__MAIN_TEXT__
feature-image

Page 1

1


PYHÄN HENRIKIN TIE HISTORIAA JA PERIMÄTIETOA VANHAN VALTATIEN, SUOMEN AINOAN KESKIAIKAISEN PYHIINVAELLUSREITIN VAIHEILTA

PYHÄN HENRIKIN TIEN TOIMIKUNTA

TAUNO SUOMINEN Toimittanut Aino Suominen

Alkuperäisteoksen laatimista ovat tukeneet Varsinais-Suomen ja Satakunnan Maakuntaliitot sekä useat Pyhän Henrikin tien varrella sijaitsevat kunnat ja seurakunnat.

Painettu alkuperäisteos 1979: Lounais-Suomen Kirjapaino Oy Internet-julkaisu kannistontila.fi 2020

2


Arkkipiispa Mikko Juvan tervehdys Pyhän Henrikin istuimen nykyisenä haltijana tervehdin erityisellä ilolla Pyhän Henrikin jo unohduksiin joutuneen matkareitin uudelleen henkiin herättämistä. Meillä ei tosiaan ole liikaa keskiaikaan ulottuvia perinteitä, saati sitten niin vanhoja, kuin tämä kirjoitetun historiamme aamuhämärästä juontuva pyhiinvaellustie. Se liittää toisiinsa hengellisen viljelymme varhaisimmat muistot, piispa Henrikin saarnatoiminnan Kokemäenjoen varrella, hänen surmansa Köyliössä, varhaisimman piispankirkon Nousiaisissa sekä lopuksi Suomen kirkon ja koko maan pääkaupungin Turun. varrella, hänen surmansa Köyliössä, varhaisimman piispankirkon Nousiaisissa sekä lopuksi Suomen kirkon ja koko maan pääkaupungin Turun. Vaeltaja ei näin seuraa ainoastaan kristillisen uskon vanhimpia suomalaisia jälkiä, vaan samalla myös kansallisen historiamme ensimmäisen murroksen ratkaisevia kehitysvaiheita. Vaellus ei merkitse vain historian muistoissa viipymistä. Keskiajan pyhiinvaellusperinne, jonka merkittävin suomalainen ilmaus oli nyt käyttöön otettava Pyhän Henrikin tie, rakentui kolmen motiivin varaan. Ensinnäkin oli kyseessä matkalaisen uskon vahvistaminen. Vaellukseen liittyi aina hartaudenharjoitus, jota ilmensivät pysähdyspaikoissa vietetyt rukoushetket ja jumalanpalvelukset. Mukana oli aina hengellisiä opastajia, pappeja, munkkeja sekä hurskaita maallikoita, joiden kanssa seurustelu virvoitti arjen huoliin ja ongelmiin kietoutuneen vaeltajan mieltä. Toiseksi vaellus oli mitä suurimmassa määrin yhteinen kokemus. Matkalaiset tutustuivat toisiinsa, kun he aterioivat, nukkuivat, vaelsivat, kastuivat ja kuivuivat, väsyivät ja virkistyivät, rukoilivat ja veisasivat yhdessä. Suomen kylät olivat pieniä ja harvassa, monet asuivat yksinäistaloissa kaukana muista ihmisistä. Metsäsuomalaisille yhteinen vaellus merkitsi voimakasta yhteyttä luovaa sosiaalista kokemusta. Kolmanneksi pyhiinvaellus oli aina samalla myös opintoretki. Eristettynä asunut suomalainen näki uusia paikkoja, kohtasi uusia ihmisiä ja kuuli uusia asioita. Näin vaellus toi mukanaan merkittävän henkisen avartumisen. Maailma ei loppunutkaan oman pitäjän laitakorpeen eikä taivaanrantaan. ”Kotomaan koko kuva” avautui retken kuluessa keskiajan ihmiselle monimuotoisena ja värikkäänä. Toipa Henrikin legenda, jota epäilemättä matkalla kuultiin, tuulahduksen myös merten takaa, Ruotsista ja Englannista. Ihminen koki elävänsä suuressa ja ihmeellisessä maailmassa. Aika on muuttunut, mutta yhteisen kokemuksen tarve ei ole nyt sen vähäisempi. Suihkukoneiden ja seuramatkojen aikakaudella on herännyt uusi tarve palata yksinkertaiseen, ruumiin- ja luonnonläheiseen matkailuun, patikkaretkeen ystävien ja tuntemattomien seurassa. Pyhän Henrikin tie tarjoaa tähän yllättävän rikkaan annin, korpimaisemaa ja Suomen vanhinta viljelysseutua, Varsinais-Suomea ja satakuntaa, kulttuuria ja luontoa, historian aamuhämärää ja elettävää nykyhetkeä, ruumiin rasittamista ja sielun virvoitusta. Ehkä se ennen muuta antaa kulkijalleen mahdollisuuden kokea uudelleen se elämän yhteys, joka keskiaikaisille esivanhemmillemme oli koko olemassaoloa kannattava selviö, mutta joka meille, heidän kolmannelle vuosituhannelle kurottuville jälkeläisilleen on tullut ongelmaksi, että ruumiin ponnistus ja sielun odotus, aineellinen viljely ja kristillinen usko kuuluvat yhteen. Tuskin missään muualla tämä yhteys on niin koettavissa, kuin vaelluksella kirkosta kirkkoon Suomen luonnon keskitse, kotoisten ja outojen kanssavaeltajien seurassa!

3


Katolinen kirkko Suomessa PYHÄN HENRIKIN PERINTÖ Uppsalan piispa Henrik, joka oli englantilaista syntyperää, osallistui kuningas Eerik IX:n Suomeen suuntautuneelle ristiretkelle ja jäi kuninkaan seurueen palattua maahan vakiinnuttamaan kristinuskon asemaa ja seurakuntaelämää. Hän kärsi marttyyrikuoleman Köyliönjärven jäällä. Hänet haudattiin Nousiaisten kirkkoon, josta hänen jäännöksensä 1200-luvun lopulla siirrettiin Turun tuomiokirkkoon. Kuolemansa jälkeen Pyhä Henrik sai aikaan paljon ihmeitä, ja hänen kunnioituksensa saavutti kansalliset ja myöhemmin jopa kansainväliset mitat. Hänestä tuli jo varhain Suomen suojeluspyhä, jonka muiston kunnioittamisessa yhdistyivät kunnioitus Henrikin omassa elämässä ilmennyttä Jumalan armoa kohtaan ja kiitollisuus siitä, että Pyhän Hengen avulla Suomenkin kansa oli liitetty kristillisen kirkon yhteyteen.

elimellinen osa suomalaisen katolisen hengellisen elämän omaleimaisuutta, ja Köyliöllä on tässä keskeinen sija. Vuonna 1951 tehtiin uuden ajan ensimmäinen julkinen toivioretki Pyhän Henrikin surmapaikalle, ja vuodesta 1955 alkoi jokavuotinen pyhiinvaellusperinne. Katolilaiset eri puolilta Suomea saapuvat keskiaikaisen Kesä-Heikin (18.6.) aikoihin Köyliöön kiittämään yhdessä Jumalaa hänen siunauksestaan ja johdatuksestaan. Toivioretki alkaa jo kotipaikkakunnalta rukouksen ja sisäisen uudistumisen tunnoin ja huipentuu Kirkkokarilla vietettyyn pyhään messuun, joka ilmentää kaikkein voimakkaimmin kristittyjen ykseyttä aikakausien ja maantieteellisten välimatkojen yli.

Pyhän Henrikin muistoa vietettiin keskiajalla erityisesti kahtena vuotuisena muistopäivänä, marttyyrikuoleman päivänä 20. tammikuuta ja hänen pyhäinjäännöstensä Turkuun-siirtämisen päivänä 18. kesäkuuta. Erityisesti jälkimmäinen kesä-Heikiksi kutsuttu päivä oli suosittu pyhiinvaellusjuhlien päivä, jolloin sankat uskovien joukot vaelsivat kohti Köyliötä ja sieltä edelleen Nousiaisiin Turkuun. Köyliönjärven pienelle 0,3 hehtaarin saarelle Pyhän Henrikin surmapaikalle kohosi pyhiinvaelluskappeli. Myöhempien aikojen myrskyt ovat tuhonneet kappelin, jonka kiviä on yhä muistona tällä Kirkkokariksi kutsutulla luodolla.

Suomen katolinen kirkko (n. 3200 jäsentä vuonna 1979, toim. huom. 15 000 jäsentä v. 2019) viettää Pyhän Henrikin muistoa myös 19. tammikuuta.

Tämän päivän suomalaisille katolilaisille Suomen apostoli, Pyhä Henrik, on yhä elävä ja puhutteleva hahmo. Hänen kunnioituksensa on

Pentti Laukama 4


Runolaulu Pyhästä Henrikistä 1. Kaks oli pyheä miestä, kaksi kansan ruhtinasta, ristiveljestä jaloa. Yksi kasvoi Ruotsin maalla, toinen maalla vierahalla. Pian kasvoi pinnelliset, yksin voilliset ylenit. Lapsi maalta vierahalta, se oli herra Heinirikki, vaan joka Ruotsissa yleni, se oli Eerikki ritari, Ruotsin kuuluisa kuningas.

saata lastat sarjallensa perällensä pieni kirjo, anturoillensa avara. Ota ohrilta oronen, iduilta isolihainen, maatajouhi maltaisilta. Aisat tammiset aseta, ohjat suoniset ojenna, pane ränget mursunluiset, valjahat majavanluiset. Harmon kaulan kahta puolta, pane luokka kynnäppäinen, harjalle hyvän hevosen!”

2. Sanoi herra Heinirikki, Eerikille veljellensä: ”Lähtekäämme Hämeen maalle, maalle ristimättömälle, paikalle papittomalle. Tehkäämme kiviset kirkot, kappelit rakentakaamme, pappien saarnoja sanoa, kansan kaiken kuultavaksi.”

