Page 1


On oltava kalojen syd채n Proosarunoja Ari Kokkonen

2


Hän asui yksin pienellä saarella. Meri ja vuoret olivat lähellä, joskus saattoi tuntua kuin ne olisivat puhuneet hänelle hiljaisina päivinä jollaisia autiolla saarella olisi saattanut kuvitella olevan. Mutta ei, lokit kirkuivat kurkku suorana aamusta iltaan minkä ehtivät keväisin ja kesäisin, myrskyt pauhasivat syksyisin sinfoniaorkesterin tavoin. Jään ja pakkasen liitto natisi omalla raivollaan talvisin. Kaukana ulapalla oli oikeastaan hyvin harvoin täysin hiljaista, meri pauhasi alituisesti. Harvoin oli edes tyyntä, merellä tuuli aina. Ja silloin kun kuohupäiset aallot eivät tyrskynneet ulapalla, näki meren syvyyden. Muutaman metrin jälkeen rannasta saattoi olla jo niin syvää, että se saattoi pelottaa.

3


Hän oli syntynyt saarella yli puolivuosisataa sitten. Ei siellä koko vuotta enää voinut asua, keväisin sinne oli mukava tulla, aivan kuin kotiinsa, kauas kaupungin melusta ja kiireestä. Saarella vallitsi rauha, sen tunsi jo ulapalta rannan kallioiden muotojen alkaessa piirtymään verkkokalvolle. Useimmat olivat jo muuttaneet pois, vain talot olivat jääneet jäljelle ajasta jolloin saarella oli vielä asukkaita. Vanha Försblom prutkutteli veneellään saaren ohitse aina silloin tällöin. 90vuotias kalastaja asui vielä saarellaan muutaman kilometrin päässä. Ikää miehellä oli jo paljon, mutta veneellä kalaan mieli veti vieläkin. Försblom ei tarvinnut koskaan merikarttoja, hän tunsi paremmin syvänteet ja matalikot kuin yksikään merikartta. Jonkun luvankin hän olisi tarvinnut veneelleen ja kalastukseen ei nimismies enää jaksanut moisesta huolestua. Ei Försblom sellaisia olisi enää kyennyt suorittamaan, nimismies antoi miehen purjehtia ja kalastaa rauhassa.

4


Vain silakkaverkot olivat vielä paikoillaan puolittain vedenpäälle rakennetussa vanhassa venevajassa. Laituri seisoi jykevänä paikoillaan, vuodet eivät olleet horjuttaneen sitä. Vene oli sen sijaan uponnut jo aikoja sitten, keulan piikin pilkistäessä vielä laskuveden aikaan rannassa murtaen veden aaltoja. Luodolla oli hiljaista, joskus se oli täynnä elämää, lapsien iloisia kiljahduksia, leikkejä, juoksevia varpaita. Nyt tuuli oli saaren ainoa seuralainen. Se ulvoi syksyisinä öinä ikäväänsä rakennuksien välistä, hirsien rakosista se löysi tien ladon sisälle jossa se nostatti lattialle jääneiden olkien myrskyn, auringon muodostaessa hennot säteet ladon seinille aavemaisesti.

5


Ei mennyt kauaakaan aikaa kun veneiden äänet oppi tuntemaan näkemättä niitä.

Ei

sinne

koskaan

eksynyt

kukaan

tuntematon

muutoin

kuin

merihädässä. Tuvan ikkunasta näki kun vene rikkoi maiseman. Siitä tiesi minne se oli menossa. Ne jotka osasivat lukea sään merkkejä eivät lähteneet myrskyn aikaan merelle, paitsi ne jotka kuvittelivat olevansa parempia kuin luonto. He hävisivät aina uhmansa. Joskus myrsky nousi niin nopeasti, että se saattoi yllättää veneilijät. Silloin oli pakko rantautua lähimmän saaren laituriin, hakea turvaa ja suojaa.

6


Kevään edetessä polut ilmestyivät kuin kukat niitylle, niistä tiesi mistä ennen oltiin kuljettu. Lokit kirkuivat rantakivillä kalaa, ne tiesivät tarkalleen koska kalastajat saapuivat takaisin rantaan. Lokeista oli tullut mukavuuden haluisia, eivät ne enää lennelleet tuulen mukana, meren yläpuolella, vain odottivat rannassa veneitä, käpyttelivät pienillä jaloillaan ympäriinsä ja tähyilivät merelle rauhattomina.

