tullu mittää. Minä rupesin ihte sitte, että kyllä se on parreen, ku ihte vielä osaa aatella ja järjestää jotaki asiaa. Tytöt ei minua toimittanu pois, ne varo, ettei mua toimiteta pois. Mutta ku rupesin ihte puhumaan sitä, ni kyllä ne heti oli sitte tukena.” Uutta paikkaa oli ehditty jo katsella, kun nykyinen asunto sopivasti vapautui. ”Kyllä minä aivan oon tyytyväinen ja pärjään. Sittehän, jos tullee pitkiä sairauksia, kyllä kai se yhteiskunta maksaa, johon ei piisaa.” Toistaiseksi Aino pärjää arkiaskareissa veteraanisiivoojan hoitaessa isomman siivouksen. Tarvittaessa muita palveluja voi ostaa. ”Ku säilyis tämmönen hyvä kunto. Sitä ruokaa on montaki kertaa tarjottu. En minä vielä halua, ku siinä on ainaki aivoilla vielä jotaki tekemistä. Kauppa-asiat,

senhän vois jollaki teettää, jos ei vain mittää yritäkkää, ei sitä sitte pysty mittää pian tekemään. Kyllä sinä päivänä, ku kaupassa käy, ei tarvi muuta ku levähellä.” Tyttärilleen Aino voi aina soittaa, jos tarvitsee jotain apua. ”Se nyt ainaki on elämässä tärkeää, että pysyis kaikkien kanssa, että ei riitaa haluais levittää. Sovinto se on kaikkein paras. Kaikki asiat selviää sovittelemalla, ei tartte riitaa rueta rakentammaan.” Lapsen kuolema oli aikanaan kova paikka ja vieläkin Ainon sydämeen koskee, jos kuulee, että pieni lapsi on kuollut. Kuolema ei kuitenkaan tule silloin kun sitä odottaa, se tulee aina väärään aikaan. Miehen kuolemaan Aino rauhoittui paremmin kuin lapsensa lähtöön, sillä kuolemaa hän ehti odottaa ja toivoa siitä apua tuskien keskellä olevalle puolisolle. Nykyisestä tilanteestaan Aino sanoo topakasti: ”Ei tämän parempaa voi ollakkaa. Jos tästä nyt vain nurisee, se ei oo ennää oikeasta päästä. Sehän on eri asia jos sairauksia tulee, mutta nyt tämä on aivan hyvä.”

Aino Lehkonen s. 7.7.1923 Puoliso Väinö Lehkonen, s. 27.9.1922, k. 1984 Haastattelu 11.11.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

Kerttu Paavola

”Tyytyväisyys on elämän onni” Kerttu on syntynyt Nivalan kylässä. Koti oli leipää. Naapurin mailla oli myös paimenia ja maanviljelyspaikka, jossa oli lypsykarjaa. Isä heidän kanssa keksittiin jotain ajankulua: pikuoli, kun Kerttu oli 6-vuotias ja äiti kuoli hä- dettiin nuotiota, paistettiin nauriita, käytiin nen ollessa 16-vuotias. naapurin naurismaalla. Kertulla oli kaksi veljeä Lapsuus meni työn merTyössä ei juuri mukavuutta ja kaksi siskoa ja hän oli keissä. ”Paimentaminen ajateltu. ”Kaikista keskeltä sisarussarjaa. oli lasten työtä.” Elämä oli lapsena hy”Kyllä minä oon kouikävimmältä tuntui vin ahdasta ja vaikeaa lua käyny. Me asuttiin paimentaminen. Piti äidille, sillä tämä oli jääsilloin kaukana koulusta, varjella, ettei lehmät pääse nyt pienten lasten kanssa sitä piti silloin lähteä kavelkaiselle tilalle. Isä oli heksalta kouluun. Eikä viljapeltoon.” Karja piti juuri ennen kuolemaansa ollut aurattuja teitä. Jalan viedä usean kilometrin korjauttanut ison rakenkulettiin peltoja pitkin, päähän aamulla ja tuoda nuksen ja ottanut siihen oiottiin, niinku sanottiin velan, josta äiti joutui illalla takaisin. Paimenessa oikopolokuja. Kunto kasvastaamaan. Lapsena olvo.” Samalta perukalta on piti olla koko päivä, eikä tiin työssä mukana heti nyt jo kymmeniä vuosia kelloja tuolloin ollut. Tehtiin kun kynnelle kykeni. lapset kuljetettu autolLehmät lypsettiin käsin, la kouluun. ”Hyvä oli ku aurinkokelloja. Pilvinen Kerttukin osasi lypsää jo minäki sain koulun käyä, päivä oli kaikista ikävin. alle kymmenvuotiaana. jatkokursseillakin. Eihän Työssä ei juuri mukane kaikki jaksanu käyä ja vuutta ajateltu. ”Kaikista ikävimmältä tuntui ei niillä ollu kaikilla vaatteitakaan niillä lapsilla.” paimentaminen. Piti varjella, ettei lehmät pääse Monen lapsen koulu jäi talvipakkasilla kesken. viljapeltoon.” Karja piti viedä usean kilometrin Kertun kotona riitti lapsille vaatteita. päähän aamulla ja tuoda illalla takaisin. Paimenessa piti olla koko päivä, eikä kelloja tuolloin ”Siinä sai naiset pärjätä” ollut. Tehtiin aurinkokelloja. Pilvinen päivä oli kaikista ikävin. Käsityö oli aina paimenessa mat- Sota-aika oli vaikeaa. Äiti sairastui ja vanhemkassa ja lehmien nukkuessa ehti virkata, tuota pi veli joutui armeijaan. Vanhin sisko oli menhetkeä aina odotettiin. Eväinä oli maitopullo ja nyt miniäksi, joten 16-vuotias Kerttu oli kotona Kalajokilaakso

asuvista lapsista vanhin ja hänen piti ajaa heinät Kerttu oli myös lottatyössä, kun ikä salli. Tehtäniityltä. Sodasta päässeen enon kanssa kuljettiin viin kuului monenlaista. Rintamalta tulevat sotimetsässä ja ajettiin puita. ”Sitte vielä yhteiskun- laat jättivät likaiset vaatteensa niiden keruupaiknallekki käytiin halakoja hakkaamassa.” Vanho- kaan Raudaskylälle joen varteen. ”Siellä oli kaksi jen miesten kanssa kuljettiin metsätöissä. ”Ne isoa muuripattaa muurattu sinne. Sinne piti sitte lähti että opettaa meille sitä mehtätyötä”. Motti, vuorollaan mennä pesemään rintamalta tulleitten metri kanttiinsa, piti päivässä vaatteita.” Paikalle oli tehty halli, saada hakatuksi halkoja. Niijossa pyykkejä kuivattiin. Kuiva tä ajettiin Nivalan asemalle ja tuotiin suojeluskunnan ”Se oli viisi vuotta pyykki pantiin siellä junaan. Junissa oli talolle, Suoja-tuvalle. ”Sinne piti yhtä kyytiä siellä mennä sitte korjaamaan, ku niishöyryveturit. Maatilan hoito jäi Kertun vasarmeijareissulla. tä oli nappeja poisa ja saumoja oli tuulle, kun äiti sairasti. Jossain rikki. Prässättiin sitte ja hienosti Siinä sai naiset vaiheessa kylälle oli tullut kuhlaatikoihin pakattiin ja laitettiin.” pärjätä.” molaisia siirtolaisia ja eräässä taMeitä oli kolmen porukoita. lossa oli tarvittu lääkäriä. Kerttu Käveltiin ensin Haapaperän pyhuolehti, että lääkäri kävi myös säkille ja sieltä junalla mentiin äidin luona. ”Ei siinä auttanu, Raudaskyllään aamulla aikusin minä olin 16-vuotias, kävin hakemassa lääkäriä ensinnä, kun pääsi navetasta. Piti aikusemmin ja sehän kävi äitin luona. Sitten mentiin yhteen mennä navettaanki.” Päivä hurahti työnteossa ja toiseen talloon käymään, kun sielä oli lapsia sai- illalla kotiin tullessa piti vielä lypsää lehmät. ”Ei rastanu. Sitte se lääkäri sano, että hänen pitäis sitä kysytty kaheksan tunnin päiviä.” päästä kottiinki. Talon emäntä sano, että sinä lähet viemään tuota lääkäriä. Yösyännä vietiin ”Kyllä sitä monenlaista työtä lääkäri keskustalloon. Matkaa oli kuusi kilometriä. Kello oli justiin yöllä kaksitoista, kun saatiin naisetki teki” lääkäri kottiin.” Nivalassa oli tuolloin kuopiolainen naislääkäri. Myöhemmin pitäjässä palveli Rintamalle ommeltiin flanellisia alusvaatteita. norjalainen lääkäri, joka oli tullut vapaaehtoise- Ne oli leikattu valmiiksi ja niitä toimitettiin tana tehtävään. Nivalan oma lääkäri palveli talvi- loihin ommeltavaksi. Äiti opetti Kertunkin omsodan aikaan armeijassa. ”Kyllä oli pakkanen, ku pelemaan. Hän oli ommellut perheelle vaatteita me vietiin sitä lääkäriä kirkkoreessä. Eihän siellä takeista lähtien. ”Minun äiti sano, että minunki Nivalassa ollut silloin, ku kirkkoreellä mentiin. pittää kahteen sottaan ommella vaatteita.” Hän Se oli semmonen, sinne perälle mahtu kolomek- oli ommellut jo vapaussotaan vaatteita. ”Kyllä sitä monenlaista työtä naisetki teki, jos ki ihmistä peitteisiin. Muttako minun piti istua kuskina, mulla oli kylymä ja jalakoja paleli. Se miehet oli siellä rintamalla.” Armeijaan leivottiin oikeaa hapanta leipää, ne piti leipoa ohuiksi. oli pakkastalavi. Siitä reissusta selevittiin.” Vanhempi veli kuoli ennen sotaa. Toinen veli Leivät pantiin neliskanttisiin laatikoihin. ”Eihän lähti talvisodan aikana tammikuussa palveluk- me osattu ku pyöreitä tehä, ku meille oli opetetseen. Talvisodan jälkeen veli joutui armeijaan, tu, vaan sinne ne pakettiin. Ne piti kuivata.” ”Ei sitä silloin osannu mitenkää raskaanakkaa minkä jälkeen alkoi jatkosota. ”Se oli viisi vuotta yhtä kyytiä siellä armeijareissulla. Siinä sai naiset pittää, vaikka se työtä vaativaa oliki. Ei sitä nuopärjätä.” Kirjeitä kirjoitettiin ja paketteja laitettiin, rena osannu vaatia, sitä tehtiin työtä mitä keretveli pääsi käymään kotona lomalla, poikamiehet tiin ja nuorena jo.” Huvitteluun ei ollut aikaa. Oli pääsivät neljän kuukauden välein ja perheelliset kasvettu työntekoon. Sunnuntaisin ei tahtonut kolmen kuukauden välein. ”Villasukkia kudottiin. kirkkoon joutaa, kun äiti oli sairas. Äiti kuoli Ensin piti villat kartata ja keherätä. Sitte saatiin siitä huhtikuussa 1940, hän ehti käsittää, että rauha oli tullut. ”Tilanpito jäi meille hulvattomille.” lankoja ja kudottiin tuntemattomille sotilaille.” 50

Kalajokilaakso

Vanha poikamiessetä naapurista piti komentoa heille. Peltotyöt piti hoitaa. ”Ei jääny sormi suuhun.” Sisko teki huushollityöt.

”Siinä hoiettiin perhe ja elläimet” Kerttu meni nuorena naimisiin, hänet vihittiin Jaakon kanssa 4.4.1942. Ensimmäinen lapsi syntyi seuraavan vuoden kesäkuussa ja mies pääsi näkemään lapsen elokuussa. Avioliittoa oli edeltänyt ”kirjeenvaihto talvisydännä ja tapaamiset jossakin aseman seutuvilla, ku ne sotilaat siellä kuluki”. Kerttu jäi kotitilalle ja mies tuli siihen asumaan. Veli oli myynyt osuutensa ja muutkin olivat lähteneet kotoa. Kerttu synnytti kaikkiaan 11 lasta. Hän hoiti lapsia, ”mutta piti sitä pieniltä lapsiltaki päästä sinne navettaan”. Isommat katsoivat pienempien perään. ”Siinä hoiettiin perhe ja elläimet. Ei ollu päiväkoteja johon saa viiä.”

”Kyllä se suurena apuna oli” Jaakolle jäi 30 prosentin invaliditeetti. Hän

haavoittui Tornion yläpuolella taistellessaan saksalaisia vastaan ja oli hoidettavana Ruotsissa, sillä Lapin sodasta haavoittuneita vietiin sinne. ”Jalasta oli ammuttu läpi.” Vamma haittasi elämää. ”Ainahan se jalaka oli tuskalla, kipiä.” Sairaalakäyntejä tuli, mutta kaikki saatiin hoidettua. Elämä oli alkuun rauhatonta. Kun Jaakko oli tulossa laivalla Turkuun Tukholman sotasairaalasta, piti laiva monta kertaa ankkuroida välillä miinavaaran takia. Meri oli miinoitettu, ”ku ne meni Saksan kanssa Suomen välit ristiin. Ensin oltiin aseveljiä ja sitte vihamiehiä”. Invaliditeetista saatu korvaus vaikutti taloudellisesti. ”Eihän ne niin suuria silloin ollu, mutta kyllä se suurena apuna oli. Kyllä Suomessa on hoiettu kaikki, ei oo jätetty aivan oman onnensa noijjaan.” Kerttu oli miehensä kanssa sotainvalidityössä. ”Kun sitä viljankerräystä oli syksyllä, mieshän oli siinä mukana joka kerta. Hän toi kerräyslistat meille ja sano, että hän pallauttaa ne listat. Minä sitte hoidin, ne piti viiä pankkiin ja tilittää. Kyllähän niihin hyvin suopeita oli ihimiset.” Sotainvalidien joulujuhlat olivat kohokohtia ja niihin mentiin yhdessä. Siellä sai vaihtaa kuulumiset ja aina oli joulupuuro. Kerttu osallistui naisten toimintaan sen mitä ison perheen keskeltä pystyi. Mies ei paljoa puhunut sodasta, säästi lapsia. Miehellä oli tapana viedä poikia urheiluun, kotona olivat korkeushyppytelineet ja muuta ja aika meni siinä. Naapurin pojat olivat mukana. ”Saattaa ne naapurin pojat käyä vieläki, aikamiehet. Muistelee miten meiän pihalla sai pelata. En minä sitä pihhaa kerinny panna parempaan kuntoon niin siinä ne pelas.”

”On pitäny mennä etteenpäin” Nivalassa ei ollut lasten opiskeluaikaan vielä ammattikoulua, joten he ovat käyneet kouluja Kokkolassa ja Oulussa. Pikkuhiljaa tupa hiljeni ja Kerttu jäi miehensä kanssa kaksin. Tilaa tuli hoitamaan nuoKalajokilaakso

rempi sukupolvi ja vanha pari muutti eläkemökkiin. Jaakko oli kuollessaan 87-vuotias. Hän asui Kannuksen veljeskodissa viimeisen elinvuotensa. Viisi vuotta Kerttu hoiti miehensä sänkyyn, oli omaishoitajana. ”Saihan sitä jottai apua kottiin. Kylvetysapua. Yöhoito oli minun vastuulla.” ”Se on vain se elämän rytmi ollu, on pitäny mennä etteenpäin.” Helppoa ei ole ollut. Raskainta oli talvisodan aika. Oli niin pakkasta ja äiti kuoli. Silloin ei saatu kaupasta ruokaa, koto-

na piti leipäkin tehdä alusta asti. ”Työtä on ollu.” Vanhuudenpäivinä Kerttu saa nauttia helpommista päivistä. Koneet tekevät kaiken. ”Sehän se kaikista kallein asia on, ku on saanu olla terveenä.” Kerttu on koettanut opettaa lapsille elämän tyytyväisyyttä, kun asiat ovat näin hyvin. Hersyvästi nauraen hän toteaa, että ”tyytyväisyys on elämän onni.” Lapset ovat kaikki vielä elossa. Lastenlapsia on yli 30. ”Kyllä ne pittää yhteyttä.”

Kerttu Inkeri Paavola, os. Rautio 27.3.1924 Puoliso Jaakko Jalmari s. 28.1.1911 Haavoittui kesäkuussa 1944 Karjalan kannaksella, lokakuussa 1944 Torniossa Haastattelu 18.11.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

Aune Paukkunen

”Työ on ilomme” Aune vietti lapsuutensa Karjalassa. Kotipeltojen takana peltotöitä tekivät venäläiset omalla maallaan. Neuvostoliiton raja oli vieressä. Aunen isä oli armeijassa ja äiti oli kotona kolmen lapsen kanssa. Aune oli usein mummin luona yötä, ”kun siellä oli pehmoinen peti, peitot oli aina lämpimiä, kun mummi laittoi ne uunin viereen lämpenemään.” Lapsuusmuistoihin kuuluu talvisodan alkaminen, joka kouluikäiselle tyttöselle on jäänyt kirkkaana mieleen. Aune muistaa, miten äiti kertoi, että pikkuveli oli aamulla pyytänyt häntä ulos katsomaan, kun ”ukkonen jyrisee ja salama lyö. Äiti sanoi, että voi rakas lapsi, ei tämä ole salamointia, nyt on sota syttynyt. Sitten tuli kuhinaa sinne meidän kylään.” Naapurista haettiin turvaa, oltiin yötäkin omien täkkien ja lakanoiden kanssa. Aunen kotiväki joutui muiden hautavaaralaisten mukana vankileirille.” Jäljestäpäin on monesti ajatellut, että miten me kestettiin. Pelko oli päällä.”

Opettelua vapauteen Aune muistelee vapauden alkutaivalta. ”Kun tultiin Viikin kartanolle, ensimmäinen ateria oli kahvilautasella pieni peruna, pikkasen kastiketta ja lasi puolilleen maitoa. Ne eivät uskaltaneet antaa paljoa ruokaa ensin, kun olisi muuten ollut ripulilla kaikki. Sitte tuli ruokaa kyllä. Joka päivä pestiin.” Vankileirillä ruoka ja peseytyminen olivat olleet kovin heikkoa. Aunen mieleen on jäänyt, miten vankileiriltä selvinneiden aikuisten nimiä oli lueteltu, mutta lasten nimiä ei ollut mainittu. Aunen isä oli

kuulemassa nimenhuutoa ja ajatellut, ettei hänen elämällään ole enää merkitystä, kun ei ole lapsiakaan. Muistoissa on piikkilangoilla eristetty kartano, jonka pihalla Aune juoksenteli. Aidan ulkopuolella ollut mies oli kysynyt, onko tämä Aune. Aune oli vastavuoroisesti kysynyt, kuka mies oli ja saanut vastaukseksi, että hänen isänsä. Ilo ja riemu jälleennäkemisestä oli molemminpuolista. Muut perheenjäsenet pääsivät myös tapaamaan isää piikkilanka-aita välissään.

”Mitäs varten tulitte tänne” Viikin kartanosta järjestettiin kuljetus evakkopaikkaan. Aunen tie kulki Isoonkyröön. Kylällä oli useita evakkoperheitä odottamassa paikkaa. Paikallisia asukkaita, talon isäntä tai emäntä oli heitä ”valitsemassa” omaan kotiinsa. Aunen perheen otti luokseen vanha nainen, joka asui Isonkyrön Seljänkankaalla. Asemalle oli matkaa kuusi kilometriä. ”Olihan niitä paljon, jotka ei halunneet ottaa ketään.” Aune muistaa kuulleensa suomalaisilta, että ”mitäs varten te toisen luokan mustalaiset tulitte tänne”. Se tuntui pahalta. Aune muistelee, että ruoka oli erilaista kuin Karjalassa. Hänen evakkokodissaan oli joka aamu paistetut perunat, jossa oli sipulia, sekä ruispuuroa. Pyhänä oli riisipuuro. Lapset kävivät koulua, johon oli matkaa kolme kilometriä. Matka taittui usein juosten. Opettajat olivat hyviä. Isostakyröstä Aune meni maatalon apulaiseksi Sieviin. Tuolloin palkkarahoja haettiin pankista pankkikirjalla. Aune oli hakemassa omiansa, kun sieviläinen mies tuli sanomaan, että ”vieläKalajokilaakso

kö te mustalaiset haette näitä rahoja”. Puhuttelu tuntui pahalta. Hän ihmetteli, että vieläkin karjalaisia kohdeltiin noin. Kun ensimmäiseltä evakkoreissulta palattiin Karjalaan vuonna 1941, työtä oli paljon. ”Jokkainen teki työtä niin paljon kuin kerkesi. Puitiin viljaa ja oltiin paimenessa.” Pellon takana puivat venäläiset omia peltojaan. Raja oli niin lähellä. Vartijat kävelivät rajalinjalla.

ruispellolla. Ruis niitettiin viikatteella, jonka jälkeen Aune teki niistä lyhteitä, jotka koottiin kuhilaiksi. Mies oli ihmetellyt, miten pian Aune teki 110 lyhdettä. Aunen mielestä työ on ilomme.

Selviytyminen – karjalainen luonne Aune kuului ortodoksiseen kirkkoon tullessaan evakkona Suomeen. Hän oli huomannut, miten hankalaa on toimia ortodoksina kaukana oman kirkkokunnan virastoista. Hän päätyi ajatukseen, että Jumala on sama niin ortodokseilla kuin luterilaisilla, hän halusi tulla luterilaisen kirkon jäseneksi. Aunen piti käydä tenttimässä katekismus paikalliselle papille. Tentin jälkeen pappi oli kehottanut Aunea käymään kirkossa ehtoollisella. Aunelle lähtö Karjalasta vuonna 1944 oli kova paikka. Aune kertoo, että hän on kaksi kertaa itkun kanssa lähtenyt Karjalasta, eikä ole halunnut enää palata niille seuduille. Siitä hän on onnellinen, että jaksoi aikanaan tehdä paljon työtä, aamuisin noustiin viideltä navettaan. Hänen mielestään karjalaisten temperamentti ja iloluonteisuus on auttanut heitä selviytymään kokemuksistaan. Aune perusti perheen Karjalasta kotoisin olevan miehen kanssa Reisjärvelle. Mieleen on sieltä jäänyt työ

Kalajokilaakso

Aune Paukkunen, o.s. Trupkin Puoliso Aimo Paukkunen, s. 11.11.1911. Lapset Pertti ja Pirjo (Itsenäisyytemme lunastajat, Reisjärvisten kohtalonvuodet) Haastattelu 1.10.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Eeva Silvennoinen

Eläkää sovussa! Eeva oli sota-aikana Raudaskylän sairaalan vaatevarastolla töissä. Hänen tehtävänä oli viedä puhtaita vaatteita eri osastoille. Sairaalassa oli potilaina haavoittuneita sotavankeja. Heitä asui myös kylällä, jossa he kävivät taloissa töissä. ”Minunki kotona niitä oli kolome. Ne oli aina päivän. Minä kävin hakkeen niitä keskikoulun portilta, toin ne päiväksi meille ja vein sitte takasin. Ei se pelottanu, senhän tiesi, ettei niillä ole hyvä, jos ne jotaki rupiaa tekemään.” Ainakin osa vangeista puhui vähän suomea. Lapsuudenkodissa oli neljä poikaa ja neljä tyttöä. Isä kuoli Eevan ollessa vuoden ikäinen ja äiti kuoli Eevan ollessa 7-vuotias. Vanhemmat sisarukset huolehtivat nuoremmista sekä karjasta. Velipoikia lähti rintamalle. Eeva on käynyt Raudaskylän opiston ja emäntäkoulun Lapualla. Lottatyöt tulivat tutuiksi ja niiden lomassa kotona riitti työtä. Veljien puolesta jännitti, tulevatko he vielä kotiin. Kotikylältä kaatui tuttuja poikia parista talosta.

”Pannaan se onnistummaan” Sotien jälkeen Eeva oli töissä Imatralla, Immolassa. Tauno oli Porkkalassa rajakapteenina, mutta oli käymässä Imatralla. ”Se oli Oravan Tilda, joka tuli Porkkalasta meiän keittiölle töihin ja pyysi tuu Eeva tänään heille kahville. Minä menin ja Tilda kopisti ikkunaa ja sano, että minäpä käsken tuon Silvennoisenki. Se tuli kahville ja siellä me ensi kerran nähtiin.” ”Yhen kerran Tauno tullee tiellä vastaan ja se sano, ei se onnistu, ei se onnistu. Minä sanoin, että mikä ei onnistu. Se otti kahvia mukaan ja tuli minun luo. Minä sanoin, että pannaan se

onnistummaan. Mennään kahville. Että semmonen on Taunon ja minun alaku.” Tauno määrättiin Pohjois-Suomeen ja Eeva muutti Hämeenlinnan seminaariin emännäksi. Kirjeenvaihtoa käytiin, ei ollut puhelimia. Tauno oli haavoittunut talvisodassa ja uudelleen jatkosodassa. Sotamuistoina oli kuulovamma. Naimisiin mentyä nuoripari asui aluksi Kuopiossa. Ammattisotilaan mukana Rovaniemikin tuli tutuksi. Tauno oli kätevä käsistään ja teki puusta kaikenlaista. Velipoika ehdotti, että Tauno voisi tehdä oman talon Raudaskylälle, koska häneltä rakennustyöt sujuivat. Talo rakennettiin yhdessä ja hyvä siitä tulikin, koska se on edelleen hyvässä kunnossa.

”Eläkää sovussa!” Pari jäi lapsettomaksi. Taunon kuolemasta on yli kaksi vuosikymmentä. Laatokan mäeltä lähtenyt karjalainen on haudattu Raudaskylälle. Toiveestaan huolimatta Tauno ei päässyt käymään Karjalassa kotimaisemissaan. Eeva asustelee yksin, rollaattorin kanssa pääsee liikkeelle. Kuulo ja näkö on jo heikentyneet. Nuoremmille hän antaa elämänohjeeksi elää sovussa. Eeva Silvennoinen, s. 1922, os. Seppälä Puoliso Tauno Silvennoinen, s. 1910 Haastattelu 5.2.2016 Kaija-Maija Perkkiö ja Sirpa Valli Teksti Marja-Liisa Kattilakoski Kalajokilaakso

Mirja Piispanen

”Oli se silloin vilskettä” Mirja on syntyperäinen reisjärvinen, mutta hän muutti perheensä kanssa Hausjärvelle 10-vuotiaana. Isä ja äiti joutuivat myymään kotipaikan isän takuuvelkojen takia. Talon lisäksi meni kolme lehmää ja hieho. Perheen jäätyä puille paljaille he saivat apua Mirjan enolta, joka haki perheen Hausjärvelle Järvenpää-nimiseen kartanoon, jossa eno oli itsekin töissä. Mirjan äiti pääsi tilan pääkarjakoksi ja asunto järjestyi. Kartanossa oli peltoa 80 hehtaaria, kahdeksan hevosta sekä 30–50 lypsävää. Töitä riitti. Pian Hausjärvelle muuton jälkeen syttyi sota. Se tiesi sitä, että Mirjan isän piti lähteä rintamalle. Myös opettaja joutui rintamalle Pursijärven kansakoulusta Riihimäeltä, joten kouluopetus keskeytettiin. Koulu otettiin sotilaiden majoittumis- ja huoltokäyttöön. Mirja oli pikkulottana auttamassa koululla. ”Pääasiassa me pikkulotat käärimme sideharsoja sekä autoimme ruoan teossa muun muaassa kuorimalla perunoita.” Sodasta on jäänyt pelottavana mieleen, kuinka pommikoneet pommittivat Riihimäkeä. Hausjärvi oli vain 30 kilometrin päässä Riihimäestä ja kun Riihimäkeä pommitettiin, maa tärisi Mirjan kotona asti. Seinät oli pidettävä tyhjinä, etteivät tavarat tippuisi lattialle ja särkyisi. Lehmät hermostuivat pommituksista ja metelöivät navetassa. Pommitusten ajaksi väki meni kellariin suojaan. 56

Kalajokilaakso

Miilulta tilalliseksi Mirjan isä selvisi sodasta ehjänä ja heti rauhan synnyttyä perhe muutti Hausjärveltä takaisin Reisjärvelle. Mirja oli tuolloin jo rippukouluikäinen ja hän lähti töihin Lestin Jänissaloon hiilimiilulle. Mirja kuvaa, että ”se oli raskasta ja nokista hommaa. Ensin puut poltettiin hiilelle, sitten ne murskattiin ja säkitettiin. Joka päivä oli saunottava, jos aikoi pysyä puhtaana.” Mirja kertoo olleensa suurimman osan ajasta säkintäytössä, joka oli kaikkein likaisinta hommaa. Työstä hän kuitenkin tykkäsi, porukka oli mukava. Hiilisäkit piti nostaa junaan, joka haki niitä säännöllisin väliajoin. Se otti välillä pienen tytön voimille. Työn vastapainoksi kämpällä järjestettiin joskus tansseja. Mirja oli miilulla töissä kaikkiaan neljä vuotta. Mirja löysi miehensä Ilmarin Reisjärveltä. Kihlat vaihdettiin marraskuussa 1944 ja avioon mentiin seuraavan vuoden tammikuussa. Naimisiinmenoa kiirehdittiin siksi, että sodan jälkeen valtio myönsi kansalaisilleen kodinperustamislainaa, jota pariskunta myös halusi. Lainaa myönnettiin helmikuun 1945 loppuun. Nuori aviopari asui aluksi samassa taloudessa Ilmarin sisarusten kanssa. Pian tila kuitenkin jaettiin kolmeen osaan, josta Mirjalle ja Ilmarille tuli pala peltoa ja kaksi lehmää. Myös mummo jäi heidän talouteen. Pikkuhiljaa tila kasvoi ja nuoripari rakensi myös oman kodin synnyinkotinsa

viereen. Talon hirret saatiin valtionmetsästä. Mirjan ja Ilmarin koti on toiminut Mäntyperän kyläkouluna 10 vuotta. Tuvassa on pidetty myös puolueiden tupailtoja. ”Oli se silloin vilskettä, kun yläkerrassa asui koulun opettaja, alakerrassa pidettiin ala- ja yläluokkaa ja lisäksi oli kortteerimiehiä yökunnissa ja omakin perhe piti vielä mahtua. Talomme yläkerrassa oli kaiken muun lisäksi myös pussikauppa liki 10 vuotta.” Pussikauppa tarkoitti sitä, että kaupassa myytävät tuotteet tuotiin osuusliikkeestä myyntiin valmiiksi punnittuina. Perheessä hankittiin leivän päälle särvintä myös marjoja poimimalla. Rahaa oli Mirjan mukaan hankittava monelta suunnalta. ”Itse oli silloin kaikki työt hoidettava, kun mies oli pois pitkiä jaksoja, mutta vaikka työtä riitti, niin koskaan ei ollut ruuasta puute, sillä Ilmari oli kova metsästämään ja kalastamaan.”

Mirja Piispanen, s. 1927, o.s. Paavola Puoliso Ilmari Piispanen, s. 1.1.1920, haavoittui 9.12.1942 Lapset Marjatta, Liisa, Väinö, Pirkko, Eino, Juha ja Annamaija Reisjärvi-lehden haastattelu 27.4.2007, Merja Leppälä. Poimintoja tekstistä Marja-Liisa Kattilakoski

Talkoita ja yhteisten asioiden hoitoa Mirjan ja Ilmarin perheeseen syntyi seitsemän lasta, joista yksi kuoli 11 kuukauden iässä. Neljä tyttöä ja kaksi poikaa on pitänyt äidin ja isän työn ääressä. Perheen huoltamisen lisäksi tila työllisti omistajiaan. Alkuun peltoa oli vain kolme hehtaaria. ”Kaikki pelto, mitä on sen jälkeen tehty, on raivattu metsästä ja pusikoista. Työ oli kovaa, sillä kannot väännettiin metsämaasta ylös hevospeleillä.” Mirja muistelee, että suurena apuna olivat kyläläiset, joilla talkoohenkeä riitti. Talkoohenkeä on riittänyt myöhemminkin ja Mirjan mielestä Mäntyperä on hyvä paikka asua. Myöhemmin tilanpidon edistyessä traktori on ollut hyvänä apuna niin omalla kuin naapurien tiloilla. Yhteisten asioiden hoidossa Mirja on kantanut kortensa kekoon olemalla monessa mukana. Sotainvalidien asiat ovat lähellä sydäntä ja hän onkin ollut toiminnassa jo kolmisenkymmentä vuotta. Mirja on ollut mukana myös sotaveteraaneissa ja eläkeliitossa, valtuustossakin hän on toiminut yhden kauden.

Kalajokilaakso

”Hellanmaan Maija”

”Mää en niin kuunnellut niitä sotajuttuja” Maija syntyi vuonna 1927 Lapuan Hellanmaalla. Perheeseen kolmen pojan jälkeen syntyivät Maija ja toinen tytär. Elanto perheelle saatiin käsityöammateista. Äiti ompeli ja isä teki kaikenlaisia korjaustöitä ja toimi muun muassa maamoottorin käyttäjänä. Talvisodan syttyessä marraskuussa 1939 kotikunnan strateginen asema, Lapua patruunatehtaineen, tuli tutuksi tiukkojen pimennyssääntöjen vuoksi. Maija totesikin haastattelussa: ”Silloin huomasi, että sota oli sotaa.” Maija joutui jo varhain, ennen rippikouluikää, vieraan töihin. Päivät kuluivat kolmea pientä lasta hoitaessa. Jälkikäteen Maija on miettinyt, miten häneen silloin luotettiin ja annettiin vastuuta. Miehethän olivat tuossa vaiheessa rintamalla ja Maijan äidistä tuntui, että pitää lähteä auttamaan. Myöhemmin Maija on ajatellut, tuliko sitä ”liian aikaisin aikaiseksi. Vaikka saihan niitä lapsuuden leikkejäkin leikkiä.”

Sota konkretisoitui omassa perheessä jatkosodan aikana, jolloin perheen vanhin poika lähti SS-mieheksi Saksaan. Kotikylältä lähti Saksaan kaiken kaikkiaan kolme poikaa. Maijan pikkuserkku kaatui Kaukasuksella, mutta veli palasi takaisin Suomeen ja haavoittui myöhemmin lievästi kotirintamalla. Kerran sota-aikana Maija lähti kaverinsa kanssa junalla Vaasaan vaateostoksille. Linja-autolla olisi pitänyt mukaan tulla vanhempia naisia, joille tuli sitten este matkalla. Tytöt selvisivät reissusta ja jälkikäteen Maija on ihmetellyt, miten sitä nuorena osasi toimia tässä tilanteessa, kun vanhempia naisia ei tullutkaan samoille ostoksille. Sota-aikana Maija ehti olla pikkulottanakin auttaen kaikenlaisissa tehtävissä.

Miehet kotiutuivat syksyllä 1944

Isänmaallinen ja ohjelmallinen kotiutusjuhla syksyllä 1944 oli merkittävä käänne Maijan elämässä. Nuori Maija lähti serkkunsa kanssa juhVeljet sodassa liin, mutta kotiin tultiin yhtä matkaa Karjalan Talvisodan syttyessä marraskuun lopussa 1939 Suistamon kunnasta kotoisin olleen juuri rinMaijan koulu jäi ilman miesopettajaa, kun opet- tamalta vapautuneen Mikon kanssa. Pian Maija tajalle ei ollut aina sijaista. Koulussa sotatapah- alkoi saada kirjeitä Mikolta. tumia seurattiin radion kautta. Mikon kotiväki eli vanhemmat, nuorempi veli 58

Kalajokilaakso

Sievin Alapään meijerin kohdalla Markkulassa. Maija muistaa, kuinka oli ankeaa saapua uudelle kotipaikalle harmaana syyspäivänä. Uuden kotitalon pihalla oli vinttikaivo, jonka vieressä talon vanha, väistyvä emännöitsijä puhisi. Alku ei ollut valoisa. Karja tuotiin perässä junalla. Heti ensimmäisenä piti alkaa rakentaa uutta navettaa. Tarvikkeita ei ollut, joten betonilattiaa ei saatu kuin Savoon kylmäätilaa asuttamaan vasta vuosien päästä. Maija ja Mikko joukkoineen viettivät pari kolYhteinen kotimatka tansseista johti sitten yhtei- me yötä samassa talossa Villen kanssa. Elämä seen lähes 40-vuotiseen taipaleeseen, jota kuljet- Markkulassa haki paikkansa kuitenkin nopeastiin tilallisina Sievin kunnan Markkulan kylällä. ti. Oltiin nuoria vielä ja jälleenrakennusvuoMikko oli haavoittunut Vuosalmella juuri en- det Suomessa loivat toivoa sodan kokeneisiin nen talvisodan loppua. Kranaatti oli silponut ihmisiin. takamuksen, mutta Mikko toipui ja oli mukana jatkosodassa. Suistamolaisten evakuointikun- Sisukas Mikko naksi jatkosodan loppumisvaiheessa oli tullut Lapua, josta löytyi nuori puoliso Maija. Oman tilan viljelyn ohella Mikko kulki talvisin Toukokuussa 1946 nuoripari muutti Hellan- töissä Pikkuradalla eli metsähallinnon puunkulmaalta Pielaveden ja Kiuruveden rajamaille kar- jetusradalla töissä. Monen muun tavoin Mikko joineen. Suistamolaiset sijoitettiin jatkossa pää- kulki myös muina aikoina ”siinä sivussa” erilaiasiassa Iisalmen ympäristökuntiin. Sieltä nuori sissa ansiotöissä. perhe sai ns. kylmäntilan. Maijan päätyönä oli karjanhoito. Erään kerran Jonkin aikaa Maija, Mikko ja Mikon vanhem- kun Maija oli lypsyllä, Mikko tuumasi, että huomat asuivat Pielavedellä. Mutta toive omasta menaamulla otetaan hänellekin ämpäri. Niin paremmasta tilasta ja talosta oli kova. Niinpä Mikko lähti mukaan lypsylle. Tuohon aikaan ei Mikko etsi uutta paikkaa pohjoiseen Suomeen ollut tavallista, että miehet kävivät lypsyllä. suuntautuneilla työreissuillaan. Perheen toinen lapsi alkoi syntyä ennen aikoMaija ehti lähteä Pielavedeltä jo takaisin La- jaan toukokuun 1950 lopulla. Mikko oli mukapualle synnyttämään, mutta lapsi kuoli synny- na synnytyksessä, sillä paikallinen ”kätilö” Mari tyksessä. Seuraavana vuonna 1947 Pielavedellä ehti paikalle vasta tytön synnyttyä. Myöhemmin ehti syntyä tytär Anneli. Mikko vei kuitenkin kiitokseksi huivin Marille, Savossa oloaikana Mikko kävi töissä mottimet- joka sentään sai tarkistaa vauvan hyvinvoinnin. sässä ja uitossa. Oulujoen voimalarakennustyöMaija ja Mikko ottivat elannon yhdessä navemaa Jylhämällä tuli myös tutuksi. tasta ja apuna olivat aluksi vain omat kädet. Vasta loppuaikoina apuna oli lypsykone. Mikon johdolla tilan maat kuokittiin, joskus Muutto Markkulaan apuna oli talkooväkeä ja oma veli. Tilan työt oliMikko oli käynyt työmatkoillaan jo tutustumas- vat kaikki kovaa ruumiillista työtä. Traktorilla sa Vihantiin ja Oulaisiin. Matkan varrelle myös työskentely ymmärrettävästi oli raskasta Mikolle sattui Sievin Markkulasta vanhan poikamiehen sotavamman vuoksi. Ville Markkulan tila. Mikko ja Mikon äiti kävivät tekemässä kaupat. Jonkin ajan kuluttua Mai- Oli väkeä ja käsipareja ja ja muu perhe saapuikin junalla Savosta Sievin Asemakylälle. Maija muistaa, että talossa kävi paljon vieraita. Mikko oli antanut Maijalle ohjeet, että Sievin Hän sopeutui hyvin karjalaiseen elämänmuoasemalla piti nousta linja-autoon ja jäädä pois toon, johon kuului runsas väkimäärä, vaikka tija siskot, olivat tulleet Suistamolta Laatokan pohjoispuolelta evakkoon Maijan kotikylälle. Naimisiin mentiin vanhempien luvalla jo 27.5.1945, ennen kuin Maija ehti täyttää 18 vuotta. Kuulutukset oli haettu siinä samalla, kun oli oltu ”tohtina” toiselle nuorelleparille. Lapualla oli tuossa vaiheessa tapana vihkiä useampi pari yhtä aikaa kirkonmenon jälkeen.

Kalajokilaakso

lat olivat aluksi vaatimattomat. Pikkuinen talo, jossa oli tupa, kamari ja vinttihuone palvelivat kuitenkin hyvin parin omaa perhettä ja Mikon sukua. Vuonna 1956 valmistui uusi talo ja seuraavana vuonna sauna. Maijasta tuntui, että koko ajan oli rakentamista. Vuonna 1983 rakennettiin vielä uusi navetta. Perhe osallistui paikallisen nuorisoseuran toimintaan, oltiin mukana talkoissa ja töissä, joissa autettiin hevosettomia. Kylä oli vireä kaikilla saroilla. Vaikka sotavamma vaivasi myöhemmin yhä enemmän, Mikko oli sisukas. Hän ei juuri valittanut, ei vain halunnut lähteä juhlimaan.

Sotajutut Itse sota-ajan muistoja ei juurikaan omassa perheessä puheltu. Jos puhuttiin, niin niitä juttuja Maija ei kuunnellut. Joskus Mikko puheli naapurissa asuneen Pöllän Aimon kanssa sota-asioista. Omalle perheelle hän kertoi enemmänkin sotasairaala-ajoista ja siitä, kuinka siellä kranaatin silpomalle miehelle tehtiin uudet istumalihakset. Joskus sota tuli uniin, mutta Maijan mielestä ei kovin pahasti. Niistä selvittiin. Myöhemmin Mikon muistisairaus 1980-luvulla oli vaikeaa

aikaa, koska tuolloin ei vielä ymmärretty asiaa eikä siitä ollut helppo saada tietoa.

Aktiivista elämää vuonna 2015 – ”mää otan ja lähen liikenteeseen” Nykyään Maija asustaa niin tutuksi tulleella kotipaikallaan. Lapset perheineen ovat mukana arjessa sekä auttavat pihapiirin ja talon kunnossapidossa. Maailmanmenoa voi seurata eri tiedotusvälineiden kautta. Yhteydet omiin läheisiin ovat kiinteät. Maailmankatsomus on avara kaikin tavoin. Paikallinen harrastustoiminta liikuttaa hyväkuntoista Maijaa edelleen. Kitinkannuksessakin on tullut käytyä kuntoutuksessa. Haastattelua seuraavana päivänä Maija oli menossa Ouluun sotaveteraanien ja -invalidien rosvopaistitapahtumaan. Linja-auto kokosi väkeä Sievin ja Nivalan alueelta. Siellä tapaisi naisia, jotka olisivat samassa elämäntilanteessa. Moni heistä oli jo menettänyt miehensä. Ilonaiheita on nykyään paljon, omat lapset ja seuraavat sukupolvet. Hymyn kasvoille nostaa pihalle noussut uusi sauna.

Nimimerkki Maija Haastattelu ja teksti Anne Ruuttula-Vasari

Kalajokilaakso

Rauha Finnilä

”Ei ossaa niin suuresti kiittää, ku pitäs” tiin, että 12-vuotias Rauha menee Kaisa-tädin luo, jotta oppisi tekemään erilaisia kodin töitä. Kotona ei ollut ehtinyt juuri astioitakaan tiskaamaan, kun piti hoitaa puhelinvaihdetta. Tädillä oli sika, muutamia lypsylehmiä ja muuta karjaa sekä hevonen. ”Olihan se mulle ensin outoo, opetella tätin kanssa asumaan.” Alkuun Rauha koki tehtävät vaikeiksi, mutta pikkuhiljaa hän oppi tehtävät. ”Minä olin niin voimaton, ku en ollu mittää teheny.” ”Pikkuhiljaa tässä opetellaan, niin kyllä sinä ossaat”, kannusti Kaisa-täti Rauhaa. Lehmien ja sikojen ruokkiminen tuli tutuksi. Kaisa-täti opetti kaikki tehtävät kädestä pitäen. Rauha oppi aikaa myöten eläinten hoidon, lypsämisen ja maidon käsittelyn. Lannan luonti oli kovaa hommaa. Rauha oli tyytyväinen, että sai tulla tätin luo töihin. ”Kyllä minulla oli alakuun ikävä, tietäähän sen kun vilikkaasta paikasta joutuu lähtemään ja siinä näki ihmisiä vaikka millä mitalla ja siellä (Kaisa-tädin luona) oli niin hilijasta, kun naapurin isäntä vain kävi istumassa.” Uusi paikka oli syrjässä, mutta siihenkin tottui. Voin teko tuli Rauhalle tutuksi pyöritettävällä kirnulla. Yhdeksän kilon pytty täyttyi reilussa viikossa. Rauha vei voin kauppaan myyntiin Kodin töitä oppimaan pyöränsä kyydissä. ”Ei se ollut niin nättiä sekään maatalouselämä. Kun koulu oli käyty, Kaisa-täti pyysi Rauhaa kotiinsa auttamaan tilan töissä. Rauhaa pyydettiin Ei siinä joutanu päiväunia pitämään.” myös keskusta hoitamaan. Äidin kanssa päätetRauha on syntynyt Reisjärven Köyhänperällä, Toivola-nimisessä paikassa. Rauhalla oli yksi sisko sekä äiti ja isä. Koti oli miellyttävä, mutta lapsuus oli Rauhan mielestä kuitenkin levotonta, sillä kodissa oli puhelinkeskus ja posti hoidettavana. Ihmisiä kävi yhtenään, joten elämä oli vilkasta. Kylällä näkyi juopuneita, joita lapsena pelättiin ja varsinkin viikonloput olivat pelottavia. Rauha kävi koulua, mutta ei oikein saanut kotona läksyjen tekoon rauhaa. Äiti hoiti navetan ja isällä oli omat työnsä, joten 9-vuotiaan Rauhan vastuulle jäi puhelinkeskuksen hoito. Opettajan kanssa oli asiasta puhetta, kun ”siinä sivussa sai vain vilikasta niitä koulutehtäviä”. Rauha keksi itse ratkaisun tilanteeseen. Hänen kolme setäänsä asui lähistöllä ja hän päätti mennä vuoroin viikonlopuiksi setien luo yöksi nauttimaan rauhallisemmasta elämästä. Sekään ratkaisu ei ollut helppo, sillä Rauhalla oli koti-ikävä. Rauhan mukaan tilanne näkyi keväisin koulutodistuksessa. Rauha teki työnsä huolellisesti, asiakkaat eivät moittineet hänen tekemisiään. ”Aina joku kerkes sanoa, että kiitos vain tyttönen”. Rauha teki työn ja ”isä ja äiti huolehti sen palakkapuolen.”

Kalajokilaakso

Punalappuaikaa Sota ei juuri näkynyt ja kuulunut sydänmaalla. Toki ”akkunat piti sielläkin laittaa tukkoon”, mutta mitään erikoista ei tapahtunut. Rauha pyysi isää ja äitiä muuttamaan sodan jaloista Kaisa-tädin taloon. Kaisa sanoi Rauhalle: ”voi ku tulisivat vain, niin olisihan se meillekin hauskempaa”. Isällä oli ollut kotikylällä kauppa, mutta sota-aikana ihmisillä ei ollut rahaa ja isä antoi tavaraa laskulla, minkä seurauksena kauppa meni konkurssiin. ”Se oli semmosta punalappuaikaa. Piti näyttää punaista lappua, niin sai tavaraa.” Rauha on jälkeenpäin ajatellut, että olisipa isä aikaisemmin lopettanut kaupanpidon, ettei olisi sellaista tarvinnut kokea.

”Tokko teidän luonto helpottuu” Rauhan piti lähteä sota-aikana pikkulottatehtäviin kirkolle. Ennen kirkolle lähtöä piti tehdä navettatyöt kotona ja vasta sitten lähteä leipomaan. Matka taittui pyörällä, jonka kumit olivat huonossa kunnossa ja tienä oli vain reen raide. Rauha yritti parantaa pyörän kulkua nyörittämällä pyörän kumit ympäriinsä. Kulku oli silti hidasta. Väliin piti kävellä ja taluttaa pyörää. Rauha kehottikin matkakumppaniaan, tuttua tyttöä ajamaan edeltä paremmalla pyörällään, jotta leipomukset eivät joutuisi odottamaan. Pari viikkoa Rauha kulki osuuskaupan kahvilassa leipomassa. Kerran leipoessaan Rauha hoksasi, että hän menee kansanhuoltoon kysymään uusia kumia pyörään. Alkuun huoltoväki kieltäytyi antamasta, mutta Rauha pyysi: ”Kuulkaapa lähtekääpä katsomaan tuota minun pyörää, tokko yhtään teidän luonto helpottuu. Nehän riemastu, että totta toki tuolle tytölle pitää pyörä kuntoon saada.” Osuusliik62

Kalajokilaakso

keestä löytyi uudet pyöränkumit. Isäkin ihmetteli Rauhan pyörää laittaessaan sitä kuntoon. Tämän jälkeen kulku oli helpompaa.

”Ihmeesti se taipu meihin” Rauha ja Kalle tapasivat sodan edellä, kun Kalle oli Autiossa renkinä. Pariskunta meni 17.11.1939 kihloihin, juuri ennen talvisotaa. Kalle meni vapaaehtoisena rintamalle. Rauha muisteli, että edelliskesänä oli kasvanut hyvin ruista, jota hän paahtoi itselle ja Kallelle rintamalle. Elettiin korvikeaikaa. Kortilla sai varttikilon kahvia kuukaudessa. Ruiskorvikkeen sekaan laitettiin ripaus oikeaa kahvia ja se oli olevinaan kahvia. Sota-ajan jälkeen juotiin vielä pitkään korviketta. Samoin kaikki tarvikkeet olivat kortilla kauan sodan jälkeen. Rauha ja Kalle vihittiin 18.4.1943 Kaisa-tädin kotona. Kalle sai pienen loman hääpäivän vuoksi. Paluumatkalla rintamalle juna joutui pommituksen kohteeksi, mutta Kalle selvisi kuitenkin tapahtumasta haavoittumattomana. Rauha pyrki mahdollisuuksien mukaan lähettämään usein paketteja Kallelle rintamalle ja joskus myös tuntemattomalle sotilaalle. Paketti sai painaa vain kaksi kiloa. Kirjeitä lähetettiin puolin ja toisin, mutta sensuurin vuoksi oli mietittävä mitä niissä

voi kertoa. Kaisa-täti pelkäsi Rauhan ja Kallen muuttavan muualle ja hän pyysikin kovasti Kallea, että nämä jäisivät Kaisa-tädin taloon asumaan. Pariskunta jäi tädin tilalle ja kauppakirjat tehtiin, vaikka Kallella olisi ollut talo rakennettuna kotikylällään. Rauhan mukaan heillä ”ei ollut milloinkaan pahasuopaista oloa, ihmeesti se taipu meihin.” Kaisa-täti asuikin Rauhan ja Kallen luona siihen saakka kunnes nukkui pois 1958. Vieläkin on valokuva Kaisa-tädistä seinällä.

lapsen hoidossa. Rauha aavisti, ettei kehruu ole äidille hyväksi ja niin kävi, että äiti kuoli seuraavana syksynä. Rauhaa äidin viimeiset ajat ovat mietityttäneet pitkään, mutta hän toteaa nyt, että äidin vuoro oli tuolloin lähteä. Iän karttuessa Rauha ja Kalle alkoivat miettiä, miten olisi hyvä asua vanhuuden päivinä. Kirkonkylältä löytyi sopiva rivitaloasunto, johon he mieltyivät ja siinä he ovat asuneet jo 14 vuotta. Veteraanisiivous ja kotipalvelu tuovat tarvittavaa helpotusta arkeen.

Uusi koti

Eväitä nuoremmille

Kalle rakensi uuden kodin Koivuniemen tilalle keväällä 1949. Aluksi valmistui savusauna. Asetuttuaan uuteen kotiin heillä oli muutamia lypsylehmiä, vasikoita ja hevonen. Rauha muisteli, että yksi lehmä ostettiin vekselin avulla. Myöhemmin tuli tarve saada lisää maata ja ruokaa eläimille. Kalle oli metsätöissä tavannut miehen, jolla oli maata myynnissä, Kalle osti Reisjärven Kalajasta yli 20 hehtaaria maata. Paikka oli alkuun veden peitossa ja jotkut ihmettelivät, että he sieltä ostivat kortetta kasvavaa maata. Korte oli hyvää lypsätystavaraa ja siinä olikin huolta, etteivät lehmät syöneet sitä liiaksi. Rauha muistaa, miten tuntui hyvältä, kun sai kunnon ruokaa eläimille. Tuolloin oli vain kärryteitä ja kuljettiin hevosella. Alkuun piti vesi kantaa naapurin kaivosta, mutta myöhemmin huomattiin, että omalla tilallakin oli lähde, josta saatiin vedettyä vesijohto ja vesi kotiin saakka. Vuosia myöhemmin saatiin verkostovesi. Kalle hankki elantoa metsätöistä. Myllyllä käytiin jauhattamassa vilja. Kallen lähtiessä eräällä kerralla myllylle, Rauha kehotti Kallea ottamaan varalta pelokkeeksi kirveen mukaan, sillä hänellä oli tieto, että myllyn luona on ollut pontikankeittäjiä varastamassa viljakuormia. Viljatta Kalle tuolloin olisi jäänytkin, miehet olivat tarttuneet jo hevosta turvasta, mutta säikähtivät Kallen kirvestä ja viljalasti säästyi. Tytär syntyi 1948 keväällä ja poika 1951. Kun tytär oli syntynyt, sisko hankki Rauhalle hoitajan, joka huolehti lapsesta Rauhan ollessa navetassa. Hoitaja oli mukava ja tunnollinen. Rauhan äiti oli kehruutyössä eikä siten voinut auttaa

Rauha toivoo nuoremmille varovaisuutta. Kallen kanssa he ovat näyttäneet esimerkkiä lapsilleen, että ilman alkoholia pärjää. Tämä malli on tarttunut omille nuorille ja samaa he soisivat muillekin elämäntavaksi. Rauha ja Kalle ovat suhtautuneet myönteisesti koulunkäyntiin. Lapsenlapset ovat saaneet käydä kouluja. ”He ovat koulunsa käyneet ja ovat saaneet hyvät ammatit ja työpaikat. Saa Luojaa kiittää, että heillä on ollut ymmärrystä kohallaan. Mikä on lähteä elämän matkaan, kun on kunnolliset evväät. Ku vain ammatit saa pittää, vaan ei tiiä mille mallille tämä elämä mennee.” Rauha ja Kalle ovat tyytyväisiä elämäänsä omassa kodissaan. He saavat tarvitsemaansa apua, lapset ja lapsenlapset käyvät kylässä ja pitävät Rauhasta ja Kallesta huolta. ”Ei ossaa niin suuresti kiittää, ku pitäs.”

Rauha Finnilä, s. 1922, o.s. Hautala Puoliso Kalle Finnilä, s. 28.1.1924, haavoittunut 3.7.1944, k. 8.2.2016 Lapset Toini ja Veli Haastattelu 4.11.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

Terttu Nikkarikoski

”Ei saa antaa periksi” Terttu syntyi Sievin Kukonkylällä Olga Familia ja Taavetti Korven perheeseen vuoden 1930 lopulla. Kotitalo oli aivan rautatien vieressä, äidin kotitalon lähellä. Isä oli tullut Sievin Jyringin kylältä töihin Kukonkylän suurelle höyrysahalle, joka toi paikalle työväkeä ympäri Suomea. Saha paloi epäselvissä olosuhteissa vuonna 1929, jonka jälkeen Taavetti joutui lähtemään työnhakuun pohjoiseen Suomeen. Myös äiti oli ollut sahalla töissä, mutta palon jälkeen hän jäi hoitamaan monilapsista perhettä, karjaa ja 4−5 hehtaarin tilan peltotöitä. Omavaraisuutta pidettiin yllä kanoilla, lehmillä ja lampailla. Terttu oli jo pienenä aktiivinen koululainen, joka ehti auttamaan oman kotitilan ja talouden hoidossa. Terttu auttoi naapureissa muun muassa lapsenvahtina. Sota-aikana koulunkäynti oli opettajapulan takia epämääräistä. Terttu oli mukana myös pikkulottien toiminnassa, vaikka nimi ei jäänytkään järjestön luetteloihin. Sota-ajasta on myös jäänyt mieleen pimennykset ja karbidilamput sekä kylillä kulkeneet työvelvolliset. Venäläisten pommikoneiden lentäessä kylän yli Terttu muistaa hyvin, kuinka varalta juostiin metsään ison kiven taakse piiloon.

Kokkolaan ja lastenhoitouralle Vuonna 1948 Terttu lähti monen muun nuoren naisen tapaan apulaiseksi Kokkolaan kauppiasperheeseen. Kesän aikana Terttu kulki lasten kanssa huvilan merenrannalla, jolloin hän oppia ruotsia lasten kanssa touhutessaan. Jo vuoden kuluttua Terttu siirtyi Helsinkiin lastenhoitajaksi lääkäriperheeseen. Kotiinpaluu Sieviin tuli pian, sillä vuonna 1950 Tertun äiti 64

Kalajokilaakso

sairastui vakavasti ja kuoli. Äidin kuoleman jälkeen mietittiin, kuka jäisi isän kanssa hoitamaan kotitilaa. Isä halusi, että työteliäs Terttu jäisi kotiin. Kolmen vuoden kuluttua Terttu meni takaisin Helsinkiin vanhaan tuttuun perheeseen ja sisar vuorostaan tuli hoitamaan tilaa. Vuonna 1955 sisar puolestaan meni kihloihin ja Terttu tuli nyt takaisin Sieviin. Toisten hyvinvoinnista huolehtiminen oli luontaista Tertulle jo hyvin nuorena.

Takaisin Kokkolaan Vuonna 1959 Terttu lähti Kokkolaan tehtaanjohtajan talouteen. Sieltä Terttu siirtyi pesulan vastaanottoliikkeeseen, sillä edellinen työnantaja perheineen siirtyi Helsinkiin. Pesulan vastaanotossa toimimisen lisäksi Terttu ehti olla lomansijaisena liikkeen vantaanottopisteissä Rovaniemellä ja Seinäjoella. Sanavalmis Terttu selvisi hyvin asiakaspalvelussa toisinaan vaativienkin asiakkaiden kanssa. Vuonna 1963 alkoi uusi vaihe Tertun elämässä kokkolalaisessa tekstiilitehtaassa. Samoihin aikoihin Terttu hankki itselleen myös oman asunnon. Tekstiilitehdasaikana Terttu tutustui vaikeiden ompelutöiden lisäksi myös ammattiyhdistystoimintaan. Terttu oli kiinnostunut selvittelemään ja opettelemaan uusia asioita, joita ei maalaisympäristössä ollut tullut vastaan.

”Kohtalokas” lehti-ilmoitus Vuonna 1964 Keskipohjanmaa-lehdessä julkaistiin ilmoitus, josta tuli Tertulle polku kotielämään ja avioliittoon Ruotsissa. Ilmoituksen mukaan äiditön Ruotsissa asuva suomalainen

perhe, isä ja kolme poikaa, tarvitsi hoitajaa. Terttu kirjoitti perheelle kirjeen, jossa kertoi, millainen oli ja laittoi mukaan monipuoliset työtodistukset. Eikä mennyt kauaakaan, kun perhe tuli Kukonkylälle Sieviin katsomaan Terttua. Kotitalossa ihmetys oli suuri, kun talon pihaan kääntyi ruotsalaisilla kilvillä varustettu auto. Lehti-ilmoituksella löytyneellä Tertusta tuli hoitaja leskimiehen perheeseen, jossa kolme kasvavaa poikaa tarvitsi hoitajaa. Nuorin pojista oli tuossa vaiheessa vasta 6-vuotias. Käytännössä Terttu tuli vastaamaan poikien kasvatuksesta ja arjen muustakin hallinnasta. Terttu ehti olla vuoden uudessa kotimaassaan, kun häntä pyydettiin myös sairaalaan töihin. Myöhemmin Terttu oli muun muassa suomalaisten tulkkina. Tertun ja Pentin yhteiselo vahvistettiin avioliitolla vuonna 1989, jolloin myös Tertun osa parani laillisena vihittynä vaimona.

Puoliso Pentti Vetelissä vuonna 1925 syntynyt puoliso Pentti oli lähtenyt Ruotsiin töihin vuonna 1953. Sodan aikana hän haavoittui Tohmajärvellä sodan loppuvaiheessa, jolloin linjatöissä tapahtui räjähdys. Armeija odotti Penttiä vielä sodan loputtua. Sodan jälkeen Pentillä oli kioski ja sekatavarakauppa Kokkolassa, mutta toiminta ei kannattanut asiakkaiden vähävaraisuuden takia. Joten edessä oli hakeutuminen Ruotsiin töiden perässä. Paikka avautui rautatehtaalla. Räjähdyksessä tullut sotavamma vaivasi ja Pentille avautui myöhemmin mahdollisuus kuntoutukseen Suomessa. Ruotsissa toiminut Suomen sotainvalidijärjestö toi tietoutta sotavamma-asioiden hoidosta. Suomen kansalaisena Pentillä oli mahdollisuus käydä kuntoutuksessa muun muassa Naantalin kylpylässä ja Kaunialassa. Leikkaushoitoja varten lennettiin Suomen ja Ruotsin väliä. Terttu piti huolta, että kuntoutusohjeita noudatettiin täsmällisesti. Terttu kulki mukana joka paikassa miehensä tukena.

Takaisin Kokkolaan ja sieltä Sieviin Terttu ja Pentti paluumuuttivat kesällä 2000 Kokkolaan, jossa he osallistuivat innokkaasti muun muassa paikalliseen sotainvalidien toimintaan. Kokkolassa astui mukaan Tertun toiminta aktiivisesti omaishoitajissa. Pentin hoitojaksot kotona ja hoitokodissa säätelivät elämää. Kokkola-vuosien jälkeen siirryttiin asumaan senioreiden kerrostaloon Sieviin vuoden 2008 lopulla. Tertun elämä jatkui Pentin omaishoitajana Sievissä. Tertun arjen katkaisivat välillä hoitojaksot Kitinkannuksessa. Lopulta Pentin kunto heikkeni niin, että hän nukkui pois vuonna 2014. Kuukauden kuluttua olisi tullut täyteen 50 vuotta yhteistä taivalta Tertun kanssa.

Aktiivista elämää Terttu on tehnyt kirjan omasta elämästään. Vuosien aikana käsinkirjoitetut liuskat kirjoitettiin puhtaaksi ja painettiin. Kokkolassa pidettiin kirjan julkistustilaisuus ja läksiäiset, ennen kuin Nikkarikosken pariskunta muutti Sieviin. Edelleenkin Terttu kirjoittaa ahkerasti. Milloin syntyy runoja, milloin kirjeitä. Terttu toteaakin, että hänen elämänsä on ollut pitkä ja rikas. Hän itse on ollut aina se aktiivinen osapuoli, joka on halunnut auttaa ja olla mukana toiminnassa, itse yrittämällä Jumalakin auttaa. Tertulla on selvä näkemys, miten toimia edelleen. Ei saa antaa periksi, pitää hankkia tietoa, opiskella ja suunnitella. Terttu edelleenkin laittaa ylös menonsa seuraavalle vuodelle. Tertun vuosiohjelmaan kuuluvat käynnit teattereissa ja konserteissa. Ja oopperastakin hän on aina tykännyt. Energiaa on edelleen vaikka muille jakaa. Terttu Nikkarikoski o.s. Korpi, s. 1930 Puoliso Pentti Nikkarikoski s. 1924, k. 2014 haavoittui Tohmajärvellä 1944 Haastattelu 18.11.2015 ja teksti Anne Ruuttula-Vasari Kalajokilaakso

Toini Jokitalo

”Sieltä se voima tuloo” Toini Jokitalo (o.s. Hintsa) syntyi 18.11.1923 Alahärmässä Etelä-Pohjanmaalla. Isä oli lähtöisin Hintsan kylästä Lehtimäeltä, josta hän tuli työnjohtajaksi Alahärmään Lapuajoen perkaustöihin. Toinin isä oli mennyt naimisiin leskirouvan kanssa, jolla oli edellisestä liitostaan viisi poikaa. Uuteen suurperheeseen syntyi tytär Toinin lisäksi kolme poikaa ja toinen tytär. Lapsuus maalaiskodissa Alahärmässä koulunkäynteineen on jäänyt mieleen onnellisena ja turvallisena, huolimatta äidin ensimmäisen puolison traagisesta kuolemasta murhan uhrina. Reipas nuori tyttö kutoi jo 12-vuotiaana kangasta myyntiin 20 kilometrin päähän Kauhavalle. Polkupyörällä vietiin kaitaliinoja ja paluumatkalla tuotiin lisää lankoja nuorelle kutojalle. Muutaman vuoden kuluttua Toini sai tilanhoidon ohella oman elantonsa kutomalla.

Ei joutanut lottien toimintaan Toini oli ehtinyt täyttää juuri 16 vuotta, kun talvisota syttyi marraskuun lopussa 1939. Maatalon raskaat työt lankesivat automaattisesti Toinille, sillä perheen nuoret miehet eli Toinin veljet olivat rintamalla. Niinpä Toini ei joutanut töistään millään mukaan Alahärmän lottien toimintaan. Sotakesinä Toini teki maatyöt hevosella, kuten kaatoi heinää pelloilla niittokoneella. Virallista merkintää kotirintamatyöstä ei luonnollisestikaan tullut. Kotona tehdystä työstä ei kertynyt myöhempiä kuntoutuspäiviä. 66

Kalajokilaakso

Toinin isän menehtyminen kuolioon vuonna 1942 sitoi nuoren naisen entisistä tiukemmin talon töihin. Toini onkin kiitollinen rippipapilleen Väinö Viljaselle, joka opasti Toinia käytännön asioissa muun muassa isän hautajaisten järjestelyissä.

Nuorena kutomoyrittäjäksi Jo nuorena 20-vuotiaana Toinilla oli oma kutomaliike, jossa 40 kutojaa kutoi käytävämattoja, seinäraanuja ja muita kodin tekstiilejä. Liiketoiminta sujui hyvin, ja kaikki tuotteet menivät kaupaksi ympäri maakuntaa. Jo lapsena opitut taidot, kuten niisiminen ja pirtaan pistely, olivat tarpeen käsityöalan yrittäjätoiminnassa. Sodassa haavoittunut veli ehti olla jonkun aikaa sodan jälkeen Toinin yrityksessä myyntimiehenä. Mutta veljen kohtalona oli pian menehtyminen sodassa saatuihin vammoihin. Yritystoiminta oli vilkasta siihen asti, kunnes tuleva avioliitto Sievissä lopetti yrittäjätoiminnan Alahärmässä.

”Kohtalokas” tanssimatka Sievin Asemakylälle Lylyn talolle Sodan jälkeen Toini vieraili Sievissä auttamassa sisartaan, joka oli jo aiemmin avioitunut Kukonkylälle. Yhdellä tällaisella reissulla Toini meni muiden nuorten tavoin Sievin Asemakylälle urheiluseura Lylyn talolle. Täältä Toinin ja Arvon 56

vuotta kestänyt yhteinen taival sai alkunsa ja vahvistuksensa. Toini avioitui Arvon kanssa ja yhteiselon ensimmäiset neljä vuotta Toini oli miniänä miehen kotitalossa Kukonkylällä.

nut hengenahdistuksen vuoksi. Myöhemmin mopedilla pääsi helpommin hoitamaan kunnan, seurakunnan ja osuuskassan lukuisia luottamustehtäviä. 1970-luvun lopussa perheen käyttöön saatiin auto.

”Paljon työtä ja pikkunäläkä”

Maata viljellen ja tyttäriä kouluttaen

Oma tila oli nuorenparin mielessä, ja niinpä Toini ja Arvo ostivat aviomiehen vanhemmilta tilan. Tilalla oli aluksi maata niin vähän, ettei maatalous yksin elättänyt perhettä. Talo valmistui vuosina 1949–1950. Sittemmin puolison kuoleman jälkeen Toini remontoi koko talon katosta lähtien. Ensimmäinen koti on edelleen käytössä tyttärillä viikonloppu- ja loma-asuntona. Toini palasi hetkeksi vanhaan tuttuun työhön käsityöyrittäjänä. Hän jatkoi kankaiden kudontaa uudella kotikylällään. Kangaspuilla hankitut varat elättivät nuorta perhettä, ennen kuin taloon saatiin lisää karjaa ja maata asuttavaksi. Toini joutui avioliiton aikana tekemään raskaita maatöitä puolison vammojen takia, ja apuna oli joskus vierasta työvoimaa. Toinille tutuksi tulivat kaikki maataloustyöt, kuten viljankuivaus ja myllyssäkäynnit, karjanhoidon ohella. Joskus joku oli ihmetellyt, mikä on Toinin hyvinvoinnin salaisuus. Napakka vastaus on ollut: ”Paljon työtä ja pikkunäläkä.”

