Page 1

2014 nro 36

L A P I N K I R J A L L I S U U S S E U R A R Y.

Lenita Rundgren, Maan kosketus


NÄE METSÄ PUILTA SEE THE FOREST FOR THE TREES

Ounasjoentie 6 , Rovaniemi Puh. 0205 64 7820 info@tiedekeskuspilke.fi www.tiedekeskuspilke.fi

Lapin korkeakouLukirjasto

on Lapin korkeakoulujen yhteinen kirjasto.

Lapin korkeakoulukirjasto on Lapin yliopiston ja uuden Lapin ammattikorkeakoulun yhteinen kirjasto, jolla on seitsemän toimipistettä kolmessa kaupungissa (Rovaniemi, Kemi ja Tornio). Kaikille avoin tieteellinen kirjasto palvelee korkeakouluväen lisäksi sopimuskumppaneita, alueen elinkeinotoimintaa ja suurta yleisöä.

Saamelaistytön kasvutarina

Atrain Kustannus

Katso www.luc.fi/kirjasto

www.atrainkustannus.fi


sisältö Pääkirjoitus............................................................................. 1 Annikki Kariniemen nimikkoseura teini-iässä............ 2 Nuori Mukka-seura näkee taiteilijan arvostuksen kasvavan koko ajan.................................... 3 Lappilaiset kirjailijat muistissamme............................... 4 Kirjallisuus Norrbottenissa ja sen tulevaisuus............ 5 Lastenkirjat luonnon ja erilaisuuden asialla............... 6 Pussaa nyt, pussaa............................................................... 8 Outoa odotusta..................................................................... 8 Mitähän keksisi?.................................................................... 9 Yksin oudossa minuudessa.............................................10 Oma yhteinen, salattu julkinen usko...........................11 Draamallisesti porotalouden puolella........................12 Illanrauha sähköistyy ministerin vierailusta.............13 Runoja....................................................................................14 Mona Mörtlund – Vielä kuuluu meän ääni................16 Taivalkoski muistoissa......................................................17 Suoria sanoja mutkikkaista asioista.............................18 Rankkaa tekstiä narsismista ja parisuhdeväkivallasta.......................................................19 Viluinen vartooja................................................................20 Vappu.....................................................................................21 ”Elämä on hieno asia, upea seikkailu, toteuta itseäsi!”.....................................22 Peltovuoman punkkarista kirjailijaksi.........................23 Tapahtumia...........................................................................24 Lapin Kirjallisuusseuran arviointipalvelu...................27 Anne Angeria - tarinaniskennän Tornion karsinnan voittaja..............................................28 Kansikuva ja lehden kuvataiteilija................................28

Lapillinen-lehti ilmestyy kaksi kertaa vuodessa, seuraava numero marraskuussa 2014, aineiston jättöpäivä 15.10. Lehden nimi on johdettu sanasta lapilli, laavasta jähmettynyt siru. Aineisto ja osoitteenmuutokset mieluiten sähköpostitse: lapillinen@gmail.com Päätoimittaja: Eija Miranda Silventoinen, 040 546 3094 Toimitus: Saara Heikkinen, Anita Myllykoski, Eija Nissinen, Irene Piippola, Arja Vasama Lehden osoite: c/o Eija Miranda Silventoinen, Saarineitamontie 9, 99800 Ivalo Painopaikka: Pohjolan Painotuote Oy Jäseneksi voit liittyä nettisivuillamme www.lapinkirjallisuusseura.fi Lapin Kirjallisuusseura on myös Facebookissa ja Twitterissä. Kannen kuva: Lenita Rundgren, Maan kosketus. Serigrafia. 2008

Pääkirjoitus Ilon kautta Kirjoittamisen ilo on ollut työni perusta jo silloin, kun se ei vielä ollut työtä. Olen elänyt kirjoittavan ihmisen elämää vähän yli kaksikymmentä vuotta, aina siitä asti, kun teini-ikäisenä oivalsin, että tarinat kirjoitetaan eivätkä ne ilmesty taianomaisesti kirjojen sivuille. Olen saanut suurta nautintoa eläytyessäni kuviteltujen hahmojeni elämään. Olen tuntenut tyytyväisyyttä nähdessäni, kuinka sanat piirtävät ääriviivat muodottomille ilmiöille ja tunteille. Olen riemuinnut siitä, miten kirjoittaminen vie mennessään niin, että arki katoaa kauas taustalle. Esikoisteokseni julkaisemisesta alkaa puolestaan olla kymmenen vuotta aikaa. Kulunut aika on toisaalta lyhyt, toisaalta jo melko pitkä, mutta sen kokemuksella joka tapauksessa väitän, että kirjailijan ammatista on välillä ilo kaukana. Minkään muun kuin kirjoittamisen vuoksi kirjailijat eivät jaksaisi vuodesta toiseen sietää taloudellista epävarmuutta, luovaan työhön kuuluvaa epäonnistumisen mahdollisuutta ja kirjallisen kentän sattumanvaraista kohtelua. Itse olen ollut kirjailijana sen verran onnekas, että tuskin tiedän, millaista kirjailijan elämä pahimmillaan on, ja silti ammatinvaihto pyörii mielessä pimeinä talvina. Tähän asti työtäni on tukenut se, että olen pitänyt kirjailijuuden ja kirjoittamisen riittävän kaukana toisistaan. Olen rajannut kirjoittamisen omaksi alueekseen, jolle kirjailija Vanhatalon vastoinkäymiset ovat olleet korkeintaan materiaalia. Välillä suojaus on tosin pettänyt ja kielteiset tunteet ovat tihkuneet rajan toiselle puolelle. Mitä järkeä on kirjoittaa jälleen yhtä romaania kirjavuoden satojen teosten joukkoon? Mitä merkitystä kirjoittamisella on, jos se ei toteuta unelmia kriitikoiden ja lukijoiden arvostuksesta? Kannattaako jatkaa, jos tulevien kuukausien toimeentulosta ei ole tietoa? Iloa pidetään joskus pinnallisena tunteena, mutta luovalle työlle se on kaikki kaikessa. Aina ilo ei ole välttämättä kirkkaasti näkyvissä, mutta salattunakin se kannattelee. Se on virta, jonka kuljetettavaksi heittäydymme. Ja jos kirjoittamisen ilo katoaa, sen etsimiseksi täytyy tehdä kaikkensa. Usein siinä auttaa, jos palaa kirjoittamisen lähteille, niihin hetkiin, jolloin alun perin alkoi kirjoittaa. Kun riisuu itseltään kirjailijan roolivaatteet, saa taas olla kirjoittaja ja antaa sanojen kuljettaa. Siksi on tärkeää, että kevään 2014 pohjoisilla kirjailijapäivillä puhutaan kirjailijan ammatin ongelmien ja huolien ohella ilosta. Ihan vain, jottei meiltä pääsisi unohtumaan, miksi tätä pohjimmiltaan teemme. Pauliina Vanhatalo Kirjailija

1


Annikki Kariniemen nimikkoseura teini-iässä

K

irjailija Annikki Kariniemi (1913‒1984) vietti elämänsä viimeiset vuosikymmenet Ylitornion Törmäsjärvellä Sinisessä pirtissään. Siksi ei ole ihme, että Annikki Kariniemi-kirjallisuusseuran syntysanat lausuttiin Ylitorniolla Aavasaksanvaaralla kesällä 1999. Rovaniemeläinen kulttuuripersoona Maija-Liisa Lauri ehdotti seuran perustamista, jotta kirjailijan elämäntyö ei kokonaan unohtuisi. Seura käynnistyi saman vuoden syksyllä ja juhlii ensi marraskuussa 15-vuotistaivaltaan. Annikki Kariniemi-kirjallisuusseura asetti tavoitteekseen kirjailijan tuotannon tunnetuksi tekemisen ja yleensä kirjallisuusharrastuksen ja uusien kirjoittajien tukemisen. Seuran kotipaikkana on Ylitornio, mutta jäsenistöä sillä on ympäri Suomea. Kariniemi oli legenda jo eläessään; hän rakasti tarinoitten kertomista ja hänestä kerrotaan tarinoita, totta ja tarua. Seura käynnisti aluksi Kariniemeen liittyvien muistelusten keruun, ja samalla kertyi muutakin häneen liittyvää materiaalia kuten vanhoja valokuvia ja lehtileikkeitä. Vuoden 2000 aikana heräsi ajatus tehdä Karinie-

Annikki Kariniemi. Kuva: Lapin Kansan arkisto. 2

mestä kertova video. Tätä varten saatiin Lapin kulttuurirahastolta apuraha. Avustuksen turvin on tehty haastatteluja ja muuta materiaalin keruuta eri puolilla Suomea ”Annikin jäljillä”. Elokuvan käsikirjoitus on valmis ja suurin osa kuvauksista on tehty. Nyt yritetään löytää rahoitusta leikkaukseen ja viimeistelyyn. Ulospäin näkyvin osa seuran toimintaa on ollut kirjailijaluentojen ja kirjallisuusseminaarien järjestäminen. Meltosjärvelle keräännytään tänä kesänä kahdeksannen kerran Kirja kylässä -tapahtumaan. Tapahtumien teemat ovat vaihdelleet ja niissä ovat vierailleet muun muassa Maria Peura, Pekka Jaatinen ja runoilija Heli Laaksonen. Väkeä on kertynyt paikalle 30‒70 henkeä. Tulevan kesän aihepiiri käsittelee kirjallisuutta kahden puolen väylää eli tornionlaaksolaista kirjallisuutta. Viime vuosi 2013 oli seuralle sikäli merkittävä, että 24.7. tuli kuluneeksi sata vuotta kirjailijan syntymästä. Tapahtumaa juhlittiin monella tavalla: syntymäpäiväjuhlaa vietettiin Aavasaksan Kruununnäyttämöllä noin 130 hengen voimin ja Kariniemestä kertova valokuvanäyttely pystytettiin Ylitornion kirjastolle. Syksyn ja talven aikana näyttely on kiertänyt Rovaniemellä, Torniossa ja Oulussa. Kierros jatkuu edelleen. Seuran puheenjohtaja on käynyt vuoden aikana luennoimassa Annikki Kariniemestä kirjastoissa ja samalla kertonut 8.11.2013 Lapin yliopistossa tarkastetusta väitöskirjastaan Mie elän tätä Lappia – Kirjailija Annikki Kariniemen luontosuhde. Kiinnostus Annikki Kariniemen elämänvaiheita ja kirjallista tuotantoa kohtaan on selvästi nousemassa. Taiteilija Topi Mikkola on valmistanut Rosa Liksomin tekstiin monologin Kariniemestä ja kiertänyt sen kanssa eri puolilla Lappia ja Kainuuta. Kariniemen teoksia etsitään kirjastoista ja divareista, myös uusia painoksia kaipaillaan. Kirjailija Annikki Kariniemi oli poikkeuksellinen ihminen. Hän oli oman tiensä kulkija, joka uskalsi ilmaista mielipiteensä. Hänen tuotantonsa sijoittuu Lappiin. Kirjoissa saavat sijaa Lapin historia, mystiikka, ihmisten arki ja työ ja ennen kaikkea luonto, jota kirjailija puolustaa kiihkeästi. Kariniemen teemat ovat edelleen yhtä ajankohtaisia kuin hänen teostensa syntyaikoina. Ehkä juuri tästä syystä Annikki Kariniemi kiehtoo myös tämän päivän lukijaa. Marja L. Tuominen KT Annikki Kariniemi-kirjallisuusseuran puheenjohtaja


Yleisöä kiinnosti Mukan esikoisromaanin uusintapainoksen esittely. Kuva: Marjatta Byckling

Nuori Mukka-seura näkee taiteilijan arvostuksen kasvavan koko ajan

T

imo K. Mukka -seuraa on luotsannut perustamisesta saakka puheenjohtajana Marjatta Byckling. Seuran perustamisaloite sai nopeasti kannatusta vuonna 2010. – Nimikkoseuran perustaminen sujui mutkattomasti. Kysyin ensin Tuula Mukalta hänen mielipidettään asiasta, ja hän oli hankkeelle suopea. Perustajajäsenten joukossa on Timo K. Mukan sukulaisia ja aikalaisystäviä sekä tietysti hänen lukijoitaan, Byckling kertoo. Seuran tavoitteena on toimia Timo K. Mukan kirjallisuuden ja kuvataiteen ystävien yhteisönä ja edistää nimikkokirjailijansa tuotannon esillä oloa. Tällä hetkellä seurassa on jäseniä 74. Nuori seura on vetreässä kunnossa, ja toiminta on ollut aktiivista. Meneillään on Mukan merkkivuosi. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 70 vuotta kirjailijan syntymästä ja 50 vuotta hänen esikoisteoksensa ilmestymisestä. Viime lokakuussa seura järjesti Rovaniemen Suomalaisessa Kirjakaupassa Mukan esikoisromaanin Maa on syntinen laulu 12. painoksen vastaanottotilaisuuden. Tapahtuma oli menestyksekäs, ohjelma oli antoisa ja kiinnostunutta yleisöä runsaasti. Viime vuosina seura on järjestänyt useita Mukka-lukupiirejä Rovaniemen kirjastoissa ja vieraillut Sompion kirjastossa Sodankylässä. Tälle vuodelle on suunnitteilla Timo K. Mukan monipuolista tuotantoa ja toimintaa esittelevä näyttely, mutta sen rahoitus on valitettavasti vielä varmistumatta. Seura saa välillä yllättäviäkin yhteydenottoja: Kuusamolaisen omakotitalon ruokailutilassa on nuoren Mukan suurikokoinen maisemamaalaus vuodelta 1962. Talo on myynnissä, ja omistaja kysyi seuralta, miten seinämaalauksen kanssa toimittaisiin. Ateneum on lupautunut ottamaan vastuun teoksen dokumentoinnista. Seura on vaikuttanut hankkeen edistymiseen.