7


Syksyisin yön saapuessa saaristoon, tiesi mitä on pimeys, se oli todellista, lähes käsin kosketeltavaa, läpinäkymätöntä. Jos kaupunkilaiset joutuisivat kokemaan sellaisen yhtäkkiä, he kauhistuisivat, törmäilisivät toisiinsa, oviin, seiniin, kaikkialle, tulisivat epätoivoon. Pimeyden kanssa ei ole leikkimistä, siihen piti tottua, nähdä pimeyden läpi, toiselle puolelle. Pimeyden myötä tulee hiljaisuus, sellainen missä voi kuulla omat sydämenlyöntinsäkin, toivoen etteivät ne lakkaisi. Ja jälleen kaupunkilaiset olisivat kauhuissaan, ei sellaista hiljaisuutta voi käsittää, ennen kuin sen kokee itse. Öisin on toisinaan niin pimeää ja hiljaista etteivät linnutkaan laula, kalat räpiköidä pinnassa, aallot loiskehdi rantakiviä vasten, kaikkialla on aivan hiljaa, aivan kuin äänet pelkäisivät lumouksen rikkoutuvan.

8


Aamuisin tuulenvire nosti linnut siivilleen luodoilta, kalojen pysytellessä pinnan alla hiljaa näkymättömissä. Ne tiesivät ettei auringonnousun aikaan ollut hyvä nousta pintaan. Kaikki kalat tiesivät sen, lukuun ottamatta pienimpiä simppuja jotka eivät vielä ymmärtäneet vuorokauden ja tuulen merkitystä ja joutuivat siten lintujen saaliiksi. Suuremmat, viisaimmat kalat laskivat että se oli hyväksyttävissä, silloinhan linnut eivät syöneet enää niitä ja pieniä simppuja oli aivan riittämiin, eivät ne olisi kadonneet vaikka muutamat niistä joutuivatkin lintujen saaliiksi. Kalat olivat tyytyväisiä ettei saaristossa ollut valaita, ne saattoivat syödä jopa neljä tonnia päivässä ja vaikka eivät ne juuri kaloja tietoisesti

syöneetkään,

pohjattomaan

vahingossa tuhansia kaloja.

9

kitaan

saattoi

hyvinkin

mennä


Kukaan ei tiennyt tarkalleen kuinka kalat nukkuivat. Ne pudottautuivat ensin lähelle pohjaa, aluskasvillisuuden tai merivuokkojen sekaan ja sulkivat silmänsä, uneksien kaikenlaisista asioista. Nukkuessaan ne näkivät unta mehevistä madoista, pienelävistä, levistä, ruoka oli niille tärkeää, kaloilla ei ollut muuta tarkoitusta kuin syödä ja kasvattaa poikasia. Joskus ne näkivät unta uponneista laivoista joiden sisälle ne saattoivat mennä turvaan, perustaa perheen ja kodin. Siellä ne olivat turvassa kaikilla vihollisiltaan. Uponneet sukellusveneet olivat asia erikseen, kalat eivät pitäneet niistä, niihin ei päässyt millään sisälle, eivätkä ne osanneet avata niiden luukkuja. Kesti tolkuttoman pitkän ajan, ainakin satatuhatta kalojen sukupolvea ennen kuin ne ruostuivat puhki.

10


Ihmiset, joilla oli kalojen sydän kokoontuivat aina lähelle merta. Pelkkä ajatuskin asumisesta, kaukana merestä sai heidät kauhuihinsa. Meri ja vesi oli heille yhtä kuin elämä. Sitä ei voinut selittää. Se vain oli niin. Meressä oli jotain mystillisen kiehtovaa, sen liikkeet, myrskyt, aavan äänetön tyyneys, lokkien kirkunat, kalan tuoksu. Miten sitä olisi voinut selittää, se piti kokea, elää. Meri osasi kertoa asioita, se tiesi milloin myrskyäisi, tulisi poutaa, koska pakastaisi, milloin kevät tulisi. Ne jotka asuivat meren äärellä lukivat sen liikkeistä, hienovaraisista muodoista, taivaan väreistä, lintujen lennoista viitteitä huomisesta, milloin kannatti lähteä kalaan, milloin jäädä kotiin. Kalat eivät olleet tyhmiä, ne tiesivät tarkalleen milloin kannatti olla pinnan läheisyydessä, milloin syvemmällä.