Talin taistelukolhut Arvo oli haavoittunut kesällä 1944 Talin maastossa käydyissä taisteluissa. Sirpaleita oli mennyt kyljestä suolistoon ja selkään. Samalla vaurioituivat kuulo ja hampaat. Aluksi invaliditeettia ei ollut vammoista huolimatta. Vasta kymmenen vuoden jälkeen vamma luokiteltiin viideksi prosentiksi, mutta siitä muutaman vuoden kuluttua prosenttiluku oli jo 30. Talissa tulleet vammat alkoivat näkyä vähitellen yhä enemmän perheen elämässä. Arvon oli vaikea liikkua, eikä esimerkiksi pyöräilykään ei onnistu-

Yhteistä elämää rakennettiin maata viljellen ja tyttäriä kasvattaen. Kannuksen yhteiskoulu kutsui vuoron perään lapsia. Oli tyypillistä, että Kukonkylästä lähdettiin hakemaan koulutusta nimenomaan Kannuksen suunnasta. Sievissä ei ollut tuossa vaiheessa mahdollista kirjoittaa ylioppilaaksi. Elanto saatiin viime vaiheessa yhdeksästä lehmästä. Talouden hoito oli tarkkaa. Lapset hankkivat lisätienestiä maatalouskerhosta porkkanaa ja punajuurta kasvattamalla ja olemalla jo keskikouluaikana eri paikoissa töissä. Toinilla itsellään ei ollut aikaa ja mahdollisuutta osallistua invalidien varsinaiseen yhdistystoimintaan. Puolison kautta toiminta ja Sievin aktiivit tulivat kuitenkin tutuksi, sillä Arvo toimi Sievin sotainvalidiosaston puheenjohtajana. Toini muistaa, kun eräänkin kerran hankittiin polttopuut sotainvalidille. Invalidien pikkujoulut, retket Lestijärven Jukolaan ja keskipohjalaisten invalidien matkat Espanjaan, Saksaan ja Ranskan Normandiaan tuovat edelleen mieleen mukavia muistoja.

Kalajokilaakso

Lisäksi Arvolla oli kolme kertaa aivoverenvuoto, mutta niistä selvittiin joka kerta. Lopulta sydänveritulppa lopetti sydämen toiminnan.

Pohjanmaalla viisaus on aina vanhoissa naisissa Sotamuistoja rintamalta.

Kuplavolkkarilla pitkin Keski-Pohjanmaata Toinin omaan elämään tuli uusi vivahde Ylivieskassa Elias Klemetin autokoulussa ajetun ajokortin ja uuden kuplavolkkarin myötä. 55-vuotiaana vuonna 1978 alkoi uusi työura muun muassa galluppien teossa. Ajokortti maksoi tuolloin 270 markkaa. Elias Klemetti piti huolen, että Toini sai korttia varten rahat. Perusteluna oli se, että puoliso oli ollut sotainvalidi. Jatkossa Toini kuljetti autolla Arvoa kuntoutuksessa ja lääkärireissuilla. Yhteiset vuodet Arvon kanssa oli rakentamisen ja yhdessä tekemisen aikaa, johon riitely ei kuulunut. Eräällä puolison kuntoutukseen vientireissulla Toini kaatui huhtikuun jäätiköllä ja edessä oli uuden lonkkanivelen laitto. Nivel on nyt palvellut 18 vuotta.

Viime vuodet omaishoitajana Puolison viimeiset kymmenen elinvuotta Toini oli omaishoitajana korvauksetta. Puolison liikuntakyky meni erittäin huonoksi, mutta omaishoidolle ei haettu korvausta. ”Meidän pitää isänmaata puolustaa” oli Arvo-puolison mielipide. ”Mamma tuuppa helppaamaan” tuli usein Toinin korviin, kun liikkuminen omassa kodissa oli vaikeaa. Takavuosina jonkun kerran Arvon saama kuntoutusjakso puolitettiin puolisoiden kesken. Mutta Arvon huonokuntoisuuden vuoksi kuntoutusjaksoja ei loppuvaiheessa voinut enää jakaa. Toini itse ei ole ollut oikeutettu kuntoutukseen. 68

Kalajokilaakso

Toinin kohdalla Antti Tuurin luonnehdinta pohjalaisista vanhoista naisista pitää hyvin paikkansa. Toini seuraa edelleen aikaansa tarkasti, vaikka lukeminen on hankalaa. Syksyn 2015 poliittisia tilanteita hän kommentoi entisen aktiivipoliitikon näkökulmasta. Kotiseudulla Etelä-Pohjanmaalla tekisi mieli vielä käydä, vaikka tuttuja tai sukulaisiakaan ei siellä enää ole. Toinin äiti ehti täyttää 100 vuotta. Sukulaisten haudat Toini on huolehtinut Sievistä käsin. Nykyinen elämä kulkee Sievin ja Kokkolan väliä, koska rytmihäiriö teki elämästä liian epävarmaa yksin kotona. Kokkolassa palvelutalossa ollessaan Toini käy päivittäin rollaattorilla tyttären luona syömässä. Tyttäret huolehtivat muutenkin hyvin äidin arjen sujumisesta. Viikonloppuisin pääsee omaan vanhaan kotiin Sieviin. Samalla Sievin sotainvalidit tarjoavat joitakin palveluita Toinille. Nykyiset Sievin osaston toimijat saavat hyvän arvion. Pohjalainen körttiperinne antaa edelleen voimaa − ”sieltä se voima tuloo”. Usko huomispäivään on edelleen vahva. Kun Luoja on matkakumppani, niin kaikesta selviää.

Toini Maria Jokitalo o.s. Hintsa, s. Kauhavalla 18.11.1923 Puoliso Arvo Ilmari Jokitalo s. 14.6.1919, k. 12.7.2000 haavoittui Talinmaastossa 26.6.1944 (Sotiemme veteraanit Sievistä, 1990) lapset: Marjatta, Raija, Hannele, Paula Haastattelu 7.11.2015 ja teksti Anne Ruuttula-Vasari

Martta Nikkilä

Loppuelämän rakkaus Martta asuu synnyinkaupungissaan Ylivieskassa. Koulua hän kävi Katajan koululla, mutta sota-aikana siellä asusteli evakoita, joten koulunkäyntiin tuli taukoa. Koska Martta oli sodan aikaan vielä lapsi, ei äiti antanut hänen olla huoneessa, jossa puhuttiin sota-asioista. Hänet pantiin toiseen huoneeseen. Martta on ihmetellyt jälkeenpäin, miten on oppinut lukemaan ja laskemaan, sillä koulua ei sota-aikaan ollut. Hyvän todistuksen hän on silti aikanaan saanut. Kotona oli evakkoja. Martta muistelee, että heitä oli ainakin Lumivaarasta. ”Aivan ihania ihmisiä oli.” Siskon kanssa hän vieraili heillä asuneen evakkoperheen kotona Peräseinäjoella sotien jälkeen. Perhe oli muuttanut ja kutsunut käymään vierailulla.

Unelma Martan haaveena oli jo nuorena, että hän käy sairaanhoitajakoulun diakonissalaitoksella ja menee valmistumisen jälkeen Ambomaalle töihin. Äiti ei kuitenkaan halunnut päästää tytärtä maailmalle, vaan järjesti paikan apuhoitajakouluun Helsinkiin, jossa äidin sisko perheineen asui. Martalle oli majapaikka heidän luonaan. Marttaa ei suunnitelma miellyttänyt, mutta kävi koulun. Hänen unelmansa Ambomaasta eli edelleen, kunnes hän rakastui tulevaan mieheensä Aarnoon. Martta ei ollut heti valmis sitoutumaan, mutta pari meni lopulta naimisiin. Liitto jäi lyhyeksi, sillä Aarno kuoli nuorena.

Hyvä avioliitto Martan elämään tuli Erkki, joka oli jäänyt leskeksi. He olivat tutustuneet herättäjäjuh-

lilla, minkä jälkeen Erkki kirjoitti, että Martta voisi soittaa hänelle. Pari vihittiin vuonna 1957. ”Olin hirviän rakastunu siihen koko loppuelämän.” ”Erkki oli invalidi. Oon ihmetelly, että miten se oli niin piilossa, ei mittään näkyny. Muisti oli terävä.” Haavoittumisestaan mies ei muuta puhunut kuin, että oli ollut maassa, eikä päässyt lainkaan liikkumaan. Ajatuksissa oli jo käynyt, että elämä loppuu siihen, mutta oli tullutkin joku, joka oli vienyt pois. Erkki on ollut mukana myös sotainvaliditoiminnassa. Martalla oli työt, eikä hän ehtinyt tilaisuuksiin mukaan. Martta asuu edelleen 1800-luvulla rakennettua taloa Ylivieskan keskustassa. Taloa on remontoitu moneen kertaan. Erkki kuoli aivoverenvuotoon, hän ei ehtinyt sairastaa pitkään. Martta muisteli heidän avioliittoaan, miten se on ollut hyvä. Erkki oli kova tekemään töitä. Hän oli käsin kääntänyt talon vieressä olleen pellon ja kylvänyt perunaa ja myynyt sitä torilla. Marttaa oli ensin moinen touhu hävettänyt, mutta niin vain Erkki asioita hoiti.

Martta Nikkilä, s. 1932, ent. Soukka, o.s. Koskela Puoliso Erkki Nikkilä, 6.5.1920, haavoittunut 13.7.1941, 13.7.1944 ja 9.10.1944 Haastattelu 3.3.2016 Kaija-Maija Perkkiö Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

Toini Jakola

”Kyllä oli hyvä mies” Toini syntyi tammikuussa 1924 nuorimmaisena Hilda ja Jooseppi Pajalan perheeseen Oulaisissa. Sieltä muutettiin tilan perässä Sieviin Toinin ollessa 7-vuotias. Asuinpaikaksi tuli lopulta Järvikylältä Välitalo-niminen talo kylän nuorisoseuran naapurista. Järvikylän kouluun oli niin lyhyt matka, että ruokatunnilla ehti käydä kotona syömässä. Mutta nuoren, 15-vuotiaan, Toinin elämä muuttui konkreettisesti talvisodan syttymisen jälkeen vuoden 1939 lopulla. Toinin veljet lähtivät sotarintamalle, jolloin talon tytär joutui isän poismenon jälkeen ottamaan vastuun talon raskaista töistä. Erityisesti kaivoveden loppuminen talvisodan pakkasten myötä merkitsi vaikeuksia perheen karjalle. Vesi täytyi kuljettaa hevosen vetämillä puulaatikoilla kilometrin päästä viereisestä Vääräjoesta. Veden hakumatkalla kovassa pakkasessa vaatteet jäätyivät kiinni päälle. Pimennysverhot kodin ikkunoissa muistuttivat viimeistään siitä, että oltiin sotatilassa. Pimennyksiä käytiin tarkistamassa. Huomautuksesta ”Vähän näkkyy valoja teijän ikkunoista!” selvittiin panemalla lisää pimennyspeittoa. Sotatapahtumia käytiin kuuntelemassa Eskolan talossa Salonmäellä. Radio oli vielä harvinaisuus.

Sankarivainajien hautajaisia Toinilla ei ollut talvisodan aikoihin mahdollisuutta jatkaa koulunkäyntiä Sievissä. Päivät täyttyivät vedenkuljetuksen lisäksi leipomisesta, sillä Toini leipoi ruisjauhoista leipiä rintamalle. Toini muistaa myös, kuinka hän oli Sievin kirkossa mukana oman kylän nuorien sankarivainajien hautajaisissa. Kirkossa arkku, liput, kunniavartio sekä surevat omaiset ja kyläläiset jättivät syvät muistot nuoren naisen mieleen. Vaatimattomat havuseppeleet, haudan peitto 70

Kalajokilaakso

ja sotilaiden ampumat kunnialaukaukset ulkona kirkon viereisellä sankarihautausmaalla konkretisoivat menetykset. Sanomalehtien kuolinilmoituksista luetut kaatuneiden nimet siirtyivät jonkin ajan kuluttua puuristeihin ja myöhemmin pieniin hautakiviin. Talvisodan aikana Toinin kotiin sijoitettiin myös Karjalan evakoita. Hyvä sopu antoi sijaa, vaikka tarjolla pienessä talossa oli vain yksi kamari evakoille. Toinen kamari jäi talonväen omaan käyttöön. Lapin sodan aikana syksyllä 1944 Toinin kotiin tuli myös Posion evakoita.

Yhteinen sävel löytyi Kivijakolan katajapensailta Toinin tuleva aviopuoliso Eero oli kotoisin Alatalon talosta Jakolanniemeltä. Välimatkaa kotien välillä oli muutama kilometri. Jakolanniemi on ollut alkujaan saari, joka sijaitsi Evijärvi-nimisessä järvessä Sievin kirkonkylän ja Järvikylän välissä. Evijärvi kuivattiin lopullisesti vasta 1960-luvulla. Eeron vanhemmat, isä Janne ja äiti Sofia, olivat myös kotoisin Järvikylältä. Eeron elämäntyöksi näytti tulevan tilan asuminen sisarusten kanssa Evijärven rannalla. Syttynyt talvisota ja sodan aikaiset kovat pakkaset aiheuttivat Suomussalmella Eerolle paleltumavammat sormiin ja jalkoihin. Vammoja hoidettiin muun muassa Vaasassa. Palvelusaika jatkui jatkosodassa keittäjänä. Sota-ajasta huolimatta Järvikylän nuoret tapasivat kokoontua yhteisiin ajanviettoihin. Toini ja Eero tapasivat toisensa Jakolanniemen pirskeissä, joita pidettiin järven rannalla pienessä metsikössä katajapensaikossa. Metsikössä pyörittiin vain rinkiä (piiriä), sillä tanssia ei saanut sota-aikana huvikiellon vuoksi.

Myöhemmin sotien jälkeen Sievin sankarihaudoille tuli yhteinen muistomerkki.

Evijärven rannalla Jakolanniemessä. Kuva Toini Jakola.

Seurusteluajasta Eeron kanssa tuli pitkä, peräti seitsemän vuotta. Toini ja Eero olivat sotavuosina kirjeenvaihdossa, mutta tuolloin ei tullut mieleen säilyttää Eerolta rintamalta tulleita kirjeitä jälkipolvia varten. Lomien aikana Eero kävi katsomassa Toinia. Sodan jälkeen Toini ja Eero kihlautuivat. Kihlat käytiin ostamassa Tampereelta asti, jossa asui tuolloin Toinin veli. Avioliitto solmittiin Sievin kirkossa vuoden kuluttua kihlauksesta.

Taloa asumaan Evijärven rannalle Nuori aviopari asettui asumaan Jakolanmäelle isoon taloon, jossa asuivat vielä Eeron äiti ja toi-

nen veli perheineen. Lisätuloja ja toimeentuloa talouteen saatiin Eeron lisätienestistä, sillä hän kuljetti hevosella kylän talojen maidot Salonmäelle sijaitsevaan meijeri Tilkkaan. Maanasuminen saaressa oli työlästä, eli Evijärven rannat olivat vielä 1940- ja 1950-luvulla pääosin veden alla ja tuottivat enimmäkseen vain heikkolaatuista kortetta. Viljaa koetettiin viljellä ympäristön läheisillä kangasmailla. Kulkeminen saaresta kävi runsaan veden aikaan veneellä ja talvisin jäätä pitkin. Esimerkiksi Sievin keskustaan parin kilometrin päähän pääsi saaresta keväisin ja kesäisin vain veneellä. Toinikin muistaa, kuinka hän kulki talvisin hevosella asioilla kirkonkylällä. Maidon kuljetuksen ja maanviljelyn ohella Eero kunnosti tilan huonokuntoisia rakennukKalajokilaakso

sia. Toinin päätehtävinä oli huolehtia karjasta ja vähitellen kasvavasta perheestä. Talon puuhuolto sujui talvisin järvenjäätä pitkin kauempaa sijaitsevasta metsästä.

Sotavammoista ei valiteltu Eero sai paleltumavammoja talvisodan pakkasissa. Hän ei juuri haitoista välittänyt, vaikka osa sormista ja jaloista leikattiinkin ja keuhkojen kunto heikkeni myöhemmin. Henki oli ahtaalla keuhkolaajentuman vuoksi, mutta jatkotutkimuksiin hän ei halunnut mennä myöhemminkään. Hän ei kokenut, että olisi saanut apua kuntoutuksista. Eero puhui vähän sotatapahtumista. Toini nyt toteaakin vaikenemisesta, että ”oli kyllä kumma, kun keskustelin vähän muidenkin kanssa.” Eero ei edes maininnut, että olisi nähnyt uniakaan sota-ajan tapahtumista. Vähitellen Toinin ja Eeron talossa alkoi näkyä sieviläisten sotainvalidien toiminnan aktivoituminen. Sievin sotainvalidiosaston puheenjohtaja Veikko Salonsaari kävi useasti Jakolanniemellä. Olihan Veikko myös saman kylän miehiä. Hyväluonteinen Eero ei vaivojaan juuri valitellut. Pikemminkin hän huolehti siitä, miten perhe pärjäisi hänen poismenonsa jälkeen. Haastattelu-

tilanteessa syksyllä 2015 Toini mietti, pääsiköhän Eero edes eläkkeelle asti. Eero kuoli jo vuonna 1974 ehtimättä täyttää 60 vuotta.

Jakolanniemellä omassa kodissa Nykyisin Toini elelee omassa kotitalossaan poikansa Markun kanssa. Evijärveä ei ole enää, on van järvikuivio. Eläkevuosien alussa Toini matkusti innokkaasti ulkomailla. Nyt matkailijan elinpiiri on kutistunut kotimaisemiin. Lapset asuvat kaikki Sievissä. Toini sisaruksia ei enää ole elossa. Puolison kuoleman jälkeen Toini kävi kuntoutuksessa Kannuksessa, mutta nyt sekin on jäänyt. Siivooja piipahtaa, mutta ruokahuolto on vielä pelannut pojan ja lähellä asuvan tyttären voimin. Elämään Jukolanniemellä kuuluu rollaattorilla tehty päivittäinen lenkki lähimaastossa. Huomattavasti heikentynyt näkö rajoittaa päivittäisiä askareita ja maailmanmenon seuraamista. Uutisia tulee kuunneltua pääasiassa television kautta. Pöydällä olevaa Invalidiliiton lehteä Toini ei pysty enää lukemaan itse. Aikaisemmin lehdellä on ollut suuri merkitys tiedon tuojana. Suurin toive on edelleen, että Toini pääsee itse ulos talostaan. Se onnistuu vielä.

Toini Lovisa Jakola o.s. Pajala asuu kotitalossa poikansa Markun kanssa Syntynyt Oulaisissa tammikuussa 1924 Puoliso Eero Ilmari Jakola (Sievi 26.6.1915–27.1.1974) Eero sai sotavamman Suomussalmella 9.1.1940, jolloin häneltä paleltuivat sormet ja jalkapohjat, invaliditeetti 15 prosenttia. Eero oli jatkosodassa keittäjän tehtävissä. lapset: Markku 1951, Vesa 1957, Kaija 1958 puolison henkilötiedot: Sotiemme veteraanit Sievistä, 1990 Haastattelu 5.10.2015 Sievin Järvikylän Jakolanniemellä Haastattelija ja tarinan kirjoittaja Anne Ruuttula-Vasari

Kalajokilaakso

Annikki Harvala

”Kyllä silloinki naiset oli monissa hommissa” Annikki syntyi 1927 Oja-Mattilassa Ylivieskas- niitähän ne pommitti.” ”Muistan hyvin kun talvisota loppui. Oli hysa. Hänellä on yksi sisko ja kaksi veljeä. Koti oli maalaistalo. Annikki on ollut pikkulotissa heti vin kuulas pakkaspäivä, kun radiosta sanottiin, kun tehtävään kykeni, noin 10-vuotiaasta läh- että rauha on tullut. Sitä oli kaikki niin onnellisia ja iloisia. Sitte iltapäivällä tien. ”Siellä piettiin kerhoja sanottiin rauhanehot, niin ja oon ollu kaikessa mukana. ”Muistan hyvin kun tilanne muuttu ihan toisekKotona oli semmonen ilmatalvisota loppui. Oli si. Pikkutyttökin huomasi piiri, että oli heleppo lähteä.” Matka ei ollut esteenä, reilu hyvin kuulas pakkas- ilmapiirin.” kilometri oli matkaa kirkonpäivä, kun radiosta kylän koululle, jossa kerhoja Lottatytöstä sanottiin, että rauha pidettiin. Sodasta keskusteltiin palon tullut. Sitä oli kaikki emännäksi jon ja liikekannallepanon niin onnellisia ja aikana koululle tuli sotilaita. Vuosina 1943–1944 Annikki iloisia. Sitte iltapäivällä Kouluun kuului kaksi rakenoli Raudaskylällä opistossa. nusta, joissa sotilaat olivat sanottiin rauhanehot, ”Olin saksalaismontuissa toisella puolella ja koulua lottana. Tästä menin junalniin tilanne muuttu pidettiin toisella puolella. la pohjoiseen ja parakki oli ihan toiseksi. Pelosta Annikki totesi: ”aika asemalla. Siellähän oli saksalikellä oli se tunne koko aika”. Pikkutyttökin huomasi laismiehiä, jokka teki ruoan Annikki oli itsekin evakossa ja me oltiin jakamassa sitä ja ilmapiirin. ” Kemistä sotaa pakoon tulleimitä milloinki tehtiin. Se oli den veljen vaimon ja lasten lottahommaa se sitte.” Vankanssa. ”Toista viikkoa oli pommitusaika, kotoa hempi sisko oli ollut tehtävässä aiemmin, mutpanivat minut evakkoon. Ei sitä koulua ollut silta hänen piti jäädä kotiin töihin, joten Annikki loin.” Sirpalesuoja oli yhteinen lähitalojen kans- peri tehtävän häneltä. ”Olin 17-vuotias. En olsa. Sinne jouduttiin menemään monta kertaa. lut tehny lottavalaa. Sieltä sai rahhaa, niin se oli ”Tuo rata oli niin lähellä ja nuita siltoja oli, niin nuorelle tytölle hyvä homma.” Kalajokilaakso

Saksalaissotilaita asusti paikkakunnalla, heidän kanssaan oltiin keskusteluväleissä. Suojeluskunnan talolla pidettiin sotilasiltoja, siellä kehrättiin ja kudottiin sukkia sotilaille, iltoja pidettiin viikoittain. Annikin äiti kuoli syksyllä 1944. Annikki sai töitä kirjakaupasta, ensin Rajaniemeltä ja sitten osuuskaupalta. Niissä hän ehti olla kymmenen vuotta töissä ennen naimisiinmenoa. Väinö tuli mukaan elämänkuvioihin ja Annikki meni miniäksi Väinön kotitaloon. Talossa asui vielä Väinön siskoja ja yksi veli sekä mummu ja pappa. ”Olihan siinä monenlaista. Töitä oli. Neljä lasta syntyi, kolme poikaa ja tyttö.” Annikista tuli ison talon emäntä. ”Kyllä silloinki naiset oli monissa hommissa. Sitten kun jäin yksin naisenpuoleksi, en ennää paljoa oo ollu ulkohommissa. Miehiä oli sitte.”

Sodasta ei puhuttu Väinö kertoi hyvin vähän sodasta. Hän oli ollut puhelinmiehenä ja puu räjähti vieressä. Väinö oli ollut sotilassairaalassa ja siellä oli todettu invaliditeetti. Toisten saamien vaikeiden vammojen takia omista ei tehty numeroa. Vasta myöhemmässä vaiheessa Väinö suostui muistoistaan puhumaan. Iän karttuessa tilan työt jäivät pojalle ja pariskunta siirtyi Niemelänkylältä keskustaan. Keskustan kodissa pari ehti elää yhdessä 11 vuotta. ”Osallistuttiin veteraanein toimintaan. Minä olen ollut veteraaneissa naisten hallituksessa koko ajan ja toiminnassa mukana. Aina kun oli jotain, niin ainahan sitä mentiin emäntähom-

miin. Veteraanien mukana oon ollu aktiivisesti. Se oli mukava porukka ja tuli yhteisiä muistoja.” Tärkeää oli ryhmään kuuluminen. Sota-asioita käsitellään Annikin mukaan aina silloin, kun veteraaneilla oli siihen tarve. Väinön kuolemasta on kulunut kohta 15 vuotta. Lapset käyvät kylässä, joten ihan yksinäiseksi Annikki ei itseään tunne, vaikka ”kyllä sitä yksinäisyyttäki tullee”. Kotitilalle jäänyt poika soittaa ja käy usein. ”Sieltä kyllä saa sitte apua mihin vaan. En tunne turvattomaksi.” Veteraanien avustajatoiminnan siivousapua on saatavissa, minkä Annikki kokee suureksi asiaksi.

Kansalle rauhaa ja nuorille ymmärrystä Muutama vuosi vuotta sitten Annikki oli lottakuntoutuksessa. ”Oon siinä kunnossa, että tunnen, etten voi sinne mennä. Sais kotiinki hoitajia, hierontoja. Mutta kulku on vaikeaa, pitäis olla taksia tai kyytiä järjestämässä.” Vaivojen takia liikkuminen rajoittuu lähialueelle. Autoilijat onneksi huomioivat hitaasti liikkuvia. ”Ei kai sitä muuta toivo kuin että sais kansa rauhan ja nuoret ymmärtäis mikä on ollut Suomen kohtalo.” Annikin mielestä nuorille pitää antaa tietoa omasta historiastaan. Hänestä tuntuu pahalta, että pannaan kaatopaikalle hyvää tavaraa tai ruokaa biojätteisiin. Hänen nuoruudessa piti kaikki vaatteet korjata. ”Oon ollu aivan tyytyväinen. Tuntuu että mulla on ollu hyvä lapsuus, nuoruus, avioliitto on ollu aivan hyvä. Katkeruutta ei ole ollut.”

Annikki Harvala, s. 1927, os. Mattila Puoliso Väinö Harvala Lapset Esa, Leena, Seppo, Pekka (Taisteluiden vuodet Ylivieska) Haastattelu 18.11.2015 Kaija-Maija Perkkiö ja Kaija Leppälä Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

Asta Haapaniemi

Työtä tekemällä pärjättiin Kotona oli viisi poikaa ja kuusi tyttöä, koti oli Perunoita ei ollut. Aamuisin keitettiin teetä ja maalaistalo, Ylitalo Ylivieskassa. ”Vanhimpana puuroa, josta tahtoi tulla velliä. Iltapäiväkeitoksi tyttönä tein kaikkea. Sehän oli sitä ammaus- annettiin jäätynyt rokka, josta keitettiin lihakeitta. Äiti herätti aamulla rullaamaan, että pääsi toa. Suolaa oli, mutta ei pippuria tai muita maussinne tuvan puolelle. Sitte minä potkiskelin teita. Äiti oli opettanut, miten tuore liha otetaan, kätkyettä. Silloin ei puhuttu, että vauvoja odo- että siitä saa liemeen makua. Ruoalla lähti nälkä. tettiin, ne vaan tuli. Äiti oli miniänä, se ei ollu Astan perhettä kehotettiin lähtemään evakhäävi paikka.” Mummu oli koon, mutta äiti ei halunnut halvaantunut, kun sitä oli lähteä lasten kanssa. Kotitalo hevonen potkaissut. Isän sisoli joen rannassa ja rautatie”Ensinnä oltiin ko asui naimisiin mentyään kin lähellä, joten vaarallista pikkulotissa ja kun myös Ylitalossa. Heillä oli oli, mutta pelätäkään ei juurauha tuli, oltiin kolme lasta. ri osattu. ”Rullaverhot oli kirkonkylän koululla mustasta pahvista, meillä oli Työt tehtiin käsin, koneita ei ollut. Heinät kuivattiin en- muonittamassa. Meitä iltasin, että piti käydä käsin sin pelloilla ja vietiin latoon, rullaamassa verhot ikkuoli neljä tyttöä. Oli se jossa ne poljettiin. Ei ollut noihin, ettei näkyny valoa.” vastuullista, kävi se seipäitä. Peltotöiden aikaan Pommituksia paettiin pajaan, väki lähti aamuisin pellolle. muonituspäällikkö aina joka oli oljilla peitetty. Rinta”Aina ihmettelen äitiä, se jäi malta tulleet pojat nauroivat, kahtomassa ja siihen, jäi aamutiskiä ja pieettä ”on siinäkin ollu suoja, veti meiän hilkkaa, net lapset. Se toi siihen aajos olis pommeja tullu jokimupäiväkahvit ja haki peru- ettei vaan hiukset näy.” rantaan, ni mikä suoja se olis noita ja keitti maitoperunat, ollu.” Kotona leivottiin suojeniitähän se pääosin oli. Siinä luskuntatalolle, joten uunia ei tarvinnu laiskanpäiviä pitää.” piti lämmittää. Savuhan siitä nousi, mikä oli jos”Ensinnä oltiin pikkulotissa ja kun rauha tuli, kus liiankin hyvä merkki vihollisille. oltiin kirkonkylän koululla muonittamassa. Meitä oli neljä tyttöä. Oli se vastuullista, kävi se muo- Elämää lasten kanssa nituspäällikkö aina kahtomassa ja veti meiän hilkkaa, ettei vaan hiukset näy.” Koululla tehtiin Sodan jälkeen Asta tapasi Kassun ja he menivät ruokaa, tytöt olivat saaneet lyhyen opastuksen naimisiin. Perhe asettui Pieksämäelle, jossa vanhemmat työskentelivät kartanossa, isä työnjohtehtävään. Luokat olivat täynnä alokkaita. Kalajokilaakso

tajana ja äiti pyykkihuollossa, kunnes heille syntyi lapsia. Neljä lasta syntyi, joista yksi jäi auton alle lapsena ja kuoli 6-vuotiaana. Hautapaikkaa ei oikein ollut saatavilla, joten tytär haluttiin tuoda Ylivieskan hautausmaahan. Pian tapahtuman jälkeen perhe sai talonsa myytyä ja seurasi Ylivieskaan lapsen perässä. Kotona isä-Kassu keksi lapsille kaikkea kivaa touhua, milloin oli röllipeikkoa, milloin tarinan kerrontaa. Pihapiirissä oli lato, jossa oli palleja istuimina. Usein oli naapurin lapsiakin leikkimässä ja monesti he kyselivät leipäpalaa ja menivät paistamaan sitä nuotiolle. Joskus Kassu-isä innostui keksimään satuja lisää ja lisää Astan ollessa navetassa, ”minä sitte välistä sanoin, että voi ku oisit noussu ja keittäny puurua”. Kotityöt olivat Astan vastuulla.

Tiukkaa oli – pärjättiin kuitenkin Mies haavoittui sodassa käteen. Myöhemmin huomattiin reikä korvassa. Arvio oli, että sotatärinä oli sen aiheuttanut. ”Kyllä kai se monesti oli tiukkaa.” Yhteiskunnalta tuli lapsilisät, mutta omilla pärjättiin ja tehtiin kovasti työtä. Sodasta ei paljoa puhuttu. Asta on osallistunut veteraanien toimintaan seurakuntatalolla, varsinainen sotainvaliditoiminta on jäänyt etäämmälle. Asta on toiminut kellonsoittajana, kun vainajia tuotiin siunattaviksi. Hän on ollut myös siivoojana seurakuntatalolla, kun on pyydetty. 76

Kalajokilaakso

Asta on ollut omaishoitajana miehelleen. ”Kyllähän se semmonen kova paikka oli.” Tehtävä oli haasteellinen, sen myötä tuli valvottua ja oli väsymystä. Kaikesta huolimatta Asta pärjäsi. Ystävien tervehdyskäynnit virkistivät ja omat lapset auttoivat jaksamaan. Asta on osannut iloita, kun on saanut terveitä lapsia. Yksi lapsi kuoli ennen syntymäänsä. ”Äitiä suren eniten, ku ei sillä ollu hääviä. Miniän kohtalo oli kova.” Äiti oli jäänyt kolmen tunnin vanhaksi, kun hänen äitinsä kuoli. Astasta on vanhuudenpäivinä suuri asia, kun muistaa tapahtumia ja asioita elämän varrelta. Mukaviakin muistoja on. ”Kyllähän tämä on yksinäistä”, Asta toteaa arjestaan. ”Kyllähän ne omat tytöt auttaa, niin ku perheiltään voi.” Nuorille hän haluaa sanoa, että työtä pitää tehdä. Oman rahan hankkimisesta hän muistelee, että ”niitä marjoja poimittiin, niin sai aina jonku mekkokankaan”. Asta Haapaniemi, s. 1921, o.s. Ylitalo Puoliso Kalervo Haapaniemi, s. 16.5.1923, haavoittunut 17.7.1944 Lapset Tapio, Riitta, Ulla-Maija, Tiina (Taistelujen vuodet Ylivieska) Haastattelu 21.9.2015 Aura Hasanen ja Sirpa Valli Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Senja Linna

”Kaikkeen muuhun oon oppinut, paitsi laulamaan” Senja syntyi vuonna 1924 Sievin Kiiskilässä. Perheen isä kuoli, kun Senja oli vain seitsemän vuotta vanha ja taloon ei jäänyt yhtään miestä. Muutenkin 1930-luvun alussa koko kylällä elettiin vaikeita aikoja poliittisen kuohunnan takia. Kiiskilän kylältä kyyditettiin paikallinen vasemmistolainen kansanedustaja Kalle Kyhälä Neuvostoliiton puolelle. Lisäksi kylällä moni tila joutui vaikeuksiin 1930-luvun talouslaman myötä ja ajautui pakkohuutokauppaan. Työhön tarttuminen tuli tutuksi Senjalle pienestä lähtien. Riihenpuintiin piti lähteä jo ennen sotia ja sodan jälkeenkin. Kodin perintönä oli herännäisyys, olipa Senjan mummo kantanut aikanaan herännäisnaisen asua eli körttihametta. Kosketus sotaan tuli konkreettisesti aivan oman kotitalon lähipiirissä, jossa venäläiset sotavangit kävivät kylän yhteisellä kaivolla hakemassa tonkalla vettä. Samalla miehet lauloivat kaihoisasti ja muistelivat lapsiaan.

Puoliso Martti löytyi omalta kylältä Seurusteluaikana Senja ehti nähdä sodan eri vaiheet ja Martin kohtalon sotatapahtumissa. Martti haavoittui vuonna 1943, jolloin uusi lääke, penisilliini, pelasti hänen elämänsä. Keuhkokuume hidasti kuitenkin toipumista. Ja sodan loppuajan Martti palvelikin Kokkolassa eikä varsinaisella sotarintamalla.

Sodan jälkeen yhteiselon aluksi aviopari asui Kiiskilän kylän keskellä Senjan kotona, jossa vanhin lapsi Riitta syntyi vuonna 1949. Vähitellen perhe muutti Martin kotitaloon kylän laitamille. Talossa oli parhaimmillaan toistakymmentä henkeä, sillä perhekuntaan kuuluivat myös Martin vanhemmat ja sisaruksia. Tuvan ja kahden ”Hakkuut taloon keskittyivät sodan kamarin saatiin lisää kakjälkeen pääasiassa si kamaria vuonSievin, Toholammin na 1949, jolloin Senja ja Martti ja Lestijärven muuttivat tasydänmaille.” loon. Senja elikin kahden vahvan herätysliikkeen välimaas- tossa, sillä puolison vanhemmat olivat vanhoillislestadiolaisia. Senjalla oli edessä miniän rooli, sillä taloa edelleen isännöivät aviomiehen vanhemmat. Niinpä nuorellaparilla ei ollut aluksi omaa rahaa eikä valtaa, sillä kaikki työssä tienattu raha jäi talon hyväksi. Senja toteaakin tiukasta ja vähän epävarmastakin ajasta: ”Miniän kinttaat on aina oven suussa niinku vävynkin.” Senja miettii nyt, ettei enää olisi jäänyt miniäksi. Kummallakaan ei ollut koulutusta ja puoliso oli haavoittunut. Mutta Senja kuitenkin toteaa haastattelun lopuksi, että ”elämäntapa oli hyvä.” Omilleen avioparin taloudessa päästiin vasKalajokilaakso

ta vuosien kuluttua ”vaikian kautta”. Martti hankki tuloja talouteen käymällä Pikkuradalla puutavaran ajossa hevosella. Pikkurata oli kapearaiteinen metsärata, jota pitkin pienet junat kuljettivat metsähallinnon puuta Kannuksen Eskolaan ja edelleen siitä pääradalle. Hakkuut keskittyivät sodan jälkeen pääasiassa Sievin, Toholammin ja Lestijärven sydänmaille.

Yhteistä eläkeaikaa Martin kanssa ei kertynyt pitkään, sillä puoliso kuoli vuonna 1992 Oulaskankaan sairaalassa. Yhteiselon loppuvuosien aikana puoliso oli vaikeahoitoinen, ja syöpä keuhkossa vei lopulta voimat. Toinen keuhko oli menetetty jo aiemmin sotavammojen vuoksi. Sotatapahtumien läpikäynti ei ollut tuolloin tavallista perheissä, joten lapsetkaan eivät juuri puhuneet ja kyselleet isien sotakokemuksista. Puolison vaikeat sotavammat Valtiovallan asenne koettiin yleisesti kielteiKoska Martin sotavamma oli vaikea, joutui senä. Todellisuudessa sota oli eri tavoin läsnä Senja tekemään navetassa kaikki raskaimmat invalidien perheissä, vaikka siitä ei puhuttu. työt. Lasten kasvaessa heistä tuli apu navettaan. Puolison yleinen heikkous, sekä sirpaleet Muistot puolisosta muun muassa päässä, selässä, jalassa ja käsivarsissa haittasivat työn tekoa. Sirpaleet olivat Sodassa vammautuneen Martin kohtalo muiskoteloituneet ja vaivasivat. Unissaan Martti oli tuu Senjan mieleen konkreettisesti perhen haupaljon sodassa. Saattoipa joskus painajaisis- tausmaalla käyntien yhteydessä. Hautakiveen on saan luulla Senjaa vihollilaitettu invalidimerkki, joka seksi, jolloin kuului huuto: herättää erityistä arvostusta ”Senjan oma ”Sinut tapetaan!” Senja toteperheessä. kotirintamanaisten aa, että se oli unta. Kotona kamarin kätköissä muistomitali on Neuvoa tai apua tällaisison suuri määrä valokuvia, sa tilanteissa ei saanut mis- sekin varmassa tallessa, joita on otettu muun muastään. Senjan piti vain omassa sotavammasairaala-ajalta. vaikka onkin jäänyt sa päässään päätellä, miten Sodan muistomitalit ovat täsvähälle käytölle. Liekö ollut toimitaan hankalina hetkimällisesti talletettuna. Senjan nä. Yhteisten vuosien aikana omat muistot ovat selkeät. rinnassa vain Martti-puoliso kertoi SenSenjan oma kotirintamasen yhden kerran.” jalle vain joistakin sota-ajan naisten muistomitali on sekokemuksia. Osasta hän ei kin varmassa tallessa, vaikka kertonut koskaan. onkin jäänyt vähälle käytölle. Liekö ollut rinnasSodan käyneet kylän miehet puhuivat tapah- sa vain sen yhden kerran. tumista keskenään. Sivussa sai nuorempi väki kuunnella tarkkaan, ja sitä tehtiinkin. Mik- Kotona − ”ei kai täsä mittään ko-poika toteaakin haastattelun sivusta, että hättää oo” ”sikiöt istu penkillä ja kuunteli”. Puoliso Martti oli välillä kuntoutettavana Kyyhkylässä, joka oli kuntoutussairaala Mik- Nykyisin Senjan elämää säätelee sydänvaiva, kelissä. Apua vammoihin ei kuitenkaan tullut mutta elävänoloisen ja positiivisen naisen eläkuntoutusjaksoista. mäniloa vaiva ei ole vienyt. Omien sanojensa mukaan hän ei murehdi kaikkea. Senja asuu kotonaan yhdessä poikansa MiYhteiselo loppui vuonna 1992 kon kanssa. Karjanpidosta, pojan hoitamista Senja jäi eläkkeelle 60-vuotiaana, jolloin nave- viimeisistä mulleista, on vasta luovuttu. Tilan tassa käynnit saivat loppua sydänvaivan takia. ympäristö on hyvässä kunnossa ja tilanhoi78

Kalajokilaakso

don menneisyyttä on tallennettu läheiseen kotimuseona toimivaan aittaan. Kotikartanolla, pihalla, Senjan on mukava astella tuen kera ja katsella hyvin hoidettua ympäristöä. Poika pitää huolta arjen asioista, ja tyttäret käyvät monin tavoin auttamassa. Taloudellinen tilanne on vakaa, nyt kun rahaa olisi vähän, niin sitä ei halua eikä osaa käyttää. Tyytyväisyys nykyiseen elämään on päällimmäisenä. ”Pystyn siivoamaan ja hoitamaan itseni.” Senja haluaa olla kotona niin pitkään kuin pystyy. Kotisairaanhoitaja käy harvakseltaan. Veteraanien puolesta olisi

mahdollista saada siivooja, mutta vielä apua ei tarvita. Muutaman kerran Senja on voinut käydä Kannuksessa kuntoutuksessa, jossa on saanut hyvän hoidon. Kuntoutuksesta on ollut hyötyä.

Onnellisia loppuun asti Liitostaan Martin kanssa Senja toteaa, että elämän parasta aikaa oli se, kun oltiin nuoria. Mutta iästä huolimatta onnellisia oltiin loppuun asti. ”Ikkään minä en moittinut, vaikka se sairas oli. Kun kerran olin ottanut.”

Senja Linna o.s. Kiiskilä, s. 1924 Puoliso Martti Olavi Linna (5.6.1921-1992) haavoittui 10.2.1943 Vadrusjärvellä, 45 prosenttia (Sotiemme veteraanit Sievistä, 1990) Lapset: Riitta, Jussi, Mikko, Esko, Heikki, Marjaliisa, Velimatti Haastattelu 10.8.2015 ja teksti Anne Ruuttula-Vasari

Kalajokilaakso

Eeva Sorvisto

Hyvä mieli auttamisesta Eeva on syntyisin Ylivieskasta. Lapsuudenkodissa oli 14 lasta, Eeva on sisarusparven neljänneksi nuorin. Elossa heistä on haastattelun aikaan Eevan lisäksi yksi nuorempi sisko. Lapsuudenkodissa oli maatila, jossa lasten tehtävä oli olla paimenessa. Kansakoulua oli tuohon aikaan kaksi luokkaa alakoulussa ja neljä yläkoulussa eli yhteensä kuusi vuotta käytiin koulua. Eevan kotona oli evakoita Kuhmosta ja Karjalasta. Naapurissa oli ollut sotavankeja, jotka olivat saaneet elää yhtä vapaasti kuin omatkin pojat. Vangit eivät olisi halunneet lähteä pois, kun heidän luovuttamisensa aika koitti.

Talkoolaisena Sota-aikana miehet olivat kaikki rintamalla. Naiset tekivät miesten töitä. ”Minun piti sitä hevosta ajaa naapureille ja kaikille. Kyllä minä olin illalla väsynyt, kun olin päivän kävellyt hevosen perässä.” Naapurin vanhapoika oli kertonut, että ihmiset kysyivät Eevaa töihin, kun hän ei ota palkkaa. ”Talkootyötä ja apua toisille, sai hyvän mielen kun sai auttaa toisia.” Isän ja veljien ei tarvinnut lähteä rintamalle. Vanhin veli oli sairastanut lapsihalvauksen kuusivuotiaana, joten hänen ei tarvinnut lähteä sotaan. Siskon mies lähti. ”Ei sitä osannut silloin peljätä”. Radiota kuunneltiin taloissa, joissa sellainen oli. ”Meillä oli kotona radio. Meillä oli myös iso tupa, niin sinne mahtuikin sitten kuuntelijoita.” 80

Kalajokilaakso

Naapurin Kustista aviopuoliso Puolisoksi löytyi Taneli Kustaa Sorvisto, jota sanottiin Kustiksi. Kusti oli lapsuudesta asti tuttu, naapurin poika. ”Tieten rakastuttiin.” He alkoivat seurustella vähän alle kaksikymppisinä, jolloin sota oli juuri päättynyt. Kusti oli haavoittunut sodassa. Eevan mielestä hän oli niin rauhallinen mies, että vaimo sai olla isäntänä ja emäntänä. Kusti oli seurustellut aiemmin hänen parhaan tyttökaverin kanssa. ”Minä en tiedä, miten se sitten minulle kääntyi.” Pari vihittiin vuonna 1945. Eeva ja Kusti saivat viisi lasta, vanhin poika syntyi ja kuoli vuonna 1947. Elossa on kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Kusti ei puhunut koskaan sota-ajan tapahtumista, hän ei halunnut niitä muistella. Kusti oli haavoittunut olkapäähän ja sirpaleita oli myös päässä, vammat vaivasivat loppuelämän. Oma talo rakennettiin Kustin lapsuudenkodin lähelle. Eeva kasvatti lapset, miehet eivät hänen mukaansa naisten töitä tuolloin tehneet, eivätkä osallistuneet paljoa pienten lasten elämään. Kun lapset kasvoivat isommiksi, he olivat isän mukana töissä. Kotona oli myös karjaa. 12-vuotias tytär joutui toisinaan lypsämään neljä lehmää, kun äiti auttoi naapureita. Apu oli vastavuoroista, naapurit tulivat hätiin heinäntekoon, kun perheen isä joutui sairaalaan.

”Ihminen, elä sinä hermoile” Tuon lauseen Eeva on usein kuullut miehensä suusta elämänohjeena. ”Rahaa ei naisilla ollut. Ne oli isännän lompsassa. Isäntä sanoi, että aina te ootta sitä rahaa vailla.” Kotona oli lehmien lisäksi kanoja, lampaita ja hevonen ja siellä kasvatettiin vuosittain sika, joka itse teurastettiin. Eeva kävi naapureissa keritsemässä lampaita. Kangaspuita paukutettiin väliin yötä päivää, johon mies väliin tuskastui, kun ei saanut louskutukselta nukkua rauhassa. Pyykit pestiin pyykkilaudalla, jolla hangattiin likaisia vaatteita. Vesi kannettiin kaivosta ja lämmitettiin saunan padassa. Kusti kuoli vuonna 1996. Parikymmentä vuotta Eeva on ollut leskenä. ”Kusti aina sanoi, että ota sitten uusi kun minusta aika jättää. Minä sanoin, että sen saat varmasti uskoa, että uutta minä en ota.” Naapurin pojan kanssa yhteistä taivalta tuli yli 50 vuotta. Eevaa haastateltaessa paikalle tuli hänen poikansa. Hän muisteli, miten heille on otettu kaksi poikaa tilapäisesti hoidettavaksi, kun toisen

vanhemmat menivät Ruotsiin töihin ja toisen äiti sairastui. Eevan mukaan lapset ovat tuoneet ikääntymisen myötä turvaa ja hän viettääkin vanhuuttaan tyytyväisenä ja hyväntuulisena saaden tarvittavaa huolenpitoa.

Sorvisto Eeva, s. 1926, o.s. Visuri Puoliso Taneli Kustaa, s. 17.7.1921, haavoittunut 28.6.1944 Lapset Anna-Maria, Lauri, Sirkka-Liisa ja Jukka Haastattelu 6.1.2016 Raija Fors, Anne Isokoski Haastattelun purku Riitta Lahtinen Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

Hanna Jylhä

Lapsuuden köyhyydestä turvattuun vanhuuteen Ylivieskan Kantokylällä vuonna 1926 syntyi perheen kymmenenneksi lapseksi Hanna. Koti meni pakkohuutokaupassa hänen ollessa kymmenvuotias. Perhe sai Raudaskylältä ostettua vanhan talon, joka oli huonokuntoinen. Talossa ei oikein voinut asua, joten se piti purkaa ja rakentaa uusi tilalle. ”Kyllä se oli niin sanottua köyhää aikaa.” Hanna kävi Raudaskylällä Isokosken kansakoulun. Sota-aika on jo osittain unohtunut, mutta ”pistekortti” on jäänyt mieleen. Kauppaan mennessä piti olla kuponki mukana, sen mukaan sai ostaa ruokaa tai tavaraa, mitä kaupassa tuohon aikaan ylipäätään oli tarjolla. Karbidilamput antoivat valoa, mutta haisivat pahalle.

Kalajokilaakso

Kotikylällä oli sotavankien sairaala. Lähikouluilla asusti myös sotavankeja, joten kanttiineihin tarvittiin apuvoimaa. ”Silloinhan sitä pikkulotaksi ruettiin. Niissä kanttiineissa aputyttönä juostiin. Tiskasi ja mitä siinä lie aina keksitty. Työtä siinä riitti.” Pikkulotille oli myös suojeluskunnan poikaosastolaisten leireillä muonitustöitä. Kotikylällä oli sota-aikana melko rauhallista. Joskus kuului lentokoneiden ääniä ja yhdessä arveltiin, ovatko koneet suomalaisia vai venäläisiä. ”Sitähän puhuttiin, että ne yritti Ylivieskaaki pommittaa, meni kartta sekasi sen verran ja ne putoski sitte vasta Kalajoelle. Tämä Raudaskylä säilyi aivan rauhassa.”

Sotavangit kävivät taloissa töissä, mutta heitä ei tarvinnut pelätä. Vapaa-aikana heidän kanssaan puuhasteltiin kuten muidenkin lasten ja nuorten. ”Oltiin ja leikittiin pesäpalloa ja semmosta. Se oli viatonta.” Tuttavilla ollut sotavanki piti palauttaa kotimaahan ja puhuttiin, miten hän oli itkenyt tietäessään joutuvansa Siperiaan. Hanna oli vähän alle kaksikymmentävuotias, kun hän kävi Raudaskylän opiston. ”Kyllä se hyvä oli.” Hanna toteaa naurahtaen, että silloinen rehtori kääntyisi haudassaan, jos näkisi nykyistä toimintaa. Aika oli erilainen ja nykyelämästä Hanna tuumaa, että ”rahahan se pitää pystyssä koko maailmaa”.

Toivon rinnalla Hannan mies Toivo oli naapurin poikia. Toivo oli oman sotansa käynyt ja päässyt siviiliin. Hänellä ei ollut kotia, vain isä oli vielä elossa. ”Mitä siinä nyt nuorena juostiin peräkanaa”, muistelee Hanna tutustumistaan Toivoon. Toivo oli Lapin sodan aikaan menossa suksilla määränpäätä kohden, kun hevoskolonna ohitti heidät. Suksimiehet menivät sivuun ja siinä räjähti pommi. ”Eellä olevasta oli räjähtäny reki miehineen, hevonen pysy hengissä. Sitte sen perässä oleva, meni ne hevoset, ne kuoli siinä. Se reki ja ne ihmiset säily. Niin jännästi, että eellä olevasta meni reki miehineen ja jälessä tulleessa hevoset. Siinä lensi (Toivo) suolle ja kasvot oli ollu täynnä sitä sirpalesirua ja hän ei tiennyt mittää oikein.” Silmään meni siru ja sen myötä näkö. Paljon myöhemmin Oulun sairaalassa silmään laitettiin uusi mykiö, jolloin näkö parani. Toivo oli töissä VR:llä, vaikka elämä toi mukanaan monenlaisia siviilisairauksia. ”Se oli ensinnä ratavartijan vakanssilla, ni sitä oltiin monessaki paikassa sitte. Ratan varrella asuttiin, ratavartijoitten asunnossa Kempeleessä ja Haapajärven Kumisevassa.” Perhe kasvoi viidellä pojalla. ”Ei mulla ollu ammattia. Sitte, ku Kari-Matti oli kymmenvuotias ja pärjäsi kotona, vaikka äitiä ei aina ollutkaa, mä olin uimahallin ruokalassa vuojen päivät, jonkun äitiysloman tuurasin. Osuuskaupalla olin, hoijin kioskia. Toivo oli eläkeikään saakka töissä.”

Ikätoverit vähissä Sotainvalidiosaston toiminta on hiljentynyt, joitakin tapahtumia vielä on järjestetty. Hanna on kokenut, että kunnon vaihtelun takia ei aina pääse mukaan. Läheisten ystävien poismeno on lisännyt yksinäisyyden tunnetta, joskin vielä on ikätovereita elossa ja lapset pitävät yhteyttä. ”Minähän oon kymmenes, olin kaikista nuorin siitä porukasta. Kaikki muut on jo kuollu. Siellä ne on äiti, isä, veljet, siskot mikä missäkin hautausmaassa.” Hannan mielestä vanhusten elämä on turvattua, turvapuhelimen saa tarvittaessa. Kunto vaihtelee, mutta elämä omassa kodissa on turvallista pojan asuessa perheineen talon toisessa päässä. Nykyelämää Hanna seuraa ja toteaa nuorista: ”Nehän on viisaita ja rohkeita, aivan erilaisia kuin minunaikuset nuoret. Eihän sitä silloin ollu mittää. Mutta ku ne on sitte vähän liian rohkeita ja rääväsuita, eikä ne aina tunnu kunnioittavan vanhuksia. Mutta tuolla on sitte niitä nuoria hoitajatyttöjä ja 16-vanha poika, valmistuu vuoden päästä tähän hoitajajengiin ja kyllä niillä on hyviäki ajatuksia.” Suomen tulevaisuutta Hanna on pohtinut: ”Että pittääkö vielä nähdä toinen sota. Tuo itänaapurin isäntä on niin pelottava. Tuntuu, että vängellä pitää saada jotain moukaroida, että milloin se päräyttää jonku pommin tänne Suomeenki, niinku viimeksiki. Vaikka sitte ne päätti että Suomi alotti.”

Hanna Jylhä s. 1926, o.s. Ollila Puoliso Toivo 27.1.1925 Lapset Jouni, Jukka, Jarmo, Jorma, Kari (Taistelujen vuodet, Ylivieska) Haastattelu 2.3.2016 Kaija-Maija Perkkiö Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

Helvi Kangas

Veteraanitoiminnalla suuri merkitys Helvi on kotoisin Nivalasta. Lapsuus oli huoletonta Nivalan Ruuskankylällä. Sisaruksia oli seitsemän. Koti oli maalaistalo, kansakoulua käytiin kotikylällä. Helvi on käynyt kansanopiston ja emäntäkoulun Lapualla. Helvi oli toisella kymmenellä, kun sota alkoi. Miehet olivat kaivamassa syvää ojaa laittaessaan navettaan vesijohtoa. Helvi meni huutamaan ojaa kaivaville miehille, että sota on syttynyt. Hän oli kuullut radiosta, että Helsinkiä

Kalajokilaakso

oli pommitettu. Pelotti! Yhtenä sotavuonna koko kylällä ei ollut kuin yksi vesilähde, josta saatiin vettä. Juomavesi sulatettiin lumesta. Evakoita sijoitettiin eri kylille, Helvin kotona oli kaksi perhettä Kuhmosta, Lentiiran kylästä. Vienan Karjalasta oli tullut Roope ja Senja. Isä oli aikoinaan ostanut maita ja maiden mukana oli tullut autiotalo, josta kunnostettiin evakoille isompi asunto. Siellä oli väljemmät tilat asua.

Miehet olivat rintamalla. Lasten kanssa leikittiin ja oli oikein hauskaa, kun lähitalossa oli paljon lapsia. ”Kyllä meillä leikkikaveria oli”, Helvi muistelee hymyssä suin. Kotona oli karjaa, eikä ollut mistään puutetta. Siirtolaiset saivat talosta voita ja leipää. Yhteydenpitoa oli tutuksi tulleiden evakkojen kanssa pidemmän aikaa sotien jälkeen.

Surun ja ilon aiheita Nuorin veli oli joutunut erään luutnantin lähetiksi sotavankileirille. Luutnantti oli halunnut Lauri-veljen siihen. Eräänä aamuna veli haki järveltä kaloja, mutta vajosikin veteen ja hukkui. Se oli suuri suru. Jäljestäpäin Laurilta tuli kirje, jossa hän kertoi aikovansa käydä kotona ennen rintamalle lähtöä. Veli tuli vainajana kotiin. ”Voi kyllä minä muistan, kun me meidän keittiössä itkettiin koko perhe ja Elvi, minun vanhempi sisko koetti sitä kirjettä lukea. Aina jonkun sanan se sai sanottua ja taas itkettiin kauheasti. Semmoista kai se on ollut joka talossa.” Vanhempi veli ja kaksi omaa hevosta tulivat takaisin rintamalta. Kotimatkalla Ruuskankylän risteyksestä hevoset olivat kääntyneet itse omalle, tutulle tielle. Lentokoneiden äänen kuuluessa hevoset olivat selvästi levottomia. Helvi oli vakituinen meijerikuski. Matkaan lähdettäessä hänen piti ottaa monesta talosta

päniköitä kyytiin. Perillä oli joku aina kaverina nostamassa maitopäniköitä.

”Muistaisimme olla kiitollisia sotaveteraaneille” Helvi tapasi Jaakon pian sotien jälkeen. Jaakko kävi vierailulla emäntäkoululla. Yhteistä kotia rakennettiin Raudaskylälle, jonne muutettiin vuonna 1958. Lapsia syntyi neljä. Jaakon sotainvaliditeetti oli 25 prosenttia. Kuulo oli mennyt toisesta korvasta kokonaan, mikä vaikutti työtehtävien valintaan. ”Ei se vamma pahemmin näkynyt jokapäiväisessä elämässä, yritti mennä istumaan aina sille puolelle mistä kuuli. Aina kun marjaankin lähettiin niin sanoi, että älä mene kauas, että hän näkee sinut.” Helvi ja Jaakko olivat molemmat mukana veteraanitoiminnassa. Viimeinen ansiomerkki annettiin Jaakolle Ylivieskan Akustiikassa, vaikka mies oli jo aika huonossa kunnossa. Helvi on saanut omansa. Nuorin sisko hommasi kotirintamamitalin. Veteraaniyhdistystoiminnalla on ollut suuri merkitys. Vieläkin Helvi osallistuu joihinkin tapahtumiin voimiensa mukaan. ”Toivon että sotaa ei tulisi enää ikinä ja että muistaisimme olla kiitollisia sotaveteraaneille, jotka Suomen puolesta taisteli.” Puoliso kuoli vuonna 2007.

Helvi Kangas, s. 1927, o.s. Halmetoja Puoliso Jaakko Kangas, 18.7.1920 Lapset Kaija, Juho, Leena, Anja, Mikko ja Anna Haastattelu 24.11.2015 Elina Päivärinta ja Kaija-Maija Perkkiö Haastattelun purku Riitta Lahtinen Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

”Kake”

Tasaisen hyvää elämää Kake on Kannuksesta kotoisin. Isä oli sodassa Perheen ja työn sovittelua talvisodasta lähtien. Yksi sisko kuoli sota-aikana vuoden ikäisenä. ”Olin 6-vuotias, kun isä lähti Sodasta ei enää 1950-luvulla puhuttu kovintalvisotaan ja vanhempi siskoni opetti minua kir- kaan paljoa. Miehet puhuivat keskenään, kuten joittamaan ja lukemaan ja sitte isälle kirjoittaan Kaken mies isänsä kanssa. Urheilu oli vahvasti mukana elämässä naimisiin kirjeitä. Osasin lukea isän kirjeitä. Ei me lapset ymmärretty mennessä. Perheeseen syntyi neljä lasta. Lapset ovat sillä lailla. Se oli aina riemu, ku ”Lapset olivat käyneet kouluja ja päässeet isä tuli kotiin. Muistaa hyvin mukana talkoissa, ylioppilaiksi ja lähteneet ne pimennysverhot, sanottiin Kakekin toimi maailmalle. Perheyhteys on Molotovin verhoiksi, joskus lentokoneet meni ryminällä pikkulottana aikuisten säilynyt tiiviinä. Lasten ja lasohi ja meitä vietiin metikköön tenlasten kanssa kokoonnumukana. Aikuisten lapsiaki. Ei sitä oikein ymmärtaan edelleen säännöllisesti. kanssa kudottiin täny enempää siitä.” Työn jakoa on soviteltu sukkia ja karstattiin, monin tavoin tilanteen muLapset olivat mukana talkoiskaan. Alkuun Kake hoiti sa, Kakekin toimi pikkulottana aikuisten mukana aikuisten mukana. Aikuisten lapsia. Välillä hän oli töissä oppi tekemään kanssa kudottiin sukkia ja karshankkiakseen lisäansioita. monenlaista.” tattiin, aikuisten mukana oppi Kotitöistä Kake on huolehtitekemään monenlaista. Turvatnut pyykin pesusta ja leipotomuutta ei tarvinnut tuntea. misista. Ruokaa on laittanut ”Siinä oli se hyvä kotiympäristö ja sukulaisia ja se, joka on ehtinyt ja pystynyt. Jokaisella on me elettiin normaalin tuntuista elämää kuiten- ruoanlaittotaidot hyppysissä. kin. Naapurissa oli sotavankeja pelloilla. Saatiin Lasten kasvettua Kake perusti vuonna 1970 oman liikkeen, jota piti 30 vuotta. ”Silloin joutu me niitten kans jutella sen, mitä ne nyt osasivat.” Kake oli kova tekemään töitä kouluaikana. jokanen huolehtiin toisista ja itestä. Ihan meni ”Muistan ensinnäkin sen, kun oli ne elintarvi- kivasti.” Vuorotyötä tekevä mies auttoi Kakea kekupongit ja minun tädilläni oli kauppa ja sain liikkeessä vapaapäivinä ja lapsetkin olivat kesiellä sitten olla aina jotaki tekemässä.” säisin apulaisina. 86

Kalajokilaakso

Muistot nousevat pintaan Miehen sotainvalidiprosentti saatiin aika myöhään, noin viisi vuotta sitten. Prosenttia ehdittiin hakea vuosikausia, välillä tosin asia oli unohtuneena. Pieniprosenttisena miehen kuntoutusten määrä ei ole invaliditeetin myötä lisääntynyt, mutta pieni elinkorko prosenteilla tulee. Mies on ollut aktiivinen toimija veteraaneissa ja nykyisin invalideissakin. Miehen sotamuistot ovat tulleet pintaan vuosikymmenten jälkeen. Muistot ovat selkeitä ja puhumisen tarvetta on. Uniinkin ne nykyisin tulevat. Aiemmin elämä oli työtä ja lasten kanssa elämistä ja urheilua, sotamuistoille ei juuri ollut aikaa. Nykyisin Kake on omaishoitajana ja pyörittää pääosin taloutta. Veteraanisiivooja käy kolmen viikon välein. Kake kuljettaa miestään veteraanien laulutilaisuuksissa ja sotainvalidien kokouksissa. Itse hän toimii sotaveteraanien naisjaoston puheenjohtajana ja näkee, että veteraaneilla ja invalideilla on samanlaiset ilot ja huolet, joista puhellaan. Omaa jaksamistaan hän pitää yllä harrastuksillaan ja lenkkeilyllä. Viime aikoina omaa aikaa on jäänyt vähän.

Kunnioitusta ja kiitollisuutta ”Koko elämä kai se on ollut kohokohtaa. Ei ole mitään huonoa sanomista. Kaikki on mennyt tasaisen mukavasti. Lapset on kasvanu ja kaikilla on hyvät välit.” Hän toivoo kovasti, että kotona kävisi vieraita, jolloin miehen vanhuuden myötä tulleet kivut ja vaivat unohtuvat. Kakea ilahduttaa nuoret, jotka huomaavat ja muistavat veteraaneja. Veteraanilaulajat vierailevat edelleen rippikoululeireillä ja toisinaan nuoret tulevat kiittämään kertomuksista. ”Kolme nuorta tuli tervehtiin ja sano (miehelle), ku

opetit, että muistakaa seistä suorana. Nyt on tullu nuorissa esiin, että kunnioittaa veteraaneja, kyselevät paljon.” Lapsuudesta Kake muistaa, miten isä oli kirjeissään ollut huolissaan, miten kotona jaksetaan. Isä kertoili kirjeissä, mitä siellä jossain tekivät. Isä haavoittui, yksi enoista kaatui. ”Ne ei oo seurannu elämässä niin, että niitä muistelis.” Kiitollisuus on Kakelle tärkeää ja hän iloitsee nuorista, että hekin osaavat olla kiitollisia siitä, että miehet aikanaan menivät puolustamaan Suomea. Haastattelu 12.10.2015 Aura Hasanen ja Kaija Arhio Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

Kyllikki Kivioja

”Aina on etteenpäin katottu” Kyllikki syntyi Ojakylällä, Someronperällä ootti kovasti ja sitten tuli se tieto, ettei saanu pitvuonna 1924 Oskari ja Hilma Törmän perhee- tää kokoontumisia.” seen. Sisaruksia oli kymmenen, joista yksi on kuollut pienenä. Kyllikki on toiseksi nuorin. Ny- ”Kaikkea piti tehhä” kyisin Kyllikki on sisaruksista ainoa elossa oleva. ”Oon suuren suvun ainoa kantaäiti, jäljellä 16-vuotias oli maalaistalossa työikäinen, kaikoleva.” Koti on siirtynyt lapsuuden kodista joen kia töitä piti tehdä. Kolme veljestä lähti rintamalle, vanhin omasta taloudesta. Isä oli saitoiselle puolelle. Talvisodan syksynä Kyllikki kävi syysrippi- raalloinen, eikä joutunut rintamalle. Kotona koulun. Kaksi viikkoa oli syksyllä ja toiset kaksi oli vielä kolme tyttöä. ”Me tehtiin kaikenlaisia viikkoa keväällä ja helluntaina pääsi ripille. Tal- maatalouteen liittyviä, karjanhoitoa. Puumetvisodan alla Ylivieskaan oli koottuna Nivalan sässä, rankametsässä piti kerätä puita.” Sisko ja Ylivieskan patteristot. navetoi ja Kyllikki auttoi Satoja sotilaita oli majoiäitiä sisätöissä. Päivisin ”Me tehtiin kaikenlaisia oltiin rantteella sahaatettuna tai odottamassa sotaan lähtöä. Pappilan massa ja halkomassa puimaatalouteen liittyviä, väentupakin, jossa rippiAsukkaat kotona vaihkarjanhoitoa. Puumetsässä, ta. koulua yleensä pidettiin, tuivat, kuka meni sotaan, rankametsässä piti kerätä kuka naimisiin, kuka toi oli sotilaiden majoituskäytössä, joten rippikouperheensä asumaan kopuita. Sisko navetoi lu pidettiin kirkon sakatiin. ”Se oli normaalia ja Kyllikki auttoi äitiä ristossa. Papit vaihtuivat, elämää, naisten piti tehhä sisätöissä. Päivisin oltiin kaikkea. Mutta sitten näki sillä heidän oli vuorollaan mentävä sotaan. kyllä hirviän paljon.” rantteella sahaamassa Talvi oli kylmä. Kotona Ojakylän koululla oli ja halkomassa puita.” takkatulen ja öljylampun pikkulottia, mutta isän valossa, ”raasupaisteessa” mielestä sinne ei joutakudottiin rintamalle suknut mennä, sillä kotona kia ja lapasia. Ei ollut sähköä. Välirauhan aikana oli paljon tekemistä. Kyllikki teki kuitenkin Kyllikin ikäluokka pääsi ripille. ”Silloinhan ei samoja töitä, mitä valan tehneet lotat. ”Olin saanu tansseihin mennä eikä mihinkää nuorten auttamassa niitä päälottia, täällä oli Marja rientoihin ennen ku ripille pääsi. Juhannusta Päivärinta ja Visti Savonen ja Ebba Kassinen. 88

Kalajokilaakso

Olin juoksutyttönä siellä, petattiin sänkyjä, kun oli junavartioita. Muonitettiin evakkojunia ja keitettiin, siinä oli parakit aseman vieressä, keitettiin niille marjapuuroa.” Tosin marjapuuroon lisättiin väriainetta, kun marjoja ei paljoa ollut. Leipomaankin Kyllikki pääsi. Nämä tehtävät ovat poikineet myöhemmin lottakuntoutusjakson. Taloissa pidettiin ompeluseuroja, neulottiin kypäränsuojuksia, sormikkaita ja kynsikkäitä. Ompeluseurat oli sosiaalinen tapahtuma, jossa oltiin mielellään mukana. Kyllikki muistaa kerran tulleen ilmahälytyksen, jolloin mentiin suojaan perunakuoppaan. Pommitus osui Ylivieskan sijaan Kalajoelle. ”Pimennystä käytettiin, se oli luonnollista, että piti panna ikkunat pimeäksi.”