5. Sitten herra Heinirikki, ajella karuttelevi. Virman peuroja viritti, jälissänsä juoksemahan, latoi lauman laulajia, päänsä päälle lentämähän, jänön valkoisen hypitti, edessänsä viltin päällä. Karhu rautakahlehissa, teeri rautainen kukersi, karhun rautaisen kidassa.

3. Sitten Eerikki ritari, sanoin lausui, suin puheli: ”Veikkoseni, vaimon poika! Paljon on sinne mennehiä, ei paljon palannehia, enempi evännehiä. – Toki lähden, en evänne. Jos minut tapettanehen, maan kuningas kaattanehen, toinen jäänevi jälelle.”

6. Ajoit niin päivöä keväistä, kaksi yhtä järjestänsä. Sanoi piltti pikkuruinen, vantti vaaksan korkuhinen: ”Jo minun tulevi nälkä, eikä syödä, eikä juoda, eikä purtua pidetä.” Sanoi herra Heinirikki: ”Jo pian talo tulevi, Lalloila takoa lahden, hyvä neuvo niemen päästä, siinä syömme, siinä juomme siinä purtua pidämme.” ”Ent on järvet jäätymättä,

4. Sitten herra Heinirikki, sanoin lausui, suin puheli: ”Pilttiseni, pienoiseni, vantti vaaksan korkuhinen! Ota korjani kodasta, pane korja kohdallensa, 5


sulana joki Koveron?” ”Kyl me kierräm Kiulun järven, ympäri joen Koveron.”

”Jo vainen valehteletki, älä vainen uskokana!” 10.Lalli se pahatapainen, sekä myös pahasukuinen, sivui Lalli laakarinsa, Pentti pitkän keihähänsä, Oulavi ison otansa. Lykkäsi lylyn lumelle, jok’ oli vuoltu vuoleskeltu, syöksi kalhun kaljamalle, kuin on talvisen jänösen. Lalli hiihti hirmuisesti, lyly juoksi vinheästi, tuli suisti suksen tiestä, savu sauvakon sijasta.

7. Sitten sinne saatuansa, sanoi herra Heinirikki: ”Pilttiseni, pienoiseni, vantti vaaksan korkuinen! Ota kyrsä uunin päältä, heitä penninki sijahan, ota oltta kellarista, heitä penninki sijahan, ota heiniä hevosen, vieritä raha sijalle!” 8. Kerttu kelvoton emäntä, paha vaimo pannahinen, satasyöjä sappehinen, suitsi suuta kunnotonta, käytti kieltä kelvotonta: ”Kun Lalli kotihin saapi, vielä se luusi luistelevi, sekä pääsi päristelevi, suonesi sirottelevi!” Sitten herra Heinirikki kiiruhti talosta poies.

11.Sanoi piltti pikkuruinen, vantti vaaksan korkuinen: ”Jo kumu takana kuuluu, ajanko tätä hevosta?” Sanoi herra Heinirikki, sanoin lausui, suin puheli: ”Kun kumu takana kuuluu, älä aja tätä hevosta, karkottele konkarita. Lalli hiihtäen tulevi, pitkä keihäs kainalossa.”

9. Lalli kun tuli kotihin, tuo Lallin paha emäntä, käytti kieltä kelvotonta, liikutti lihaa pahinta: ”Kävi tässä ruokaruotsi, ruokaruotsi, syömäsaksa. Otti leivän uunin päältä, kiven vieritti sijahan, joi oluen tynnyristä, veden viskasi sijahan, latoi heiniä ladosta, heitti hietoja sijalle.” Kirkui paimen kiukahalta, parkui patsahan nenästä:

12.Tunsi tuhon tulevan, hätäpäivän päälle saavan: ”Pilttiseni pienoiseni, vantti vaaksan korkuhinen. Kun mua tavoitetahan, taikka jo tapettanehen, – ei ole kilpeä kilvestä – katsopa takana tammen, varjossa hyvän hevosen, kuhunka luuni lentelevi, suoneni sirottelevi. 6


Ne siinä verkahan vetele, silkkilankoihin sitele, sivu kaikki kaunihisti, aseta oron rekehen. Kun oronen uupunevi, siitä härkä pantakohon, kussa härkä tauonnevi, siihen kirkko tehtäköhän, kappeli rakettakohon, herra Heinirikin nimehen.”

veden alle vaipumahan, hukkahan häviämähän, pyhän miehen peukaloa, sormea ison isännän, kultasormuksen keralla. 15.Lalli pahin pakanoista, julmin Juudasten seasta, joka tappoi pyhän miehen, piispan, herra Heinirikin, otti korkean kypärän, pyhän miehen piispan päästä, pani päähänsä omahan, kallohonsa ilkeähän, meni kilttinä kotihin.

13.Tuos on härkä tauonnunna Nousiaisten hietamaahan, hietakankahan nenähän. Siihen herra Heinirikki enimmäinen haudattihin, kirkkokin rakennettihin, herra Heinrikin nimehen, pappein saarnoja sanoa, kansan kaiken kuultavaksi.

16.Lausui lapsi lattialta, kolmeviikkoinen puheli: ”Mist on Lalli lakin saanut, mies häijy hyvän kypärän, piispan hiipan hirtehinen?” Lalli nosti lakkiansa, hiukset lakkihin imesit, keralla kamara kaikki luikos luusta irrallensa, kaikki kallosta erisi. Näin tämän pahantapaisen, piisparaukan raatelijan, tuli kosto korkealta, maksu maailman valtiaalta.

14.Vaan ei poika pikkuruinen vantti vaaksan korkuhuinen keksinyt lumen sisältä pyhän miehen peukaloa, sormea ison isännän, kultasormuksen keralla, ennen kuin suvisydännä, kun oli kesä ihana. Niin sitten suvisydännä tuuli aalloissa ajeli sormea pyhän urohon, kultasormuksen keralla ihmisille nähtäväksi, tunnusmerkiksi jaloksi, jot’ ei suonut suuri Luoja eikä sallinut Jumala

Kansanruno 1300-luvulta

7


SUOMEN PIISPA HENRIK Piispa Henrikin ja kuningas Eerikin johdolla Suomeen tehdystä ristiretkestä ei ole säilynyt samalta ajalta peräisin olevia asiakirjatietoja. Ei ole myöskään täyttä varmuutta retken tarkasta ajankohdasta. Vertaamalla käytettävissä olevia myöhempiä tietoja mm. paavillisiin kirjeisiin sekä Ruotsin sen aikaisiin valtiollisiin tapahtumiin, kuten kuninkaanvaihdoksiin, ovat tutkijat pystyneet rakentamaan noista maamme historian merkittävistä tapahtumista kuvan, jota voi pitää todennäköisenä. Länsi-Euroopassa vallitsi 1100-luvulla yleinen innostus ristiretkiin. Tunnetuimmat retket suuntautuivat Palestiinaan muhamettilaisia vastaan, mutta useita retkiä tehtiin myös Itä- ja Pohjois-Euroopan pakanallisten kansojen keskuuteen. Käännytyksen jälkeen näille uusille alueille luotiin kirkollisia hallinto-organisaatioita. Vuonna 1152 englantilaissyntyinen Alban piispa Nikolaus saapui paavin lähettiläänä Norjaan perustamaan arkkipiispanistuimen Nidarosiin. Täältä hän jatkoi matkaansa Ruotsiin kutsuen maan johtomiehet kirkolliskokoukseen Lindköpingiin, jossa hän asetti matkaseuralaisensa ja maanmiehensä Henrikin Uppsalan piispaksi. Suunniteltu arkkipiispanistuimen perustaminen Ruotsiin ei tällä kertaa vielä toteutunut. Palattuaan pohjolanmatkaltaan Roomaan, Nikolaus Albalainen valittiin v. 1154 paaviksi. Nimekseen hän tällöin otti Hadrianus IV:n. Toimittuaan noin kaksi vuotta Uppsalan piispana Henrik lähti todennäköisesti vuonna 1155 yhdessä Uplannin kuningas Eerik Jedvardinpojan kanssa ristiretkelle Suomeen. Kuningas Eerik oli tunnettu hengellisistä harrastuksistaan, julistettiinhan hänet sittemmin Ruotsin suojeluspyhimykseksikin, mutta maallisten vallanpitäjien kiinnostus retkeen on muutenkin ymmärrettävää, koska suomalaisten tekemät ryöstöretket aiheuttivat niihin aikoihin ja vielä paljon myöhemminkin suuria tuhoja Ruotsin keskiosissa. Kristinusko ei suinkaan ollut Suomessa enää aivan tuntematonta Henrikin tänne tullessa. Ruotsalaisten asuttama Ahvenanmaa oli jo silloin vanhaa kristillistä aluetta. Mantereellakin ainakin Kalannin seutu oli noin sata vuotta aikaisemmin tehdyllä retkellä saatettu kristillisen kirkon ja samalla Ruotsin vaikutuspiiriin. Eräät esinelöydöt kertovat Henrikin retkeä varhaisemmasta kristillisestä vaikutuksesta joillain muillakin paikkakunnilla, kuten Halikossa, Perniössä, Liedossa, Maskussa ja Ulvilassa. Varsinaisesta kristinuskosta ei näissä tapauksissa kuitenkaan välttämättä tarvitse olla kyse, vaan murrosajalle luonteenomaisesta kristillisten piirteiden vähittäisestä sekoittumisesta mm. vanhoihin pakanallisiin hautaustapoihin. Kun kuningas Eerikin sotajoukko perimätiedon mukaan oli voittanut suomalaiset Turussa käydyssä taistelussa, ei Eerik ilmeisesti enää viipynyt maassamme kovinkaan pitkään, vaan hän lienee palannut jo samana kesänä, ehkä hyvinkin pikaisesti takaisin Ruotsiin, jossa niinä aikoina vallitsi poliittisesti varsin epävakaa tilanne. Seuraavana vuonna surmattiin Göötanmaan kuningas Sverker, jonka jälkeen tapahtui kuningaskuntien yhdistyminen ja Eerikistä tuli lähes koko Ruotsin käsittävän valtakunnan hallitsija. Eerikin kuninkuus ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä hän sai surmansa jo vuonna 1160. Eerikin lähdön jälkeen piispa Henrik jäi Suomeen jatkamaan käännytystyötä ja järjestämään maan kristillistä hallintoa. Voidaan olettaa kesäkauden 1155 kuluneen näissä toimissa lähinnä Turun ja Nousiaisten lähiympäristössä. Silloisen tiestön vähäisyys ja heikkokuntoisuus asettivat sisämaassa liikkumiselle kesäaikana esteistä. Sen sijaan seuraavana talvena Henrik näyttää kulkeneen laajalti 8