11


Aika oli erilaista kuin mantereelle. Kesällä päivät olivat pidempiä, kuumempia, yöt pimeämpiä, kylmempiä. Kesä tuli kuitenkin aina hieman myöhässä, meri oli aina kylmää talven jälkeen. Ajan merkityksen tunsi jotenkin syvemmin saaristossa. Sillä oli oma paikkansa. Tuntui kuin aika olisi repäisty mantereen ajasta erilleen, ei ollut kiirettä, ei tehokkuusvaatimuksia, mutta kaikki piti kuitenkin tehdä ajallaan. Se oli enemmänkin luonnollisista, sellaista jota ymmärsi paremmin.

12


Autioilta saarilta, yksinäisistä mökeistä hakivat toisinaan rauhaa ne jotka olivat sen menettäneet. Merellä oli merkillinen rauhoittava vaikutus, silloinkin kun se myrskysi raivopään lailla. Se oli jonkinlaista alkukantaista voimaa jonka jokainen tunsi sisimmässään. Jotkut tunsivat Jumalan läsnäolon, kosketuksen selvemmin. Luonnon voimat mykistivät, tekivät sanattomaksi, antoivat merkityksen elämälle. Tuulet hioivat terävät särmät saarista sekä ihmisistä, tekivät niistä hieman suopeampia kaikelle, opettivat kuuntelemaan. Sanat olivat lähellä hiljaisuudessa.

13


Kevään ensimmäiset merkit nähtiin aina ulkoluodoilla jonne kerääntyivät tuhansien

muuttolintujen

parvet.

Kottaraisten

sysimustat

pilvet

joita

näkymätön käsi liikutti taivaalla uskomattomin liikkein oli huikaiseva näky. Ne jotka olivat nähneet sen, jäivät sitä katselemaan sanattomina vielä vuosienkin jälkeen. Se oli aina yhtä ihmeellistä ja kuitenkin se kaikki perustui vain kolmeen yksinkertaiseen sääntöön: pysyttele lähellä vierustoveriasi pidä samaa nopeutta tarkkaile vierellä olevia lintuja

14


Oli saaria joihin kukaan ei saanut astua jalallakaan. Ne olivat näkymättömissä tavallisilta ihmisiltä, mutta ne joilla oli meren sielu tiesivät niiden olemassa olosta. Siellä maa oli ottanut vastaan sielun, sen joka kutsui merta äidikseen. Oli olemassa salaisuuksia joita meri kätki sisäänsä. Sielujen saari, hiljaisuuden paikka jossa ei ollut enää syntejä säilyi piilossa kaikilta.

15


Kukaan ei koskaan eksynyt asumaan sinne, ne jotka jäivät, tunsivat merkillisen voiman joka sai heidät tuntemaan ettei missään muualla enää voisi asua tai olla. Meri vei heidän sydämensä. Olisi saattanut kuvitella ettei autiolla saarella olisi ollut mitään, mutta se vangitsi sinne tulijansa sielun loppuelämäkseen. Meri oli saaren ympärillä syvempää ja mustempaa. Se oli paikka jossa saattoi nähdä taivaan rantaan, niin kauas missä maailman reuna oli. Ne jotka kapinoivat, meri ajoi heidät pois luotaan. Se oli kuin ahdistava tunne hukkumisesta, hetki jolloin ei saa enää ilmaa hengitettäväkseen. Jos sinne jäi väkisin, vastoin omaa mieltään, tahtoaan, meri teki heidät hulluiksi ja he syöksyivät kivisiltä rantakallioilta meren syvyyksiin.

16


Jotkut uskoivat menehtyneiden ihmisten sielujen olleen lintujen sieluissa jotka kirkuivat alituisesti halutessaan vapauteen. Ne olivat sieluja jotka eivät päässeet hiljaisuuden sielujen saarelle ikuisuuteen. Niiden sielujen taakkana oli lennellä tyrskyvien aaltojen yläpuolella, istua kylmillä kivisillä rantakallioilta, hakeutua myrskyjen suojaan venevanojen turvaan. Ehkä ne pääsisivät vapauteen joskus, seuraavien sukupolvien sielujen aikana, sitä ei kukaan tiennyt, piti vain odottaa armahdusta.