Uutisia radiosta ”Muistan sen hetken, kun olin vielä kotona nuorena tyttönä. Oli oikein kaunis kuutamo. Oltiin nuorisoseuralla, polkupyörällä menin. Mitään ei kuulunut, valojuovia meni alhaalta ylöspäin. Seuraavana päivänä tiedettiin, että Oulua pommitettiin. Kyllähän se ihmetytti ja vähän kammotti.” Radiosta seurattiin uutisia ja sotatilanteen kehitystä. Radiota ei ollut joka talossa. Ruoka oli kotona tuotettua, kaupasta ei ostettu juuri mitään. Marjoja poimittiin. Jonkin verran luovutettiin viljaa ja perunaa. Kotona oli karjalaisia, kuhmolaisia ja inarilaisia evakkoja. Kyllikki muistaa nukkuneensa talvisodan aikana evakkotytön kanssa samassa sängyssä, joka oli sivustavedettävä sohva. Pohjoisen evakot olivat lentokentän rakennustöissä. Karjalaisisäntä kävi metsätöissä ja emäntä huolehti kotisynnytyksistä.

Nuorisoseura yhdisti Kyllikki on toiminut nuorisoseuran sihteerinä. Koulun loppuessa pidettiin iltamia, kun sotilaat olivat lomalla. Nuorisoseuralla harjoitettiin lauluja, näytelmiä, kuvaelmia ja esitettiin aina täysille saleille. Piiriä sai pyöriä vasta, kun ohjelma oli suoritettu. Nuorisoseuran talolla Kyllikki ja Yrjö tutus-

tuivat toisiinsa. Kesä seurusteltiin, syksyllä vaihdettiin kihlat. Mies oli joen toisella puolen talossa vieraspalvelijana, jossa hän hoiti ensin pappan sänkyyn, paikkasi pyöränkumin ja lähti riiuulle. ”Ei sitä kauaa jouettu seurustella, ku piti saaha emäntä talloon. Joulukuun toisena mentiin naimisiin. Jäin sitten samantien tänne.” Äiti oli laittanut hevosen kyydissä uuteen kotiin sänkyvaatteita, mattoja ja kapioita.

Yhdessä tehtiin töitä Tila oli ehtinyt mennä sota-aikana huonoon kuntoon. Pikkuhiljaa kohennettiin paikkoja. Karja oli vanhaa suomenkarjaa. Lapsia syntyi ja pian oli kolme pientä hoidettavana. Kyllikin sairastuminen oli rankkaa aikaa. Pienten lasten äiti pääsi kuitenkin hoitojonossa edelle ja lääkkeitäkin jo oli käytössä. Kotona oli apulainen. ”Keuhkokuume tuli, kun huuhtelin vauvanpyykit joella.” Siitä kuitenkin selvittiin. Viisi vuotta hoidettiin pappa sänkyyn. Ruoanlaittoa oli kolmesti päivässä. Mies hoiti karjan, Kyllikki lapset ja ruoanlaiton. Lypsyllä hän oli tarvittaessa kaverina. Mies oli joutunut nuorena ankariin oloihin ja oli vähällä jäädä kentälle haavoittuneena. ”Viimeinen vene, joka keräsi haavoittuneita, oli että kierrellään vielä löytyykö joku. Mies löyty ja otettiin kyytiin.” Tiedon tulo kotiin oli kestänyt kauan, tuntolevy oli kadonnut. Invaliditeetti tuli vasta kotona vuosien jälkeen, kun sotainvalidiosaston puheenjohtaja kehotti menemään lääkärille invaliditeettia varten. Prosenttia yritettiin nostaakin, mutta pari viikkoa ennen lääkärintarkastusta kuolema ehti korjata puolison. Kyllikki on kahdeksan lasta synnyttänyt, seitsemän kasvattanut. Yksi kuoli synnytyslaitoksella. Lapset otettiin pellolle mukaan heti pienestä pitäen. Hevoskyydillä mentiin syrjämaalle, traktoreita ei ollut. Lasten kasvettua 10-vuotias pantiin hoitamaan pienintä ja kertomaan äidille, milloin lapsi tarvitsee ruokaa. ”Minä keitin ruuan sielä nuotiolla, uudet perunat oli niin hyviä.” Miehen kanssa tehtiin yhdessä töitä. ”Viimeiseen asti sirkkelöitiinkin yhdessä ja siitä hän lähti viimeiselle matkalle, 60-vuotiaana.” Kalajokilaakso

Vilkasta toimintaa ”Mieheni ei ruennu puhumaan niistä koskaan. Se oli kipiä paikka, mutta se ei halunnu muistella.” Uniin sotamuistoja lienee tullut, mutta ei niistäkään puhuttu. Mies oli kova veisaamaan, hänellä oli mahtava lauluääni, josta häntä on kylälläkin muistettu. ”Sisälle tullessa piti hiljentääkin kun lapset oli nukkumassa. Osasi virsikirjan ulkoa, oli esiveisaajana hautajaisissa ja kotiseuroissa. Ei tainnut raskaita asioita olla mielessä, kun pystyi laulamaan.” Mies oli mukana kaupunginvaltuustossa useita kausia. Sotainvalidityössä Kyllikki on ollut alusta asti. Kun lottajärjestö kiellettiin, sotainvalidien naiset järjestivät invalidien koteihin iltoja. ”Autettiin miesten perässä, vauvoille vietiin paketteja, vaatetta ja neuleita, käsitöitä tehtiin.” Ylivieskassa toiminta oli hyvin vilkasta. Lestijärvellä lepokoti Jukolassa Kyllikki on käynyt miehensä kanssa ainakin kaksi kertaa virkistäytymässä.

Luojan kädestä Vauvan kuolema oli raskas kokemus ja miehen elämästä on muistot jäljellä. Kyllikki on luotta-

Kyllikki Kivioja, o.s. Törmä, s. 1924 Puoliso Yrjö Kivioja, s. 1921, haavoittui 5.7.1944 Lapset Tuula, Heli, Hannu, Riitta-Liisa, Veli-Matti, Eija, Simo-Pekka (Taistelujen vuodet, Ylivieska) Haastattelu 26.2.2016 Aura Hasanen ja Sirpa Valli Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

nut aina Luojaan. ”Sieltä se apu on tullut. Aina on etteenpäin katottu, ei oo taakse päin katottu. Ottaa ne Luojan kädestä ne vaikeudetkin ja avun niihin.” Kyllikki on mukana lähetystyössä Viroon ja neulonut, kerännyt ja toimittanut tavaraa Ruukin vastaanottokeskukseen. Yhdessä tekeminen ja ihmisten tapaaminen auttaa jaksamaan. Toisinaan on leikkimökki täyttynyt vaatteista, matoista, verhoista ja leikkikaluista ennen Ruukin reissua. Kyllikki haluaa jättää nuoremmille testamentiksi myötäelämisen. ”Me ollaan vaikeat ajat nähty, ei oo auttanu valittaa. Valoisalla asenteella ja jos vastoinkäymisiä tullee, koittaa ylhäältä pyytää apua. Luojaan luottaa, sieltä se apu tulee. Vastoinkäymisetki vahvistaa ihmisen luonnetta.” Kyllikki on matkustellut Suomessa ja ulkomailla. Seura- ja omatoimimatkoilla on tullut ainakin Israel, Rhodos ja Teneriffa tutuiksi. Kotimaassa hän on mukana lähetystyössä ja lukee paljon kirjallisuutta. Neulominen on edelleen mukavaa ja lepotaukoja tulee pidettyä, kun ei enää jaksa neuloa. Suuressa suvussa on paljon juhlia, häitä, ylioppilasjuhlia, rippijuhlia. Ne voittavat surujuhlat, vaikka hautajaisiakin on riittänyt.

Maire Seppälä, s. 1925, o.s. Ruunu Puoliso Veikko Seppälä Lapset Pekka, Pirkko, Sirkka, Mirja. (Ylivieskan Sotaveteraanit, Taisteluiden vuodet ,Ylivieska) Haastattelu 22.10.2015 Helena Päivärinta ja Kaija-Maija Perkkiö Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Maire Seppälä

Työstä ja lapsista iloa Talvisodan alkaessa Maire oli 14-vuotias. Yhteiskoulu Haapajärvellä täyttyi sotilaista, joten koulunkäynti lopetettiin väliaikaisesti kevätlukukaudella. Mairen kotiin syntyi heti talvisodan päätyttyä kaksoset, joten hän ei enää keväällä ehtinyt kouluun, vaikka koulun toiminta jatkui. Maire oli vuotta nuoremman siskonsa kanssa kotona äidin apuna. Isä oli otettu reserviin, kun oli katsottu, että hän perheeltään joutaa. Kotimökki oli pieni ja kaksosille laitettiin katosta roikkumaan isän tekemä kätkyt. Äidille tuli veritulppa jalkaan ja häntä makuutettiin pitkään synnytyksen jälkeen. Maire oli vanhin sisaruksista, joten lähipiiristä ei ollut ketään rintamalla. Maire ei muista pelänneensä sota-aikana. Kesken jääneitä opintoja hän tentti seuraavana syksynä. Kun sota jälleen kesällä 1941 alkoi, oli Maire Haapajärvellä lottakahvilassa töissä. Opettajat olivat häntä kyselleet tehtävään. Kahvilassa tarjottiin ruiskakkuja leipänä ja pullana, sekä kuumennettiin puolukanlehdistä teetä. Tarjolla oli yleensä vain korviketta. Mairella on tallessa työnhakuilmoitus ja siinä leima, joka kertoo, että halonhakkuuvelvollisuus tuli täytettyä. Viisi kuutiota piti tehdä halkoja.

Köyhä tyttö pääsi töihin 17-vuotiaana Maire pääsi Ylivieskaan Kalajokilaakson kirjapainoon töihin. Mairelle työn saanti oli erittäin tärkeää, köyhä tyttö sai työtä. Hän on miettinyt, että mihin olisikaan joutunut ilman työpaikkaa. Sodan päätyttyä tammikuussa 1946 tuli Veikko hakemaan kirjapainossa painettuja seppelenauhoja. Liekö jo tuossa iskenyt silmänsä Maireen, kun oli kehottanut tätä hakemaan kirjuriksi liikkuvaan poliisiin. Maire laittoi paperit ja pääsi työhön. Hänen tehtävänään oli muun muassa laatia poliisien työvuorot. Veikko toimi tuolloin

liikkuvassa poliisissa ja seuraavana vuonna Ylivieskan nimismiespiirissä.

Veikon rinnalla Kohtaaminen kirjapainossa kehittyi seurusteluksi ja avioliitto solmittiin kesällä 1947. 1948 syksyllä syntyi ensimmäinen lapsi. Aluksi perhe asui poliisikonttorilla, jossa Veikko pääsi hoitamaan tehtäviään aina tarvittaessa. Mairekin oli väliin työssä, mutta kotona vierähti neljää lasta hoitaessa yhdeksän vuotta. Vuonna 1953 perhe muutti Raudaskylälle omaan taloon, jossa Maire edelleen asuu. TVH:n Keski-Pohjanmaan piirille etsittiin 1962 konekirjoittajaa, johon Maire pääsi lasten kasvettua jo isommiksi. Työ ja urheilu veivät Veikkoa mukanaan. Elämän kohokohtiin kuuluvat lapset. Maire on iloinnut elämässään hyvistä hetkistä, joihin kuuluvat ne monet aamut, kun on päässyt lähtemään töihin. Työtä on riittänyt aamusta iltaan, mutta sitä on ollut ilo tehdä, kun on ollut terveyttä ja ruoka on riittänyt.

Aikaa vanhuksille Nykyisin Maire asuu yksin kotitalossaan. Kodinhoitajat käyvät päivittäin. Maire toivoisi, että heillä olisi vanhuksille paremmin aikaa. Turvapuhelin tuo turvallisuutta, mutta vahinko ei tule kello kaulassa. Maire iloitsee omien lastensa puolesta, että heillä elämä on järjestynyt hyvin. Maire on perillä ajankohtaisista asioista ja häntä huolettaa pakolaisten valtava määrä Suomessa ja Euroopassa. Mairen suurin toive on kuitenkin omaan arkeen liittyvä, että saisi vapaasti aamuisin nousta omassa aikataulussa ja tuttu hoitaja olisi läsnä silloin kun on tarve. Kalajokilaakso

Sirkka Koski

Hyvin on mennyt Lapsuuden koti oli Ylivieskassa, äiti oli puhelinkeskuksen hoitaja ja isä oli mekaanikko. Kotitalossa oli puhelinkeskus. Sisaruksia oli 11, joista Sirkka neljänneksi vanhin. Kaksi vanhempaa sisarusta kuoli kuumetautiin, johon Ylivieskassa meni monta muutakin lasta. Lääkkeitä ei oikein ollut. Sirkallakin oli ollut samaa tautia, mutta hän pelastui. Lapsuus oli mukavaa aikaa, joka talossa oli paljon lapsia, eikä leikkikavereista ollut puutetta. Kotoa on hyvät muistot. Äiti hoiti keskusta sodan aikana. Sirkan koulu loppui, kun opettaja vietiin sotaan. Sirkan tehtäväksi tuli hoitaa vastasyntynyttä pikkuveljeä. Kotityöt tulivat tutuiksi. Puhelinkeskuksessa oli sotilaita hoitamassa tehtäviään ja he kävivät väliin talon puolella kuuntelemassa uutisia, sillä Sirkan kotona oli radio.

Kalajokilaakso

Pikkulottana Kotona kasvatettiin perunaa ja porkkanaa, eläimiä ei ollut. Äiti oli sanonut sotilaille, ettei Sirkalle saa kertoa venäläiskoneiden tulosta. Sirkka sai heiltä kuitenkin tiedon ensimmäisenä. Ylivieskaan tarkoitetut pommit osuivat Kalajoelle. Pommituksen aika piti olla sirpalesuojassa. Muita pommituksia ei enää tullut, mutta hälytyksiä kyllä vielä tuli. Ikkunoissa oli pimennykset. Perheen lapset vietiin Katajan koululle evakkoon. ”Toiset puhu, etteikö oo hirviää, että noitten lasten äitin piti jäädä keskukseen.” Isä oli kulkenut työn perässä Petroskoita myöten, mutta johtaja oli anonut isän pois niiltä reissuilta. Sirkka oli mukana pikkulotissa. Viikottain oli yhteisiä iltoja. Isot lotat tekivät mm. halkomotteja, pikkulottien tehtävänä oli usein auttaa isompia eri tehtävissä. Sirkka on ollut

auttamassa ruoan laitossa ja tiskauksessa. Pikkulotat keräsivät taloista leipää, möivät arpoja, kutoivat ja tekivät kaikkea tarpeellista. Pikkulotilla oli oma leiri, jossa pidettiin isänmaallisuushenkeä yllä, lippu nostettiin salkoon joka päivä. Äiti oli mukana lottatyössä.

Elämä järjestyy Sodan jälkeen Sirkka kävi kansakoulun loppuun. Sirkka olisi halunnut sairaanhoitajaksi ja oli Kalajoella harjoittelussa, mutta elämä järjestyi toisin. Isän johtaja oli kysynyt, olisiko tällä antaa tyttöä konttoriin. Sirkka sai paikan. Tulevaan mieheensä Sirkka tutustui urheilukentällä ja Valistustalon tansseissa. Mies oli ollut sodassa, mutta pari ei vielä silloin toisiaan tuntenut. Sirkka ja Paavo solmivat avioliiton vuonna 1952. Lapset syntyivät vuosina 1954 ja 1959. Ensimmäisen lapsen syntyessä perheessä oli apulainen, joka hoiti poikaa neljä vuotta. ”Se apulainen laitto ruoan, hoiti pojan, oli oikein hyvä.” Sen jälkeen oli huonompaa tuuria apulaisen suhteen, joten äiti hoiti nuoremman lapsen, kun Sirkka oli töissä. Kotitöissä mies auttoi etenkin siivouksessa, kun töiltään ehti.

Sotamuistojen verho raottuu ”Vähän oli juttua sodasta, mutta haavoittumisesta kertoi.” Näin Sirkka kuvaa sodan kokemusten jakamista. Paavo oli lähtenyt sotaan vapaaehtoisena. Rintamalla hän oli haavoittuneena jäänyt toisista jälkeen ja oli aikonut ampua itsensä, jos viholliset ehtivät ensin hänen luo. Ruokaa kul-

jettanut sotilas oli nähnyt miehen ja pelastanut elämään. Mies oli muistellut sota-ajan lomia, miten sai nukkua vuoteessa lakanoiden välissä vuoteessa. Se oli tuntunut ylelliseltä. Pojalleen mies oli viimeisenä elinvuotenaan kertonut sodan kokemuksista mökillä saunareissulla. Paavon 10 prosentin sotainvaliditeetti oikeutti vuosittaiseen kuntoutukseen. Mies halusi Sirkan mukaansa näille jaksoille. Sirkka on saanut itselleen myös lottakuntoutuksen.

Huolenpitoa loppuun saakka Sirkka hoiti ensin äitiään, joka eli 90-vuotiaaksi. Pian äidin kuoleman jälkeen mies sairastui, joten haaveet pitkistä mökkireissuista eivät ottaneet toteutuakseen. Sirkka itse oli hyvässä kunnossa ja jaksoi hoitaa miehensä kotona lähes loppuun saakka. ”Aivan hyvin on mennyt.” Mies oli kannustanut ja kehunut Sirkan toimintaa. Miehen kuoleman jälkeen Sirkalle jäi hyvä asunto, jossa hän edelleen asuu. Tytär järjesti 80-vuotisjuhlan, jossa kaikki elossa olevat sisarukset olivat paikalla. ”Ei mulla oo tullu aika pitkäksi. Sen verran on kavereita.” Ystävättärien kanssa käydään lenkillä. Terveyttä on riittänyt. ”Elämä on hyvää.” Sirkka kannustaa kaikkia hakeutumaan itselle sopiviin harrastuksiin, ettei jää yksin. Liikkumista hän pitää kaikille tärkeänä. Lasten syntymät ovat olleet elämässä kohokohtia. Mökillä vietetty aika on jäänyt mieluisana mieleen, kun perjantaisin töistä tultua pakattiin lapset autoon ja suunnattiin mökille.

Sirkka Koski Puoliso Paavo Koski Haastattelu 7.2.2016 Kaija Leppälä ja Terttu Lahdenmäki Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

Sirkka Takkunen

Opettajaperheestä kansakoulun opettajaksi Sirkka on syntynyt Sievissä opettajaperheeseen si- veljeä oli jo käynyt Raudaskylällä koulua. sarussarjan nuorimmaiseksi. Järvikylän koululta Lapsuudesta 30-luvulla Sirkalle on jäänyt tuli muutto Kannukseen Korpelan koululle, kun mieleen Kannuksen palo. ”Muistan sen kun hän oli muutaman vuoden ikäinen. Neljä van- me oltiin pihalla ja sitä savua tuli kauhiasti ja hempaa veljeä kävivät oppikoulua ja yhteiskoulua siinähän lensi palaneita paperinkappaleita Tokirkolla, jonne oli seitsemän kilometrin pyöräily holammille asti. Mua pelotti, pidin äitiä kiintai hiihtomatka. ”Pojat sano joskus, että ajetaanko ni, äidillä oli sinivalkoruutunen essu päällä. me ojassa vai tiellä. Eihän ne aurat Äiti sanoi, että älä itke, ei se tänkulkenu sillain kuin tänä päivänä.” ne asti tule, niinku ei tullutkaa. Kannuksessa koulunkäynti järjesSe oli järkyttävä lapselle, kun se tyi silti Sieviä helpommin. ”Minulsavu tuli.” Palo eteni toista kilo”Sirkka oli la on ollu hyvä koti, tosi hyvä, ei oo tuolloin partiossa, metriä kirkon vierestä Korpelaan mitään pahaa sieltä sanoa.” päin. Vain pappila säästyi. Toinen josta heidät oli Lapsuuden muistoihin on jäänyt muisto on, kun presidentti Svintilanne, kun Veikko-veli oli ollut hufvud vieraili Kannuksessa Korkomennettu sotilaspojissa ja hän meni pikkupelan Voiman sähkölaitoksella. koivukujalle veljen kanssa ulos ampumaan. Sirkka oli tuolloin partiossa, josta riviin presidenttiä Sirkka meni mukaan ja otti luudan heidät oli komennettu koivukuvarren aseeksi. Veljet eivät siskon jalle riviin presidenttiä vastaan. vastaan.” touhuja hyväksyneet, vaan ajoivat Kuudennen luokan jälkeen pois, koska hän ei ole sotilaspoika. Sirkka meni Raudaskylään jatSirkka itki äidille, että eikö tyttösotilaitakin ole kamaan koulunkäyntiä talvisodan kynnyksellä olemassa. vuonna 1939. Suoma Rättyän kotona, HautaKuusivuotiaana Sirkka osasi jo lukea ja kir- mäen talossa oli kortteeri, niin kuin veljilläkin joittaa. Hän halusi aloittaa koulunkäynnin ja oli ollut. ”Muistan kuin tämän päivän, 30.11. pääsikin sen aloittamaan. ”Kävin kansakoulun, mentiin aamuhartauteen juhlasaliin, rovasti isä oli mulla opettajana. Mä oisin niin toivonu Kytömäki, meidän johtaja sano, että nyt on silsitä naisopettajaa, mutta se oli nyt näin.” Veljet lä lailla, että sota on alkanu, koulu loppuu täolivat partiossa ja myöhemmin sotilaspojissa. hän.” Jatkosta ei ollut tarkempaa tietoa. Tilanne ”Tavallista arkielämää se oli. Jos lähti johonki, ei tuntunut mukavalta, sillä Sirkka oli tykännyt minä olin sitte isän ja äitin pyörän kyytillä, isän käydä koulua. ”Se koulu alakoki vasta seuraaenempi.” Sirkka kävi Kannuksen yhteiskoulun vana syksynä elokuussa. Kaksi kuukautta oli ja jatkoi sieltä Raudaskylän opistoon. Kolme ykkösluokkaa, sitte päästiin toiselle luokalle.” 94

Kalajokilaakso

Rauha olisi saanut kestää pidempään Kotona Kannuksessa oli koulun kivinen kellari, josta haettiin suojaa pommituksilta. Radiosta kuultiin tietoja pommikoneiden lähestymisestä. Veikko-veli oli talvisodassa. ”10.3. tämä tapahtu, ku 13. päivä tuli rauha. Olivat Äyräpäässä juoksuhaudassa, siellä oli kova keskitys. Veikko oli joukkueen johtajana ja sitte se keskitys hiljeni ja hän nousi katselemaan tilannetta, samassa tuli kranaatti ja se meni vasemman silmän taakse kranaatin sirpale.” Joukkosidontapaikalla oli annettu ensiapua, sieltä hänet kuljetettiin ensin hevosella ja sitten junalla Seinäjoelle. Isälle tuli tieto, että poika on haavoittunut lievästi vasempaan silmään. ”Rauha oli hyvä asia siinä välillä, mutta ois saanu pitempään kestää.” Mummolasta oli hevonen jo talvisodassa. ”Ko kesällä oltiin heinäpellolla ja Leija oli haravakoneen eessä ja ku ukkosen jyrähys kuulu, kyllä se kuulkaa painu menemään, ei aidat merkinneet mitään. Sille oli jääny tämmönen.” Kotona ei ollut hätää, mutta Veikon tilanne järkytti. Talvisodan aikana oli pidetty mustia verhoja ikkunoissa. Varoen, peläten ja toivoen odotettiin tulevaa, alkaako kaikki uudestaan. Alkoi. Jatkosodassa olivat kaikki veljet rintamalla. Veikon ei olisi tarvinnut mennä, mutta hän halusi. ”Se oli tiukkana, että pitää päästä sotaan takaisin. Kauko, nuorin veli täytti 18, lähti vapaaehtoisena, sen ei olis vielä tarvinnu. Tammikuun ensimmäinen 1942 Urpo kaatui partioretkellä. Syvärin tuolla puolen olivat palaamassa, hän oli joukkueen johtaja, tuli kauhia keskitys”. Joukkueessa mukana olleen kertomana Urpo ja hänen lähettinsä olivat istuneet puun runkoon nojaten, kun kranaatti räjähti siihen. Molemmat olivat kallistuneet maahan.

Veljet lepäävät sankarihautausmaalla Muistoihin on jäänyt järkyttävä kokemus kotoa. ”Olin pihalla, tieltä ajo sotilas se tuli ja kysy ootko Järveläisen tyttö. Menin lähemmäksi ja sa-

noin, että oon. Se sano, että sano siellä, että sun veljes Urpo on kaatunu. Voi kauhia, ku minä menin itkien sisälle ja äitille, että siellä meni yks sotilas, joka sano, että Urpo on kaatunut.” ”Kyllähän se oli vaikeaa. Ei siihen tahtonu tottua millää. Vieläki ajattele, että voi että, ku Urpoki ois saanu elää pitempään. Me oltiin oikein hyvät ystävät hänen kanssaan. Kun minä olin pieni, olin Urpon kanssa muistan, ku me istuttiin pienessä keinutuolissa minä hänen sylissään 1939 ja laulettiin kaiken maailman sotalaulut. Hän kirjoitti mulle ja mä lähetin kortteja.” Veljien kanssa oli hyvät ja lämpimät välit. Maaliskuun alussa 1942 oli Kannuksessa siunaustilaisuus, jossa oli 12 sotilasta arkuissaan yhtä aikaa. Sinivalkoiset liput olivat arkkujen päällä. Samana vuonna kesäkuun toinen päivä kaatui Kauko. ”Sitä mä oon aina ajatellu, että miten ne isä ja äiti.” Kannuksen sankarihautausmaalla veljekset lepäävät vierekkäin. Kauko oli lähtenyt sotaan mummolasta, jossa oli ollut isäntänä.

Työn perässä, puolison matkassa Sirkka pääsi 1945 ylioppilaaksi ja kävi Tornion seminaarissa 1-2 luokkien opettajaksi. Vuoden hän oli töissä Pyhäjärvellä, äidin kotipaikkakunnalla, kunnes meni Jyväskylään jatkamaan opintoja saadakseen opettajan pätevyyden. Jyväskylästä matka jatkui Alavieskaan töihin vuonna 1948, jossa opetusta jouduttiin järjestelemään vuorottain suuren oppilasmäärän takia. Asuminen järjestyi meijerin henkilökunnan rakennuksen vintillä opettajatoverin kanssa. ”Hili rupes sitte sanomaan, että mä tietäsin sulle hyvän pojan.” Niilo asui aikaihmiseksi kotona, hänen isänsä oli kuollut. Koti oli maalaistalo, jossa oli yhdeksän sisarusta. Yhteys Niilon kanssa oli syntynyt ja yhteyttä pidettiin sittenkin, kun Sirkka muutti työn perässä Nivalaan Junttilan koululle töihin. Nivalassa vierähti kolme vuotta, minkä jälkeen Sirkka muutti naimisiin mentyään Niilon luo Pulkkilaan. Itsenäisyyspäivän aikana vuonna 1950 oli vaihdettu kihlat ja seuraavan vuoden kesäkuussa pari vihittiin. Monen työn ja asuinpaikan jälkeen perheen kasvaessa he asettuivat Ylivieskaan. Lasten kasKalajokilaakso

vatus ja kodin hoito oli yhteistä. ”Aina yhessä siivottiin, ettei ollu niin raskasta, ku molemmat oli töissä.” Niilo oli saanut sotavamman Viipurissa. Vuonna 1995 hän sai siitä invaliditeetin. ”Ei sitä tarttis kymmenien vuosien jälkeen olla tämmösta vaivaa. Kyllähän se, ku nuori ihminen alle kakskymppisenä laitetaan sinne.” Sirkka on toiminut sotaveteraanien naisjaoston johtokunnassa vuodesta 1976. Piirin naistoimikunnassa sihteerinä vierähti viitisen vuotta. ”Siellähän oli monenlaista tehtävää, auttaa kaikissa.” Niilon saaman sotainvaliditeetin jälkeen Sirkkaa pyydettiin sotainvalidien naisjaoston sihteeriksi. Sotainvalidiosastonkin johtokunnassa hän on ehtinyt olla monta vuotta.

Tervettä ja raitista elämää Sirkka on toiminut Niilon omaishoitajana tämän viimeisinä elinvuosina, joskaan omaishoitajuudesta ei tuolloin vielä puhuttu. Oli paremminkin itsestään selvää, että puolisoa hoidettiin, kun itse oli tarve. Kymmenen vuotta on elämä mennyt ilman Niiloa. Suvun Pikku-Niilo tuo pappansa muistoja lähelle. Rukous ja Taivaan isä on kantanut Sirkkaa monissa elämän vaiheissa ja se on tärkeää edelleen, kun ikää on tullut. Ystävien kanssa muistellaan menneitä asioista. 96

Kalajokilaakso

Nuorille Sirkalla on selkeä viesti. ”Eläisivät semmosta tervettä ja raitista elämää. Mulle ainaki on virsistä ja uskonnollisista kirjoista ollut apua. Sitä vielä, että tämä vanhempi sukupolvi on niin paljo uhrannu isänmaan hyväksi, että nuoretki kunnioittais.” Sotainvalideilla ja veteraaneilla on tapana käydä paikallisseurakunnan rippileirillä keskustelemassa nuorten kanssa, jossa nuoret saavat kysellä veteraanisukupolven kokemuksista. ”Monet heräävät, että eihän tämä itsenäisyys ihan itsestään selvää ole ollut.” Sirkka on tyytyväinen saamiinsa palveluihin ja kokee saavansa asiallista ja ystävällistä kohtelua. ”Sanon, että saisin olla niin kiitollinen kaikesta. En voi sanoa, että on ollu hankalaa, vaikka pientä jotaki on ollu. Kyllä minä tykkään tästä elämästä.”

Sirkka Takkunen, o.s. Järveläinen s. 1927 Puoliso Niilo Takkunen, s. 1925 Haastattelu 21.10.2015 Aura Hasanen, Kaija-Maija Perkkiö Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

”Aune”

Myyjä, vaimo ja äiti ”Lapsuudenkoti oli hyvä mun mielestä. Äiti ja isä oli ahkeria työntekijöitä, heillä oli siinä kauppa. Äiti osas sota-aikanaki, vaikka sitä oli niin niukasti kaikkia saatavilla, osas laittaa hyvvää ruokaa vaatimattomista aineksista.” Aunella oli kaksi veljeä ja kolme siskoa. Koulussa opettajana oli kansanedustaja Anna Ängeslevä. ”Kauppa piti lopettaa varhain, kun alko tulla semmosta, että kaikki tavarat ois pitäny panna ylös, sehän oli niin hankalaa.” Aune sai isän avulla myyjän paikan Kankkosen kaupasta vuonna 1943. Sota-aikana kaikki muut olivat kortilla paitsi silakat. ”Lehessä ilmotettiin, jos tulee silakoita. Oven takana oli aamulla pitkä jono ja sitte ne loppu kesken, mikä oli harmin paikka.” Silakkaa annettiin vain määrätty osa, puolikiloa tai kilo. Sokeritopasta kaikki olisivat halunneet yläosan, joka oli tiiviimpää. Toppaa kopisteltiin vasaralla. Aune oli sota-aikana Hilja Taavilan johtamassa naiskuorotoiminnassa mukana.

”Pyysi mua rehveille” Aune oli tavannut Sulon (s.1922) Pylväsperällä. ”Hän sitte oli lomalla sojasta ja tuli mua tervehtimään Kankkosen kaupalle ja pyysi multa kynää, sillä oli tiskipaperia, siitä repäs palasen ja pyysi mua rehveille alikulkusillan lähelle, Koskipuhtoon. Siitä se alako.”

Sulo oli ollut ottopoikana Ylitalossa. Hän oli ollut suojeluskunnassa ja mennyt vapaaehtoisena sotaan. Tutustumisen aluksi läheteltiin kortteja. Pari vihittiin syksyllä 1945, keväällä oli vaihdettu kihlat. Sodan loputtua Sulo meni Helsinkiin poliisikouluun ja oli töissä Ylivieskassa ja Oulussa. ”Mää olin siinä Kankkosen kaupassa edelleen töisä.” Vanhimman lapsen syntymän jälkeen vuonna 1949 koko perhe muutti Ylitaloon. Yläkerrassa oli kamari ja eteisessä keittiö, jossa laitettiin ruokaa. Talossa asuivat myös mummu ja pappa, heillä oli palvelija huolehtimassa eläimistä.

Monta kertaa haavoittunut ”Sulo oli poikasena suojeluskunnassa ja vartioi rautatiesillalla. Pyssyn piippu oli koskenu junnaan ja se putosi sieltä sillalta. Lonkka murtu. Se oli vejossa kuus kuukautta, eikä se sittekkää tullu oikein kuntoon lonkka. Sojassa hän haavottu monta kertaa.” Sotainvalidiprosentti oli iso, mutta työ liikkuvassa poliisissa tuli hoidettua ja kotona riitti rakentamista. ”Kerranki Sulo oli ollu yksin bassoista laulamassa, sillä oli rakennushommat ja se oli niin väsyny, että oli lautakasan päälle nukahtanu. Latvalan Toivo oli opettajana ja kirkkoKalajokilaakso

kuorossa, se tuli hakemaan Suloa laulamaan. Kai se jotenki sai pestyä itseään ja lähti laulamaan.” Rakennustyöt kotona olivat tuolloin alkuvaiheessa.

Huone kerrallaan

markkaa rakennusrahaa, mutta se oli mennyt toiselle samannimiselle henkilölle. Kun asiaa kyseltiin ja tutkittiin, huomattiin erehdys. Raha saatiin omaan käyttöön pieninä erinä. ”Raha olis auttanu rakennushommassa. Semmonen erehys.” Omaan taloon muutettiin vuonna 1949.

”Sitte saatiin tämä rintamamiestontti, niin sitä Laitettiin ruoka ja pestiin pyykit alettiin rakentamaan. Ja se rakennushomma oli semmosta, että sitä ei tahtonu saaha mittää, se- ”Mulla oli pienet lapset, eikä mulla ollu pyörää, menttiäki sai vaan vähäsen ja mää pojan (5 v.) laitin käynauloja ei saanu. Sulon setä mään kaupassa. Kaupias ”Lapset oli jo kulki pohjosessa töissä, siellä oli kysyny, että jaksatko niin paljo isoja palo paljon niitä taloja ja sielviiä nämä tavarat kotiin. tä kerättiin palaneita nauloja. Poika oli sanonu, että eija sano, että me Niitä sitte oiottiin ja vanhin hän sitä nyt vielä tiiä. Toi mennään vintille poika muisti, että mäntysuotavarat kotia.” nukkumaan vaikka pasaippuassa piti kastaa, että Kolmannen lapsen synois tukka kuurassa. sai menemään seinään.” Huonyttyä valmistui ensimne kerrallaan rakennettiin. mäinen kamari. Perheellä Vintille laitettiin Keittiö valmistui ensin. oli vain kamari ja keittiö huoneet, isompi Vesijohtoa ei ollut. Kesällä asuttavana, silti mahtui ja pieni huone.” otettiin räystäsvettä ja talsukulaisia kortteeria pivella vesi sulatettiin lumesta. tämään. ”Siinä laitettiin Joestakin sitä haettiin. Kaivo ruoka ja pestiin pyykit.” rakennettiin pihaan, mutta ruosteen takia se Jotenkin pesut hoidettiin, likaisiksi ei moititjouduttiin täyttämään. Häälahjaksi saadut ruo- tu. ”Sitte saatiin -77, oli isompi remontti, että kailuvälineetkin tahtoivat ruostua. ”Vettä sitte saatiin vesijohot ja likajohot. Saunaki saaedelleenki hajettiin jojesta, talvella kelkalla, ke- tiin, että meni ovi sinne. Silloin helepotti se sällä pyörän korvassa.” Pyykki pestiin laudalla. vesihomma.” Saunaa ei ollut ja kellarin nurkalla oli pikkuinen, Sulo oli paikallisen laudoista rakennettu hyysi. Sulolle oli myönnetty 20 000

Kalajokilaakso

palokunnan perustajajäseniä ”Niillä ei ollu ensin niitä haalareitakaa, omissa vaatteissa. Minä niitä sitte pesin, iliman vettäki.” Kirkkokuoro vei myös miestä mukanaan. Parhaimmillaan perheestä oli kahdeksan henkeä kuorossa. ”Lapset oli jo niin paljo isoja ja sano, että me mennään vintille nukkumaan vaikka ois tukka kuurassa. Vintille laitettiin huoneet, isompi ja pieni huone.” Myöhemmin tytöt ovat ihmetelleet, miten he sinne mahtuivat. ”Neljä sänkyä mahtu, ei tuolia ei pöytää. Niin ne vain siellä luki ja menestyivät koulussa.” Lapset kävivät koulujen loma-aikoina töissä.

Vaivaa ja virkistystä Lasten ja kodinhoito oli pitkälti Aunen vastuulla. Sulo ei töiltään ja menoiltaan aina kotitöihin ehtinyt osallistua. Aune meni kodin ulkopuolella työhön lasten varttuessa isommiksi. Sairastuminen viisikymppisenä hankaloitti työntekoa, mutta saatuaan oikeat lääkkeen vaivoihin, hän pääsi vielä osa-aikaisesti työelämään mukaan. Iän karttuessa Sulon vammat alkoivat vaivata. Leikkauksia tarvittiin, kaikkeen sekään ei auttanut. ”Se kuitenki kuluki kirkkokuorossa, vielä kaks viikkoa ennen kuolemaa oli laulamassa.” Musiikki oli mukana elämässä loppuun saakka. Pariskunta kävi Sulon eläessä yhdessä kuntoutuksissa. Yksin jäätyään Aune on

saanut vuosittain kuntoutusta. Reissut ovat olleet virkistäviä ja mukavia. Jalkahoitaja tuo käynneillään oman apunsa kotona elämiseen ja lääkärille saa ajan tarpeen mukaan.

Elämässä runsaasti siunausta ”Me aina piettiin syntymäpäivät ja äitien päivät ja silloin on aina ollu iso porukka.” Porukalla kokoonnutaan edelleen. ”Elämä on ihanaa, että minä saan täällä omassa kojissa olla, nytki oli jouluna 12 henkeä täällä.” Aune on iloinen siitä, että lapset ovat saaneet käydä kouluja ja valmistuneet ammatteihin. Lastenlapsia on 14 ja lastenlastenlapsia 15. ”Kellään ei oo menny virka päähän, mielellän tulevat tänne matalaan majjaan kyllään.” Lapset järjestivät Aunelle 80-vuotisjuhlan, jossa hänen toivomuksestaan seurustelulle oli varattu paljon aikaa. ”Rakastakaa toisianne.” Myös rukous on ollut tärkeää. Näitä elämän eväitä Aune tarjoaa nuoremmille. Tutun papin pojan kanssa oli yhdessä todettu, että elämässä on ollut runsaasti siunausta. Pienin eväin on elämää lähdetty rakentamaan, mutta nyt on oma lämmin koti, jossa viettää vanhuuden päiviä. Vaikka elämä on tuonut monenlaista vaivaa, milloinkaan ei ole tarvinnut nähdä nälkää. 18-vuotiaan avioliiton solminut nuori vaimo on saanut elää lähes 60 yhteistä vuotta puolisonsa kanssa ja on edelleen perheen ja suvun ympäröimä.

Kalajokilaakso

”Esteri”

”Sitä vaan on eläny” Esteri oli reilun kolmen vuoden ikäinen äidin kuollessa. Hänellä oli yksi sisko, joten isän kanssa he jäivät kolmisin asumaan suurta tupaa. Kun isä meni myöhemmin uusiin naimisiin, loppui Esterin lapsuus. ”Meitä oli paljon lapsia, keräännyttiin koolle, vejettiin kiikkutuolissa toisia naapurin tuvassa. Täti pauhasi, että ei siellä saa tehä mitä sattuu.” Ennen vanhaa tuvassa tehtiin töitä, ruuvipenkki oli ikkunan alla. Joskus tuli vahinkokin, kun ruuvipenkin vieressä pyörittiin ja mutteri kävi päähän. Saatiin satikutia. ”Äitipuoli oli, sitte piti tehä kyllä kaikki. Se oli niin, että tämän ajan ihmiset ei tiiä siitä köyhyyestä, kun ei äitiä ollut. Itte piti kolttu pestä”. Kuusi vuotta käytiin kansakoulua, alaluokkaa, keskiluokkaa ja yläluokkaa kutakin kaksi vuotta. Koululla saatiin pitää kerhoa, ”omin päin piettiin 20 vuotta iliman eestä”. Siihen oli rehtorin lupa. Esteri oli 16-vuotias, kun sota syttyi. ”Se oli hirviä asia, kun piti sinne sottaan.” ”Kaikkia piti tehä, mitä pysty. Se oli pakko olla pellolla ja sitte kaikki oppi tekemään töitä.” Esteri oli usein karhin perässä.

Toimeen tultiin Perheessä oli evakkoja Kuhmosta. Heidän joukossa oli vanha pappa, joka halusi kuunnella Esterin sedän luona radiota, ”pittääpä lähtiä kuuntelemmaan, että tietää, milloin saa lähtiä kohuamaan”. Pappa tarkoitti kotia lähtöä. Myöhemmin evakkoja tuli Lapista, Utsjoelta. Evakkoina oli naisia ja lapsia, miehet kävivät lomillaan. ”Tottakai tuli toimeen.” Kun kuhmolaiset pääsivät kotiin, tuli viikkojen päästä tieto, että 100

Kalajokilaakso

nuori emäntä oli menehtynyt tautiin ja pappa pommiin. Tutustuminen tulevaan mieheen Olaviin alkoi, kun tämä kävi rintamalta lomilla. Esteri oli tuolloin 19-vuotias. Isä oli komennuksella, mutta ei rintamalla asti. Hänen ikäluokkansa sai luovuttaa sotilasvarusteet pois. Isä oli syntynyt vuonna 1895 ja äiti vuonna 1897. ”Isä ei laskenu lottiin. Isä sano, että ei nyt, ku sota tullee, niin ne vie.” Esteriä harmitti, hän olisi halunnut lottien nätin puvun.

Sotavankeja taloissa Raudaskylän opistolta haettiin vankeja talon töihin. Vangit lähtivät mielellään, sillä he saivat syödä taloissa ja heillä oli tekemistä. ”Uteliaisuuttaan tenavat meni kahtomaan, ku ne täsä laski pois junasta. Miltä se näytti tenavista muuta, ku hirvitti? Melekeen kaikki oli haavottuneita.” Vangit olivat päivät töissä ja yöksi menivät takaisin opistolle. Sisko oli navetassa, joten äitipuoli laittoi Esterin hakemaan vankeja. Heidän kanssa ei ollut ongelmia. Suomea osannut vanki moitti, että ruoka on huonoa. Ruokaa ei ollut valita asti. ”Sanottiin ropaksi, ku äkkiä lämmitettiin kerma ja siitä hapanta, tuli roppa voita. Sitähän sitä itekki sai viikonloppuna panna leivän päälle. Kallaa oli aina ja jotaki suolan puolta. Syksysin lahattiin, mitä elukkaa milloinki. Kyllä mä pelekäsin, ku se sano että huonoa ruokaa.” ”Me naurettiin sille, ku lentokoneet lenteli. Kuhmolaiset meni heti ojan pohjalle makamaan, ettei ne nää. Ne oli jo nähny sen pommituksen. Täällä kuulu vain, että nyt on niin ja niin lähellä

pommitukset.” ”Eihän sitä kaupassakaa ollu kahavia. Sitä sikuria, rukiinjyviä keitettiin suolaveessä muuripaassa. Suuri takka oli, nurkkatakassa keitettiin niitä ja kuivattiin ja paahdettiin.” Kaupasta ostettiin vain sokeria ja suolaa ja kahvia. Esteri sai kerran tutun tekemää näkkileipää. Näkkileipä maistui niin hyvälle, kun kotona oli ollut tarjolla vain itse tehtyä leipää ja hän toivoikin, että sitä tuotaisiin heille kaupasta. Leipää ei kuitenkaan heillä ostettu.

Tiukkaa taloudenhoitoa – kovaa työntekoa Olavi ehti olla Kemissä töissä sodan jälkeen, kunnes pari vihittiin vuonna 1946. Olavi oli jäänyt orvoksi ja hänen huoltajansa oli hävittänyt kaikki tämän tavarat, valokuvaakaan ei jäänyt. ”Se aina muisti, että isä pani aina vanhimmasta päästä pennejä pulloon, on vanahana rahaa sitte. Mutta mitään ei jääny hälle. Täällähän se meni sen lapsuus renkipoikana. Ne oli ennen vanhaa paimenkosseja, aina kesäksi paimeneen ja rantteelle, ja saivat ainaki sen ruoan. Eihän talouvessa ollu aina sitä rahhaa.” Olavi oli kirvesmies ja yhdessä rakennettiin kotitalo, jossa Esteri edelleen asuu. Navettaan mahtui kolme lehmää, joita Esteri hoiti. Lainaa navetan tekoon ei annettu. Velkaakaan ei tosin sitten ollut maksettavana. Perheeseen syntyi kolme lasta, kaksi tyttöä ja poika. ”Kyllähän sen tiesi, ettei ne tenavat kaikkia saaneet, mitä halusivat.” Vesijohtoa ei ollut, joten kallioon porattiin kaivo, mutta se ruostui. Naapurien kaivosta ja kraanasta haettiin vettä. Vettä oli haettu aiemmin joesta ja parin kilometrin päässä olevasta lähteestä hevosella. ”Ei ollu tietä, niin astiat kaatu joskus välille. Kesällä joella pestiin pyykit. Talvella meillä oli kolo kiven reunalla, pantiin syskyllä peittoon, että saatais joulupyykki pestyä.” Lasten pyykki haudottiin hellalla kuumassa vedessä, että vaatteista saatiin lika pois. Työttömyyttä ei ollut, monenlaista tekemistä riitti. ”Meillä oli uuni ja aina leivoin, ku leipä rupes väheneen. Saippuasta pittäin ne piti itte tehä.” Mies teki kotitöitä, jos niihin oli aikaa. ”Pojan opetti mehtästään, se oli ittekki kova mehtästään vapaa-aikana.”

”Ei suurempaa kuormaa, ku jaksaa kantaa” Olavin polvet olivat paleltuneet sodassa ja niihin tuli nivelrikko. Rakennuksilla vaivat haittasivat ja kipuilivat. Invaliditeettia niistä ei kuitenkaan saanut. Olavi ei puhunut kotona sotakokemuksista. ”Miehet keskennään puhu, mutta päineen ku oltiin, ei niistä puhuttu.” Mies oli päässyt yhden ainoan kerran kahden viikon kuntoutukseen. Olavi täytti 68 vuotta, kun sairastui syöpään. Lääkärilakon takia hän ei päässyt aikanaan lääkäriin. ”Ei ollu mittää tehtävissä.” Ennen miehen kuolemaa myytiin pellot. Myyntituloilla Esteri selvisi yksin eteenpäin. Lastenlapsia on neljännessä polvessa. Esteri muistelee, että omia lapsia ei juuri joutanut hoitamaan, sillä kädet olivat täynnä työtä. Lapset ovat olleet työssä mukana ja hoitaneet toisiaan. ”Saa kyllä ihmetellä, että koossa on pysyny.” Paikallinen sotainvalidiosasto on mahdollistanut viime vuosina Esterille hartiahierontaa ja muita pieniä palveluja. Joulupäivällisellekin on tullut kutsu. Hän saa lesken eläkkeen 800 euroa, jolla pitää kuukausittain pärjätä. ”Eläkeläisenä ei paljoa tarvi, leivän kannikan.” Esteri on saanut olla suhteellisen terveenä, vain verenpainelääke on käytössä. Vaikka elämä on ollut kovaa työntekoa, eteenpäin on menty. ”Sanoppa se, sitä vaan on eläny. Sanotaan ettei suurempaa kuormaa, ku jaksaa kantaa.” Elämään on mahtunut helpompiakin vaiheita. On päässyt menemään ja vierailemaan ystävillä ja tutuilla. Esterin mielestä nuorempi sukupolvi ei juuri köyhyydestä tiedä mitään. ”Niillä on liika hyvät päivät. Niillähän on kaikkia. Ei ne ossaa pihistää. Ne tekkee sitä velekaa, eikä sitte pystytäkkää maksaa.” Nimim. Esteri”, miehen nimi ”Olavi” Haastattelu 13.2.2016 Raija Fors ja Sirpa Valli Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

101

Iida Koskela

”Niin sitä seleves” Iida eli lapsuutensa suuren sisarusparven kyjä oli vierivieressä. Voilla, jyvillä ja perukeskellä, tyttöjä oli kuusi ja poikia viisi. Ii- noilla maksettiin vuokra. Pappilan metsästä dan edellä syntynyt poika saatiin puita, ne piti itse oli kuollut aivan pienenä. kaataa ja pieniä. Väentu”Opettaja Sorvisto vassa pidettiin seurakunÄiti oli ollut miniänä 16 oli mennyt naimisiin ja vuotta isän kotipaikalla nan rippikoulua. Taloja meni pakkohuuHarvalassa ja synnyttä- tarvitsi apulaista talouden nyt tuona aikana 10 lasta. hoitoon. Elettiin talvisodan tokaupassa 1930-luvulla. Synnytyksissä oli maallikIidan perhe muutti Kipalkua ja opettaja vietiin polaan. Uusi koti oli rekovaimoja apuna. Harvala oli tuolloin hyvien kulkumonttikuntoinen, mutta rintamalle, niinpä Iida yhteyksien, maantien ja perhe iloitsi katosta pään jäi opettajan rouvan rautatien varrella. päällä. ”Hyvä ku oli mihin kanssa kahden. Iida hoiti Elettiin vuotta 1925. meni.” Äiti oli ihastellut lehmät ja talouden, Ylivieskan pappilaan tarnavettaan mennessään, vittiin maan vuokraajaa kun sai valokatkasijasta rouva kävi ilmahuolehtimaan pappilan laitettua ulko-ovella valot torjuntatehtävissä. ” väestä ja auttamaan eläinpäälle. Navetta oli muuten ten hoidosta. Perheen oli epäkäytännöllinen. Iidan lähdettävä työn perässä. koulunkäynti jatkui NieMummu oli halunnut, että joku lapsista jäisi melänkylän koululla. heille, ettei tulisi niin tyhjää. Iida jäi mummun huollettavaksi muun perheen muuttaes- Apulaisena sa Ylivieskaan. ”Pikkusen muistan, kun ikkunasta katoin, että muut mennee ja minä jäin.” Koulussa käytettiin kouluessuja, jotka kotiin Perhe asui Ylivieskassa kolme vuotta, kun- tullessa piti riisua pois. Suutari kulki keväines ruustinnan kolmivuotinen suoja-aika sin tekemässä kenkiä. Iidalla oli yhdet kengät, pappilassa rovastin kuoleman jälkeen oli ku- nahkasaappaat, jotka kostealla ilmalla koslunut. Sen jälkeen isän tehtävät jatkuivat Ala- tuivat ja nahka meni koppuraksi. Iida katsoi vieskan pappilassa. Iida muutti Harvalasta vierestä suutarin työtä ja päätti ottaa mallia ja kotiväen luo ja aloitti alakoulun. Perhe asui kokeilla itsekin tehdä kengän paulaa. Työ jäi väentuvassa, jossa oli iso tupa, keittiö ja yksi sikseen, kun tuli vahinko ja verta niin paljon, kamari. Suurelle perheelle tila oli pieni, sän- että siskon piti hakea diakonissa avuksi haa102

Kalajokilaakso

Iida Koskelan kenttäpostina saama kortti sekä hänen veljensä lomakuva, jossa ao. itse taustalla. Myös nuoruudessa tehty liina. Iidan mukaan hän ”viimeisillä rahoillaan” ennen Tornioon töihin lähtemistä hankki nuo liinavärkit. van hoitoon. Iidan isän Aukusti Harvalan tekemä työ kantautui Raution kirkkoherran korviin ja tämä pyysi isä-Aukustia muuttamaan Rautioon. Osa perhettä muutti työn perässä, osa jäi asumaan Kippolan tilaa. Iida jäi Kippolaan siskon ja velipoikien kanssa. Sisko hoiti navettatyöt, Iida oli paimenessa. Iidaa kuitenkin tarvittiin Rautiossa ja isä tuli hakemaan häntä kirkkoherran lasten hoitajaksi. Iida oli 14-vuotias, kun hän ajoi isän tuomalla polkupyörällä Rautioon heinäkuussa 1936. Iida oli kerännyt kotoa vaatteita ja leikkauttanut leninginkin pumpulikankaasta, jotta pärjäisi kirkkoherran perheessä. Rautiossa ujo tyttö meni kirkkoherran puheille. Hänelle annettiin tehtäväksi hoitaa etenkin vastasyntynyttä poikaa. Pappilassa oli niin hyvä ruoka, että Iida pääsi lihomaan. Kirkkoherra otti Iidan rippikouluun, tytöt ja pojat kävivät sa-

maa rippikoulua. Kun Iida pääsi ripille juhannuksena, kirkkoherran kotona tarjottiin kahvit. Kaksi ja puoli vuotta vierähti Rautiossa. Harvalan mummu oli sairasvuoteella, joten Iida meni hoitamaan mummua. Kuoleman niittäessä kypsää viljaa, Iidalla oli jälleen edessä uuden tehtävän etsiminen. Opettaja Sorvisto oli mennyt naimisiin ja tarvitsi apulaista talouden hoitoon. Elettiin talvisodan alkua ja opettaja vietiin rintamalle, niinpä Iida jäi opettajan rouvan kanssa kahden. Iida hoiti lehmät ja talouden, rouva kävi ilmatorjuntatehtävissä. Kova pakkastalvi hankaloitti tehtävien hoitoa. Aamulla navetassa vesi oli jäässä, joten vettä piti hakea avannosta, joka oli ehtinyt jäätyä. Oli kovan työn takana saada avanto aukaistuksi. Kotona olivat miehet hoitaneet sen tehtävän, mutta nyt ei ollut miehiä paikalla. Vaikka Iida oli riski ja tottunut tekemään Kalajokilaakso

103

Kenttäpostia opettaja Sorvistolta töitä, kävi avannon pito liian raskaaksi. Helmikuulla hän alkoi puhua rouvalle, ettei jaksa enää hoitaa tehtävää, vaan lähtee kotiin.

Keittäjäksi Tornion seminaariin Kotona isän tehtävänä oli huolehtia evakkojen asioista. Iidan sai äidiltä oppia leivän leipomiseen ja piti viikoittain leipomapäiviä. Iidan mieleen on jäänyt, että hän oli leipomassa silloinkin, kun rauha julistettiin. Kippolassa oli kuhmolaisia evakkoja. Heidän lisäkseen talossa majoittui lentokenttää tekemässä olleita miehiä. Tuvan lattia oli täpötäynnä yöpyjiä. Äiti keitti illalla lämmintä keittoa kaikille. Sota oli loppunut. Iidan sisaruksia oli muuttanut jo omilleen. Isällä oli kova tahto tehdä lisämaata kodin ympärille. Iida oli kotona äitinsä apulaisena, mutta hän halusi jo päästä omilleen. Eräänä aamuna Raudaskylän opiston emännöitsijä soitti ja kysyi, olisiko talosta ketään Tornion seminaariin emännän avuksi. ”Kyllä mulla oli keviä askel, minä pääsin seminaarin keittäjäksi.” 104

Kalajokilaakso

Muutaman päivän päästä oli lähtö Tornioon. Sattui niin mukavasti, että tutun kaveri meni edeltä asuntolanhoitajaksi ja hän oli Iidaa vastassa asemalla. Viisi vuotta Iida oli emännän apuna.

Haaviin jäi Iida, ei kalat Tornion vuosina eräänä kesänä Iida lähti tuttavan mukana merelle. Veneillä mentiin ja Iidakin pantiin kokemaan rysiä. Yhtään kalaa ei tuolla reissulla tullut. Kalastajamökillä pidettiin taukoa ja keitettiin ruokaa. Mökkiä asusti Ville poikiensa kanssa. Poikien äiti oli kuollut vuosia sitten keuhkokuumeeseen. Pojat olivat jääneet puoliorvoiksi, nuorin vajaan neljän ikäisenä. Äidin vanhemmat olivat hoitaneet poikia muutaman vuoden, sillä heidän poikansa olivat kaatuneet sodassa. Veneretken jälkeen Ville otti yhteyttä Iidaan. Iida ei osannut sanoa heti juuta eikä jaata Villen seurustelupyyntöön. Lapsilleen Ville oli puhellut, että voisi ottaa uuden vaimon. ”Iida tiiätkö sinä, kenestä tykkään”, oli nuorin poika arvuut-

Parhaat nuoruusvuodet kuluivat sodan mertanut jälleen nähdessään. Iidalla ja Villellä oli 13 vuotta ikäeroa. Heidät keissä. Iloisia rientoja ei paljoa ollut. Elämä oli vihittiin vuonna 1961 ja he ehtivät olla melkein niukkaa, liha, vilja ja muu piti luovuttaa, niistä 30 vuotta naimisissa. Ville kuoli vuonna 1990. pidettiin tarkkaa kirjanpitoa. Evakkoja asui koKalastajan vaimona elämä oli työntäyteistä. Toi- tona omien lisäksi, he olivat apuna talon töissä. Pommituksilmeentulo tuli merestä, Kippolasta ta vältyttiin. Iida oli saanut astutetun lehmän ”Veneretken jälkeen Iidan velmukaansa. Iidan tehtävä olikin Ville otti yhteyttä jeksistä Jaakhoitaa lehmät ja koti, kalastamaan ko haavoittui, hänen ei tarvinnut mennä. Siikaa Iidaan. Iida ei osannut Iida on kertomansa mukaan saanut sanoa heti juuta eikä jaata mutta kukaan ei jäänyt rinaikanaan niin paljon, että syöntiin Villen seurustelupyyntöön. tamalle. Patuli pitkä tauko. Hiljattain on siika alkanut jälleen maistua. Lapsilleen Ville oli puhellut, pin tuodessa kylälle suruettä voisi ottaa uuden viestiä, pelätMuistoja sota-ajalta vaimon. ”Iida tiiätkö sinä, tiin pahinta ja Miehet eivät paljoa sodasta pu- kenestä tykkään”, oli nuorin toivottiin parasta. Niemehelleet. Iida muistelee valokuvaa, poika arvuuttanut jälleen länkylässä oli jossa Jaakko-veli on lähdössä lonähdessään. ” paljon kaatumalta rintamalle. Paketti on laitettu neita lyhyellä mukaan. Iida oli saanut rintamalta ajalla. Naaopettaja Sorvistolta kortin, joka on vieläkin tallessa. Sorvisto kaatui maaliskuul- purin emäntä oli usein heillä kuuntelemassa la ennen rauhan tuloa, vaimo jäi odottamaan uutisia ja kyselemässä Kannaksen kuulumisia. Hänen miehestä oli ollut siellä taistelemassa. lasta. Työ oli kovaa. Iida ajoi yhtenä talvena lanSotaa pelättiin tulevaksi. Iida muistaa, miten äiti pesi miesten flanellialusvaatteita joes- taa, loi ensin sen rekeen, vei parin kilometrin sa. Poikien lähdettyä rintamalle, Iidan piti olla päähän, jossa kuorma piti purkaa pellolle. Kun hevosmiehenäkin, vaikka ei oikein ollut siihen miehet kävivät lomilla, heidän tehtävänä oli taitoa. Kerran Iida tippui jyväkuorman päältä hakea puut metsästä. Naiset kyllä pienivät niija oli jäädä reen jalasten alle, mutta viisas hevo- tä, ”piti tutustua kirveeseen”. Iida miettii ajan kulua ja tapahtuneita muunen ei ottanut askeltakaan, ennen kuin Iida oli jälleen kuorman kyydissä. Silloin ei ollut aikaa toksia ja kehitystä. ”Kyllä nykyaikana on eri pelätä, mutta ikäihmisenä on tuokin muisto vaatimukset ja elämäntyyli. Kyllä sitä piti silherännyt mieleen ja ajatuksissa on käynyt vaih- loin vähhään tyytyä. Ei ollu ommaa rahhaa.” toehto, mitä jos hevonen olisi jatkanut matkaa. Iida Koskela, o.s Harvala, s. 23.3.1922 Puoliso Vilho (Ville) Koskela Haastattelu 27.2.2016 Aila Harvala ja Kerttu Illikainen Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

105

Vieno Polvi

Hyvä puoliso ”Mehtässä oltiin montussa, ja sitten juna seisoi kauan, Tamperetta pommitettiin.” Juna oli vasta seitsemän aikaan illalla Sievissä, kun sen piti olla määräasemalla puoli yhden aikana päivällä. Näin muistelee Vieno Polvi lapsuuden aikaista tapahtumaa. Siskon piti tulla juna-asemalle vastaan, mutta tätä ei näkynyt ja asemamies kehotti Vienoa nukkumaan asemahuoneessa yön, ettei yötä vasten tarvitse kävellä kotia. Matkaa oli kuusi kilometriä. Aamulla Vieno lähti kotimatkalle. Oli paljon lunta ja kova pakkanen, oli jouluaaton aatto. Vieno poikkesi kotimatkalla tuttuun mökkiin lämmittelemään. Mökin emäntä tarjosi kahvia. Kotona isä istui kiikussa ja äiti takan luona Vienon saapuessa. Itku tuli helpotuksesta, kun tyttö oli jälleen kotona. Vieno oli tuolloin kolmentoista ikäinen ja oli ison matkalaukun kanssa taipaleella.

Talvinen ukonilma Tuomaalanmäellä oli väkeä laskiaismäessä 22.2.1944, kun alkoi kova pauke ja lentokoneet lensivät läheltä. Vieno oli mennyt Tuomaalan tupaan pyytämään väkeä kuulolle, kun talvella on ukonilma. Pommit osuivat Kalajoelle. ”Se oli kauhiaa, kun piti aina mennä sinne kellariin.” Vienon mielestä nuoruus teki sen, ettei aivan kaikkea sota-ajan asioita ajatellut niin raskaasti. Toki oli raskasta, kun veljet olivat sodassa ja molemmat haavoittuivat. Omalle äidille ja muille vanhemmille aika oli kovaa. Sota-aika oli työntäyteistä. Vieno joutui navetoimaan yksin, kun sisko sairastui. Navetassa oli omien lisäksi evakoiden lehmiä. Vieno toimi aikoinaan pikkulotissa, mutta toiminta loppui, kun oli aika siirtyä isoihin lottiin. 106

Kalajokilaakso

”Pidettiin vain niitä tilaisuuksia ja käsitöitä tehtiin ja semmoista.” Sisko oli iso lotta ja hän oli muonittamassa evakoita koululla. Aikuisena Vieno kävi karjanhoitokoulun. Hän ehti olla kotona pari vuotta töissä, kunnes meni naimisiin 24-vuotiaana. Vieno oli käynyt muiden tyttöjen mukana Ylivieskassa tansseissa, jossa oli tulevan miehensä tavannut. Kotona hän oli sanonut, ”mää löysin miehen ihtelleni”. Kolme ja puoli vuotta kuitenkin vierähti, ennen kuin pari meni naimisiin.

”Kotityöt lankesi mulle” Perheeseen syntyi seitsemän lasta. Vieno oli kaksi vuotta miniänä. Oma koti rakennettiin Ylivieskaan. Vieno kasvatti lapsia, kun mies oli töissä. Mies oli milloin metsässä ja milloin missäkin, kunnes loppujen lopuksi osti traktorin ja oli kaupungilla traktorilla huoltoajossa viisitoista vuotta. Puoliso oli haavoittunut keuhkoon jatkosodassa, jossa Vienon veljetkin haavoittuivat. ”Suurimmalta osalta kaikki kotityöt lankesi mulle. Mies ruukasi aina sanoa, kun lähti töihin, että kato nyt jotakin pojillekin työtä, ettei ne vain jouten oo.” Lapsia ohjattiin työntekoon. Vesi piti alkuun hakea ojasta, ja monesti Vienosta tuntui, että niillä reissuilla loppuvat kädet ja jalat. Avantokin piti itse hakata. ”Yksin olin lasten kanssa päivät, siinä piti aina jossakin välissä se vesi käydä hakemassa.” ”Navettatyö hoitui siinä sivussa. Meillä oli karjaa. Se oli myös äidin tehtävä, tottakai. Aviomies teki peltotöitä pyhänaikana ja pojat sitten aina, kun ne oli kotona.” Aikaa myöten saatiin vesijohto, sähköt ja jääkaappi, mikä helpotti elämää.

Korvausten hakemista

kunnes kunto heikkeni ja mies joutui uudelleen sairaalaan. Erkki oli 66-vuotias kuollessaan. ”Minulla oli hirviän hyvä ja rauhallinen mies.”

Sotainvalidiprosentin saaminen oli työn takana. Lääkäri oli unohtanut paperit laatikkoon, eikä korvauksia kuulunut. Kokkolassa piti käy- ”Tähän pittää nyt tottua” dä toisella lääkärillä ennen kuin invaliditeetti todettiin. Se nousi 15 prosenttiin. Pienen pro- Erkin kuoleman jälkeen Vienolle olisi esitelty sentin takia kuntoutukset jäivät vähiin. Vieno ei uusi mieskandidaatti, mutta Vieno oli sanonut ole niihin päässyt lainkaan. ”Munkaan mies ei topakasti: ”kuule minä en miestä tartte, että pavalittanut, niin eihän ne prosentit noussut.” He rempaa ei löydy ja huonompaa en huoli”. Vienon eivät olleet sotainvaliditoiminnassa mukana. ”Ei jäätyä yksin asumaan, tytär miehensä kanssa alkoi etsiä Vienolle asuntoa se jaksanut eikä joutanut, kylältä. Lapsilla oli ollut se teki töitä niin paljon.” ”Vesi piti alkuun hakea huolta, miten äiti pärjää. Erkki ei sotaunia nähnyt. Ryyppäämistä oli olojasta, ja monesti Vienosta Eri asumisvaiheiden jälkeen Vienolle on löytynyt lut aiemmin kavereitten tuntui, että niillä reissuilla paikka palvelujen parista. kanssa, mutta naimisiin loppuvat kädet ja jalat. ”Tähän pittää nyt tottua mentyä juominen loppui. Kotona ei sodasta juuAvantokin piti itse hakata. pikkuhiljaa.” Lapset pitävät yhteyttä. ri puhuttu. Jotkut tutut ’Yksin olin lasten kanssa Vieno on kannustanut puhuivat muistoistaan päivät, siinä piti aina lapsiaan tekemään omat enemmän. ”Miehet pitipäätöksensä elämäsvät asiat sisällään.” Lapset jossakin välissä se vesi sään. ”Jokainen saa teheivät ole kyselleet vankäydä hakemassa.’ ” dä oman vapaan tahtonhemmiltaan sota-asioissa mukaan.” Kaikki ovat ta. Setä on heille jotain opiskelleet ja päässeet kokemuksia kertonut. Ikää myöten Erkin vaivat ilmoittelivat olemas- elämässä eteenpäin. Vienolle on tulossa täyteen 90 vuotta. ”Lääkäri saolostaan. Oltuaan eläkkeellä vuoden verran, toisessa keuhkossa ilmeni syöpä. Sairaalassa ol- sanoi mulle, että vaikkei jalat toimi niin pää pilessaan hän oli pyytänyt Vienoa käymään, kun tää.” Omat vanhemmat elivät pitkän iän, isä oli ei tiedä mikä päivä on viimeinen. Erkki ehti olla 84-vuotias ja äiti 85-vuotias kuollessaan. vielä kotona kaksi viikkoa ja Vieno hoiti häntä,

Vieno Polvi, s. 1926, o.s. Mäkiniemi Puoliso Jaakko Erkki Polvi, s. 25.1.1923, haavoittui 9.7.1944 Haastattelu 4.11.2015, Aura Hasanen ja Terttu Lähdemäki Haastattelun purku Riitta Lahtinen Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kalajokilaakso

107

108

Lestijokilaakso

109

Suoma Hyytiäinen

Elämä Korkeimman kädessä Suoma on lähtöisin hyvästä maalaiskodista. perunan nostossa, otettiin kuokkimaan, peruKotona oli äiti, isä ja 11 lasta. Perhe eli vilje- nakuokkatalakuuksissa auttamassa. Kaikki halyksellä ja karjan hoidolla. Miehet hoitivat lus auttaa. Se oli semmosta, se auttamisinto oli peltotyöt. ”Kyllä meillä oli sillä lailla, että me kaikilla, kaikki halus auttaa, mikäli mahollista.” Toini-siskon kanssa olTuttuja naapurin poikia, tiin navetalla, ei tavinnu lähes ikätovereita tuotiin ”Äiti on oikein miesten töissä olla.” arkuissa kotia. Sota-aika rakkauvella Suoma on käynyt kanhiljensi jollain tapaa kaisakoulun ja rippikoulun, ken. Radiosta seurattiin hoitanu” joka ajoittui sota-ajalle. uutisia. Rauhan tulo toi Lestijärvelle sijoitettiin iloa. ”Kyllä se oli se usko taloihin evakkoja. Suoman kotona oli äiti kuu- ja luottamus Jumalaan, siellä piettiin iltasinki den lapsensa kanssa talvisotaa paossa. ”Isä ja kokouksia ja ruettiin veisaamaan, ku ties että äiti antoi heille kamarin, ruokatalous oli yhtei- pojat oli siellä. Tietynlainen voimanlähde.” nen, äiti laitto kaikille ruan.” Evakkojen mukana tuotiin lehmiä, joilla oli ollut suu- ja sorkkatau- Miniäksi tia. Evakkojen lehmistä kaksi jouduttiin lopettamaan, omatkin sairastuivat, mutta paranivat Suoma on mennyt 18-vuotiaana sodan päätyteläinlääkärin avulla. Evakkoperheen ikätove- tyä ensimmäisen kerran naimisiin. Lestijärven rista tuli Suomalle myöhemmin kirjekaveri. Kiiskilästä löytyi puoliso. Puolison kotoa oli ollut viisi miestä sodassa. Suoman sisko oli mennyt aiemmin miniäksi Kiiskilään, joten Suoma Auttamisen halua meni perässä. ”Pappa ja mummu sano, että mi”Oon ollu pikkulottana, meillä oli kasvimaa täs jos me jäätäis mieheni kanssa tähän, hoitaa koululla, järven rannalla. Oltiin kylvämässä ja heiät ja toiset rakentais tai ostais.” Suoma ja merkkaamassa kesällä ja sitte taas syksyllä nos- Tauno jäivät miehensä suvun tilaa jatkamaan, tamassa juureksia ja vietiin taloihin, evakoille.” muut rakensivat oman talon suvun maille. Suoma ja Tauno saivat seitsemän lasta. Tauno Isä oli vartiossa Lestin kirkolla. Kaksi veljeä ei haavoittunut sodassa. Hän oli hyvä isä lapsiljoutui rintamalle, toinen heistä haavoittui. ”Käytiin taloissa auttamassa, missä oli enempi le. Anoppi opetti ja neuvoi Suomaa. Arki sujui pieniä lapsia. Pikkupiikaksi sanottiin.” Suoma työtä tehden, mutta sodasta oli vaikea puhua, oli toisella kymmenellä hoitaessaan annettuja joten siitä vaiettiin. tehtäviä. Äidit opastivat lapsia. ”Syksyllä oltiin 110

Lestijokilaakso

Toistensa tukena Lapset olivat muuttaneet omilleen ja löytäneet paikkansa. Suoma muutti kirkonkylälle, kun Tauno nukkui pois. Hän ehti olla kuusi vuotta leskenä. Kirkolla Suoma tutustui lähemmin Uunoon, joka oli asunut yksin isossa talossa ja puhellut, miten aika tulee pitkäksi. Vuonna 2004 pari meni naimisiin. Koti oli kauniilla paikalla järven rannalla ja palvelut olivat lähellä. ”Saa sanoa, ettei oo mistään puutetta.” Uunon sotavamma näkyi ja palveluille oli tarvetta. ”Ollaan hoiettu toisiamme.” Suoma on ihmetellyt puolisonsa tyytyväisyyttä, vaikka tämä oli kasvanut äidittä. Suurempaa väittelyä pariskunnan välillä ei ole ollut, vaan elämää on haluttu katsoa myönteisesti eteenpäin. ”Oomme korkeammassa kädessä, siihen on voinut turvata. Kun on ollu vaikeaa, silloin enemmänki.”