häneen liittyvien kansatarinoiden mukaan pääasiassa Satakunnassa. Nämä tarinat liittyvät Uuteenkaupunkiin, Pyhämaahan, Euraan, Kokemäelle, jopa Karkkuun ja Hämeenkyröön saakka. Piispa Henrikin kuolemasta kertoo kaksi tietolähdettä, keskiaikainen latinankielen kertomus sekä luultavasti 1300-luvulta peräisin oleva suomalainen kansanruno, josta on olemassa useita toisistaan hieman poikkeavia toisintoja. Alueellisesti nämä toisinnot jakaantuvat kolmeen pääryhmään, lounaissuomalaisiin, pohjanmaalaisiin ja kymenlaaksolaisiin. Vanhimmiksi arvelluissa runotoisinnoissa Henrikin surmaajia oli kolme: Lalli eli Lauri, Pentti ja Olavi. Uudemmissa runoversioissa nämä kaikki samaistuvat Lalliksi. Vanhemmissa runoissa Lalli oli ylhäissukuinen mies, joka renkeineen kulki kostomatkalla. Vasta myöhemmin hän saa talonpoikasen hahmon. Ylhäiseen syntyperään viittaa myös aseistus: Lallilla oli päämiehen ase, laakari eli miekka, muilla miehistön aseet, Pentillä keihäs ja Olavilla ota eli pitkävartinen kirves, tappara. Nykyisin olemme tottuneet kuvittelemaan juuri Lallin aseena olleen kirveen. Koska Henrikin surmaan liittyvät suomalaiset edustavat pakanallista maailmankatsomusta, odottaisi, että heillä oli tämän mukaiset nimet. Näin ei kuitenkaan ole vaan jokaisella on kirkollinen pyhimys: Lalli eli Lauri = Laurentius, Pentti = Benediktus, Olavi = Olav (Norjan kansallispyhimys) ja Kerttu = Gertrud. Ovatko nimet muuttuneet vai onko ne sepitetty jälkeenpäin? Todennäköisemmältä tuntuu, että kyseiset henkilöt olisivat jo aikaisemmin saaneet kristillisiä vaikutteita, ehkäpä heidät oli kastettukin, jolloin heidät vanhat pakanalliset nimensä oli hylätty ja tilalle annettu kristilliset. Latinankielisestä kertomuksesta voi päätellä, että Henrikin ja Lallin kohtaaminen Köyliönjärven jäällä ei ollut heidän ensimmäinen tapaamisensa eikä murhan ainoana syynä Henrikin vierailu Lallin talossa. Kertomuksen mukaan Lalli olisi jo tätä aikaisemmin saanut miestaposta kirkkorangaistuksen. Henrikin murhaaminen olisi siten Lallin taholta ainakin osaksi ollut kostoa häntä kohdanneesta rangaistuksesta. Tähän viittaa myös eräs piispa Henrikin sarkofagin kuva, joka esittää Lallia surmaamassa ruotsalaista ristisotilasta. Piispa Henrikin surmapaikkana pidetään järven jäätä Köyliönjärven pohjoispäässä Lähteen kylässä noin 200 metriä rannasta sijaitsevan pienen Kirkkokarin luona. Tälle karille rakennettiin sittemmin, luultavasti vuosina 1364‒78 kappeli, joka oli Köyliön ensimmäinen kirkko. Kappelin perustuksia on vielä karilla havaittavissa. Piispa Henrikin kuolinpäivänä pidetään tammikuun 19. tai 20. päivää 1156. Tämän muistona on kalenterissamme edelleen tammikuun 19. päivä Heikin nimipäivä. Vuosisatojen ajan pidettiin Turussa mainittuna päivänä suuret Heikin-markkinat. Piispa Henrikin surmaamisen jälkeen hänen ruumiinsa kuljetettiin Nousiaisiin, jota pidetään Suomen kirkon ensimmäisenä pääpaikkana. Kirkkoa siellä ei vielä tällöin liene ollut. Ensimmäinen puinen kirkko arvellaan rakennetun suurella kiireellä Henrikin kuoleman jälkeen hänen hautakirkokseen. Uusi kirkko lienee vihitty jo 15.8.1156, jolloin piispa Henrik samalla virallisesti siunattiin haudan lepoon. Arvellaan Henrikin seuraajaksi tulleen Uppsalan piispan käyneen suorittamassa nämä kirkolliset toimitukset. Nousiaisten kirkko oli tämän jälkeen Suomen tunnetuin pyhiinvaelluspaikka aina uskonpuhdistukseen saakka. Suomen piispa Johannes I rakennutti 1200-luvun lopulla Nousiaisiin entisen puukirkon paikalle kivikirkon, joka edelleen palvelee tarkoitustaan. 1300-luvun jälkipuoliskolla piispa Johannes Pietarinpoika hankki piispa Henrikin haudalle mustasta liuskekivestä sarkofagin, jonka piispa Maunu

9


II Tavast noin vuosina 1415‒20 antoi päällystää upeilla Flanderissa kaiverretuilla Henrikin elämää kuvaavilla messinkilaatoilla, jotka ovat pohjoismaissa lajissaan ainutlaatuisia. Piispa Henrikin sarkofagi messinkilaattoineen on tänäkin päivänä nähtävänämme Nousiaisten kirkossa, mutta hänen maallisia jäännöksiään siellä ei enää ole. Piispanistuin siirrettiin Nousiaisista paavi Gregorius IX bullassaan 23.1.1229 antaman luvan perusteella Aurajoen varteen Räntämäen eli Maarian Koroistenniemelle. Turun tuomiokirkon ensimmäisen vaiheen valmistuttua noin v. 1290 sijoitettiin Suomen kirkon hallintopaikka Turkuun, jossa se edelleen sijaitsee. Katoliseen tapaan huomattavimpiin kirkkoihin pyrittiin sijoittamaan pyhäinjäännöksiä. Näin meneteltiin Turussakin. Kesäkuun 18. päivänä vuonna 1300 Turun tuomiokirkko vihittiin, ja samalla piispa Henrikin jäännökset juhlallisesti saatettiin Nousiaisista uuteen temppeliin Turkuun. Tämän tapahtuman muistoksi maassamme on vuosisatoja vietetty ns. kesä-Heikkiä kesäkuun 18. päivänä. Eräiden tietojen ja arvelujen mukaan tällöin olisi kuitenkin kuljetettu Nousiaisista Turkuun vain osa Henrikin jäännöksistä ja suurin osa olisi kaikessa hiljaisuudessa siirretty myöhemmin, ehkä vasta uskonpuhdistuksen aikoihin. Turun piispa Hemming teetti 1300-luvun puolivälissä piispa Henrikin jäännöksille hopeaisen lippaan, jonka tanskalaiset sotajoukot amiraali Otto Ruudin johdolla kuitenkin 3.8.1509 ryöstivät mukaansa. Pyhäinjäännöksiä säilytettiin tämän jälkeen Turun tuomiokirkossa punaisessa kangaspussissa vielä lähes kaksi vuosisataa. Isonvihan aikana 16.10.1720 Venäjän Suomessa oleva kenraalikuvernööri, kreivi Gustaf Otto Douglas määräsi jäännökset otettavaksi pois tuomiokirkosta ja siirrettäväksi Turun linnaan ilmoittaen samalla kirjeitse tsaarin Pietarille tekemästään harvinaisesta löydöstä. Tiedon saatuaan tsaari antoi 19.11.1720 Pietarissa ukaasin, jolla hän määräsi Venäjän Suomessa olevan armeijan ylipäällikön, ruhtinas Mihail Golitsynin ottamaan löydön haltuunsa ja huolehtimaan sen tarkasta vartioinnista. Eräs Moskovan rykmentin välskäri Embrot apulaisineen kokosi ja luetteloi luut todeten niiden joukossa olevan joitakin ylimääräisiäkin luita. Eräiden tietojen mukaan pyhäinjäännökset olisi tämän jälkeen kuljetettu Venäjälle tsaari Pietarin antikviteettikammioon. Toisen käsityksen mukaan ne olisivat venäläisten Suomesta lähtiessä jääneet Turun linnaan, josta ne sittemmin olisivat joutuneet kateisiin. On myös esitetty arveluja, että eräät Turun tuomiokirkossa edelleen olevat, piispa Hemmingin arkusta löytyneet erilliset luut kuuluisivat Henrikille. Varmuutta niiden kohtalosta ei ole pystytty osoittamaan. Tarkkaa ajankohtaa Henrikin virallisesta kanonisoimisesta pyhimykseksi ei ole tiedossa. Paavi Bonifacius VIII kirjeessä vuonna 1296 Pyhä Henrik kuitenkin mainitaan Turun tuomiokirkon toisena suojeluspyhimyksenä, joten voidaan olettaa paavillisen kuurian ennen tätä ajankohtaa tunnustaneen Henrikin pyhimykseksi.

