Kajahdus 2/14 by Kajahdus

KAJAHDUS こんにちは！^_^ 私たちは小さな学生の雑誌です。表紙をつくるために撮影者がないので, どうぞこのストック写真を楽しんで下さい。三面記事もないので、すなわちサッカーおよびアクション映画に興味をある方がいい。

バタン！勝手により良いものを作れるもんか。

1 2/14 680¥

PÄÄTOIMITTAJA

ULKOASU

TOIMITUSSIHTEERI

KANSIEN KUVAT

Iiro Leino

Teemu Salmela

KIRJOITTAJAT

Mikko Airikkala Iiris Annala Maria Hietikko Lari Hokkanen Sophia Lawson Joel Lindqvist Henna Pursiainen Mikko Silliman Lotta Virrankari

KUVAT

Mikko Airikkala Iiro Leino Teemu Salmela Unsplash Wikimedia Commons Kajahdus sai HYY:n ainejärjestölehtitukea 50€.

Iiro Leino

Joshua Earle/Unsplash Thomas Lefevbre/Unsplash

TAITTO

Iiro Leino Teemu Salmela

PAINO

Aikataos, Kirkkonummi Painos 130 kpl

JULKAISIJA

Stigma ry ja Stydi ry, Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja sosiaalityön opiskelijat

TOIMITUKSEN OSOITE

Stigma ry/Stydi ry Snellmaninkatu 10 00014 Helsingin yliopisto

Numero 2/14 18.12.2014 Pääkirjoitus

TAAS KAJAHTI

ARTIKKELIT Taloustiedettä talouspolitiikkaan

Ajan henki ja Vanity Fair Marxismi

MuPon mestaruuspöhinät

Tuomari

The Decline of Western Civilization

Yhteiskuntapoliittinen manifesti

PALSTAT Stigman PJ

Larin vapaa Sana

Opintovastaavan raportti

Tästä piti tulla hieno talousnumero. Villejä ideoita heiteltiin parissakin ideointikokouksessa aivan kuten ensimmäistäkin tuplanumeroa kasatessa. Elämän realiteetit kuitenkin puskivat vastaan. Sekä päätoimittaja että toimitussihteeri puskivat alkusyksyn päivätöissä, opiskeluiden ohessa tietysti. Talouspolitiikan isokenkäiset (ts. Hetemäki) eivät vaivautuneet haastateltavaksemme, mutta Piketty pahoitteli henkilökohtaisesti kiirellisyyttään päätoimittajalle. Toimitussihteerin vapauduttua inhottavasta työnteosta syyskuun puolivälissä tilalle tuli FC Muurisen potkun johtaminen. Myös pelaamisen organisoimiseen voi saada kulumaan huomattavan määrän aikaa ja vaivaa, pelaamisen ollessa hauskaa. Käsissäsi olevasta numerosta muodostuikin toisaalta asiapitoinen (esimerkiksi Roope Uusitalon s. 8 ja Stigman alumni Emmi Kauhasen haastattelut s.16), toisaalta viihteellinen (Stallonet ja kumppanit, s.32), ja tarina Stigman jäsenistön elämästä jalkapalloilun parissa (s. 18->).

Alumni valaa uskoa tulevaisuuteen

Vaihtaripalsta

Lari Oopperassa

Marian keittiössä

Kirja-arvio

Ps. Tämä numero ilmestyy mukavasti joulupyhiksi, muistakaa olla kilttejä vähintään aattoon asti.

Salaliittopalsta

- Toimitus

(STIGMAN)

ukukausi on lähenemässä loppuaan, ja pian on aika suunnata katseet kohti tulevaa. Uusi vuosi tuntuu samalla sekä haikealta että jännittävältä. Kulunut vuosi on ollut täynnä uusia kokemuksia, mielettömiä ihmisiä ja mikä parasta, moppaamista. En olisi vaalikokouksessa fuksina osannut arvata, kuinka Stigma vie lopulta mukanaan. Eihän minusta pitänyt mitään järjestöihmistä tulla. Stigma on kuitenkin ollut merkittävässä roolissa omien opiskelijakokemusteni luomisessa, joten nyt on minun vuoroni antaa oma panokseni rakkaalle ainejärjestöllemme. Onnistumisen hetket ja aito mahdollisuus vaikuttaa, ovat hallituksessa toimimisen parasta antia. Heti vuoden vaihduttua myös juuri valittu hallitus lähtee käynnistelemään toimintaansa. Koko joukko on täynnä energiaa ja uusia ideoita. Sopiva sekoitus fukseja ja vanhuksia takaa sen, että Stigmalla on varmasti jotain tarjottavaa jokaiselle. Hallitus on olemassa juuri jäsenistöä varten. Hyvinvoiva, yhdenvertainen ja tiivis yhteisö on se, mihin hallitus toiminnallaan pyrkii. Uuden hallituksen järjestäytymiskokouksessa seurasin vierestä huvittuneena, kuinka innokkaina tulevat hallituslaiset ideoivat kaikkea mahdollisen ja mahdottoman välillä. Hassua, että vain pari viikkoa aiemmin jännitin, ketkä lähtisivät toimintaan mukaan. 4

Yhtäkkiä jokainen onkin jo löytänyt oman paikkansa ensi vuotta silmällä pitäen. Vaikka tulevaa kautta ei ole vielä suunniteltu, näytämme kuitenkin jakavan samanlaisen käsityksen siitä, mitä Stigman tulisi vuonna 2015 olla. Stigma ei pelkää uusia haasteita. Stigma ei pelkää ideoida. Stigma ei pelkää uudistua. Ainejärjestön perimmäinen idea on tarjota toimintaa opiskelijoilta opiskelijoille. Siksi toivonkin, että otatte reippaasti yhteyttä hallitukseen niin risujen, ruusujen kuin uusien ideoiden tiimoilta. Ensimmäiset tapahtumat tullaan toteuttamaan jo tammikuussa, joten muistakaa pysyä kuulolla! Nyt on kuitenkin aika unohtaa yliopistomaailma hetkeksi ja kerätä energiaa. Kuten vanhat ystävämme Yhpo-nalle ja Matti Nykänen ovat meitä opettaneet: Istahdetaan alas kera muutaman hunajaoluen, sillä huominen on aina tulevaisuutta. Rentouttavaa joulunodotusta jokaiselle!

-Sophia Lawson, Stigman uusi PJ

vapaa sana

Heikot ihmiset Nuorkokoomuslainen ajattelu unohtaa ihmisten lähtökohtien vaikutuksen elämänkulkuun, tuumii Lari Hokkanen

aajasalossa taannoin tapahtuneen traagisen surman jälkeen epäillyn tekijän läheiset ystävät kokoomusnuorista saivat kriisiapua Helsingin sosiaalivirastolta. Kyseisessä avun saamisessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä (ja tietysti hyvä, että saivat), mutta se on jäänyt resonoimaan oudolla tavalla päähäni. Olen jostain syystä kontrastoinut tämän yksittäisen pienen avun saamisen hetken kokoomusnuorten tavalla puhua julkisesta sektorista ja erityisesti huono-osaisista ihmisistä. Oikean laidan yhteiskunnallisten ajatusten taustalla pyörii ajatus tahdonvoiman rajoittamattomasta voimasta, jonka avulla jokainen ihminen voi nousta kurjuudesta ja huonoista oloista. Jokaisella on tällaiset voimat, mutta ylisuuri julkinen sektori on tehnyt Yksilöistä voimattomia ja riippuvaisia. Leikkaamalla julkista sektoria Yksilöt ottaisivat sitten itsestään vastuuta enemmän. Ihmisillä kieltämättä on suuria potentiaaleja, ja niiden toteutumiseen pitää ehdottomasti kannustaa. Ostaisin välittömästi nuorkokoomuksen ajattelun, mikäli tietäisin kaikilla olevan yhtä vahva luottamus mahdollisuuksiinsa lähtökohtaisesti. Maailma on kuitenkin vaikea paikka, ja jos lähtökohtasi ovat heikot, ei yksinkertaisesti ole mahdollista vain päättämällä nousta mihin haluaa. 2010-luvun positiivisuuspuheen keskellä täl-

lainen puhe tuntuu olevan väärin; puhumalla heikkoudesta estetään hyvien asioiden tapahtuminen. Positiivisuuspuhe kuitenkin itsessään on yksi ongelmista. Hyvät asiat eivät tapahdu siten, että hyväosaiset puhuvat keskenään hyvistä asioista. On nimittäin helppo puhua tahdonvoimasta, mikäli tulee hyvistä oloista, jossa on oppinut luottamaan itseensä ja saamaan aina kannustusta. Kuulun rehdisti itsekin tähän joukkoon. Silti en pysty olemaan niin kylmän röyhkeä, että pyrkisin pohjaamaan yhteiskuntapoliittisiani näkemykseni siihen, että muutkin kuuluisivat. Laajasalon tapauksessa kokoomusnuoret saivat vaikean hetken kohdatessa oikeutetusti apua. Poliittisessa toiminnassaan he eivät kuitenkaan ymmärrä, että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat samanlaista apua paljon useammin. Kaikilla on hetkiä, jolloin ei jaksa. Joillakin näitä hetkiä on enemmän, ja tämän huomion täytyy olla yhteiskuntapolitiikan lähtökohta. Fantastinen kannustamispuhe ei nosta huono-osaisuudesta, jos yhteiskunnallisista oloista johtuen et ole saanut välineitä nousta sieltä.

opintosivut - Henna Pursiainen

Mistä kenkä puristaa? Palstalla Stigman opintovastaava ottaa kantaa ajankohtaisiin opintoasioihin

änä syksynä opintorintamalla tapahtunut suurin muutos oli siirtyminen uusien tutkintovaatimusten mukaisiin kursseihin. Yhteiskuntapolitiikassa sekä kandi- että maisteritutkinnon sisältöä rukattiin kevättalvella ronskisti uusiksi, joten oli oletettavaa, että siirtyminen uuteen systeemiin ei sujuisi täysin kitkatta. Vastaavuustaulukon risteävät opintopistemäärät ja korvaavuusvaihtoehdot aiheuttivat aluksi suurta hämmennystä, mutta kaiken kuulemani perusteella arvioisin siirtymän olleen yhteiskuntapolitiikassa jouhevampi kuin monessa muussa valtsikan oppiaineessa. Äkkiväärät läsnäolopakot Vaikka omasta mielestäni tutkintouudistuksessa otettiin selvä askel parempaan suuntaan, oli hämmentävää huomata, miten monelle kurssille oli kuin varkain ilmaantunut kesän jälkeen läsnäolopakko. Monesti muutoksesta ei ollut ilmoitettu WebOodissa etukäteen, vaan asiaa käsiteltiin vasta ensimmäisellä luennolla ja silloinkin nopeana välihuomiona muiden kurssin suoritusohjeiden joukossa. Ymmärrän kyllä läsnäolopakkovaatimukset kielikursseilla, pienryhmissä tai 6

workshop-tyyppisillä kursseilla. Sen sijaan säännöllisen läsnäolon vaatiminen perinteisillä massaluennoilla, joissa opetustyyli pohjautuu lähinnä luennoitsijan harjoittamaan monologisarjaan ja opiskelijoiden passiiviseen tiedon omaksumiseen, on mielestäni vähintäänkin kyseenalaista. Eikö opiskelijoiden pakottamisen sijaan tulisi keskittyä siihen, että opetuksen sisältö itsessään olisi niin kiinnostavaa ja laadukasta, että luennoille menisi mielellään istumaan? Jo interaktiivisuuden ja tiedon soveltamisen lisäämisellä saisi mielestäni elävöitettyä kangistuneita luentokaavoja. Mikäli tavoitteena on kuitenkin muovata yliopistoa selvästi ammattikorkeakoulumaisempaan suuntaan, tulisi tämä kehityssuunta avoimesti myöntää. Näin asiasta voitaisiin kunnolla keskustella ja pohtia akateemisen vapauden sijaa nyky-yliopistossa. Nykyinen malli, jossa läsnäolopakoista ei tiedoteta selväsanaisesti ennakkoon ja jossa sallitut poissaolokiintiöt vaihtelevat kurssista toiseen, aiheuttaa opintojen suunnittelussa vain epätietoisuutta ja ahdinkoa.

Mystiset TVT-opinnot Tiedekunnan yleisiä opintoja oli tutkimusuudistuksen hengessä myös viritetty uuteen uskoon. Muutokset onnistuivat vaihtelevasti: esimerkiksi työelämäopintojen uudistumista olen jo hehkuttanut monelle ja suosittelen tutustumaan tarjontaan tarkemmin WebOodin puolella. Toisaalta TVT-opinnoissa ylitettiin jopa viime vuoden farssi: tieto TVT-erikoiskurssien yhdistymisestä uudeksi 2 op:n kokonaisuudeksi putkahti viime tingassa ennen toisen periodin taukoa Oodiin ilmaan minkäänlaista tiedotusta muutoksesta. Ilmoittautuminen kurssille, jonka keskeneräinen sisältö Moodlessa muistutti varsinaista sekametelisoppaa, oli auki naurettavan lyhyen ajan eikä tietoa vanhojen TVT-opintojen korvaavuuksista meinannut löytyä edes opintoasioiden päälliköltä.

Opintorintaman tärpit vuodelle 2015 – seuraa näitä: 1) Valintakoeuudistus Ensi vuonna väännetään kättä kevään 2016 valintakokeissa käyttöön otettavista ensikertalaiskiintiöistä. Kiinnostava kysymys on, miten kiintiöitä lähdetään tarkemmin määrittelemään ja rajaamaan. 2) DOO Digitaaliset opetus- ja oppimisympäristöt ovat yliopiston lempilapsi sekä kehittämisprioriteetti vuodelle 2015. Konkreettisia vaikutuksia odotellessa! 3) WebOodin uudistuminen Lähivuosien kehittämisprojekti. Päästäänkö turhista klikkausketjuista vihdoin eroon?