Suomalta on leikattu syöpä. Sairaalan vuoteella maatessaan hän koki, että Luoja pitää huolta. Elämä jatkuu päivä kerrallaan, sellaisena kuin annetaan. Suomalle on annettu sykkivä runosuoni. Hänen kynästään on seuraava runo: Kaikki mi kaunista katoaa, kukan lailla se kuolla tahtoo. Vain sen minkä Herra armossaan soi, se elämän uuden kätkee. Se ihmeinen on joka aamu ja uusi kuin tuoksuva kukka, kaunis kasvi on sen suloisuus. Ketojen keskellä aamuinen kaste kenties on uusi kaunis kasvi tai ruohikkomaa kun katselet ihmettä uutta tätä, älä unhoita, Herrasi ei sua jätä, vaikka kaukana kulkee kylmä tuuli, ei sun tarvitse peljätä. Minä sua jo kuulin. Ja jos luulet, etten saapuisi silloin minä olen sua vastassa, minä äänesi kuulen ja se on joskus havinaakin puiden latvassa hiljaisen tuulen. Ei tarvitse huolehtia. Lasten ja lastenlasten elämässä on Suomalla paikka. Hän iloitsee myös siitä, että on saanut olla avuksi Uunolle. Suomalla on 25 lastenlasta, yksi lapsista on nukkunut pois. Nuorin tytär huolehtii tarvittaessa Suoman asioita ja muiltakin lapsilta saa tukea arkeen.

Suoma Hyytiäinen, s. 18.6.1927, o.s. Änäkkälä 1. avioliitto, puoliso Tauno Kiiskilä (Sodan vuodet Toholampi-Lestijärvi, 1987) 2. avioliitto, puoliso Uuno Hyytiäinen Haastattelu 9.11.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Lestijokilaakso

111

Katri Korpela

Elämänmatka muuttuneessa maailmassa Etelä-Pohjanmaan Alavudelta Sulkavan kylästä on alkanut Katrin elämäntaival. Kotona oli pienmaatila, joka oli tyypillinen tuohon aikaan: 15 ha peltomaata, viisi lehmää ja hevonen sekä muita maatalon eläimiä. Metsää tilalla oli sen verran, että sai puuta omaan tarpeeseen. Kymmenestä sisaruksesta Katri oli toiseksi nuorin. ”Se oli huoletonta, ku ei sitä ollu parempaan tottunu. Sodan aikana olin sellainen kymmenvuotias. Maanviljelykses ei näläkää tarvinnu kärsiä, ko oli ittellä kaikkea. Mutta vaatepuoli oli huonompaa, ku oli paljon lapsia, niin siinä tarvi vaatettaki. Kaikki kierrätettiin. Me saatiin vanhoja pitää, ku oltiin nuorempia. Kauppoihin tuli sitä kangasta, mutta sinne piti viedä sitte voita ja kananmunia ja juustoa ja lahjuksia, ennen kuin sai tiskin alta uuden leningin joulujuhlaan. Naapurin vanha emäntä ompeli meille kaikkea. Ei ostettu, piti kaikki tehä ite. Suutari kävi tekemässä joka talavi kenkiä jokaiselle. Se oli päiväkauet suutari, ku monelle piti tehhä kenkiä.” Vaasan lehdestä luettiin uutisia ja isotsiskot kävivät kuuntelemassa uutiset naapurin radiosta, jotta pysyttiin ajassa mukana. ”Sitte ostettiin, muistan ko isä vei mullikan johonki ja tuli radion kanssa takaisin. Se oli juhlaa. Meillä ei ollu sähköäkää, sitte vasta tuli jäljestäpäin, ku olin jo kotoa pois. Se oli semmosta tunnelmaa, kynttilät ja öljylamppuja. Sodan aikana ei meinannu saada öljyäkään.” Karbiinilamppuja oli, joskin ne koettiin vähän vaarallisiksi käyttää. 112

Lestijokilaakso

”Tehtiin mitä pystyttiin” Kolme veljeä oli sodassa, isän ei ikänsä puolesta tarvinnut mennä rintamalle. Yksi veljistä kaatui, mikä oli lapsille kova paikka. Veli oli kaatunut kesällä, mutta saatiin haudattua sankarihautaan vasta talvella. ”Seinäjokea vartioitiin ja pommitettiin. Sieltä kuulu jyrinä, kyllä me aina peljättiin, ku siellä meni koneita, jossa tuli savu perässä. Aina sitä pelekäs. Silloin oli kovia pakkasia, meillä oli navetassa pumppu, se joskus jääty, mutta sitte haettiin kaivosta. Sen jälkeen tuli vesijohdot, ku minäki olin lähteny jo.” Koulu oli lähellä, joskin eri kylien lapsia yhdistettiin tietyille kouluille, kun nuoret opettajat joutuivat lähtemään rintamalle. Luokat olivat aivan täysiä. Kouluja oli kiinnikin ja evakot majoittuivat niissä väliaikaisesti. Naapurissa olleeseen kunnalliskotiin tuli Karjalan siirtolaisia odottamaan seuraavaa siirtoa. ”Ei siihen monikaa jääny, ku niille ruettiin rakentamaan. Meillä ei ollu evakkoja, oli omaa sakkia niin paljon, ettei meillä ollu huonehia niin paljon.” Sisko meni naapuriin tulleen siirtolaispojan kanssa myöhemmin naimisiin. ”Paljohan sitä lapsena joutu tekemään, ku heinäpellolla olla ja lehemien peräs. Paimenes minä oon ollu paljon. Kyllä mä monta rompsua luin paimenessa, ku olin kova lukemaan. Pitkäksihän se tahto tulla aika, mutta pantiin evästä kotua. Kyllä siellä koko päivä meni, pellot oli niin hajallaan ennen vanhaa. Eikä sitä yhtää pitäny paha-

na, sellaisia tehtiin mitä pystyttiin.” Kymmenestä ikävuodesta lähtien on paimentaminen tullut tutuksi, ensin siskon kanssa, myöhemmin yksin. Toiset sisaruksista tekivät sisätöitä, toiset ulkotyöt. Katri on ajanut hevostakin kyntöpelloilla.

Työ ja perhe Kansakoulun ja jatkokurssin jälkeen oli mietinnässä, mihin lähteä jatkamaan. Mielessä oli siintänyt sairaanhoitokoulu, mutta kohtalo päätti toisin. Kylällä oli oma meijeri, jossa meijerikkö loukkasi kätensä ja pyysi 18-vuotiasta Katria avuksi. Meijerikkö innosti Katria hakemaan meijerikouluun, johon tämä pääsi. Koulutusta oli vuoden ja harjoittelua kesti 2,5 vuotta. Katri oli Jyväskylässä voin valmistajana, kun

sisko vinkkasi, että Kannuksessa olisi meijerikön paikka auki. Työt veivät Keski-Pohjanmaalle ja meijerissä aika vierähti siihen saakka, kun Katri meni naimisiin ja perheeseen syntyi lapsia. Ei ollut päiväkotia, johon lapset olisi viety hoitoon, heidät piti hoitaa itse. Eero oli löytynyt Kannuksesta. Tansseissa oli tavattu ja tapaaminen johti seurusteluun ja naimisiinmenoon syksyllä 1956. Katri oli alkuun miniänä, myöhemmin rakennettiin oma talo. ”Aina piti ajatella sitä, mitä toinen ajattelee. Ei siihen voinu jäädä.” Meijerin toiminta oli loppunut kotiäidin virkaa hoitaessa. Lapset olivat jo koululaisia, kun Katri kävi nahkaompelukurssin ja teki nahkatöitä joitakin vuosia. Perhepäivähoitajan työ tuli sattumalta, kun naapurin rouva pyysi Katria lastenhoitajaksi jäätyään itse äitiyslomalle. Katri kävi perhepäivähoitajan kurssin ja on viimeiset 15 vuotta toiminut perhepäivähoitajana, josta jäi myös eläkkeelle.

Sotamuistoja vanhemmalla iällä Eero oli pieniprosenttinen sotainvalidi, hän oli loukkaantunut hypätessään uimaan joukkueen lepotauolla. Sairaalassa olo esti ajamasta saksalaisia maasta, mutta hänen piti olla vielä sodan loputtua raivaamassa miinoja ja keräämässä sotakorvauksia. Kaikki kaivettiin maasta ja vietiin Venäjälle. ”Nuorena meni, 18 ikäisenä, pikkusen aikaa oli Vaasassa sotaväes, ei siinä kauan ollu, ku vietiin etulinjaan. Sano ettei sitä ymmärtäny peljätäkkää, vaikka tuotiin ruumihia vastaan, ku aina vain mentiin eteenpäin. Kyllä se nyt on kertonu, mutta ensin ei. Se oli tietysti katkerana Lestijokilaakso

113

mielessä. Sen tietää, ku nuori poika alta kaksikymppinen, mennä etulinjaan täydennysmiehenä. Nyt vanhemmiten on puhunu, varsinki, ku kaks sodassa ollutta kohtasi toisia.” Eero halusi toimia aluksi veteraaneissa. Myöhemmin hän oli sotainvalidien johtokunnassa ja pariskuntana he olivat mukana kahvitilaisuuksissa ja retkillä. Omalla kylällä oli vuosittain yhteisiä kokoontumisia pienemmällä joukolla. Miehensä kuoleman jälkeen Katrin käynnit osaston päiväkahvitilaisuuksissa hiipuivat.

”Ihminen tottuu kaikkeen” Pariskunta ehti pitkään asua kaksin, kun lapset olivat lähteneet omilleen. ”Käyvät ja pitävät huolta. Kun ovat töissä, käyvät kesälomilla ja muilla lomilla.” Eero oli pitkään hyvässä kunnossa, liikkuminen ja ulkotyöt pitivät kuntoa yllä. Sydäninfarkti vei sairaalaan, mutta vajaalla sydämellä ei jaksanut kauaa elää. Elämä ja kuolema kävivät käsikädessä: yöllä 24.3.2012 sairaalasta tuli pelätty soitto ja samana päivänä kastettiin lapsenlapsen lapsi. ”Tuntu silloin, että aika pysähtyy, mutta kyllä se ihminen tottuu kaikkeen, ku ei oo vaihtoehtoja.” Elämä jatkui. Elämään on mahtunut paljon mukavia asioita. Matkat puolison kanssa ovat jääneet mieleen, etenkin eläkkeellä ehti matkustaa. Tytär oli hiljattain kysynyt, mitä Katri haluaisi vielä elämässään kokea. Toiveena ollut Pähkinänsärkijä-baletin näkeminen ja koko reissu Helsinkiin oli erityisen mieluinen kokemus. Katri Korpela, o.s. Linna, s. 1931 Puoliso Eero Korpela, s. 13.3.1925, haavoittui Luumäellä 1944 (Kannus Vaakakupissa vapaus, 1990) Haastattelu 25.2.2016 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

114

Lestijokilaakso

”Eeron kuolema on ollu kaikista tiukin. Se meni niin äkkiä, ettei siihen tienny varautua. Oltiin 56 vuotta naimisissa ja yhdessä paljon oltiin. Se teki niin suuren loven, kun jäi yksin.” Kaksi vuotta meni opetella elämään yksin. Katri asuu vielä omassa kodissaan. Pojat asuvat lähellä ja avustavat talon hoidossa ja käyttävät kaupassa. Kerran kuukaudessa käy kotisairaanhoitaja ja samaa tahtia veteraanien siivooja. Ruoka tuodaan kotiin arkipäivisin. ”Se on niin paljon muuttunut tämä maailma, se oli aivan erilaista silloin. Ei ollut niitä vempaimia kuin nyt. Ne on kaikki siellä tietokoneen sisällä ne tiedot, että kirjatki jää pois. Mutta kyllä silloin oltiin aivan tyytyväisiä, ku ei sitä ollu tottunu parempaan.” Aikansa kutakin.

Ilmi Siirilä

Työ on kasvanut kainalossa Kluukerinmäellä Lohtajan Alaviirteellä oli kolme taloa. Lapsuus oli vilkasta, kun joka talossa oli paljon väkeä. Ilmin kotona oli isä, äiti ja kymmenen lasta. Nuorin on syntynyt vuonna 1943 ja Ilmi vanhimpana vuonna 1928. Saimi-täti, isän orvoksi jäänyt serkku, kuului saumattomasti perheeseen. Lapsuus oli rikasta ja monipuolista. Ilmi kävi mielellään naapurissa, jossa sai itseään vanhemmilta lapsilta uutta tietoa ja kiinnikkeitä uusiin asioihin. ”Siellä oli aukinaiseen maailmaan tieto, kun he olivat vanhempia ja ottivat osaa kaikkeen, kuuluivat lottiin ja muuta.” Iltaisin leikittiin mm. neljää maalia, puistopeliä (piiloleikki), mustaa miestä, tinttaa ja polttopalloa. ”Se oli hirviän semmosta rikasta. Se teki se yhteisö, oli kavereita.” Ilmillä oli perheen vanhimpana lapsena aluksi tehtävänä hoitaa nuorempia sisaruksia. Kun hän varttui, tulivat mukaan ulkotyöt. Pikkutytölle on jäänyt mieleen, kun isälle ja päivämiehille piti viedä koulun jälkeen kahvit ulkotyömaalle. Ilmistä se oli silloin ”kauhian tärkeä tehtävä”. Oli iso asia, kun tiesi että työssä olijat saivat lämmintä välipalaa. ”Käpyjäkin kerättiin polttopuiksi kotona. Isä meni töihin, se vei niitä säkkejä tietyille paikoille. Lapset menivät perässä poimimaan säkit täyteen käpyjä polttopuiksi. Risujen kokoamista olen tehnyt paljon lapsesta lähtien. Muistan selvästi omat ajatukset: ei se tuo isäkään ymmärrä paljoa, kun laittaa meidät tänne. Olisi paljon tär-

keämpää olla Pentinkoskella (isovanhemmilla) pesemässä pyykkiä ja siivoamassa kuin laittaa tänne risujen keruuseen. Näin oli lapsen mieli ja huoli perheen vanhimpana tyttönä.”

Yhteinen asia Sotilaspiiri vietti 20-vuotisjuhlan Alaviirteen koululla ennen sotaa. Kokkolasta tuli herroja sotilaspuvuissa. Koululle oli tullut uusi opettaja, joka opetti pikkulottia koulun jälkeen ja järjesti ohjelman juhliin. Ilmi esiintyi kuorossa. ”Oli tarkasti sanottu, että ketään muita koululaisia ei saa tulla juhlaan tilan puutteen takia kuin vain ne, jotka olivat juhlassa esiintymässä. Jollakin oli runo ja meillä oli laulu”, muistelee Ilmi. Tuo tilaisuus on jäänyt kirkkaana mieleen. ”Oli niin outoa ne kaikki sotilaspuvut ja merkit ja kaikki, käytös oli sotilaallista. Se oli pikkutytölle erikoista.” Sota toi varjon lapsuuteen. Siihen asti elämä oli ollut aurinkoista ja onnellista. Tuolloin Ilmi oli jo sen verran iso, että häneltäkin vaadittiin osallistumista monenlaisiin, ruumiillista voimaa vaativiin töihin. ”Aina ei oikein ollut voimaa ja taitoa siihen, mutta innostusta oli. Se oli kaikkien yhteinen asia, kun isänmaa oli vaarassa, että jokaisen pitää auttaa, miten vain pystyy.” Ilmi arvelee, että historia oli muistissa ja siivitti isänmaan puolustamista kaikkien osalta. Ei haluttu aiempien kokemusten toistuvan. Lestijokilaakso

115

”Kyllä niiltä naisilta kauhian paljon kysyttihin” Ilmin isä joutui rintamalle jatkosotaan. ”Oli kauheaa, kun tuli tieto, että miehet joutu lähtehen.” Kun isä ei ollut kotona työvoimana, piti yrittää muuten selvitä. Maat olivat laajalla alueella ja talossa oli vain yksi hevonen, jolla pelloille kuljettiin. Kotona oli renkinä naapurin nuoria poikia tai vanhempia miehiä. ”Äiti oli kyllä hyvä, hän oli voimakasrakenteinen ja maatalouteen osaava, se ei vieroksunu, se oli kova työihiminen. Siltä kyllä tapahtu. Hevosenkin äiti varsotti. Kyllä niiltä naisilta kauhian paljon kysyttihin.” Pommitusten alettua kylällä kulki partioita. ”Sitten oli yks eli kaks pikkupoikaa kaverina vanhemmalla miehellä ja ne partioivat aina tiettyä aluetta ja vartioivat, onko desantteja näkynyt.” Ilmin mukaan heillä päin ei nähty desantteja. Partiointia kuitenkin pidettiin. Isä kotiutettiin vanhempana sotilaana, ennen kuin Kannaksella alkoivat kovat rytinät 1944. Ilmi ei lapsena osannut ajatella, mutta jälkeenpäin on ymmärtänyt isän käytöksen muuttuneen sodan jälkeen. Isä oli ennen sotaa rauhallinen ja mukautuvainen huumorimies. Hän lupasi lapsille jotain mukavaa tietyn työn jälkeen, usein sai luvan mennä uimaan tai marjaan. Sodan jälkeen isästä tuli jotenkin kireä. ”Isän käytöksessä oli jotain, sen on ikää myöten ymmärtänyt. Pitkälle vievää ymmärtämystä ei enää juuri ollut, niin kuin oli ollut lapsuusvuosina.” Isä piti kuitenkin lapsista ja perheestä hyvää huolta.

Sotavangit – ”ne lähti mielellään taloihin” Kluukerinmäellä oli sotavankeja. Parhaimmillaan lähiyhteisössä oli 15 miestä. He asuivat ja nukkuivat riihessä. Vangit tulivat Vuolteen leiriltä auttamaan työnteossa. Yksi vangeista laitettiin harventamaan risukkoa paikkaan, jonne Ilmi meni lehmiä paimentamaan. Isä ei antanut Ilmin yksin mennä, joten sisko lähti kaveriksi. Toisena syksynä äiti oli kuokkimassa perunoita vankien kanssa. Hän oli jälkeenpäin sanonut, että ”paljon oli rohkeutta, että yksin siellä viiden miehen kanssa tehtiin töitä ja yhtä piti vielä ojentaa.” 116

Lestijokilaakso

Harvinainen kuva venäläisestä sotavangista, joka sijoitettiin talon töihin. Sotavanki on kuvassa vasemmalla. Kuva Olli Roiko-Jokela. Vangit hauskuuttivat työn lomassa lapsia ja nuoria. Yksi vangeista teki Ilmin siskolle kauniin lippaan, toinen teki käärmeen ja pilaili sillä muiden seurassa. Vankeja oli Lohtajalla ainakin kahtena syksynä. ”Ne lähti mielellään taloihin, kun tiesivät, että oli tekemistä ja sai hyvän ruoan. Se oli hyvää verrattuna vankileirille. Itkien ne lähti ja kiitoskirjeen lähetti sitten, kun olivat saaneet toisen paikan. Se oli jännittävääkin siinä toivottomuudessa.”

”Saatiin soppavärkkejä” Ilmi toimi pikkulotissa. Muistilehtiöihin tehtiin pergamentista päällisiä myyjäisiin ja arpajaisiin. Pikkulottien kultaiset sanat opeteltiin ulkoa. Opettajan johdolla tehtiin monenlaista. Tuolloin perheissä kyseltiin, mistä taloista on osallistujia, taustat olivat merkittäviä. ”Kaikille

isommille laitettiin lottapuvut. Pikkulotat ko- noita, lihaa. Tilattomilla oli paljon vaikeampaa.” koontuivat koulun jälkeen, isommilla oli omat Himangalla ei kuuleman mukaan kukaan antakokoontumiset, ompeluseurat.” Isänmaallisuus- nut voita ja maitoa, he tulivat Lohtajan puolelle henki oli korkea. Toiminta ei ollut pelkkää työtä, hakemaan perunoita ja jauhoja ja maitoa. ”Nähtiin, että ruokaa pitää olla, sen takia raivattiin retkiäkin tehtiin. Sodan jälkeen maatalouskerho järjesti lapsille maata ja tehtiin peltoa viljelyyn.” ja nuorille töitä. Talkoohommana kerättiin risuja leskille. Talvella oli ollut risusavotta, jonne ”Tie on tasoitettu koulutukselle” jääneet risut kannatti kerätä. Oli pula joka asiasta. Kun oli paljon lapsia, oli kova tarve vaatteille Taloudellinen tilanne vaikutti koulunkäyntiin. ja kengille. Maalla oli ruokaa, siitä ei ollut puu- Aika ei ollut Ilmin lapsuudessa kypsä koulutuktetta. ”Eihän niitä kasviksia ja selle, eivätkä kodit olleet valsemmosia ollut.” Maatalousker- ”Kaikki on oppinut miita päästämään lapsia kouhossa kyllä kasvatettiin kasvikluihin. Nykyisin asia on toisin, sia, mutta ei ollut tiloja säilyttää. siihen työhön. Se on ”tie on tasoitettu koulutukselle”. Kellarit olivat täynnä perunoita. ollut elämän ehto.” Omat tyttäret ovat saaneet opisKasvikset piti paleltuneena syötkella. Lastenlapsiltakin löytyy tää eläimille. Kalaa ei käytetty. tutkintoja ammattikoulusta Suutarit tekivät kenkiä, mutta yliopistotutkintoihin. kaikki eivät olleet oikein kestäviä ja jalat tahIlmi on käynyt kansakoulun ja emäntäkoulun toivat kastua. ”Puukengät oli kyllä hyviä, niissä Vetelissä 1949. Sen jälkeen Ilmi tuli emännäksi pysyi jalat kuivina. Ne oli hyviä navettakenkiä.” nykyiseen paikkaan. Emäntäkoulua varten Ilmi Työ oli kovaa, talikolla luotiin lannat, vesi piti oli tienannut rahaa piikomalla ja sai sen lisäksi ajaa joesta eläimille ja ihmisille. Ilmi arvelee, apurahan, jolla koulunkäynti onnistui loppuun että nykyajan ihmiset eivät ymmärrä, mitä elä- saakka. Oli Ilmin ”Amerikan reissu”, kun hän oli mä tuolloin oli. Perunajauhotkin tehtiin itse. ollut kolme vuotta piikana omille isovanhemSyksyisinä lauantai-iltoina kuorittiin kaksi suur- milleen, jotka asuivat samalla paikkakunnalla. ta sinkkiämpärillistä perunoita, joista tehtiin ”Totuimma käymään isovanhemilla, jossa käyperunapuuroa ja raastettiin soppaa sormet ve- tiin tekemässä viikkosiivoukset siskosten kansrillä. Myöhemmin perunasose tehtiin pienissä sa vuorotellen. Naiset osallistuivat peltotöihin. tehtaissa ja se tuotiin kotiin huuhdeltavaksi ja Ei naiset voineet vain tehdä hienoja käsitöitä kuivumaan keppuihin. ”Väliin oli Kluukerin tuvassa.” kankaalla keppuja kauheasti, kun niitä huuhdeltiin ja kuivattiin. Saatiin soppavärkkejä.” ”Nuorisoseurahan se oli, joka

”Tehtiin peltoa viljelyyn” ”Kauhiasti piti työtä tehdä, lasten ja nuortenkin. Se on ollu luonnossa, työ on kasvanut kainalossa. Kaikki on oppinut siihen työhön. Se on ollut elämän ehto. Sen ikäkauden elämässä se on ollut, kun tuli sotakorvaukset ja kaikki.” Kaikki maa, jota vain saattoi, kuokittiin ja tehtiin viljelymaaksi. Aikanaan Ilmin kotona kävi paljon kerjäläisiä, jotka olivat uitoissa ja sahalla töissä ja muualta kulkeutuneet paikkakunnalle. Heillä ei ollut taloa ja maata, jota viljellä. ”Puukelkoilla vanhatkin ihmiset kulki täällä kerjuulla, leipää, peru-

yhteen kasvatti”

Nuorisoseurantalolla toimittiin aktiivisesti, siellä oli mm. tanhuja ja opintopiirejä. ”Nuorisoseurahan se oli, joka yhteen kasvatti.” Siellä tuli luottamus ja yhteishenki, joka vei Laurin ja Ilmin yhteen. Emäntäkouluvuonna pari oli kirjeenvaihdossa ja tuolloin oli jo varmat puheet yhteisestä tulevaisuudesta. Ilmi ei lähtenyt neuvojakurssillekaan, vaikka koulun johtaja häntä pyysi. Lauri odotti häntä kotona. Kihloihin nuoripari meni uudenvuodenaattona vuonna 1949 ja häät pidettiin kesällä 1950. Ilmi oli ajatellut, että miniänä pärjää, mutta Lestijokilaakso

117

”kovaa se oli alkuun”. Talossa asui Laurin vanhemmat. Isä oli mennyt uudelleen naimisiin ja hänellä oli ensimmäisestä avioliitosta 12 lasta ja äidillä oli aiemmin kaksi lasta. Lauri syntyi uusperheeseen. Tähän perheyhteisöön Ilmi tuli miniäksi. Tuolloin Laurin vanhemmat sisarukset olivat jo muuttaneet pois. Pikkuhiljaa Ilmi löysi oman paikkansa yhteisössä. Laurin isä kuoli pian Ilmin tulon jälkeen. Ilmi ymmärsi tilanteen haasteet, mutta hänellä oli totuttautumista erilaisiin toimintatapoihin ja tunteiden purkauksiin, joihin hän ei ollut tottunut. Pikkuhiljaa elämä muotoutui uomiinsa ja perheeseen tuli hyvä yhteisymmärrys. Ilmi ja Lauri saivat neljä tyttöä. Mummulla oli vankat nimet tytöille ja Ilmi hyväksyi tämän ehdotukset. Lauri ja Ilmi elivät sopuisaa elämää. Lauri kyseli Ilmin mielipiteitä sisustukseen ja muuhun. Kun toinen lapsi syntyi, tehtiin toinen kamari ja kotia laajennettiin muutenkin.

Vamma armeijasta Lauri oli sitä ikäluokkaa, että hän oli Lapin sodan aikana Oulussa armeijassa. Hän ei ehtinyt rintamalle, mutta vammat oli todettu armeija-aikana. Lausuntojen perusteella Lauri sai invaliditeetin. Lauri ei ole kokenut sotainvaliditoimintaa omakseen, koska ei ole ollut rintamalla ja oli omasta mielestään päässyt vähällä. ”Pienillä asioilla ei ollut mitään.” Invalidien johtokuntaan hän tuli, kun väki alkoi vähetä ja tarvittiin toimijoita. Laurin veljet olivat olleet sodassa, joten sota sinänsä oli tuttua. Lauri toimi renkinä, päivämiehenä 118

Lestijokilaakso

sota-aikana. ”Lauria pitää säästää”, sanoi mummu. Keuhkojen takia. Kovasti mies kuitenkin teki töitä kaikessa ja Ilmi teki parhaansa omalta osaltaan. Lauri oli monissa yhteiskunnallisissa uudistuksissa mukana ja toimi lautamiehenä, joka oli työnä fyysisesti kevyempää. Taloudellisesti tilanne helpottui työn myötä. Lauri oli aktiiviaikana mukana myös kirkollisissa elimissä. Lauri sai invalidikuntoutukset vuosittain. Ilmi ja Lauri kävivät yhdessä Kitinkannuksessa sen jälkeen, kun kuntoutuksen sai jakaa puolison kanssa. Ilmille kuntoutukset olivat henkireikä, kun sai jutella toisten kuntoutujien kanssa. Iltaisin oli hyviä keskusteluja.

Lauri halusi tuolloin olla paljon omassa rauhassa, mutta Ilmi käytti tilaisuuden hyödyksi ja osallistui keskusteluihin.

”Että Jumala pitäisi kiinni eikä jättäisi” Ilmi on asunut nyt seitsemän vuotta yksin. He ehtivät asua Laurin kanssa pitkään kahden lasten lähdettyä. ”Kyllä mulla on ollut hyvä elämä”, toistui usein Ilmin puheissa. Raskaitakin vuosia on elämän ehtoopuolelle mahtunut Laurin kuoltua. Surutyöhön meni aikaa ja Ilmi toivoo pääsevänsä Laurin perään. Lapset asuvat kaukana. Yksin asumisesta huolimatta Ilmi ei tunne itseään kovin

yksinäiseksi ja hän katsoo elämää eteen ja taaksepäin valoisasti. ”Tämä aika on mennyt niin hurjasti eteenpäin mun aikana. Jumalaan luotto on ollut koko elämän ajan tärkeänä. Meillä oli Laurin kanssa molemmilla. Meillä oli yhtenevät arvot pohjalla. Hankalissa tilanteissa on rukoiltu, että Jumala pitäisi kiinni, eikä jättäisi. Elämä on ollut rikasta ja aina on saanut kurkistaa vähän sinne ja tänne, ettei se ole ollut yksi putki. Harrastuksia on ollut paljon, maatalousnaiset, diakoniatyö. Aina tulee vastuuta ja uusia ihmisiä. On saanut retkeillä ja tutustua uusiin ihmisiin ja paikkoihin. Aina ei päässyt menemään, mutta kun tilaisuus on tullu, oon käyttänyt sen hyväksi.” Sotainvalidiosasto on järjestänyt yleensä jouluruokailun, joskin kuluneena vuonna se jäi väliin. Syksyisin on usein tehty retki Ohtakariin. Auto on kerännyt pitäjältä väkeä yhteisiin tapahtumiin. Enää eivät kaikki tuttavat ole mukana. Väki vähenee. ”Mulla on ollu hyvä elämä ja rikas. Ei niin aineellisesti mutta muuten.” Tyttäretkin ovat sanoneet, että heillä on ollut rikkaampi elämä kuin mitä todistukset koulussa näytti. ”Meillä oli vieraita kesäisin ja heiltä sai paljon, kun heillä oli erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä. He toivat erilaisen maailman tullessaan.”

Ilmi Siirilä o.s. Kluukeri. s. 1.11.1928 Puoliso Lauri Kaarlo Siirilä s. 30.9.1926 (Lohtaja Kohtalon Vuodet 1993) Haastattelu ja teksti: Marja-Liisa Kattilakoski

Lestijokilaakso

119

Lempi Kangasvieri

Työtä ja huolenpitoa Lempi on kasvanut ja saanut kasvatuksen elä- valoja. ”Muistan semmosen tapauksen, että äiti määnsä Pielavedellä, tavallisessa maatalousko- sanoi, että sinä et saa aukasta sitä ovea ja mendissa. Isä kuoli, kun Lempi oli melko pieni. Tyttö nä vessaan. Mua pissatti, oli pimeää sisälläki.” kasvoi äidin ja kolmen veljen kanssa. Yhdestä- Vahinkohan siinä tuli, mutta äiti ei ollut vihaitoista sisaruksesta moni kuoli pienenä kuume- nen. Lempi muistaa äitinsä jykevänä ja sanantautiin ja kurkkumätään. Lempi oli toisella kym- sa pitävänä ihmisenä, joka oli ollut uskovainen menellä, kun sota syttyi. ihminen nuoresta saakka. ”Semmonen perintö Veljistä Sulo haavoittui sodassa ja hänestä tuli minulla on ollut.” sadan prosentin invalidi, jota hoidettiin paljon kotona. Veli kuitenkin parani niin, että pystyi Samalla pellolla rakentamaan myöhemmin omaa elämää. Usko-veli haavoittui kahdesti ja kuoli 1941 taiste- Lempi on käynyt kansakoulun ja jatkokoulua luissa saamiinsa vammoihin. Lempi muistaa, hän opiskeli kotona samalla kun hoiti sodassa kun veli haudattiin sankarihautaan. Kauko-veli- haavoittunutta veljeään. Kun veli tuli hoidettua, kin joutui rintamalle, vaikka sotaväkeen lähties- oli rippikoulun vuoro. Tie vei vuoroin Kuopioon sä tällä oli pieni hermohalvaus. Hän kuitenkin ja Kemiin työn ja opintojen perässä. Välillä äiti toipui siitä ja sodan jättämistä vaivoista ja jäi pyysi Lempiä auttamaan häntä kotiin. Reissujen jälkeen Lempi huomaasumaan kotitaloa. si, että ”samalla pellolla Kotona oli hyvä elämä, ”Kirjoitettiin ja piti kutoa olin jälleen töissä”. tosin työtä piti tehdä koLempi oli tuuraamasvasti. ”Koneita ei ollut, sukkia vuorokaudetki yhtä käsin piti kaikki tehdä. mittaa, ettei ne palellu sinne. sa erästä emäntää kahden viikon ajan. Siellä Karjaa oli ja äiti oli lujalPaistettiin lihaa ja lähetettiin hän tapasi Kalevin. Siila sen kanssa.” Kaupasta tä alkoi kirjeenvaihto. sai vähän suolaa ja sokesinne paketteja.” ”Olin siinä iässä, että ria. Ruoasta ei ollut puutiesin, minkälaisen mietetta, lehmät tuottivat maitoa, lampaat teurastettiin syksyisin, kesäisin hen kanssa olen tekemisissä, ei polta eikä käytä pidettiin ja hoidettiin kasvimaata. Vesi piti kan- alkoholia. Oli tavat puheissa.” Lempi ei heti tientaa kaivosta. Työtä riitti kaikille. Talon töiden nyt miehen haavoittumisesta, mutta kirjeissään lisäksi huolehdittiin rintamalla olleista veljistä. Kalevi oli kertonut siitä. Tutustuminen johti ”Kirjoitettiin ja piti kutoa sukkia vuorokaudetki kihlautumiseen keväällä ja avioliittoon syksylyhtä mittaa, ettei ne palellu sinne. Paistettiin li- lä 1949. Lempi muutti miniäksi Kalevin kotiin, kunnes he rakensivat oman talon ja tilan. ”Eihaa ja lähetettiin sinne paketteja.” Lempi muistaa sota-ajalta, kun ikkunoihin piti hän silloin ollut automaattikoneita. Pesin käsin laittaa Molotovin verhot, ettei venäläiset erota pyykit, lypsäminenki oli käsin. Jatkettiin ja lai120

Lestijokilaakso

tettiin karjaa lisää, sitten vasta laitettiin koneet ja tankki.” Pariskunnalla ei ollut omaa lasta. Kasvattilapseksi tuli 3-vuotias miehen sukulaistyttö. Virallista huoltajuutta heillä ei ollut, mutta lapsi varttui aikuiseksi ja muutti heiltä omilleen vasta naimisiin mentyään. Lempi ja Kalevi möivät tilansa vuonna 1967. ”Jos ei ois lopetettu maanviljelyä silloin, niin Kalevi ois loppunut. Se niin huononi se sotavamma. Kalevi oli silti maanviljelystyössä, hevosten hoitoa oli, niitä piti olla, hän tykkäsi. Elukat on kaikki kaikessa.”

ite ja taas pistettiin sänkyyn.” Vaikka Lempi hoiti miehensä kotona, hän kokee, molemmilla oli hyvä olla. Sunnuntaisin hän kävi kirkossa, muita menoja ei juuri ollut. Avustajat kävivät tarpeen mukaan auttamassa. Lempi laittoi kasetin soimaan Kaleville sillä aikaa kun hän kävi kaupassa. Hoitotyön käytännöt hän kertoo perineensä äidiltään, joka oli hoitanut sotaorpoja. Ennen eläkkeelle jäämistä Lempi hoiti lapsia muutaman vuoden. ”Kyllä tässä on kaikenlaista joutunut tehdä ja halunnutkin tehdä.”

Huolenpitoa puolisosta

Työnteolla Suomi nousee

Kalevi sai sotainvalidin korvausta, kun kaulasta ammuttu luoti oli jättänyt sotamuiston. Toholampilainen kaveri oli vieressä sanonut hänelle, että nyt taisi tulla lähtö. Kalevi vietiin hoidettavaksi sairaalaan. Päivä päivältä alkoi tuntua, ettei kuolema taida tullakaan. ”Kalevi puhu vammasta hirveän vähän. Sano vain, että ei hän halua muistella sitä enempää.” Joskus Kalevi saattoi sanoa unissaan, että ryssä tulee. Invalidiprosentti oli lopulta 55. Toholammilla sotainvalidiosasto toimi aktiivisesti ja Lempiä pyydettiin johtokuntaan vuonna 1979. Kalevi oli myös toiminnassa mukana. Kaleville sattui liikennevahinko, joka johti kunnon heikkenemiseen. Sotavammalla ei katsottu olevan vaikutusta tilanteeseen. Onnettomuuden jälkeen Lempi hoiti Kalevia kotona vuoteeseen ja piti huolta, ettei makuuhaavoja pääse tulemaan. Jotain korvauksia tuli vakuutuksista ja Diakonissalaitoksen hoidot korvattiin Valtiokonttorilta. ”Eihän tällaista hoitoa voi saada kuin kotona. Minä hoidin ja syötin

Lempiltä riittää ymmärrystä Suomeen tulleille pakolaisille. ”Ihmisiä täytyy ottaa suojaan, kun sota on tullut. Tietenkin niitä, joilla on kuoleman pelko, niitä pitää hoitaa ja ottaa Suomeen suojaan ja kaikkien muittenkin.” Nuoria, etenkin miehiä, hän kannustaa sotaväkeen ja puolustamaan Suomea. Hän kannustaa kaikkia nuoria käymään kouluja ja hankkimaan ammatin ja työtä. Lempin mielestä on parempi tehdä työtä, jota saa, vaikka se ei vastaisi suoraan koulutusta. ”Työnteolla Suomi nostetaan ylös. Velanotto pitää joskus loppua. Kaikkien pitää tehdä töitä. Niin Suomi rakennettiin sodan jälkeen, lähettiin siitä mistä piti lähteä.”

Lempi Kangasvieri, o.s. Räisänen, s. 1927 Pielavedellä Puoliso Kalevi Kangasvieri, s. 1925, haavoittunut 28.6.1944 Mustakalliolla (Sodan vuodet Toholampi-Lestijärvi 1987) Haastattelu 15.10.2015 Kaisa Suomala Teksti Marja-Liisa Kattilakoski Lestijokilaakso

121

Elli Koskela

”Kyllä minä sitä kovasti hoijin” Lapsuuden koti oli vanha talo, jossa kivijalka oli mukulakivistä tehty. Talossa oli tupa ja kamari, sisaruksia oli yhteensä kuusi, joista Elli oli nuorin ja syntynyt 1923. Kaikki lapset eivät olleet yhtä aikaa kotona, Elli muisteleekin asuneensa pääosin veljen ja äitinsä kanssa. Iita-sisko lähti Kanadaan 1920-luvulla töihin ja veli pian tämän perään. Helmi-sisko lähti töihin Kokkolaan, Senja-sisko meni Ullavaan naimisiin. Kotipaikka oli Viirrejoella, Jylhän kylällä, Hietala-nimisessä talossa. ”Sieltähän se Hietalan Elli tulee”, oli tuttu lausahdus Ellin saapuessa naapuriin. Lapsuus meni äidin ja veljen kanssa asuessa. Äidillä oli yksi lehmä, josta saatiin vähän maitoa. Elli oli kova urheilemaan, hän hyppäsi mielellään korkeutta ja pituutta. Kylällä oli oikein laitettu hiekkapaikka, johon pituutta hypättiin. Korkeushyppytelineet olivat saman hiekkapaikan äärellä. Ellillä oli hyvä lapsuus. Sisko oli makeistehtaassa töissä ja kävi usein viikonloppuisin kotona tuoden tuliaisia. Sisko kuoli Ellin ollessa 6-vuotias. Sisko ehti opettaa Elliä lukemaan ja tämä osasikin lukea ennen kouluun menoa. Ellin mieleen on jäänyt, kun Kannuksen kirkkoherra Juhani Vuorinen kävi antamassa ehtoollista Helmi-siskolle sairasvuoteen äärellä. Pappi oli ihmetellyt siskoa, miten noin nuori ihminen oli niin lujassa uskossa. Ellin äiti oli uskovainen ihminen. Sota-ajasta Elli muistaa Molotovin verhot, ne piti olla aina laseissa. Kotona oli vain öljylamppu sisällä. Valoa ei saanut näkyä mistään ja kaupoista sai tavaraa, mitä sattui olemaan tarjolla. Veli oli sodan aikana jossain työporukassa, mutta ei rintamalla. Elli oli vuoden verran töissä keuhko122

Lestijokilaakso

tautiparantolassa. Kotona oli evakkoja. ”Kyllähän se tietysti tuntu, että ne, jotka saivat avun ihtelle, niin mukavaltahan se tuntu.”

Oma tupa ja viljelysmaa Elli on asunut Viirrejoella parikymppiseksi. Äiti kuoli sodan jälkeen 1948. Tuolloin Elli rupesi pitämään yhtä naapurustosta tutun Koskelan Veikon kanssa. He menivät naimisiin 1949. Elli muutti Veikon luo Kosken paikkaan. Miehen vanhemmat elivät vielä tuolloin, mutta äiti kuoli myöhemmin samana vuonna ja isä joitakin vuosia myöhemmin. Elli ja Veikko olivat tavanneet toisensa sahalla, jossa molemmat työskentelivät. Huukin Heikki oli ollut puhemiehenä. ”Jylhässä oli häät, silloin on joku ottanut kuvan. Istutaan kuin varikset aijalla.” Ellillä oli talon päädyssä kasvimaa, jossa hän kasvatti sipuleita, porkkanoita ja punajuurta. ”Minähän myin, niitä oli paljon niitä pikkusipuleita. Kävivät ostamassa sitten jotku.” Heillä oli lampaita, kaksi lehmää ja vasikoita kasvatettiin myyntiin. Kosken paikassa Elli ja Veikko asuivat 60-luvulle saakka, jolloin he muuttivat vanhalle seurakuntatalolle. Veikko toimi talonmiehenä. Elli muistelee, että asunto oli kylmä, nurkista veti. Huoneissa oli kakluunit, keittiössä puuhella. Kirkkokuorolaiset kävivät harjoittelemassa salissa kakluunin ympärillä. Seurakuntatalolta pariskunta muutti Museokankaalle, jossa oli myös kylmä asunto. Sieltä muutettiin Vaenmaahan, Haarankankaalle pieneen taloon, jossa oli kamari ja tupa. Aiempi

asukas oli laittanut laudat ikkunoiden eteen, jotka Elli ja Veikko poistivat. Vesijohto vedettiin sisälle, mutta likavesi piti viedä itse ulos. ”Ei se oo hääviä ollu siellä asua. Kyllä sitä on pitänyt kaikenlaisissa asumuksissa asua.” Kymmenen vuotta vierähti siellä yhdessä, kunnes Veikko kuoli. Elli asui talossa yksin viitisen vuotta, kunnes tuttavat houkuttelivat häntä muuttamaan kylälle.

”Kovasti hoijin” ”Täällähän ei ollut sota-aikana sellaista vaaraa. Rintamaltahan sitä kyllä kuulu kaikenlaista. Siellähän se minun mieskin haavoittui pahasti. Oikea keuhko, meni sirpale seljästä ja meni keuhkoihin. Sille tuli se ahistus. Toisinaan oli niin henki ahtaalla. Kyllä minä sitä kovasti hoijin kotona, välillä se oli sairaalassakin. Ulkosauna oli.” Elli muistelee, miten mies aina kyseli, eikö hän saa olla kotona. ”Kyllä saat, jos vain jaksan hoitaa”, hän oli vastannut. Mies oli puhunut haavoittumisestaan ja sanonut ajatelleensa, että pääsisi vain pois täältä. Sotakokemuksista ei puhuttu, mutta uniin ne toisinaan tulivat.

”Maailma on ruennu paranehen” Veikko sai valtiokonttorilta avustusta vammojensa takia. Elli teki vapaaehtoisesti paljon töitä. ”Olin kova kutomaan ja neulomaan. Tein paljon kotona käsitöitä. Tein sukulaistytöille, tikkasin. Kudoin mattoja paljon.” Pellaviakin Elli on loukuttanut ja kehrännyt niistä lankaa. Pellavasta tehtiin nukerikangasta olkien päälle. Kun Veikko kuoli, Elli kävi siivoamassa rakennuksilla ja oli TVH:lla töissä. Ellillä ei ollut mitään koulutusta, joten hän teki sellaista työtä, mitä osasi.

Ellillä ja Veikolla ei ollut lapsia. Veikko sairasti sikotaudin. Muiden lapsia Elli on hoitanut paljon. Elli oli 60-vuotias, kun Veikko kuoli. ”Olisi helposti voinut ottaa toisen, mutta enpä ottanut. Kyllähän ne monet miehet kiusas. Ei minua oo kukaan kosinut ja mää en kyllä rupea kosimaan. Niin sitä on tässä pitänyt olla vain yli 30 vuotta yksin. Niin se on vain menny se aika.” Puistolassa Elli on asunut reilusti yli 20 vuotta. Hän käy syömässä päätalossa, jossa tapaa muita asukkaita. Siivooja käy kerran kuukaudessa. Silloin vaihdetaan sänkyvaatteet, siivotaan, viedään matot ulos ja pyyhitään pölyt. Hoitaja jakaa viikoittain lääkkeet. Verenpaineet näyttävän hoitajan mukaan olevan kuin nuorilla ihmisillä. Enää Elli ei pysty oikein kutomaan, sormet eivät oikein pelaa. Veikko ei käynyt kuntoutuksissa, hän ei halunnut lähteä. Elli on ollut useita kertoja veljeskodilla kuntoutuksessa. Viime vuonna hän perui kuntoutukseen menon. ”Kyllä minä sen tiiän, että siellä autetahan. Ei vain enää niin jaksa, ikä rupiaa painaa päälle.”

”Minä vieläki laulaisin” Kansakoulusta Ellin mieleen on jäänyt, kun koulun juhlissa laulettiin kaksiäänisesti. Hänellä oli tyttökaveri, jonka kanssa kesällä kiikuttiin ja laulettiin. ”Laulaminen mulla on ollu. Minä vieläki laulaisin, mutta minulta on menny ääni. Ei taho viihtiä laulaa.” Sukulaisia ei enää paljoa ole, siskot ja veljet ovat kuolleet. Sisarusten lapsia on elossa. ”Minähän olin kova tanssaamaan nuorempana, silloin parikymppisenä. Joskus oli iltamia ja tanssit päälle. Että ei oikeastaan oo muuta harrastusta ollukkaan.” Elli Koskela, s. 22.1.23, o.s. Huuki Puoliso Veikko Viljami Koskela, s. 18.10.2015, haavoittui 20.11.1941 Ala-Uunitsalla (Kannus Vaakakupissa vapaus, 1990) Haastattelu 25.8.2015 Reetta Tokola Teksti Marja-Liisa Kattilakoski Lestijokilaakso

123

Laila Määttälä

Sotainvalidityöhön löytyi aikaa Toholammin Naisjaosto on perustettu uudes- Rahaa käytettiin myös omiin menoihin, kuten taan vuonna 1979. Vanha naisjaosto toimi kesäretkien matkakuluihin. Eläkeläisten masodan jälkeen aktiivisesti, jalla kokoonnuttiin yhteimutta se oli ollut vuosia siin tilaisuuksiin ja pidet”Kokoontumisissa toimimatta. Uudelleen petiin leirejä. Naisjaostossa oli mukana rustamisesta lähtien puoli isänmaallinen henki, heenjohtajana toimi Suoaktiivisesti 20–30 jäsentä. haluttiin ma Mäki ja sihteerinä Laila Yhteisissä kokoontumisisyhdessä tukea heitä, Määttälä, aktiivijäsenenä oli sa tehtiin käsitöitä arpajaimukana myös Aune Määtsiin, joilla kerättiin rahaa jotka ovat taistelleet toimintaan. Viikoittain pitälä. Naisjaoston toimintaa oman maan puolesta. dettiin jäsenten kesken yhkesti vuoteen 1998. Naisille ’Sotainvalidien perheiden teyttä ja joka toinen viikko hyväksyttiin jäsenyys osastoon vuonna 2004. Laila on lapset oli kiinnostuneita, kokoonnuttiin kahvitilaiollut yli 30 vuotta toimin- antoivat arvon isien töille suuteen. Kesäisin Jukolan leirille valittiin vuorollaan nassa mukana. ja mitä naiset on Lailan puoliso oli sotainkahdesta kolmeen naiskotona uhranneet.’ ” validien puheenjohtaja, ta, joille maksettiin leirijoten kokouksia pidettiin kulut kerätyistä varoista. usein heillä kotona. Lailan tehtävänä oli useim- Leireillä osallistui naisia eri jaostoista pitkin miten huolehtia järjestelyistä ja tarjota kahvia. Keski-Pohjanmaata. Naisjaostolla teki tiivistä yhteistyötä varsinaisen osastotoiminnan kanssa. ”Jaoston toimin- Mukavaa yhdessäoloa ta oli vireää. Pidettiin päiväkahvitilaisuudet invalidien kotona. Naiset toimivat emäntänä Yhteenkuuluvaisuus oli tiivistä etenkin siihen vuorotellen. Yleensä kokoonnuttiin taloissa.” aikaan, kun miehet olivat vielä elossa. NykyiRahaa naisjaostolle hankittiin arpajaisilla ja sin sotainvalideja on elossa vain muutama ja myymällä joulun aikaan kynttilöitä. Myyjäi- puolisoita jonkin verran. ”Kyllä se ihan nisiin tehtiin käsitöitä ja mattoja, joita kudottiin menomaan oli miehet, se kokemus, mitä ne usein puheenjohtajan kotona. olivat siellä sodassa kokeneet. Kaikki nämä Tuohon aikaan miehet saivat tukea kuntou- vaan lähensivät puolisoita ja muita ja ne halus tuksiin syyskeräyksillä. Naiset lahjoittivat noin sitte ihan vaan yhdessäoloa ja toisia tukea.” Il5 000 – 6 000 markkaa vuodessa sotainvalideil- lanvietoissa laulettiin sotainvalidien virttä ja le. ”Ihan vaan sitä kerättiin sotainvalideille.” monia muita yhteislauluja. Miehet muisteli124

Lestijokilaakso

vat kokoontumisissa omia kokemuksiaan. Kokoontumisissa oli isänmaallinen henki, haluttiin yhdessä tukea heitä, jotka ovat taistelleet oman maan puolesta. ”Sotainvalidien perheiden lapset oli kiinnostuneita, antoivat arvon isien töille ja mitä naiset on kotona uhranneet.” Naisjaostojen puheenjohtajat kuuluivat piirin naistoimikuntaan, joka kokoontui kokouksiinsa kuukausittain. Puheenjohtajat välittivät saatua tietoa jaostoihin. Tietoa kulki myös kirjeitse piiritoimiston ja jaostojen välillä. Laila toimi sihteerinä oman päivätyönsä ja perheen ohella. Aina hän ei voinut olla mukana yhteisissä tilaisuuksissa työnsä takia, mutta sihteerin työn hän hoiti. ”Aikaa kuitenkin löytyi siihen.” Piirin ja liiton järjestämiin tilaisuuksiin otettiin osaa. Liittokokousjuhliin osallistuminen oli liitolta osalta naisten toiminnan huomioimista. Jaostosta pääsi juhliin mukaan puheenjohtajan ja sihteerin lisäksi muutama jäsen. Viralliseen liittokokoukseen osallistuivat miehet. Joskus vierailuja tehtiin naapuripitäjien kahvitilaisuuksiin tai kutsuttiin naapurijaostoja omiin tilaisuuksiin. Etenkin leireillä tavattiin muita sotainvalidien puolisoita ja yhteyttä pidettiin usein jälkeenpäinkin. Jukolasta on Lailalle jäänyt hyvät muistot. Leireillä oli laadittu päiväohjelma, huoneisiin ei jääty. ”Aamunavaukset, lauluhetkiä, kansanlauluja ja joku seurakunnasta oli meillä joka päivä pienen hartauden pitämässä. Erilaisia kilpailuja ja muisteloja sota-ajasta ja miten ennen elettiin. Ihan oli

Talkooväkeä koolla. ohjelmoituja. Ruokalevot oli ja taas oli pelejä.” Naisjaostot vastasivat keittiön toiminnasta vuorotellen leirin ajan. Kun oli oma vuoro olla leirillä, sai olla keittiöltä vapaana. Naisjaoston toiminta hiipui, kun väki alkoi vähetä. Miehille tuli sairastumisia ja naiset eivät jaksaneet enää olla aktiivisesti mukana. Nykyisin kahvitilaisuudet ovat yhteisiä veteraanien kanssa. Osaston johtokunnassa on nykyisin kolme naista ja jäsenten kesken pidetään puhelimitse yhteyttä. Perinteinen kesäleiri Hirvikoskella on naisten valtaama. Lailasta on nykyisin mukava muistella menneitä ja hän iloitsee, että on saanut tehdä sotainvalidien hyväksi työtä. Sotainvalidit ovat itse olleet kannustimena. Lailaa on hänen työpanoksestaan muistettu viirein ja ansiomerkein, joista hän on kiitollinen. ”Siitä työstä on muistettu ja arvostettu. Kiitän siitä kovasti. On osoitettu arvostusta tehtyä työtä kohtaan.”

Laila Määttälä, s. 1934, o.s. Kattilakoski Puoliso Veikko Määttälä, 28.12.1921 (Sodan vuodet Toholampi-Lestijärvi 1987) Haastattelu 22.9.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Lestijokilaakso

125

”Aira”

Huolehtiva, työteliäs äiti ja vaimo Isä ja äiti ja kahdeksan sisarusta oli Lestijärvellä syntyneen ja kasvaneen Airan lähipiiri lapsuudessa. Isä oli sodassa viisi vuotta, äiti oli tuolloin neljän lapsen kanssa kotona. Aira on sisarussarjassa toiseksi vanhin. Maalaistalossa riitti tehtävää: ”Kahtoa nuorempia, kun äiti ja vanhin veli oli pellolla kesäaikana, kymmenen vanhasta oon navetoinutki.” Lapsuus oli turvallista, eikä nälkää tarvinnut nähdä. Vaatetta ei ollut juurikaan saatavilla, mutta maataloissa oli ruokaa. Isän puolesta pelotti, sillä isän ja äidin veljet kaatuivat sodassa. ”Kyllä se aina oli, että jos isäki vielä kaatuu.” Isä palasi sotareissulta takaisin haavoittumatta. Miehen kanssa tutustuminen alkoi helmikuussa 1958, jolloin sodasta oli kulunut vuosia ja elettiin jälleenrakennuksen aikaa. Naimisiin pari meni saman vuoden kesäkuussa. Aira muutti miehensä kotikylälle, jossa he asuivat alkuun myllyllä. Aira ei halunnut muuttaa miehensä kotiin, jossa asui tämän sisaruksia. Myllyllä asuminen kesti kaksi vuotta, ennen kuin he muuttivat omaan taloon. Neljä lasta syntyi vuosina 1959–1964. ”Kyllä ne oli minun kasvatettavana, ku mies oli myllyllä. Ne oli minulla molemmat lapset ja navetta. Ei hän joutanu ku pyhäaikana joskus kahtomaan. Siihen aikaan oli myllyssä paljon kävijöitä.” Kaupoista ei saanut maalla toppavaatteita, joten Aira teki ne itse. ”Mutta ko sitä oli nuori ja terve, ni sitä jakso.” Kaikki vaatteet piti ommella ja kutoa, alusvaatteista lähtien. Ensimmäiset housut Aira osti kaupasta nuoremmalle pojal126

Lestijokilaakso

le, kun tämä oli toisella luokalla kansakoulussa. ”Kyllähän sitä kutomista tein illoin, mutta kyllä sitä päivälläki sai niitä tehtyä, ei mulla ollu mitenkää vaikiaa. Mä laitoin niille leikkimistä jotain tai pistin ulos päivällä ja sillä lailla.” Jos oli Airalle työtä kotona, oli sitä myös miehellä myllyllä. Molemmat tekivät pitkiä työpäiviä. Sotavamma ei vaikuttanut toimeentuloon, mies pystyi kaikki työt tekemään. Kuulo oli kuitenkin heikentynyt ja hankaloitti kommunikointia, joten lapset alkoivat kaivata kuulolaitteen hankintaa. Rahallinen tuki ei ollut suuri pieniprosenttiselle invalidille. Mies puhui sodasta hyvin vähän ja kokemuksista oli vierähtänyt vuosia, ennen kuin pariskunta aloitti yhteisen elämän. ”Hän oli puhunu tietysti toisten kanssa, joskus se vain muutamalla sanalla.” Saksalaisten ajo pohjoisesta oli kuitenkin ollut niin karmea kokemus, että siitä hän oli jotain kertonut. Joskus sota tuli uniin. ”Mies oli käyttänyt alkoholia, ennen ku mentiin naimisiin, mutta hän tuli uskoon, niin hän lopetti alkoholin ja tupakin molemmat pois, että sen jälkeen ei kumpaakaan.” Alkoholista oli haettu helpotusta sotakokemuksiin. Miehen eläessä pariskunta ei juuri osallistunut sotainvalidien tilaisuuksiin, sillä heillä kummallakaan ei ollut ajokorttia ja tilaisuudet olivat kirkonkylällä. Miehensä kuoleman jälkeen Aira on saanut kyytiä muilta ja on päässyt mukaan toimintaan. Hän on ollut neljä vuotta jäsenenä osaston johtokunnassa, kun miesjäsenet ovat vähentyneet. Päivätilaisuuksissakin hän on käynyt, ”mutta sittehän me saahaan niitä hoitoja muuta-

mia vuojessa”. Osaston väki on kokoontunut joka vuosi neljäksi päiväksi yhteisille virkistyspäiville.

34 yhteistä vuotta ei unohdu Miehen sairastumista seurasi talon myynti. Puoliso jäi eläkkeelle 58-vuotiaana, jolloin talo myytiin pojalle. Poika oli vielä nuori vastuun siirtyessä hänelle, mutta on hoitanut taloa siitä lähtien. Aira kävi katsomassa miestä usein sairaalassa. Lääkärit ihmettelivät, miten hän lainkaan enää elää. Sairastumisen taustalla oli muutakin kuin sota. ”Hällä oli ollut aika rankka lapsuus, hän oli ollut kerjäämässä leipää. Sille sai aina sanoa, että kyllä me pärjätään täsä, ei tarvi olla huolissaan. Toimeentulon puolesta pelekäs.” Aira hoiti miestään kotona aina, kun tämä kykeni siellä olemaan. Lapset auttoivat Airaa. Mies ei silti vaivojaan paljoa valitellut. Viimeisenä päivänä kotona Aira vielä huolehti miehensä syömisestä. ”Mä sanoin, että mitä sää söisit. Jos keität aivan ohutta kaurapuuroa. Kaks lusikallista se söi, ei jaksanu enempää. Sitte se lähti sairaalaan, ovella se katto mua ja sano, nyt minä lähen viimeisen kerran. Sanoin, että älä sano noin.” Saman päivän iltana sairaalassa elämä loppui. Mies kuoli 70-vuotiaana. Aira ehti tehdä surutyötä jo ennakkoon. ”Hän sano aina, että nyt minä menen, sinä jäät lasten kans kotia. Vieläki se tuntuu pahalta, se sano

aina että, älä sinä itke, minä lähen nyt. Minun vuoro on nyt lähteä.” Poismenosta on jo yli kaksikymmentä vuotta aikaa, mutta puoliso ei Airalta koskaan unohdu. ”34 vuotta, ei ne ikinä unohu. Lapset kasvo siinä, hän tykkäs lapsista niin valtavasti. Ne oli kaikki kaikessa. Voi että hän tykkäs, että ku he pääsee elämässä etteenpäin, ku hällä ei ollut mahollisuutta kouluun. Se oli niin ihana asia hälle, hän nautti, että lapset saa käyä koulua, ku hänellä ei ollut mahollisuutta. Kyllä hän saatto niille sanoakki, jos oli tarve. Enempi minä niille karjuin, minä ku olin aina tässä. Piti vähän pitää kuriaki, että minä pärjäsin.” ”Sitä aina ajatteli, että eihän hän voi sille sairauelle mitää ja minun pitää kestää se. Enhän minä tiiä, milloin minä joudun sairastaan.” Airalla on nyt ikää jo seitsemän vuotta enemmän kuin miehellään kuollessa. Aira on saanut olla melko terveenä eikä ole suurempia hoitoja tarvinnut. ”Kai ne on ollu aina silloin, ku on ollu lasten kanssa” Aira toteaa elämän kohokohdista. Hänellä on lasten ja lastenlasten kanssa hyvät välit. He käyvät vierailulla ja muistavat merkkipäivinä lahjojen kera. ”Minulla on ollut semmonen hyvä elämä, ei mitään suurempaa kipua. Omat kivuthan ne on, mutta niitä on jokkaisella.” Tutuista ihmisistä Airalla on hyvää sanottavaa, ”ne on ollu kaikki hyviä, ei ne koskaan sano pahaa sanaa”. Haastattelu 19.10.2015 Kaisa Suomala Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Lestijokilaakso

127

Helvi Karhula

Aina löytyi jotain hyvää Helvi on syntynyt Lohtajan Karhissa, Anttilas- ”Sillälailla pärjättiin” sa. ”Lapsuujen vietin kotona ja kotona elämä oli silloin köyhää. Siihen oli vaikutteena, kun isä ”Meillä oli kuus lehmää ja siitä saatiin maito ja oli ostanut yhen veljen osuuen ja isä kuoli vuo- voita, piti viiä kauppaan sitten, sitä ei saanu viiä jen, puolentoista päästä pois ja äitille jäi velat ja muualle. Jos vei muualle, se oli sitä mustan pörslapset siihen. Se ei ollu mitään rikasta elämää. sin kauppaa sitten. Kyllähän sitäki tehtiin. MuisVaatteia laitettiin mitä justiin tarvihtiin.” Koto- tan yks kerta, ku kävin koulua ja vaatteet oli lona oli kaikkiaan kymmenen sisarusta. Helvi oli pussa. Sisko sano, että nyt lähetähän Kokkolaan, hän vie voipalan liikkeeseen, kolmevuotias, kun isä kuoli. että saa läninkivaatteet. Me Yksi sisaruksista sairasti talvisodan alla aivosairauden, joka ”Se kuulu mulle asiaan, mentiin kesän aikana, sielläaiheutti kehitysvamman. hän oli poliisit linja-autolla että hoidan” ”Muistan sen illan, kun tuli vastassa, ku maalta meni, tieto, että talavisota oli alakahtomassa mitä tuojaan. kannu. Meiän mäeltäki oli jo monta menny sin- Meillä oli maitohinkki mukana, maion seassa oli ne sotatouhupaikoille. Se oli kauhea suru joka voipala. Se oli tavallaan sitä mustan pörssin kauppaikassa. Sitte tuli se säännöstelyaika. Alettiin paa. Eihän ne maitoa ruennu kaatahan pois.” ”Mentiin sitte yhteen liikkeeseen ja kun ne sai kahvia säännöstelehen, sehän muuttu korvikkeeksi, oli puolet kaffia ja puolet ruista. Sitte ku sen voipalan, sieltä löyty sitte kangastaki. Tehtailse loppu, se tuli vastikkeeksi. Siinä ei ollut yh- ta laitti liikkeisiin sitä vaatettakin, mutta eihän ne tään kaffia. Se korttiaika tuli, kortilla sai kahvia sitä tiskiltä myyneet, vaan laittoivat tiskin alle ja ja sokeria. Sitten tupakkikortti tuli, joka otti tu- sieltä sitten möivät, joka toi jotain syötävää. Sitte pakkia, se ei saanu sokeria, sokeriannos poistet- sai uuen läningin, että pääsi taas vähän matkaa, tiin. ” ku kasvava oli. Niitä korjattiin ja paikattiin ja jos ”Meillä ei ollu ennestään vaatetta yhtään yli- kaks oli jääny pieneksi, ne yhistettiin. Koulussa määräistä, että olis sojan eellä laitettu. Sittekö opettaja oli niin käytännöllinen, että se käsityöse sota alako, ni tuli vaatteista pula ja kaikki tuli tunnilla sitten teetti, että sai vaatetta. Kengät oli säännöstelyhyn, voiki ja kaikki tuli säännös- meleko surkiat ja niitähän annettiin kenkäkutelyn piiriin. Voita sai ja maallaki oli niin, että ponkeja, mutta mulla tietysti oli sen verran kenvoin määrä laskettiin, että mitä ihte käyttää ja kiä, etten saanut. Ne sai, joilla ei ollut ollenkaa. ylimääränen piti viejä kauppaan. Se tuli yleiseen Siinä sillä lailla pärjättiin.” käyttöön.” 128

Lestijokilaakso

Ruskea kirje Veli joutui armeijaan 1942 ja sieltä rintamalle tammikuussa 1943. Kirjeenvaihdossa oltiin ja kotoa pantiin paketteja. Juhannuksen alla veli kirjoitti, että pääsee juhannukseksi kotia. Juhannuksen aatonaattona tulikin rovastilta ruskea kirjekuori, josta tiesi, mitä oli tapahtunut. ”Naapurin emäntä toi kirkolta, siellä oli vastaanottanu, että jos veisit tämän. Kun se oli pihalla, nähtiin ruskea kuori, me heti arvattiin. Sehän toi sitte sen kaatumistiion. Sehän oli kova suru meille kaikille. Muistan juhannusaattona, äiti laitti minut Lohtajalle käymään, että käy nyt siellä, kun siellä oli Fiinun kahvila, hae sieltä jotain mehua, että saa juhannuksen aikana juua. Siellähän oli myynnissä pihlajanmarjamehua. Fiinu kyseli minulta kaikkea Jaakon kaatumisesta ja miten äiti jaksaa. Multa pääsi sitte itku. Siinä oli sotilaita ja kaikkia ja ne lohjutti mua, että ei tartte itkeä, että se voi olla sille paras, joka on täältä päässy pois, ku ei tiejä, kuinka kauan sota kestää ja mitä on tulosa.” ”Ku se juhannuksen alla kaatu, ruumis tuo-

tiin heinäkuun puolivälissä. Se oli semmonen lava-auto, joka kuljetti ruumiia kotiin asemalta. Äiti sano, että hän haluais nähjä sen poikansa siellä. Se sano, että se on asemalla aukastu ja toivomus on, ettei aukasta. Muistaisitte sen semmossa kun se on lähteny. Sittehän me näimmä, ku oltiin auton vieressä ja arkku oli menny rikki ja siinä oli viijen sentin rako. Siitähän oli tullu tuuman pituisia toukkia. Kun ne laastiin pois ja vietiin baarihuoneen kellariin. Siskon kanssa oltiin ja kurkisteltiin arkkuun. Sehän aivan kuhisi toukkia. Sehän pantiin sitte hautaan ja hautaan siunattiin. Se oli yks niitä kauheimpia paikkoja. Aina ku muistaa sen, kuva jäi mieleen. Se ei ehtinyt olla rintamalla, ku tammikuusta juhannukseen, kerkis täyttää 20 vuotta.” Yksi veli oli Australiassa internointileirillä. Yhteydet eivät pelanneet. ”Pitkiin aikoihin ei tienny, mitä sille kuuluu ja elääkö se. Se oli saanut sitten SPR:n välityksellä meille tulehen kirjeen. Sukunimen lisäksi siinä sai olla kaksi sanaa, mitä sai ilmoittaa. Siinä luki: Minä elän. Sittehän me tultiin tietähän, että se on elossa

Lestijokilaakso

129

siellä. Sota-aika oli semmosta. Tieto tuli samana kesänä, kun Jaakko kaatu -43, että kumminki toinen veli elää. Kolmas veli ei sydämen takia, ettei kyenny armeijaa ja neljäs veli oli tämä kehitysvammainen.”

