Maailmojen välissa

Page 1

1


Maailmojen v채liss채 Runoja Ari Kokkonen

2


Bryssel Valkoisen kivun varjot, sokaiseva raivo, sielut katoavat, huutavat pelkoa, ristin lapset, kuun pojat, punaisen meren rannalla.

3


Hän puhaltaa hengen lasiin, läpinäkyvän elämän, hauraan lasisen, toivoen sen säilyvän, sirpaleitta, maailmana, josta näkisi huomiseen.

4


Humina metsässä, puiden välistä, yrittääkö se kertoa jotain, jotain mitä en ymmärrä vielä, metsässä on salaisuuksia, joita se ei kerro, vain koppakuoriaiset tietävät, asuvat puun sisällä, ja tuntevat kaarnojen liikkeet.

5


Tuulet merkitsivät lähtemistä, oli aika, mutta jos odottaisi vielä hetken, katsoisi minne tuulet kääntyvät, tulisiko talvi jo, vai antaisiko kevään koittaa, hiutaleiden katveessa.

6


Hän näki unta pienistä karhukaisista, niin pienistä, ettei niitä voinut nähdä paljain silmin. Valveilla ollessaan, hän tuskin edes tiesi mitä karhukaiset olivat, aika oli jo saanut hänet kiinni vanhainkodissa, pysyvästi vuodepotilaana. Kukaan ei tiennyt että karhukaiset olivat hänen tärkein asiansa elämässään juuri nyt. Joskus aamuisin hoitajat olivat huomanneet hymyn hänen kasvoillaan, vaikka hän ei enää kyennyt puhumaan. He silittivät hänen poskeaan, kampasivat hiukset kauniisti, tuoden aamupalan. Tuli aika jolloin aika jätti hänet tai otti huostaansa. Valmistellessaan vuodepaikkaa uudelle vanhukselle, hoitajat löysivät pöydällä olleesta, jalopuisesta rasiasta pienen pieniä norsunluusta tehtyjä eläimiä, karhukaisia sekä suuren vanhan avaimen. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt rasiaa aiemmin.

7


Kuu, tuo sanoja, pime채lt채 puolelta, valoon, iltaisin ne piirtyv채t lauseiksi, ajatuksiksi, tarinoiksi, vanhojen sielujen maailmoista.

8


Kuuntelen hengitystä viereisestä huoneesta, olen jättänyt verhot auki, jotta näkisin kuun piirtelevän, omituisia varjojaan seinälle, linnut lurittelevat vieläkin, vaikka oli jo pimeää, aina ei tarvinnut nähdä, riitti, että kuuli toisen.

9


Aika, joka jätti tyhjän laiturin, köyden, jossa oli ollut joskus kiinni, suuri puinen laiva, jonka laineet eivät enää yltäneet rantaan, oli kadonnut, mutta jossain, toisella laiturilla, ihmiset, jotka odottivat laivan ilmestyessä, itkivät kyyneleitä mastojen rikkoessa, taivaanrannan.

10


Korret kasvoivat yhä nopeammin, vihertyen, vallaten yhä suurempia alueita, valkoiselta lumelta. Eilen vielä voimissaan ollut lumen kaistale, oli tänään poissa, nurmikon työntyessä puun juurilla saakka, seuraavaksi ne suuntasivat tien suuntaan, joka oli vielä lumen peitossa. Aurinko kasvatti vihreitä korsia, ja niiden varjot ylsivät yhä pidemmälle kevääseen, halki lumisen maan.

11


Metsän laidassa olevassa pienessä mökissä, valot olivat jo sammuneet, mustan kissan astellessa kuistin aidalle. Se valvoi yötä ja katseli kuun liikkeitä viirusilmillään, ja vaikka talo oli pimeänä, sen omistaja oli vielä matkalla kotiin, kissa katseli taivaalle, kohensi asentoaan nähdessään tutun hahmon, se nousi ylös, hyppäsi kuistin puiselle lattialle ja meni kehräämään luudan vierelle, omistaja silitti sitä pari kertaa ja heitti saaliin lattialle, kissa hyökkäsi saaliin kimppuun, eroitteli terävillä kynsillään paloja, se rakasti lepakon lihaa yli kaiken.

12


Puut, jotka narisevat askeleitteni alla, kannattavat taloa, mets채ss채 ne kuuntelevat sinua, kertovat lehtien huminalle, arvoituksia, autiolla rannalla, meren voimasta, palasina, myrskyjen j채lkeen.