Toivottavasti uuden erikoiskurssin, kimurantilta nimeltään ”7TVTJATKO Tutkimusprosessin työkalut”, uusintakierros neljännessä periodissa tarjoaa vakuuttavamman näytöksen sekä tiedekunnan TVT-osaamisesta että kursseista tiedottamisesta. 7

Taloustiedett채 Talouspolitiikkaan haastattelussa Roope Uusitalo 8

haastattelu - Iiro Leino

61/2014

Annettu Helsingissä 30. päivänä tammikuuta 2014

Valtioneuvoston asetus talouspolitiikan arviointineuvostosta Valtioneuvoston päätöksen mukaisesti säädetään:

1 § Talouspolitiikan arviointineuvosto Talouden tilan ja talouspolitiikan tieteellistä arviointia varten Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen yhteydessä on riippumaton talouspolitiikan arviointineuvosto.

äillä sanoin perustettiin alkuvuodesta Suomeen talouspolitiikan arviointineuvosto. Neuvostosta ei ole vielä julkisuuteen juuri kuulunut, mutta kävimme syyskuussa haastattelemassa neuvoston puheenjohtajaa Roope Uusitaloa. Taloustiede tuntuu jäävän yhteiskuntapolitiikoille usein vähän vieraaksi ja ainakin itselleni se näyttäytyy usein matemaattisiin kaavoihin verhotulta salatieteeltä. Samaan aikaan kuitenkin tuntuu, että yhteiskuntapolitiikoilta tullaan tulevaisuudessa tarvitsemaan entistä enemmän myös taloustieteellisen ajattelun tuntemista, sillä aika vaikeahan hyvinvointivaltiota on puolustaa, jos sen rahoituspohja on täysin hakusessa. Kyselimme Roope Uusitalolta hieman neuvostosta, taloustieteestä ja -politiikasta sekä siitä, miksi ylipäätään poliittinen päätöksenteko sekä tieteenteko tuntuvat elävän välillä ihan omissa maailmoissaan.

Esittele itsesi?

Olen Helsingissä täällä HECERin tutkimusjohtaja sekä Helsingin yliopiston professori. Talouspolitiikan arviointineuvostossa olen ollut tän vuoden alusta. Olen tämän ensimmäisen neuvoston puheenjohtaja.

Mikä on talouspolitiikan arviointineuvosto ja miksi Suomi on tarvinnut sellaisen?

Taloustieteilijät ovat sellaista esittäneet lähinnä ruotsalaisten esikuvien vuoksi jo aika montakin kertaa aiemmin. Sillä on paljonkin tavoitteita, mutta erityisesti tavoitteena on tuoda tieteelliseen tutkimuksen tuottamaa tietoa lähemmäs talouspolitiikkaa. Tavoitteena on parantaa talouspoliittista päätöksentekoa, tai ainakin sen arvioinnin - ellei valmistelun – tueksi se tieteellinen asiantuntemus mitä maan eri yliopistoissa on. Näitä on maailmalla aika paljon, tämänlaisia arviointineuvostoja. Tyypillinen rooli on tämmöinen talouspolitiikan vahtikoira, jonka tehtävänä on valvoa hallituksen toimintaa, erityisesti sen talouspoliittista 9

päätöksentekoa. Suomessa tehtävä tulee olemaan vähän erilainen, koska meillä valvontaa suorittaa myös valtiontalouden tarkastusvirasto, jonka tehtävänä on vahtia sitä, että noudattaako Suomi EU-tason sopimuksia tai talouspolitiikkaa koskevaa suomalaista lainsäädäntöä.

ulkopuolinen jäsen. Eli meitä on viisi plus pääsihteeri, joka hoitaa käytännön asioita ja kirjoittaa osia raporteista.

Me tehdään pikkuisen isommalla pensselillä, koska meillä ei ole viranomaisvelvoitetta vahtia, että onko päätökset nyt just lainmukaisia. Me päästään enemmän arvioimaan sitä, että onko tavoitteet tarkoituksenmukaisia, ovatko keinot järkeviä ja onko hallitus arvioinut omia toimiaan uskottavasti. Joissakin maissa arviointineuvostot myös avaavat sekä hallituksen että opposition esittämien politiikkavaihtoehtojen vaikutuksia. Jos vaikka joku oppositiopuolue ilmoittaa, että heidän vaaliohjelmaansa kuuluu olennaisesti perustulo, niin arviointineuvosto voisi laskea auki käytännön kustannuksia ja mitkä sen todennäköiset vaikutukset olisivat. Mutta suomalaisella neuvostolla on niin ohuet resurssit, että mitään tällaista me tulla tekemään. Käytännössä tulemme siis käymään läpi keskeiset talouspoliittiset päätökset vuosittain ja sitten yritetään muodostaa kantoja siitä, että missä määrin nämä ovat olleet järkeviä ja missä määrin hallituksen antama kuva on vastannut todellisuutta.

Me erotaan monesta muusta organisaatiosta sillä tavalla, että me ei olla kenenkään talouspoliittisia neuvonantajia. Ei pääministerin, ei hallituksen, eikä opposition. Eikä me voidakaan olla, koska jos me arvioidaan talouspolitiikkaa jälkikäteen niin olisi outoa jos arvioitaisiin omia neuvojamme ja niiden toteutumista. Mutta toki me otetaan kantaa – sitten jälkikäteen, esimerkiksi keskeisiin Suomen linjaa koskeviin päätöksiin.

Jos voisit esitellä neuvoston jäsenet ja avata hieman, miksi juuri heidät on valittu?

Valintaprosessi meni siten, että taloustieteen laitokset eri yliopistoista tekivät yhteisesti ehdotuksen valtionvarainministeriölle ja asetukseen oli kirjattu, että yhden jäsenen tulee olla jotakin muuta, kuin taloustiedettä, edustava. Sen ehdotuksen teki puolestaan Suomen Akatemian kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden toimikunta. Eli minä olen tässä ja sitten on Mikko Puhakka, makrotaloustieteen professori Oulun yliopistosta; Kaisa Kotakorpi, joka on lähinnä julkistalouden professori Turun yliopistosta; Liisa Laakso, joka on Valtsikan dekaani ja sitten vielä Torben Andersen, joka on Århusin yliopistosta, lähinnä tällainen Public Finance –taloustieteilijä, on Suomen 10

Miten te eroatte nyt esimerkiksi tästä Stubbin nimittämästä Anders Borgin työryhmästä, joka suunnittelee ”Suomen linjaa”?

Millainen aikataulu teillä on?

Asetuksen mukaan meidän pitää tehdä vuosittainen raportti, eli tätä vuotta koskeva raportti pitää tehdä tämän vuoden lopussa ja se julkistetaan tammikuussa 2015. Tästä eteenpäin se tulee ilmestymään vuosittain. Aluksi tämä on vähän tällaista hakemista, että miten tämä parhaiten toimii ja millä aikataululla ehditään kirjoittaa raportit, miten on tarvittavaa informaatiota, eli voiko esimerkiksi kirjoittaa budjettiriihen jälkeen vaiko vasta budjettipäätöksen myötä. Suomalainen aikataulu toimii niin, että valtaosa keskeisistä talouspoliittisista päätöksistä tehdään keväällä, siinä vaiheessa kun tehdään niin sanottu julkisen talouden suunnitelma ja kehyspäätöksiä, eli päätetään mikä on menokatto seuraavaksi pariksi vuodeksi. Suurin action tapahtuu silloin maalis-huhtikuussa. Sitten budjettineuvottelujen aikana alkusyksystä tehdään joskus ihan merkittäviäkin talouspoliittisia päätöksiä.

Kuinka paljon ajattelitte sitten esimerkiksi ajankohtaisesti kommentoida?

Neuvoston ideana on, että voidaan tehdä hitaammalla aikataululla mietintöjä, eli ettei tule sellaista, että joku toimittaja soittaisi ja kysyisi kantaa johonkin 150 sivuiseen raporttiin, jota kukaan ei ole vielä ehtinyt lukea tai jonka olemassaolostakaan ei ole oltu vielä ehkä tietoisia.

taloustieteilijät juottamassa Suomi-neidolle lamalääkettä

Toki yksityishenkilöinä neuvoston jäsenet ovat vapaita ottamaan kantaa. Ja neuvoston jäsenyys kuitenkin usuttaa seuraamaan talouspolitiikkaa tarkemmin kuin muuten, niin toki sen takia neuvoston jäsenet ehkä herkemmin kommentoi yksityisestikin.

nousta kiinnostusta enemmän talouspolitiikan kannalta relevantteihin kysymyksiin.

Olet itsekin esimerkiksi Akateemisessa talousblogissa maininnut että taloustieteilijät on jakautuneet talouspolitiikkaekonomisteihin ja tutkijaekonomisteihin, niin onko se ongelmallista että talouspoliittiseen keskusteluun osallistuminen ja tutkimustyö vaikuttaa olevan toisensa poissulkevia?

No joo, viimeaikoina on esimerkiksi tehty päätöksiä tutkimusrahoituksen kanavoinnista valtioneuvoston kanslian kautta ja sitten Suomen Akatemiaan on perustettu tällainen strategisen tutkimuksen neuvottelukunta, jonka pitäis suunnata tutkimusrahoitusta jollakin kriteerillä tärkeisiin kysymyksiin – mitkä ne kriteerit on, niin se on vähän epäselvää – mutta kuitenkin ehkä joustavammin kun Akatemia aiemmin. Ehkä tässä strategisen tutkimuksen neuvottelukunnan suhteen on yritystä tuottaa tutkimusta semmoisista teemoista mitkä on talous-, sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikan kannalta relevantteja. Eikä tässä ole pelkästään kyse tosiaan talouspolitiikasta, esimerkiksi sosiaalipolitiikallahan on pitkät perinteet poliittisesti hyvinkin relevantin tutkimustiedon tuottamisesta. Eli jos puhutaan vaikka Heikki Wariksesta tai

Joo, vähän siinä on sitä. Tietty ihan luontevastikin, meillä on suuri joukko laitoksia jotka tekee talousennusteita ja seuraa talouspolitiikkaa ja suuri joukko ihmisiä jotka tekee tutkimusta yliopistolla, joka voi koskea tai voi olla koskematta ajankohtaista talouspolitiikkaa. Yks syy tämän neuvoston perustamiseen on se, että saatais sen taloustieteellisen tutkimuksen antia talouspoliittiseen keskusteluun. Haluttaisiin tuoda tutkimustietoa lähemmäs politiikka-analyysia ja sit samalla saattaa syntyä sitä, että tutkijoille saattaa

Eikö ole viimeaikoina ollut tutkimusrahoituksenkin kannalta ihan tavoitteena, että pyritään tukemaan yhteiskunnallisesti merkittävää tutkimusta?

Pekka Kuusesta, niin se on pikemmin viime vuosikymmeninä vasta kun sosiaalipolitiikka on karannut kauemmas käytännön elämästä. Sosiaalipolitiikka oli kuitenkin erityisesti Kuusen ja Wariksen aikoihin siellä ihan keskiössä, sen jälkeen se on itse asemoinut itsensä jonnekin kauemmas siitä yhteiskuntapoliittisesta keskustelusta. Tarkoitan sitä, että talouspolitiikalla ja sosiaalipolitiikallahan on aika paljon yhteisiä juuria, ehkä molemmat tieteenalat on menneet sittemmin kauemmas toisistaan. Aiemmin kuitenkin talous- ja sosiaalipoliittiset kysymykset oli hyvin samankaltaisia ja niitä monesti selvitti aika paljon samat ihmisetkin. Toki tälläkin hetkellä taloustieteilijät tekee köyhyyttä, eläkkeitä ja vaikka työttömyysturvaa koskevaa tutkimusta, mikä on sosiaalipolitiikan kannaltakin relevanttia.

Itselläni on sellainen vaikutelma, että kauhean vähän valtsikassa taloustieteen ulkopuolella tuntuu olevan kiinnostusta talousjärjestelmän varsinaista toimintaa kohtaan.

Niin no se vähän riippuu, ihmisiä kiinnostaa eri asiat, itseäni on aina kiinnostaneet yhteiskunnalliset instituutiot ja niitten luomat taloudelliset kannustimet ja niiden vaikutukset. Mua on sen takia kiinnostanut työttömyysturvan vaikutukset ja eläkejärjestelmä, koulujärjestelmä ja vaikka verojärjestelmä nyt sen tähden että näiden systeemien muutoksilla on suoraan vaikutusta ihmisten toimintaan. Oikeastaan koko mun oma tutkimusala tähän mennessä on liittynyt erilaisten ilmiöiden vaikutukseen ja oon yrittänyt tuoda sitä mun opetukseen, että mun luennoilla on ollut varmaan suomalaisinstituutioita enemmän kuin muilla yhteensä. Olen sitä mieltä, että suomalaisen opiskelijan joka valmistuu taloustieteestä – tai itseasiassa vaikka sosiaalipolitiikasta tai valtio-opista – on syytä tietää minkälainen eläke- tai työttömyysturvajärjestelmä Suomessa on, jos on saanut yhteiskuntatieteellisen koulutuksen.

Pitäisikö taloustieteitä tuoda lähemmäs yhteiskuntapolitiikkaa?