Miniäksi Karhulaan Sota loppui ja Helvi pääsi 1945 ripille. ”Jossain vaiheessa tulin Yrjön tuntehen ja siitä tuli elämänkumppani. Mentiin naimisiin 1950 ja minä muutin Karhulahan. Täytin kakskymmentä helmikuussa, kun mentiin naimisiin. Menin miniäksi. Siellä oli ennestään kaksi miniää, minä menin kolmanneksi. Väkeä oli 20 henkeä. Ei ollu jokaiselle kamaria, me saimma Yrjön kanssa kamarin. Kaikki neljä lasta synty siinä kamarissa. Se oli kuusi henkeä yhessä kamarissa. Toiset perheet oli siinä kans. Yks perhe makas porstukamarissa, niitä oli neljä henkeä, ei siinä monta neliöä ollu. Ku oltiin kaikki siinä yhessä, alettiin ostaa jollekki paikkaa, että tulee tilaa. Minä ja Yrjö jäimmä viimeksi.” ”Siinä oli mummu, Yrjön äiti ja minä sen hoijin neljä vuotta sänkyyn. Se oli saanu jonku aivoinfarktin ja halavaantu, se ei kyenny ku sen, että sängyssä pesi, että se oli ylhäällä. Kaikki meni sänkyyn hyvät ja pahat ja sitä sai korjata neljä vuotta. Se olis ollu helppoa nykyajan vaipoilla ja muilla hoitaa. Silloin ei ollu ku pellavalakanoita. Aina sai olla pesemässä, ettei päässy tulemaan makuuhaavoja. Saman tien sitte hoidin pappanki, että se sai kuolla kotona. Sitte ku työt oli tehty, muutettiin, ku naapurista ostettiin talo, meiän perhe meni siihen. Se oli -63 vuonna.” ”Ku me lähettiin päätalosta Yrjön kotoa, neljä hiehoa saatiin mukaan. Pantiin maiot yhessä meijeriin. Sanoin sitte, että enkö sais maitoa omalle nimelle, että sais jostain tuloa. Se sopi. Muistan aina sen aamun, kun mulla oli 30 litran tonkka ja se oli puolillaan maitoa, kuinka olin onnellinen, ku tiesin, että tästä saan rahan ihtelleni. Ensimmäinen raha. Yrjö meni ihmisille töihin, joka tuli pyytään. Kahtena talvena se oli mehtätöissäkin. Miniänä ollessa töitä ja ruokaa oli, mutta sitä rahaa ei ollu. Ja ku perhettä oli, sitä piti olla sitä rahaa, että sai vaatetta.” ”Siinä oli semmonen emäntä, mun anoppi, 130

Lestijokilaakso

että pojat kunnioitti äitiä, se oli kauhian tärkiä pojille. Aina ku pojat tuli jostaki hypäkältä, ne kävi ensimmäiseksi kahtomassa, miten äiti voi, onko kaikki hyvin. Se oli semmonen anoppi, että sen mitä se sano, se oli sitte niin. Monta kertaa sanottiin, ku oltiin toisten miniöin kanssa lypsämässä ja ku tultiin syömään, ei siinä ollu enää puhtaita lautasia meille, eikä ollu niin paljoa lautasia olemassakaa, että kaikille ois riittäny. Ku tultiin, kahtottiin, että mikä olis puhtain lautanen pöydässä ni se otettiin. Iltosin oli se maitovelli ja se oli monta kertaa niin pohjaan palanutta, että se otti oikein silimiin. Joka ei syö, olkoon syömättä. Oli pakko syödä, ku ei muuta ollut.” ”Karhulassa piti kaikenlaista tehä. Yrjöllä oli issias ja veljellä jotain muuta. Se oli luja kesä Karhulassa Kallen vaimolle ja mulle, että saahaan heinät korjattua. Rukiin oljet puitiin riihessä ja sitte varstattiin. Niinhän me pappan kanssa lyötiin riihtä. Yhen kerran navetassa oli vastasyntyny vasikka. Pappa sano, että se pitää panna tuo vasikka sillai, että sen lihat voi sitte käyttää. Pappa neuvo, miten aukasta kurkku, ku siellä on ruokatorvi. Pappa löi sen kuoliaaksi. Samana kesänä oli aituuksisa lehemä, se meni ojaan seljälleen. Sitä ei saatu pois ja se piti pistää sinne. Muilla ei ollu siihen luontoa. Minä laitoin sen siihen, niin ku pappa oli neuvonnu. Jos ruokatorven olisi katkassu, pötsistä olisi tullut kaikki ja levinny lihaan.”

Sodan muistoja jakamassa ”Muistan ku Yrjö, siitä sotatouhusta, ku sehän haavottu siellä. Se meni se luoti kainalon alta syömen ohi. Sehän siellä joutu, että sidontapaikalle ja siitä lähettiin viemään sairaalaan. Se sano, että se oli kymmenen kilometriä semmosta kapulatietä, ku autolla mentiin. Siinä välillä se rupes sitte vuotaan. Siinä sattu justiinsa olemaan Lohtajan poikia tulossa rintamalle ja siinä sakissa oli Lohtajan kunnan lääkäri Forsen ja sano, että se se sito sitte kunnolla, että pysy ja pääsi sairaalaan.” ”Sitte ko sairaalassa kuvattiin eikä löyettykään mitään, ni lähetettiin takasin rintamalle. No ei pystyny olehen, oli niin kovat kivut. No, takasin sitte sairaalaan. Sano, että sitte ko ne löysi sen,

missä se luoti oli ,se oli niin lähellä sydäntä, ettei Sodan jälkeen ihmeteltiin, miksi miehet mehän saanu liikahtaakkaa, ennen ku se leikattiin. nivät sotaan. Helviä asia kiusasi niin, että häSitte ku se leikattiin, se otti sen muistoksi vielä, nen piti selvittää asia. Yrjön sotilaspassista hän se on nyt vanhimmalla pojalla. Hän oli kysyny löysi vastauksen.” Sotilaspassiin oli merkitty, lääkäriltä, että saako hän tuon muistoksi. Sitte päämajan alainen käsky, lähtökäsky. Se tuli hän meni takasi rintamalle ja oli sojan loppuun ylempää.” siellä.” ”Mulla oli aina semmonen ajatus, että siellä ”Ei voinu aatella, etteikö omaa on jotaki, joka vaikuttaa siihen keuhkokuumeeseen. Kun ruettiin kartottaan ja hakeen sotain- kaveria hoitais” valiteja, Yrjöhän tuli siihen mukaan ja sillä oli 10 prosenttia invaliditeetti. Tuli tieto, että men- ”Se (kehitysvammainen veli) oli meillä melkein nä Jyväskylään, että sais korotuksen. Sanoin Yr- 40 vuotta. Joka ilta katoin, että se on kamarissa makaamassa, ennen jölle, että tulen mukaan kuin ite menin makaaja puhuttelen lääkäriä, maan. Laitoin ruoat ja että minä tiejän nyt täkaikki. Se ei ymmärtäny män asian paremmin ”Karhulassa piti kaikenlaista rahan päälle, ei osankuin sinä itse. Et ainatehä. Yrjöllä oli issias ja nu lukia. Mutta meilkaa valita yhtään. Menlä se oli niin kauan. Se tiin sitte Jyväskyllään. veljellä jotain muuta. Se oli 82-vuotias, kun se Lääkäri ei päästäny mua luja kesä Karhulassa Kallen oli kuoli.” puheille, että se ei paravaimolle ja mulle, että ”Minähän Yrjön ne siitä yhtään.” hoidin loppuun asti. ”Kyllä se ilmasee aina saahaan heinät korjattua. Sillä oli paljon saiittensä se vamma. EnRukiin oljet puitiin riihessä rautta. Minähän sen nen kuolemaa tuli sitte ja sitte varstattiin. Niinhän omaishoitaja olin. Seseleville, että siinä oli hän nyt kuului asiaan. syöpä ja syöpä oli alakame pappan kanssa En olis voinu ajatelnu keuhkon takaseinälyötiin riihtä. lakkaan, etteikö sitä mästä, mistä se haavotomaa kaveria hoitais. tu. Sitähän sai jatkuvasti Se kuulu mulle asiaan, hoitaa ja viiä lääkäristä toiseen. Eihän sitä hoitorahaa annettu.” Viimein että hoidan. Ei siitä rahaa saanu.” ”Saa sanoa, että kaveri mulla oli hyvä. Sen kotona kävi sosiaalityöntekijä, joka pani anomukset vireille, mutta Yrjö ehti kuolla kaksi päi- parempaa ei olisi voinu saajakkaa. Meillä oli loppuun asti hyvät välit. Monta kertaa näki, vää ennen päätöksen tekoa. Yrjö puhui paljonkin sotakokemuksista. Kun ku siinä oli kehitysvammainen veli ja piti sen häneltä alkoi muisti pettää, Helvi muisti, mitä hän puolesta kaikki asiat hoitaa. Joskus Yrjö sano, oli puhunut. ”Rintamalla sano niin, että jos ei ite että sinä piät paljon parempaa huolta Olavistapa, niin olis tullu ite tapetuksi. Kerran oli kaksi ta kuin hänestä. Tuli mustasukkasuutta. Minä ryssää noussu kiven takaa ja hänellä oli ollut lon- sanoin, että se on mulle veli ja sinä olet mun kalla konepistooli, niin hän sanoi, että ei kerjen- mies. Ne on kaks eri asiaa. Mun pitää sitä huony muuta ku siitä painaa lonkalta. Ku hän kerkes lehtia, ku se ei itte pysty. Pystyttiin puhumaan.” Yrjö kuoli vuonna 2001. ”Siitä saakka oon ensin, niin hän jäi eloon ja toiset kuoli. Mutta se oli semmonen niin, että sillä oli aina semmonen ollu yksin. Se on niin ku yksin on. En minä kaiajatus, että hän ei sinne jää. Ku mun veli Jaakko paa tähän ketään. Kun Yrjö kuoli niin se raklähti, niitä oli 13 poikaa, jotka lähti. Tommonen kaus loppu. En ole tähän kaveria kaivannu, ei 5-6 vuojen poika oli sanonu, että muut tulee taka- se yksinäisyys mua häiritte, en ole yksinäinen. sin, mutta Jaakko sinne jää. Ja niin kävi.” Lestijokilaakso

131

Aina jotain hyvää ”Kyllä kait se on ylähältä tullu se voima. Ei sitä olis itte jaksanu. Silloin ku Yrjö kuoli, silloin aamulla siellä huoneessa, kun oli muita sanoin, että oli se hyvä, ettei tarvinnu syöpäkipuja kärsiä. Hoitaja sano, että on se hyvä, että jaksaa ajatella hyviä puolia, vaikka on suru. Ainahan sitä jotaki hyvää löysi kaiken keskellä. Kun Yrjö kuoli, minulla on ajatus, että kun Yrjö meni, niin Olavi vielä tarvihtee, sehän on elossa ja tarvihtee. Ja sitte ku itkin Yrjön kuolemaa, Olavi lohjutti, että älä itke minä rakastan sua. Että sitä voimaa tuli sen mukaan, kun sitä tarvihti. On se pitkä aika, 52 vuotta oltiin yhessä. Mahtuhan sitä kaikenlaista.” ”Ku menin Karhulaan, siellä ei ikään riidelty. Siellä oli se äitinsä kunnioitus. Olisin minä voinu riidellä, mutta Yrjö ei. Se ei halunnu mitään sanoa, mikä olis mieltä pahottanu. Aina ku se jostaki reissusta tuli, se oli aina suu hymyssä, sillä oli hyvä olla kotona. Silloin kun se sota loppu, ne oli pyytäny sitä jäämään sinne töihin. Sotilaspassiin oli kirjoitettu ala. Hän sanoi, että ku on viis vuotta ollu reisulla ja kotia pääsee, niin ei hän tänne jää.” Sotainvalidien toiminnassa Helvi ja Yrjö ovat olleet heti, kun osasto alkoi toimia. ”Invalidien mukana tehtiin paljon retkiä niin kauan, ku oli lähtijöitä ja jaksettiin.” Sotainvalidikeräyksiin lahjoittaneet saivat merkin aitan oveen.

Elämä on antanut ja ottanut ”Sitä minä ainaki toivoisin, ettei ikkään tulis sotia. Oon ajatellu, että vaikka ryssiä ei enää vi-

hotella ja vaikka ittekki oon saanu semmosen koulutuksen, ryssiä vihotellaan, että ryssä on ryssä ja se pitää tappaa. Opettaja oli semmonen isänmaallinen ja istutti sen hengen. Mutta mulla on semmonen ajatus, että niitäki pitää kunnioittaa. Niin kauan me saamma olla täällä rauhasa ku osaamma antaa heille arvon. Ei tuu sotia, mutta jos me ruetaan täällä jotenki painahan, niin silloin tulee samat kärsimyset. ”Että ko nuoret ymmärtäis, että se (Venäjä) pittä hyväksyä naapurina. Saajaan olla rauhassa. Tässä on pitkä raja naapurin kanssa, että se pittä vain hyväksyä. Ettei tarttis nykyajan ihimisten nähjä sitä, mitä me nähtiin. Kaikki oli kortilla ja yksistään pyörään piti saaja ostolupa. Ku anottiin ja mulleki sitte anottiin pyörää ja saatiin ostolupa, mutta ei ollukkaa liikkeessä pyöriä. Lupa sitte vanheni. Olin jo ripellä, ku sitte sain pyörän.” ”Ku se omatekonen on niin hyvää ja pysyy henkisestikin virkeänä, kun pitää miettiä viikon ruokalistaa ja sitte keittää. Jos kaikki on valmista, sitä äkkiä käpristyy tuohon soffalle. Saa sanoa, että päivääkään en vaihtais pois. Se on antanu ja ottanu, teheny molempia. On ollu siunausta, jos on otettu poiski. Semmostahan se elämä on, että aina joutuu luopumaanki.” ”Sehän oli justiinsa pahinta se sota-aika, ku näki minkälaisena veli tuotiin sojasta. Ja Yrjön puhe sojasta. Tuosa on vielä Yrjön kenttäpakkiki. Se on sojasta tuotu. Se tietäis kertoa monenlaista, mitä ruokaa on tarjottu. Vettä ja siinä jokunen herne, se on ollu hyvää.”

Helvi Karhula, o.s. Anttila, s. 1929 Puoliso Yrjö Karhula, s. 29.1.1918 (Lohtaja Kohtalon vuodet 1993) Haastattelu 28.1.2016 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

132

Lestijokilaakso

Anna Kolppanen

Sotaleskeksi jääneen Annan tarina Anna on syntynyt Lohtajalla 1921. Lapsuuden koti oli Annan mukaan hyvä koti, jossa oli paljon väkeä. Isä oli uusissa naimisissa, ensimmäinen vaimo oli kuollut. Isä toimi poliisina ja äiti hoiti kotia ja perhettä. Väkeä oli kotona parhaimmillaan 14 henkilöä. Anna muistaa, miten he talvisodan alkaessa olivat kotona laittamassa perunapuuroa ruoaksi. Isä soitti esikunnasta ja sanoi, että laittakaa radio auki. ”Radiossa sanottiin, että Neuvostoliitto on hyökännyt Suomeen ja pudottanut pommeja Viipuriin. Kaikki lamaantuivat, äiti pani heti kädet ristiin ja sanoi, että nyt rukoillaan ja hän luki Isä meidän –rukouksen.” Anna muistelee, että oli raskasta miettiä, miten jatketaan eteenpäin, kun oli niin vaikeaa. Kaikki olivat järkyttyneitä. Annan viisi veljeä joutui rintamalle.

Lottana – kaikki halusivat olla mukana työssä Anna toimi lottana sota-aikana. Kansakouluiässä pääsi pikkulotaksi. Lotille tuotiin isoja pakkoja kangasta, josta he ompelivat sotilaille lumipukuja. ”Kauhiasti leivottiin armeijalle. Kehrättiin ja karstattiin lankaa, josta kudottiin sukkia ja kypärän alle pipoja.” Lottapuvut ommeltiin itselle ja juhlia varten niihin tehtiin valkoiset kaulukset. Pojat menivät suojeluskuntaan. Nuorten aika meni töiden merkeissä, vapaa-aikaa ei ollut. Pikkulotista koottiin kunniakuja kaatuneiden sotilaiden hautajaisiin. Tehtävä oli

toisinaan raskaskin, kun hautajaisia saatettiin viettää lähes ikätovereille. Yhteistyö toisten lottien kanssa oli hyvää ja kaikki halusivat olla mukana työssä. Lottatyössä riitti monenlaista tehtävää. Lotat kävivät auttamassa perheissä, joissa isät olivat jääneet rintamalle. Perheissä pestiin pyykkiä ja hoidettiin lapsia ja autettiin sen mitä voitiin. Pyykinpesu oli kovaa työtä, vaatteet pestiin ensin pyykkilaudalla ja laitettiin pataan lipeäveteen kiehumaan. Pökkäleellä, kepillä, nostettiin vaatteet kiehuvasta padasta, minkä jälkeen vaatteet vielä huuhdeltiin joessa. Talvella vaatteet pestiin navetan padassa. Miehillä oli flanellipaitoja ja kesällä liinapaitoja. Naiset ompelivat vaatteita miehille ja itselleen. Talvisotavuotena ei ruoasta ollut puutetta, kun vilja oli saatu säilöön ja kotona oli eläimiä. ”Kaikki olivat auttavaisia”, autettiin niitä, joilla oli avun tarve. Miehet oli viety sotaan, kylässä ei ollut kuin vanhoja miehiä, joten naiset tekivät paljon työtä. Anna muistaa, miten tuntui raskaalta, kun ikkunat piti peittää. Piti kulkea joka paikkaan pimeässä. ”Saunassa oli öljylamppu, akkuna oli, se piti peittää, ettei mitään näkynyt. Se pimeys oli ikävää. Lentokoneita lensi. Radio oli ja siitä sai tietoa. Desantteja piti pelätä.” Veljet pääsivät välirauhan aikana käymään kotona. Kaikki heistä selvisivät sotareissulta kotiin, yhdelle veljistä tuli pieni vamma päähän. Jatkosodan alkaessa oli Annan mielestä jo jotenkin totuttu sotaan, ja osattiin peläten odottaa, milloin venäläiset hyökkäävät. Lestijokilaakso

133

Siunattu poissaolevana

Elämä jatkuu

Anna oli tavannut talvisodan aikana tulevan miehensä Olavin. Pari seurusteli ja meni kihloihin. Anna kirjoitti kirjeitä sulhaselleen sinne jonnekin. Mies pääsi vihkilomalle pyhänseuduksi ja heidät vihittiin 25.1.1942. Anna muistaa, miten Olavi oli sanonut, ettei häntä vihkitilaisuus jännitä, kun hän ei oikein näe toisella silmällä. Maaliskuussa tuli tieto, että Olavi oli joutunut sotavangiksi. Miehelle oli jo aiemmin tullut päävamma, mutta hän joutui silti rintamalle. Anna sai kirjeessä tiedon, että venäläiset olivat hyökänneet korsuun ja suomalaissotilaat olivat joutuneet vangiksi. Anna on miettinyt usein, mikä on ollut miehen kohtalo, onko ollut vankina vai tullut heti ammutuksi. Olavi on siunattu poissaolevana kirkkomaahan. Annalle tiedon tulo oli raskas paikka. Hän odotti tuolloin heidän esikoistaan. Anna muistelee, miten hän tiedon saatuaan saattoi vain huutaa Olavia. Tilanne oli vaikea, kun ruumista ei löytynyt eikä siten saatu kotikonnuille. Odotus siitä, että olisiko mies kuitenkin vielä elossa ja tulisi takaisin, kalvoi mieltä. Anna kirjoitti esikuntaan kirjeitä ja kyseli miehensä perään vielä jälkeenpäin, mutta uutta tietoa Olavista ei saatu.

Anna asui poikansa kanssa kotitilalla. Hän kävi sotaleskien neulomakurssin, joka kesti kolme kuukautta ja Loimaan kansanopiston, joka kesti syksystä kevääseen. Anna neuloi ihmisille vaatteita ja teki töitä kotitilallaan. Anna muistelee, miten poika kyseli usein, miksi hänellä ei ole isää. Anna eli 12 vuotta sotaleskenä, kunnes tapasi Kallen, jonka kanssa meni naimisiin. Kalle teki elämäntyönsä kuorma-autoilijana. Anna kertoo heillä olleen hyvä elämä. Perhe muutti Himangalle. Tuolloinkin vielä kävi mielessä ajatus, mitä jos Olavi elää ja tulee joskus takaisin. Olavi ei tullut. Pariskunta sai elää yhdessä vajaa 30 vuotta. Heille syntyi kaksi tytärtä. Anna iloitsee, miten lapset ovat löytäneet paikkansa elämässä ja lastenlastenkin elämä on järjestynyt hyvin. Opiskelu- ja työpaikka on löytynyt.

134

Lestijokilaakso

Sotainvalidityössä Kun Lohtajalle perustettiin sotainvalidiosasto, Anna oli naisten toiminnassa mukana. Aktiivista toimintaa hän jatkoi muuttaessaan Himangalle. Hän on toiminut naisjaoston pu-

heenjohtajana 25 vuotta. Naiset kutoivat sukkia, yhdessä tehtiin monenlaisia käsitöitä ja pidettiin myyjäisiä. Syyskeräyksissä oltiin ahkerasti mukana. Anna muistaa, miten hän myi adventtikynttilöitä talosta taloon kiertämällä. Naiset järjestivät kerätyillä rahoilla miehille joulujuhlia ja joulupaketteja. Joskus voitiin osoittaa kerättyjä varoja kuntoutuksiinkin. Sen mukaan avustettiin, miten varoja oli. Kahden viikon välein pidettiin ompeluseuroja, joista myös kertyi varoja. Kokoontumisissa kävi toisinaan pappi puhumassa tai piiritoimistolta tultiin kertomaan ajankohtaisia asioita. Naisjaostojen puheenjohtajat kokoontuivat vuosittain Kokkolaan naistoimikunnan kokoukseen. Näissä Anna oli hyvin usein mukana. Vaikka ikää on jo 95 vuotta, Anna toimii edelleen Sotainvalidien Himangan osaston johtokunnassa ja osallistuu mielellään veteraaneille järjestettyihin tilaisuuksiin.

Apu ylhäältä Annan toinen mies kuoli 1979, jonka jälkeen hän on elänyt leskenä. Anna on asunut kevääseen 2015 Himangan kotitalossa, josta on ollut lyhyt matka kirkkoon ja kauppaan. Kaatuminen ja lonkkaleikkaus aiheutti uudelleen järjestelyjä elämässä. Nykyisin hän asuu vuokratalossa, jos-

sa kotiapu käy neljästi päivässä. Annan toiveena on, että saisi pysyä niinkin hyvässä kunnossa kuin nyt on. Anna on paranemassa leikkauksesta ja toivoo asuvansa vielä omassa kodissaan. Anna sanoo aina hakeneensa apua Taivaan Isältä. Luottamus suurempaan voimaan on ollut hänen tukenaan vaikeinakin aikoina. Anna on kiitollinen siitä, että hän pystyy vielä lukemaan ja tekemään käsitöitä. Sukkia on tullut kudottua viime aikoinakin. Anna käy päivittäin kävelylenkillä lähialueella rollaattorin kanssa. Veteraanien kanssa tavataan säännöllisesti päiväkahvien merkeissä. Juttuseuraa tulee välillä vastaan lenkkipolulla. Anna Kolppanen, o.s. Palola, ent. Hinkka, 28.10.1921 Puoliso 1. avioliitto Veikko Olavi Hinkka, haavoittui 12.3.1040 Vuosalmella, kaatui 16.3.1942 Poventsassa (Lohtaja Kohtalon vuodet 1993) 2. avioliitto Kaarlo Matti Kolppanen, s. 11.4.1914 (Himanka Ratkaisun vuodet, 1990) Haastattelu 3.11.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Lestijokilaakso

135

136

Perhonjokilaakso

137

Martta Sillanpää

Tyytyväinen omaan elämäänsä ”Jaa ettäkö elämän kohokohtia? Ei mulla semmosia oo ollu. Koko minun elämäni on ollu hyvää. Minä oon ollu siihen tyyytyväinen.” Näin vastasi kysymykseeni Martta Sillanpää Vetelin Patanan kylässä. Martta syntyi 14.11.1929 Forsbackan kylässä Räyringin lähellä Elli ja Eino Viisteensaaren 13-lapsiseen perheeseen. Hän oli talvisodan alkaessa kymmenvuotias, ja paria vuotta myöhemmin hän alkoi jo lypsää lehmiä. Vastuu töistä ei jäänyt pelkästään kotitilaa koskevaksi, vaan velvoitti koko pientä kyläkuntaa. Monen perheen tilanne selviytyä töistä oli heikompi kuin Martan kotona, mutta vakavana aikana syntynyt yhteisvastuu nosti sellaisen talkoohengen, että kaikki tulivat autetuiksi.

Patanan nuorisoseuran järjestämissä iltamissa Martta tutustui tulevaan mieheensä Paavo Sillanpäähän. Hänellä ei ollut mitään alkoholiongelmaa, mutta jo seurusteluaikana Martta oli tehnyt asian selväksi: ”Se on sitte kaks vaihtoehtua, viinapullo elikkä minä!” Hän ei vieläkään ymmärrä, mistä oli näin jyrkän kannan omaksunut. Ongelmaksi asia ei tullut kummallekaan. Paavo oli sotilasarvoltaan kersantti ja oli ollut jo talvisodassa ja toiminut jatkosodassa haavoittumisensa jälkeen sairaankuljettajana. Homorovitsassa hän oli joutunut 18.11.1941 vihollisen lentohyökkäyksen kohteeksi. Lentokoneen konekivääriampuja oli saanut Paavon tähtäimeensä, mutta hän syöksyi tieltä korkean maantievallin taakse. Valli suojeli Paavoa pahimmalta, sillä luoti kulki ensin sen läpi, lävisti sitten Paavon reisilihaksen ja pysähtyi toiseen reiteen. Onneksi kuula ei osunut luuhun. Seurauksena oli 15 prosentin invalideetti.

Suurperheestä toiseen samanlaiseen Martan ja Paavon häitä vietettiin kesällä 1952, ja edessä oli muutto Patanaan. Siellä Marttaa odotti 138

Perhonjokilaakso

Martta Viisteensaari ja Paavo Sillanpää vihittiin avioliittoon 1952.

toinen suurperhe: äiti, isä, neljä tytärtä ja kuusi poikaa. Enimmillään kokoontui pitkän pöydän ääreen 18 henkeä, mutta tavallisesti toistakymmentä. Sulautuminen tällaiseen joukkoon saattaa nykyihmisestä tuntua vaikealta, mutta ei Martalle siitä ajasta jäänyt huonoja muistoja. ”Mulla oli hyvät appivanhemmat”, hän totesi. Vähitellen Paavon sisarukset avioituivat kukin taholleen ja Paavolle parven vanhimpana jäi isännyys. Lähtijöitä korvasi osittain oman perheen kasvaminen, sillä perheeseen syntyi kuusi tytärtä. Pojatkin olisivat tietysti olleet tervetulleita, mutta Martta hyväksyy asian toteamalla, että hänellä on nyt ainakin yhtä hyviä vävyjä kuin omat pojat olisivat olleet. Suurperheen aikana Marttakin oli voinut osallistua kaikkiin tilan töihin, sillä lastenkaitsijoita ja kotitaloustöiden tekijöitä riitti. Omien tyttärien kasvaessa tilanne säilyi samantapaisena. ”Kerran Paavo sano että minäpäs imuroin!”, muisteli Martta. Tämä ei johtunut töiden karttelusta, sillä Paavo oli toimelias mies. Maanviljelystöidensä ohella hän kulki kirvesmiehenä

kauempanakin ja kengitti hevosia. Siihen hän oli saanut koulutuksen palvellessaan asevelvollisuusajan rakuunana. Ravien seuraaminen oli hänen harrastuksensa.

Paavo sairastuu, omaishoitajuus alkaa Pariskunnan elämä muuttui vuonna 1980. Paavo sai ensin infarktin ja kolmen kuukauden kuluttua halvauskohtauksen, ja hänen työkykynsä heikkeni. Karjaa pidettiin vielä neljä vuotta, mutta sitten siitä oli luovuttava. Martasta tuli vähitellen omaishoitaja. Paavo ei koskaan sotavammaansa valittanut, mutta hän voiteli yöksi jalkansa kylmäsalvalla. Siitä Martta tiesi, että jalkoja pakotti. Myös painajaiset haittasivat nukkumista aivan loppuun saakka. Sellaisesta esimerkki: vihollinen uhkasi, mutta vartiossa olija ei voinut hälyttää apua. Nukahtamislääke antoi Paavolle muutaman tunnin syvän unen, mutta Martta ehti siinä ajassa tuskin vaipua uneen. Paavo sai toisenkin infarktin, mutta selvisi siitä. 22 vuotta sairastettuaan Paavolle tuli toinen halvauskohtaus. Hän kuoli sairaalassa kuukauden kuluttua 27.4.2002. Vaikka Martalla oli ollut aikaa sopeutua ajatukseen, niin 50 vuotta kestäneen yhteisen taipaleen päättyminen otti koville. Mutta elämä ei pääty puolison lähtöön, kuten Martta totesi. Hän asuu nyt yksin kookkaassa talossaan, mutta tyttäret huolehtivat hänestä hyvin. Hyvät naapurit auttavat tarvittaessa. Vieraita käy ja muisti toimii. Kunto on ikään nähden hyvä ja olemus valoisa. Kahden suurperheen jäsenenä olo on kasvattanut sopeutumaan ja antanut tyytyväisen mielen. Rehellisyyttä ja ahkeruutta hän toivoisi jälkipolvien pitävän arvossa.

Martta Sillanpää, s. 14.11.1929, o.s. Viisteensaari

Haastattelu ja teksti Mikko Tunkkari

Puoliso Paavo Sillanpää, s. 8.5.1918, haavoittui 18.11.1941

Perhojokilaakson artikkelien kuvituksena on käytetty pääasiassa Unelma Heikkilän valokuvia. Perhonjokilaakso

139

Katri Pihlajaharju

Usko kantavana voimana Lapsuudenkodissa oli isä Kalle, äiti Hanna, viisi tyttöä ja kolme poikaa. Isä kuoli, kun Katri oli 6-vuotias. Lapsuus oli onnellista aikaa, mikä Katrin mukaan johtui siitä, että häntä nuorimmaisena hemmoteltiin äidin ja vanhempien sisarusten voimin. ”Kotona oli maatila, uudistila. Kotipelloista tuli leipä. Lapsuudessa ei kaupoissa ollut leipää myytävänä. Talossa oli lehmiä ja lampaita, hevosella tehtiin työt. Sikoja oli ja talvella aina teurastettiin.” Katrin tehtäviin kuului tiskaaminen ja keveämpää siivoamista. Lattiat laastiin luudalla. ”Mielellään osallistui, että oppi tekemään töitä. Olen käynyt normaalit koulut ja halua olisi ollut kutomakurssille. Myöhemmin siihenkin sai oppia kurssein kautta.”

Sota – päivästä toiseen selviämistä ”Kyllä se oli semmosta ikävää aikaa, kun olin nuorimmainen enkä jaksanut raskaita töitä tehä. Hoidin siskon lapsia. Aina odotettiin kenttäpostia. Verhot piti olla ikkunoissa. Valot oli heikot. Oli kovat pakkastalvet ja veen tulo heikkoa. Aina vain selevithin päivästä toiseen. Joitakin nuorempia miehiä oli puun laitossa. Lumesta ja lähteestä haettiin ruokavesi.” Katrin veljistä keskimmäinen oli sodassa, vanhin veli sairastui ja kuoli. ”Oli sellainen tilanne, ne oli vartiossa Venäjän puolella, niitä lähettiin ajamaan takaa. Ne meni jokkeen, leviä joki ja minun veli ei osannut uida ollenkaan, mutta 140

Perhonjokilaakso

hän pelastui siitä. Toinen partiokaveri hukkui. Kun veli pääsi omalle puolelle, oli nukahtanut tien viereen, kun oli niin väsynyt. Hänet oli viety korsuun ja luultu aaveeksi. Pelastui kuitenkin. Tieto tuli papin ja kirjeen kautta. Se oli kovaa aikaa, kun oli kovat pakkastalvet ja vesi loppui ja miehet oli rintamalla.” Katri oli sotien aikaan alaluokilla koulussa. Kotipaikka oli syrjässä, missä pommikoneita ei juuri näkynyt, mutta sota oli läsnä silti joka päivä. Kotona tehtiin, mitä siinä tilanteessa pystyi tekemään. ”Ei ollu ratiota televisiosta puhumattakaan. Joka jumalanpalveluksen aikana sunnuntaina luettiin aina teksti. Joskus kokoonnuttiin yhteen lukemaan.”

”Oli työtä ja halu oppia” ”Voi sanoa näin jälkeenpäin, se tyytyväisyys, että kuin kovia aikoja on käyty läpi ja siitä selvittiin. Kaikista oli pulaa, kortilla oli kaikki. Lauantaina saunan jälkeen piti korjailla vaatteita. Sotapojille piti saada lämmintä rintamalle. Kyllä sitä oli työtä ja halu oppia.” ”Patjoja ei ollut, oli rukkiolkia, pellavasta kudottiin päälliset ja lakanat. Olkia välillä vaihettiin. Kaksi pitsiä piti olla lakanan päässä. Käsin virkattiin pitsejä. Sitten oli kylmät huoneet, tehtiin niitä felttejä, nahkaisia, johon kuottiin raanu päälle. Ne oli peitteitä. Täkkeihin panthin pumpulit. Feltit ja vällyt, miten nimitettiinkään.” ”Voihan oli valttia, kyllä tiskin alta löyty, kun oli voita. Toisilla oli pula ruasta ja toisilla vaatheista, oli vaihtokauppaa.” Ennen oli suutarei-

Poika oli kasvanut aikuiseksi ja hänellä oli oma perhe. Mies oli pyytänyt vaimoaan keittämään Hannalle kahvit sanoen, että tämä oli monet kerrat hänen nälkänsä sammuttanut

”Tavathin ja kirjotethin”

ta, jotka tekivät kenkiä. Joskus piti korjuuttaa vanhoja kenkiä. Katri muistaa, kun Polsossa oli hiihtokilpailut. Vanhimman siskon kengistä tehtiin hänelle monot, jotka puristivat, mutta niin vain Katri hiihti kilpailuissa.

Talkoohenkeä ”Se on se ihime, mikä Suomessa tapahtu. Kaikki oli etheenpäin pyrkiviä ja työn touhusa. Se oli niin suuri asia kun sota loppu. Se oli niille kova, jotka joutu lähteen kotiseuvuiltaan. Se oli valtavaa se jälleenrakennus. Se oli yhteishenki. Talkoilla tehthin ja jos jollakin ei ollut hevosia, niin autethin toisia. Sehän on sekalaista seurakuntaa, mutta yleisesti ottaen yhteishenki oli hyvä.” ”Siihen aikhan oli irtolaisia, joilla ei ollut maata eikä mantua, jos joku pieni mökki oli ja perhe.” He olivat taloissa työvoimana, Katrinkin kotona oli yksi työmies. ”Äiti oli semmonen, että se oli köyhän ystävä. Perheen isä tuli taloon töihin. Sillä oli paljon lapsia, kun isä tuli ja pieni poika, äiti sanoi, mee vain isäs viereen ruokapöytään, kyllä Hanna tuo ruokaa.” Irtolaiset saivat palkkansa ruokana. ”Maitohinkkiä annettiin mukkaan, jauhoja ja mitä sitä nyt saatiin. Talveksi teurastettiin, kerättiin marjoja ja sillä lailla saatiin ruokaa. Eihän sitä ollu rahhaa taloissa, ruoka oli tärkeää.” Vuosikymmeniä myöhemmin Katrin äiti meni työmiehenä olleen miehen pojan luona käymään.

Katri oli ompeluopissa Lappajärvellä puoli vuotta ja toisen puoli vuotta palveluksessa opettajaperheessä. Koulusta hän sai tyttökavereita. Eräänä helluntaina hän lähti siskon luo Kivitippuun, josta mentiin yhdessä Jokikylän lavalle. Siellä oli Marttikin. Juhannusta vietettiin jo tutulla porukalla Halkosaaressa. ”Tavathin ja kirjotethin.” Martti oli tullut käymään koululla tapaamassa Katria, mutta opettaja ei ollut häntä päästänyt sisään. Kun koululla pidettiin seurat, Martti tuli sitten sinne. Seuraavana juhannuksena 1951 nuoripari meni kihloihin. Linja-autolla oli käyty kihlojen ostossa ja kotona keitettiin mummun säästämää Amerikan kahvia kihlajaiskahveille. Pari vihittiin 8.3.1952 pappilassa. Katrilla oli musta vihkipuku. Hääkahvit keitettiin kotona. Katri oli tehnyt talvella kapioita ja hän muutti Martin kotiin toukokuun puolivälissä. Martti haki Katrin lava-autolla. ”Kyydissä oli lehmä, lammas, kangaspuut ja ruokapöytä.”

Onnea ja surua ”Oli hyvin kaunis kesäpäivä, kun Marja-Liisa syntyi. Oltiin onnellisia, vaikka oli pienet huoneet ja ahdasta oli. Kuitenkin oltiin onnellisia, vaikka oli surua perheessä, Martin vanhimman sisaren mies kuoli ja sisko sairastui vakavasti.” Sisko muutti samaan taloon lastensa kanssa asumaan. Mummu oli tärkeä henkilö perheessä ja hän piti huolta lapsesta Katrin ja Martin ollessa töissä. Perhonjokilaakso

141

Esikoisen elämä oli lyhyt. Äitienpäivän aattona Katri näki, ettei lapsen asiat ole hyvin. Seuraavana päivänä lapsi vietiin lääkärille, mutta tilanteessa ei ollut juurikaan tehtävää. Katri ja Martti kävivät tekemässä välillä navettatyöt, mutta sairaalasta soitettiin perään naapuriin, jossa oli lähin puhelin, että pitää tulla takaisin, jos haluaa nähdä lapsen. Aivokalvontulehdus oli lapsen kohtalo. Oli helatorstai, kun arkku kannettiin riihen päähän ja kansi aukaistiin. Tuosta tilanteesta on muistona valokuva. ”Uskon vakaumus on ollut kantava voima tuolloin ja sen jälkeen.”

Suurta armoa Katrin äiti oli uskossa ja perhe kävi lapsuudessa kirkossa. Kotona luettiin vanhoja kirjoja, selviytymistarinoita. Nuoruusvuosina uskonasiat olivat Katrilla etäisempiä. ”Ikään ei voinu mennä tanssipaikkoihin, ettei olisi mielessä soinut äitin opetukset. Siitä olen kiitollinen. Kovat ajat toivat uskoa lähemmäksi. On suurta armoa, että se saa olla näin.” Katri ja Martti saivat kuusi lasta vuosina 1952 – 1968. He hoitivat tilan asioita. Pikkuhiljaa toinen pää talosta tyhjeni ja Katri ja Martti saivat lapsineen koko talon asuttavakseen. ”Yhessä tehthin aina.” Toisinaan Martti oli kuntoutuksissa, jolloin Katri huolehti lapset, karjan ja muut talon työt. Mummu eli liki satavuotiaaksi ja asui kotona loppuun saakka. ”Yhteishengessä menthin.” Lapset kasvoivat, kävivät koulut, osa ylioppilaiksi asti. Eräänä iltana naapurin täti oli ihastellut Katrin ja Martin perhe-elämää ja sitä miten he saivat vielä peitellä kaikki lapset vuoteeseen. ”Sitte tulee se aika, että yks toisensa perrään lähtevät omille teilleen. Sitä pitäisi olla tyytyväinen ja nähdä aina se parhain puoli.” Kun vanhin poika Matti lähti armeijaan, Katri oli miettinyt haikein mielin, miten elämä jatkuu. Naapuri oli lohduttanut, että ”ajatteleppas nyt, että pystyy lähteä.”

Sodasta puhuttiin Avioliitto on Katrin mukaan ollut hyvä. Sotainvalidius ei juuri näkynyt Martin toimissa. Sodasta pystyi puhumaan. Sodan seurauksena Martilla todettiin astma ja sydämen vajaatoi142

Perhonjokilaakso

minta ja moni muukin sairaus. Hän oli silti elämänhaluinen ja hänen piti päästä töihin. Aluksi invaliditeetti oli 20 prosenttia, joka myöhemmin vielä nousi. ”Martti oli hyvä nukkumaan. Ei käyttänyt alkoholia. Hänellä oli semmosia kavereita, joilla ei ollut hevosia. Heille hän teki hommia ja he tekivät takaisin. Hän oli sen luontoinen, että halusi auttaa. Äitinsä oli sanonut, että se ei ole ikkiin riidellyt.” Sodassa Martilla oli ollut kovia tilanteita, monia tuttuja kuoli samasta pitäjästä. Martti laitettiin rintamalla eri joukkoon, ettei kaikki menisi samasta pitäjästä. Martti toimi sotainvalidien johtokunnassa ja oli aikanaan mukana syyskeräyksissä. Katri on ollut ruokkimassa ja kahvittamassa sotaorpoja ja ollut mukana yhteisissä sotainvalidien kahvitilaisuuksissa. Hän on edelleen mukana yhteisissä tilaisuuksissa, vaikka paikallisosaston toiminta on hiipunut parhaista vuosista. Katri tehtävänä on ollut viime vuosina lukea joulujuhlassa jouluevankeliumi. Pitkäaikainen osaston puheenjohtaja ja sihteeri ansaitsevat Katrin mielestä kiitokset sotainvalidien hyväksi tehdystä työstä.

Kaunis muisto Elämään on mahtunut paljon hyviä hetkiä ja kohokohtia. Niihin lukeutuu koti Järvikylässä. ”Ko oli joulu ja oli saatu ratio. Tuli jouluaamu. Meillä oli viimeinen talo tien perällä. Väkeä tuli tupaan, kun oli pitkä matka kirkolle. Oli kuusi ja puusta tehty jalka ja sen päällä kynttilä, kultanauhaa oli kuusenoksilla. Vanhin veli oli kätevä käsistään, hän voipaketilla teki, että maalasi Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha. Tupa oli täynnä ja veisathin enkeli taivaan. Se oli hieno kokemus.”

Katri Pihlajaharju 10.10.1928 Puoliso Martti Pihlajaharju, s. 3.1.1923, haavoittunut 26.5.1943 Haastattelu 4.8.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Unelma Heikkilä

Pikkulotasta tuli sotainvalidien palvelija Unelma Heikkilä aloitti pikkulottana Halsuan Kanasessa jo ennen rippikouluikää. Isä oli Amerikassa ja Unelma asui kolmistaan Selma-äitinsä ja Orvokki-sisarensa kanssa. ”Kun ensimmäisiä lottapukuja ruvettiin tekemään meidän pihallamme, olin niin innostunut siitä”, Unelma kertoo. ”Oltiin kuitenkin pienessä Kanasessa ihan ensimmäisiä tämän harrastuksen parissa, vähän toisella kymmenellä olin. Muistan hyvin, kun harjoiteltiin pihalla ja kierrettiin ympyrää ja luettiin lakeja, miten pitää käyttäytyä. Annettiin myös lottavala. Se oli suurta pienelle tytölle.” ”Meillähän ei ollut talossa miehiä, sillä isä oli hukkunut onnettomuudessa ennen suunniteltua lähtöpäiväänsä”, Unelma kertoo. Rippikoulun jälkeen Unelma lähti kampaamokouluun Kokkolaan 16–17-vuotiaana 1938. Talvisodan syttyessä Unelma lähti kurssille Vetelin emäntäkoululle. Siellä kudottiin villasukkia. Kun illat pimenivät, ne kuljetettiin rintamalle sotilaille. ”Kurssilta palasin kotiin Halsualle, mutta tunsin, ettei ollut minun hommaani tikuta vikahdetta ja niittää siankarvikkoa.” Koskaan ei ollut kuitenkaan puutetta ja tytöt oli hyvissä vaatteissa. Isä oli laittanut säännöllisesti rahaa tulemaan.

maalle. ”Yöllä heitä vietiin, eikä jokaiselle riittänyt arkkuja. Vainajia laitettiin ilman niitä auton lavalle.” ”Matti Kortteenperä ajoi autoa ja Ilta Savolan kanssa katsoimme, ettei kukaan vainaja putoa kyytistä. Eräänä yönä oli kuljetus Alaveteliin. Ei löytynyt ketään ohjaamaan, minne vainajat laitetaan. Matti juoksi ja kysyi joka paikasta, mistä saadaan avain ruumishuoneelle. Viimein se löytyi, mutta ruumishuone oli niin täynnä, ettei sinne sopinut uusia”, Unelma muistelee talvisodan karmaisevia hetkiä. Matti ja naiset joutuivat nostamaan ruumiit. Työ oli tehtävä pimeässä, etteivät vihollisen lentokoneet näkisi. Herätyksiä oli yöllä ja neitosen piti lähteä joko vainajien kuljetuksiin tai ravintolaan palvelemaan rintamalla vietäviä sotilaita. ”Voi sitä aikaa, sitä ei voi sanoin kuvata!” ”Saksalaisia vietiin junissa yöllä pohjoiseen, he kävivät syömässä ja juomassa, ja olin heille tarjoilemassa. Kerran yksi sotilas jäi pois junasta. Kukaan ei ottanut vastuuta, mihin hänet pannaan, joten Savolan Iltan kanssa piilotimme hänet pöydän alle. Päätimme odottaa, kunnes suomalainen juna tulee ja panna hänet sinne. ”

Vainajien kuljetusta talvisodassa

Lapin sodan aikana Unelma perusti kampaamon Vähäkainuun. Koneet Unelma osti pääosin Saksasta. Hankinnassa auttoi Uuno Klemola, joka oli ollut SS-miehenä Saksassa. Oli vaikea perustaa liikettä tuolloin. Mutta toisaalta työtä ja kysyntää oli kovasti. Toisinaan Unelma aloitti aamuneljältä, joskus lopetti yöllä

Lottatoiminta kiinnosti edelleen. Kokkolassa kampaamokoulun ohella Unelma työskenteli Asemaravintolassa ja sai lottatehtäviä. Kokkolan asemalle tuotiin sodassa kaatuneita vainajia, ja asemalta vainajat kuljetettiin koko Keski-Pohjan-

Kampaajaksi Veteliin

Perhonjokilaakso

143

kylläpä hakee sen. Jotenkin sain tiedon, että vyö oli Antin.” Antti rupesi käymään joka ilta kampaamolla ja jo seuraavana lauantaina 13.3.1944 mentiin kihloihin. ”Laitoin kotiin tiedon, että me tullaan käymään. Suorasanainen äiti sanoi ainoastaan, että tyttöni kyllä tunnen, ja se ei ole viisas, mutta ei ole mieskään!” Antille tuli komennus Lapin sotaan jo seuraavana päivänä. Hänet siirrettiin kirjuriksi pois rintamalta, kun silmä ajettui. Viisi vuotta oli hänen sotataipaleensa kestänyt. ”Eräs muisto Lapin sodan ajoilta oli, kun kotona Kanasessa käydessä äiti huusi, että ”tulkaas kahtomaan, kun Lappia poltetaan. Taivas oli ihan punainen.”

Sotainvalidityötä

kahdelta. Toiminta alueena olivat Veteli, Evijärvi, Kaustinen, Perho, Vimpeli, Teerijärvi ja Halsua, sillä alueella ei ollut juuri kampaajia.

Antin invaliditeettiprosentti oli 30. Pieni sirpale oli jäänyt kaiketi päähän. ”Antti väitti vain että se on migreeniä ja ettei sota ole hänelle niin vahinkoa tehnyt.” Antin Hilma-äiti oli naimisiin menosta tokaissut, ettei siitä mitään tule, mutta Oskari-tuta oli harkitsevaisempi: ”Älä sinä nyt niin, itsellehän se vaimon ottaa eikä meille. Ei meillä mitään vastaan, sinähän sen itse päätät.” Häät pidettiin kahvikutsuina kotosalla. Oli siis vuosi 1944 ja vuoden viimeinen päivä.

Sitten tuli Antti…

Lapsiluku kasvaa

Eräänä talvipäivänä ilmestyi kampaamoon veteliläinen kersantti Antti Heikkilä. Antti oli haavoittunut 1941 ja saanut silmäproteesin menetettyään silmän taistelussa. ”Oli jo alkutalven ilta 1944 ja olin lopettelemassa työt siltä päivältä. Antin kaveri oli maininnut, että kampaamossa on uusi kampaaja, nätti tyttö, toisenlainen kuin se entinen, jolle oli viina maistunut ja elämä epäsäännöllistä…” Antti oli pyöräyttänyt sukset ja niin kaverit tulivat leikkauttamaan hiukset. Antilta jäi sotilasvyö kaverin hoputtaessa. ”En muistanut, kummalta se vyö jäi ja ajattelin, että

Kampaamo oli selkäkipujen takia lopetettava muutaman vuoden kuluttua. Piti miettiä jatkoa ja elantoa, sillä iso kamarihuone oli tyhjänä. ”Siihen voisi laittaa vaikka pienen kaupan”, Unelma ajatteli. Heinäkuussa 1949 perheeseen oli syntynyt Sointu-tytär. Seuraavana vuonna Unelma sai tiedon, että hänen isänsä sisar oli sairastunut vakavasti luusyöpään ja eli työssä käyvän miehen ja kahden pienen tyttären kanssa Ullavassa hankalassa elämänvaiheessa. Unelma matkusti Ullavaan sisarensa Orvokin kanssa, joka saman tien päätti ottaa huostaansa

144

Perhonjokilaakso

vanhemman nelivuotiaan tyttären. ”Kun tultiin kotiin, Antti kyseli saman tien: Kuinka sinä vain lähdit etkä ottanut sitä toista?” ”Ymmärrä nyt, minulla on melkein samanikäinen.” sanoin. ”Menisihän se tässä samalla”, Antti kuitenkin jatkoi. ”Ei Antti paljon ajatellut, kuka lapsen hoitaa”, muistaa Unelma. Onneksi Heikkilänmäellä oli naapuriapua. Antti oli kyllä ahkera muutoin, muun muassa oman talon rakentamisessa oli kova tekemään. Kaikki huusholliasiat hän jätti vaimolleen. ”Vaikka Antti olisi ollut missä vaan niin aina hän oli valmis lähtemään, mutta vasta 50-vuotislahjaksi Antti sai ensimmäisen autonsa.” Sotainvalidien Vetelin osastossa Antti oli sihteerinä pitkään, ja aluksi kaikki asiat kaatuivat Antin niskaan. Unelma oli naisjaoston vetäjänä, ensin sihteerinä 10 vuotta ja sitten puheenjohtajana 15 vuotta, joten oman pitäjän lisäksi koko maakunta ja Lestijärven Jukola tulivat tutuiksi.

”Kyllä me se poika otetaan” Perheeseen tuli uusi jäsen. ”Täällä on sotainvalidin pieni poika, jota en haluaisi jättää yksin tyttöjen vastuulle”, Emäntäkoulun tuttu johtajatar Kaisa-Leena Jyske soitti, kertomatta mitään lapsen biologisista vanhemmista. ”Olen yhden ottanut enkä toista ota”, Unelma kertoo vastanneensa. 11-vuotias Sointu oli kuullut puhelun ja soitti omin päin Jyskeelle. ”Kyllä me se poika otetaan”, nuori neiti oli päättäväisesti sanonut luvaten hoitaa lapsen. Kerran vanhempien oli lähdettävä Jukolaan Lestijärvelle. Sointu lupasi jäädä lapsen kanssa. ”Kyllä minä pärjään!” Niin lapsi se jäi ja Unelmaa jännitti koko päivän. ”Kun tultiin kotiin, niin siellä tytär pesi pojan housuja ja vakuutti, että hänellä on ollut maailman ihanin päivä.” Kunnan puolelta tuli meille tarkastaja ja kyseli lapsen olosuhteista ja voinnista. ”Sanoin kiireessäni, jos jokainen pelastaa kaksikin lasta, niin pian nämä loppuu. En jouda papereita selvittämään. Sen koommin ei asiasta tarvinnut viranomaisten kanssa puhua”, Unelma kertoo.

Näkymättömät vammat Antti näki usein unia. Puolison henki saattoi joskus olla vaarassa. Kerran Unelma oli nimittäin

siirtänyt sängyn vieressä ollutta tuolia ja yöllä Antti teki voimakkaan kämmenlyönnin lyödäkseen vihollista. Käsi osui tuoliin. ”Se pelasti minut.” Unelma kertoo. Jos tuolia ei olisi ollut, isku olisi osunut niskaan. Joskus mies huusi kauheasti ja joku lapsista tuli pyytämään äitiä turvaan. Antti oli absolutisti koko elämänsä ajan, joten viinasta nämä kohtaukset eivät ainakaan johtuneet. Koskaan Antti ei tunnustanut, että unet ja pääkipu johtuisivat sodasta. Lääkäri sanoi aina, että sirpale lähtee joskus päässä liikkeelle ja silloin potilas menee tiedottomaksi. Kerran lastenlapset seisoivat Mäntän sairaalassa Antin sängyn päässä. Hän oli ollut tiedoton pitkään ja lääkärit odottivat vain, milloin elämä päättyy. Samalla Antti avasi silmänsä ja tähysti sängynpohjalta tyttöjä: ”Tytöt pois linjalta, kun minä ponkasen!” ”Antti ei juuri ikään sanonut poikkipuoleista sanaa, enkä itsekään halunnut koskaan häntä ärsyttää.” Huomattiin, että sellaista hän ei kärsi. Antti oli tarvittaessa hyvin periksiantamaton ja sisukas.

Huumoria elämään ”Meillä oli niin eri työt. Aina hän oli valmis auttamaan ja lähtemään, jos oli mitä asiaa vain, muttei hän useinkaan ajatellut, kun piti ostaa kauppaan tavaroita tai muuta sellaista. Sen sijaan kaikki – niin hengelliset kuin muutkin – puheet kunnanvaltuustossa tai kirkkovaltuustossa sujuivat, ja hän pohti niitä aina huolella ja valmistautui niihin hyvin.” Noin kymmenen viimeistä työvuottaan Antti toimi Vetelissä suntiona. Hän soitti naruista kiskoen kelloja, kaivoi haudat lapiolla ja hoiti kaikki suntion tehtävät. ”Se meni hyvin kun sai yksin olla, eikä ollut pahemmin stressiä mistään”, Unelma muistaa. ”Elämässä on ollut paljon kohokohtia. Huumorilla elämän pitää mennä eteenpäin. Se on tärkeä asia”, Unelma Heikkilä sanoo. Unelma Heikkilä o.s. Sammalmaa, s. 1922, Puoliso Antti Heikkilä s. 29.10.1920 Haastattelu ja teksti Pekka Kivelä ja Taru Helpi 16.4.2016 Tekstin tiivistys Marja-Liisa Kattilakoski Perhonjokilaakso

145

Helle Patana

Kaupan tytöstä tuli emäntä Helle Patana, o.s. Kiviaho syntyi 25.7.1923 Vuonna 1943 hänet lähetettiin sitten yhdessä kauppiasperheen esikoisena Lappajärven Kar- 29 muun sotainvalidin kanssa kuntoutukseen valan kylässä. Hänen vanhempansa olivat Fan- Saksaan. Paranemista auttoi Toivon optimistiny ja Vihtori Kiviaho. Perhe kulki mukana isän nen luonne ja ahkera omatoiminen kuntoutus. hankkiessa kokemusta myymälän hoitajana Sotavammasta jäi kuitenkin pysyvä 30 prosenusealla paikkakunnalla. Vuonna 1927 löytyi tin invaliditeetti. Toivo palasi rintamalle ja kävi oman kaupan paikka Vetelin Patanan kyläs- vielä Lapin sotaakin Torniosta Meltaukselle tä. Perheessä oli kaksi tytärtä Helle ja Kerttu saakka. ja kolme poikaa Veikko, Alpo ja Osmo. Osmo menehtyi nuorena leukemiaan. Nuorisoseura yhteisenä Kodin ja kaupan menettäminen tulipalossa oli perheelle kova koettelemus. Veikko ja Alpo harrastuksena jatkoivat isänsä tavoin kauppa-alalla. Hellen työelämä alkoi samoissa merkeissä, sillä kun Nuorisoseura oli tuohon aikaan se paikka, kodin yhteydessä oli työpaikka, niin isän apu- missä nuorisolla oli tilaisuus tutustua lähemmin toisiinsa ja niin kävi Hellen laiseksi oli luontevaa mennä jo ja Toivonkin kohdalla. Kumpikin nuorena. Kaupan myyjättärenä hän viihtyi naimisiinmenoon saakka. Kodin ja kaupan oli seuran luottamustoimissa, ToiHelle oli tutustunut Toivo Pa- menettäminen vo puheenjohtajanakin ja näytelmärooleissa. Siinä sitten kuin huotanaan, 9.11.1921 syntyneeseen tulipalossa oli maamatta käynnistyi seurustelu, saman kylän poikaan jo koulussa. Toivo oli maanviljelijäperheen perheelle kova joka sitten johti kihlaukseen ja kevanhin poika. Perheen muodoskoettelemus. sähäihin 23.7.1950. Toivon isä oli kuollut ja niin kautivat isä Julius, äiti Rauha ja lappantytöstä tuli ensin miniä Toivon set Toini, Toivo, Taimi, Terttu, Tellervo, Taina, Tapio ja Tuulikki. Toivo lähti kotitaloon ja sitten emäntä Haavisto-nimiseen jatkosotaan ja oli siellä konekivääriampujana uuteen kotiin, joka valmistui vuonna 1960. Uusi ja taistelulähettinä. Hän haavoittui 16.2.1942 navetta valmistui pari vuotta myöhemmin. Perheeseen syntyi kaksi poikaa Hannu ja Juha Kiskis-kukkuloilla, Uhtualla. Kranaatin sirpale ja tytär Leena. Lastenhoidon ja kotitöiden oheslävisti reiden vahingoittaen jalan hermoja. Toivoa hoidettiin ensin sotasairaalassa. sa Helle opetteli karjanhoitoa. Hän kiitteli Toi146

Perhonjokilaakso

lahetket jaettiin yhdessä tämän nelilapsisen perheen kanssa. Helle-mummo ja Toivo-tuta ovat olleet hyvin rakkaita ja tärkeitä yhdeksälle lapsenlapselleen ja lapsenlapset myös heille.

Puolison sairastuminen ja Hellen yksinjääminen Toivo sai vakavan sydäninfarktin vuonna 1995. Sydän vaurioitui eikä enää toipunut entiselleen. Molemmat, Helle ja Toivo, von si- menettivät vähitellen näkö- ja liikuntakykyään saruksia ja omaa äitiään 2000-luvun alkuvuosina. Kotona asuminen ei saamastaan opetuksesta. Toivon perheen hyvä olisi ollut mahdollista ilman Päivin ja Juhan henki ja sopuisuus saavat myös Hellen kiitok- perheen ympärivuorokautista huolenpitoa ja set. Heihin oli tulijan helppo sopeutua. Helle hoitoa. Vuoden 2010 alkupuolella Toivo sai sydänpitää nuorta aikuisuutta elämänsä parhaimpakohtauksen kotonaan. Hänet elvytettiin, mutta na aikana. Viljelyyn ja sadonkorjuuseen liittyvät maati- sairaalassa ei annettu mitään toivetta paranelan työ olivat Toivon vastuulla. Traktorit alkoi- misesta. Kolmen viikon kuluttua, 3.3.2010, oli vat yleistyä Keski-Pohjanmaalla vasta 50-luvun aika jättää jäähyväiset rakkaalle puolisolle ja puolivälissä. Siihen saakka varsinkin kylvötyöt tutalle. Hellelle puolison menettäminen oli kaikvaativat paljon kävelemistä. Jalkavammaiselle kien leskien tapaan kova koetmiehelle se oli raskasta aikaa kuten invalideille moni muukin työ Lastenhoidon ja telemus. Kotona asuminen kävi mahdottomaksi, kun Helle sai kaikkialla Suomessa. Sodassa häkotitöiden ohessa kohtauksen vuonna 2013. Nyt vinnyt ja köyhtynyt maa ei voinut on elämä kuitenkin tasaantunut muuta tarjota. Helle opetteli ja hän asuu tyytyväisenä HarjuVuodet kuluivat, lapset kasvoikarjanhoitoa. kodissa, jonka uuteen osaan hän vat ja löysivät omat ammattinsa. muutti sen valmistuttua vuonna Pariskunta jäi kahden. Toivo ei 2014. Ennen sitä hän ehti asua juuri puhunut sotakokemuksistaan. Nuorisoseuran kasvattina hänelle ei alko- vuoden Halsuan Kannelmassa. Hyvä hoito, läholi maistunut ja tupakanpolttokin loppu pian heisten käynnit ja muistamiset ovat auttaneet surutyössä. sodan jälkeen. Vieläkin Helle viettää päivän kuukaudessa Helle viihtyi kotia hoitaen. Toivo oli saanut kotikyläläisten luottamusta niin, että hän toimi kotona Patanassa läheisiä tavaten ja muistellen kunnan, seurakunnan ja säästöpankin hallin- menneitä. Läheiset ja yhteys Jumalaan ovat nyt noissa. Sotainvalidien tilaisuuksiin ja matkoi- Hellen turva ja elämän sisältö. Joskus mieliala hin he osallistuivat mielellään. Kävipä niin, että vaihtelee ja jälkipolvien tulevaisuus huolettaa, Hannun perheen asuessa vuonna 1992 Saksas- mutta Helle uskoo silti samanlaiseen Jumalan sa, he pääsivät käymään yhdessä Miesbachissa, johdatukseen ja varjelukseen heidänkin kohmissä Toivo oli ollut kuntoutusmatkalla. Paris- dallaan kuin on saanut kokea yhdessä Toivon kunta nautti 2000-luvulle saakka yhteisistä au- kanssa. toajeluista sunnuntaisin kotiseudulla. Haastattelu 2016 ja teksti Mikko Tunkkari Vuonna 1991 valmistui naapuriin Juhan ja Päivin omakotitalo. Arjen ilot ja surut sekä juhPerhonjokilaakso

147

Enni Ranta

Lapsettomiksi jääneiden luja liitto Kun Enni Alaspää oli lähtenyt sodan jälkeen palvelijaksi kaustislaiselle maatilalle, hän sai sisareltaan sinne viestin, Rannan Heikki on käynyt sinua tapaamassa. Sisko oli lohduttanut, että kyllä Heikki tulee vielä uudelleen. Ja Heikki tuli, Ennin ja hänen avioliitonsa kesti 53 vuotta. Enni oli syntynyt 24.9.1924 Alaspään maanviljelijäperheeseen Vetelin Räyringissä. Matti ja Rauha Alaspäällä oli neljä lasta, poika ja kolme tytärtä, joista Enni oli nuorin. He saivat varttua turvallisessa ympäristössä ja tottua nuorena tilan töihin, josta myöhemmin tuli heidän elämäntehtävänsä. Kihloille pariskunta meni vuonna 1945 ja heidät vihittiin seuraavana kesänä. Saman vuoden syksyllä Enni muutti parin kilometrin päässä olevaan Heikin Hannilaksi kutsuttuun kotitaloon. Heikin isä ja kaksi sisarta asuivat talossa, johon Enni tuli miniäksi. Olavi-veli oli jo muuttanut pois. Enni ja Heikki rakensivat vuonna 1961 uuden omakotitalon vanhan lähelle.

Haavoittumisen jälkiseuraus Heikki oli syntynyt 8.12.1916. Ennin taululle laittamista kunniamerkeistä huomaa, että hänen ylikersantiksi kohonnut puolisonsa oli ollut pitkään sodassa ja siellä kunnostautunut. Heikki oli osallistunut jo talvisotaan joukkueenjohtajana. Välirauhan jälkeen tuli lähtö jatkosotaan ja vielä sen jälkeen Lapin sotaan. Hän haavoittui Syvärillä ilmapommituksessa, missä sai osu148

Perhonjokilaakso

man pakaran seudulle. Siitä seurasi 25 prosentin invaliditeetti. Haavoittumisen jälkiseurauksena pariskunta jäi lapsettomaksi, mikä oli heille raskas isku. Työ maatiloilla perustuu usein sukupolviajatteluun. ”… ja lapset taas sen siirtävät, kun päättyy meidän tiemme”, lauletaan kotiseutulaulussamme. Sillä tarkoittaen talonpidon jatkuvuutta. ”Mikset sinä jättänyt minua ko asia selevis?” oli Heikki joskus kysynyt. Enni oli vakuuttanut, ettei sellainen asia ollut tullut mieleenkään. Pariskunta otti kasvatikseen Heikin veljen Ritva-tyttären, ja hänen poikansa asuu nykyisin taloa. Heikki ei juuri sotatapahtumia muistellut muulloin kuin toisten veteraanien kanssa. Ne eivät liioin vaivanneet hänen uniaankaan, vaikka hän oli kokenut monenlaista pitkinä sotavuosina. Alkoholia Heikki käytti harvoin, sillä hän ja Enni olivat seurallisia luonteita muutenkin. He viihtyivät hyvin tuttaviensa parissa.

Työ kuin työ, kumpikin osasi Nykyään pariskunnat ovat töissään aika tasa-arvoisia, mutta 1946 alkaneessa avioliitossa se oli vielä harvinaista. Näin kuitenkin toimittiin Rannan talossa, eli Ennin sanoin: ”Tuvasa ja navetasa, pelloilla ja messätöisä, aina yhesä.” Heikki oli monitaitoinen mies ja työt sujuivat häneltä. Hänellä riitti aikaa moniin yhteiskunnallisiin harrastuksiinkin kunnanvaltuuston ja monien yhdistyksien jäsenyyksien myötä.

Osallistuminen invalidija veteraaniyhdistysten toimintaan antoi kummallekin elämän sisältöä varsinkin eläkeiässä. Tehdyt retket ulkomaita myöten ja osallistuminen kummankin yhdistyksen tilaisuuksiin virkistivät. Yksin jäätyään Enni lähti harvenevan joukon yhteisiin tapaamisiin, mutta nyt se on jäänyt vaikeutuneen liikkumisen takia.

Enni yksin ja harras toivomus

”Tuvasa ja navetasa, pelloilla ja messätöisä, aina yhesä.”