10


Kun piispa Henrik sai surmansa Köyliönjärven jäällä Lallin toimesta, hänet kuljetettiin härkäreellä takaisin kotiinsa Nousiaisiin. Legendan mukaan hänet haudattiin sinne, minne härät kolmannen kerran pysähtyivät, ja paikalle rakennettiin nykyistä Nousiaisten kirkkoa vaatimattomampi puukirkko, Sancta Maria, mariankirkko. Nousiaisten kirkko ei ikänsäkään perusteella voi olla legendan kuvailema alkuperäinen piispa Henrikin hautakirkko, mutta hänen pyhäinjäännöksiään siellä on todennäköisesti säilytetty ennen niiden siirtämistä Turun tuomiokirkkoon 1300-luvun vaihteessa. Todisteena toimii piispa Maunu II Tavastin lahjoittama 1410-1420-luvulta peräisin oleva sarkofagi, jonka messinkilaattoihin on kaiverrettu piispa Henrikin ihmetekoja ja elämänvaiheita. Henrikin merkitys Suomessa on ollut katolisena aikana ja vielä uskonpuhdistuksen jälkeenkin erittäin suuri. Nousiaisten kirkko ja Turun tuomiokirkko olivat molemmat hänen nimikkokirkkojaan, joissa oli myös hänen nimelleen omistetut alttarit. Pyhä Henrik kohosi maamme suojeluspyhimykseksi, ja hänen nimensä liitettiin useita ihmetekojakin. Perimätietoa Henrikin lyhyestä toiminnasta Suomessa on säilynyt mm. paikannimiin liittyvänä. Pyhän Henrikin sarkofagi

Pyhän Henrikin kenotafin kaiverruksia Nousiaisten kirkossa

11


LOUNAIS-SUOMEN KESKIAJAN TIESTÖ Verrattain taajaan asutussa Varsinais-Suomessa ja Etelä-Satakunnassa oli jo keskiajalla olemassa useita tieyhteyksiä, joista eräät ovat edelleen käytössä, osa taas umpeenkasvaneita ja lähes unohdettujakin. -

Iso rantatie Turusta Viipuriin Hämeen härkätie Turusta Hämeenlinnaan Suuri postitie Turusta Kustaviin Rantatie Turusta Ulvilaan Varkaantie Turusta Virttaan läpi Ulvilaan Huovintie Kokemäeltä Oripään ja Someron kautta Hämeeseen Nunnapolku Turusta Nousiaisiin Pyhän Henrikin tie Nousiaisista Köyliöön Airikintie (Erikintie) Maariasta Säkylään Nauristie Paimiosta Loimaalle Piimätie Pöytyältä Loimaalle Hiidentie Halikosta Somerolle Paavintie Uskelasta Marttilaan ja Koskelle Kalevantie Paimiosta Hämeeseen Orrentie Pöytyältä Yläneelle

Yleisesti käytettyjä tieväyliä oli muitakin. Edellä mainitut antavat kuvan tärkeimmistä kulkureiteistä, joista osa pohjautuu rautakaudelta saakka. Useimmat niistä on rakennettu keskiajan lopulla. Voidaan todeta, että 1500-luvulle tultaessa olivat maamme lounaisen osan tärkeimmät tieyhteydet jo olemassa. Tiestöstä sanan nykyisessä merkityksessä ei tietenkään voida puhua. Keskiaikainen suomalainen tie oli useimmissa tapauksissa maastosta heikosti erottuva ura, jota voi kulkea kesäiseen aikaan kärryillä ja talvella reellä. Kelirikon aikana keväisin ja syksyisin oli pitempien matkojen tekeminen käytännöllisesti katsoen mahdotonta ja joka tapauksessa erittäin hidasta ja rasittavaa. Yleisimmät matkustusmuodot olivat jalkaisin tai valtaaminen sekä ratsastus, jota viimeksi mainittua varsinkin säätyläiset ja sotilaat suosivat. Monilla tieosuuksilla kuljettiin vuodenajan mukaan eri väyliä, kulloinkin helpompia taipaleita valiten. Talvisin valittiin kulkureiteiksi mieluisasti tasainen jäätynyt suo, järvenselkä tai joki, milloin sellainen vain sopivasti eteen sattui. Suomen Turku Turku-nimitys on aikoinaan tarkoittanut kauppa- ja markkinapaikkaa, toria. Tällaisia on Itämeren piirissä osoitettavissa useitakin. Suomen turku sijaitsi meren helmassa maan lounaisimmassa osassa, josta kauppamiehet ja uuden kulttuurin sanantuojat, joskin myös vihollislaivastot jo ryöstöretkeläiset sen helposti tavoittivat. Kansanperinne sijoittaa ensimmäisenä ristiretkenä tuntemamme tapahtumat Aurajoen suulle nykyiseen Turkuun. Monien paikannimien on sanottu olevan peräisin juuri näistä tapahtumista. Airiston selkä olisi saanut nimensä kuningas Eerikistä (Airik), samoin Erikvallan niemi Satavan (Sataman) saaressa. Iso- ja Vähä-Heikkilän tilojen nimet taas periytyisivät Henrikistä. Sotalaisten kylä olisi tämän mukaan ratkaisevan taistelun tapahtumapaikka. Erittäin tunnettu on perimätieto, joka kertoo piispa Henrikin kastaneen suomalaisia kristinuskoon pakanallisella Kupittaan uhrilähteellä Turussa kuningas Eerikin joukkojen voittoon päätyneen taistelun jälkeen. Tarinat kiehtovat mieltä, mutta historiallisia tosiseikkoja niiden vahvistukseksi ei ole löydetty. Kupittaaseen liittyvä kastetarina esiintyy 12


kirjallisessa muodossa ensi kerran vasta professori Andreas Hasselqvistin teoksessa Rosa orbis arctoi 1962, eli yli 500 vuotta myöhemmin. Kupittaan lähteen vettä pidettiin terveellisenä, jopa parantavana, ja esim. 1600-luvun jälkipuoliskolla sitä käytettiin spitaalitautisten hoitoon. Paikan maine kasvoi, ja sata vuotta myöhemmin siellä toimi huomattava vesiparannuslaitos. Hiljaisemman jakson jälkeen Kupittaan kylpylä eli uutta loistokauttaan 1850-luvulla, jolloin sinne saapui kesäisin runsaasti ylhäisöä terveyttään hoitamaan laajan Venäjän keisarikunnan muista osista. Vuosisadan loppua kohti kylpylätoiminta alkoi hiljetä. Myöhemmin Kupittaan rakennukset toimivat huvittelupaikkana, jonka tarina päättyi lopullisesti vasta talvisodan pommituksiin. Itse lähde, välillä kuivuneenakin ja sitten uudelleen hieman eri paikassa vähäisemmin vesimäärin esille pulpahtaneena, on jo pitkään ollut lopullisesti kuivuneena. Sen suojaksi rakennettu kappelimainen rakennus on kuitenkin paikallaan osoittamassa lähteen sijaintia. Kupittaan symbolinen merkitys suomalaiselle kulttuurille on ollut siksi huomattava, että sinne jo pitkään on puuhattu muistomerkkiä. Tarkoitukseen on vuonna 1917 kerätty pieni rahastokin. Asia oli kuitenkin vuosikymmeniä miltei unohduksissa. Pyhän Henrikin tien retkeilyreittiä toteutettaessa hanke tuli uudelleen esille. Turun historiallinen yhdistys päätti tallella olleen rahaston varoin toteuttaa ajatuksen. Turun Kärsämäestä Pyhän Henrikin tien läheisyydestä löydettyyn luonnonkiveen kaiverrettu muistomerkki paljastetaan Kupittaan lähteellä XXXI Valtakunnallisten kotiseutupäivien aikana 30.6.1979 Pyhän Henrikin tien retkeilyreitin virallisen avaamisen yhteydessä.

Turun tuomiokirkko nykyisessä muodossaan Turun tuomiokirkko, Suomen kansallispyhättö, on rakennettu vanhalle pakanuudenaikaiselle kalmistopaikalle, Unikankareen kummulle. Täältä, Vanhalta suurtorilta, julistetaan vuosittain joulurauha. Rakentaminen alkoi 1200-luvun alussa ja kirkon ensimmäisen vaiheen, joka oli kooltaan vain pieni osa nykyisestä, katsotaan olleen valmiina vuonna 1290. Temppelin juhlallinen vihkiminen suoritettiin vuonna 1300. Vuosisadat ovat olleet jatkuvaa jälleenrakentamista ja tuhoutumista. On merkillistä havaita, että tuomiokirkko on 1500-, 1600-, ja 1700-luvuilla kullakin neljästi palanut. Viimeisin palo on tapahtunut vuonna 1827 Turun suurpalon yhteydessä.

13


Viime vuosisadalla tuomiokirkkoa on korjattu kahdesti. Ensimmäinen korjaus valmistui kirkon 700vuotisjuhliksi vuonna 1929. Toinen erittäin laaja peruskorjaus- ja entisöintityö valmistui tuomiokirkon ja Turun kaupungin 750-vuotisjuhliksi, ja kirkko otettiin virallisesti käyttöön helluntaina 1979. Turun tuomiokirkolta noin puolitoista kilometriä Aurajokea ylävirtaan, missä se risteää Vähäjoen kanssa, sijaitsee ainutlaatuinen muinaisjäännöskohde Koroisten niemi, jossa piispankirkko sijaitsi 1200-luvulla sen jälkeen kuin kirkon hallintopaikka siirrettiin Nousiaista lähemmäs Aurajoen suuta, mutta nykyinen tuomiokirkko ei vielä ollut valmiina. Koroisissa on vanhan piispankirkon peruskiviä, sen suojaksi muinoin rakennettu suuri maavalli sekä muistoristi.