Olen joskus aiemmin kirjoittanutkin jotain 12

tästä, tai siis varhaishistoriasta, että taloustieteellinen yhdistys ja sosiaalipoliittinen yhdistys, niiden alkukoto on suurin piirtein sama paikka. Esimerkiksi kansantaloudellinen aikakauskirja, sen alkuperäinen nimi on yhteiskuntapoliittinen aikakauskirja. Sitten myöhemmin tää eriytyminen on tullut. Pekka Kuusi voisi ihan hyvin olla kansantaloustieteilijä ja me viitataan Heikki Warikseen monissa meidän jutuissa, niin tältä kohden on kyllä paljon yhtymäkohtia. Mutta sitten tällä hetkellä se suuri osa taloustiedettä on jotain muuta kuin mitä yhteiskuntapolitiikka ylipäätänsä on, että käsittelee erilaisia mielenkiintoisia talousilmiöitä joilla ei välttämättä ole suoraa talouspoliittista relevanssia. Kai jonkun pitää pankkejakin tutkia.

Missä määrin tieteen pitäisi ylipäätään saada aikaan jotain yhteiskunnallista hyötyä tutkimuksella? No mun mielestä pitäis aika paljon, joidenkin muiden mielestä se riittää että meillä on tämmöinen tiedeprojekti jonka tavoitteet on tieteen sisäisiä, että tavoitteet on viedä sitä omaa tieteenalaa eteenpäin. Mun käsitys on, että tieteellä on kuitenkin myös yhteiskuntaa palveleva funktio ja sen takia sellaiset tieteet joilla tämmöisiä yhtymäkohtia on kuten talous- ja sosiaalitieteet vois hyvinkin tuottaa vaikka poliittisen päätöksenteon taustalle enemmänkin materiaalia kuin mitä tällä hetkellä. On kai selvää että vaikka fysiikan tai biologian tutkimus ei lyhyellä aikavälillä tuota sellaista materiaalia, mutta mun mielestä esimerkiksi yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkiminen on relevanttia poliittisen päätöksenteon kannalta.

Mikä sitten on syy sille, että tehdään enemmän tutkimusta vaan ns. omalle porukalle, tai siis omalle tiedeyhteisölle?

No yksi syy on, että tieteestä on tullut kansainvälisempää. Se yhteisö jolle tutkijat puhuu, on se kansainvälinen tiedeyhteisö ja se meritoituminen tapahtuu siellä areenalla ja silloin kotimaiset kysymykset ei välttämättä ole sillä areenalla niitä akuuteimpia kysymyksiä. Eli näissä voimakkaasti kansainvä-

lineistyneissä tieteissä sillä yleisöllä on suuri merkitys. En silti väittäisi että sellainen käpertyminen oman maan tutkimukseen on se ratkaisu, vaan kyllä se tutkimuksen kansainvälistyminen on myös tapa, millä tutkimuksen laatu paranee. Eli jos vaikka Suomessa kaikki kansantaloustieteilijät rupeaisivat pähkäilemään sitä miten suomalainen työttömyysturvajärjestelmä toimii, niin voisi jäädä huomaamatta miten ulkomailla metodit ja raportointitavat ovat kehittyneet ja vieneet tiedettä eteenpäin.

Mikä sitten mahtaa olla suurin syy siihen, että poliittinen päätöksenteko ei tunnu aina kauhean hyvin keskustelevan tieteen kanssa?

Siihen on monta syytä, niitä keskeisiä on se että aikataulut on ihan erinäköisiä. Poliittiset päätöksentekijät mieluusti haluaisivat tietää jostain ilmiöstä mieluummin eilen tai vähintäänkin huomenna ja normaalin tutkimusprojektin pituus lasketaan kuukausissa tai useammin vielä vuosissa. Jotta tutkimus voisi palvella päätöksentekoa niin pitäisi pystyä haistelemaan että mitkä tulee olemaan relevantteja poliittisia kysymyksiä kolmen vuoden päästä, jos nyt halutaan ruveta tutkimusta tekemään. Se on hankala asia tehdä, aikahorisontin erimittaisuus on keskeinen tekijä.

esimerkiksi Saksan 2000-luvun kiistanalaiset työmarkkinareformit, Hartz-reformit – oli niistä muuten mieltä mitä tahansa – yksi keskeinen elementti niissä oli, että politiikka toteutetaan tavalla jonka tuloksia voidaan myöhemmin arvioida. Ruotsissa arviointiin perustavalla politiikalla on myös paljon vahvempi ja vanhempi traditio kuin Suomessa.

Mikä Suomessa on sitten syynä siihen, että ollaan niin paljon jäljessä?

No me ollaan pieni maa ja pienemmät resurssit ja kestää aikaa. Kyllä me mielestäni esimerkiksi taloustieteen saralla yliopistolla ollaan luotu semmoista kulttuuria viimeisten kymmenen vuoden aikana missä pystytään tekemään entistä oleellisesti parempaa tutkimusta ja missä pystytään korrelaatioiden sijaan raportoimaan jotain semmoista mistä voidaan oikeasti sanoa että tässä on syy ja tässä seuraus. Tämä vaatii nyt aikaa että saadaan riittävän läpi se miten päätöksentekijät ja tutkimuksen rahoittajat osaisivat vaatia tutkimukselta riittävää laatutasoa. Se tulee kestämään.

Kiitos haastattelusta!

Sitten poliittiset päätöksentekijät ei kauhean hyvin välttämättä tunne tieteellista analyysitapaa, metodia tai argumentointitapaa, tai vaikka sitä että mikä on uskottavaa tutkimusta ja mikä ei ole. Se keskusteluyhteys tipahtaa jossain välissä, se tutkimus ei välttämättä ikinä tavoita sitä oikeaa henkilöä. Siinä tarttis olla välissä sanansaattajia, jotka ymmärtäis tutkimusta mutta jotka eivät itse olisi tutkijoita, eli vaikka valtionhallinnossa, kuiskuttelemassa sitten ministereiden korviin. Mutta sen lisäksi liittyy viel kulttuuri, se on mun mielestä tärkeä asia. Joissain maissa se kulttuuri miten tutkimustietoa käytetään poliittisessa keskustelussa on viety paljon pidemmälle. Se on tietoisesti viety paljon pidemmälle. Englannissa oli Tony Blairin lanseerama slogan ”Evidence based policy” ja 13

eriarvoisuus - Lotta Virrankari

Ajan henki ja Vanity Fair -marxismi Miksi eriarvoisuus yhä kasvaa, vaikka tietoisuus sen negatiivisista vaikutuksista koko yhteiskuntaan on kaikkien ulottuvilla? Suuria tuloeroja on pitkään koitettu tehdä hyväksyttävimmiksi perustellen niitä kapitalismin periaatteilla ja etenkin tuloerojen ja taloudellisen kasvun välisellä korrelaatiolla. Nyt keskustelun sävy on kuitenkin muuttunut. Vuoden alussa Sveitsin Davosissa kokoontuneen Maailman talousfoorumin pääteemanakin oli eriarvoistuminen. Eriarvoisuuskeskusteluun on vaikuttanut suuresti ranskalaisen ekonomistin Thomas Pikettyn äskettäin julkaisema kirja 2000-luvun kapitalismista, jossa hän todistaa yhä useamman ihmisen rikastuvan perinnön avulla. Lienee talouskriisin ja osittain myös tämänkin teoksen vaikutusta, että myös rikkaimpaan prosenttiin kuuluvat ihmiset ovat havahtuneet eriarvoisuuden tuhoisiin vaikutuksiin talouden kannalta. Tasa-arvoistuuko maailma nyt, kun äänessä ovat rikkaimmat ja sitä kautta melko vaikutusvaltaiset henkilöt? Tuleva yhteiskuntapoliitikko jaksaa yhä toivoa kapitalistisen maailmankuvan lähentymistä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kanssa, vaikka nämä välillä ovatkin suuressa ristiriidassa keskenään.

häviämässä tuloerojen kasvun myötä: mitä vaikutusta sillä siis on?

Talouskriisi koskettaa eniten suurta keskiluokkaa, millä on siten hyvin negatiivinen vaikutus koko talouteen. Yhä useampi ihminen putoaa keskiluokasta köyhempään luokkaan jäätyään työttömäksi tai kohdattuaan muun kaltaisia taloudellisia ongelmia. Erilaisilla fuusioitumisilla ja yhtiöiden tuotannon viemisellä kehitysmaihin yritysjohtajat taas puolestaan rikastuvat. Dilemma on se, että yritykset reagoivat taantumaan tehostamalla tuotantoa ja siten irtisanomalla ihmisiä, joskin samalla toimitusjohtajille maksetaan suuria summia kiitoksena heidän luotsaamistaan yt-neuvotteluista. Laaja keskiluokka on kovaa vauhtia

Vaikka useiden rikkaiden kannanotot tuloerojen vähentämiseksi voidaan lukea pääosin taloudellisiksi syiksi, taustalla on myös muita syitä, aina ilmastonmuutoksesta yleisen epävakauden sekä suurten sosiaalisten mullistusten estämiseen. Pikettyn mukaan eriarvoisuuden kasvaminen voi aiheuttaa ongelmia myös globalisaatiolle, sillä tällöin ongelmat voidaan ikään kuin sysätä sen syyksi. Etenkään kun eriarvoisuuden vähentämisen ei tarvitse olla synonyymi äärimmäiselle tasa-arvolle, keinot eriarvoisuuden vähentämiseksi ovat toteutettavissa.

Voisi ironisesti todeta rikkaimman prosentin havahtuvan eriarvoisuustematiikkaan vasta kun tilanne alkaa käydä tukalaksi heidän kannaltaan. Rikkaiden muuttuneissa ja ’’pehmentyneissä’’ asenteissa eriarvoisuutta kohtaan on tuskin kyse pelkästään solidaarisuudesta vaan kapitalismin olemassaolon edellytyksistä. Ruotsalaisessa Arena-lehdessä tätä muuttunutta käsitystä kutsuttiin viihteellisesti eräänlaiseksi muoti-ilmiöksi, ’’Vanity Fair -marxismiksi’’. Tosiasiassa kapitalistisessa talousjärjestelmässä tarvitaan keskiluokkaa: sitä valtavaa määrää ihmisiä, joilla on varaa kuluttaa edes jonkin verran käyttö-, ja ylellisyystuotteisiin sekä matkustella. Yhä useammat joutuvat ottamaan lainaa kulutustottumuksiensa ylläpitämiseen. Tämä ei ole pitkäkestoinen ratkaisu, joten ennen pitkää pääoman omistajilta saattavat loppua maksukykyiset kuluttajat kesken. Koska talous on jo itsessään hataralla pohjalla juuri nyt, kapitalismin pääkannattajat haluavat saada talouskasvua aikaan peräänkuuluttamalla keskiluokan tärkeyttä.

opintosivut - Iiro Leino

Mestariluokka

sallistuin keväällä Helsingin Yliopiston ja LähiTapiolan järjestämälle Hyvä Yhteiskunta Master Class – kurssille. Tämän nyt toista kertaa järjestettävän kurssin fokuksena oli kehittää uusia ratkaisuja hyvinvointiyhteiskunnan ongelmiin, erityisesti eriarvoistumiskehitykseen tarttuen. Kurssi oli ja meni, enkä ole ihan varma siitä, jäikö osallistujille kauheasti käteen hyvinvointiyhteiskunnan ongelmista. Kurssin sisällöt jäivät vähän pintapuolisiksi luentoraapaisuiksi, joiden jälkeen syötiin hyvin, juotiin viintä ja verkostoiduttiin. Eriarvoistumisesta oikeasti kärsivät olivat jossain muualla. Kuitenkin samaan aikaan nousi esiin toisenlainen eriarvoistumisen muoto, sillä kurssi oli puitteiltaan todella hyvin järjestetty. Kirjatenttien ja massaluentojen kanssa lannistettu opiskelija oli astunut aivan toisenlaiseen maailmaan. Viinitarjoilu ei suinkaan ollut ainoa tämän ympäristön vahvuus. Ajatushautomo Demokselta rekrytoidut konsultit vetivät työpajoja, jossa luontevasti onnistuttiin saamaan ryhmätyö toimimaan ja käytäntö naitettua teorian kanssa. Työmetodit yhdistivät fiksusti taustoiltaan erilaisten osallistujien vahvuuksia ja asioista pystyttiin päättämään yhdessä. En ole koskaan pitänyt pakollisista ryhmätöistä, mutta nyt strukturoidulla keskustelulla saatiin nopeasti kartoitettua kiinnostuksen kohteet ja osallistujat sopiviin ryhmiin.