Enni ei voinut henkisesti valmistautua yksinjäämiseen, sillä Heikin kuolema tuli 6.2.1998 vain kahden päivän sairastamisen jälkeen. Hän oli lähtenyt Jyväskylään kuntokartoitukseen ja palasi sieltä huonossa kunnossa. ”Voi Enni että minä oon rinnasta kipiä. Tilaa ambulanssi!” Enni tilasi ja Heikki vietiin keskussairaalaan Kokkolaan. Aortan pullistumalle ei kuitenkaan voitu tehdä mitään. Enni jäi yksin. Nyt siitä on kulunut 17 vuotta. Omaa lasta vaille jääneet kiintyvät usein lujin sitein puolisoihinsa, ja siksi Enninkin kaipaus on yhä suuri. ”Minä toivon että näkisin Heikin vielä joskus.” Tuon toiveen varassa hän on kestänyt nämä vuodet ja uskoo jaksavansa Jumalan avulla vieläkin. Meitä jälkeenjääviä hän haluaa muistuttaa siitä, että huolehtisimme iäkkäistä ihmisistä, kuten hänestä huolehditaan. Haastattelu 2016 ja teksti Mikko Tunkkari

Perhonjokilaakso

149

Elna Tikkakoski

Tuli nätti poika Vetelistä ja vei Perhon kirkonkylässä syntyi 9.11.1926 Tyyne ja Emil Koskelalle ensimmäiseksi lapseksi Elna Maria -niminen tyttö. Perhe muutti myöhemmin Perhon Oksakoskelle. Isä oli monitaitoinen mies, mylläri, sahuri ja maanviljelijä. Elnan Jälkeen syntyi kaksi sisarta ja kaksi veljeä. Kuusitoistavuotiaana hän meni myyjäksi Osuusliikkeen kirkonkylän myymälään, jossa kului neljä vuotta. Oman kylän nuorisoseura vieraili kerran ohjelmansa kanssa Pulkkisessa, ja siellä Elna

150

Perhonjokilaakso

tapasi Yrjö Tikkakosken otsikossa mainituin seurauksin. Yrjö oli syntynyt 14.3.1925 neljäntenä lapsena kauppias ja metsätyönjohtaja Vilho ja puolisonsa Saima Tikkakosken kymmenlapsiseen perheeseen. Hän oli jatkosodassa jääkärinä, taistelulähettinä ja konepistoolimiehenä Vuosalmen taisteluissa ja Lapin sodassa. Ylämaalla hän oli kuorma-auton lavalla, joka kuljetti miehiä. Miina räjähti auton alla ja useita kuoli. Yrjö haa-

voittui päähän, selkään käsiin ja jalkoihin. Siitä gelmia alkoi tulla. Elna kuvaili monen muunkin seurasi aluksi 20 prosentin invaliditeetti, joka omaishoitajan kokeman tilanteen näin: ”Yrjön myöhemmin korotettiin 30 prosenttiin. pää ei pelannut, mutta jalat hyvin.” Kerran Yrjö oletti saaneensa kutsun rintamalle ja sinnehän oli lähdettävä Elnan vastustelusta huolimatta. Ensin miniänä, sitten

omaan kotiin

Lukeminen on torjunut yksinäisyyttä

Elna ja Yrjö kihlautuivat ja vihittiin samana vuonna 1946. Elna pysyi kotona vielä kaksi vuotta, mutta muutti sitten Yrjön kotiin 15-henkiseen Hoitokotiin muutto oli edessä, ettei sattuisi ekperheeseen. Tämä oli yleistä siihen aikaan. Sota symisiä. Siellä kului kahdeksan kuukautta. Yrjö oli köyhdyttänyt Suomen, ja elettiin yhä puut- kuoli 26.6.2007 sairaalassa keuhkoveritulppaan. teen aikoja, esimerkiksi rakennustarvikkeista oli Elna jäi yksin, mutta ei tunne itseään yksinäipulaa. Oma koti, Koskenniemi, valmistui joen seksi. Lukeminen on ollut hänen elämänikäinen harrastuksensa. Kuin anteeksipyydellen hän savarteen Pulkkiseen vuonna 1951. Yrjö oli kulkenut isänsä mukana metsätyö- noo kirjavalikoimaan tulleen viime aikoina rimailla ja oppinut siinä metsätyönjohtajan am- kosromaanejakin. Ehkä ne ovat tulleet mukaan matin. Tehtäviin kuului puukaupan teko, ja jos siksi, että teoslajin laatu on parantunut viihteestä myyjä ei itse toimittanut puita sovitulle paikalle, ajatuksia herättäväksi sisällöksi. Ihmiskuvaus on Yrjön tehtävänä oli pestata hakkuu- ja ajomie- monipuolista. ja jotkut kirjat käsittelevät yhteiskunnan vaikutusta rikoksiin. het. Kesäisin piti olla vielä YksNykyromaaneissa hän vieraspihlajan satamassa valvomassa ”Sorasta ei mitään taa niiden kielenkäyttöä. puutavaran lastausta laivoihin. kertomista”, oli Yrjö Toinen Elnan mieliharrasLapsia syntyi kolme tyttöä ja neljä poikaa. Isän kulkiessa vastannut lyhyesti. tus, käsityöt, ovat jääneet sormien kangistumisen takia. työmailla Elnalla jäivät talousNiiden tilalle on tullut ristisatyöt ja lastenkasvatus, mutta joskus piti vedota isän auktoriteettiin. Sotako- natehtävien ratkaiseminen, ja se on osoituksena kemuksistaan Yrjö ei juuri kertonut. Tytär oli hänen henkisestä vireydestään. Usein vierailevat mukana haastattelutilanteessa, ja hän sanoi ky- perheenjäsenet tuovat vaihtelua Elnan elämään. syneensä isältään syytä siihen. ”Sorasta ei mi- Lapsenlapsia on 16 ja seuraavaa sukupolvea eli tään kertomista”, oli Yrjö vastannut lyhyesti. Tuo neljättä jo 14. Terveydestään tämä vajaan vuoden kuluttua asenne on yleinen sellaisella, joka on nuorena joutunut sotaan. Ehkä he eivät halunneet palaut- 90 vuotta täyttävä Elna on iloinen. Yleinen suuntaa mieleensä ikäviä muistoja kuten taistelutilan- taus maailmalla ja Suomessa kuitenkin huoletteita ja toverien kuolemisia. Painajaisunia Yrjö taa. Maallistuminen ja uskosta luopuminen on niin yleistä. Jumalan kunnioitus ja käskyjen ei Elnan mukaan nähnyt. Pariskunta kulki yhdessä sotainvalidien tilai- noudattaminen ovat ne asiat, joiden Elna toivoo suuksissa ja matkoilla Nordkapiin saakka. Siel- pysyvän ihmisten mielissä. tä Elnan muistiin on jäänyt niin kova tuuli, että Yrjön täytyi pitää hänestä kiinni. Ikääntymisen Haastattelu 2016 ja teksti Mikko Tunkkari myötä Yrjö sairastui sepelvaltimotautiin ja muistisairauteen. Elna hoiti häntä pitkään, mutta on-

Perhonjokilaakso

151

Anni Laasanen

Kotirakas kädentaitaja Anni Laasanen syntyi 10.12.1932 Alli ja Vilho Pynssin maanviljelijäperheeseen Vetelin kirkonkylässä. Hänellä oli sisar ja kaksi veljeä. Perhettä kohtasi talvisodan loppupuolella suru, kun isä haavoittui ja kuoli vammoihinsa sotasairaalassa. Puolison ja isän menetys oli suuri, sillä tilaa jäi hoitamaan vain leski neljän alaikäisen lapsen kanssa. Äidille tuli paljon huolia, ja lapsien piti tarttua töihin jo nuorena. Anni olisi halunnut mennä oppikouluun, mutta toisin kävi. Hänen vuoronsa tuli opiskella emäntäkoulussa vuonna 1950. Sen jälkeen Anni pääsi töihin läheiseen neljän kunnan synnytyslaitokseen. Nyt jälkikäteen hän ihmettelee erästä asiaa: miten alan kouluja käymättömälle uskottiin yöpäivystys, johon kuului öisin vastuu vauvoista ja äideistä ja vielä lämmityskattilan täyttö. Anni selvisi töistään, ja se osoitus siitä, miten monipuolisia kotona ja emäntäkoulussa opitut taidot olivat. Vetelin Veikkolan iltamatansseissa Anni

tutustui 28.5.1925 syntyneeseen Erkki Laasaseen, ja he avioituivat vuonna 1954. Anni on ajatellut myöhemmin, että varhainen isän menetys saattoi aiheuttaa sen, että puolison lisäksi hän kaipasi turvallisuutta elämäänsä. Hän oli myös kotirakas. Ikävissään hän oli jopa kerran talvella lähtenyt emäntäkoulusta kotiin peltojen poikki ja jokijään yli. Matka sillan kautta olisi ollut paljon pitempi. Ehkä oma koti oli jo ajatuksissa seurusteluaikanakin, sillä siellä hän on viihtynyt.

Ihmeellinen pelastuminen Erkki kuului siihen nuorimpaan ikäluokkaan, jonka osaan kuului lähteä vielä Lapin sotaankin. Ranuan erämaassa suomalaisten piti hyökätä aavan suon yli, mutta saksalaisilla oli ylivoima. Hyökkäys tyrehtyi, ja vihollisen konekivääri alkoi tulittaa mättään takana makaavaa Erkkiä. Sarjatuli repi reppua ja toisen konekiväärin luodit osui-

Kihlapari Anni Pynssi ja Erkki Laasanen vuonna 1954. 152

Perhonjokilaakso

vat olkapäähän ja tekivät käden hervottomaksi. Omat olivat jo vetäytyneet taakse, ja Erkki oli hetken turtana kauhusta. Jumalan apuun luottaen hän lähti ja juoksi todellisessa luotisateessa. Myöhemmin Erkin vaatteista ja kypärästä löytyi 40 – 50 luodinjälkeä. Sairaalassa Erkin ajatukset kiteytyivät runoksi, jonka nimeksi tuli Yksin. Eräs sen säkeistö kuuluu näin: Ja silloin se tapahtuu: on pelko poissa. Niin ihmeen hyvä ja varma on olla. Ei tuskaa, pelkoa! Nyt tiedän sen, Sinä hätäni kuulit sinne taivaaseen. Ei sattua minuun enää pahemmin voi. Sen tiedän nyt, täältä johdat minut pois. Vaikka luodit vinkuu ja vaatteita raastaa, ne eivät osua enää saakaan. Haavoittunutta kannettiin yön yli kärrytien päähän, ja seuraavan päivän iltana hän oli Oulun sairaalan amputointiosastolla. ”Kuolio pitkällä, käsi pois”, totesi lääkäri. Erkki ei antanut tehdä sitä. Urheilua harrastaneen nuorukaisen kunto oli kestänyt haavoittumisen ja kuljetuksen rasitukset. Hyvän hoidon ansiosta hänelle jäi aluksi 25 prosentin invaliditeetti. Myöhemmin se nostettiin kaksinkertaiseksi.

Perhe-elämää omassa kodissa Asuntotilanne oli Suomessa pitkälle sodan jälkeen vaikea. Anni muutti avioitumisen jälkeen Erkin perheen luo Kotirantaan, jossa asui vanhempien lisäksi seitsenpäinen sisarusparvi. Perheen isä omisti Laasasen suksitehdas -nimisen yrityksen ja sille rakennettiin uusi tehdasrakennus. Anni ja Erkki muuttivat sen yläkertaan vuonna 1958 ja sieltä Vimpelintien varressa olevaan omakotitaloon vuonna 1971. Heille syntyi kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Erkki oli opiskellut metsäteknikoksi, mutta työtilanne ei ollut silloin hyvä. Suksilla sen sijaan oli kysyntää. Kolme veljestä jatkoi isänsä työtä. Annikin oli joskus kiireaikana suksien viimeistely- ja pakkaustöissä. Lastenkasvatus oli lähes kokonaan hänen vastuullaan, sillä Erkki teki tehtaalla pitkää päivää ja harrasti urheilua menestyen jopa SM-hiihdoissa. Olkavarsi ei toiminut, ja siksi hän

hiihti lyhyemmällä sauvalla ja sai kilpailulääkäriltä käteensä puudutuksen. Lasten kasvaessa ja maailmalle lähtiessä Anni ryhtyi perhepäivähoitajaksi. Sitä kesti eläkeikään saakka eli 18 vuotta. Työssä syntyi yhä jatkuvia ystävyyssuhteita, mutta aina ei ollut helppoa. Joskus oli viisikin lasta hoidossa, ja ikääntyvä hoitaja oli illalla kaikesta hälystä väsynyt.

Mieluista puuhaa Harrastukseenkin löytyi silti aikaa. Oli rauhoittavaa ryhtyä puuhaan, jossa tulivat esiin Annin kädentaidot ja taiteellinen lahjakkuus. Hän valoi savesta punatulkkuja, talitiaisia ja pääskysiä maalaten ne niin näköiseksi, että elävä lintukin olisi erehtynyt. Tytär oli siihen aikaan töissä Pentikin keramiikka- ja sisustusalan liikkeessä. Omistaja ihastui lintuihin ja tilasi niitä Annilta useaan otteeseen. Ja mikäs tämän parempaa: hänellä oli mieluinen harrastus, josta sai tulojakin. Avioliiton alkuaikoina Erkki näki paljon painajaisunia. Anni heräsi usein huutoihin, mutta myöhemmin ne vähentyivät. Erkin kunto on säilynyt hyvänä ahkeran liikunnan ansiosta. Hän on ollut pitkään invalidien puheenjohtajana ja Anni puolisojäsenenä mukana järjestämässä tilaisuuksia. Lasten perheisiin pidetään yhteyttä ja eletään heidän mukanaan hyviä ja joskus huonompiakin päiviä. Nyt Anni toteaa isän ikävän ja kaipuun olleen elämässään aina mukana. Ilon aiheita ovat olleet lasten syntymät. Taivaalliselta Isältä hän on saanut voimaa ja apua. Puhelimet kyllä toimivat, mutta Etelä-Suomessa asuvaa jälkikasvua on usein ikävä. Isoäidin syli kaipaa lasta ja päinvastoin. Anni muistuttaa nuoremmilleen, että meille on annettu hyvä ja kaunis isänmaa, rakastakaa sitä. Hän on kirjoittanut isänsä muistolle runon, jonka eräs säkeistö kuuluu näin: Sukupolvet muistakaa, miks´ miehet sankareina makaa. Ei saanut vieras maatamme heiltä, siks´ kiitollisuutta vaaditaan nyt meiltä. Haastattelu ja teksti Mikko Tunkkari Kuvat Anni ja Erkki Laasasen kokoelma. Perhonjokilaakso

153

Elisabet Tyynelä

Elämää sotavankeudesta tyyneen vanhuuteen luatte ampua, sitten teidän pitää ampua lapset. Tiiät, kun lapsena kuulee tämän. Päästiin tupaan yhteen kamariin, kaikki muut huoneet oli täynnä venäläisiä. Isoja hyökkäysvaunuja oli pihassa. Järvi oli jäätynyt, niin äkkiähän ne tuli sinne järven poikki.” Tarkkaa muistikuvaa Elisabetilla ei ole, kauanko kotona vielä oltiin. Eräänä aamuna veli tuli sanomaan, että ulkona ei päässyt menemään vessaan tai muuallekaan. Pihalla oli kuorma-auto ajanut rappujen viereen. ”Suomea puhuva mies tuli komea valkoinen turkki päällä ja sanoi, ”Kaikille pantiin pyssyt rintaan” laittakaa nyt lämpimästi päälle ja ottakaa kahden päivän muona mukaan. Kahden päivän päästä Eräänä aamuna lasten valmistautuessa kouluun Suomi on vallattu, niin pääsette kotia. Veli sanoi äiti tuli sanomaan, ”nyt on lapset, että ette voi tuohon, ette valtaa Suomea kahdessa päivässä, lähteä, sota on syttynyt”. Samassa tuli pommi Suomella on niin hyvä armeija.” Kaikki lähtipihaan, lentokoneesta tai tykistä. Ikkunalasi sär- vät itkien, päälle puettiin kaikki vaatteet, mitkä kyi. Äiti käski laittaa vaatetta päälle ja mennä pe- suinkin oli. Ulkona paukkui 40 asteen pakkanen. runakuoppaan suojaan kiväärin luodeilta. Perunakuoppa oli kivikellari, jossa säilöttiin yleensä Leipäpala ja lientä marjat, sienet, hillot, porkkanat ja perunat. Laarien päällä perunakuopassa istuen vierähti ”Avoauton lavalla matkustettiin, ei ollut heiniä koko päivä, kunnes pihalta alkoi kuulua liikettä. eikä mitään lavalla. Siinähän paleltui jalat ja Kellariin tuli naapurin lapsia ja muuta väkeä hei- kaikki. Meitä vietiin Veskelykseen. Siellä annetdän lisäkseen. ”Pian tulivat venäläiset ja sanoi- tiin ensi kerran lämmintä teetä peltimukeista. vat venäjäksi, tulkaa pois sieltä. Kaikille pantiin Sitten taas jatkettiin matkaa. Meidät vietiin enpyssyt rintaan ja kaikkien piti laittaa kädet ylös. sin Kisoman vankileirille, sinne ei mahtunut. Oli Kaikki tarkastettiin. Äiti sanoi, että jos hänet ha- jo niin paljon haavoittuneita ja sotilaita, ei ollut Koti oli Karjalan Suojärvellä, Hautavaaran kylässä. Perheessä oli yhdeksän lasta, joista Elisabet oli nuorimmasta päästä kolmas. Maanviljelyksellä elettiin. Kylässä oli koulu. Karjalassa oli hyvä elää kauniin luonnon ja järvien keskellä. Kotijärvestä toinen puoli oli Suomen ja toinen Venäjän puolella. Syksyllä 1939 oli annettu käsky, että vilja pitää kerätä ja laittaa talvea varten valmiiksi. Jyvät piti säkittää. Tiedettiin, että jotain on tekeillä. Sellainenkin tieto liikkui, että sotaa ei tule.

154

Perhonjokilaakso

sellaista vankiselliä, mihin olis mahtunut. Kolme tai neljä autoa sieltä käännytettiin pois ja meidät vietiin Interposakan saareen, jossa oli tsasounat, kirkot ja kaikki. Se oli tehty vankileiriksi. Siellä oli pieni huone, lattialla maattiin, äiti ja lapset samassa huoneessa. Isän sokea veli oli lisäksi. Siinä asuttiin.” Lapset laitettiin vankileirillä kansakouluun heti seuraavana päivänä. Koulussa puhuttiin vain venäjää, suomea ei saanut puhua. Koulussa opetettiin kirjaimia ja laskettiin. Äiti oli osannut venäjää, mutta kotona sitä ei ollut puhuttu. Ruoka piti vankileirillä tienata, joten äiti oli leipomossa töissä. ”Joka aamu annettiin leipäpala, jota syötiin pitkin päivää. Jotain lientä saatiin sen päälle.” Saaressa oli kauppa, mutta rahaa ei juurikaan. Peseytyminen tapahtui järvessä. Saunakin oli, mutta siitä olisi pitänyt maksaa, joten monesti ei saunaan päästy.

Viikin kartanoon ja eri kouluille majoitukseen. Moni oli huonossa kunnossa ja kovasti laihtunut. Nälkään kuoli noin 70 ihmistä. Helsingissä evakkoja pidettiin karanteenileirissä, kaikki heidän vaatteensa poltettiin ja he saivat puhtaat vaatteet. ”Meillä oli samat vaatteet vankileirillä koko ajan.” Perhe tapasi isän Suomen puolella, mutta tämä ei alkuun tunnistanut kovasti laihtuneita lapsiaan. Helsingistä Elisabetin perhe matkasi Suonenjoelle. Tammisen huvilasta Hangasjärven rannalta saatiin vuokrattua asunto. Elisabet muistelee, että kaikki oli kortilla: aikuinen sai maitoa 2 dl, voita ja sokeria 250 g. Suonenjoella lapset kävivät jälleen koulua. Elämä oli tiukkaa. Elisabetia pyydettiin hoitamaan lapsia naapuriin Suon taloon koulun jälkeen. Hän sai palkaksi maitoa, josta äiti laittoi kotona ruokaa. Jouluna Elisabet perheineen pääsi takaisin

”Nyt vaikka vierahissa vaellan” Vankileirillä saatiin tieto, että sota oli loppunut. Äiti oli käynyt kokouksessa, jossa hän kuuli, että isä on anonut heitä Suomeen. Siviileille oli luvattu apua. Äidin piti toimittaa kaikkien perheenjäsenten nimet ja syntymäajat viranomaisille. Vankeus oli alkanut talvella lumen ja jään ympäröimänä. Keväällä lumen sulaessa huomattiin, että talvi oli vierähtänyt saaressa. Pois päästiin kantosiipialuksella ja vastarannalta matka jatkui jalkaisin. Joen ylittämiseksi tehtyä lankkusiltaa pitkin pelotti kulkea, mutta äiti auttoi lapset vuorollaan joen yli. Monien vaiheiden jälkeen päästiin rautatien varteen. Härkävaunuissa matkustettiin useampi päivä, ennen kuin evakot luovutettiin Suomeen. Luovutuksen jälkeen heidät pantiin uudelleen härkävaunuihin ja vietiin Helsinkiin. Karjalaiset sijoitettiin Perhonjokilaakso

155

Karjalan kotiin, jossa nähtiin kotitaloon osuneet kisti ne tautien varalta. Tarkastuksen jälkeen sai viedä omansa pois. Elisabet ei tiennyt, missä äiti pommitukset. ja sisarukset ovat ja ovatko elossa. Kaksi siskoa oli lottana ja kaksi veljeä rintamalla. Isä oli jääEvakkoon jälleen – lehmien nyt hevosen kanssa linnoitustöihin. kanssa matkaan Elisabet löysi eräästä talosta tuvan perheelle. Talosta oli seitsemän veljestä rintamalla. Talon Velipoika oli nähnyt kaupan seinällä tiedotteen isäntä lupasi tehdä lehmillekin aitaukset. Elisayleisestä liikekannallepanosta. Vähän ennen betin mielestä tupa oli komea ja järvi näkyi niin juhannusta 1944 varmistui tieto, että kotiseutu kuin kotona. Hän ajatteli, että ”äitikin varmaan pitää jälleen jättää. Yöllä koputettiin oviin ja sa- tykkää, ei tuu ikävä sitten”. nottiin, että lasten ja vanhusten pitää lähteä. EliHän muistelee, miten hänen piti lähteä pesesabet ei saanut lähteä äidin mukaan, hänen oli mään heille luvattua tupaa. Tuona aamuna ei lähdettävä kävellen lehmien kanssa matkaan. Isä ollut yhtään leipäkuponkia jäljellä. Naapurin antoi mukaan rahaa ja elintarvikekortin, lehmil- emäntä oli leipomassa ja häneltä Elisabet kysyi lä oli laput kaulassa. lainaan leipäkuponkia. ”Emäntä antoi rieskaa Hautavaaran kylän asukkaille ja lehmille oli ja pani voita väliin ja kääri sanomalehteen. Ei varattu paikka Perhon kylästä. Elisabet ei ollut tarvittu kuponkia. Tuo päivä oli pelastettu.” Siilöytänyt kartasta Perhoa, vain Vetelinjoki antoi vouksen lisäksi piti vielä viedä heinät ja lypsää osviittaa, mihin päin mennään. Samassa lau- lehmät. massa kuljetettiin 15–20 lehmää. Koko saattuMyöhemmin Elisabet kävi vielä kunnantoieessa oli useampia laumoja. Mukana oli kärry- mistossa kysymässä muun perheen olinpaikkaa. mies, joka kuljetti lypsyastiat, eväät ja vaatteet ja Vihdoin hän sai tiedon, että äiti on lasten kansmuut tavarat. ”Yhtään yötä ei oltu asunnoissa, sa Äänekosken yhteiskoululla, jossa on yhteenviltti ja shaali oli mukana ja laatikko, missä oli sä majoittuneena parisen sataa henkeä. Isä oli vaihtovaatteita.” Kovalla ukonilmalla Elisabetin joutunut pommitukseen, jossa kuoli hevonen ja seurue sai eräästä talosta kanalan päässä olevas- kärryssä olleet tavarat meni. Isä oli Viinijärvellä ta varastosta yösijan. Huoneessa haisi pahalta ja sairaalassa. Rintamallaolijoista ei ollut tietoa. kanat kaakattivat koko yön. Uni ei oikein tullut. Elisabet pääsi Perhoon 28.8.1944 lehmien Palvelukseen kanssa. Matka kesti yli kaksi kuukautta. Desanttien takia saattueessa oli mukana pyssyn kanssa Elämä jatkui. Elisabetin perhe asui aluksi Perkulkeva sotilas. hossa. Seuraavan vuoden alussa Elisabet sai työ”Kengät oli puupohjakengät, avojaloin kävel- paikan Kyyjärveltä, jossa työllistäjänä oli kauppa, tiin lehmien kuljetusmatkalla. Pieniä teitä kul- matkustajakoti ja ruokabaari. Liikkeen johtaja jettiin, kun venäläiset pommittivat, ei voitu isoja rouvansa kanssa halusi kolme karjalaista tyttöä teitä. Karjalassa oli rehevät metsät, joissa lehmät hoitamaan paikkaa vuoroviikoin. Tuolloin olisaivat mahansa täyteen äkkiä, mutta sisä-Suo- si pitänyt olla 21-vuotias yleiseen palvelukseen. messa ei enää näin ollut. Yön aikana varastettiin Jotta Elisabet voisi mennä töihin alaikäisenä, heinää lehmille peltojen laidoilta, mutta silti leh- johtajapariskunta antoi valtakirjan, jonka mumät ehtyivät matkalla, eivätkä kaikki selvinneet kaan he olisivat Elisabetin huoltajia. ”Äiti ja isä perille. Sotilaat joivat lehmien maidot, itsekin sanoi, että ilman muuta saat mennä.” Pariskunta oli ankara, ja he olivat ”kovia kassaimme, mutta ei ollut kattilaa, missä keittää.” vattamaan” Elisabetia. Kun kaverit menivät kihloihin, Elisabet oli ajatellut, että hänestä tulee ”Äitikin varmaan tykkää” vanhapiika, kun johtajapariskunta ei päästä hänPerhoon tultua Elisabetin piti itse hommata tä mihinkään. tupa, asunto, johon asettua. Lehmät koottiin aluksi yhteen aitaukseen, jossa eläinlääkäri tar156

Perhonjokilaakso

Miniäksi tuttuun taloon

kotoisin talosta, jossa Elisabet oli pessyt tupaa evakkoon tulevalle perheelleen. Elisabetin sisarukset selvisivät sodasta. Perhe sai Elisabet oli käynyt kihlattuna perheensä luona parin vuoden päästä Juuasta pika-asutustilan ja Juuassa ja kertonut Taiton haluavan viedä hänet muutti sinne. Juukaan tehtiin ensin sauna, sitten vihille. Isä vei samalla reissulla Elisabetin kaupkamari ja navetta. Elämä oli tiukkaa. Lehmät, paan, osti talvitakin minkkikauluksella ja hajotka Elisabet oli tuonut Perhoon, kuljetettiin tun sekä mustat jatsarit. Isä osti myös vihkipukuorma-autolla Juukaan. Elisabet jatkoi työtään vun. Elisabetista tuli miniä isoon taloon. Mies Kyyjärvellä. kiusoitteli usein myöhemmin, että ”vuokralle se Kyyjärven talon vihkiäisissä Elisabet tapasi on tullut, mutta ei se maksa milloinkaa vuokraa”. tulevan miehensä. Taito haki juhlissa ElisabeNeljä miniää oli talossa ollut jo ennen Elisabetille simaa. He alkoivat ”porukoimaan”. Mies oli tia. Yksi miniä oli kuollut. Neljä lasta oli jäänyt orvoiksi ja pienin heistä viety joulumerkkikotiin. Elisabetin mielestä miniän osa oli kaikista helpoin. ”Ei tarvi miettiä, onko rahaa, onko ruokaa, työtä on. Tekee vain työtä enemmän kuin käsketään niin siinä on.” Elämä oli vaatimatonta. Elisabet oli saanut aiemmasta työpaikastaan vaatteita, verhoja ja muuta tarpeellista. Se helpotti elämää. ”Ei tarvinnut käyttää pisteitä niihin.”

Yhdessä on menty eteenpäin

Elisabet Tyynelä , s. 1926, o.s. Peura Taito Tyynelä, s. 1923, haavoittunut 26.6.1944 ja 8.10.1944 Lapset Riitta -52, Mirja -55 ja Ulla -63 (Vapauden puolesta, Haanen kummulta Karjalaan ja Lappiin) Haastattelu ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Elisabetin mies Taito haavoittui sodassa ja oli sotainvalidi. Elisabet itsekin on sotainvalidi vankeuden perusteella. Tästä hän ei ole juuri puhunut. Sotainvalidityössä Elisabet ei ole ollut aktiivinen Perhossa. Miehelle saatiin aikanaan omin avuin apuja. Pariskunnalla ehti olla pitkä yhteinen elämä. Mies ei ollut aikanaan voinut käydä kouluja ja hän halusi yhdessä Elisabetin kanssa antaa lapsille mahdollisuuden kouluttautua. Vanhin tytär kuoli pienenä. Perheeseen syntyi vielä kolme tytärtä, jotka ovat saaneet opiskella pitkälle ja ovat päässeet hyviin työpaikkoihin. Unissaan Elisabet käy Karjalassa useinkin, mutta todellisuudessa hän on käynyt siellä viidesti sotien jälkeen. Yhteyttä pidetään edelleen koulukavereiden kanssa. Elisabetin koulukaverina oli muun muassa Aira Samulin. ”Karjalaiset olivat kahden tulen välissä. Kaikesta oli puutetta. Oma kulttuuri, usko ja kaikki jäi, kaikki hajotettiin.” Elisabet on usein ajatellut, että lapset aikanaan tottuivat muutoksiin, mutta ihmettelee, miten aikuiset ovat sopeutuneet niihin. Perhonjokilaakso

157

Ruut Rauma

”Uskalsi tehhä” Saima ja Ilmari Hillin perheeseen Kälviällä syn- tuli hiihdettyä kymmenen kilometriä. Kun suktyi 10 lasta. Tuohon aikaan suuret perheet olivat silla ei lumien sulettua päässyt kulkemaan, sama tavallisia. Perheen lapsista vanhin Ruut sai osak- matka taittui kävellen. Pyöriä ei silloin kaikilseen isonsiskon roolin. ”Minulla oli niin paljon la ollut, joten Ruut vanhempana kuljetti usein vastuuta, mutta kun oli näitä vanhapiikasiskoja nuorempaa siskoa pyörän kyydissä. ja setä, niin meitä passattiin kuin prinsessoja, palavottiin ja pidettiin erittäin hyvänä. Sai mel- Omaa rahaa ja tienestiä kein kaikkea mitä osasi toivoa. Sitte ne hankki meille kaikkia uusia vaatteita ja kiiltonahkaken- Isä oli ainoita miehiä koko kylällä, jonka ei tarkiä ja kaikkia semmoisia ylellisyyksiä.” Ruut sai vinnut lähteä sotaan. Hänellä oli todettu veriuutena kaikki vaatteet ja pienemmät sisarukset syöpä 17-vuotiaana. Kylän ainoa mies oli kyolivat vähän kateellisia, kun joutuivat perimään syttyä apua ja usein isä kulki naapurustossa vanhoja tavaroita. Tädeillä oli kuitenkin omat auttamassa, kuka mitäkin tarvitsi. Isä kävi teu”perillisensä” sisarussarrastamassa eläimiä ja teki jassa, joten tavarat jakauhevoshommia. Kotona piti tuivat nuoremmillekin. selvitä enemmän oman Jako tasapuolistui. väen turvin. ”Kaikkea oon Lapsuuteen kuului leiLapsilla oli perunamaa, päässyt kokeilemaan kit ja osallistuminen talon siinä kullakin omat penja sitte, ku ei muuta töihin. Lapsia pidettiin kit, joita piti perata ja kasyleensä mukana kaikissa ollut niin piti saranpäitä tella. He myös kuokkivat töissä ja he saivat tehdä perunat syksyisin pellosta. hakata, turpeita mitä osasivat ja pystyivät. Talkoita tehtiin paljon, kepienemmäksi ja kylvää Ruut laittoi ruokaa, leipoi, rättiin käpyjä, polttopuita hoiti karjaa, oli kesällä ja risuja, vietiin lehmille nauriin siemeniä. paimenessa. Samassa taruokaa ja oltiin paimenesKokkolan torilla kävin loudessa asunut setä meni sa. Kaikkeen mahdolliseen sitten myymässä nauriita aikanaan naimisiin, se aiosallistuttiin. Isä oli toivoheutti muutoksia asuminut vanhimmasta lapseskappaletavarana. Sain sessa, kun talo ja talon työt ta poikaa. Koska Ruut oli siitä itelle omaa rahaa jaettiin. kiinnostunut hevosista, ja tienestiä. ” Kouluaamut alkoivat nahän oli hevosmiehenä, äesvetasta, Ruut kävi lypsäti ja ajoi haravakonetta ja mässä pari lehmää ennen monenlaista muuta raskaskouluun lähtöä. Koulumatka oli viisi kilometriä. takin työtä. ”Kaikkea oon päässyt kokeilemaan Maito oli pullossa ja leivät paperikäärössä. Tal- ja sitte, ku ei muuta ollut niin piti saranpäitä vella koulumatka meni hiihtäen, joten päivittäin hakata, turpeita pienemmäksi ja kylvää nauriin 158

Perhonjokilaakso

Ensimmäinen yhteinen joulujuhla Rauman talolla.

siemeniä. Kokkolan torilla kävin sitten myymässä nauriita kappaletavarana. Sain siitä itelle omaa rahaa ja tienestiä.” Ruoasta ei ollut maalaistalossa koskaan puutetta. Vaatteita oli vähän. Ruokatavaralla tehtiin kaupunkilaisten kanssa vaihtokauppaa. Vanhoista vaatteista tehtiin lapsille vaatteita. Ruutin äiti oli hyvä ompelija ja kerran äiti teki isän housunlahkeesta Ruutille hameen, liivihameeksi sen sai, kun hameeseen lisättiin olkaimet. Ruut oli itsekin käsistä kätevä ja tikkasi mielellään. Iltasella jaettiin siskojen kanssa työt siten, että yksi teki villatakin takaosan ja toinen hihat ja kolmas etukappaleen. Villatakki tuli parissa illassa valmiiksi. Äiti piirsi kaavat ja niitten mukaan tehtiin. Uskallettiin tehdä ja kokeilla taitoja.

Opin tieltä työelämään Ruut kävi Pietarsaaressa oppikoulua ja kolmivuotisen keskikoulun, jonka pääsi siellä läpi tavallista lyhyemmässä ajassa. Marjoilla hän tienasi koulurahat, maksoi lukukausimaksut ja

vuokrat. Nevamarjat poimittiin kesällä ja syksyllä käytiin mustikassa ja puolukassa. Marjat myytiin torilla Kokkolassa. Vuonna 1945 hän pääsi keskikoulusta ja meni aluksi Ylivieskan postiin töihin. Opinnot jatkuivat 1948 emäntäkoulussa Vetelissä. Sieltä hän lähti harjoittelemaan Järvenpäähän miettien, suuntautuuko kotitalous- vai puutarhaopettajaksi. Ruut erikoistui puutarhaopettajaksi. ”Mulla oli niin hyvä tuuri, että emäntäkoulusta sain harjoittelupaikan ja sain jopa palakallisen harjoittelun ja sain sieltä opettajan paikan heti välittömästi. Jopa niin, että ne maataloushallituksesta pyysi, että kun valmistun, minut nimitettään siihen.” Vuonna 1952 hän aloitti Vetelin emäntäkoululla opettajan työssä.

Hyvin kävi Ruutin sisko oli pitänyt yhtä Kalevin kanssa ja he olivat käyneet yhdessä vierailulla lapsuuden kodissa. Kun sisko oli lähdössä Hämeenlinnaan Perhonjokilaakso

159

meijerikouluun, hän mainosti Ruutille, että Ka- minut. Perhe hankki oman mökin Kaustisen Salevi on kauhean kiva. Kauaa eivät Ruut ja Kalevi lonpäästä ja muutti kokonaan saman katon alle. seurustelleet, pari meni 1954 kihloihin ja nai- ”Se oli niinku pesäpaikka.” Ruut jäi pois emänmisiin saman vuoden lopulla. ”Hyvin kävi. Oon täkoululta, mutta sai paikan Marttapiiriliitosta. oikein ollu tyytyväinen. Se on joustava, moni- Ruut suunnitteli kartanon pihoja, piti kursseja ja taitoinen. Moni ihmetteli, että invalidin ottaa, vuosikokouksia. Työ oli satunnaista, muutaman mutta mikäs siinä. Luontohan se on, joka tikan- kuukauden vuodessa. Työtä pystyi kuitenkin järpojan puuhun vetää.” jestelemään niin, että perheestä huolehtiminen Naimisiin mentyä Kalevi sairasteli paljon. Sir- onnistui. Tuossa vaiheessa Kalevi sairasteli enemmän, paleet liikkuivat kehossa ja mies joutui olemaan sairaalassa silloin tällöin. Sodan vaikutuksia on mikä johti siihen, että Ruutin oli ajettava ajokortti sekin, että yöllä jalat eivät voineet olla rauhassa. ja vaihdettava ammattia. Kalevin kuljetusyrityksen lupaa ei haluttu lopettaa, Lääkemäärät olivat melko joten Ruut ajoi Teerijärven suuret. Sota muistutti olemassaolostaan monin tavoin tehtaankuljetukset ja koululaisten kuljetukset. Usein jälkeenpäin. ”Ja minä olin, kävin Kalevi ajoi aamupäivän ajot milloin missäkin. ja Ruut iltapäivän ja illan. Pesäpaikka Mutta minä olin rohkea, Kalevi oli töissä aina kun pystyi. ”Oli niitä aikoja, kun Ruut jatkoi työtä emäntäkouen epäillyt, piti hankkia lapsille hoito ja lulla ja asui viikot Vetelissä, ettenkö pärjää.” Kaleville ja minä sitte töissä.” emäntäkoulun asuntolassa. Vieraita kuljettajia käytettiin, Kalevi asui Kaustisella, jonne kun oli tarve. Kolme vuotta Ruut viikonloppuisin matkusti. Esikoinen Markku syntyi 1956. Elämä jat- yhteen mittaan meni niin, että Ruut hoiti ajot, kui entistä rataa, mutta toisen lapsen syntymä toi kun Kalevi ei pystynyt menemään auton rattiin. Kolmas lapsi Marja syntyi 1965. Elämää elettiin muutoksia. Kun Anne syntyi 1958, pienten lasten kanssa asuminen pienessä asunnossa ei enää toi- päivä kerrallaan. Etukäteen ei tiennyt, mitä päivä

160

Perhonjokilaakso

toisi tullessaan. Kun Kalevi pystyi työhön, Ruu- aan keskenään ja vasta viime vuosina Kalevi on tille jäi aikaa olla lasten kanssa. Kalevin sairas- niitä kertonut Ruutille. taessa Ruut venytti päivää usein 12–16-tuntisiksi, vaikka työtunteja ei laskettu. Usein lapset olivat Elämä on opettanut Kalevin kanssa kotona ja laittoivat itse ruokaa sen mitä pystyivät. ”Ja minä olin, kävin milloin mis- Elämän ehtoopuolella on saanut ihmetellä mensäkin. Mutta minä olin rohkea, en epäillyt, etten- nyttä. ”On se ollut kovaa, mutta on se opettakö pärjää.” nutkin. Saa olla ihmeissään, että lapset on saaVuosikaudet elämä oli täyttä työtä. Tuohon nut käydä koulun ja päässy elämässä eteenpäin vaiheeseen kuului myös ja saanut ne taidot, että aika, jolloin Ruut oli sanomaleden reunaan Saa olla ihmeissään, että Kaustisella opettajana. kirjoitin monesti, että lapset on saanut käydä Yksi opettaja oli hiihtosä teet sitä ja tätä ja paat koulun ja päässy loman aikana kuollut ja hellalle lämpeneen ja laiRuut tuli niin sanotusti tat ruokaa. Opit on menelämässä eteenpäin lennosta hänen sijaisekny perille. Ei ne pelkää ja saanut ne taidot. seen. Hän sai valita lukumitään ja kaikki on semSanomalehden reunaan järjestyksestä työt, jotta mosia oma-aloitteisia.” ehtisi ensin aamulla kyyElämäntehtävänä on kirjoitin monesti, että sä teet tiä koululaiset kouluun, ollut usein toisista huositä ja tätä ja paat keskipäivällä opettaa ja lehtiminen ja on sitä hellalle lämpeneen ja iltapäivällä vielä kuljetedelleen. Toistakymmentaa koululaiset koteihin. tä vuotta Ruut on toimilaitat ruokaa. Tuttu rehtori tiesi Ruunut Kalevin omaishoitin elämäntilanteen ja järjesti, että työt sujuvat. tajana. Poika jatkaa isän ammattia, yritystä on Muutama vuosi vierähti näillä järjestelyillä. laajennettu ja siinä on vieraita työntekijöitä. Tytöt ovat suuntautuneet sairaanhoitajiksi. Isän sairastelun kautta he ovat jo kotona nähneet ja Sotainvalidityössä oppineet monenlaista. Sotainvalidityö tuli tutuksi jo Vetelin vuosina, jol”En minä pysty kauan olemaan pois kotoa. loin Ruut oli mukana keräämässä jäsenmaksuja. Se on semmonen puolitoista kaks tuntia, pitää Lasten vartuttua tehtävät tulivat taas ajankohtai- joka asiassa auttaa. Toinen on valtion suora jasiksi ja Ruut toimi naisjaoston sihteerinä. Naiset laka, niin ku se ite sanoo ja terveessä jalassa on järjestivät tupatilaisuuksia, leipoivat ja järjestivät tekonivel.” Aiemmat sairastumiset näkyvät kuntalkoita sotainvalidien perheille. Myöhemmin nossa, joten mies tarvitsee apua. Sitä on onneksi pariskunta on toiminut yhdessä sotainvalidiosas- tarjolla sen mukaan kuin tarvitaan. tossa ja sen johtokunnassakin. Kalevin sotainvalidiprosentti on korkea. Ruutin mukaan sotainvaliditeetilla ja tuilla ei ollut vaikutusta talouteen. Asuntolaina oli sama Ruut Rauma, s. 1929, o.s. Hilli terveille ja sairaille. Vasta myöhemmin he ovat Puoliso Kalevi Rauma, saaneet taloon tehdyistä remonteista muutoss. 16.11.1925, haavoittui 8.10.1944 korvauksia. Kovalla työllä on leipä ansaittu. Ruut muistaa, että sota tuli joskus Kalevin uniin Haastattelu 18.2.2016 ja jonkun kerran hän on tarttunut Ruutia rinnukja teksti Marja-Liisa Kattilakoski sista ja huutaen uhkaillut ”tintata”. Kovin usein tuollaista ei kuitenkaan ollut. Joskus Ruut kuuli Kuvat Sotainvalidien Kaustisen miesten puhuvan ja muistelevan sotakokemuksiosaston kokoelma Perhonjokilaakso

161

Pirkko Hotakainen

”Parempaa on hyvä pitää mielessä” Sota-aikana Pirkko oli vielä sen verran nuori, ettei osallistunut lottatehtäviin. Äiti oli kotirintamanaisia, joita Pirkkokin oli auttamassa. Isä ja kaksi veljeä oli rintamalla, joten karja jäi äidille hoidettavaksi. Lasten kanssa mentiin päivästä toiseen. ”Siinä ku karjaa oli, niin kyllä sitä piti ottaa kotitöissä kaikkeen osaa.” ”Ku tiettiin, mistä vaan saa rahaa, sitä mentiin heti ku kynnelle kyettiin ja otettiin osaa semmoseen. Missä oli pajupuskia, ne kuorittiin ja kerättiin parkit niistä ja sitä ostettiin ja marjoja poimittiin.” Kaupat ostivat tuolloin suuria määriä parkkia ja ne kuljetettiin muualle. Nahan parkitukseen niitä lienee käytetty. Luonnonniityiltä kannettiin ”takkavihtalla” heinää. ”Pajusta kierrettiin semmonen vitas, joka pantiin heinätukon ympärille ja selässä kannettiin kotiin luonnonniityiltä kotiin lehmille. Heinät kannettiin suoviin, ne olivat pyöreän muotoisia ja sinne ristikoiden päälle heinät pantiin kuivumaan.”

”Miten mennään etteenpäin” Pirkko tuli Halsualle karjakoksi, hän on kotoisin Haapajärveltä. Leevillä oli silloin tila, jota asusti yksin. Siihen Pirkko aikanaan tuli. Pirkko oli miestään 12 vuotta nuorempi. Koti oli sota-aikana annettu asutustila, kaukana kylältä, metsän keskellä. Uusi koti rakennettiin kylälle, kun lapset olivat kouluiässä. Rakennus oli vielä keskeneräinen, kun mies kuoli 48-vuotiaana vuonna 1972. ”Meillä jäi sillä lailla, että 162

Perhonjokilaakso

13 vuotta vanhin, 6-vuotias nuorin, kuusi alaikäistä. Siitä se alako sitte, että miten mennään etteenpäin. Pikkuhiljaa siinä poikain kanssa tehtiin sitä.” ”Sehän oli, ku herkimmän nuoruutensa oli sielä, niin monet vuojet ja sitte vielä haavottu, ku rauha tuli ni viimeistä edellisenä päivänä. Siellä Muoniossa saksalaisten kranaatti tuli.” Mies oli ollut puoli vuotta Uudessakaupungissa sotasairaalassa. Kokemukset jättivät fyysisiä ja henkisiä taakkoja, sotainvaliditeetti oli tuolloin vain kymmenen prosenttia. Vailla katkeruuden ääntä, Pirkko muistelee menneitä aikoja: ”Ja silloin aikana, ku lapset oli pieniä ja se oli tosi huonolla kunnolla, kun se meni tarkastukseen, että sitä invaliditeettia nostettais. Kerkis kuolla, ennen ku sitä asiaa käsiteltiin ja eihän ne nostanu yhtään, ku monta alaikästä olis ollu. Meiltä loppu kaikki sitte, mitä oli Valtionkonttorista tullu. Sitten ku terve ihminen jäi huoltaan, niin loppu kaikki miehen puolelta ne tukirahat.” Tuohon mennessä oli tullut pieni summa jokaisesta lapsesta, kun mies vielä eli. ”Se oli kyllä niin huonokuntonen, että varmasti olis prosentit noussu.” Pirkolle tarjottiin töitä, mutta hän ei tuolloin ottanut sitä vastaan. ”Mutta jos minä oisin tuommosen lapsilauman vieny hoitoon, niin sillä ei olis ollu mitään merkitystä. Se oli mulle tärkeää, että sain kaikki hoitaa ite. En ois yhestäkää hennonnu luopua, että antais muille hoitoon.” Lapset ovat myöhemmin lähteneet kukin omilleen.

Kädet täynnä työtä ”Kaikkihan minä pijin peruna- ja juurikasvimaat, että sitä oli sitä ruokaa kotua, monipuolista, kun lapset oli kasvavia, ettei tarvinnu niin palio sitte ostaa. Kun sitä oli vielä ihminen kunnossa, sitä jakso.” Siitä on selvitty. Myöhemmin on tullut kulumaviat ja muutakin vaivaa. Enemmistö lapsista oli poikia. Iän karttuessa oli edessä ammattikoulu, jonka jälkeen piti lähteä työelämään. Pojat ovat olleet kysyttyä työvoimaa jo loma-aikoina naapureissa. ”Heti vaan säästähän sitä autokoulurahaa ja että pääsi työhön lähtemään. Jokainen oppi sen säästämisen, ku se piti omasta pussista tulla. Se on ollu hyvä ohje.” Miesten kesken sota-asioita muisteltiin, mutta vähemmän kotona. ”Kyllä minulle niistä kerrottiin, jotka jäi sitte kaiveleen ja tuli uniin sitte. Mies oli konekiväärimiehenä ja vaikeissa paikoissa.” Alkoholi maistu silloin tällöin ja sen voimalla asiat tuli puhuttua. Lapsia varjeltiin sotamuistoilta. Mies oli mukana veteraanitoiminnassa ja hän osallistui invalidikeräyksiin. Yhdessä oltiin Jukolassa. ”Se oli kerran niin huonossa kunnossa, sanoin että minä kierrän. Näkevät sitte, että et pysty.” Mies oli sen ajan lasten kanssa.

”Lapset on kantanu mua etteenpäin” Pirkko tiesi valmistautua miehen kuolemaan, mutta kun se tuli, se oli iso muutos. ”Olin kyllä hoitanu asioita ja tiesin, mitä piti tehä, että pystyi hoitaan. Sitä oli nuori ja hyvässä kunnossa niin sitä jakso. Niinhän sitä sanotaan, ettei sen isompaa kuormaa anneta kuin kantaa jaksaa.” Huolenpito oli mielessä pitkään kuoleman jälkeen. Vielä vuosia jälkeenpäin tuli vilkaistua ka-

mariin, miten siellä pärjätään, mutta miestä siellä ei enää ollut. ”Lapset on kantanu mua eteenpäin. Se on kyllä ensimmäinen, joitten puolesta sitä on jaksanu yrittää.” Nykyisin lapset auttavat vuoroin, kun on tarvetta. Palvelut ovat lähellä, joten toistaiseksi Pirkko pärjää ihan hyvin. ”Saa olla kiitollinen ku ei ole kuin yksi tabletti. Ei niin pahaa, ettei hyvääkin. Se on ihmeellistä, että se unohtuuki se huono. Ja parempaa on hyvä pitää mielessä.” Sota-aikaa muistellessa Pirkko tuumaa, että naiset pitivät kodit pystyssä. Silti hänen kunnioituksensa kasvaa veteraaneja kohdatessaan. ”Ku omiin nuoriin vertaa, ne oli herkimmässä iässä silloin. Nyt tuntuu, että ne on ihan lapsia vielä. Ois se järkyttävä tilanne, jos pitäis panna ne sottaan.” Pirkko muisteleekin laulua, jossa sanotaan: ”Kertokaa, lasten lapsille lauluin, himmetä ei muistot koskaan saa”.

Pirkko Hotakainen, o.s. Prättälä Puoliso Leevi Hotakainen, s. 10.1.1924, haavoittui 29.10.1944 Haastattelu 10.9.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski Kuva Unelma Heikkilän kokoelma Perhonjokilaakso

163

Hilkka Havela

”Hommamme hoidettiin” ”Sehän talvisota oli kylmä, turkit oli päällä, se oli kylmä se talvi.” Halsualla ilmavalvonta oli lottien tehtävä. Aikuiset olivat omissa töissä kiinni. ”Lottia pantiin sinne sitte ja hommamme hoidettiin. Oikein listat oli, miten kukin oli (vuorossa).” Ilmavalvontatorni oli kirkon tornissa, jonne kiivettiin pitkät portaat. Samassa paikassa oli myös suojeluskunnan toimisto, jossa oli mies toiminnan valvojana. ”Kyllä siellä semmosiakin tilanteita oli jatkosodan aikana, että tuotiin kaatuneita tapulin lattialle ja siitä kuljettiin vaan. Sankarihautajaisisa oltiin kunniavartiossa lottapuvut päällä. Kun talvisota alkoi, olin kolmetoista.” Lottien työ oli paljolti varustamista. ”Leipiä leivottiin, se oli emäntien tehtävä ja niitä pakattiin sitte ja sukkia neulottiin, lähetettiin postissa tuntemattomille.” Suojeluskuntatalolta hoidettiin koko operaatio. ”Ruokatoiminta oli Lotta Svärd -järjestön järjestämää ja siihen annettiin oikein ohjeet.” Isä oli suojeluskunnan paikallispäällikkö. Hänen toimistonsa oli isän ja äidin makuukamarissa, jossa oli valkoinen korkea kaappi, johon ei lapsilla ollut asiaa. ”Se oli semmonen tärkiä ja kun päälliköt kävi katsomassa niin se levitettiin isän ja äitin makuuhuoneeseen.” Vaikka lapsia oli viisi, kaappi pysyi koskemattomana.

Kaikkien piti olla työssä. ”Kyllä me vähän yritettiin tanssejakin järjestää, salaa. Grammarin kanssa nurkkatansseja, semmosta se oli. Kyllä sieltä löyty aina kumppani jollekulle.” Sotaan vietiin kylistä kaikki vuosina 1925– 1926 syntyneet. ”Sitten kun sota päätty, ruettiin perustaan perheitä ja sitte niitä lapsia tuli.” Hilkan perheellä oli hyvä etu, kun Amerikassa oli sukulaisia. ”Se oli kans tärkeä, että Amerikan sukulaiset lähetti paketteja. Siellä oli kahvia ja riisiä ja rusinoita ja sitte oli vaatteita. Monta kertaa oon esiintyny seuraintalolla Amerikan vaatteilla.”

”Sitä halus oikein näyttää, että osaan”

Talkootyötä oli paljon, perunat kuokittiin vuorollaan itse kunkin kotona ja pellolla ja puintitouhuissa oltiin mukana. ”Kyllähän me naiset oltiin kaikenlaisissa touhuissa ja kaikki piti tehhä itse, sisätyöt ja ulkotyöt. Opin 9-vuotiaana lypsään lehmät ja siitä saakka olen ollut navetassa.” Kaikki työ tuntui mieluiselta. ”Sitä oli tämmönen vielä nuori, sitä halus oikein näyttää, että kyllä minä tässä osaan sitoa viljaa kuin toisetki ja saada maasta perunaa nostetuksi. Siinä tuli kilpailua.” Syksyisin oli puolukan poimintaa, josta sai sitten rahaa pukukangasta tai kenkiä varten. Paketteja Amerikasta Olikin usein tavoitteena, että marjarahoilla sai Nuorena olisi ollut vähän menohalujakin, mut- hankittua vaatetta ja kenkiä. Ruokapöydissä ei ta tuolloin ei ollut mitään, ei tansseja, ei poikia. juuri herkkuja ollut, mutta maataloissa oli aina 164

Perhonjokilaakso

ruokaa. Koko syksy kuljettiin talkoissa talosta taloon. ”Se oli mukava, siellä oli aina jotain lihaperunoita ja leipää ja voita. Se oli palkka.” Ihan kaikkeen eivät lapset saaneet osallistua. ”Niittokonetta ei saanut ajaa, mutta haravakonetta sai, jos jalaka ulottu sinne, mistä piti painaa. Jos oli semmosia, ettei ollu niittokoneita, viikatteella tehtiin ja niitä piti sitoa ja kuhilaille ja aina tietyt talot. Sitte alkoiki koulu. Ei mitään kesälomaa ollu. Kesä meni töissä.” Maataloista piti sota-aikana kuitenkin luovuttaa ruokaa. ”Oli luovutuspakko, piti antaa lihaa, viljaa, mitä muuta yleiseen kulutukseen. Sitä piti sitte vähän salaa syödä kotona. Ei ollu vehnäjauhoja, ei sokeria. Pisteitä laskettiin.”

”Muistatko silloin”

”Mä muistan sen, kun yleensä miehet kokoontu, kohta meni jutut sotaan. Mä sitte protestoin, että mitä te aina siitä sodasta puhutte ja tyrmäsin, että ei. Siinä tein virheen. Ne olis pitäny saaha tallentaa jälkipolville kaikki ne kokemukset mitä heillä on. Kyllähän ne vammat aina seuras niitä ja rajotti.” Sotamuistot olivat myös unissa. ”Alkoholista ei ollut häiriötä. Meilläki oli taksi, niin eipä paljon passannu, piti olla aina valmiina. Kun tuli joku tuttu entinen rintamakaveri, siinä helposti otettiin kuppia: muistatko silloin siellä ja siellä ja joo, ryssä oli siellä…” ”Niin paljon on sotaelämästä keskusteltu, että poika on tosi kiinnostunu kaikesta, joka liittyy sotatieteeseen.” Pojan sotilasarvo on majuri. Työssä mukana Hilkan isä, mies ja veli olivat rintamalla, joten Perunajauhotkin piti tehdä itse, niitä ei saanut ”väkisinkin se sota kosketti”. On vaikea sanoin kaupasta. Hilkka oli vuonna 1945 emäntäkou- kuvata elämää sellaisena kuin se todella oli. Mies lussa ja silloin ei vielä saanut kaikkia valmisteita, ei ollut juuri sotainvaliditoiminnassa mukana. mitä olisi tarvittu. ”Piti hienontaa, vettä käytettiin Sotainvalidiprosentti oli kuitenkin sen verran sillai, että jauhe jäi pohjalle, niin monta kertaa korkea, että hän kävi neljän viikon kuntoutukuusittiin, että jäi valkoisia perunajauhoja.” Maata- sissa vuosittain. loissa piti olla kaikessa työssä mukana. Hilkan suunnitelmissa oli lähteä jatkamaan Lähiomaisten tuki opiskeluja. Äiti kuitenkin sairastui ja häntä tarvittiin kotona. Jonkun ajan päästä Hilkalle tar- Miehen kuolemasta Hilkka ei juuri muista yksijottiin työtä kunnan kirjanpitäjänä. ”Tein yleensä tyiskohtia. ”Jälkeenpäin kun ajattelee kuolemaan kaikkia töitä, kun ei ollut kuin yksi mies ja minä liittyviä asioita, niin aika paljon on sellaista, mikunnassa töisä. Nyt on parikymmentä.” 43 vuotta hin ei osaa valmistua. Esimerkiksi kaikki käyvierähti sosiaalisihteerin tehtävissä Halsualla ja tännön asiat, mitkä siihen liittyy, hautaamiseen Suoniemen kunnassa, joka liitettiin Nokian kau- ja perunkirjotuksiin.” Hämmennystä aiheutti punkiin. Siellä hän toimi viimeiset työvuotensa. sekin, että Halsualle muuton jälkeen yhteistä

Perhonjokilaakso

165

elämää kesti vain vajaat neljä kuukautta, kunnes Hilkka jäi yksin. Hilkka osasi ja pystyi hoitamaan kaikki asiat, sillä hän oli työssään tottunut hoitamaan monenlaisia asioita. Hilkka mietti usein, miksi näin piti tapahtua. Hän näkee asiassa myös valoisamman puolen; ei ole sairasta kumppania, josta kantaa suurta huolta. Surun aikana lähiomaisten tuki on ollut sangen tärkeää. Siskoista ja veljistä oli paljon apua, pariskunnalla kun on vain yksi poika. Sukua on paljon ympärillä kotikylällä. ”Meitä rupes tulemaan melkein vuosi per lapsi”, Hilkka muistelee lapsuuttaan. Isä oli vielä sodassa, kun äiti oli kirjoittanut tälle, että pitäisi vielä tehdä lapsia vanhuuden turvaksi. Kaksi lasta syntyi sotavuosina. Kävi kuitenkin niin, että vanhemmat sisarukset hoitivat isän ja äidin. Nuoremmat lähtivät muualle opiskelemaan ja jäivät sille tielle.

”Kyllä saisi olla suurempi kunnioitus”

Kun Hilkka näkee nykyisiä sotilaita, tulee mieleen, kuinka lapsia he vielä ovat. Niin olivat sotaan lähteneetkin, ja vieläkin ihmetyttää, että kuinka he kestivät sen tilanteen. ”Sinne Karjalan korpeen vietiin. Kuinka suurenmoisen työn ne on tehny. Näiden ihmisten muisto pitäis säilyä. Pitäis ainaki tietyissä tilanteissa ottaa, että ujuttais tämän asian, että tulis mieleen.” Halsualla itsenäisyyspäiväjuhla järjestetään koululla. Juhlassa oppilaat ovat esittäneet muun muassa tuntemattoman sotilaan. Kutsu juhlaan on kaikille. ”Maaseutupaikkakunnilla tuommonen henki säilyy paremmin kuin isommissa, missä on paljon kaikenlaista toimintaa. Nuoremmat ja vanhemmat ihmiset kohtaavat Halsualla pesäpallon parissa.” ”Kulumien ja vikojen kanssa Jos miehet taistelivat rintamalla, naiset olivat mennään” monessa mukana kotirintamalla. ”Naisilla oli huoli siitä, miten mies ja poika selviää. Kun tuli Hilkalle oli vaikeaa, kun piti jättää liikunta. Hän tieto, että se ja se oli kaatunut. Se oli kylän yholi tottunut pyöräilemään pitkiä matkoja jo töissä teinen asia. Muistan kun isä tuli lomalle. Ensin ollessa, jolloin hän pyöräili töihin keväästä syk- piti riisua vaatteet ja mennä täisaunaan. Vaatsyyn. Talvella tuli hiihteetkin piti saunottaa ja pestä pyykkilaudettyä. Hyvä yleiskunto on auttanut selviämään ”Sinne Karjalan korpeen vietiin. doilla. Vesi kannettiin monesta vaikeasta tilanjoesta.” Kuinka suurenmoisen työn ne on teesta. ”Kulumien ja viHilkka toteaa pilke kojen kanssa mennään. tehny. Näiden ihmisten muisto silmäkulmassa, että Illalla saa kauan aikaa ”sen ajan lehmät pyörpitäis säilyä.” etsiä, missä asennossa tyis tämän ajan naveolisi hyvä nukkua. Kun tassa, samoin emänkokoonnutaan jossain, niin se on ensimmäise- nät. Ehkä tännekin (koteihin) tulee robotit, nä sairaskertomus käsillä. Se on niin hauskaa.” jotka ruokkivat ja tekevät taloissa hommat.” Hilkka meinaa, että ei ole ihme, vaikka vaivoja on, ”aina oli vuotoja kumikengissä, paat aamulla jalakaan, koko päivän on jalassa, illalla on jalat valakoset pötikät”. Nykyisin Hilkka hoitelee asioita netissä. Enää ei Hilkka Havela, o.s. Kauppinen, tarvitse pankkiinkaan mennä, sillä laskujen maks. 14.10.1926 sut ja muut hoituvat kotoa käsin. Lehdetkin tuPuoliso Mauno Havela, s. 14.8.1917 lee luettua nettiversiona. Hilkka on huomannut, että ”kaikkeen menee heti puolta pitempi aika”. Haastattelu 10.9.2015 ja Nuorempien puolesta hän toivoo: ”Se ois pääteksti Marja-Liisa Kattilakoski asia, ettei sotaa tulis, että ihmiset eläis rauhassa ja sovinnolla.” 166

Perhonjokilaakso

167

168

Kokkola - Kälviä

Kokkola K채lvi채

Kokkola - K채lvi채

169

”Aliisa”

”Niin on päiväsi kuin on voimasi” Lapsuutta muistellessa tulevat sotaan liittyvät muistot lähelle. Kouvolan kauppalassa asuneen Aliisan perheeseen kuului isä, äiti, sisko ja veli. Aliisa oli nuorin. Aliisa oli koulussa sodan syttyessä. Ruotsin tunti oli alkamassa, mutta opettajaa ei kuulunut. Kun opettaja vihdoin tuli, hän ilmoitti, että kaikkien pitää lähteä kotiin, koska sota on syttynyt. Etukäteen oli kuultu radiosta toimintaohjeita, jos tulee lentokoneita ja pommitus. Yleisohjeena kehotettiin menemään johonkin kuoppaan, etteivät pommin sirpaleet satu. Koululaiset olivat ilmoituksen saatuaan aluksi ihmeissään, mutta juoksivat kukin kotiinsa. Opettaja ei antanut mitään ohjeita. Isä sanoi kotona, ettei kouluun voi mennä. Tunnollinen Aliisa ei kuulemaansa oikein uskonut, vaan meni tielle tapaamaan koulun rehtori Simojokea. Häneltä Aliisa sai varmuuden, ettei kouluun tarvitse mennä. Seuraavana päivänä tulivat pommitukset ja sirpalesuojaan juostiin heti hälytyksen tultua. Sirpalesuojaan tuli kuitenkin osuma, joten sinne ei enää uskallettu mennä. Lähimetsästä haettiin suojaa pommitusten aikana. ”Joskus kävi niin, että pommikoneet oli ylhäällä, kun juostiin, ja silloin muistin, että menen ojaan. Kaikki lumet putos puista niskaan paineaallosta. Vasta kun tuli Vaara ohi –merkki uskallettiin tulla pois.” 170

Kokkola - Kälviä

Aliisan Isä oli töissä rautateillä veturin lämmittäjänä ja kuljettajana. Häntä tarvittiin kuljetuksiin sota-aikana, joten hänen ei tarvinnut mennä rintamalle. Pommitukset tulivat yleensä kirkkaina öinä. Siihen aikaan ei ollut puhelimia, joten yölläkin saattoi joku tulla hakemaan isää töihin. Perheelle tuli monta kertaa käsky lähteä evakkoon, mutta muu perhe ei halunnut jättää isää yksin kotiin hoitamaan työtään. Perheellä ei ollut maalla sukulaisia, joten he olivat pommitusten aikaan kotona. Vain pahimpien pommitusten aikana perhe oli serkun luona poissa keskustasta. ”Äiti teki meille kaikille lumipuvut lakanasta niin kuin sotilaillakin oli. Ei aina uskallettu kirkkaina öinä riisuakaan, kun tiedettiin, että tulee pommitus. Meillä oli kengätkin jalassa ja takki päällä, että päästiin heti juoksemaan karkuun. Aina jossakin paloi. Ratapihakin oli kuin kynnetty.” Onneakin pommituksissa oli. Kauppalan lähellä oli Korian silta, rautatie- ja maantiesilta ja pommit putosivat näiden välistä, joten sillat säilyivät.

Lottana Aliisa oli pikkulotta jo ennen sotia. Vaihtoehtona oli ollut partio. Ystäviensä kanssa opetel-

tiin Matilda Wreden pikkulottakursseilla muun muassa ensiaputaitoja. Naapurin tuttu tyttö oli lottatöissä. Hän pyysi Aliisaa auttamaan keskuskoulun kanttiinissa jatkosodan aikana. Kanttiinissa tarjottiin ja myytiin kahvia. Myöhemmin tytöt olivat kenttäpostikonttorissa. ”Samat työt oli niin pikkulotilla kuin isoillakin lotilla, yövuorojakin tehtiin. Postin piti kulkea. Kaikki säkit piti lajitella.” Aliisa ei muistele noita aikoja mitenkään pahalla mielellä. Hänestä oli mukavaa olla työssä mukana, kun ei ollut koulua ja kaveritkin olivat siellä. Jännittäviäkin asioita mahtuu muistoihin. Tuntui hyvältä, kun isot lotat luotti pikkulottiin. ”Oltiin paljon isojen lottien mukana. Ne kerran sanoi, että haluaisitteko mennä Turkuun, että he voisivat semmoisen matkan järjestää, maksaa kulut ja kaikki. Kerran kesällä me sitten mentiin ja meille annettiin sellainen hyvin salainen kirjekuori mukaan, joka me pantiin matkatavaroitten joukkoon. Ne luotti meihin, että eihän tuollaisia keskenkasvuisia tyttöjä kukaan epäile. Me vietiin semmoista salaista asiaa eteenpäin. Jälestä ei kyselty, mitä se oli. Lähettäjätkään eivät varmaan tienneet, mitä se oli.”