Kirjallisuudentutkimus avaa uusia näkemyksiä Mukasta Tutkija, filosofian tohtori Toni Lahtisen tuoreessa väitöskirjassa avautuu uudenlainen Timo K. Mukka. Mukka oli ainutlaatuinen jo elinaikanaan, ja jälkeenpäin tarkasteltuna hänen omalaatuinen ja omintakeinen kirjailijanäänensä erottuu muista. Lahtisen mukaan Timo K. Mukka uskalsi esimerkiksi olla tunteellinen, mikä ei ollut tyypillistä 1960-luvun suomalaisessa kirjallisuudessa. Toni Lahtinen esitteli helmikuussa Rovaniemen kirjaston ja Timo K. Mukka -seuran järjestämällä yleisöluennolla väitöstutkimustaan Maan höyryävässä sylissä. Luonto, ihminen ja yhteiskunta Timo K. Mukan tuotannossa. Nimikkoseuran kannalta on hienoa, että taiteilija kiinnostaa niin tieteessä kuin taiteessakin. Sukupolvi toisensa jälkeen löytää Mukan omalla tavallaan. Seuran jäsenten ikäjakauma vaihtelee noin 20-vuotiaista yli 80-vuotiaisiin. Seuran järjestämissä tilaisuuksissa on ollut mukana nuoria, jotka saavat innoitusta Mukasta niin musiikin tekemisessä kuin teatterissakin. Ehkä nuorten kiinnostukseen vaikuttaa myös Timo K. Mukan oma tarina. Kirjailija kuoli vain 28-vuotiaana, mutta ehti julkaista elinaikanaan yhdeksän kaunokirjallista teosta ja suuren määrän muita kirjoituksia. Timo K. Mukka -seuran vuosikokouksen oheisohjelmaksi 5. huhtikuuta Rovaniemellä on luvassa ennen kuulematonta Mukkaa, Sankarihymni-kuunnelma lukudraamana Rovaniemen teatterin näyttelijöiden esittämänä. Tilaisuus on avoin myös yleisölle. Anni Tolppi Timo K. Mukka -seuran hallituksen jäsen

3


Lappilaiset kirjailijat muistissamme

P

ohjoiset Kirjailijat julkaisi Lapin kaunokirjallisuuden bibliografian 1900‒1974 vuonna 1975. Se sisältää yli sadan kirjailijan tuotannon, ja mukana on myös Lapin läänin ja Kuusamon alueella ilmestyneet omakustanteet. Kirjailijat Oiva Arvola ja Jorma Etto sekä teoksen toimittanut Salme Korhonen kuuluivat valintatoimikuntaan. Nyt ajantasainen Lapin- ja saamelaiskirjallisuuden kirjailijaluettelo löytyy osoitteesta www.kirjasampo.fi/maakunnat.

Tietoa ja tutkimusta Kirjastojen tietokannat ja kotiseutukokoelmat ovat tärkeitä tiedon tallentajia myös kirjailijoiden tuotannosta ja elämästä. Lapponica-tietopankin, www.lapponica. net, tiedontuottajina ovat mm. Lapin kirjastot ja museot. Lapin kirjaston uusi verkkokirjasto, lappi.verkkokirjasto.fi, palvelee käyttäjiään monin tavoin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkiston, www.finlit.fi, aineistoihin kuuluu lahjoituksina saatuja yksityisarkistoja, jotka sisältävät erilaisia dokumentteja käsikirjoituksista ja päiväkirjoista haastatteluäänitteisiin. Myös antikvariaattien välityksellä on mahdollista tehdä löytöretkiä unohtuneiden kirjojen pariin. Kivijalkamyymälöiden vähentyessä nettiantikvariaatit palvelevat pitkienkin matkojen taakse. Omaisten kirjalliset jäämistöt ovat tutustumisen ja säilyttämisen arvoisia. Kotikirjasto herättää kysymyksiä, miksi tämä tai tuo kirja, ja vastaa, kun malttaa kuunnella. Lapin-kirjallisuudesta ja sen eri teemoista on julkaistu monia tutkimuksia, artikkeleita ja valikoimia. Ensimmäinen laaja tutkimus Lapin-kirjallisuuden klassikoista on Veli-Pekka Lehtolan Rajamaan identiteetti. Lappilaisuuden rakentuminen 1920- ja 1930-luvun kirjallisuudessa (SKS 1997). Kirjallisuusseuran jäsenlehti Lapillinen julkaisee kritiikkejä ja katsauksia ajankohtaisesta kirjallisuudesta, mutta vuosien varrella siinä on ilmestynyt myös kirjoituksia aiheenaan lappilaisen kulttuuri-identiteetin rakentuminen, eräkirjallisuus, Väinö Kataja, Annikki Kariniemi, Annikki Setälä, V. E. Törmänen, Viena Korhonen, Yrjö Kokko, Martta Haatanen ja Saimi Lindroth. Kaltion pitkäaikainen päätoimittaja Atte Kalajoki todisti esitelmässään Pohjois-Suomen kulttuuripäivillä Helsingissä 1958, että ”voimme täydellä syyllä pitää pohjoisinta Suomea myös kirjallisessa mielessä tulevaisuuden maana”. Lyhennelmä esitelmästä on luettavissa Lapillisesta nro 4 (1998). Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria (SKS 2010) on ensimmäinen alueellinen kirjallisuushistoria Suomessa. 4

Liki puolensataa kirjoittajaa ja yli 70 yksittäistä kirjailijaesittelyä. Teos on saanut sekä kehuja että kritiikkiä, mutta ilman tätä pohjoisen kertomusta tutkimus olisi paljon köyhempi.

Omalla maalla Tässä Lapillisessa esittäytyy kaksi pohjoisen kirjailijan nimikkoseuraa. Lisäksi Enontekiö kotipaikkanaan on toiminut Yrjö Kokko -seura sekä Arto Paasilinnan Seura kotipaikkanaan Helsinki. Kun muut taiteet, esimerkiksi elokuva, musiikki ja baletti, saavat innoituksensa kirjailijan tuotannosta, ne lisäävät kirjailijan tunnettuutta mutta voivat myös rajoittaa. Tänä vuonna tulee 110 vuotta torniolaisen kirjailija Martta Haatasen (1904‒1977) syntymästä. Lähes joka vuosi esitetään televisiossa hänen menestysromaaniinsa Kirkastettu sydän (1943) pohjautuva samanniminen Suomi-Filmin 25-vuotisjuhlaelokuva. Haatanen on tuonut kirjallisuuteen kuitenkin paljon tuota kestävämpää: radanrakentajien elämän ja kyläyhteisön murroksen sekä peräpohjalaisen naisen kuvauksen. Oppilaitosten kestävän kehityksen ohjelmaan kuuluu myös kulttuuriympäristö, tavat ja perinteet. Oman maakunnan kirjallisuuteen tutustumisen pitäisi olla osa opetusta, mutta siihen tarvitaan välineitä, kuten kirjoja. Kaunokirjalliset tekstit ovat osa traditiota, ajankuvaa ja muutoksen tuulia. ”Kouluhallitus on 22.2.1955 antamallaan päätöksellä hyväksynyt tämän kirjan käytettäväksi Lapin läänin kansakoulujen oppi- ja lukukirjana ehdolla, että tätä kirjaa käytettäessä kouluun kullekin oppilaalle hankitaan muita lukukirjoja yhtä vähemmän kuin muuten olisi hankittava.” Tällainen huomautus liittyy Lapin maakuntaliiton julkaisuun Lapin kirja. Lapin koulujen kotiseutulukemisto (Otava 1956). Se sisältää Maamme kirjan tavoin monenlaista tietoa ja runsaasti tekstinäytteitä useilta kirjailijoilta. Mikä aarrearkku! Ollapa nykykoulun tarpeisiin päivitetty uusi Lapin kirja, joka esikuviensa tavoin yhdistää menneen ja nykyisen! Anita Myllykoski


Kirjallisuus Norrbottenissa ja sen tulevaisuus

N

orrbottenilainen kirjallisuus elää vahvana. Muutaman viime vuoden aikana on julkaistu lähes 100 nimekettä, kertoo Norrbottenin läänin maakäräjät (landsting) ehdotuksessaan tulevaksi kulttuuriohjelmaksi. Ohjelmassa todetaan myös, että kirjallisuutta ja kirjoittamista kohtaan tunnetaan läänin alueella suurta kiinnostusta. Norrbottenissa vähemmistökulttuurien kohtaamispaikkana on aina ollut vahva kertojaperinne, joka elää myös kirjoitetussa kirjallisuudessa. Vaikka suurin osa kirjailijoista ei enää asu alueella tai he ovat toisen polven tornionlaaksolaisia, on heillä edelleen läheinen kytkös pohjoiseen, ja se näkyy usein selvästi heidän tuotannossaan. Viime vuosina useat norrbottenilaislähtöiset kirjailijat ovat saaneet paljon huomiota läänin ja jopa valtakunnan rajojen ulkopuolella. On mahdotonta antaa yleiskuvaa norrbottenilaisesta kirjallisuudesta, koska se kuten kaikki kirjallisuus on yksilöllistä. Minusta kirjallisuutemme voima ja elävyys nousee sen yhteydestä pohjoiseen luontoon ja kertojaperinteeseen. Tämän päivän kirjailijaan vaikuttavat monikielisen alueen kulttuurinen tausta ja historia; uskonnollisen herätysliikkeen perintö ja ruotsalaisen, suomalaisen ja saamelaisen kulttuurin väliset jännitteet ja suhteet. Mikael Niemi on tunnettu esimerkki. Pajalassa asuva Niemi on ajankohtainen uudella romaanillaan, joka kertoo säännöstellystä Luulajanjoesta ja padon pettämisestä (Fallvatten, suom. Veden viemää 2013). Erittäin ahkera kirjoittaja on Kjell Lundholm, luulajalainen historioitsija. Hän on julkaissut useita kirjoja ja kirjoituksia Norrbottenista. Bengt Pohjanen on tunnettu kirjailija, joka kirjojensa, librettojensa, näytelmiensä ja radio-ohjelmiensa provokatiivisella ja rajoja rikkovalla tavalla on tehnyt Tornionlaaksoa mielenkiintoiseksi kolmella kielellä. Gunnar Kieri on toinen tunnettu tekijä. Ylitorniolainen David Vikgren sekä luulajalainen sanoittaja, muusikko ja runoilija Mattias Alkberg ovat herättäneet valtakunnallista huomiota luovalla runoudellaan aikana, jona runous muuten on melko vähän esillä. Heistä kirjoitetaan laajoja artikkeleita ja tehdään haastatteluja valtakunnallisiin lehtiin. Åsa Larssonin Till offer åt Molok (2012, suom. Uhrilahja) on palkittu vuoden 2013 pohjoismaisena rikosromaanina. Tove Alsterdalin romaani I tystnaden begravd (2012, suom. Haudattu hiljaisuudessa) kertoo kiirunalaisista, jotka lähtivät paratiisimaahan Venäjälle 1930-luvulla, sekä Pietarin mafiasta ja siitä, miten kudelma, jota elämä kutoo, liittää heidät yhteen. Nuori kirjailija Katarina Kieri on saanut lukuisia palkintoa ja huomionosoituksia. Hän palaa uudessa

kirjassaan Morbror Knuts sorgsna leende (2010) lapsuutensa Tornionlaaksoon. Tukholmassa asuva, saamelainen toimittaja AnnHelen Laestadius on kotoisin Kiirunasta. Hänen nuortenkirjansa SMS från Soppero (2007) on ilmestynyt eri saamen kielillä. Teos herätti paljon keskustelua kaupunkisaamelaisten ja porosaamelaisten suhteesta ja norrbottenilaisesta identiteetistä. Norrbottenin lääninkirjasto esittelee Norrbottenista kirjoitettua sekä norrbottenilaisia kirjailijoita ja kirjallisuutta verkkosivustollaan: www.norrbottenslitteratur. se. Sivuilla esitellään myös meänkielistä kirjallisuutta. Vuoteen 2013 mennessä on ilmestynyt kaikkiaan 75 meänkielistä kirjaa. Vaikka suomi on virallinen vähemmistökieli Ruotsissa, ei sivustoa valitettavasti ole käännetty suomeksi.

Nuoremmalla kirjailijasukupolvella on utelias ja tutkiva suhde pohjoiseen. He ovat ennakkoluulottomia, ja kansainvälistyvässä maailmassa tornionlaaksolaisjuuret ovat heille tärkeitä. Olen toiveikas kirjallisuuden tulevaisuuden suhteen Norrbottenissa. Nuoremmalla kirjailijasukupolvella on utelias ja tutkiva suhde pohjoiseen. He ovat ennakkoluulottomia, ja kansainvälistyvässä maailmassa tornionlaaksolaisjuuret ovat heille tärkeitä. He tutkivat rohkeasti menneisyyttä, joten tiedän, että monet hyvät tarinat vain odottavat kertojaansa. Norrbottenissa keskustellaan kirjailijakeskuksen tarpeellisuudesta. Me tarvitsemme paikan, missä harrastajakirjoittajat, kirjailijat ja kustantajat voivat kohdata. Norrbotten on monikielinen alue, missä useat vähemmistökielet kohtaavat. Nämä kielet tarvitsevat erityistukea säilyäkseen ja kehittyäkseen. Lääninkirjastolle määriteltyjä ensisijaisia tehtäviä on, lasten ja nuorten osallisuuden lisäksi, tehdä norrbottenilaiskirjallisuutta tunnetuksi. Koskaan aikaisemmin ei kirjallisuudella ja kirjastolla ole ollut niin selkeitä tavoitteita ja tehtäviä kuin nyt. Tämän vuoksi uskon, että Norrbottenin ainutkertaisilla tarinoilla on edessään hyvä tulevaisuus. Marita Mattsson-Barsk Kirjastonjohtaja Haparanda stadsbibliotek

Lyhennetty Irene Piippolan suomennoksesta

5


Lastenkirjat luonnon ja erilaisuuden asialla Uunituoreissa lappilaisissa lastenkirjoissa viihdytään seikkailujen ja sattumusten parissa ja opitaan niiden ohessa tosiasioita niin omasta ympäristöstä, perinteestä kuin murteestakin. Luonto on monissa kirjoissa vahvasti läsnä, samoin kuin erilaisuus ja sen kohtaaminen. Ritva Kokkola: Ja se kissa! Kuvitus: Eija Jansson. Nordbooks 2014. Ja se kissa! -kuvakirjan sivuilla seurataan aivan tavallista pihapiiriä ja siinä asuvia eläinperheitä. Tarinan keskiössä on varpunen, joka aluksi katselee kateellisena jänisten ja kissojen puuhia, mutta pyöräyttää kevään edetessä omankin pesueen. Ja aivan kuten varpunen oli arvellutkin, poikasissa on paimentamista. Teoksen sivuilla vuodenajat vaihtuvat ja elämä opettaa niin poikasia kuin niiden vanhempiakin. Eläinäideistä ja -isistä jokainen sekä iloitsee jälkikasvustaan että huolehtii sen vuoksi, että pienikin maailma on vaaroja täynnä. Lopulta kaikki eläinperheet mahtuvat samaan pihapiiriin, ja lukijakin huomaa, että ulkonaisista eroista huolimatta monet asiat ovat pohjimmiltaan kaikille yhteisiä. Lyhytlauseinen ja selkeäsanainen kirja sopii hyvin ääneen luettavaksi. Eija Janssonin kollaasikuvituksessa riittää katsottavaa, ja sen vuodenaikojen mukana muuttuva värimaailma tavoittaa tarinan tunnelman varsin toimivalla tavalla.