Koroisten piispankirkon peruskiviä ja muistoristi Kerrotaan, että varsinainen vanha Turku olisi saanut alkunsa Koroisilla 1100-luvulla. Paikalla sijaitsi jo tuolloin merkittävä kylä, kauppa- sekä markkinapaikka Halistenkosken estäessä laivojen nousun edemmäksi yläjuoksulle. Maarian eli Räntämäen kirkko sijaitsee Koroisten kohdalla hieman kauempana Aurajoesta. Kirkko on rakennettu noin vuoden 1300 vaiheilla. Maaria on mm. Nousiaisten ja Kalannin ohella eräs Suomen vanhimmista seurakunnista. Sen kirkkoherroina ovat palvelleet monet maamme hengelliseen ja valtiolliseen historiaan pysyvän jäljen tehneet miehet.

14


Nunnapolku Tässä esitteessä yhtenä kokonaisuutena käsiteltävä tie jakaantuu historiallisesti kolmeen osaan: - Nunnapolku Turusta Maariankirkolta Kärsämäen halki Ruskon kirkolle ja sieltä Maskun alueiden kautta Nousiaisten kirkolle - Pyhän Henrikin tie Nousiaisista Mynämäen, Yläneen ja Säkylän kautta Köyliöön - Huovintien pohjoinen osa, vanha kauppa- ja pyhiinvaellustie Köyliöstä Pitkäjärven sivuteitse Kokemäen Teljän kauppapaikalle. Nunnapolku oli melkoisen hyväkuntoinen tie, joka suurimmaksi osaksi kulki yläviä ja kuivia maastokohtia noudatellen. Missä oli pakko ylittää vesiperäisiä niittyjä ja muita kosteita paikkoja, siellä polku oli päällystetty suurilla, jopa kahden metrin mittaisilla kivilaatoilla, joita on löydetty lukuisasti nykyisiltä pelloilta mm. ojitusten yhteydessä. Tallella niitä ei enää ole montakaan. Puuveistos Nousiaisten kirkossa, Henrikin jaloissa Lalli Nunnapolun nimi periytynee keskiajalta, jolloin pyhiinvaeltajat kulkivat Turusta Pyhän Henrikin ensimmäiselle hautapaikalle Nousiaisten kirkkoon. Tähän viittaavat monet polun varren paikannimetkin, kuten Nunnalähde, Pispanmäki ja Herranpiltinpaltta. Paikalla arvellaan keskiajalla olleen pystytettynä Jeesus-lasta eli Herran pilttiä sylisään pitävä madonnan kuva, jollaisia katolisissa maissa on teiden varsilla lukuisasti nykyisinkin. Maskun Nunnalähteen vierelle kiinnitettiin kesällä 1979 siitä kertova muistolaatta. Naantaliin vuonna 1443 sijoitettu birgittalaisluostari aiottiin ensiksi rakentaa Maskun Stenbergan kuninkaankartanon maille. Vuonna 1440 lienee joitakin rakennustöitäkin jo alettu, kunnes paikka havaittiin tarkoitukseen sopimattomaksi. Jo seuraavana vuonna suunniteltiin samaa luostaria Perniöön, mutta tämäkään yritys ei toteutunut, vaan Naantali tuli lopulliseksi sijoituspaikaksi. Nunnapolun nimistöön Maskun luostarihankkeella ei ilmeisesti ole ollut mitään vaikutusta. Varsinainen Pyhän Henrikin tie Pyhän Henrikin tienä tunnemme varsinaisesti Nousiaisten ja Köyliön välisen taipaleen. Se on saanut nimensä piispa Henrikin ruumista kuljettaneesta saattueesta, joka olisi kulkenut perimätiedon mukaan Köyliönjärveltä Nousiaisiin tätä jo silloin tunnettua tieuraa. Nykyisin tien tarkka sijainti on paikoitellen painunut unhoon ja tallennetut perimätiedotkin ovat osittain yksityiskohdissaan toisistaan poikkeavia. Tien pääasiallinen kulkusuunta on kuitenkin voitu selvittää eräiden kirjallisten todisteiden, perimätiedon sekä runsaan paikannimiaineiston ansiosta.

15


Nousiaisissa on vielä viime vuosisadan lopulla Repolan kylässä peltosarkojen välissä pidetty kyntämätöntä kaistaa, jota pidettiin Pyhän Henrikin tien jälkenä. Sen hävittämisen uskottiin tuovan onnettomuutta kylään. Samaten Repolassa oli Henrikin muistoristi, jonka kertomuksessaan mainitsee jo Nousiaisten kirkkoherra Albert Daavidinpoika Spensenius 18.5.1674. Risti oli välillä hävinneenä, kunnes kylään pystytettiin uusi risti helluntaina 1979. Nousiaisissa on runsaasti piispa Henrikiin liittyvää perimätietoa. Myös historiaan pohjautuvia todennäköisyyksiä on esitetty. Henrikin ruumista arvellaan aluksi säilytetyn Nousiaisten kirkon vieressä sijaitsevan Topoisten talon aitassa. Tilapäisesti ennen kirkon valmistumista Henrik olisi ollut haudattuna Topoisten Kalmopeltoon. Täällä paljastettiin kesällä 1978 Pyhän Henrikin muistokivi. Kärrystenkulmalla kerrotaan Henrikin aterioineen Pöytkalliolla. Sukkisten takamaalla on Ristinmettä ja Hyrkön mailla Ristisuo. Paistanojalla mainitaan kirjallisesti jo 1700-luvulla Kuvankartanonvuori, joka sekin viitannee paikalla keskiajalla olleeseen pyhäinkuvaan. Vanhaan tiepohjaan viittaa nimi Santasilta, jossa Sant Henrikintie, joksi tietä myös yleisesti on kutsuttu, menee Nousiaisista Mynämäen puolelle. Siellä Raimelassa Hyypänvuoren lähellä oli vanhan kansan muistama Pyhä Henrikin tien jälki. Lähellä Mynäjoen rantaa Mielismäessä sijaitsee jyrkkä Nunnankukkula, jonka vieressä Pyhän Henrikin tien toisella puolella on muinaishautoja. Mynämäen Haankylä on vanhastaan tunnettu tien kiintopiste. Siellä vuoden 1794 kartassa näkyvä heikko tiepohja on tulkittu juuri Pyhä Henrikin tieksi, jonka suunnan paikalliset asukkaat jälleen tuntevat. Läheinen Potassuo viitannee suon yli kulkeneisiin pitkospuihin. Kirkkokallio ja siellä sijainnut Sant Henrikin pöytä liittyvät myös hyviin aiheiseen. Yläneelle tie kulkee aivan korpimaastoa vanhan kulkureitinkin ollessa paikoittain arvailujen varassa. Pitäjien rajalla kohoava paljas Munkkeinleivon kallio on kuitenkin varma kiintopiste, jossa sijaitsevan rajamutkan vanha nimi oli Hakaristi. Munkkien lepopaikalla kerrotaan sijainneen Sant Henrikin pöydän, jolla hän jälleen olisi aterioinut. Kalliorinteessä on todella tänäkin päivänä laakea, matala paasi, joka olisi sopinut pöydän tehtävään hyvin, sekä sen vierellä kivistä ladottu sammaloitunut uuniin tai tulisijan pohja. Lähettyvillä sijaitsee myös Heikinsaari, joka lienee saanut nimensä vuonna 1650 kuolleesta Yläneen Vanhankartanon mahti-isännästä, Henrik Flemingistä. Hieman edemmäs kuljettaessa saavutaan Kivisillansuolle, josta kesällä 1961 metsäojaa kaivattaessa löytyi kansanperinteen tuntema Sant Henrikin silta, aivan poikkeuksellisen vankasti rakennettu suonotkelman yli johtava puu- ja kivilatomus. Silta on noin kaksi metriä pitkä rakennelma, joka keskivaiheillaan tekee loivan mutkan. Sen perustus on tehty ristiin asetetuista vankoista tukeista, joiden päälle on ladottu laakeita kiviä. Sivuluisumisen estämiseksi suohon upoksiin on isketty myös pystypaaluja. Nykyaikeinen radiohiilimittaus on todennut sillan olevan peräisin 1600-luvun puolivälistä, mutta on se ilmeisesti silloin tehty vanhalle pohjalle, koska vuoden 1773 karttaan liittyvissä rajamerkinnöissä mainitaan kyseessä olevan muinaisen Yläneen ja Mynämäen välisen tien, jota on käytetty ennen silloin käytössä olleen tien perustamista. 16


Yläneellä on muitakin aiheeseen liittyviä paikannimiä, kuten Sant Henrikin lähde, Heikin kaivo, Heikin polku, Munkkein maa, Ristinummi sekä Lallin talo, joita naapuripitäjän Pöytyän puolelta löytyy kolmekin. Säkylässä Pyhän Henrikin tie kulkee pääasiassa asuttomia ja helppokulkuisia hiekkaharjuja. Pyhäjärvi ja Pyhäjoki viittaavat uskonnolliseen taustaan, joskin samoja nimiä löytyy kautta Suomen. Sen sijaan pari kilometriä Yläneen rajalta Säkylän puolella oleva erikoinen paikannimi, Kristelinportti, antaa pohdiskelun aihetta, kuten myös Säkylän ja Köyliön rajamutkassa sijaitseva Kultakiperäkin. Pyhäjärvessä, sen länsirannalla sijaitsevan Haukkavuoren edustalla on Papinsaari, jossa vielä vuonna 1753 kirjoitetussa Euran historiassa mainitaan olleen kivialttarin jäännöksiä. Tässä piispa Henrikin kerrotaan jakaneen kansalle ehtoollista. Saarnahuoneen kappeli Köyliön nimi liittyy kiinteästi pyhän Henrikin muistoihin. Köyliönjärvessä, Lähteen kylän rannassa sijaitsee pieni Kirkkokari eli Pyhän Henrikin saari, jonka läheisyydessä järven jäällä piispa sai surmansa. Saarella sijaitsi sittemmin Köyliön ensimmäinen kirkko, lähteen kappeli, jonka perustuksia on vieläkin saarella havaittavissa, joskin kappelin kiviä kerrotaan kuljetetun jäätä pitkin nykyisen kirkon kiviaitaan Kirkkosaareen. Pyhän Henrikin saarelle pystytettiin muistokivi vuonna 1955 kristinuskon Suomeen tulon 800vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä. Maamme roomalaiskatolinen kirkko järjestää siellä joka vuosi kesäkuun 18. päivän aikoihin messun. Kirkkosaaressa sijaitsevaa Köyliön kartanoa, jossa edelleen on ns. Lallin kellari, pidetään Lallin asuinpaikkana. Tämän puolesta puhuu sekin seikka, että kartano oli Turun piispojen hallussa aina vuoteen 1549, jolloin se uskonpuhdistuksen seurauksena siirtyi kruunun haltuun ja myöhemmin yksityisille omistajille. Pyhän Henrikin muistomerkki Nousiaisissa 17