13


Saniaisten maassa, lehdet kurkottavat pitkälle, kaartuvat hitaasti kohti maata, varottava joutumasta, suurten puiden varjoon, oli oltava valon vastaanottaja, muurahaisten siltana, oli levittäydyttävä niin etäälle, etteivät juuret, katkaisseet yhteyttä.

14


Lampaiden nauraessa hairahduksillemme, me olimme vapaita kulkemaan metsässä muurahaiskekojen ylitse käpytikan pesälle joka hakkasi meille oven puuhun. Ontossa puuussa oli lasinen hissi joka vei meidät taivaaseen muuraiskarhun vilkuttaessa meille jäähyäisiään. Me näimme avaimen kaikkeen, yhteyden, runot olivat ennen rukouksia ja oksien väinen suhde oli matemaattinen yhtälö liito-oravan lentoon.

15


Tytön mustassa pipossa teksti Fuck you, violetinväriset hiukset, peittivät lohikäärmeen silmät, jos katsoit niihin, saatoit palaa, jos uskalsit katsoa syvemmälle, näit pienen hennon sydämen, jonka ympärillä oli, läpipääsemätön kivinen muuri, jonka ovi oli raollaan.

16


Lumisen enkelin, sateen kostuttamat siivet, repaleisten pilvien alla, paljain jaloin, ei voi juosta, kylmällä maalla, oli odotettava, kunnes valo puhkaisi metsän, piirtäen rajan, yön ja aamun välille.

17


Käden muoto kalliossa, nuoli joka kaataa suuren biisonin, pieni kuva kuun pinnalla perheestä, ikuisuuden jälkiä, mustarastas laulaa, aamun koittaessa, kuulemansa äänen.

18


Muistan vieläkin sen suuren kiven, liikenneympyrän vieressä, metsän laidalla, metsän jonne ei ollut koskaan mitään asiaa. Mutta miten mielenkiintoinen metsä olisikaan ollut, vanhoine talon raunioineen jossa yksinäinen kalastaja asui vuosikymmeniä. Silloin meri ja ranta olivat paljon lähempänä. Polut, jotka risteilivät metsässä, eivät olleet vieläkään umpeutuneet täysin., Kalastaja oli suuri mies jolla oli painava askel, tai ehkä hän oli saanut suuria kalansaaliita. Puut olivat kasvaneet korkeiksi ja niiden kautta pääsi taivaaseen. Verkot olivat jääneet kuivumaan, hän kalasteli nyt jossain kaukaisilla merillä, erilaisia kaloja.

19


Galaktiset lampaat hyppiv채t mustien aukkojen ylitse, en saa unta, t채hdet ovat liian kirkkaita, ved채n t채htisumun niiden eteen, ja nukahdan.

20


Huoneista tietää, minkälaisia ne ovat, astuessaan sisään, sen huomaa, kirjahyllyjen kirjoista, astiakaapin astioista, tuoleista ruokapöydän ympärillä, kukista ikkunalaudalla, ovista, kuinka monet niistä, olivatkaan tulleet sisään ja astuneet ulos, huoneista, joista he tiesivät, minkälaisia ne olivat.

21


Maa humisi hiljaa, tuhansien sormien kietoutuneena syvälle multaan, korkeimpien puiden kurkoittaessa tähtiin, jossa ne kuuntelivat kosmoksen ääniä, valkoisia merkkejä, mustalla paperille.

22


Jos katsoi merenpuolimmaisesta ikkunasta, myrskyävän meren aaltojen iskeytymistä rantaan, ja juoksi sitten nopeasti talon toiselle puolelle, saattoi nähdä aaltojen kulkevan vehnäpellossa, metsän reunaan saakka, jossa puut ottivat vastaan, tuulen hiljaa hymisten.

23


Minä katselin joskus yöllä ikkunasta, oli hiljaista ja pimeää, jotenkin pidin siitä, sen rauhallisuudesta. Yöllä vastapäinen talo oli kuin suuri musta järkäle pimeää yötaivasta vasten. Ensimmäiset valot syttyivät viiden aikoihin aamulla, silloin kun aamun lehti kolahti postiluukusta. Kuudelta useimmissa ikkunoissa oli jo valo, duunareiden työt alkoivat seitsemältä. Syttyvät, sammuvat valot näyttivät kuin palapeliltä, ihmisten elämältä. Vaikka valot sammuivat jostain ikkunasta, ei voinut olla varma etteikö asunnossa olisi ketään.