Tiina Qvist: Niiki ja Alvari, Lennokas keikahdus. Kuvitus: Annariikka Qvist. Nordbooks 2014. Lennokas keikahdus on Niiki ja Alvari -sarjan kolmas osa, jossa leijan ja pyörän kanssa hurjasteleva Alvari 6

loukkaa itsensä. Onnettomuus rajoittaa Alvarin liikkumista ja saa hänet hautautumaan surkeana sisätiloihin. Niiki, Ohto-orava ja Sointu-Aaria-hiiri koettavat piristää ystäväänsä, mutta yritykset kaikuvat kerta toisensa jälkeen kuin kuuroille korville. Maansa myynyt Alvari on sekä raivostunut että raivostuttava ja lähes ajaa ystävänsä luotaan. Pikkuhiljaa hän alkaa kuitenkin uskoa siihen, että kipsattu jalka ja maa sen alla kantavat. Aivan ensimmäiseksi on riennettävä selvittämään, mitä sisko puuhaa metsässä. Lennokas keikahdus on opettavainen tarina, joka ymmärtää toisaalta sekä sairastunutta että tämän lähipiiriä. Se on lohduttava ja kannustava kertomus heikkouden ja yksinäisyyden kokemuksista ja niiden sietämisestä – sekä omien pelkojen voittamisesta. Tekstin runsas ja maalaileva tyyli tekee lauseista välillä monipolvisen mutkikkaita lapsilukijalle, mutta kokonaisuus on sarjan aiempien osien tavoin huoliteltu, houkutteleva ja itsensä näköinen.

Helena Renström: Ole varovainen! Sigge siika. Kuvitus: Karin Söderholm. Kukkolaforsen Turist & Konferens 2013. Ole varovainen! Sigge siika on meänkielinen kirja tärkeällä asialla. Se on kepeä tarina siianpojasta, joka on hajamieliselle mutta huolehtivaiselle äidilleen vain yksi monista. Sigge haluaa tehdä jotain erityistä, ja koska hän on kuullut puhuttavan mahtavasta Kukkolankoskesta, hän päättää lähteä vaaralliselle matkalle alavirtaan: ”Sielä häätyy olla jotaki oikein fiiniä, niin mie hunteerasin uija sinne ja kattoa ylös.”


Matkalla Sigge kohtaa viehättävän ja viisaan tyttösiika Sickanin ja tulee melkein pyydystetyksi padolla odottavaan puulaatikkoon. Lapsilukija varmasti viihdyttyy hassusta kalasta, joka haluaa omat uimalasit ja käyttää kuohuissa kypärää, mutta taustalla kerrotaan enemmänkin. Hauskojen kommenttien ja monien kommellusten ohessa tarina lisää lapsen tietoutta Tornionjoen kalakannoista ja alueen kalastuskulttuurista – sekä kertoo, mistä tunnistaa särjen, mitä siika syö ja miten lipotaan. Kirjan tuotto ohjataan mm. kestävän siiankalastuksen kehittämiseen.

Esa Rautiainen: Oraffa ja Kurre Käpysaarella. Kuvitus: Elina Söderström. Atrain Kustannus 2014. Oraffa ja Kurre Käpysaarella on kaksikielinen, opettavainen ja sympaattisen kotikutoinen kertomus oravaystävistä ja näiden matkoista maailman merillä. Oraffa ja Kurre asuvat Iisakki Mustaparran hatussa ja matkaavat tämän sekä isoisä Äiji-Iisakin kanssa Käpysaareen Gotlannissa. Sieltä mukaan tarttuu paitsi mahdottoman suuria käpyjä myös kotiseudulleen kaipaava pöllö Pöllis sekä tämän ystävät Zanttu-koira ja Iggis-siili. Tarinan lopuksi ystävykset tanssivat juhannusyössä keijujen ja maahisten mukana. Teos on kumarrus Tornionlaaksolle ja sen omaleimaiselle perinteelle, ja sen suomenkielinen osuus etenee meänkielellä. Mukana on useita lauluja, joihin teoksesta löytyy nuotit, ja saatavilla on myös erikseen myytävä CD.

Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen eli lippalakkitytön oppivuodet. Suomennos: Irene Piippola. Atrain Kustannus 2014. Sataprosenttinen on alun perin pohjoissaamenkielinen nuorisoromaani (Čeppári čáráhus, 1994), joka julkaistaan nyt Irene

Piippolan suomennoksena. Se sijoittuu 1960-luvulle ja kertoo saamelaisesta Maaretista, joka aloittaa koulun kirkonkylässä kaukana kotoa. Kaikki ei suju niin kuin soisi: alku on takkuinen, ja Maaret kohtaa niin kiusaamista kuin ikävääkin. Hän kaipaa kotia, mutta saa lomilla huomata, että sielläkin on omat huolensa. Lopulta asiat kuitenkin alkavat järjestyä, ja Maaret saa pari ystävää sekä sitä myöten lämpimiä kokemuksia. Sataprosenttinen on tarina kahdesta aivan erilaisesta maailmasta ja niissä kasvamisesta. Se kertoo itseensä ja omiin taustoihinsa tutustumisesta ja niiden hyväksymisestä. Luonto tarjoaa tytölle pakopaikan ja on kertomuksessa vahvasti läsnä: tunturit ja erämaat ovat tärkeitä, ja taustalla virtaa Teno. Teoksen vastakkainasettelu on selkeää, ja se toistaa umpimielisten suomalaisten suulla monia saamelaisiin liitettyjä ennakkoluuloja. Ote on hivenen vanhanaikainen, mikä ei toivottavasti karkota nykylukijaa arkisen mutta pohjimmiltaan viisaan tarinan ja sen tosipohjaisen paikallishistorian ääreltä.

Michael Hurd: Where Is Turnip Troll and Other Stories from Lapland. Kuvitus: Ulla Etto. Lapin yliopistokustannus 2013. Lapin yliopistossa kieliä ja kirjallisuutta opettavan Michael Hurdin Where Is Turnip Troll and Other Stories from Lapland kertoo yksitoistalapsisesta peikkoperheestä, sen arjesta ja juhlasta. Satujen kautta lukija tutustuu suomalaiseen vuodenkiertoon ja kulttuuriin sekä niiden lappilaisiin erityispiirteisiin. Ne kertovat elävällä, hullunkurisella ja lämpimällä tavalla niin juhannustaioista, pääsiäisperinteistä, Lapin kasveista kuin sen asukkaiden tavoistakin. Kertomukset ovat viihdyttäviä mutta opettavaisia, ja kussakin niistä on selkeä teema: On tyttö, joka haluaisi olla kuningas, ja toinen, jota kiukuttaa kasvaminen. On ihastumisia ja riitoja, sillä vaikka peikkolapset vetävät usein yhtä köyttä, hekin osaavat huijata niin toisiaan kuin aikuisiakin. Kaukomailta saapuvien vieraiden ja uusien naapurien kautta sekä peikot että lukija oppivat erilaisuudesta ja suvaitsevaisuudesta. Ulla Eton pienieleinen kuvitus muistuttaa menneestä ajasta ja sopii mainiosti ajattomiin tarinoihin. Maaria Rousu

7


L

Pussaa nyt, pussaa

issu ja Kille kävelivät käsi kädessä jokirannassa. Lissu oli rakastunut. Aina, kun hän oli lähellä Killeä, hänen sydämensä tikitti kuin epävireessä oleva kello. Se tuntui kuitenkin niin ihanalta. Kille ei osannut määritellä tunnettaan juuri rakkaudeksi. Se oli jotain sellaista kutinaa, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Ehkä se oli rakkautta. Jokin outo värinä kulki kädestä käteen ja ylsi joka puolelle neljätoistavuotiaitten vartaloa. He eivät halunneet irrottaa käsiään, he pelkäsivät, että värinä katoaisi. He kulkivat hiljalleen Lissun kotia kohti, ei ollut kiirettä päästä perille. He eivät puhuneet, ei ollut tarvetta. Tuntui, että heidän ajatuksensa löysivät toisensa ja niin oli hyvä.

T

Leena Pyhäluoto

Outoa odotusta

uula jutteli miehensä kanssa, mutta ryntäsi kesken kaiken taas oksentamaan. Hänellä oli ollut sydämentykytystä, mutta lääkäri oli todennut, että siinä ei ollut mitään hätää. Sen sijaan mahassa oli jotakin ylimääräistä, ja naisen piti mennä lisätutkimuksiin. – Totta kai menet, kehotti aviopuoliso. – Sittenhän asia selviää. – En millään uskalla, uikutti Tuula. – Jos se on jotakin vakavaa, kun sisarenikin menehtyi syöpään alle neljäkymmenvuotiaana. Kun tutkimuspäivä lähestyi, Tuula kertoi koulussa peloistaan työtoverilleen Eeville, jota hän oli kuukausikaupalla yrittänyt lohdutella ja rohkaista sotkuisen ja toraisen avioeron jäljiltä. Eevikin neuvoi ystäväänsä menemään rohkeasti tutkimuksiin. Olihan mahdollista, että se oli vain jokin pöpö niiltä alituisilta ulkomaanmatkoilta. Ehkä se olikin hyvänlaatuinen kasvain, ja vaikka se olisi syöpäkin, nykyään paranemisennusteet ovat varsin valoisat. Eevi tiesi monia, jotka olivat selvinneet siitäkin koettelemuksesta. Seuraavana aamuna Tuula oli jälleen urheasti työpaikallaan. Neljä oppituntia oli taisteltava hampaat irvissä läpi, ja iltapäivällä hänen olikin määrä mennä lääkärille kuulemaan kuolemantuomiotaan. Kunpa edes muutama oppilas olisi kokenut hänen tunneillaan saaneensa jotakin positiivista matkaevääksi tulevaisuuttaan varten, niin kesken kaiken elämästä lähteminen ei ahkerasta biologianopettajasta olisi tuntunut niin turhalta ja katkeralta.

8

He olivat olleet yhdessä kuukauden, mutta suudelmaa ei ollut vaihdettu. Tänään teen aloitteen, Lissu ajatteli. He pysähtyivät, katsoivat ujosti toisiaan ja hymyilivät. Lissu päätti, että nyt oli se hetki. Hän laittoi huulensa suppuun, taipui hiukan lähemmäs Killeä ja sulki silmänsä. Pojan puristus kädessä voimistui, Lissu odotti ja odotti. Pussaa nyt, pussaa. Käsi irtosi, kuului juoksuaskeleita. Lissu avasi silmänsä. Kille oli jo kaukana eikä katsonut taakseen. Lissu maleksi loppumatkan kotiinsa. Mieli oli maassa, mutta jo portailla hän ajatteli, että seuraavalla kerralla pussaan itse. Enää en odota.

Eevi oli tullut koululle ihan vain ystävänsä tueksi, vaikka hänellä itsellä oli vapaata. Tuula syöksyi taas kesken keskustelun kylpyhuoneeseen, koska mahaa kouraisi ja kurkussa kiersi. Kun hän saapui sieltä kalpeana ja kauhistuneena, Eevi osoitti koko äidillisen puolensa, hoivasi ja lohdutti. Kaikki meni nurinpäin. Ennen niin voipunut Eevi piti lohduttajaansa sylissään, silitti otsaa ja puheli kuin lapselle. – Älä huolehdi etukäteen, rakas Tuula. Ehkä se onkin hyvänlaatuinen kasvain, ja vaikka olisi pahakin, niin toivoa on sittenkin. Veljenikin vaimo selvisi tosi vaikeasta jutusta ja elelee pirteänä ja pippurisena ja riitais... hm kuin mikä. Siitä on jo viisitoista vuotta. Älä hyvä lapsi ole noin peloissasi. Tutkimukset olivat hyvin lyhyet ja kivuttomat. Vauva ja hämmästynyt äiti voivat hyvin. – Oletko aivan hoopo, Tuula? Olet saanut muka biologin koulutuksen etkä ole ikinä kuullutkaan, että tuollaiset oireet ennustavat perheenlisäystä. – Emmehän me enää uutta vauvaa ole aikoneetkaan. Hankimme ne kolme kullanmurua jo parikymppisinä. Tomera tyttö syntyi ja vartuttuaan hän opiskeli varatuomariksi. Tämä ”kasvi”, nimeltään Talvikki, toimii yhä erään kukoistavan kaupungin pormestarina. Reipas ja rehevä kuten äitinsä. Ritva-Liisa Harjumaa


Lenita Rundgren, Unisieppari. Serigrafia. 2008

A

Mitähän keksisi?

aslakka-eno oli uskonnollisuuteen taipuvainen, vaikka hänkin sortui nuorempana joskus huonoihin hommiin. Itse en ole koskaan nähnyt, mutta Juhani kertoili, että kerran hän oli yksin tullut enolaan. Ilta meni mukavasti, mutta aamu oli pitkäveteinen, kun Niila- ja Jouni-eno olivat poissa kotoa, ja Ristiina-tätikin oli mennyt käymään Vuotsossa kaupassa. Aaslakka-enolle oli tullut vieras naapurikylästä. Illalla olivat sitten jutut lisääntyneet. Juhani oli huomannut, että ukot kävivät vähän väliä Aaslakan kamarissa, ja syyn Juhanikin jo tiesi. Seuraavana aamuna kuuluikin sitten vain kuorsausta. Kummankin sängyn vieressä oli tuoli ja tuolilla juomalasissa tekohampaat. Juhani kierteli toimettomana pirtissä. Mitähän keksisi, että aika kuluisi? Hän jäi tuijottamaan hammaslaseja. Hän haki karvakengät ja pukeutui muutenkin lämpimästi. Kävi varmistamassa, että ulko-oven sai helposti auki. Varovasti hän lähestyi nukkujia. Sitten hän vaihtoi hammaslasien paikkaa.

Sitten ei ollut muuta kuin odottaa, että kuorsaus lakkaisi. Eivät vain tuntuneet heräävän. Juhani kävi avaamassa radion ja laittoi sen aika kovalle. Vihdoin ja loppujen lopuksi avasi vieras silmänsä. Huokaisten hän nousi istumaan ja otti hammaslasin käteensä. Juhani siirtyi istumaan penkille, joka oli lähimpänä ulko-ovea. Vieras otti hampaat käteensä ja alkoi tunkea niitä suuhunsa. – No mikä se on, ko eivät asetu paikoilhen! kirosi vieras ja kokeili uudelleen. Siihen kitinään heräsi Aaslakka-enokin ja aloitti saman askartelun. Ja Juhani katseli näytelmää nautinnolla, mutta istui vain puolella kankulla tuolilla. Aaslakka-eno alkoi tajuta. – Onko ne ees minun hampaatkaan? Heitti Juhaniin hirmustuneen katseen. Enempää ei tarvittu. Kuin näätä vilahti poika pihalle eikä hetkeäkään liian aikaisin. Eno kolisi porstuassa, mutta ilman kenkiä, joten Juhani paineli jo kaukana pakosalle. Siiri Magga-Miettunen

9


Yksin oudossa minuudessa Anna-Liisa Haakana: Oudossa talossa. Mediapinta 2013.

