Sotilaat –osa Viipuria
sen hengen ja sotilaallisen velvollisuudentunnon kehittämiseen. Myös siviilielämänsä osalta kapitulantit olivat esimiestensä tiukassa valvonnassa, avioliiton solmiminen edellytti yksikön komentajan lupaa, samoin matkustaminen perhejuhliin toiselle paikkakunnalle.148
…
Kapitulanttien taloudellinen asema oli vuoden 1918 sodan jälkeisessä Suomessa vaikea. Palkka oli pieni, vuoden 1923 palkkasäännössä alikersantin vuosipalkka oli 4.800 markkaa, kersantin 6.000 ja vääpelin 7.200 markkaan vuodessa. Vaikka palkan lisäksi tulivat vapaa asunto, muonitus ja vaatteet, oli se kovin alhainen upseerien palkkoihin verrattuna. Vänrikin vuosipalkka oli 21.000, luutnantin 27.000 ja kapteenin 39.000 markkaa vuodessa. Vielä niin myöhään kuin 1930-luvun loppupuolella aliupseerin vuosipalkka oli 14.400 ja 21.000 markan välillä, kun kaupunkilaispoliisi ansaitsi 15.600 – 25.000 ja palkastaan julkisesti valittaneet vanginvartijat 21.000 – 27.000 markkaa. Viipurissa joutui kasarmialueen ulkopuolella asuva aliupseeri maksamaan vuokrana noin puolet palkastaan. Kasarmialueella asunnot taas olivat ahtaita ja heikkotasoisia, ympäristöltään epäsiistejä ja epähygieenisiä. Nuorelle pariskunnalle riittänyt asunto kävi perheen kasvaessa ahtaaksi, yhdessä huoneessa saattoi olla seitsemän henkeä. Se että kapitulantit käyttivät sotilaspukua siviilissä, johtui pääasiassa siitä, että siviilipuvun käyttöön piti saada tapauskohtainen lupa, mutta osasyynä on ollut myös kehno palkkaus, lupaa ei pyydetty kuin pakon edessä, jotta siviilipuku säästyi. Kapitulantit näyttävät kuitenkin nauttineen siviiliyhteiskunnan arvostusta. Heidän tehtävänsä nähtiin 84
ainakin oikeiston piirissä isänmaalliseksi työksi, melkeinpä kutsumusammatiksi sairaanhoitajien työn tapaan, työksi jossa suuri palkka ei saanutkaan olla pääasia. Jo varhain kapitulantit alkoivat etsiä tiukkaan taloudelliseen tilanteeseensa apua yhteistoiminnasta. Ensimmäisinä muotoina olivat kapitulanttiruokalat ja pyrkimykset asunto-olojen parantamiseen yhteisvoimin. Tämä käytännön toiminta synnytti joukko-osastoihin aliupseerien kerhoja, joitten päämäärät kuitenkin olivat heti alusta pitäen moninaiset ja ylevät, myös KTR 2:n kapitulanttikerhossa kuten kerhon viimeinen puheenjohtaja Eero Virolainen historiikissa vuonna 1940 kirjoittaa:149 …kerhon päämääräksi oli asetettu seuraavat tavoitteet: Uskollisuuden, yhteenkuuluvaisuuden, kunnian- ja velvollisuuden tunnon ylläpitäminen ja kehittäminen kerhon jäsenten keskuudessa, toiminta yleisen sivistyksen, yhteiskunnallisen aseman, ruumiillisen kunnon ja ampumatason kohottamiseksi sekä aliupseeriston keskuudessa hyvän yhteisymmärryksen, toverihengen j.n.e. kehittäminen ja ylläpitäminen…