”Taivaan Isä varjele” ”Muistan talvisodan aikana kun oli pommituksia. Yksi isolotta sanoi, että hän veisi minut maalle, että saisin nukuttua. Lähdettiin keltaisella postiautolla, josta katto oli maalattu valkoiseksi. Päästiin vähän matkaa, kun tuli pommikonelaivue. Kuljettaja käski kaikki matkustajat metsään. Laivueen jälkeen jatkettiin matkaa, mutta tuli uusi laivue. Kuljettaja sanoi, että nyt jos päästän teidät, niin te kuolette. Kaikki jäivät autoon. Lähistöllä natisi ja paukkui, ammukset osuivat puihin. Koneet lensi niin matalalla, että lentäjätkin näkyivät. Kun laivue meni ohi, bussin kuljettaja käski juosta kallioon, johon oli rakennettu pommisuoja. Ennen suojaan pääsyä tuli taas laivue. Ammukset naksahtelivat kallioon ja puihin. Se oli koko elämäni kauhein päivä. Mielessäni antauduin, että nyt en enää jaksa. Siinä tuli varmaan elämäni aidoin rukous, että Taivaan Isä varjele. Kun ne meni ohi, menin polkua pitkin suojaan. Kenellekään ei sattunut mitään.” Sitä Aliisa ihmettelee edelleen, että pieniä lapsiakin ammuttiin. Jälkeenpäin hän oli kuul-

Kokkola - Kälviä

171

lut, että ilmatorjuntatykit eivät voineet ampua musiikkiopetusta oli joka päivä, mikä oli Aliilentokoneita, kun ne lensivät niin matalalla. salle mieluista. Opiskeluajalta hän muistaa, Sodan edetessä koneet olivat usein jo päällä, kun teki oikein mieli hyvää, syötiin kaakaojaukun tuli hälytys. Kouvolan läpi kulki evakkoja hetta kuiviltaan. Aliisalla oli Jyväskylässä hyvä asua, asunnon omistaja toi karjoineen. Monet yöpyivät Kouvolassa, mutta eitytöille yllätyksiä, kahvia vät jääneet sinne vaan jattai muuta. Opinnot onnis”Elämä oli koivat matkaa. Pikkulotat vaatimatonta, kaikilla oli tuivat isän antaman rahan, olivat mukana laittamassa valtion velan ja stipendin vaatimattomasti vaatetta turvin. ”Elämä oli vaatievakoille evästä. Aliisalle jäi sodasta matonta, kaikilla oli vaatieivätkä kodit olleet muistoksi pelko, joka tulee mattomasti vaatetta eivätniin hienoja kuin nyt. mieleen kirkkaana päivänä kä kodit olleet niin hienoja Mitenkään ei tarvinnut kuullessaan lentokoneiden kuin nyt. Mitenkään ei tartuntea alemmuutta, ääniä. Pelko tulee, vaikka vinnut tuntea alemmuutta, hän tiedostaa, että sota-aikaikilla oli pula.” Paperilakaikilla oli pula.” ka on mennyttä. Mieleen kanat ja -verhot olivat pittulee myös ihmeellinen kään käytössä. tunne, kun sai pitää valoja Opintojen päätyttyä päällä ja sai riisua päällysvaatteet nukkumaan Aliisa pääsi töihin lähelle kotipaikkakuntaa. mennessä. Sitäkin hän arvostaa, kun sai sodan Pula-aika alkoi 50-luvulla helpottaa. Kouluisjälkeen syödä rauhassa ruokapöydässä ja ren- sa opetettiin suosimaan suomalaisia tuotteita. toutua. Yleensä sota-aikana kaikki piti tehdä Tuolloin ei tuotu ulkolaista tavaraa maahan. nopeasti ja ruokakin hotkaistiin. Puukengät olivat pitkän aikaa muodissa. KäsiSodan jälkeen oli puutetta kaikesta. Aliisan laukut oli punottu paperinaruista. mieleen on jäänyt eräs talvi, kun ei saatu perunoita. Isä keitti joka päivä puuroa, johon Perheen perustaminen Aliisa kyllästyi niin, ettei puuro ole sen jälkeen oikein maistunut. Vihanneksia tuolloin oli ja Aliisa oli jo täysi-ikäinen ja hänellä oli hyvä ja niistä laitettiin keittoa. Aliisa muistaa ajatel- mieluinen työpaikka Kuusankoskella, kun syleensa, että ”voi ku tulis sellainen aika, että sais vempi tutustuminen Laurin kanssa alkoi. ”Pitostaa karamelleja”. kään piti harkita perheen perustamista.” Aliisa ajatteli, että vanhempana voisi harmittaa, jos ei Tiivistä opiskelua – vaatimatonta ole perhettä. Oli vaikea päätös, kun Lauri oli niin kaukana ja naimisiin mennessä piti muutopiskelijaelämää taa kauas kotipaikkakunnalta. Aliisa ei ollut käynyt tuolloin Jyväskylän pohjoispuolella. Koulunkäynti jatkui. Kaikki kurssit mentiin Pari päätti mennä naimisiin ja avioliitto solnopeasti läpi. Jälkeenpäin tuli eteen etenkin mittiin vuonna 1957. Aliisa muutti Kokkolaan. saksan kielessä, että sanavarasto jäi pieneksi. Yhteisenä periaatteena oli raittius ja kristilliKielioppi käytiin tarkkaan läpi. Aliisa kirjoitti nen vakaumus. Samanlaiset kristilliset arvot ylioppilaaksi Kouvolassa ja pääsi Jyväskylään ovat olleet tärkeimpiä asioita elämässä. Laurin opiskelemaan opettajaksi neljäkymmentäluvun työpaikka oli Lahnakoskella, Aliisa jäi kotiin hoitamaan kolmea lasta. Hänellä oli ajokortlopulla. Opinnot Jyväskylässä oli tiivistetty niin, että ti, mutta ei omaa autoa. Mielessä oli, että olisi ne piti opiskella kahdessa vuodessa. Opiske- kiva käydä töissä. Kun lapsille saatiin hoitaja luun käytettiin aikaa ja kesäyliopistossa opis- kotiin, Aliisa lähti opettajan työhön. keltiin lisää. Nuoriso-ohjaajakurssi oli paLaurin sotainvalidius tuli käsivammasta. Oikollinen. Opettajan piti osata säestää, joten keasta kädestä oli sormia poikki. ”Lauri teki 172

Kokkola - Kälviä

kotonakin kaikenlaista työtä, hän oli hirveän sisukas ja yritti pärjätä niin kuin vammaa ei olisikaan.” Lauri ei puhunut juuri sodasta. Hän ei halunnut myöskään katsoa televisio-ohjelmia, jotka koskivat sotaa. ”Jollain tavalla sota-asiat ovat olleet kipeitä.” Aliisa ja Lauri eivät ole olleet yhdistysihmisiä, joten sotainvaliditoiminta ei ole ollut aktiivista. Aliisa on viime vuosina ollut silloin tällöin mukana kuukausitapaamisissa.

Omaishoitajana parikymmentä vuotta Laurin liikkuminen alkoi vuosi vuodelta huonontua ja hänelle tehtiin selkäleikkaus. Aliisa on toiminut omaishoitajana jo parinkymmenen vuoden ajan. Muistisairauden ja Aliisan jaksamisen takia on jouduttu hakemaan ratkaisua asumiseen, nykyisin Aliisa asuu yhteisessä osakkeessa keskustassa ja Lauri tarvittavien palvelujen parissa. Aliisa käy katsomassa Lauria usein. Käynneistä hän saa mukavasti liikuntaa. Henkisesti on raskasta käydä katsomassa miestä, sillä kommunikointi on parin viimeisen vuoden ajan vähentynyt. Tapaaminen on lähes yksinpuhelua, kun jo satavuotias puoliso ei enää oikein kuule eikä näe.

”Ihminen päättää, Jumala säätää” Aliisa ajattelee elämästään mielellään hyviä asioita. Kauniina muistoina tulee mieleen yhteinen harrastus Laurin kanssa, molempia kiinnosti matkustaminen. Yhdessä käytiin eri paikoissa lastenkin kanssa. Alkuun yöpyminen oli teltassa. Aliisa muistaa, miten tuolloin oli Saksassakin suuret telttapaikat ja kaikilla oli sama vaatimattomuus. Myöhemmin matkusteltiin asuntovaunulla ja kun haluttiin iän myötä lisää mukavuutta, yövyttiin hotellissa. Ulkomaan matkat tulivat tutuiksi. Elämän varrella on ollut myös vaikeuksia. ”Niin on päiväsi kuin on voimasi. Jokaiselle päivälle annetaan tarvittava voima.” Tuollaiset ajatukset ovat antaneet voimia raskaitten kokemusten keskellä. Usko Jumalaan on ollut läpi elämän kantava voima. Aliisasta on ihmeellistä, että hän on jaksanut kaiken kokemansa yli, vaikka on välillä tuntunut, että on umpikujassa. ”On autettu niiden yli.” Aliisa toivookin, että kaikki ihmiset huomaisivat, että on myös tuleva elämä. Kaikki ei ole tässä mikä näkyy. ”On myös hengen elämä, että sen ymmärtäis ja kunnioittais ja antais sille sijaa elämässä. Monta kertaa on saanut kokea että ihminen päättää, mutta Jumala säätää. Kaikki ei riipu ihmisestä, se tuo nöyryyttä. Ei ole vain omat voimat ja viisaus. On Jumalan voima ja viisaus, johon voi luottaa.”

Aliisa, Kymenlaakso Haastattelu 18.1.2016 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kokkola - Kälviä

173

Katri Korkiakangas

Vaiherikas elämä Katrin isä oli ollut nuorena miehenä Amerikassa. Sieltä tultua hän oli ostanut omakotitalon perheelleen. Synnyinkoti oli Perhossa Korkiakankaalla, mutta Katrin ollessa pieni rakennettiin kotitalo Tunturijärven rantaan. Siellä heillä oli pienviljelytila. Katri oli nuorimmasta päästä yhdeksän sisaruksen sarjassa. Vanhemmat kuolivat, kun Katri oli vielä lapsi. Ensin äiti ja myöhemmin isä. Vanhin sisko kasvatti nuorempia sisaruksia. Kuria pidettiin joskus Katrin mielestä turhankin takia. Kouluun oli matkaa 4-5 kilometriä, joka taittui naapurin tytön kanssa yhtä matkaa. Katri kävi neljä luokkaa koulua ja sen jälkeen opettaja pyysi Katria hoitamaan tämän lapsia.

Sota-aika: kotitalo paloi Sodan syttyessä vanhemmat sisarukset olivat muuttaneet pois kotoa omaan elämäänsä. Veljet lähtivät sotaan. Katrin päivät kuluivat oman tilan töissä ja talon töiltä ehtiessään hän oli mukana lottatehtävissä. Talo lämpeni puilla, joita piti hakea metsästä ja itse pilkkoa polttopuiksi. Naapurin isäntä kävi joskus auttamassa, että saatiin heinät pois seipäältä. Sisko, joka asui Helsingissä, tuli sotaa pakoon Perhoon lasten kanssa. Vuonna 1942 kotitalo paloi. Palon jälkeen Katri sisaruksineen pääsi vanhaan kaupan yhteydessä olevaan huoneeseen asumaan sen ajaksi, kun kotitaloa kunnostettiin. Kun veljet olivat kotona käymässä, he saivat korjattua kotia vähän kerrallaan, ennen kuin piti palata rintamalle. Työtä riitti, hupiaikaa ei juuri ollut. Sisko tiesi, että jonain yönä 174

Kokkola - Kälviä

olivat desantit käyneet vajentamassa ruokakomeroa. Niitä pelättiin, mutta ovet olivat tuolloin yölläkin auki. Naapurit olivat vajaan kilometrin päässä. Aluksi sodan alettua Katri oli paljon yksin kotona, kun väki oli työssä pelloilla ja metsissä. Kun sisko tuli Helsingistä, niin väkeä oli tuvassa yllin kyllin. Kun sota oli loppunut, Katri muistaa, miten naapurin vanha mies lämmitteli jalkojaan kotinsa takan ääressä ja itki katkerasti. Sotakorvaukset olivat kovat.

Elämä rakentuu sodan jälkeen Sodan jälkeen oli edessä Helsingin reissu. Katri meni hoitamaan siskonsa lapsia. Myöhemmin hän hoiti myös erään johtajapariskunnan lapsia. Katri kiintyi perheeseen ja perhe, etenkin lapset kiintyivät häneen. Välillä hän pääsi käymään kotona Perhossa. Katri oli kaikkiaan viisi vuotta Helsingissä. Kotikylän pojan, Taiton kanssa syntyi kiintymyssuhde, joka johti kihlautumiseen ja avioliittoon. Kun tuleva sulhanen kertoi kotona aikovansa kihlojenhakureissulle Kokkolaan, anoppi oli tuumannut, että ensi täytyy nostaa perunat maasta. Perunat tuli nostettua ja kihlamatkalle päästiin. Vihkiminen tapahtui pian. Katri muutti miehen luo anoppilaan. Talo oli vähän suurempi kuin lapsuuden koti. Anoppi oli sanonut, että hän pitää sitten kauhan varresta kiinni. Katrille se sopi, hän otti huolehtiakseen navettatyöt. Katri otti mielellään anopin opit vastaan, sillä hän oli menettänyt äitinsä varhain, eikä näin ollut ehtinyt olla

äidin opissa. Anoppi piti Katrin asenteesta. Katri sai opetella ruisleivän teon uunin lämmityksineen. Välit olivat hyvät, kun Katri otti nöyrästi anopin opit vastaan. ”Kaikki mennee ihan hyvin, kun emäntä ossaa tehhä kaikkea, mitä tarvihtee” sanoi anoppi pojalleen. Taito, Katrin mies oli hyvillään, kun asiat hoituivat yhteisymmärryksessä. Katri myös seurasi tarkkaan anopin tekemisiä, jotta oppi tarpeellisia talon töitä.

Työtä, työtä, työtä

”mies ei meillä mee navettaan”. Pääosin navettatyöt olivat Katrin hoidossa. Hänen jäljiltään navetta olikin aina puhdas ja Katri sai lehmien hyvän tuoton myötä palkinnoksi pienen loman. Äitiyslomaa ei tuolloin juuri ollut. Miehen kanssa heillä oli yhteinen tili, jota pääosin mies hoiti. Rahasta heille ei tullut kiistaa. Katri käytti säästöjään omiin menoihinsa ja yhteiseltä tililtä maksettiin yhteiset kulut.

Sotainvalidin puolisona

Katri muisteli aikaa, jolloin Taito oli sairaalassa Taito osallistui kodin töihin, mutta sotavammat pidemmällä jaksolla ja sai sieltä sunnuntailoverottivat tekemisen mahdollisuuksia. Mies oli maa. Mies pyysi ottamaan lapset mukaan linvälillä sairaalassa ja kävi kuntoutuksissa. Noi- ja-autolle vastaan, koska hänellä oli niin ikävä na aikoina pariskunta piti yhteyttä kirjeitä kir- heitä. Koska matka linja-autolle taittui hevojoittamalla. Katrilla ja sen kyydillä reessä ja Taitolla oli hyvät välit oli kova pakkanen, ”Kotikylän pojan, Taiton ja he osoittivat helKatri ei ottanut lapsia lyyttä toisilleen. Taikanssa syntyi kiintymyssuhde, mukaan. Onneksi, silto kantoi huolta, että lä matkalla hevonen joka johti kihlautumiseen jaksaako Katri kaikki yllättäen pillastui ja ja avioliittoon. työt tehdä ja meneekö se juoksi kovaa koko heillä anopin kanssa matkan. PäätepysäkilKun tuleva sulhanen hyvin. Joskus Katrin lä hevonen vain jatkoi kertoi kotona aikovansa piti pahaa mieltä käymatkaa yli hevospuokihlojenhakureissulle dä nurkan takana itkemin päin kaupan seimässä, mutta pääosin nää. Päätepysäkillä Kokkolaan, anoppi oli yhteiselo sujui hyvin ollut isäntä oli tuutuumannut, että ensin mannut, ettei taida ja työnjako oli selvä. täytyy nostaa perunat maasta. tuon hevosen kyytijä Asioita pyydettiin ja olla hengissä. Katrille annettiin anteeksi, Perunat tuli nostettua ja kun oli loukattu toista. ei kuitenkaan käynyt kihlamatkalle päästiin.” kuinkaan ja pariskunPoika syntyi vuonna 1949 keisarinleikta pääsi palaamaan saman hevosen kyydillä kauksella. Sairaalassa kotiin. Hevosen jalvierähti vähän aikaa synnytyksen jälkeisestä tulehduksesta toipues- kaan oli osunut juostessa piikki, mikä aiheutti sa. Katri parani kuitenkin hyvin ja pääsi lap- pillastumisen. sen kanssa kotiin. Myöhemmin leikkaushaavat Hevosella ajo tuli Katrille muutenkin tutuktosin aukesivat, kun Katri joutui nostelemaan si. Heiniä piti hakea kymmenien kilometrien painavia tavaroita. Siitäkin selvittiin. Tyttären päästä ja Katri ajoi myös juurikkaita metsistä. syntymä oli kolme ja puoli vuotta poikaa myö- Juurikkaista sai polttopuuta takkaan ja näin hemmin tammikuussa. Katri muistaa, että oli lisälämmikettä talvipakkasella. Naapurin poika kova pakkanen ja synnytyssalissakin oli kylmä. oli heillä välillä päivämiehenä puita pilkkomasKatri sai lapsen syntymän aikaan kotiin na- sa. Taito ei pystynyt tekemään kaikkea töitä, vetta-apua, sillä anoppi oli sitä mieltä, että hän kuitenkin kannusti ja tuki Katria ja antoi Kokkola - Kälviä

175

tunnustusta tämän työlle. Taito yritti auttaa silloin kuin vain voi. ”Se aina sääli ja sanoi teetä sinä ja käske vain lapsiaki, että ne oppii.”

Menetyksiä Anoppi kuoli vuonna 1975 lähes sadan vuoden ikäisenä. Katri hoiti tämän kotona lähes loppuun saakka, vaikka viimeiset puoli vuotta anoppi oli aivan käänneltävä ja tuossa vaiheessa mummu oli usein sairaalassakin. ”Aivan se oli sairaalassa huutanut Katri, Katri.” Surusta huolimatta kuolema helpotti elämää. Naapurissa seuroissa tuttu pappi lohdutti Katria ja Taitoa ja sanoi, että ”teki pääsettä nyt, ei sitä niin vain jätetä vanhaa mummua yksin iltasella”. Vajaan vuoden päästä anopin kuolemasta kuoli Taito. Ennen kuolemaa Taito kärsi ajoittain kovista päänsäryistä ja hänestä tuntui pahalta olla huonokuntoinen, kun ei voinut osallistua kaikkeen toimintaan kodin ulkopuolella. Pientä mustasukkaisuutta hänellä oli siitä, kun Katri oli nuori ja terve ja ”työt kävi vielä laatuun”. Kuolemaa edeltävänä päivänä Taitolla oli ollut taas päänsärkyä. Taito oli ollut poikansa kanssa koko päivän ajamassa heiniä. Sen jälkeen oli käyty saunassa ja oli vielä Lasse Virenin juoksu seurattavana, sillä mies oli kovin urheiluhenkinen. Katri oli illalla rauhoitellut häntä nukkumaan. Yöllä hän oli kuullut jotain kolinaa ja kuorsausta, mutta tilanne oli mennyt ohi. Aamulla mennessä herättämään miestään, Katri ihmetteli, kun mies ei herää. Poskea koskettaessa Katrille

valkeni, että tilanne oli vakava. Katri antoi Taitolle ensiapua ja soitti naapurista apua.” Naapuri totesi, että kyllä nyt on Taito lähtenyt.” Mies vietiin nimismiehen ohjeiden mukaan ambulanssilla sairaalaan, jossa hänen todettiin kuolleen. ”Sillä oli se siru päässäki ja se siellä teki sen.” Oli raskasta kertoa asiasta pojalle.

Iloa lapsenlapsista Aiemmin Jyväskylässä lääkärikäynnillä lääkäri olisi korottanut invaliditeettia, joka oli jo 30 %, mutta Taito oli todennut, että on niitä paljon vaikeammin vahingoittuneita, eikä välittänyt korotuksesta ja sanonut, että hän tekee sen mitä pystyy. ”Se oli pikkusen niinku häpiä, jos oli joku vika tullut. Sitä ei oikein tunnustettu.” Taito ei ollut ajatellut, mitä se merkitsi Katrille. Pienen eläkkeen lisäksi korkeampi invaliditeettiprosentti olisi tuonut puolisolle paremmat kuntoutusmahdollisuuden ja taloudellisen tuen. Taiton kuoleman jälkeen elämä ei ollut helppoa. Poika oli tuonut vaimonsa jo ennen Taiton kuolemaa taloon. Anopin ja miniän välit olivat erilaiset kuin Katri oli toivonut. Iloa toivat lapsen lapset, jotka asuivat samassa taloudessa. ”Ne on kaikki kaikessa mulle ja minä niille.” Vuosikymmenet vierähtivät leskenä kotikonnuilla, mutta vanhoilla päivillä Katri muutti Kokkolaan. Viimeiset vuodet ovat olleet rauhallisia. Katri ihmetteleekin, miten hän kaikista kokemuksista huolimatta on säilyttänyt päänsä.

Katri Korkiakangas, o.s. Leppälä s. 6.2.1923, Puoliso Taito Antti Korkiakangas, s. 8.8.1921, haavoittui 28.6.1944 Kärstilänjärvellä, k. 29.7.1976 (Vapauden puolesta, Haanen kummulta Karjalaan ja Lappiin, 1989) Haastattelu 2.7.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

176

Kokkola - Kälviä

Kirsti Kalliokoski

Karjalaisella luonteella läpi elämän Kirsti on syntynyt vuonna 1926. Hän muistelee äidin kertomaa, miten heille rakennettiin uutta tupaa ja työn touhussa oli paljon miehiä. Äiti oli ollut ruispellolla ja huomannut lapsen alkavan syntyä. Äiti oli mennyt rukiitten suojaan ja huutanut isää. Isä oli hakenut naapurin apuun. ”Sinulta ei lopu leipä koskaan, kun olet syntynyt ruispeltoon”, oli äiti sanonut Kirstille. Kirstin muistikuva Karjalasta on, että ”siellä ei ikinä ollut hallaa, me ei tietty siitä mitään, ite kasvatettiin perunat ja viljat”. Koti oli Hautavaaran kylässä, Suojärvellä lähellä Venäjän rajaa, joten kyläläiset joutuivat ensimmäisinä kohtaamaan talvisodan alkamisen todellisuuden.

”Mistä niitä sotilaita riitti niin paljon” Kirsti muistaa, että 29.11.1939 hän meni käymään veljen vaimon luona. Miehet oli viety rintamalle. Veljen vaimo pyysi Kirstiä katsomaan lapsia käydäkseen asioilla. ”Hän kävi ja tuli takaisin ja sanoi, tulkaapa katsomaan, kun Venäjältä näytetään punaista valomerkkiä. Kukaan ei ymmärtäny mitään siitä.” Kirsti aikoi lähteä juosten kotiin, mutta veljen vaimo pyysi häntä jäämään yöksi. Kirsti jäi. Aamulla kello viisi nainen herätti lapset itkien ja sanoen ”nouskaa äkkiä kaikki, niin kauheasti ammutaan, että varmasti on syttynyt sota. Kaikki nousi äkkiä ylös ja laittoi vaatteet päälle ihmetellen, mihin mennään. Juostiin naapuriin ja kaikilla oli samanlainen hätä. Mentiin heidän isoon

kellariin ja oltiin vähän aikaa siellä. Ampumista kuului koko ajan. Venäläiset olivat tulleet rajan yli.” Hautavaaran kylältä oli Venäjän rajalle noin kolme kilometriä. ”Tultiin kellarista pois ja sisälle. Ikkunasta nähtiin, että kauhean pitkä jono tulee pyssymiehiä, pyssyt käsissä. Pelkohan se oli. Ne tuli sisälle. Ennakkotietoa ei hyökkäyksestä ollut. Me nostettiin kädet ylös ja he osoittivat pyssyillä meitä kohti, mutta ei ne ampunu. Itkettiin kauheasti. Joku sotilaista osasi vähän suomea ja sanoi, ettei me teille tehdä mitään. Me katellaan suojeluskuntaa. Sanottiin, ettei me tiedetä niistä mitään. Ne jatkoi matkaa, mutta aina tuli uusia. Se oli aivan järkyttävä se päivä. Mistä niitä sotilaita riitti niin paljon.”

Kotona sama tilanne Kirstillä oli kauhea pelko, miten hän pääsee kotiin. Naapurissa kaikki nukkuivat pienessä kamarissa. Sotilaita oli tupa täynnä ja he olivat yötä tuvassa. Kirsti nukkui pöydän alla sen mitä pelolta voi. Aamulla hän juoksi kotiin äidin luo. Venäläiset huusivat perään stoi, stoi, mutta Kirsti jatkoi juoksuaan, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä he huusivat. ”Kotona oli sama tilanne, huone oli täynnä sotilaita. Joulukuu asuttiin samassa. Perhe oli pienessä kamarissa, sotilaat tuvassa. Oli pelko, kun sotilaita oli koko ajan siinä. Ne sotilaat ei ollu meille pahoja. Voin nostaa heille siitä hattua. Ei koskaan ollu pahoja, ei tehnyt mitään pahaa.” Joulua ei voitu laittaa. Kokkola - Kälviä

177

”Ei ollut mitään tietoa mihin viedään” Tammikuun alussa tuli venäläinen hienossa turkissaan suomea puhuen. ”Nyt tämä kylä viedään, kaikki asukkaat pois, täällä tulee kovat taistelut. Ei sanottu mihin meitä viedään. Itkettiin vain, mitä me tehdään, kun kotoa pitää lähteä. Sanottiin vain, että lämpimät vaatteet pitää ottaa päälle.” Ulkona oli 40 asteen pakkanen. Kaikkien kyläläisten piti kokoontua koulun pihalle. Siitä heitä lähdettäisiin viemään jonnekin. Kassiin laitettiin lisävaatteita sen verran, mitä mahtui. ”Meidät lastattiin kuorma-auton lavalle ja pyssymiehet, venäläinen sotilas joka auton lavalle. Ei ollut mitään tietoa, mihin viedään. Menomatka kesti kauan, kun tiet olivat tukossa. Lunta oli.” Hautavaaran kylän asukkaat asettuivat Interposolkaan. Siellä oli pitkänmallisia rakennuksia, parakkeja, joista joka perheelle annettiin yksi huone. Eivät ne Kirstin mukaan kummoisia olleet. Ruokana oli keltaista ryyniä, josta keitettiin puuroa. Lähellä oli kauppa, josta sai ostaa ruokaa, kahvia ja leipää. Kirsti muistaa, miten äiti oli vankileirillä käynyt kysymässä leipää kaupasta. Rahaa ei ollut, joten leipää ei saatu. Äidiltä oli päässyt itku. ”Vastaan tullut mies oli kysynyt, mikä on. Äiti oli sanonut, että lapsilla ei ole leipää.” Mies oli mennyt kauppaan ja järjesti asian, että äiti sai vietyä lapsille leipää. Vankileirillä kaikki olivat aliravittuja.

”Rauha maassa, taivaassa” Kirsti muistaa vankileiriltä, miten eräänä toukokuun päivänä kaikkialla oli kaunista ja sää ihana. Hän oli mennyt uteliaisuuttaan kuuntelemaan, mitä eräs vanha mummo keskusteli vartijan kanssa. Mummo kertoi Kirstille, että ”nyt me päästään kotiin, sota on loppunut”. Kirsti ei ollut uskoa kuulemaansa, mutta mummo todisti vartijan niin sanoneen. Kirsti juoksi joka ovelle huutaen ”rauha maassa, taivaassa, sota on loppu, me päästään kotia. Iloitkua rupesi kuulumaan jokaiselta. Iltasella 178

Kokkola - Kälviä

kokoonnuttiin kasarmin pihaan, josta lastattiin kuorma-auton lavalle.” Ei ollut tietoa, mihin heidät kuljetetaan. Sotavangit tuotiin ikkunattomilla härkävaunuilla ensin Wärtsilän asemalle ja sieltä Helsinkiin, jossa määränpäänä oli Viikin kartano. ”Piikkilanka-aidan sisällä oltiin kaksi viikkoa. Kaikki oli samassa paikassa. Sitten alettiin puhua, että pitää saada sellaisia pitäjiä, joihin otetaan evakoita.” Kirsti muistaa, miten Helsingissä oli ihana olla, kun sai ruokaa ja vaatteita ja pääsi pesulle. Täisaunassa piti käydä. ”Venäjälläkin saatiin jotain ainetta, että saatiin täit pois.” Vankileirillä oli oltu huonolla ruoalla. Helsingissä heitä pidettiin ihmisinä.

Evakon elämää Kirstin perhe pääsi Evijärvelle evakkoon. ”Meillä oli niin hyvä tuuri, että saatiin asua siinä talossa, ettei ollut muita. Sen omisti yksi vanhapoika. Se asui naapurissa, jossa tämän veljen perhe asui, isä ja äiti olivat talosta kuolleet.” Ihmiset olivat hyviä ja kohteliaita. Kirstin mukaan kylän asukkaita ei voinut mistään moittia. Evijärvellä elettiin siihen saakka, kun Suomi sai Karjalan takaisin. ”Sitten saatiin lähteä kotia.” Kotona laitettiin kaikki kuntoon. Koti oli säilynyt ehjänä, mutta kotikylällä oli hävitetty monia taloja. Kirstin työnä oli kerätä muiden tyttöjen kanssa rautatielle kiviä, kunnes Kauhavalta tuli Aino hakemaan Kirstin apulaisekseen. Kirstin sisko oli ollut tällä aiemmin apulaisena, joten hän halusi seuraavaksi Kirstin. ”Mä oli silloin vielä nuori. Vähän mietin, että lähenkö minä ja miten äiti pärjää. Rohkaisin itseni ja olin Kauhavalla. Perheessä oli samanikäinen tyttö. Paikka oli ihana. Olin viisi kuukautta apulaisena, sitten lähin Evijärvelle tapaamaan kavereita, tyttökavereita. Sanoin itteni irti. ” Kirstin tullessa Pietarsaareen linja-autolla hän näki ensimmäisen tutun tytön. Halattiin ja ihasteltiin kohtaamista. Eräs rouva tuli siihen juttelemaan ja sai tietää, että Kirsti etsii apulaisen paikkaa. Rouva pyysi Kirstiä käymään kotonaan ja Kirsti lupautui heille apulaiseksi Evijärven reissun jälkeen. Perheessä oli 2-vuotias tytär ja 1-vuotias poika. Vanhemmilla oli vaatetusliike, jossa he olivat töissä. Kirsti hoiti

kotia ja lapsia. Hän sai uusia vaatteita herrasväen liikkeestä. Perhe tykkäsi Kirstistä ja Kirsti viihtyi heillä lähes kolme vuotta. ”Ihanat muistot on jäänyt niiltä ajoilta.” Kirsti oli tuolloin 17-vuotias. Kirsti muistaa Evijärven ajalta koulusta, miten jostakin nurkasta kuului, että ”ryssiä ne on.” ”Kyllä se ottaa kipiää, kun kuulee tuollaista.” Pilkkaamista ei kestänyt kauan. Luultavasti opettaja oli puhunut asiasta oppilaille, koska pilkkaaminen ja ryssittely loppui. Ruoka oli erilaista kuin Karjalassa.

Naimisiin Perhoon Kirsti on saanut tuntea tasa-arvoisuutta. Hän muutti Perhoon 20-vuotiaana mentyään naimisiin perholaisen Oivan kanssa. ”Perhossa ei aliarvioitu ollenkaan.” Siellä oli evakkoina enemmänkin Karjalasta tulleita, joten heidät hyväksyttiin paremmin. Kirsti oli omannut lapsuudessaan ortodoksisen uskon. Kirstin mies oli sanonut, että ”kuule Kirsti, olet minulle yhtä rakas, vaikka olet ortodoksi, mutta saat tehdä niin kuin itse haluat.” Kirsti halusi luterilaiseksi, koska papintodistusta varten piti hommata asiapaperit jostain kaukaa. ”Eihän Perhossa ollut ortodoksista kirkkoa. Oli käytännössä hankala olla ortodoksi.” Olisi kyllä ollut mahdollista harjoittaa ortodoksiuskontoa, mutta Kirsti oli todennut, että meillä on yksi Jumala. Kirsti meni miniäksi isoon perheeseen. Miehen sisarukset lähtivät sitä mukaa kotoa kuin varttuivat aikuisiksi. Kirsti ja Oiva olivat suunnitelleet muuttavansa Kokkolaan, mutta Oivan vanhemmat pyysivät heitä jäämään kotitilalle. Kirsti ja Oiva jäivät ja Kirsti hoiti vanhukset kotona loppuun asti. Anopin ja apin ei tarvinnut mennä laitokseen, mistä Kirsti on yhä onnellinen. Kirstillä ja Oivalla ei ollut omia lapsia, joten Kirstin hoidossa oli myös miehen veljen lapsia maatilan töiden ohessa.

Muistojen jakamista Kirsti kertoo, että Pietarsaaren perheen kanssa on pidetty yhtä vuosikymmenten varrella. Kun lapset olivat päässeet ylioppilaiksi, Kirsti oli

saanut valokuvan heistä Perhon kotiin. Kerran Kirsti kävi katsomassa perheen rouvaa hoitokodissa. Jälleennäkeminen oli ollut liikuttava. Nyt tämän lapset pitävät yhteyttä, ovat käyneet Kirstiä katsomassa viimeksi kuluneena kesänä. Seuraavana kesänä he aikoivat tulla uudelleen. Myös Kirsti on vieraillut Pietarsaaressa, jossa ”hoitolapset” olivat käyttäneet häntä isänsä ja äitinsä haudoilla. Kirsti on saanut kertoa heille näiden lapsuusmuistoja. Kirsti ei ole uskaltanut käydä myöhemmin Karjalassa. Hän toivoo, ettei kenenkään tarvitse nähdä sitä, mitä hänen ikäpolvensa on kokenut. Hänen mielestään on hyvä, että pystyy kertomaan kokemuksistaan toisille. ”Muuten olisi kamala olo.” Mitään sairauksia hän ei ole sodan kokemusten myötä saanut, vaikkakin hänelle jäi pelkotila vankileiriltä ja hän kävi sen takia lääkärissä. Lääkäristä löytyi apu ja tilanne on siltä osin helpottanut.

Elämä nyt Kirsti asuu Kokkolassa omassa asunnossaan. Hän muistaa yhä päivittäin miestään ja muistelee monia hyviä hetkiä, joita heillä yhdessä oli. Kun omia lapsia ei ole, sukulaiset ja ystävät pitävät hänestä huolta. Hän sanoo karjalaiseen luonteeseen kuuluvan, että nauramista ei saa lopettaa, vaikka olisi sydämessä ikäviäkin tuntemisia. Kirsti on käynyt kertomassa elämäntarinaansa raamattuluokkalaisille Kokkolassa ja hän on kertonut kokemuksistaan radiossa. Vaikka muistot ovat vaikeita, niistä on hänen mielestään tärkeää kertoa nuorille.

Kirsti Kalliokoski, o.s. Koivunen, s. 1926 Puoliso Oiva Kalliokoski, s. 5.10.1924 (Vapauden puolesta, Haanen kummulta Karjalaan ja Lappiin, 1989) Haastattelu 1.10.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kokkola - Kälviä

179

Laila Rokala

Rakkaus kantaa ”Olin pikkulotta silloin sodan aikana. Äiti oli muonituslotta. Melkein kaikki mun ikäiset oltiin pikkulottia ja oltiin isojen lottien apuna. Meillä oli siellä kaksi sotasairaalaa kansakoululla ja lyseolla, jossa kävin auttamassa kans. Olihan se nuorelle kokemus. Oltiin asemalla, kun juna tuli rintamalta, auttamassa sekä evakkoja että suomalaisia haavoittuneita. Kirjoitin kirjeitä sotainvalideille. Yksikin oli semmonen, jolla ei ollut mitään raajoja eikä näköä, että hän vain saneli ja mä kirjoitin. Monenlaista oli. Käytiin maaseudulla pellolla perunannostossa ja joka päivä oli pari kolme hälytystä, kun ne yritti pommittaa ja pommittikin. Munki koti meni, ettei jääny ku vaatteita, mitä päällä oli. Siihen jollaki lailla tottu ja turtu. Tuntu, että se kuuluu siihen.” Lottapuvut oli tehty hyvästä kankaasta. Tuolloin oli yleistä, että vaatteita korjattiin, paikattiin ja vanhasta tehtiin uutta. Kotiompelija oli ommellut isoäidin leningistä Lailalle leningin, joka meni aika pian rikki. ”Isoäiti sano, on se kumma, hän piti 30 vuotta ja sinä vain niin vähän aikaa. Tehtiin kaikki vanhasta, se oli niin haurasta.” Kaikkien piti olla jonkinlaisissa töissä. ”Mäki olin Savonlinnan puhelinkeskuksessa töissä koulujen välissä. Kyllä siinä käytiin koulua jonkin verran ja välilä juostiin pommisuojaan turvaan. Ei sitä kauaa ollu, se piti lopettaa, kun hälytyksiä oli niin paljon. Ne yritti saada sitä Kyrönsalmen siltaa poikki, ni silloin olis rintamalle katkennut kaikki. Niiltä meni vähän vikkaan. Me asuttiin Olavinlinnan lähellä, niin se palopommi putos meiän talon päälle ja talo paloi.” Kaikki oli kortilla, niin maitokin. Laila muistelee antaneensa joskus jonkun desin maitoa vanhalle ruotsinkielen opettajalle. Ruoasta ei ollut puute, isoäiti sai hankittua ruokaa. Päkä-lammas laitettiin teuraaksi, mutta tutuksi tullutta eläintä 180

Kokkola - Kälviä

ei voinutkaan syödä vaan se piti antaa pois. Lailalla oli yksi veli ja vanhemmat. Isovanhemmat olivat suomenruotsalaisia ja Laila olisi voinut oppia ruotsin kielen, mutta hän ei halunnut sitä mummin kanssa puhua. Mieli muuttui myöhemmin, kun elämä kuljetti Kokkolaan asumaan.

”Jos sitä vielä tarttee” ”Puhelimessa tavattiin, se on lähtösin siitä. Mun miehen pelikaveri ja mun työtoveri puhelinkeskuksessa pani vain yhen kerran, että ruvetkaahan puhumaan. Siitä se lähti ja 60 vuotta on puhuttu. Siihen aikaan tapahtu kaikkee semmosta.” Mentyään naimisiin huhtikuussa 1953 pari muutti Kokkolaan. Ruotsin kielen taito olisi ollut hyödyksi, kieli tuli kuitenkin aikaa myöten tutuksi. Kokkolassa Laila kaipasi vettä ympärille, kun oli siihen Savonlinnassa tottunut. Huvila Pirskerissä helpotti sopeutumista ympäristöön. Eino oli alkuperäinen kokkolalainen ja hänen sukunsa asui siellä. Laila sai puheliaana ihmisenä paljon tuttuja. Eino toimi vahinkotarkastajana, katsastusmiehenä, eikä sotainvalidius estänyt työn tekoa. Mies olisi halunnut lentäjäksi ja hän oli ollut sodan aikana lentokoneen kyydissä, kun se putosi. Hän loukkasi onnettomuudessa itseään. Paljoa ei sodasta puhuttu. Lapsille Laila on kertonut, että työtä oli paljon, mutta oli myös talkoohenkeä ja haluttiin toimia yhdessä. Naiset tekivät peltotöitä ja pikkulotat auttoivat perunannostossa. Sota-ajan lapsena oppi säästäväisyyttä ja tavaraa ja vaatetta säilytettiin. ”Ku on sota-ajan lapsi, ni aina on, että jos sitä vielä tarttee. Tuttava sanoi, että jos ei jotaki Rokalalta löytyny, sitä ei tarttenu. Ruokaa ei saanu jättää lautaselle.” Sotainvaliditoiminnassa

he ovat olleet jonkin verran mukana, Eino johtokunnassakin. Aika kului kuitenkin suurelta osin työn merkeissä ja lomilla suunnattiin usein Savonlinnaan Lailan sukulaisiin. Päiväkahvitilaisuuksissa on tavattu sotainvalideja puolisoineen.

Hyvä avioliitto Laila oli alkuun kotiäitinä, mutta kun tytär ja poika lähtivät kouluun, hän pääsi Kälviän nimismiespiiriin ensin toimistoapulaiseksi ja kanslistiksi. Myöhemmin hän hoiti vielä sihteerin työt, kun toinen työntekijä jäi eläkkeelle. Piiriin kuului Kälviän lisäksi Lohtaja ja Ullava. Työtä riitti. Nyt suku on kasvanut. Molemmilla lapsilla on kaksi lasta ja lapsia on jo neljännessäkin polvessa. Lapset käyvät ja Laila vierailee heidän luonaan. Mökillä viihdytään yhdessä. Lailan mieleen jäi sodasta hälytykset, joita osasi odottaa aina kirkkaina ja kuutamoisina iltoina. Vielä pitkään naimisissa ollessakin hälytykset tulivat mieleen tuollaisina hetkinä. Elämässä on ollut tärkeää rakkaus mieheen ja lapsiin ja lastenlapsiin. Rakkaus on vienyt eteenpäin tiukemmissakin elämäntilanteissa. ”Meillä oli hyvä avioliitto. Hyvä elämä on ollut. Ei sitä ois jaksanu ilman rakkautta.” Yhteinen elämä kesti 60 vuotta, Einon sydän

ei jaksanut enempää. Kauan ei tarvinnut kärsiä. ”Siinä mielessä oli ihana loppu, ku hän sano, että hän lähtee pois. Sanoin, mee vain. Sai olla siinä vieressä.” Tytär on koonnut hautajaisista ja miehen lapsuudesta kuvakirjoja, joiden äärellä voi palata muistoihin. ”Kun Einon arkku avattiin, annoin suukon.” Edelleen Laila saattaa jutella yhteisistä asioista Einolle tämän kuvan äärellä. Nykyisin päiväkahvitilaisuuksissa on mukana naisia, miehiä ei enää ole. Kokoontuva ryhmä nimettiin Topakoiksi. Auto käy kerran kuukaudessa hakemassa Tervakartanoon, jossa on aamupala, jumppaa, ruokailu, lähtökahvit. Lailalla on itsellään elämää ympärillä, mutta monen kohdalla on hiljaisempaa. ”Sais olla enempi avomielisempiä toisiansa kohtaan ja vanhuksia huomata. Nyt ku asun palvelutalossa, huomaa, että on siellä semmosia, joitten luona ei paljon ketään käy. Se johtuu siitä, että lapset asuu kaukana. Ikäihmisiä saisi huomioida enemmän.” ”Sodan aikaan oli meilläki, ku talo palo, piharakennus jäi. Siinä oli kamari ja keittiö. Siihen piti ottaa asukas, ku oli asuntopula. Kaikki maholliset paikat täytettiin. Sattu vielä niin, että viime vuonna mulle näytettiin kuva, jossa meidän talo palaa. Ei sitä toivois, pelolla ajattelee, että meiän nuoriso joutuis sotaan.”

Laila Rokala, s. 1928 Puoliso Eino Rokala Haastattelu 20.5.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kokkola - Kälviä

181

Raisa Heikkinen

Sotavankeudesta tyytyväiseen elämään Raisa on kotoisin Suojärveltä, Karjalasta. Venä- nuoremman kanssa evakkoon. Raisa jäi vanjän rajalle oli kotoa seitsemän kilometriä. Lähel- hemman siskon kanssa odottamaan lupaa lähteä karjan kanssa matkaan. Lähtölä ollut Naistenjärvi oli osittain Suomen, osittain Venäjän puokäskyn tultua siskokset ottivat ”Talossa ollut evästä mukaan ja menivät kollella. Raisalla oli neljä veljeä ja kolme siskoa, isä ja äiti. Maativauva itki. Lopulta men kilometrin päässä olevaan johon oli kerääntynyt lalla oli lehmiä, lampaita, kanosotilaat tulivat sisään. taloon, muitakin matkalle lähtijöitä. ja ja hevonen. Työhön opittiin ”Kiväärit oli Talossa ollessa alkoi ampukotona, leikkikavereita löytyi minen, ruutia tuli sisään ikkukotoa ja naapurista. eessä ja kiväärit noista. Lattialla kontaten yriRaisa on käynyt kansaoli takana. Ootin tettiin väistellä osumia. Raisan koulun. Kesäisin hän oli hoitanut kouluaikaankin lapsia, vain silmät ummessa muistiin on jäänyt, että ampumutta kansakoulun päätyttyä milloin paukahtaa.” minen kesti kauan tai ainakin se siltä silloin tuntui. Talossa piti mennä työelämään. Raisa kuvaa omaa työsarkaansa niin, ollut vauva itki. Lopulta sotiettä hän on enemmän raskaan työn tekijä kuin laat tulivat sisään. ”Kiväärit oli eessä ja kiväärit kevyemmän. Monenlaiset työt metsässä, keitti- oli takana. Ootin vain silmät ummessa milloin öllä, lastentarhassa ja tehtaassa on tullut tutuiksi paukahtaa.” Ketään ei enää ammuttu, mutta kaksi ihmistä oli menehtynyt luoteihin ja kaksi elämän varrella. haavoittunut. Lapsen huovassa oli reikä, mutta ”Kiväärit oli eessä ja kiväärit oli lapsi säästyi. Oli talvisodan ensimmäinen päivä. Raisa oli täyttänyt 16 vuotta. takana” Väki otettiin vangiksi ja vietiin toiseen taloon kuulusteltavaksi. Seuraavana päivänä vangit vieSotaa edeltävä talvi meni tukkikämpillä keittäjän tiin kymmenen kilometrin päähän Moisseinvaaapulaisena, kesä Suvilahdessa hotellin ruokalas- raan. Kylässä olleet mummo ja pappa tarjosivat sa. Syksyn 1939 tullessa miehiä alettiin viedä kalakukkoa, mikä maistui taivaalliselta, sillä kahrajalle. Velipojat olivat rintamalla, isä hevosen teen päivään ei ollut syötävää. Moisseinvaarasta kanssa työtehtävissä ja äiti oli lähtenyt kahden vangit päästettiin kotiin ja annettiin matkalupa. 182

Kokkola - Kälviä

Vankileirillä – kovaa työtä ja puutetta Kotona vierähti pari kuukautta. Päivät kuluivat lehmiä hoitaessa, yöksi väki kerääntyi samaan taloon. Äidin ja isän olinpaikkaa ei tiedetty, eikä veljien kuulumisista rintamalla. Eräänä päivänä tuli käsky lähteä, tiedossa oli matka Venäjän puolelle. Kahden päivän eväät käskettiin ottaa mukaan. Pakkasta oli 40 astetta. Kuorma-auton lavalla yksi vauva jäätyi äitinsä syliin. Hengissä selvinneet vietiin Interposolkan vankileirille. Kaikesta oli puutetta. Alkuun markoilla pystyi ostamaan jotain, mutta raha muuttui rupliksi, eikä omalla rahalla saanut enää mitään. Vangit laitettiin töihin. Raisa joutui tukkimetsään, jossa miehet hakkasivat tukit, Raisa oksat. Aamulla sai pienen palan leipää, työmaalle ei annettu mitään evääksi, illalla sai taas pienen palan leipää ja laihaa keittoa. Vartijat kävivät tarkastamassa työn jälkeä. Naisilla ei silloin ollut pitkiä housuja ja pakkaset olivat kovia. Pyykkihuolto oli olematonta. Kevättalvella Raisa pantiin pesemään miliisien pyykkiä. Täillä oli ollut loistavat olosuhteet, joten pyykit piti pestä huolella ja kuumassa. Toukokuun lopulla kuorma-autot hakivat vangit leiriltä. Härkävaunuilla lähdettiin matkaan, pelkona oli, että he joutuvat Siperiaan. Wärtsilän kautta päästiin kuitenkin Helsinkiin, jossa väki oli kaksi viikkoa karanteenissa. Radiossa oli ilmoitettu, että omaiset voivat ottaa yhteyttä. Vangit olivat kuin eläintarhassa, jossa ihmiset kulkivat piikkilangan takaa katsomassa, löytyykö tuttuja.

”Ootko sinä Raisa” Raisa sai tiedon, että hänen perheensä oli Vehmersalmella. Raisa meni Kuopioon junalla ja laivalla Vehmersalmelle. Laivarannan kahvilassa oli yllättävä jälleennäkeminen: veli oli siellä töissä ja tuli kysymään ”ootko sinä Raisa”. Helsinkiin tullessa Raisa painoi 37 kiloa talvivaatteet päällä. Rankat olosuhteet ja olematon ruoka oli laihduttanut vangit. Raisan perhe sai Sukevalta maatilan. Talo ehdittiin rakentaa vesikattoon saakka, kun tulikin tieto, että Karjalaan pääsee takaisin. Kumpaakin tilaa ei saanut pitää, joten perhe muutti Karjalan

kotiin. Kotitalo oli säilynyt ehjänä, mutta se oli tyhjennetty ja likainen. Isän kalastusverkot oli pilattu.

”Minusta vain tehtiin lotta” Kauan ei ehditty kotona olla, kun sota taas alkoi. Kotikylän väki vietiin Valtimolle, jossa annettiin tiloja asuttaviksi. Metsien raivaus pelloiksi oli ison työn takana. Raisan tie vei toisaalle. ”Olin lottatehtävissä, kun tuli käsky. Lottapäällikkö toi puvun, junaan laitettiin illalla karjat ja kaikki.” Konduktööri oli sanonut, että aamulla tulee toinen juna, mutta tulikin pommikoneet. ”Vähillä vaatteilla sai lähteä. Kiireesti lottapuvun sain päälle ja sukat jalkaan. Päivä oltiin pommisuojassa.” Jotain hauskaakin tuossa tilanteessa oli. Raisan vieressä istui isokokoinen sotilas, jota Raisa otti kaulasta kiinni pommin pudotessa. Sotilas oli tuumannut hiljaisuuden laskeutuessa, että olisivat vain pommittaneet, jotta nuori tyttö olisi häntä vielä halannut. Lottien tehtävät siirtyivät Sortavalaan. Raisa oli mukana huoltoporukassa, välillä keittiöllä, välillä vaatehuollossa. Lottavalaa hän ei ollut tehnyt. Lottatöitä hän teki jatkosodan loppuun asti. Tehtävän päätyttyä tuli komennus Savonlinnaan, jonne juna toi myöhään illalla. Yösijaa ei löytynyt hotelleista, joten neuvokkaat lotat kysyivät yösijaa poliisiasemalta. Raisan yö vierähti poliisilaitoksen pöydällä, toiset tytöt nukkuivat penkeillä ja lattialla. Aamulla lotat jatkoivat kukin omaan suuntaan. Raisan vanhemmille oli järjestynyt paikka Vesannolle, jonne Raisakin meni aluksi töihin. ”Monessa paikassa oon ollu töissä ja monenlaista työtä on pitänyt tehdä.”

Työn perässä Raisan tie vei jälleen eteenpäin. Martinniemen sahalta löytyi seuraava työpaikka. Naapurin ompelijan luona piti kortteeria Veikko, joka oli komennettu nostamaan uppotukkeja merestä. Raisalla oli mekko ommeltavana naapurissa, jossa hän näki Veikon. Seuraavana lauantaina oli tanssit, jossa tutustuminen alkoi. Kesäkuu oli tuolloin alullaan ja tutustuminen eteni vauhdikKokkola - Kälviä

183

kaasti, elokuussa vaihdettiin kihlat ja joulukuun alussa pari meni naimisiin. Elettiin vuotta 1947. Pariskunnalla olisi ollut työtä ja firmalta asunto, mutta veri veti Veikon kotikonnuille Ristijärvelle. Kotiin ei ollut autotietä. Pari vuotta siellä vierähti ja taas oli edessä muutto. Luumäellä tarvittiin muonamiehiä ja puhelun perusteella heille luvattiin töitä. Kahdeksan vuotta meni niissä tehtävissä, kunnes matka jatkui takaisin Ristijärvelle. Pari osti tontin ja rakensi talon. Töitä ei kuitenkaan ollut riittävästi, joten edessä oli jälleen muutto, nyt Lahnakoskelle nahkatehtaalle töihin. Jonkun ajan kuluttua pariskuntaa houkuteltiin läheiselle puusepäntehtaalle töihin, missä työtä riitti Veikon eläkkeelle pääsyyn asti. Sotainvaliditeetistaan huolimatta Veikko teki pitkän työuran. Jälleen oli suuntana Ristijärvi, jossa vierähti seuraavat 16 vuotta. Kokkolaan asumaan jääneet lapset alkoivat houkutella vanhempiaan sinne palvelujen pariin. Poika löysi vanhemmilleen hyvän vuokra-asunnon. Sekään ei ollut vielä vanhuuden päivien koti, vaan vielä tuli muutto toiseen asuntoon. Raisa ja Veikko ovat viihtyneet todella hyvin rauhallisessa asunnossa palvelujen lähellä. Kesät he viettivät pitkään Ristijärvellä, kunnes sairaudet muuttivat kesänviettoa.

”Näin hyvästi on meillä” Raisa on kokenut viimeiset vuodet hyviksi. Palvelut ovat lähellä, ruoka tuodaan kotiin ja siivousapua on saatavilla kuukausittain. Pariskunnalle on esitelty paikkaa palvelutalosta, mutta

vielä se ei ole ollut heidän mielestään ajankohtaista. ”Meillä ei ole mitään hätää.” Sotainvalidityössä pariskunta on ollut Raisan sanoin pienesti mukana. Viime vuonna he olivat mukana yhteisissä pikkujouluissa. ”Nyt on parasta aikaa, ei oo minnekkää kiirettä, eikä oo puutettakaan.” Raisan toiveena on, että terveyttä riittäisi. Molemmilla on omat vaivansa, mutta kohtuullisen hyvin he pärjäävät. Raisa oli sairaalassa ollessaan nähnyt kauniin unen. Oli rauhallista, hiljaista ja kaunis luonto. Metsän reunassa oli laatikko, jollaisiin sotilaiden ruumiinosia kerättiin sota-aikana. Laatikon sisällys oli punainen. Unesta herättyään hän oli ymmärtänyt, ettei ole vielä kuoleman aika, koska arkku ei ollut valkoinen tai musta. ”Ei ollut minun aika.” Raisa näkee elämänsä valoisasti, vaikka raskaitakin vaiheita on ollut. Etenkin vangiksi joutuminen on edelleen voimakkaasti muistissa. Päättömän ruumiin kanssa vietetty yö talossa, josta venäläiset heidät ensimmäisen kerran veivät, ei ole unohtunut. Pelko oli silloin suurta ja epätietoisuus perheenjäsenten olemassaolosta kaihersi mieltä. Raisan ja Veikon avioliitto on ollut hyvä, tapella ei ole tarvinnut. Yhteinen liitto on kestänyt 67 vuotta. Raisan mukaan he ovat eläkkeelle jäätyään ehtineet seurustellakin, kun nuorena siihen ei kovin paljoa ollut aikaa. Vaikka nuorena naimisiin mennessä ei kaikkea ollut ja elettiin pula-aikaakin, Raisa toteaa elämästään: ”Oon ollu tyytyväinen.”

Raisa Heikkinen Puoliso Veikko Heikkinen, s. 12.8.1920, k. 4.4.2016 Haastattelu 22.1.2016 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

184

Kokkola - Kälviä

Tyyne-Maria

Kirjavia elämänsäikeitä ”Me ollaan enempi äitin kanssa kasvettu, isä puuttui vain tärkeimmissä asioissa.” Tyyne-Maria on syntynyt Keski-Pohjanmaalla. Lapsuuden koti oli tavallinen maalaistalo, jossa kolmetoista sisarusta eli yhdessä äitinsä ja isänsä kanssa. Äiti huolehti lapsista ja isä oli paljon mukana kunnallisissa tehtävissä. Isän periaate oli, että kaikki perheenjäsenet tekivät töitä kotiin. Ruokapöydässä isä suunnitteli poikain kanssa, mitä milloinkin tehdään. Tilan viljelymaat laajenivat kovalla työllä. Palvelijoita oli niin kauan, kunnes tytöt kykenivät talon töihin ja navettaan. Naapurin isäntä neuvoi isää, että pitää ottaa poikia mukaan talon johtoon ja yhdessä päättää, että he oppivat. ”Siitä tuli pikkusen sanakopua. Se oli meidän isässä ominaisuus, että se määräsi kaikki.” Parhaimmillaan kotona oli 24 henkeä pöydän ääressä. Palvelijat olivat karjan hoidossa ja pesivät pyykkiä. Äiti oli emäntä ja hoiti ruokapuolen ja keittiön. ”Ei ollut muuta kuin takka. Padassa keitettiin ja hiilloksella paistettiin. Välirauhan aikana laitettiin hella.” Kylän sahalle laitettiin generaattori, josta saatiin sähköä. Se oli suuri kehitysaskel. Puhelimia oli vain harvassa talossa. ”Aina muistan, kun olin niin utelias, kuuntelin takkatulen vieressä kun isännät juttelivat. Siinä kuuli niin paljon kaikkea.” Kylällä oli oma koulu, jossa oli kuusi luokkaa. Kansakouluaikana ei ollut kaikille järjestettyä kouluruokaa. Isä toi syksyllä koulun keittolaan perunoita ja marjoja, joiden arvosta Tyyne-Maria sisaruksineen sai syödä kouluruokaa. Lisäksi

eväänä oli usein maitoa ja voileipää. Tyyne-Maria muistelee, että huonommassa asemassa olevat lapset saivat koululta ruokaa ja kengät, jotta hekin voisivat osallistua koulutukseen. Joissakin perheissä vuoroteltiin koulunkäyntiä sen mukaan, miten oli kenkiä käytettävissä. Kun Tyyne-Maria tuli jatkokouluikään, oli jo sota. ”Isä sanoi, että sitte saatte mennä jatkokouluun, kun teette sen ja sen työn ensin.” Koulussa opiskeltiin ainakin kotitaloutta, käsitöitä, historiaa, uskontoa ja laskentoa. Tyyne-Marialle oli opiskelu mieluisaa ja hänelle on jäänyt kansakoulusta hyvät muistot.

Miehet etusijalla Isä ei suvainnut riitaa ollenkaan, naiset tyytyivät isän tahtoon. Tytöt olivat kotona siihen asti, kunnes menivät naimisiin. Koulunkäynti päättyi jatkokouluun. Isän ajatuksena lienee ollut, että tytöt saavat oman kodin ja työtä naimakaupan kautta. Tyyne-Maria muistaa nähneensä, kun isä maksoi palvelijoille palkan, mutta tytöt tekivät saman työn ilmaiseksi. Tytöt silittivät poikien paidat ja huolehtivat vaatteiden puhtaudesta. Pojat saivat lauantaisin iltamarahaa ja Klubi-askin. Koti oli turvallinen, suoranaista puutetta ei ollut sota-aikanakaan. Pojilla ei ollut polkupyöriä, ennen kuin itse sellaisen kokosivat. Isällä oli pyörä, mutta sitä ei saanut kukaan muu käyttää. ”Isä oli hyvä isäntä, se oli pienestä aloittanut, mutta sillä oli antaa pojille jokkaiselle maata ja rakentaa talot.” Kokkola - Kälviä

185

Seitsemän veljestä sodassa Talvisodassa oli viisi veljeä rintamalla. Välirauhan aikana palvelukseen meni kuudes ja jatkosotaan seitsemäs veli. Parhaimmillaan sodassa oli seitsemän veljeä. Se oli Tyyne-Marian mukaan äidille liian raskasta. Hän ajattelee nyt, että ”harvoin äitejä muistettiin, vaikka he olivat lapsensa sotaan lähettäneet. Mikä niillä oli täällä (sydämessä)?” Kotona asui veljen perhe, johon syntyi keväällä 1943 neljäs lapsi. Isä oli sodassa. Perheen äiti menehtyi pian lapsen syntymän jälkeen tuberkuloosiin. Vauva vietiin joulumerkkikotiin kolmen tunnin päästä syntymästä. Lapsi oli vuoden hoidossa ja palasi vahvistuneena takaisin mummolaan. Tyyne-Maria kokee, että kaikista kauheinta oli, kun neljä pientä lasta jäi orvoiksi. ”Se oli raskainta henkisesti.” Talon tytöt nukkuivat vuoroviikoin lasten kanssa toimien yövahtina. Äiti hoiti lapsia päivisin, jolloin tytöt hoitivat muut työt. Naiset tekivät kaikenlaisia töitä, kun miehet olivat poissa. Tyyne-Maria toimi hevosmiehenä. ”Siinä ei joutanut ajattelemaan, työn teko oli niin raakaa. Vesi piti hakea kaivoista, heinät ajaa, kolme hevosta oli tallissa ja ne piti hoitaa.” Armeijalle leivottiin suuressa tiiliuunissa. ”Autot hakivat sotilaille vanikkaa, pitkiä laatikoita. Pikkulottina kerättiin kylästä villoja ja pidettiin kökkää, kartattiin villaa ja kehrättiin, tehtiin lankoja ja kudottiin niistä kypäränsuojia ja joka viikko oli paritkin illanvietot, joissa laitettiin pakettia. Laitettiin niillekin, joilla ei ollut ketään.”

Kenttäpostia ”Sitä aina ootettiin, että tuleeko kirjeitä.” Isä sai kirjeen 12.9.1941 rintamalta, hän oli juuri vienyt paketit pojille postiin. Kirjeessä oli tieto veljen kaatumisesta. Tyyne-Maria kuokki perunaa serkkujensa kanssa, kun nuorin sisko tuli juosten sanomaan, että arvatkaas kuka on kaatunut. ”Tyttö päästi itkun ja sanoi, se on meidän Kauno. Tultiin sisälle kotiin, kirje oli pöydällä ja itse kukin luki sen. Äiti oli aivan suruissaan. Äiti ootti aina ikkunassa postiautoa, että tulisi pojilta kirjeitä. Kenttäpostiahan se oli. Siinä se pyyhki silimiä, ku pojat kirjoitti kauniita kirjeitä äitille.” 186

Kokkola - Kälviä

Pappi tuli vasta myöhemmin käymään, kun oli saanut tiedon kaatumisesta. Rintaman takana oli väliaikaishautoja, joihin osa kuolleista haudattiin. Kokkolan esikunnasta rovasti Sillanpää oli soittanut tiedon veljen ruumiin siirrosta kotiin. Hän oli kysynyt laitetaanko ruumis arkkuun vai laatikkoon. Isä oli sanonut, että ”jos se ei oo hengellään tienannut arkkua, niin laittakaa sitte laatikossa. Oli suuri onni, että ruumis saatiin kotiin, kun kovin moni jäi rintamalle.” 18.9.41 Tyynen päivänä armeijan auto toi ruumiin arkussa. Sodan päätyttyä kuusi veljestä palasi kotiin, heistä kolme haavoittui. Monelle oli tuohon aikaan suuri kynnys hakea avustusta, vaikka oli haavoittunut. Yksi veljistä ei ottanut avustusta, vaikka olisi saanut. ”Sitä piti pärjätä omillaan.” Keuhkoissa ollut sirpale vei hautaan ja neljä lasta jäi puoliorvoiksi. Yksi veljistä haavoittui kaksi kertaa. Tyyne-Marian mielestä miehet kärsivät sodassa fyysisten vammojen lisäksi henkisesti, mikä näkyy joillakin vasta vanhempana.

Äiti Tyyne-Maria asui kotona siihen saakka kunnes meni naimisiin, samoin kuin kaksi muuta siskoa. He eivät halunneet jättää äitiä, joka oli heille tärkeä. ”Se oli rauhaa rakastava, se aina tuli ja rauhotti meitä, meillä ei lyöty lasta, vaikka siihen aikaan se oli tapana. Isän kuullen ei saanut kinastella. Äiti rauhoitti kaikkia, se oli saanut semmosen luonteen.” ”Ei silloin lapsia hoidettu niin kuin nyt hoidetaan. Ei äiti käynyt neuvolassa, vaikka 13 lasta synnytti. Varsinkin näitä äitiä ei silloin keretty auttaa eikä mitään huomioitu muuta, ku huomioitiin jokkainen omalta kohaltaan. Järjestöt ei toimineet niin voimakkaasti, eikä ollut varallisuuttakaan.”

Sovussa Siirtolaisia Tyyne-Marian kotona on ollut yhteensä viisi perhettä eri aikaan. Ensimmäinen perhe tuli Metsäpirtiltä. Veljet olivat Sakkolassa rintamalla antaneet eräälle mummolle kotiosoitteen, jonne mummo tuli pienen tytön ja pojan kanssa. Myös Hiitolasta oli evakoita. He

eivät osallistuneet talon töihin, mutta auttoivat pyydettäessä. Isän puhdetyöverstas muutettiin evakkojen huoneeksi. Yhden evakkoperheen tyttärestä tuli myöhemmin samaan tupaan miniä. Kun evakkomummon pojat kävivät tätä katsomassa, he majoittuivat talon poikien kanssa. Tyyne-Maria muistaa, miten välillä piti omaankin sänkyyn ottaa kavereita majoitukseen. Välirauhan aikana evakkomummon pojat toivat hänelle joululahjaksi lettinauhat, isosiskolle he toivat papiljotit. Lahja oli tytöille iso asia.

”Oli se puutteellista aikaa” Sika teurastettiin joka syksy teuraspäivänä. Eräänä syksynä kaikki lihat vietiin jäähuoneesta. Epäiltiin, että desantit kävivät ne hakemassa. Lihoista ei näkynyt sen koommin jälkeäkään. Tapaus lisäsi pelkoa. Kotikylän yli oli lentänyt venäläiskoneita, mutta niiden epäiltiin eksyneen reitiltään. Molotovin verhoja pidettiin niin kodin kuin navetankin ikkunoissa.

Ilonpito oli rajoitettua. Nuorilla ei ollut juuri toimintaa. Pojat olivat rintamalla. Kaikki oli kortilla. Miesten vaatteita käännettiin ja tehtiin lapsille vaatteita. Kerran Tyyne-Maria lähti tansseihin puukengillä, jotka olivat naapurin tytöltä lainassa. Tuolla reissulla puukenkä meni poikki. ”Nauruksi se silloin meni, silloinhan lainattiin toisilta vaikka mitä.” Hän sai ensimmäisen takin ripille päästyään. Kansakoulussa oli vain villatakit ja talvet olivat kylmiä pakkastalvia. Tyyne-Maria on miettinyt, miten lapset kestivät, eivätkä sairastuneet. Sodan jälkeen kaupasta ei saanut kuin sokeria ja suolaa. Kotitilalta sai ruokaa. Ruokaa annettiin niillekin, joilla ei ollut. Isä ei halunnut ottaa heiltä maidosta maksua. ”Vaikka oli oma karja, silloin jo oli, ettei saanut itse pitää lihoja, niitä piti antaa pois.”

Lainavaatteissa vihille Ensimmäisen miehensä Tyyne-Maria oli tavannut lavatansseissa. Miehellä oli ollut päällään Kokkola - Kälviä

187

sotilaspusero. Mies oli vain ottanut laatat pois puserosta, sillä muita vaatteita ei ollut. Miehen isä oli kuollut sota-aikana keuhkokuumeeseen, eikä anoppi ollut saanut lainkaan sotilasavustusta. Kahdeksan sisarusta oli jäänyt puoliorvoiksi. ”Ne kärsi ihan puutettaki.” Vihkipäivänä maaliskuussa 1948 Tyyne-Marialla oli päällään lainavaatteet. ”Kodinperustamislaina oli tuolloin 200 markkaa, sillä sai yhden lakanapakan.” Tuosta liitosta syntyi yksi poika. Kun palkkatöitä ei ollut tarjolla, Tyyne-Maria jatkoi työntekoa kotona. Perhe muutti Kokkolaan 1952. Elämä oli haasteellista, mies alkoholisoitui. Tyyne-Maria on ajatellut, että mies oli liian nuorena kokenut paljon menetyksiä. He olivat 16 vuotta naimisissa. Mies yritti olla välillä töissä, mutta siitä ei oikein tullut mitään. Tyyne-Maria kävi töissä, maksoi vuokran ja ruoan. Hän koki, että terveys olisi mennyt, jos yhteistä elämää olisi jatkettu, vaikka siihen aikaan ei ollut tapana erota. ”Olin päivät töissä tehtaalla ja tein talonmiehen töitä, lumityöt ja kaikki siihen, että sain vuokran maksettua.” Vaikeana hetkenä Tyyne-Maria näki näyn, jossa isä istui keittiössä ja sanoi: ”Kuule, minä olen sinun kanssasi, ota ero. Sain sellaisen voiman, otin heti puhelinluettelon, soitin tuomarille.” Seuraavalle päivälle tuli tapaamisaika. Kahden viikon päästä oli ero voimassa. ”Voi, mikä rauha oli pojan kanssa.” Vuokranantaja puolsi, että Tyyne-Maria saa jäädä asuntoon pojan kanssa. Tyyne-Maria koulutti pojan ammattiin. Hänelle on ollut tärkeää, että poika sai käydä koulua. Työtä on koulutuksen jälkeen riittänyt ja pojalla on oma perhe. Hän käy äitiään auttamassa, vaikka asuu eri paikkakunnalla.

Sodan jäljet ovat vanhuudenpäivinä näyttäytyneet. Henkinen ja fyysinen kuorma sodankäynnistä painaa. ”Uskon, että ku ne on paleltunu tuolla lailla silloin ja sirpaleitahan on, hiekkakasastahan se löytyi, oli tullut pommitus sinne. Siinä meni kuulo toisesta ja vanhetessa toisesta. Monet luulee, että me aina riidellään, kun pitää isosti sanoa.” Taloudellista hätää ei ole, mutta fyysiselle ja henkiselle avulle on tarvetta. Vanhuuden murheista huolimatta Tyyne-Maria ajattelee puolisoa veteraanina, joka on joutunut kulkemaan raskaan tien. Hän arvostaa avioliittoa ja haluaa pitää siitä kiinni.