A

nna-Liisa Haakanan laajaa tuotantoa jatkaa pieni runoteos Oudossa talossa. Haakanan tuotantoon ei runoteoksia ole aiemmin kuulunut, vaan Haakana tunnetaan vahvasta proosatuotannostaan, joka käsittää novelleja ja romaaneja. Haakana aloitti uransa nuorille suunnatuilla kirjoillaan vuonna 1978, jolloin ilmestyi Porokylän porukan kesä. Viimeisin, seitsemäs, varsinainen nuortenromaani oli Kehnompi Kettunen (1986). Erityisen suosittu oli Ykä yksinäinen (1980), joka heti ilmestymisensä jälkeen sai Valtion kirjallisuuspalkinnon (1981) ja Anni Swan -palkinnon (1982). Kirjapöllö-palkinto edelleen merkittävästä, yli kymmenen vuotta vanhasta teoksesta myönnettin Ykälle 2007. Ykköstyttö (1981) kuvaa nuorta, yläasteen juuri päättänyttä tyttöä poikkeuksellisen taitavasti. Haakanan nuortenkirjoissa korostuvat teemoina perheen ja ympäristön merkitys sekä yksinäisyys. Romaani Ruman tytön rakkaus (1989) aloitti aikuisille suunnatun tuotannon, jossa romaanien teemoina vaihtelevat aikuiseksi varttuminen, yksinäisyys ja sotalasten kohtalo. Vanheneva pariskunta ja heidän arkensa on kuvauksen kohteena novellikokoelmassa Tikkuja sydämessä (1993). Kolme lastenkirjaa ilmestyi vuosituhannen taitteessa: Huityttö ja Pampoika, Järventekijä ja vedenväki sekä Rei ja vedensiemenen salaisuus. Muistamisen merkitys nousee keskiöön romaaneissa Se mitä et muista (1997) ja Huutomerkkejä taivaalle (2006). Nyt käsilläoleva runokokoelma Oudossa talossa (2013) on riipaiseva kokonaisuus runoissa kuvatun Hänen maailman hajoamisesta. Kokoelman nimihenkilö Hän on yksin oudossa talossa, hajoavassa minuudessaan. Hän-pronominin kirjoittaminen isolla alkukirjaimella korostaa runoissa kuvatun henkilön etääntymistä itsestään ja muista ihmisistä: ”Hän istuu pihakeinussa / tuttua kaikki ympärillä / hämmentävää / kuin kotona / tai poissa”. Kokoelman ensimmäisessä osastossa Kuin kotona tai poissa Hän pystyy vielä kommunikoimaan 10

läheistensä, tyttären ja lapsenlapsen Keijun kanssa, mutta: ”Levottomuuden lepattavat perhoset / eivät nouse lentoon / parveilevat pientä ympyrää - -”. Menneisyys ja nykyisyys sekaantuvat: ”- - tytär heijaa isäänsä lempeästi / mutta Hän on muualla - - ”. Kokoelma kuljettaa Häntä aina vain syvemmälle syvään yksinäisyyteen: ”Yksin Hän elää / itseään / keinuttaa kiikkutuolissa / - - Hän herää nainen seisoo siinä / nukutaanko täällä / Hän ei tiedä”. Runon puhuja kertoo Hänestä ja Hänen yksinäisestä maailmastaan hyvin konkreettisesti. Hän on hukassa, sillä mikään ei ole Hänelle tuttua: ” - - valokuvat katsovat ympärilleen - - ”. Hän hakee itseään: ”- - vettyvät silmät yrittävät nähdä / missä minä olen minne hukkasin mitä - - ”. Runon puhuja tuo esiin muun todellisuuden, joka elää Hänen ulkopuolellaan: ”- - iltalääkkeiden aika / hoitajarouva huutelee kynnykseltä / ja sitten tutumaan”. Kokoelman kansikuva ja neljä valokuvaa runojen myötä tukevat runojen sanomaa Hänen hukkaan menemisestään. Kannen kuva junaraiteista, jotka johtavat sumuun, antaa jo viitteitä tulevasta. Ensimmäisessä kuvassa on vielä värejä, sillä päivänkakkarakedolla on lisäksi punainen kukka. Seuraavat kolme kuvaa tehostavat sanojen viestiä – viimeisessä, mustavalkoisessa kuvassa on kuiva, ristiä muistuttava puu lumikinoksessa. Haakanan runokokoelma on lujaa luettavaa. Se vie lukijansa matkalle maailmaan, josta runojen Hänellä ei ole poispääsyä ja johon kukaan ei voi Häntä seurata. Runojen Häntä ei kukaan voi auttaa, vain hoitaa. Rankkuudestaan huolimatta kokoelma on äärettömän kaunis luettava aiheesta, josta kukaan ei tiedä tarpeeksi. Kokoelmaa voi lukea ensisijaisesti kuvauksena Alzheimerin taudin etenemisestä, mutta se antaa mahdollisuuden lukea itseään kuvauksena hukkaan menemisestä muutenkin – ihmisellä on valitettavasti niin monia mahdollisuuksia jäädä tai joutua yksin omaan maailmaansa. Tuula Saraniemi


Oma yhteinen, salattu julkinen usko Pentti Harjumaa: Uskon salattuja mielikuvia. Tarinakokoelma. Revontulet 2013.

P

entti Harjumaan elämä ja tuotanto on runsas kokonaisuus, josta on aihetta kiittää ja onnitella kohta 80 vuotta täyttävää kirjailijaa. Elämäntyön tuorein täydennys on tarinakokoelma Uskon salattuja mielikuvia. Kokoelmassa on lähes kaksisataa eri-ikäisten miesten ja naisten suuhun pantua yksinpuhelua. Viitekehyksenä on vanhoillislestadiolaisuus, yhteisenä kerrontaympäristönä ”pohjoisen tunneuskon” vuosittainen kohokohta suviseurat ja tyylinä henkilökohtainen avautuminen.

Tekstihuminaa ja mielikuvia Takakansitekstissä kirjailija lupaa, että kirjaa ei tarvitse lukea kokonaan, vaan sitä voi silmäillä sieltä täältä. Kuten kirjailija on arvannut, lukijalle syntyy paikka paikoin houkutus kääntää useampi lehti kerrallaan. Tarinat nimittäin toistavat ja varioivat samoja teemoja, niin että lukija tuntee olevansa ikään kuin jatkuvassa kerronnan huminassa. Toisaalta tekstihumina auttaa lukijaa pääsemään sisään tarinoiden maailmaan. Se vertautuu suviseuroissa kaiuttimista tauotta tulvivien Siionin laulujen ja puheiden virtaan, jossa kuulijat rauhoittuvat tai hurmioituvat. Paitsi ne, jotka havahtuvat siihen, että humina on tehnyt heidät kuuroiksi omalle äänelleen. Harjumaa vahvistaa huminan alle peittyviä ääniä, avaa näkymiä lestadiolaisen ”kielipelin” ja kuvaston taakse, tuo esille kokemisen kirjon ”ainoan pelastavan uskon” piirissä. Hän otsikoi tarinat uskon mielikuviksi, ei tunnustuksiksi. Tähän määrittelyyn kiteytyy teoksen pääviesti: jokainen tuntee ja kokee yhteisen uskon omalla tavallaan. Useimmilla meistä on oma uskonnollisten mielikuvien kokoelmamme, jolla voimme yrittää tarttua ihmistiedon ylittäviin kokemuksiin. Elämmehän ainakin vielä kristillisen kulttuurin vaikutuspiirissä. Jos kuvat ja sanat eivät riitä kuvaamaan uskon kokemusta, etsitään herkempää ilmaisua laulusta, hurmoksesta tai vaikka ”taivaallisesta nainnista”, niin kuin Harjumaa antaa joidenkin henkilöidensä kertoa. Toisissa uskonnoissa

turvaudutaan esimerkiksi tanssiin tai meditaatioon. Mutta saako yhteisöllisyyttä korostavassa uskonsuunnassa, jollainen lestadiolaisuus on, mielikuvitella uskonasioista mitä tahansa? Ovatko jotkut uskon ilmaisut oikeampia kuin toiset? Voiko yhteisö valvoa yksilön mieltä? Entä jos kuvasto on ahdistava, mutta samalla niin rakas ja minuuteen kiinni kasvanut, ettei siitä voi luopua? Tarkoittaako ”salattu” mysteerion lisäksi oman yksityiselämän salaamista uskonyhteisöltä? Tämäntapaisia kysymyksiä Harjumaa nostaa pohdittaviksi.

Kirjallisuus puheenvuorona Teoksen ilmestyminen ajoittuu niin, että se voisi olla tarkoitettu puheenvuoroksi vanhoillislestadiolaisuudesta nyt käytävään keskusteluun. On hyvä muistaa, että Harjumaan lähes koko tuotanto pohtii uskon ilmiöitä, erityisesti uskon ja humanismin sekä uskon ja kulttuuristen elämänmuotojen suhteita. Aihe on ollut hänelle ajankohtainen aina. Vaikka puheenomaisiin tarinoihin on pyritty saamaan autenttinen tunnelma, yhtenäinen tyyli paljastaa kirjailijan olevan jokaisen kertojan takana. Ei tarinoiden todistusarvo siitä vähene. Harjumaa tuntee maakuntansa ja sen ihmisten mielenmaisemat. Toimittajakirjailijalla on aineistoa, mistä ammentaa ja kirjailijan oikeus ja velvollisuus puhua toisten ihmisten nimissä ja puolesta. Uskon salatut mielikuvat on tärkeä aiheensa vuoksi ja osana tekijänsä lappilaisen perinteen tallennusta. Kirjallisuutena se on hiukan itseään toistava ja sekava. Esipuheessa kirjailija vastaa jo ennalta tähän kritiikkiin. Hän sanoo: ”Näen, että kaikessa luovassa toiminnassa ja runoudessa tulisi ilmetä jokin sanoma ja ajatus: Ei sanoja sanojen vuoksi, ei värejä värien vuoksi, ei näytelmiä näytelmien vuoksi, ei taidetta taiteen vuoksi.” Tähän taidekäsitykseen voi mielihyvin yhtyä, mutta jos kaipaa samojen aiheiden tiiviimpää käsittelyä, sitä löytyy Harjumaan aforismeista ja runoista. Anna Kyrö 11


Draamallisesti porotalouden puolella Marjatta Pulska: Taivaan laijalla. Nordbooks 2013.

S

avukoskelaisen Marjatta Pulskan esikoisromaani Taivaan laijalla on kolmen poromiessukupolven tarina Kemin-Sompion paliskunnan alueelta Koillis-Lapista. Pietulan perhekunta joutuu kokemaan kaksi evakkoreissua, kotitalon polttamisen, partisaanien uhan. Talvi- ja jatkosodan pelkojen täyttämää aikaa eletään kaikkiaan viisi vuotta. Tämä traumatisoi Erkki-pojan, josta Ukko-isän pettymykseksi ei tule poronhoitajaa. Erkki ansaitsee elantonsa savottatöissä. Isoisä asettaa toivonsa pojanpoikaan Pietuun, jolla on omat vaikeutensa. Porotalous ja lainsäädäntö ovat koko ajan törmäyskurssilla. Nimismies ja poliisi vierailevat usein talossa. Käräjillä harvoin voitetaan, useimmiten hävitään ja tavalla, joka sotii yleistä oikeustajua vastaan. Kenellekään ei jää epäselväksi, kenen puolella kirjailija on. Sukupolvien naisten keskinäisiä suhteita ei käsitellä kuin ohimennen. Naiset peilautuvat suhteessa miehiin. Asetelma on silti erillään, miehet toimivat omalla tahollaan poronhoidon parissa, naiset kotiaskareissaan. Rakkaus tuntuu olevan kateissa kaikilta. Hymy, jonka on tulkinnut kuuluvan itselleen, onkin tarkoitettu toiselle. Pettymys saa ylisuuret mittasuhteet. Samantekevää mitä sitä elämällään tekee. Nainen myöntyy sinnikkään ihailijan kosintaan. Häät ovat surkuhupaisat, mutta tunneköyhyydestä huolimatta pariskunta pysyy yhdessä. Arjen vaikeuksien keskellä ero olisi taloudellinen katastrofi. Kolmen sukupolven tarina asettuu kauniisti 248 sivun pakettiin. Kirjailija kuljettaa kertomustaan teatteriohjaajan lailla näytös kerrallaan sujuvasti eteenpäin. Kieli on jäntevää ja repliikit luontevan ilmeikkäitä. Paikallinen murre ja sananparret elävät ilakoivan väkevästi miesten sutkautuksissa niin erotuskämpillä kuin kyläbaarissa. Draaman keinoja on käytetty muutenkin taitavasti. Jännite pysyy yllä koko ajan niin, että lukija alkaa aavistella rauhallisissakin kohdissa pahinta. Vastoinkäymisiä onkin riittämiin. Niin paljon, että lukija armahtaisi päähenkilöitä ja soisi heille onnistumisen iloa. Onneksi kolmannen sukupolven Aslan elämä näyttää alkavan valoisemmissa merkeissä.

12

Teokselle soisi myös, että se noteerattaisiin valtakunnallisesti. Harmillista, että etukannen valokuvan vahvat symbolit kanto ja suopunki melkeinpä hukkuvat taustaan. Kirja kun myydään edelleen kannen ja takakannen tekstin avulla. Savukosken kunnan kulttuurisihteerin virasta eläkkeelle jäänyt Pulska on ansioitunut näytelmäkirjailijana ja harrastajateatteri Rösölänperän Ruppanoiden ohjaajana. Hänen näytelmänsä Katvealue sai kantaesityksensä Rovaniemen teatterissa muutama vuosi sitten. Takakanteen on otettu teatteriohjaaja Juha Hurmeen lainaus Marjatta Pulskasta taitavana ja näkemyksellisenä kirjailijana, joka kiertää kaukaa Lapin kliseet. Tähän näkemykseen voi yhtyä. Taivaan laijalla -esikoisromaanissa on aineksia kokonaiseen kirjasarjaan. Moni sivuhenkilö ansaitsisi oman laajemman tarinansa. Toivottavasti kirjailijalla riittää voimia tuoda heidät esiin joko uuden romaanin tai näytelmän muodossa. Eija Miranda Silventoinen


Illanrauha sähköistyy ministerin vierailusta

S

Seppo Saraspää: Ministerivierailu. Karisto 2014.