Tutkimuskysymyksetkin muodostuivat melko orgaanisesti keskusteluista, eikä kenenkään ryhmässä tarvinnut ottaa suoranaista johtajan roolia. Tutkimuksesta päästiin käytännön projektin suunnitteluun hetkessä. Jäin miettimään, miksi tämänlainen opetus on niin harvinaista yliopistolla, vaikka juuri tässä harjoiteltiin myös akateemisessa maailmassa tarvittavia taitoja - suurten kokonaisuuksien hallintaa ja eri alojen yhteistyötä. Kysymykseen vastaus löytynee resursseista sekä henkilökunnan viitseliäisyydestä. Opetus nähdään valitettavan usein vielä jonain sellaisena, jota liian monet professorit vähän vastentahtoisesti tekevät kun muilta kiireiltään ehtivät. Keskustelut tunneilla päätyvät usein niiden henkilöiden monologeiksi, joiden ei pitäisi olla äänessä laisinkaan. Jos Helsingin Yliopisto haluaa kehittyä oikeaksi huippuyliopistoksi, voisi se ottaa oppia itseltään. Toivottavasti Master Class -projekti on alusta pitäen suunniteltu jonkinlaiseksi pilottiprojektiksi, sillä tällaista teoriaa ja käytäntöä oikeasti yhdistävää opetusta kaipaisi sisällytettäväksi pakollisiin opintoihin. On hienoa, että yliopistolla on päteviä erikoiskursseja ja korkean profiilin projekteja - nyt olisi kuitenkin aika jalkauttaa niiden hyödyt mestariluokkien ulkopuolellekin. Investointi opiskelijoihin varmasti kannattaisi.

haastattelu - Teemu Salmela

Alumni valaa uskoa tulevaisuuteen T

apaamme Emmi Kauhasen kanssa Allianssin kirjastossa lounasaikaan kahvikupin äärellä. Onneksi Allianssi tarjoaa kahvit, sillä allekirjoittaneen lompakko on ”aamukiireessä” unohtunut kotiin. Kauhanen on valmistunut vuonna valtiotieteen maisteriksi 2013 pääaineenaan yhteiskuntapolitiikka ja on toiminut Allianssissa vuoden 2014 lokakuun alusta eurooppalaisen nuorisokortin koordinaattorina. Työ Eurooppalainen nuorisokortti Suomessa kuuluu osana Euroopan laajuiseen nuorisokorttijärjestelmään jota ylläpitää EYCA eli European Youth Card Association. Siihen kuuluu kolmekymmentäkahdeksan korttimaata ja neljäkymmentäyksi kansallista korttiorganisaatiota. Eurooppalainen nuorisokortti on kortti joka tukee nuorten liikkuvuutta ja aktiivista toimijuutta Euroopassa. Se tarjoaa Euroopan sisällä 60 000 korttietua kortinhaltijoille jotka tukevat tavoitteita. Järjestelmä on perustettu 1987 ja se on ollut jo sekä haastateltavan että haastattelijan lukioaikana valinnaisena osana esimerkiksi lukiolaisten opiskelijakorttia; Suomen lukiolaisten liitto on yhä Allianssin yhteistyökumppani. Työ Allianssissa on lyhyen ajanjakson perusteella tuntunut mukavalta. – Allianssi on kiinnostanut jo pidempään työpaikkana ja sitten huomasin että täältä on avautunut paikka ja hain ja onnellisesti päädyin tänne. Tämä on hyvä näköala nuorisopolitiikkaan Suomessa, Kauhanen kertoo. Harjoittelu Kauhanen on tehnyt kaksi harjoittelua. – Olin onnekas ja sain heti ensimmäisellä hakukerralla harjoitteluapurahan ja sen turvin hain ulkomaille harjoitteluun. Halusin nimenomaan harjoitella ulkomailla ja nimenomaan suurlähetystössä. Päädyin Dubliniin suurlähetystöön. Se oli kolmen kuukauden harjoittelu. 16

Kauhanen pääsi näkemään lähetystön toimintakentän laajasti. Työ sisälsi raportointia sisä, -ulko, - ja talouspolitiikasta, erityisesti painottuen EU-politiikkaan. Hän teki harjoittelunsa 2012 syksyllä kun Irlannista oli tulossa puheenjohtajamaa. Työ oli suurelta osin puheenjohtajakauteen valmistautumista ja muutenkin EU-painotus näkyi vahvana. Toisen harjoittelun teki hän heti valmistumisen jälkeen Brysselissä Helsinki-EU -toimistossa. Harjoittelu kesti puoli vuotta. Siellä Kauhanen teki viestinnän tehtäviä. – Osittain tehtävät oli aika samanlaisia suurlähetystön kanssa: Raportointia Suomeen eri politiikan aloista ja vierailujen järjestämistä ja organisointia ja paljon eri tapahtumiin osallistumista ja niistä raportoimista. Suurin ero oli pituudessa: Yliopiston harjoittelu on ehkä vähän lyhyt. Puolessa vuodessa pääsee jo syvemmälle työhön. Helsinki EU -toimisto ei ollut tuettu harjoittelu, mutta suurlähetystö oli. Suurlähetystön paikkoihin tarvitsee yleensä rahoituksen eli harjoittelutuen ja vasta sitten voi hakea

ja päästä. – On vääryys että kaikki ei sitä harjoittelutukea saa, Kauhanen sanoo. – Pitäisi kaikille tarjota sitä mahdollisuutta että voi tehdä harjoittelun, koska koen että minua ovat ne harjoittelut auttaneet tosi paljon ja osittain harjoitteluiden kautta olen edennyt näihin tehtäviin missä nyt olen. Opiskelu – Ehkä yliopisto-opinnoista on ollut sen kautta hyötyä että on sellainen kyky omaksua laajoja asiakokonaisuuksia, hahmottaa niitä ja se sitten monesti auttaa tiedonhaussa ja erityisesti kirjallisten töiden tekemisessä. Erottaa että mikä niissä on olennaista, poimia esiin olennaiset asiat. Ranskan kieli ei EU-tehtäviin ollut vaatimuksena mutta siitä on ollut hyötyä. – Jos haluaa kansainvälisiin tehtäviin niin englantia osaa kaikki mutta olisi tärkeää osata myös muitakin kieliä, esimerkiksi saksaa tai ranskaa. Brysselissä varsinkin kaikki käytännön asiat toimii ranskaksi eikä englantia juuri puhuta EU-kuplan ulkopuolella. Luin peruskoulussa pitkän Ranskan ja yliopistolla olen ollut tosi laiska Ranskan suhteen, mutta ehdottomasti siitä on hyötyä ja kannattaa lukea kieliä jos esimerkiksi EU-tehtävät kiinnostavat. Yhteiskunta – Näen että työskentelemällä tässä organisaatiossa osaltani pystyn vaikuttamaan: Allianssihan on valtakunnallinen nuorisotyön vaikuttaja ja palvelujärjestö ja Allianssiin kuuluu tällä hetkellä noin 120 eri nuorisoalan järjestöä eli tosi isoa otosta suomalaisen nuorisotyön kentästä. On merkitystä minkälaisia kannanottoja meiltä lähtee ulos ja mitä me sanotaan asioihin. Viisaat neuvot – Opiskeluaikoina ajatteli, että kun valmistuu ja menee työelämään, niin on yksi työ ja yksi tehtävänkuva tai teema minkä parissa tulee työskentelemään. Kun on siirtynyt työelämään, on huomannut, että ei se ihan niin mene. Pitää olla koko ajan valmis hakemaan uusia tehtäviä, kaikki työt ovat nykyään pätkiä ja sijaisuuksia ja tehtävänkuva voi vaihtua nopeastikin.

Akateeminen työttömyys ennätyslukemissa Akavan arvion mukaan tällä hetkellä työttömien työnhakijoiden osuus korkeasti koulutetusta työvoimasta on noin 6,5 prosentin paikkeilla. Tutkija-asteella osuus on neljän prosentin luokkaa. Yhteiskunta-alan (VTM, YTM, HTM) työttömien määrä on kasvanut vuodessa 242 hengellä. Määrä oli syyskuussa 2014 1 500 henkeä (1 258, 9/2013). Työttömien yhteiskuntatieteilijöiden osuus koko alan työvoimasta on noin 5,5 prosenttia. Kokonaisuudessaan korkeasti koulutettujen työttömien määrä on yli kaksinkertaistunut finanssikriisistä alkaneen heikon taloussuhdanteen aikana. Voimakkain työttömyyden kasvuvaihe korkeasti koulutetuilla alkoi kuitenkin vasta vuonna 2012, taantuman toisessa vaiheessa. Eräs vastavalmistunut stigmalainen kommentoi työllisyystilannetta seuraavasti: ”Varsinkin näinä päivinä valmistuvilla on suuria haasteita löytää mieleistä ensimmäistä työpaikkaa. Vaikka meidän yhteiskuntapolitiikkojen tulisi tuntea työmarkkinoiden ja työnhaun haasteet, tuntuu että ´työttömäksi valmistuminen´ kauhistuttaa meitä silti yhtä paljon kun muitakin. Kyseessä on kuitenkin vain oman paikkansa etsimistä haasteellisessa työmarkkinatilanteessa.”

Kysyessäni lopuksi erityisen viisaita neuvoja opiskelijoille Kauhanen vastaa: – Kannattaa olla monipuolisesti kiinnostunut eri asioista ja kehittää sitä omaa osaamistaan samalla esimerkiksi juuri kielten opiskelun kautta, olla aktiivinen, ottaa yhteyttä eri kiinnostaviin työnantajiin ja sitä kautta päätyä mielenkiintoisiin työtehtäviin. 17

MUURISEN POTKU FOOTBALL CHAMPIONSHIP ’14 WINNING TEAM, SUPER GOOD

Takarivi: Jugi Tuominen (Kontakti), Roy Sandberg (Stigma), Jaakko Ikonen (Stigma), Karra Väisänen (laina Englannin Maajoukkueesta), Verneri Aalto (Stigma), Juho Peltonen (Kontakti), Eturivi: Tuomo Käkelä (laina Dilemma), Mika Niemi (laina Englannin maajoukkue), Joel Lindqvist (Stigma), Teemu Salmela (Stigma), Roope Kaaronen (Stigma), Mikko Silliman (Stigma)

Kuvasta puuttuvat ainakin: Veli Airikkala (Stigma), Jussi-Pekka Kinnunen (Stigma), Hannu-Pekka Komonen (Stigma), Sara Kärnä (laina Englannin maajoukkue), Petteri Pääkkönen (Kontakti), Pekka Salminen (Stigma), Nuutti Salonen (Kontakti), Aki Tetri (Stigma)

jalkapallo - Teemu Salmela

Pitkä tie mestaruuteen

FC Muurisen Potkun ensimmäisen yliopistosarjan mestaruuden taustat valmentajan muistelemana

Alku aina hankalaa. Tähtihyökkääjä Komonen loukkaantuu ikävällä tavalla heti ensimmäisessä ottelussa ollen loppukauden sivussa. Häviämme ensimmäisen ottelun 2-5. Kahden jopa rutiinimaisen voiton jälkeen (9-0, 3-0) vuorossa on ratkaiseva ottelu, josta tarvitaan vähintään tasapeli välieriin pääsemiseksi.

puoliajan jälkeen. Puoliajalla pidetään jälleen kriisipalaveria. Kuuntelen tarkalla korvalla mitä pelaajilla on sanottavaa. Alkaa jo tuntua että laivaa ei voi kääntää tuhannetta kertaa sekuntia ennen jäävuorta. Päätämme kokeilla taas jotain uutta, 2-1-2-1 -taktiikkaa, jossa keskikentän pohjalla on yksi pelaaja siivoamassa pahimpia palloja pois. Taktiikka toimii ja voitamme 2-1. Harvoin olen nähnyt näin masentuneita vastustajia.

Olemme ensimmäisen puoliajan lopulla jo 0-3 häviöllä, mutta ihmeitä tapahtuu. Yksi nuorista pakeista, myyttinen Matruusi ”Vuosina 2006 - 2008 pelattiin joka vuosi eri Finaalissa kohtaamtulee pelipaikalle ilnimillä ja eri ainejärjestöyhdistelmillä ja jalkame verivihollisemme moittamatta ja myöpallosarjan taso oli ihan helvetin kova. SamasKTTO:n. Varsinainen hässä jakamaan ohsa sarjassa pelasi kerran mm. yliopiston eduspeliaika on tiukkaa jeita allekirjoittaneen tusjoukkue, joilta saatiin turpaan jotain 14-3.” vääntöä: Saamme loavuksi. Saan valtavan -Emeritushyökkääjä/maalivahti Lardot pussa pallon vastustaenergiabuustin. Allejan tolppaan. Peliaika kirjoittaneen valmenpäättyy 0-0. Rangaisnustaktiikka on edellisissä otteluissa perustupotkuihin en uskalla osallistua muuten tunut improvisaatioon. Niin tässäkin. kuin ottamalla pari kuvaa. Voitamme 5-4. Olemme vaihtaneet muodostelmaa Mestaruus on totta monen vuoden tahkoakesken ottelua jo aiemmassa ottelussa joulumisen jälkeen. Kiitos pelaajille, uusille ja vankuusesta 2-3-1:een. Nyt joudun jälleen tekehoille! mään kovan päätöksen muodostelman siirtämisestä takaisin joulukuuseen. Mixu ei ikinä Kirjoittaja johti FC Muurisen potkua kaudelvoisi tehdä näin. la 2014 ja on Kajahduksen toimitussihteeri Minä voin. Jalkapallossa ei voi olla ki2014. veen hakattuja peli-ideologioita. Jalkapallon täytyy perustua pragmaattisuuden taiteeseen. FC Muurisen potku on Stigman ja Kontaktin Kovalla itseluottamuksella pelaamalla käänvuonna 2009 perustettu yhteinen jalkapallojouknämme ottelun tasoihin viimeisellä minuukue joka pelaa Unisportin jalkapallosarjassa ketilla. Harvoin olen nähnyt niin masentuneita väisin ja syksyisin (rentosarja). Muurisen potkun vastustajia. toiminnasta tiedotetaan sähköpostilistalla, kaikille avoimessa Facebook-ryhmässä ja tapahtuVälierässä ottelun alku on jälleen kehnonlaimissa. Joukkueen toimintaan voi osallistua kuka nen, kun olemme 1-0 häviöllä ensimmäisen tahansa pelitaitoihin tai sukupuoleen katsomatta. 19

jalkapallo - Joel Lindqvist

Tuhoon Tuomittu Tuomitsija?

äysimittaisessa futisottelussa kentällä on 22 pelaajan lisäksi yksi tai useampi henkilö, joiden rooli on varsin epäkiitollinen. Heidän pestinsä on valvoa ottelun turvallisuutta ja sääntöjenmukaisuutta, kun peliareenalla rymistää kolmattakymmentä romuluista kaveria, joiden suonissa virtaa testosteroni ja endorfiini ryöppyävän kosken lailla. Lisäksi pitäisi tehdä sekunnin murto-osissa vaikeasti tulkittavia päätöksiä, joista valittaa varmasti vähintään puolet kentällä olevista. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi tehdä tällaista? Erotuomarin osa eli ole helppo. Silti pelkästään Helsingistä löytyy n. 300 aktiivista futistuomaria, joista monet vielä suhtautuvat suurella intohimolla harrastukseensa. Mikä sitten motivoi ”dumareita” (slangia, etymologia ruotsin kielen sanassa ”döma”, tuomita) palaamaan yhä uudelleen viheriöille ottamaan ne ainaiset huudot niskaansa? Vastaus kysymykseen ei ole ihan yksinkertainen. Pyrin vastaamaan kysymykseen omasta näkökulmastani.