Huovintie Köyliön kautta Kokemäelle johtava vanha Huovintie liittyy Pyhän Henrikin perimätietoihin siten, että piispan kerrotaan kulkeneen sitä pitkin Kokemäen Teljään saarnamatkallaan. Tien varrella sijaitsee myös Hiirijärvi, jossa ei toki enää ole järveä vaan suota. Täällä kerrotaan Lallin piileskelleen piispan murhan jälkeen, jolloin hiirilauma olisi käynyt hänen kimppuunsa ja ahdistanut hänet järveen. Kirkkokarin muistomerkki Kokemäellä Ylistaron kylässä, muinaisella Teljän kauppapaikalla on Pyhän Henrikin saarnahuone, pieni, nykyisin katoton hirsilato, jota pidetään eräänä maamme vanhimmista rakennuksista. Siellä kerrotaan piispa Henrikin saarnanneen, ja paikka on samalla pohjoisin kohde, jossa perimätieto kertoo hänen henkilökohtaisesti käyneen. Ladon suojaksi rakennettiin lähes 20 vuoden valmistelun ja valtakunnallisen rahankeräyksen jälkeen uusgoottilaista tyyliä oleva tiilinen muistokappeli, joka valmistui lopulliseen asuunsa vuonna 1857, jolloin vietettiin kristinuskon saapumisen 700-vuotisjuhlaa.

PYHÄN HENRIKIN TIEN RETKEILYREITTI Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa sijaitsevat muinaisteistä merkittävin on Turussa, Ruskon, Maskun, Nousiaisten, Mynämäen, Yläneen, Säkylän ja Köyliön kautta Kokemäelle johtava Pyhän Henrikin tie. Sen varrella sijaitsee lukuisia maamme kirkolliseen ja valtiolliseen historiaan liittyviä nähtävyyksiä. Lisäksi tie antaa havainnollisen kuvan maamme lounaisen osan maisemista, jotka vaihtelevat tiheästi asutuista taajamista ja voimaperäisistä viljellyistä jokilaaksoista autioihin suo- ja hiekkakangastaipaleisiin saakka. Pyhän Henrikin tien retkeilyreitiksi kunnostamista, merkitsemistä ja tunnetuksi tekemistä varten perustettiin köyliöläisen taidemaalari Väinö Nummiston aloitteesta keväällä 1975 toimikunta, jossa ovat edustettuina kaikki reitin varren kunnat sekä Varsinais-Suomen ja Satakunnan Maakuntaliitot. Toimikunta on selvittänyt tien muinaisen kulkusuunnan sekä tutkinut yhdessä Museoviraston asiantuntijan kanssa reittiin liittyen kohteiden suojelu- ja kunnostamiskysymyksiä. Noin 140 km:n pituinen reitti on myös saatu maastoon merkittyä. Se on myös Suomen Matkailuliiton ulkoilureittivaliokunnan ehdotuksessa eräänä esitetyn valtakunnallisen retkeilyreitin huomattavana osataipaleena. Pyhän Henrikin tien retkeilyreitti avattiin virallisesti XXXI Valtakunnallisten Kotiseutupäivien yhteydessä Turussa 30.6.1979. Tien kehittäminen ja tunnetuksi tekeminen jatkuu edelleen.

18


OHJEITA PYHÄN HENRIKIN TIEN VAELTAJILLE (toim. huom. alkuperäisohjeet ovat vuodelta 1979, tiestöä on rakennettu sen jälkeen) Pyhän Henrikin tien eteläinen päätepiste sijaitsee Turussa Kupittaan lähteen vieressä sijaitsevan Pyhän Henrikin muistokiven luona. Kun aloitamme vaelluksen, kuljemme aluksi miltei suoraan länteen n. 400 metrin mittaista puistokäytävää viistoon yli Kupittaankadun saapuen Itäisen Pitkänkadun ja Uudenmaankadun kulmaan. Jatkamme pitkin Uudenmaankatua n. 700 metriä, jolloin käännymme oikealle Tuomiokirkontorille. Oikealla puolella on Åbo Akademin rakennuksia, edessä kohoaa ylväs kansallispyhättömme Turun tuomiokirkko ja sen vieressä arvokas Vanha Akatemiantalo, jossa sijaitsevat mm. Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli ja Turun hovioikeus.

sitten vasemmalle Suntiontielle, jonka jälkeen käännymme vasemmalle Hakapellonkadulle. Sen päässä käännymme jälleen vasemmalle Halistentielle, joka vie meidät Aurajoen yli kauniin Halistenkosken kohdalla. Oikealle jää Halisten vesilaitos. Tiekin muuttuu nimeltään Hamaronkaduksi, joka johtaa jyrkkiä mutkia tehden halki vanhan, idyllisen Halisten kylän. Kylän jälkeen tie on suora ja sen päässä käännymme jälleen vasemmalle Maunu Tavastin kadulle, jota kulkien tulemmekin vanhalle Maarian eli Räntämäen kirkolle. Matkaa Kaarinan kirkolta Maarian kirkolle on tätä kautta 3,8 km. Maarian kirkon luona viitta osoittaa kävelytietä Koroisten muinaismuistoalueelle. Tie on vajaan kilometrin mittainen, ja sen päässä Aurajoen ja Vähäjoen välisellä niemellä ovat vanhan Koroisten piispankirkon peruskivet, suojavalli ja muistoristi.

Tutustuttuamme näihin ja mahdollisesti lukemattomiin muihin Turussa sijaitseviin suomalaisen kulttuurin arvokkaimpiin nähtävyyksiin olemme valmiit jatkamaan matkaa. Tuomiokirkkotorilta käännymme oikealle Akatemiankadulle ja heti seuraavasta kulmasta vasemmalle Hämeenkadulle. Sitä kulkiessamme jäävät Turun yliopiston rakennukset vasemmalle ja Yliopistollinen keskussairaala oikealle. Tässä Kiinanmyllynkadun kulmassa Hämeenkatu muuttuu Hämeentieksi ja nousee sitten rautatien ylittävälle sillalle. Olemme kulkeneet Tuomiokirkon luota 900 metriä ja käännymme heti rautatien jälkeen vasemmalle Kirkkotielle. Autolla liikkuvat eivät voi kääntyä tässä, vaan heidän on mentävä vielä 300 metriä eteenpäin ja käännyttävä siellä vasemmalle Keskikadulle, joka yhtyy Kirkkotiehen. Kirkkotie on n. 800 metrin mittainen ja johtaa Hämeentieltä Pyhän Katariinan kirkolle, jonka kellotapuli näkyy suoraan tien päässä. Kirkon vieressä on mm. 4 vanhaa aittaa rivissä ja 100 m kirkon takana mäen rinteessä pakanuuden aikaisen kalmiston paikkaa osoittava muistolaatta. Kaarinan kirkon ympärille on kasvanut ”kaupunki kaupungissa”, Turun ylioppilaskylä tuhansine asukkaineen.

Maarian kirkon luota lähdemme jatkamaan matkaa kirkon edestä vasemmalle Turkuun päin. Ylitämme Vähäjoen, ja 500 m:n päässä Maarian kirkosta käännymme oikealle Kärsämäentielle, jota kuljemme lähes 2 km. Siinä käännymme vasemmalle Marttilantielle, joka ylittää 300 m:n päässä ison nelikaistaisen Tampereen valtatien. Tämän ylitettyämme käännymme välittömästi oikealle Tolpontielle, jolloin Kärsämäen hautausmaa jää vasemmalle puolemme. Noin 600 m:n mittainen Tolpontie johtaa meidät ulos kaupungista Turun ohikulkutielle, jonka ylitettyämme huomioimme noin 200 m:n päässä kiintyy tien vasemmalla puolella sijaitseviin valtaviin kivilohkareisiin. Kyseessä on rauhoitettu, joskin melko vähän tunnettu luonnonnähtävyys, Pirunpesä nimeltään. Pyhän Henrikin tie jatkaisi kulkuaan tästä eteenpäin Ruskolle. Turun lentoasema estää alkuperäisen tien kulkemisen. Lähempänä Ruskoa Pyhän Henrikin tie, joka siis Maarian ja

Pyhän Katariinan kirkolta palaamme Kirkkotietä takaisin n. 500 metriä ja käännymme 19


Nousiaisten välillä tunnetaan Nunnapolkuna, on vielä maastossa havaittavissa.

autoilijan pitää palata muutama sata metriä takaisin ja kääntyä kahdesti vasemmalle, jolloin voi ylittää Hirvijoen tietä pitkin. Tiet yhtyvät kylätaajamassa1,7 km:n kierron jälkeen. Tässä on valittavana useita teitä. Pitää osata ottaa pienin tie, joka on Pyhän Henrikin tien nauhoilla merkitty. Tämä johtaa Repolan kylään, jonne on matkaa risteyksestä n. 3 km.