17


Laivat jotka olivat erehtyneet kurssistaan ajautuneet luodoille karille, muuttuivat kuin kaikkivaltiaan käskystä osaksi maisemaa. Niiden konehuoneet olivat nyt hiljaisina, katkenneiden mastojen työntyessä kohti taivasta tuulenhalkojina. Se joka ei katsonut tarkkaan ei edes erottanut hylkyjä. Ne tuntuivat sulautuneen maiseen kuin olisivat kuuluneet sinne jo vuosisatojen ajan.

18


Eläimet vietiin kesäisin laidunsaarille. Ne olivat jo tottuneet venematkoihin, vain nuorimmat vastasyntyneet pelkäsivät hieman venettä ja sen moottorin ääntä. Seuraavina vuosina nekin osasivat käyttäytyä jo paljon paremmin. Ensimmäiset lehmät, vasikat, hevoset, varsat, lampaat ja karitsat kirmasivat ja hyppivät riemuissaan iloisesti päästessään veneistä laidunsaarella. Ilo oli aitoa, sen näki selvästi. Saaret olivat hyviä laitumia, ei tarvittu aitoja, kaitsijoita, eläimet eivät päässeet karkuun koskaan. Joskus piti kuitenkin käydä katsomassa eläimiä, kotkat saalistivat kesäisin pieniä karitsoja tai vasoja. Suurimmilla saarilla eläimillä oli laitumet asuin rakennuksien lähettyvillä. Eräänä kesänä koettiin yllätys suuren uroshirven ilmestyessä lampaiden joukkoon saarella. Saarelle oli matkaa mantereelta yli 20 kilometriä jonka suuri hirvi oli jotenkin taittanut kevään aikana. Lampaat olivat hyväksyneet uuden suuren ystävänsä joukkoonsa eivätkä kotkat vieneet sinä kesänä yhtään karitsaa.

19


Elämä vaati enemmän. Ne jotka eivät olleet kyllin vahvoja, lähtivät, mutta ne jotka jäivät, heitä ei pystynyt kaatamaan enää mikään. Ihmiset olivat kuin puita, vahvoja, syvään juurtuneita. Tässä paikassa miehet tekivät työt, vaimojen hoitaessa kotia ja karjaa. Heidän maailmansa oli erilainen, puhuivatkin eri kieltä, halusivat erottua, olla itsenäisiä. Ja mitä kauemmaksi kulki sen erilaisemmiksi paikkojen nimetkin muuttuivat. Ei siellä enää pärjätty mantereen kielillä, mitä kauemmin ihmiset olivat siellä asuneet, sitä enemmän he unohtivat sen jota sanottiin äidinkieleksi.

Ihmiset olivat

jotenkin

yhdenmukaisia päältä päin katsottuna, samaa geeniperinnettä. Yleensä saaristolaiset

avioituivat

saaristolaisten

kanssa,

harvemmin

kukaan

mantereelta tuli saarelle asumaan. Täytyi rakastaa paljon, enemmän kuin normaalisti muuttaessaan saareen,. rakastaa toista niin paljon ettei uskonut sellaisen olevan edes mahdollista. Täytyi omata kalan sydän

20


Talven tulon myötä kaikki hiljeni. Ei käynyt enää kahvivieraita, kukaan ei eksynyt rantautumaan laiturille, lokkien kirkuna vaimeni, pimeys tuli yhä nopeammin peittäen kaiken alleen. Pakkasten tullessa kaikki jäätyi, liikkuminen oli vaikeaa ja vaarallista, piti suunnitella kaikkea viikkokausiksi eteenpäin. Elämä rajoittui asuinsijoilleen, oli odotuksen aika, kevättä ja kesää. Ne jotka olivat asuneet kauan tiesivät milloin oli parastaan jäädä kotiin. Ilmasto oli muuttunut, ne paikat jossa vielä viime vuonna oli ollut vaarallisia virtauksia, olivat nyt jossain muualla. Ei niistä enää voinut tietää. Lumen ja jään päältä kaikki näytti samanlaiselta ja vesi oli jäätävän kylmää talvella. Täällä se joka kuvitteli jotain, tiesi vähemmän oli vaarallinen yhdistelmä.