Näinä taloudellisesti haastavina aikoina etenkin opiskelijan on hankalaa löytää duunia, joka olisi jollain tasolla mielekästä, josta maksettaisiin säädyllistä palkkaa ja etenkin mukautuisi opiskelujen aikataulukiemuroihin. Dumaaminen täyttää, ihme ja kumma, kaikki nämä ehdot. Palkkiot ovat yllättävänkin korkeita etenkin käytettyyn aikaan nähden, aikataulunsa saa määritellä hyvinkin pitkälti itse ja matsit ovat vieläpä tyypillisesti juuri luentoaikojen ulkopuolella (arki-iltaisin ja viikonloppuina). Lisäksi vislaaminen tarjoaa jopa etenemismahdollisuuksia yhä haastavampien otteluiden muodossa.

ntäs se mielekkyys sitten? Tämä ei olekaan enää niin yksioikoinen asia. Parhaillaan dumaaminen on kauniina kesäpäivänä omien aikataulujen mukaan soviteltu koitos, jossa pääsee toimimaan juuri omien kykyjensä huipulla, nauttimaan kyvykkäiden futarien kunnioituksesta, ja tästä lystistä vieläpä maksetaan ihan mukavasti. Ikävimmillään se on lokakuinen hiekkakentän alasarjan vääntö, jossa peliareena muistuttaa syyssateiden jäljiltä ennemmin

tekojärveä kuin futispelin puitteita, hyinen viima kiittää flunssalla seuraavana aamuna eikä pelaajilla ole tippaakaan kunnioitusta sinua tai sinun asiantuntemustasi kohtaan. Summa summarum, pidän dumaamista kuitenkin mielekkäänä puuhana. Joillekin, todennäköisesti jopa suurimmalle osalle, tämä on sitä paitsi ennen kaikkea harrastus. Itse koen vislaamisen kuitenkin ensisijaisesti keinona tienata rahaa. Samaan aikaan se on myös toki mukavaa ja haasteita tarjoavaa vapaa-ajan puuhaa, josta voi löytää onnistumisen kokemuksia ja ”hyviä kiksejä”. Välillä on itsetunto, mielenterveys ja jopa turvallisuudentunne uhattuna tätä tehdessä, mutta jostainhan täytyy tienata ne taskurahat, jotka sitten kuluvat yliopistobileissä tai kallion kapakoissa. Etenkin miettiessäni kaikkia niitä, jotka kustantavat opiskelijaelämänsä puhelinmyynnillä, yövuoroilla tai Siwan kassalla, tunnen olevani pikemminkin varsin onnekas osastani. Kirjoittaja on fuksi. Hän pelasi Muurisen Potkun mestaruusmiehistössä syyskaudella ’14.

”

Unelmani vaikuttamisesta on toteutunut. Antton

ERITYISAVUSTAJA VTM, M.A.

”

Tiesin koulutuksen antavan valmiudet monenlaisiin töihin.

SINÄ OLET VAIKUTTAJA.

Anu

OSASTONJOHTAJA YKSITYISSEKTORILLA VTM

Mutta millainen? Tee testi osoitteessa www.sinaoletvaikuttaja.fi.

jalkapallo - Teemu Salmela

Nuoret luottopakit haastattelussa

JUSSI-PEKKA KINNUNEN 1. Uskomattoman hyvältä. Keväällä 2012 oltiin jo finaalissa, mutta hurja taistelu ei aivan kantanut voittoon asti. Voin kuvitella, miltä kentällä olleista pelaajista on tuntunut päätösvihellyksen hetkellä. Tänä keväänä Muurisen potkun tilanne näytti hankalalta, mutta niin kuin parhaissa tarinoissa ikään pohjalta noustiin lopulta sankareiksi. Nyt naatitaan! 2. Oma panokseni jäi tällä syyskaudella yhden pelin suuruiseksi, mutta kuitenkin merkittäväksi. Vaihdossa suoritetuista kiinan kielen opinnoista oli hyötyä yliopiston aasialaista vaihtarijengiä vastaan pelatessa. Päästiin ihon alle. Lopputulos 12-1 jotain (9-0, toim. huom).

3. Keravan Pallo -75 junioreita, vuosikertaa -88. KP-75 Tottenhamin ja Evertonin umpioikea laitapuolustaja, myöhemmin myös keskuspuolustajan roolissa nähty. Pitkä kokemus Keravalla pelatusta häkkifutiksesta sekä harrastedivarin futsal -sarjoista. Muurisen potkussa keväästä 2011 lähtien. 4. Liverpool FC. En jostain syystä ole koskaan ryhtynyt kannustamaan mitään tiettyä joukkuetta, mutta yhden joukkueen edesottamuksia tulee seurattua muita tarkemmin ja jollain kummallisella, erityisellä lämmöllä. Koska Hyypiä, Gerrard ja Istanbul 2005. 5. Talvikausi menee futsalia pelatessa ja joogatessa, mutta kevään siirtokuviot ovat vielä auki. Tarkoitus on antaa ensi keväänä Muurisen potkussa vahvat näytöt ja siirtyä kevään siirtoikkunassa johonkin kesäsarjaan palloilemaan.

1. FC Muurisen potku voitti historiansa ensimmäisen mestaruuden tänä syksynä. Miltä nyt tuntuu? 2. Mikä oli oma panoksesi, oletko tyytyväinen omaan suoritukseesi?

3. Kerro omasta pelaajataustasi?

ROOPE KAARONEN

3. Palloa tuli potkittua ensimmäisen kerran nappulana Wimbledon Parkin viheriöillä Lontoossa, mutta varsinainen seuraura alkoi myöhemmin Espoossa HooGeen, eli Haukilahden Pallon, riveissä. HooGeen sinivalkoinen paita pysyi niskassa aina täysi-ikäisyyteen saakka, kunnes siirryin niin sanottuun College-footballiin ja FC Muurisen Potkuun.

1. Upealta, Pääsimme alkulohkosta upean takaa-ajon seurauksena jatkoon, ja lähdimme finaaliin ehdottomasti altavastaajina. Mestaruus oli kovan työn tuotos, ja olemme kyenneet monivuotisen taipaleemme aikana luomaan paitsi upean joukkohengen niin myös vakaan pelaajarungon. Syksyn uudet pelaajahankinnat olivat kuitenkin lopullinen avain mestaruuteen. Joka aamu vaatekaappiin katsoessani voitosta muistuttavat mestaruuspalkinnoksi saadut UniSportin sinivalkokeltaiset urheilusukat, jotka ovat päässeet sen verran kovaan käyttöön, että kevään futissarjan aikaan on jo varmasti tarvetta uusille! 2. Ainakin olin paikan päällä. En viitsi sen kummemmin omaa suoritustani arvioida (tämähän on lopulta General Managerin tehtävä), mutta yleisesti ottaen olen tyytyväinen suoritukseeni. Petrattavaa kuitenkin aina riittää, ja tavoitteena on palata kevään sarjaan entistä vahvempana ja varmempana. Puolustajana haluaisin erityisesti kiittää myös maalivahtimme Mikan (lainakaappaus Englannin maajoukkueelta [humanistit], toim. huom.) tähdellisiä suorituksia erityisesti jatkopeleissä ja finaalissa!

4. Suosikkijoukkueesi? 5. Tulevaisuudensuunnitelmasi jalkapalloilijana, esimerkiksi siirtokuviot?

4. Jo edellä vihjatuista syistä AFC Wimbledon. Entisenä Wimbledon FC -fanina järkytyin, kun jo Lontoossa kannattamani perinteikäs seura joutui franchise-urheilupolitiikan uhrina alistumaan nimen- ja paikkakunnanmuutokseen. Tästä vihastuneet Wimbledon-fanit perustivat uuden seuran, AFC Wimbledonin, joka on menestyksekkäästi noussut Lontoon lähiösarjoista viisi sarjatasoa ylemmäs, aina kansalliseen Englannin kakkosliigaan. Todellinen fanien seura siis, jonka otteluissa on poikkeuksellisen yhteisöllinen tunnelma. 5. Talvella aion kohottaa yleiskuntoani ainakin hiihtämällä; kärsivällisyyttä ja sisukkuutta puolestaan kehitän pilkkimällä. Toistaiseksi siirtohuhuja on turha analysoida, vaikka debytoinkin syksyllä Englannin maajoukkueen riveissä. Potkin jatkossakin Muuriselle. 23

jalkapallo/kansainvälisyys - Mikko Silliman

Soccerin supertähti*

Hei kaikki, täällä Mikko Silliman. Syksyllä 2014 aloitin opiskeluni Helsingin yliopistossa, yhteiskuntapolitiikan laitoksella. Minun maisterin kurssin nimi on: REMS Social & Public Policy/Urban Studies. Niin kuin nimi viittaa, kurssi ei olekaan suomeksi, vaan englanniksi. Ja tämä artikkeli tässä on oikeastaan eka jonka olen koskaan kirjoittanut suomeksi. Olen suomalaisäidin ja intialaisisän jälkeläinen, jenkki Bostonin vastapäätä Cambridgestä. Luulisin että tämän vuoksi Teemu Salmela pyysi minua kirjoittamaan vähän minun kokemuksistani opiskelijana ja pelaajana Muurisen Potku -jalkapallojoukkueessa.

*otsikko toimituksen käsialaa, ei Mikon 24

Ajattelin että lyhyesti sanoisin jotain siitä miten olen kokenut opiskelijaelämän vähän erilaiseksi täällä kuin Amerikassa, ja sitten kertoisin vähän siitä mitä samanlaista opiskelu molemmissa on ollut.

Vaikka kävin aika vanhassa yliopistossa Jenkeissä, meillä ei ollut samankaltaisia perinteitä kuin täällä. Mutta ehkä vielä isompi ero on se että kun täällä on jonkinlainen perinne, se ei tunnu olevan “pretentious”. Amerikassa ja Englannissa (jossa olin vuoden vaihto-opiskelijana) perinteet aina jotenkin päätyy olemaan tosi “pretentious” (mahtaileva, suureellinen, toim. huom). Kun ekan kerran kuulin “Maailmanparannus Laulun” (ja sit Lammaslaulun) sitseillä, niin piti alkaa nauraa: Ei oppilaat koskaan olisivat voineet laulaa sellaista - ei ollut kulttuuria jossa pystyimme pitää pilkkaa itsestämme, ei ainakaan itse opiskelusta ja meidän motiiveista. Toinen esimerkki: miu äit on Viipurista ja miekin oon liittynyt viipurilaiseen osakuntaan. Kun yritän selittää kavereille mikä osakunta on, niin aina tulee mielee frätit. Mut jotenkin frätissä Jenkeissä tuntuu jotenkin sitoutuvalta ja vakavammalta toisin kuin täällä missä osakunnassa olo tuntuu paljon leppoisammalta ja vitsikkäämmältä. Opiskelukin tuntuu erilaiselta. Kun ekan kerran tapasin minun kurssin vetäjän - Anne Hailan - hän kertoi minulle että opiskelu täällä saattaa tuntua vähän vapaammalta kuin Jenkeissä. Katsoin häntä vähän epäluuloisena mut en virkannut mitään. Kävin kandini “liberal arts” yliopistossa jossa oltiin ylpeitä siitä miten paljon vapautta meillä oli opiskelijoina. Kaiken päälle, olin oppinut jo pienestä asti että Amerikka on vapauden maa. Nämä viimeiset kaksi kuukautta täällä ovat yllättäneet minua: täällä opiskelu onkin vapaampaa kuin