eppo Saraspään kirjallisia aiheita ovat olleet pyytömiehet, poroerotukset, koirat ja muut metsästys- ja kalakaverit, kaikki koettuna Lapin erämaissa, kairan vuodenaikojen valtimosykkeessä. Nyt Ministerivierailussa erämaan kulkija on elämän syyspuolella, luopumisen tosiasioiden keskellä. Kairat on kuljettu, edessä vanhuus ja väistämätön vanhainkoti. Seppo Saraspää, 68 v, on asunut erämaaoloissa Inarijärven Nanguvuonon Kenkäniemessä vuodesta 1987 lähtien. Sitä ennen hän toimi poliisina mm. Helsingissä, joten myös ruuhka-Suomen syke on tuttua. Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu mm. romaaneja, nuortenkirja sekä erätarinoita, joista Nurmettuneet nuotiopaikat palkittiin vuoden eräkirjana 1986. Romaanista Leiri maailman laidalla dramatisoi Lauri Sipari Rovaniemen Teatteriin näytelmän, joka voitti Thalia-palkinnon vuoden 2010 parhaana esityksenä. Ministerivierailu kertoo entisen rajavartijan Kuuno Kopran, 80 v, elämänmuutoksesta. Hänen rivitaloasuntonsa on ollut vähällä palaa, kun hän nukahti ja unohti puurokattilan liedelle. Edessä on muutto vanhainkotiin. Sinne kotiutuminen ei käy vaivatta, vaikka laitosta johtaa tuttu naisihminen Lehikoisen Maire. Hän helpottaa Kuunon ja tämän kaveriksi lyöttäytyneen Aleksin oloa sallimalla heille pullon konjakkia ja yöllisen huvireissun – joka päätyy miehet ällikällä lyöneen discokäynnin jälkeen taksilla liikenneympyrässä pyörimiseen. Erämaan ehdoilla ja keskellä eläneelle Kuunolle pakkaavat nousemaan mieleen kuvat ajasta, ”jolloin maailma oli vielä ehjä ja oikea”. Mutta hän tuhahtaa: No joo, tähänkö tämä nyt taas meni ja pudistaa haikeat muistot nopeasti päästään. Pyörätuolistaan Kuuno seuraa elämää vanhuspalvelukeskuksen tehostetun asumisen perusyksikkö Illanrauhassa ja toteaa, että asiat eivät ole hyvin. Henkilökuntaa on vähän ja se on väsynyttä, rakennus tarvitsisi välttämättä muunkinlaista remonttia kuin ilmastointiteipillä korjattuja viemäriputkia, ruoka on ulkoistettua eli risottoa eikä lähiruokaa eli pottua ja poroa tai sii-

kaa, jälkiruuaksikin on aprikoosisoppaa eikä puolukkapuuroa. Asukkaat makaavat täysissä vaipoissaan päiväkauden ja uupuneet hoitajat napsivat vanhusten pöydiltä rauhoittavia saadakseen vapaavuorollaan unta. Nämä asiat Kuuno haluaa korjata. Tai ainakin saattaa nämä ihmiset hetkeksi mediassa näkyville. Ja sen hän totisesti tekee. Kuunon tarinaan nivoutuu värikäs joukko kanssaeläjiä. Hulttiopoika Marko pakenee varastettujen polkupyörien taktiikalla kovaotteisia velkojiaan isän luo pohjoiseen. Miesten välit eivät selvittelemällä suinkaan parane, mutta pojan raivo repii auki Kuunon jo hautaamat muistot ja syyllisyydet. Venäjänlähtöinen Nina-hoitaja, teini-ikäinen, koulukiusattu poika Juri ja tämän isäpuoli Asko muodostavat omat ongelmakuvionsa. Yksinäinen Juri-poika lähestyy Kuunoa ja heidän välilleen kehittyy ystävyys, merkittävin seurauksin. Tarinat poimuilevat lyhyinä, tiiviinä lukuina ja kun palapeli valmistuu, on näkyvissä monipuolinen kuva tämän päivän Suomesta, yksinäisyydestä ja riittämättömyydestä. Vanhustenhuollon nykytila saa erityisvalaistuksen ministerin vierailun valmistelujen kuvauksessa. Mukana on hengästyttävän paljon tapahtumia, joita ekonominen teksti kuljettaa eleettömästi ja solmii niistä toimivan kokonaisuuden. Markon ja Katin yhteinen matka Norjaan enteilee erään tarinan onnellista loppua ja yksinäinen Jurikin löytää kalakaverikseen ikäisensä Samun. Kuuno työntelee pyörätuoliaan kohden Illanrauhaa. Seppo Saraspää on tarttunut Ministerivierailussa tärkeään asiaan. Laajahko henkilögalleria ja monet sivujuonet tuovat teokseen eloisaa ajankuvaa, mutta niiden käsittely jää kuin puolitiehen. Erityisesti vanhusten ja muistisairaiden asema yhteiskunnan unohdettuina olisi ansainnut syvempää pohdintaa. Raju loppuratkaisu tuo kipeät epäkohdat hetkeksi julkisuuteen, mutta sitten kaikki jatkuu ennallaan. Niinpä se menee. Mirjam Kälkäjä

13


Runoja Tulevaisuuden usko

Tervetuloa kirjastoosi Ivalossa: Piiskuntie 4, puh. 040 745 1988 Inarissa: Sajos Menesjärventie 2, puh. 040 592 9915 Kirjastoautossa puh. 0400 327 475

Kirjakauppa Pukstaavi Ky

Jäämerentie 12 99600 Sodankylä Puh. (016)-611 340 kirjakauppapukstaavi@co.inet.fi Ma - pe 9.30-17.00 La 10.00-14.00

Lapsuuteni tulevaisuus oli kaukana vuosikymmenten ja tuntureitten takana, jossakin salaperäisessä paikassa, mistä talvinen pakkaskuu nousi ja revontulet näyttivät kuvia roihutessaan. Odotin innolla jokaista päivää kuin lyhyttä askelta kohti aurinkoa, joka oli piilossa kaamoksen alla. Ajatukseni olivat pieniä unelmia, kuin miljoonia tuikkivia tähtiä taivaalla, jotka halusin nähdä lähempää, joskus toteuttaa. Olen kokenut suuren osan tuosta tulevaisuudesta, loikoillut etelän auringossa, värjötellyt sateessa ja pakkasessa, keinunut aalloilla ylös, alas, ylös. Yksi on jokaiselle päivälle yhteinen: Olen aina uskonut tulevaisuuteen. Ahti Vielma Runokokoelmasta Elämän viiva, 1998 •••••••• Toivo Ehkäpä joskus, kun orvokit ja kevätesikot täplittävät maan. Kenties silloin, kun horsmat tuoksuvat auringolle. Ehkäpä joskus tähtikirkkaassa hiljaisuudessa tai iltaruskon aikaan. Maarit Alatossava

14


Mie en tiiä miten puhuisin kirjakieltäkö vai murretta hullulta kuulostaa toisten mielestä Olen ymmällä pieni tyttö, hauska murre itsekin hukassa. Sama pieni tyttö näkee aikuisen eikä vieläkään ymmärrä miten puhuisi. Sanna Katajamaa

••••••••

Kuuntelen pimeää tämä yö uusinta kaikilla mausteilla päällä karvaspölyä Olen lukkiutunut mainostauolle valinnut luontoystävällisen signaalittoman vaihtoehdon Kuuloluuni on kuollut tai koomassa tai kenties vain välinpitämätön väliin ei pidä minuun lainkaan yhteyttä poimii yöstä vain aamunrasahduksen Pasi Nurmikumpu

Lenita Rundgren, Kevätpäiväntasaus II. Serigrafia. 2011

pelottaako, kysyi tyttö varjosta antoi puiden lehtien jatkaa kasvua ihollaan ei tyttö pelännyt tiesi valon olevan tulossa tiesi rajatilan jossa mahdoton muuttuu mahdottomaksi varovat kasvot aamua kohti tuntea kasvavan tuntea kostea maa lintu valon olalla keksi uuden laulun ihmisen tytön varjosta varjon niukasta raosta Teija Kortelainen

15


Mona Mörtlund – Vielä kuuluu meän ääni Olen niin iloinen ruotsalaisesta sukunimestäni Se ei ole mikään ruma suomalainen kuten Ylivainio tai Rova Ei, Mörtlund on paras Paljon parempi kuin vanha ruma Särkimukka (Mörtlunds Mona. 2009, runon käännös Raili Ilola)

M

ona Mörtlund on syntyny Kangosessa 1957 Pajalan kunnassa. Hän oli Ruottin Tornionlaaksolaisitten Kansalisen Yhistyksen ensimäinen puhheenjohtaja 1981. Hän oli alottamassa meänkielen liikheen. Nyt sen on kirjailija ja tramatiikkeri ja assuu Luulajassa. Nämä muutamat meänkieliset sanat ja runo paljastavat Mona Mörtlundista kaiken oleellisen. Hän kuuluu kielelliseen vähemmistöön ja nuorempana jopa häpesi syntyperäänsä. Hän on yksi niistä 75 000:sta, jotka taitavat meänkieltä, yhtä viidestä Ruotsin vähemmistökielistä. Ensimmäiset vuodet meänkielisessä kodissa ruotsalaisessa yhteiskunnassa loivat pohjan kielellisen vähemmistön puolustajalle ja oman identiteetin vaalijalle. Helppoahan se ei ole ollut. Mutta tehty työ on kantanut hedelmää: lasten- ja nuortenkirjoja, näytelmiä, runoja ruotsiksi ja meänkielellä. Mörtlund aloitti kirjailijanuransa julkaisemalla vuonna 1986 Moron, moron, ostaks´ poron yhdessä Monica Johanssonin kanssa Ruotsin sosiaalihallituksen pyynnöstä. Kirja oli esikoulunopettajana toimineen Monan yritys opettaa meänkielisiä tornionlaaksolaisia leikkejä, lauluja, satuja ja loruja. Regnblommorna är vackra i år (Vale tappaa sielun) on kirjailijan esikoisnäytelmä vuodelta 2005. Tornedalsteatern esitti sen kaksikielisenä seuraavana vuonna täydelle katsomolle Ruotsin kansallisnäyttämöllä Dramatenissa. Ensimmäisen kerran Dramatenin pitkän historian aikana nähtiin ja kuultiin meänkielinen näytelmä. Sillä oli suuri symbolinen merkitys meänkielen parissa työskenteleville. Vuonna 2009 Mona voitti Murmanskin kansainvälisillä filmifestivaaleilla lyhytelokuvaluokan elokuvallaan

16

Mona Mörtlund. Kuva: Sinikka Lappeteläinen.

Mie halvan kotia. Siinä vanhus muistinsa menettäneenä hokee vain yhtä lausetta meänkielellä ja kukaan ei ymmärrä häntä. Tämä on kirjailijalta vahva kannanotto muistisairaiden vanhuksien oikeudesta äidinkieleensä. Osoitteessa www.pajalatv.se/film/3-minuter-mie-halvan-kotia voi nähdä otteen lyhytelokuvasta. Yhtye Jord Pajalasta levytti Väylän virrassa vuonna 2002. Heidän musiikkinsa on etupäässä perinteistä kansanmusiikkia, ja tähän heidän ensimmäiseen levyynsä Mona Mörtlund sanoitti Oonhän meilä vielä kieli. Kaikki muu on jo moderni yhteiskunta vienyt mutta kieli, meänkieli, on vielä voimissaan. Raili Ilola

Oonhän meilä vielä kieli Oonhän meilä vielä kieli Vielä kuuluu meän ääni Väylää myöten laulu kulkee Aalot vielä sanat kantaa Vielä lyöpi meän syän Ääniä on vielä monta Monta jokka laulun kuulee Monta joita sanat koskee Vielä löytyy rakhautta Elävä oon vielä syli Vielä syntyy voimaa uutta Vielä uusi laulu soi Mona Mörtlund


Taivalkoski muistoissa Heimo Härmä: Iijoen kansaa osa 6. Omakustanne 2013.

I

ijoen kansaa osa 6 on jatkoa rovaniemeläisen Heimo Härmän kirjoittamalle kirjasarjalle, jonka aloitti teos Iijoen kansaa vuonna 2003. Kirja oli menestys: se voitti Päätalo-instituutin järjestämän valtakunnallisen omakustannekilpailun, Möllärimestaruuden. Iijoen kansaa -sarjan aloitusteoksessa seurataan 1950-luvun loppupuolta ja Heimo Härmää, joka viisitoistavuotiaana aloittaa uittotyöt vapaana virtaavalla Iijoella. Samalla tutustutaan setään, Aate Härmään, josta kehkeytyy kirjasarjan yksi, voisiko sanoa, päähenkilöistä. Aate on mielenkiintoinen ja omaperäinen persoona, joka omine puheenparsineen ja nokan liippauksineen vetää kyläyhteisön ihmisten kiinnostuksen puoleensa. Vuonna 2004 ja 2005 ilmestyivät Iijoen kansaa osa 2 ja osa 3. Iijoen kansaa osa 2 esittelee uusia henkilöitä, kylän miehiä ja naisia, sekä Härmän suvun etäisempiä jäseniä. Vapaalla Iijoella uitto jatkuu. Kirjasarjan kolmas osa saattaa loppuun ensimmäisessä osassa aloitetun uiton. Välivuosien jälkeen ilmestyi vuonna 2011 osa 4 ja vuonna 2012 osa 5, joissa kuvataan taivalkoskelaisten elämää 1800-luvulla. Taivalkoskelle perustettu vesisaha antaa työtä ja toimeentuloa kyläläisille. Iijoen kansaa osassa 6 esitellään Taivalkosken ja sen lähikylien elämää erilaisten pää- ja sivuhenkilöiden kautta. Teos koostuu kahdeksasta kertomuksesta. Tarinoissa Aate ja kettu ja Aate matkustaa päästään tutustumaan lisää Aateen ja hänen erikoisuuksiinsa niin metsästäjänä kuin kylän monitoimimiehenäkin. ”Niin, niin ja sittä vankasti! Aate-advistimieheksi sanovat kyläläiset minua, eikä turhaan, ehe, ehe, sanoi Aate, nyökki päätään ja liippasi näkyvästi nokkaansa.”

Kirjan muissakin kertomuksissa Aate näyttäytyy, joskaan ei niin mittavassa roolissa. Kertomuksessa Tauno Rasilmus seurataan eläkkeelle jäävän postiauton rahastajan rakkaussuhteen edistymistä kirkonkylän koulun opettajaan. Kertomuksessa Viimeinen oikea joulu kirjoittaja muistelee lapsuutensa joulua. Kirjan lopusta löytyy kirjeitä sotarintamalta. Taivalkoskella puhuttu murre on monenkirjavaa, siinä missä muutkin murteet. Heimo Härmän teoksissa paikallinen murre esittäytyy kautta koko kirjasarjan. Yleisesti ottaen murre on vaativa osa-alue kaunokirjallisuudessa, kokeneellekin kirjoittajalle. Se luo myös omat haasteensa vierasta murresanastoa tuntemattomalle lukijalle. Kirjasarja Iijoen kansaa on Heimo Härmän kunnianosoitus menneelle Taivalkoskelle ja Iijoelle, joka tuolloin tunnettiin vielä lohijokena. Kirjoittajalla on omakohtaisia kokemuksia, muistoiksi tallentuneita tapahtumia synnyin- ja nuoruusvuosien kotikunnastaan. Samalla kirjasarja on osoitus kirjoittajan työmäärästä, mittavasta hankkeesta. Kirjoittamistyö on vaatinut kirjoittajalta syventymistä omaan sukuunsa sekä historia-aineiston tutkimista. Liki 2000-sivuinen kirjasarja valottaa Härmän suvun ja muidenkin kyläläisten kautta Taivalkosken ja Iijoen historiaa. Se tuo monipuolisesti esille aikalaisten elämää viime sotien kahta puolen. Aika näyttää, saako Iijoen kansaa lisää jatko-osia. Jorma Koski

17


Suoria sanoja mutkikkaista asioista Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Atena 2014.