21


Täällä näki taivaan suuruuden vedestä, se oli kuin peili joka heijasti kaiken, tuoden lähemmäksi, kosketeltavaksi. Jumalan läsnäolon tunsi vahvasti myrskyjen aikaan. Kun ikkunasta ei nähnyt metriäkään, tuulten raivotessa jokaisesta pienemmästäkin kolosta, tunsi ihmisen pienuuden. Sitä vain toivoi ettei myrsky olisi vienyt koko mökkiä mukanaan perustuksiltaan. Näinä hetkinä heikkous oli lähes synti, piti olla vahva, kestää, turvautua johonkin itseään vahvempaan, Jumalaan. Ne jotka rakensivat kirkkoja kauas ulapalle tiesivät, niiden täytyi kestää vuosisatoja. Ne olivat hyvin tehtyjä, vanhoja rakennuksia joita aika ei vielä ollut kyennyt horjuttamaan vuosisatojenkaan jälkeen.

22


Vesi oli mystillistä, sanassa sitä ei luotu koskaan, se oli jo olemassa ennen maata ja taivasta. Vesi tuhosi jo melkein ihmiskunnan. Vesi avasi tien joen ylitse, se on kasteen perusta. Vettä sanotaan elämän virraksi, pyhyyden lähteeksi. He jotka asuivat veden äärellä tiesivät sen olevan paljon enemmän kuin mitä muut ymmärsivät. Siksi vettä piti kunnioittaa, merta ja sateita, myrskyjä ja tulvia. Se oli kaikkeuden lähde, perusta elämälle

23


Lokit kirkuivat aina, aamusta iltaan. Ne eivät voineet sille mitään, sillä niin oli määrätty. Se johtui niiden ruokavaliosta, kaloista. Kun ne näkivät korkealla liidellessään varomattoman kalan lähelle pintaa, ne oikaisivat siipensä, syöksyivät suoraan alas, nappasivat kalan ja söivät sen. Saalistaessaan kalan, lokit joutuivat nielaisemaan sen heti, muuten toiset lokit olisivat voineet varastaan niiden saaliin. Lokit olivat ahneita ja röyhkeitä ja ne ottivat saaliin sieltä mistä saivat sen helpoiten. Kalojen joutuessa lokkien vatsaan ne purivat joka sai linnut kirkumaan. Ja kaikkihan tietävät, lokeilla oli aina nälkä ja ne söivät aina kalaa, ja kirkuivat sen vuoksi, aina. Sellainen oli lokkien elämän kiertokulku.

24


Oli paikka jonne kalat eivät menneet koskaan, se oli syvänne jonka pohjaa yksikään kala ei ollut koskaan nähnyt. Ne olivat kuulleet kauhutarinoita syvänteessä asuvista merenelävistä. Pelkkä ajatteleminen sellaisista sai niiden suomut kalanlihalle. Ihmiset eivät tienneet syvänteestä, se sijaitsi piilossa osittain erään saaren alla. Se oli niin syvä ettei yksikään valonsäde enää yltänyt sinne. Merenoliot jotka asuivat siellä eivät tulleet koskaan syvänteestä, ylempänä oli aivan liian valoisaa ja lämmintä niille. Ne pitivät pimeydestä ja kylmyydestä.

25


Kesäisin yöt olivat valoisia, mutta syksyllä pilvisinä öinä täällä oli jo niin pimeää että se pelotti kaupunkilaisia jotka olivat tottuneet valoon. He eivät edes osanneet aavistaa mitä on todellinen pimeys. Joistakin se oli niin ahdistavaa etteivät he tulleet enää toistamiseen saarelle. Syksyisin kirkkaina öinä, tähdet ja kuu valaisivat saariston sellaisella tavalla jonka muisti aina. Silloin kuin meri oli täysin tyyni ei tiennyt mistä tähtitaivas alkoi, mihin meri loppui tähtien heijastuessa meren pinnasta. Meri ei kuitenkaan ollut kuin harvoin tyyni, se eli aina omaa elämäänsä.

26

On oltava kalojen sydän  

Saaristoaiheisia proosarunoja 2013