Voimaa Taivaan Isältä ”Nykyajan äideistä ajattelen, että pitäis kotona opettaa lapsille töitä. Ettei tarttis vieraan opettaa. Nyt ku oon elämää nähny näin paljon, niin tuota sanoisin nuoremmille. Säästää monelta asialta, kun oppii kotona tekemään töitä.” Tyyne-Marian kotona teititeltiin äitiä ja kunnioitettiin vanhempia. Nykykielenkäyttöä hän vierastaa, mutta toteaa, että kasvatuksen suuntauksessa on paljon hyvääkin. Tyyne-Marian toive on, että veteraania ei jätetä. Kun ikä painaa ja vaivat lisääntyvät, silloin tarvitaan ihmisiä, jotka välittävät ja käyvät katsomassa. Vierailut piristävät kotona asuvia ikäihmisiä, joiden liikkuminen ja omat menot eivät enää luonnistu. ”Kyllä se on ollut tuo Taivaan Isä, sieltä minä saan voimaa. Ja minulla on hyvä ystäväpiiri. Kyllä ne on ystävät kalliita, kun tulee vanhaksi. Kun ystävät tietää, että menee huonosti, kyllä ne tulee ja käy. Ja nämä lapset, lastenlapset, niistä minä saan voimaa.”

Uusi liitto Nykyinen mies Viljo meni vapaaehtoisena sotaan vähän ennen 18 ikävuotta. Hän oli jäänyt leskeksi ensimmäisestä avioliitosta. Pariskunnan avioliitto on kestänyt lähes 30 vuotta. ”Sillä on paheet niin vähissä.” Viljo on Tyyne-Marian sanojen mukaan kunnollinen mies ja ulkoiluihminen. Heillä on ollut hyvä yhteinen elämä. 188

Kokkola - Kälviä

Tyyne-Maria, s. 1926 Haastattelu 17.9.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Vappu Voltti

”Yrittämisellä ja sitkeydellä voi kaikki hoitaa” Vapun juuret ovat Kannuksessa. Monilapsisessa perheessä vilskettä riitti. Isoäiti oli ruotsinkielinen ja puhui lapsille ruotsia, mutta lapset puhuivat hänelle suomea. Kielen takia isoäidille ei aina tarjottu maitoa ja häntä pidettiin pahana ihmisenä, mutta pappa oli sanonut, että ”se on pahasta kaukana”. Äiti piti huolen, että hampaatkin pysyivät kunnossa. Hammasharja ja -tahna löytyi usein joulupaketista. Isä luki iltasaduksi Routaa ja rautaa. Siinä lienee syttynyt Vapun kiinnostus tietokirjallisuuteen. Sota-ajalta Vappu muistaa, että koulussa laulettiin Hoosiannaa ja seuraavan kerran tultiin kouluun vasta seuraavana syksynä.

Rautatieläinen Jo lapsena oli sisarusten kanssa leikitty paljon junamatkustamista. Siskot pitivät Vappua leikin kuningattarena. Myöhemmin Vapun elämää on värittänyt rautatiet. Nuorena hän olisi halunnut sairaanhoitajakouluun, mutta elämä kuljetti töihin rautateille. Kannuksen asemalla junanlähettäjänä vierähti 2,5 vuotta, kunnes hän siirtyi Turkuun samoihin tehtäviin. Monet asemat ovat tulleet vuosien myötä tutuiksi. Rautateiltä löytyi puoliso, Jussi, joka oli jäänyt leskeksi. Puhelimitse oli luotu yhteys, joka johti yhteiseen elämään. Rautateille tuli vuonna

1956 tietokoneet, joita hoitamaan Vappua pyydettiin. Alun aristelun jälkeen tietokoneiden käytöstä tuli sujuvaa ja työhön oppi nopeasti. Rautateillä tarvittiin kielitaitoisia työntekijöitä. Niinpä työntekijöitä lähetettiin eri maihin töihin. Vappu on ollut muun muassa 1942 Sveitsissä, Italiassa 1944, Espanjassa ja Tunisiassa 1947. Näillä reissuilla kielitaito karttui, saksan ja ruotsin kielellä kommunikointi on ollut sujuvaa. Välimeren maat ja Unkari ovat jääneet Vapulle mieleen mieluisimpina kohteina.

”Sä oot parasta elämässäni” Sotainvalidius on kulkenut mukana tapahtumina, joita Jussi on usein muistellut. Vappu on sotainvalidin puolisona osallistunut aktiivisesti Kokkolan osaston naisjaoston toimintaan. Yhdessä ja erikseen kudottiin ja virkattiin, tehtiin esiliinoja, patalappuja, tossuja ja ristipistotöitä. Vappu oli innokas virkkaamaan ja kutomaan käsillä ja kangaspuilla. Mokka-Matti oli sotainvalidien kahvila, jossa naiset myivät tuotteitaan ja tuotot menivät sotainvalideille. ”Sä oot parasta, mitä elämässäni on ollut” on Vappu saanut kuulla mieheltään. Avioliitto oli todella hyvä. Vapulla ja Jussilla ei ollut omia lapsia, mutta hoivattavia Vapulle on riittänyt sisarusten lapsista. Linnut ovat saaneet osansa hoiKokkola - Kälviä

189

Kokkolassa toimi sotainvalidien ylläpitämä kahvio Mokka-Matti. Kuva piirin arkisto. vasta, sillä Vappu ja Jussi ovat vieneet luontoon 240 Jussin tekemää linnunpönttöä. Luonto- ja hiihtoharrastukset ovat olleet yhteisiä. Jussi sairasteli ennen kuolemaansa ja Vappu ehti monta kertaa valmistautua pahimpaan. ”Kuolema ei ole ikään kaunisteltavissa.” Vappu arvostaa sitä, kun on saanut olla terveenä, ulkoil-

la ja harrastaa linturetkiä ja mökkeilyä. Puheessa vilahtelevat nimet ja paikkakunnat kertovat rikkaasta elämästä ja mieleen jääneistä ihmisistä, paikoista ja historiatiedoista. ”Kaikki työ on ollut mukavaa.” Vappu toivoo nuoremmille sukupolville sitkeyttä. Vappu Voltti, s. 1925 Puoliso Jussi Voltti Haastattelu 2.9.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

190

Kokkola - Kälviä

Aila Huhta

Palvelijana ja emäntänä ”Parasta aikaa oli, kun äidin sylissä istuin.” Veljet Arvo (1921) ja Johannes (1924), seisoivat vieressä, kun otettiin valokuva. Muisti ulottuu enää hämyisästi pikkulapsiaikaan, mutta kuva kertoo omaa tarinaansa. Kuvassa on isän täti Johanna ja äidin veljen vaimo Mari. Äidin veli oli ratavartijana Kälviän Riipassa. Ailan kotona oli viisi lasta. Nuorin veli sairastui kuumeeseen ja menehtyi niin sanottuun kurkunkuristustautiin. Isä oli puhutellut Kannuksen lääkäriä, joka oli kertonut, että liikkeellä oli sellaista sairautta, jota pienet eivät helposti kestä. Lapsi nukkui pois noin vuoden ikäisenä. Perhe asui aluksi Riipan kylässä Kallelassa. Sieltä tuli muutto Haapasaareen. ”Äiti laitti patahan lattialle lastuja, tulikiveä, se laitettiin palahan, että kaikki pikkuelukat kuolivat.” Aila oli tuolloin kolmen-neljän vuoden ikäinen, mutta muistaa tilanteen. Kotona oli karjaa ja äidillä riitti siinä työtä. Hän muistaa käyneensä rokotettavana puutavarayhtiön talossa Tilda-tädin kanssa. Ailalla on mielessä kuva junaradan teosta, jossa isä nojasi lapioon ja äidin Kalle-veli oli ratamestarina. Aila kävi Passojalla kansakoulun, jossa alakoulua käytiin kaksi vuotta ja jatkokurssia kolme tai neljä. Äidin veli otti velipoikia ratahommiin töihin, Ailan mielestä liian nuorena. Pojat kulkivat kolmipyöräisellä ja miehet raskaammalla nelipyöräisellä resiinalla töissä. Aila kävi äitinsä kotitalossa tyttösenä aputöissä. ”Olin siellä, kun oli enempi karjaa, paimentaa piti. Ne piti laittaa juomahan ja syömähän.”

”Mua tarvittihin kotona” Sota-ajalta Ailan mieleen on jäänyt se, miten kaikki ikkunat piti pimentää. Äidin veljen vaimot olivat sotaa paossa ratavahdin asunnossa. Siellä oli puhelin ja sieltä sai tietoa hälytyksistä. Junaraiteita oli kolme ja oli vaarallista kulkea raiteiden luona pimeässä. ”Lyhyn kans niien piti mennä vaihtehia kääntähän ja näyttähän merkkejä niille.” Vuolteella oli vankileiri. Sinne oli alkuun vain kesäpolku, mutta vangit kaivoivat ojan ja tekivät tien. ”Me tytöt hiihettiin siitä ohi, tietystihän me käytiin kahtomassa. Ei se ollu hääviä niillä varsinkaa, jokka siellä olivat. Nälissä ja kylmässä saivat olla.” Aila on osallistunut mottileirille, jossa karsittiin ja pinottiin puita. Ailaa tarvittiin kotona, joten hän ei ollut muille leipomassa. Isä oli Kokkolassa vartiolinnassa, hänen ei tarvinnut mennä rintamalle, mutta veljet joutuivat sinne. Kotona ei tarvinnut hakea vettä edempää, sillä kaivosta saatiin vesi. Monet joutuivat hakemaan taloihin vettä hevosilla. Joissakin taloissa oli vankeja töissä. ”Ei lukittu sen kummemmasti oveja vangeille.”

Miniänä ja palvelijana Välikylässä harjoiteltiin näytelmiä ja kansantanhuja ja musiikkiakin soitettiin. Siellä kävi myös Paavo. ”Niitähän piettiin tanssejaki seuraintalolla, luvattomia tansseja, piirileikkiä leikittiin. Pojat kahto kavereita.” Nuorisoseuralle Ailakin meni. ”Tyttöjä meitä oli muutamia, jokka sielä päin kuluki.” Kokkola - Kälviä

191

Sota-aika oli jo taakse jäänyttä, kun Aila muutti naimisiin mentyä Huhtakankaalle miniäksi. Paavon äiti eli vielä tuolloin. Aila sai jättää Helena-tyttären mummun hoitoon, kun itse lähti heinäpellolle. Aila kulki myöhemmin palvelijana samalla kylällä Matintalossa. ”Siinä oli hyvä paikka olla palavelijana.” Toisinaan häntä pyydettiin muihinkin taloihin töihin, milloin tarvittiin lisätyövoimaa. Jukan syntymän aikaan Kokkolassa oli jo avattu synnytysosasto. Aila muistelee: ” Kysyin onko lapsi terve ja sanottiin, että terve on. Kaikki meni hyvin. Minä olin yksin kylymässä kolmen hengen huoneessa, leikattu potilas. Sitte ku tuotihin poika syömään toiset sano sitte, kuinka Huhtalla on kaunis poika. Isä ei päässy katsomaan, oli eristys silloin.”

Puolison kanssa metsätöissä Puoliso oli viisi vuotta yhtä kyytiä sodassa, jossa haavoittui käsivarteen. Ei tarvinnut mennä enää etulinjaan. Mies pystyi osallistumaan työntekoon ja pääsi välillä kuntoutusjaksoille. Paavo oli sotainvalidien johtokunnassa. Hän on käynyt myöhemmin myös niillä paikoilla, missä on sotinut ja puhunut sotakokemuksistaan. Aila on saanut itse osallistua kuntoutuksiin muutaman päivän jaksolle. Paavo kuoli lokakuussa 2002. ”Se on ollu parasta, ku puolison kanssa on saa-

Aila Aliisa Huhta, o.s. Keiski, s. 28.5.1926 Puoliso Paavo Huhta, s. 21.4.1919, haavoittui 7.8.1941 Haastattelu 21.10.15 Kristiina Hakunti Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

192

Kokkola - Kälviä

nu olla mehtässä töisä, suuria rakennuspuita ko kaajettiin. Kahtoa, ku latva heilu. Piti tyyrätä, että se kaatuu oikein. Paavo se kahto, mihin päin piti kaatua. Ja sitte, ku pääsin emännöimään ja tekemään tulta ja juomaan kahavia.” Aila on päässyt seuraamaan lapsenlapsensa elämää. ”Kun kesällä olin Välikylässä, Lauri seurasi kovasti, kun sai lypsää lehmää.”

”Päivä kerrallas” Aila toteaa olevansa vanhus. Hän hoitaa itse asioitaan ja iloitsee omasta kodistaan ja siitä, että siinä on sopivasti tilaa. Välillä on ollut ahtaampaakin. Kodissa on tiedossa ainakin ikkunaremonttia. Kotisairaanhoito ja ateriapalvelu toimii. Itse hän käy vielä kaupassa ja ajattelee, että ”päivä kerrallas”. ”Silloin ei ollu rahaa, jos ei ollu kaupassa paljon myytävääkään. Nyt on sillälailla, ku kahtoo tätä, että lapset taikka nuoret, kaikenlaista pitäis olla, vaihtua. Ihmiset ovat tyytymättömiä. Monta vuotta pitää opiskella, mutta ei tiedä onko mitään mahdollisuutta saaha töitä. Rahaa tarvittais, että he sais suunnitella, joka osaa ja haluaa, elämäänsä.” Ailaa surettaa kuulla vanhuksiin kohdistuvasta huonosta kohtelusta. Hänelle tulee paha mieli vanhuksiin kohdistuvasta kiusanteosta. Pontevasti hän toteaa: ” Ei tarvi kiusata vanhuksia.”

Eila Karhula

Taivaan Isä pitää huolen Eilan lapsuudenkoti oli samalla paikalla Kälviäl- kuin eli, minkä jälkeen yhteydet uusiin sukulailä kuin nykyinen koti. Uusi rakennus on tehty siin katkesivat. vuonna 1953. Kotona oli isä, äiti ja neljä sisarusta. Isä lähti vuonna 1937 Australiaan, eikä hän ”Elämä tuntu hyvältä ja päässyt sota-aikana sieltä pois. Äiti kuoli 1941. Kotiin jäi neljä orpoa sisarusta. Eila menetti onnelliselta” sisaruksensa, ensin veljet vuonna 1943 ja siskon 1946. ”Olin 19, kun jäin tähän yksin. Vein Eino löytyi polulta, Lohtajan Karhista. Kihlat kaikki hautaan.” Navetassa oli kymmenkunta vaihdettiin vuonna 1947 ja keväällä 1948 pari lehmää, holhooja oli nivihittiin. ”Hän muutti tänne metty, mutta työt piti tehja elämä tuntu hyvältä ja ondä itse. ”Hevoshommat oli nelliselta.” Lapsia syntyi viisi, ”Olin 19, kun jäin ja navettahommat. Siihen joista yksi kuoli neljävuotiaatähän yksin. jäi kaikki työt. Pyykinpesu na. Lapset kävivät kirkonkyVein kaikki hautaan. ” oli kaikista vaikeinta. Kailän koulua. Viiden kilometrin vot oli huonoja. Lähe oli koulumatka taittui suksilla ja tuosa, josta koko kylä ajo vettä itelle ja karjalle.” pyörällä. Maitopullot laitettiin reppuun ja sukka ”Evakkojakin oli, mulla oli kymmenen hen- pullon ympärille. keä evakkoja. Saman hellan vieressä kaikki asu. ”Yhessä oltiin navetassa, -52 tupa tehtiin, tuo Lattianeliöt oli täynnä, kun pantiin nukku- navetta -57 ja laitettiin lypsykone, että vähän maan.” Vaikka väki vaihtui, Eilalla ei ollut vai- helpotti. Työtä oli, mutta niinhän sitä pitää olkeaa sopeutua. ”Elämän täytyi jatkua. Anneta- lakkin.” Sotavammalla ei ollut vaikutusta toihan keinot.” meentuloon. ”Hän jakso tehdä töitä. Lapset oli Isän oli tarkoitus tulla takaisin kotiin vuon- heti mukana kun pystyivät.” Eino sai kuntoutusna 1947, mutta hän oli luovuttanut laivavuoron ta kuukauden jaksona kerran vuodessa. Hän oli tuttavalleen, sillä hän oli satamassa työskennel- vammoistaan huolimatta työmyyrä. ”Kipiähän lessään loukannut kätensä ja joutunut sairaa- se oli, sillä oli 28 senttiä pitkä haava, tarkka-amlaan. Eila sai tiedon suunnitelmien muutok- puja ampui. Kyllä se öisin paljon valavo. Ei se vasesta. Isä löysi Australiasta uuden vaimon ja jäi littanu, hyvin vähän oli, mitä valitti.” sinne asumaan. Hän piti yhteyttä niin kauan Eino kaivoi ojia aina vuoden 1979 syksyyn, Kokkola - Kälviä

193

sillä työtä oli paljon. ”Aina joskus tuli työstä ja sanoi, ei näin nuori mies saisi työstä väsyä. Sanoin, että pane vähäksi aikaa levähtään. Sitte se taas lähti.” Eila oli mukana Kälviän sotainvalidiosaston naistoimikunnassa. ”Istuttiin ja tehtiin käsitöitä, oli illanviettoja, ompeluseuroja, Jukolassa ollaan oltu. Ne oli joka kesä. Kyllä me koitimma aina olla.” Lasten kasvettua Eila ja Eino pääsivät paremmin mukaan retkillekin, kun lapset hoitivat karjan.

Tapaan sanoa, jos pitäis siivota, ei yhtenä päivänä viittis.” ”Ei me vanhoja olla, mutta me oomma kauan eläneet” oli tuumittu vanhainkerhossa. ”Ihmettelen, että muisti pelaa. On ollut paljon toimintaa ja työtä. Oon tehny paljon käsitöitä, mutta näkö on vähän menny. Minä tapaan sanoa, että menen niin kauan kuin jaksan. Lapset on semmosia, että mee vain.”

Einon haavoittuminen

Eila on päässyt matkustamaan ulkomailla monena vuonna. ”Vähän joka kolkassa on käyty.” Tutun Evankeliumiyhdistyksen porukan kanssa on ollut hyvä matkustaa maailmanympärysmatkalla, Keniassa Japanissa, Israelissa, kiertää Paavalin seitsemän seurakuntaa Saksassa sekä vierailla Kreikassa ja Turkissa. Vieläkin Eilaa on kyselty matkoille mukaan. Kauneimpana paikkana Eilalle on jäänyt mieleen Efeso. ”On niin kiva ajatella, kun muistaa niitä paikkoja, missä on käynyt.” Matkat ovat olleet kohokohtia elämässä. ”Saa olla kiitollinen lapsista, että niistä on tullut kunnollisia. Sitä surua ei ole tarvinnu. Keskustelen paljon nuorten kanssa kaikenlaista. Mulla on 19 neljännessä polvessa. Aina ku nämä nuoret lähtee, sanon: pitäkää Jumala mielessä ja olkaa ihmisittäin. Ne on aina viimeiset sanat. Siitä saa olla kiitollinen ja onnellinen, että ne käy kahtomassa.” Hyvät välit lasten kanssa tuo iloa ja se, että lapset keskenään ovat yhteydessä. ”Pappa varsinkin oli mummun kuoleman jälkeen paljon meiän kanssa. Se oli semmonen taivastien opettaja. Nyt vanhuuspäivinä ajattelen, että osais ihte tehä sitä.”

”Hän oli vartiossa ja kun sitä ei meinannu kuulua poies vuoronvaihtoon, niin meni kahtohon, se ei päässy käveleen eikä se voinu puhua, ei kumpaakaa. Sehän oli se talavi, kun oli pakkasta tammikuussa -42°. Ne haki sen pois ahkiolla, se oli kuullu sen, että ei oo mitään elämää, että ruumishuoneelle viedä. Se oli kuullut ja oli yrittänyt kaikin voimin silmiä liikuttaa. Ne huomasi sitten ja sanoi, ettei viedä ruumishuoneelle, on elämää vielä.” ”Seisjärvellä haavottu 18.1.42. Mitään muuta hän ei voinu tehä. Hänet vietiin sotasairaalaan. Sittehän se pääsi lomalle, mutta joutu tykistöön Lapin sotaan. Se mitä se puhu, niin mun kanssa, ei se paljoa lapsille puhunu. Ei haluttu lapsille niitä kauheuksia puhua. Minä oon sanonu, että Taivaan Isä on hyvä, sen armo riittää.”

”Tyydy minun armooni” ”Oon aina sanonu, että se on kaikista parasta, kun voi olla kiitollinen ja tyytyväinen. Einon kanssa käytiin paljon seurakunnan tilaisuuksissa.” Kun Eila valitteli yksin jäämistä Einon sairasvuoteen vierellä, Eino lohdutti Paavalin sanoin: ”Tyydy minun armooni.” Se on ollut hyvä matkaeväs Eilan elämässä. Eino ei koskaan valittanut vaivojaan sairaalassakaan, hän kuoli maaliskuussa 1980. ”Hän tapas sanoa, mee sinne, missä on opittu menemään.” Eila on jatkanut käyntejä seurakunnan tilaisuuksissa. Muutenkin hän on tyytyväinen vanhuudenpäiviinsä. ”Hyvät itsenäiset tilat, poika perheineen asuu seinän takana. Siivousapua saa. 194

Kokkola - Kälviä

Matkoja

Eila Inkeri Karhula 15.12.1926, o.s. Asujamaa Puoliso Eino Karhula, s. 4.12.1921, haavoittui 18.1.1942 (Sotien sukupolvi Kälviä) Haastattelu 27.1.2016, Kristiina Hakunti ja Markku Kallinen Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Lilja Saari

Lukeminen on avartanut maailmaa Lilja on syntynyt Evijärvellä kuuden lapsen sisarusparveen. Isä on ollut kahdesti naimisissa. Ensimmäisen maailmansodan aikaan hän oli ollut Amerikassa ja ostanut tienaamillaan rahoilla maatilan, jossa Lilja vietti lapsuutensa. ”Kaikkiin töihin piti osallistua. Kyllä minä tiiän minkälaista se on.” Hevosella ajokin onnistui. Lilja on käynyt kuusivuotisen kansakoulun ja rippikoulun. ”Kyllähän minä olisin tahtonu mennä kouluun, mutta 100 kilometriä on ollu matkaa, niin ei sitä vain taitettu.” Sama tilanne oli sisaruksillakin. Lilja täytti talvisodan aikana 18 vuotta. ”Silloin piti kaikkien mennä töihin, joita ei kotona tarvittu.” Liljan nuoremmat sisarukset jäivät hoitamaan kotia ja maatilaa iäkkään isän kanssa, kun Lilja lähti 1941 Pietarsaaren massatehtaalle töihin. ”Siellähän ei paljoa miehiä ollukkaan sota-aikana, että naisethan siellä teki työt.” Pakkaamon työ tuli tutuksi, 200 kilogramman paaleja pakattiin ja kärrättiin eteenpäin. Työ oli kolmivuorotyötä, taukoja vuoroissa tai vapaapäiviä ei juuri ollut, elleivät koneet olleet rikki.

Sokkotreffeiltä avioon Viisi vuotta vierähti massatehtaalla. Työkavereiden kanssa pidettiin yhtä työssä ja paljon työn ulkopuolellakin. Kämppäkavereiden kanssa jaettiin yhteistä arkea. Joskus oli iltamia, joihin osallistuttiin. Pietarsaaren sotasairaaloihin tuotiin tuohon aikaan sodan haavoittamia hoidettavaksi. Kaupungilla tavattiin miehiä, joita vammat eivät estäneet liikkumasta. Miehistä oli kysyntää, kun suurin osa heistä oli rintamalla.

Lilja tapasi tulevan kumppaninsa kaupungilla. Tuttavien kautta järjestyivät sokkotreffit, Karhusaaren sillalle sovittiin ensimmäinen tapaaminen. ”Ei se nyt ihan ensisilmäyksellä ollu, mutta kyllä kait siitä tuli rakkautta, 65 vuotta kesti. Niin, se oli sitä vanhaa sisua, eihän ennen niin vain lähetty, pienet asiat ei horjuttanu.” Lilja ja Vilho menivät naimisiin 9.6.1946 ja Lilja muutti Kälviälle miehensä kotitaloon asumaan. Mies oli haavoittunut vuonna 1944 jatkosodassa, joten Lapin sotaan ei tarvinnut mennä. Vesi oli Kälviällä monin paikoin ruosteista, joten se piti hakea hevosilla kauempaa. Maidosta tehtiin aluksi itse voita, mutta pian sen jälkeen, kun Lilja tuli taloon, maito vietiin Kälviän meijeriin. Pulsaattorikone saatiin vuonna 1955, se laitettiin anopin kanssa yhdessä. Lilja ompeli nahkasormikkaita 30 vuotta. Työ tehtiin kotiompeluna, minkä lisäksi Lilja osallistui talon töihin. Talvisin painottui nahkatyöt ja kesäisin ehti olla maatilan töissä mukana. Tytär syntyi vuosien odotuksen jälkeen. Pihapiiri on rakennettu uudelleen, navetta valmistui vuonna 1968 ja vuotta myöhemmin uusi koti. Vuonna 1994 tehtyyn ikkunaremonttiin sai puolison invaliditeetin myötä avustusta.

”On ne isoja menetyksiä” Isä ei ollut sodassa, mutta muita lähiomaisia ja koulukavereita oli. Näistä osa kaatui. ”On ne isoja menetyksiä. Jälestäpäin oon aatellu, että parhaassa nuoruudessa, niin sinne vain jäi.” Ei ollut helppoa menettää ikätovereita. Naapurin pojat katosivat sodan aikana, toisesta ei tullut mitään Kokkola - Kälviä

195

tietoa, toisen pojan luut tuotiin myöhemmin kotikonnuille. ”Se oli vähän semmosta, mitä se huominen tuo tullessaan. Jollakin lailla ei jaksettu olla aina niin kauhean surullisia. Sitä saatiin iloa ihan pienistä jutuista, mistä nykyään ei enää saahakkaan iloa.” Huvituksia ei ollut, mutta porukalla pelattiin lautapelejä ja muita pelejä, jotta saatiin ajatuksia pois sodasta. Kesällä ja syksyllä marjastettiin ja keksittiin muutenkin mukavaa arkista tekemistä. ”Kyllä se vaikutti sotainvalidius. Kun sillä meni vasemmasta korvasta kuulo ja sitten vasen käsi. Niinku sanotaan, eihän sieltä ihan tervettä miestä tullu täysin.” Toisilla vammat olivat näkyvämpiä, toisilla henkisiä. Yli neljän vuoden sotareissu oli jättänyt mieleen voimakkaita muistoja. ”Monesti sanottiin, että meiän kummankin nuoruus on mennyt sota-aikana. Ei se ihan normaalia oo ollu.”

”Se oli tosi hyvä apu” Toisinaan oli kipuja ja joskus sodat tulivat uniin. Sotakokemuksista ei kuitenkaan juuri puhuttu. 196

Kokkola - Kälviä

”Ei ne kaikki ollu niin mukavia kokemuksia.” Sotainvalidien kuntoutukset järjestettiin aluksi kuukauden jaksona vuosittain. Vilhon ollessa kuntoutuksessa Liljalle jäi kodin ja lehmien hoito. Lomittajia ei ollut. Kovasti piti tehdä työtä selviytyäkseen tehtävästä. Vilho sai suuren prosentin takia kotiapua päivän kuukaudessa. Tuolle päivälle keskitettiin tehtäviä, jotka olivat työläitä, leivottiin leivinuunissa ruisleipää tai pestiin ikkunoita. ”Se oli tosi hyvä apu.” Vilhon kaksi siskoa asuivat perheessä vuosikymmeniä, toiselle heistä Lilja oli omaishoitajana. Lilja on ulospäin suuntautuvana ollut ahkera yhdistysihminen, hän on harrastanut voimistelua ja osallistunut työväenopiston kursseille. Pariskunta on ollut Kälviän sotainvalidiosaston toiminnassa mukana. Yhdessä he saivat lomailla sotainvalidien kesäkoti Jukolassa muutamia kertoja. Naiset pitivät myös omia illanviettojaan, joihin Lilja osallistui. Naisjaostolla on tiettävästi ollut sotainvalidien lapsia kummilapsina, joita ovat toiminnallaan tukeneet. Lilja ei itse siihen aikaan ehtinyt olla toiminnassa mukana.

Matkailu avarsi – elettiin nuoruutta uudelleen Omat lehmät pantiin pois, kun mies täytti 65 vuotta. Sen jälkeen matkailun kautta maailma avartui ja hän pääsi miehensä kanssa näkemään monia tunnettujakin paikkoja. Kotimaassa koettiin monet pohjoisen ruskaretket, ulkomailla Mona Lisa ja Eiffel-torni on tullut nähdyiksi, samoin monet Euroopan maat. Oli kiinnostusta tutustua ja kokea uusia asioita. Venäjän reissun jälkeen Lilja oli tuumannut, että sinne päin reissut riittivät. Mies oli halunnut käydä katsomassa vanhoja taistelupaikkoja. Reissuilla pärjättiin elekielellä, eikä hankaluuksia ymmärretyksi tulemisessa juuri ollut. Lukeminen on myös tutustuttanut Liljaa moneen paikkaan. Palavan pensaan maa –nimistä kirjaa Lilja suosittelee jokaiselle. Hänen isänsä oli ollut kahdesti Amerikassa ja kertonut sieltä tarinoita. Lieneekö maailman avartumisen tarve lähtenyt jo kuulluista tarinoista. Liljalla on ollut kolme unelmaa; päästä käymään Venäjällä, lentokoneessa ja Amerikassa. Näistä Amerikan reissu jäi, kun jalat eivät olisi kestäneet niin pitkää matkaa istua. Liljalle tiedon saanti on ollut innostavaa. Tietoa on halutessaan löytynyt ja kirjallisuus on sitä myöten tullut rakkaaksi. Suomen historia ja erilaiset matkakuvaukset ovat olleet mieleen. Tytärtä hän on kannustanut opiskelemaan, kun itsellä ei aikanaan siihen ollut mahdollisuutta. ”Ikinä ei tarvihte tulla sanomaan, ettei pääse opiskelemaan.” Lilja tiedostaa, että maailma on muuttunut, on opiskeltava päästäkseen töihin.

”Näin sitä vain karsitaan” Miehen kuolemasta on muutama vuosi aikaa. Hän oli pystynyt asumaan kotona lähes loppuun saakka. ”Pystyttiin juttelemaan viimeiseen asti.” Ensimmäinen vuosi leskenä meni kuin unessa. Pikkuhiljaa elämä on asettunut uuteen uomaansa. Liljaa on auttanut asenne: ei auta itku markkinoilla. Lilja on ollut lonkkaleikkauksessa, josta toipuminen on vienyt aikaa. Näkö on huonon-

tunut ja ikä tuo omia vaivojaan. ”Näin sitä vain karsitaan.” Hän asuu edelleen kotona ja pystyy huolehtimaan talon lämmityksestä. ”Niin kauanhan se menee, kun pysyy tämä ajatus.” Lilja on saanut käydä kuntoutuksissa vuosittain miehen sotainvalidiprosenttien ansiosta. Hän laittaa vielä itse ruoan. Aamuisin käy kotipalvelutyöntekijä avustamassa päivän alkuun.

Muistot vuosikymmenten takaa Edellisjoulun aikaan Lilja sai yllättävän puhelun Pietarsaaren aikaiselta kämppäkaverilta lähes 70 vuoden takaa. Ystävykset olivat joskus pitäneet kirjeitse yhteyttä, mutta elämä oli kumpaistakin vienyt omalle suunnalle ja yhteydenpito oli jäänyt. Puhelimessa oli muisteltu yhdessä elettyä aikaa ja todettu, että ikätovereita on enää kovin vähän. Ihmeelliseltä tuntui, että molemmat ovat Liljoja ja heillä on sama syntymäpäivä. Toista kutsuttiin aikanaan pikku-Liljaksi erotuksen vuoksi. Liljan ikäpolvi on rakentanut Suomen ja hoitanut sotavelan. Hän innostaa kaikkia lukemaan omaa historiaa. Nuorempia hän varoittaa huumeista, alkoholista ja tupakasta ja on itse esimerkkinä, ettei niitä pitkän iän aikana juuri ole tarvinnut. Näkövammaisten liiton kautta Lilja pääsee edelleen nauttimaan kirjojen maailmasta äänikirjojen muodossa.

Lilja Saari o.s. Kultalahti s. 1923 Evijärvellä, Puoliso Vilho Erkki Saari, s. 26.4.1919, haavoittunut 11.6.1944, kuoli 2011 Haastattelut 3.9.2015 ja 13.1.2016 Kristiina Hakunti ja Markku Kallinen ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kokkola - Kälviä

197

Sirkka Korkiala

Työtä tehden Jumalan huomassa Kälviän Hillissä pienessä kamarissa syntynyt Sirkka varttui yhdessä Samuli-veljen ja Sinikka-siskon kanssa. 12-vuotiaaksi asti hän muistaa nukkuneensa häkkisängyssä, jota sai kasvun mukaan jatkettua. Sänky on edelleen tallessa. Kun mummulle ja tuoralle syntyi vielä kaksi lasta, äiti ja isä rakensivat oman talon Pohjasaareen. Siellä olisi voinut asua jo talvisodan aikana, mutta äiti ei uskaltanut muuttaa sinne kolmen pienen kanssa. Kun isä pääsi sodasta, tuli muutto uuteen kotiin 1940. Perheellä oli kolme lehmää, kolme lammasta ja kolme kanaa. Nuoresta pitäen piti hankkia omaa rahaa. Sirkka on ollut kova keräämään marjoja ja neulomaan öisin. Hän kuunteli kutoessaan radiosta musiikkia, töillään hän tienasi omaa rahaa. Sirkka on tykännyt matkustaa ja omilla tienesteillä hän pääsi kesällä reissaamaan. Isä oli talvisodan ajan rintamalla, mutta pääsi jatkosodan aikana Kemin ammattikoulun sotasairaalaan varaston hoitajaksi. Isällä oli siellä oma huone, jonne lapset ja äiti pääsivät vierailemaan ja isää tervehtimään. ”Kun isä oli rintamalla, me Samulin kanssa katettiin lato. Isä laitto alotukseen ja me sitte kahestaan Samulin kanssa laitettiin, äitiki oli varmaan auttamassa. Isä sano, että kyllä te ossaatta kattaa.” Hilliin tuli evakkoja Karjalasta ja Pohjasaareen 198

Kokkola - Kälviä

Sallasta. Kotona oli isän laittama kaivo. Kotona niitettiin kauraa pitkistä saroista. Sirkka niitti, äiti seivästi ja Samuli haravoi. Yhtenä iltana Sirkka itki kipeää palleaa. ”Äiti rupes itkeen, että voi ku pitää lapset tehä työtä, niin että kipeäksi tulee. Yhessä itkettiin.”

Sai sen, josta haaveili Sirkka ja Vilho ovat saman kylän asukkaita. Heidän tavatessaan Vilho kyseli joka kerta Sirkan ikää. Sirkka ihmetteli, mitä mies sillä tiedolla tekee. ”Se sitte sano, ettei hän oo kenestäkkää muusta tuumannukkaa akkaa ottaa, ku Sirkasta.” Kihlaparina he menivät Salon Kalevin ja Eevin häihin Ullavan kirkkoon. Uusi kihlapari sai omat onnittelunsa ja Vilholle velmuiltiin, että tämä sai sen, josta oli aina haaveillut. Vilho oli tuumannut rempseästi nauraen ja kirkkokartano helisten, eikö hän olekin eri poika. Vilho oli Kannuksen maamieskoulussa ollessaan langennut poikajoukossa tupakoimaan ja ryyppäämään. Kymmenen vuotta hän oli juonut sen, mitä oli tienannut. Myöhemmin hän oli tuumannut, että olisi rikas poika, jollei olisi kantanut rahojaan viinakauppaan. Mummu oli joutunut varoittelemaan pankkeja rahan lainaamisesta Vilholle. Tällä olikin naimisiin mennessä pelko, ettei hän saa lainaa lainkaan.

”Ainahan ne omat kipuilunsa avioliitossa on. Nyt, ko jäljestä ajattelen, ihmiset oli oikein vihasia, ku tommosen miehen ottaa. Kyllä sinä nyt paremman saisit. Kyllä isä ja äitikin sanoivat. Ovat olleet ojasta nostamassa monta kertaa. Mutta ku tulivat tuntemaan ja olihan siinä yön ja päivän ero, ku se tuli uskoon. Se pyysi anteeksi. Jos viinapullo tulee rakkaammaksi ku perhe, niin sitä minä en hyväksy. Se pysy erillään sitten.”

monin ja sokerin voimin. Koulumatkaa lapsilla oli viisi kilometriä, se taittui taksikyydillä. Kun vanhimmat pojat lähtivät opiskelemaan Kokkolaan, Vilho otti työpaikan rakennukselta Kokkolasta, jotta saattoi kuljettaa heitä kouluihin. Pojilla säästyi näin kyytiraha.

”Mulla oli karja ja lapset ja kaikki kotohuolet”

Oma tila

Vilho puhui hyvin vähän sodasta. Sota tuli josSirkka ja Vilho menivät naimisiin vuonna 1952 kus uniin, jolloin Sirkka herätti hänet. Vilho oli ja ensimmäinen lapsi syntyi seuraavana vuonna. saanut osuman sodassa ja kaverit olivat tuoneet Asuminen oli haastava, molempien kotona asui hänet verta syöksevänä pulkan kyydillä hoidetuseita perheitä. Sirkka ja Vilho päättivät, että tavaksi. Vilho oli silloin rukoillut, että Jumala korjaisi hänet pois. Hän oli jos vain jostakin saa maata, mennyt vapaaehtoisena talvihe lähtevät viljelemään omaa ”Nyt ko ajattelen, sotaan 19-vuotiaana. ”Kaikki tilaa. Pari sai lunastettua tilan Korkialasta Sirkan veljeltä, niin kiitollinen oon, muut meni. Isänmaata rakasettä halus lähteä mukaan.” mikä selkeytti tilanteen. Äiti hän oli hyvä lapsille. ti, Kaksi viikkoa Vilholla oli oltosin epäröi ostoaikeita, mutta Hän oli hyvä käsistä, lut harjoituksia Hämeenlinpari piti päänsä. Vilho oli toimissaan täsmäl- vuoli hevoset ja lehmät nassa, minkä jälkeen oli alkanut tositoimet. Kaksi viikkoa linen. Hän piti tärkeänä, että lapsille. Se saunalla ehti olla rintamalla, kunnes Sirkka opastaa lapsia totteistu iltakauet ja teki haavoittui Kämärällä, Karjalemaan, mitä sanotaan. Kaslan kannaksella. Sairaalasta vatuksen ajatuksena oli, että lapsille leluja.” kotiutuksen jälkeen ei tarlapsia ei tarvitsisi jäitten seasta vinnut enää sotia. onkia, kun heikoista jäistä ker”Kyllä Suomi on hoitanu asiansa niin hyvin, rotaan etukäteen. Pari sai kahdeksan lasta. ”Nyt ko ajattelen, niin kiitollinen oon, hän oli hyvä oon kyllä kiitollinen.” Jalan takia Vilho oli molapsille. Hän oli hyvä käsistä, hän vuoli hevoset neen kertaan sairaalassa, se operoitiin Invalidija lehmät lapsille. Se saunalla istu iltakauet ja säätiön sairaalassa Tilkassa. Ensimmäisellä reissulla Vilho valitteli, ettei kukaan käynyt häntä teki lapsille leluja.” katsomassa ja moni muu sai kukkakimppujakin. Toisella sairaalareissulla Sirkka päätti panna paKehityksessä mukana rastaan välittämättä, mitä maksaa. Mies kiitte”Vilho oli semmonen, että se oli rohkeaotteinen likin kirjeessään, ettei kellään muulla ollut niin ja aina laitto uutta, jos vain oli rahaa.” Toisen lap- mahtavaa kimppua kuin hänellä. ”Nyt ko ajattesen synnyttyä ostettiin pulsaattoripyykkikone. lee, mulla oli karja ja lapset ja kaikki kotohuolet.” Sirkan reipas huumori näkyi siinä, että kauppaan mennessä hän sanoi kauppiaalle, että tarvitsee ”Kyllä minä jaksan” jääkaappipakastimen, mutta ei hän ikään maksa sitä. Kaappi oli kuitenkin jo kotona ennen Sirk- Vilho oli mukana sotainvalidien keräyksissä ja kaa ja kauppias oli vain tuumannut, että olisivatpa hän toimi kunnanvaltuustossakin yhden kaukaikki yhtä rehellisiä asiakkaita. Ennen pakastinta den. Sirkka muistelee, miten Vilho oli jälleen oli vain ulkokellari, jossa marjoja säilytettiin ata- lähdössä kuntoutukseen Kyyhkylään. KotoKokkola - Kälviä

199

na hän oli ihastellut naapurin miehelle, miten vaimo ja pojat olivat laittaneet viljan seipäille. Kotona oli menossa remontti ja talvi oli tulossa. Vilho kehotti lähtiessään, että Sirkka tukkisi nurkat rukiin oljilla, sillä hän ei enää itse jaksanut remontoida. ”Sanoin, että kyllä minä jaksan. Kävin kirkonkylällä kaupassa ja kysyin miehiä töihin. Kaikkia ketä vastaan tuli tuttuja kysyin, tuutko töihin. Maksun eestä tuli.” Sirkka ihmettelee, miten sai maksettua kaiken. Valtiolta sai lainata, mutta rakennustarkastajalta tarvittiin lausunto sitä varten. Laina järjestyi. ”Kun Vilho tuli kotiin, se kahteli, miltä näyttää ja sano, tuu nyt tänne, että hän saa halata. Huoliki oli ollut ja talvi paino.” Vuosien 1969–1970 taitteessa Vilho ei enää jaksanut mennä navettaan. Sirkan oma tilannekaan ei ollut häävi, sillä häneltä oli katkennut jänne kädestä sontaa luodessa. Talikko oli vain pudonnut kädestä. Itku oli päässyt ja Sirkka oli ajatellut, että nyt ei mene hyvin. Vilho yritti tehdä vielä töitä, vaikka hänellä oli todettu verisyöpä. Vilho oli kova yrittämään, kun oli tienestiä tiedossa. ”Viimeisenä kesänä, kun menin jossain käymään, se kysy julukiatko sinä minut jättää. Minulla sydän helty, en minä lähe minnekkää.” Vilho ei passauttanut turhia. Sairaalaan jouduttua Vilho oli huolehtinut, että kaikki työt tulisivat tehtyä, eikä aika menisi sairaalassa käynteihin. Kesäkuusta marraskuulle sairaalaelämä tuli tutuksi. Marraskuussa 1980 Vilho kuoli. Sirkka vaihtoi pojan perheen kanssa asuinpaikkoja, nuorempien vuoro oli ottaa vastuu talosta ja karjasta.

Matkan varrella elettyä ja koettua Sirkka muistelee tapausta, miten hänellä olisi ollut tilipäivä maanantaina, mutta lapset tarvitsivat viikonlopuksi rahaa. Hän meni pankkiin perjantaina tinkaamaan tienestiä etukäteen. Vaikka tilanne ei ratkennut tyydyttävästi, on Sirkka tilanteen pankin kanssa selvittänyt. Lehmät tuottivat maitoa niin hyvin, että saatu tili oli hyvä. Silti tyttäret ihmettelevät vieläkin, miten Sirkka sai heille annettua rahaa ja se silloin riitti tarvittavaan. 200

Kokkola - Kälviä

Korkialassa kävi paljon vieraita ja siellä tykättiin olla. Eräänä kesänä Vilhon tädit viipyivät useamman viikon. ”Se oli semmonen pesäpaikka. Yhtenä pyhäiltana, ku menin väsyneenä nukkuun, laskin että 28 henkiä oli syötetty ja juotettu.” Sirkan mielestä masennukseen ei pidä vaipua. Hän on iloinnut terveistä lapsistaan. Heidän syntymänsä ovat olleet elämän kohokohtia. Sirkan äiti oli ollut vähän kauhuissaan kuudennen lapsen syntyessä. ”Sanoin, että kaikki otethan vastaan, kaikki on yhtä rakkaita.” Kodinhoitajat olivat verrattomia apulaisia. Heitä sai tuolloin lapsiperheisiin. Sirkka on iloinen, että hänen lapsensa ovat töissä ja maksavat nyt, kun aikanaan saatiin apua tarpeeseen. ”Vähäsen tulee korvatuksiki asia. Ihtelle on hyvä mieli.”

”Tähän asti Jumala on auttanut” ”Oon aina lapsille sanonu, että tehkää työtä ja olkaa ilosia ja rukoilkaa Jumalalta apua ja siunausta työlle.” Sirkka iloitsee ja on kiitollinen lapsistaan, että pärjäävät, ovat raittiita ja hyviä kansalaisia. Hän on ylpeä pojistaan, jotka osaavat auttaa vaimoaan, laittaa ruokaa ja tarttua kotitöihin. Hän kiittää Jumalaa lapsistaan ja tuumaa, että tähän asti Jumala on auttanut. Hänen huomaansa Sirkka on jättänyt huolet ja murheet iltarukouksessaan. Kun Vilhon invaliditeetti tulee puheeksi, Sirkka sanoo painokkaasti, että Suomen valtio on hoitanut sotainvalidien asiat hyvin. Hän ajattelee, että puoliso elättää häntä vielä haudastaan suuren invalidiprosentin takia. Oma eläke ei ole iso. Sirkka saa tukea lääkkeisiin ja muuhun tarvittavaan. Hän on päässyt kuntoutukseenkin. ”Toivon kaikille Jumalan siunausta ja apua, jotka tätä tekee. On sotainvalidit ja veteraanit pietty hyvää huolta.” Sirkka Mirjam Korkiala, s. 12.3.1928, o.s. Hilli Puoliso Vilho Johannes Korkiala, s. 22.3.1920 (Sotien sukupolvi Kälviä) Haastattelu Kristiina Hakunti Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kokkola - Kälviä

201

Tyyne Niemi

Vaikeuksien yli on menty Tyynen isä ja äiti olivat molemmat Kälviän sä liikkeelle koko kuorma jäi kiinni puuhun. Vuolteelta kotoisin. Isä oli ollut aiemmin nai- Tyyneltä valui hikipisara poikineen, ennen misissa mutta ensimmäinen vaimo kuoli vuon- kuin hevonen pääsi kuormansa kanssa jälleen na 1911, kun esikoinen oli vain kymmenen päi- liikkeelle. vän ikäinen. Elämä oli ollut vaikeaa. Isä meni uusiin naimisiin Hilma Seppälän kanssa. Tästä ”Kyllä sota tuntui” avioliitosta syntyi vuonna 1915 Eino, joka oli puolen vuoden vanha isän lähtiessä Amerik- Vuolteella oli sotavankeja taloissa töissä. Nuokaan talorahoja tienaamaan. Äiti muutti ko- ret pojat vahtivat vankien tekemisiä. Lestin kaupalla hakattiin pilkkeitä häkäpönttöihin, tiinsa asumaan Amerikan reissun ajaksi. niissä hommissa Tyynekin Isän palattua Suomeen peroli mukana. ”Se oli hupaisaa he muutti Kälviän Kykyrille ”Eino-veli oli juuri aikaa. Tallukoita tehtiin suoisän ostamaan taloon. Perheeseen syntyi vuonna 1920 tyttö, jeluskunnan talossa rintamalennen kuolemaa joka kuoli vajaan vuoden vanle. Tuli kaikesta ilmi, missä puhutellut Veikkoa hana hinkuyskään. Lapsikatoon ollu, mutta ei ollut sitä raaseen syntyi lisäksi Veikko, ja antanut tälle takin. pikkulottatunnusta.” Inkeri, Oiva, Rauha ja Tyyne Veikko oli epäröinyt, Veikko-veli lähti sotaväkeen 31.3.1942. Tyyne muistaa elänuorimpana. Isä eli 91-vuotiettei hän taida sitä aaksi ja äiti 63-vuotiaaksi. västi, kun naapurin poika tuli tarvita, mutta oli Tyyne kävi koulua Kykyrillä. häntä hakemaan. Seuraavana Opettajana oli Lempi Huhta- arvellut jonkun toisen kesänä alkoi jatkosota, jossa la. Kälviän kirkonkylällä oli veli kaatui 4.9.1942. ”Ei ketarvitsevan.” yläluokat, jossa opettajina toirinny lomalla käyä, eikä mimivat Hilda Madetoja ja Matti tään. Se oli raskas pala äitille Karhula. Kylmillä ilmoilla koululaiset pääsivät ja isälle.” He saivat tiedon, että Veikko haudahevoskyydillä kouluun. ”Naapurin tytön kans- taan väliaikaisesti joukkohautaan. Veli kaatui sa kulettiin koulussa. Jokijäätä kulettiin, joskus Saapajoen taisteluissa ja haudattiin aluksi Käsvähän viivyteltiin matkalla ja myöhästyttiin ja mäselän joukkohautaan. Myöhemmin perhe jouvuttiin pyytää anteeksi.” sai tiedon, että vainaja tuodaan Kälviälle sanTyyne muistelee, miten hän kerran läh- karihautaan. Vanhempia huoletti, oliko arkusti hevosella hakemaan puukuormaa metsäs- sa oikea henkilö. Arkun päällä oli lappu, ettei tä. Hevonen oli omapäinen ja saattoi kiskoa saa katsoa, mutta vanhemmat halusivat tunkuormaa äkkinäisesti. Kuorman valmistuttua nistaa poikansa. hevonen teki äkkiliikkeitä ja takertui lähellä Eino-veli oli juuri ennen kuolemaa puhutelolevaan kantoon, uudemman kerran yrittäes- lut Veikkoa ja antanut tälle takin. Veikko oli 202

Kokkola - Kälviä

epäröinyt, ettei hän taida sitä tarvita, mutta oli arvellut jonkun toisen tarvitsevan sitä. Eino-veli oli kertonut nähneensä ennen Veikon kuolemaa unta, jossa hän oli yllättäen seuraavana pyhäiltana kotona. Unessa hän oli tuuminut, että mitenkähän se on mahdollista, kun junat tai muutkaan kulkuneuvot eivät juuri kulkeneet. Seuraavana päivänä hän oli saanut tiedon veljen kuolemasta. Kotimatkalla junassa hän muisti unen. ”Kaikkia tämmöstä ihimeellistä.” Tyyne on miettinyt, että veljen ruumisarkkua tuoneella isännällä oli raskas kuorma. Arkut olivat tuolloin päällystämättömiä. Kälviän Ruotsalossa Holman veljekset päällystivät arkkuja, he päällystivät Veikonkin arkun. Veljen kanssa yhtä aikaa haudattiin toinen isänmaan puolustaja Välikylältä. ”Hautaus oli, että ne kaks hauattiin yhtä aikaa. Monta meni näitä nuoria, aivan poikasia vielä.” Tyyne oli jonkin aikaa myyjänä paikallisessa Huhtalan kaupassa. Kahdenkymmenen ikäisenä hän lähti Rimmin nahkatehtaalle ja olin siellä töissä vielä naimisiin mentyä. Töissä kuljettiin Lättähatulla, Kälviältä pääsi siihen aikaan kulkemaan junalla.

Oma perhe Tuntematon sotilas – elokuvassa Tyyne on nähnyt vilahtavan kohdan, jossa lukee: tässä nukkui Pentti Niemi. Pentti oli syntynyt samana vuonna kuin Veikko-veli ja oli mukana puolustamassa Suomea. ”Mies oli ollu kuukauen päivät tajuttomana, oli ihme että siitä selevis. Ne luuli vain, että jättää siihen, mutta joku oli sanonu, että siotaan kun oli kuitenki tajuissaan. Mutta sitte meni taju.” Mentyään naimisiin 13.9.1952 pariskunta asui alkuun Kykyrillä. Muutaman vuoden päästä heille tuli muutto Kokkolaan, jossa poika syntyi jouluaattona 1956. Lapsen syntymä oli jännittävää aikaa. Pentti oli koulutettu vammojensa takia uudelleen. Hän toimi Kokkolassa Outokummulla puutarhurina ja maanviljelysseuran palveluksessa kasvattamassa omenapuita. Tyyne toimi Osuuspankilla talonmiehenä, jossa työhön kuului siivousta ja lumitöitä. Lisäksi hän neuloi käsineitä. Perhe asui Kokkolassa yhdeksän vuotta. Tuona aikana syntyi myös tytär. Pentti kuoli vuonna 1964. Viimeisenä kesänä hän valitteli kipuja ja särkyjä. Kuolema tuli kuitenkin yllättäen. Pentti ehti olla sairaalassa muutaman päivän ja Tyyne ymmärsi, ettei mies Kokkola - Kälviä

203

enää parane. ”Seuraavalla viikolla tuli tieto, että kuuluu vähän ikävämpää.” Uutisen kuultua Tyyne meni saman tien hakemaan poikaansa koulusta.

Niukkuutta Kuukauden päästä tapahtuneesta Tyyne muutti lapsineen takaisin Kälviälle. Perhe asui muun muassa rukoushuoneella, jossa Tyyne toimi vahtimestarina. Saarnaajan tarvitessa asuntoa perhe muutti Kykyrille. Pentin kuoleman jälkeen talous oli tiukalla, oli vain lapsilisät ja lesken eläke. Vahtimestarin tehtävästä tuli jotain korvausta. Sotainvalidilehdestä hän oli lukenut lisähuoltoeläkkeestä, jota Tyynelle haettiin sotainvalidien toimiston kautta. Hakemukseen tuli myönteinen päätös. Turvaa elämään toivat isä ja sisarukset. Vaikka elämä oli niukkaa, lapset kaipasivat rahaa ja tavaraa, jota muillakin on. Ensimmäisestä lisäeläkkeestä Tyyne hankki levysoittimen lapsille. Suurempaa hätää Tyynellä ja lapsilla ei ollut. Tyyne on pitänyt lapsista huolta. Lapsilla oli isän ikävä ja Tyyne kaipasi puolisoa. Tytölle on jäänyt isä mieleen siitä, kun hän oli tullut kamarista nukkumasta ja isä joi keittiössä kahvia ja kysyi, että kukas se sieltä tulee. Poika muutti aikuistuessaan Ruotsiin. Tytär toivoi kotia, jossa olisi sisävessa. Tyyne oli kuullut kirkonkylälle rakennetuista asunnoista. Hän kävi tyttärelleen kertomatta pankinjohtajan puheilla ja katsomassa uutta asuntoa. Tyyne teki tuolloin montaa työtä, hän toimi postinjakajana ja kävi töissä Porkolan nahkatehtaalla. ”70 markkaa oli rahaa ja siitä on tämä talo lähetty maksaan. Hyvin on menny. Täsä vielä asun, 40

vuotta oon asunu.” Vahtimestarina ollessa Tyyne muistaa issiaksen vaivanneen niin, ettei oikein voinut ollakaan. Sisko tuli Ruotsista vähäksi aikaa apuun. Tyyne sai avun vanhan tummulta, joka laittoi nikamat paikoilleen. Tummu piti ihmeenä, ettei Tyyne ollut halvaantunut ja tuumannut, että ”olit hakokränkky, kun tulit hälle”. Kivut häipyivät hoidon jälkeen.

Rikasta elämää Tyyne ei nuorempana osallistunut naisjaoston toimintaan. ”Nyt on niin tärkiöitä kaikki.” Hän oli mukana Sotainvalidien Veljesliiton 75-vuotisjuhlassa ja oli aivan otettu, kun häntä oli kysytty mukaan. ”Se oli niin juhlallinen matka ja reissu. Viikon päästä oli Kannuksessa oma juhla ja olin sielläki sitte.” Tyyne on elänyt sisarussarjansa vanhimmaksi, toiset ovat jo nukkuneet pois. Hän tekee mielellään käsitöitä. Tyyne toteaa elämästään, että kaikkien vaikeuksien yli on menty. Häntä on lohduttanut Raamatun teksti, jossa sanotaan, että Jumala on orpojen ja leskien turva. ”Silloin kun mies kuoli, sanoin, että ymmärtäisin, jos toisella olis samanlaista. Kun ystävälle kävi näin, niin ei se auttanut yhtään.” Molemmat lapset asuvat Ruotsissa ja heidän kanssa pidetään yhteyttä. Lastenlapsia on jo neljännessä sukupolvessa. ”Oon kiitollinen Jumalalle, että elämä on ollut niin rikasta.” Lapset ovat tärkeitä. Tyyne on saanut kuulla tyttärensä sanovan, että heillä on maailman paras äiti ja heille on tärkeää, että äiti rukoilee heidän puolestaan.

Tyyne Anna-Liisa Niemi, os. Salo, synt. 26.10.1928 Puoliso: Pentti Johannes Niemi, synt. 2.6.21, haavoittui Valkeasaaressa, k. 17.9.1964 Haastattelija Kristiina Hakunti Teksti Marja-Liisa Kattilakoski

204

Kokkola - Kälviä

Elvi

Hoitoa ja huolenpitoa Elvin isä oli lähtenyt 20-vuotiaana Amerikkaan, jossa oli ahkeroinut töissä hiilikaivoksella. Paljoa siellä olosta hän ei ollut kertonut, mutta oli tienannut talon hinnan. Tuon aikaiset olot olivat epävakaat ja olipa Amerikan reissulla ollut henkikin kysymyksessä. Ryöstäjiä liikkui etenkin silloin, kun oli tilipäivä tiedossa. Isä tuli takaisin Suomeen, osti talon ja perusti perheen. Äiti oli torpparin tyttö ja oli ollut monessa paikassa palvelijana. Palveltuaan Maunulan tilalla muutamia vuosia vanha emäntä oli sanonut, että ei tarvitse pelätä, sinä jäät tähän. Niin Elvin isästä ja äidistä tuli pari. Elvi on syntynyt 1930 Kälviän Välikylässä. Koti oli tavallinen maalaiskoti. Elvillä on kaksi veljeä. Nuoremmalla veljellä oli tuberkuloosi selkärangassa. Isä oli metsätöissä, ajoi valtiolle halkoja, äiti hoiti karjan ja Elvi veljen. Hän hoivasi ja kuljetti tätä lääkärissä. Elvi hoiti kylällä asioita halkokuorman päällä kulkien. Junassa jotkut puhuivat, että veli on hullu. Se ei tuntunut hyvältä. Sairaalassa sanottiin, että hän on poikkeuksellisen älykäs poika, mutta hänellä on vaikea ruumiinvamma. Veli halvaantui myöhemmin lopullisesti. Elvi hoiti hänet sänkyyn, laittoi pistokset ja lääkitsi, toimi hoitajana kymmenisen vuotta. Veli kuoli 22-vuotiaana.

”Kovaa se oli niilläki” Kälviällä oli evakkoja Lapin sodan aikaan. Elvin kotona oli pienet tilat, mutta siitä huolimatta heillä asui evakkoja muutamia viikkoja kukin perhe. ”Se vain tuli yhtäkkiä määräys, että ne tullee. Meille olis tullu oikein suuri lapsiperhe, mutta ei ollut mitään mahollisuutta ottaa.” Eva-

koilla itsellään oli sellainen mieli, että sopu sijaa antaa. Ensin he nukkuivat kamarin lattialla ja aikaa myöten laittoivat sinne sänkyjä. Yksi evakkoperheen tytöistä sai lapsen. ”Oli niin kiire, että olis pitäny mennä Kokkolan sairaalaan. Meillä oli huono hevonen, ku parempi hevonen oli viety rintamalle. Isä neuvoi, että mennä naapurin hevosella. Niin se vietii Kokkolan asemalle ja sieltä synnytyssairaalaan. Tuotiin se lapsi meille kotiakki vielä.” Lapsi kastettiin heillä. ”Sitten ne muutti toiselle kylälle, ku sieltä tarjottiin kokonaista vinttiä. Ei ollu hääviä. Vesi piti eempää kantaa. Semmonen aika oli. Jokikin melekeen kuivas. Vanha sauna oli, jossa olis pitäny kylypiä.” Elvi muistelee, että evakkojen kanssa ei ollut suuria ongelmia.” Isä oli hiljanen, ei se mitään elämää pitäny. Evakkoemäntä leipoi leipää uunissa ja teki omia töitänsä, ku oli perhettä. Ahjasta oli. Hyvä, ku oli katto pään päällä. Isä oli yhen sojan kokenu, niin se tiesi että pitää muita auttaa.” Lapsista oli mukavaa, kun oli vieraita. Elämä oli jännittävää. Koulua käytiin yhdessä ja yhdessä näyteltiin opettajan kirjoittama näytelmä. Evakot olivat kaikessa mukana. ”Kaikki hyväksy.” Evakkoaika oli loppujen lopuksi lyhyt ja ymmärrettiin, että ”kovaa se oli niilläki”. Rippikouluaikana loppui sota. Elvi on käynyt kansakoulun. Opettaja kehotti häntä menemään lukioon Kokkolaan. ”Ei pystynyt jatkaa opintoja, kun piti auttaa kotona ja muutenki.”

Nuorisoseuralla tavattiin ”Nuorisoseuralla tavattiin Erkin kanssa. Siellä oli tupailtoja, portailla juteltiin ja hyvästeltiin. VuoKokkola - Kälviä

205

sia meni sillä tavoin.” Missään nimessä ei käyty toisilla kylässä, tapaamiset olivat vain nuorisoseuralla. ”Sittehän se meni pitemmälle ja alettiin seurusteleen.” Moottoripyörällä käytiin vihillä. Musta pitkä puku oli päällä. Puku on edelleen tallessa. Se ostettiin valmiina vihkitilaisuutta varten. ”Vihillä käytiin ja kotia tultiin ja se oli sillä selevä.” Vihkiminen tapahtui pappilassa. Elvin ja Erkin mentyä naimisiin vuonna 1954 Elvi asui aluksi lapsuuden kodissaan hoitaen veljeään. Lapsen syntymä ei muuttanut tilannetta. Elvin tehdessä talon askareita veli hoiti tyttöä kamarissa. Lapsen kasvaessa Elvi otti tytön mukaan pellolle. Toisinaan Elvin äiti hoiti tytärtä Elvin tehdessä töitään. Kotoa käsin Elvi lypsi aluksi Erkinkin lehmät. Toisen lapsen synnyttyä 1959 ja veljen kuoleman jälkeen Elvi muutti lapsineen yhteiseen kotiin. Erkki oli ostanut kotitalosta osuuden ja perhe muutti sinne. Raha-asiat eivät tuolloin olleet taloissa ”häävejä”. Kaikki liikenevä meni investointeihin. Elvillä oli rahaa vaatteisiin ynnä muuhun tarpeelliseen, mutta ylimääräistä ei ollut. ”Sain sen mitä tarvihtin.” Suutari teki kengät ja parkkari parkkasi nahat. Erkki kulki monenlaisissa töissä. Elvi teki kotitöitä, kutoi raanuja ja muita, mihin oli kotonakin tottunut. Silloin oli lampaanvillalankoja. Osittain ne kehrättiin itse, vaikka tehtaissakin jo kehrättiin. Äiti värjäsi langat.

Hoitoa yötä päivää Elvi ja Erkki saivat kaksi poikaa ja tytön. Tytöllä oli vaikea sydänvika ja ”häntä piti yötä päivää hoitaa, sillä hän meinasi tupehtua”. Elvi valvoi monia öitä. Aikanaan tyttö yritti käydä koulua, mutta usein nukahti siellä, kun ei vain jaksanut. ”Silloin oli syrjintää sairasta kohtaan, ja sanottiin, ettei sellaista tarvihte kouluun tuoda”. Se tuntui pahalta. Aikanaan sanottiin, ettei tytär elä kuin neljä vuotta, mutta elinvuosia ehti tulla neljäkymmentä. Elvi hoiti oman äidin ja isän loppuun saakka. Huolenpitoa on riittänyt elämän aikana. Se on kuulunut tapoihin siihen aikaan. Sairaalapaikkoja ei juuri ollut ja eikä niihin oikein ollut rahaakaan. Isä vietiin hoidettavaksi vasta, kun Elvi ei pystynyt enää yksin hoitamaan häntä kotona. Isä kuoli 85-vuotiaana, äiti 81-vuotiaana. 206

Kokkola - Kälviä

Äidin kohtaloksi koitui kompastuminen tuvan lattialle. Elvi auttoi hänet tuvasta kamariin istumaan ja meni itse navettaan. Äiti nukkui sillä välin pois. Elvi luki äidille rukouksen. Ruumis vietiin ambulanssilla Kokkolaan, enää ei ollut mitään tehtävissä. Isä oli 1918 vuoden sodan invalidi, mutta oli vanhan kansan tervaskanto ja teki töitä, mitä oli tarpeen tehdä. Isä pääsi jossain vaiheessa Oulun diakonissalaitokselle kuntoutukseen. Elvi meni isää saattamaan. Hoitaja kertoi Elville, että isällä on luoti kaulassa pahalla paikalla. Hän oli saanut sen mukaansa Tampereen hautausmaan taisteluissa. Isä ei juuri kertonut kokemuksiaan vaan vei ne hautaan. ”Invalideista ei juuri tuolloin välitetty.” Isällä oli kotikylällä hyvät välit työväestön ja muun väen kesken. Kylällä autettiin toisia. ”Joka paikasta ei menty kysymään apua. Isältä kysyttiin ja hän auttoi, kun oli itsekin kokenut kovia.”

Puolison sotainvalidius Sotainvalidius vaikuttaa elämässä. Elvi ei seurustelemaan alkaessa tiennyt Erkin kuulovammasta. ”Kaikki oli tuttua, ei siinä tarvinnu sen enempää.” Kun kuuloa alettiin tutkia, huomattiin, että korvakalvo on säpäleinä. Lähellä oli räjähtänyt pommi. Toinen mies vieressä kuoli ja pelasti Erkin hengen. Erkki on haavoittunut myös jaloista. Sirpale oli mennyt pitkin sääriä sodan lopulla. Erkki oli ollut Pietarsaaren kansakoululla hoidettavana, kun ilmoitettiin, että kaikki kynnelle kykenevät kotiutetaan. ”Erkki laitettiin kotiin suuri pussi salavoja ja siteitä mukaan, että rueta vaan ihte hoitaan.” Erkki ei saanut tuolloin invalidiprosenttia. Kolmekymmentä vuotta meni, kunnes sotainvalideja etsittiin ja kartoitettiin ja Erkki sai prosentit ja sen mukaan korvauksia. ”Se oli siitä kiinni, ku piti lähteä junalle ja kotia. Ei joutanu enää jäähä. Kotia piti vain päästä. Se on pitkä aika ja raha 30 vuotta.” Erkki on vammoistaan huolimatta ollut kovakuntoinen mies, hän on nuorena liikkunut paljon metsissäkin. Joskus harvoin sota tuli uniin. Aiemmin puoliso puhui kokemuksistaan vähemmän, mutta iäkkäämpänä muistot ovat heränneet eloon ja Elvin mielestä ”vähän liiankin

rohkeasti puhuu kauhioista kokemuksista”. Sotakavereitten kanssa Erkki on vaihtanut kokemuksia. Hän oli sodassa etulinjan miehiä ja nuorin porukasta. Elvi on usein kuunnellut vieressä ja sanoo kokeneensa niin monenlaista, ettei kuunteleminen ole ollut liian raskasta. Alusta asti puoliso on ollut sotainvalidityössä, vaikka ei heti saanut prosentteja. Hän on toiminut paikallisosaston puheenjohtajanakin monta vuotta. Erkki on edelleen mielellään mukana kaikessa, joten Elvin pitää jo vähän jarrutella reissaamista. Reissut ovat kuitenkin virkistäneet paljon. Elvi kertoo olleensa ”lehmäin vanki” eikä päässyt useinkaan mukaan reissuille. Tuolloin ei ollut lomittajia.

Pitää olla säännöllinen ja jämpti Pojat ovat käyneet kouluja ja valmistuneet ammatteihin. Työtä heillä on riittänyt ja he ovat perustaneet perheet. Lastenlapsia on neljännessä polvessa. Nuorille on järjestynyt opiskeluja työpaikkoja. Elvi on hyvin selvillä nuorempien elämäntilanteista ja seuraa mielellään heidän elämää. Lähipiirissä on hyvät ja lämpimät välit. Elvin toiveena on, että ”kun vain pysyvät hyvällä tiellä”. Hänen mielestään jo nuorena ”pitää olla säännöllinen ja jämpti. Tyhjäntoimituksella ei pääse mihinkää.” ”Ihmeen terve on saanu olla.” Pieniä onnettomuuksia on matkan varrella sattunut. Kokemuksistaan huolimatta Elvillä on mielessä ”ajatella,

että pää on kestänyt.” Kerran hän putosi ojan penkalle heinäkuorman päältä ja satutti päänsä. Elvi selvisi siitä, kuten monesta muustakin. Pääosin kaikki on mennyt hyvin. Elvi seuraa ajankohtaisia asioita ja miettii, että ”ei sitä vielä tiejä, mitä nähhään. Aatella ett tuommoset laumat tullee (pakolaisia).” Haastattelu 17.9.2015 ja teksti Marja-Liisa Kattilakoski

Kokkola - Kälviä

207

208

Kokkola - Kälviä

209