Teksti: Reija Kokkola Kuva: Virpi Lehtinen
Kampaaja aitiopaikalla Kampaamo-partureiden historia on mielenkiintoinen. Jaana Häggblom on seurannut koko ikänsä alaa Loviisassa. Hän tietää myös mikä on verilautanen ja miksi kampaajia pidettiin kevytkenkäisinä. Jaana on vuosien varrella oppinut paljon myös ihmisistä. Hän katsoo ja kuuntelee kokonaisuutta. – Puhetapa, eleet, vaatetus ja ilme kertovat paljon. Hiukset laitetaan kokonaisuutta katsoen.
Kampaaja Jaana Häggblomin parturi-kampaamo A.Saukkosessa on mukavan kotoisa tunnelma. Liikkeessä on panostettu lämminhenkisyyteen. Emäntä itse hymyilee silmät sikkarallaan, kun asiakas astuu sisään. Hän nauraa tuntevansa itsensä jokseenkin erilaiseksi käydessään kampaamoalan yrittäjille järjestetyillä kursseilla. – Minulla ei ole kilokaupalla meikkiä, en panosta rakennekynsiin eikä ympärilläni leiju tuoksupilveä. Ulkoisia merkkejä ei tarvita pärjätäkseen kauneusalalla. Intohimo hiukseen riittää. Jaana on jatkanut Aune-äitinsä elämäntyötä menestyksekkäästi useista alalla koetuista myllerryksistä huolimatta. Parturi-kampaamo täytti lokakuussa kunnioitettavat 50 vuotta. Jaana aikoo jatkaa vielä pitkään. – En lopeta ikinä. Olen pyytänyt työkavereitani Mia Vihervuorta ja Kirsi Kuuselaa toimittamaan minut hoitoon siinä vaiheessa, kun en enää näe missä asiakas istuu tai en
kampaamovälineitä. – Lupasin äidille säilyttää ne.
muista miten saksia käytetään, hän nauraa. Jaana on ollut aitiopaikalla seuraamassa alan muutoksia. – Tuotteet ja välineet ovat kehittyneet valtavasti. Ennen sotkettiin värejä keskenään, nyt ne saadaan valmiina. Työvälineet ovat keventyneet. Myös asiakkaiden vaatimukset ovat muuttuneet. – Ennen vanhaan tultiin kerran viikossa teettämään paplareilla kampaus, joka kesti koko viikon, hän muistelee. Tämä oli siis Aune-äidin aikaan. Hän ei malttanut aina lopettaa töitä edes päästyään pitkän ja rankan päivän jälkeen kotiin. Kotona oli oma kuivauslaite. – Kerran isä hermostui, kun pihalla odotti pari rouvaa papiljottipusseineen, kun äiti tuli töistä. Isä heitti kuivauslaitteen menemään, Jaana muistelee. Jaanalla on vielä tallessa äitinsä vanhoja
HÖYRYÄ JA VERILAUTASIA Jaana ei ole varreltaan kovin pitkä, joten kampaajan työasento on haastava. Kädet ovat koko päivän hieman kohotetussa asennossa. Jumppa ja liikunta ovat olleet ratkaisu vaivoihin. Nykyään kampaajien työvälineet ovat kevyempiä kuin ennen, metallin sijasta käytetään muovia ja silikonia. Jaana on kuullut myös asiakkaiden kauhukokemuksia. – Permanentti tehtiin seitsemän kilon metallirullilla joita yhdisti höyryletku. Siinä sai niska kyytiä. Sota-aikana oli vaikea saada varaosia, ja joskus höyry pääsi karkaamaan ja polttamaan päänahkaa. Eräs asiakkaani kertoi jääneensä yksin kuivauslaitteeseen muiden paettua pommitusta. Hän ei jaksanut nostaa painavaa laitetta. Ei siinä auttanut muu kuin rukoilla. Jaana tietää paljon alansa historiasta. Muinoin parturipalvelusta kerrottiin verilautasella, joka toimi kylttinä liikkeen ulkopuolella. Parturit toimivat myös kuppareina, ja veri valutettiin tällaiselle lautaselle. Monessa maassa palvelun tarjoajasta kertoi myös sinivalkopunainen pilari. – Värit perustuivat siihen, että kuppaajat laittoivat veriset liinansuikaleet pilariin kuivumaan, ja ne pyörivät tuulessa pilarin ympärille. Sininen merkitsi verisuonia. Aikoinaan muuten lääkärit ja parturit kuuluivat samaan ammattikastiin. Eikä tässä vielä kaikki. Jaana tietää, miksi vielä 20–30 vuotta sitten kampaamoalan ammattilaisia pidettiin kevytkenkäisinä. Historia on syyllinen tähänkin. – Partureilla oli usein peräkammarissa ilotalo. Tai ehkä kevytkenkäisyysmaine johtuu siitä, että olemme tavallista enemmän ulospäin suuntautuneita, hän nauraa.
25