K

emijärveläisen Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on kokoelma taitavia novelleja. Teoksen nimen loppu on viime metreillä pehmennyt virheistä erehdyksiksi, mutta tekstit itsessään ovat melko kulmikkaita. Niistä viimeisessä joukko naisia löytää itsensä Alkiosta vainajaksi -kurssilta, jonka ensimmäisen tunnin kuvaus tiivistää kirjan pääasiallisen aihepiirin: ”tunnilla käsiteltäisiin sitä kaunaa, jota naiset tunsivat äitiään kohtaan, ja sitä syyllisyyttä, jota he tunsivat tytärtensä takia”. Tekstien ote on suora ja ajoittain jopa rujo. Niissä näkyy elämän koko kirjo: On haihattelijoita ja puurtajia, päättäväisyyttä ja marttyyriutta. On muistisairaita äitejä ja hairahtuvia tyttäriä, joista huolehtia. Kuolema

kuuluu asiaan, samoin kuin rivous, kaatokännit ja kaikki mahdolliset eritteet – ja kaikesta kerrotaan niiden nimillä. Ainakin kotimaisiin novelleihin tällainen suoruus ja kauniiden asioiden karttaminen tuntuu kuuluvan. Tälläkin kertaa se alkaa tökkiä loppua kohden, mutta Pöyliöllä on puolellaan yksi selkeä etu: hän taitaa liioittelun, joka on yksi teoksen keskeisistä keinoista. Käänteet ovat sopivan övereitä ja draama sen verran alleviivaavaa, että tekstit ovat arkisinakin lievään absurdiuteen kallellaan. Negatiivisilta tuntuvien tapahtumien takaa kuultaa paljon tylppää huumoria, joka keventää kokonaisuutta. Suoruudestaan huolimatta teksteissä on myös vihjeitä ja vertauskuvallisia loppuja. Pienessä tilassa kerrotaan jotain itseään enemmän, kuten kunnon novellissa kuuluukin. Koukuttavana jujuna toimii myös se, että jokaisesta novellista erottuu jokin kantava ajatus, ikään kuin teema lauseen muodossa. Kokoelman viimeinen novelli Melkein ihminen sulkee ympyrän ja antaa kerrotuille äideille ja tyttärille vapautuksen näiden erheistä. Sen riveillä muistutetaan myös narratiiveista äitiyden rakentajina ja siitä, että ”vaikka äitiyden kriteerit eivät juurikaan muutu, naiseuden kriteerit muuttuvat”. Näin teoksen taustalle muotoutuu teoreettisempiakin perusteluja ja sen tyyliin sopiva viisto mutta asiallinen kannanotto. Kokonaisuus on tekstiä myöten sujuva ja huolellisesti hiottu. Oivaltavana ja osuvana se tarjoaa epäilemättä huokailuttavan ja hymyilyttävänkin tunnistettavaa vertaistukea kaikille ihmisen, naisen, äidin ja tyttären roolien ristitulessa painiskeleville. Maaria Rousu

18


Rankkaa tekstiä narsismista ja parisuhdeväkivallasta Kari Hanhisuanto: Tuli Sade Rankka. Nordbooks 2013. Ritva Kokkola: Kolmas mies. Myllylahti 2013.

K

ari Hanhisuannon Tuli Sade Rankka -kirjan ensimmäisiltä sivuilta alkaen voi päätellä, ettei tässä avioliittotarinassa tule käymään hyvin. Lukemista jatkaessaan toivoo vain, että päähenkilö 27-vuotias Ulla säilyisi edes hengissä. Enpä muista, että olisin pitkään aikaan lukenut kirjaa niin, että kädet ja kainalot hikoavat, kun kolmenkymmennen viimeisen sivun loppukäänteet ovat meneillään. Ulla ja Timo menevät naimisiin lyhyen seurustelun jälkeen. Ulla on onnensa kukkuloilla. Aviomies on komea ja menestyvä asianajaja, joka hemmottelee ylenpalttisesti vaimoaan. Onni jää lyhyeen. Häiden jälkeen Timo alkaa eristää päiväkodissa työskentelevää Ullaa muusta maailmasta. Vaimon ystävät ja tekemiset eivät ole minkään arvoisia. Alkupuolen tarina on kuin suoraan oppikirjasta selityksineen kaikkineen, mitkä merkit viittaavat puolison narsistisuuteen. Hanhisuanto on tärkeällä asialla. Parisuhdeväkivallan muodot ovat monenlaiset. Kirja hyytää väliin samalla tavalla kuin Stephen Kingin Hohto tai Peter Franzénin Tumman veden päällä. Pelko ja jännitteet tarttuvat lukijaan. Hanhisuanto tuo taitavasti esiin, miten aviomies tekee henkistä tuhotyötään rakkauden nimissä. Onneksi vaimolla on niin paljon sisua, että hän alkaa etsiä ulospääsyä ahdingostaan, kun fyysinen väkivalta ja raiskaukset ilmestyvät kuvaan.

Alistaja ja uhri eivät pääse eroon toisistaan Vaati melkoisia ponnistuksia lukea heti perään samaa rankkaa aihetta käsittelevä Ritva Kokkolan kirja Kolmas mies. Alkuasetelma on sama. Päähenkilö Armi törmää unelmiensa mieheen kirjakahvilassa, ja naimisiin mennään lyhyen tutustumisen jälkeen. Kirja nimi viit-

taa kuuluisaan elokuvakaimaansa ja antaa vihjeen siitä, että Armin kolmas aviomies Erik ei ole sitä miltä näyttää. Mies on yhtälainen valehtelija ja manipuloija kuin Hanhisuannon kirjan Timo. Aviomies saa vaimon näyttämään itsemurhaan taipuvaiselta mielenterveyspotilaalta. Omaisuutensa menetettyään Armi nousee vihdoin kapinaan. Sen sijaan, että jättäisi kolmoiselämää elävän Erikin, vaimo astuu pahuuden tielle ja ryhtyy kostamaan. Kokkola tuo mielenkiintoisesti esiin kirjan alussa Armin perhetaustat ja lopussa Erikin. Kummankin lapsuuden kodista on puuttunut rakkaus ja arvonanto. Alistaja ja uhri ovat kuin jing ja jang, jotka eivät pääse eroon toisistaan ja pahuudesta, joka jättää jälkensä, vaikka tekojaan yrittää kuinka peittää.

Kenen pitäisi lukea nämä kirjat? Nuoret rakastuneet eivät halua kuulla mahdollisista vaikeuksista, parisuhdeterapeuteille asiat ovat työarkea, ja narsistin kanssa eläneet voivat vain todeta, tällaista se oli. Tietysti soisi, että vaikeassa parisuhteessa elävä tarttuisi kirjoihin. Hanhisuannon teoksen takakannen teksti vain on niin rankka, että se taitaa karkottaa herkkähipiäisimmät lukijat. Kokkola taasen ei nimeä narsismia, joten ulospääsyä etsivä ei ehkä törmää teokseen. Kirjat sopivat myös lukupiireihin, joissa kannattaa keskustella, miten paljon teokset eroavat rakenteellisesti sekä ilmaisullisesti toisistaan ja ovatko loppukäänteet uskottavia. Kolmas mies ja Tuli Sade Rankka antavat myös runsain mitoin aihetta pohtia, miten paljon itse on kohdannut narsismia. Onneksi Hanhisuanto jälkisanoissaan toteaa, että vain prosentille ihmisistä narsismista kehittyy vaikea sairaus. Eija Miranda Silventoinen

19


Lenita Rundgren, Sula. Mehiläisvahamaalaus. 2013

Viluinen vartooja

M

arraskuinen jäätävä viima ei kainostele sivellessään kasvojani, tunkiessaan takin kaula-aukosta sisään, läpi farkkujen. Paikoilleen pysähtyminen saa palelemaan, mieliharmi moninkertaistaa sen. Tasajalkahyppelyn lisäksi yritän häätää vilua pakottamalla ajatukseni mukaviin asioihin, siinä kovin hyvin onnistumatta. Jossain lähistöllä visertävä pikkulintukaan ei kuulosta järin iloiselta, luultavasti lämpimikseen vain laulelee. En tunne tätä kaupunginosaa, en tiedä, minne johtaa tämä tie, jonka varrella tuo ojanpenkalla vinossa törröttävä tolppa ainakin joskus on toimittanut bussipysäkin virkaa. Seison tässä odottamassa linja-autoa, jonka tuloon järkeni kieltää uskomasta. Itsesääli vaanii jossain hyvin lähellä, itsesyytökset vielä lähempänä. Miten minä olen tähän tilanteeseen itseni saattanut, näin kehnosti varustautunut. En aamulla kuvitellut näin kauas kulkevani. Innoissani etenin, en vastatuulta tuntenut, ei haitannut hyytävä kylmyys. Ties kuinka monennen kerran kaivelen hihojen alta rannekelloani. Turha toimenpide, kellonajalla ei minulle juuri nyt ole mitään merkitystä. Kun vaan näkisin sen sinisen autonnokan, sen oikean linjanumeron tuulilasin yllä. Sen kyydissä pääsisin pois täältä palelemasta. Kyllä se bussi ihan kohta tulee, vakuutan itselleni. Jo seuraavassa hetkessä totean, ettei minulla ole mitään takeita siitä, tuleeko se ylipäätään, ja jos, niin milloin. Onko linja lakkautettu tai reitti siirretty toisaalle? Turhaanko tässä seisoskelen? Sinnikkäästi toivo nostaa päätään joka kerta kuullessani raskaan ajoneuvon jyrinän kulman takaa. Nyt se tulee, varmasti se tulee! Kerta kerralta joudun nielemään yhä suuremman pettymyksen nostattaman kokkareen alas kurkustani. Tuuli tuivertaa vedet silmänurkkaan. Pyyhkäisen poskeani. Tuuliko yksin tuon teki? 20

Tiedänhän minä, että on hulluutta jäädä tähän odottamaan jotain, mikä ei ehkä ikinä tule. Järki saarnaa lähtemään, kävelemään eteenpäin, ihan mihin suuntaan tahansa, vaikka umpimähkään. Pääsisi tästä odottelun piinasta. Epätietoisuus venyttää jokaisesta minuutista tunnin, tunnista vuorokauden. Mutta ajatuksissani nousen taas linja-auton lämpöön, istahdan sen pehmeälle penkille ja kiidän kotiin, pois täältä. Ehkä vielä vähän aikaa odottelen. Ehkä se juuri on lähestymässä, jo ihan kulman takana. Järki on hävinnyt taas yhden erän. Kunpa olisi jotain tietoa, aikataulu, tai edes joku, jolta kysyä neuvoa. Tajuan, että kohta tulee pimeä, pitää lähteä eteenpäin. Ja kuitenkin jään kuulostelemaan lähestyvää moottorin ääntä – turhaan. Vaikka yritän pakottaa jalkani liikkeeseen, ne eivät suostu ottamaan askeltakaan. Jos bussi olisi tullakseen, se olisi jo tullut, myönnän ja todistelen itselleni. Mitä vielä tässä odotan? Ehkä olenkin tottunut tähän odotukseen, epätietoisuuteen, joka mahdollistaa kaikki ne kuvitelmat, joita mielikuvitukseni rajoituksetta tarjoilee. Haittaako, vaikka varpaani palelevat, jos mielessäni matkustan mukavasti, lämpimässä, onnellisena. Jäänkö siis paikoilleni, kylmyydestä piittaamatta, toiveajatteluun tyytyen. Odotusta ei aina palkita tosielämässä. Sydän parkaisee jokaista pettymystä. Kiskon myssyn entistä syvemmälle, kiristän kaulaliinan solmua ja komennan itseni käyntiin. Pitkä taival on tallusteltavana, mutta ajatukset auttavat jaksamaan ‒ oikeanlaiset ajatukset. Raavin irti ikävän ja harmin, tungen tilalle koko unelma-arsenaalini. Etenen, alun epäröivät askeleet pitenevät, tihentyvät. Havahdun huomaamaan, että vilu on kaikonnut. Hymyilen. Järki on toipunut tyrmäyksestä, sydänkin paranemaan päin. Anne Maskula


Vappu

R

yppyiset kädet lepäävät mankeloidun pussilakanan päällä. Vasemman käden nimettömässä on leveä kultasormus. Sormus näyttää valtavalta kuihtuneen sormen ympärillä. Vappu haluaa pitää sitä loppuun asti. Heimo istuu huoneen nurkassa valkoisessa nojatuolissa ja odottaa. Ikkunalaudalla makaa Lehväslaihon Kontion sissit. Kirjanmerkkinä on litistetty Bonusaski. – Voitko sinä mennä? Inger nojaa punaisen puutuolin selkänojaan. Valtavan vatsakummun päällä tasapainoilee teemuki. – Voin, voin. Istu sinä vielä. Kaarina nousee ja vilkaisee Ingerin turvonneisiin nilkkoihin. Työkenkien remmit kiristävät vaikka ovat uloimmassa reijässä. Inger kohottaa mukin huulilleen ja tuntee potkun kylkiluussaan. Teetä läikkyy työtakin rinnuksille. – Pääsetkö sittenkin tulemaan, viitosessa on exitus, Kaarina kuiskaa taukohuoneen oven raosta. Pitikin alkaa vielä viimeisessä työvuorossa tähän hommaan. Lento lähtee huomenna ja laukut on pakkaamatta. Inger alkaa irrottaa kanyylejä ja katetreja. Vapun iho on kuivaa ja ohutta kuin paperi. Naisen harvojen hiusten alta kuultaa päänahka. Inger sulkee Vapun silmät, asettaa luomien päälle laput ja sitoo nauhan pään ympäri. Kaarina irrottaa varovasti sormuksen ja pudottaa sen minigrip–pussiin kahden helmikorvakorun seuraksi. – Taksillako meinaatte kentälle? Inger kysyy ja suoristaa Vapun päälle levitetyn lakanan. Hän tuntee hiljaisen napsahduksen jossain navan ja häntäluun puolivälissä. – Pekka käy heittämässä työmatkalla, sillä ei... Kaarina jättää lauseen kesken. Lämmin neste valahtaa Ingerin työhousujen lahjetta pitkin kumisaappaaseen. Ingerin ohimoilla helmeilee hikipisaroita vaikka pukuhuoneessa on jäätävän kylmää. Hän vetää kuivat housut jalkaansa ja irvistää kivusta. – Et kai sinä aio kävellä sinne? Kaarina kysyy ja pudottaa lapsiveden kastelemat työhousut pyykkikoriin. – Tuossahan tuo on tien toisella puolen. Kyllä minä sinne pääsen, konttaan vaikka. Inger nojaa toisella kädellä pukuhuoneen tiiliseinään ja hankaa toisella ristiselkäänsä. – En viitsinyt soittaa Matiakselle. Torontossa on vielä aamuyö.