Pirunpesän louhikolta pääsee takaisin Turun ohikulkutielle ja oikealle Raision suuntaan. Kuljettuamme 1,8 km käännymme oikealle Ruskolle johtavalle tielle. Ruskon kirkkoon on tästä matkaa 4,5 km. Autoilija voi ajaa kirkolle asti, mutta patikoitsija voi kirkon lähellä nauttia viehättävästä kyläidyllistä kulkemalla vanhaa kyläraittia maalaistalojen välistä pujotellen, ylittää Ruskonjoen uuden sillan vieressä olevan vanhan sillan kautta ja kiivetä lopuksi kirkonmäelle ja kiertää kirkon vanhaa tietä myöten. Kierros maksaa kyllä vaivan. On toivottavaa, että tällä vajaan kilometrin mittaisella vanhan tien osuudella ei käytetä moottoriajoneuvoja, koska tie kulkee aivan pihojen halki. Pieni kylätie ei myöskään kestä vilkasta liikennettä.

Repolan kylässä vanha Pyhän Henrikin tie on jalan kuljettavaksi viitoitettu muistitiedon säilyttämälle vanhalle uralleen. Kylään on myös uudelleen pystytetty kansanperinteen tuntema Repolan risti. Repolassa on myös tunnettu vanha Linnavuori. Viitoitettu kävelytie on noin 8 km:n mittainen. Autoilijan on Repolassa käännyttävä oikealle. Vajaan 6 km:n jälkeen Riukulasta vasemmalle jatkaen noin 2 km:n jälkeen ollaan kohdassa, jossa kävelytie yhtyy autotiehen. Tästä on enää runsas puoli kilometriä Mynämäen rajalle. Vajaan kilometrin päässä soratie tekee jyrkän mutkan vasemmalle. Suoraan metsään pienempi tie johtaa Hyypän talon kautta kohti Mynäjokilaaksoa. Autoilijat laskevat jyrkästi ohi vasemmalle jäävän Nunnankukkulan alas jokivarressa sijaitsevalle maantielle ja kääntyvät oikealle. Patikoijat kääntyvät jo puoli kilometriä aikaisemmin oikealle metsään viitoitetulle vanhalle tieuralle. Runsaan kilometrin päässä tiet jälleen yhtyvät toisiinsa. Puolen kilometrin jälkeen olemme Tarvaisten kylässä. Matka Nousiaisista Tarvaisiin on noin 17 km.

Ruskon kirkolta Nousiaisten kirkolle on matkaa 12 km. Tie tekee aluksi loivan kaaren oikealle. Heikkilän talon ohitettuamme käännymme vasemmalle tienviitan osoittamaan suuntaan Vehma. Tultuamme 3,4 km Ruskon kirkolta on risteys. Tie on täällä jo varsin pientä. Käännymme oikealle ison ojan yli johtavalle sillalle, jonka jälkeen jatkamme vasemmalle. 7,3 km:n kohdalla saavumme Maskun ja Pakaisten väliselle tielle, käännymme oikealle ja 50 metrin päässä taas pikkutielle vasempaan. Tien vasemmalla puolella on vanha Nunnalähde, jonka viereen on kiinnitetty muistolaatta. Itse lähde on edelleen käytössä. Tämän vuoksi se ei olekaan alkuperäisessä asussaan, vaan kahdeksi kaivoksi modernisoituna.

Tarvaisista oikealle 1 km:n jälkeen käännytään vasemmalle Yläneen suuntaan. Noin 6 km Tarvaisten risteyksestä sijaitsee Köyhälän talo, josta pieni, hyväkuntoinen ja kaunis 3,4 km:n mittainen tie johtaa Haankylään. Siitä mennään Vehmalaisten–Kalelan väliselle tielle oikealle, josta 200 metrin päästä kääntyy pieni tie vasemmalle Portassuolle.

Vaelluksemme jatkuu edelleen. Halisojalla Masku jää taaksemme ja saavumme Nousiaisten puolelle. Pian on edessämme tuo Pyhän Henrikin legendaan kiinteästi liittyvä kaunis kivikirkko sekä sen eteen pystytetty Pyhän Henrikin muistokivi, jossa on Juhani Vikaisen muotoilema reliefi. Lähettyvillä on myös rautakautinen kalmisto. Vaeltaja voi tutustumisen jälkeen jatkaa kulkuaan kirkon takana olevaa kävelysiltaa pitkin yli Hirvijoen, mutta

Haankylästä alkaa varsinainen korpivaellus. Aluksi patikoidaan pientä tietä Portassuolle, jonka jälkeen jatketaan metsään Aulijärven metsätielle. Käännymme oikealle ja kuljemme sitä pitkin n. 2 km ohi Kirkkomäen, kunnes poikkeamme jälleen opasteiden mukaan tien oikealle puolelle metsään. Etenemme osaksi 20


soisenkin maaston korkeimpia kohtia tapaillen, kunnes saavumme Mynämäen ja Yläneen rajalla kohoavalle Munkkeinlevon kalliolle, jonka rinteessä ovat aikaisemmin mainitut uuninpohja ja Pyhän Henrikin pöytä. Vielä kilometrin taivallettuamme saavumme metsäautotien päähän, ja kohta sen jälkeen olemme Kivisillansuolla, jonka ihmeellinen suosilta on metsäautotien vieressä vasemmalla puolella.

Vanhankartanon rakennusten sivuitse. Tie on 900 m:n mittainen, ja kuljemme sen päästä vasemmalle vielä kilometrin verran halki Yläneen kirkonkylän saapuen pitäjän vuonna 1667 rakennetulle puukirkolle. Kylässä matkalainen voi levähtää ja täydentää varustuksiaan. Yläneeltä lähdemme vaeltamaan vanhaa tietä kohti Säkylän rajaa, jonne on matkaa n. 7 km. Kun vielä Säkylän puolella olemme kulkeneet n. 2 km, olemme Kristelinportti-nimisellä paikalla, jossa Pyhän Henrikin tie eroaa vanhasta maantiestä poiketen selvästi havaittavana polkuna metsään tien oikealle puolelle. Polku on paikoitellen ajokelvoton, joten autoilijan on mentävä maantietä parisen kilometriä eteenpäin ja poikettava siellä oikealle Korven kylään johtavalle paikallistielle. Jalankulkijakin ylittää eräässä kohdassa saman tien, mutta pääsee kulkemaan paljon suorempaan varsin hyvää polkua, joka yhtyy lopulta Korven kylään johtavaan paikallistiehen. Kristelinportilta Korvenkylään Virttaan–Säkylän maantielle on n. 6 km.

Korpivaellus Haankylästä Kivisillansuolle on noin 9 km:n mittainen ja vaatii vaeltajaltaan kohtalaista kuntoa ja vedenpitäviä saappaita. Autolla kulkijoille tulee Haankylästä Kivisillansuolle metsäautotien päähän noin 17 km:n mittainen kierto. Haankylästä ensin 3 km Kalelaan, siitä vasemmalle 7,8 km metsurien tukimajan luokse, josta taas vasemmalle Lautapaltan metsätielle. Siitä n. 2,5 km päästä tulee kääntyä edelleen vasemmalle tielle, joka on viitoitettu Pyhän Henrikin tien nauhoilla. Näitä seuraten voi autolla ajaa aivan hyvin Kivisillansuon suosillan luokse ja vähän ohikin. Kun Kivisillansuolta lähdetään jatkamaan matkaa kohti Ylänettä, on mahdollista käyttää metsäautoteitä, kuten äsken todettiin. Lautapaltan kohdalla vasemmalle päin tie johtaa kohti Vaskijärveä ja rantaa sivuten edelleen YläneenHonkilahden väliselle tielle, jossa käännymme oikealle ja tulemme Otsolan tienristeykseen, Kivisillansuolta n. 10 km. Koska reitti Vaskijärven jälkeen on melko huono noin kilometrin matka. autoilijan palattava Lautapaltan metsätietä takaisin tukimajan luokse, käännyttävä siitä vasemmalle ja ajettava 2,5 km, jolloin hänkin on Otsolan tienristeyksessä.

Korven kylästä kuljetaan Säkylän kirkolle johtavaa tietä n. 5 km, kunnes käännytään oikealle Huovinrinteen tielle. Olemme nyt varuskuntaalueella, mutta vanha tie ei ole jäänyt sen keskelle vaan sivuaa aluetta tällä kohdin.

Otsolasta kuljemme vasemmalle MynämäenYläneen maantietä 2,6 km, kunnes tulemme paikkaan, jossa vanha ja pieni, ajokelpoinen tie johtaa maantiestä oikealle. Kuljemme sitä 1,5 km. Autoilijat kiertävät vasempaan kääntyen Yläneen kirkolle, jonne on enää 2 km. Rauhallinen vaeltaja voi ylittää Yläneenjoen vanhaa tietä pitkin, joka kulkee aivan monisatavuotisen maineikkaan historian omaavan Yläneen

Huovinrinteen tietä kulkien ohitamme varuskunta-alueen ja n. 3 km:n kohdalla saavumme Köyliön rajan mutkaan, jossa myös tie kaartaa vasemmalle. Paikan nimi on Kultakiperä. Vielä 3 km taivallettuamme saavumme 21


Kankaanpään kylään, jossa runsasvetinen kuuluisa Kuninkaanlähde on tien vasemmalla puolella. Jatkamme peltolakeuksien halki johtavaa tietä kauniin Köyliönjärven siintäessä vasemmalla. Muinaistie on näillä vaiheilla kulkenut lähempänä rantaa, mutta on peltoja raivattaessa häipynyt näkymättömiin. Kuninkaanlähteeltä 3,5 km:n jälkeen poikkeaa pieni tie vasemmalle Yttilänotsa-nimiselle jyrkkärinteiselle Köyliönjärveen pistävälle niemelle, jolta on löydetty rautakautinen kalmisto. Tänne johtavan tien varteen on merkitty helluntaina 1979 Pyhän Henrikin tien muinainen sijainti.