Jenkeissä. Täällä voi ilmoittautua ihan mihin kursseihin tahansa ja voi ottaa niin paljon, tai vähän kursseja kun haluu. Meillä oli sama vapaus kurssien valinnassa, mut meidän piti ottaa tietty määrä kursseja. Syy: Amerikassa opiskelu on kallista. Ei voi viettää ylimääräisiä vuosia opiskelijana, eikä voi käyttää liikaa yliopiston resursseja. Se että yliopisto on ilmaista täällä vaikuttaa enempään kuin vaan näihin logistisiin eroihin, mutta kans koko kulttuuriin. En täällä ole ollut niin stressaantunut opintojen suhteen. Ja jotenkin, se sama “unpretentious” olo jota mainitsin aikasemmin vaikuttaa myös opiskeluun. Jenkeissä opiskelu oli aina vähän kuin kilpailu. Mut, tarpeeksi opiskelusta - urheiluun. Ainahan sitä sanotaan että jalkapallo tuo ihmisiä yhteen. Ainakin koin sen täällä. Samahan se peli oli kuin kotonakin. En hetkeksikään Muurisen Potkulla tuntunut ulkopuoliselta, eikä kukaan liikoja kysellytkään minun taustasta. Ja sit kun tuli ilmi että en osannutkaan asentojen nimiä tai mitä kaikki komennukset tarkoittivat, multa kysyttiin että mistä olin kotoisin. Paras osa Muurisen Potkussa pelaamisesta oli se, että vaikka voitettiinkin sarja, ei koskaan ollut liian vakavissaan. Taas löydän itseni toistamassa mitä sanoin aikaisemmin: Jenkeissä kaikki muuttui kilpailun kautta enemmän “pretentious:ksi”, mutta täällä pelin pelaaminen olikin pelaamisesta kiinni, eikä välttämättä lopputuloksesta. Kuin finaalivihellys kuului, mentiin oluelle ja juteltiin aivan muista asioista. 25

kyldyyri - nuori Lari Hokkanen tutustuu oopperaan

Horečná-Godani-Robbins - Tanssin urbaanit utopiat

10. marraskuuta, Herran vuonna 2014. Olen menossa yksin tarkastelemaan, miltä kehuttu nykytanssiesitys vaikuttaa. Saapuessani esityspaikalle aluksi hävettää: en edes tiedä kuinka toimia hienossa Oopperatalossa. Pääsenkö käsissäni olevalla pdf-lipulla sisään? Pitää kysyä vahtimestarilta parin minuutin vaivaannuttavan ympäripyörimisen jälkeen. Hävettää vielä enemmän. Todella epävarma olo. Kovasti on hienosti pukeutuneita ihmisiä. Klassisen siististi pukeutuvana ihmisenä kuuluin periaatteessa joukkoon, mutten vielä kuitenkaan. Joku viba puuttui - illan alussa vielä kuvittelin löytäväni sen vielä illan aikana. Kasvavasta luokkatietoisuudesta johtuvaan käsien tärisemiseen verrattuna minulla oli kuitenkin yllättävän hyvä fiilis; syynä lienee ennen esitystä nautittu skumppapullo (Alkon halvinta, 8e). Ensimmäisen esityksen alkaessa liian pitkään yritän pohtia mitä esitys esittää. Lopulta tajuan, että se on turhaa: tärkeintä on liikkeen kauneus, tanssijoiden täydellisen yhtäaikaiseksi koordinoitu liike. Ensimmäisen tauon lähestyessä voin jo hyvin ymmärtää, miksi nykytanssista pidetään. En tosin tiedä miten kuvailla sitä - juonta en löytänyt. Tanssijat vain tanssivat kauniisti. Esteettisestä elämyksestä huolimatta epävarmuuteni yleisön joukossa ei vähene. Ensimmäisen tauon aika huomaan, että tilanne vaatii lisää alkoholia. Siispä päätän ostaa samppanjaa (15e lasi - loppukuu makaronia). Yhteiskuntapoliitikkona huomasin ilokseni olevani tuplasubventoitu: valtio spon26

soroi avokätisesti sekä oopperaa että minua opiskelijana. Opintolainallahan tämäkin lysti maksettiin. Vessassa huomaan että siellä on kenkienkiillotuskone - eiköhän se kerro kaiken. Herskavaloja sen sijaan ei ole. Saniteettitiloissa vaivun syvään luokkahenkiseen pohdintaan. Vaikka periaateessa sovin korkean luokan kyldyyribakkanaaleihin, kuitenkaan en ollenkaan. Tässä kai ristiriitaiset resurssit tarjoava akateemis-vasemmistolainen taustani tulee esiin: habitukseni ei vain ole oikeanlainen eliitin pariin. En ole tottunut käymään tällaisissa tilaisuuksissa. Toisaalta onhan perheeni opettanut minut lukemaan kirjoja, sekä olemaan utelias kulttuuria ja maailmaa kohtaan. Päädyn kuitenkin siihen, että ehkä bissen dokaaminen Kalliossa on tässä vaiheessa luontevampi elämänmuoto. Olen ainakin joskus halunnut ajatella, että kuljen kohti ”yläluokkaista kulttuuria”, en resurssisessa vaan enemmän kulttuurisessa mielessä. Olessani täysin yksin Oopperassa kuitenkin mielessäni on lähinnä seuraava ajatus: oispa (halpaa) kaljaa. Toisen tauon aikana iskee kova nälkä. Ostanpa siis suklaaleivoksen ja valkoviinin. Maksaa yhteensä 19e. Voi vittu. En löydä ei-varattua paikkaa ravintolasta. Täytyy mennä edestakaisin hyvin tyhmän näköisenä. Viimeisestä näytöksestä en ihan liikaa yksityiskohtia muista. Esitykset olivat kuitenkin hyviä. Oudon lumoavia, varsinkin Godanin osuus.

ruoka & juoma - Maria Hietikko

Marian Keittiössä -”Aamorinpasta” Tekisikö sinun Unicafe-mätön sijaan mieli herkullista ja maittavaa kotiruokaa? Tar v itsetko deitti-iltaa varten ruokaohjeen, jossa ei voi epäonnistua? Onko olosi heikko edellisen illan juhlinnan jälkeen?

Kajahdus tarjoaa sinulle täydellisen reseptin, joka sopii mihin tahansa tilanteeseen. Tämä ruoka on edullinen, täyttävä ja nopea valmistaa. Esteettisesti se ei ehkä vastaa ruokabloggaajien luomuksia, mutta hurmaa silti sympaattisella yksinkertaisuudellaan. Annoksen nimi on Amorinpasta. Se on hioutunut täydelliseen muotoonsa vuosien kehittelyprosessissa ystävien kanssa ja saanut nimensä siitä, että jopa kokkaustaidottomat tytöt voisivat herkun avulla hurmata kenen tahansa sydämen.

Vaikka ruuan yhtenä raaka-aineena ovat pikanuudelit, amorinpastaa ei pidä sekoittaa tavalliseen nuudeliannokseen. Kahden hengen annokseen tarvitset: Kaksi pussia nuudeleita Purkin tonnikalaa Salaattijuustokuutioita

eitä nuudelit pakkauksen ohjeen mukaan. Kun nuudelit alkavat olla valmiita, lisää tonnikala ja salaattijuustokuutioita maun mukaan. Anna kuumentua. Halutessasi voit lisätä omia mausteita. Jos haluat pastan rinnalle jotain raikasta, salaatiksi sopii esimerkiksi rasiallinen miniluumutomaatteja.

kirja-arvio -Iiris Annala

Askel akateemisille varpaille Sanna Ryynänen & Juha Suoranta: Taisteleva tutkimus. Helsinki: Into, 2014. 393 s.

anna Ryynäsen ja Juha Suorannan kirjoittama Taisteleva tutkimus esittelee nimensä mukaisesti taistelevan tutkimuksen keinovalikoimaa ja teoriaperinteitä. ’’Taisteleva tutkimus on poliittista, sosiaalista, kulttuurista ja konkreettista kamppailua vallasta, materiaalista ja henkisistä resursseista sekä oman kulttuurin ja identiteetin oikeudesta ja tunnustuksesta.’’ Näin määriteltynä taistelevan tutkimuksen ilmiömaailma on sosiaalinen. Taisteleva tutkija toimii siten ihmistieteiden eli humanististen tieteiden ja valtiotieteiden tontilla. Taisteleva tutkija ei ole asiantuntija, joka määrittelee tutkittaviensa ongelmat, vaan toimii ja kokee heidän kanssaan. Ryynäsen ja Suorannan kirja rivien välistä esittää, että kansalaisvaikuttaminen on tutkimusta. Taisteleva tutkimus tekee pesäeroa akateemisesti tuotettuun tieteelliseen tietoon, joka kirjoittajien mukaan voidaan nähdä kumileimasimena kapitalistiselle yhteiskuntajärjestelmälle. Ryynänen ja Suorantaa eivät varsinaisesti esitä, että taisteleva tutkimus olisi tie28

dettä, mutta aktivistit voivat kuitenkin tuottaa tietoa. Tieto on ase, jonka avulla sorretut murtavat kahleensa. Ei ollut yllätys, että taistelevalla tutkimuksella on antikapitalistiset lähtökohdat. Olemme tottuneet ajattelemaan, että vain tieteen normien mukaisella tutkimuksella voidaan tuottaa tietoa. Taisteleva tutkimus rikkoo näitä normeja surutta, sillä siihen ei kuulu esimerkiksi kontrolliryhmien käyttö, ja toiminta – siis tutkimus – on tarkoitushakuista. Tällaisessa ei-akateemisesti tuotetussa tiedossa on kyse ’’laajennetusta epistemologiasta’’, joka haastaa tiedon tuottamisen monopolit eli yliopistot ja kyseenalaistaa vallitsevat tietohierarkiat. Koska todellisuus on moniulotteista, on hyvä, että myös tiedon tuottamisen tapoja on useita, kirja esittää. Totuus ja objektiivisuus ovat ahtaita käsitteitä, jotka kaventavat ajattelua. Objektiivisuutta, vertaisarvioita ja vakiintuneita tutkimusmenetelmiä peräänkuuluttaville yliopistoihmisille taisteleva tutkija sanoo, ettei taisteleva tutkimus edes yritä

täyttää akateemisen tiedon kriteerejä, sillä juuri nuo kriteerit se pyrkii haastamaan.

irjan keskeinen teesi on, että rationaalinen tiede on imperialistisella väkivallalla rakennettu hegemoninen uskomusoppi. Rationaalisuus on länsimaisen tietokäsityksen pyhä lehmä, jonka häväistessään taisteleva tutkija tulee sohaisseeksi kulttuurirelativismin muurahaispesää. Imperialismisyytösten taustalla kummittelevaan kulttuurirelativismiin liittyvät ongelmat eivät kuitenkaan saa kirjassa huomiota. Taisteleva tutkimus kritisoi akateemisesti tuotettua tietoa etnosentrisyydestä. Tutkijat usein itse kuuluvat yhteiskunnan hallitsevaan luokkaan ja puhuvat alemmista yhteiskuntaluokista ja muista kulttuureista itse määrittelemillään termeillä ja omista lähtökohdistaan. Toisaalta esimerkiksi sosiaalityön tutkimuksessa on jo pitkään yritetty häivyttää tutkijan asemaa paremmin tietäjänä ja painotettu niin kutsuttua kokemusasiantuntijuutta. Taisteleva tutkimus näpäyttää akateemista tietokirjallisuutta myös kielellisestä elitismistä ja siihen kytkeytyvästä vallankäytöstä. Tässä mielessä taisteleva tutkimus muistuttaa tieteen popularisointia, joka on

viestittänyt tieteellisistä tutkimustuloksista ilman vierasperäisiä ja muita vaikeaselkoisia termejä.

aisteleva tutkimus hyväksyy kokemuksen tietolähteeksi. Oliko kokoomuspoliitikko Piia Kauppi taisteleva tutkija, kun hänen kokemuksena mukaan maahanmuuttajat ostavat sosiaalituilla kalliita lastenvaunuja? Hänhän pyrki antamaan äänen niille, jotka kokivat sosiaalitoimiston rahankäytön ongelmalliseksi. Toteamus oli vaarallista, ennakkoluuloja kylvävää puhetta, mutta mitä jos joskus jossain on oikeasti käynyt niin? Tässäkin asiassa tärkeämpää kuin miettiä, onko väite totta vai ei, on sen pohtiminen, miksi tämä tieto on merkityksellistä. Tiedon yhteiskunnallinen merkityksellisyys riippuu vallitsevasta tulkintahegemoniasta. Jos taisteleva tutkija aikoo horjuttaa valtarakenteita, hänen on välttämätöntä tiedostaa ajassa ja paikassa vallitsevia tulkintahegemonioiden olemassa olo. Yhtälailla meidän tavallisten valtiotieteiden opiskelijoiden on tärkeää kiinnittää huomiota oman aikamme tulkintahegemonioihin, sillä ne synnyttävät yhteiskunnalliset ongelmanmäärittelyt. 29

nko ongelma julkisen talouden alijäämä ja työttömyys vai kenties se, että talouskasvuriippuvainen yhteiskuntajärjestys ei voi säilyä ennallaan ekologisten resurssien huvetessa ja tuotantotekijöiden muuttuessa yhä häiriöalttiimmiksi? Keynesiläinen yhteiskuntajärjestys näyttäisi edelleen ohjaavan talouden ongelmien tulkintaa. Kuka vielä kehtaa väittää, että diskurssianalyysi on huuhaata. Jos sallitaan aktivisteja nimitettävän tutkijoiksi ja kansalaisvaikuttamista legitiimiksi tavaksi tuottaa tietoa, joudutaan kysymään seuraava kysymys: sikäli kun taistelevan tutkimuksen on tarkoitus antaa ääni vaiennetuille ja kyseenalaistaa totunnaisuudet, voidaanko taisteleva tutkimus -meriitti suoda myös sellaiselle tutkimukselle, joka tapahtuu poliittisesti arveluttavista lähtökohdista? Ovatko uusnatsit taistelevia tutkijoita yrittäessään osoittaa jonkin ei-länsimaalaisen ihmisryhmän länsimaalaisia geneettisesti tyhmemmäksi? Kaiketi eivät, koska tulkitsen taistelevan tutkimuksen pyrkivän siihen, että kukin saisi tunnustuksen omalle kulttuuril-

Brittiläisten yhteiskuntatieteilijöiden 1970-luvulla kehittämän ’’uuden tutkimusparadigman mukaan osallistavan toimintatutkimuksen tärkeimmät periaatteet ovat:

leen ja identiteetilleen ilman, että rajoittaa toisten samaa oikeutta. Taistelevan tutkimuksen toimintalogiikkaan kuuluva tarkoitushakuisuus jää silti häiritsemään.

irja sisältää sivumääräänsä nähden niukanlaisesti Ryynäsen ja Suorannan omia pohdintoja. Kirjoittajat lähinnä esittelevät toisten kirjailijoiden teesejä heittäytymättä juuri keskustelemaan esitettyjen väitteiden kanssa. Taisteleva tutkimus toimii toki loistavana lähdeteoksena aiheesta, josta ei ole aikaisemmin kirjoitettu kokoavasti. Kaikkien tieteellisen tutkimuksen parissa toimivien on tärkeää olla tietoisia niistä tietokäsityksessämme ongelmista, joita kirja nostaa esiin. Tämä tieteenfilosofisesti kiinnostava ja ansiokas kirja on kuitenkin niin ripustautunut kapitalismin vastustamiseen, että se jäänee melko rajatun yleisön, punavihreiden akateemikkojen, lukemistoksi.