Kaarina johdattaa Heimon omaisten jäähyväishuoneeseen. Heimo istuutuu tuolille sängyn viereen ja hieroo kämmenellä leukaansa. – Vappu lähti vapunaattona, Heimo naurahtaa ja tarkastelee kämmenselkänsä maksaläiskäkuviota. Kynnet ovat päässeet kasvamaan pitkiksi. Vappu aina komensi leikkaamaan. Jäähyväishuoneen seinällä on syksyn lehtien värinen ryijy. – Mitähän virkaa tälläkin on? Onhan me jäähyväisiä jätetty jo joulusta lähtien. Heimo sivelee lakanan sileää pintaa karheilla sormillaan. Ryijyn ylänurkassa on kirkkaankeltainen lankatupsu. Heimosta se näyttää auringolta. Kaarina seisoo tien reunassa. Läksiäiskukat ja lahjat ovat citymarketin muovikassissa. Kaarina maistelee sanaa suussaan. E niin kuin Eläke. Sana kuulostaa sairaille vanhuksille jaettavalta almulta. Kaarina ei tunne itseään sairaaksi eikä vanhaksi. Riston Honda kääntyy Sairaalakadulle. Kaarina avaa auton oven ja huomaa ruusukimpun etupenkillä. – Mitäs nämä on? Kaarina tarttuu kimppuun ja haistelee verenpunaisia terälehtiä. – Viimeisen päivän kunniaksi! Risto halaa Kaarinaa ja suutelee tätä otsalle. Vappumarssi soljuu alas Valtakatua. Punaiset liput heiluvat tihkusateessa. Heimo nojaa Osuuspankin seinään. – Voi, Heimo! Otan osaa, naapurilta kuulin! Kumarainen vanha nainen tarttuu Heimon käsivarteen. – Olihan sitä odotettu jo joulusta, hyvä että pääsi pois. Heimo toistaa samoja sanoja. Marssijoiden joukossa on serkun mies, joka nyökyttää surunvalittelut. Heimo nyökyttelee takaisin ja päättää lähteä kotiin. Leikata viimein ne kynnet ja syödä pari tippaleipää. – Mistä tästä painetaan? Punaposkinen kätilö pyörittää kameraa käsissään. Inger tuijottaa rinnallaan makaavaa ryppyotsaista lasta. Leuan kuoppa tuo mieleen Matiaksen. Lapsen huulet ovat punaiset ja töröllään. – Hyvänkokoinen tyttö, vaikka tulikin muutaman viikon etuajassa! Kätilö napsii muutaman kuvan ja asettaa kameran yöpöydälle. Inger ojentaa sormensa ja lapsen nyrkki puristuu tiukasti sen ympärille. – Tervetuloa maailmaan, Vappu Oda Astrid. Hauskaa Vappua! Katja Halttunen

21


”Elämä on hieno asia, upea seikkailu, toteuta itseäsi!” Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija. Kansanvalistusseura 2013.

T

aija Tuominen on kirjoittamisen ohjaajana tullut tutuksi monille tämän lehden lukijoille. Moni hänen kursseilleen osallistunut on varmasti laillani toivonut, että hänen persoonallisen ja innostavan ohjaajan äänensä voisi löytää myös kirjoitetun oppaan sivuilta. Viime vuosina on julkaistu useita hyviä kirjoitusoppaita. Tuomisen kirja ei ole perinteinen kirjoitusopas. Siinä ei anneta kirjoitusharjoituksia, vaan lähdetään liikkeelle tilanteesta, jolloin kertyneen tekstin määrä panee kirjoittajan miettimään seuraavia siirtoja. Mistä tiedän, onko käsikirjoitukseni valmis? Kuinka lähestyisin kustantajaa? Tuominen kertoo avoimesti omasta elämästään ja urastaan. Kirjaa elävöittävät myös lukuisien muiden suomalaisten kirjailijoiden ajatukset ja kokemukset. Nehän vaikuttavat sangen inhimillisiltä. Kirjailijatkin potevat uskon puutetta, kärsivät huonoista kritiikeistä ja vihamielisestä yleisöstä, pelkäävät kirjoittajan blokkia ja jännittävät esiintymisiä. Kirja on jaettu selkeisiin lukuihin, joita voi lukea haluamassaan järjestyksessä. Se toimii lähdeteoksena, jos kaipaat tietoa apurahoista, kustannussopimuksesta tai kirjoituskilpailuista. Runsaaseen 150 sivuun mahtuu uskomaton määrä oleellista asiaa, mutta tärkeämpää on kuitenkin tapa, jolla tieto tarjoillaan. Tuominen tuntee kohderyhmänsä. Hän puhuttelee suoraan lukijaa, ja saa lukijan kuin huomaamattaan tuntemaan olevansa osa suurempaa kirjoittajien yhteisöä. Tuominen kertoo omista ja muiden vastoinkäymisistä ja mokista, ja aloitteleva kirjoittaja saa lohtua ja rohkaisua. Muutkin saavat hylsyjä, eikä elämä siihen lopu. Jokainen mokaa joskus, ja on ollut epävarma aloittelija. Kirjan punainen lanka on innostus, innostus

22

elämään ja sitä kautta kirjoittamiseen. Tärkeintä on uskoa itseensä ja jatkaa eteenpäin. Niin ovat tehneet he, jotka ovat onnistuneet. Moni maailmankirjallisuuden merkkiteos olisi jäänyt syntymättä, jos kirjailija olisi masentunut ensimmäisistä arvosteluista. Kirja kulkee ainakin kahdella tasolla. Toisaalta siitä löytyy huoneentauluja ja muuta tiukkaa ohjeistusta, kuinka toimia eri tilanteissa. Sitten on henkilökohtainen taso, jossa ihminen Taija Tuominen kertoo ”kuinka taide on pelastanut hänet”. Jos olet lukenut hänen romaaninsa Tiikerihai, tiedät mitä tarkoitan. Väliin mietin, onko teksti liian henkilökohtaista, mutta toisaalta kirjoittajan avoimuus juuri tekee tekstistä uskottavaa ja koskettavaa. Tuominen on kirjallisuuden sisäpiiriläinen. Hän tuntee paljon ihmisiä ja on työskennellyt monien kirjailijoiden ja kirja-alan vaikuttajien kanssa. Perehtyneisyys näkyy kaikesta. Kirja valottaa esimerkiksi kustannuskentän muutoksia. Ennen oli vain kustantajia ja omakustanteita; nykyisin lisäksi näiden väliin sijoittuvia puoli- ja palvelukustanteita. Muutokset ovat nopeita, siksi kirjan lopusta löytyvät yhteystiedot ja lähdeluettelo verkko-osoitteineen ovat tarpeen. Tuominen kirjoittaa paljon palautteen saamisen ja antamisen tärkeydestä ja vaikeudesta. Hän korostaa viiteryhmän merkitystä ja kertoo, kuinka itse on löytänyt viiteryhmänsä ja kuinka tärkeitä kirjoittajakurssit ja -tapaamiset ovat olleet hänen omalle uralleen. Jos kirjoittamisen ilo on kateissa, oppaan lehteileminen voi olla parasta täsmälääkettä. Älä silti tyydy vain lukemaan oppaita. Tuominen vetää proosan jatkoryhmää kesäkuussa Sodankylässä. Ehkä löydät sieltä oman viiteryhmäsi? Arja Vasama


Peltovuoman punkkarista kirjailijaksi

S

uomen Kirjailijaliitto hyväksyi tammikuussa jäsenekseen Jarmo Stoorin. Samalla sai julkisen sinetin se, minkä ”Enontekiön ainoa punkkari” 16-vuotiaana päätti: hänestä tulee kirjai-

lija. Enontekiön Peltovuoman kylästä kotoisin oleva Stoor (s. 1966) aloitti kirjailijanuransa teoksella Kiehisiä (Sanasato 1999). Sen jälkeen hän on julkaissut kuusi romaania, joista tuorein Sieluhäkki (Into Kustannus 2013) palaa Peltovuoman maisemiin. Sieluhäkki on tosipohjainen romaani, jossa Stoor purkaa paitsi lapsuudenkokemuksiaan myös äitinsä lapsuutta ja etenkin tämän koko loppuelämään vaikuttanutta raiskaamistapausta. Uskonnollisessa yhteisössä rikoksesta vaiettiin, ja kirjoittaja luonnehtiikin teosta valaisevaksi matkaksi, joka alkoi totuuden kuulemisesta. Sieluhäkkiä kuvaillaan kertomukseksi ”pahuuden heijastumisesta sukupolvesta toiseen”, mutta kirjailija itse korostaa sen olevan samalla kertomus mielikuvituksen murtamattomasta voimasta. Omaelämäkerrallinen lähestymistapa on Stoorille luontainen, eikä hän halua vaieta vaikeista aiheista. Sieluhäkin kanssa miltei samanaikaisesti julkaistu Haave ihmisestä (Nisperon Kahvilakirjat 2013) kypsyi pitkään ja käsittelee miehen kokemuksia ongelmanuorten opettajana. Nyt tekeillä on Motelli, joka on jo ehtinyt herättää kiinnostusta mm. huomioillaan Juha Sipilän Solitra Oy:n toiminnasta. Jarmo Stoor. Kuva: Petteri Löppönen.

Euroopan laidalla – juttusarja Lapin Kansa on julkaissut kohta vuoden verran Euroopan laidalla -juttusarjaa, jossa Lapin kirjailijat esittäytyvät ennen julkaisemattomien omien tekstiensä kautta. Lapin Kansan ja Lapin Kirjallisuusseuran yhteisessä hankkeessa ovat tähän mennessä esittäytyneet kirjailijat Oiva Arvola, Ritva Kokkola, Anneli Laine, Pentti Harjumaa, Seppo Saraspää, Anna-Liisa Haakana, Sulo Saukkoriipi, Ritva-Liisa Harjumaa, Pekka Jaatinen, Siiri Magga-Miettunen ja Ima Aikio-Arianaick. Sarja jatkuu edelleen. Kirjailijoiden novelleja, satuja, runoja, esseitä ja ajatelmia on luettavissa Lapin Kansan verkkosivuilla osoitteessa: www.lapinkansa.fi/kirjailijat.

Nykyisin Oulussa asuva Jarmo Stoor kirjoittaa paljon myös ulkomailla, mutta kertoo pohjoisen rikkaan suullisen perinteen, erämaiden ja kotikylän vaikuttaneen kirjailijantyöhönsä. Paitsi kirjailijana, Stoor toimii kustantajana, kustannustoimittajana ja Suomen ainoan kesäkirjakaupan pitäjänä. Lisäksi hän pyörittää Oulun Tähtitornin kulttuurikahvilaa. Maaria Rousu

23


tapahtumat Ajan janalla Varkauden Talvipäivillä Kirjailijayhdistysten Talvipäivät kokosivat viitisenkymmentä osallistujaa Varkauteen 21.‒23.2.2014. Valtakunnallisen tapahtuman järjestelyistä vastasivat kirjoittajayhdistys Kirja-Varkaus ja Suomen Kirjailijaliitto. Järjestyksessään 50. Talvipäivät aloitettiin juhlavasti kuohuviinin ja aidon kaviaarin kera. Osallistujat pääsivät tutustumaan Suomen ainoaan sammen kasvattamoon. Kaviaarin tuotannosta toivotaan merkittävää taloudellista piristäjää taantuneeseen teollisuuskaupunkiin. Ajan janalla teeman mukaisesti päivillä käsiteltiin kirjoittamisen historiaa, nykyisyyttä ja tulevaa. Bibliofiili Ilkka Paateron esitys Seitsemän veljeksen kirjoista viimeistään sai kuulijat vakuuttuneiksi siitä, että Aleksis Kivi oli kielitaitoinen kosmopoliitti, joka tunsi länsimaisen kirjallisuuden Homerosta ja Shakespearea myöten. Kirjoittajakouluttaja Pepi Reinikainen käsitteli laajasti elämäkerran kirjoittamisen menetelmiä. Hänen ohjaamansa elämänkaarikirjoittamisen opinnot käynnistyvät syksyllä Rovaniemellä. Suomen Maakuntakirjailijat ja Kirjoittajaopisto Skripta taas järjestävät Lapissa keväällä 2015 alkavan kirjoittajavalmennuksen, jonne otetaan hakemuksen perusteella kymmenkunta tavoitteellista harrastajakirjoittajaa. Omasta julkaisusta haaveilevan kannattaa ryhtyä nyt tositoimiin. Yhteisessä illanvietossa yleisö esitti innokkaasti omia runojaan niin lausuen kuin laulaen. Kirjailija- ja kirjoittajayhdistysten aktiivisuudesta kertoo sekin, että seuraavien vuosien Talvipäivien paikaksi on tarjolla Seinäjoki, Joensuu ja Turku. Lapin Kirjallisuusseurakin teki historiaa. Neuvottelukunnan vuosikokouksessa seuran puheenjohtaja Eija Miranda Silventoinen tuli valituksi neuvottelukunnan työvaliokunnan jäseneksi. Lapin ääni kuuluu entistä paremmin myös Kirjailijaliitossa, jonka tiloissa työvaliokunta kokoontuu.

Talvipäivien yhteydessä oli esillä bibliofiili Ilkka Paateron kokoelma Seitsemän veljeksen kirjallisuudesta. Kuvassa Aleksis Kiven lukemaa kirjallisuutta. Kuva: Eija Miranda

Lapin Kirjallisuusseura internetissä

www.lapinkirjallisuusseura.fi

24


Kevätkokous kirjan julkistamisen ja valokuvanäyttelyn merkeissä Inarin pääkirjastossa Ivalossa 1.3.2014 pidetty Lapin Kirjallisuusseuran kevätkokous oheistapahtumineen keräsi salin täydeltä väkeä. Paikalla oli noin viitisenkymmentä kirjallisuudesta kiinnostunutta. Kevätkokouksessa hyväksyttiin 2013 tilinpäätös ja myönnettiin hallitukselle vastuuvapaus. Viime vuoden toimintakertomus on julkaistu myös seuran nettisivuilla www.lapinkirjallisuusseura.fi Kirjailija Seppo Saraspään tilaisuudessa julkistama Ministerivierailu sai ansaittua huomiota. Nimikirjoituksen pyytäjiä riitti jonoksi asti. Lähtipä yksi kirja onnellisen omistajan matkassa Posiolle asti. Saraspää esitteli myös Ivalon kirjallisuuspiirin toimintaa. Piiriläisten antologia Vuopajan pyörteet voitti sarjansa Möllärimestaruuden Taivalkoskella 2008. Piiriin kuuluneen eräkirjailija Martti Peltomaan tuotannosta on tehty jopa väitöskirja. Elämäkerran ovat julkaisseet Kaarlo Seppänen ja Henna Henttunen. Ivalon kirjallisuuspiirissä on tällä hetkellä kymmenkunta kirjoittajaa, joista moni työstään omaa teostaan. Tapahtumaa täydensi luontovalokuvaaja Pertti Turusen Erämeri-valokuvanäyttelyn avajaiset. Yleisö saattoi kahvittelun lomassa ihailla hänen upeita otoksiaan Inarijärveltä.

MINISTERIVIERAILU

Seppo Saraspää

Kiitämme järjestelyistä tapahtumamme tukijoita Kustannusyhtiö Karistoa ja Inarin kirjastotoimenjohtaja Eija Leivoa.