Peipohjasta nykyistä tietä Teljän muinaisen kauppapaikan luona sijaitsevalle Pyhän Henrikin saarnahuoneelle, joka on matkamme pääpiste. Näin olemme taivaltaneet noin 140 km Varsinais-Suomen rintamailta halki harjujen ja soiden viljavaan Kokemäenjokilaaksoon. Erilaiset ovat varmaan vaeltajien aatokset. Monet kulkevat hartain mielin näillä pyhillä poluilla, toiset tekevät havaintoja luonnosta, muutamat tutkivat historiaa, jotkut ottavat matkan urheilusuorituksena. Kaikki tämä on kannatettavaa ja hyvää.

Vielä 1,5 km kuljettuamme poikkeaa taas tie vasemmalle, nyt Köyliön Kirkkosaareen. Kirkon lisäksi siellä on Köyliön kartanon rakennusryhmä, jossa itsensä Lallin arvellaan muinoin asustaneen. Kirkkosaaren tiehaarasta on n. 6 km Lähteenkylään, jossa pieni tie erkanee maantiestä vasemmalle johtaen alas rantaan Kirkonniemeen. Täällä on kesäisin vene kulkijoita varten, jotta he voivat soutaa järvessä n. 200 metrin päässä sijaitsevaan Pyhän Henrikin saareen eli Kirkkokarille, jossa on myös muistokivi sekä vanhan kappelin peruskiviä. Tämän saaren lähellä järven jäällä arvellaan olleen Pyhän Henrikin surmapaikan.

Pyhän Henrikin tien retkeilyreittiä puuhannut toimikunta toivoo, että tämä opaskirjanen olisi apuna ja johdatuksena matkallanne. Kulkekaa avoimin silmin ja herkin mielin. Tämä moniilmeinen väylä tarjoaa kulkijalleen paljon unohtumattomia elämyksiä. Pyhän Henrikin tien toimikunnan kokoonpano oli seuraava: Puheenjohtaja: taidemaalari Väinö Nummisto, Köyliö. Sihteeri: kielenkääntäjä Lauri Hokkinen, Yläne. Jäsenet: toiminnanjohtaja Jouko Alm, Satakunnan Maakuntaliitto, agrologi Sakari Heikkilä, Rusko, maanviljelijä Keijo Jaakkola, Nousiainen, metsäinsinööri Seppo Kivistö, Masku, koulunjohtaja Antti Lehtinen, Turku, metsäinsinööri Vilho Lehto, Yläne, kotiseutuneuvos Esko Pertola, Kokemäki, jaostosihteeri Tauno Suominen, Varsinais-Suomen Maakuntaliitto, maisteri Ilmari Tyry, Säkylä, kotiteollisuusopettaja Marja-Lea Visasalo, Mynämäki.

Lähteenkylästä tie johtaa edelleen kohti Kokemäen Teljää, jonne on vielä n. 20 km. Vasemmalle jää Ilmijärvi, jonka takana Hiirijärvellä on tarinan mukaan Lallin viimeinen asumus sekä kuolinpaikka. Se sai helluntaina 1979 muistolaatan. Pitkäjärvi leirintäalueineen ja urheilukeskuksineen jää oikealle puolelle. Vanha tie vei Peipohjan taajamasta muinoin suoraan Kokemäenjoen saaressa sijainneeseen Kokemäenkartanoon sekä sieltä joen vartta oikealle Teljään. Tienoo on nykyisin peltona, joten on kuljettava

Toimikunnan työvaliokunnan muodostivat puheenjohtaja Antti Lehtinen, sihteeri Tauno Suominen ja jäsenet Lauri Hokkinen, Vilho Lehto ja Väinö Nummisto.

22


LÄHTEET Finnberg, Jul 1929. Turun tuomiokirkon vaiheet. Otava. Finnberg, Jul 1943. Naantalia viisi vuosisataa. Otava. Haavio, Martti 1948. Piispa Henrik ja Lalli. WSOY. Oja, Aulis 1963. Nunnapolku Turusta Nousiaisiin. WSOY. Oja, Aulis 1977. Nousiaisten historia. Nousiaisten kunta ja Nousiaisten seurakunta Oma maa I 1920, Oma maa III 1928, Oma maa V 1928. WSOY. Perälä, Tauno 1979. Kupittaan vaiheita. Rinne, Juhani 1932. Pyhä Henrik, piispa ja marttyyri. Soininen ym. 1922. Suomen kirja. Suomenmaa III 1921. Suomenmaa I–VII 1968–78. Vakkilainen, Matti 1977. Vanhan valtatien arvoitus. Varsinais-Suomen Maakuntakirja VIII 1945. Varsinais-Suomen Seutukaavaliitto 1976. Varsinais-Suomen historiallisen tieverkoston suojelu. Ylönen, Aulikki 1969. Pöytyän, Yläneen ja Oripään historia. Internet-lähteet retkipaikka.fi ts.fi https://fi.wikipedia.org/wiki/Pyh%C3%A4n_Henrikin_tie https://www.henrikinvaellus.fi/pyhan-henrikin-tie Julkaisun tekijät Tauno Suominen, kotiseutuneuvos, Varsinais-Suomen liiton maakuntasihteeri, maaseutuyrittäjä Aino Suominen, kirjoittajan tytär, filosofian maisteri, äidinkielen lehtori, maaseutuopas

Liitteet Karttaesite v. 2000 Karttaesite v. 1979

Pyhiinvaellusreitin opaste

23


Pyhän Henrikin tien karttaesite

Nousiaisten P. Henrikin kirkko

Turun tuomiokirkko

24


Pyhän Henrikin tien pohjoisosa vuoden 2000 esitteen kartasta 25


Pyhän Henrikin tien pohjoisosa (ylempi kartta) Yläne-Kokemäki Pyhän Henrikin tien varrella ja lähistöllä on runsaasti piispa Henrikistä, kirkollisesta elämästä ja pyhiinvaelluksista kertovaa nimistöä. Pyhäjärven länsirannalla sijaitsee Papinsaari, jossa Henrik-piispan kerrotaan viettäneen ehtoollista. Yläneen Kappelniitun nimi ja muistoristi kertovat pitäjän ensimmäisestä kirkosta. Säkylän Kristelinportilla sijaitseva laakea kivi on toiminut pyhiinvaeltajien ruokapöytänä. Pyhän Henrikin tie on osa valtakunnallista retkeilyreitistöä. Noin 140 kilometrin pituinen kulttuurimatkailu- ja retkeilyreitti on merkitty maastoon reitin tunnuksella, vaeltavan piispan kuvalla varustetuin nauhoin ja opasteviitoin. Pyhän Henrikin tietä risteävät Kuhankuonon reitistön ja Suokullan reitin merkityt retkeilypolut. Pyhän Henrikin tien pohjoisosa seuraa Köyliöstä Kokemäelle muinaista Huovintietä.

Pyhän Henrikin tien eteläosa (alempi kartta) Pyhän Henrikin tien pisin osuus, Köyliön ja Nousiaisten välillä kulkeva muinaistie on tunnettu kautta vuosisatojen Sant Henrikin tienä. Nimensä se lienee saanut Henrik-piispan ruumissaatosta. Tieuran tarkka sijainti on paikoitellen unohtunut ja perimätietokin on osittain ristiriitaista, mutta tien kulku on kuitenkin voitu pääpiirteissään selvittää paikannimien ja löytöjen avulla. Esimerkiksi Mynämäen ja Yläneen rajalla kohoaa Munkkeinlevon kallio, ja Yläneen Kivisillansuosta löydettiin 1960-luvulla paksun turvekerroksen alta suonotkelman ylittävä noin 70 metrin pituinen kivetty tieosuus, kansanperinteen tuntema Sant Henrikin silta.

Turku – Mynämäki Turun tuomiokirkosta Koroistenniemen ja Maarian kirkon kautta Ruskolle ja edelleen Maskun kautta Nousiaisten kirkolle johtavaa Pyhän Henrikin tien osaa kutsutaan vanhastaan Nunnapoluksi. Paikoitellen suurilla kivilaatoilla päällystetyn tien nimi viittaa pyhiinvaeltajiin, jotka kulkivat Turusta piispa Henrikin ensimmäiselle hautapaikalle Nousiaisiin. Pyhiinvaellusreitistä kertovat yhä monet Nunnapolun varren paikannimet, kuten Herranpiltinpaltta, Piispanmäki ja Nunnalähde. Pyhän Henrikin tie on edelleen elävä pyhiinvaellusreitti ja -kohde. Suomen katolilaiset ovat 1950-luvulta lähtien järjestäneet joka kesä toivioretken, joka päättyy Henrikin muistomessuun Köyliön Kirkkokarilla juhannusta edeltävänä sunnuntaina. Monet saapuvat messuun jalkaisin jopa useampien päivämatkojen takaa. Pyhän Henrikin tiellä kulkee joka kesä luterilaisten, katolilaisten, ortodoksisten ja muiden kristittyjen pyhiinvaellusjoukko. Vuodesta 1983 lähtien muutaman vuoden välein järjestetyillä kansainvälisillä ekumeenisilla pyhiinvaelluksilla useista Euroopan maista saapuneet kristityt taivaltavat viikossa koko Pyhän Henrikin tien.

26


Pyhän Henrikin tien eteläosa vuoden 2000 esitteen kartasta 27


Profile for Aino Suominen

Pyhän Henrikin tie  

Pyhän Henrikin tie  

Advertisement