•Tutkimus ei koskaan ole neutraalia. Se joka tapauksessa joko tukee tai kyseenalaistaa valtarakenteita. Siksi on tutkijalla ja tutkittavalla on tärkeää olla yhteinen kieli ja kokemus todellisuuden luonteesta. •Kaikki tieto voidaan soveltaa käytäntöön, koska teoria ja käytäntö ovat kietoutuneita. •Ihmisen omaa kokemus on tärkeä tietolähde •Tutkija on osa tulkintayhteisöä, joka koostuu tutkijan lisäksi tutkimuksen toimintaympäristöstä sekä yksilön elämismaailmasta. Kiinnostuksen kohteena olevia ihmisiä ei esineellistetä, vaan nämä osallistuvat tutkimukseen.

salaliitot - Lotta Virrankari

Bilderberg

Viime kesän lopulla katsoin YLE:n toimittaman dokumentin Bilderberg-kokouksista. Kokousten salamyhkäisyyden vuoksi aihe on kaiketi jäänyt aika piiloon myös suomalaisessa mediassa, sillä en ollut kuullut tästä ’’maailmanherrojen kokouksesta’’ aiemmin mitään. Vain harva nykypäivän kokous järjestetään näin suljettujen ovien takana. Vuosittaisissa Bilderberg-kokouksissa Euroopan ja Yhdysvaltojen mahtavimmat ja vaikutusvaltaisimmat henkilöt pohtivat maailman kehityksen suuntaviivoja, mutta kokouksesta ei jää ulkopuolisille oikein mitään kerrottavaa heitä sitovan vaitiolovelvollisuuden vuoksi. Bilderberg-kokouksilla on kuudenkymmenen vuoden historia. Nämä kokoukset perustettiin, jotta Eurooppa ja Yhdysvallat voisivat käydä vuoropuhelua toistensa kanssa. Nimi juontaa juurensa kokouksen ensimmäiseen paikkaan, hollantilaiseen Bilderberg-hotelliin. Kokouksissa on niin sanottuja vakiovieraita mutta myös joka vuosi paljon uusia vaikutusvaltaisia henkilöitä. Teollisuuden ja finanssialan edustajien lisäksi paikalle kutsutaan politiikkoja, median edustajia ja tutkijoita. Moni suomalainenkin on ollut osallistujana Bilderberg-kokouksissa, joskin ainoastaan Mikael Pentikäinen oli halukas kommentoimaan dokumentissa kokousta julkisesti. Tavallaan Bilderberg voi olla osallistujalle myös leimaava, eli hänet nähdään heti kasvottoman eliitin jäsenenenä. Useimmat kuitenkin kokevat kutsun hyvin tärkeänä asiana. Paikan päällä voi kokea olevansa osa vaikutusvaltaista yhteisöä. Jotkut silti kieltävät osallisuutensa kokouksiin. Mitä myötämielisempi kutsuvieras on, sitä todennäköisemmin hänet kutsutaan mukaan ensi vuodenkin kokoukseen. Voidaan

väittää olevan jopa kaksinaismoralistista, että samaan aikaan saattaa tulla tarve yrittää kuulua tähän ’’eliittiin’’ kuin myös vähätellä osallistumista tähän kokoukseen. Toisaalta tämä on myös ymmärrettävää, joidenkin asiasta maininneiden vieraiden mielestä juuri Bilderbergin täydellinen salaisuus antaa kerrankin valtionmiehille ja valtaapitäville mahdollisuuden vaihtaa mielipiteitä, kun ei tarvitse pelätä niiden leviävän kokouksen ulkopuolelle. Muutamat osallistujat ovat myös raottaneet salaisuuden verhoa painottaakseen, ettei kokouksessa päätetä mitään. Yleensä Suomen kokousosallistujat politiikan puolelta ovat sillä hetkellä maan ylimpiä vallankäyttäjiä, joten ihmisiä luonnollisesti kiinnostaa ja jopa pelottaa heidän kokousvierailunsa. Vaikka Bilderbergin voisi ajatella vain tavallista kokousta hiukan salamyhkäisemmäksi, herättää se ajatuksia jopa aivopesusta. Media ei kauheasti ole uutisoinut, osin ehkä koska sitä ei ole kutsuttu. Monien mielestä Bilderberg-kritiikki nivoutuu kuitenkin vain laajempaan salaliittoteoretisointiin. Ajatukseen, että maailman taloutta ja myös koko politiikkaa hallitsee jokin salaseura. Erään salaliittoteorian mukaan Bilderberg on NWO:n (New World Order eli uusi maailmanjärjestys) kokoontumispaikka. Tällä tarkoitetaan siis noin sadan henkilön harvainvaltaa, jotka vetelevät maailmanlaajuisesti politiikojen naruista. NWO:hon kuuluu myös muita organisaatioita (esimerkiksi vapaamuurarit), joiden vaikutukseen uskovat kokevat niiden hallitsevan maailmaa kulissien takana. Vuosien mittaan Bilderberg-kokouksia onkin syytetty mitä moninaisimmista salaliitoista, esimerkiksi Serbian sodan aloittamisesta Milosevicin kaatamiseksi. 31

THE DECLINE OF WESTERN CIVILIZATION eli: kuinka yhdysvaltalainen toimintaelokuva kadotti itsens채 teksti: Iiro Leino 32

len itse kasvanut aikoinaan toimintaelokuvien parissa (tämä saattaa selittää parikin asiaa). Nuoruudessani valkokankaita hallitsivat Schwarzenegger, Stallone, Willis, Seagal ja vastaavat nimet. Jos Expendables-elokuvien tähtikaartista kerää ne, joiden ikä on lähempänä kuutta- kuin viittäkymppiä, saa aika hyvän kuvan nuoruuteni suosikeista. Viime vuosina nämä ikäloput ovatkin yrittäneet jonkinlaista renessanssia. Nuoruuteni sankarit ovat ottaneet itseironisen suhtautumisen omaan ikääntymiseensä ja pyrkineet tuomaan takaisin kasaritoiminnan. Nämä tähdet olivat eläneet hiljaiseloa pitkään, eikä ihme. Kahdeksankytlukulaiseen toimintaelokuvaan oli jo 90-luvulla kyllästytty. Se nähtiin pitkälti kylmän sodan, reaganilaisen ulkopolitiikan ja tietynlaisen America Fuck Yeah –asenteen lapsena, eikä sille ollut enää sijaa. Kommunistien tai eurooppalaisten terroristien ampumista ylistänyt elokuvagenre vaikutti hölmöltä eivätkä öljytyt muskelimiehet kiinnostaneet enää juppikulttuurin jälkimainingeissa pahoinvoivaa kansaa. 90-luvun puolivälissä musiikkivideoilla ja mainoksilla kannuksensa ansainnut Michael Bay näytti Hollywoodille uuden suunnan. New York – lehden kriitikko Nick Schager on kirjoittanut kriittisesti Bayn luomasta, niin sanotusta ”chaos cinema” –genrestä. Kaaoselokuvassa tärkeintä on hurja intensiteetti, joka synnytetään äärimmäisen nopeilla leikkauksilla, täyttä huutavalla ääniraidalla ja rikkomalla näiden keskinäisiä suhteita. Siinä missä perinteisesti elokuvassa

”I do not want to touch his ass. I want to make him talk!” -Arnold Schwarzenegger

kuva ja ääni ovat olleet suorassa yhteydessä, on modernin toimintaelokuvan lähestymistapa aiheeseen impressionistisempi. Nopeat zoomaukset, kuvakulman vaihdokset ja käsivaralla kuvatut otokset sekoitettuna yhteen ääniraidan kanssa muodostavat katsojalle vaikutelman siitä, että nyt mennään perkeleen lujaa. Katsoja vaan välttämättä ei tiedä ihan tarkalleen, että kuka menee ja minne? Musiikkivideoiden parissa kasvaneelle uudelle sukupolvelle tämä kohellus upposi todella kovaa, eikä usein parjattu Bay oikeasti itse edes ollut mitenkään huono elokuvaohjaaja. Erityisesti Bayn toinen elokuva, The Rock, on esimerkki suuren budjetin toimintaelokuvasta parhaimmillaan. Sean Connery ja Nicolas Cage nähtiin molemmille tuolloin hyvin epätyypillisissä rooleissa ja elokuva oli toteutukseltaan täyttä timanttia, aina nasevasta dialogista ikimuistoiseen Hans Zimmer –musiikkiin. Vuosien mittaan toimintaelokuva kuitenkin degeneroitui ja tuntui että vuosi vuodelta elokuvista tuli huonompia. Tietokone33

grafiikan (Computer Generated Imagery aka CGI) läpimurto vuosituhannen vaihteessa sinetöi diilin – enää fyysisen maailman rajoitteet eivät päteneet kuvauksiin. Tässä vaiheessa mentiin viimeistään aivan väärille raiteille. Toimintaelokuvat menettivät kosketuksensa todellisuuteen. Tämä voi kritiikkinä tuntua hölmöltä – onhan vaikeaa pitää esimerkiksi Ramboa erityisen tarkkana kuvauksena PTSD:stä tai Punaista Vaaraa akuuttina liennytyksen kritiikkinä – mutta parhaimmillaan toimintaelokuvat jäsensivät nationalistisista voimafantasioista ja maailmanpolitiikan ahdistuksesta vastustamattoman keitoksen väkivaltaa ja seikkailua, jossa aikakauden hysteria ja kiima yhdistyivät konetuliaseiden seireenilauluun. Ne edustivat elokuvaa maskuliinisimmillaan. 90-luvun jälkeen tästä ei näkynyt usein enää jälkeäkään. Fyysinen elokuva otti taka-askeleen. Siinä missä esimerkiksi James Cameronin vuoden 1992 klassikko Terminator 2 käytti tietokonegrafiikkaa vielä harkitusti ja säästellen, olivat kymmenen vuotta myöhemmin valkokankaat jo täynnä elokuvia joissa suuri osa valkokankaan pinta-alasta oli jo pimeän serverihuoneen uumenissa renderöityä pikselisotkua. Tietokonegrafiikalla voi luoda uskomattomia maailmoja ja viedä katsojan paikkoihin, joita ei ole koskaan ollut olemassa, mutta ihmissilmä on maaginen. Vaikka ruu-

dulla pyörivät visiot ovat huippuammattilaisten vääntämiä ja jokainen pikseli on teoriassa oikealla paikallaan, tietokonegrafiikka harvoin tuntuu miltään. Siitä puuttuu painovoima, siitä puuttuu ihmisyys. Näistä lähtökohdista ei olekaan kovin suuri ihme, että nykyään suurin osa toimintaelokuvista on aivan onnettomia. Baylainen kaaoselokuva yhdistettynä sieluttomaan tietokonegrafiikkaan on hirvittävä avioliitto, sillä vuosien varrella Hollywood ei unohtanut vain elokuvien ihmisyyttä, se unohti myös miten toimintaa kuuluu ohjata. On huvittavaa, että oikeastaan parhaan esimerkin yhdysvaltalaisen toimintaelokuvan alennustilasta tarjoaa itseasiassa suomalainen ohjaaja, Renny Harlin. Päästessään Hollywoodiin ohjaamaan 80-luvun lopulla, Renny oli suomalaisen elokuvaskenen hyljeksimä visionääri, jota Timo Harakan tapaiset vasemmistolaiset kulttuurikriitikot nimittelivät reaganilaiseksi runkkariksi. Harlin oli kuitenkin elokuvan kielen ja leikkauksen suvereenisti hallitseva ammattimies, joka sai vähän pienemmänkin elokuvan näyttämään komealta. Harlin olikin leimallisesti juuri erinomainen toimintaelokuvien ohjaaja. Hänen lahjakkuutensa ei ehkä yltänyt draamaan tai komediaan, mutta hänellä oli silmää toimintaelokuvan lavastamiseen ja kuvaamiseen. Hahmojen liikkeet kohtauksen sisällä

olivat selkeitä ja kuvat voimakkaita, täynnä maskuliinista energiaa. Harlinin parhaat elokuvat, Die Hard 2 sekä Cliffhanger, ovat kestäneet aikaa hyvin. Rennyn ura lähti kuitenkin syöksyyn seuraavan elokuvan myötä. Kurkunleikkaajien Saaressa hän pyrki tekemään eeposta ja homma hajosi käsiin. Sittemmin mies on tyytynyt lähinnä kameleonttimaisesti imitoimaan kulloinkin suosiossa olevaa visuaalista tyyliä, jonka seurauksena Harlinin elokuvissa näkee konkreettisesti toimintaelokuvan kuoleman. Leikkaukset ovat muuttuneet lyhyemmiksi, stuntit CGI:ksi, kuvat ankeammiksi ja toiminta epäselvemmäksi. Toisaalta Renny ei ole ollut ainoa Hollywoodin ulkopuolelta tullut toimintaohjaaja, jonka terä on päässyt 90-luvun loppupuolella tylsistymään. Aasialaisen toimintaelokuvan legenda, John Woo ohjasi 80- ja 90-luvun vaihteessa Hong Kongissa joukon veribaletteja, joista erityisesti The Killer (1989), Bullet in the Head (1990) ja Hard-Boiled (1992) ovat jääneet elokuvahistorian kirjoihin. Muun muassa alkusyksystä poisnukkunut Peter Von Bagh (RIP) kuvasi Woon taituruutta kauniisti kirjassaan Elokuvan historia: ”Yksi ehdottomista maestroista on John Woo, jonka elokuvissa tuliaseet ovat tulleet miekkojen tilalle ja kungfun tutut teemat, kunnia, veljeys ja miesten välinen ystävyys,