ÄÄRIPISTEESEEN JÄNNITTYVÄ PIENOISROMAANI

Kahdeksankymppinen Kuuno Kopra, entinen rajavartija, joutuu vanhainkotiin: Hän on muistamattomuuttaan ollut vähällä polttaa rivitaloasuntonsa. Lähiomaisia Kuunolla ei ole – jossain kaukana vain pojanrenttu Marko, johon Kuunolla on tulehtuneet välit. Kun isä ja poika tapaavat, sovinnonteko on kaukana – silti Marko toteuttaa isänsä omituisen toiveen.

www.karisto.fi

25


tapahtumat Kesän 2014 kirjoittajakurssi Sodankylässä Kesäkuun alussa kokoontuvat kirjoittajat jälleen Lapin Kirjallisuusseuran ja Revontuli-Opiston järjestämälle kurssille Sodankylään. Kurssi on jo lähes parinakymmenenä kesänä kerännyt kirjoittajia Lapista ja eri puolilta Suomea yhteisen harrastuksen pariin. Kurssi alkaa ma 2.6 ja päättyy la 7.6. Ryhmiä on viisi. Kirjoittamista ohjaavat kirjailija ja kirjoittajakouluttaja Taija Tuominen (proosa, pidemmälle ehtineet), vapaa kirjoittaja ja kirjoittajakouluttaja Maippi Tapanainen (aloittelevat prosaistit), ohjaaja ja kirjailija Juha Hurme (draama), runoilija ja sanataideopettaja Kristiina Wallin (lyriikka) sekä käsikirjoittaja ja ohjaaja Jan Ijäs (TV- ja elokuvakäsikirjoittaminen). Toista kertaa tulee ryhmä niille, joita kiinnostaa TV- ja elokuvakäsikirjoituksen tekeminen. Kurssilla selviää Jan Ijäksen johdolla, mitä elokuvakäsikirjoituksen tulee pitää sisällään ja mitä ei ja miltä sen kuuluu näyttää. Millainen on prosessi ideasta käsikirjoitukseen, rahoitukseen ja sitten myöhemmin mahdollisesti valmiiseen tuotantoon. Aikaisempien vuosien tunnelmista sekä kurssilaisten ja opettajien kokemuksista voi lukea seuran nettisivulta: www.lapinkirjallisuusseura.fi Kurssia ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskuksen Lapin aluetoimipiste sekä WSOY:n kirjallisuussäätiö. Kurssimaksu 290 euroa kuudelta päivältä kattaa opetuksen, majoituksen ja ruokailut, ilman majoitusta 250 euroa. Maippi Tapanaisen lyhyt proosa -ryhmä täyttyi pikavauhtia. Muissa ryhmissä on vielä tilaa. Ilmoittautumiset 14.5. mennessä seuran nettisivuilta löytyvällä sähköisellä lomakkeella. Lisätietoja kurssista: Paula Alajärvi 040 766 8827, paula.alajarvi@gmail.com. Sodankylän kurssi on inspiroinut mm. Kari Välimäkeä, jonka ottamaan kuvaan liittyy hänen kirjoittamansa tarina ”Kultaröllien maa”.

Pohjois-Suomen kirjailijapäivät Taivalkoski 11.-13.4.2014 Pohjois-Suomen kirjailijapäivät ovat avoimet kaikille kirjallisuuden ystäville. Päivien teemana on Ilo, josta kirjailija Pauliina Vanhatalo kirjoittaa lehtemme pääkirjoituksessa. Teeman mukainen monipuolinen ohjelmisto löytyy nettisivuilta www.kirjailijapaivat.fi. Kirjailijapäivillä on mukana tunnettuja lappilaisia ja lappilaistaustaisia kirjailijoita: Rosa Liksom, Pauliina Rauhala, Jussi Siirilä, Mooses Mentula, Juhani Karila. Perjantain iltaklubilla Topi Mikkola esittää otteen Rosa Liksomin kirjoittamasta Lapin punaiset hanget -monologista, joka on näyttämömuotokuva Annikki Kariniemen näköisestä pohjoisen kirjailijasta. Klubilla esiintyy myös saamelainen muusikko ja runoilija Niillas Holmberg. Klubin juontaa kirjailija Katri Rauanjoki. Kemiläisten kirjailijoiden Ritva Kokkolan kirjoittama ja Eija Janssonin kuvittama lastenkirja Ja se kissa! (Nordbooks) julkistetaan kirjailijapäivillä. Rovaniemeläisten sisarusten Annariikka ja Tiina Qvistin Niiki & Alvari -kirjasarja saa jatkoa, kun heidän kolmas teoksensa Niiki ja Alvari - Lennokas keikahdus (Nordbooks) julkistetaan myös Taivalkoskella. Lappilaisista kirjailijoiden nimikkoseuroista päivillä esittäytyy Timo K. Mukka -seura puheenjohtajansa Marjatta Bycklingin johdolla. Lapin Kirjallisuusseura esittelee toimintaansa Päätalo-instituutin liikuntasalissa, Urheilutie 4. Tervetuloa tutustumaan ja vaihtamaan kuulumisia! 26


Lapin Kirjallisuusseuran arviointipalvelu Lapin Kirjallisuusseuran välityksellä voi kuka tahansa maakunnan kirjoittaja saada tekstistään henkilökohtaisen arvion. Valitse listasta itsellesi sopiva arvioija ja sovi hänen kanssaan arvioinnista. Lisätietoja saat yhdyshenkilöltämme Toini Marjamaalta, puh. 0400 179 324, Fransintie 12, 94500 Lautiosaari, toinimarjamaa@gmail.com. Arviointipalvelun maksu on 20 euroa korkeintaan 30 liuskalta (jäsenille – 25 % = 15 e/30 liuskaa). Maksu Lapin Kirjallisuusseuran tilille Nordea FI28 2226 1800 0213 80, BIC NDEAFIHH. Yli 30 liuskan arvioinnin hinnasta on sovittava arvioijan kanssa. Maksu lisäliuskoista suoritetaan suoraan hänelle (esim. 130 liuskaa tekstiä = 100 liuskaa maksetaan arvioijalle, 30 liuskaa Lapin Kirjallisuusseuralle).

Arvioijat Jorma Koski, kirjailija, Leenankatu 16, 94700 Kemi, puh. 0400 696 429, jorma.koski@pp1.inet.fi (lyhytproosa, erätarinat, ei runoja) Mirjam Kälkäjä, kirjailija, Kullervontie 5, 95400 Tornio, 0400 395 611, mirjam.kalkaja@pp.inet.fi (yleisarvioija, ei runoja)

RunoRajaton la 12.7.2014 klo 13-18 Tornion Veneseuran maja, Koivuletontie 345 Runoja, lauluja ja loruja lapsille ja aikuisille Aapiskukosta alkaen, lisäksi mm. Kukkahattutätien ”Älä elämää pelkää!” -runo&musiikkikooste Estradi avoin yleisölle. Buffetti. Vapaa pääsy Tornion kulttuuritoimisto

Lisätietoja: Sinikka Lappeteläinen 040 559 0728

Sinikka Lappeteläinen, kirjailija, kirjoittajaryhmän ohjaaja, Jokikuja 5, 95420 Tornio, puh. 040 559 0728, lapp.sini.etelainen62@gmail.com (runot, lyhytproosa) Hilja Mörsäri, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, Turuntie 12 as 10, 13130 Hämeenlinna, puh. 03 675 6695, hilja.m@virpi.net (lyhytproosa, runot, aforismit) Irene Piippola, kirjastonhoitaja, Rajajääkärinkatu 15 B13, 96100 Rovaniemi, puh. 040 748 2908, irene.piippola@pp5.inet.fi (runot, novellit, lyhytproosa) Maaria Rousu, FM, kirjallisuusarvostelija, toimittaja (freelance), Kurkelantie 10 B 24, 90230 Oulu, puh. 050 414 2952, maaria.rousu@gmail.com (erityisesti lasten- ja nuortenkirjallisuus, proosa) Tuula Saraniemi, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, Hiukantie 27, 96100 Rovaniemi, puh. 040 736 2610, tuula.saraniemi@gmail.com (yleisarvioija) Seppo Saraspää, kirjailija, Kenkäniemi PL 91, 99801 Ivalo, puh. 0400 290 267, seppo.saraspaa@gmail.com (lyhytproosa, erätarinat, ei runoja) Virpi Yliraudanjoki, kasvatustieteen tohtori, tietokirjailija ja kirjoittajakouluttaja, Pengerkatu 11 B 50, 00530 Helsinki, puh. 040 756 9093, virpyli@hotmail.fi (erityisesti runot, aforismit sekä tietokirjat)

27


Anne Angeria - tarinaniskennän Tornion karsinnan voittaja Tarinallaan Mannerheim haaparantalainen Anne Angeria voitti Tornion seudun ja Tornionlaakson tarinaniskennän aluemestaruuskilpailut lauantaina 22.3. Tornion kaupunginkirjastossa. Angeria pääsee esittämään tarinansa SMfinaaliin heinäkuussa Kärsämäellä. Kilpailuun osallistui seitsemän tarinaniskijää ja tuomariston mielestä taso oli tänä vuonna parempi kuin edellisvuosina. Toiseksi tuli Eila Enbuske Lankojärveltä tarinallaan 16-vuotiaan maailmankuva 50-60-luvun vaihteessa. Torniolaiset Sinikka Lappeteläinen ja Olavi Stoor jakoivat kolmannen sijan. Tuomaristoon kuului tarinaniskijämestari Aune Aho, draamakouluttaja Anna-Maija Lauri ja Elämäntarinayhdistyksestä Esa Konola. Lapin aluemestaruuskilpailujen järjestäjinä toimivat Suomen Elämäntarinayhdistys, Lapin Kirjallisuusseura, Tornion ja Rovaniemen kaupunginkirjastot. Karsintoja on kaksi, toinen Torniossa ja toinen Rovaniemellä. Teksti ja kuva: Raili Ilola

Kuvassa vas. Sinikka Lappeteläinen, Eila Enbuske, voittaja Anne Angeria sekä Olavi Stoor.

Kansikuva ja lehden kuvataiteilija

Kuvataiteilija Lenita Rundgren Kolarista kotoisin oleva kuvataiteilija Lenita Rundgren asuu ja työskentelee Torniossa. Hän tarkastelee taiteessaan arktisuutta useasta eri näkökulmasta. Pohjoisista aihepiireistä nousevat esille kaamoksen ja yöauringonmaan kylmyys, pimeys, valo, lumi, hiljaisuus, yksinäisyys sekä kaipaus. Hän on tehnyt taidetta eri muodoissa jo 70-luvulta saakka ja toiminut jäsenenä vuosikymmenten ajan erilaisissa taiteen foorumeissa. Rundgren haluaa luoda pohjoisen alkuperäiskansoja ja niiden kuvallista perimää kunnioittaen uutta, taidehistoriallisen perinteen kanssa keskustelevaa kuvataidetta. Grafiikan teoksissa on ollut tyypillisesti viittauksia kalliopiirroksiin, rumpuihin ja vanhoihin pohjoisiin tarinoihin. Rundgren luo uutta taidetta nykyaikaisin keinoin tuomalla aihepiiriin myös kuvitteellisia elementtejä. Kuvamaailma sisältää osaltaan viittauksia todellisuuteen, mutta myös kuviteltuun maailmaan. Lenita Rundgren on luonut myös ympäristötaidetta. Teos Auringon ja kuun portit on sijoitettu Tornioon. Hänen taidettaan käsitellään kirjassa Lapin taiteilijaseura 20 vuotta Nyt, muun muassa teksteissä PIRU VIEKÖÖN! Naistaiteilijat kuvittamassa tarinoita pohjoisesta maailmasta sekä Grafiikka tulkitsee merkkejä ja mystiikkaa. Teoksen ovat toimittaneet Tuija Hautala-Hirvioja ja Sisko Ylimartimo. Lapin yliopistokustannus 2010.

28

Taiteilija rakentaa Tilapäistä-tilataideteostaan. Kemin Kulttuurivoimala. 2012


Tervatontut tulevat.

Nordbooks kirjaksi! Pöytälaatikosta

aveista totta, aisuus tehdä ha , Erinomainen til iikit, sukukirjat t, romaanit, histor . vihdoinkin. Runo liin vä sien kansien a muistelmat yk esseet tai vaikk ssa: asi toteuttamise autamme unelm me , en me toi Tartu ullisesti kk-erissä teellesi, maksa ed tan us ak om s itu • Raho misessa N-tunnuksen hake • Neuvomme ISB n valinnassa eiden materiaalie taittaa • Opastamme oik et ja tarvittaessa suunnittelee kann aliset ua • Graafikkomme vis ut t sekä mu elee tekstin, kuva kirjasi, eli sommitt . on oto vaan mu iintoiseen ja luetta elementit mielenk ! ää lis rromme yhteyttä, niin ke Ota y

Jopa 10 kk korotonta maksuaikaa kirjallesi!

Oulu

040 749 4449 oulu@popa.fi

Rovaniemi

0400 550 233 i rovaniemi@popa.f

lusta Lisätietoja palve tä, tis ne löydät myös en: se tee oit os klikkaa o.fi kk ati ala yt po www.

Vaasa

040 533 8900 vaasa@popa.fi


Palautusosoite: Eija Miranda Silventoinen Saarineitamontie 9 99800 Ivalo

Tarjoaa tietoa, taitoa ja hupia Sodankylässä: Jäämerentie 1 puh. 0400-276 114 Savukoskella: Sauherrantie 23 C puh. 040-738 6285 Pelkosenniemellä: Koulutie 9 puh. 040-756 3852 www.sompionkirjasto.fi

+- & Q +R++!S%, P T I UO T I T I O F P E

A2@2 +3=123,7;944;;124 =12C227A4 V+3=12C227A4,W23

!"#$%&'&(%)*+&, !&+!"-+!$+#+.."/ '0123402526,7896:;<92=>,9=54034=?=<4;@2=>,@=17723A24=>, 4A124=?=<4;@2=>,B054=1024=>,7A3501440:=>,+C=9A3,'092D @=33203,EFDC;A425:;<9=4=?=<4;@2=>,<;2??;0522348:26, !"#$%&'&(%)*+&,-&+-".+-$+#+//"0 @02946,:=,@;;=94=,5076,42048542,G=401H1A55D70977=72D 5=4I,

1"2+.%"+#+$,-3/$4)(/+&5,/&#%".%&'&(%)*+&5,*&2--+.6+%&5, %01C04;9A=,#;A@03,5;;12@@=3,:=,7=;302@@=3, %62+%&'&(%)*+&5,7"#%&2"+%&5,-6.#"2%%"4&5,89&/6.,1"/+*&.: 7;33=3,7056D4=?=<4;@223/,%=170@@=4,A<:09@=420JA4, .+".,;<:9)6%+#4)(/&%&'&(%)*+&5,()+'')"#++.%34+$,*"+/%$, 9K8J64,70563,78338750996,A5A2440054=,LLLI23=12C227A4I 4&,*))&/%&,#"-$,%+"%3#%+,=&%"2>26##:-"/--&-+#&%?,

MI

@"29"%)/6&,A)6*".,#))2+**&.,4&,-&)."+**&., N<402548K556,+3=12C2277A:=,OFPE,4AD -)..&.,-"#$%&'&(%)*++.0,@&2-"**&%, 40;44=@=55= 6(4"/*&%+"B6%,/C3B$%,-"#$.,-3..3-#"//$, 6#6+%%""#%&,!!!"#$%&#'##()*"+?

%& -##++, D, .&).&&, D, #S+ ! & . & #%&&,D ,())(%SS, D, %&Q+ -S+III

Lapillinen 36  

Lapin Kirjallisuusseuran jäsenlehti