24


Minun mieleni on kiinnitetty maahan, vahvoilla kÜysillä, etten lähtisi ajelehtimaan, avaruudessa, komeettojen kiertoradoilla.

25


Kesäöisin kiiltomadot nukkuvat, valon lapsia ne eivät ole, vaan jossain hämärässä, saattavat tuikkia valoaan pimeyden kulkijoille.

26


Kasvavatko pienet kivet, suuriksi lohkareiksi, ovatko hiekanjyv채set, kivien lapsia, jos kivi murtuu, murtuuko kiven syd채n, hukkuvatko kivet, meren tyrskyihin.

27


Tyttö joka punoi voikukkaseppeleitä, ei huomannut, kuinka leppäkerttujen pilkut olivat erilaisia, läheisen metsän puiden kaarnoihin, oli kirjoitettu Sanscriptejä.

28


Kalojen maailmassa laivat ovat pilviä, joiden kÜlit rikkovat veden pinnan, paljastaakseen aavistuksen toisesta maailmasta.

29


Pisaroiden sataessa ikkunaan, maailma kadottaa ääriviivansa, puut muuttuvat utuisiksi, metsää ei enää erota putoavista pilvistä.

30


Elokuussa viljapellot lainehtivat, kultaisia oraitaan, valo täyttää pudonneet lehdet, ensimmäiset muuttolinnut katselevat auringonnousuja, on lähdön aika.

31


Sin채

32


On sellaisia hetkiä, jolloin tietyt puut, metsässä muuttuvat tärkeiksi, kuun kohde vehnäpellossa, pisarat puisen kaivonkannen harjan päällä, vastaleikatun ruohon tuoksu, lähelläsi.

33


Tiedäthän, elämä ei ole toisintoa ei ole samanlaisia aamuja, kuu ei nouse öiselle taivaalle joka yö, joskus se loistaa kirkkaammin, joskus siitä näkyy vain pieni sirppi, toisinaan se on kauempana, joskus lähempänä.

34


Hyräilit joskus iltaisin, ennen nukahtamista outoa melodiaa, kesäöisin, saatoin toisinaan tuntea saman sävelen katsellessani avaruutta, tähtien loistetta, yli linnunradan.

35


Ennenkuin jatkamme eteenpäin, meidän on sovitettava, toistemme kengät jalkaamme, kuljettava vuorenrinteillä, pitäen toisistamme kädestä, luodittava merellä, vastatuuleen myrskyissä, selviydyttävä yhdessä, autioilla rannoilla.

36


Hameessasi on tahra, etkä saa sitä pois, koskaan ei voi tietää, mikä on tärkeintä, elämän syvin olemus, löytyy langoilta, joissa tuhat jalkaparia odottavat tuulen kääntyvän, pohjoiseen.

37


Sinun oli pakko lähteä jonnekin, päästävä pois täältä, mutta, tiesithän sinä, kuinka vaarallisista se oli, lähteä, saattoi olla ettet enää löytäisi takaisin, polut jäätyivät usein pakkasella, eikä niitä ollut enää helppo nähdä, jätin sinulle valon palamaan eteiseen.

38


Jos en kuulisi enää askeleitasi, tuntisi sinun nukkuneen vierelläni, huomaisi ettei sinun lähteneen, älä kerro sitä minulle, huomaan sen, kesällä, kunnes kukat kuihtuvat, et ole enää niitä kastelemassa.

39


Jos et olisi koskaan ollut tässä paikassa, et tietäisi polun johtavan metsän halki niitylle, kirkasvetiselle lammelle, jossa keijut leikkivät yön pimeydessä, välkehtien tähtien lailla.

40


Huudat Requiem, hammasrattaan koneiston murtuneesta palasesta, kuulet kuoren läpi teräksisiä kirkaisuja, palan jäädessä rattaiden väliin, ne irtoavat ajan kuluessa, mutta jättävät aina jäljen.

41


Kun kuljet, jätät jäljen, joku huomaa sinut, kun kaipaat, jätät kaipuun sydämeen, joku rakastaa sinua, kun sinua ei enää ole jätät kaipauksen, joku muistaa sinut.

42


Turn static files into dynamic content formats.

Create a flipbook
Issuu converts static files into: digital portfolios, online yearbooks, online catalogs, digital photo albums and more. Sign up and create your flipbook.