ovat saaneet virityksen, joka muistuttaa Jean Pierre-Melvillen elokuvista. Elokuvien koreografia on usein satumaista: painovoiman lakeja uhmaavat tappelut, räjähdykset ja tilan inspiroitunut ovat taiturimaista.” Onkin vaikeaa kirjoittaa toimintaelokuvasta 90-luvulla aliarvoimatta John Woon vaikutusta. Baghin mainitsema elokuvien koreografia oli luonteeltaan satumaista, jossa väkivallan rooli oli usein symbolista ja monimerkityksellistä. Päähenkilöt nousivat suuruuteen uhrautumalla luotisateessa, miesten välisen ystävyyden alttarilla. Hollywoodiin muutettuaan Woo tuntui menettävän äänensä. Hänen käsittelemänsä teemat eivät oikein sopineet yhdysvaltalaiseen muottiin ja hänen ainoaksi onnistuneeksi Hollywood-elokuvakseen jäi vuoden 1997 Face/Off, jossa John Travolta ja Nicolas Cage vaihtavat naamoja – ja ampuvat sitten ihan mahdottoman paljon. Woon vaikutus yhdysvaltalaiseen toimintaelokuvaan nousi kuitenkin suuremmaksi, sillä hänen ilmaisuaan lähdettiin laajalti imitoimaan huomattavasti heikkolahjaisempien tekijöiden toimesta. Woon tyylinä oli ylilyöty revittely, jossa toiminta kasvoi aivan järjettömiin, hengästyttäviin mittasuhteisiin. Hard-Boiledin loppukohtaus kasvaa yli puolituntiseksi verilöylyksi, jossa kokonainen sairaala tuhotaan ja tulilinjalle joutuvat paitsi poliisit ja roistot, myös potilaat sekä vastasyntyneet. Vauvat selviävät säikäh35

dyksellä mutta muita ei säästellä. Kaikki tämä kaaos pysyy kuitenkin hallinnassa juuri Baghin mainitseman inspiroituneen tilan käytön ansiosta. Katsojalle muodostuu selkeä kuva tilanteesta ja elokuva kuljettaa montaa tarinaa samaan aikaan. Tätä hänen kymmenet imitoijansa eivät hallinneet. Woon tyylissä oli kyllä paljon ulkopuolisia merkitsijöitä, joita imitoimalla muut pyrkivät matkimaan häntä. Tultaessa 2000-luvulle tätä suuruuden estetiikkaa olikin ryöstöviljelty niin paljon, että se vaikutti kovin väsähtäneeltä. Vuosikymmenen suuren budjetin toimintaa onkin leimannut juuri tietynlainen inspiraation puute. Toimintaelokuvia ohjaavat tyypit, joilla ei ole toisaalta Woon kaltaista jumalaista inspiraatiota aiheeseen, mutta ei myöskään Harlinin alkuvuosien kaltaista ammattimiehen varmaa otetta siihen. Siinä missä aiemmin toimintaelokuvia väänsivät usein Hollywoodin rutinoituneet mutta vähemmän arvostetut työjuhdat kuten Don Siegel, Walter Hill, Mark Lester tai George Cosmatos, haalivat nykyään studiot lähinnä arvostettuja draamaohjaajia ohjaamaan erittäin lapsellisia toimintaelokuvia. Uransa varsin eksentrisillä pienen budjetin trillereillä aloittanut Christopher Nolan aloitti trendin päästessään tekemään äärimmäisen vakavaa draamaa Lepakkomiehestä. Draamaelokuvan ohjaaminen ei anna välttämättä valmiuksia toiminnan ohjaamiseen ja esimerkiksi Nolanin elokuvat ovat täynnä aivan hirvittäävää toimintaa, sekavaa ja rytmitykseltään onnetonta rävellystä, josta kaikenlainen draivi puuttuu täysin. Kolikon toisena, mutta yhtä hirvittävänä puolena voidaan nähdä Expendables-sarjan aloittama machorevivalismi, jonka seurauksena eläköityneet toimintaveteraanit on nostettu taas parrasvaloihin. Kyseinen sarja todistaa sen, miten vaikeaa hyvän toimintaelokuvan ohjaaminen oikeasti on, sillä näissä elokuvissa on ihan kaikki pielessä. Tekee pahaa katsoa miten lapsuuteni sankarit nolaavat itsensä tämänlaisissa roskaelokuvissa. On jotain ironista esimerkiksi siinä, että Bruce Willisin tähdittämä Die Hard (1988) on vahva ehdokas kaikkien aikojen parhaaksi toimintaelokuvaksi kun taas henkiinherätetyn sarjan viides osa, A Good Day to Die 36

Hard (2013) on yksi kaikkien aikojen huonoimpia. Suuren budjetin toimintaelokuvat ovatkin aikamoisessa alennustilassa. Samaan aikaan voidaan kuitenkin havaita rinnasteinen, varsin mielenkiintoinen kehityskulku. Aiemmin lähinnä roskaelokuviksi mielletyt direct-to-video -elokuvat. DTV-genren elokuvat kuvataan usein kohtalaisen pienillä budjeteilla esimerkiksi entisissä itäblokin maissa, näyttelijät ovat suurelle yleisölle tuntemattomia ja juoniin ei välttämättä hirveästi panosteta. Samaan aikaan genre tarjoaa kuitenkin melko vapaat kädet elokuvanteosta oikeasti innostuneille, verrattain nuorille ohjaajille, joita innostaa paitsi toiminnan fyysisyys, myös genre-elokuvan rikas perintö. Yhdysvaltalaisen kulttuurisivuston AV Clubin kriitikko Ignatiy Vishnevetsky kuvailee, miten toimintaelokuva on parhaimmillaan elokuvaa ihmisruumiista. Toimintaelokuvat eivät niiden huippuvuosinakaan olleet kiinnostavia koska niissä tulitettiin paljon tai potkittiin korkealle, vaan kysymys oli enemmänkin tavasta, jolla tila ja ruumis muuttuvat tietynlaisiksi veistoksiksi ja ihmisruumiin liikehdintä tanssiksi. Parhaat toimintaelokuvat olivat tarinoja, joissa keskeisimmät konseptit olivat tila ja ruumis, liike sekä rytmi; Bruce Willis navigoimassa pilvenpiirtäjässä, Schwarzeneggerin hiestä kimaltavat lihasmassat hänen juostessaan konekivääri kainalossa, Kurt Russell puikkelehtimassa post-apokalyptisen New Yorkin raunioissa tai Chow Yun-Fat syöksymässä sairaalan lasiovien läpi. Toimintaelokuva rakentui huippuvuosinaan toki paljon karismaattisten tähtien varaan, mutta sen ytimessä oli aina toimintakohtaus. Jos toimintakohtaus on huono, ei toimintaelokuvalla tee mitään. Jää nähtäväksi, nouseeko DTV-genrestä esiin todellisia klassikoita - itse en ainakaan ole vielä löytänyt genren mestariteoksia, mutta on hienoa, että nuorilla ohjaajilla on ainakin jokin areena taitojensa näyttämiselle. PS. Ja kyllähän elokuvia tehdään paljon, eli on tässä viime vuosina tullut hyviäkin genreleffoja ulos. Viereisellä sivulla niistä muutamia.

TOP 6 TOIMINTAELOKUVAT 2009-2014 Fast Five (aka Fast & Furious 5) FF lienee maailmanhistorian ainoa elokuvasarja, jossa vasta neljäs jatko-osa on ensimmäinen sarjan onnistunut elokuva. Ankeat katuajomeiningit on vaihdettu ammuskeluun ja mätkintään. Elokuvan avainrooliin nousee jatkuvasti hillittömän hikinen Dwayne ”The Rock” Johnson, joka tulkitsee sielukkaasti tunteetonta lihaskimppua.

The Raid: Redemption Hong Kongin unelmateollisuus on nykyään vain varjo entisaikojen loistosta, joten viime vuosien parhaat toimintaelokuvat ovatkin tulleet muualta Aasiasta. Indonesialainen The Raid herätti ansaitusti suurta huomiota. Paikallista Silat-taistelulajia esittelevä rymistely on tinkimätön ja järjettömän intensiivinen.

The Man From Nowhere Korealainen toimintaelokuva on usein ollut vähän turhan sliipattua ollakseen kiinnostavaa, mutta tässä kauniskasvoisen pop-tähti Won Binin tähdittämässä kostotarinassa on outoa vetoa.

The Guest Downton Abbey –sarjasta tuttu Dan Stevens esittää mysteeristä muukalaista joka synasoundien säestämänä pistää pikkukaupungin sekaisin. Elokuva on kuin kadonnut John Carpenter –raina, vähän vinksahtanut, mutta svengaava ja pirun tyylikäs.

Dredd3D Brittiläiseen kulttisarjakuvaan perustuva toimintaeepos tekee kunniaa legendaariselle hahmolle ja on samalla yksi harvoista elokuvista, joissa 3D on saatu näyttämään oikeasti hyvältä. Sarjakuvan satiirinen ote on jäänyt taka-alalle, mutta toimintaelokuvana Dredd3D on hienolla tapaa tyly ja mutkaton.

Enemies Closer Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Jean-Claude Van Dammen esittämä militantti vegaani hyökkää kanadalaisen ratsupoliisin asuun sonnustautuneena yhdysvaltojen rajavalvonta-asemalle. Kyllä, tämä on helvetin hyvä toimintaelokuva.

YHTEISKUNTAPOLIITTINEN MANIFESTI ”Kaikki, minkä näemme, voisi olla toisinkin. Kaikki, minkä ylipäänsä voimme kuvata, voisi olla myös toisin.”

– Ludwig Wittgenstein: Tractatus logico-philosophicus Nykyisin keskitytään siihen, mikä on helppoa ja tuottavaa. Näin tuntuu olevan myös yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa: puhutaan pintatasosta, vaikka pitäisi keskittyä kyseenalaistamaan pohjavirtausta. Yhteiskuntatieteijöiden ei pidä mennä siihen lankaan, että keskustelemme samalla tasolla kuin päivänpolitiikassa. Tällöin jäävät kyseenalaistamatta lähtöoletukset ja ajatukset, jotka näkyvät kaikkialla, mutteivat tule ikinä esiin, ellei sitä joku aktiivisesti tee. Tieteenalamme syntyi lievittämään sosiaalisia ongelmia ja miettimään, kuinka tästä yhteisestä maailmastamme saisi mahdollisimman hyvän kaikille. Alamme aiempien tutkijoiden työn pohjalle on rakennettu koko suomalainen hyvinvointi. Kuitenkin entisaikaisesta yhteiskunnallisesta innovoinnista on siirrytty hallinnointiin eikä yhteiskuntapolitiikoilla tunnu olevan enää sanottavaa maailman kehitykseen. Meidän olisi aika huomata, että maailma on muuttunut ja ettemme enää voi vain seurata sokeasti Pekka Kuusen perintöä. Alallamme tutkitaan tänä aikana hyvin epätrendikkäitä asioita, kuten hyvinvointia, köyhyyttä, (epä)tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. Kaikkihan haluavat menestyä ja viettää kokemusrikasta, yksilöllistä elämää, joten miksi miettimään jotain köyhyyttä tai hyvinvointia, nehän ovat niiden muiden, huono-osaisten, ongelmia. Kuitenkin juuri tämän takia juuri meillä on aito potentiaali muuttaa maailmaa. Olemme ainoa tieteenala ja oppiaine, joka yrittää löytää vastauksia juuri niihin kysymyksiin, joihin talouden, yksilön ja henkilökohtaisen menestyksen korostaminen eivät vastaa mitään. Me opimme paljon asioita, mistä muualla ei puhuta mitään. Me tiedämme, ettei parempi maailma synny nöyristelemällä talouden ”luonnollisia” lakeja tai etsimällä onnea yksilön sisältä. Me olemme jo kerran muuttaneet maailman synnyttämällä suomalaisen hyvinvointivaltion, me voimme tehdä sen myös uudestaan. Tämä ei tarkoita, että pitäisi lähteä politiikkaan tai akateemiselle uralle muuttaakseen maailmaa. Tärkeintä on tehdä töitä niiden asioiden puolesta, jotka ovat tärkeitä eikä aina valita sen mukaan mikä on lyhyellä tähtäimellä hyödyllisintä tai tehokkainta. Tämä ei tarkoita, että sosiaalipoliitikkojen tulisi suuren yhteiskunnallisen tehtävänsä takia luopua henkilökohtaisesta menestyksestä tai kokemuksista. Sen sijaan meidän tulee olla kriittisiä vallitsevia yhteiskunnallisia ”totuuksia” kohtaan ja tuoda esille aina ja kaikkialla toinen näkökulma asioihin. Uutta, parempaa yhteiskuntaa ei ole vielä keksitty eikä sitä koskaan tulla keksimään, jos kaikki tekevät ja puhuvat vain ”järkevästä” ja ”väistämättömästä”. Tämä linja voi näyttää toimivalta nyt, mutta jos meiltä puuttuu yhteiskunnallinen visio, meillä ei ole mitään muuta kuin ontto henkilökohtaisen aseman parantaminen. Tämän vuoksi pyydämme: olkaa avomielisiä, kritisoikaa professoreitanne, omia mielipiteitänne ja tämän manifestin kaltaisia julistuksia, avatkaa tajuntaanne lukemalla idioottimaiselta tuntuvia sivuaineita, älkää uskoko kaikkea mitä poliittiset päättäjät ja talousgurut kutsuvat väistämättömäksi ja tehkää mikä tuntuu oikealta, vaikka se ei vaikuta päällisin puolin järkevältä älkääkä ikinä, ikinä sortuko ajattelemaan, että kaiken edellä mainitun takia maailma ei voisi kehittyä parempaan. Se kehittyy aina johonkin suuntaan, kysymys on siinä oletko sinä muuttamassa sitä kohti parempaa.

Mikko Airikkala Lari Hokkanen